Mauri Antero esitti kertosäkeet suomen kielellä vuonna 1970.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi katkesi sotaan, mutta monet varhaisten vuosien iskelmät on elvytetty sittemmin. 1960-luvun alun humppabuumi teki monet laulut tunnetuiksi uusille kuulijoille. Iskelmän traditio on Suomessa varsin vakiintunut, ja lauluja versioidaan tyypillisesti aika uskollisesti alkuperäisille levytyksille, olkoonkin että jazz- ja swingvaikutteet ovat usein jääneet paitsioon.

1930-luvulla suomalaisen iskelmän traditio oli kuitenkin vasta muotoutumassa, ja sarjassamme esitellyt laulut olivat ensisijaisesti aikansa popmusiikkia, toisinaan jopa nuorisomusiikkia. Etenkin swingin osalta vertaus rockin myöhempään asemaan musiikkikentällä tulee hakematta mieleen. Musiikki liittyi jo 1930-luvulla alakulttuureihin ja tuki ihmisiä näiden rakentaessa identiteettiään erilaisista palasista.

Suomalaisen rockin ja iskelmän raja on ollut häilyvä ainakin Rauli ”Badding” Somerjoesta lähtien, ja iskelmää on coveroitu rockin piirissä paljon. Sarjamme viimeisessä osassa tutustumme tähän ilmiöön.

The Sounds – Emma (1963)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen tunnetuin rautalankabändi coveroi alkuaikoinaan lähinnä brittiläistä The Shadowsia, mutta bändin läpimurtolevy oli ehtaa Suomi-iskelmää. Basisti Peter Ekmanin vitsistä lähtenyt Emma nousi pitkäaikaiseksi ykköshitiksi, joka myi noin 20 000 kpl. Ei siis kuitenkaan ihan yhtä paljon kuin alkuperäinen.

Alkuperäinen osassa 1: Gramofonikuume.

The Blazers – Old Scars (1963)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundsin Emma sai paljon jäljittelijöitä. Rautalankabändit pääsivät nyt levyttämään, kunhan coveroivat Emman kaltaisia perinteisiä iskelmiä. Piikikkäämpää rautalankaa edusti helsinkiläinen The Blazers.

Arpiset haavat kääntyy rautalangaksi vielä suhteellisen sulavasti, mutta kehotan sofistikoituneen instrumentaalimusiikin ystäviä tutustumaan myös orkesterin versioon lavatanssiklassikosta Metsäkukkia. ”On särkynyt sieluni kannel”, lauloi A. Aimo aikoinaan – The Blazers ei tarvitse sanoja kertoakseen, mistä on kyse.

Alkuperäinen osassa 2: Pula-ajan sävelet.

Herbert Katz – Savonmuan Hilima (1963)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestys houkutti myös monet ammattilaiset levyttämään rautalankaa. Jazzkitaristi Herbert Katz voittaa taidossa ja tyylissä sen, mikä nuoruuden innosta jää puuttumaan.

Alkuperäinen osassa 3: Swingin kaikua.

M. A. Numminen & Uusrahvaanomainen jatsiorkesteri – Kissa vieköön (1970)

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun lopulla yliopistoura tuntui sosiologi Mauri Antero Nummisesta vielä (ehkä) mahdolliselta tulevaisuudennäkymältä. Koesingleksi tarkoitettu ja sellaiseksi varsin menestynyt Kissa vieköön vei kuitenkin muille teille. Jo syksyllä 1970 ilmestyi esikoisalbumi Swingin kutsu, jolla 1930-luvun lopun suomalainen swinghenkinen tanssimusiikki oli erityisen hyvin edustettuna. Musiikkihistorioitsija Pekka Gronow kirjoitti levyn kansitekstit:

”Kas tässä levy, jota ilman kukaan hot-hullu ei voi tulla toimeen! Joukko maan parhaita rytmimuusikereita soittamassa mannermaisia uutuussäveleitä, jonka lisäksi on mainittava, että laulusolisti hra. Numminen esittää kertosäkeet suomenkielellä. ”

Alkuperäinen osassa 4: Vanhat hyvät ajat.

Rauli ”Badding” Somerjoki – Sulamit (1970)

Video ei ole enää saatavilla

Baddingin uran päälinja, rockin ja iskelmän fuusio, lähti liikkeelle jo ensisinglellä. M. A. Nummisen tuottaman levyn B-puoli oli Dallapé-klassikko Sulamit. Vieläkin tuoreelta kuulostava versio mukaili ajan eurooppalaisia trendejä: esimerkiksi Italiassa vanhojen napolilaisten laulujen beatversiot olivat erittäin suosittuja. Badding korosti usein varhaisen iskelmän merkitystä:

”Minulla oli semmoinen erittäin mainio tuttava Somerolla, Irja-täti, jolla oli vanhanaikainen grammari ja isoja savikiekkoja, A. Aimoa, Veli Lehtoa, Dallapéta ja sellaista. A. Aimo oli suosikkisolistini, siitä minun sydämeni lähti liikkumaan. Eihän A. Aimolla ja Elvis Presleyllä ole oikeastaan mitään muuta eroa kuin se, että ne on elänyt eri kulttuureissa, hyvä musiikki jota molemmilla on ollut on ollut ihan samaa. Se miksi A. Aimo ei tehnyt rokkia oli kai se että ei Suomessa ole neekereitä jotka olisi soittanut bluesia”.

Alkuperäinen osassa 2: Pula-ajan sävelet.

Lama – Väliaikainen (1982)

Video ei ole enää saatavilla

Tästä nyt voisi kirjoittaa paljonkin, mutta tällä kertaa olen päättänyt olla lyhytsanainen. Laman Väliaikainen ilmestyi singlenä vuonna 1981. Tähän viimeiseen osaan olen kuitenkin valinnut tv-version kahdesta syystä: 1) se on hyvä 2) se on osoitus siitä, että YLE:llä on ollut hetkensä. Katso, ja ymmärrät.

Alkuperäinen osassa 4: Vanhat hyvät ajat.

Juliet Jonesin sydän – Tulipunaruusut (1984)

Video ei ole enää saatavilla

Usko Hurmerinnan, sittemmin Kempin, iskelmäklassikko on jättänyt jälkeensä lukuisia suomalaisia covereita. Kappale on toisinaan ollut jopa soitetuin suomalainen iskelmäbiisi, mutta rockin puolella covereita on tehty vähän. Tässä yksi harvoista.

Alkuperäinen osassa 1: Gramofonikuume.

Pirkka-Pekka Petelius – Muistan sua Elaine (1984)

Video ei ole enää saatavilla

Useimmat tuntevat Ramblersin jazzkappaleen Pirkka-Pekka Peteliuksen tulkintana. P-P:n versio ei kuulu rockin piiriin vaan se on itse asiassa hyvin uskollinen alkuperäiselle biisille, mutta 1980-luvun suositun sketsisarjan Velipuolikuun lopputunnarina se antoi vanhalle kappaleelle uuden elämän ja teki sen tunnetuksi uudelle sukupolvelle.
Petelius esitti sarjassa myös monia muita iskelmän klassikkokauden ikivihreitä ja teki niistä levynkin.

Alkuperäinen osassa 2: Pula-ajan sävelet.

Sielun veljet – Josef, Josef (1985)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljistä puhuttaessa tavataan käyttää laatusanaa ”maaninen”. Maaninen ja ehkä vähän maaginen on myös bändin cover vanhasta foksiklassikosta.

Alkuperäinen osassa 4: Vanhat hyvät ajat.

Liljan Loisto – Heili Karjalasta (2010)

Video ei ole enää saatavilla

Liljan loiston evakkoreggae edustaa uusinta aaltoa vanhan iskelmän tulkinnassa. Georg Malmsténin iskelmäklassikko kääntyy reggaeksi yllättävänkin notkeasti.

Alkuperäinen osassa 4: Vanhat hyvät ajat.

Kirjallisuus

Einari Kukkonen: Oi muistatkos Emma
Einari Kukkonen: Savonmuan Hilima
Einari Kukkonen: Tuo tuuli Petsamosta
Peter von Bagh & Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja
Ilpo Hakasalo: Malmsténista Marioniin
Arto Junttila: Poppia Väylän pyörtheistä – Välähdyksiä Tornion kevyen musiikin historiasta
Marko Tikka & Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé – Suomijatsin legenda 1925–2010
Sakari Warsell: Georg Malmstén – Suomen iskelmäkuningas

Turun VPK:n talo brankku. Täällä äänitettiin ensimmäiset kokonaan Suomessa valmistetut äänilevyt.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

1930-luvun viimeiset vuodet muistettiin Suomessa pitkään ”vanhoina hyvinä aikoina”. Elintaso nousi ripeästi, ja poliittiset jännitteet olivat lientyneet vuosikymmenen alun hurjien vuosien jälkeen. Maassa odotettiin jo kuumeisesti vuoden 1940 olympialaisia: Helsingin uusi stadion vihittiin käyttöön kesällä 1938. Jopa kesät 1938 ja 1939 olivat poikkeuksellisen lämpimiä.

Myös suomalaisessa iskelmässä vuodet 1938 ja 1939 jäivät historiaan todellisena kulta-aikana. Levyjä tehtiin paljon ja ne myivät hyvin. Iskelmän kirjo vaihteli laidasta laitaan: kansanmusiikista ammentava haitarivetoinen iskelmä kukoisti edelleen, mutta toisaalta swing alkoi olla valtavirtaa etenkin kaupungeissa.

Swing kytkeytyi myös yhteiskunnallisiin teemoihin: amerikkalaiset vaikutteet, musta rytmimusiikki ja epämääräinen improvisointi eivät oikein pudonneet kansallismielisiin oikeistopiireihin. Näitä miellytti enemmän jo vakiintunut, mieluiten Saksasta vaikutteita ammentava iskelmämusiikki.

Vuosikymmenen alkupuolella Dallapén haitarijazz oli nauttinut suurta kansansuosiota, olihan laulujen aiheetkin usein poimittu kansallisesta kuvastosta. Nyt Dallapékin näytti kääntäneen selkänsä vanhalle yleisölleen. Edistyksellinen, swingiä diggaileva kaupunkilaisnuoriso piti luonnollisesti kunnia-asianaan halveksua rahvaanomaiseksi katsomaansa kansanmusiikki-iskelmää.

Tulevaisuus näytti vielä valoisalta, mutta horisontissa häämötti synkkiä pilviä.

GEORG MALMSTÉN & ODEON-TANSSIORKESTERI: HEILI KARJALASTA (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Kesäkuussa 1937 Georg Malmstén oli viettämässä lomaansa Viipurin lähellä, kun häntä pyydettiin esiintymään paikallisille juhannusjuhlille. Malmstén otti kutsun vastaan ja päätti kyhätä juhlien kunniaksi uuden laulun, johon hän halusi liittää jonkinlaista paikallisväriä. Säe ”hei Karjalasta heilin minä löysin” juolahti hänen mieleensä, ja sävellys syntyi helposti.

Sanoissa Malmstén tarvitsi ystävänsä Roine Rikhard Ryynäsen apua. Hän lähetti sävellyksen ja jo kirjoitetut sanat postitse Ryynäselle ja edellytti tältä nopeaa toimintaa. Ei mennyt kuin kolme päivää, ja Malmstén sai sanat paluupostissa. Foksi Heili Karjalasta sai ensiesityksensä juhannuksena 1937. Yleisö piti laulusta, joten seuraavana vuonna Malmstén päätti levyttää sen Berliinissä.

Heili Karjalasta oli välitön menestys. Levy myi noin 5 000 kpl ja oli siten suuren iskelmävuoden 1938 toiseksi myydyin savikiekko Matti Jurvan Savonmuan Hiliman jälkeen. Laulun aikalaismenestystä on edelleen helppo ymmärtää: melodia on tarttuva, Malmsténin tulkinta on jylhä, ja Odeon-levymerkin studio-orkesteri soittaa dynaamisesti ja tarkasti.

Meneväksi haitarifoksiksi tarkoitettuun lauluun alettiin liittää tummempia sävyjä vasta syksyllä 1939 Neuvostoliiton aluevaatimusten myötä.

ARVI TIKKALA & HMV-TANSSIORKESTERI: SÄ KAUNEHIN OOT (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1936 hitti-iskelmä Vaimokkeen jälkeen Arvi Tikkala oli käynyt teatterityönsä ohessa ahkerasti levytysmatkoilla Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Tikkalan repertuaari oli erittäin laaja: hän lauloi levylle fokseja, jenkkoja, polkkia, tangoja ja valsseja. Foksiosastoa leimasi kotimaisilla levymarkkinoilla poikkeuksellisen voimakas swingpainotus, josta käy esimerkiksi menestysfoksi Sä kaunehin oot.

Sä kaunehin oot oli alun perin jiddishinkielinen musikaalisävelmä Bay mir bistu sheyn. Vuonna 1937 amerikkalainen lauluyhtye Andrews Sisters teki laulusta kansainvälisen hitin swingversiollaan Bei Mir Bist Du Schön. Kappale levytettiin uudelleen lähes kaikissa teollisuusmaissa aina Neuvostoliittoa ja Saksaa myöten. Saksassa laulu tosin kiellettiin välittömästi, kun natsipuolueen propagandaosasto oivalsi sen juutalaisen alkuperän. Suomessa kappaleen levyttivät sekä Georg Malmstén että Arvi Tikkala.
Malmsténin tulkintaa säestää Dallapé, ja tunnelma vivahtaa jonnekin swingin ja juutalaisen perinnemusiikin välimaastoon. Tikkalan versio on selvästi swingpainotteisempi. Levy-yhtiön tanskalainen orkesteri säestää varmasti, ja Tikkalan tyylikkään lauluosuuden ansiosta levytys kiilaa laulun saamien kotimaisten tulkintojen kärkipaikalle.

Tikkalan vauhdikkaasti käynnistynyt ura katkesi sotaan. Hän kaatui Kollaanjoella kymmenen päivää ennen talvisodan loppua.

HARMONY SISTERS & DALLAPÉ: O JOSEF, JOSEF (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Maire, Raija ja Vera Valtosen muodostamaa Harmony Sistersiä verrattiin Suomessa usein amerikkalaiseen Andrews Sistersiin, joka teki läpimurtonsa samoihin aikoihin. Valtosen sisarukset eivät tunteneet yhtyettä uransa alkuaikoina, mutta kuultuaan Andrews Sistersin musiikkia hekin saattoivat todeta, että tyylillinen yhteys oli ilmeinen. Se oli toki vain luonnollista, sillä molemmat pitivät esikuvinaan varhaisempia swinghenkisiä lauluyhtyeitä.

Andrews Sistersin Bei Mir Bist Du Schön oli ollut maailmanlaajuinen menestys, joten yhtye päätti jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Edeltäjänsä tavoin juutalaiseen musikaalisävelmään perustuva single Joseph, Joseph menestyi jälleen hyvin. Tällä kertaa hittiin tarttui ensimmäisenä Suomessa Harmony Sisters.

Harmony Sistersin ja Dallapén levytys O Josef, Josef toukokuulta 1939 on suurin piirtein tyylikkäintä swingiä, mitä Suomessa on äänitetty. Valtosen sisarusten laulusoundi on hieno, vähän tumma, ja Dallapé on löytänyt 1930-luvun viimeisinä vuosina vaalimansa hienostuneen swingtyylin. Klarinettia soittaa orkesteriin kesällä 1938 liittynyt amerikansuomalainen Bruno Laakko, joka oli pitkälti vastuussa Dallapén uudesta sweetiksi luonnehdittavasta soundista.

Sota-aikana Harmony Sistersistä tuli Suomen ensimmäinen kansainvälistä menestystä saavuttanut yhtye. Sisarukset kiersivät ahkerasti Ruotsissa ja Keski-Euroopassa, esiintyivät radiossa ja levyttivät eri kielillä. Menestyksestä huolimatta kotimaassa kuultiin myös moitteita: esiintyminen Saksassa antoi aihetta kritiikkiin saksalaismielisyydestä, kun taas äärioikeistolaisen IKL-puolueen Ajan Suunta -lehti syytti Harmony Sistersiä ”eroottisesta bolsevismista”.

Sodan jälkeen sisarukset asettuivat Ruotsiin, jossa Harmony Sisters teki useita menestyslevyjä 1950-luvun alkupuolella.

A. AIMO & SOINTU-ORKESTERI: KAUNIS ON LUOKSESI KAIPUU (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoteen 1938 asti kaikki suomalaiset äänilevyt, myös Suomessa äänitetyt, oli painettu ulkomailla. Tilanteeseen tuli muutos, kun turkulainen Sointu-yhtiö hankki Saksasta käytetyn levyprässin. Levy-yhtiö sai puuhamiehekseen monitoimimuusikko Usko Hurmerinnan, jonka osaksi tuli päävastuu kappaleiden sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista. Ensimmäiset kokonaan Suomessa valmistetut äänilevyt äänitettiin Turun VPK-talolla helmikuussa 1938.

Soinnun varhaiskauden menestyksiä oli kansansuosikki A. Aimon laulama valssi Kaunis on luoksesi kaipuu. Laulun luoja, iskelmänikkari Eino Partanen oli kokenut kesällä 1938 tuskallisen eron. Sävelmä ja sanat syntyivät henkilökohtaisesta kokemuksesta: ”Muistosi on mulle kallis / muuta kun jäljel ei oo”. Partasen järkytys oli suuri, kun hän kuuli sanoja spontaanisti usein muutelleen Aimon laulaneen säeparin levylle muodossa ” Muistosi on mulle kallis / mutta kun jäljet ei oo.

Kaunis on luoksesi kaipuu oli vuoden 1939 suurimpia hittejä ja se myi hyvin, noin 3 000 kpl. Laulussa on erittäin kaunis melodia, jonka ansiosta se erottuu edukseen muista ajan slaavilaisista kaihovalsseista. Aimon tulkinta on korjauksista huolimatta uskottava, ja Hurmerinnan johtama, turkulaisista ravintolamuusikoista koottu Sointu-orkesteri soittaa tutulla ja turvallisella haitarityylillä. Seuraavina vuosina laulun suosio vain kasvoi, ja A. Aimosta tuli Georg Malmsténin rinnalla sota-ajan suosituin laulaja.

MATTI JURVA: VÄLIAIKAINEN (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1938 ykköshitiksi nousseen Savonmuan Hiliman jälkeen Matti Jurva ja hänen sanoittajaparinsa Tatu Pekkarinen toistivat samaa kaavaa varioiden menestyksensä useaan otteeseen. Hyvin myyneitä humoristisia jenkkoja ja polkkia syntyi 1930-luvun viimeisinä vuosina kuin liukuhihnalta.

Iskelmäuransa ohessa Jurva ehti näytellä elokuvissa. Vuoden 1939 alussa sai ensi-iltansa Nyrki Tapiovaaran ohjaama musikaali Kaksi Vihtoria, jossa Jurva esiintyi ravintolan seremoniamestarin roolissa. Tässä roolissa hän esitti ensimmäisen kerran sittemmin ikivihreäksi nousseen ja lukuisia eri tulkintoja poikineen jenkan Väliaikainen. Jurva itse ei levyttänyt laulua koskaan, joten oheinen versio on poimittu suoraan elokuvan ääniraidalta.

Taustahälystä, sekavasta soitosta ja mahdollisesti ääniraidan venymisestä johtuvista häiriöistä huolimatta Väliaikaisen potentiaali käy selvästi ilmi. Jurvan kappaleille ominainen elämänmyönteinen humoristisuus on tiessään, mutta huumoria ei ole korvattu väsyneellä melankolialla, vaan Väliaikaisessa on suomalaiselle iskelmälle harvinaista melodraamaa ja suuruuden tuntua. Pekkarisen sanoitus on yksi hänen parhaistaan, ellei jopa paras:

”Elo ihmisen huolineen, murheineen se on vain väliaikainen
ilon hetki myös helkkyvin riemuineen se on vain väliaikainen
tämä elomme loisto ja rikkaus sekä rinnassa riehuva rakkaus
ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vain”

Sotavuosina Jurva pääsi levyttämään vain harvoin. Viimeisistä vuoden 1942 sessioista muistetaan erityisesti hänen propagandalaulunsa Niet Molotoff. Jurva joi itsensä hengiltä Helsingissä vuonna 1943.

BRUNO LAAKKO & LEPAKOT: KISSA VIEKÖÖN (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Dallapén johtaja Martti Jäppilä oli lähes koko 1930-luvun ajan pyrkinyt hillitsemään yhtyeen nuorempien jäsenten jazzinnostusta. Pieniä myönnytyksiä tehden hän oli onnistunut tavoitteessaan aina vuoteen 1938 asti, jolloin Dallapén jäsenet valitsivat äänestyksessä puhallinvirtuoosi Bruno Laakon kapellimestariksi ksylofonisti Eino Katajavuoren tilalle. Erimielisyydet Dallapén musiikillisesta linjasta repivät yhtyettä, ja lopputuloksena Katajavuori ja haitaristi Viljo Vesterinen päättivät lähteä lätkimään. Jäppilä ajautui lopulta sivuun orkesterin johdosta, ja Laakko saattoi keskittyä tekemään Dallapésta täysin modernia swingbändiä.

Samoihin aikoihin tapahtui myös toinen merkittävä muutos: Dallapén oli lähdettävä Heimolan talosta, jossa se oli soittanut vuodesta 1933 lähtien. Yhtye joutui kiertolaiseksi ja se oli jatkuvassa käymistilassa. Keväällä 1939 Laakko sai kiinnityksen vakituiseksi kapellimestariksi Kaisaniemenkatu 7:ssä sijaitsevaan Lepakko-ravintolaan ja kokosi mieleisensä kokoonpanon Dallapén soittajista.

Laakon ohjauksessa Dallapén ohjelmisto oli huomattavan jazzpitoista. Hänen esikuvanaan oli swingkuningas Benny Goodman, ja hän oli itsekin taitava improvisoija. Joidenkin mielestä Laakko jopa pilasi Dallapén viedessään sen kokonaan anglosaksiselle swinglinjalle. Jäppilän vaikutuksen hellittäessä jazzpainotus pääsi myös levylle, kun yhtye kävi levyttämässä Käpylän työväentalolla nuoren Olavi Virran kanssa kesällä 1939. Sopimussyistä johtuen yhtye levytti vakipaikkansa pohjalta keksityllä nimellä Lepakot.

Käpylän sessioiden tunnetuin levytys lienee käännösfoksi Kissa vieköön, Louis Armstrongin hitti vuodelta 1938. Virran alkuspiikin jälkeen avautuu suomalainen swingtaivas. Lepakkojen soitto on Laakon ihailemaa hienostunutta ja notkeaa sweetiä. Levy kuuluu niihin harvinaisuuksiin, joilla Laakko laulaa itse, ja vieläpä suomeksi. Amerikansuomalaisella aksentilla vedetty lauluosuus on kerrassaan hurmaavan laiska ja rento, ja lopun legendaarinen huudahdus ”mistä sä ne sait?” kruunaa koko komeuden.

Levyä on monesti arvioitu menetettyjen mahdollisuuksien kautta. Sota katkaisi suomalaisen tanssimusiikin kehityksen, eikä mikään jazziin vivahtava ollut poliittisen johdon suosiossa sotavuosina. Eugen Malmstén sai sentään kiertää rintamalla johtamansa Bunker Boys -swingbändin kanssa. Jatkosodan sytyttyä Yhdysvallat kutsui kansalaisensa kotiin, ja niin Bruno Laakkokin palasi Yhdysvaltoihin viimeisellä Petsamosta lähteneellä laivalla.

Kaikesta huolimatta Kissa vieköön ja sen kaltaiset levyt kertovat edelleen siitä korkeasta tasosta, jonka suomalainen iskelmämusiikki oli saavuttanut 1930-luvun loppuun mennessä. Liikkeelle oli lähdetty Emmasta, ja vain kymmenessä vuodessa oli kuljettu todella pitkä matka.

Ansa Ikonen ja Tauno Palo elokuvassa Vaimoke.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

1930-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomen talous kasvoi erittäin voimakkaasti, ja pula-ajasta toivuttiin nopeasti. Kaupungeissa oli jälleen töitä tarjolla. Maaltamuutto lähti taas käyntiin, ja kaupunkien huvitukset vetivät etenkin nuorisoa puoleensa. Yksi huvitus oli ylitse muiden: elokuva.

Äänielokuvan maailmanvalloitus oli alkanut Yhdysvalloista vuonna 1927. Ensimmäinen äänielokuva oli nimeltään enteellisesti The Jazz Singer. Kun äänielokuva löi Suomessa läpi vuosikymmenen alkupuolella, se kiihdytti amerikkalaisen viihdekulttuurin kokonaisvaltaista rantautumista. Aiemmin Suomessa oli korostettu kansallisen kulttuurin merkitystä myös viihteessä, mutta nyt kävi yhä vaikeammaksi taistella kansainvälisen populaarikulttuurin vaikutusta vastaan.

Iskelmämusiikin saralla elokuvien vaikutus oli valtava. Kansainväliset muusikkovierailut olivat erittäin harvinaisia sotienvälisessä Suomessa. Sen sijaan elokuvien kautta uusimmat iskelmät kuultiin Suomessa alkuperäisversioina vain pienellä viiveellä. Suuri yleisö ei juuri tuontilevyjä harrastanut, ulkomaanmatkoista puhumattakaan, mutta nyt sillekin tuli mahdolliseksi kuulla nykyaikaisinta viihdemusiikkia Atlantin tuolta puolen.

Äänielokuvan läpimurto sattui samoihin aikoihin kuin swingbuumin käynnistyminen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Svengaavia sovituksia, suuria torvisektioita ja big bandeja suosivan swingin myyttinen alkuräjähdys tapahtui Benny Goodmanin soittaessa yhtyeineen Los Angelesissa elokuussa 1935. Pian anglosaksista linjaa mukailevat muusikot omaksuivat Suomessakin swingin ihanteet. Swingin vaikutus kuuluu monilla 1930-luvun jälkimmäisen puoliskon iskelmälevyillä.

Arvi Hänninen & Rytmi-Pojat – Abessinia (1935)

Video ei ole enää saatavilla

Eugen Malmsténin johtama Rytmi-Pojat oli Ramblersin ohella 1930-luvun modernein suomalaisorkesteri. Kun vuosikymmenen puolivälissä swing kantautui Suomen kamaralle, Rytmi-lehden perustaja Cecil Backmansson keksi ajatuksen amerikkalaistyylisestä swingohjelmasta Yleisradiolle. Yhtye muodostettiin ohjelmaa varten vuonna 1934 nimellä Rytmin Radio-Pojat, josta päädyttiin Radion Rytmi-Poikien kautta Rytmi-Poikiin.

Kokoonpano oli Suomen oloissa harvinainen, jopa 14-miehinen big band. Haitari, suuren yleisön suosikki-instrumentti, jätettiin pois heti kättelyssä. Rytmi-Poikien radio-ohjelmisto käsitti lähinnä amerikkalaista ja englantilaista swingiä. Sama päti keikkoihin, joita orkesteri soitti pääasiassa Helsingissä. Yhtyeen moderni soundi vetosi pääkaupungin koululaisiin ja opiskelijoihin, mutta suuri yleisö jäi valloittamatta. Malmstén kertoi:

”Muu Suomi kuuli meitä radiosta, ja olimme epävarmoja, millaisen menestyksen musiikkimme elävän yleisön edessä saisi. Syksyllä 1935 vierailimme muun muassa Varkaudessa. Ennen illan esiintymistä kiertelin paikkakunnan maisemia katselemassa. Konserttijulisteitamme oli kiinnitetty puhelinpylväisiin, ja erään vieressä oli juuri pari miestä tarkastelemassa orkesterin valokuvaa. Kuulin parahiksi kun toinen sanoi toverilleen: ’Taitaa olla semmoinen herrojen orkesteri, kun ei ole yhtään haitaria mukana’.”

Levytyksissä jazzdiggari Malmsténin oli taivuttava vetämään lempimusiikkinsa sijasta perinteisempää linjaa, joskin soundi oli sittenkin modernimpi kuin Dallapélla ja muilla orkestereilla. Esimerkistä käyköön Usko Hurmerinnan salanimellä U. Talka sanoittama ja säveltämä foksi Abessinia, epäilemättä juuri syttyneen Italian–Etiopian sodan innoittama eksotiikkapläjäys. Oululaisen amatöörilaulaja Arvi Hännisen perinteisen lauluosuuden jälkeen orkesteri pääsee vauhtiin, ja lopussa soitto suorastaan svengaa. Levy ei myynyt mitenkään erityisesti, mikä ei estänyt Rytmi-lehteä kirjoittamasta sen menneen ”kuin kuumille kiville”.

Arvi Tikkala & HMV-Tanssiorkesteri – Vaimoke (1936)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1936 suosituimpia kotimaisia elokuvia oli Hilja Valtosen romaaniin perustuva romanttinen komedia Vaimoke, jonka pääosissa nähtiin Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Elokuva edusti sujuvaa amerikkalaistyyppistä komediaviihdettä, joten oli hyvin sopivaa, että myös sen musiikissa kuuluivat kansainväliset virtaukset.

Elokuvan musiikista oli vastuussa Harry Bergström, Suomen ensimmäinen päätoiminen elokuvasäveltäjä. Bergström oli soittanut pianoa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa useissa jazzyhtyeissä, ja todennäköisesti sitä perua on hänen sävellystöissään kuuluva ulkomainen, lähinnä amerikkalainen vaikutus. Monista aikalaisistaan poiketen Bergström ei pyrkinyt oikeastaan lainkaan jäljittelemään aikaisempaa kotimaista iskelmää. Bergströmin tavoitteet pääsivät hyvin esille elokuvan tarttuvassa tunnussävelmässä Vaimoke.

Pula-ajan valsseihin ja haitarijazziin verrattuna Vaimoke edustaa jotain aivan muuta: kansainvälisempää, modernimpaa ja optimistisempaa aikaa. Levy oli helsinkiläisen Arvi Tikkalan ensilevytys ja välitön läpimurto iskelmätähtenä. Neljän seuraavan vuoden aikana hän esiintyi yli sadalla levyllä. Tikkalan miellyttävä tenori ja sillä esitetyt elegantit swingfoksit vetosivat ensisijaisesti kaupunkien keskiluokkaan. Elantonsa Tikkala ansaitsikin päätoimisena näyttelijänä ensin Helsingissä, sitten Viipurissa ja lopulta Tampereella.

A. Aimo & Dallapé – Viidakkolaulu (1937)

Video ei ole enää saatavilla

1930-luvun mittaan Dallapé-soundi kävi läpi suuria muutoksia. Kiihkein muutosvaihe koettiin talvella 1935–36, kun orkesteri rupesi treenaamaan pääasiassa amerikkalaisiin ja englantilaisiin jazzsovituksiin perustuvaa ohjelmistoa. Heimolan talon tansseissa tällainen uudehko tuontitavara syrjäytti pian Dallapén levytetyn ohjelmiston lähes kokonaan. Orkesterin johtaja Martti Jäppilää tämä harmitti, sillä hän oli perinteisen iskelmän ystävä ja toisaalta soitti itse haitaria, josta nyt oltiin luopumassa amerikkalaisemman tyylin nimissä. Mahdollisesti häntä myös huolestutti asemien menettäminen maakunnissa, joissa uusi tyyli ei saanut vastakaikua.

Helsingissä tilanne oli toisenlainen. Haitarijazzin alalla kilpaillut Amarillo ei ollut enää uhka, mutta Eugen Malmsténin johtama big band Rytmi-Pojat muodostui merkittäväksi kilpailijaksi vuodesta 1934 lähtien. Rytmi-Poikien maine oli kasvanut yhtyeen esiintyessä säännöllisesti Fazerin kahvilassa, ja siitä oli tullut keskiluokkaisen nuorison uusi suosikki.

Dallapén jäseniä ärsytti myös Rytmi-Poikien väsymätön hehkutus ja Dallapén väheksyntä vastikään perustetussa Rytmi-lehdessä. Syksyllä 1936 Jäppilä korjasi tilanteen ostamalla taloudelliseen ahdinkoon joutuneen lehden, minkä jälkeen kirjoitusten sävy muuttui äkkiä.
Luonnollisesti Dallapé halusi haastaa Rytmi-Pojat myös itse musiikin kentällä.

Hurjimmasta päästä on A. Aimon laulama Viidakkolaulu, joka purkitettiin savikiekolle syksyllä 1937. Alun perin Viidakkolaulu oli Malesiaan sijoittuvan amerikkalaisen Bring ’Em Back Alive -seikkailuelokuvan tunnussävelmä vuodelta 1932. Pian monet jazzyhtyeet olivat ottaneet kappaleen ohjelmistoonsa, ja Dallapékin oli esittänyt sen radiossa jo vuonna 1934.

Vanhan jazzviidakon sananlaskun mukaan improvisointia painottava ja vauhdikas hot kuului mustille bändeille, kun taas vähemmän improvisoitu ja sentimentaalisempi sweet oli valkoisten bändien alaa. Jälkimmäisetkin saattoivat silti nauttia enemmän hotin soittamisesta, mutta kaupallisempi sweet toi leivän pöytään. Toisaalta esimerkiksi swingkuningas Benny Goodmanin yhtye soitti menestyksellisesti molempia tyylejä. Swingin uskontunnustuksessa, Duke Ellingtonin vuonna 1931 kirjoittamassa jazzklassikossa It Don’t Mean A Thing (If It Ain’t Got That Swing) sanotaankin suoraan: “It makes no difference if it’s sweet or hot”.

Valtaosa Dallapén 1930-luvun loppupuolella levyttämästä jazzohjelmistosta edustaa lähinnä sweetiä, mutta mukaan mahtuu ainakin yksi merkittävä poikkeus. Kehotan lukijaa itse tarkistamaan, miten käy Dallapélta hot.

Georg Malmstén & Dallapé – Vetoketju (1937)

Video ei ole enää saatavilla

Muiden uutuuksien ohella myös ensimmäiset suomalaiset teatterimusikaalit tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin niitä kutsuttiin vielä operetin nimellä, mutta uudenaikainen revyyoperetti oli hyvin erilainen ilmestys kuin vanhemmat keskieurooppalaiset operetit. Esitykset käsittelivät ajankohtaisia aiheita ja ne sisälsivät usein huumoria, jopa satiiria, sekä tietysti tanssia ja uutta musiikkia. Lontoon West Endin ja New Yorkin Broadwayn musiikkiteatterit elivät kukoistuskauttaan, ja anglosaksiset vaikutteet puskivat Suomessa läpi tälläkin alalla.

Helsingin Kansanteatterin (Kaupunginteatterin edeltäjä) tuottama revyy Lennokki vuodelta 1936 oli jonkinlainen pioneerityö. Se osoittautui menestykseksi, tuskin vähiten Georg Malmsténin säveltämien hilpeiden musiikkinumeroiden ansiosta. Jatkoa saatiin heti seuraavana vuonna: uuden revyyn nimeksi tuli Vetoketju. Sopimussyistä johtuen Malmstén ei itse voinut esiintyä Kansanteatterin näytöksissä, mutta niihin tehtyjä kappaleita hän levytti ahkerasti.

Vetoketjun nimisävelmä on Malmsténia hilpeimmillään. Päällisin puolin kyseessä on yhdentekevä hassuttelu, mutta kepeässä swingfoksissa on sittenkin tiettyä charmia. Varhaiselle suomalaiselle iskelmämusiikille tyypillisestä melankoliasta tai raskassoutuisuudesta ei ole jälkeäkään. Malmstén laulaa poikkeuksellisen ilmeikkäästi, ja Dallapén soitto on raikasta ja miellyttävän irrottelevaa. Roine Rikhard Ryynäsen sanat ovat nokkela ylistys tuolloin uudehkolle keksinnölle, ja kaiketi ajatukseen vetoketjun sulkemisesta ja avaamisesta on jo alun alkaen liittynyt myös eroottista vihjailua?

”Kun huudan ’vetoketju’, on vetos tiukkaa
Kun kuiskaan ’vetoketju’, et liiku hiukkaa
Oot ilo ihmisien ja apu parhain
Ei sulla vertaa päällä maan”

Harmony Sisters & Dallapé – Sataman valot (1937)

Video ei ole enää saatavilla

Naisääniä ei suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi juuri tuntenut. Operettitähti Annikki Arni levytti Dallapén kanssa joitakin kohtuullisesti menestyneitä iskelmiä. Malmsténien pikkusisko Greta Pitkänen oli pääosassa Georg-veljen Mikki Hiiri -lauluissa ja aloitteli uraansa iskelmälaulajana, kun sai yllättäen angiinamyrkytyksen ja kuoli jouluna 1938.

Ensimmäiset suomalaiseen iskelmämusiikkiin pysyvän jäljen jättäneet naisäänet kuuluivat Kotkasta 1930-luvun puolivälissä. Valtosen sisarukset Maire, Raija ja Vera olivat innoissaan amerikkalaisen Boswell Sistersin musiikista. Boswell Sisters oli niin ikään kolmen sisaren muodostama jazzvaikutteinen lauluyhtye, joka oli suosionsa huipulla 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Boswell Sistersiä ja muita elokuvissa kuulemiaan lauluyhtyeitä jäljittelemällä Valtosen sisarukset löysivät oman kolmiäänisen tyylinsä. Ensimmäisen kerran he esiintyivät radiossa keväällä 1935, ja siinä yhteydessä Yleisradion musiikkipäällikkö Toivo Haapanen keksi heille nimen Harmony Sisters. Saatuaan musiikilliseksi johtajakseen ja sovittajakseen kapellimestari George de Godzinskyn kaikki tapahtui nopeasti.

Levytysstudioon Harmony Sisters astui Helsingissä syksyllä 1937.
Jo ensisingle, käännösfoksi Sataman valot on kansainvälistä tasoa. Dallapé säestää kiireettömästi ja nautiskelevasti, sisarukset laulavat kauniisti ja pehmeästi. Enkelimäinen sopraano kuuluu nuorimmalle Raija Valtoselle, joka oli yhtyeen johtaja. Ei ole vaikea arvata, että Harmony Sistersin esikuvat löytyivät amerikkalaisista swinghenkisistä lauluyhtyeistä. Itse sisarukset nimittivät tyyliään sweetiksi.

Sisarusten kansainvälisestä eleganssista huolimatta myös suomalainen grammariyleisö otti heidät nopeasti omakseen: Sataman valot nousi Dallapén tunnetuimpien ja myydyimpien levyjen joukkoon.

Matti Jurva & Ramblers – Savonmuan Hilima (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Juttusarjan kolmannen osan swingpainotuksesta huolimatta ei pidä unohtaa, että valtaosa Suomessa myydyistä levyistä oli edelleen aivan muuta kuin anglosaksista jazzviihdettä. Suomalaisista ja slaavilaisista kansansävelmistä ammentavat, mieluiten haitarilla säestetyt jenkat, polkat ja valssit nauttivat kestävää kansansuosiota. Näin oli etenkin maaseudulla, jonka asukkaat muodostivat suomalaisten enemmistön vielä 1930-luvun lopussa.

Dallapé oli ollut Suomen suosituin yhtye käytännössä koko 1930-luvun ajan, eikä yksikään sen kilpailijoista kyennyt haastamaan sitä tosissaan yrityksistä huolimatta. Martti Jäppilän vastalauseista huolimatta yhtye katsoi asemansa niin vahvaksi, että soittajat saattoivat yhä enemmän keskittyä toteuttamaan musiikillista kunnianhimoaan piittaamatta suuren yleisön mieltymyksistä. Ironista kyllä, samaan aikaan vuosikymmenen alun edistyksellisin yhtye, Klaus Salmen johtama Ramblers oli kulkenut täysin vastakkaiseen suuntaan.

Esiintyessään Ramblers suosi edelleen anglosaksista jazzpainotteista ohjelmistoa, mutta levyillä yhtye päätyi säestämään Matti Jurvaa. Jurvan suosio oli kasvanut tasaisesti 1930-luvun mittaan, ja yhdessä sanoittajansa Tatu Pekkarisen kanssa hän oli taitava lukemaan grammariyleisön mieltymyksiä ja toiveita. 1930-luvun lopussa he pitivät melkeinpä yksin yllä humorististen, kertovien laulelmien kuplettiperinnettä.

Jurva ja Pekkarinen saivat palkintonsa kuplettiperinteen vaalimisesta vuonna 1938, kun kaksikon kuplettivalssi Savonmuan Hilima myi melkein 10 000 kpl. Se oli todennäköisesti 1930-luvun myydyin suomalainen levy heti vuosikymmenen vaihteessa ilmestyneen Georg Malmsténin Särkyneen onnen jälkeen. Näin Ramblers pääsi viimein lyömään Dallapén, vaikka omaa ansiota saavutuksessa oli vähän. Mahtava menestys lienee perustunut tarttuvaan melodiaan, Jurvan sympaattiseen tulkintaan ja ennen kaikkea kuopiolaisen Pekkarisen kirjoittamaan murretekstiin (litterointi omani):

”Niin kaanis oli ilima, mutta kaaniimpi oli Hilima
Niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj
Voe voe kun sais tuntee nuo tuhannet tunteet
Jotka silloin minun sielussain aelahtelj”

Haitarijazz-vesitaideteos. "Teos symboloi Kouvolan harmonikkaperinnettä sekä tämän päivän musiikkielämää kaupungissa."

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Teollisuustuotannon supistuminen ja pörssiromahdus lokakuussa 1929 käynnistivät Yhdysvalloissa tapahtumasarjan, joka johti maailmanlaajuiseen lamaan. Lama oli poikkeuksellisen syvä ja sen vaikutukset tuntuivat kaikkialla läntisen markkinatalouden vaikutuspiirissä. Sekä oikeisto- että vasemmistoradikalismi kasvattivat suosiotaan ankaran pulan vallitessa, ja synkimpinä aikoina monet epäilivät, ettei demokratialla sen enempää kuin markkinataloudellakaan olisi tulevaisuutta.

Suomessa maailmanpula alkoi vaikuttaa toden teolla vasta vuoden 1930 loppupuolella. Lama koetteli ankarasti rakennusteollisuuden kaltaisia suhdanneherkkiä aloja. Pahimmat iskut otti vastaan kaupunkien työväenluokka, ja pitkittynyt lama johti monessa perheessä huomattavaan kurjistumiseen.

Levymyynnin kannalta vuosi 1930 oli vielä hyvä vuosi, mutta seuraavana vuonna myynti romahti. Musiikkiteollisuuden kriisi ei kuitenkaan merkinnyt koko musiikkialan kriisiä. Tansseja järjestettiin paljon, joten ammattitaitoisille orkestereille riitti kysyntää. Dallapén kaltainen huippuyhtye saattoi laman aikana jopa kehittää toimintaansa entistä suureellisempaan suuntaan, ja alalle nousi myös uusia tähtiä.

Pulavuosina levyiskelmää dominoi juuri Dallapén mestaroima kotimainen haitarijazz. Suomalaisten suuri enemmistö osti levyjä ilmeisesti lähinnä kuuntelulevyiksi eikä niinkään tanssin taustalla soitettavaksi. Tanssitilaisuuksissa musiikkityylien kirjo oli laajempi, mutta gramofonin levylautaselle yhtiöt tarjosivat sitä, mitä kansa halusi.

Veli Lehto & Dallapé – Sulamith (1931)

1930-luku oli Dallapén suuruuden aikaa. Heinä-elokuussa 1931 orkesteri teki ensimmäisen kymmenen keikan kesäkiertueensa, joka vei sen Kymenlaaksoon, Viipurin seudulle, Savoon ja Tampereelle. Kiertue merkitsi järjestäjilleen huomattavaa taloudellista riskiä, minkä takia kaikki mahdolliset konstit oli otettu käyttöön. Kekseliäämmästä päästä oli Dallapén rekisteröiminen yhdistykseksi huviveron kiertämistä varten. Yhdistyksen tarkoitukseksi tuli ”soittoharrastuksen lisääminen ja säveltaiteellisen sivistyksen kohottaminen henkilöiden keskuudessa”.

Laulusolistina Dallapén ensimmäisellä kiertueella toimi 32-vuotias Matti Jurva, joka oli jo tuolloin tunnettu laulaja ja viihdetaiteilija. Jurva oli boheemi hahmo, ”yks Suomen tivoli” niin lavalla kuin yksityiselämässäänkin. Hän soitti banjoa, haitaria ja pianoa sekä lauloi, näytteli ja tanssi – jopa steppasi. Yhdessä kuplettilaulaja Tatu Pekkarisen kanssa hän oli kiertänyt Suomea ja Yhdysvaltoja 1920-luvun lopussa ja päässyt levyttämäänkin. Keikoilla hän oli käheine äänineen parhaimmillaan humoristisissa kappaleissa, mutta ennen kaikkea hän oli tuottelias lauluntekijä.

Sulamith on Jurvan ensimmäinen ikivihreä, jonka lauloi levylle Veli Lehto. Kauan ennen Teuvo Hakkaraista ja hänen neekeriukkojaan minareetti merkitsi kaukokaipuuta ja kangastuksia: persialaista mystiikkaa ja Tuhannen ja yhden yön tarinoita, mutta myös Hollywoodia ja Rudolph Valentinoa. Suomalaiseen yleisöön kaihoisa huokailu puri muutenkin kuin veitsi voihin, ja tässä tapauksessa veitsi oli vieläpä käsitelty aavikon kuumalla eksotiikalla. Pula-ajan klassikko on tehty hitaaksi foksiksi sovitetusta juutalaismelodiasta, Jurvan tehokkaasta sanoituksesta, Dallapén yksinkertaisesta mutta tarkasta soitosta ja Veli Lehdon haikeasta tenorista.

Video ei ole enää saatavilla

Leo Adamson & Ramblers – Muistan sua, Elaine (1932)

1920- ja 1930-lukujen vaihteessa levytetyt haitarifoksit eivät ole koko totuus ajan populaarimusiikista. Toki Dallapé oli suosittu koko maassa, mutta suurissa kaupungeissa diggailtiin myös vähemmän kansanomaisia jazzorkestereja, joissa torvisektio korvasi haitarit.

Monet yhtyeet ottivat haitarit käyttöön vain levyillä tai yleisön todella niin vaatiessa. Ensimmäisessä osassa mainittiin Asser Fagerströmin ja Eugen Malmsténin turhautuneet tunnelmat Viipurissa, mutta tappiomieliala valtasi laajemminkin alaa kunnianhimoisten jazzmuusikoiden parissa. Parhaiten amerikkalaisten esikuvien tyylinen hot jazz kolahti Helsingissä ja Turussa.

Turku oli sotien välissä Helsingin ja Viipurin ohella Suomen tärkein huvittelukeskus. Säännöllinen laivaliikenne Tukholmaan toi eurooppalaiset muotivirtaukset nopeasti kaupunkiin. Turussa tehtiin myös ensimmäinen suomalainen äänielokuva: valitettavasti keväällä 1931 ensi-iltaan tullut Sano se suomeksi on lyhyitä katkelmia lukuun ottamatta hävinnyt. Muun ohessa elokuva esitteli uutta suomalaista iskelmää, ja siinä esiintyivät niin Ture Ara kuin Georg Malmsténkin.

Elokuvassa nähtiin myös jazzhenkinen Zamba-orkesteri, jonka riveissä uraansa aloitteli helsinkiläinen pasunisti Klaus Salmi. Avioiduttuaan Turun Seurahuoneen omistajattaren kanssa Salmi lähti Turkuun uuden yhtyeen kanssa. Bändin ydin muodostui s/s Andanialla maahan tulleista amerikansuomalaisista jazzmuusikoista. Kun kokoonpanoa vielä täydennettiin suomalaisilla muusikoilla, sai alkunsa Ramblers, Suomen ensimmäinen moderni tanssiyhtye. Ramblersin soittajista etenkin karismaattinen saksofonisti-klarinetisti Wilfred ”Tommy” Tuomikoski oli harvinainen virtuoosi ja varhainen poptähti, jonka kampausta, pukeutumista ja jopa kävelytyyliä nuoret opiskelijat ja muusikot jäljittelivät.

Tanssimusiikissa Turun maine perustuikin pitkälti juuri Ramblersiin ja sen tarjoamaan esikuvaan niin musiikillisesti kuin tyylillisestikin. Klaus Salmi muisteli myöhemmin aikaa Turun Seurahuoneella:

”Me olimme vähän keikarimaisia. Päiväkonserteissa Turussa meillä oli lunch coat, siis raidalliset housut ja musta takki ja musta kravatti. Illalla kun soitettiin konserttimusiikkia, meillä oli tavallinen smokki, ja sitten kun tanssimusiikki alkoi, vaihdettiin punainen frakki. Se oli törsäystä, mutta me olimme vähän sellaisia.”

Ramblersin ensilevytys oli yhtyeen trumpetisti Alvar Kososen säveltämä ja Matti Jurvan sanoittama Muistan sua, Elaine, joka äänitettiin joko loppuvuodesta 1931 tai alkuvuodesta 1932. Joka tapauksessa levy ilmestyi vuoden 1932 puolella ja se edusti aivan uudenlaista tyyliä suomalaisessa levyiskelmässä ilmestyessään ankeimman pula-ajan, Mäntsälän kapinan ja Tattarisuon ruumiinsilvonnan keskelle. Edelleen kyse on foksista, mutta tässä haitari ja viulu on sysätty syrjään torvien tieltä. Leo Adamsonin lauluosuus on vielä perinteinen, mutta sitten kuullaan kaksi väitetysti improvisoitua ja varsin tyylikästä sooloa: ensin Salmen pasuunasoolo ja Tuomikosken klarinettisoolo.

Levy myi ilmeisesti joitakin satoja kappaleita, mikä sekin oli saavutus suomalaisen grammariyleisön maun tuntien. Nykyään Muistan sua, Elaine tunnetaan yhtenä ensimmäisistä suomalaisista jazzlevytyksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Georg Malmstén & Amarillo – Leila (1933)

Kun äänielokuvan voittokulku oli kerran lähtenyt liikkeelle, se vain kiihtyi kiihtymistään. Ensimmäinen suomalainen elokuvamusikaali Meidän poikamme merellä tuli teattereihin kevättalvella 1933, vain kaksi vuotta ensimmäisen äänielokuvan jälkeen. Jo Sano se suomeksi oli sisältänyt erilaisia musiikkinumeroita, mutta tällä kertaa kyse oli täysiverisestä musikaalista.

Elokuvan tuottanut Suomi-Filmi oli 1930-luvun alussa konkurssin partaalla, ja talvella 1932 filmituotanto jouduttiin pysäyttämään. Yhtiön johtaja ja pääohjaaja Erkki Karu muisti tuolloin joitakin vuosia sitten ohjaamansa mykän armeijafilmin Meidän poikamme. Elokuva oli menestynyt hyvin, ja nyt tarvittiin jotain samanlaista. Karu päätti käyttää hyväkseen ajan oikeistolaista henkeä ja kasvavaa maanpuolustusintoa. Uudet panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen sekä sukellusvene Iku-Turso olivat juuri valmistuneet, ja puolustusvoimien tuki niitä esittelevään filmiin oli taattu.

Georg Malmstén oli itsestään selvä valinta pääosaan, olihan nuori iskelmätähti palvellut laivastossa ja soittanut laivaston soittokunnassakin. Malmstén myös auttoi elokuvan käsikirjoittamisessa ja vastasi musiikista. Uusia lauluja syntyi helposti, mutta suurimmaksi hitiksi noussut Leila oli vähän vanhempi kappale.

Leila oli alun perin Hangö-valsen, ruotsinkielinen ylistys kauniille kylpyläkaupungille. Toisella kotimaisella (Malmsténin ensimmäisellä) Molli-Jorista ei ollut tietoakaan, eikä kepeä tunnelma muuttunut kielen vaihtuessa. Elokuvaa varten tarvittiin toki suomenkieliset sanat, jotka kirjoitti vanha tuttu Roine Rikhard Ryynänen. Malmsténia säesti helsinkiläinen haitarijazzorkesteri Amarillo, Dallapén paikalliskilpailija.

Meidän poikamme merellä menestyi erinomaisesti. Se oli vuoden 1933 katsotuin elokuva Suomessa, mikä luonnollisesti tuntui myös lippukassoilla. Suomi-Filmin talous oli pelastettu, ja vähemmän yllättävästi jatko-osan tekeminen alkoi melkeinpä saman tien. Karun propagandatrilogian täydensi vuonna 1934 valmistunut Meidän poikamme ilmassa – me maassa.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Jurva & Dallapé – Tullaan tullaan (1934)

Vuonna 1934 lama alkoi hiljalleen hellittää Suomessa. Suurin piirtein samoihin aikoihin haitarifoksien valta-asema suomalaisessa iskelmämusiikissa alkoi murtua, ja niiden rinnalle ilmestyivät jenkat ja tangot. Valsseja oli toki levytetty kaiken aikaa. 1930-luvun alussa Matti Jurva oli laulanut levylle lähinnä fokseja, mutta vuoden 1933 paikkeilla hän löysi oman äänensä ja keskittyi tästä eteenpäin melkein yksinomaan jenkkoihin ja polkkiin. Epäilemättä yksi syy tähän oli Dallapén säestyksellä levytetty vuoden 1934 ykköshitiksi noussut kuplettijenkka Tullaan tullaan. Levyä myytiin noin 4 000 kpl, mikä oli erinomainen saavutus keskellä pula-aikaa.

Melodia saattaa olla vanha kansansävelmä ja sanat mahdollisesti Jurvan pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Tatu Pekkarisen kynästä, mutta ehtaa Jurvaa laulussa on kansanomainen ja optimistinen tulkinta. Dallapé-soundi kuuluu tässäkin läpi erityisesti Eino Katajavuoren ksylofonin ja samana vuonna pohjoismaisen haitarimestaruuden voittaneen Viljo ”Säkkijärven polkka” Vesterisen haitarin vuoropuhelussa. Väitetään koko pula-ajasta toipuvan Suomen osanneen ulkoa laulun kertosäkeen, joka on edelleen kuranttia kamaa ainakin hintatiedoiltaan:

”Tullaan, tullaan toimehen me tullaan
vielä on viitonen kahviin ja pullaan
päivä se on vielä huomennakin
eletään me sitten vähän reilummin”

Snapsua laulussa tarjoava Jurva ei tunnetusti itse snapsuista kieltäytynyt, ja hänen toimensa Dallapén vakituisena solistina päättyi näihin aikoihin. Boheemina taiteilijaluonteena Jurva sopeutui huonosti säännöllisiä elämäntapoja vaativaan ammattilaisorkesteriin. Kaikesta huolimatta hän oli 1930-luvun ahkerimpia levyttäjiä Malmsténin veljesten rinnalla, ja hänen menestyksellisin kautensa oli vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

A. Aimo & Dallapé – Arpiset haavat (1934)

Georg Malmsténia Leilalla säestävän Amarillon ura kääntyi nousukiidosta laskuun vuoden 1932 paikkeilla. Amarillon kanssa levytyssopimuksen tehnyt Helvar-yhtiö teki konkurssin, ja orkesterin soittajat joutuivat jatkamaan uraansa amatööreinä päivätöidensä lomassa.

Dallapé oli tuolloin jo ammattilaisorkesteri, ja kesällä 1932 se teki toisen kesäkiertueensa, joka oli paljon ensimmäistä pidempi. Kiertue kesti toukokuun puolivälistä elokuun loppuun ja se käsitti 90 paikkakuntaa. Mainostemppuna orkesterin johtaja Martti Jäppilä, joka tunnettiin myös kovana urheilumiehenä, toteutti käsittämättömän päähänpiston: hän päätti juosta koko matkan keikkabussin perässä. Taival jäi puolitiehen, mutta oman arvionsa mukaan Jäppilä juoksi kesän aikana kuitenkin kunnioitettavat 800 kilometriä. Temppu teki tehtävänsä, sillä kiertue oli suurmenestys.

Dallapélla ja Jäppilällä oli kaikesta menestyksestään huolimatta ongelma. Matti Jurvan lähdettyä omille teilleen orkesteri oli jälleen ilman laulusolistia. Aiemmin joku yhtyeen soittajista oli vastannut laulusta muiden tehtäviensä ohessa, mutta nyt laulusolistit olivat muotia: Yhdysvalloissa oli Bing Crosby ja meillä Georg Malmstén. Kumpikaan ei ollut käytettävissä, joten Jäppilä kohdisti katseensa toisaalle.

Jäppilä ratkaisi pulman kaappaamalla kilpailevan Amarillon riveistä Aimo Anderssonin, paremmin A. Aimona tunnetun laulajan. Amarillon muusikot eivät tietenkään olleet tyytyväisiä tilanteeseen, mutta vielä pahempaa oli se, että Dallapé vuokrasi Heimolan talon, joka oli ollut Amarillon vakipaikka jo puolisen vuotta. Ammattilaisorkesteri oli kukistanut vastustajansa, joka jäi lähinnä paikalliseksi suuruudeksi.

A. Aimon suurin hitti Dallapén solistina oli syksyllä 1934 levytetty mollivalssi Arpiset haavat, kotimaisten angstibiisien klassikko. Laulun säveltäjä ja sanoittaja on itse asiassa virolaissyntyinen immigrantti Hannes Konno, mutta syntyperästään huolimatta Konno näyttää sisäistäneen suomalaiskansallisen ranteet auki -mentaliteetin esimerkillisesti:

”Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
anna muistojen katkerain kuolla
koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa”

Video ei ole enää saatavilla

Goerg Malmstén & Dallapé – Valkea sisar (1934)

Georg Malmstén oli ollut tyytymätön Amarillon kanssa tehtyihin levytyksiin elokuvan Meidän poikamme merellä lauluista, joten hän levytti laulut uusiksi Dallapén kanssa. Kun yhteistyötä viimein kokeiltiin, sekä Malmstén että Dallapén Martti Jäppilä havaitsivat sen sopivan tarkoituksiinsa. Dallapé oli nopeassa tahdissa kasvanut suurorkesteriksi: Jäppilä oli lisännyt orkesteriin pianon ja torvisektion, ja uusiksi soittajiksi oli saatu laadukkaita muusikoita, kuten Ramblersin Alvar Kosonen ja Wilfred ”Tommy” Tuomikoski. Kotipaikkanaan yhtye piti Heimolan taloa, entistä eduskuntataloa, jonka vanhaan istuntosaliin mahtui kerralla jopa 1 500 tanssijaa. Malmsténista Jäppilä sai kaipaamansa tähtisolistin, ja Malmstén sai rinnalleen valmiin orkesterin ja hienot puitteet alati vaihtuvien olosuhteiden sijaan.

Loppuvuodesta 1934 levytetty Valkea sisar oli ensimmäinen Georg Malmsténin laulama Dallapé-hitti. Orkestroinniltaan laulu edusti vielä vanhaa haitarilinjaa, mutta uutta oli se, että laulu oli tango. Tango tunnettiin Suomessa jo entuudestaan, mutta kotimaiset menestystangot olivat harvalukuisia. Valkea sisar räjäytti pankin: hitiksi se nousi vuoden 1935 puolella ja myi noin 5 000 kpl.

Martti Jäppilä kirjoitti Valkean sisaren sanat Oulun lääninsairaalassa umpisuolileikkauksesta toipuessaan. Suomalaisessa kontekstissa tango viittasi tyypillisesti jonnekin kauas niin lyyrisesti kuin musiikillisestikin. Valkea sisar on kuitenkin varsin kotoperäinen iskelmä, mikä varmasti osaltaan selittää sen menestystä. Laulu on tavallaan seuraavien vuosikymmenten suomalaisten tangojen prototyyppi: slaavilainen mollisävelmä yhdistyy saksalaistyyppiseen marssipoljentoon.

Niin ikään laulun sanoitus on kovin kaukana Argentiinasta ja alkuperäiseen tangoon liitetyistä syntisistä mielikuvista. Sairaanhoitajalle kirjoitettu ylistys sopi hyvin 1930-luvun kansallisia ja konservatiivisia arvoja korostavaan ilmapiiriin. Ehkä ”sisar hento valkoinen” saa laulussa jopa ensiesiintymisensä, valistakoon joku jos tuntee ilmauksen alkuperän paremmin?

Video ei ole enää saatavilla

”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka.

Nuorgamin uudessa, viisiosaisessa sarjassa Suomi-iskelmän ensitahdit palataan popkulttuurimme juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa vuonna 1901, mutta suomalaisen äänilevyn varsinainen läpimurto tapahtui 1920-luvulla. Sisällissodasta toipuvassa maassa ihmiset muuttivat työn perässä maaseudulta kaupunkeihin, ja uudenlainen ympäristö tarjosi uudenlaisia huvituksia. Rahtilaivojen mukana satamakaupunkeihin kulkeutui kaikuja suuresta maailmasta, konkreettisimmin grammareiden ja savikiekkojen muodossa. Kansainvälisten vaikutteiden osalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1926.

Alkukesästä yhdysvaltalainen laiva nimeltä s/s Andania toi Helsinkiin 600 amerikansuomalaista turistia ja näitä matkalla viihdyttäneen, niin ikään amerikansuomalaisista muusikoista koostuneen Andania Yankees -orkesterin. Laivabändi palkattiin kesäkaudeksi Svenska Teaternin Oopperakellariin eli Oprikseen, joka sijaitsi nykyisen Teatterin paikalla. Tuolloin Suomessa kuultiin ensimmäisen kerran aitoa amerikkalaista jazzia, joka villitsi helsinkiläisnuorisoa ja kauhistutti heidän vanhempiaan. Osa soittajista jäi pysyvästi Suomeen, ja heidän monista yhtyeistään sai alkunsa suomalainen jazz.

Suurten kaupunkien ulkopuolella jazzia ei ymmärretty eikä arvostettu, joten amerikkalaisen jazzin vaikutus jäi vielä 1920-luvulla vähäiseksi. Suuri yleisö suosi saksalaisilla marssivaikutteilla höystettyjä slaavilaisia mollisävelmiä. Saksan vaikutuksesta kielii jopa sana ”iskelmä”: vastikään perustetun Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen keksi kääntää saksalaisen ”schlagerin” suomalaisittain ”iskusävelmäksi”, josta alettiin käytössä viljellä lyhyempää muotoa. Englanninkielinen ”hit” juontaa toki juurensa samasta ajatuksesta eli alussa kyse ei ollut niinkään laulujen genrestä kuin niiden suosiosta.

Iskelmät tulivat koko kansan ulottuville vuosikymmenen loppupuolella, kun Suomeen alettiin tuoda halpoja kannettavia gramofoneja. Säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta, jonka edesottamuksiin palataan tuonnempana, muisteli myöhemmin, että ”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Levyjen myynti alkoi kasvaa tullimaksujen pudottua vuonna 1928, ja huippuvuonna 1929 myytiin yli miljoona äänilevyä. Samaan päästiin seuraavan kerran vasta 1970-luvulla. Levyiskelmän läpimurto perustui halpoihin soittimiin ja levyihin, mutta myös tarttuviin kappaleisiin, joita nyt ensimmäisen kerran tehtailtiin suoraan suomalaisyleisölle.

Ture Ara & Suomi-tanssiorkesteri – Emma (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Ture Aran Emma eli Surkea rakkaustarina on Suomen ensimmäinen megahitti, joka ilmestyessään 1929 merkitsi suomalaisen levyiskelmän lopullista läpimurtoa. Levyä myytiin yli 30 000 kpl ja lyhyen ajan kuluessa siitä äänitettiin Suomessa ja Yhdysvalloissa kaikkiaan kahdeksan uutta versiota. Englantilaiselle, Suomen levymarkkinoita pitkään hallinneelle Gramophone-yhtiölle Emman menestys merkitsi hurjaa myyntipiikkiä muuten alavireisesti kuluneeseen vuoteen.

Laulun melodia perustuu vanhaan suomalaiseen rekilauluun ja mutkan kautta perinteisiin slaavilaisiin valsseihin, mutta Evert Suonion kirjoittama tarina petollisesta Emmasta ja Ture Aran komea tulkinta antoivat vanhalle sävelmälle uuden elämän. Kappale oli juuri sopivan laskelmoitu suomalaiseen makuun, ja siihen ihastuttiin niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.

Itsensä Aino Acktén johdolla laulua opiskellut Ture Ara oli alun perin aikonut oopperaan ja sinne lopulta päätyikin, mutta levytti myös iskelmämusiikkia vielä myöhempinä vuosinaankin. Tuskin yksikään Aran iskelmä on kuitenkaan jäänyt elämään siinä määrin kuin juuri Emma.

Georg Malmstén & Odeon-orkesteri – Särkynyt onni (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestystä ihmetellessään kilpaileva Parlophon-yhtiö päätti yrittää jotakin samantapaista, joten sen myyntipäällikkö etsi käsiinsä niin ikään oopperaa opiskelevan nuoren miehen. Haaviin tarttui Georg Malmstén, joka oli Ture Aran opiskelukaveri Aino Acktén oopperaluokalta.

Saatuaan hyvät arvostelut ensikonsertistaan keväällä 1929 Malmstén kutsuttiin Parlophonin koelauluun, ja pian 26-vuotias laulaja oli jo matkalla Berliiniin levyttämään. Hän oli joitakin vuosia aiemmin esiintynyt Helsingissä Esplanadin lavalla laivaston soittokunnan kanssa ja oppinut tuntemaan suomalaisen yleisön musiikkimakua sen verran, että tiesi surumielisten slaavilaistyylisten mollivalssien vetoavan kansaan parhaiten. Pelatakseen varman päälle Malmstén pyysi ystäväänsä sanoittaja Roine Rikhard Ryynästä tekemään laulun sanoista ”niin surulliset kuin mahdollista”.

Parlophon ei lämmennyt Malmsténin tuotokselle, vaan levymogulit pyörittelivät päitään ja toivoivat Malmsténilta jatkossa hieman hilpeämpää tuotantoa. Nuori laulaja piti kuitenkin pintansa, ja lopulta kävi selväksi, että hänen arvionsa oli osunut oikeaan: lopputuloksena Särkynyt onni, noin 17 000 myytyä levyä ja koko iäksi jäänyt lempinimi Molli-Jori.

Valter Eloranta – Ilta Viipurissa (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki oli nuoren tasavallan pääkaupunkina ja sen suurimpana kaupunkina luonnollisesti myös musiikkielämän keskus, mutta ei sen ainoa keskus. Viipuri maan toiseksi suurimpana kaupunkina veti puoleensa muusikkoja, sillä kaupungin yöelämällä oli kansallisesti varsin riehakas maine. Pianisti Asser Fagerström muisteli myöhemmin:

”Helsingin ja Viipurin ravintolaelämä olivat aivan erilaisia. Täällä Helsingissä ravintola Opriksessa sai tuskin puhuakaan kun hovimestari tuli sanomaan: sshhh – häiritsette asiakkaita. Lähdin 1930 veljeni yhtyeeseen Viipurin Pyöreään torniin. No, ensimmäinen iltamme oli vapaa ja menimme ravintola Lehtovaaraan. Se oli kuin nuijalla täynnä väkeä, meteli niin kova kuin olisi ollut vähintäinkin tuhat ihmistä, ja ne lauloi ja ne puhui. Se oli niin hurja vastakohta Helsingille että olisi luullut että ollaan Pariisissa tai jossain ulkomailla. Mutta Viipurissakin soitettiin vielä saksalaisia kappaleita ja ruotsalaista meriväen musiikkia.”

Myös Georg Malmsténin veli, jazzpioneeri Eugen Malmstén soitti orkesterinsa The Flapper’s Dance Bandin kanssa yhden talven Viipurin Pyöreässä tornissa. Fagerströmin tavoin hän harmitteli Viipurin laahaavan musiikkimakunsa puolesta edistyksellisemmän Helsingin jäljessä. Orkesterin tyylikkäitä jazzsovituksia ei siellä ymmärretty, vaan yleisö toivoi vanhoja fokseja.

Vapaamielisen kaupunkielämän ja vanhoillisen musiikkimaun ristiriita tulee hauskasti esille Valter Elorannan laulussa Ilta Viipurissa, saksalaisesta suosikki-iskelmästä Abends in dem kleinem Städtchen tehdyssä käännösversiossa. Jazzista kyllä lauletaan, mutta musiikillisesti siitä ollaan vielä varsin kaukana. Laulun sanoitus oli kuitenkin niin uskallettu kuin 1920-luvun Suomessa oli ylipäänsä mahdollista:

”Jatsata saa siellä aina, arkena ja sunnuntaina
kahviloissa siellä löytää jatsityttö tiensä pöytään
alussa voi vastustella ’ei ei ei’
myöhemmin hän kuiskaa mulle ’hem till mig’”

Ture Ara & Suomijazz-orkesteri – Asfalttikukka (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestyksen johdosta Gramophone-yhtiö halusi uusia saman reseptin. Fazerin musiikkikaupassa, joka edusti Gramophonea Suomessa, työskenteli lahjakas Pietarissa syntynyt säveltäjä Ernest Pingoud, joka askarteli joutoaikanaan iskelmän parissa. Modernismista ja urbaaneista aiheista vaikuttunut Pingoud hallitsi myös slaavilaisen melankolian, ja (keihäänheiton olympiamitalisti) Väinö Siikaniemen sanoituksen tuella nämä teemat kohtasivat toisensa haikeasti valssissa Asfalttikukka.

Levy myi noin 27 000 kpl jääden siis vain vähän jälkeen Emman menestyksestä. Sävellys on jälleen lainaa venäläisestä valssista, mutta sinällään sievää melodiaa mielenkiintoisempi on laulun sanoitus. Kaupunkimaisemaan sijoittuva Asfalttikukka lienee nimittäin suomalaisen iskelmän ensimmäinen aiheeltaan urbaani hitti:

”Laulu kaupungin, yllä asfaltin
kesäiltana huumaten soi
neito armahin, sulo parmahin
sinut sattuma tielleni toi”

Asfalttikukan myötä Ture Ara sai nimiinsä uuden menestysiskelmän, joskin laulajaksi mainittiin tällä kertaa Topi Aaltonen. Ilmeisesti oopperauraansa aloitteleva Ara halusi erottaa vakavan ja kevyen puolensa, joten kevyttä puolta varten oli keksittävä salanimi. Syystä tai toisesta Ara päätyi supisuomalaiseen Topi Aaltoseen. Aaltosen henkilöllisyydestä poiketen laulussa mainittu ”sulo parmahin” on jäänyt merkitykseltään arvoitukselliseksi jo useammalle sukupolvelle.

Veli Lehto & Dallapé – Petsamo (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien aikojen maineikkain suomalainen tanssiorkesteri lähti pitkälle matkalleen 1920-luvun puolivälissä Helsingin Sörnäisistä. Yhtyeen perustajajäsen, haitaristi Martti Jäppilä johti Sörnäisten kommunistinuorten Rajamäen pojat -nimistä työväenlauluyhtyettä. Rajamäen poikien kautta Jäppilä tutustui samanhenkisiin nuoriin muusikoihin ja alkoi esiintyä näiden kanssa vuonna 1926 illanvietoissa ja päivätansseissa Jäppilän italialaiselta harmonikalta lainatulla nimellä Dallapé.

Vuosikymmenen vaihteessa Dallapélle ominainen suomalaista kansanmusiikkia ja Saksan kautta suodattuneita ragtime-vaikutteita yhdistelevä haitarijazz alkoi vakiintua Suomen suosituimmaksi iskelmätyyliksi ja Dallapé genren suosituimmaksi yhtyeeksi. Esiintymiskutsuja sateli myös porvarillisille tanssipaikoille, ja orkesterin reviiri laajentui käsittämään koko Suomen. Jäppilän ja trumpetisti Valto Tynnilän yhteistyöstä muodostui Suomen ensimmäinen hittitehdas, joka tuotti tuhansia levyjä myyneitä menestysiskelmiä kuin liukuhihnalta.

Dallapén kiertueet tuottivat Jäppilä-Tynnilä-duolle roppakaupalla materiaalia lauluihin, minkä seurauksena yhtyeen varhainen katalogi muistuttaa Suomen maantieteen oppituntia: vuonna 1929 oli tutustuttu Aavasaksaan ja Lappiin, ja seuraavana vuonna oli Imatran, Valamon ja Petsamon vuoro. Petsamo oli Dallapélle tyypillinen Eino Katajavuoren ksylofonisoololla höystetty foksi, jota leimasi kadehdittavan mutkaton näkemys maamme eksoottisimman kolkan asukkaiden rakkauselämästä:

”Rakkaus Petsamossa on sangen ihanaa
Petsamolaiset lempivät laihaa, lihavaa
Kansalla siellä yllä on turkispakkaus
Vain turkiksissa hehkuu rakkaus”

Petsamon laulajaksi mainittu Veli Lehto oli teologian ylioppilas Viljo Lehtisen salanimi. Turkulaistaustainen Lehtinen rahoitti teologisia opintojaan laulamalla Dallapén säestyksellä ja kilpaili kansansuosiosta jopa Malmsténin veljesten kanssa. Hän oli 1930-luvun tunnetuin turkulainen iskelmäsolisti, mutta suurelle yleisölle hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastui vasta 1970-luvulla.

Yrjö Haapanen & Rajamäen poikain orkesteri – Laulu tulipunaisesta ruususta (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Rajamäen poikain orkesterin nimellä levytetty Laulu tulipunaisesta ruususta on todellisuudessa sekin Dallapén esittämä. Orkesterilla oli sopimus Pohjoismaisen Sähkö Oy:n Homocord-merkin kanssa, ja levyttääkseen toiselle merkille sen oli esiinnyttävä salanimellä. Vanhalta kantaorkesterilta lainatulla nimellä Dallapé äänitti Varsovassa liudan kappaleita, joiden joukkoon lukeutuu myös Laulu tulipunaisesta ruususta.

Sittemmin nimellä Tulipunaruusut tunnetun foksin säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta oli monipuolinen kulttuurin sekatyöläinen, joka tunnetaan nykyisin lähinnä iskelmäklassikoistaan kuten Silmät tummat kuin yö, Lennä mun lempeni laulu ja Pustan poika. Hurmerinta ajautui musiikkialalle oikeastaan sattumalta näytettyään tuotoksiaan vanhemmille muusikoille Brondan taiteilijakahvilassa Helsingissä. 1930-luvun vaihteessa Hurmerinta lähes asui Brondalla, ja ilmeisesti siellä syntyi iskelmänikkarin läpimurtoiskelmä, Laulu tulipunaisesta ruususta.

Unkarilaisaiheet viehättivät Hurmerintaa yli kaiken: jos kuulet iskelmässä liikuttavan pustan maisemissa, on todennäköistä, että kyse on Hurmerinnan luomuksesta. Itse hän selitti Unkari-mieltymystään kansallisella sukulaisuudella, olihan heimoaate voimissaan sotien välisenä aikana. Myös Hurmerinta puuhasteli oikeistolaisten liikkeiden parissa sen verran, että katsoi parhaaksi muuttaa nimensä Kempiksi vuonna 1943.

Tulipunaruusuista on myöhempinä vuosikymmeninä tullut eräs Suomen soitetuimmista humppaiskelmistä, mutta alkuperäinen versio ei ollut mikään suurmenestys. Laulua tulipunaisesta ruususta myytiin joitakin tuhansia levyjä, ja vasta myöhempi suosio synnytti legendan huikeasta aikalaismenestyksestä. Nopea foksi äänitettiin kiireessä, mikä ehkä kuuluukin innokkaassa mutta osin sekavassa soitossa. Huomion varastaa tällä kertaa rumpalina toimineen Martti Jäppilän lähinnä ennakkoluulottomaksi luonnehdittava lautastyöskentely.