Kirjoittaja isänsä levyhyllyllä.

Olen elänyt noin kahdeksan kuukautta siinä käsityksessä, että minusta tulee isä. Laskettu aika on ensi viikolla, eikä toistaiseksi ole ilmennyt syytä muuttaa oletusta. Suhtaudun asiaan rauhallisen odottavasti, suurta paniikkia tai muitakaan tunnetyrskyjä ei ole ilmennyt.

Pari viikkoa sitten oli kuitenkin hetki, jolloin en tunnistanut itseäni. Pauli Hanhiniemi lauloi tv:ssä hittiään Valehtelisin jos väittäisin. Voitelin keittiössä karjalanpiirakoita.

”Ois kai siistii antaa periksi
Toteais vain kylmästi
’Ei tästä mitään tuu’
Lähtis kävelemään
Painais oven kiinni perässään”

Liikutuksen sykäys oli niin voimakas, että minun oli laskettava veitsi kädestä. Rintaa puristi. Tunne meni pian ohi, mutta tilalle tulvahti kertakaikkinen hämmennys, joka hetken ajan täytti kaiken.

En hämmästynyt sitä, että liikutun musiikista. En hämmästynyt siitäkään, että kappaleen aihe kosketti. Hämmennyin siitä, että tämä nimenomainen kappale yhtäkkiä puhutteli niin voimallisesti.

Samasta aiheesta on tehty lukemattomia hienoja lauluja, kuten Leevi & The Leavingsin Kerro terveiset lapsille tai Joshua Jamesin Millie. En lainkaan ihmettelisi, jos kokisin nuo laulut entistä voimakkaammin. Ne ovat jo alkujaan syviä ja painavia teoksia.

Kolmannen naisen sietämätön renkutus ei kuitenkaan ole minusta ikinä kuulunut samaan joukkoon. Hanhiniemen olemukseen kiteytyy minusta jotain pohjattoman eltaantunutta ja ankeaa sellaisesta 1990-lukulaisesta pastellinsävyisen kerrostalolähiön elämästä työttömyyksineen ja kurkkuvoileipineen, jollaisesta sain formatiivisina vuosinani yliannostuksen.

Liikuttuminen mistään Paulin tekemisistä tai sanomisista on ajatuksena yhtä vieras ja masentava kuin liikuttua Matti Kyllösen formulaselostuksesta.

Totesin, että syyn täytyy olla edessä siintävässä isyydessä. Liikutukseen näet kytkeytyi pelkoa ja häpeää, joka oli todellisempaa kuin normaaliin taiteen tai viihteen kokemisen viitekehykseen mahtuu. Uudenlaista ahdistusta riittämättömyydestä.

Tehdessäni itselleni selkoa tapahtumista keksin kaksi muutakin tapausta, joissa tuleva vanhemmuus on jotenkin kääntänyt taidetta päälaelleen.

Syyskuussa kävin Joensuun taidemuseo Onnissa, jossa osa Ateneumin kokoelmasta oli kierroksella. Näyttelyn keskipisteenä oli Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (1893). Tuolloin isyys oli vasta asia, joka oli ensi kertaa elämässäni todennäköinen skenaario. Mistään ei tietenkään ollut mitään varmaa tietoa, mutta muistan asian putkahdelleen päähäni silloin tällöin epätodellisina välähdyksinä. Noina hetkinä oloni oli kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa juuri silloin, kun turvakaaret lukittuvat, vaunu nytkähtää liikkeelle ja aloittaa hitaan kiipeämisensä kohti pelottavaa syöksyä tuntemattomaan.

Kiertelin huoneita hajamielisesti, kunnes saavuin pääteoksen eteen. En ole ikinä elämässäni liikuttunut kuvataiteesta, vaikka näyttelyissä museokortillani silloin tällöin laahustelenkin kaltaisteni seassa. Järnefeltin teoksenkin olen nähnyt jo joskus aiemmin, mutta kohtaamisesta ei ole jäänyt mainittavaa muistijälkeä.

Nyt kuitenkin murruin sen edessä täysin. Tunnetta on vaikea kuvata muuten kuin että se oli äärimmäisen voimakas. Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen emootio. Totta kai mukana oli paljon sympatiaa etualan tyttöä kohtaan, mutta paljon muutakin. En saanut katsettani irti tytön silmistä ja kyynelet valuivat pitkin poskia.

Meni kymmenen sekuntia tai minuuttia tai puoli tuntia, en tiedä, mutta päästyäni jatkamaan matkaa en pystynyt enää keskittymään mihinkään näyttelyn muista teoksista. Kurkkasin loppuihin huoneisiin mekaanisesti ja lähdin kohti juna-asemaa. Myöhemmin kuvaillessani tapahtumia työkaverilleni hän uumoili minun kokeneen katarsiksen.

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset (1893).

Syksyn pimeydessä on vain vähän positiivisia puolia, mutta yksi niistä on mahdollisuus tunnelmallisiin iltalenkkeihin koiran kanssa. Katuvalot häilyvät lätäköissä ja märät lehdet tuoksuvat raikkaassa ilmassa. Näillä kävelyillä on ehdottomasti kuunneltava tunnelmaan sopivaa musiikkia, ja valitseminen on tarkkaa puuhaa. En ole soittolistaihmisiä, joten yleensä valitsen albumeita. Yksi varmoista vakioistani on Songs: Ohian levy The Lioness. Jason Molinan lohduton ja hiljainen baritonikitara ja ihmisyyden syvimmissä alhoissa verkkaan lipuvat tekstit ovat kuin luotuja noihin yksinäisiin, jotenkin melodramaattisinkiin hetkiin.

Viime syksynä kuitenkin skippasin yhden biisin tuolta levyltä systemaattisesti ja tekisin niin varmasti vieläkin (en osaa kuvitella kuuntelevani kyseistä levyä näin keväällä tai kesällä), Coxcomb Redin. Outoa tämä on siksi, että jos vielä edellisenä syksynä joku olisi kysynyt suosikkikappalettani levyltä, olisin vastannut miettimättä juuri sen. Tieto mahdollisesta isyydestä on kuitenkin tehnyt aiemmin rakastamastani kappaleesta täysin kuuntelukelvottoman.

Ennen laulu oli minulle väkevä tulkinta ydinperheen problematiikasta ja inhimillisestä kärsimyksestä. Nyt se nostaa mieleni pimeimmistä sopukoista pintaan jotain sellaista, jota en halua ajatella, nimetä enkä varsinkaan kohdata.

”I watched you hold the son in your arms while he bled to death
He grew so pale next to you
The world is so pale next to you
The world is so pale next to you

Your hair is coxcomb red your eyes are viper black
Your hair is coxcomb red your eyes are viper black”

Video ei ole enää saatavilla

Olisi typerää olettaa, että vanhemmuus ei muuttaisi maailmankuvaani tai tunne-elämääni jollain tavalla. En kuitenkaan ole varautunut siihen, että taiteen ja viihteen kohdalla muutokset olisivat näin kummallisia ja rajuja. Tuleeko minusta Matti Kyllösen selostuksia muisteleva ja liian surullisia lauluja välttelevä faija? Pitääkö minun kääntää kanavaa, jos myöhäisillan koukuttavassa nordic noir -sarjassa tehdään lapselle pahaa?

Nyt odotuksen kalkkiviivoilla tuntuu, kuin minulle olisi lyöty kouraan Matrix-elokuvan pillerit ja kirjoittaisin lokikirjaan muistiinpanoa hetkestä, jolloin pystyin vielä näkemään molemmat todellisuudet hyvine ja huonoine puolineen. Taiteeseen intohimoisesti suhtautuva lapseton hedonisti, perheellinen… mikä? Matrix-vertausta jatkaakseni: en osaa myöskään sanoa, kumpi vaihtoehto tässä olisi se ”matrix” ja kumpi ”todellisuus”.

Jos ja kun isyys sitten koittaa, tuskinpa se selviää sittenkään. On kuitenkin jossain määrin pelottava ajatus, että uudessa roolissani en pysty ehkä enää tunnistamaan muutosta itsessäni. Ehkä Kolmas nainen oli aina kova.

Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

Drive-By Truckers tekee pistokeikan Eurooppaan 25. elokuuta Amsterdamissa järjestettäville Once In a Blue Moon -festivaaleille. Patterson Hood (kesk.) ja Mike Cooley (toinen oik.) tuskin malttavat odottaa.

Drive-By Truckers jos kuka osaa kertoa tarinoita. Parhaimmillaan bändi tuntuu enemmänkin säveltävän novelleja kuin kirjoittavan lauluja.

Yhdysvaltain etelä kiehtoo minua suunnattomasti. Tuntuu, ettei mikään muu maailmankolkka ole saavuttanut populaarikulttuurissa yhtä latautunutta, myyttistä ja luonteeltaan tavoittamatonta asemaa. Kiinnostukseni etelään (kuten Yhdysvaltojen kaakkoissektoria tässä jutussa kutsun kätevyyden nimissä) alkoi varhaisteininä soul- ja r&b-innostuksestani noin 20 vuotta sitten ja onkin liittynyt ihan viime vuosiin asti ensisijaisesti populaarikulttuuriin. William Faulkner, Otis Redding, Truman Capote ja Candi Staton olivat ja ovat suuria etelän romanssejani.

Alueen todellinen historia poliittisine virtauksineen ja sosioekonomisine suhdanteineen ei kuitenkaan kiinnostanut mystiikannälkäistä lukutoukkaa. Edes ihmisoikeusaktivismin ja rotuerottelun brutaali ja räiskyvä historia ei itsessään kutkuttanut tarpeeksi: en lukenut ihmisoikeustaistelijoiden elämäkertoja, vaan ahmin taiteilijoiden heistä kertomia tarinoita. Yliopistossa yritin opiskella etelän historiaa, mutta luennoista ei jäänyt mieleen juuri muuta kuin että jotkin natiiviheimot kasvattivat ruoakseen perunaa ja marsuja.

Vika ei ollut opinnoissa, vaan totaalisen perverssissä suhteessani etelään. Alitajuisesti varmaan pelkäsin taian katoamista – että jos otan asioiden todellista tolasta liiaksi selvää, rakastamani myyttinen ja ristiriitaisuuksissaan lumoava etelä, joka päähäni oli muodostunut, lakkaisi olemasta. Idioottimaista totta kai, mutta niin kai me ihmiset välillä idiootteja olemme.

Sitten löysin bändin nimeltä Drive-By Truckers ja kaikki muuttui.

Tärkein ensin: Drive-By Truckers jos kuka osaa kertoa tarinoita. Parhaimmillaan bändi tuntuu enemmänkin säveltävän novelleja kuin kirjoittavan lauluja. Samaan kerronnalliseen briljanssiin yltää harva aikalaisyhtye tai -artisti. (Yksi näistä harvoista – Mark Kozelekin ja ehkä James McMurtryn lisäksi – on hävyttömän aliarvostettu oregonilaisbändi Richmond Fontaine, jonka kanssa Drive-By Truckersilla on yllättävä yhteinen historia. Aiheesta lisää tuonnempana.)

Drive-By Truckers on kuitenkin enemmän kuin piinkova tarinan iskijä: Alabaman Muscle Shoalsista kotoisin oleva yhtye on koko yli 20-vuotisen uransa ajan tarkastellut, kritisoinut, repinyt, vihannut ja rakastanut kotiseutuaan ja etelää poikkeuksellisen tarkkanäköisesti ja älykkäästi. Kun tämä älykkyys yhdistyy kolmen särökitaran mouruavaan riffittelyyn ja läskiin 1970-lukulaiseen rytmiikkaan, on lopputulos ainutlaatuinen ristisiitos svengaavaa blue collar -rockia, lyyristä kauneutta ja ajatuksen kirkkautta.

Truckers myös tarjosi kipeästi kaipaamani samastuttavan näkökulman etelän historiaan. Tutustuessani bändin tuotantoon tajusin pian, että juuri perspektiivin puute oli hiertänyt minun ja etelän suhdetta. Kaikki mikä minua etelässä kiinnosti, oli jotain mennyttä ja myyttistä. Etelä näyttäytyi minulle kiehtovana, muttei missään nimessä samastuttavana. Se oli kuin toinen maailma jossain oman todellisuuteni ulkopuolella, ja ihailemani jo kuolleet taiteilijat enemmänkin kuin Nick Caven laulujen hahmoja kuin oikeita ihmisiä. Truckers tarkastelee etelää ajallisesti samasta perspektiivistä, mutta keskeltä oikean etelän nykyisyyttä.

Etelän kaksijakoisuus

”Proud of the glory, stare down the shame
That’s the duality of the southern thing”
(Southern Thing, Southern Rock Opera, 2001)

Bändin perustajat Patterson Hood ja Mike Cooley elivät lapsuutensa 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa keskellä sekä kevyen musiikin että etelän keskeistä historiaa tajuamatta sitä itse. Hoodin isä David Hood oli nyttemmin legendaarisen Muscle Shoals -studion vähintään yhtä legendaarisen The Swampers -studiobändin basisti, jonka normaaliin päivärutiiniin kuului äänittää biisejä Wilson Pickettin, Aretha Franklinin ja Candi Statonin kaltaisten ikonien kanssa.

Hoodien näkökulmasta se oli kuitenkin duuni muiden joukossa. Studiossa valkoinen bändi ja tuottaja tekivät tiivistä yhteistyötä mustien artistien kanssa, mikä ei sen ajan Alabamassa ollut mitenkään itsestään selvää, mutta arkea nuoren Pattersonin perheessä. Hood sanookin kappaleessa The Three Great Alabama Icons, että heidän kodissaan ”rasismi oli vain jotain mistä puhuttiin tv:ssä”.

Kotiseudun rasistisuus, toisaalta sen ennenkuulumattoman rikas ja edistyksellinen kulttuurituotanto sekä muualta tulevien ihmisten penseä ja yleistävä suhtautuminen ”etelän punaniskoihin” alkoi valjeta kaksikolle vasta myöhemmin. Olla valkoinen ja kotoisin Alabamasta tarkoitti tulla leimatuksi rasistiseksi juntiksi, vaikka olisi sanoutunut irti kaikesta siihen liittyvästä ja halunnut vain olla ylpeä kotiseutunsa kulttuurisesta annista.

DBT:n läpimurtolevy, vuonna 2001 julkaistu mammuttiprojekti Southern Rock Opera käsitteli tätä kaksijakoisuutta perin juurin ja paalutti bändin tekstilliset maalitolpat syvälle etelän soiseen maaperään. Levy kertoo bändistä haaveilevan nimettömän alabamalaispojan kautta legendaarisen southern rock -yhtye Lynyrd Skynyrdin tarinan päättyen vuoden 1977 kohtalokkaaseen lento-onnettomuuteen, joka vaati laulaja Ronnie Van Zantin, kitaristi Steve Gainesin ja taustalaulaja Cassie Gainesin hengen.

Aihevalinta saattaa kuulostaa vielä levyn nimeäkin banaalimmalta [kyseessä ei onneksi ole mikään oikea ”rock-ooppera” – toim. huom.], mutta lähemmin tarkasteltuna se on täydellinen. Skynyrdissa kulminoitui etelän ristiriitaisuus: bändi oli joukko punaniskaisuudestaan ylpeitä ryyppääviä tappelupukareita Floridasta, jotka kuitenkin vastustivat rotuerottelua. Tällainen kaksijakoisuus ei mahtunut monenkaan päähän, ei fanien eikä vihamiesten, ja Skynyrd assosioitiin jatkuvasti rotuerottelukysymyksessä konservatiivien puolelle.

Tilannetta ei helpottanut, että bändi käytti itsepintaisesti konfederaattilippua osana visuaalista ilmettään korostaakseen ylpeyttä kotiseudustaan. On vaikea kuvitella, miten symbolisesti latautunut kyseinen rätti on varmasti ollut 1970-luvun Alabamassa, kun sen asema populaarikulttuurisena symbolina on hankala vielä tänäkin päivänä ympäri maailmaa – myös Suomessa. Kun Pekka Laine aiemmin tässä kussa kirjoitti Nuorgamiin ansiokkaan artikkelin ”rockabillyn virheistä”, nousi lippuasia esiin. Yllättävä määrä sosiaalisen median kommentoijista koki tarpeelliseksi kirjoittautua sanallisesti irti lipun edustamasta rasismista ja muusta nurkkapatrioottisesta ”The south will rise again” -älämölöstä. USA:n sisällissodan reliikki kantaa olemuksessaan outoa poleemista voimaa. Lipun voi viedä etelästä, muttei etelää lipusta.

Kuuluisin esimerkki Skynyrdin poliittisesta väärinymmärtämisestä on jättihitti Sweet Home Alabama. Van Zant kirjoitti biisin vastauksena Neil Youngin Alabama– ja Southern Man -kappaleille, joissa Young kritisoi etelän rotupolitiikkaa. Sweet Home Alabama tulkittiin välittömästi konservatiivisen rotupolitiikan fanfaariksi ja Van Zant ja Young maalattiin lehdissä vihamiehiksi, vaikka todellisuudessa he olivat hyviä ystäviä ja samalla puolella rotukysymyksessä – Van Zantin tarkoitus oli Sweet Home Alabamalla vain huomauttaa maailmalle ja kanadalaiselle Youngille, etteivät kaikki etelän valkoiset ole rasistisia juntteja – iso osa heistäkin inhoaa ultrakonservatiivista kuvernööri Wallacea (sanoituksen maininta Wallacesta on poikkeuksellisen väärinymmärretty).

Temaattisesti levy on syväluotaava tutkielma etelän kaksinaisuudesta: häpeä ja ylpeys, unelmat ja näköalattomuus, rotuerottelu ja ihmisoikeusaktivismi vetävät jatkuvasti köyttä eikä voittajia löydy. Kuten Allmusic.comin kriitikko Hal Horowitz kirjoittaa, Southern Rock Opera on pakollista kuunneltavaa paitsi genren faneille, myös kaikille 1970-luvun Yhdysvaltain etelän historiasta kiinnostuneille.

Suorasukaisin historian oppitunti levyllä on The Three Great Alabama Icons.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Youngin ja Ronnie Van Zantin suhteesta kerrotaan kappaleessa Ronnie and Neil.

Video ei ole enää saatavilla

Silta yli padotun virran

”They powered up the city with hydro-electric juice
Now we got more electricity than we can ever use”
(Uncle Frank)

Aina etelän ristiriitaisuudet eivät ole yhtä räikeitä ja näkyviä kuin ihmisoikeuskysymysten kohdalla. Vuoden 1999 levyllä Pizza Deliverance (okei, alkumetreillä levyjen nimeäminen ei ollut bändin vahvuus) on Mike Cooleyn kappale Uncle Frank, joka kertoo Yhdysvaltain ensimmäisestä liittovaltion vesivoimayhtiöstä TVA:sta (Tennessee Valley Authority) ja sen toiminnan vaikutuksista etelän asukkaisiin 1930-luvulla. Yhtiö perustettiin parantamaan ja modernisoimaan kituvan alueen elinoloja ja ennen kaikkea tuomaan sähköä etelään.

Vesivoimalat kuitenkin tarvitsevat toimiakseen patoja, ja patojen rakentaminen tarkoittaa aiemmin kuivien alueiden täyttymistä vedellä. Noin 15 000 perhettä joutui 1930-luvulla jättämään maansa ja kotinsa.

Uncle Frank on Mike Cooleyn kappaleeksi harvinaisen suora ja selväsanainen (yleensä hänen tekstinsä ovat monitulkintaisempia ja leikittelevämpiä kuin Hoodin, jonka kynästä muun muassa Three Alabama Icons ja Ronnie and Neil ovat). Tarina on kuin John Steinbeckin romaanista: valtio tulee, vie maat ja lupaa luku- ja kirjoitustaidottomalle sotaveteraanille työtä korvauksena kodin jättämisestä. Lupaukset eivät kuitenkaan toteudu ja lähtemishaluton veteraani hirttää itsensä keittiössään.

Kappale ei itsessään nosta esiin mitään oivaltavaa ympäristö- tai sosiaalipoliittista ristiriitaa. Sen aika tuli kymmenen vuotta myöhemmin.

Uncle Frank on mukana vuonna 2009 julkaistulla The Fine Print -kokoelmalevyllä. Heti sen perään on laitettu aiemmin julkaisematon kappale TVA. Sen on tehnyt Jason Isbell, vaihtoehtokantrin tämän hetken suurin tähti, joka soitti Truckersissa vuodet 2001–2007 ennen lähtemistä soolouralleen.

Laulussa tämän päivän kertoja muistelee nuoruuttaan TVA:n rakentaman padon katveessa: helliä hetkiä rakkaan kanssa, kalastelua, isoisän tarinoita tämän omasta isästä, joka oli rakentamassa patoa, ja sitä miten presidentti Roosevelt vastasi isoisoäidin kirjeeseen. Kappale kommentoi TVA:n toimintaa siis aikalaisemme näkökulmasta: jonkun, joka on saanut nauttia massiivisten ja rajujen uudistustoimien kaikista hedelmistä.

Kumpikin kappale on yhtä totta. Kumpikaan ei ole enemmän oikeassa kuin toinen, vaikka ne ovat räikeässä ristiriidassa keskenään. Tämän Drive-By Truckers haluaa meille näyttää laittamalla kaksi TVA-aiheista kappalettaan levylle peräkkäin. Ympäristötieteilijä Jeff Opperman kirjoittaa blogitekstissään Rivers, Dams, and Drive-By Truckers (12.4.2017) aiheesta hienosti: molemmat kappaleet kertovat meidän todellisuudestamme ja elävät totuuksina rinnakkain, vaikka yhteiselo onkin hiertävää.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvien puolella machoja vastaan

”It’s Decoration Day
And I got a family in Mobile Bay
And they’ve never seen my Daddy’s grave
But that don’t bother me, it ain’t marked anyway”
(Decoration Day)

Eräs puoli Truckersin maailmankuvassa on yksiselitteinen: konservatiivinen republikaanien Amerikka on paha, jota vastaan on taisteltava kaikin keinoin. Truckers on ollut alusta asti vahvasti poliittinen yhtye, ja kutsuukin itseään leikkisästi ”Vastarintaliikkeen bailubändiksi” (”We’re the dance band for the resistance” on Hoodin vakiolausahduksia hänen esitellessä yhtyettä keikoilla).

Poliittisuus on iän myötä vain korostunut: bändin viimeisin levy, vuoden 2016 An American Band on sen kaikkein vihaisin, ajankohtaisin ja poliittisin kannanotto. Löyhät aselait ja rasismi ovat levyn keskeisiä teemoja, ja ne ovat toki olleet pitkään tapetilla etelässäkin, mutta kritiikki koskee koko maata. Tästä vihjaa jo levyn kansikuva, puolitankoon vedetty Yhdysvaltain lippu.

Guns of Umpqua kertoo Oregonissa vuonna 2015 tapahtuneesta kouluammuskelusta (”We’re all standing in the shadows of our noblest intentions of something more / than being shot in a classroom in Oregon”). What It Means puolestaan on kaunistelematon kannanotto maata riivaavaa etnistä väkivaltaa vastaan (”I mean Barack Obama won and you can choose where to eat / But you don’t see too many white kids lying bleeding on the street”). Levyn suorimmat tilitykset ovat niin häkellyttävän koruttomia ja yksiselitteisiä, että niitä turha ruotia. Suosittelen tutustumaan.

Näitä uuden levyn tykistökeskityksiä lukuun ottamatta Truckers on kuitenkin aina tarjoillut jyrkätkin kannanottonsa tyylikkäästi tarinan keinoin ja ovelasti konservatiivien omaa kuvastoa ja perinteisiä käsityksiä hyväksikäyttäen. Erityisen hyökkäyksen kohteena on etelän perinteissä ja mielikuvissa sitkeästi elävä machokulttuuri, jossa miehet elättävät perheen ja vapaa-ajallaan ryyppäävät, käyvät huorissa ja puolustavat suvun kunniaa väkivallan keinoin.

Poliittisuus on usein rivien välissä: samoin kuin Skynyrd aikanaan, bändi asettaa itsensä alttiiksi väärinkäsityksille laulamalla juuri näistä machohahmoista, mutta sillä on tärkeä etu puolellaan: DBT on tässä pelissä monin verroin Skynyrdiä taitavampi. Ehkä kaikkein taitavin. Teema on bändin tuotannossa niin keskeisessä roolissa, että otetaan esimerkki jokaiselta biisintekijältä.

Jason Isbell – Decoration Day (Decoration Day, 2003)

Decoration Day, nykyisin Memorial Day, on Yhdysvaltojen vastine kaatuneiden muistopäivälle – sillä erotuksella, että se on kansallinen vapaapäivä ja silloin todella käydään haudoilla perheen kanssa.

Kappale kertoo kahden suvun, Hillien ja Lawsonien väkivaltaisesta vihanpidosta. Kertoja, yksi Lawsonin perheen pojista, ei tiedä riidan alkuperäistä syytä, sillä se alkoi ennen hänen syntymäänsä. Kertojan isä kuolee toisen suvun luotiin, mutta sen sijaan, että kertoja perinteiden mukaisesti puolustaisi sukunsa kunniaa jatkamalla koston kierrettä, hän kirjoittautuu ulos koko sotkusta ja kiroaa sukunsa, isänsä etunenässä, niin sanotusti helvettiin:

”It’s Decoration Day
And I’ve a mind to go spit on his grave
If I was a Hill I’d have put him away
And I’d fight ’til the last Lawson’s last living day”

Isbell on myöhemmin kertonut kappaleen perustuvan tarinoihin, joita hänen suvussaan kerrottiin. Kappale on säilynyt Isbellin keikkasetissä näihin päiviin asti.

Video ei ole enää saatavilla

Patterson Hood – Putting People On the Moon (The Dirty South, 2004)

Reaganin ajan Amerikkaan sijoittuva kappale on Truckersin rakastetuimpia. Pääosassa on eteläinen arkkityyppi, herravihasta käyttövoimaa ammentava hulttio, joka ei vähästä lannistu. Autotehdas suljetaan ja työttömyys iskee. Valkoisen talon herrasväkeä eivät kansan syvien rivien ongelmat kiinnosta, mutta vaimo ja lapsi on ruokittava. Luovana ja aloitteellisena miehenä kertoja alkaakin myydä huumeita ja kaikki on taas hyvin – kunnes vaimo sairastuu syöpään:

”Mary Alice got cancer, just like everybody here
Seems everyone I know is gettin’ cancer every year
And we can’t afford no insurance, I been 10 years unemployed
So she didn’t get no chemo and our lives they was destroyed
And nothin’ ever changes, just the cemetery gets more full”

Vaimo kuolee. Kertoja jättää huumebisneksen ja menee töihin Wal-Martiin pitääkseen edes lapsen leivän syrjässä kiinni. Lopun aikaa hän kuluttaa kiroamalla poliitikkoja ja tv-evankelistoja.

Kappale on tietysti ensisijaisesti kritiikkiä USA:n terveydenhuoltojärjestelmää ja sosiaalipolitiikkaa kohtaan, mutta kertojan kutistaminen rennosta etelän rebelistä halpamarketin hyllyjä täytteleväksi yksinhuoltajaleskeksi on hieno kuvaelma etelän myyttien ja realismin suhteesta: rakastettavat pikkurikolliset pärjäävät usein lauluissa ja iltasaduissa paremmin kuin tosielämässä.

Mike Cooley – Birthday Boy (The Big To-Do, 2010)

Eteläisen machokulttuurin perinteinen kuvasto on sovinistista ja ilotyttö sen naiskuvista ikonisimpia. Tarinoissa uhkea prostituoitu pyyhkii murheet raskaan työn raatajan mielestä taitavan ammatinharjoittajan ottein ja nauttii machomiehen taholta samanlaista alentavaa näennäisarvostusta kuin plantaasin omistaja saattaa suoda talon vanhimmalle värilliselle palvelijalle.

Truckers on leikitellyt ilotyttökuvastolla muuallakin (esimerkiksi antamalla vuoden 2011 kokoelmalevylle nimen Ugly Buildings, Whores and Politicians ja kappaleessa World of Hurt, jonka Hood avaa lausahduksella ”once upon a time, my advice to you would have been go out and find yourself a whore”), mutta Cooleyn Birthday Boy on ikonin murjomisessa aivan omaa luokkaansa. Itse en pysty kuuntelemaan kappaletta liikuttumatta.

Kertoja on ikääntyvä ilolintu Miss Trixie, jonka palveluksia on tilattu lahjaksi nuorelle syntymäpäiväsankarille, kun on lähdetty vähän jätkissä huoriin:

”Which one’s the birthday boy?
she said, I ain’t got all night
What’d your momma name you?
You can call me what you like”

Miss Trixie kuitenkin näkee pojan läpi ja ymmärtää, ettei tämä taida ihan tajuta mitä on tekemässä:

”Got a girlfriend, don’t you, boy?
Nervous hands can’t lie
Married men don’t ask how much
Single ones ain’t buying
One day you’ve got everything
The next day it’s all broke
Let Miss Trixie sit up front
Let her wipe your nose”

Miss Trixie säälii poikaa siinä määrin, että päättää kertoa tälle hieman elämän realiteeteista:

”Working for the money like you got eight hands
Flat on your back under a mean old man
Just thinking happy thoughts and breathing deep”

Tässä kohtaa minun panssarini murtuu, joka kerta. Todellinen pommi tulee kuitenkin Trixien loppupuheenvuorossa:

”Pretty girls from the smallest towns
Get remembered like storms and droughts
That old men talk about for years to come
I guess that’s why they give us names
So a few old men can say
They saw us rain when we were young”

Minulle kappaleen voima on kahdessa asiassa. Ensiksikin nuoren pojan ja Trixien kohtaaminen toimii täydellisenä symbolina myytin ja todellisuuden erolle; poika näkee Trixien etelän machokuvaston ikonisena ilotyttönä. Osana maailmaa, jossa jätkät lähtevät syntymäpäivillä huoriin ja kaikilla on hauskaa. Trixien asettaminen tarinan kertojaksi tekee hänestä kuitenkin oikean ihmisen tuskineen ja taakkoineen, ja ikoninen kuva iskeytyy säröiksi. Sängyn laidalla istuvat vierekkäin etelän myytti ja todellisuus, ja vain toinen niistä on oikeasti olemassa.

Toiseksi Cooleyn teksti on minusta yksinkertaisesti upea. Empatian määrä, jota kappaletta kuunnellessani koen Miss Trixietä kohtaan, on lähes sietämätön. Lisäksi Cooley kutistaa etelän sovinistisen perinnön ovelasti ”muutaman vanhan miehen” horinoiksi ja muisteloiksi, mikä tuo biisiin yllättävän toiveikkaan twistin: ehkä ajat ja asenteet voivat muuttua.

Video ei ole enää saatavilla

Etelä, ikuisesti

Kritiikki, syytökset, pettymykset, hampaiden kiristely ja vittuilu – rakkautta se kaikki on, beibi.

”Ever Southern in my carriage, ever southern in my stance
In the Irish of my complexion and the Scottish in my dance
In the way I bang my head against my daily circumstance

Let this blue eyed southern devil take you out upon the prowl
With decadence and charm we’ll take it into town
Tell you stories of our fathers and the glories of our house
Always told a little slower, ever south.”
(Ever South, An American Band, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! (se Richmond Fontaine)

Kuten mainitsin, on Richmond Fontaine yksi harvoista aikalaisyhtyeistä, jotka mielestäni yltävät tarinamuotoisessa lyriikassa DBT:n tasolle. Tyyleissä on eroa: siinä missä Truckersin tekstit tuovat mieleen Faulknerin ja Steinbeckin romaanit, on Richmond Fontaine tyylillisesti lähempänä Raymond Carverin ja Alice Munron musertavan humaania novellikerrontaa.

Yhtyeiden välillä vallitsee muitakin yhteyksiä kuin tarinaniskennän taito. Richmond Fontainen laulaja-lauluntekijä Willy Vlautin, myös arvostettu romaanikirjailija, on sanonut haastattelussa Drive-By Truckersin olevan ainoa yhtye, jossa hän olisi halunnut soittaa RF:n lisäksi. Samassa yhteydessä Vlautin mainitsi suosikkikappaleekseen DBT:ltä Jason Isbellin biisin Outfit, joka kertoo isästä, joka ei halua poikansa seuraavan jalanjäljissään maalarina. Vlautin sanoi itkeneensä, kun kuuli kappaleen ensimmäisen kerran, sillä hänellä itsellään ”on kokemusta talojen maalaamisesta”.

Video ei ole enää saatavilla

Vlautin kertoo omista kokemuksista pensselin varressa kappaleessa I Fell Into Painting Houses in Phoenix, Arizona.

Video ei ole enää saatavilla

Tarinan mukaan Patterson Hood sattui puolestaan lukemaan Vlautinin romaanin Lean On Pete (2010) ja ihastui teokseen niin paljon, että alkoi kirjoitella kirjeitä Vlautinille. Heistä tuli Hoodin sanojen mukaan ”kirjakavereita”.

Vuonna 2014 Vlautin lähetti uuden romaaninsa The Free luettavaksi Hoodille, joka kirjan innoittamana kirjoitti DBT:n samana vuonna ilmestyneelle albumille English Oceans kappaleen Pauline Hawkins, joka kertoo The Freen samannimisestä päähenkilöstä.

Seuraavana vuonna Patterson Hood perheineen teki ison päätöksen ja muutti Portlandiin, Oregoniin, jossa myös Willy Vlautin asuu. Lehtitietojen mukaan miehet ovat nykyään hyviä ystäviä ja viettävät yhdessä aikaa kaupungin kuppiloissa.

Heidän yhteisiä musiikillisia tuotoksiaan odotellessa aion avata avoimen yliopiston kurssiesitteen uudemman kerran.

”Nick Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä.”

Nick Caven pojan kuolemaa seurannut Skeleton Tree on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone sen lohduttomin kappale.

”You believe in God, but you get no special dispensation for this belief now
You’re an old man sitting by a fire, hear the mist rolling off the sea
You’re a distant memory in the mind of your creator, don’t you see?”

Jesus Alone on kappale, jota on vaikea unohtaa, kun sen on kerran kuullut. Sen kyllä tunnistaa välittömästi Nick Cave & the Bad Seedsin teokseksi, askeettinen ja rytmiikkaa pakoileva sovitus kuulostaa päällisin puolin jopa luonnolliselta jatkumolta edellisen Push the Sky Away -albumin äänimaailmalle.

Mutta jokin kappaleessa häiritsee. Se on epätavallisen viimeistelemättömän kuuloinen, jotenkin epäkesko ja luonnosmainen. Normaalisti Cave yhtyeineen rakentelee kitaristi-viulisti-multi-instrumentalisti Warren Ellisin johdolla pidäteltyjä jännitteitä ja hitaita, huomaamattomia crescendoja kappaleeseen kuin kappaleeseen taitavammin kuin kukaan toinen. Jesus Alone antaa kuitenkin ymmärtää jo ennen kuin laulu alkaa, että mitään nostatusta, hidasta falloksen pystyyn manaamista tai katarsista ei ole tulossa.

Tunnelma on lakoninen ja lannistunut, jotain mikä jää jäljelle, kun inhimilliset tunteet ovat ehtyneet. Ihan kuin levyltä valuva ääni ei olisi oikein edes musiikkia. Aistit turruttavan monotonisen surinan rikkovat vain harvat, taustalle katoavat hiljaiset perkussiot ja Ellisin masinoimat ohuet ujellukset. Elementit tuntuvat korostavan sitä kaikkea, mitä ei ole. Hiljaisuus tulee joskus todeksi vasta kun sen rikkoo.

Heinäkuussa 2015 Nick Caven poika putosi kalliolta perheen kotikaupungissa Brightonissa Englannissa ja kuoli. Seuraavana vuonna ilmestyi levy Skeleton Tree, jonka Jesus Alone avaa. Levy on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone on sen lohduttomin kappale.

Levyn promoaminen hoidettiin lähes täysin sen tekemisestä kertovalla dokumenttielokuvalla One More Time With Feeling. Cave ei ymmärrettävästi halunnut antaa haastatteluja eikä varsinkaan vastata niihin kysymyksiin, joihin olisi kaikkein kärkkäimmin epäilemättä penätty vastauksia. Dokumentissakin silmin nähden ahdistunut Cave pääasiassa välttelee kameraa tai laulaa studiossa silmät kiinni, usein lattialla istuen.

Tekstissä Cave ei kuitenkaan yritä taikoa virtahepoa olohuoneesta näkymättömiin, vaan päinvastoin kääntää kaikki lamput sitä kohti heti ensimmäisissä säkeissä:

”You fell from the sky
Crash landed in a field
Near the river Adur”

Adur-joki ja sen suistoalue sijaitsevat Brightonin kupeessa. Ensisäkeillä Cave tuntuu sanovan ympärillään kaarteleville hyeenoille: ”Minä jaan kyllä nämä kokemukset kanssanne, jos vain maltatte mielenne ja annatte minun tehdä sen omalla tavallani.”

Teksti kuitenkin muuttaa suuntaa. Putoaminen synnyttää uutta elämää: kukat puhkeavat kukkaan ja karitsat puskevat maailmaan äitiensä kohduista. Ääriviivat alkavat piirtyä: onko putoaja sittenkin Jeesus?

Seuraavissa säkeistöissä kohtaamme liudan hahmoja, jotka ovat erilaisten hallitsemattomien tilanteiden pyörteissä: nuori mies on peittynyt vereen joka ei ole hänen omaansa, nuori tyttö täynnä kiellettyä energiaa välkehtii pimeydessä, narkkari makaa selällään tijuanalaisessa hotellissa. Heitä kaikkia puhutellaan yksikön toisessa persoonassa, joka englanniksi käy myös passiivista: sinä. Tuo popmusiikin ikuinen enigma. Pronomini toistuu yksirivisessä kertosäkeessä:

”With my voice I’m calling you.”

Minä kutsun sinua. Kuka kutsuu ketä? Kertoja kutsuu heitä kaikkia, kappaleen kaikkia sinuksi nimitettyjä. Pronominivalinta avaa lauluun teologisen, ehkä teosofisenkin haavan, josta työntää tähystin sisään.

Kliseen mukaan ateistinkin sormet hakeutuvat huomaamatta rituaaliseen asentoon ja katse kääntyy vaivihkaa korkeuksiin, jos vain tarpeeksi koetellaan. Taustalla on kristinuskon käsite ristin teologiasta, Jumalan vasemman ja oikean käden työstä. Vasemmalla kädellään Jumala lyö maahan, nöyryyttää, koettelee ja tyhjentää ihmisen. Oikealla kädellään hän sitten täyttää tyhjän kuoren rakkaudella ja viisaudella.

Julmat sanonnat, kuten ”ei kellekään anneta enempää taakkaa kuin pystyy kantamaan” ja ”ihmisen ei kuulukaan ymmärtää Jumalaa, uskoa vain”, perustuvat tähän ajatukseen.

Cave on koko uransa käynyt teksteissään jaakobinpainia sen kanssa, miten suhtautua uskoon ja uskontoihin. Ristin teologian perusajatus toistuu ristiriitojen ytimessä. Lopputulokset ovat usein räävittömiä, karnevalistisia, houreisia, väkivaltaisia ja hirvittävän viihdyttäviä, kuten Caven esikoisromaanissa And the Ass Saw the Angel (suom. Kun aasintamma näki Herran enkelin) vuodelta 1989, jossa mykkä poika Euchrid Eucrow rakastuu prostituoituun ja joutuu sadistisen uskonlahkon vainoamaksi.

Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä: Big Jesus Trash Can vuodelta 1981. Jesus of the Moon vuodelta 2008. Kaikille näille teoksille (pois lukien Jesus Alone) on yhteistä paitsi uskonnollinen kuvasto, myös vahva eskapismi, joka leimaa Caven koko tuotantoa.

Dokumenttielokuvassa 20,000 Days on Earth Cave kertoo, kuinka hän kirjoittaa joka päivä toimistossaan tekstiä ja siten lisää yksityiskohtia ja värejä maailmaan, jota on luonut, tutkinut ja kartoittanut päänsä sisällä koko uransa. Formaatista ja teoksesta riippumatta ”Saint Nick” on ollut meille aina kuin Peter Pan, joka teksteillään lennättää meidät toiseen maailmaan. Emme ehkä tiedä mikä maailma se tarkalleen on, mutta sillä ei ole väliä, keskeistä on että se maailma ei ole omamme.

Jesus Alone ei lennätä ketään mihinkään. Ja juuri siksi se on niin häiritsevä, niin vaikea unohtaa.

Tarinankertoja, joka on koko uransa yrittänyt löytää tasapainoa uskonasioissa tekstiensä kautta, joutuu kohtamaan traumoista pahimman, oman lapsen kuoleman. Hän kirjoittaa laulun, jossa kertoja etsii Jumalaa kaltaisistaan lyödyistä, hämmentyneistä hahmoista, jotka ristin teologian mukaan Jumalan kuuluisi täyttää rakkaudellaan, vihjata suunta ja merkitys.

Kaikesta päätellen mitään ei kuitenkaan kuulu. Mitään ei tapahdu. Tulokseton etsintä, epätoivo, ymmärtämättömyys ja mykkä kauhu tukahduttavat kertojan elämänhalun ja uskon tavalla, joka on varattu meidän maailmassamme selittämättömiä hirveyksiä kohtaaville ihmisille.

Ei melodraamaa, nousuja tai laskuja. Ei mielikuvitusmatkaa toisaalle, ei imaisevaa tarinaa ja fantastista loppukohtausta.

Kertoja päätyy ainoaan loogisen johtopäätökseen: hädän hetkellä Jumala hylkää, ei pelasta. Ehkä itse Jeesuskin on saanut tuta saman?

Lopuksi kertoja kuitenkin esittää laulun hahmoille avoimen kutsun liittyä seuraan odottamaan. Odottamaan mitä, sitä ei tiedetä.

”Let us sit together until the moment comes”

Mitään ei tapahdu.

Video ei ole enää saatavilla

Median luoma kuva Beastmilkistä.

Beastmilk on tehnyt rujonkaunista post-jotain-jytäänsä jo muutaman vuoden, mutta uuden Climax-levyn myötä orastava kansainvälinen kiinnostus on puhjennut mätään kukkaansa. The Guardiania ja Pitchforkia myöten löyhytetty bändi on sylkäisemässä nännin suustaan ja lähtemässä maailmalle¨– ja hyvä niin. Kysymyksiin vastasi kitaristi Goatspeed.

Bändiin kuuluu:

Goatspeed – kitara
Kvohst – laulu
Arino – basso
Paile – rummut

Julkaisut:

White Stains on Black Tape -kasetti (2010)
Use Your Deluge 7″ (2012)
Climax CD/LP (ilmestyy 29.11.2013)

Kuvailkaa musiikkianne kolmella sanalla.

”Musiikkia jonka tahdissa.”

Todennäköisimmin Beastmilk…

…juo pässinverta autotallissa.

Epätodennäköisimmin Beastmilk…

…twerkkaa.

Miksi Beastmilk on niin hyvä?

Jos bändissä haisee yhtä aikaa okkultismi, ruosteen tahrima rallifiilis ja perkeleen kaunis ja hauras sydän, niin mitä muuta se voisi ollakaan kuin pakahduttavan hyvä? Lisäbonuksena muun muassa Hexvesselistä tutun Kvohstin laulanta on veretseisauttavan komeaa kuultavaa.

Teistä kohistiin kotimaassa mukavasti jo edellisen ep:n aikoihin, mutta nyt näyttää lähteneen iso remmi päälle. Miltä kansainvälinen hype yhtäkkiä tuntuu? Pelottaako?

”En tiedä onko meistä kohistu kotimaassa kauheasti. Tuntuu, että ulkomailla on ollut enemmän kiinnostusta. Kansainvälinen hype… en tiedä, olen tehnyt musiikkia suuren osan elämästäni, ja toki on mukava, että siitä yhtäkkiä ollaan kiinnostuneita. Ei pelota, vaikka kaikennäköistä hiihtäjää ja onnenonkijaa tuolla maailmalla näyttäisi pyörivän.”

Live Evil -festivaali Englannissa ja muitakin ulkomaan keikkoja. Millä mielellä?

”Ihan ok mielellä, ei olla kovin montaa keikkaa soitettu, joten hiljalleen homma alkaa tuntua mukavalta. Ulkomaanasioita on tulossa enemmän ensi vuonna – niistä enemmän sitten, kun niitä varmistuu!”

Väite: teidän uuden levynne tahtiin tekee mieli ajaa jokkista. Allekirjoitatko?

”Ehkä meidän musa kuulostaa jonkun mielestä siltä, että on paljon kolisevaa romua vauhdikkaassa liikkeessä? Mutta samalla mun mielestä meidän musiikki on todella kaunista ja harmonista, itse en löydä sitä aspektia jokkiksesta. Mielikuvani jokkiksesta on totuuden nimissä enemmän kallellaan Popedan tai Kotiteollisuuden suuntaan. En ole ajanut jokkista, koska tilaisuutta ei ole tarjoutunut. Se ei ole to do -listani kärjessä, mutta jos joku tarjoaisi puitteet, niin toki kokeilisin.”

Katsoitko Soramonttuprinsessoja eli tv-sarjaa, jossa perheen teinitytöt ajoivat isänsä kanssa jokkista? ?

”En yleensä katso televisiota, mutta koska mainitsemasi produktio oli kavereiden tekemä, niin seurasin sitä useamman jakson verran. Tykkäsin kyllä, olivat tehneet hyvää työtä, ja draaman kaari oli vahvempi kuin suomalaisissa tv-tuotannoissa tuntuu yleensä olevan. Tapasin ne päähenkilöt kerran mutta tuntui, että sitä meta-tasoa, joka oli tv-sarjassa läsnä, ei todellisessa elämässä ollut. Median luoma kuva ja koettu todellisuus harvoin kohtaavat, eikö niin?”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

”Leila K:n Electriciä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Suuren Shamaanin Mysteerien Maailmaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Tällä hetkellä Danny Brownia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -autossa?

”The Doorsia.”

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

”Beastmilkiin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Laivojen sumutorvet koettuna Kaivopuiston tähtitornin kukkulalla, mukana laulaen.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?

”En varsinaisesti mitään, en tunne bändiä kauhean hyvin. Murheellisten laulujen maa on mun mielestä hieno biisi. Tuttujen bändi nauhotti juuri Eppu Normaali -coverin joka kuulosti hyvältä, mutta en muista sen biisin nimeä.”

http://vimeo.com/67905510
Beastmilk – The Wind Blows Through Their Skulls

Vaikka minä Dolly Parton -fani olisinkin, ei sitä tarvitse minulle itselleni kertoa, tuumii Brandon Welchez (toinen oikealta).

Club Hori Smoku venyttää Helsingin kesää tuomalla Kuudennelle linjalle Kalifornian San Diegosta lähtöisin olevan Crocodiles-yhtyeen, joka nousi laajempaa tietoisuuteen viime vuonna mainiolla Endless Flowers -levyllään. Auringon polttaman hattaran hajuisella garagepopillaan bändi on hurmannut ainakin minut tavalla, josta Lauri Tähkänkin olisi kannattanut ottaa oppia ennen kalsarikylkiäisbisnekseen lähtöään. Kaikesta muusta paitsi ontuvista aasinsilloista kertoi lisää laulaja-kitaristi Brandon Welchez.

Puhutte paljon kotikaupungistanne. Miten San Diego on vaikuttanut musiikkiinne? Olisiko Crocodiles voinut syntyä jossain muualla?

”Charlie [kitaristi Rowell] ja minä emme olisi tavanneet, jos toinen meistä olisi asunut jossain muualla, joten siinä mielessä ei Crocodilesia ilman San Diegoa. Jos puhutaan musiikillisista vaikutteista, sanoisin, että ylipäänsä [post-hardcore-levy-yhtiö] Gravity Recordsin ympärillä pyörivän skenen seikkailunhaluinen henki on vaikuttanut meihin paljon, vaikkemme kuulosta millään tavalla yhdeltäkään sen piirin bändeistä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Vaikea keksiä mitään yhtä, mutta yksi suosikeistani on tämä The Velvet Undergroundin Pale Blue Eyes -kappaleen värssy. Sen voi tulkita monella tavalla, minusta se vain on kaunis ja surullinen…”

”I thought of you as my mountain top
I think of you as my peak
I thought of you as everything
I had but could not keep”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”En oikeastaan tee sellaista, sillä kun olen itse dj:nä, koen kuvatunlaisen toiminnan vastenmielisenä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Justin Benoit’n, joka soitti Cold Cavessa ja oli läheinen ystävämme. Olimme tunteneet yli kymmenen vuotta, matkustaneet paljon yhdessä ja jutelleet viikoittain. Hänen poismenonsa oli, ja on edelleen, erittäin vaikea pala purra.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Sanoisin, että She Splits Me Up uudelta levyltämme [Crimes of Passion]. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että pystyisimme tekemään sellaisia kappaleita.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Alex Chiltonin Free Again – The 1970 Sessions. Albumi äänitetiin Box Topsin hajoamisen ja Big Starin syntymän välimaastossa, muta sitä ei aikoinaan varsinaisesti julkaistu. Levyllä on joitain uskomattoman hyviä biisejä, suosikkini on I Wish I Could Meet Elvis.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Alkoholi, seksi ja kirjat.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Richie Valensin La Bamba. Muistan varhaislapsuudestani miten isäni opetti sanoja minulle. Espanja on hänen äidinkielensä.”

Video ei ole enää saatavilla

Reilua tai ei, teidät lyödään usein osaksi Kalifornian ”uuden garagen aaltoa”. Mitä mieltä?

”Olemme kiertäneet Fresh & Onlysin kanssa, ja mielestäni he ovat yksi parhaista bändeistä tällä hetkellä! Mitä Kalifornian garagejuttuun tule, niin tykkään kyllä monista niistä bändeistä, mutta toiset taas ovat vain tylsiä. Meitä ei kiinnosta kuulua mihinkään, haluamme vain pysyä omana itsenämme ja ympäröidä itsemme muusikoilla, jota arvostamme. Kuulostimme sitten samalta tai emme.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”En muista nimeä, se oli ehkä ’Little Kids’ [itse asiassa kappaleen nimi on Sandy]. Artisti oli joka tapauksessa Jackson Scott, [levy-yhtiö] Fat Possumin tuoreita kasvoja. Todella siisti biisi, taisin kuulla sen netissä jossain.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Jos pidän jostain, minua ei nolota, jos ihmiset nauravat sille. Jotkut kyllä varmasti tirskahtelisivat joillekin juustoisille hardcore- tai Dolly Parton -levyilleni.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Ison paksun spliffin pössyttely ja rentoutuminen vaimoni kera.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Hmm… liian vaikea kysymys. Jos taloni palaisi, kuolisin todennäköisesti yrittäessäni pelastaa sekä levyni että kissani.”

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Ennen kuin innostuin tosissani musiikista, olin skeittari Rodney Mullenin fani. Hänen tekniikkansa on ainutlaatuinen ja hänen puheissaan on jotenkin filosofinen fiilis. Musiikin saralta ensimmäinen oli John Lydon, samoista syitä todennäköisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Crocodiles (USA) ja Night Beats (USA) Club Hori Smokun vieraina Kuudennella linjalla Helsingissä torstaina 26.9. Liput ennakkoon Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Viisi juustopummia, Colin McFaull keskellä.

Brittipunk-veteraaneja on roudattu Suomeen kiitettävällä tahdilla viime vuosina, mutta erityisen suuri syy juhlaan on perjantaina 20.9., kun vuonna 1972 perustettu Cock Sparrer saapuu Circukseen. Monet muut ”edelleen” jaksavat ”vanhat” punkbändit, joita täälläkin on nähty, sisältävät 0–1 alkuperäisjäsentä, jolloin koko touhussa on kyse enemmän tributoinnista ja tyhjästä nostalgiatrippailusta kuin mistään muusta.

Cock Sparrer on kuitenkin muusta puusta. 1990-luvun alussa mukaan tullutta ”uutta” kakkoskitaristia lukuun ottamatta bändi on edelleen yhtä kuin ne neljä esiteiniä, jotka vuonna 1972 yhtyeen perustivat. Laulaja Colin McFaull kertoo mikä heitä vaivaa.

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Kansainvälinen pornotähti? Tai ehkä West Hamin uusi luova keskikenttäpelaaja? Luultavasti kuitenkin vain pakukuski.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Booze and Gloryn Only Fools Get Caught. Mahtava bändi ja erinomainen biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Olette olleet yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta. Se on kerta kaikkiaan uskomatonta. Mikä teidät on pitänyt kimpassa? On paitsi harvinaista, myös jotenkin kaunista, että esiteineinä tutustuneet räkänokat ovat parhaita ystäviä vielä viisikymppisinä äijänräminäkin.

”Kiitos tuosta. Olemmehan me onnekkaita siinä, että homma toimii meillä näin hyvin. Meillä ei ole managereita päättämässä puolestamme, joten voimme tehdä asiat juuri niin kuin itse haluamme. Tärkeä juttu on myös, että vaimomme ja lapsemme tulevat mainiosti toimeen keskenään. Se on tärkeä juttu, joka usein jää mainitsematta. Usein kuulee bändeistä, jotka hajoavat riitoihin jonkun jäsenen muijafrendin ympärillä. Sparrerissa ei sellaisia ongelmia ole ollut koskaan. Kuinka moneen muuhun bändiin on tullut 20 vuoden jälkeen uusi jäsen [Daryl Smith, kitara], joka vielä 21 vuotta myöhemmin on mukana jengissä?”

Tulette Suomeen ensimmäistä kertaa. Onko teillä jotain erityistä mielessä mitä haluaisitte tehdä tai nähdä?

”Ei meillä mitään erityistä ole mielessä. Haluamme vain, että kaikki bailaavat ja pitävät hauskaa. Rohkenen sanoa, että maistelenemme muutamia paikallisia oluita. Suomeen tulo on ollut jo pitkään listallamme asioista, jotka haluamme vielä tehdä, ja olemme todella kiitollisia, että se lopulta toteutuu. Sori että kesti.”

Jos voisit antaa yhden neuvon niille komeille nuorukaisille, jotka perustivat Cock Sparrer -nimisen yhtyeen 1970-luvun alussa, millaisen neuvon antaisit?

”Komeille? Oliko silloin toinenkin samanniminen bändi? Haha! Onhan sitä matkan varrella tullut tehtyä virheitä ja suututettua joitain ihmisiä. Ehkä olisimme joissain tilanteissa voineet myös kuunnella hieman enemmän. Mutta toisaalta, kun katson nykytilannettamme, en muuttaisi menneisyydestä juuri mitään. Matkustelemme edelleen ympäri maailmaa, nauramme yhdessä ihan helvetisti ja teemme asiat omalla tavallamme. Kuka tietää missä olisimme, jos emme olisi tehneet niitä virheitä jotka teimme? Neuvoja siis? Älä ota itseäsi liian vakavasti ja muista, ettet ole mitään ilman niitä ihmisiä, jotka ostavat levyjäsi ja tulevat keikoillesi.”

Kertoisitko jonkin unohtumattoman sattumuksen vuosien varrelta?

”Niitä on aivan liian paljon. Sekä vanhoilta päiviltä että lähempää nykyhistoriasta. Lisäksi niitä syntyy jatkuvasti lisää. Mutta koskaan en unohda sitä hetkeä, kun seisoin Lontoon Astoria-teatterin lavalla vuonna 1992, kun meitä oli pyydetty tekemään ’vielä yksi show’. Tsiigasin 2000-päistä yleisöä, joka oli tullut paikalle ympäri maailmaa meitä katsomaan ja lauloi mukana kaikki kipaleet. Kelasin vain, että miten ne osaavat kaikkien biisien sanat. Minäkään en muista niitä kaikkia! Kun tulimme pois lavalta, ihmettelimme vain, että mitä helvettiä äsken tapahtui. Emme todellakaan odottaneet sitä!”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Erinomainen kysymys, mutta oikeita vastauksia on liian paljon, jotta voisin valita vain yhden. Sparrerin biiseistä pidän erityisesti Battersea Bardot’n tekstistä. Esimerkiksi säe ’just a pearl in a world full of users of girls’ on silkkaa runoutta. Silloin tällöin Burge [Steve Burgess, basso] osaa olla nero.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Ei sitä kovin usein tapahdu, mutta olen silloin tällöin kyllä käynyt nolaamassa itseni. Yleensä tämä vaatii niin monta kaljaa, että kuvittelen olevani The Temptationsin jäsen tai John Lydon. Valinnoissa en syrji ketään, voin raiskata kenen tahansa biisin!”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Eipä kovin hyväntuulinen kysymys! Aiemmin tänä vuonna [Iron Maidenin rumpali] Clive Burr poistui keskuudestamme. Hän oli voinut huonosti jo jonkun aikaa, mutta uutinen tuli silti yllätyksenä. Vaikkemme olleet jutelleet vähään aikaan, se nosti paljon muistoja pintaan. Olimme samassa koulussa East Hamissa, ja hän oli jalkapallojoukkueemme maalivahti. Olimme tuolloin 11–12-vuotiaita. Hän oli kyllä paljon parempi rumpali kuin molari!”

Miten peli on muuttunut vuosien aikana? Entä seuraavan kymmenen vuoden aikana, muuttuuko punkissa mikään?

”On paha sanoa missä punk menee edes ensi vuonna, puhumattakaan kymmenen vuoden päästä. Punkin ei milloinkaan pitänyt kestää näin pitkän, idea oli vain suututtaa muutama ihminen ja sitten hävitä. Kukaan ei uskonut, että tekisimme tätä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta minusta on mahtavaa ja ennen kaikkea terveellistä, että koko ajan tulee valtavasti uusia bändejä, joilla on oma käsitys siitä miltä nykypäivän punkin pitää kuulostaa ja näyttää. Jatkuakseen homman pitää pysyä tuoreena. Uusien bändien ei ole mitään järkeä yrittää kuulostaa Ramonesilta tai The Clashilta. Vaikutteita pitää toki ottaa, mutta pitää valita vain parhaat palat ja vääntää niistä jotain omaa. Tribuuttibändejä on jo ihan tarpeeksi. Toivon, että promoottorit antavat oman kotikylänsä pikkubändeille mahdollisuuksia esiintyä ja että paikalliset ihmiset käyvät yhä niitä katsomassa. Jos näin käy, ei ole mitään syytä miksei punk voisi elää ikuisesti.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ennen ärsytti England Belongs to Me -kappaleen ymmärtäminen ja tulkitseminen väärin, mutta uskon suurimman osan nykyään jo tajuavan mistä siinä on kyse, joten en koe enää tarvetta selitellä sitä. Joku joko tajuaa tai ei. The Sun Says -kappaleen säkeen ’we got scroungers full of greed’ joku oli kuulemma kuullut muodossa ’scroungers full of brie’.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Ainoa keino selvitä krapulasta on ottaa kalja tai kolme. Sen kun yhdistää The Clashin ensimmäiseen levyyn tarpeeksi suurella äänenvoimakkuudella, voi hetken päästä jo varmasti paremmin.”

Video ei ole enää saatavilla

Cock Sparrer (UK), Wasted (FI) ja Tammerfist (FI) Helsingissä The Circuksessa pe 20.9. Liput ennakkoon Tiketistä.

Ihan nyt selvyyden vuoksi: Jennifer Herrema (keskellä) ei ole Kanye West.

Black Bananas ei ehkä nimenä soita kovin suuria kelloja monenkaan korvissa, mutta tosiasiassa se on viimeisin luku rajussa rock’n’roll-saagassa, joka on Jennifer Herreman elämä. Siitä 1980-luvun lopun hetkestä lähtien, kun 15-vuotias Herrema perusti poikaystävänsä Neil Hagertyn kanssa Royal Trux -bändin, meno on ollut hurjaa.

Kahden rakastuneen heroiiniaddiktin sekopäinen ja likainen hardrock nousi 1990-luvulla kulttisuosioon, ja bändi sai tarinan mukaan eräältä suurelta levy-yhtiöltä matkan varrella potkut käytettyään saamansa äänitysennakot kokonaan huumeisiin. Samaan aikaan Herrema paistatteli otsikoissa mallina – hän nimittäin oli, ei enempää eikä vähempää, kuin se alkuperäinen Calvin Kleinin heroin chic.

Vuosituhannen vaihteessa huumeet kuitenkin jäivät, parisuhde päättyi ja bändi hajosi. Herrema perusti uuden bändin nimellä RTX, joka pari vuotta sitten vaihtoi yhtäkkiä nimensä Black Bananasiksi. Jonkilainen ympyrä sulkeutuu seuraavalla Black Bananas -levyllä, jolla Herrema on kuulemma tehnyt yhteistyötä Hagertyn kanssa – ensimmäistä kertaa sitten Royal Truxin hajoamisen.

Hoidetaan tämä kuumin peruna heti alta pois. Tulevalla Black Bananas -levyllä teet pitkästä aikaa yhteistyötä [Royal Trux -aisapari] Neil Hagertyn kanssa. Et käsittääkseni juuri harrasta vanhojen juttujen uudelleen lämmittämistä, mutta yhteistyön myötä arvailut Royal Truxin paluusta noussevat monien huulille. Mitä vastaat heille?

”Minun on melko mahdotonta kontrolloida mitä ihmiset ajattelevat musiikillisista edesottamuksistani. Olen aina painottanut eteenpäin katsomisen tärkeyttä ja sitä, ettei koskaan pidä tehdä samaa levyä kahta kertaa. Royal Trux ei ole palaamassa, mutta kaksi uutta biisiä, jotka kirjoitimme Neilin kanssa, ovat mahtavia! Meidän pitäisikin soittaa ne siellä festareilla! Arvaako kukaan mitkä ne ovat?”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Run the Jewelsin Get It. Kuulin sen internetissä niinkuin suurimman osan uudesta musiikista nykyään.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Rikki Ililongan Zambian. Todella hyvää rock’n’rollia Zambiasta tai Zamrockista vuodelta 1975. Yksi levyn biisi on käytännössä kertosäe The Rolling Stonesin Heartbreaker-kappaleesta, mutta sen nimi on Hot Fingers. Oikein söpöä ja hauskaa mielestäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Varmaankin joku iisi, jonka läpi voisi nukkua. Vastaan Alice Coltranen Huntington Ashram Monastery.”

Video ei ole enää saatavilla

Musiikin tekemisen lisäksi suunnittelet vaatteita ja koruja, maalaat, puuhaat levy-yhtiössä ja ties mitä. Mikä on juuri nyt kaikkein siistein yksittäinen juttu elämässäsi?

”Uusi Black Bananas -albumi on ihan kreisisiisti! Sen nimeksi tulee Electric Brick Wall.”

Kuulin, että olet puuhaillut jotain Kim Gordonin kanssa. Kertoisitko siitä jotain?

”Kim piti esityksen eräässä losangelesilaisessa taidegalleriassa ja pyysi minua ripustamaan sinne taidettani. Tein sinne sellaisia taideriepuja ja myin jopa yhden!”

Pidin kovasti Stones-covereista, jotka teit Kurt Vilen kanssa. Onko teillä muita yhteistyösuunnitelmia?

”Ei ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa, mutta mistäs sen tietää. Lauloin taustoja yhdessä biisissä hänen uudella levyllään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät uudesta Iggy & The Stooges -levystä?

”En ole kuullut sitä vielä, mutta luotan Iggyn pitävän musiikin mielenkiintoisena.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Ghostbustersin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Asuinpaikkani on inspiroiva. Kaliforniassa pilvi on laillista ja se pitää minut inspiroituneena. Siellä on valtavasti taiteilijoita jotka tekevät inspiroivia juttuja… Sellaisia kuin [Robert] Freeman ja [Nick] Lowe.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Kuulostaa jotenkin uskonnolliselta. Minusta se on omituinen tapa selittää varsinaista nautintoa.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Mitä? Että olisin joku Kanye vai? Enpä kuule usko.”

Black Bananas Kuudes aisti -festivaalilla Helsingissä sunnuntaina 7.7.

Video ei ole enää saatavilla

Mistä saisin nykyaikaista teknologiaa? Haluan kuunnella Atom Mouth Gimliesiä, vaatii Tim Cohen (oikealla).

San Franciscon paahteessa on jo pitkään muhinut ilmiö, jolle kukaan ei ole keksinyt sen parempaa nimitystä kuin ”uusi garagerock”. Oli skenaarion syntyyn syynä sitten kollektiivinen auringonpistos tai onnekas vahinko vedenpuhdistamolla, jonkinlainen uusi alaluvun alaviite rantakaupungin kunniakkaaseen kevyen musiikin historiaan voidaan kait kohta jo kirjata.

Viime vuonna Kuudennessa Aistissa esiintyivät Frisco-rokkarit Ty Segall ja Moon Duo, tänä vuonna festivaali toivottaa tervetulleeksi Sic Alpsin nuoret taiteiljasielut ja The Fresh & Onlysin romanttiset setämiehet. Haastattelussa Tim Cohen, jälkimmäisestä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Peter Gabrielin In Your Eyes. Luulen, että syynä oli Peterin jäljittelemätön intonaatio. Lapsena minun sanottiin aina näyttävän ihan John Cusackilta. Kun hän [elokuvassa Say Anything] nostaa sen mankan ilmaan ja tuo biisi kajahtaa ilmoille, on hetki nuoren romantikon elämässä vähintään sankarillinen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Vähän minua nolottaa, että olen laittanut omat tuotokseni muiden levyjeni sekaan, jotta ikään kuin näyttäisi siltä, että ne kuuluvat sinne. Silloin tällöin joku ystäväni selailee levyjäni, huomaa jonkin minun levyni, nostaa sen ilmaan ja kysyy: ’Jätkä hei, ihanko oikeasti?’”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Minuun vetoaa erityisesti Adam & the Antsin Friend or Foe -kappale, jossa Adam loihe lausuman:

”I want those who get to know me to become admirers of my enemies.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Crosby, Still, Nash & Young olisi unelmakvartettini. Kuka ikinä tuotti heidän levynsä, tuottaisi [nelikko tuotti levynsä pääasiassa itse – toim. huom.].”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Englannista ostin The Growlersin uuden levyn [Hung at Heart, 2013]. Rakastan muutamia sen kappaleita, mutta albumina se on ehkä hieman liian pitkä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En lainkaan hyvin. Minua kiehtoo määritelmä ’Finnish Psych’, mutten vielä ole kärsimättömyyttäni saanut aikaiseksi perehtyä asiaan tarpeeksi syvällisesti. Eikö Circle ole suomalainen? He ovat uskomattomia.”

Mitäs tykkäät tällaisesta yhtyeestä? Atom Mouth Gimlies oli yksi Kuudes aisti -festivaalin tämän vuoden ensimmäisiä kiinnityksiä.

“Valitettavasti käytän varsin antiikkista teknologiaa näihin kysymyksiin vastatessani enkä pysty kuuntelemaan kappaletta. Lupaan kyllä tsekata bändin myöhemmin!”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Antaisin mitä vain, jotta voisin olla huippupianisti. Minusta se on kaikkein romanttisin soitin.”

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Nick Draken Time of No Reply.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Sveitsin Alpit, porsaankyljet makealla chilikastikkeella ja erityisesti 8-kuukautinen tyttäreni Sonya.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Tottakai. Mutta olin 14.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Hmm. Olen äänittänyt noin tusinan albumia makuuhuoneessani, joten luulisi näiden asioiden kohdanneen. Olen kuitenkin aivan liian estoinen sellaiseen.”

Mitä sanfranciscolaisia bändejä tai artisteja meidän pitäisi pitää silmällä ensi vuoden festivaalia ajatellen?

”Rakastan The Mallardia, mutta he eivät ole kasassa tällä hetkellä. Kaksi bändiä, jotka teidän pitäisi ehdottomasti tsekata, ovat Cool Ghouls ja Pure Bliss.”

Video ei ole enää saatavilla

The Fresh & Onlys Kuudes aisti -festivaalilla Helsingissä perjantaina 5.7.

Video ei ole enää saatavilla

Jon Audarson (keskellä) ei pelkää kuolemaa, vaikka hänen elämänsä on välillä ollut aika armotonta menoa.

”Hän joka pelkää kuolemaa, ei voi nauttia elämästä.”

Vanhaan espanjalaiseen sananlaskuun kiteytyy kaikki mitä Dead Skeletons on. Tai paremminkin, mitä Dead on. Dead Skeletons on nimittäin vain osa islantilaisen taiteilijan Jon Saemunder Audarsonin Dead-konseptia, joka käsittää musiikin lisäksi taidetta valoinstallaatioista tv-lähetyksiin ja maalauksista vaatteisiin. Yhdistävänä tekijänä kaikilla on edellämainittu iskulause ja pääkallologo.

Musiikin teon Audarson aloitti vasta vuonna 2006 Brian Jonestown Massacre -nokkamiehen Anton Newcomben avutuksella. Dead Skeletonsin toistaiseksi ainoa albumi Natural Magick ilmestyi 2011.

Konseptin taustalla on Audarsonin oma 20-vuotinen kamppailu elämästä ja kuolemasta. Hänellä diagnosoitiin HIV vuonna 1994, eikä elinaikaa annettu kuin kolme vuotta. Mies ajautui itsetuhoiseen viina- ja huumekierteeseen, kunnes vuonna 2002 hän huomasi edelleen olevansahengissä. Päihteet jäivät, ja Audarson päätti aloittaa elämisen kuolemisen sijaan.

Kerro hieman Dead-konseptistasi.

”Dead syntyi vuonna 2003 tarpeesta käsitellä tuonaikaista kuolemanpelkoani. Minulla oli pieni kauppa Reykjavikissa, jossa myin Dead-tuotteitani. Alussa Dead oli pelkkä visuaalinen ilme, sillä olen kielellisesti kammottavan kömpelö. Pääkallologo kuitenkin kaipasi jotain rinnalleen. Näin ’he who fears death cannot enjoy life’ -sloganin meksikolaisessa paperialttarissa Minneapolisissa pitäessäni siellä näyttelyä. Tuo espanjalainen sanonta puhutteli minua välittömästi. Myöhemmin minulle tuli tarve kääntää sananparsi muille kielille, ja nyt, kymmenen vuotta myöhemin, teen sitä edelleen. Näen konseptin kasvavan moniin suuntiin kuin puun. Taiteeksi, musiikiksi, vaatteiksi ja niin edelleen. Logo on kuin visuaalinen virus, joka levittää sanomaa eri muodoissaan.”

Sinä, Brian Jonestown Massacren Anton Newcombe ja Dead TV. Mistä oikein on kyse?

”Tapasin Antonin 2006. Hänen myötään aloin tehdä musiikkia, laulaa ja niin edelleen. Hän on hyvä ystävä ja hieno taiteilija. Dead TV on yksi sivuprojekteistamme, tapa ilmaista ideoitamme muiden kanssa ja pitää hauskaa pääasiassa taiteen ja musiikin kautta.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Ei mitään käsitystä. Varmaan Dead Mantraa, sillä olen kuullut sen monta kertaa…”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Molemmat ovat tärkeitä. Ja molempien pitäisi olla mahdollisimman maagisia, suoraan korkeammasta lähteestä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”There’s a club, if you’d like to go
You could meet somebody who really loves you
So you go, and you stand on your own
And you leave on your own
And you go home
And you cry
And you want to die”
(The Smiths – How Soon Is Now?)

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Yritän aina saada Antonin soittamaan kitaraa kanssamme – se olisi ihanaa.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Perheeni, ystäväni ja taiteeni.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Ryanilla [Carlson Van Kriedt, yhtyetoveri] on erittäin hyvä musiikkimaku. Hän soitti minulle Sanford Clarkin Modern Romancen. Se ei ole uusi kappale, mutta pidän siitä todella paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”En pelastaisi. En välitä. Pelastaisin miltä?”

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Chuck Berry, Jeesus ja Buddha.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

“En kovin hyvin. Sepi Kumpulainen näyttää kyllä hauskalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Dead Skeletons Kuudes aisti -festivaalilla Helsingissä perjantaina 5.7.

Video ei ole enää saatavilla

Punkkia ja pikkumakeeta.

Suomipunkin mikroilmastossa on viime aikoina ollut havaittavissa kirkasotsaisen 77-punkin ja uuden aallon kuohahdus. Kellareista on ilmestynyt bändejä, joiden musiikkia kutsuisi mielellään punkpopiksi, ellei termi olisi mennyt niin pahasti pilalle 1990-luvun skeittipunkkrapulassa. Bändejä, joiden soundissa kuuluvat Problems?:in, Ypö-Viiden, Vaavin, Wouden ja muiden ensimmäisen aallon suomipunkbändien vapauttava voima. Bändejä, joille energia, melodia ja omien tuntojen purkaminen ovat A ja O. Bändejä, joiden biiseissä tyttö ja poika kohtaavat, rakastuvat ja eroavat.

Zeitgeistin kunniaksi Nuorgamin Mervi Vuorela ja Jarkko Immonen istuivat alas, laittoivat levyt pyörimään ja mokelsivat mitä sylki ja musiikki suuhun toivat. Esittelyssä kuusi uusromanttista.

#1 MAAKUNTARADIO

M: Mahtavaa, että tällaista Ratsian ja Vaavin henkistä musaa voi nykyisin kutsua punkpopiksi ilman, että se olisi kirosana.

J: Maakuntaradio toki on jo pidemmän linjan yhtye, mutta tällaisia bändejä on nyt tullut paljon yhtäkkiä. Ne kuulostavat valmiilta, vaikka monelta on tullut vasta ensimmäinen seiska ulos, jos sitäkään.

M: Näistä syntikoista tulee tosi pakahduttava olo. Samalla ne kuulostavat jotenkin törkeiltä. Tulee ihan SIG mieleen!

J: Soundi menee enempi sellaiseen kasari-ysäri-klangiin kuin Maakuntaradion aikaisemmat levyt, varmaan juuri yhdelletoista väännettyjen synien takia. Tällasta musaa tuli kuunneltua paljon teini-ikäisenä Pohjois-Vantaalla.

M: Vaikka kuulen biisin vasta toista kertaa, muistan jo nyt kertosäkeen sanat ulkoa. Teksti onnistuu pääsemään ihon alle, koska siinä on näennäisesti pieni murhe, joka kuitenkin kasvaa isoksi omassa päässä.

J: Samastuttavuutta lisää se, että kaikki riimit ovat vähän sinnepäin. Vahvaa päiväkirjameininkiä. Mulla tulee tästä aina mieleen lukioaikojen tunteiden myllerrys. Kun ihastuttiin, jätettin, tultiin jätetyksi ja lopulta löydettiin jotain aitoa. Itkettää vähän.

M: Vaikka (laulaja-rumpali) Mirko alkaa olla lähempänä neljää- kuin kolmeakymppiä, mies kuulostaa edelleen vereslihalla olevalta teini-ikäiseltä. Jos miettii alkuperäisiä 77- ja uuden aallon bändejä, niiden jäsenet olivat yleensä nippanappa täysi-ikäisiä. Maakuntaradio toisintaa sen naiivin fiiliksen uskottavasti.

J: Ei tosiaankaan kuulosta siltä, että sedät yrittäisivät väkisin olla nuoria. Tämä on musiikkia, jota on hirveän vaikea kuunnella viileästi diggaillen. Tekisi mieli kuunnella tätä yksin himassa kalsareissa ja stetsoni päässä samalla, kun imuroi ja laulaa mukana.

#2 KATUJEN ÄÄNET

M: Kas, Airiston Punk-Levyjen signaus tämäkin. Mirko haluaa selvästikin rakentaa imperiumin oman musiikkimakunsa ympärille.

J: Airisto näyttäisi nykyään keskittyvän tanakasti nimenomaan nuoreen suomenkieliseen punkiin.

M: Vieläpä parhaaseen sellaiseen. Tämä biisi on helvetin hyvä! Basso- ja skittakuvio jäävät kerrasta päähän.

J: Tämä on jo lähempänä uutta aaltoa kuin seiskaseiskaa. Mutta vittuako sillä on väliä, ihanaa musaa. Hehe, sanoin ihana.

M: Musa on paljon hempeämpää, kuulaampaa ja siloitellumpaa kuin bändin ekalla seiskalla – hyvässä mielessä. Mikä parasta, laulajalla on kunnon iskelmäsoundi.

J: Sanatkin on ihan iskelmää. Tykkään kyllä kovasti.

M: Ja stemmat.

J: Tässä on myös toisaalta aika kaurismäkeläinen tunnelma. Voisin kuvitella tämän biisin johonkin karuun baariin.

M: Kieltämättä tulee sellainen Kauas pilvet karkaavat -fiilis, niin tunnelman kuin tekstinkin osalta.

J: Vitustako minä mitään tiedän, mutta olisi hauska ajatella, että näin herkältä bändi olisi halunnut kuulostaa jo ekalla seiskallaan.

#3 KAUPUNGIN VALOT

J: Kaupungin Valot on muistaakseni lappeenrantalaislähtöinen bändi, joka toimii nykyisin Tampereella. Olen kuunnellut tätä todella paljon viime aikoina!

M: Bändistä tulee tosi vahvasti mieleen Problems? Riffit on iskeviä, teksteissä on kaupunkilaisromantiikkaa ja laulaja fraseeraa kuin Tumppi Varonen.

J: Totta. Laulusoundi on yhtä korkea kuin nuorella Tumpilla. Ja biisi on aivan superhyvä!

M: Eikös nämäkin kundit ole jotain parikymppisiä? Miten jotkut hiffaavat noin nuorina, kuinka tyylipuhdasta musiikkia tehdään? Sovituksetkin on tehty just eikä melkein. En tajua.

J: Onhan se kieltämättä outoa, että bändi kuulostaa jo ensimmäisellä nettiin laittamallaan biisillä näin valmiilta.

M: Toisaalta, niinhän se meni 1970-luvullakin. Ratsia, Sensuuri, Pelle Miljoona ja kumppanit olivat parhaimmillaan uransa alussa. Kaupungin Valojen teksteissä on muuten samaa vapaudenkaipuuta kuin Pellellä.

J: Yhdistettynä ”näitä kujia mä tallaan” -kaupunkifiilistelyyn.

M: Ja sydänsuruihin. Missä vaiheessa ihmissuhteet muuten tekivät comebackin punkbiiseihin? 1970-1980-luvun taitteessa oli okei laulaa tytöistä, mutta sen jälkeen tuli pitkä ajanjakso, jolloin tuntui, että kaikki punkbändit halusivat vaan ottaa kantaa.

#4 LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT

Video ei ole enää saatavilla

M: Bändistä tulee snadisti mieleen varhainen Tehosekoitin. Ehkä se johtuu laulajan fraseerauksesta.

J: Tässä on vähän vahvempi rokki-boogie kuin näillä joillain muilla, siis versus ns. punkkikaahaus.

M: Tällainen musa ei vaadi hirveän kekseliäitä sanotuksia, vaan siinä toimii hyvin pieni ja yksinkertainen angsti. Tyyliin kun ei ole tyttöystävää, niin vittu kun on vaikeaa.

J: …ja vittu teen sitten mitä haluan.

M: Tälläkin bändillä on hyvät stemmat.

J: Ja tämä on helvetin hyvä säe: ”Kun oot poissa, mul on vaikeuksia perusasioissa”.

M: Niin on. Ja miten totta se on!

J: Se on varmaankin juuri rehellisyys, mikä näissä bändeissä vetoaa. Että uskalletaan olla naiiveja ja on ihan sama, onko joku juttu klisee tai kauhean cool, jos se tuntuu jossain.

M: Kyllähän tällainen vetoaa ihmisiin tunnetasolla enemmän kuin se, että lauletaan kuinka systeemi kusee. Vaikka se kuseekin. Jos muija on jättänyt, on aika vitun sama, johtaako maata kokoomus vai kepu.

#5 SÄRKYNEET

Video ei ole enää saatavilla

J: Särkyneet on jännä bändi siinä mielessä, että olen rakastunut näiden uuteen levyyn aivan täysin, vaikka vanhemmat jutut ei oikein lähteneet. Loppuvuodesta kun oli synkkää ja muutenkin paskaa, kuuntelin tätä uusinta levyä ihan tolkuttomasti.

M: Itselläni kesti myös hetken aikaa päästä sisään tähän juttuun. Särkyneissä on sellainen hauska piirre, että vaikka tekstit ovat usein aika lannistuneita, biisit ovat pohjavireeltään hirveän piristäviä ja nostattavia.

J: Se on varmaankin tämän musan peruslupaus. Että vaikka on ankeaa tai vähintäänkin tylsää tai kaikki menee ihan päin persettä, taustalla on kuitenkin semmoinen ajatus, että kyllä tämä tästä ja paistaa se aurinko vielä. Siksi musastakin välittyy hyvällä tavalla lapsekkaan innostunut meininki.

M: Meikäläisellä on toisinaan, tai noh, usein, vaikeuksia sietää puhdasta naislaulua. Mutta Millan ääni sopii Särkyneisiin aika hyvin.

J: Kun kuulin Särkyneitä ekan kerran, se taisi olla juuri Millan laulusoundi, mikä tökki. Tällä levyllä se on taas nimenomaan yksi vahvuuksista. En sitten tiedä kumpi on kehittynyt, laulu vai oma korva.

M: Näihin muihin bändeihin verrattuna Särkyneiden tekstit tuntuisi olevan astetta monikerroksisempia ja tulkinnanvaraisempia.

J: Kieltämättä tämä kuulostaa enemmän ns. aikuisten tekemältä musalta. Vaikka lähtökohdat ja asiat mistä musa kumpuaa ovatkin aika samoja, Särkyneillä on vähän eri perspektiivi asioihin.

#6 TOHTORI KOIRA

M: Nyt lespaa kyllä laulusoundi niin kivasti, että laulaja taitaa olla kännissä.

J: Tässä on enemmän sellaista ”haista sinä vittu” -meininkiä kuin aiemmilla bändeillä. Mutta kyllä tämäkin periaatteessa samaan retropurkkiin putoaa.

M: Tässä mennään kyllä selkeästi punkimmalla vaihteella. Tulee vähän Klamydia mieleen, etenkin tyyppien ulkonäöstä. Bändin nimikin on ihan hirveä. Se on tosin varmaan ollut tarkoituskin.

J: Näillä on ihan oikeasti hauskoja sanoituksia. Muotiteini-kappaleessa lauletaan: ”Luulet olevas tosi ihku, mutta susta selluliittia tihkuu”. Ja soitto rullaa tosi hyvin. Tai siinä on sopivan klesa meno.

M: Minkä ikäisiä tyyppejä tässä bändissä soittaa?

J: Facebook-kuvan perusteella aika nuoria.

M: Tykkään siitä, että nämä kundit ovat vähän ulkopuolisia. En usko, että kukaan punkkiskenestä tuntee niitä, mutta silti ne vetävät omaa juttuaan kieli poskessa.

J: Tulee sellainen positiivinen fiilis, että ei olla kauheasti kelattu, millainen tämän jutun pitäisi olla ja miten tässä edetään, vaan on vain tehty mitä on tehty. Aseistariisuvaa tavaraa.

Jake Burns (toinen vasemmalta) halusi kasvattaa meriapinoita, mutta joutui pettymään.

Kaksi punk-dinosaurusta Brittein saarilta saapuu yhteiskeikalle Helsinkiin lauantaina 6.4. Pohjoisirlantilainen Stiff Little Fingers ja englantilainen The Vibrators aloittivat molemmat uransa jo 1970-luvun lopulla, ja ovat näin ollen harvoja alkuperäisen punk-räjähdyksen synnyttämiä bändejä, jotka ovat taistelleet hengissä tähän päivään asti. The Vibrators on nähty Suomessa hieman useammin, mutta Stiff Little Fingers ei ole täällä keikkaillut sitten Oulun Kuusrock-esiintymisen vuonna 1979.

Vanhoja muistelemassa ja lemmikkirapuja haukkumassa oli Stiff Little Fingersin keulahahmo ja alkuperäisjäsen Jake Burns. Tehkää hyvin.

Stiff Little Fingers kävi Suomessa viimeksi 1979 Kuusrock-festivaaleilla. Jäikö tuosta keikasta tai matkasta mitään muistoja? Millaista se silloin oli?

”Se oli ensimmäinen ulkomaankeikkamme ikinä. Olimme reissussa The Membersin kanssa, loistotyyppejä ja edelleen hyviä ystäviämme. He olivat hieman kokeneempia koiruuksien ja velmuilun jalon taidemuodon kanssa, ja minulla oli todella onneton kohtaaminen suomalaisen viljaviinan kanssa. Ei koskaan, koskaan enää. Olin niin huonona, että nukuin keskellä lavaa ja teknikoiden piti vetää kaapelit ruhoni ympäri! Noustuani viritelmä näytti ihan sellaiselta poliisin piirtämältä vainajan ääriviivalta.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Tuo on paha. Luultavasti Bob Dylanin Blood on the Tracks. Se on todella yksi niistä harvoista levyistä, joihin en kyllästy koskaan. Joka kuuntelulla löytyy jotain uutta.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Rory Gallagher oli syy miksi tartuin kitaraan. Kuulin häntä ensi kerran 12-vuotiaana, joten hän oli idolini jo ennen teinivuosia! Seuraavaksi tulivat sen ajat normaalit rock-rakastumiset: Led Zeppelin, The Who ja niin edelleen. Myöhemmin innostuin enemmän biisien kirjoittamisesta kuin varsinaisesti kitaransoitosta tai kitaristeista, ja aloin kuunnella Dylania, Bob Marleya ja niin edelleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”[Procol Harumin] Whiter Shade of Palea. Mikä vitun biisi sekin nyt muka on?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Tämäkin on paha. On miljoonia säkeitä, jotka iskevät kuin vasara. Dylanin Blowing in the Windistä on paha pistää paremmaksi. The Wholla on myös mahtava säe…

’Meet the new boss, same as the old boss’
(The Who – Won’t Get Fooled Again)

Yhteen säkeeseen on saatu mahtumaan pettymystä ja pinnistelyä yhden eliniän verran. Sitten on vielä vaikka Joe Strummerin kyyninen näkemys nykyaikaisista valtionhallinnoista…

’If Adolf Hitler flew in today, they’d send a limousine anyway’
(The Clash – [White Man in] Hammersmith Palais)

Elvis Costellolla on liian monta mainittavaksi, mutta ehkä kirsikaksi kakun päälle yksi jota palvon ja jumaloin…

’I said I’m so happy I could die
she said ’Drop dead! ’ and left with another guy’
(Elvis Costello – [The Angels Wanna Wear My] Red Shoes)”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Joe Strummerin poismeno on iskenyt minuun kaikkein kovimmin. Luulen sen johtuvan siitä, että tragedia oli niin odottamaton. Hän oli huippukunnossa, juoksi maratoneja ja muuta. Uutinen tuli täysin puun takaa. Enkä edes tuntenut häntä kovin hyvin henkilökohtaisesti, tapasimme vain muutamia kertoja, mutta kuten sanoin, uutinen tuli todella yllättäen.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Alabama Shakesin Boys & Girlsin. Se on fantastinen. Brittanylla on upea ääni. Lisäksi, vaikka osasyynä tässä on varmasti kitaravalinta, aina kun näen hänen esiintyvän, minulle tulee mieleen Sister Rosetta Thorpe! Ei huono juttu ollenkaan!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Viha, epäoikeudenmukaisuus ja tyhmyys. Samat asiat, jotka ovat aina inspiroineet minua. Ensimmäistä käytän positiivisesti ja kahdelle muulle yritän tehdä jotain.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Manfred Mannin Pretty Flamingo. Se oli ensimmäinen singleostokseni. Myös Patsy Clinen ja Hank Williamsin biisit, ne tuovat mieleen vanhempani.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Sea Monkey -ravut! (muun muassa lelukaupoissa myytäviä munista kuoriutuvia ’lemmikkiäyriäisiä’ akvaariokäyttöön – toim. huom.) Eivät ne edes herää henkiin!”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Palaan taas Alabama Shakesiin. Hold On on erinomainen tekele. Kuulin sen ensimmäisen kerran paikallisradiossa. Kiinnitin biisiin huomiota, koska tuttavani oli houkutellut minua mukaan heidän keikalleen kerran, kun bändi sattui soittamaan lähitienoolla. Tietenkään en mennyt, mutta tunnistin nimen radiossa. Levy on aivan mahtava, ja biisin kuultuani jouduin ruoskimaan itseäni hieman, kun en ollut mennyt keikalle.”

Ikä ei ilmeisesti ole pehmentänyt näkemyksiäsi maailman menosta tippaakaan. Mikä hiertää pahiten juuri nyt?

”Pankkien ahneus ja epäoikeudenmukainen tapa käsitellä kunnollisten työssäkäyvien ihmisten rahoja. Ensin nämä ryssivät kaiken, ja nyt hallitukset kääntävät selkänsä eniten apua tarvitseville, eli tavallisille ihmisille, pelastaakseen niiden idioottien perseet, joiden syytä kaikki alun perin oli.”

Stiff Little Fingers, The Vibrators ja Kakka-hätä 77 Helsingin The Circuksessa lauantaina 6.4. Liput 28/30 euroa. Ennakot Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Atom Mouth Gimlies Höstfestillä 2012. (kuva: Mirkka Suhonen)

Kuhina, suhina, bubbling under, mitä näitä nyt on. Pitkään näitä on Atom Mouth Gimliesin ympärillä kuitenkin supistu. AMG oli helsinkiläisen Kuudes aisti -festivaalin ensimmäisiä kiinnityksiä ensi kesän festareille. Ei huonosti bändiltä, jonka soundi muistuttaa lähinnä herhiläisten joukkotappelua tyhjässä kuivausrummussa.

Jäsenet:
Ville, Anssi ja Eric.

Perustettu:
”Ympäri Suomea: Turku, Jyväskylä ja Siilinjärvi -tyylinen läpileikkaus merta, järviä ja harjuja. Varsinainen perustaminen tapahtui kesämökillä Savulahdessa 2010.”

Julkaisut:
“s/t 7” (Jumatsuga, 2011)
Ram The Bulb (c-kas.) (TNT Tapes & Services, 2011)
Silver Spree Hokum (c-kas.) (Jumatsuga, 2012)”

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:
Anssi: ”Tosi kovaa rokkia.” (Anssi)
Ville: ”Joo samaa mieltä.” (Ville)

Todennäköisimmin Atom Mouth Gimlies…
… laittaa kiviä äidin pesukoneeseen.

Epätodennäköisimmin Atom Mouth Gimlies…
… muistaa pestä sekä pippelin että pyllykolon.

Levyhyllyssä Atom Mouth Gimliesin voi sijoittaa…
… Räjäyttäjien, vanhojen ROIR-kasettien ja Radiopuhelimien väliin, vaikka aakkosnatsit eivät siitä pidäkään.

Miksi Atom Mouth Gimlies on hyvä?
Harva yhtye onnistuu tekemään yhtä ikävästi kiveksille kilahtavaa räkärokkia ilman minkäänlaista etäännyttävää ironiaa tai itsetietoista elostelua ja kuulostamaan näin tuoreelta, oudolta, päättömältä ja vittumaiselta.

Selittäkääs tuo bändinne nimi nyt jotenkin?
Ville: ”Nimessä taitaa olla viittaukset ainakin Teräsmieheen sekä Pink Floydiin. Mitään syytä tai tarkoitusta tuolle nimelle ei ole.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?
Eric: ”Oon kahdesti kysynyt Turussa Another Sunny Dayn You Should All Be Murdered -kappaletta, muttei ole löytynyt.”

Ville: ”Kerran olen K-klubilla istuessa toivonut tiskijukalta Paavoharjua. Ei löytynyt.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
Anssi: ”Aika paha, koska mikään albumi ei ole yltänyt semmoisiin törkeisiin lukemiin, että se päihittäisi muut levyt mennen tullen. Mutta todennäköisesti se on Apulannan Aivan kuin kaikki muutkin.”

Eric: ”Varmaan Tom Waitsin Alicea, erityisesti siinä 15-19-vuotiaana.”

Ville: ”Aikalailla tasan menee kuuntelut [The Stoogesin] Fun Housen, [Neil Youngin] Zuman ja [David Bowien] The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin välillä.”

Mikä on noloin omistamasi levy?
Anssi: ”Raappanan eka levy. Silloin ilmestymisen aikaan mulla oli tämmöinen reggaebuumi menossa, joka on kyllä kadonnut teille tietymättömille. Ja onhan Raappanalla ihan sairaan ärsyttävä ääni.”

Ville: ”En keksi erityisen noloa levyä.”

Eric: ”Muutama vuosi sitten ostin herätehengessä kolme Shponglen pitkäsoittoa, mikä nyt ei sinänsä ole kirjoissani noloa, mutta tajusin että ne muuttaa mua joksikin mikä en halua juuri nyt olla.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?
Anssi: ”Joy Divisionin Wilderness-kappaleessa on hienot sanat, joita kuunnellessani koko iho menee kananlihalle. Laulun viimeinen säe on ehkä se paras.”

”I travelled far and wide and unknown martyrs died,
What did you see there?
I saw the one sided trials,
What did you see there?
I saw the tears as they cried,
They had tears in their eyes,
Tears in their eyes,
Tears in their eyes,
Tears in their eyes”
(Joy Division – Wilderness)

Eric: ”Tämä on vaikea, yksi hieno on Brian Wilsonin kappaleen ’Til I Die lopetus, jossa toistetaan vain säettä: These things I’ll be until I die.”

Ville: ”Hyvät valinnat. Big Starin Blue Moon kokonaisuudessaan.”

”Let me be your one light
And if you’d like a true heart
Take the time to show you’re mine
And I’ll be a blue moon in the dark

While you sleep you’ll see me there
Clouds race across the sky
Close your eyes and don’t ask why
And I’ll be a blue moon in your eyes

Morning comes and sleeping’s done
Birds sing outside
If demons come while you’re under
I’ll be a blue moon in the sky

Let me be your one light
And if you’d like a true heart
Take the time to show you’re mine
And I’ll be a blue moon in the dark”
(Big Star – Blue Moon)

Onko vielä villihevosia?
Anssi: ”Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -autossa?
”Ainakin Tom Waitsiä, Neutral Milk Hotelia ja Radiopuhelimia. Muita erittäin todennäköisiä autoyhtyeitä ja -artisteja ovat Cat Power, Townes Van Zandt ja Badding.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?
Ville: ”En ole vielä kuullut erityisen ärsyttäviä tulkintoja.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
Anssi: ”Se kun töissä yksi pieni puhevikainen tyttö sanoo mulle ”mää syön sun pään”.”

Eric: ”Se kun puro solisee, on niitä muitakin tietenkin.”

Ville: ”Metsän äänet. Äänekkäästi soiva sähkökitara on myös oikein hyvä.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?
Ville: ”Kasa hyviä levyjä ja vielä suurempi kasa hyviä biisejä. ”

Atom Mouth Gimlies Kuudes aisti –festivaaleilla 5.—7.7.2013 (Hki), ennakot Tiketistä. 3 pv pe–su 79 € + toimituskulut (3.4. asti)

Oslo Ess haluaa olla Norjan ahkerimmin keikkaileva bändi.

Iik kohta sattuu!

”Asvalttipunkkia” soittava norjalainen Oslo Ess saapuu Suomeen tammikuussa 2013. Bänsi nousi kotimaassaan huipulle jonkinlaista ennätysvauhtia, eikä vauhti ole ainakaan heti hiipumassa – Suomen-kiertue on osa bändin suurta missiota tulla Norjan keikkailevimmaksi bändiksi. Basisti Oscar pölisi toimittajalle.

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

“Fanitan kovasti norjalaista So Much Hatea ja eakastan heidän vuoden 1993 albumiaan Lies. Se oli heidän viimeisensä ennen kuin he lopettivat 1996. Minun kirjoissani he olivat norjalaisen punkrockin pioneereja. He myös kiersivät paljon Euroopassa ja helpottivat muiden norjalaisbändien ulkomaille lähtöä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

“Ainoa tapa parantaa krapula on juoda lisää kaljaa. Jos sima ei maistu, kannattaa pistää Motörheadin Overkill-albumi soimaan. Alkaa muuten maistua, se kalja siis. Ainakin minulle. Toista toimenpide seuraavana päivänä.”

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

“Kun perustin ensimmäisen bändini 13-vuotiaana, kuuntelimme NOFX:ää, Bad Religionia, No Use For a Namea, Rancidia ja muuta jenkkipunkkia, mutta myös ruotsalaisia bändejä, kuten Millencolinia, Starmarketia, No Fun At Allia ja Satanic Surfersia. Suurin osa kavereistani olivat skeittareita, ja skeittipunk vain näytti ja kuulosti paljon coolimalta kuin mikään muu siihen aikaan. “

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

“Norjalaiset usein vertaavat meitä muihin norjalaisiin, kuten Jokke and Raga Rockersiin, eikä siinä mitään, he ovat hienoja muusikoita. Heidän tekstinsä kuitenkin ovat usein hyvin negatiivisia, ja me olemme pyrkineet kirjoittamaan positiivisia biisejä ja keskittymään asioiden hyviin puoliin. Ei vertaus ärsyttävä ole, mutta hieman harhaanjohtava.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

“Muistan Michael Jacksonin Black or Whiten ja Guns N’ Rosesin You Could Be Minen. Jälkimmäisessä oli Arnold Schwarzenegger Teminaatorina, eikä 6–7-vuotiaana ollut olemassa mitään mageempaa. Sen lisäksi bändi näytti todellisilta rocktähdiltä, ja tiesin, että haluan itsekin soittaa bändissä ja tehdä samanlaisia cooleja videoita.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Raised Fistin Veil of Ignorancen. Levy ei ole uusi, mutta paljon levyjäni katosi viime vuonna muuttaessani uuteen kämppään, joten jouduin ostamaan tämänkin uudestaan. Se oli todellakin sen arvoista.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

“En, mutta musiikkini on auttanut minua usein saamaan pesää.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

“Kuuntelemme kiretueilla paljon Hanoi Rocksia, he ovat mahtavia! Näin myös Kovasikajuttu-elokuvan, joka kertoi Pertti Kurikan Nimipäivistä, ja rakastin sitä. Pyysimme heitä soittamaan kanssamma Osloon joulna, mutta he eivät päässeet. Toivon näkeväni suomalaisa punkbändejä tällä kiertueella.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

“The Beatles. He ovat hyviä ja tekevät fantastisia biisejä, mutta ovat silti yiarvostettuja. Se, että he olivat ensimmäinen rockbändi, joka leikki lsd:n kanssa, ei tee heistä musiikin jumali,a vaikka hyvää musaa tekivätkin. Mielestäni kaikkien pitäisi antaa asiassa enemmän tunnustusta hapolle, ja ehkä useamman muusikon kannattaisi sitä kokeilla.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

“Ostin Old Crow Medicine Show’n viimeisen levyn Carry Me Backin. Ain’t It Enough on yksi parhaita biisejä joita olen koskaan kuullut. Jos tykkää bluegrassista tai countrysta, kannattaa tutustua.”

Video ei ole enää saatavilla

Oslo Ess kiertueella Suomessa:
23.1. Bar Loose, Helsinki
24.1. Pub Katse, Jyväskylä
25.1. Yo-talo, Tampere
26.1 Bar 15, Seinäjoki
27.1 45 Special, Oulu

Video ei ole enää saatavilla

Soo soo, nyt loppuu se Dirty Workin kuuntelu, sanoo Jeffrey Novak!

Kuudennen linjan Hori Smoku -klubi jatkaa hienoa kulttuurityötä tuomalla vähän tunnettuja mutta innolla odotettuja autotallirokkareita Suomi-neidon harmaaseen alapäähän. Klubin Memphis-kimara jatkuu: torstaina lavalla äpäröi Cheap Time, jonka uuden albumin julkaisi muun muassa Ty Segallin, Black Lipsin ja Davila 666:n kotina tunnettu In The Red.

Bändin päämies Jeffrey Novak tunnusti Nuorgamille rakkautensa barokki-doowopiin ja kertoi kuinka paljon ruokaa mahtuu yhteen Jay Reatardiin.

Mikä on noloin omistamasi levy?

“Todella paha kysymys aloittaa. Minulla on melko kookas levykokoelma, josta koitan jatkuvasti trimmata löysiä pois. Huonoimmat levyt, jotka edelleen omistan, mutta joita en juuri koskaan kuuntele, ovat pääasiassa artisteilta joita rakastan ja haluan siksi omistaa suurimman osan heidän tuotoksistaan. Levyhyllyssä tämä yhtälö johtaa väistämättä kyseenalaisiin 1980- ja 1990-lukujen levyihin, jotka ovat ihan paskoja. Ystäväni Snakeman antoi minulle Rolling Stonesin Dirty Workin, josta en ole vielä saanut hankkiuduttua eroon. Se kuulostaa juuri niin paskalta kuin näyttääkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

“Tykkään tehdä pitkiä sanalistoja keksiäkseni kappaleiden nimiä, jotka saavat ajatukseni kulkemaan silloin, kun en muuten keksi laulunaiheita. Viime aikoina en kyllä ole tehnyt tätä niin paljon kuin ennen. Periaatteessa koitan jatkuvasti tehdä uutta biisiä. Ajaudun omiin ajatuksiini kesken leffojen, jopa keikkojen, kun mietin uusia melodioita ja rumpukomppeja, ja kuinka saada ne toimimaan mahdollisimman vähillä soinnuilla mutta kuitenkin rakennetta venyttäen.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“David Bowien Station to Stationia. Siinä on joku viisi biisiä ängetty yhteen, ja sanat ovat täynnä kryptisiä viittauksia juutalaiseen mystiikkaan, joita Bowien väittämän mukaan kukaan ei ole ikinä älynnyt. Lisäksi tuotannossa on ihan hirveästi kerroksia päällekkäin. Bowie ei ole koskaan kuulostanut yhtä paljon Van Der Graaf Generatorilta kuin siinä biisissä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“And I admit I was unfaithful
from now on I’ll be more faithful”
(Sparks – Never Turn Your Back On Mother Earth)

“Ron Maelin yksinkertaiset tekstit ovat aina todella vaikuttavia. Hän opetti minut riimittämään sanoja niiden itsensä kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“En ole koskaan kokeillut karaokea, enkä ehkä kokeilekaan. Olen kerran onnistunut kuulostamaan ihan Peter Hamillilta, mutta hänen biisejään ei varmaan karaokebaareissa ole.”

Video ei ole enää saatavilla

Kutosen keikalla näytetään myös dokumentti Better Than Something, joka kertoo edesmenneestä garagepunk-legendasta Jay Reatardista. Oletko nähnyt sen? Onko dokkari mielestäsi totuudenmukainen?

“Joo, näin sen Nashville Film Festivalilla. Lost Sounds -osuudet ovat makeita, mutta filmi ei oikein tuo esiin hänen kronologista musiikillista kasvuaan. Liikaa jätetään käsittelemättä ja keskitytään turhan paljon [soolodebyytti] Blood Visionsiin. Reatardsin klassikkokamaa ei käsitellä tarpeeksi, vaikka se on mielestäni paljon Blood Visionsia keskeisempää. Leffa kertoo jonkin verran hänen syömistottumuksistaan, muttei tarpeeksi. Joinain päivinä näin hänen syövän ainakin kahdeksan täyttä ateriaa.”

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

“Juomahommissa olen ihan kärpässarjaa – en juo juuri koskaan, eikä minulla ole oikein koskaan ollut kunnon krapulaa. Olen kyllä pari kertaa herännyt kännissä. Luultavasti [saksalaisen krautrock-bändi Neu!:n albumi] Neu! 75:n a-puoli olisi hyvä valinta.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

“John Lydon, Jeff Evans ja Jay Reatard.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

“Phil Manzarena soolokitarassa, Jaki Liebezeit rummuissa, Kevin Ayers bassossa ja Hugh Banton uruissa. Chris Thomas tuottaisi.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

“Green Dayn Basket Casen. Dookie ilmestyi, kun olin neljännellä luokalla, ja molemmilla isosiskoillani oli se. Minusta Green Day oli paras Nirvanan jälkeisen ajan bändi MTV:llä, ja Basket Case paras video. Minulta kesti vuosia tajuta, että basisti soitti Gibsonin Grabberia tai Ripperia, ja että ne lopun naamiot ovat samoja kuin Michael Palinilla elokuvassa Brazil (suom. Tämän hetken tuolla puolen).”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Olemme tänään Barcelonassa, ja löysin Brian Enon ja John Calen levyn Wrong Way Up. Kansi on Enon käsialaa ja se näyttää kamalalta. Levy on vuodelta 1990, joten tuotanto on aikansa elänyt, ja Eno yrittää edelleen jatkaa sitä polyrytmipaskan rakentelua, jonka hän aloitti Remain In Lightilla. Cale kertoo kirjassaan Enon dominoineen sessioita todella vahvasti. Levy toimii vain, jos on päässyt kyllästymään niihin mahtaviin 1970-luvun levyihin, mutta olin silti innoissani kun löysin tämän vinyylinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“1: Nykyinen parisuhteeni on inspiroinut minua myönteisessä mielessä viime aikoina. Kirjoitin paljon yhdentekevää negatiivista skeidaa ennen kuin tapasin hänet. Kuuntelemme paljon 1970-luvun italodiskoa, enkä soita hänelle mitään omia tekeleitäni.

2: Varhaisten Roxy Music -sinkkujen b-puolet, kuten Sultanesque, The Numberer, Hula-Kula, Your Application’s Failed ja The Pride and the Pain. Ne ovat todella kummallisia ja paljon kokeellisempia kuin mikään bändin albumeilla.

3: 16-raitaisen Tascam-kelanauhurin rajoittuneisuus. Olemme nauhoittaneet sellaisella kaikki juttumme viime aikoina. Se käyttäminen on välillä todella turhauttavaa, mutta se kuulostaa siltä kuin neljä neliraitakasettinauhuria olisi lyöty yhteen. Äänenlaatu on täydellinen musiikille, jollaista nyt haluan tehdä.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

“Sparksin In Love With Myself Again saa minut aina ajattelemaan ensimmäistä suurta eroani. Itse asiassa koko Kimono My House -levy meni pilalle, kun kuuntelin sitä liikaa sen eron jälkeen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

“Se on okei. Monilla ystävilläni on niitä uuden pop-musiikin saralla, esimerkiksi Lady Gagaa tai Ke$haa. Minä en pidä mistään sellaisesta. Itselläni lähimpänä ’kiellettyä nautintoa’ on outo brittiläinen proge, joka käy monen ystäväni hermoille. Tyttöjä ei saa kiinnostumaan siitä kamasta millään.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

“En muistaakseni. Muistan kyllä, kun siskoni April kertoi hänen huonekaverinsa pitävän The Stoogesista, ja vastasin, että minäkin pidän [koomikkoryhmä] The Three Stoogesista. Hän ei päästänyt minua vähällä kun tajusi, että olen 14 enkä tiedä Stoogesia. Luulen, että sen jälkeen asetin tavoitteekseni tietää musiikista enemmän kuin hän, mikä oli todella vaikeaa, kun oli sellainen sisko kuin April.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

“En sikäli, kun muistan. Harrastin panentaa erään tytön kanssa heti sen jälkeen, kun olin esitellyt hänelle ensimmäisen Cheap Time -albumin raakamiksauksia. Se taitaa olla lähin kokemukseni tällaisesta.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

“Mitä tulee tämän päivän kamaan, en ole kuullut yhtäkään biisiä, joka olisi todella iskenyt minuun. Paras kappale ikinä on Jamiesin Summertime. Voisin kuunnella sitä tauotta iästä ikuisuuteen. Se taitaa olla vuodelta 1958. En ole edes ihan varma mihin genreen biisi kuuluu, kai se on jotain barokki-doowopia. Se kuulostaa täysin erilaiselta kuin mikään muu 1950-luvun musiikki. Innostuin biisistä James Tobackin elokuvassa Fingers. Hän on yksi parhaista ja persoonallisimmista elossa olevista elokuvantekijöistä, ja hänellä on uskomaton musiikkimaku.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

“Savage Recordsin julkaisema Persuadersin albumi. Minulta kesti ikuisuus löytää tuo levy sinä kesänä, kun täytin 19. Sitten kun lopulta löysi sen Gonerilta, jätin väliin Kajun SS:n ensimmäisen Memphisin-keikan samana iltana voidakseni keskittyä levyyn rauhassa kotonani. Se muutti elämäni. Levy muutti täysin käsitykseni siitä, minkälainen albumin pitää olla; 17 biisiä 22 minuutissa, joista kolme on instrumentaaleja! Jay Reatard kertoi minulle, että hänen tavoitteensa Grown up Fucked Upilla oli kuulostaa mahdollisimman paljon Persuadersilta. Hän jopa coveroi yhden heidän biisinsä, kuten minäkin yhden miehen bändilevylläni. Kun kuulin Reatardsia ensimmäisen kerran, pilasi se minulle Obliviansin. Kun kuulin Persuadersia, pilasi se Reatardsin.”

Kutosen bileissä on myös sauna. Kuka teistä kestää lauteilla pisimpään? Otatteko vetoja vastaan keikalla?

“Ehkä basistimme Cole. Rumpalimme Ryan sanoi lyövänsä vetoa hänen puolestaan. Saattaisin voittaa Colen, mutta ehkä minäkin kuitenkin löisin vetoa hänen puolestaan.”

Cheap Time, Pää kii ja Better Than Something -dokumentti Club Hori Smokun pikkujouluissa Kuudennella Linjalla Helsingissä to 13.12. Liput 12 euroa, ennakot Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Moderni Elämä ja mielin määrin räntää ja tupakkaa.

Loppuvuosi 2009. Timo, Juha ja Jyri perustavat bändin. Nimeksi tulee Moderni elämä, ja tarkoitus on soittaa Suomi-rockia, vaikutteina Suomi-77-punk, jotkin uuden aallon bändit ja ”myös ihan Juice, Dave, Virtanen, Röyhkä yms. peruskama.” Siitä suomi-rockista tulee kuitenkin ”hiukan rajumman kuuloista kuin oli tarkoitus soittajien puutteellisten taitojen vuoksi.” No mitäpä tuosta, ihan perustarina.

Loppuvuosi 2012. Joku hikinen luola. Tupaten täynnä, taas kerran. Seinät hikoilee. Tunnelma on vanhatestamentillisen hurmoksellinen. ”Modarit” lavalla. Kaikki tahtoo kasetit ja vinyylit. Kehutaan kilpaa, innostutaan yhdessä. Onhan tää nyt ihan parasta.

Mitä helvettiä nyt taas?

Jäsenet:
Timo, Juha, Jyri.

Julkaisut:
Kasetti 2010, 7″ep 2011 (Airiston punk-levyt)
7″ Pikkuveli/Yleiset syyt -vinyylisinkku 2012 (Airiston punk-levyt).
Seuraava vinyylisinkku, niin ikään Airistolta, ilmestyy vuoden alussa.

Levyhyllyssä Moderni elämän voi sijoittaa…
… luokkaan Suomi-rock.

Todennäköisimmin Moderni elämä…
…luottaa sydämen ääneen.

Epätodennäköisimmin Moderni elämä…
… menee maalla naimisiin eikä lähde enää kaupunkiin.

Miksi Moderni elämä on niin hyvä?
Dead Moon ja Hurriganes kohtaavat kotimaamme kolkon sanoitusperinteen loppusointuja liikaa miettimättä. Mutta älä usko hypeä vaan kuuntele itse – eihän kaikki aina kaikesta tykkää, ja se on ihan okei.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:
”moderni elämä +1”

Mikä maailmassa masentaa, mikä levy tai kappale auttaa?

Jyri: ”Tekemättömyys ja se ettei saa mitään aikaan ja aika loppuu kesken masentaa, mutta sama musa soi. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joku nostatus tai laskutus. Tulee mieleen ihan joku lätkähallimeininki. Musa on musaa. Tarpeeksi hyvä styge menee tapauksessa kuin tapauksessa. Säännöt on säännöt. Esim. Drive Blind – Ride”

Video ei ole enää saatavilla

Timo: ”Maailmassa ei ole mitään masentavaa. Jos on paha mieli, niin kannataa kuunnella musiikkia, josta tulee hyvä mieli. Kuuntelepa vaikka tuo Esa Saarion esitys Desiterata. Sen mä haluaisin soitettavan aina ennen meidän yhtyeen esitystä. ”

Video ei ole enää saatavilla

Juha: ”Kaikki maailmassa masentaa ja siihen jeesaa Charles Bradleyn The World (Is Going Up In Flames).”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Jyri: ”En mitään.”

Juha: ” En mitään.”

Timo: ” Jos toivon DJ:ltä, niin jotain hyvää tanssimusiikkia. Disko tai muu miellyttävän ”svengaava” rytmikkyys on silloin makuuni. Esimerkiksi tämä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Jyri: ”Dinosaur Jr:n ekaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Timo: ” En kyllä osaa sanoa mikä olisi eniten kuuntelemani albumi, ehkä Spacemen 3:n Recurring vähän kesken loppuvalta kasetilta Mitsubishi L300:n soittimessa.

”


Video ei ole enää saatavilla

Juha: ”Ramones – s/t”

Video ei ole enää saatavilla

Jyri: ”Dinosaur Jr:n eka.”

Timo: ”Mun hyllyssä on aika vähän levyjä, eikä niillä ole paljonkaan keräily- tai muuta arvoa eikä niissä mitään timanttia, joka pitäisi ehdottomasti säästää. Tuleen vaan, palakoon kaikki!”

Juha: ”Kallein on toi kahdeksan lp:n Harry Smith’s Anthology Of American Folk Music -boksi.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Jyri: ”Se on semmonen maalaileva, mutta silti tajuttava sananparsi, joka jää
salavihkaa soimaan päähän.”

Timo: ”Tämä on kyllä kokonainen säkeistö ja laulu mutta tämä nyt tuli mieleen, kuvaa samalla tän hetken tuntojakin ihan hyvin:

”

Niin meni yksi ilta ja taas tuli yö
Niin ja se täytyy kestää vaan
Mutta aamulla alkaa uusi päivä
Ja aamulla aukee taas kahvilat – sinne
Ja kaheltatoista lähden rannalle
(Kauko Röyhkä – Kulkukoira)

Juha: ”Ei tuu mitään just mieleen.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Jyri ”Sitä mikä sattuu sillä hetkellä kolisemaan. Vittu mikä kysymys.
Tietysti suosittelen jotain paskaa.”

Timo: ” Turha mun on ihmisille musiikkia suositella, varsinkaan uudelle tuttavalle mutta sanotaan nyt kuitenkin, että Valentin Silvestrovin 5. on mielestäni kuuntelun väärti.”

Video ei ole enää saatavilla

Juha: ”Nauta – Mä meen. Ja onhan toi Onko Suomi vapaa maakin kova styge.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale kuvaa tuntojasi parhaiten juuri nyt?

Jyri: ”Ville Leinonen – L’ancre, La croix, Le coeur”

Video ei ole enää saatavilla

Juha: ” Dachau – Huomenna haudassa”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat
kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -välineessä?

Jyri: ”Ylen puhetta tai Suomea.”

Timo: ”Autoillessa radio on paras vaihtoehto, mieluiten Yle 1 tai Suomi.”

Juha: ”ZZ Top ja vanha blues, tai sit vaan kiusataan Jyriä countrylla.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Jyri: ”Hiljaisuus.”

Timo: ”Suosikkiääneni on siniaaltobiitti.”

Juha: ” Kaupungin hälinä.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?

Jyri: ”Eppu Normaali on ihan jepa.”

Timo: ” Eppu Normaali on mielestäni yksi Suomen populaarimusiikin historian merkittävimmistä yhtyeistä.”

Juha: ”Aknepop ainakin on vitun kova levy. Muista levyistä en sano mitään.”

Moderni elämä elävänä: 14.12. Lutakko (Jyväskylä), 21.12. Darkside (Helsinki), 8.3.2013 Korjaamo (Helsinki), 22.3.2013 Lepakkomies (Helsinki).

Herra Hood – terapian tarpeessa?

Helsingin Kuudennella linjalla nähdään maanantaina 12.11. erikoinen keitos, kun Craig Finn (The Hold Steady), Will Johnson (Monsters of Folk) ja Drive-By Truckers -laulaja Patterson Hood esittävät omaa ja toistensa musiikkia yhdessä ja erikseen. Suurin kysymys varmaan kuuluu, että miksi. Hood yritti selittää.

Miksi yhteiskiertue? Kenen idea se oli?

“Kaikki sai nähdäkseni alkunsa illastaessani kerran Craigin kanssa. Hän oli juuri julkaissut sooloalbuminsa ja minä viimeistelemässä omaani. Ajattelimme, että yhdessä kiertäminen voisi olla hauskaa. Kun meille sevisi, että myös Will oli julkaisemassa levyn, nappasimme hänet mukaan. Hän soittaa minun ja Craigin levyillä ja on rakas ystävämme.”

Tämähän on jonkinlainen nykyfolkrockin superbändi. Oletteko te 2000-luvun Travelling Wilburys?

”Emme. Tässä bändissä ei ole beatleja, dylaneita tai orbisoneja.”

Mitkä ovat kolmistaan kiertämisen parhaat ja paskimmat puolet?

”Ei niitä voi vertailla. Nämä äijät ovat hyviä ystäviäni ja meillä on hauskaa yhdessä.”

Kumman ottaisit kumppaniksesi autiolle saarelle, Craigin vai Willin?

”Hirveä kysymys. Kuin Sofian valinta! Rakastan heitä molempia.”

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

“Kolmevuotiaana minulla oli pakkomielle The Associationin Windyyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

“The Clash.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Luultavasti Todd Rundgrenin Hello It’s Me. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun tekstiin paneutuu, se onkin todella monitahoinen.”

”Think of me, you know that I’d be with you if I could
I’ll come around to see you once in a while
Or if I ever need a reason to smile
And spend the night if you think I should”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Minulta lähtee todella tykki tulkinta [Bruce Springsteenin] Born in the USA:sta. Samoin [Princen] Little Red Corvettesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“Sain uudelle levylleni juuri ne ihmiset, jotka halusinkin, ja he olivat kaikki mahtavia. Jonain päivänä haluaisin tehdä yhteistyötä Bradford Coxin (Deerhunter, Atlas Sound) kanssa. Tahtoisin myös levyttää Yhdysvaltain-kiertueella taustabändinäni soittavan The Downtown Rumblersin kanssa. He ovat upeita.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?

“Hyvällä Will Johnsonin, Kelly Hoganin ja Hope for a Golden Summerin siskosten. Kauniita ääniä. Huonolla omani, välillä, kun se ei toimi kunnolla. Teen kyllä töitä asian eteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

“Pelkäänpä, että suurin osa urastani perustuu laulujeni väärille tulkinnoille. Toivottavasti riittävä määrä terapiaa auttaa minua hyväksymään sen ja siirtymään eteenpäin.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Olen diggaillut kovasti Father John Mistyn Fear Funia ja The War On Drugsin Slave Ambientia. Kaksi uskomatonta levyä, joita soitan ympäri ja ympäri. Pidän kovasti myös Willin uudesta Scorpion-albumista ja nautin edelleen täysin rinnoin Craigin soololevystä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”R.E.M.:iä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

“En tiedä. En juuri kuuntele radiota, joten vältyn yliarvostetulta musiikilta.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Amerikan-kiertueeni lämppäri on nimeltään Hope for a Golden Summer. Heidän uudella levyllään Life Inside The Body on kappale Daniel Bloom, jonka tahtiin herään joka aamu. He ovat uskomattomia.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

“Todd Rundgrenin Something/Anything on kaikkien aikojen suosikkilevyni.”

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

“En ole vielä löytänyt levyä joka moiseen pystyisi.”

Patterson Hood & Craig Finn & Will Johnson Helsingissä Kuudennella linjalla maanantaina 12.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

U-S-A! U-S-A!

Alicja Trout on paitsi ihana nainen, myös Memphisin autotallirockin ykkösnainen. Parhaiten hänet muistetaan yhteistyöstään Jay Reatardin kanssa ennen tämän ennenaikaista poismenoa, mutta menneet ovat menneitä. Club Hori Smokun syksyn Kuudennella linjalla avaa Troutin yhtye River City Tanlines, joka kuulostaa vähän siltä kuin The Ronettes olisi eksynyt pahaa aavistamatta Iggy & The Stoogesin keikkabussin takaosaan lainaamaan sokeria.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Olen kahden vaiheilla: joko Pikkuoravien versio Beatlesin I Wanna Hold Your Handista tai kokonaisuudessaan Monkeesin Greatest Hits -kokoelma. Saattaa olla myös Wanda Jacksonin tulkinta Rockin’ Around the Christmas Treesta. Kaikissa näissä on varsin iloinen melodia, ja kuuntelin niitä sellaisella halpislevysoittimella. Rakastin biisien kimakkaa soundia ja kepeää komppia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”No, olen kuunnellut Love-yhtyettä paljon ja palaan aina sen pariin. Heillä on niin paljon tyylejä, tunnelmia, rytmejä, tunteita, soitinkerroksia ja vaihtelevia sovituksia. Pidän levyistä, jotka vievät kuulijan matkalle. Automatkoille parhaiten sopii Sonic Youthin Daydream Nation. Se on levy, jonka kuuntelen aina alusta loppuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Voin sanoa vain, että olen aina rakastanut King Louie Bankstonin ja Obliviansin tyyppien sanoituksia. Louien tekstit ovat täynnä uskomattomia mielikuvia ja tunteita. Pidän myös M.O.T.O.:n Paulin [Caporino] teksteistä. Omistani paras on [Nervous Patternsin biisin] You Can’t Changen teksti.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Jotain Neil Diamondia?”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Onnekseni olen nähnyt Black Sabbathin ja Ramonesin, ilman Dee Deetä tosin. Vastaan siis Devo tai Love. Olisin ehdottomasti halunnut nähdä myös Elviksen, Sam & Daven ja Otis Reddingin.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Pat Benatar.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Memphisiläisen instrumentaalibändi Glorie!:n albumin. Siinä on vibrafoni ja jousisektio.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Stressi, rauhallisuus, maalaukset/taide.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Ainakin minun edustamassani genressä se on itsekäs ja itseriittoinen käsite.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Black Sabbathia ja Facesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”En, herranjumala!”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Minä!”

Mitä emme tiedä Jay Reatardista?

”Hänellä oli todella paksu maalaisaksentti, joka tuli esiin erityisesti, kun hän joi, mutta alkoi hävitä hänen täytettyään 20 vuotta.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

“Gotyen Somebody I Used to Know.”

Video ei ole enää saatavilla

Helsingissä teitä lämittelee paikallinen tulokas The Cattle Thieves. Mitäs tykkäät?

Video ei ole enää saatavilla

“He näyttävät hyvin hauskoilta.”

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

“Käsitöitä tekemällä ja Breaking Bad -sarjaa katsomalla.”

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

“Jokin Ronettesilta.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”No, rakastin varhaisteinivuosinani MTV:tä. Silloin Billy Idol, The Go-Go’s, Cindy Lauper, Madonna ja Beastie Boys olivat päivän sana. Sitten teini-iän ehtoopuolella kuulin ensi kerran jotain kotiäänityksiä, kuten Sebadohia, Weeniä ja Dinosaur Jr.:ia. Kuulin myös koulukaverini isoveljen Tim Feleppan neliraiturilla tekemiä täydellisiä pop-biisejä. Hän soitti The Mink Lungs -bändissä. Kokemus muutti täydellisesti suhtautumiseni musiikkiin. Aloin etsiä tuota intiimiä kotiäänitteiden soundia: musiikkia, jota ei ollut tuotettu, ja ’albumeja’, jotka olivat vain sekalaisia äänikokeiluja sekoitettuna biiseihin ja ’epätäydellisyyteen’. Sitä mitä taideaineiden opettajat sanovat ’onnekkaaksi sattumaksi’.”

Video ei ole enää saatavilla

River City Tanlines ja The Cattle Thieves Helsingin Kuudennella linjalla sunnuntaina 7.10.2012.

Teemu, jolta ei kysytä, ja Axu, joka ei oikeastaan voi kertoa.

The Heartburnsin ensimmäisen kokopitkän levyn Fucked Up in a Bad Wayn ensimmäisestä julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, ja epämääräisen merkkipäivän kunniaksi Airiston punk-levyt otti levystä vinyylipainoksen. Omasta mielestäni Fucked Up in a Bad Way yksi parhaista, ellei paras, Suomessa 2000-luvulla julkaistuista punkrock-levyistä, ja Heartburns on itselleni ehkä se rakkain suomalainen bändi tällä vuosituhannella. Yhtye on kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaisessa selvitystilassa; ei varsinaisesti hajonnut muttei toiminnassakaan. Nuorgam koki, että nyt jos koskaan on oikea aika Heartburns-muistelolle.

Fucked Up in a Bad Wayn avausraidalla I Wanna OD laulaja Teemu Bergman parkuu enteelliset sanat:

”I wanna make some punk rock history”

Näin peräperspektiivistä katsoen voi hyvin todeta, että tehty on. Historiaa siis. Tai nyt ainakin tehdään, eli kirjataan menneitä muistiin. Mitä Bergmaniin tulee, siinä olikin kaikki, mitä hän tässä jutussa sanoo.

Älkää käsittäkö nyt väärin. Minulla ei toden totta ole mitään miestä vastaan, päinvastoin. Itse asiassa koko juttu oli hänen ideansa – myönnän, olin menossa vanhaan ja halpaan. Ajattelin, että tehdäänpä juttu Heartburnsista; eipä siis muuta kuin Bergmania jotenkin mukahauskasti haastattelemaan. Niinhän näissä The Heartburnsia, Kakkahätä -77:aa ja muita tuon lupsakan naruraajan bändejä koskevissa jutuissa on tapana tehdä.

Kerran sitten ehdotin herralle haastattelua. Tilanne oli molemmin puolin tulehtunut, vaivaantuneisuutta olisi voinut leikata leipälaatikolla. Minä tuijottelin mahan alta pilkottavia kengänkärkiäni, Teemu kattoa. Vieressä seisovalla levykaupanmyyjällä näytti kuitenkin olevan hauskaa.

Siinä saaliini sitten jupisi, että voisihan niiltä muiltakin välillä jotain tiedustella. Paras idea vähään aikaan. Niinpä tässä jutussa ei alun sitaattia lukuun ottamatta lainata ”Pärimannilta” sanan sanaa, vaan päästetään muut ääneen. Tehkää hyvin.

I: Kouvola, Turku ja erinäiset ensikosketukset

Heikki ”HC” Kaksonen, kitara ja taustalaulu 2006–2008:
”Öö… mä oon Teemun kans samoilta kulmilta Kouvolan Tornionmäestä. Joskus 1999 perustettiin siellä sellainen bändi ku The Fukkoffs. Näistä seteistä on perintönä Heartburnsin I Love Cops, I Wanna OD, Nazi Bastard in Blue, Ain’t Got a Thing sekä Bomb the USA.”

Video ei ole enää saatavilla

”Yks paska nauha ehdittii duunaa, keikkoi ei yhtään ja sitte Bergman muuttikin Turkuun. Siel se sitten perusti Heartburnsin. Muistaakseni ’Fashion Lesbians’ olis ollu nimenä enemmän sen mieleen, ja Kouvolassa toi nimi olis mennyt läpi, mutta koska Turku, niin ei… Mitä vittua ne siellä Turussa mistää tietää? Paitsi miten väännetään hyvä aurarullakebu!”

Axu, ”kuudes jäsen” 2000–:
”Turussa oli vähän sellasta, että ei oikein tapahtunu mitään. Bristolista Tinikseen ja sieltä ehkä vielä Whiskyyn jos kunto anto periks. Kai sitä joskus Dynamoonki ehti. Viikonloppusin oltiin TVO:lla jos keikkoja oli, suht sekasin tietysti, ja sieltä Bristoliin jos ehti ennen valoa. Kai näihinkin iltoihin ja päiviin mahtui jos jonkinlaista tappelua ja kommellusta, mutta enimmäkseen se oli sellasta baarissa istumista ja tuoppiin tuijottamista, ajantappamista. Helvetin kosteaa oli! Eräillä vihelsi maksa ja toisilla varmaan mielenterveys, mene ja tiedä.”

Lasse aka ”Skeletor”, kitara ja taustalaulu 2002–:
”Liityin bändiin lokakuussa 2002. Teemuun olin törmännyt ensimmäistä kertaa joskus Turun Dynamossa, jossa olin paskoilla treffeillä. Teemu tuli vastaan matkalla baaritiskille ja huomasi Dead Milkmen -paitani. Juteltiin siinä sitten jonkin verran punkrockista, ja myöhemmin vaihdeltiin jonkin verran levyjä. Kun edellinen bändini Sven Tuba & Fiskmåsarna lopetti, Teemu pyysi treenikselle kokeilemaan kitarasooloja The Heartburnsin tekeillä olevalle nauhalle, ja lupasi että biisit olisivat ’helpompia kuin Tinatuopin naiset’.”

II: Fucked Up in a Bad Way

Skele:
”Meillä oli aina ollut suunnitelmissa julkaista ainoastaan timmejä ep-levyjä, ja pistää ne sitten joskus ulos lp-muodossa kokoelmana. Jostain hetken mielijohteesta päätimme eräällä keikkamatkalla Tampereella maaliskuussa 2005 pyörtää tämän päätöksemme, ja ryhtyä nauhoittamaan täyspitkää levyä vielä saman kuukauden aikana. Biisejä oli valtava määrä, Teemulla oli noihin aikoihin tapana väsätä aihiot biisiin tai pariin kyytiä treenikselle odotellessa.

Kesän aikana soitimme muutaman keikan, ja Teemu aloitti lauluraitojen äänitykset Turussa. Hommat etenivät normaalisti erääseen lokakuiseen Turun-keikkaan asti. Soitimme Päiväkodissa, ja paikka oli tupaten täynnä. Teemulla ja muulla bändillä minua lukuun ottamatta oli jotain skismaa ilmassa. Tyypit eivät puhuneet koko illan aikana toisilleen sanaakaan. Minulla oli selvistelykausi menossa, enkä jaksanut jäädä keikan jälkeen ahtaaseen Päiväkotiin hengailemaan. Jonkin ajan päästä Anttoni soitti, ja pyysi hakemaan autolla kotiin. Kun tulin paikalle, Doni tuli ensimmäisenä ulko-ovesta ja huusi jotain viimeisestä keikasta ikinä. Teemu tuli seuraavana todella vittuuntuneen näköisenä, ja käveli ohi moikkaamatta. Heitin muut kotiin, ja he tekivät minulle selväksi että homma on heidän osaltaan tässä.

Viikon päästä soittelin Teemulle ja kysyin mitä tehdään levyn kanssa, koska mielestäni meillä oli aika hyvä kokonaisuus viittä vaille valmiina, sekä ylipäätään jutellakseni bändin jatkosta. Aluksi Teemu vaikutti epäröivältä, mutta hommasi sitten tapansa mukaan nopeasti uudet soittajat. Uusi kokoonpano, eli Teemu laulussa, Ise bassossa, Maukka rummuissa ja minä ainoana kitaristina, soitti ensimmäisen keikkansa [Helsingin] Semifinalissa jo viiden viikon kuluttua edellisen hajoamisesta.

Tästä alkoikin sitten vääntö siitä, mitä tehdään valmiina olevilla raidoilla, jotka olivat siis entisen basistin omistaman studion tietokoneella. Muun bändin ja Teemun välit olivat lievästi sanottuna viileät, ja muita piti välillä tyynnytellä etteivät menisi deletoimaan aikaansaannoksiamme. Jotenkin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä että kyseessä voisi olla kovakin levy, ja että muutaman vuoden kuluttua kaikki osapuolet olisivat varmasti tyytyväisiä, että se tuli julkaistua. Full House Records julkaisi levyn cd:nä lopulta lokakuussa 2006, mainostaen sitä ’suomipunkin Chinese Democracyna’.

Levyn julkaisun aikoihin löysimme vihdoinkin uuden kakkoskitaristin. Heikki, tai ’HC’, Teemun vanha kaveri Kouvolasta, soitti ensimmäiset keikkansa loppuvuodesta 2006. Teemukin muutti Helsinkiin, ja olimme kokonaan helsinkiläistynyt bändi.”

HC:
”2005 sällit meni duunaa tätä Fucked Up -lättyy. Teemu soitti ja kysy onko ok käyttää I Wanna OD:tä ja että tuu vetää taustoi. Molemmat oli mun mielestä vitun jees juttui ja sit mentiin Turkuu sekoilee. Sit vappuna 2006 otin loparit yhdeltä tehtaalta ja Teemu jutteli että tuu soittaa vaikka ihan muutama keikka, saat jotain muuta tekemistä ku olla sekiksissä Kouvolan keskustassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Maukka Maunula, rumpali 2005–2011:
”Mun tarina The Heartburnsin kanssa alkoi vuonna 2005, kun frendi Timperin Jussi sanoi, että tsekkaapa tää bändi. Mä kuuntelin Retard On The Run -biisiä noin 30 sekuntia ja olin täysin myyty. Parasta suomalaista rokkia mitä olin kuullut vuosiin.”

Video ei ole enää saatavilla

”Lähetin sit Teemulle jotain kirjeitä, joissa kehuin bändiä ja tilasin seiskatuumaisia. Kävin tsekkaamassa niitä myös livenä muutaman kerran kun olivat Stadissa. Meni jonkun aikaa ja Teemulta tuli tekstari, että tuu soittamaan pannuja Heartburnsiin. Mietin ehkä sekunnin ja vastasin, että totta helvetissä tuun.”

III: Rallivaihde

HC:
”Puntala 2007 oli ’mieleepainuva’. Tuli tenutettua aamusta lähtien ja sitten paikalla tietty pidettyä kuntoa yllä. Soitto tais meidän osalta alkaa 21–22 aikoihin. No tietäähän sen miten siinä sitten meinas käydä. Jäbät roudas kamat lavalle. Mua ei näy missään. Kymmenen minuuttia ennen keikkaa Teemu lähtee ettii autolta jotain ja löytää mut sammuneena auton vierestä… Pari terävää avarii herättelyyn ja ei muuta kun lavalle… tubes löytyy video tost setist. Ei hyvää päivää… noh, keikan pystyin kuulemma soittaa ihan ok.”

Video ei ole enää saatavilla

”Itse asiassa Helsingin Kuudennella linjalla 2008 keväällä sitte kävi ne vanhanaikaset… Oltii yhden frendin kämpäs alottelee ja sitte havahduin wc:stä. Soitin sitte Skelelle et missä mennään. Keikka oli kuulemma loppunu tunti sitte. Legendan mukaan Teemu taisi omistaa Toilet Boy -biisin mulle kyseisenä iltana.”

Maukka:
”Oltiin soittamassa Porvoossa ja oltiin just saatu kamat mestoille ja oltiin keskellä iltapäivää paikan terassilla vetämässä bisseä. Viereisessä pöydässä istui jotain paikallisia piripäitä, joiden kanssa saatiin sitten tilanne aikaiseksi. Se lähti jostain ihan älyttömästä jutusta ja siihen liittyi hajonnut tuoppi ja koira, en muista ihan tarkkaan miten se homma kehkeytyi, mutta riitaa ne rupesivat haastamaan. Lopputulos oli se, että Porvoon hurjat kävivät hakemassa melkoisen jengin mukaan ja siinä sitä sitten jahdattiin jengiä puolin ja toisin pitkin Porvoon katuja! Homma rauhoittui jotenkin oudon itsestään ja kelattiin koko loppuilta miten käy, jos ne tulee takaisin heilumaan keikkamestalle. Eivät tulleet.”

Skele:
”Yksi erityisen mieleenpainuva reissu oli keikka ensimmäisillä Hässäkkäpäivillä Oulussa, jonne lähdimme siis kuudensadan kilometrin päähän pistokeikalle. Edellisenä iltana oli ollut keikka Helsingissä, ja Isen kommentti ’jaha, mennääs sit Ouluun hakemaan pari kaljaa ja papusalaatti’ summasi tunnelmat hyvin, kun kuudelta aamulla lähdimme ajelemaan pohjoista kohti. Itse asiassa se summasi keikkailevan punkbändin arjen Suomessa sen verran hyvin, että on ymmärtääkseni muodostunut jonkinlaiseksi lentäväksi lauseeksi. Reissu jäi mieleen monesta muustakin syystä, mutta niistä on ehkä parempi vaieta.”

Axu:
”Kerran oli avaimet autossa Kouvolassa ja sitten herätään Korialta jatkoilta. Suoraan sit Lasihelmeen ja sitten kännissä soittelemaan poliisille, että tulkaahan nyt vittu aukasemaan ovi kun pitäis ajaa Lappeenrantaan keikalle. Eivät tulleet, ihme, sillä sössötyksellä. Siitä sitten osa lähti Frankie the Damagen Samun pakun sikaosatolla Jägeriä juoden Lappeenrantaan ja osa taas hakemaan Lahdesta vara-avaimia, jotka tulivat sinne Matkahuollon mukana. Oli väärät avaimet, kiitos kuitenkin.

Kaikki pääsivät Lappenrannan Husaariin kuitenkin koittamaan, että josko biisit lähtis, ei lähteny. Muistaakseni neljää biisiä yrittivät noin 20 sekuntia ja pillit pussiin. Kai joku autovaras sitten sen auton ovet aukaisi kun auto kuitenkin Turkuun takaisin tuli.

Keikkareissuilla ongelmia oli kai muutenkin aika usein, tai mikä nyt on usein, mutta ei ne ihan aina nappiin menneet. En tietenkään aina ollut mukana, mutta silloin kun itse olin beesissä niin oli ainakin tällaista: jatkot keskeytti poliisi, on sammuttu puhelinkoppiin, katkenneita hampaita, mustia silmiä, tappouhkauksia, rypsiöljyvodkaa… On maalattu mies kromiseksi, työnnetty hänelle tussi perseeseen ja lähetty karkuun Turkuun… Kaikkea ei viitsi eikä oikeastaan edes voi kertoa!”

IV: Miten tällainen onnettomuusaltis juopporemmi voi olla niin perkeleen hyvä bändi?

Jukka Kiesi, kitara ja taustalaulu 2008–2011:
”Treenikuri oli tiukka. Oikein piti soittaa varsinkin harjoituksissa, leikkimielisesti todettuna ’ase ohimolla’. Biisit piti soittaa joka tilanteessa niin, että jengiä kuolee. Ei mitään puolivillaista paskaa. Teemu laittoi pelin poikki heti, jos kuuli että joku osa musaa ei toimi ja hyvä niin. Joskus soitettiin roudaamisen yhteydessä setti läpi ja ehkä otettiin joku coveri, mikä oli jokaisen pitänyt opetella etukäteen omalta osalta ja homma toimikin niin.

HB:ssa oli myös pakko opetella bendaamaan (lue: kitaran vingutusta kirskuvasti, unisono-bending). HC oli keikoilla vahtimassa ja moitteita tuli jos ei bendannu tarpeeks. HC itse bendasi kaikki biisit alusta loppuun, mikä on todella vaikuttavaa. Vuosina 2008–2009 treenailtiin kerran–pari viikossa. Aluksi paljon siksi, että oppisin soittamaan kaikki oleelliset biisit, ne kun ei olleet ollenkaan niin helppoja kuin levyltä kuulosti. Varsinkaan tällaiselle mämmikouralle. Alusta muistan, että me nauhotettiin aina kaikki uudet biisit monta kertaa putkeen kasettimankalle. Teemu hankki niitä kirppareilta ja joka treeneissä oli uusi mankka. Sitä en tiedä kuunteliko niitä kasetteja kukaan myöhemmin, niissä on monta julkaisematonta biisiä.

On myös mielettömän hienoa soittaa Maukan biittiin. Ainutlaatuista, kannattaa kokeilla. Lisäksi biisit olivat ja ovat joko loistavia tai täydellisiä, oma lempibiisini oli Help Me Make It Trough the Night. Yleensä aina setin toinen kappale. Jännitys muuttuu punkrockiksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Skele:
”Pääasiallinen syy, joka ei ollut riippuvainen mistään kokoonpanoista, on ilmeinen. Teemulla on uskomaton kyky tehdä yksinkertaisia ja tarttuvia punkbiisejä, sekä sanoituksia joissa pystytään tiivistämään paljon muutamaan riviin tai niiden väliin. Kaiken lisäksi tyyppi on karismaattinen esiintyjä, ja Suomen tämän hetken ehkäpä paras punk-laulaja. Alkuaikoina bändi oli kova myös totaalisen arvaamattomuutensa takia, ja iso kiitos noiden keikkojen kaoottisuudesta kuuluu sille ydinjengille, joka tuli aina Turussa keikoillemme pitämään meininkiä yllä.

Toisen kokoonpanon vahvuus oli yllämainittujen seikkojen lisäksi uudessa rytmiryhmässä. Maukka on kasibiitin tikkaajana Suomen paras, ja ihan yleisesti rock’n’roll-rumpalinakin omaa luokkaansa. Ise on aina luotettava basisti, joka oppii kaiken heti, ei pelkää mitään, eikä mokaile ikinä. Pro.”

V: Lanka palaa, palaa… paloi

Maukka:
”Me soitettiin helvetisti keikkoja ja jossain vaiheessa oli hyvä noste päällä. Sitten toi sekoilu rupesi ottamaan otetta ehkä vähän liikaakin. Mä olisin halunnut lähteä rundaamaan vaikka Eurooppaan ton bändin kanssa. Tosin en tiedä nyt jälkikäteen mitä siitä olisi tullut käytännössä! Ruumiita varmaan.

Mähän soitin Teemun kanssa Heartburnsin lisäksi samaan aikaan myös Nazi Death Campissa ja myöhemmin Vaasankatu SS:ssä ja rupesi välit kiristymään aika huolella varmaan molemmin puolin. Olis ehkä pitänyt jutella asioista enemmän, mutta se ei vaan silloin tuntunut onnistuvan. Jossain välissä käytiin purkittamassa myös Fixin’ To Die -pitkäsoitto, jossa loistavat biisit sössittiin hirveillä soundeilla. Ja kannella!”

Video ei ole enää saatavilla

”Meni pari vuotta ja sitten sekoiluaspektit rupesivat taas ottamaan tanakkaa otetta. Jengillä oli pinna kireänä ja homma ei ollut enää kovin hauskaa. Tosin tota oli ollut ilmassa jo vuosia, ja tuntui että koko hommasta oli hävinnyt ’momentum’. Olis pitänyt pistää uusi vaihde silmään, mutta sen sijaan nahisteltiin ja soitettiin ympäri Suomea paikoissa, jotka oli nähty jo tuhat kertaa. Sit homma vaan lössähti, meikä feidasi ja tilalle tuli Niila ’tuuraamaan’.”

HC:
”2008 Ilosaaren Töminä-klubilla tais olla mun vika veto bändin riveissä. Kiesi tuli kuvioihin sitte. Kyllä me Teemun kanssa tapeltiin kotimatkoilla väsyneinä autossa kertoja ja toisiakin. Varsinki loppuaikoina. Meis on molemmissa kusipään vikaa ja periksiantamisen taito ei oo tullu äidinmaidossa. Mut se on mun rakkaimpia frendejä nyt ja tulee aina olemaan.”

Kiesi:
” Jouduin jättäytymään Heartburnsista 2011 lopussa jatkuvien aikatauluongelmien vuoksi, harmillisesti. The Heartburns on kuitenkin Suomen paras punkrock-bändi.”

VI: Naulalla silmään ja hellät tunteet

Kiesi, Maukka, Teemu, Ise ja Skele 2009. (Kuva: Kalle Pajamaa)

Maukka:
”Aika varmasti kultaa muistoja, mutta nyt tuntuu että kaikesta paskasta huolimatta oli suurimmaksi osaksi ihan helvetin hauskaa. Ja olikin. Ja tietty räjähdysaltis bändikemia oli yksi osa bändin charmista. Kaiken lisäksi tutustui uskomattomaan määrään uusia ihmisiä vuosien varrella. Mun tie vei sitä paitsi Heartburnsin ansiosta esimerkiksi vuodeksi Problems?:iin, joten ei voi valittaa! Ja kaikista tyypeistä, joiden kanssa oon tossa bändissä soittanut, diggaan ihan helvetisti. En tiedä mikä bändin kohtalo tulee olemaan, mutta toivotaan että jotain tapahtuu vielä joskus muodossa tai toisessa. Heartburns on tai oli loistava bändi ja Teemu ihan helvetin lahjakas biisintekijä. Eli klassinen rock’n’roll-stoori so far, heh!”

HC:
”Tiedän millasta huonoina päivinä herra TB:n kanssa saattaa olla. se on vitun vahva persoona ja kun hommat joku päivä on päin vittua niin sitä ei muuta vasemmiston enemmistö eduskunnassa tai suihinotto suihinoton suomenmestarilta … no ehkä ilmaset kännit… Jäbä on varmaa tän takia yks mun parhaita frendei edelleenkin; vaikka välillä kipinät lentelee, niin tiedän ainakin yhden tyypin johon aina luottaa. Ja hei kuka vanhoi muistelee, nii sitä likasella huumenaulasella silmään!”

Skele:
”Miten sen nyt summaisi? Joskus oli aivan helvetin hauskaa, joskus rankempaa. Yhdeksään vuoteen mahtuu kaikennäköistä. Ymmärrän, että tämän bändin tapauksessa monet haluavat lukea enemmän ryyppäämisestä, tappelemisesta ja sekoilusta, mutta en jaksa ruveta muistelemaan sellaisia. Ne hommat on tehty ja sovittu, enkä usko että ketään osapuolia huvittaa ruveta niitä kaivelemaan. Bändi on ollut nyt keikkailematta ja treenaamatta yli puoli vuotta, ja tulevaisuus on epäselvä.

Tätä kirjoitettaessa on kulunut alle viikko siitä, kun heitimme Heartburnsina pari biisiä Lepiksessä yllätyssettinä ex-tempore-kokoonpanolla. Teemu soitti kitaraa ja lauloi, minä kitarassa ja taustalauluissa, Anttoni bassossa ja Maukka rummuissa.

Oli aivan helvetin hauskaa.”

Fucked Up in a Bad Way myynnissä muun muassa Airiston Punk-levyjen verkkokaupassa. Teemu Bergmanin turinat kebabinhimoisista metsäneläimistä ja ihmisen paskasta konepellillä voi lukea levyn liitteestä.

Ilmiselvyyden äiti Paul Caporino.

New Orleansin garagerock-työmyyrä lähettää terveisiä Turusta.

Paul Caporinon luotsaama Masters of the Obvious eli M.O.T.O., painaa jo neljännellä vuosikymmenellä – nimi on tosin jo pidempään ollut enemmänkin alias Caporinon omille tekemisille kuin varsinainen kiinteä bändi.

No Sleep ’til Turku äänitettiin Aurajoen varrella Caporinon viimesyksyisen Suomen-kiertueen lomassa, ja henkilökunta onkin keisaria lukuun ottamatta täyttä joutsenmerkkilaatua: mukana on tuttuja tumputtajia Niila Kunnarista (God Given Ass, Pää kii, The Heartburns) Mikko Luukkoon (Sweatmaster) ja kannen on tehnyt muun muassa The Splitsin rumpupallilta tuttu Aiju Salminen.

Vaikka rautaista sakkia ovatkin, en yhtään ihmettelisi, jos levyn bändi olisi kasautunut enemmän ystävyyssuhteiden kuin ansioluetteloiden pohjalta, sillä levyltä välittyy vahva ja lämmin kaveriporukan pubi-illan tunnelma.

M.O.T.O.:a on kyllästymiseen asti kutsuttu ”punkin Beatlesiksi”, mutta nyt nokkeluuden voi suosiolla heivata hiuksista hemmettiin. Tämän levyn kutsuminen punkiksi edes viitteellisesti vain siksi, että Caporino on sen tehnyt, olisi jonkinlainen journalistisen laiskuuden huipentuma. Vaikka meno levyn loppupuolella jykevöityy, ja mukana on pari kunnon rytkäystä, kuten mainio Waw, kaiken kaikkiaan kokonaisuutena levy on sellaista perhanan hyvää, perinteistä musaa. Sitä genreä, jolle ei ole oikein mitään kunnon nimeä, mutta kaikki tietävät intuitiivisesti mistä puhutaan. Vähän rock ’n’ rollia ja jytää, vähän kantria ja 1960-luvun poppia, helvetisti rentoa svengiä, meheviä melodioita ja sattuvia sanoituksia.

Sanoitukset. Tosiaan. Niissä Caporino on aina ollut ässä, eikä kynä petä tälläkään kertaa. Välillä ollaan lempeän sarkastisia, kuten Tell Me All About The Worldissa:

”Tell me all about the world
Tell me all about the world
Your daddy’s money has made you very wise
So tell me all about the world”

Välillä taas maalataan niin hersyviä tilannekuvia, ettei tiedä miten päin olisi, esimerkiksi kappaleessa Guitars Are Like Clothes:

”Guitars are like clothes to a rock ’n’ roll band
Guitars are like clothes to a rock ’n’ roll man
And now I’m out of tune
in this dimly lit saloon
But guitars are like clothes”

Väkevin esitys on ehkä kiutenkin Who’s This We? Kertosäettä autossa hoilottaessani luulin kappaleen kertovan turhautumisesta parisuhdediplomatian retoriikkaan, mutta säkeistöt paljastivatkin purkauksen kritiikiksi valkoisen miehen taakkaa kohtaan. Luulisin. Melkoinen loikka.

”Who’s this ’we’ that you’re talking about?
The ones who did everyone wrong?
Who’s this ’we’ that you’re talking about?
It happened before I was born

So don’t put the blame on me
under the name of ‘we’
Don’t put the blame on me
under the name of ‘we’

‘Cuz I ain’t gonna pick up the tab
No I ain’t gonna be the one to
Pick up the tab”

No Sleep ’til Turkun akustisempi, pubibändimäinen soundimaailma korostaa melodian ja sanoitusten liittoa jotenkin ihanasti. Itse asiassa toivoisin, että olisin kuullut nämä biisit ensimmäisen kerran jossain pienessä olutkuppilassa tietämättä lainkaan kuka esiintyy – vaikka M.O.T.O. ei mikään kaiken kansan suosikki Suomessa olekaan, on No Sleep ’til Turkua kuunnellessa helppo kuvitella baarillinen eri ikäisiä, näköisiä ja kokoisia ihmisiä pyrkimässä mukaan kertosäkeisiin ja taputtelevan vierustoverin olkapäätä lempeiden hymyjen katveessa.

88 Kyllä, olen herkistelyyn taipuvainen pullukka, enkä häpeä sitä myöntää. Ja Joojoojoo, musiikki sinänsä on perinteistä kuin lehmänpaska laitumella, mutta mitä sitten? Niin. Ei mitään.

Video ei ole enää saatavilla

Greg Cartwright (kolmas vasemmalta) näyttäisi olevan Booker & The M.G.’sin tarpeessa.

Paitsi garagerockin lempeä mesenaatti Memphisistä, Reigning Soundin nokkamies Greg Cartwright on myös hyperaktiivinen musiikinrakastaja sanan kaikissa merkityksissä. Monille miehen ruuhkaista ja polveilevaa uraa seuranneelle hän on jopa jonkinlainen puolipalvonnan kohde. Kun Reigning Sound perjantaina 7.9. saapuu Tavastialle, päättyy kiimaisen seurakunnan paasto. Vihdoin.

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

“Gentleman Jessien uusi levy on nimeltään Leaving Atlanta. En muista nimiä, mutta olen rakastunut niihin biiseihin.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Piirtäen, lukien, levyjä kuunnellen.”

Jos talosi palaisi ja ehtisit pelastaa vain yhden levyn, mikä se olisi? Miksi?

“Half Pint and the Fifthsin Orphan Boy. Voisin myydä sen ja ostaa tuotoilla kaikki muut levyni takaisin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Wreckless Ericillä on säe:

”I wish that I was dead, or a shopping bag instead
or a scumbag with a custard mind relaxing on a bed”
(The Nerd/Turkey Song)

MAHTAVAA! Miksi? Siksi, että säe tavoittaa täydellisesti hetken, jonka jokainen on kokenut. Sellaisen, jota on erittäin vaikea sanoin kuvata. Eric osuu naulan kantaan. Herkkyys voi joskus olla taakka, ja sitä toivoo että sen voisi vain kääntää pois päältä. Tai vaihtoehtoisesti olla eloton olio.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Bobbie Gentryn.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

“Rakastan yhteistyön tekemistä muiden muusikoiden kanssa, mutta tuppaan innostumaan tilaisuuksista, jotka aukeavat eteeni odottamatta. Liika suunnittelu ja siitä kumpuavat ennakko-odotukset voivat olla minulle kirous. On tietysti olemassa valtavasti tyyppejä, joiden kanssa toivoisin vielä saavani tilaisuuden työskennellä.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

“Hyvässä Bobbie Gentryn, pahassa Anita Kerrin.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Bobby Sharpin albumin Leaves Must Fall.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Lapseni. Ilmastonmuutos. Näiden asioiden limittyminen toisiinsa. ”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

“Riippuu ihmisestä. Jos kuitenkin pitäisi suositella jotain, jota suurin osa ei ole kuullut mutta todennäköisesti siitä pitäisi, sanoisin, että Sir Douglas Quintetin Honky Blues.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

“Tunnustan, etten juurikaan. Toivon oppivani kun tulen sinne!”

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulasi?

“Mikä tahansa Booker T. & The M.G.’sin albumi käy.”

Video ei ole enää saatavilla

Teimme juuri juttusarjan seuraamisen arvoisista levy-yhtiöistä. Mitkä yhtiöt ovat sinulle sellaisia, joiden logo levyn kannessa on riittävä laadun tae ostopäätöksen tekemiseen tuntematta sisältöä?

”King, Fortune, Sun, Federal. Nämä ovat pääasiassa pieniä itsenäisiä yhtiöitä 1950-luvulta. Vaikka jokaisella merkillä on julkaistu paljon erilaista musiikkia, kaikilla niiden levyillä kuuluu tietynlainen hyvä maku. Siinä on jotain mielenkiintoista.”

Lopuksi kysymys, jota olemme kaikki odottaneet: missä mennään tulevan Reigning Sound -albumin ja erityisesti Obliviansin paluulevyn kanssa? Voitko luvata jotain?

”Obliviansin levy on valmis ja sen pitäisi olla pihalla vuoden loppuun mennessä. Reigning Soundin levy tulee ensi vuonna, samoin kuin Parting Giftsin uusi albumi!”

Video ei ole enää saatavilla

Reigning Sound Helsingin Tavastialla perjantaina 7. syyskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Marlow ja Kurtz. Sal Paradise ja Dean Moriarty. Immonen ja Savolainen.

Tuolloin en toki vielä tiennyt sitä mitä tiedän nyt, ja jos olisinkin tiennyt, ja näin ollen käsittänyt suunnitelmani seuraukset ja noin muodoin periaatteessa ymmärtänyt olla lähtemättä, olisin melko lailla kokovarmasti lähtenyt silti.

Video ei ole enää saatavilla

huhtikuu 1957, New York

Jaakko. Eino. Kalevi. JEK. Savolainen. Jaakko Eino Kalevi Savolainen.

Olin kuullut nimen, pyöritellyt sitä kielen päällä. Kirjoittanut tupakka-askin kanteenkin, tuossa se virnuilee yöpöydällä. Miksi? Ei kukaan ollut minua määrännyt tähän. Päätoimittajan mielestä tässä ei olisi jutun juurta edes kuolinilmoitukseen. Miksi sitten aioin ottaa yltiöpäisen ammatillisen ja taloudellisen riskin ja lähteä ties minne, ties kuinka pitkäksi aikaa, vain yön samettisessa sykkeessä tupakka-askiin tuherretun nimen perässä? Jokin tuossa nimessä ja olennossa sen takana häiritsi, kiinnosti. Kiihotti… oho.

Sekalaisia soundeja olin kuullut, jotain jatsin tynkää ja synkkää jynkytystä. Hulluhan sitä kai ihmisen pitää olla, että noin vain täysin tuntemattoman ja itseensä millään lailla liittymättömän oletetun toisen päästää ihonsa alle kuin madon, jolle on pakko löytää käypä selitys ennen kuin sen voi nyppäistä pois, päästää menemään.

Istuin pitkään sängyn päädyllä ja hengitin syvään. Spittarit jalkaan, putkikassi enon käkkylän hudleriin. Ovi takana kiinni, nielin avaimen. Nyt en voisi kääntyä takaisin, ainakaan noin vuorokauteen. Katsoin röökiaskin hataria riimuja vielä kerran: Jaako Eino Kalevi Savoalinen. Perkele. Taisin olla juovuksissa.

kesäkuu 1957, Jyväskylä

Kädet tärisivät vieläkin. En ollut nauttinut alkoholia viikkoihin, syy vapinaan oli psykosomaattinen, kuten Nipsu ilmiötä kuvasi Muumipeikossa ja pyrstötähdessä.

Saapuessani aamulla kaupunkiin, josta Jaakon oma vaellus alkoi, olo oli myönteinen, vaikkeivät kahdeksan kulunutta viikkoa olleet välttämättä poikineet niinkään vastauksia kuin kysymyksiä.

Istuin hetekalla pienessä huoneessa pizzerian yläkerrassa, kun se työntyi oven alta. Kaiken avain. Tai paperikäärehän se kyllä oikeastaan oli, ja sen sisällä pieni musta kiekko. Savu. Halkaisijaltaan noin seitsemän tuumaa, mittailin. Kirjeen allekirjoittaja oli Rokottajan Märkä, kuka hän sitten lieneekään. Tiivistettynä selostus kuului kokolailla niin, että Jaakko oli tietoinen pyrkimyksistäni, arvosti elettä ja haluaisi jossain vaiheessa tavata. Ei kuitenkaan vielä, sillä ensin minun tuli kokea asioita, jotta voisimme keskustella niistä.

Askelia ei kuulunut lainkaan, huomasin.

Video ei ole enää saatavilla

1.7. – 31.12.1957, erinäisiä lokaatioita

Mitähän vielä?

Yksipuolinen yhteydenpitomme Rokottajan Märkän kanssa on vilkasta. Vihjeitä, kutsuja, määränpäitä, päivämääriä. Jaakkoa en ole vielä kohdannut, mutta voin jo lähes haistaa hänen hulmuavat hiuksensa. Pikainen kertaus viime kuukausien tapahtumista lienee kliseisesti paikallaan.

Jyväskylästä tie vei pääkaupunkiin. Kuljin öisiä katuja päättömästi kuin Fredi ilman laseja, antaen kaupungin hiljaisen svengin uida lahkeeseen. Kaiken sen seesteisyyden keskellä tunsin orastavaa hengenheimolaisuutta kohteeseeni.

Video ei ole enää saatavilla

Kauaa en ehtinyt Helsingin häkää hengittää, kun kutsu kävi pienimuotoisiin kellaritansseihin Petroskoissa. Jouluvaloilla ja karnevaalikrääsällä koristeltu kivijalkakoppi oli kiivaassa ristiriidassa karun ympäristön kanssa. Päästin seksikkään pedon itsessäni irti, tanssin. Keräsin katseita ja jaoin niitä myös. Olin sähköä ja sykettä. Takanani pyörähti pitkätukkainen nainen, mutta melkein olisin voinut vannoa että…

Video ei ole enää saatavilla

Juhlinta ja sekava käyttäytyminen jatkui, jatkui, jatkui… pian löysin itseni Venezuelasta. Miten sinne päädyin? En tiedä, enkä haluakaan. Joskus vastaukset pelottavat enemmän kuin kysymykset. Olin kuitenkin oppinut itsestäni yhden asian – pidin tanssimisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Tässä vaiheessa olin henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti täysin lopussa. Pakkomielteeni oli ottanut minusta niskalenkin, eikä henki enää kulkenut. Mitä lähemmäs pääsin maalia, sitä saavuttamattomammalta se tuntui. Tahdoin kääntyä takaisin, ennen kuin hukkuisin täysin pimeyteen joka oli JEKS. Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta Jaakko Eino Kaleviin, mutta samaan aikaan pelkäsin muutosta itsessäni – olin eri ihminen kuin puoli vuotta sitten. Oli synkkää. Uusi vuosi vaihtui, ja minua pelotti. Mitähän vielä?

Video ei ole enää saatavilla

Huhtikuu 1958, New York

Saatuani lopulta elämäni joltisesti raiteilleen palasin lähtöpisteeseen. En katunut mitään, mutta tiesin seikkailun olevan osaltani ohi. Liika on liikaa. En tavannut Jaakkoa, mutta en silti tuntenut varsinaisesti epäonnistuneeni. Tämä Rokottajan Märkä -nimen taakse piiloutuva hahmo minua kismitti enemmän. Oli nimi kuinka erikoinen tahansa, on huijari aina huijari, pirulauta.

Istuin sängyn päädyllä. Tässä taas. Olo oli ontto kuin pöllön pesä.

Koputus.

Laahustin avaamaan. Aukossa seisoi hymyilevä pitkätukkainen honkkeli kuin kehyksissä. Näytin varmaan melko ihmisriekaleelta, sillä muukalaisen kulmat kääntyivät pian huolestuneesti mutkalle. Sitten se ojensi käden.

”Jaakko.”

”Ai.”

”Saako tulla sisään?”

”Jaa… toki, jos ei sotku haittaa”.

Vasta tässä kohtaa tajusin kuka siinä niin estottomasti ehdotteli toteutettavaksi tällaisia sosiaalisia konventioita kuten sisään pyytämistä. Onneksi seinä oli vieressä, muuten horjahdukseni olisi voinut päättyä kivuliaammin. Toivuttuani tiedustelin miksi hän juuri nyt oli päättänyt tulla, itse kun luulin raskaan leikin olevan jo ohitse.

”Eikö puhe ollut että tavataan sitten kun olet kokenut jotain? Ajattelin että nyt olet. Oletko?”

”Jaa…”

”No mitäs sinä olet viimeisen vuoden tehnyt”, honkkeli kysyi.

Hetken mietittyäni en voinut olla hymyilemättä varsin leveästi, vaikka jonkinmoiselta kuolevan irvistykseltä se varmaan näytti.

”Elänyt”, vastasin.

”No niin, eiköhän meidän ole sitten aika jutella”, toinen hymähti.

”Rokrok”, sanoin, ja häpesin saman tien silmät päästäni.

Kahvitkin siinä juotiin.

Video ei ole enää saatavilla

Yön syke feat. Jaakko Eino Kalevi Flow’ssa lauantaina 11.8. klo 14.

Kotipoppari Mac Demarco on yksi syy innostua Captured Tracksista.

Sub Popin ja 4AD:n logo levyn kannessa on kliseisiin asti laatuleima, joskin todenmukainen sellainen. Mutta tämä kaksikko, ja klassiset dominot, matadorit ja fonalit, saavat taistella statuksestaan, kun tällä hetkellä kuhina käy muun muassa näiden kahdeksan levy-yhtiön kattojen alla. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua useampikin näistä nimistä kantaa tiedoteyhteyksissä liitettä ”legendaarinen”.

Nelipäiväinen sarjamme esittelee, mitkä ovat tämän hetken kiinnostavimmat logot, jotka yhtye voi vinyylinkuoriinsa saada, ja miksi näin on. Oppainanne toimivat Jarkko Immonen, Oskari Onninen, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen ja Niko Vartiainen.

Airiston punk-levyt

MIKÄ

Airiston punk-levyt on vuodesta 2007 asti julkaissut ennakkoluulottomasti ja kertakaikkisen hyvällä maulla tuoretta kotimaista melodista punkrockia – pieniä, joskin kiihottavan tyylikkäitä sivuaskeleita unohtamatta. Tappavan tasainen suoritusvarmuus on johtanut siihen, että lafkan logo levyn kannessa on jo joutsenmerkkiin verrattava laadun tae.

MITÄ

Ap-levyillä ei varsinaisesti ole ”bändejä tallissa”, vaan toimintaperiaate muistuttaa lähinnä brittivisionääri Tony Wilsonin edesmennyttä Factory-yhtiötä: mitään ei turhaan allekirjoitella tai sovita vuosiksi eteenpäin. Tai kuten yhtiön suurvisiiri Mirko Metsola asian ilmaisee: ”Ei oo mitään diilejä. Levykohtaisesti sovitaan ja ihan suullisesti.”

Vuosien varrella Ap-levyille ovat levyttäneet muun muassa Pertti Kurikan nimipäivät, Kakka-hätä -77, The Fuckmes, Nazi Death Camp ja Kyre & Duunarit.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

The Splits: Ghosts/Crazy for you 7” (2011)
Tästä lähti tämän bändin kiito.

Häiriköt: Tulevaisuus on musta 7” (2012)
1990-luvulla yhdessä Ne Luumäkien, Luonteri Surfin ja Poikien kanssa ramopunk-aallon nostattaneiden veteraanien uuden seiskan julkaisu olisi voinut mennä jopa Kulttuuriteko-osioon.

Moderni elämä: TBA (?/2012)
Saa nähdä, nostaako loppuvuodelle kaavailtu julkaisu Modernin elämän lopulta pienestä mutta kiihkeästi fanitetusta kulttibändistä isommaksi ilmiöksi. Toivoa sopii.

KULTTUURITEKO

Tavallaan koko Ap-levyjen toiminta on yksi iso kulttuuriteko, sillä merkin ympärille on syntynyt niin voimakas kuhina, että lafkalla on mahdollisuus nostaa hyviä mutta tuntemattomia bändejä laajemman yleisön huulille – mitä se myös tekee.

Jos kuitenkin yksi nostetaan ylitse muiden, niin olkoon se vuonna 2010 julkaistu Pertti Kurikan nimipäivät / Kakka-hätä 77 -split-7”, joka oli pitkään Nimipäivien ainoa julkaistu levytys. Ko. seiska on ollut iso elementti perustuksissa, joiden päälle tämän päivän Pertti Kurikan nimipäivät -ilmiö on rakentunut.

#1: Juuri nyt ja tässä, ennen syksyn mustuutta, on aika antaa Häiriköiden täyttää sydän ja mieli.

#2: Ei sillä etteikö bändiltä olisi voinut jonkin muunkin biisin tähän laittaa, mutta tästä kaikki silloin lähti. Joten, itseoikeutetusti vielä kerran, Kallioon. Olkaa hyvä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Captured Tracks

MIKÄ

Brooklyniläisen Captured Tracksin katalogi kuulostaa siltä kuin lafkan toimistossa olisi reilun kokoinen Ride-juliste. Yhtiöstä onkin tullut kitaravetoisen ja viimeisen päälle tyylitellyn indien moderni kärkiyhtiö – eikä vähiten shoegaze-revivalismibuumin vuoksi. Kaikkien The Radio Dept. -fanien sieluja väristävien kitarabändien lisäksi yhtiön rosteri venyy syntikkapopduo Soft Metalsista outsider-lauluntekijä Mac DeMarcoon ja Hologramsin sekä The Soft Moonin post-punkiin. Kaikkia bändejä yhdistää erityisesti harkittu ja vaikutteensa tunteva soundillinen ilme. Viimeisen vuoden ajan yhtiö on etsinyt vain nousevia ja debytoimattomia artisteja.

MITÄ

Wild Nothing, Beach Fossils, Soft Metals, Thieves Like Us, DIIV.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Cleaners From Venus: Blow Away Your Troubles (1981/2012)
Keväällä Captured Tracks uudelleenjulkaisi brittiläisen Martin Newellin Cleaners from Venus -bändin varhaisimpia ja historian syömiä makuuhuonekasetteja. Niistä vaikuttavin on debyytti, jonka flangeröityä nuhju-janglea ja muovifunkia voisi luulla Ariel Pinkin esikuvaksi. Seuraavat kolme uudelleenjulkaisua ilmestyvät syksyllä.

Wild Nothing: Gemini (2010)

Wild Nothingin alias Jack Tatumin debyytti kanavoi Factoryn, 4AD:n ja Slumberlandin välistä kolmiakselia vakuuttavasti ja kollegoitaan helisevämmällä ja psykedeelisemmällä otteella. Lopputulos on yksi niistä harvoista tuoreista dreampop-albumeista, jotka ovat enemmän kuin vaikutelistansa pastissointia.

KULTTUURITEKO

Captured Tracksin innokas suhtautuminen varhaiseen ja obskuuriin britti-indieen näkyy erityisesti sen uudelleenjulkaisuissa. Levy-yhtiö painaa cd-bokseja ja vinyylejä 1980- ja 1990-lukujen aliarvostetuimpien ja unohdetuimpien indiebändien kadonneista tuotannoista. Edellä mainitun Cleaners from Venusin lisäksi pelastuksen ovat saaneet muidenkin Captured Tracksin bändien estetiikkaan sopivat yhtyeet, kuten The Wake, Medicine, Should ja The Servants.

#1: For Against: Sabres – jenkkishoegazea muutama vuosi ennen 90-luvun alun shoegazebuumia. Luvassa todennäköinen ”miksen tiennyt tästä ennen” -hetki. Boksi ilmestyy syksyllä.

#2: Heavenly Beat on varmasti Teksasin baleaarisin artisti. Enough said. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.

Festarit kiinnostaa, erikoiset artistit kiinnostaa, meininki kiinnostaa. Aikataulua selaillessa menee kuitenkin sormi suuhun sekavan runsaudenpaljouden edessä. Miten viikonlopusta saisi mahdollisimman paljon irti? Nuorgamin Voittajan oppaaseen on poimittu makeimmat rusinat Kuudennesta aistista päivä päivältä.

PERJANTAI

16:30 ETKOT: SILTASEN TERASSI / RED BULL –AUTO / NUORGAMIN TORI
Festarilla on kolme mainiota etkopistettä tunnelman nostattamiseen, ja todellinen festari-thriatlonisti tietysti testaa yhtä joka päivä. Perjantaina tarjolla Sounds Like Kotibileet (RBA), Dj Harvest (ST) ja dj Astro-Sofia plays nuoruus (NRGM).

17:15 SHOTGUN CLUB (FI)
Parasta tanssiin kutsuvaa jumitusta. Kuin Ian Curtis ja Badding suutelemassa discon parketilla pilkun jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

18:00 MOON DUO (US)
Kalifornian kitara-syntikka-duo seilaa psykoanalyyttisesta sivaltelusta rapsakkaan tykittelyyn. Kyllä, uskallan sanoa sen vielä uudestaan: rapsakkaan tykittelyyn. Tähän vielä jotain hirvistä ja kolmiolääkkeistä. Kitaristi on se Wooden Shjipsin partajarru.

Video ei ole enää saatavilla

18:45 BLACK LIZARD (FI)
Nuorgamin tämän viikon poiminta Kaikki huomisen bändit -sarjaan. Jatkaa siitä mihin Moon Duo jää, kääntäen kelkkaa jyrämpään suuntaan juuri sopivasti kuumassa ilta-auringossa kirvelevän niskan riuhtomiseen.

19:30 RÄTTÖ & LEHTISALO (FI)
2000-luvun viralliset mahlanjuoksuttajat sekoittavat krautrockia, outoja tarinoita ja lipevän eroottista ihanaa.

Video ei ole enää saatavilla

20:15 PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT (FI)
Kaiken tämän sfääreissä olemisen jälkeen kepillinen halonhakkuupunkkia tekee hyvää kelle tahansa. Kovasikajuttu!

Video ei ole enää saatavilla

21:00 KURT VILE & VIOLATORS (US)
Kaarella Bob Dylanista Moonfaceen Kurt Vile keikkuu melko lailla paraabelin harjalla. Monelle varmasti festarin odotetuimpia keikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

22:00 VILLE PIRINEN (FI) + 23:23 (FI)
Illan viimeinen ulkoilmakeikka nähdään Nuorgamin torilla, hiljaa ja melko sähköttä. Hämärään toritunnelmaan keinuttamassa muun muassa Black Audiossa vaikuttava Ville ”Ornette Birks Makkonen” Pirinen ja Delay Trees -johdannaisen 23:23:n seesteiset segikset.

23:00 SHABAZZ PALACES (US)
Perjantain ensimmäinen hiphop-annos tulee USA:n Lahdesta, Chicagosta. Entisen Digable Planets -miehen Ishmael Butlerin johdolla kuivakkaa napsutusta ja sensuellia ilmaisua.

Video ei ole enää saatavilla

23:45 BURNING HELL (CAN)
Jööstä nimestään huolimatta Burning Hellin musiikki on akustista ja kaunista, joskin tarinat terävine ja nihilistisine huomioineen maailmasta ja sen sivuvaikutuksista saavat selkäpiissä käymään hyyn.

Video ei ole enää saatavilla

00:45 JORI HULKKONEN (FI)
Illan kääntyessä yöksi on aiheellista huudahtaa ”Let’s kreba!” ja suunnata vähäksi aikaa Salamestan teknotansseihin. Saa nähdä mitä kotimaisen elektronisen musiikin kiistaton suursmurffi on tällä kertaa keksinyt.

01:30 DAVID RODIGAN (UK)
Tähän väliin maistuu kuuma levylautasellinen rytmejä Jamaikalta, eikä kenenkään muun kuin itsensä Englannin kuningattaren prenikoiman pitkän linjan radio-dj-legendan ”RamJam” Rodiganin kioskilta.

Video ei ole enää saatavilla

03:00 SIPULIJASKA
Illan viimeiset ajatukset aivoon ruuvaa kotimaisen hiphopin flipahtanein mystikko. Mind is a motherf*cker, varaudu päästämään Jaska omaasi.

Video ei ole enää saatavilla

MUISTA MYÖS NÄMÄ:
Perjantaina jää väkisin monta mielenkiintoista tapausta näkemättä. Jos aiot poiketa oppaan ohjelmasta, pidä mielessä ainakin Siltasen kotimaiset lauluntekijätulokkaat Kari Tapiiri (21:30) ja Aino Venna (22:30), The Duplo!-johdannainen garagerocktulokas Gim Kordon (00:00) sekä brittiläinen dubsteppari Mala (01:00).

LAUANTAI

16:30 EDU KEHÄKETTUNEN & CO (FI)
Iltapäivänousut ja kevyesti funkkaava törkyhuumori, ei kai sen parempaa aloitusta festaripäivälle voi olla.

Video ei ole enää saatavilla

17:15 TOMBSTONED (FI)
Täsmädoping tehokkaaseen iltaan: perjantain vaikut räjähtävät korvista, mutta syke pysyy vielä kurissa.

Video ei ole enää saatavilla

18:00 KIM GORDON & IKUE MORI (US/JP)
Sonic Youth -laulajattaren ja no wave -pioneerin yhteiskeikka on festivaalin TAPAUS.

Video ei ole enää saatavilla

18:45 DEATH LASER (FI)
Jos päälavalta malttaa, voi käydä heiluttelemassa rystysiä tämän nousevan voodoopunkgaragebluestrion mytkyttelyn tahtiin.

Video ei ole enää saatavilla

19:30 K-X-P (FI)
Op:l Bastardsin, Larry and the Lefthandedin, Circlen, Aavikon ja ties miten monen muun riveistä tuttujen naamojen, kai sen voi sanoa, SUPERbändi!
http://vimeo.com/koja/k-x-p

20:15 HIDRIA SPACEFOLK (FI)
Jos tämä ei ole PSYKEDEELISTÄ ROCKIA, niin ei sitten mikään.

Video ei ole enää saatavilla

21:00 BLACK LIPS (US)
Garagepunkin ja surfin välimaastossa piehtaroiva tunnetaan päihdyttävistä keikoistaan. Oksentaako se toinen kitaristi tällä kertaa hattuunsa?

Video ei ole enää saatavilla

22:00 PEKKO KÄPPI & FAARAO PIRTTIKANGAS (FI)
Kukaan ei voi tietää mitä tapahtuu kun karjalaisen perinneinstrumentin soittaja kohtaa Cosmo Jones Beat Machinesta ja Can Can Caravanista tutun hullun savolaisen, mutta sen arvaa, että paikalla kannattaa olla.

Video ei ole enää saatavilla

23:00 ANAALIVAIHE (FI)
…eeeeeeiiiiiiiii……. tästä kannata sanoa mitään… kuunnella vaan… ja antaa… mennä.

Video ei ole enää saatavilla

00:00 THE SPLITS (FI)
Kotimaisen garageräyhän uusi ykköskärki.

01:00 PLANNINGTOROCK (DE)
Chicks on Speed -yhteyksiä ja kiertue LCD Soundsystemin kanssa. Janine Rostron se vain osaa.

Video ei ole enää saatavilla

01:30 RÄJÄYTTÄJÄT
Vaikkei ihan alkuun ehtisikään, Räjäyttäjien Hurriganesin perintöä vaaliva ja ”haista sinä vittu, minä soitan nyt kyrvällä kitaraa, mitäs siihen sanot” -asennetta huokuva ROKKIshow tarjoaa herkullisen kontrastin Planningtorockin tyylikkyydelle. Räjä ’n’ roll all night long!

Video ei ole enää saatavilla

02:45 EEVIL STÖÖ, KRIDLOKK & KOKSUKOO (FI)
Lauantaikin päätetään hidastelevaan hiphopiin. Suomen Memphis-soundin kuninkaat jumittavat uhkaavasti minkä ehtivät.

Video ei ole enää saatavilla

MUISTA MYÖS NÄMÄ:
22-Pistepirkon PK Keräsen sooloilu (23:30), Hannibal & Black Motor (00:30) sekä tanskan elektroihme Redshape (02:30). Sekä tietenkin Nuorgamin torin Skrillex-finaali!

SUNNUNTAI

16:30 ETKOT
Jos vielä sunnuntaina etkot houkuttavat, tarjolla on dj Arttu plays AOR (NRGM) tai J-Laini & Enrico (Takalava).

18:00 RUBIK (FI)
Artturi Tairan luotsaama hippiretkue on kypsynyt yhdeksi Suomen parhaista bändeistä, millä tahansa mittarilla.

Video ei ole enää saatavilla

19:30 VERONICA FALLS (UK)
Ihanaa indiekitarapoppia sanan rakkauden- ja sokerintäyteysimmässä merkityksessä.

Video ei ole enää saatavilla

21:00 CIRCLE (FI)
Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon pääyhtye on avantgardistisen krautrock-vaikutteisen erikoismusiikin mestari, eikä vain Porin piirikunnallisissa.

Video ei ole enää saatavilla

22:00 BLACK TWIG (FI)
Sonic Youth, Teenage Fanclub… Black Twigin yhteydessä muistetaan aina mainita vaikka ketä. Totta kuitenkin on, että bändi on nykyisen suomi-kitaraindiebuumin kirkkaimpia koruja.

Video ei ole enää saatavilla

23:30: ICEAGE (DE)
Nuoret kiukkuiset tanskalaiset + noiserock-punk-post-hardcore-riekunta = ENERGO!

Video ei ole enää saatavilla

01:00 TY SEGALL (US)
Jos Black Lips maistui, älä missaa tätä. Garagepunkin villi lapsi antaa sydämen laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

02:30 THE AVENGERS (US)
Californian yli 1977–79 pyyhkäisseen punk-aallon harjalla ratsasti The Avengers. Nyt he ovat täällä. Festivaalin odoteuimpiin kuuluvan bändin esiintymisaika ei kaikkia välttämättä naurata, mutta sanotaanko, että jos tämä ei kelpaa selitykseksi nukahtelulle maanantaiaamun palaverissa, kannattanee vaihtaa työpaikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

MUISTA MYÖS NÄMÄ:
Sunnuntain poiminnat heijastelevat vahvemmin allekirjoittaneen omaa musiikkimakua, sillä kolmantena päivänä ei enää jaksa yhtä lapsenomaisesti juosta diggailemassa ja rakastamassa kaikkea. Tästä syystä päivän laaja konemusiikkitarjonta jää kieltämättä jalkoihin. Tarjolla on kuitenkin vaikka mitä Shackletonin äänikuvista (UK, 00:30) Manboyn elektroversiohin omista biiseistään (22:00). Samaten on harmillista, että Red Bull Garagen ja Siltasen mielenkiintoinen kotimainen tarjonta sattuu pahasti päällekkäin Kutosen isojen ”ei voi missata” -nimien kanssa.

Black Lizard, sikäli kun tiedämme.

Kuudennessa Aistissa esiintyy perjantaina mystinen Black Lizard, josta ei ulkomusiikillista tietoa ole juuri tihkunut julkisuuteen. Nyt tiedämme ainakin, että bändin mielestä iguaani ja leguaani saattavat olla sama eläin, paitsi jos iguaanilla viitataan Iggy Popiin.

Jäsenet:

Paltsa – kitara ja laulu
Joni – kitara
Onni – rummut
Lauri – basso

Perustettu:

”Bändi on ollut tällaisena vuoden 2012 alusta, oltiin eri nimellä ja eri porukalla vuodesta 2009.”

Julkaisut:

EP, cd (maaliskuu 2012, omakustanne).
EP, vinyylipainos (elokuu 2012, Fuzz Club).

Kuvailkaa musiikkianne kolmella sanalla?

Paltsa: ”Fuzz, Tremolo, Reverb.”
Onni: ”Äänekäs, sykkivä, suora.”

Todennäköisimmin Black Lizard…

… haluaa eksyä aavikolle.

Epätodennäköisimmin Black Lizard…

… haluaa eksyä supermarkettiin.

Levyhyllyssä Black Lizard sijoittuu…

…ei nyt aakkosiin ainakaan, mutta mieluiten käden ulottuville The Jesus and Mary Chainista ja Davila 666:sta.

Miksi Black Lizard on hyvä?

Halusi bändi tai ei, se on nyt erittäin hip. Kuin varkain Black Lizard on lipunut ah niin muodikkaiden mikrovirtausten ristiaallokkoon: yhtyeen soundissa 1960-luvun psykedeelinen garagerock, 1970-luvun Stooges-protopunkjytä ja 1980-1990-lukujen vetelehtivän suriseva kitaraindie paiskaavat herkullisesti kättä. Läpsähdyksessä on kuitenkin sen verran omituinen kaiku, että sen tunnistaa lopulta aina Black Lizardiksi.

Iguaani ja leguaani tappelivat. Kumpi voitti?

Paltsa: ”Jos iguaanilla viitataan Iggy Popiin, niin veikkaan sitä. Iggy voittaa aina.”
Joni: ”Ne on sama eläin.”
Onni: ”Tjaa… Veikkaan jälkimmäistä.”
Lauri: ”Leguaani oli tällä kertaa nokkelampi.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Paltsa: ”Harvemmin tulee toivottua mitään, mutta joskus erehdyn sössöttämään dj:lle jotain Guns N’ Rosesista. Aamulla hävettää.”
Joni: ”Varmaan Primal Screamin Loaded-biisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Onni: ”En ole toistaiseksi ollut. Jos olisin, niin toive voisi olla Down My Throatin Vermouth Breath.”

Video ei ole enää saatavilla

Lauri: ”Tjaa, ehkä Legendary Stardust Cowboy’n Paralyzedia. Se on ihan mieletön! Tai sit jotain Velvet Undergroundia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Paltsa: “The Doorsin L.A Womania.”
Joni: “Pink Floydin Piper at the Gates of Dawnia.”
Onni: “Black Sabbathin Master of Realitya.”
Lauri: ”Mitä todennäköisimmin Pink Floydin Dark Side of the Moonia.”

Mikä kappale auttaa sinut parhaiten hengissä läpi liskojen yön?

Paltsa: “Spacemen 3:n Playing With Fire.”

Video ei ole enää saatavilla

Joni: “13th Floor Elevatorsin Easter Everywhere.”

Video ei ole enää saatavilla

Onni: “Camelin Snow Goose.”

Video ei ole enää saatavilla

Lauri: “Godspeed You! Black Emperorin Moya. Sen tahdissa kelpaa hikoilla kylmää hikeä ja täristä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Paltsa:

”Long, long time between now and my death
gotta have my fun so I’ve chosen what’s best”
(Spacemen 3 – Walkin’ With Jesus)

Lauri:

”And if a double-decker bus
Crashes in to us
To die by your side
Is such a heavenly way to die”
(The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out)

Onni:

”En tunne mä kiirettä laisinkaan
sillä kerran mä kuitenkin levon saan
niin kuin toisetkin mullassa maan”
(Irwin Goodman – Aurinko, tähdet ja kuu)

Mitkä esiintyjät kiinnostavat eniten Kuudennessa Aistissa?

Joni: ”Ty Segall ja Kurt Vile. Moon Duo olis kiva nähdä. Taitaa vain mennä ohi, kun on omat roudaukset samaan aikaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Lauri: ”Kurt Vile, Ty Segall ja Tombstoned.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Paltsa: ”Vakiotavaraa on Babyshambles. Siitä on puhuttu Suomessa liian vähän, ja joskus kun jossain mainitaan, niin lähinnä jossain Seiskassa silloin, kun on Pete Dohertysta jotain paskajuoruja. Oli huippubändi ja yksi kestosuosikkeja.”

Video ei ole enää saatavilla

Joni: ”Jenkeistä tulee tällä hetkellä kovia ’Texas-soundin’ bändejä: Black Angels, Night Beats, Ufo Club. Ne kandee tsekkaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Onni: ”Ty Segallia, upeita levyjä ja musiikkivideoita.”

Video ei ole enää saatavilla

Lauri: ”Ehkä Pixiesiä, jos sitä ei joku ole jostain syystä vielä kuunnellut.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä olemassa olevan albumin haluaisit julkaista omissa nimissäsi juuri nyt?

Paltsa: ”Michael Jacksonin Thrillerin. Ei tarttis palautella tölkkejä.”
Joni: “Brian Jonestown Massacren Their Satanic Majesties’ Second Requestin.”

Video ei ole enää saatavilla

Lauri: ”Uncle Acid and the Deadbeatsin Bloodlustin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Paltsa: ”Feedback.”
Joni: ”Beatlesin Nowhere Man -biisin huiluääni soolon lopussa.”

Video ei ole enää saatavilla

Onni: ”Avaamattoman legopaketin helinä.”
Lauri: ”Putkivahvistin plus fuzz-pedaali.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?

Paltsa: ”Yhtä hyvä kuin tämä kysymys.”
Joni: ”En pidä.”
Onni: ”Pidän Aknepop-albumista.”
Lauri: ”Kaksi ensimmäistä levyä ovat ihan hyvää räimettä.”

Jim Morrison – lizard vai king? Ei saa vastata ”Lizard King”.

Paltsa: ”Kieltonsa vuoksi tää oikein kerjää vastaamaan Lizard King! Mutta, ehkä ei. Ei Morrison ollut kumpaakaan, ei se halunnut loppujen lopuksi olla kuningas, mutta itselle on sen verran tärkeä, että vastaan king.”
Lauri: ”King, koska se ei ollut lizard.”

Black Lizard Kuudes aisti -festivaalilla perjantaina 27.7. Liput myynnissä Tiketissä.

Päät menivät päällekkäin.

Milesmore väänsi esikoisalbumiaan niin pitkään ja hartaasti, että prosessi alkoi saada defleppardmaisia piirteitä – juuri viimeisen supistuksen kynnyksellä kitaristi Matti rusikoi kätensä säpäleiksi ja keikat siirtyivät syksyyn. Mutta valmista tuli ja hyvää kannattaa odottaa, sillä bändin keitos on kuin herkullisin hernari – yksinkertaiset mutta tuoreet ainekset, kiireetön kypsennys, samettisen pehmeä rakenne ja sopivasti sinappia. Päämies Onni Pirkola kertoi loput.

Ketä bändiin kuuluu?

”Onni tekee biisit, soittaa kitaraa ja laulaa
Matti (Kemppainen) soittaa kitaraa
Tatu (Santaniemi) bassoa
Sami (Karjalainen) soittaa rumpuja.”

Mistä olette, ja koska bändi on perustettu?
”Muut paitsi Onni ovat kotoisin pohjoisesta, mutta bändi on perustettu Hakaniemessä marraskuussa 2007.”

Mitä olette julkaisseet ja koska?
”Milesmore (2012), pari EP:tä, vuosia sitten.”

Todennäköisimmin Milesmore…
…kuulee kuiskauksia mollissa.

Epätodennäköisimmin Milesmore…
…hikoilee runttauksesta ja lähtee Kämppiin piristymään.

Levyhyllyssä Milesmoren voisi sijoittaa…
Midlaken perään, tasoittamaan siirtymää Cougar-ajan Mellencampista Mister Misteriin.

Miksi Milesmore on hyvä?
Alkuaikojen muodikas tanssikenkien kiillottelu kohotti vuosikymmenen vaihteessa muutamankin kiinnostuneen kulmakarvan, mutta noista ajoista on jäljellä muisto vain. Matka on tappanut vauhdin, ja se on helvetin hyvä. Ystävykset ovat tavoittaneet debyytillään jotain ihanan yksinkertaista, hyvää ja kaunista.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:

”Kerroksia. Kuin. Sipulissa.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

”Princeä varmaan, sanotaan I Would Die 4 U.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Vaikee. Tuli mieleen sellaisia, joiden sanat osaa alusta loppuun. The Hold Steadyn Boys and Girls in America. Ja Avaimen Punainen tiili tietysti. ”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin artistiin rakastuit palavasti viimeksi? Mikä siinä tenhosi?

”Yhtenä yönä viime viikolla kuuntelin Gillian Welchiä Youtubesta monta tuntia putkeen. Kaunista ja puhdasta musiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”Brucen Thunder Roadista:

”Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Sufjan Stevensiä oon huomannut suosittelevani ihan kaikille. Ja viime aikoina omaa bändiä on tullut suositeltua paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä jo-tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?

”Edelliseen jatkaen, että tosta esikoisesta on nyt niin ylpeet ja helpottuneet fiilikset, että sen julkaiseminen riittää tälle kesälle.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai vastaavassa kulkuvälineessä?

”Brucea nyt ainakin. Ja vanhempaa Kings of Leonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

”Jos joku vertaisi Suomen parhaaseen bändiin Rubikiin, olisin tosi imarreltu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Tuli mieleen sellainen festareilla tuulessa kahisevien telttojen ja soundcheck-basarin ääniin herääminen. Ja suussa vapauden maku. Ah.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Paha. Helpompi olis valita bigband tai futisjoukkkue. Komppi tulee nyt musataivaan puolelta: Levon Helm rummuissa ehdottomasti ja bassoa soittais Phil Lynott, että saatais kunnon show. Ja sit kaks suvereeniä kitaristi-laulajaa: Feist ja D’Angelo. Haha. Tuottajina toimittaisiin minä ja meidän Matti. Tulis sairaan kova.”

Brian Fallon ja kumppanit, totuutta etsimässä.

New Jerseyn kukonpojat saapuvat Handwritten-albumin julkaisun myötä Provinssirockiin. Laulajakitaristi Brian Fallonin mielestä maailman tärkeintä musiikkia vuonna 2012 tekee Pearl Jam.

Lämmitellään vähän ensin. Minkä levyn ostit viimeksi?

”Tribesin Babyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”En ole kännissä kovin usein, mutta varmaan se olisi jotain hölmönhauskaa, kuten Lady Gagaa tai Rihannaa, tai jotain sen suuntaista. Jos siis olisin kännissä.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Pidän todella paljon The Naked and Famousin kappaleesta Girls Like You.”

Video ei ole enää saatavilla

Lehdistötiedotteessanne höpötetään paljon totuudesta ja siitä, kuinka etsitte sitä tulevalla levyllänne. Mitä näyttää-hyvältä-paperilla-liirumlaarumia tämä nyt on? Oletteko te ihan tosissanne? Mitä ”totuutta” te oikein etsitte ja mikä se on?

”Kyllä tämä on meille ihan tosi juttu. Meille totuuden etsiminen tarkoittaa lähinnä sitä, että mitä isompi bändistä tule, sitä henkilökohtaisemmaksi yritämme musiikissamme mennä. Yritämme löytää asioita, jotka meitä musiikissa alun perin kiinnostivat ja innostivat. Haluamme tehdä biisejä, jotka todella merkitsevät meille jotain, ja päästä välittömään yhteyteen yleisön kanssa. Emme halua muuttua osaksi jotain isoa tuotantokoneistoa, joka vain rullaa eteenpäin bändistä riippumatta.”

Äänititte tulevan albuminne Nashvillessa tuottaja Brendan O’Brienin (mm. Bruce Springsteen, Pearl Jam, AC/DC) kanssa. Oliko ratkaisu osa tätä alkuperäisen innostuksen etsimisprosessia?

”Osittain kyllä. Mutta Brendan O’Brien nyt vain on todella kovan luokan tuottaja. Hän on erittäin maanläheinen kaveri, ja tiesimme, että hän saisi levylle sellaisen ison rock and roll -soundin, jonka halusimme, mutta myös välittäisi tarpeeksi sisällöstä, jotta levystä ei tulisi vain joku yliammuttu, itsekeskeinen rock-klisee.”

Kun kuulin missä ja kenen kanssa teitte levyn, mieleeni tuli The Cramps, joka halusi ehdottomasti tehdä debyyttialbuminsa Sam Phillipsin Sun-studiolla. The Crampsille autenttinen rock and roll -fiilis oli kaikki kaikessa.

”Nimenomaan! On paikkoja, joihin mennään juuri tuon fiiliksen takia. Drive-By Truckersilla on kappale [Carl Perkins’ Cadillac], jossa sanotaan…

”Nashville is where you go
to see if what they said is so”

“Aika hyvä summaus siitä mistä hommassa on kyse.”

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleenne ovat usein melankolisen sydäntäriipiviä ja henkilökohtaisiä, mutta teitä on usein nimitelty bändiksi, joka haluaa olla tietoisesti ”cool”. Ärsyttääkö?

”Luulen, että tässä hetkellisyyttä korostavassa ja kaiken digitalisoivassa maailmassa ’coolia’ on olla rehellinen. Jos rehellisyys on ’coolia’, se kelpaa minulle. En kyllä ole koskaan ennen ollut ’cool’, joten tavallaan se on ihan mukavaa, heh. En esimerkiksi ollut yläasteella koskaan ’cool’.”

Onko tällä jotain tekemistä The Gaslight Anthemia akustisemman ja tunnelmallisemman The Horrible Crowesin perustamisen kanssa?

”Ei ollut, ei.”

Mikä The Horrible Crowesin tilanne muuten on? Voivatko yhtyeet elää samanaikaisesti?

”Crowes on tällä hetkellä telakalla, se oli koko ajan tarkoitettukin vain väliaikaiseksi jutuksi. Se oli hauskaa puuhaa sillä välin, kun Gaslight oli tauolla.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Uuh. Tiedätkös, yksi tiedostavimmista bändeistä on varmaan Pearl Jam. He ovat todella perillä asioista, eikä heitä pelota tarttua isoihin maailmanpoliittisiin aiheisiin. He ovat hyvin tietoisia ristiriidoista ja siitä missä ihmiset tarvitsevat apua. He ovat mukana Surfrider Foundationin toiminnassa pelastamassa maailman meriä. He ovat sosiaalisesti tiedostavimpia bändejä maailmassa juuri nyt, joten kuules, minun on pakko vastata Pearl Jam.”

Onko totta, että kun menit lapsena levykauppaan, myyjä suositteli sinulle The Clashin ensimmäistä levy ja sanoi sen muuttavan elämäsi?

”Kyllä. Itse asiassa hän osti levyn minulle. Niin paljon hän uskoi asiaansa. Se oli melko hullua.”

Onko muita kappaleita, levyjä tai artisteja, joilla olisi ollut samanlainen vaikutus elämääsi?

”Toki! Kun kuulin ensimmäistä kertaa Bob Dylania, se muutti elämäni. Samoin oli Nirvanan kanssa. Joskus myöhemmin, kun kuulin Hot Water Musicia, pääni räjähti. Se oli minulle valtava juttu ja harppaus eteenpäin. En ollut ikinä kuullut mitään niin sydämellistä ja kiihkeää mutta silti melodista. Kun ajattelee kiihkeää musiikkia, mieleen tulee Black Flag tai Minor Threat, hehän ovat todella intensiivisiä. Mutta oli hienoa kuulla melodista musiikkia, joka on yhtä kiihkeää, kuulla jonkun jätkän vain pistävän itsensä likoon. Minulle se oli oleellinen juttu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”Juuri nyt suosittelisin varmaan bändiä nimeltä The Lumineers. Mainio uusi bändi.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Ei minulla ole oikein mitään noloa. New Kids On The Block ehkä?”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Hmm… En. Heh.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”En, ehdottomasti en. Se olisi liian karmivaa.”

Viimeinen kysymys: Milloin voimme odottaa [Fallonin teinivuosien sooloprojektin] No Releasen paluuta?

”Öö… siis minkä?”

No Releasen.

”Aaa… hehee, ette koskaan! Siis todellakaan, ikinä.”

Video ei ole enää saatavilla

The Gaslight Anthem Provinssirockissa sunnuntaina 17.6. Lisätietoa festivaalin kotisivuilta.

Video ei ole enää saatavilla

"Ota ohvia", Keith Morris (toinen oikealta) kehottaa.

Black Flagin alkuperäinen laulaja ja Circle Jerksin perustaja Keith Morris (s. 1955) on perinteikkään jenkki-hardcoren kävelevä toteemipaalu. Vuonna 2010 hän perusti OFF!-yhtyeen, jossa Morrisin lisäksi kohkaa muun muassa Redd Krossista, Burning Bridesista ja Rocket from the Cryptistä tuttuja ukkoja. Kun Vice päätti niputtaa bändin neljän ensimmäistä ep:tä First Four EPs -kokoelmaksi, jotain tapahtui: yhtäkkiä keski-ikäiset punkkarinrämät keikkuivat lähes kaikkien muodikkaiden musiikkilehtien ja -sivustojen suurimmissa otsikoissa.

Bändi julkaisee tänä keväänä ensimmäisen varsinaisen albuminsa ja saapuu sen myötä kesäkuussa myös Provinssirockiin. Morris puhuu suunsa puhtaaksi Oasiksesta ja Vampire Weekendistä, mutta laulaisi karaokessa silti Joni Mitchelliä.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Ei ole mitään tiettyä kappaletta, jota olisin kuunnellut ympäri ja ympäri, mutta kun ostin Chuck Berryn tupla-abumin Chuck Berry’s Golden Decade, levyn nelospuoli ei poistunut levylautaseltani kolmeen kuukauteen… Jokainen kitaristi joka soittaa rockmusiikkia vahvistimen läpi, palvoo salaa Chuck Berryn alttaria. Ilman herra Berryä ei olisi Rolling Stonesia, Hellacoptersia, Beach Boysia, New York Dollsia, AC/DC:tä, Beatlesia, Kinksiä, Turbonegroa, Social Distortionia, Who’ta, Aerosmithiä, Circle Jerksiä, MC5:ia tai sellaisia biisejä kuin Roll Over Beethoven, Johnny B. Goode, Round and Round tai Reelin’ and Rockin’!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Varmaan mitään Ludwig Van Beethovenin tai muiden vastaavien tekeleitä…”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I’m a street walking cheetah with a heart full of napalm
I’m the runaway son of the nuclear A-Bomb”
(Iggy & The Stooges – Search and Destroy)

“Iggy & The Stoogesia parhaimmillaan! Ihan uskomattoman sekopäiset sanat komppaavat yhtä parhaista rock-riffeistä, jonka ihminen on maan päällä eläessään luonut! Iggyn mielipuolinen laulanta yhdessä James Williamsonin vänkyröiden kitaratyylittelyjen kanssa iskee kuulijaa mahaan ja naamaan! ”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Joni Mitchellin Both Sides Now’n, joka on todella nössö folk-biisi. Omassa himmeästi valaistussa baariskenaariossani haluaisin ihmisten heittelevän minua puolityhjillä pulloilla tai laseilla ja juoksevan kilpaa uloskäynneille! Se muistuttaisi evakuointikohtausta!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kiertämisessä on muuttunut verrattuna urasi alkuaikoihin?

”Nykyään se on vähän vähemmän stressaavaa. Olen tehnyt sitä niin paljon, että siitä on tullut minulle kuin toinen luonto, osa sieluani ja psyykettäni. Jos soittaa musiikkia, rundaaminen kuuluu asiaan, enkä tunne oloani täysin kotoisaksi matkustellessani, jos siihen ei jollain tavalla liity kovaäänisen musiikin esittäminen. Koska olemme sen ikäisiä kuin olemme ja bändin kollektiivinen CV on mikä se on, pääsemme lentämään moniin paikkoihin. Enkä tarkoita, että olisimme niin tärkeitä tai rikkaita, että meillä olisi rahaa omaan suihkukoneeseen, mutta saamme paljon kutsuja tulla soittamaan erilaisille festivaaleille ja juhliin ja niin edelleen – ja se meinaa viikonloppureissuja! Bändin muut jätkät ovat isiä, joten heidän täytyy hengailla perheidensä kanssa. Vittu tätä elämää ja paikkoja, joihin se meidät vie!”

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle Keith Morrisille, jos tapaisit hänet nyt?

”Kysyisin häneltä: ’Mitä helvettiä oikein ajattelit?’ No, oikeastaan söisimme lounasta Hermosa Beachin Strand-kadun Mermaid-ravintolassa ja jauhaisimme skeidaa parin kypsän juustopurilaisen ja jääteen säestyksellä. Keskustelumme pyörisi kuuntelemamme musiikin, lukemiemme kirjojen ja lehtien sekä meitä kiinnostavien elokuvien ympärillä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Kun tulee vanhaksi, suru-uutisia jonkun kuolemasta tulee jatkuvasti: jonkun tutun, tutun tutun tai jonkun, jonka musiikkia on kuunnellut. Se kuuluu pelin henkeen. Jim Marshall poistui juuri keskuudestamme, ja hän on pääaisallinen syypää kuulovaurioihini, kuten tähän ampiaispesän ininään korvieni välissä! Tämä äijä loi ’Marshallin pinon’, jonka läpi jokainen kitaraa roikottava rokkijätkä tuuttaa ääntä tai ainakin toivoisi niin tekevänsä. Uskomattoman pitkä lista mahtavia tyyppejä on vaihtanut kerrosta: Lux Interior, Stiv Bators, Jeffrey Lee Pierce, Arthur ”Killer” Kane, Rob Graves, Black Randy, Randy ”Biscuits” Turner, Nip Driversin laulaja Mike, Warzonen Ray, Circle Jerksin alkuperäinen basisti Roger Rogerson, Darby Crash, Red Scaren Bobbi Brat, Kickboy Face (Catholic Disciplinen laulaja ja Slash-lehden perustaja), Social Distortionin Dennis Dannell, Bagsin Craig Lee ja kymmeniä muita… R.I.P.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Tämä kysymys on aivan liian helppo. Joko Jimi Hendrix Experiencen, Beatlesin, Johnny Cashin tai Rolling Stonesin Brian Jonesin kanssa.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt? Kun kysyimme samaa asiaa Henry Rollinsilta, hän sanoi, ettei pidä muusikoita tärkeinä ihmisinä – hän saattaa toki pitää heidän tekemästään musiikista, mutta ajatus ”tärkestä musiikista” oli hänestä ”huvittava”.

”No, en ole Henryn kanssa samaa mieltä siitä, etteikö musiikki voisi olla tärkeää. Uskon, että myös elokuva tai kirja voi olla tärkeä. Mikä ikinä jotakuta inspiroi! Oma valintani musiikilliseksi inspiraatioksi on jätkä nimeltä Robert Pollard, joka musisoi, tai on musisoinut, yhtyeissä kuten Guided By Voices, Boston Spaceships, Circus Devils ja Airport 5, muutamia mainitakseni. Luulen, että hänen paras levynsä on Guided By Voicesin Bee Thousand!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä olet mieltä näistä kahdesta nuoresta suomalaisesta bändistä, Ydinperheestä ja The Splitsistä?

”Erittäin brutaalia, metallista ja aggrea! Pidän tällaisesta musiikista livenä, kun vartalot lentelevät ja hikiset ihmiset hiertyvät toisiaan vasten. Ydinperheen kuunteleminen stereoista kotona ei tee oikeutta sille, mitä he soittavat. Tätä täytyisi olla todistamassa pimeässä huoneessa paljon kovemmalla volyymilla katkenneiden kielten, revenneiden rumpukalvojen ja kosteutta tihkuvien seinien keskellä!

Diggaan The Splitsin raakaa garagemeininkiä, jossa yritetään melkein laulaa. Kitaroissa on myös kevyttä industrial-vibaa. Tämän kun heittäisi lomalla levysoittimeen, saisi varmasti sukulaisetkin tanssimaan. Kuultostaa, että tällä voisi saada bileet aikaan! Black Lipsin ja Davila 666:n ystäville… YEEEEEOOOOOOW!!!”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Minua, kuten joitain muitakin kollegojani, on syytetty valkoisen rodun ylivallan kannattajiksi Black Flagin White Minority -kappaleen takia. Mutta biisi perustui [kitaristi] Greg Ginnin sarkastiseen komenttiin vietettäessämme kaunista kesäpäivää rannalla! Circle Jerksiä taas pidettiin uskonnon, Yhdysvaltojen hallituksen ja armeijan ulkomailla kylvämän tuhon kannattajana. Ei pidä paikkaansa!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Liian monta! Disappearsin Pre Languagen, Status Quon Piledriverin, Rory Gallagherin Irish Tour ’74:n, The Menin Leave Homen, Mazzy Starin She Hangs Brightlyn, Xray Eyeballsin Splendor or Squalorin, Golden Trianglen uusimman, The Humpersin Euphoria, Confusion, Anger and Remorsen, A Place to Bury Strangersin Onwards to the Wallin, Alice Coltranen Journey to Satchidandan, Mark Laneganin Blues Funeralin, Peter Casen The Case Filesin, Samuel Prodyn levyn sekä Earthlessin Sonic Prayer Jamin… siinä muutama uusi levy.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Minua inspiroi maani poliittinen tilanne: se, kuinka samanlaisia poliitikkomme ovat, ja kuinka kansa nielee purematta kaikki valheet. 1. republikaanit, 2. demokraatit, 3. sitoutumattomat!”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Oasis! Heillä on viisi huippubiisiä, loput kelpaavat korkeintaan viisivuotiaiden muksujen synttäreille tai tytöille, jotka ovat vetäneet liikaa viinaa tai huonoja huumeita. Animal Collective on livenä oikein hauska tapaus, mutta heidän levynsä ovat hieman kiharaisia. Vampire Weekend taas on lähinnä ylimitoitettu versio mahdollisimman keskinkertaisesta Paul Simonin ’katsokaa minua, kun soitan musiikkia Afrikasta’ -vaiheen albumista. Kun olin V2 Recordsin A&R-poikana, minut lähetettiin katsastamaan heidän keikkansa – tämä oli ennen kuin heillä oli levytyssopimusta. Menin ja tein mitä yleensäkin teen uuden bändin keikalla: annan kolme biisiä aikaa näyttää toimiiko homma, ja jos ei, painun ulos niin nopeasti kuin pystyn!”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

“Mark Laneganin Phantasmagoria Blues, joka on Blues Funeral -levyn c-puolen ensimmäinen biisi. Ystäväni Martyne Lenoble (mm. Porno for Pyros) soittaa siinä bassoa. Tämä on niitä biisejä, jotka uivat ihon alle kolmen tai neljän kuuntelun jälkeen.”

Video ei ole enää saatavilla

Suosittele levyä Yhdysvaltain tulevien presidentinvaalien republikaaniehdokkaalle, Mitt Romneylle.

”Mitä tahansa Motörheadilta ajalta, jolloin Vic Malle tuotti heidän levynsä. Vic Malle oli Shel Talmyn teknikkona silloin, kun tämä tuotti levyjä Kinksille ja The Wholle, erityismainintana The Who Live at Leeds Stooges-kitaristi James Williamsonin kanssa… Raw Power! Tai mitä tahansa MC5:lta!”

OFF! Provinssirockissa lauantaina 16. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Tässä kirkossa on kova ydin.

”It all started with the Tourists, the basement, and the Church.”

Sanat ovat Etelä-Kalifornian punk-paavin Keith Morrisin nykyisen yhtyeen, Provinssirockissa Suomen-debyyttinsä tekevän OFF!:n kappaleesta Feelings Are Meant to Be Hurt. Morris on yli 30-vuotisen uransa aikana aina tuonut mielellään esiin juuriaan, ja tässä artikkelissa niitä seurataan pieneen kirkkoon Tyynenmeren rannalle, joka ohikiitävän hetken näytteli tärkeää roolia Yhdysvaltain länsirannikon musiikkihistoriassa.

Samaan aikaan, kun Los Angelesin punk-ympyrät alkoivat 1970-luvun lopussa osoittaa Hollywood-trendirunkkaantumisen oireita, kehyskunnissa kyti vallankumous. Pienestä kipinästä leimahti pitelemätön kulo – yhtäkkiä harmaista, tylsistä ja epäseksikkäistä lähiöistä sikisi valtava määrä uusia punkbändejä, joille ulkonäkö ja tiettyyn sisäpiiriin kuuluminen eivät olleet ykkösprioriteetti (kuten ulkoapäin katsottuna Hollywoodin punk-eliitille näytti olevan). Samalla uusi, rankempi, nopeampi ja suoraviivaisempi tyyli, hardcore, nappasi tiukan palliotteen pelistä.

Yksi lähiöpunkvillityksen hermokeskuksista sijaitsi Hollywoodin eteläpuolella Hermosa Beachilla pienessä hylätyssä baptistikirkossa, joka oli eräänlainen amerikkalaisvastine edesmenneelle Lepakolle. Muutamat hipit, jotka olivat epäonnistuneet kirkon muuntamisessa vapaaksi taidekeskukseksi, alkoivat vuokrata rakennusta punkbändien treenikämpäksi, asunnoksi ja biletilaksi. Rakennus tunnettiin punkkarien keskuudessa mielikuvituksekkaalla nimellä ”The Church”. Kyseinen sielujen siilo palveli tätä tarkoitusta kunniakkaasti muutaman vuoden 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

OFF!-yhtyeen sunnuntaisen Provinssirock-keikan kunniaksi Nuorgam esittelee kuusi yhtyettä, jotka hakivat vauhtia unelmilleen asumalla, soittamalla, syömällä, bailaamalla tai vain muuten norkoilemalla tuossa hylätyssä Herran huoneessa.

#1 Black Flag

Amerikkalaisen hardcoren dinosaurus. Kitaristi Greg Ginn ja Morris perustivat yhtyeen 1976 nimellä Panic, mutta nimi vaihtui Black Flagiksi 1978. Morris otti loparit bändistä 1979, pian debyytti-ep:n Nervous Breakdownin julkaisun jälkeen, ja perusti Circle Jerksin. Muutaman laulajavaihdoksen jälkeen bändin saarnamieheksi tuli Henry Rollins, joka piti paikkansa bändin hajoamiseen asti vuonna 1986. Bändi oli länsirannikon hardcore-vallankumouksen airut, ja ansaitsi loputtomalla kiertämisellä itselleen fanaattisen, mantereenlaajuisen fanipohjan.

Myöhemmin bändit Nirvanasta Tooliin ja Red Hot Chili Peppersistä Dirty Projectorsiin ovat nimenneet Black Flagin yhdeksi suurimmista innoittajistaan. Ginnin luotsaama SST-levymerkki taas kasvoi oman bändin levyjä julkaisevasta nyrkkipajasta yhdeksi 1980-luvun merkittävimmistä pienlevy-yhtiöistä Pohjois-Amerikassa: Minutemenin ja Bad Brainsin tyylisten uraauurtavien hardcorebändien lisäksi yhtiölle levyttivät vaihtoehtorockin virstanpylväät Hüsker Düsta Dinosaur Jr.:iin ja Sonic Youthiin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Circle Jerks

Lähdettyään Black Flagista Morris perusti Circle Jerksin 1979 yhdessä Redd Kross -kitaristi Greg Hetsonin kanssa 1979. Hetson liittyi myöhemmin Bad Religioniin. Circle Jerksin debyyttialbumi Group Sex, yksi jenkki-hardcoren kulmakivistä, ilmestyi vielä samana vuonna Frontier-levymerkiltä. Lievätkö Morrisin ja Ginnin erimielisyydet ja niitä seurannut Morrisin lähtö Black Flagista syynä siihen, ettei SST koskaan julkaissut levyä Circle Jerksiltä, mene ja tiedä. Bändin uraan on mahtunut pitkiä taukoja, milloin jäsenten muiden bändivelvoitteiden, milloin Morrisin kiikkerän terveyden takia (hänellä todettiin diabetes vuonna 2000), mutta vieläkään bändi ei ole lyönyt pillejä pussiin virallisesti: OFF!:n aloittaessa Morris ilmoitti Circle Jerksin jäävän ”määrittelemättömälle tauolle”.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Descendents

Teinihuumorista ja muutaman sekunnin biiseistä huolimatta The Descendents kallistui alusta asti popimpaan suuntaan kuin Black Flag tai Circle Jerks. Vaikka bändin ensimmäinen ep-levy Fat vielä jollain tavalla putosi hardcore-lokeroon, ensimmäinen täyspitkä Milo Goes to College esitteli jo selvästi melodisemman bändin. Levyn ilmestyminen tiesi myös yhtyeen ensimmäistä taukoa, sillä laulaja Milo Aukerman todella lähti opiskelemaan ja luki itsensä aina biokemian tohtoriksi asti. Milo ei kuitenkaan ollut bändin ainoa jäsen, jolla rinnakkainen ura on sotkenut soittohommia. Kitaristi ja perustajajäsen Frank Navetta (!) lähti kalastajaksi Oregoniin, ja basisti Tony Lombardo lopetti bändissä, sillä kiertueet eivät sopineet aikataulullisesti yhteen hänen postinjakajan työnsä kanssa. Kaikesta huolimatta bändi keikailee edelleen harvakseltaan, ja viimeisin levy Cool to Be You ilmestyi vuonna 2004. Bändin levyjen kansissa esiintyvä rillipää on Aukermanin karikatyyri.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Last

Jos ei ollut The Descendents mikään hardcore-bändi, niin The Last ei ollut oikeastaan edes punkia. Bändin vetävä powerpop lähenteli enemmän The Nervesiä ja Blondieta kuin Black Flagia tai Sex Pistolsia. Alkuperäisessä kokoonpanossa mukana ollut (myöhemmin uran tuottajana luonut) Vitus Mataré soitti bändissä koskettimia ja huilua. Punkia tai ei, bändin debyytti L. A. Explosion vuodelta 1979 on tyrmäävän toimiva powerpop-klassikko. Perustajaveljeksiä Joe ja Mike Noltea leimaaminen ei-punkiksi kuitenkin ärsytti; he näkivät bändinsä osana Etelä-Kalifornian hardcore-skeneä, vaikkeivät tyylillisesti ihan sitä olleetkaan. Erityisesti Joe jaksoi kimpaantua aiheesta, kuten käy ilmi Jeffrey Lee Piercen Slash-lehdelle tekemästä haastattelusta. Bändi esiintyy edelleen silloin tällöin, lähinnä kotikulmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Urinals

Tämä olikin sitten ihan jotain muuta. UCLA:n asuntolassa perustettu bändi ei aluksi osannut soittaa soittimiaan lainkaan, ja biisit nojasivat kahteen-kolmeen sanaan ja samaan määrään nuotteja. Bändi julkaisi ensimmäisen ep:nsä 1979 (tuottajana mainittu The Lastin Vitus Mataré), mutta ei suostunut aluksi esiintymään lainkaan yliopiston kampuksen ulkopuolella. Välillä Urinals teki keikkoja salanimellä The Arrow Book Club. Yhtye on muutenkin vaihdellut nimeään ollen välillä 100 Flowers, välillä Chairs of Perception. Urinals hajosi 1983, mutta teki paluun kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Alkuaikojen materiaalia on saatavilla ainakin Negative Capability… Check It Out! -kokoelmalla (Amphetamine Reptile, 1997).

Video ei ole enää saatavilla

#6 Redd Kross

Morrisin viittaus turisteihin ei liity matkailuelinkeinoon vaan Redd Krossin alkuperäiseen nimeen. Heitossa on myös piilevää sarkasmia, sillä Redd Krossista on lähdetty Morrisin peesiin useammin kuin kerran – kitaristi Greg Hetson jätti bändin pian hänen ja Morrisin perustettua Circle Jerksin, ja basisti Steve McDonald soittaa nykyään OFF!:ssa.

McDonald perusti Redd Krossin 11-vuotiaana veljensä Jeffin kanssa nimellä The Tourists vuonna 1978. Vuonna 1980 bändi julkaisi ensimmäisen ep:nsä ja vaihtoi samalla nimensä Red Crossiksi. Nimi sai nykyisen kirjoitusasunsa Punaisen ristin uhattua bändiä haasteella 1982 yhtyeen ensimmäinen lp:n Born Innocentin julkaisun jälkeen.

Tyylillisesti ja henkisesti Redd Kross on lähemäpänä The Lastin powerpopia ja The Crampsin pop-kulttuurifetisismiä kuin tiedostavaa hardcorea. Vuonna 1984 julkaistu Teen Babes from Monsanto sisälsi covereita Rolling Stonesista David Bowieen ja Shangri-Lasiin, eikä bändin nimi tarinan mukaan edes viittaa Punaiseen ristiin vaan Manaaja-elokuvan masturbaatiokohtaukseen.

Redd Krossista kasvoi MTV-luokan vaihtoehtorock-bändi, jota muun muassa Teenage Fanclub on coveroinut. Bändiltä ilmestyy elokuussa uusi levy Researching the Blues.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tiettävästi The Churchissa vaikutti myös neljän naisen muodostama The Disposals -yhtye, mutta bändin tarkempi historia ja tuotanto on hukkunu historian hetteeseen. Bändin basistin Janus Jonesin tiedetään kuitenkin jatkaneen uraansa mainiossa Nip Driversissa. Jos jollain on tietoa Disposalsista, voi mieluusti jakaa ajatuksensa kommenteissa!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Yhden erikoisemmista Blag Flag -tribuuteista teki Dave Longstrethin johtama taideindieyhtye Dirty Projectors. Bändi äänitti 11 versiota Black Flagin Damaged-albumin kappaleista ja julkaisi tribuuttilevyn nimellä Rise Above (2007). Tarinan mukaan Longstreth ei antanut bändin jäsenten kuunnella kappaleiden alkuperäisversioita kertaakaan, vaan biisit pitää vetää muistista – jos niitä koskaan oli kuullutkaan. Kuten arvata saattaa, Dirty Projectorsin versiot tunnistaa Black Flagiksi korkeintaan teksteistä.

Video ei ole enää saatavilla

OFF! Provinssirockissa lauantaina 16.6.

Keith Morrisin haastattelu Nuorgamissa huomenna.

Video ei ole enää saatavilla

"Älä huio, ota OFF!

Tätä pitkäsoittoa olen odottanut. Bändin neljän ep:n ja parinkymmenen minuutin kokoelma perinnetietoista ja rivakasti svengaavaa jenkki-hardcorea oli loppuvuoden 2010 parhainta parhautta. Ehkä kohtuuttominkin odotuksin pistin uuden kiekon uuniin ja odotin jotain tapahtuvan. Päiväkirja kertoo loput.

“I got news for you:
You bet I got something against you too”
(Wiped Out)

Rakas päiväkirja,

tänään oli se päivä. Kuulin ensimmäistä kertaa OFF!:n uuden levyn. Tai debyyttihän se on siinä mielessä, että edellinen oli ep-kokoelma. Hmph.

Odotukset olivat ehkä kohtuuttoman korkealla. Mitä bändi olisi voinut tehdä säväyttääkseen samalla tavalla kuin ekakerralla vuonna 2010? Silloin kun vaikut putosivat korvista ja muna nousi pystyyn heti ensirääkäisyllä? Silloin kun leukaa lattialta nostellessa mielessä pyöri vain että ”No nyt! Miksei tätä munuaiset mädättävää fiilistä ole tullut pitkään aikaan oikein mistään levystä?” Eivät varmaan mitään.

Ottaen huomioon, että laulaja Keith Morris (Black Flag, Circle Jerks) on mesonnut jo kolmekymmentä vuotta samalla nuotilla, oli pieni ihme, että OFF! kolahti niin kovaa. Jotain omituisen tuoretta ja positiivisen vapautunutta aggrea siinä oli. Groovasi kuin perkele. Lippiskin piti heti tilata. Mikähän siinäkin oli. Hmph.

Enhän minä periaatteessa mitään muuta halunnutkaan tältä uudelta kiekolta kuin lisää sitä samaa. Ja sitähän tuli. Silti on jotenkin vetelä olo. Olisin niin kovasti halunnut tykätä ja fanittaa. Tai siis tykkään ja fanitan, en kuitenkaan yhtä pieteetillä kuin olisi tehnyt mieli.

Avausraita Wiped Out on biisinä levyn parhaita ja videokin on mainio – alun hengästyneen naisihmisen rietas ja suloinen ihanuus sivelee sielun ovia. Lainasin tähän alkuun kyseisen kappaleen viimeiset sanat. Siinäpä se pihvi sipuleineen suurimmaksi osaksi tulikin. Morris on edelleen kuin anukseen ammuttu karhu, full of piss and vinegar, sanoisi Lontoon skidi. Syyttävä sormi sohii kaikkia ja kaikkea. Riffit rullaavat ja tempo on kiihkeä. Periaatteessa bändin ote on vain tiukentunut, ja vaikka kestoa ei ole kuin reilu vartti, ei levy ole sekuntiakaan liian lyhyt. Ei liian pitkäkään toki.

”Matka tappaa vauhdin” sanottiin Kummelissa, ja sitä sudenkuoppaa OFF! on osannut taas onneksi varoa. Mutta silti ei lähde ihan kymmentätuhatta. Siinä missä aiemmat ep:t olivat kuin tuore tuulahdus 80-luvun kultavuosilta, tämä uusi levy kuulostaa jotenkin pastissilta bändistä itsestään. Hmph.

Varmistaakseni etten vain itse ole haistellut liikaa ruohonleikkurin bensakorkkia kuuntelin kokeeksi Circle Jerksin toisen levyn Wild in the Streetsin heti OFF!:n uuden perään. Vaikka CJ:n soittotaito häviää OFF!:lle 6 – 1 ja pulssi on hitaampi ja vaappuvampi, potkii vanha klassikko umpisuolen persereiästä ulos mitä OFF!:n levy ei tee. Ep-kokoelma melkein teki. Hmph.

Toisaalta, kuten Morris itse minulle hc:n olemusta ruotiessaan totesi (haastattelu ilmestyy Nuorgamissa kesäkuussa), ei tällaista musiikkia kuulu kuunnella levyltä vaan livenä. Toivottavasti Provinssirockissa bändi potkii minulta hampaat taskuun ja teltta nousee hurmiollisesti pystyyn taas kerran. Muuten olen kyllä vähän että hmph.

69 Toisaalta, kuten Morris itse minulle hc:n olemusta ruotiessaan totesi (haastattelu ilmestyy Nuorgamissa kesäkuussa), ei tällaista musiikkia kuulu kuunnella levyltä vaan livenä. Toivottavasti Provinssirockissa bändi potkii minulta hampaat taskuun ja teltta nousee hurmiollisesti pystyyn taas kerran. Muuten olen kyllä vähän että hmph.

Video ei ole enää saatavilla

OFF! Provinssirockissa Seinäjoella 16.6. 

Steve Albini on Cloud Nothingsin Dylan Baldin (oikealla) mukaan neljä metriä pitkä.

Toisella levyllään Attack on Memorylla Cloud Nothings muutti jyrkästi kurssiaan autotalli-pop-punkista surisevan kitaralaahauksen suuntaan, ja joka puolella ollaan ihan pähkinöinä, hei! Nyt kalpeat parikymppiset tulevat Kutoselle. Täällä bändin moottori Dylan Baldi, 20, saisi jopa juoda kaljaa.

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin juuri Duke Ellingtonin levyn Money Jungle. Todella mahtava, jostain syystä huomiotta jäänyt jazz-albumi.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”En juuri katsonut musiikkivideoita lapsena (tai nykyäänkään), mutta muistan elävästi sen Backstreet Boysin videon joka näytti vähän [Michael Jacksonin] Thrilleriltä. Biisin nimi on hävinnyt mielestä, mutta toivottaavasti joku tietää mitä tarkoitan.”

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko se Everybody (Back Street’s Back)?

Miltä on tuntunut tehdä kiertueita raksi kämmenselässä, kun Yhdysvalloissa täysi-ikäisyyden raja on 21?

”Ha! Ihan ookoo. Enää se [alaikäisyys] ei ole yhtä iso asia kuin ennen. Suurin osa paikoista päästää minut sisään, vaikka olen alle 21-vuotias.”

Luuletko täysi-ikäistymisen vaikuttavan jotenkin radikaalisti itseesi, bändiin tai kiertämiseen?

”En usko. En ounastele minkäänlaista vajoamista alkoholismiin, jos sitä tarkoitit, haha.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Höm… ehkä [Warren Zevonin] Werewolves of Londonia?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä emme tiedä tuottaja Steve Albinista?

”Hän on neljä metriä pitkä.”

Uuden levynne Attack On Memoryn nimi ja intensiivinen ote uhkuvat hetkellisyyttä ja välittömyyttä: ”Tämä tapahtuu tässä ja nyt, joten korvat hörölle”. Soundinne iskee kuitenkin samaa suonta kuin Sonic Youth, Fugazi ja muut ihanat 1990-luvun surisijat, ja monet tuolloin parikymppiset ehkä löytävät teistä yhteisen suosikin omien muksujensa kanssa. Miltä moinen tuntuu? Vai onko tämä pelkkää kuvitelmaa?

”Minusta on melko siistiä, jos meidän musiikkimme innostaa skidejä tekemään kitarapohjaista rockmusiikkia. Sellaista itse pääasiassa kuuntelen, joten on aika uskomatonta tietää, että pystyn inspiroimaan ihmisiä samalla tavoin kuin omat sankarini minua. En ole havainnut mitään erityistä isä–poika-ilmiötä keikoillamme, mutta yleisömme ikäjakauma on kyllä aika laaja noin ylipäänsä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Meitä tavataan verrata Blink-182:n, mitä en kyllä ymmärtää lainkaan. Vähän tylsä juttu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Mississippi Records, ihmiset, kävelyt.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Nääh, tiedän etten ole viileä, haha.”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”The Wipersia. Viime vuonna heistä tuli käytännössä lempibändini, joten puhun heistä paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Kaverimme Pennsylvaniasta soittavat bändissä nimeltä Bleeding Rainbow. Heiltä ilmestyy pian levy, joka on mielestäni todella hyvä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Katy Perryn uusin. Se haisee purkalta!”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Viime aikoina sen iPhonen Draw Something -pelin parissa. Ihan sama kuinka paljon harjoittelen, en tule siinä yhtään paremmaksi. Se on tavallaan aika siistiä.”

Cloud Nothings Kuudes Linjalla 21. toukokuuta. Liput 16/18 euroa. Ennakot Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Santtu Särkäs

Garagerockin, punkin ja powerpopin risteykseen letukkansa parkkeerannut The Splits kirvoitti viime vuonna innostunutta sipinää keikoillaan ja debyyttisinglellään (lue Nuorgamin juttu aiheeesta). Nyt bändiltä ilmestyy ensimmäinen kokopitkä, ja levy-yhtiö on vaihtunut kotimaisesta Airiston punk-levyistä saksalaiseen P. Trashiin. Shorai shorai.

Yhtyeeseen kuuluvat:
Maiju – basso
Aiju – rummut
Kiti – laulu+kitara
Helena – kitara+laulu.

Perustettu:
Helsingissä, syksyllä 2010.

Julkaisut:
Just a Lie -kappale Flash Trash Vol. 2 -kasetilla
Ghosts/Crazy For You 7″/Airiston Punk-levyt, syksyllä 2011,
The Splits LP / P. Trash Records, keväällä 2012.

Todennäköisimmin The Splits…
…rymyää keikan läpi kuin 110 metrin aidat: mikä kompuroinnissa hävitään, se vauhdissa voitetaan.

epätodennäköisimmin The Splits…
…venyttelee ensin.

Levyhyllyssä The Splitsin voi sijoittaa:
Huolimattomasti hyllyn viereen sisäpussi repsottaen, juurikuunnellun näköisesti.

Helena: ”Mielummin soittimeen kun hyllyyn.”

Aiju: ”Jos kuitenkin hyllyssä, niin Slitsin ja Spitsin välissähän olis hyvä paikka.”

Miksi The Splits on hyvä?

The Splitsin biisit ovat kuin hyvä tumputus: rytmi on raju, meno hikistä, vokaalikoukut
kiljaistaan kovaa ja korkealta eikä mihinkään tuhlata ylimääräistä aikaa.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:

Aiju: ”Garage punk -rämellys.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Helena: ”Hyvin hyvin humalassa ei enää puhella dj:lle tai juuri kellekään muullekaan.”

Aiju: ”Humalassa menee vähän paskempi musa, selvin päin ollaan kriittisempiä, että minkä tahtiin huojutaan!”

Kiti: “Ehdottomasti joko Billy Idolin Dancing With Myself tai Human Leaguen Don’t You Want Me.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Aiju: ”Saattais olla Stoogesin Raw Power.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

Aiju: ”Viime aikoina oon ollut innoissani Mirel Wagnerista, Rambling Boysistä ja Shannon and The Clamsista. Mutta en mä nyt tiedä onks ne mitenkään ’maailman tärkeintä’. ”

Video ei ole enää saatavilla

Kiti: ”Maailman tärkeintä musaa tekee ne tyypit, joilla on jotain aitoa sanottavaa ja jotka tekee musaa sydämestään. Mainittakoon esimerkiksi Moderni Elämä ja Corpus Christi. Perusteluja tuohon tulikin jo aiemmin. Siksi, että se on musaa, joka liikuttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Helena: ”Kertosäe, varsinki jos se on eri catchy.”

Kiti: ”Siis tarkottaako tämä jotain tiettyä sitaattia?”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Kiti: ”Riippuu toki tuttavuudesta, eli siitä kuinka tuttua kuuntelemani musa sille olisi. Suosittelisin kummiski Seksihullut-orkesteria. Siinä on bändillä hieno kehityskaari ja sydämellä tehtyä omanlaista musaa. Sit voisin suositella mainetta niittänyttä suomi-hc-bändiä Kylmä Sota. Siksi, että jumalaut Suomes tehdään edelleen loistavaa hardcoree!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi?

Aiju: ”Kauheeta ois elää sellaisessa valheessa, että joku huippulevy ois muka itsensä tekemä, vaikka ei oikeesti ois.”

Kiti: ”Kaikki kunnia musiikista sen tehneelle taholle. Kyllä sitä voi iloita enemmän – vieläpä miljoonasti enemmän – muiden taitavuudesta kuin omasta.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -autossa?

Aiju: “Niitä nyt riittää. Ainakin Cure, Reatards, Death Laser, Marked Men, Dead Moon, John Lee Hooker, Reigning Sound ja Joy Division.”

Kiti: ”Komppaan Aijuu!”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

Aiju: ”Levy-yhtiömme P. Trash sanoi joskus, että meidän musa kuulostaa sille kuin Jay Reatardilla olis yhden yön juttu L7:n kanssa likaisessa autotallissa. Se oli aika imartelevaa.”

Kiti: ”Vertaukset imartelee, jos arvostaa niiden tekemää musiikkia. En kyllä keksi mihin yhteen bändiin tai artistiin meitä olisi osuvaa verrata. Joku nokkelampi tehköön sen meidän puolesta!”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Aiju: ”Kaljapullon avautuminen, vinyylilevyn kohina ja kahvinkeittimen rohina.”

Kiti: ”Joo, noi on ihania ääniä!”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

Aiju: ”Elvis, Jeesus, Saatana ja Greg Cartwright soittais. Tuottajana toimis Phil Spector.”

Kiti: ”Siinä vois olla soittajana Sipe (Seksihullut), Fred Cole, Remu ja Ian Curtis. Ois niinkun herkkyyttä ja rock’n’rollia samassa paketissa. Tuottajana vois olla vaikka Martin Zero…”

Milloin joit viimeksi kiljua vapaaehtoisesti?

Kiti: ”Joskus viime vuonna, kun sain lahjaksi pullon testivoittajakiljua. Ensimmäiset puoli litraa meni iloisesti nostalgisissa tunnelmissa ja maistui hyvältä, vaikkakin liian makealta. Ei ollu hääppönen olo seuraavana päivänä…”

Helena: ”En muista.”

Aiju: ”Varmaan alaikäisenä. En tykännyt.”

Ärsyttävintä mitä bändistäsi tai musiikistasi on sanottu?

Kiti: ”No muiden kommentit ei juurikaan ärsytä, kun on jo tarpeeksi muita asioita, jotka vituttaa.”

Helena: ”Onko nää oikeesti teidän tekemiä biisejä?”

Aiju: ”No eipä mitään kovin ärsyttävää oo ehtiny kantautua korviin.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin olet?

Kiti: ”En. Olen siististi epäcool.”

Helena: ”En.”

Aiju: ”En mä oikeen keksi mitään hyvää musamakuvalhetta, jolla cooliutuisin. Jos joskus tulee semmonen hyvä valhe mieleen, niin mikä jottei!”

Kuunteletko musiikkia krapulassa? Mikä toimii parhaiten?

Kiti: ”Tää on vaikee, koska krapulassa ahistaa aina, ja liian melankolinen musa, joka muuten saattaisi sopia olotilaan, alkaa vaan ahdistaa lisää. Siksi hyvii on esimeriksi Rare Rockabilly -kokoelmat ja powerpop, kuten Real Kids ja Kidda Band.”

Video ei ole enää saatavilla

Helena: ”Darrassa pyrkii lähinnä välttämään kaikkia ääniä.”

Aiju: ”Lee Hazlewoodin The Night Before on hieno krapulabiisi. Surumielinen laulu, jossa kadutaan edellistä iltaa tyhjien viskipullojen keskellä.”

Video ei ole enää saatavilla

Bändi tai artisti, josta et haluaisi myöntää pitäväsi?

Kiti: ”Haluan myöntää kaiken. Mutta useimmiten on saanu kuulla Bruce Springsteen -diggailusta – en tiedä miksi. Moni ei ehkä tiedä, et mä pidän myös joistain The Killersin biiseistä. Se lasvegasilainen iso MTV-bändi siis.”

Helena: ”Europen Final Countdown -levystä on pilkattu, mutta ei mua kyllä hävetä
myöntää, että se on hyvä.”

Aiju: ”No jaa, tykkään vanhasta gospel-musasta vaikka, jeesustelu periaatteessa
ärsyttääkin. Louvin Brothersin Satan Is Real on mun mielestä oikeesti
koskettava ja hieno biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Suosittele levyä Sauli Niinistölle.

Kiti: ”Herra presidentti ja Suomen nuorisosta kovasti huolestunut kokoomuslainen voisi aloittaa vaikka Totaalinen kakkahätä -paketista.”

Video ei ole enää saatavilla

Aiju: ”No vaikka C.W. Stonekingin levyä King Hokum, koska siinä on blueslevy,
jota vois suositella oikeastaan kelle vaan. Jos kansa kuuntelis enemmän hyvää
musiikkia, niin ehkä maailma olis vähän parempi paikka.”

Video ei ole enää saatavilla

GG Allin – urpo vai nero?

Kiti: ”PUNK!”

Helena: ”Eihän ne sulje pois toisiaan mitenkään!”

Aiju: ”Joskus sitä voi olla molempia.”

The Splits keikalla:

5.5. Korjaamon vintti, Helsinki, myös Räjäyttäjät
18.5. OSK 82, Sir Oliver Helsinki, myös Maailmanloppu, Yleislakko ja Palace Beautiful
27.5. Kuudes Linja, Helsinki, myös Hunx and His Punx (US)

Värssyjä sieltä ja täältä on ensimmäinen kokonainen Hiski Salomaa -elämäkerta, joka kertoo Salomaan tarinan hänen laulujensa säestämänä.

Hiski Salomaa, silloin vielä 18-vuotias Hiskias Möttö, lähti Kangasniemeltä kohti New Yorkia syksyllä 1909. Perille päästyään hän toimi räätälinä muun muassa Michiganissa ja New Yorkin Harlemissa, pyöritti kievaria ja kanafarmia Rhode Islandilla ja istui linnassa asepalveluksen pakoilusta – kahdesti. Tämän lisäksi hän oli aikansa suosituimpia trubaduureja amerikansuomalaisten keskuudessa sekä myöhemmin myös kotimaassaan.

Vuosina 1927–31 Salomaa levytti Columbialle 18 laulua vuosien ja reissujen varrelta kuvaten omaa ja aikalaistensa elämää niin Suomessa kuin siirtolaisena Yhdysvalloissakin.

Viime vuonna Teos julkaisi Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman ensimmäisen kunnollisen elämäkerran alkuperäisestä Lännen lokarista. Vuoden 2011 kiistaton kulttuuriteko on jäänyt kuitenkin luvattoman pienelle huomiolle, ja Nuorgam kantaa kortensa kekoon vääryyden korjaamiseksi. Tässä artikkelissa otetaan tuo kirja kainaloon, tartutaan pappaa sormesta ja lähdetään Hiskin matkaan laulujen siivin.

Taattoni maja

Video ei ole enää saatavilla

”Taattoni maja oli matala ja pieni
ja porrasta siin’ oli kaksi
kun läksin mä taattoni porraspuulta
tän maailman kulkijaksi”

HIskias Möttö (s. 17.5.1891) asui lapsuutensa Etelä-Savossa Kangasniemellä kaksin äitinsä kanssa. Äiti Anna Leena elätti itsensä ja poikansa räätälinä tekemällä töitä tutuille ja kyläläisille. Elämä oli kovaa, mutta pieni tupa oli täynnä täynnä rakkautta: äiti ja poika olivat toisilleen elämänsä tärkeimmät ihmiset. Hiski oli kuitenkin jo pienenä kovin vilkas, ja horisontti kiilsi kiinnostavana nuorissa silmissä.

Askon kolmirivinen

Video ei ole enää saatavilla

”Polkka se paransi isännän ja mummon
Askokin sai jo pirtua pullon
Päiväkin valkes, rumpukin halkes
oli pelimanni tajutonna tahtista”

Vaikka maailma oli 1900-luvyn taitteessa kovasti toisenlainen kuin nykyään, ei lasten elo välttämättä aina ollut sen turvatumpaa. Nuori Hiskias ravasi jo hädin tuskin kymmentä vuotta täytettyään kosteissa illanvietoissa kuuntelemassa pelimannien tykittelyä ja katsomassa aikuisten humalaista koheltamista. Erityisen vaikutuksen häneen teki pelimanni Asko, jolla oli kylän ensimmäinen kolmerivinen haitari.

Kappale kuulostaa nykykorvaan kovin säyseältä ja harmittomalta, mutta sen kuvasto on kuin Tom Waitsin ja Fellinin yhteisestä hallusinaatiosta: Suutari hakkaa pampulla tahtia, pirtu virtaa, polkka soi ja tyrät rytkyy kun mummotkin pääsevät vaivoistaan tanssin voimalla. Samaan aikaan isäntä kupataan terveeksi saunan lauteilla. Antero Manninen maalaa herkullisen kuvan illan tunnelmasta: ”Hikinen pikku tupa, seinät raakapuuta… Palttoiden ja hengityksen kosteus tiivistyy iltaisin lasiruutuihin… Nurkassa keinuu pienellä pallilla tuttu miekkonen Parikan kylällä, hanuristi, joka tapaa soitella pullopalkalla juuri tämän tyyppisissä nurkkatansseissa… Ja on siellä Hiskiaskin… Joka pyöri humalaisten jaloissa talkootansseissa.” (Kangasniemen historia, 1953)

Savonpojan Amerikkaan tulo

Video ei ole enää saatavilla

”Merkippeetä alko jo olemaa
ja minnääki ruppee jo tulemaan
Eväsputelista otin vuan tuikkuja
ja piälle söin suolasia muikkuja”

Atlantin ylitys ei tuolloin ollut mikään pikkujuttu, ja sen sai Hiskikin tuta. Tässä tapauksessa pirtu ja pikkusuolaiset kuitenkin pitivät miehen pystyssä nuo vaikeat viikot, ja Hiski saapui kuin saapuikin New Yorkiin joulukuussa 1909, josta hän jatkoi pian matkaansa Michiganiin, Hancockin kaupunkiin. Siellä hän elätti itsensä räätälinä ja tapasi tulevan vaimonsa Aini Saaren. Rakastava liitto päättyi vasta Ainin kuollessa syöpään 1954.

Iitin Tiltu

Video ei ole enää saatavilla

”Pappi tanssi polkan emännän kanssa
ja jutteli jos hän tyttären nais
mut tiltu meni kihloihin rengin kanssa
no minkäs tuolle hurjalle tais”

Eräänlainen ympyrä Hiskin taipaleella sulkeutui vuonna 1925 hänen ja Ainin muuttaessa New Yorkiin, kaupunkiin jonka kautta kumpikin oli mantereelle saapunut. Samoihin aikoihin Hiskin muusikonura oli lähdössä toden teolla käyntiin ja hänen nimensä alkoi ilmestyä mainoksiin yhä isommalla fontilla.

Osa Hiskin laulujen vetovoimasta perustui niiden vahvoihin henkilöihin, kuten Iistä kotoisin olevan ilotyttöön Matildaan, jonka legendaan Iitin Tiltu pohjautuu. Tiltua ei noin vain kesytetty, ja hän pani kampoihin isoillekin miehille. Ylipäänsä Hiskin lauluille olivat tyypillisiä vahvat naiset, liekö sitten oman äidin kunnioitus ollut ihannoivan naiskuvan takana.

Levyttämään Hiski ei kuitenkaan ollut vielä päässyt.

Vapauden kaiho

Video ei ole enää saatavilla

”Meill vapauden kaiho soi
oi rinnassamme toverit oi
siks yhteistyöhön rintamahan käy
pelastusta köyhille ei ennen näy”

Hiski oli myös kiinnostunut työläisten oikeuksista ja asioista. Vaikka hän ei koskaan mikään varsinainen vasemmistoaktiivi ollutkaan, oli hänen ajatusmaailmansa varsin punasävytteinen ja hän antoi sen kuulua lauluissaan. Vapauden kaiho piirtyi savikiekolle maaliskuussa 1929, pian Hiskin ensimmäisen vankilareissun jälkeen. On tosin hieman epäselvää onko kyseessä varsinaisesti Hiskin sävellys, mutta hänen versionaan kappale Suomessa joka tapauksessa tunnetaan, joten mitäpä tuosta.

Lännen lokari

Video ei ole enää saatavilla

”Olen kulkenut merta ja mantereita
ja Alaskan tuntureita
ja kaikkialla hulivilityttäret muistaa
lännen lokareita”

Hiski Salomaa ehti elämässään paljon, mutta laulajan tunnetuin kappale ei yleisen harhaluulon mukaan kerro hänen omasta elämästään, vaan siirtolaistyöläisistä ylipäänsä. Sana lokari on väännös sanasta ”loggari”, joka viittaa englanninkieliseen sanaa logger, tukkijätkä.

Lännen lokari oli, jonka myötä Hiski alkoi saada nimeä myös Suomessa sotien jälkeen. Kaikki eivät kuitenkaan ensi alkuun pitäneet kappaleesta – kuuluisan anekdootin mukaan vuonna 1945 Yleisradion uusi pääjohtaja Hella Wuolijoki löi kyseisen savikiekon säpäleiksi suorassa lähetyksessä.

HIski Salomaan perintö elää ja voi hyvin populaarikulttuurissa edelleen – kysykää vaikka J. Karjalaiselta tai Tuomari Nurmiolta. On kuitenkin yhtä tärkeää, että mies ja teot laulujen takana pysyvät kansakunnan muistissa. Hiskiin kiteytyy niin oleellinen osa säilynyttä siirtolaisajan aikalaismaailmankuvaa ja perimätietoa, ettei meillä ole varaa unohtaa Lännen lokaria. Sitä paitsi toista kulttuurihistoriallista reliikkiä, Jörn Donneria, lainatakseni: ”Lukeminen kannattaa aina, dorka”.

Feng Shui virtaa vapaasti. Electric tuo positiivista fjongaa päivään ja iltaan.

Heitän ilmaan ajatuksen, josta monet varmasti ovat eri mieltä, mutta joka on ainakin allekirjoittaneelle totta: levyarvostelun tekeminen alkaa vähintään tiedostamatta jo siitä hetkestä, kun arviokappaleen kaivaa eteisessä ulos kirjekuoresta tai koppaa kouraansa toimituksen pöydältä, halusi tai ei. Erityisesti jos kyseessä on itselleen tuntematon artisti. Tällaisissa tilanteissa pahin virhe on yleensä lukea saatekirje ennen levyn kuuntelemista. Kömmähtelevät kaskut ja räikeän katteettomat, muka-hauskat kehuskeluvitsailut saavat lähes poikkeuksetta tympääntymiskäyrän eksponentiaaliseen nousuun ennen kuin bändillä tai artistilla on ollut ensimmäistäkään mahdollisuutta esittää asiaansa.

Toisin oli The Greystonen kanssa. En ollut ikinä kuullutkaan bändistä, kun kiekko tupsahti postiluukusta, ja levyn umpitylsän nimen lisäksi kansitekstien keltainen, vienosti varjostettu fontti oli kuin jonkun kuntaliitosseminaarin PowerPoint-esityksestä. Ei luvannut hyvää. Varmaan joku kaverin kaverin demobändi.

Sitten lukaisin saatekirjeen enempiä ajattelematta, ja ilmeeni muuttui tylsistyneestä odottavan innostuneeksi: kirjeessä kysyttiin, että ”Mitä saadaan, kun The Mutants -kitaristi, Poutahaukat-rumpali, Hittiorkesteri Aimon basisti sekä Kamel-vokalisti laitetaan samaan orkesteriin?” Voi Herra mun vereni, sen minäkin halusin tietää!

Kun vielä selvisi, että äänittäjänä on ollut muun muassa Black Magic Sixin levyiltä tuttu potikanpyörittäjä Rami Helin, aloin jo tosissani odottaa kunnon svengiä ja töminää.

Tämä kaikki siis jo ennen kuin olin kuullut urahdustakaan levyltä. Bändin kunniaksi on todettava, että se on lunastanut aallonpohjasta vähintään Alkon ylähyllyn korkeudelle nousseet odotukset hyvin, ehkä vähän ylikin. Levyn yleisilme kirvoittaa huulille päällimmäisenä laatusanat muhkea, rouhea, svengaava ja lämmin.

Tyylillisesti Electric liikkuu kulmikkaasta stoner-jurnutuksesta jytisevään rhythm and bluesiin ja The Doors -henkisestä eteerisestä maalailusta rehtiin autotallirock-paahtoon. Kuunnellessa nousee mieleen kaksi yhtyettä: Nick Caven ja hänen Bad Seeds -yhtyeensä alter ego Grinderman sekä pari vuotta sitten tiuhaan musiikkilehtien otsikoissa pyörinyt Josh Hommen (Queens of the Stone Age, Kyuss), Dave Grohlin (Foo Fighters, Nirvana) ja Led Zeppelin -basisti John Paul Jonesin muodostama ”superyhtye” Them Crooked Vultures.

Kuten Grindermanin ja Vulturesin kohdalla, The Greystonen soitosta paistaa tietty vapautuneisuus ja tekemisen ilo, joka oletettavasti kumpuaa bändin jäsenilleen tarjoamasta mahdollisuudesta irrotella oman pääyhtyeen ulkopuolella, ilman sen asettaman viitekehyksen vaatimuksia.

Electric on ennen kaikkea groovelevy, jalantapsutuslevy, ”Hey ho let’s go” -levy. Feng Shui virtaa vapaasti -levy. Se tuo positiivista fjongaa päivään ja iltaan.

Mutta jos Greystone muistuttaa mainittuja yhtyeitä hyvässä, on sillä samoja heikkouksiakin: kun jammailun eetos on näin vahvasti läsnä, eivät sävellykset aina ole niitä kaikkein mieleenpainuvimpia. Levyn avausraidat Into the Night ja Move tekevät tähän maininnan arvoisen poikkeuksen, mutta niiden jälkeen hetket, joita huomaisi hyräilevänsä myöhemmin, ovat harvassa.

Toinen kaikille kolmelle bändille yhteinen helmasynti on biisien liiallinen venyttäminen – joskaan Greystone ei sorru tähän yhtä pahasti kuin lajin kyseenalainen mestari Them Crooked Vultures. Mutta jonkin verran tiivistämisen varaa olisi ollut, ainakin näin ”sisään-ulos-kassalle-kiitos”-tyylisiin napakoihin ralleihin hurahtaneen kuluttajan näkökulmasta.

77 Electric on hyvä levy, jolta välittyy riemukas remuaminen ja vapautuneen hersyvä tunnelma. Veikkaisin The Greystonen kuitenkin kuuluvan niihin bändeihin, jotka pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta livetilanteessa. Toivottavasti pääsen todentamaan asian mahdollisimman pian.

Nimestään huolimatta Ydinperheessä ei ole vanhempia ja heidän yhteisiä lapsiaan.

Ydinperhe on ehtinyt kiertää jo Yhdysvalloissa ja Euroopassa useamman kerran svengaavan hardcoren merkeissä. ”Classic USHC” sanoi joku jossain, mutta olkoon määreistä mitä mieltä tahansa, niin jos joku on varmaa, niin se, että tyrät rytkyy. Ydinperhe on niin valmis paketti, että se olisi valmis murtautumaan ulos karsinastaan isompien ympyröiden ihmeteltäväksi. Myös niiden, joiden mahdollinen kiinnostus kotimaista hc:ta kohtaan loppui viimeistään Pitkä kuuma kesä -elokuvan The Vittupäät -vitsiin, kannattaa ehdottomasti jatkaa lukemista.

Ketä bändiin kuuluu:
Matti – laulu
Hanna – kitara
Vilja – basso
Heikki – rummut

Mistä olette ja koska perustettu:
”Bändi on perustettu 2008 ja vaikuttaa Helsingissä Hakaniemi–Kruununhaka-akselilla. Hanna ja Heikki ovat kotoisin Kainuusta ja Mattikin on Kajaanissa asunut pienenä. Vilja on Vantaalta.”

Julkaisut:
Ydinperhe 7” EP (2010)
Split-7” EP Pahaa verta -yhtyeen kanssa (2010)
Ydinperhe 12”LP (2011)
”Sit on jotain ulkomailla tehtyä kasettijulkaisua ja kiertue-cd:tä, joilla on noita samoja biisejä.”

Todennäköisimmin Ydinperhe…
Ydinperhe: ”…kiertää maailman vähintään seitsemän kertaa ja julkaisee siinä sivussa lukuisia vinyylilevyjä täynnä mellevää tykittelymusiikkia ja osuvia sanoituksia.”

Jarkko Immonen: …saa yhä laajempaa huomiota ja tekee uutta musiikkia.

Epätodennäköisimmin Ydinperhe…
Ydinperhe: ”…tekee sponsorisopimuksen. Enää ei kehtaisi, kun Bisnekset-biisissä kuittaillaan Ratfacelle samasta aiheesta.”

JI: …koittaa hankkia laajempaa huomiota osallistumalla Uuden Musiikin Kilpailuun.

Miksi Ydinperhe on niin hyvä:
Näin rullaavaa ja lämpöä hohkaavaa suomenkielistä, jenkkiperinteen parhaita puolia häikäilemättömästi hyödyntävää hardcorea ei vähään aikaan ole tullut vastaan. Paketin kruunaavat harvinaisen osuvat lyriikat, jotka tasapainoilevat hykerryttävän yltiösarkasmin ja uskaliaan itsepaljastelun rajapinnalla. Ja mikä parasta – niistä saa selvää.

Ydinperheen voi levyhyllyssä sijoittaa…
…
kultaisen BBC:n (Black Flag, Bad Brains, Circle Jerks) oikealle puolelle, siihen juuri ennen sanataiteilijoita Davea ja Davoa.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:

”Hardcore punk. Tai ’Nas meets Who’, niinku yksi Mikko sanoi (terveisiä!)”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Heikki: ”Viimeksi se taisi olla Mercyful Faten Black Funeral. Se soveltuu ilmasoittoon ja on sanoituksensa puolesta mukaansatempaava. Huppelissa kehnompikin laulaja voi löytää sisäisen King Diamondinsa.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna: ”Jotain Madonnaa, koska hyvin humalassa haluan tanssia ja osaan vaatia vaan sitä.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Heikki: ”Varmastikin jotain Beatles-levyä. Rubber Soul tai Help! voisivat olla aika lähellä, koska ne olivat ensimmäisiä hankkimiani, ja bändi on pysytellyt kuuntelussa siitä asti, kun musasta innostuin.”

Hanna: ”Jotain tuommosta varmaan mullakin.”

Video ei ole enää saatavilla

Heikki: ”Esimerkiksi Radiopuhelimet on tehnyt sitä jo vuosia. Ja luottoa löytyy, että mitä he paraikaa tekevätkään, niin se on varmaankin parasta ykköstä koko maailmassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna: ”En nyt tiiä, mutta katoin tänään netistä semmosen videon, joka kertoi kuinka voimaannuttava vaikutus Marjinal-nimisellä bändillä on jakartalaisille katulapsille. Ehkä se sitten.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Heikki: ”Vaikea kysymys, niitä on niin monta. [Terveiden Käsien] Mull’ on liian lyhyt sänky on yksi hyvä.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna:

 ”I was happy on a haze of drunken hour
but heaven knows I’m miserable now”
(The Smiths: Heaven Know’s I’m Miserable now)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Heikki: ”Terveitä käsiä tietenkin.”

Hanna: ”Amebixia, jos on niin moukka, ettei ole sitä kuullut.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä jo tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi?

Heikki: “Bathoryn Under the Sign of the Black Markin. Enter the Eternal Fire -kappaleen kuuleminen viime kesänä täysin yllättäen oman keikan jälkeen brooklynilaisessa baarissa oli elämäni kohokohtia.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna: “Misery: Who’s The Fool.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa tai vastaavassa kulkuvälineessä?

Heikki: ”Viimeksi kuunneltiin Turusta tullessa New Christs -yhtyettä sulassa sovussa, Born Out of Time -kokoelmaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna: ”Usein on kuunneltu Rattusta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

Heikki: ”Vaikea sanoa, kun keneltäkään muulta kuin itseltämme ei pyritä kuulostamaan. Jos joku vertaisi Poison Ideaan, niin siitä tuskin suuttuisin. Mutta ei me siltäkään kuulosteta.”

Hanna: ”Minä olen aina toivonut että kuulostettaisiin Cryptic Slaughterilta. Turha toivo.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Heikki: ”Fanien mylvintä on tietenkin aika kohottavan kuuloista. Ja jos joku kysyy, että ’kuka haluaa vielä bändikaljan’, niin se. Ja sitten kiukaan sihahdus, kun heittää saunassa löylyä.”

Hanna: ”Käen kukunta tyynessä kesäyössä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on Suomen seuraava presidentti ja mitä levyä tai kappaletta hänelle suosittelisit?

Heikki: ”Oli kuka oli, The Clashin Know Your Rights olkoon suositeltava biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Hanna: ”Kai se nyt Niinistö on. [Darkthronen] FOAD!”

Video ei ole enää saatavilla

Huumoria vai ei, kas siinä pulma

Kiitettävän iso osa ajasta Slaughterhouse Partysta sujuu kännissä.

On pelkästään ja yksistään mahtavaa, että Suomessa tehdään country-, bluegrass- ja rockabilly-kliseissä piehtaroivaa hillbilly-musiikkia, joka svengaa kuin puhveli ja pitää tekstipuolella kielen ja rään tiukasti poskella läpimakaabereissa b-luokan splatter-kauhu-sci-fi-kummitustarinoissaan, joissa huorataan, vedetään viinaa ja huumeita, humanoidipedot raiskailevat siepattuja ja joku ukkeli istuskelee piippua poltellen kotona päällään ihmisen nahasta tehty asu.

Country Dark ei edes yritä tavoitella omakohtaista ”herkkänä ja kännissä Luojani edessä” -tyyppistä ranteidenviiltelyä, joka keskivertokantrissa on niin puuduttavan yleistä ja latteimmillaan jopa vieraannuttavaa. Kännissä levyllä ollaan kyllä kiitettävän iso osa ajasta.

Soittopuoli toimii kauttaaltaan kuin kummitusjunan vessa; toisaalta jos soittajat on marinoitu sellaisissa kokoonpanoissa kuin Cosmo Jones Beat Machine, Slideshaker, SUPO, The Festermen ja Chop Suey, on selvää, että höyrykattilassa riittää painetta.

Rytmiryhmä pääsee parhaiten oikeuksiinsa tempoltaan rauhallisemmissa paloissa, kuten oikeasti vähän kylmäävän piinaavassa Swamp Mudissa, hienossa keskilännen kupletissa Abductedissa, uudelleen äänitetyssä Country Dark -klassikossa Liquor & Whoringissa ja mehukkaassa bluegrass-palassa Didn’t Make It to Mexicossa.

Erityisesti kuitenkin Liquor & Whoring nostaa esiin yhden miettimisen aiheen: uudelleenäänitys ei aivan yllä edellisen version tasolle tunnelmassa. Syy ei toki ole soitannassa, vaan (ehkä vähän epäreilusti bändiä kohtaan) soundissa. Tällaisten konseptibändien kohdalla, joilla kuulijan tarttumapinta on vahvasti musiikin muodossa eikä pelkästään sävellyksissä, äänimaisema nousee yhtä merkittäväksi tekijäksi kuin itse biisit.

Voi olla, että herrat vielä repivät hiuksiaan tällaisten kommenttien takia, mutta tuntuu, että jos varsinkin rivakampiin numeroihin olisi jätetty vähän rujompi, kaiutetumpi sointi, levy vangitsi paremmin sen “huuruiset peijaiset ladossa” -tunnelman, jonka luomiseksi bändi muilta osin puhaltaa määrätietoisesti yhteen hiileen.

Välillä toivoisi, että soundi vastaisi enemmän levyn nimeä. Toisaalta, jos homma lipsuisi liikaa lo-fi-estetiikan puolelle, nyanssit jäisivät ehkä jonnekin matkalle. Vaikea juttu.

Toinen seikka, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, on laulaja Sonnisen maneerinen tyyli. Joillekin se on homman pihvi, toisten mielestä vitsi ei kanna ihan loppuun asti. Toisaalta levy paranee kokonaisuutena loppua kohden, ja nämä pähkäilyt jäävät taka-alalle, kun puoliväliin on päästy. Levy nimittäin heittäytyy uskaliaimmin kuulijan maalitauluksi heti ensi metreillä. Se tarjoaa mahdollisuuden tuomita bändi jostain, mitä se ei ole, lähes hopeatarjottimelta, mutta nostaa rimaa sitä korkeammalle, mitä pidemmälle päästään.

Levyn avaava Run Pedophile on ollut rohkea veto ensimmäiseksi biisiksi. Se lyö ennalta-arvaamattomalle kuulijalle amissijauhot suuhun heti ensi laukauksesta: ylipirtsakan rivitanssipoljennon kuorruttamassa biisissä lauletaan nimen mukaisesti naapurustoon muuttaneesta pedofiilista. Kun kappaleen c-osa vielä lainaa Oi kuusipuuta, on kuuntelijan pakka niin sekaisinm ettei tiedä miten päin olisi.

Vaarana on, että biisi vieraannuttaa kuulijan saman tien ja leimaa touhun pelkäksi huumorimusiikiksi, mikä ei lainkaan pidä paikkaansa: karnevalistisen pinnan alla Country Dark on löytänyt ilmaisuunsa uusia tasoja, ja ainakin omaan korvaani levyn helmiä ovat juuri ne vähemmän vitsikkäät vedot.

Jos pääsee yli vielä toisena tulevasta kauhuvalssista Human Skin Suitista, alkaa bändin maailma aueta ja meno palkita kuulijaa. Jos yksi kohokohta pitää mainita, on se ehdottomasti neljäs kappale Swamp Mud. Aavemainen tunnelma ui ihon alle, bändi hengittää todella suurella keuhkolla, sovitukseen jää ihanasti ilmaa. Laulu on myös piirun verran suorempaa eikä niin kyllästetty hihkumisella ja hönkäilyllä, jolloin Sonnisen komea ääni pääsee toden teolla oikeuksiinsa.

Toinen erityisesti edukseen erottuva numero on levyn päättävä Drug & Booze Abuse, jossa pahviset hanurisoundit luovat lempeää terassi ja kiikkutuoli -tunnelmaa ja kertoja opastaa kaiken sekoilun jälkeen välttämään ”sitä tietä, joka vie suoraan helvettiin”.

76 Country Darkia ei tule kuunneltua joka paikassa, mutta kun kesä saa ja lainaat anopin vanhaa Sitikkaa festari- ja mökkimatkoja varten, iske Slaughterhouse Party cd-soittimeen ja sulata luukku kiinni. Et pety. Anoppi ehkä.
swamp mud by THE COUNTRY DARK

Tältä he näyttävät nykyään.

Tuula Amberlan kohtalokas gootti-post-punk-yhtye tekee uuden levyn – kahdenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen.

Viime kuukausien aikana olen aloittanut tämän arvion kirjoittamisen jo useamman kerran, mutta aina luopunut leikistä. Syy arvioinnin vaikeuteen ei suinkaan ole ollut se perinteisin, että käsissä oleva levy ei herättäisi mitään aistimuksia suuntaan tai toiseen eikä siitä keksisi mitään sanottavaa, vaan enemmänkin päinvastoin: Liikkuvien lasten uutuus on niin ristiriitainen, että minun on ollut todella vaikea muodostaa siihen stabiilia suhdetta tai luoda edes osittain pysyvää kokonaiskäsitystä levyn vahvuuksista ja heikkouksista.

Levy ajaa itsensä umpikujaan sata kertaa, mutta samalla pakenee helpon tuomion ansaa kuin rasvattu kana. Se kompuroi, kaatuilee ja tekee ärsyttäviä, jopa helppoja virheitä, mutta ilman näitä luultavasti katoaisi tyhjänpäiväisyyteen. Levyn ilmestymisen puolivuotispäivä kuitenkin häämöttää jo, joten on korkea aika tarttua pirua sarvista.

Kuluneena aikana olen peilannut suhdettani levyyn ja bändiin: toisaalta koettanut astua omien käsitysteni ulkopuolelle ja tarkastella musiikin ja kuulijan vuorovaikutusta etäännytetystä vinkkelistä, toisaalta mennä syvälle musiikkiin ja itseeni etsien kaiken ydintä, ja tässä on sekavan urakan sekava loppuraportti.

Liikkuvat lapset julkaisi 1980-luvulla kolme levyllistä riehakasta, kulmikasta ja kohtalokasta, goottihenkiseksi post-punkiksi kuvailtavaa suomenkielistä rockia. Sointi kumarsi Sielun veljien ja Tuomari Nurmion rämisevämmän puolen suuntaan, ja teksteissä piirtyi äkkiväärä ja synkkä maailma. Vaikka bändin laulaja Tuula Amberla tuli jo tuolloin tunnetummaksi soolohitistään Lulu (jota Nuorgamissakin on hehkutettu) kuin Liikkuvat lapset koskaan, on bändin kasarituotanto näin retrospektiivissä kestänyt aikaa paremmin kuin monen muun.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vuonna 2011, bändiltä ilmestyi yhtäkkiä uusi studioalbumi. Välissä ehti tulla yksi varsin kattava kokoelmalevy, joka ei kuitenkaan ounastellut uuden musiikin julkaisemista. Ehkä tästäkin syystä Murhe & melankoliaan oli vaikea suhtautua – kyseessä kun ei todellakaan ole mikään itsetarkoituksellinen nostalgiatrippi tai vanhojen vibojen löysä lämmittely, vaan aidosti uusi ja eteenpäin katsova levy pitkäikäiseltä bändiltä, jonka levytystauko nyt vain sattui venähtämään neljännesvuosisadan mittaiseksi.

Levyn sävellys- ja tekstitystyö on ollut todellinen yhteisponnistus, sillä kaikki bändin jäsenet ovat tehneet molempia (fonisti Ränni Mäkistä lukuun ottamatta, joka on säveltänyt levyn päätösbiisin Sumussa). Näin pitkäikäisen porukan kohdalla ei liene yllätys, että levyn maailma pysyy tästä huolimatta vaivatta yhtenäisenä ja tunnistettavana – ja on pohjimmiltaan samantyyppinen kuin ennenkin.

Lohduttomuus, murhe, vänkyrät henkilöhahmot (kuten lasia syövä Timo tai ”pörröinen Hermanni”) ja tarve potkia vastaan muodostavat ison osan levyn tematiikasta. Jokin on kuitenkin muuttunut – kuten levyn nimikin osittain paljastaa, tietyn raivon tilalle on uinut seesteisempi melankolisuus.

Kun vielä Kakarakostossa (1986) uhottiin että ”minä johdatan joukkoni sen muurin luo missä sinulle kostan, kulta”, on uuden levyn kertoja enemmän tarkkailijan roolissa. Keskiössä ei enää ole tekijä, vaan ympäristö. Esimerkkinä mainittakoon yhden levyn kohokohdan, Savumaan, karut rivit:

”Kilpailee ja säätää lakeja,
mutta heikot tallaa jalkoihinsa
Kylmä ja kostea maa,
vain voittajat palkitaan”

Muutos on toisaalta luonnollisen kypsymisen tulosta; iän tuomaa ymmärrystä oman roolin pienuudesta ja sivullisuudesta maailman suuren väkkäräpyörän kierteissä. Henkilökohtaisemmat huomiot keskittyvät aiempaa enemmän oman rajallisuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen kuin maaniseen nuoruuden kaikkivoipaiseen uhoon:

”Mä jäin yksin makaamaan
olo vieras ja niin levoton”
(Vieras ja levoton)

Parhaimmillaan nämä inhimillisen kykenemättömyyden tavoittavat hetket ovat aseistariisuvan teräviä ja lakonisuudessaan ihania: erityisesti silloin, kun soitto on synkeää ja riehakasta, mutta ajatukset toimitetaan kuulijalle sopivan itseironian keinoin, esimerkiksi Piru irti -biisissä:

”Mä olen ylpee siitä mitä olen tehnyt
vaik’ kaikki asiat ei oo aina ihan hyvin mennyt”

Voittopokaali tässä sarjassa menee kuitenkin biisille Patsas postissa, jonka kiihkeä jytinä on ehkä lähimpänä Lasten alkuaikojen ankaruutta. Kertosäkeen vimma kohdistuu toisaalta kertojan pettymykseen yhteiskunnan logistisiin epäkohtiin, toisaalta oman laiskuudesta kumpuavaan turhautumiseen:

”Mä oon yksin kotona,
mul on patsas postissa
Kotiinkuljetuksesta ei enää toivoakaan,
pakko mennä hakemaan”

Toinen levyn teksteille leimallinen piirre on tietty kaksipiippuisuus: vaikka niissä pääosin on kutkuttavan viekas tunnelma, välillä jotkin kömmähtävät riimit ja oudot tai latteat sanavalinnat särähtävät korvaan. Kun tämä yhdistetään Amberlan tekniseen rajallisuuteen laulajana (tulkitsijana hän on onneksi aivan toista luokkaa), tunnelma herpaantuu ajoittain ainakin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, kun kuopat tulevat odottamatta.

Efekti on suurimmaksi osaksi varmaankin tahallinen, ja pyrkii lyriikoiden korostamiseen, mutta ei aina pelaa bändin pussiin – tekstien ajoittainen irrallisuus ja tietynlainen ”häiritsevyys” antaa yhden syyn hätäiselle kuulijalle heittää levy takaisin hyllyyn. Näin kävi itsellenikin. Onko sitten nykykuuntelijan korva liian tottunut täydellisesti soljuviin vokaalikierteisiin, mene ja tiedä.

Melkeinpä parhaiten lyriikoiden sisällön ja toteutuksen ristiriita tulee esille heti avausbiisissä Aikojen alus. Koko levyn avaava säepari ”Kerran uutena vuotena mä näin kun Timo söi lasia / Se sano: ’Tää täytyy vaan pureskella huolella'” on kerrassaan mainio pelinavaus. Suupielet kääntyvät ylös, ja tekee mieli tietää mitä Timolle nykyään kuuluu, eri mukava kaveri kun varmasti on. Kertosäkeen eteerinen ”Tää on aikojen alus / uskooko kukaan /Aikojen alus / Tahdotko mukaan?” taas on niin jotenkin, no, pseudosyvällinen, pieneen ja hölmöön ”alus” ja ”alussa” -sanojen väliseen leikkiin perustuva pötkäle, että säkeistön rakentama rennon mukaansatempaava tunnelma hieman lässähtää.

Musiikillisesti bändi toimii taatun hyvin, ja erityisesti Ränni Mäkisen saksofonipierahtelut elävöittävät sovituksia kunniamaininnan arvoisesti. Huomionarvoista on myös, kuinka luomuksi levyn soundimaailma on jätetty – vaikka 1980-luvulla homman nimi oli ajanmukaisesti Siekkari-henkinen kolossaalinen kaiku ja armoton kitararäyhä, on uusi levy jätetty jopa raa’aksi ja paljaaksi. Taitaa olla sula mahdottomuus ikinä vangita hyvän bändin keikkaenergiaa täysin levylle, mutta Liikkuville lapsille täytyy nostaa hattua, että se ei ole lähtenyt hautaamaan omaa luontaista sointiaan studiossa, vaan levy luo vaikutelman bändistä, joka on mennyt huoneeseen ja soittanut itsekseen, aivan kuin ei olisi tiennyt lopputuloksen päätyvän äänitteeksi.

Välillä meno voi jonkun korvaan olla piirun verran ohutta, mutta esimerkiksi mainitun Piru irti -biisin basso- ja rumpuintron pienestä nykimisestä muotoutuva vastustamaton svengi on riittävä puolustuspuheenvuoro sille, miksi kaikkea ei aina kannata korjata hiirellä.

Soitannollisesti levyn komeimpia hetkiä ovat muun muassa Savumaa, joka kasvaa minimalistisesta kolistelusta pidätellyn rouhinnan kautta slaavilaistunnelmien kanssa flirttailevaan kertosäkeeseen, sekä rennon rempseästi rokkaava Punaposkinen.

Levyn konstailemattomuus saattaa näyttäytyä nopealla tutustumisella jonkinlaisena ”amatöörimäisyytenä”, mikä ei tämän bändin kohdalla voisi olla kauempana totuudesta – jälleen kerran vastakkain ovat modernin popmusiikin ylitarjonnan turruttamat korvat, jotka ovat tottuneet tuomitsemaan biisin huonoksi pelkän itseä välittömästi miellyttämättömän soundin tai liian pitkäksi käyvän kertosäkeen odottelun perusteella, ja vastaavasti muusikkojen rohkeus jättää näennäisyydet ja epäoleelliset, kosiskelevat täytteet lopputuoksesta ja tarjota luut luina ja lihat kilon paloissa.

Mielipiteeni levyn kohokohdista ja suvannoista, ylipäänsä levyn hyvyydestä ja sen paikasta ja tarpeellisuudesta nykyisessä popmusiikkikentässä verrattuna bändin omaan historialliseen jatkumoon, ovat vaihdelleet ympäri ämpäri ajan saatossa. Jonain päivänä olisin kehunut levyä katteetta, toisena lytännyt turhautuneisuudessani ilman kunnon perusteita. Yhtä kaikki, levy ei ole jättänyt rauhaan – olen palannut sen äärelle yhä uudestaan, välillä nauttien ja välillä yrittäen edes väkisin ymmärtää.

75 En voi edelleenkään sanoa, että Murhe & melankolia olisi alusta loppuun onnistunut, sillä se on epätasainen ja välillä kompuroiva kokonaisuus. Siitä kuitenkin paistaa tekijöiden rehellisyys itseään kohtaan ja kaikenlaisen turhan esittämisen vieroksunta. Siksi huononakin päivänä sitä on pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

BM6 – brutaalia kakkaa.

Helsinkiläistynyt rock’n’roll-boogie-punk-voodoo-blues-kitara-rumpu-duo tuuttaa pahaa, pahaa paskaa.

Black Magic Sixin kolmas levy Brutal Blues on sitä itseään totutun noin puolituntisen verran. Rumpali Lew Siffer ja Disgracesta tuttu J-Tan remuavat minkä ehtivät, ja munahiki haisee. Toki väriä ja nyanssia voi sieltä täältä kaivella ja väittää bändin ”skaalan laajentuneen hienovaraisesti” – esimerkiksi countrypolkka The Biggest Ass in Townin varjolla – mutta kaikki tällainen venkoilu on turhaa, merkityksetöntä kusta ja persettä ja arvioitsijan itseriittoista hapatusta. Ketään ei kiinnosta.

Black Magic Six runnoo ja paukkuu omalla tunnistettavalla vaihteellaan, ja siitä joko pitää tai ei. Jos ei tykkää viskistä, on ihan sama onko sen seassa teelusikallinen vettä vai ei.

Aion siis ottaa toisenlaisen lähestymistavan Brutal Bluesiin ja kokeilla miten se istuu kansallisurheilumme eli yksinryyppäämisen ääniraidaksi. Tarkoitus on pitää mieli avoimena, antaa musiikin ohjata toimintaa ja katsoa mitä tapahtuu.

Matot on kääritty parvekkeelle. Puhelin on kiinni. Vaimon isovanhemmilta saatu Oiva Toikan keraaminen pöllö on viety aivan helvetin kauas koko kämpästä. Jääkaappi on täynnä, baarikaappi ja sepalus valmiiksi auki. Kaurismäkeläisen karun tunnelman viimeistelemiseksi otan toisen sukan jalasta. Aloitan matkan.

Intro. Uhkaavan harras, mörisevä veisaaminen on kuin jostain viidakkopeijaisista. Heti alkaa tehdä mieli juoda käärmeenverta pääkallosta. Tyydyn kuitenkin siemailemaan portviiniä savituopista. Lämmittää.

Mutta mitä peeveliä!? I Hate People lähtee juuri, kun on tuudittautunut intron heihou-mantran keinuvaan syleilyyn. Nimikoitu, Hämeen vaakunoin koristeltu savituoppi lentää kaaressa seinään. Voi saatana.

No, äkkiä pakastimesta melkein jäätynyt b-kalja huulille, musiikki pakottaa pomppimaan hölmösti. Kiihkeä rokkipoljento muistuttaa hieman Sweatmasterista.

Ensimmäiset hikikarpalot alkavat ilmestyä otsalle ja kylmä kalja nousee haponsekaisena takaisin suuhun villin rytkymisen johdosta. Istahdan sohvankaiteelle, ettei tule ylös, mutta nytkytän innokkaasti päätäni kappaleen loppuun asti ikään kuin todistaakseni, että kyllä tämä jalkaan menee, vaikka nyt tässä perseelläni kökötänkin. Tölkki on jo tyhjä.

61/49 Clarksdale. Kryptinen nimi viittaa risteykseen, jossa Robert Johnsonin epäillään palaveeranneen vanhan kehnon kanssa. Tunnelma onkin astetta rämeisempi kuin äskeinen keppijumppatuokio. Kaadan erään yli-imitoidun tamperelaissketsin hengessä itselleni kuusi jallukolaa.

Siemailen näitä antaumuksella vielä läpi Beaver Killerin ja Ghoulin, joiden rämisevä blues pakottaa istumaan kädet puuhkassa, pitämään aurinkolaseja sisällä, koska se on se tyyli, ja tapsuttelemaan vasenta, sukatonta jalkaa hyväksyvästi viinan kihotessa päähän. Punotan varmaan jo vähän.

Homerun onkin toista maata. Kermainen puhallinsektio ja naisköörit tuovat pirtsakkuutta surinan keskelle. Tekee mieli nousta taas ylös. Kola kuitenkin painaa sen verran jaloissa, että temppuja tarvitaan bailaamisen käynnistämiseksi. Haen Cointreaun ja sytkärin ja pyöräytän itselleni snifferin.

*…….*

Raotan toista silmää. Päähän sattuu niin vietävästi. Nenästä tulee verta. Housut ovat hävinneet. The Biggest Ass in Town raikaa vahingoniloisesti stereoissa, kuin pilkaten. Tulee mieleen että ”ass” tarkoitta myös aasia, ja yhtäkkiä kappale onkin kuin minulle tehty.

Täytyy sanoa, että nolosta skenaariosta huolimatta kappale tuo mukavan piristyksen levyn keskelle. Kantrikomppi ja vitsikkyys, aijai.

Nousen varovasti ylös, tässä on kuitenkin projekti kesken.

Total Dunkelheit ryskii korviin, ja syke kohoaa saman tien muutamalla kympillä. Koitan tanssahdella, hengenvaara on ilmeinen. Jotenkin kuitenkin verryn ja homma alkaa taas pelittää.

Ollaan loppusuoralla. Seuraava biisi, mahdollisimman vittumaisesti nimetty TPTPATFOTHMPT2, paljastuu tarkemmassa analyysissä jatko-osaksi edellisen levyn kappaleelle The Past, the Present and the Future of True Heavy Metal pt. 1:lle.

Ei tällä mitään tekemistä hevin kanssa ole, nyt kahlataan syvissä voodoo-vesissä. J-Tanin maaninen riekkuminen ja Sifferin hypnoottisen monotoninen paukutus laukaisevat viinapsykoosin, enkä voi enää pidätellä. Baarikaapin perällä vuosia pölyttynyt käärmeviina narahtaa auki, sekopäinen nauru täyttää kämpän ja kaikki sumenee.

Välähdyksiä. Sohvan alla on lasinsiruja. Ölisen levyn päättävän nimibiisin mukana. Kai. Sotken seiniä. Kai. Pyörii. Pimenee. En tunnista omaa lärviäni peilissä. Lisää naurua, joka ei kuulosta omaltani.

Hesari putoaa luukusta päähän. Sano nyt sitten montako päivää tai minuuttia tässä on maattu. Oksettaa. Seinään on sutattu – ilmeisesti punajuurella – BM6. Lasia, pähkinöitä ja roiskeita on joka paikassa.

82 Huonekalut näyttävät säilyneen ehjänä. Tekisi vähän mieli kuunnella levy uudestaan. En kyllä tiedä uskallanko.

Video ei ole enää saatavilla

Tatuoitu Jorma Amerikasta.

Alun perin Jefferson Airplanen sivuprojektiksi vuonna 1969 perustettu Hot Tuna julkaisi keväällä uuden studioalbumin Steady as She Goes. Merkittävää se on siksi, että yhtyeen edellisestä albumista oli kulunut yli 20 vuotta. Näissä merkeissä konsertoi marras-joulukuun taitteessa Helsingissä ja Turussa molempien bändien perustajajäsen, nimestään huolimatta syntyperäinen jenkki, kitaristilegenda, blues-hermanni ja ihminen, Jorma Kaukonen.

Nuorgam kyseli, Jorma murahteli – ja M. A. Numminenkin tuli mainittua.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Bill Haley and the Cometsin Rock Around the Clock. Oli se vaan parempaa kamaa kuin joku How Much Is That Doggie in the Window.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tämä vaihtelee jatkuvasti… tällä hetkellä John Doylen ja Karan Caseyn Exile’s Returnia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Louie Louiea.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä ihmiset eivät tiedä basistilegendasta ja hyvästä ystävästäsi Jack Casadystä?

”Hän on kovin puhelias.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Sosiokulttuurisesta näkökulmasta katsoen ei ole kovinkaan paljon musiikkia, joka koskettaisi suurinta osaa ihmisistä.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Rekkamies.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”John Doylen ja Karan Caseyn Exile’s Returnin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Lapseni, vaimoni ja mahdollisuus, että asiat maailmassa saattaisivat itse asiassa mennä parempaan suuntaan.”

Mikä laulu saa tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Sam Cooken Wonderful World… Se on osa elämäni ääniraitaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Tuskinpa kovinkaan hyvin… Pidän kyllä M.A. Nummisesta, Hurriganesista ja Apocalypticasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko jotain uutta tai erityistä, mitä haluaisit ehtiä tällä Suomen-visiitilläsi tekemään tai näkemään?

”Viettää siellä enemmän aikaa.”

Millä tavoin mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Lähtemällä prätkäajelulle.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hän on kirjoittanut hyviä sanoituksia… luulisin. Ei hän kyllä ollut kummoinenkaan roolimalli. Ehdottomasti oman aikansa mies.”

Jorma Kaukonen 30.11. Savoy-teatterissa Helsingissä (44 €) ja 2.12. Turun Logomossa (42 €). Ennakot Menolipusta ja Lippupalvelusta.

Video ei ole enää saatavilla

Musta on tehty kappaleita. *Naamapalmu*

Mitä yhteistä on Barbra Streisandilla ja Grace Kellyllä? No, esimerkiksi se, että heidän molempien mukaan on nimetty hittikappale.

Jos et ole saanut niistä vielä tarpeeksesi, voit kuunnella ne vielä tässä:

Video ei ole enää saatavilla

(Tämän linkin takana on Duck Saucen Barbra Streisand, jos haluat kuulla!)

Hyvä.

Ihmisten kunnioittamisella nimeämällä kappaleita heidän mukaansa on pitkät perinteet. Tämän kertaiseen soittolistaan on kerätty joitain näistä. Listalle päästäkseen kappaleen nimen on pitänyt olla pelkkä erisnimi. Mitään John Lennon Stole My Underwear –johdannaisia ei mukaan ole kelpuutettu. Muutamia ei-muusikkoja, kuten Pablo Picasso, Michael Caine, Idi Amin ja Sigourney Weawer, on otettu mukaan ko. henkilöiden pop-ironisen arvostuksen suomalla mandaatilla.

Lista on teemaa kunnioittaen koottu aakkosjärjestykseen kappaleiden mukaan. Lienee selvyyden vuoksi hyvä mainita, että esittäjän nimi on vasemmalla, kappale oikealla.

1. Sleepy Sleepers – Idi Amin
2. Black Randy & The Metrosquad – Idi Amin
3. Allen Toussaint – Bono
4. Tyvek – Michael Caine
5. Madness – Michael Caine
6. Ry Cooder – Johnny Cash
7. The Replacements – Alex Chilton
8. Peter Sarstedt – John Coltrane
9. Tortoise – Ry Cooder
10. Happy Mondays – Donovan
11. These New Puritans – Elvis
12. MGMT – Brian Eno
13. Aki Sirkesalo – Marvin Gaye
14. The Gay Blades – Mick Jagger
15. Los Weeds – Brian Jones
16. Laura Veirs – Carol Kaye
17. R.E.M. – Lightnin’ Hopkins
18. Juice Leskinen – Marilyn
19. Scissor Sisters – Paul McCartney
20. SR-71 – Paul McCartney
21. Miles Davis – John McLaughlin
22. Thomas Lunch – Leonard Nimoy
23. The Hold Steady – Stevie Nix
24. I’m From Barcelona – Charlie Parker
25. Jack Kerouac – Charlie Parker
26. David Bowie – Pablo Picasso
27. John Cale – Pablo Picasso
28. Off! – Jeffrey Lee Pierce
29. Edmund’s Crown – Keith Richards
30. Camper Van Beethoven – Jack Ruby
31. Kraftwerk – Franz Schubert
32. The Band – Bessie Smith
33. Funkadelic – Smokey
34. Karanteeni – Sid Vicious
35. John Grant – Sigourney Weaver
36. Barenaked Ladies – Brian Wilson

Bonus! Erityisen alakategoriansa muodostavat artistit, jotka ovat nimenneet biisin itsensä mukaan:

1. Belle & Sebastian – Belle and Sebastian
2. Black Sabbath – Black Sabbath
3. Bo Diddley – Bo Diddley
4. Lightning Hopkins – Lightning Hopkins
5. Madness – Madness
6. Minor Threat – Minor Threat
7. The Philadelphia Experiment – Philadelphia Experiment
8. Wilco – Wilco
9. Iron Maiden – Iron Maiden

Kuuntele soittolista täältä!

CSS palaa Helsinkiin etsimään kadonneita matkalaukkujaan.

Brasilian elektropopylpeys CSS saapuu jälleen Helsinkiin. Yhtyeen kitaristi Luiza Sá lupasi bändin lähtevän jatkoille Bar Nollaan, vaikka Nuorgamin haastattelijan kysymys olikin hirveämpää kuultavaa kuin Jimmy Cliffin Reggae Nights konsanaan.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Lapsena olin täysin beatlemanian valloissa, joten luulen ensimmäisen kappaleen olleen The Beatlesin I’m Only Sleeping. En ymmärtänyt englantia, joten kuvittelin sen olevan kovin romanttinen laulu, paitsi siinä kohtaa missä joku päästelee nukkumisääniä. Jos tämä meni liian indieksi sinulle, niin pidin kovasti myös The B-52:n Private Idaho -kappaleesta. Vanhempani kuuntelivat sitä, ja se sattui sopimaan energiselle luonteelleni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En tiedä onko tämä varsinaisesti klassikko, mutta en ole koskaan pitänyt Jimmy Cliffin Reggae Nightista. Biisi saa minut vihaiseksi, minä vain yksinkertaisesti vihaan sitä biisiä. En ymmärrä miksi se on hitti.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Vime aikoina Cherin Believen tai Spice Girlsin Wannaben.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Olen harvoin humalassa, mutta veikkaisin [Princen ja Sinead O’Connorin] Nothing Compares 2 U tai [Madonnan] La Isla Bonita.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi?

”Ringo, John ja George mutta ei Paul, Paulin tilalla soittaisin itse. No ei, vakavasti puhuen ottaisin kitaraan [The Voidoidsin] Robert Quinen, bassoon [Talking Headsin] Tina Weymouthin, Mick Fleetwoodin rumpuihin ja Kate Bushin laulamaan. Vau, tämä bändi olisi todella paska, ajattelepa!”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”En pidä siitä, että meidän sanotaan liittyvän bailefunk-skeneen jollain lailla. Se on vain toimittajien laiskuutta ja huonoa journalismia. Tai siitä, kun kaikki meihin liittyvä yhdistetään jollain lailla seksiin tai seksikkyyteen vain, koska olemme naisia ja hallitsemme omaa seksuaalisuuttamme. Toisaalta en usko, että tällaiset harhaluulot koskevat vain meidän bändiämme. Muuten minusta on vain mukava,a että kaikilla on oma näkökulmansa asioihin.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Muistan hyvin Madonnan Justify My Loven. Olin noin kahdeksanvuotias ja rakastin sitä. Pakotin äitini viemään minut hänen konserttiinsa ollessani kymmenen, ja minusta tuli Madonna-fani.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”PJ Harveyn Let England Shaken. Sain siihen myös omistuskirjoituksen, se oli aika hyvä diili.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Bruce Davidsonin kirja Subway, elokuva Drive ja bändi Light Asylum.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Se on ihan ok. Luulen että siitä on päästy yli. [Me ihmiset] olemme jo jonkin aikaa antaneet itsemme pitää mistä pidämme – siinä määrin, että ensin siitä tuli coolia ja nyt se ei enää olekaan niin coolia tai jotain. Aivan kuin popin tai huonojen leffojen diggailu; mielestäni kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja on todella ärsyttävää, kun ihmiset ottavat asiat liian vakavasti, sillä mielestäni syyllisyydentunteen ei pitäisi kuulua tähän mitenkään. Mutta on aika hauskaa, kun tajuaa, että pitää jostain, vaikka kaiken järjen mukaan siitä ei pitäisi pitää, ja sitten yrittää taistella sitä vastaan, mutta syvällä sisimmässään rakastaa sitä Nelly Furtadon biisiä tai mitä vaan. On ok pitää siitä, yhtä lailla kuin on ok ajatella, että Antichrist ja The Future ovat todella tylsiä ja ärsyttäviä elokuvia.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Ennen keikkaa kuuntelemamme musa vaihtelee kausittain. Me kaikki rakastamme SSIONia, Ramonesia ja Princeä. Kunnon kama ei koskaan petä.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”YYYYÄÄK! MITÄ? TUO ON HIRVEINTÄ MITÄ OLEN KOSKAAN KUULLUT. Oletko sinä?”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”Siis sellaiselle, johon haluan tehdä vaikutuksen? Olen todella kliseinen, joten suosittelisin brasilialaista musiikkia, josta pidän, sillä olettaisin tietäväni siitä enemmän kuin ei-brasilialainen. Esimerkiksi vanhaa Caetano Velosoa tai Gal Costaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”No, tiedän Nightwishin. En oikein tunne suomalaista musiikkia. Tiedän, että sieltä tulee paljon metallia, mutta en ole mikään erityinen metallifani, joten en tiedä siitä mitään. Mutta rakastan heviin liittyvää ulkoista habitusta! Vaalea iho, pikimustat hiukset. Todella hottia.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Planning To Rockin The Breaks ja Metronomyn She Wants.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”En ole koskaan hävennyt omistaa jotain levyä, ja minulla on todella, todella monenkirjava levykokoelma.”

Viime visiitillänne vuonna 2008 päädyitte jatkoille Bar Nollaan, ja tuo villi ilta inspiroi edellisen levynne kappaletta Left Behind. Olin yhteydessä Nollaan, ja he toivottivat teidät lämpimästi tervetulleeksi uudestaan. Otatteko kutsun vastaan?

”Tottakai! Se on sitä myöten sovittu.”

CSS Tavastialla Helsingissä to 17.11. Liput 28€/26€

Video ei ole enää saatavilla

Jos luet tätä, ota hattu päästä, sillä on tapahtunut ihme.

Kirjoitan tätä perseen kokoisessa sellissä jossain maan alla, tarkkaa paikkaa en tiedä. Kanttiinin kalteri-ikkunasta sataa joskus lunta tarjottimelle. Täällä alemmissa kerroksissa on kuuma kuin rammassa saunassa, alapuolelta kuuluu tasaista kalketta päivät yöt. Väittävät, että Radio Free Europen entinen musiikkitoimitus joutuu pitämään uuneja kuumana siellä. Mitä niissä poltetaan, en tiedä. Luultavasti alle 500 kappaletta myyneitä tsekkipressivinyylejä.

Naapurisellin puolisokea piruparka huutaa taas unissaan. Ollut ulkomaailmassa käsittääkseni freelancer-toimittaja. Niinhän me kaikki. Oli kuulemma väittänyt jossain jutussaan, ettei Mark Ronson ole ikinä ollut kaiken sen hypetyksen arvoinen nero. Kaappasivat yöllä sängystään ja heittivät tänne, perkeleet.

Melkein kaikilla täällä on joku soitin jemmattuna. Minulla tuuletusritilän taakse. Osa vangeista on lahjonut juopon eläköityvän vartijan salakuljettamaan meille levyjä ja pattereita media-alan strategisen markkinoin oppikirjojen välissä. Levyjä kuunnellaan yöllä peiton alla. Ainoa keino selvitä aamuun.

Sain kouraani Tom Waitsin uuden kokopitkän. Luoja paratkoon, kun tietäisivät! Waits on sitkeimpiä piikkejä näiden soittolistafasistien löysässä lihassa. Vuosikymmenten ura ja vankkumaton suosio, vaikkei koskaan ole alistunut automainoksiin tai teemajoululevyihin. Mihinkään, mitä nuo paskiaiset haluaisivat.

Ensimmäinen raita. Chicago. Kiihkeä. Saatana, vanha vuohi taitaa olla vedossa. Heti ensimmäiset mylvivät säkeet on kuin meille kirjoitettu. Kapina alkaa kyteä suonissa:

”The seeds are planted here
But they won’t grow
We won’t have to say goodbye
If we all go
Maybe things will be better in Chicago”

Levyllä on mukana iso joukko Waitsin vanhoja luottokonnia kitaristi Marc Ribot’sta ja perkussionisti Gino Robairista Los Lobos -kepittäjä David Hidalgoon ja rumpalipoika Casey Waitsiin, joka on ehtinyt olla isänsä projekteissa jo yli puoli vuosikymmentä. Tulee mieleen Tappava ase 4 -elokuvan slogan: ”Vanha jengi kasassa, ja huippuvedossa!”

Meininki on alusta loppuun vapautunutta, voimakasta ja luontevaa kiihkoa täynnä. Ehkä osittain siksi, että Waitsin edellisestä kokonaan uutta musiikkia sisältäneestä albumista Real Gone (2004) on ehtinyt kulua jo seitsemän vuotta. Lisäksi tuolloin Waits haastoi itsensä ja vanhat työtapansa jättämällä levyltä tyystin pois pääsoittimensa pianon.

Nyt piano on palannut, ja kuulija voi melkein haistaa miehen sieraimista nousevan savun – aivan kuin vuosien ajan patoutunut luova energia pääsisi purkautumaan räjähtävällä paineella pitkän selibaatin jälkeen. Melkein ku… Mitä helvettiä!? Huhhuh, yövuoron vartijat siellä vain viskipäissään mesoavat. Joku raukka saa taas turpaansa niin kauan kunnes myöntää Lou Reedin ja Metallican olevan parempia yhdessä kuin erikseen. Tuon huudon oppii ajan myötä sulkemaan pois, mutta ei siihen koskaan totu…

Jos ovat muusikot vanhoja tuttuja, niin ovat tarinoiden hahmotkin. Kaikki Waitsin tärkeimmät sivupersoonat ovat läsnä: nurkkapöydästä huuteleva kantajuoppo, nilkki, sentimentaalinen setä, likainen vanha ukko, kummitusjuttuja kertova shamaani. Ulkopuolinen.

Uutta on kuitenkin se, miten suorasukaista tekstiä Waits on hahmojensa suuhun laittanut. Vaikka symbolista poliittista satiiria varmasti löytää miltä tahansa Waitsin levyltä niin halutessaan, on hän harvoin ollut yhtä kärkäs kuin nyt: Take back Wall Street -kapinahenki pilkahtelee läpi levyn, esimerkiksi biisissä Talking at the Same Time:

”Well it’s hard times for some
For others it’s sweet
Someone makes money when there’s blood on the street”

Tai raivokkaassa Hell Broke Lucessa:

”How is it that the only ones responsible for making this mess
got their sorry asses stapled to a goddamn desk?”

Ei Waits tälläkään kertaa ole omaa kulmikasta ja natisevaa pyöräänsä lähtenyt uudestaan keksimään – tätä, kuten kaikkia muitakin vuoden 1987 jälkeen ilmestyneitä Waitsin levyjä, vertaa automaattisesti Swordfishtrombonesista (1983) alkaneeseen trilogiaan. Tässä tahattomassa vertailussa Bad as Me puolustaa paikkaansa yllättävän tasaväkisenä teoksena. Siinä missä Mule Variations (1999) tyylikkyydessään ja tietyssä siisteydessään lähenteli jopa vuoden 1980 Heart Attack & Vinea, ja edellinen Real Gone taas vei Waitsin kokeellisuuden äärimmilleen, on Bad as Me juuri herkullisesti näiden saumakohdassa.

Parhaiten Waits kiteyttää asian The Rolling Stonesin (I Can’t Get No) Satisfaction -klassikolle virnuilevassa Keith Richards -duetossa Satisfied:

”Now Mr. Jagger and Mr. Richards
I will scratch where I’ve been itching”

Tulee katsottua levyn kantta uudestaan, ahaa-elämys seuraa:

Sanokaa muikku!

Maanisen innostunut virne. Jonkun tivolikieputtimen kyydissä. Kuin pikkulapsi huvipuistossa. Siltä levy juuri kuulostaa – innostuneelta, huimaantuneelta. Toki nämä naarmuiset balladit, suopotkupallon sulavuudella ryskivät blues-raivokohtaukset ja vinosti svengaavat jatsipolkat on kuultu ennenkin – ja viimeisen silauksen tuttuuden tunteeseen antaa Waitsin tavaramerkkimylvintä, joka saa edelleen kuulijan sukat rullalle ja Vesku Loirin kuulostamaan lähinnä Beyoncélta – mutta jotain maagista, kateissa ollutta energiaa levy sykkii.

Bad as Me. Onkohan levyn nimi ironinen vai uhmakas? Molempia. Vaikka nimikappaleessa Waits ironisoi itseään vikittelemällä kuulijaa ”you’re the same kind of bad as me” -refrangilla, paljastuu biisissä Last Leaf irvailun takaa ansaittua ja anteeksipyytelemätöntä ylpeyttä:

”I’m the last leaf on the tree
The autumn took the rest but they won’t take me”

Ironiaa tai ei, niin se vain on. Bändit ja trendit tulevat ja menevät, ja jopa Waitsin omat aikalaiset tipahtelevat pikkuhiljaa puusta. Mutta yksi on ja pysyy, eikä anna periksi tuumaakaan.

92 Lyhyesti sanottuna, Bad as Me on loistava levy, ja parasta Waitsia pitkään aikaan. Jos ei aiemmin herran musiikkiin tutustunut, Bad as Me on erittäin sopiva kohta aloittaa.

PS. Yksi pakoa yrittävä poika on luvannut ottaa kirjoitukseni mukaansa. Jos tämä juttu sattuu joskus päätymään esimerkiksi – voi hyvä luoja – Nuorgamiin, olkaa helvetin tarkkana siellä – huhujen mukaan etsittyjen henkilöiden listalla ykkösenä ovat ne, jotka uskalsivat liputtaa 2000-luvun suurimpana mahlanjuoksuttajana Rättöä ja Lehtisaloa Simo Silmun sijaan.

Video ei ole enää saatavilla

Heikki, nämä ovat sinulle.

Hector, suomirockin suuri kundi Stadista ja Asfalttiprinssi lumisen enkelin armosta, on palannut. Jäähallikiertue starttasi viime viikolla ja uutta levyä on jo lupailtu.

Ilouutisista herkistyneinä kolme Nuorgamin toimittajaa ja vannoutunutta Hector-fania päätti laskea kyynisyyden suojakilpensä ja tunnustaa rakkautensa idolilleen. Kolme kirjettä fanilta idolille, ihmiseltä ihmiselle, rohkeasti ilman ironian suomaa suojaa.

Päästä minut pahasta (albumilta Nuku idiootti, Flamingo 1987)

Video ei ole enää saatavilla

Rakas Hector,

olin silloin niin pieni, ettet varmaan huomannut minua. Sinä tunnuit puolestasi suurelta ja viisaalta. Olit televisiossa, käytit aurinkolaseja sisällä, näytit huolettomammalta ja jollakin tavalla ihailtavammalta kuin sukuni miehet. Nimessäsi oli outoa imua, voimaa, ytimekkyyttä ja vieras kirjain.

Taisit laulaa Levyraadissa. Kappale keinui pehmeästi, tuntui kuin sillä olisi ollut omat lanteet. Muut tuolloin kuuntelemani kappaleet sahasivat, juoksivat, rynnivät, potkivat, mutta sinä pysäytit ajan.

Myös sanasi keinuivat. Niiden vertauskuvat muuttuivat lapsen mielessä tosiksi. Siksi kuvaelmat kiehtoivat. Ikkunalaudalta kadonnut nainen, avoin hauta, meren kuollut vilja. Näin tuon kaiken, mutta en ymmärtänyt näkemääni. En ollut elänyt vielä tarpeeksi tietääkseni, että kielikuvat kertovat maailmasta enemmän kuin suorat lauseet.

Löysin kasettisi kesämökkimatkalla pohjoissavolaisesta kirjastosta. Nuku idiootti. Musiikki kuulosti yhtä rohkealta ja aikuiselta kuin levyn nimi. Kasvoin vuosia vanhemmaksi, kun lausuin sanojasi. Tuona kesänä olit minulle eno tai setä, joku omia vanhempiani etäisempi ja siksi läheisempi. Kuljetit minua väsymättä kielen maisemiin ja takaisin. Väitän, että tajusin ne tunteet, joista lauloit, vaikka minulla ei ollutkaan niille sanoja. Ne sanat, jotka tunnistin, täytin avullasi vaikuttavilla merkityksillä.

Muistan monta kuvaa, jotka lauluissasi näytit. Ymmärsin, että ne kuvat olivat jostakin menneestä, ymmärsin, että elämää voi mitata muutenkin kuin kellolla.

Se oli aika suuri oivallus kymmenvuotiaalle.

Seuraavana kesänä minulle lauloivat muut. Kun näin sinut uudestaan, olin jo alkanut löytää omia käsitteitä, omia vertauskuvia. Vaivaannuin hiukan, kun pyysit ottamaan yhteyttä apinaan. Vaihdoin televisiosta kanavaa. Ehkä halusin osoittaa, että osaan seistä omilla jaloillani.

Löysin vähän aikaa sitten levysi uudelleen, pilkkahintaan divarista. Palasin maisemiisi ja kielikuviisi. Laulusi olivat niin tuttuja, että aikatasot painautuivat toisiinsa kiinni. Sanat, jotka olivat tuntuneet aikoinaan kiehtovalla tavalla vierailta, olivat yhtäkkiä niin totta, että kurkkuuni puristui pala. Nieleskelin palaa kuin menneitä vuosiani.

Aivan kuin olisit istunut viereeni laiturille. Olin jälleen sinua pienempi. Katsoimme järvelle, aloit kertoa tuttua tarinaa, jonka sanat ymmärsin nyt syvärakenteita myöten.
Järven pinnassa näin kaksikymmentä mennyttä vuotta.

Rakkain terveisin,

Hannu Linkola

Lapsuuden loppu (single, Top Voice 1974)

Kappaletta ei valitettavasti löydy Tuubista. Kuuntele se Spotifysta tästä. 

Ei liene nuoruus auvoista aikaa kenellekään. Tuskin sinullakaan, Hector, oli aina helppoa, kuten jo Peitsamo laulussaan pohdiskeli: tytöt tuottavat ongelmia ja välillä korstot ahdistelevat nakkikioskilla. Ja sitten on kaikki nämä suuremmat metafyysiset kysymykset aiheuttamassa unettomia öitä.

Teini-iässä oma maailmani pyöri kahden kiintopisteen ympärillä, joista toinen oli David Bowien vieraantuneen tunnekylmä muukalaishahmo, toinen scifi-romaanit. Erityisesti mieleeni on jäänyt Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu: ekofagian, transhumanismin ja maailmanlaajuisen eksistentiaalisen kriisin teemat eivät silloin vielä täysin avautuneet, mutta jokin tuossa synkeässä kertomuksessa kiehtoi.

Kaiken tämän taustalla soi myös sinun musiikkisi. Paikallisradiossa raikuivat Hectorockin ja Herra Mirandoksen aikaiset klassikot, mutta yksi varhaistuotantosi helmi uupui aalloilta. Vuosia myöhemmin olinkin koko lailla kananlihoissani kuullessani kappaleen, jossa yhdistät Clarken kirjan ja vaikutteet Bowien pahimmista dystopioista selkäpiitä karmivan kammottavaksi lopputulokseksi.

Eikä kylmäävä tunnelma jäänyt itse sävellykseen. Aikalaiskronikat Lapsuuden lopun kontekstista kiehtovat minua edelleen. Esitit kappaleen ensimmäistä kertaa vuoden 1974 Syksyn sävelessä, päätit ilmeisesti hieman repäistä. Laulukilpailu oli tuolloin kotimaisen viihdemusiikin lippulaiva, ei mikään shokkirokkimatinea. Sinä ilmestyit lavalle mustassa viitassa, naama kalkittuna ja silmät hautausurakoitsijameikissä. Täytyy ihailla pokkaasi – mummojen mielestä olit luultavasti ilmestys helvetistä.

Kilpailussa Jussi Raittinen pani lopulta pisteiden osalta paremmaksi. Puvustosta löytyi viime hetkellä ylle munkinkaapu, ja Hector-demoni manattiin Metsämökin tonttu -mantralla sijalle neljä. Suuri vääryys, mutta eipä toisaalta ollut ensimmäinen kerta, kun ykköspaikka meni täysin väärälle artistille. Mahtoi silti harmittaa? Olit kuitenkin rustannut kilpailun parhaan, tai ainakin diipeimmän, biisin.

MTV on tiettävästi sittemmin hävittänyt kyseisen lähetyksen nauhat. Että sellainen kulttuuriteko. Jos esityksestäsi ei olekaan tallennetta jäljellä, on yhtä epäreilulla tavalla koko kappale jäänyt pimentoon. Se ei päätynyt yhdellekään albumeistasi, mikä on tavallaan ymmärrettävää. Sait Lapsuuden lopusta kohtuuttoman paljon päänaukomista osaksesi, aina Leo Lastumäestä Sliippareihin. Huhuttiin, että olit saanut turpaan snagarilla ja vetänyt siksi yllesi Suomen ensimmäiset goottimeikit.

Mutta usko pois, Lapsuuden loppu on silti parhaita biisejäsi. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä mielessäsi tuolloin liikkui. Maailmantuskaa? Menestyksen paineita? Halu provosoida kylmänhaaleita laulelmiaan luukuttavaa iskelmäkansaa? Niin tai näin, voin vain arvostaa kykyäsi järjestää spektaakkeli.

Rakkain terveisin,

Joni Kling

Hannikaisen baari (albumilta Hotelli Hannikainen, Love Records 1976)

Video ei ole enää saatavilla

Rakas Hector,

Kesäkuussa 1995 poika saa vanhemmiltaan 10-vuotislahjaksi ensimmäisen cd-mankkansa. Mukana on kolme levyä: JJ Calen Okie, jonka faija on oikeasti ostanut itselleen, Bon Jovin Slippery When Wet sekä sinun Asfalttiprinssi-kokoelmasi.

Lyhyen ja intensiivisen Bon Jovi -innostuksen jälkeen poika ottaa ensi kertaa Asfalttiprinssin käteensä. Kannessa näytät erehdyttävästi pojan naapurilta Jokelta. Poika selailee kansivihkoa. Ei siksi, että kiinnostaisi – poika ei ole kuullutkaan sinusta, Hectorista – mutta äiti on sanonut, että kaikkea lautasella pitää maistaa ja kaikilla lahjoilla pitää leikkiä ainakin kerran.

Poika kuuntelee levyn. Sitten uudelleen. Ympäri ja ympäri, sanoja opetellen. Poika on yhtä aikaa vaivaantunut ja lumoutunut siitä, että joku aikuinen on niin herkkä. Vähän kuin näkisi isänsä itkevän.

Jotkin levyn biisit ovat liian kryptisiä ja raskaita pojan nuorelle mielelle. Poika ei ymmärrä miksi aikuinen sanoo, että ”sota on siistii”, ja heti perään, että ”on sota välillä isien ja poikien”. Tai että miksi Vierivä kivi on niin pelottava. Pojalle tulee näistä turvaton olo, hän näkee lauluista painajaisia. Muut kappaleet hän opettelee ulkoa.

Poika ei ole ikinä ollut mitenkään erityisesti musiikista kiinnostunut, mutta sinä kesänä hän uppoutuu täysin maailmaasi ja jokin muuttuu. Poika innostuu musiikista enemmän kuin jalkapallosta tai partiosta. Yhteen kappaleeseen hän palaa kerta toisensa jälkeen. Hannikaisen baari. Sen hän kuuntelee aina useamman kerran peräkkäin, hihitellen.

Samana vuonna poika on tavannut koulussa veljekset Pedron ja Benkun, ja heistä on tullut tiivis kolmikko. He kuuntelevat Asfalttiprinssiä yhdessä usein, ja Hannikaisen baarista tulee kaikkien yhteinen suosikki. Benkku ja poika väittelevät usein sanoituksen merkityksestä – Benkku väittää, että säkeet ”oltiin jotain kuustoist kesää, paidat nailonii / ja kolmen kaljan jälkeen oltiin puolet vanhempii” tarkoittavat laulun poikien joutuneen vankilaan.

Poika ei koskaan tajua tulkintaa. Pojan mielestä tarinan päähenkilöiden itsetunto kasvaa kaljaa juomalla.

Ystävykset leikkivät usein leikkiä, jossa vuorotellen esitetään kappaleita aukomalla suuta ja elehtimällä biisin päälle. Pedro vetää yleensä Bon Jovia, Benkku 22-Pistepirkkoa tai Crash Test Dummiesia. Poika esittää aina Hannikaisen baarin roskakorin päällä istuen, muka kitaraa rämpyttäen. Leikin innoittamina kolmikko perustaa bändin. Vuosi on 1996. Poika soittaa bändissä rumpuja.

Vuoteen 2008 mennessä bändin nimi, laulajat ja musiikkityyli ovat ehtineet vaihtua kerran jos toisenkin, mutta ydinnelikko, johon on kymmenen vuoden ajan kuulunut myös Antsa, on pysynyt. Bändi on ensimmäistä kertaa radiohaastattelussa. Poika ei ole päässyt haastatteluun, mutta on antanut oman toivekappaleensa muiden mukaan. Hannikaisen baari kuunnellaan ohjelmassa kiltisti alusta loppuun koko 4:43 mitassaan muiden leikkiessä ilmapalloilla tarkkaamossa. Poika kuuntelee radiota vähän häpeissään mutta samalla innoissaan, ihan kuin olisi paljastanut itsestään liikaa. Vähän kuin lukisi omia runojaan koulun kevätjuhlassa.

Vähän myöhemmin nelikko pääsee keikan yhteydessä käymään Turun olutravintola Hannikaisen baarissa. He eivät ole varmoja, onko baari oikeasti se kappaleessa mainittu. Poika on päättänyt uskoa, että on. Kuvasi roikkuu heidän loosinsa yläpuolella. Kaljat juodaan ja kuvia otetaan. Noloa, mutta pakkohan se on. Pojalla on kuvissa vinkeä hymy.

Kesällä 2009 poika menee naimisiin. Polttareissa Tallinnan-laivalla hänet pakotetaan ensi kertaa karaokeen, kappale on valittu valmiiksi. Tulkinta Hannikaisen baarista on raivoisa ja mylvähtelevä, mutta avonainen lääkäritakki ja kaksi kokoa liian pienet Beckenbauer-shortsit hämmentävät yleisöä.

Häissä pojan bestmanit ja tuoreet kummisedät Pedro, Benkku ja Antsa esittävät Hannikaisen baarin muiden bändikavereiden kanssa. Esiintyjien ja sulhasen väliset katseet ovat tietäviä, jokin ympyrä on juuri sulkeutunut. Poika pidättelee nieleskellen, onnistuu melkein.

Syksyllä 2011 Nuorgam tarjoaa pojalle mahdollisuuden kertoa tämän kaiken sinulle, Hector. Musiikkisi, ja erityisesti Hannikaisen baari, on ollut elämäni ääniraidalla pitkä punainen lanka. Kepeät värssysi ihmisiä käyttävistä automaattibingoista, eguttomasta omeletista ja tuhkakuppiin oksentavasta gentlemannista naurattavat edelleen, mutta syvemmällä tasolla kappale kuiskii korvaani nykyään toisenlaista tarinaa, ja ujuttaa kuin varkain pehmeän kimpaleen aataminomenan alle: 16 vuodessa neljästä pierukilpailuja pitävästä parhaasta ystävästä on tullut aikuisia. Benkku on ammattimuusikko, ja hän on joutunut jättämään yhteisen bändin aikapulan takia. Pedro on tutkija ja Antsa konservaattori. Kertosäkeen riimit nousevat kurkkuun – Pedro, Benkku, Antsa ja Poika joivat kolme kaljaa. Ja kuustoista kesää hujahti ohi.

Kiitos sinulle Hector, että kuljit rinnalla.

Rakkain terveisin,

Jarkko Immonen

Hector kiertää Suomea lokakuusta joulukuuhun AikaMatka 1966–2011 -kiertueella. Konserttien ajat ja paikat löydät täältä.

Kaiser Chiefsin Nick Baines (toinen oikealta) tarttuu toveriaan kädestä.

Leedsin unelmavävyt, Kaiser Chiefs, saapuu keikalle Helsinkiin perjantaina. Kosketinsoittaja Nick Baines kertoi Nuorgamille kuinka odotettavissa Lontoon mellakat olivat ja paljasti rakastelleensa oman musiikkinsa tahtiin.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Äidilläni oli Beach Boysin kokoelma, jota kuuntelin jatkuvasti. Se oli alkupään tuotantoa, joten suosikkini on ollut Surfin’ USA.”

Video ei ole enää saatavilla

The Beach Boys – Surfin’ USA

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Hölmö kysymys. Biisit merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Kappaleen voi ’ymmärtää’ täysin eri tavalla kuin joku toinen.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Liian paljon vaihtoehtoja. Vaikka pidän kyllä tästä Pink Floydin Echoes-biisin kohdasta. Se voi tarkoittaa eri asioita eri päivinä…”

”Strangers passing in the street
By chance two separate glances meet
And I am you and what I see is me”

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Echoes

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Ei tule tapahtumaan!”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Haluaisitko myös ensi viikon lottonumerot? No, bändit tulevat säilymään. Musiikkiteollisuus on kummallisessa tilassa tällä hetkellä, mutta liituraitamiehet eivät voi estää skidejä tarttumasta kitaroihin ja tekemästä biisejä.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisin aina halunnut astronautiksi, mutta pääsykokeet ovat käsittääkseni melko vaikeat. Päätyisin luultavasti johonkin nörtähtävään atk-duuniin ja yrittäisin hakkeroitua Pentagoniin tai jotain…”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Badin.”

Video ei ole enää saatavilla

Michael Jackson: Bad

Minkä levyn ostit viimeksi?

”The Horrorsin Skyingin. Mahtava levy.”

Video ei ole enää saatavilla

The Horrors – Endless Blue

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ihmiset, jotka eivät enää ole täällä. Valokuvaus. Hyytelökarkit.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Se on ihan ok. Kaikilla niitä on. Minun on Girls Aloudin versio Pointer Sistersin Jump-biisistä. Täydellistä poppia.”

Video ei ole enää saatavilla

Girls Aloud – Jump

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Muistaakseni eräs biisi tuli radiosta kun olin tytön kanssa vuosia sitten. Melko huvittavaa.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Paul. En tiedä miksi. Varmaan siksi, että olemme tavanneet hänet muutaman kerran. Todella asiallinen kaveri ja mahtava biisintekijä. Vaikka Georgen kitarointi ansaitsee myös kannatuksen.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Pelkäänpä että tietämykseni rajoittuu The Rasmukseen ja Apocalypticaan.”

Kuinka odotettavissa mielestäsi Lontoon mellakat olivat? Mitä mieltä olet koko kuviosta?

”Mielestäni mellakointi oli väistämätöntä. Kukaan ei tiennyt tarkkaan milloin, mutta en usko ihmisten yllättyneen kauheasti, kun jotain tällaista lopulta tapahtui. Olemme puhuneet Iso-Britannian sosiaalipoliittisesta tilasta jo vuoden 2004 I Predict a Riot -biisistä lähtien. Emme ole iloisia mellakoista, mutta luulen, että olemme laulaneet joistain asioista, jotka johtivat niihin.”

Video ei ole enää saatavilla

Kaiser Chiefs – I Predict a Riot

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Käsikirjoitettu tosi-tv. Mitä paskaa.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Lana Del Reyn Video Games. Upeaääninen ja kaunis tyttö, mahtava biisi ja komea video. Hyvin tehty.”

Video ei ole enää saatavilla

Lana Del Rey – Video Games

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Niitä on muutama. Osti ennen paljon 12-tuumaisia dance-vinyyleitä. Olen varma, että Vengaboysin levy lymyilee siellä jossain…”

Video ei ole enää saatavilla

Vengaboys – Shalala Lala

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Paha sanoa, kun nykymedia vääristelee asioita niin paljon. Nero? En ole varma, mutta ei ainakaan pölvästi!”

Kaiser Chiefs esiintyy Circuksessa Helsingissä pe 14.10. Liput 32€/35€.

Video ei ole enää saatavilla

Kaiser Chiefs – Everyday I Love You Less and Less

Varokaa Kalliossa! Tätä on luvassa yleisissä saunoissanne lokakuun alussa!

Montrealin elektropoppaileva aviopari esiintyy lauantaina Tavastialla. Pitkällä automatkalla Missourista Oklahomaan Dan Boeckner ja Alexei Perry kertoivat Nuorgamille, miltä tuntuu seistä alasti Mannerhemintiellä, huusivat toistensa päälle ja tahtoivat saunaan Kallioon.

Mitä kappaletta olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Dan: “The Clashin White Man (In Hammersmith Palaisia). Pidän kappaleen välittömyydestä ja siitä, miten löysästi vokaalit on sovitettu.”

Video ei ole enää saatavilla

Alexei: ”Vartuin osittain Karibialla. Kuuntelin isäni kanssa päivittäin Otis Reddingiä. Se oli lapsuuteni soundtrack ja on sitä oikeastaan vieläkin. Kun menimme Danin kanssa naimisiin, soitimme These Arms of Minen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta todennäköisimmin pyydätte dj:ltä silloin, kun olette todella, todella humalassa?

Dan: “Digital Undergroundin The Humpty Dancea… Ja tämä on totuus.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman täkeintä musiikkia juuri nyt?

Alexei: ”En ole varma osaanko vastata tähän täysin, mutta mielestäni pekingiläinen Car Sick Cars on todella tärkeä yhtye. He pureutuvat siihen mitä nykyään tarkoittaa olla elossa ja tavoittavat yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka samaistuvat musiikista huokuvaan tyytymättömyyteen. Pidän heidän tupakasta kertovasta kappaleestaan Zhong Nan Hai. Se herättää minut.”

Video ei ole enää saatavilla

Dan: ”Paha sanoa. Jotkut tekevät musiikillisesti tärkeää musiikkia, toiset tekstillisesti tärkeää musiikkia. Joten vastaus riippuu siitä miten määrittää tärkeyden.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut teitä syvästi?

Dan: ”Jay Reatardin. Olimme kotona Montrealissa.”

Alexei: ”Vic Chesnutt oli todella läheinen monille ystävilleni. Minulla oli tilaisuus illastaa kerran hänen kanssaan. Hänen kuolemansa on todellinen menetys meille kaikille.”

Video ei ole enää saatavilla

Teillä on erikoinen suhde Suomeen, ja olette kutsuneet Helsinkiä toiseksi kodiksenne. Kuinkas nyt näin?

Dan: ”Olemme saaneet paljon todella läheisiä ystäviä Helsingissä. Tiesin Helsingin olevan toinen kotini sillä kirkkauden hetkellä, kun seisoin alasti lumisateessa Mannerheimintiellä vedettyäni itseni maailmanlopun jurriin Errottajassa.”

Alexei: ”Kannatan, vaikken kokenutkaan samaa ’kirkkauden hetkeä’. Hauskimmat hetkeni ovat yleensä niitä kaikkein utuisimpia ja mystisimpiä, ja monet niistä olen kokenut Suomen maaperällä.”

Yksi paikka Suomessa, jossa ette ole käyneet, tai asia, jota ette ole vielä Suomessa kokeneet?

Dan: ”Haluamme mennä yleiseen saunaan Kaaliossa.”

Alexei: ”En usko, että ehdimme tällä kertaa, mutta haluan pian päästä käymään kunnolla pohjoisessa.”

Mitkä ovat lempisäkeenne poplyriikassa?

”White riot, I wanna riot
White riot, a riot of my own”
The Clash – White Riot

Alexei: “Me kaikki tarvitsemme poliittiset hymnimme muuttaaksemme maailmaa, vaikka sitten vain laulun ajaksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta ette ole koskaan oikein ymmärtäneet?

Dan: “Santanan Black Magic Womania. En ymmärrä sen viehätystä. [Black Magic Woman on alun perin Fleetwood Macin kappale – toim. huom.]”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin tulkinta, joka musiikistanne on tehty?

Molemmat: ”Että olisimme ’indierock-bändi’.”

Mitä todennäköisimmin laulatte karaokebaarissa?

Dan: “R.E.M.:n Losing My Religionin.”

Video ei ole enää saatavilla

Alexei: “Shania Twainin Man! I Feel Like a Womanin. Valitettavasti näin on myös usein käynyt.”

Video ei ole enää saatavilla

Lempikappaleesi Eppu Normaalilta?

Molemmat: ”Tahdon sut!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai bändiä suosittelisitte ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

Alexei: ”Azraa. Se on serbibändi, joka jokaisen tulisi tuntea, mutta josta kukaan entisen Jugoslavian ulkopuolella ei tunnu tietävän.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistatte pitäneenne?

Alexei: ”Tina Turnerin Crazy. Liu’uin sukkasillani edestakaisin kotini eteiskäytävää isäni ja siskoni kanssa.”

Mitä suomalaisia bändejä tai artisteja olette viime aikoina kuunnelleet?

Molemmat: ”Islajaa, kuten aina. Pets on Prozacia. Circleä. K-X-P:tä. Paavoharjua. TV-Resistoria.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä kappale, jonka olette kuulleet?

Dan: “Class Actressin Keep You.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamanne levy?

Dan: ”Mikään levyhyllyssäni ei nolostuta minua. No, ehkä pari Peter Gabrielin lähdön jälkeistä Genesis-levyä.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

Dan: ”Jim Morrison Jim Morrisonina = pölvästi. Val Kilmer Jim Morrisonina = nero.”

Alexei: ”Ha ha ha! Täydellistä!”

Handsome Furs Helsingin Tavastialla 8.10. Liput ennakkoon Tiketistä, 15 euroa.

http://vimeo.com/26138933

Mikään ei ole niin herkkää kuin lehtien eteerinen hierominen kasvoihin.

Lupaaviin artisteihin uppoutuva sarjamme esittelee seuraavaksi helsinkiläisen laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan.

Yhtyeeseen kuuluvat:
Anna Inginmaa (laulu), Veikki Virkajärvi (kitara). Keikoilla nykyään yleensä myös haitaristi, sellisti, basisti ja rumpali.

Perustettu:
Juhannusyönä viisi vuotta sitten.

Julkaisut:
Nämä kujat -omakustannealbumi tuli keväällä. Suomen musiikki julkaisi juuri singlen Syysvalssi, joka tulee myös MTV3:n Klikkaa mua -tv-sarjaan syksyllä.

Todennäköisimmin Anna Inginmaa…
… on ravintolapäivän brunssijonossa Helsingin Kalliossa.

Epätodennäköisimmin Anna Inginmaa…
…on kebabjonossa Lutakko Liekeissä -festivaalilla.

Levyhyllyssä Anna Inginmaan voi sijoittaa:
Yonan, Signe Branderin Helsinki-valokuvakirjan ja katkenneesta ajatuksesta jääneen hiljaisuuden väliin.

Miksi Anna Inginmaa on hyvä?
Runotytöt Emma Salokoskesta Jippuun alkavat himmetä, ja huipulla olisi tilaa. Toivottavasti Inginmaan vatsa kestää, sillä lähtölaskenta on alkanut.

Anna Inginmaan musiikki kolmella sanalla artistin itsensä mielestä?
”Suomalaista, koskettavaa, aitoa.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Apua… Oisko Päivänsäde ja menninkäinen!?” (pärähtää nauramaan, kuten usein haastattelun aikana käy)

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Billie Holiday, Björk, Damien Rice…”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Äh, tämmösii vaikeita… No viime aikoina oon kuunnellu Feistiä, ja sen yhdessä biisissä sanotaan:

”I’m sorry, two words
I always think after you’re gone
When I realize I was acting all wrong”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”No mä en tajuu oikeestaan mitään metelirokkia, noisea vai miksi sitä sanotaan. Flow’ssa törmäsin jonkun japanilaisen bändin keikalle, joka kuulosti vaan meteliltä metelin vuoksi, oli pakko lähteä heti pois.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”No välillä ärsyttää tää ’herkkää runotyttömusaa’. Tai siis tottahan se on, mutta tätä kuulee niin paljon, että välillä tulee korvista ulos. On kai tässä muutakin, heh.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Ai niin, lupasin mennä äidin kanssa karaokeen joku päivä! Ehkä Famen? (naurua)”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Ruotsalaista Rebekka Karijordia. Näin on itse asiassa tapahtunutkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Madonnan Vogue.”

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain kappaleesta?

”Jos tulkinta ja syvyys puuttuu, silleen että ’mä nyt vaan laulelen tässä’.”

Mikä on paras kappale, jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”No ehkä Syysvalssi. Siitä oon kyllä vähän ylpeä. En oo kyllästynyt vaikka onkin jo aika vanha biisi.”

Male Bondingin musisointi ei viehättänyt Nuorgamin kriitikkoa, mikä sai yhtyeen hämilleen.

Voi isäkissan vittu. Tulee mieleen äidin lausahdus: ”En ole vihainen, ainoastaan pettynyt”.

Lontoolaistrion debyyttialbumi Nothing Hurts (2010) oli mainio levy, joka ennen kaikkea lupasi paljon tulevasta. Genressään piristävän rosoinen lätty oli täynnä lippis vinossa veivattua kiihkoa ja yksinkertaisen hoilauksen juhlaa. Parhaimmillaan, kuten Weird Feelings -biisissä, Male Bonding toi yhtä aikaa mieleen Nirvanan ja Vampire Weekendin.

Tuli olo, että kunhan bändi saa luotikutterinsa kunnolla rasvattua, saattaa mitä vain tapahtua.

Mutta kun ei niin ei. Saatana mitä nössöilyä ja yninää. Levy on kuin 40-minuuttinen intro, jota kuunnellessa koko ajan ajattelee, että ” noni, kohta lähtee”. Mutta ei lähde.

Kuulostaa kuin liian aikaisin treeneihin herännyt Pains of Being Pure at Heart räpelöisi Dum Dum Girlsin ylijäämämateriaalin kanssa. Soitossa on rentoutta, mutta jotenkin vaihde on kautta linjan heitetty turvalliseen tilannenopeuteen sopivaksi, eikä reilusti ralliasentoon. John Arthur Webb on päättänyt laulaa hiljaa ja hymistellen, ilman aikomustakaan revitellä, varmaankin jonkinlaista häilyvää ja beigeä seksikkyyttä tavoitellen. No ei onnistunut.

Häilyvää, beigeä ja jotenkin tv:n sisustusohjelmat mieleen tuovaa mukaviileyttä kyllä, seksiä tai tunnetta ei.

Tuottajana on ollut guru-ukko John Agnello (Dinosaur Jr., Kurt Vile), joka oletettavasti on vastuussa debyyttiä tasokkaammasta äänimaailmasta. Se puoli kyllä toimii hyvin ja sopii bändille. Eli ei, tässä ei nyt ole kyse siitä, että mulkkukriitikko kuuntelee, että soundi on siistiytynyt, niinpä alun perin suurisydäminen ja originelli bändi (”ekalla demolla paskat soundit”) on mennyt pilalle ja menettänyt näkemyksensä ison koneiston myllytyksessä.

Kyllä bändi on ihan muin keinoin onnistunut menemään pilalle ja menettämään näkemyksensä. Tai ainakin nykyinen näkemys on väärä, ilmoitan sen tässä ja nyt.

Male Bondingilla oli kaikki kortit käsissään tullakseen bändiksi, joka olisi murtautunut auttamattoman pöhöttyneseen ”modernien nuorten aikuisten” indierock-kenttään omalla reippaalla meiningillään ja heittänyt hattukaupalla paskaa kaikkien samalta kuulostavien, liian vakavissaan ulisevien mollimulkuttelijoiden silmille. Mutta Male Bonding on näköjään päättänyt tulla yhdeksi näistä bändeistä.

Toisin sanoen kaikki on muodollisesti kohdallaan, mutta biisit herättävät kuulijassa yhtä vahvoja ja aitoja tunteita kuin haravointi tai auton tankkaaminen.

18 Male Bondingin toinen on  kuin Kakkahätä-77 olisi Totaalisen kakkahädän herättämän huomion jälkeen pyrkinyt ilmaisussaan lähemmäs Uniklubia. Tulee paha mieli. Ei siis vihainen, ainoastaan pettynyt.

Video ei ole enää saatavilla

Valkyriansin uusi albumi sisältää pelkkiä covereita. Onko se syntiä?

”Hiljaisuus salissa! Nuorgamin torikäräjillä istuu tänään syytettynä ska-yhtye The Valkyrians. Syyte: kaiken musiikin raiskaus eli tarpeettoman cover-levyn julkaiseminen. Syyttäjä, olkaa hyvä.”

”Kiitos herra tai rouva tuomari. Cover-levyjen maailmassa vastaaja on aina syyllinen kunnes toisin todistetaan. Huonon cover-levyn tekeminen on paljon nolompaa ja vaikeammin puolusteltavissa kuin huonon originaalitekeleen, sillä vertailua alkuperäiseen ei voi välttää, ja tavallaan se on koko aterian pihvi.

Usein cover-albumien vitsi on musiikkityylissä – rock-klassikoita big band swinginä (Paul Anka), päivän hittejä 1950-luvun iskelmänä (Maria Lund), mitä tahansa suomeksi humppakompilla (Eläkeläiset) ja niin edelleen. Näin myös syytetyn The Valkyriansin tapauksessa, joka on kääntänyt levyllisen 1970- ja 1980-lukujen punk- ja new wave -kappaleita omaan ska- ja reggaepoljentoonsa.

Vaikka lieventäväksi asianhaaraksi voidaan lukea, etteivät syytetyt tähdänneet julkaisua joulumarkkinoille, syyttäjä katsoo löysän Blondie-tulkinnan Heart of Glass nostamisen singleksi, ilmeisimmin pelkästään alkuperäismateriaalin tunnettuuden perusteella, nostavan rikosnimikkeen raiskauksesta törkeään raiskaukseen. Aihetodisteena esitetään mainitun singlen läpiturha b-puoli, Joy Divisionin Disorder.”

”Kiitos, puolustuksen puheenvuoro.”

”Kiitos herra tai rouva tuomari. Syyttäjä on oikeassa siinä, ettei mainittu Blondie-single ehkä ole levyn parasta antia, mutta kuinka monet ironiset viikset ympäri maan hymisten värisevätkään kappaleen Ennio Morricone -viheltelyille! B-puoli Disorderista puolustuksella ei ole mitään muuta lisättävää kuin ettei kukaan ole täydellinen.

Syyttäjä yrittää kuitenkin selvästi hämätä jurya kiinnittämällä huomion pelkästään kahteen yksityiskohtaan – kokonaisuutena levy on nimittäin paljon enemmän. The Clash -laina Career Opportunities vie alkuperäisen kappaleen pirteän ironian vielä pidemmälle lätkäurkujen siivittämänä, ja Cock Sparrerin Riot Squad sekä Devon Mongoloid sujahtavat Valkyriansin tanssikenkiin niin sujuvasti, ettei edes muista kuuntelevansa covereita. Sham 69:n Borstal Breakout on rock’n’rollilla rasvattu livetykki. Levyn todellinen helmi on kuitenkin Astro Zombies (Misfits), jonka aurinkoisen letkeä tunnelma on kaukana alkuperäisestä, mutta laulaja Angsterin päästellessä Glenn Danzigin fraaseja sydäntä särkevällä antaumuksella sielun sirpaleet yhtyvät ja pienen ihmisen rikottu psyyke paijataan kuntoon feeniksin kyynelten kera. Tämä siis ilman jatsitupakkaa.

Juryn tulee myös huomioon miten huolella levyn materiaali on valittu. Valinnoista huokuu rakkaus, ei kassakoneen kilinä. Lainatavaraa on kohdeltu silkkihansikkain ja harkiten, eikä pahoja mauttomuuksia ole livahtanut joukkoon, jos nyt tätä Joy Division -lutkutusta ei halua sellaiseksi laskea.

Ja mikä tärkeintä, levy toimii täysin pätevästi itsenäisenä teoksena, ja siitä on helppo nauttia, vaikkei tuntisi alkuperäisversioista ainuttakaan – Valkyrians nyt vain on niin hyvä ja taidokas bändi. Ja Angsterin ääntämyksessä on edelleen sopivasti risteilyisäntää kääntääkseen kuulijan suupielet ylöspäin.”

”Kiitos. Jury, oletteko tehneet päätöksenne?”

82 ”Arvoisa herra tai rouva tuomari, jury on tehnyt päätöksensä. Kaikki syytteet vastaajia kohtaan tarpeettoman cover-levyn julkaisemisesta hylätään. Vaikka Kikka Korea ja Jussi Pattitussi eräässä 1990-luvun tamperelaisessa asiaohjelmassa niin väittivätkin, elämässä ja musiikissa ei juryn mielestä ole tärkeintä, ettei tee yhtään virhettä. Tärkeintä on, että tekee sen, mitä tekee, sydämellä, ja jos sen tekee vielä näin hyvin, ei mitään rikosta voida katsoa edes tapahtuneen. Lisäksi jury ehdottaa, että Nuorgamin kunta lahjoittaisi yhtyeelle uudet kapeat henkselit, joita paukutella. Mutta jos vastaajilta ilmestyy jouluksi joku Ska Christmas with Jerry Lee Lewis -tribuutti, se on exodus koko porukalle.”

Video ei ole enää saatavilla

Bad Brains mursi ja murtaa stereotypioita.

Bad Brainsin tarina on kuin kipakka kärkipotku stereotypioiden, yleistyksien ja ennakkoluulojen naavaisille munille. Yksi maailman legendaarisimmista hc-punkin pioneeriryhmistä koostuu neljästä tummaihoisesta rastafarista, jotka ennen hardcore-uraansa tekivät fuusiojazzia. Bändi myös vaihtelee tyyliään rivakasta hc-kaahauksesta maalaileviin reggae/dub-jamitteluihin silmääkään räpäyttämättä, myös levyillä. Yli 30-vuotias bändi lisäksi keikkailee edelleen klassisessa kokoonpanossaan, mikä tyylilajin huomioon ottaen on jos ei täysin ennenkuulumatonta, niin vähintäänkin ääriharvinaista.

Pay to Cum oli Bad Brainsin ensimmäinen singlejulkaisu ja se kiteyttää kaiken olennaisen bändin rallivaihteesta parhaimmillaan: huimaava vauhti, laulaja H.R.:n hyperaktiivinen nasaalipälpätys ja kiimainen tikkaus rytmi- ja riffikonttorissa ovat kaikki paikallaan, eikä aika ole laimentanut biisin tehoa lainkaan. Musiikkiin, viskiin ja rakasteluun pätee sama viisaus – ainahan sitä nuorta saa, mutta harvoin hyvää vanhaa. Kiitos Bad Brainsin, onneksi välillä kuitenkin saa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sittemmin populaarimusiikin kaanoniin nousseista levytyksistään huolimatta Bad Brains rakensi maineensa pääasiassa livebändinä, ja muun muassa Dave Grohl on kertonut päättäneensä ryhtyvänsä muusikoksi Bad Brainsin keikan nähtyään. Tässä liveversio Pay to Cumista vuoden 1979 CBGB’s-keikalta.

Video ei ole enää saatavilla

Pains of Being Pure at Heart aloittaa Flow-vieraiden small talk -sarjan. Nuorgamin small talk -kysymyksiin vastasi yhtyeen laulaja-kitaristi Kip Berman (vasemmalla).

Yksi Flow Festivalin odotetummista vieraista on Brooklynin indiepop-helmi, ensimmäisen Suomen-keikkansa tekevä Pains of Being Pure at Heart, joka julkaisi keväällä kakkosalbuminsa Belong. Musiikkinörttiydestään tunnetun bändin kitaristilaulaja Kip Berman jutteli Nuorgamille muun muassa tisseistä, karaokesta ja Morrisseyn vaikeudesta.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En ole oikeastaan koskaan ajatellut tätä yksittäisen kappaleen kannalta – mutta biisi, johon en koskaan voisi kyllästyä, vaikka kuinka sitä kuuntelisin, on Ashin Girls from Mars.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Yleensä en ole niin rohkea – tai jos olen kännissä, menen yleensä dj:n luokse ja kerron kuinka paljon ’mä siis rakastan tätä biisii’! Näin tapahtuu yleisimmin Hefnerin, My Favoriten, Sueden tai Feltin soidessa.”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

”Varmaan omamme – keskiluokkaiset amerikkalaisskidit, joilla on kitarat ja jotka kirjoittavat kappaleita tunteistaan.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”En ole nostalgikko.”

Mikä musiikkibisneksessä muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mikä ei?

”Ehkä ihmiset lopulta kyllästyvät rock and rolliin. Ehkä kuluneet ilmaukset, kuten ’rehellinen’, ’ahkera’ ja ’itsenäinen’ käyvät niin merkityksettömiksi, että niistä tulee menneen ajan tunnusmerkkejä, joilla ainoastaan viitataan halventavasti johonkin aataminaikaiseen sukupolveen, jonka merkitys elää enää vain lainauksissa; yhtä naurettavaan porukkaan kuin ne 1960-luvun sukupuolisen, etnisen ja taloudellisen tasa-arvon puolesta taistelleet radikaalit, jotka on sittemmin karikatyrisoitu loppuunpalaneiksi, lyhytsanaisiksi hipeiksi, joita kiinnostaa ainoastaan seuraava bongisatsi.”

Mikä elokuvaa kiertuebussissanne todennäköisimmin pyörii?

”Pidämme kaikki kovasti brittikomediasarjasta Peep Show. Se tuntuu olevan ainoa ohjelma, josta pääsemme yksimielisyyteen.”

Kenen laulajan ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi?

”Tori Amosin hyvällä tavalla. Oma ääneni huonolla tavalla.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”A song for the young believers /
who woke and found themselves neither”
My Favorite: Let’s Stay Alive (1999)

”On helppo kirjoittaa siitä, millaista on olla 15-vuotias. Vaikeampi on kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla 15-vuotias, kun on itse asiassa 25-vuotias.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Niitä on niin monta – ehkä The Smiths on aika ajoin hieman hämmentävä amerikkalaiskuulijalle, koska se ammentaa niin paljon Morrisseyn Manchesterin-slangista, joka kuulostaa puoliksi hypersivistyneeltä, puoliksi vierasmaalaiselta. Molemmat puolet ovat minulle yhtä haastavia. Lisäksi hänen pervessit motiivinsa eivät ikinä jätä mahdollisuutta minkäänlaiselle pinnalliselle tulkinnalle. Suurin osa popkappaleista kuitenkin sallii kuulijan edes sivistyneesti arvata, että ne todennäköisesti kertovat halusta harrastaa seksiä.”

Mikä on ärsyttävin tulkinta musiikistasi, sanoituksistasi tai imagostasi, johon olet törmännyt?

”En voi kyseenalaistaa mitään tulkintaa. Ja jos voisinkin, en tekisi sitä. Olemme itsepäisesti sen kannalla, että merkitys syntyy kuuntelukokemuksesta. Vaikka omat aikeemme olisivat kuinka jaloja, emme voi kiistää tai kyseenalaistaa mitä muut ihmiset musiikissamme kuulevat. En minäkään haluaisi Feltin Lawrencen tulevan kotiini selittämään, mistä hänen kappaleensa oikeasti kertoivat – eikä kukaan haluaisi minun ilmestyvän ovelleen samoissa aikeissa, vaikka se saattaisikin olla kutkuttavan karmivaa.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Jeesus, en osaa muiden biisejä – siinä olen surkea. Luulen kerran yrittäneeni Amy Grantin Baby Babyä ja David Bowien Suffragette Cityä. Kummatkin olivat aikamoisia pohjanoteerauksia. Mutta Peggy (Pains of Being Pure at Heartin kosketinsoittaja ja laulaja Wang) ja ystävämme Andrew Churchman CUFFS-yhtyeestä esittivät kerran hellyttävän tulkinnan Sonnyn ja Cherin Different Drumista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Vanhemmista bändeistä suosittelen yleensä Feltiä tai The Pastelsia, nykybändeistä suosittelen niin monia, että se käy varsin ärsyttäväksi. Wild Nothing on bändi, jonka levyyn palasin aika ajoin, samoin Puro Instinct.”

Video ei ole enää saatavilla

Sanoit taannoin eräässä haastattelussa, ettei yhtyeesi luultavasti voisi olla yhtään vähemmän “rock‘n’roll”. Mikä on kliseisin rock‘n’roll-juttu, jonka olette tehneet?

”Vedin vastahakoisesti nimmarin naisen rintaan. Vaikka on totta, että emme ole kovin ’rock‘n’roll’, uskon ’poppiin’ siinä mielessä, että haluan viihdyttää ihmisiä, jos vain pystyn. Yritän olla olematta mulkku. Jos joku haluaa tehdä ikiaikaisen rock-eleen ja pyytää nimmarin rintaansa, olen ilolla mukana. En halua olla missään asiassa ilkeä. Sitä paitsi on aika hauska sanoa, että ’vetäisinpä tissiin’.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”Onneksi kukaan ei odota meidän olevan kovin cool, joten voimme olla rehellisiä. Nykyään en enää edes tiedä, mitä cool maku tarkoittaa. Joka kerta, kun mainitsen jonkun obskuurin bändin, josta kukaan muu ei koskaan pitänyt, kaikki sanovat: ’Voi, kuinka mielenkiintoisia ja eklektisiä vaikutteita sinulla onkaan’ – joten joo, jos Close Lobster, Strawberry Switchblade ja Felt tekevät minusta coolin, niin kai minä olen cool.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Muistan Princen olleen pakkomielteeni. Laitoin äitini pukemaan minut Princeksi ja esitin soittavani kitaraa vanhojen jouluvalojen edessä sohvalla – leikin, että ihmiset vaativat encorea, ja sanoin: ’ei encorea’.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

” Rakastan Cats on Firea. Tosin minulle on kerrottu että he ovat lähtöisin joltain Suomen ruotsinkieliseltä alueelta, joten en tiedä lasketaanko heitä.”

Suomalainen Regina esiintyy Flow-festareilla, jonne tulette esiintymään. Mitä pidät heidän uudesta kappaleestaan Jos et sä soita?

”Kuulostaa hyvältä! Toivon heille onnea ja menestystä.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Twin Shadow’n When We’re Dancing.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin levy kokoelmassasi?

”En häpeä mitään, tai sitten kaikkea.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Jos tätä täytyy kysyä vielä 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, niin vastaus on itsestään selvästi: molempia.”

Pains of Being Pure at Heart Flow Festivalilla lauantaina 13. elokuuta. Lue Belong-albumin arvostelu.

Video ei ole enää saatavilla