”Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.”

Minun on poikkeuksellisen helppo sanoa, mistä kaikki alkoi. Joku oli suositellut levyä ja ostin sen niin kuin jonkun suosittelemia levyjä joskus ostettiin. Grandaddy – The Sophtware Slump.

Arvelen, että kuljetin albumin kotiini samassa pinossa monen muun kaltaisensa kanssa. Pistin sen soittimeen pikemminkin omistamisesta kuin löytämisestä ilahtuneena. Mutta kun avausraita He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot alkoi soida, tunne muuttui täysin.

Minä muutuin täysin.

Tämä liittyi siihen, mitä olin tuolloin. Laulu ilmestyi suunnilleen niihin aikoihin, kun hautasin tietoisesti lukiovuosien aikaista ihanneminääni, voimakkaan idealisoitunutta romantikkoa. Olin kasvanut hänen nahastaan ulos, häpesin häntä: hänen hattaraista ajatustaan paremmasta maailmasta sekä hänen kestämättömän hurmahenkistä humanismiaan. Tunsin, että maailma oli tuollaiselle hahmolle liian kulmikas ja kova; mieluummin paadutin itseäni ripauksen, antauduin kyynisen intellektualismin vietäväksi, enkä välittänyt mitä mahdollisesti menetin.

Uusi identiteetti jäi tietenkin vajaaksi, olihan se väkipakolla luotu ja alkujaankin väärää kokoa. Kun kielsin itseltäni sen surumielisen pilvireunan, joka oli saanut maailman tuntumaan merkitykselliseltä, jäi tilalle lähinnä ääripäiden väliin pingotettu tyhjyys. Niinpä kaipasin koko ajan menneeseen minääni, vaikka en pystynyt enää olemaan tuo ihminen. Syytin ristiriitaisesta olostani muita, koska haurauden tilkkeeksi omaksuttu ylpeys esti katsomasta lähemmäs.

Tämän asetelman äärelle Grandaddy kuljetti minut ainutlaatuisella tavalla. Tunsin, että yhtye lauloi hylkäämästäni minästä, jota kaipasin vaikka en voinut hyväksyä että olin joskus ollut sellainen. He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot osoitti kiertelemättä miten oli käynyt, mutta laulun haikea melodisuus pikemminkin lohdutti kuin hieroi kohtaloa vasten kasvojani. Yhtyeen laulaja, Jason Lytle, tuntui olevan puolellani.

Kun laulu eteni kliimaksinomaiseen ”did you love this world, did this world not love you” -kysymykseensä, puhkesin heti ensi kuulemalla kyyneliin. Niin vakaasti uskoin rakastaneeni joskus maailmaa – ja niin voimakkaasti koin tuon rakkauden käyneen mahdottomaksi.

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

The Sophtware Slump oli pieni universumi, joka selitti itse itsensä ja laskostui peitoksi ylleni. Grandaddya levy ei kuitenkaan kuvastanut kuin osittain. Kun lähdin albumista innostuneena tutkimaan orkesterin historiaa, löysinkin jotain aivan muuta kuin mitä arvelin. Löysin joukon lippalakkipäisiä skeittareita, jotka vähät veisasivat totunnaisuuksista, ja joiden elämänkehäksi tuntuivat riittävän autotallien eteen asettuneiden olutrinkien sisäpiirit. Löysin kiipeämättömän kasan rikkinäisiä ääniä, romutettuja riffejä, piinaavia rytmejä ja ohueksi kiertynyttä laulantaa. Löysin sanoja, joista käsitin vain sen, etteivät ne kertoneet elämästäni mitään. Ja löysin lauluja, jotka olisin halunnut kuulla aivan toisenlaisina.

Samastumisen rinnalle kiilasi arvoitus.

Sen koommin olen viettänyt loputtomia hetkiä tuon arvoituksen parissa, nauttien hämmennyksestä vähintään yhtä paljon kuin oivalluksista. Samalla olen saanut perustiedot paikoilleen. Tiedän että Lytle, rumpali Aaron Burtch ja basisti Kevin Garcia perustivat Grandaddyn Kalifornian Modestossa vuonna 1992. Tiedän että orkesteri purkitti loputtomat määrät demoja ja keikkanauhoitteita ennen kuin julkaisi viisihenkiseksi laajentuneena (perustajajäsenten ohella kitaristi James Fairchild ja kosketinsoittaja Tim Dryden) ensimmäisen albuminsa, Under the Western Freewayn vuonna 1997. Tiedän että yhtye kulki 2000-luvun alkuvuodet kohti vääjäämätöntä loppuunpalamista ja hajoamista. Tiedän että Lytle teki tämän jälkeen sekä onnistuneita soololevyjä että vaihtelevia projekteja muiden taiteilijoiden kanssa. Ja tiedän että usein hänen uskollisena aseenkantajanaan on toiminut rumpali Burtch.

Tiedän myös että viime vuonna, Grandaddyn noustua juuri uudelleen jaloilleen, basisti Garcia kuoli aivoinfarktiin. Ja että kukaan ei tiedä tällä hetkellä yhtyeen tulevaisuudesta mitään.

Kokonaisuuteen on kuitenkin jäänyt aukkoja; yhtälö ei ole täydellistynyt, osat ovat jääneet hankaamaan toisiaan vasten. Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.

Sillä Lytle puhuu poikkeuksellisen kiertelemättä juuri musiikkinsa kautta. Hän avaa lauluissaan pitkästymisensä ja ahdistuksensa, tavoittelee unelmia, kuluttaa kulttuuriviestejä ja on halutessaan pikkumaisen pirullinen. Hän sijoittaa itsensä kiertelemättä keskelle niskapunan kukittamaa yhdysvaltalaisesikaupungin mentaalista maailmaa, mutta haaveilee samalla metsistä, järvistä, vuoristoista.

Tämä kokonaiskuva kirkastui olennaisesti muutama vuosi sitten, kun Lytle alkoi kerätä rahaa aivokasvaimen saaneen siskonsa hoitoon ja avasi pikkusummalla koko äänitearkistonsa. Saataville tuli liuta konserttinauhoituksia, arkullinen Grandaddyn demoja ja kaikki yhtyeen omakustannejulkaisut. Aineiston selaaminen on vaatinut monin paikoin närästyslääkettä ja kärsivällisyyttä, mutta palkinto on ollut vaivan arvoinen. Vain moninaisuuden hyväksymällä on ollut mahdollista saada edes pieni käsitys siitä, mistä kaikesta Grandaddyssa tai Lytlessä on ollut kyse. Ja yhtä lailla tuon kokonaisuuden edessä on pitänyt todeta nöyrin mielin, että ehkä minun ei ole edes tarkoitus käsittää.

Sillä ei musiikissa ole kyse käsittämisestä. Ainakaan Grandaddyn musiikissa. Siinä on kyse jostakin paljon hienosyisemmästä, vaikkakin samalla romuluisen suuresta. Ihmisestä, ehkä. Tai ihmisistä. Mutta myös ajasta jossa he elävät, paikoista joihin heidät on heitetty, tavaroista joita he kuluttavat, lauluista joita he kuuntelevat.

Sekä lippalakeista, ruutupaidoista, rullalautailusta, ruohonleikkureista, peuroista ja kylpyankoista. Luulisin.

Vuorenhuiput

Grandaddy: Under the Western Freeway (1997)

Kuvittele ajavasi kalifornialaisen kaupungin reuna-alueella. Aurinko roikkuu taivaalla intohimottomasti, helleusvan ja saastesumun kalventamana. Kesä on jatkunut niin pitkään, että olet turtunut siihen. Silti sen vääjäämätön katoaminen kalvaa mielen tylpäksi. Näkymä on pölyinen ja itseään toistava; autojen kyljet, kohtuuttoman leveät tiet, valkolautaiset omakotitalot, puuttomat pihat, ketjuravintolat, varastohallit, kellertyneet liput. Samanlaisuutta silmänkantamattomiin. Etkä pääse koskaan pois. Ruumiisi on liian veltto viedäkseen sinut horisontin taakse. Se ei usko enää siihen, että tunnet jotakin.

Ja silti tunnet, voi hyvä luoja miten tunnetkin.

Olet Under the Western Freewayn maailmassa.

Grandaddyn varsinainen debyytti oli häkellyttävä pelinavaus. Yksikään sen elementeistä ei ollut vieras, olihan orkesteri kulkenut demoillaan vääjäämättä kohti tätä pistettä. Silti levy merkitsi valtavaa kasvua, vision äärimmäistä kirkastumista, tunteen ja rohkeuden lopullista tasapainoa. Grandaddy kuljetti sekä sävellyksiään että sovituksiaan kohti yhtä mentaalista tilaa, joka laajeni paljon alkupistettään kauemmas. Yhtye tiesi mistä lauloi, se tiesi miten kuorruttaa kappaleensa ja se tiesi miten paljon tilaa se voisi jättää sattumalle. Silti se osasi olla itsevarmuutensa alla myös haavoittuvainen, maanläheinen ja kolhittu. Ja tulla niin lähelle, että hennoinkin ääni raapi sieluun lähtemättömiä jälkiä.

Kuten debyyttilevyllä pitääkin, Grandaddy löi luun kurkkuun jo avausraidalla. Virttyneisyydessään suureellinen ja melodisuudessaan musertavan surumielinen Nonphenomenal Lineage osoitti yhtyeen muuttuneen sekä aiempaa oivaltavammaksi että haavoittuneemmaksi. Soittimet levittivät sävelen ylle sumun huntuja ja iltakajon värejä; ne kohisivat kuin kaukainen maantie, surivat kuin asfaltin ääreen kuihtuvat ansarikukat ja kolisivat kuin tuulen kuljettama tyhjä Budweiser-tölkki. Samalla sanat jättivät hyvästejä ja rukoilivat ymmärrystä aivan kuin yhtye olisi halunnut pyytää anteeksi musiikkinsa täydellistynyttä kunnianhimoisuutta. Vaikutelma oli häkellyttävä. Se pakotti kuuntelemaan.

Seuraavalla raidalla silmään iskettiin isompi vaihde. A.M. 180:n viettelevästi makeillut kosketinkoukku käynnisti levyn toden teolla ja manasi rytmeihin uudenlaisen uhon. Ja vaikka peli oli jo tässä vaiheessa selvä, oli runsaudensarvi vasta aukeamassa. Grandaddy ryhtyi piirtämään toinen toistaan nuhruisempia kuvaelmia joutilaista kadunvarsista yksinäisine lähiöpihoineen, intohimojensa kangistamista vapauden tuntemuksista sekä tappiomielialaksi kääntyneistä toiveista tavoittaa vielä joskus jotakin kaunista.

Musiikki tanssitti jokaista kuvaa lasijauheen päällä. Tasaisten mutta nyrjähdysvalmiiden rytmien rinnalle asemoitiin kitaroiden ja koskettimien taisteluharjoituksia, joissa oli jotakin kaoottista, mutta jotka oli samalla helppo ymmärtää tarkoituksella asetelluiksi. Tunteiden viimeisenä kiintopisteenä soi Lytlen ohut, valittava, mutta turhautuneisuudestaan rajattoman voimat saanut ääni; ihmisen ääni roinan keskellä.

Varsinaisia iskusäveliä Under the Western Freewaylla oli oikeastaan vain kaksi, A.M. 180 ja purevuutensa neuroottiseksi, syyllistäväksikin turhaumaksi vääristänyt Summer Here Kids. Muilta osin albumi tarjoili ennen kaikkea kollaaseittain hahmottuneita äänivalleja, absurdismia, värejä, tarttuvia kosketinkoukkuja ja likaisen lasin takaa katseltua Brian Wilsonia, mutta myös hiekanharmaata banalismia ja baseball-lakin alle puristunutta perspektiivittömyyden tuskaa. Albumi oli Why Took Your Advicen periaatteellista itsesääliä, Everything Beautiful Is Far Awayn tietoisen kömpelöä leikittelyä ja nimikkoraidan juopunutta kosketinusvaa, sekä yhtä lailla sarja pitkittyneitä, äärimmäisestä tylsyydestä kumpuavia sisäpiirivitsejä. Se häiritsi kauneudellaan ja helli rujoudellaan.

Tylsäksi levy muuttui korkeintaan hetkittäin, sietämättömäksi ainoastaan lopputäytteeksi ympätyllä yösirkkaluupillaan.

Debyytin kypsyyttä – ja sitä kautta täydellisyyttä – selitti varmasti osaksi se, että Grandaddy oli kulkenut pitkän tien ennen ensimmäisen todellisen näyttöään. Samalla se oli ehtinyt työstää osaa levyn kappaleista jo muutaman vuoden ajan. Esimerkiksi Laughing Stock, Why Took Your Advice ja Lawn & So On olivat tulleet demomuodossaan tutuiksi jo Don’t Sock the Tryer -kasetilta kaksi vuotta aiemmin. Hiominen ei ollut kuitenkaan syönyt teoksilta terää saati saanut bändiä kyllästymään niihin. Pikemminkin laulut omaksuivat nyt täydellisimmän muotonsa osana alati vaihtuvaa äänien tekstuuria, jossa jokainen yksityiskohta oli yhtä tärkeä kuin kokonaisvaikutelma.

Under the Western Freeway ei loppujen lopuksi vienyt minnekään. Mutta se latasi ahtaan olinpaikkansa niin täyteen elämää, tuntemuksia ja avaruuksia, että sen ankarassa totuuskuvassa oli myös todellisuuspaon oljenkorsi. Eikä tuo korsi ole hapertunut vieläkään. Kun Grandaddy julkaisi debyyttinsä tuplavinyylinä sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ei yksikään ääni – sirkkaa lukuun ottamatta – kuulostanut ikääntyneeltä tai turhalta. Perspektiivi oli yhä tuore, ajaton. Mikään ei ollut muuttunut. Esikaupunki oli ennallaan.

Ihan niin kuin jokainen kappale oli luvannutkin sen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Sophtware Slump (2000)

”Adrift again 2000 man”

Avaussanat kaikuivat painavina. Mitä lähemmäs vuosituhannen vaihde oli käynyt, sitä johdonmukaisemmin siihen liittyneet utopiat olivat vaihtuneet ontoksi kauhuksi. Teknologian oli pitänyt siivittää ihmiskunta helppoon ja täyttymykselliseen elämään, mutta vapautuksen sijasta ihmiset tuijottivatkin jännittyneinä tietokoneidensa digitaalinumeroita. Kaataako Y2K koko sivilisaation? Ja jos kaataa, mitä kaikkea siinä oikeastaan menetetään? Tietoa? Järjestys? Jotakin suurempaa?

Populaarimusiikissa nämä kysymykset oli omaksuttu viimeistään Radioheadin OK Computerilla (1997). Samaan aikaan kun koneista oli tullut luonteva osa koko musiikin tekemisen ja ajattelemisen prosessia, saattoivat taiteilijat loitontua tutkailemaan elämää ja tuntemuksia koneiden rytmittämässä maailmassa. Siellä näkyi epäsuhta, joka ei tahtonut taipua sanoiksi, tuskin edes ääniksi. Kuitenkin monet yrittivät.

Toisella levyllään myös Grandaddy lähti jahtaamaan elekronista perhosta. Jos Under the Western Freeway -debyytti oli kartoittanut yhdysvaltalaisen pikkukaupungin joutilasta ikävää, hyppäsi The Sophtware Slump täysin toiselle mittakaavatasolle. Eikä kyse ollut ainoastaan kerronnallisesta harppauksesta. Grandaddy – tai pikemminkin yksinäiselle maatilalle soittimiensa kanssa eristäytynyt Lytle – uudisti levyllä myös sointinsa. Yhtye oli tuonut analogisyntetisaattorit ja hienovaraisesti teknologisoituneen otteen jo erinomaiselle Signal to Snow Ratio -EP:lleen (1999). Pitkäsoitolla marssi muuttui entistä määrätietoisemmaksi. Nyt äänet rakensivat kokonaan uutta maailmaa.

The Sophtware Slump oli temaattinen levy, vaikka kieltäytyi alleviivaamasta sanomaansa. Jo avausraidan, He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilotin mietteliäät ensi soinnit maalasivat surumielisen, hieman keinotekoisin iltasävyin nostalgisoituneen syrjämaiseman, johon Lytle sijoitti uuden vuosituhannen kynnyksellä virinneen maailmantuskansa. Liki yhdeksänminuuttinen avausraita esitteli levyn sanoman tyhjentävästi. Se kuvasi milleniaalisen maailmankatsomuksen harhautunutta taiattomuutta, ja juurrutti kuvauksensa syvälle henkilökohtaiseen vierauden tunteeseen. Samalla Lytle väritti kerrontansa nostalgialla, jonka loi paradoksaalisesti juuri tekniikka. Analogiset koskettimet soivat vanhentuneella lämmöllä ja vokoderisoidut laulut kuulostivat pikemminkin inhimillisiltä kuin keinotekoisilta.

Avausraidalla virinnyt lataus kantoi läpi levyn. Vaikka soitto muuttui hiljalleen suoraviivaisemmaksi, voimallisemmaksi, paikoin irrottelevammaksikin, perustui koko albumi määrittelemättömään menneisyyden kaipaukseen sekä sitä ilmentäneeseen melodiseen herkkyyteen. Musiikki pysyi laulusta toiseen kurinalaisena ja dynamiikaltaan hienovaraisena, silloinkin kun orkesteri rynni eteenpäin. Esimerkiksi The Crystal Lake myötäili Grandaddyn ensihitin, Summer Here Kidsin, äärimmäistä tarttuvuutta, mutta vimmaisen ahdistuksen sijasta se kuvasti pikemminkin surua menetetyn Arkadian äärellä. Vaikka laulu käsitteli Lytlen muuttoa pikkukaupungista suurempaan, se tuntui samalla välittävän alkukodista lähteneen ihmissuvun eksyneisyyttä. Vastaavasti Broken Household Appliance National Foreststissa järkähtämätön kitaramurina sijoitteli kodinkoneet keskelle metsää osoittamaan sitä kuilua, joka ihmisten ja ympäristön välille oli murtunut.

”Broken household appliance
national forest
mud and metal mixing good”

The Sophtware Slump avasi uusia näkökulmia myös orkesterin vaikutepalettiin. Siinä missä levyn kokonaissointi rinnastui The Flaming Lipsin ja Mercury Revin suureellisiin aikalaisvisioihin – nyökäten Chartsengrafsin kaltaisilla riitelevämmillä raidoilla myös Pavementin ja Pixiesin suuntaan – rohkeni Grandaddy edetä rinnakkaistodellisuuksissaan aina Pink Floydiin saakka. Syvintä vuoropuhelua Lytle tuntui käyvän David Bowien kanssa. Mies kuvasi 2000 Manin harha-askelia keskellä vuosituhannen vaihdetta, hän loi alkoholisoituneen runoilijan prototyypiksi vinksahtaneen Jedd-humanoidin ja hän esitteli Miner at the Dial-a-view’n päähenkilön oman aikansa Major Tomina näppäilemässä kotinsa koodia tunteettomaan etsintäpalvelimeen.

Avarien fantasioiden rinnalla soi koko ajan tarve kääntyä takaisin; halu nukahtaa pajun alle, halu nähdä kirkas taivas, halu tuntea tunteet mahdollisimman aitoina. Ja levyn lopussa, juuri kun nämä toiveet olivat ottamassa ylivallan, Lytle nappasi itsensä kiinni rysän päältä. So You’ll Aim Towards the Sky katsoi vierestä, kuinka laulun sinä-hahmo tuijotti kohti taivaita päästäkseen tuskasta pois. Sen toteava sävy tuntui kuitenkin tuomiolta, empaattiselta tuhahdukselta turhien toiveiden äärellä. Oli helppo arvata taiteilijan laulaneen kappaletta omille haaveilleen; aivan kuin hän olisi pitkien kiertoteiden jälkeen palannut alkupisteeseen, tajunnut että ihmisen osa on parhaimmillaankin vain unelmoida.

Levy oli kokonaisuutena surumielinen, mutta suloisuutensa kautta myös lohdullinen ja vertaistuellinen. Se ei karannut koskaan liian kauas tuntevasta yksilöstä, mutta ei suhtautunut tähän myöskään liian myötäsukaisesti. Pikemminkin The Sophtware Slump oli valmis näyttämään totuuden, mutta myös leikkimään sillä, antamaan ainakin hennon luvan uskoa. Niinpä se onnistui kantamaan koko kerronnallisen lastinsa horjumatta perille. Se pakotti ajattelemaan ja se pakotti kohtaamaan pelot. Mutta se antoi myös puhdasta vettä, raikasta ilmaa ja taianomaisen yötaivaan.

Eikä kukaan ole pystynyt sen koommin samaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vaaranrinteet

Grandaddy: Sumday (2003)

Lopullista läpimurtoa ja taiteellista menestystä tarkoittaneen The Sophtware Slumpin (2000) jälkeen Grandaddylla oli todellinen näytönpaikka. Samalla sillä oli kuitenkin mietittävänään myös uusi suunta. Siinä missä Under the Western Freeway oli koonnut ja jalostanut yhtyeen muhitteluvaiheen materiaalin täydellisimpään kukkaansa ja The Sophtware Slump luonut tarkoin valikoiduista elementeistä oman todellisuutensa, oli Lytle kumppaneineen näiden levyjen jälkeen taiteellisesti tyhjän päällä – mihin nyt? Lopulta yhtye päätti ottaa esikuvakseen oman itsensä. Sumday oli Lytlen väittämän mukaan levy, jolla Grandaddy teki parhaansa kuulostaakseen Grandaddylta – se oli sekä oma faninsa ja jäljittelijänsä.

Tällainen lähtökohta on usein vaarallinen. Sumday oli kuitenkin vähällä onnistua mahdottomassa. Now It’s On oli huikea uutta alkua ilmentävä avausraita ja sitä seurannut I’m on Standby täydellisen alakuloinen ja herkkä vastakohta. Samoja tunnemaailmoja laserkeilattiin muuallakin. El Caminos in the West oli jo syntyjään muotovalio hitti, The Go in the Go-for-it tunnelmallinen kuvaus särkyneistä unelmista ja Saddest Vacant Lot in the World surumielisyytensä pyhittämä eksistentiaalisen eksyneisyyden sinfonia. Alati tiivistyvän alakulon keskellä Grandaddy muisti välillä myös hassutella. Stray Dog and the Chocolate Shake kohkasi kerroksittain kasvavana, hulvattomana irrotteluna, joka ei onneksi keikahtanut hetkeksikään turhanpäiväisen leikittelyn puolelle.

Albumin tähtihetket peittivät kuitenkin arvet vain vaivoin. Pohjimmiltaan Sumday kuulosti siltä, että kasvaneet paineet olisivat saaneet Lytlen lähes tukehtumaan pikkutarkkuuteensa ja täydellisyyden tavoitteluunsa. Levyn kanteen valittu jäytävän kitsinen maailma ilmensi sisältöä oireellisenkin hyvin. Täyteen kiiltoonsa puleerattujen sointujen värit paljastuivat rinnakkain asetettuina haaleahkoiksi ja kokonaisuus kaikessa suloisuudessaan ja inhimillisyydessään raskaaksi. Vaikka yhtye luotti Sumdaylla pitkästä aikaa kitaroihin, puuttui levyltä se itsepäinen arvaamattomuus, jota Grandaddyn varhaisempi fuzz-vetoisuus oli tarkoittanut.

Sumday olikin loppujen lopuksi kertomus salakavalasta loppuun palamisesta sekä pyrkimyksestä pitää koreaa pintaa ahdistuksen päällä. Kepeimmillään sen kompleksisuus ilmeni Group Who Couldn’t Sayn kaltaisilla lempeän piikikkäillä raidoilla, joilla levyä vietiin kohti laajempaa aikalaiskritiikkiä. Toisaalla kerronta hakeutui kuitenkin paljon suorempiin uomiin. Lost On Yer Merry Way oli pysäyttävä tiivistys luopumisen tuskasta, pettymyksestä ja alistumistesta. Vastaavasti The Final Push to the Sumin hauraiden loppulauseiden lohdullisuus paljastui nopeasti hennoksi lumeeksi. Tosiasiassa levy oli muuttunut jo kauan ennen päätösmetrejä musertavan karuksi, eräänlaiseksi negatiiviksi kansitaiteestaan.

Myöhemmin Lytle kuvasi 2000-luvun alkua tylyin sanoin Drowned in Soundin haastattelussa. ”I was over all of it. It felt too much. It was too deep, too real, too much. I don’t think this shit business deserves that much love.” Vaikka kommentissa kuvastui Lytlen suru hänen ystävänsä, Elliott Smithin itsemurhasta, kertoi lausunto jostakin laajemmasta. Kaikesta siitä, mitä Sumday pohjimmiltaan luotasi.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Just Like the Fambly Cat (2006)

Kun Grandaddyn neljäs pitkäsoitto, Just Like a Fambly Cat, ilmestyi hienoiselta pettymykseltä tuntuneen Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP:n (2005) jälkeen, kuulosti yhtye odottamattomankin elinvoimaiselta. Vaikka bändin ympärillä oli pyörinyt huhuja jopa hajoamisesta, se osoittikin olevansa luovassa iskussa – orkestraalisempi ja kypsällä tavalla kokeellisempi kuin aikaisemmin. Bändi värisi sähköisenä, hajosi halutessaan tuhansiksi salamoiksi, pysähtyi hartain mielin kauneimpien löytämiensä sävelkulkujen äärelle ja välitti luovin sovituskäännöksin kaikki sanoihin ladatut tunteet.

Kukapa olisi arvannut, että vaikutelma oli silkkaa harhaa. Todellisuudessa Grandaddy oli hajonnut tässä vaiheessa kokonaan, osin väsymykseen, osin aktiivisen bänditoiminnan taloudelliseen mahdottomuuteen. Yläotsikostaan huolimatta Just Like the Fambly Cat oli käytännössä Lytlen soololevy, jolla aktiiviseksi työkumppaniksi oli kelpuutettu vain rumpali Burtch.

Tätä taustaa vasten Just Like the Fambly Cat asettui hieman keinotekoisesti Grandaddyn diskografiaan. Toisaalta se kuvasti erinomaisesti sitä miten suurissa määrin yhtye oli aina ollut laulajansa äänitorvi – ja millaiseksi Lytlen näkemys oli tässä vaiheessa jalostunut.

Pohjimmiltaan albumi jatkoi Sumdaylla omaksuttua huolellista tuotantolinjaa, mutta oli samalla paljon hajanaisempi ja päättämättömämpi; rikkinäinen kuin todellisuus. Levyltä välittyi myös jonkinlainen yritys tavoittaa orkesterin varhaisvuosien mentaliteetti. Se oli täynnä menneisyydestä muistuttavia välisoittoja ja sisäänpäin kääntynyttä kujeilua. Lisäksi Lytle soitti pitkästä aikaa kirpeitä sirkkelikitaroita, jotka saivat esimerkiksi Jeez Louisen ja Elevate Myselfin kaltaiset vauhtiraidat kommunikoimaan Grandaddyn varhaisten demokoosteiden kanssa. Paluu vanhaan jäi kuitenkin osittaiseksi, välillä väkinäiseksi. Esimerkiksi 50 % -rytistely oli täysin tarpeeton yritys kurkottaa kymmenen vuoden taakse – laulu oli pikemminkin levyn kompastuskivi kuin energiapala.

Perusilmeeltään Just Like the Fambly Cat oli vakava. Sen maisemat vaihtuivat määrätietoisesti mutta hitaasti, ja yleistunnelma kylpi antaumuksellisesti alakulon nyansseissa. Kerronnallisesti levy loi tympääntyneitä silmäyksiä esikaupunkien Yhdysvaltoihin sekä oluttölkkiensä keskelle unohtuneiden ihmisten sieluihin. Laulut kuten Rear View Mirror, Summer… Its Gone, Where I’m Anymore ja Guide Down Denied olivat täynnä taantuvan keskiluokan henkistä väsymystä, jonka tunnusomaisimmaksi ilmentymispisteeksi Lytle oli epäilemättä valmis nimeämään kotikaupunkinsa.

Teemalevyksi Just Like the Fambly Cat ei kuitenkaan uskaltautunut nousta, vaikka olisi voinut olla sellaisena puhutteleva. Sen tunnelmat etenivät nostattavammin kuin Sumdaylla, mutta samalla hienoinen varovaisuus esti Lytleä puhaltamasta ilmaisunsa kekäleitä uuteen liekkiin. Ehkä kaikkien levylle latautuneiden jäähyväisten painolasti oli turhan suuri ja haluttomuus päästää kaikesta irti sittenkin liian voimakas.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Yours Truly, The Commuter (2009)

Kolme vuotta Grandaddyn virallisen hajoamisen jälkeen Jason Lytle julkaisi ensimmäisen soololevynsä. Ja kuinka ollakaan, se kuulosti… täsmälleen Grandaddylta. Lytle kiirehti selittämään tuoreeltaan, että hänen soolourassaan ja Grandaddyssa oli kyse tyystin eri asioista, mutta perustelut jäivät huteriksi ja epämääräisiksi. Eikä ihme – olivathan Grandaddyn viimeiset äänitteet olleet käytännössä kokonaan Lytlen kirjoittamia, soittamia ja tuottamia. Ja niiden sanat olivat soineet kiertelemättömän henkilökohtaisina.

Yours Truly, The Commuter oli kuitenkin helppo toivottaa tervetulleeksi. Niin Grandaddylta kuin levy kuulostikin, se oli samalla vapautunut, paradoksaalisesti vailla näyttämisentarvetta. Vaikka Lytlen hienovarainen huolellisuus levisi albumin ylle kontrolloituna kokonaistunnelmana, oli ilmaisu ilahduttavan monipuolista ja osumatarkkaa. Lisäksi levyn sekoitussuhde osui kohdalleen. Niin paljon kuin mukaan mahtui hilpeää äänileikittelyäkin, oli fokus sittenkin yksittäisissä kappaleissa ja niissä elementeissä, joita kulloisetkin sävelet kaipasivat täydellistyäkseen.

Just Like the Fambly Catiin verrattuna Yours Truly, The Commuter oli selkeämpi levy, jota ei rasittanut edeltäjänsä tarve sähköisiin irtiottoihin. Lisäksi sille hahmottui muutamalla kuuntelulla oma identiteettinsä. Vaikka monet albumin kappaleista – esimerkiksi nimiraita – olisivat olleet kotonaan millä tahansa 2000-luvun Grandaddy-levyllä, välittyi niistä myös hento halu katsella aidan vihreämmälle puolelle. Kuiskaillulta Mercury Rev -fantasialta kuulostanut self help -rohkaisu Birds Encouraged Him sekä sinfoniaanisiin tunnetiloihin luottanut Fürget It olivat esimerkkejä onnistuneista rajarikoista. Niiden rinnalla Ghost of My Old Dog todisti muutamien muiden peittelemättömien iskusävelien tavoin, miten luontevasti Lytle osasi halutessaan kuljettaa ja kasvattaa laulujensa tunnelmia.

Vaikka albumin ote herpaantui loppua kohti, oli se pätevä osoitus siitä, että Lytle pystyi kannattelemaan itseään myös sooloartistina. Samalla levy osoitti kiehtovalla tavalla sen muutoksen, jota laulaja koki käyvänsä läpi. Esimerkiksi Brand New Sun pohti haikeasti sitä, miksi mennyt oli ollut sellaista kuin se oli ollut – ja miksi se ylipäänsä oli kääntynyt menneeksi. Samalla laulu kuitenkin eteni nostattaen kohti aurinkoa, valaen pitkästä aikaa kirkkaita säteitä Lytlen musiikin ylle.

Ehkä tässä oli se syy, miksi levy tuntui Lytlen mielestä tärkeältä ja olennaisesti erilaiselta kuin Grandaddyn albumit. Albumin raidoilla tapahtui jotakin sellaista, minkä artisti oli pukenut sanoiksi jo ensimmäisellä kiintolauseellaan:

”I may be limping but I’m coming home”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Dept. Of Disappearance (2012)

Vuonna 2012 arvioin Jason Lytlen kolmannen levyn Nuorgamissa 84 pisteen arvoiseksi. ”Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu”, kirjoitin. ”Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan.”

Tämä kaikki on helppo allekirjoittaa edelleen. Dept. Of Disappearance toi ihastuttavalla herkkyydellä esille Lytlen musiikin upottavimmat hienoudet; pehmeyden ja haurauden, joiden alla kaikki sai kasvaa pakahduttavan suureksi. Kuitenkin levy rikastui tehokäytössä monipuolisemmaksi kuin aluksi osasin aavistella. Vaikka sävyt rakentuivat hienotunteisina vihjauksina pikemminkin kuin kasvoille räjäytettävinä provokaatioina, Dept. Of Disappearance oli paikoitellen yllättävänkin suurieleinen ja liikkeissään notkea.

Niin paljon kuin albumille mahtuikin nimikkokappaleen kypsää tunnelmointia ja hitaiden instrumentaaliosien kavalkadeja, rynni Lytle myös vapaan leikittelyn ja paisuteltujen orkestraatioiden maailmaan. Esimerkiksi Neil Youngin agitoivimmat kuoro-osuudet mieleen tuonut Young Saints ja Division of Laura Leen taustoittaman Your Final Setting Sunin terävä energisyys tuntuivat lähes uusilta aluevaltauksilta. Niiden rinnalla mietteliäään Willow Wandin kosketintekstuurit muistuttivat, että vakavimmillaankin Lytle jaksaa yleensä hymyillä jollekin – itselleen tai maailmalle, miten vain. Hallinnasta laulajan leikittely lähti ainoastaan Get Up And Golla, joka tuntui harmilliselta tyylirikolta keskellä muutoin aistikasta kokonaisuutta.

Levyn sanoma löytyi jostakin musiikillista pintaa syvemmältä. Kuten jo arviossani totesin, ”albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta”. Syystä tai toisesta Lytle sijoitti tämän näkökulman jaloimmat huipentumat vuorimaisemiin, ehkä samoille rinteille, joita kavutessaan hän tunsi olevansa aidosti sujut itsensä kanssa. Matterhorn oli huikea rohkaisu tyytyä tavalliseen ja luopua taakoiksi kääntyneistä unelmista, Last Problem with the Alps puolestaan syvällinen tuokiokuva yhteenkuulumisesta. Näiden laulujen viisautta eivät muutamat tyhjäkierrokset kuluttaneet missään vaiheessa pois.

Olin siis kuusi vuotta sitten oikeassa, mutta myös osittain väärässä. Oikeasti levy on vähintään 87 pisteen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Last Place (2017)

Vuonna 2016 Grandaddy tuntui enää etäiseltä, joskin rakkaalta muistolta. Lytle vaikutti olevan luovasti sinut soolouransa kanssa, Fairchild oli matkannut pitkän matkan All Smiles -kokoonpanonsa kärjessä, eikä maailma esittänyt millään tavalla kaipaavansa edellisen vuosikymmenen aikana silonnutta alternative-soundia. Niinpä odottamaton tieto Grandaddyn paluusta paitsi ilahdutti myös pelotti. Oli vaikea keksiä, mitä lisäarvoa vanhan kokoonpanon herättäminen olisi tarjonnut Lytlen musiikille. Sitä vastoin menetettävää tuntui olevan paljon.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Last Place vastasi olennaisimpiin kysymyksiin vain osin. Ensinnäkin levy paljasti, että Grandaddy oli palannut pikemminkin nimenä ja liveyhtyeenä kuin studiossa toimivana yksikkönä – käytännössä albumi oli suurissa määrin Lytlen käsialaa. Toisekseen kiekon kerronnalliseksi teemaksi asemoitui Lytlen avioero – musiikki oli siis pikemminkin yksilökohtaista pohdintaa kuin jälleennäkemisen iloa. Samalla Grandaddy-otsikko kuitenkin vapautti Lytlen tarkastelemaan menneisyyttään entistä suorasukaisemmin, vapautuneemminkin.

Levyn yleisvaikutelma oli Lytlen persoonaa mukaillen huolestuneen murheellinen ja neuroottisen perfektionistinen. Laulut oli kirjoitettu pieteetillä ja toteutettu jokaista nyanssia pikkutarkasti. Niinpä yleisvaikutelma oli etenkin levyn alkupuolella hurmaavan ehyt. Avausraita The Way We Won’t soi samanlaisena takuuvarmana iskusävelmänä kuin Now It’s On 15 vuotta aiemmin, Brush With the Wild osoittautui puolestaan antaumuksellisen kitaroinnin ja vääjäämättä etenevän melodiankuljetuksen riemujuhlaksi, ja Evermore oli helläpintainen ja suoraviivainen helmi, jonka konstailemattomuus oli samanaikaisesti riemastuttavaa mutta myös Grandaddylle liki vierasta.

Kolmen helpoimmin aukeavan kappaleen sijoittaminen alkuun oli kuitenkin tietoinen harhautus. Hiljalleen levyn jälkeen polut umpeutuivat, jakautuivat, kapenivat ja routivat kuopille. Sirpaleiksi ilmaisu ei hajonnut missään vaiheessa, mutta tämän tästä Lytle ajautui keskelle umpinaisia maisemia ilman osviittaa siitä, miten palaisi kotiin. Musiikki pysyi tällöinkin harmonisena ja kurinalaisena – Check Injinin pinnisteltyä slackerismia lukuun ottamatta – mutta samalla levy hukkasi alussa agitoineen otteensa. Last Place paljastui pohjimmiltaan odottamattomankin mietteliääksi ja sellaisena suorastaan vaikeaksi. Kauneutta sen raidoille oli ladattu enemmän kuin laki salli, mutta ainoastaan auringonlaskun surullisena suloisuutena ja tyhjien teiden melankoliana.

Tämän tästä paluuteema sai Lytlen viittaamaan Grandaddyn historiaan. Kyse ei ollut niinkään nostalgiasta, vaan ilmeisestä halusta saattaa muutama juonne päätökseensä. She-Deleterin melodiaa kaihoisasti tapaillut Oh She-Deleter : ( esimerkiksi hidastui jälkisoitoksi vuosien takaiselle rynnäkköraidalle, ja I Don’t Wanna Live Here Anymore vastasi Just Like The Fambly Catin ydinkysymykseen Where I’m Anymore. Loppumetreillä lavalle päästettiin myös The Sopthware Slumpilla esitellyn Jed the Humanoidin poika Jed the 4th, jolle kirjoitettiin murtunut rooli viinaan kadonneen minuuden metaforana.

Viimeistään näiden viittausten myötä Last Place kehystyi levyksi katoamisesta. A Lost Machine seurasi valvontakameroilta, kuinka pariskunta – mitä ilmeisimmin Lytle ja hänen vaimonsa – harhailivat jonkinlaisessa muistojen ja myyttien umpikujassa löytämättä koskaan perille. Songbird Son puolestaan suri viattomassa nuoruudessa kaikunutta laulua kuin kauan sitten mahdottomuuteensa kuollutta rakkautta. ”Messages better left unsent… don’t say nothing”, vaikeroi Lytle ladaten paluun ylle apean tunnelman.

Niinpä, vaikka Last Placen musiikki lämmitti kuin vanha muisto, jätti levy myös vaikean olon. Sen sijasta että se olisi antanut lupauksen tulevasta, se pikemminkin sulki liudan joskus raolleen jääneitä portteja. Alun riemu vaihtui kuin huomaamatta lopullisen tuntuiseksi hyvästiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kukkulantyvet

Grandaddy: Complex Party Come Along Theories (1994)

Prepare to Bawl -esikoiskasettinsa (1992) jälkeen Grandaddy täydensi diskografiaansa liudalla epämääräisiä neliraitademoja ja livenauhoituksia. Teokset kuulostivat useimmiten siltä kuin soittoluolan nurkkaan olisi unohdettu halpa sanelukone, jonka pyydystämiä ääniä olisi sitten kopioitu kasetilta toiselle likaisten äänipäiden samentamilla tupladekeillä. Kaikissa koosteissa oli hento charminsa sekä johdonmukainen esteettinen tavoitteistonsa. Mistään valmiista ei voinut kuitenkaan missään nimessä puhua.

Vuonna 1994 ilmestynyt Complex Party Come Along Theories tuntui näihin äänitteisiin verrattuna olennaiselta askeleelta. Omakustannekasetille tallennettu kokoelma oli Grandaddyn ensimmäinen pitkäsoiton mittaan yltänyt kappalekooste, jonka arvaamaton tyylilajitelma osoitti kouriintuntuvasti yhtyeen kasvaneen entistä vallattomammaksi mutta myös syvällisemmäksi. Jos orkesteri oli vielä kaksi vuotta aiemmin kaahaillut laimeasta punk- ja grunge-riffistä toiseen, malttoi se nyt rakentaa teemojaan kiusoittelevankin hitaasti – jos ylipäänsä tahtoi lähteä rakentamaan moisia. Kuitenkin se saattoi yhtä lailla äityä puristamaan itsestään patoutunutta kiukkua herttaisen sumeilemattomassa muodossa.

Kasetin äänimaailma oli luonnollisesti karhea, ohut, äkkiväärä ja – oletettavasti sekä olosuhteiden takia että orkesterin minäkuvaa tukien – korostuneen lo-fi. Kappaleet perustuivat ennen kaikkea vakaiden perusiskujen kuljettamiin rytmipohjiin, pitkiin passiivis-aggressiivisiin kitarapiikkeihin sekä Lytlen karkaillen kavennettuun äänenkäyttöön. Yhtälö saattoi patoutua niin Could This Be Loven kaltaiseksi laahaavaksi soinnittomuudeksi tai maanisia piirteitä saaneeksi sisäpiirihuumoriksikin – esimerkiksi Kim, You Bore Me To Deathin tunnelmakuvaus perustui lähinnä riitaisaan kitarointiin ja laulun nimen holtittomaan mylvintään. Välillä Grandaddy paljasti kuitenkin ripauksen lupaavasta kauneudentajustaan. Avausraita Taster esimerkiksi kirkastui kertosäkeessään valonsäikeiksi kuin ukkosen jälkeen rakoileva kesätaivas.

Kokonaisuus oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä yleensä täysin perusteltukaan. Se antoi kuitenkin ensimmäisen kuvan siitä, mitä kaikkea Grandaddylta oli lupa odottaa. Vaikka Call Girl Callin huutokaaoksessa kuului vielä In Uteron (1993) kaoottisimmista hetkistä muistuttanut jälkinirvanalaisuus, olivat Seattlen kaiut suurilta osin hioutumassa pois yhtyeen ilmaisusta. Yksi levyn tehokkaimmista paloista, raivoisa Nebraska, osoitti että orkesteri oli jo pohjimmiltaan kääntänyt katseensa paljon pienempiin kaupunkeihin ja niissä velloneisiin kaupallistumattomiin ahdistuksiin. Noissa maisemissa oli paljon enemmän löydettävää.

Grandaddy: Don’t Sock the Tryer (1995)

Grandaddyn toinen pitkäsoittomittaan venynyt demokooste oli monin paikoin edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Samalla se oli kuitenkin emotionaalisesti latautuneempi. Lytle alkoi löytää ilmaisuunsa aiempaa henkilökohtaisemman tason, ja hänen äänensä alkoi asettua tuon kerronnan tasalle entistä vetoavammin. Yhtye puolestaan osasi seurata laulajansa liikkeitä yhä monisyisemmin. Vaikka demomaisuus ja lo-fi-estetiikka haalensivat kappaleita toisensa jälkeen, alkoi Don’t Sock the Tryerin uumenista kurkistella se bändi, joka ilmoittautuisi parin vuoden mukaan tosissaan peliin, jopa muutosvoimaksi.

Suoranaista voitontahtoa levy ei kuitenkaan uhkunut. Pikemminkin se oli kooste rikkinäisiä tunteita, murtuneita hetkiä ja kalvavaa tunnetta siitä, että kaikki ei ole kunnossa – yhden laulun nimi olikin kiertelemättä It’s Not Alright. Soiton rungon muodosti hennon vakaasti vastatuuleen nojannut rytmitys, jonka varassa Lytlen vaikerointi ja ohuesti sähköistetty kitara punoivat sisäänpäin kääntynyttä kerronnallisuutta. Tämän tästä yleistunnelma käännettiin kuitenkin päälaelleen. Varsinaiset teemat kumpusivat hajamielisen neilyoungiaanisista maisemista kitaraukkosina ja kosketinpilvinä, joissa oli ripaus vapautusta, mutta vielä enemmän seuraavan purkauksen uhkaa.

Tällaisenaan levy vaati paljon, eikä suostunut avautumaan kuin terälehti kerrallaan. Rosoisuuden läpi kuulsi kuitenkin lupaus siitä, että kaikki on pohjimmiltaan tarkoin mietittyä ja huolella aseteltua. Se motivoi kuuntelemaan. Ja vaikka kokonaisuus jäi usein sävyttömäksi, laimeaksikin, löytyi albumilta paljon rakastettavaa. Why Glider Pilot ja 12 pak 599 kiteyttivät yhtyeen suloisimman tuskaisuuden, Laughing Stock ilmoittautui puolestaan maailman parhaaksi Sparklehorse-lauluksi jota Mark Linkous ei ollut tehnyt. Ja tokipa mukana oli myös Broken, jonka kertosäkeen 1960-lukulainen balladimelodia muistutti, miten sankkaa musiikillista historiaa Grandaddy kantoi jo nuorena yhtyeenä mukanaan – ja miten valmis se oli menneisyydestä lainailemaan, olkoonkin että vain omilla ehdoillaan.

Vaikka joidenkin välisoittojen entisestään sekoittama Don’t Sock the Tryer oli edellen ainoastaan välivaihe, tuntui se samalla hämmästyttävänkin syvällisesti asetellulta väittämältä musiikin pohjimmaisesta olemuksesta. Ei siis ihme, että orkesteri poimi aikanaan peräti neljä levyllä ollutta kappaletta Under the Western Freeway -debyytilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Broken Down Comforter Collection ‎(1999)

Esikoislevynsä menestyksen innoittamana Grandaddy pysähtyi tuoreeltaan katsomaan taakseen samalla kun se otti yhä pidempiä askeleita eteenpäin. Toista varsinaista pitkäsoittoa muhitellessaan orkesteri julkaisi kokoelmalevyn, jolle oli istutettu debyyttiä edeltäneen A Pretty Mess By This One Band -EP:n (1996) sekä b-puolista ja muusta arkistomateriaalista koostetun Machines Are Not She -12-tuumaisen (1998) materiaali.

Laulujen ikähaitari oli alati kehittyvän yhtyeen mittakaavassa suurehko – vanhimmat olivat pyörineet orkesterin jaloissa lähes puolen vuosikymmenen ajan, tuoreimmat se oli äänittänyt Under the Western Freewayn (1997) kylkiäisenä. Silti kappaleet sopivat varsin hyvin yhteen. The Broken Down Comforter Collection oikeastaan summasi Grandaddyn varhaisvuodet, joiden aikana bändi oli kasvanut autotalleista romuluisuudessaan kaunosieluiseksi alternative-helmeksi.

Sitä vastoin kooste pidättäytyi vihjaamasta tulevasta suunnasta. Samaan aikaan kun yhtye altisti laulunkirjoittamistaan uudelle analogikoskettimin avatuille auringonlaskuille, tukeutui kokoelma äreiden kitaroiden ja soinnittomuuden rajoille venytetyn lo-fin nimeen.

Kuten Grandaddyn varhaisilla demokokoelmilla, jälki oli epätasaista mutta luovaa. Vanhimmassa materiaalissa valo pilkahteli lähinnä satunnaisesti ja määrätietoisuus kampitettiin surutta huudon, sekametelin ja keskittymishäiriöisen huumorin alle. Siinä missä vaikkapa Taster kertoi yhtyeen tunnelmanhallinnan olleen jo varhaisina vuosina hyvällä tasolla, törmäytettiin suloisemmat sävelet toisaalla Away Birdies with Special Soundin ja Kim, You Bore Me to Deathin kaltaisiin meluvalleihin.

Uudemmat laulut puolestaan kuvastivat, miten kauneus alkoi hitaasti kasvaa osaksi bändin repertuaaria. Esimerkiksi Sparklehorselle ominaista haurautta vaivihkaiseen jousikylpyyn upottanut For the Dishwasher tai yhtyeen riipaisevimpiin sävellyksiin kuuluva Wretched Songs olivat täynnä rikkaruohojen keskeltä versonutta herkkyydentajua. Ja vaikka suloisimmat sävelet jäivät kokoelmalla vähemmistöön, oli suunta ilmeinen. Grandaddy oli jalostumassa vauhdilla.

Kokonaisuudessaan The Broken Down Comforter Collection oli kuriositeettimainen terveinen yhden taipaleen viimeisiltä metreiltä. Se tarjosi useita kiehtovia hetkiä, mutta myös haastoi pikavoittoja metsästäneen kuulijan kohtaamaan kärsivällisyytensä rajat. Kahden mestariluokan pitkäsoiton välissä kooste oli kuitenkin auttamatta väliinputoaja. Kun The Sophtware Slump ilmestyi vuotta myöhemmin, tohti tuskin kukaan enää vakavissaan haikailla yhtyeen äkeimpien riitasointujen perään.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Windfall Varietal (2000)

The Sophtware Slumpin (2000) ilmestyttyä Grandaddy kääntyi vielä toistamiseen kohti menneisyyttä. Tällä kertaa se kokosi avarakätisen sekoituksen lauluja, joista varhaisimmat oli pistetty purkkiin jo 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmät The Sophtware Slumpin sessioissa. Kuin pienenä sovintona eri aikakausille yhtye myös nauhoitti uudestaan muinaisen Prepare to Bawl -omakustanteensa (1992) avanneen Gold-runttauksen. Vaikka uusintaversio rullasi rutinoituneemmin ja sulavammin kuin alkuperäinen, osoitti se hyvin, miten helposti Grandaddy vielä halutessaan tavoitti varhaisvuosiensa välinpitämättömän riemun.

Levy tuskin pyrki sanomaan mitään syvällistä. Käytännössä se oli kiertuekylkiäiseksi puristettu keräelmä lauluja, jotka olivat syystä tai toisesta pudonneet aiempien äänitteiden ulkopuolelle. Muutamat äänisikermät sitä paitsi osoittivat, että yhtye raapi arkistojensa pohjaa tiheällä haravalla. Mukana oli muun muassa hajanaisia katkelmia aiempien levyjen sessioista (Section Two of Song One from Album Two by Said Band) sekä satunnaisia livenauhoituksia (muun muassa Lytlen ja Aaron Burtchin hilpeästi huojuva tulkinta I’m Not in Lovesta). Siellä täällä soivat myös vanhat tuhnuiset neliraitanauhoitukset (Fly, Spitting Up Blood).

Kuonaisin osasto olisi tuskin yksin jalostanut kokoelmaa velvollisuudentuntoisesti kulutettavaa kuriositeettia ylväämmäksi. Onneksi mukaan mahtui myös muutama aidosti arvokas poiminta. Levyn tuoreinta materiaalia edustaneet Fare thee Not Well Mutineer ja Sarah 5646766 palasivat sisäistyneesti The Sophtware Slumpin kokonaisvaltaiseen äänimaisemaan ja pysäyttivät keskellä vähäaistisemmin kiemurrellutta kokonaisuutta. Niiden tasolle nousi myös levyn päätösraita, Big Issue -lehden tueksi kootulta It’s a Cool Cool Christmas -kokoelmalta (2000) poimittu Alan Parsons in the Winter Wonderland. Klassisen Winter Wonderland -talvitunnelmoinnin säveleen sorvattu tarina Alan Parsonsin näköisestä lumiukosta sulatti älyttömyydessään jokaisen kuulijan sydämen, varsinkin kun yhtye onnistui luomaan dadaistisen tarinansa taustalle aidosti herkän ja satumaisen lumimaiseman.

Ero kuusi vuotta aiemmin nauhoitettuun rienaavaan The Beach Boys -coveriin Fun x3 (Fun, Fun, Fun) oli maailmoja laajempi.

Levyn kontrastit tarkensivat kuvaa Grandaddyn perusluonteesta. Vaikka kappaleita ei ollut laitettu kronologiseen järjestykseen, dokumentoi musiikki yhtyeen vakaan joskin intuitiivisen aikuistumisen. Niinpä kokonaisuus oli sekavuudestaan huolimatta looginen. Se osoitti, että seestyneenä ja olemuksensa täydellisesti tiedostavanakin Grandaddya ajoi eteenpäin kapinallinen liekki. Yhtye saattoi edelleen tehdä laulun mistä tahansa aiheesta ja melkeinpä millä tahansa tyylillä. Ja kaikkien palasten osuessa kohdalle se käänsi itsepäisimmänkin kurituksen hetkessä mitä herttaisimmaksi fantasiaksi.

”In the winter we can build a snowman
And pretend that he is Alan Parsons
He’ll say have you listened to my new band
I can put you on a list
For a show in Carson City”

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Excerpts from the Diary of Todd Zilla (2005)

Kaksi vuotta Sumdayn jälkeen julkaistu Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP tuntui ennen kaikkea välityöltä. Kuitenkin sen ilmestyessä oli epävarmaa, oliko se ennustamassa enää minkäänlaista tulevaisuutta. Orkesteri oli konsertoinut ahkerasti vielä vuonna 2004, mutta hajaantunut sitten jonkinlaiseen epätietoisuuden tilaan. Yhtäältä huhut kertoivat että Grandaddy olisi hajonnut, toisaalta orkesterin kerrottiin työstävän uutta pitkäsoittoa. Totuus oli lopulta jotakin siltä väliltä, vaikka sitä ei EP:n ilmestyessä tiedetty.

Pohjimmiltaan Excerpts from the Diary of Todd Zilla oli Lytlen henkilökohtainen kapina hänen perspektiivittömäksi mieltämäänsä kotikaupunkiaan kohtaan. Levy käynnistyikin kiehtovan vimmaisesti Pull the Curtainsilla, jolla Lytle ironisoi kyisesti Modeston nahkeaa ilmapiiriä. Kappale oli täynnä karheaa energiaa, jollaista Grandaddyn 2000-luvun levyillä ei ollut juurikaan kuultu. Ajatus vanhaa kohti katsovasta, autotallin tuoksuisesta välikausipurkitteesta alkoi kuitenkin rakoilla jo seuraavana soineella At My Postilla. Laulun intro oli koskettimineen, oluenjuonteineen ja muine nyansseineen kuin tahallisen latteaa keskiarvoa siitä, mikä Grandaddysta oli tullut. Vaikka rytminmuutokset ja seesteiset säkeistöt valoivat lauluun henkeä ja muutoshalua, olivat ennusmerkit huolestuttavia.

Oliko Lytle muuttumassa kotikaupunkinsa kaltaiseksi?

Tämän jälkeen tapahtui vain vähän. Ilmaisu jämähti vanhoille urille ja viimeinenkin yllätysarvo katosi. Sinällään levy oli pakahduttavan henkilökohtainen; se huusi muutosta ja kuuntelijaa, mutta oli samalla epävarma siitä, tahtoiko kukaan enää kuunnella. Ja mitä konventionaalisemmiksi, ilmeisemmiksi ja pinnistellymmiksi melodiat kävivät, sitä tympeämmäksi koko EP puuroutui. Vasta päätösraidalla Goodbye? Lytle nousi omalle tasolleen. Akustisen kitaran tukemana hän istuutui koti-ikkunansa ääreen pohtimaan kaikkia niitä kertoja, joina on vakuuttanut itselleen että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Murtunut tulkinta kuitenkin osoitti, että vakuuttelu ei enää tehonnut. Nyt hän halusi vain lähteä, löytää itsensä uudestaan, lopullisesti.

”But at that last light after saying goodbye
You can’t rest at night inside your head
Yeah at that last light after sayin’ goodbye
It’s such a sad sight cause of what we said”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron (2010)

Grandaddyn hajottua Jason Lytle tuntui etsivän avarin mielin uusia yhteistyökumppaneita tyylilajiin tai taiteen muotoon katsomatta. Yhdeksi sielunkumppaniksi löytyi skeittilautasuunnittelija ja designeri Ron Cameron, jonka taiteelliseen profiiliin kuuluivat myös videot, DJ-keikat sekä muralien maalaminen. Näistä töistä innostuneena Lytle lupautui suunnittelemaan musiikin erääseen Cameronin näyttelyyn. Vaikka näiden suunnitelmien pohjalta koottu Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron oli korostuneen kontekstisidonnainen teos, se painettiin myös levylle, jota myytiin matkamuistona näyttelyn avajaisissa.

Lähtökohdistaan huolimatta albumi oli yllättävän viihdyttävä ja eloisa, eikä tarvinnut Cameronin taidetta tuekseen. Syventymistä ja avarakatseisuutta levy tosin vaati. Se koostui lähinnä Lytlen herttaisesta musiikillisesta sekoilusta; tonaalisista kuperkeikoista, vocoderin läpi puhkutuista sanafragmenteista, yleisestä äänimössöstä sekä tämän kaiken summana muodostuneesta korkeamman mittakaavatason nonsensestä. Luovan häröilyn ja kulttuuri-ilmiöillä leikittelyn ohella levyllä oli kuitenkin syvällisempääkin viipyilyä hitaiden rytmien sekä vaimeasti lipuneiden kitara- ja kosketintekstuurien parissa. Ja mitä kauemmas Lytle malttoi ilottelun jättää, sitä suuremmaksi käyttöarvo kasvoi.

Monisuuntaisten ääniyritelmien ohella Lytle uhrasi levylle muutaman oikean kappaleen. At the Mall in Klamath Falls ja The Town Where I’m Living Now olivat uupuneen pysähtyneitä syrjäkaupunkikuvauksia jostakin päin Yhdysvaltoja. Niiden pölyistä suloisuutta vasten peilautui aurinkoinen I Love CA, josta Lytle jalosti myöhemmin Admiral Radleyn levyttämän I Heart Californian. Mutta vaikka nämä laulut nostivat albumin musiikillista profiilia ratkaisevasit, eivät ne olleet varsinaisen viestin kannalta olennaisia. Jos levyllä ylipäänsä oli sanomaa, se liittyi tavalla tai toisella taiteellisen avarakatseisuuden merkitykseen: olipa konteksti mikä tahansa, taiteella piti saada leikkiä. Kaikki muu olisi henkiseksi kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Admiral Radley: I Heart California (2010)

Kohtsillään Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameronin (2010) julkaistuaan Lytle marssitti estradille uuden orkesterinsa, Admiral Radleyn, jonka hän oli kasannut edellisenä vuonna Burtchin sekä Earlimart-yhtyeessä soittaneiden Aaron Espinozan ja Ariana Murrayn kanssa. Orkesterin nimeksi oli soviteltu ensin Grandimartia ja Earlidaddya, mutta lopulta yhtye poiminut identiteettinsä eräältä museossa tapaamaltaan mieheltä. Toki ensimmäisetkin otsikkoehdokkaat olisivat olleet luontevia; niin luontevasti Grandaddyn ja Earlimartin näkökulmat sulautuivat nelikon musiikissa toisiinsa.

Levyn oli tarkoitus olla puolispontaani ja paineeton laulukooste, jolla pikkutarkasta otteestaan tunnettu Lytle saisi valua virran mukana. Laulaja ei kuitenkaan malttanut päästää irti tunnusomaisesta estetiikastaan. Vaikka levyn säveltäjätiedot oli kätketty visusti, ja vaikka Espinoza ja Murray lauloivat useamman raidan, oli helppo päätellä Lytlen asettuneen albumin primus motoriksi. Esimerkiksi nimiraita oli silkkaa tanssia Grandaddyn haudalla, ja kesähittiparodialta maistunutta Sunburn Kidsiä oli mahdotonta tulkita muuksi kuin kieliposkiseksi kuittailuksi Summer Here Kids -hitille (1997)

Toki uudet yhteistyökumppanit toivat musiikkiin uudenlaisia sävyjä. Espinozan mukana albumille saapui sovinnaista terävyyttä, joka toi mieleen esimerkiksi Snow Patrolin ja Band of Horsesin kaltaiset nuoremmat indie-lähettiläät. Vastaavasti Murrayn laulama The Thread karkasi Elliott Smith -henkisen sävellyksensä viemänä Lytlelle vieraaseen valssipoljentoon, jonka vanhanaikaisuudessa oli samaan aikaan ilmeistä nostalgiaa että ivaa muistojen ylivaltaa kohtaan.

Kokonaisuudessaan I Heart California jäi kuitenkin osiaan pienemmäksi. Se sisälsi monin paikoin päämäärätöntä ja etenkin Lytlen mittapuulla laimeaa säveltämistä, ja 1990-luvun power-popin suuntaan kumartanut tuotantojälki kuulosti odottamattomankin aikajätöltä. Levyltä puuttuivat myös Lytlen taiteeseen usein liittyneet hienotunteisuus, vaikeaselitteisyys ja kauneudelle antautunut empatia. Kun näiden sijasta oli tarjolla I’m All Fucked on Beerin kaltaisia skeittipunk-mankelin läpi veivattuja mukaelmia The Beach Boysin surffipopista, jäi rakkaudentunnustus Kaliforniaa kohtaan vähintäänkin ulkokohtaiseksi.

Ehkä yhtye ymmärsi itsekin tämän ja tyytyi yhteen levyyn. Tai sitten Admiral Radleyssa oli alkujaankin kyse vaatimattomasta hauskanpidosta, joka vain sattui puolivahingossa ottamaan äänilevyn muodon.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle & Aaron Espinoza – This Is Your Day: Original Soundtrack (2015)

Vuonna 2015 Lytle lyöttäytyi jälleen yhteen Admiral Radley -aisaparinsa Espinozan kanssa. Tällä kertaa miehet eivät yrittäneetkään naittaa näkemyksiään bändilevyksi, vaan ryhtyivät koostamaan ääniraitaa Western States Endurance Run -juoksukilpailusta kertoneen This Is Your Day -elokuvan taustalle.

Kuten tehtävänantoon sopi, oli kaksikon ote korostuneen maisemallinen. Satamailisen juoksureitin yksinäiset näkymät piirtyivät seesteisien koskettimien ja lännenkitaroiden haikeina tunnelmakaarina, ja kokonaiskuva huokui pikemminkin ympäristöön sulautumista kuin itsensä rääkkäämistä ja omien rajojen ylittämistä. Vaikka levyn sävyt olivat monin paikoin tummia – kuin The National tuottamassa instrumentaaliraitoja Twin Peaksin tunnelmiin – hahmottui kokonaisuus ensisijaisesti valoisaksi. Leikkisämpien äänipilvien ja sähköisen ambient-maalailun rikastamana levy huokui ennen kaikkea vapautuneisuutta, kahleiden tuolle puolen paikallistuneita kokemuksia.

Lytlen soololevyjen tunnelmia rutinoidun tehokkaasti seuraillutta On And Onia lukuun ottamatta levy oli kauttaaltaan instrumentaalimusiikkia ja sellaisena odotetun kiinnekohdaton. Kappaleiden yleisvire oli helppo hahmottaa ilman elävää kuvaa, mutta visuaalisiksi todellisuuksiksi kaikki sävellykset eivät jaksaneet kasvaa. Hattaraisuudessaan This Is Your Day saattoi kuitenkin olla Lytlen romanttisin ja ristiriidattomin albumikokonaisuus. Se leijui jossakin huolten ja ahdistuksen tavoittamattomissa, oletettavasti niissä mielenmaisemissa, joihin Lytle itse juoksiessaan ja vaeltaessaan mielellään pakeni.

Kontrasti Modestoon ei olisi voinut olla suurempi.

[bandcamp width=100% height=120 album=1575187821 size=large bgcol=ffffff linkcol=0687f5 tracklist=false artwork=small track=205307216]

Grandaddy: Practice ’97 (2018)

Grandaddyn panos vuoden 2018 Record Store Dayhyn oli runsaat 20 vuotta vanha treenikämppänauhoitus, jonka yhtye oli ensin tarjoillut Under the Western Freewayn 20-vuotispainoksen kylkiäiskasettina, ja jonka se nyt prässäytti vinyylille. Modestossa vuonna 1997 nauhoitettu kahdeksan laulun kooste antoi rehdin ja siloittelemattomuudessaan kiinnostavan kuvan siitä, miltä bändi kuulosti menestyksensä kynnyksellä. Samalla se oli viimeistelemätön kooste diskanttipuuroksi karkaavaa meteliä, joka välitti tunteen, mutta ei juuri svengannut.

Ennen kaikkea Practice ’97 huomautti Grandaddyn olleen läpimurtonsa kynnyksellä korostetusti kitarayhtye. Pelkistettyyn muotoon karsiutunut ilmaisu nosti uudella tavalla esille I’m Not Alrightin soolon kaltaisia näkemyksellisiä kitararaitoja ja muistutti, että yhtyeelle ominaiset intensiteetinvaihtelut tehtiin ennen kaikkea kuusikielistä kurittamalla. Samalla levy osoitti Grandaddyn olleen parhaimmillaan – ja arvaamattomimmillaan – varhaisessa yhtyemuodossaan, jossa järkähtämättömän näkemyksen rinnalla oli roppakaupalla kahlitsematonta kurittomuutta.

Vaikka nauhoitus sijoitti kuulijan yhtyeen keskelle, ei musiikki juurikaan välittänyt yleistä bändikämppätunnelmaa. Silloin tällöin kappaleiden väliin pääsi ylimääräistä sähkösärinää, kyllästyneitä rummunkumautuksia ja soundien etsimistä. Sattuman roolia bändin soundissa kuvasti Levitzin takkuaminen Burtchin kadottaessa rumpukapulansa. Ennen kaikkea levy kuitenkin dokumentoi fokusoituneen orkesterin, joka tiesi mitä tekee. Suoranaiseen hurmokseen bändi nousi vain kierrosten kasvaessa – esimerkiksi Summer Here Kidsin päihtyneen raivoisassa alussa tai Street Bunnyn ylikierroksille viedyssä estejuoksussa.

Kappalemateriaalinsa puolesta kämppädokumentti oli silkkaa priimaa. Yhtye soitti Tasterin ja I’m in Love With No Onen kaltaisia pitkään muhittuneita lauluja, joiden harkitussa epävireisyydessä oli parhaimmillaan kiehtovasti väreillyttä maanläheisyyttä. Levyn julkaisemista tuskin kuitenkaan perusteltiin näiden versioiden erinomaisuudella. Pikemminkin Practice ’97 tuntui hienovaraiselta tribuutilta basisti Garcialle, joka kuoli dramaattisesti juuri kun yhtyeen uusi paluu oli levynjulkaisukiertuetta vaille täydellinen.

Ehkä tämä katsaus menneeseen oli samalla lopullinen piste Grandaddyn tarinalle. Ainakin tällainen jälkikirjoitus olisi kumartanut hienosti kaikelle sille, mikä teki orkesterista joskus niin ainutlaatuisen – omaehtoisuudelle, salakavaluudelle ja äärimmäisen suurelle sydämelle.

Video ei ole enää saatavilla

Peneplaani

Grandaddy: Prepare to Bawl (1992)

Grandaddyn ensimmäinen laajemmin levitetty äänite paljasti vain vähän siitä, millaista polkua orkesteri oli lähdössä tallomaan. Lytlen, Burtchin ja Garcian muodostama trio oli koostanut omakustannekasetille kuusi grunge-liemestä nostettua runttapalaa, jotka eivät onnistuneet kurkottamaan järin kauas Sonic Youthin, Mudhoneyn tai Nirvanan kaltaisista ladunavaajista. Omaperäisyyteen asti vasta vähän aikaa aiemmin perustetun yhtyeen rahkeet eivät riittäneet millään tavalla.

Kasetin yleisvaikutelma oli kaikkineen puuduttava. Vaikka esimerkiksi I’m Not Buyingin puolivallaton ketteryys ja Cowsin kertosäkeen harmonioissa kajastanut lupaus herkkyydestä lavensivat ilmaisurekisteriä, perustui debyytti lähinnä tavanomaisen kulmikkaisiin riffeihin, hard rockin nyansseilla remunneeseen rytmipohjaan ja Lytlen vaimeaa raspia tavoitelleeseen laulantaan.

Jonkinlaista julkilausumaa orkesteri kuitenkin työsti. Kasetin kansilehdissä se linjasi tavoitteensa johdonmukaisesti: ”Yes, we are skateboarders. No, this isn’t skate/rock. This is music.” Vaikka musiikki mahtui vielä tässä vaiheessa varsin suppeisiin raameihin, osoitti kasetti Grandaddyn olevan valmis etsimään omaa ääntään avarin mielin. Ja syntyihän ensi metreillä jotain kestävääkin. Äänitteen avausraita – ja ylivoimaisesti onnistunein kappale – Gold päätyi yhtyeen myöhempään ohjelmistoon pitkäksi aikaa: orkesteri jopa äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1999 The Windfall Varietal -kokoelmalleen (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Arm of Roger: The Ham And Its Lily (2002)

Selaillaanpa Nuorgamin arkistoja vuodelta 2012. Tuolloin julkaistiin artikkeli levyistä, joilla artistit vittuilivat avoimesti levy-yhtiöilleen. Kuten arvata saattaa, mahtuu myös Grandaddyn uralle yksi täydellinen kepponen. Näin se meni:

”Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

”Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy”

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa? The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.”

Kaivannaiset

Kuten Jason Lytlen kaltaisen spontaanin elämäntapamuusikon identiteettiin sopii, on miehen tuotanto sironnut moneen suuntaan ja monenlaisille äänitteille. Lytle on julkaissut esimerkiksi lukuisia CD-r:lle poltettuja, kaseteille tallennettuja tai sähköisessä muodossa jaeltuja livenauhoituksia niin soolouraltaan kuin Grandaddynkin matkan varrelta. Lisäksi mies on vieraillut ahkerasti muiden bändien levyillä sekä soittajana että tuottajana. Usein näille levyille on livahtanut muutama Lytlen sävellyskin. Katsastamisen arvoisia Lytlen vauhdittamia projekteja ovat muun muassa M.Wardin kipparoiman Rodriguezin ainoa levy Swing Like a Metronome (1999), Division of Laura Leen Tree (2013), Band of Horsesin Why Are You OK (2016) ja Midlake-kitaristi Eric Pulidon kokoaman BNQT-superyhtyeen Volume 1 (2017).

Video ei ole enää saatavilla

Lytle on tarjonnut musiikkiaan uutterasti myös kokoelma- ja hyväntekeväisyyslevyille sekä erinäisille spliteille ja pienlehtien julkaisemille seitsentuumaisille. Grandaddy-filatelistille olennaista aineistoa ovat lisäksi orkesterin EP:t ja singlet, joiden tauspuolille on tarttunut silloin tällöin muualla julkaisemattomia helmiä. Osa yhtyeen vaikeammin saatavista kappaleista on koottu vuonna 2002 ilmestyneelle Concrete Dunes -kokoelmalle, josta Grandaddy itse on kuitenkin sanoutunut irti.

Kylkiäisiä voi metsästää myös Under the Western Freewayn (2017) ja The Sophware Slumpin (2011) tasavuosijuhlapainoksilta, joiden yhteyteen on koottu oman aikansa olennaisimmat bonusraidat.

Mikäli Lytle-tuntemusta tekee mieli viedä kohti syvää oppimäärää, kannattaa kuunteluun hankkia ainakin seuraavat kappaleet – joista voi tietenkin yhtä lailla aloittaa koko matkan:

Grandaddy – John Deere (John Deere / Woe Unto Me / Sweet Satan -split, 1994/2015): Monster Children -lehden julkaisemalle splitille kaivettu arkistoaarre muistuttaa Grandaddyn karheista juurista, epäsovinnaisista näkökulmista sekä kohtuuttoman innokkaasta kiinnostuksesta ruohonleikkureihin.

Grandaddy – My Small Love (Summer Here Kids -single, 1997): Hennon kitaran ja utuisen urun viitoittama laulelma vie Grandaddyn jonnekin ehdan itsesäälin ja siitä tehdyn parodian äärelle rienaamatta kuitenkaan laulun äärellä vilpittömästi kyynelehtivää kuulijaa.

Grandaddy – First Movement / Message Sent (The Sophtware Slump, Deluxe Edition, 2000/2011): Halvan tieteiselokuvan taustoihin harhautunut kahdeksanminuuttinen suruilu vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta paljastaa samalla kaikki ne salat, joihin Grandaddy oli suorassa yhteydessä huikeimpina luomisvuosinaan.

Grandaddy – The Rugged and Splintered Entertainment Center (The March / The Rugged And Splintered Entertainment Center -split, 2003): Maailman hömelöin lännenvalssi nytkähtelee tönkön rumpukoneen ja kaitakasvoisten kitarasoolojen tahmaamalla lattialla – horjahdellen samalla laskuhumalansa keskeltä kohti suloisinta kuviteltavissa olevaa auringonnousua.

Jason Lytle – Won’t Be Long (Won’t Be Long / Get Up and Go -split single, 2012): Toispuoleisesti linkuttava Sea of Bees -cover osoittaa, miten syvällisesti Jason Lytle osaa käyttää ääntään myös muiden kirjoittamien tarinoiden kertomiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Weather Report fuusiojazzaa laatikon sisä- ja ulkopuolelta: Joe Zawinul (vas.), José Rossy, Omar Hakim, Victor Bailey, Wayne Shorter.

Fuusiojazz on ilman muuta ansainnut lähes kaiken niskaansa saamansa paskan. Mutta kuten kaikista meistä, myös fuusiojazzista löytyy neroutta. Kuten Weather Report.

Fuusiojazz on juuri niin hirveää musiikkia kuin sanotaan. Mutta kuten kaikesta, meistä pahimmistakin, myös fuusiojazzista löytyy neroutta: Miles Davis 1960-luvun lopulta vuoteen 1975, Mahavishnu Orchestra paikoitellen, Herbie Hancock aika usein ja termin määritelmästä riippuen muutama muu.

Ja tietenkin se suurin ja kaunein: Wayne Shorterin ja Joe Zawinulin, kahden Milesin eri bändien alumnin, perustama Weather Report.

Weather Report aloitti taipaleensa kollektiiviseen improvisaatioon nojaavana avantgarde-projektina ja päätyi soittamaan parin eri tyylin popjazzia. Heavy Weather on yhä yksi kaikkien aikojen myydyimpiä jazz-levyjä.

Matkalle mahtuu kaikkea neroudesta mielenkiintoisiin epäonnistumisiin ja ajoittain hyvinkin radikaaleja muutoksia levystä levyyn. Harva bändi on onnistunut tekemään näin mittavan tuotannon vakiintumatta missään vaiheessa. Jokainen levy oli etappi matkalla jonnekin muualle sekä esteettisesti että miehistön osalta.

Ja harvan bändin uran lopusta löytyy yhtä herkullinen takavasemmalta tuleva jatkoaikavoitto! 1980-luku teki pahat sounditepposet monelle jazz-artistille, mutta jotenkin Zawinul klaarasi homman ja onnistui tekemään ajattomalta kuulostavia ja samalla uskomattoman 1980-lukulaisia levyjä. Esimerkiksi Miles Davis epäonnistui tässä täysin.

Weather Reportin vaikutukseen törmää kaikkialla. Tai ainakin tykkään ajatella niin. Väitän, että aika moni etnorytmejä musiikkiinsa sekoittava artisti on jotain velkaa Zawinulille – ainakin Bill Laswell suurimman osan 1990-luvun urastaan ja tuotannoistaan. Bändin viimeisiä levyjä kuunnellessa on helppo kuvitella Flying Lotus fiilistelemään ehkä vanhempiensa levyhyllystä kaivamaa Domino Theorya.

Tämä on opas bändin studiolevyihin. Bändin kokoonpanot olivat aina räjähdysherkkiä, ja monilla levyillä oli porukkaa, joka viihtyi muonavahvuudessa vain muutaman biisin ajan tai oli vain sessiohommissa, joten levyn nimen alle on koetettu koostaa levyn teon aikoihin eniten toiminnassa ollut versio bändistä.

Fuusiovuosien konsensusklassikot, jotka löydät varmasti jostain listakirjastakin

Nämä levyt ovat hyvä paikka aloittaa, jos (fuusio)jazz kiinnostaa. Jossain määrin kanonisoituja, varsinkin Heavy Weather, mutta usein myös enemmän hämyjazzin puolelle meneviä, kuten Sweetnighter ja Mysterious Traveler.

Heavy Weather (1977)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Alex Acuña, Manolo Badrena

Napakymppi. Täydellinen myrsky. Siitä mikä on oma lempilevy ja itselle läheisin Weather Reportin tuotannosta voi olla montaa mieltä, mutta objektiivisesti katsottuna Heavy Weatherillä palaset nyt vain loksahtivat paikalleen. Levy oli ilmiö, ja bändi kuulostaa ideaalilta versiolta sen hetkisestä itsestään. Zawinulille Jaco Pastorius oli uusi aisapari, kovin vaihtelevalla innolla projektiin suhtautuvan Shorterin tilalle. Pastorius myös nosti basson aivan uudelle taajuuskaistalle bändissä – alarekisteristä kolmanneksi solistiseksi soittimeksi.

Usean levyn ajan jatkunut kollektiivisen improvisoinnin roolin pieneneminen jatkui Heavy Weatherillä. Levy on huolellisesti syntetisaattorien rikkaiden tekstuurien varaan rakennettu Zawinulin kokonaisvisio ja ehkä jonkinlainen fuusiojazzin platoninen ideaali. Tästä eteenpäin genre ainakin alkoi kuulostaa vaikealta. Tämä voi tehdä siitä vaikeasti lähestyttävän eikä se vaikuttavuudestaan huolimatta taida olla juuri kenenkään fanin lempilevy bändin tuotannosta – ei edes Zawinulin.

Video ei ole enää saatavilla

Sweetnighter (1973)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Bändin kokoonpanossa on sama kuin edeltävällä I Sing the Body Electricillä (1972), mutta kaikki on muuttunut. Sweetnighter ei hae vaikutteita free jazzista vaan grooveista ja atmosfääreistä. Raidat lepäävät useimmiten yhden soinnun varassa ja voima löytyy toistosta. Zawinul laajentaa palettiaan Fender Rhodesista Arpiin ja efekteihin. ja Shorter on muuttanut otettaan hienolla tavalla laulavampaan tai huutavampaan suuntaan.

Mutta Vitousin, Gráváttin ja Romaon rytmiryhmä tekee tämän levyn. Tässä soi yksi jazzin historian kovimpia rytmisektioita. Välillä bändi päästää itsensä liian helpolla sävellyspuolella, mutta ajon määrä pelastaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mysterious Traveler (1974)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Ishmael Wilburn, Dom Um Romão

Bändi on transitiossa. Mysterious Travelerilla rumpali ja basisti ovat enimmäkseen vaihtuneet ja groove suoristunut. Alphonso Johnson on soittajana jämäkämpi ja vähemmän improvisoiva kuin Vitous.

Edellisellä levyllä alkanut muutos saatetaan loppuun. Zawinulin rooli kasvaa ja syntetisaattorit soivat selvemmin, Shorter soittaa vähemmän ja enemmän maustaen, paitsi yhdellä vahvimmista raidoista eli Cucumber Slumberilla. Groovet ovat yhtä väkeviä kuin edellisellä levyllä, mutta riffit ja melodiat tiukempia. American Tango jopa itkettävän koskettava.

Vahvin levy sitten debyytin ja yksi bändin parhaita, mutta kuin eri bändin soittama. Ja niinhän se aika pitkälle onkin. 1970-luvulla kolme vuotta oli pitkä aika.

Video ei ole enää saatavilla

Syntetisaattoreita ja afrikkalaisia rytmejä – näiden pariin palaan vuodesta toiseen

Zawinul oli todella nälkäinen uuden teknologian hyödyntäjänä. Hän teki sen hienosti, täysin omalla soundillaan ja otteellaan. 1980-luvussa oli hienoa tapa, jolla teknologia ja afrikkalainen musiikki löysivät toisensa Felan, Manu Dibangon ja monien muiden afrikkalaisten tähtien levyillä, mutta myös Yhdysvalloissa asuvan itävaltalaisen Zawinulin käsissä.

Procession (1983)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Shorterin ja Zawinulin piti kasata bändi uudelta pohjalta vuoden 1982–1983 tienoilla. Pastorius oli jauhotetulla lavalla tanssimisensa tanssinut sekä pseudopsykedeeliset kaikulaitetötöilynsä tehnyt ja lähtenyt soolouralle.

Luulisi, että viimeistään tässä vaiheessa pääjehut lopettaisivat tai ainakin alkaisivat tehdä jotain epätoivoista paskaa, mutta ei… Uusi rytmisektio piristi menoa sen verran, että bändi teki parhaan levynsä moneen vuoteen. Bändin viimeisiä vuosia voi jollain subjektiivisilla mittareilla pitää jopa sen parhaina.

Monella tapaa Procession on bändin tasapainoisin sekoitus poppia, jazzia ja maailmanmusiikkivaikutteita. Levyn kohokota on Manhattan Transferin laulama Where the Moon Goes. Viimeisillä levyillä äänien rooli korostuu, usein sanattomana, mutta tärkeänä elementtinä.

Video ei ole enää saatavilla

Sporting Life (1985)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, Mino Cinélu

Sporting Lifella Zawinul luotsaa bändin yhä syvemmälle Afrikan ja Lähi-idän rytmien maailmaan. Weather Reportissa sattumat sen kuin vähenevät. Tämä on samalla tavalla arkkitehtonista ja tekstuureilla pelaavaa jazzia kuin Duke Ellington, mutta orkesterin sijaan tehot otetaan irti syntetisaattoreista.

Tällä levyllä Zawinul otti käyttöönsä uuden MIDI-teknologian, joka mahdollisti eri koneiden synkkaamisen keskenään. Ja rytmit tulevat tosiaan läntisestä ja pohjoisesta Afrikasta suoremmin kuin Ellingtonin kohdalla. Improvisaatio ei ole enää millään muotoa asian ytimessä vaan biisit ja tunnelmat.

Weather Reportin viimeisissä vuosissa on jotain samaa kuin Celluloid Recordsin julkaisemissa 1980-luvun afrolevyissä. Hakimin ja Baileyn rytmisektio tekee tälläkin levyllä ilmiömäistä duunia.

Video ei ole enää saatavilla

Armotonta funk-tykitystä á la mode

Weather Report onnistui saamaan funkiinsa samanlaista muskelia ja teräväpiirtoa kuin Earth, Wind & Fire parhaimmillaan. Tässä ei ole mitään rentoa. Tämä on tykittelyä.

Tale Spinnin’ (1975)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Leon ”Ndugu” Chancler, Alyrio Lima

Weather Reportilla oli Spinal Tap -ongelma: he eivät tahtoneet löytää sitä oikeaa rumpalia. Chancler on perinteisempi funk-jyrä Grávátt, joten soundissa ja bändin otteessa on hienovarainen, mutta selkeä muutos. Jämäkkyys lisääntyy ja jotain mystisyydestä ja seikkailullisuudesta häviää, mutta nämä ovat valintoja. Zawinulin syna-arsenaali kasvaa ja se kuuluu, Shorter ottaa taas suurempaa roolia ja bändi imee yhä enemmän vaikutteita eri etnisistä musiikeista, lähinnä Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta.

Video ei ole enää saatavilla

Black Market (1976)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Chester Thompson, Alex Acuña

Black Marketin äänittämisen aikana Weather Report koki suurimman muutoksen sitten syntymänsä: se törmäsi Jaco Pastoriukseen. Pastorius on mukana parilla raidalla, mutta suurimman osan ajasta bassoa soitti vielä Johnson.

Pienen hetken Johnson-Thompson-Acuña-kolmikko oli täysin pitelemätön. Basson pian muuttuvasta roolista kuulee etiäisiä Cannon Ballilla ja Barbary Coastilla. Se on framilla, se on aggressiivinen, se dominoi. Muutos Johnsonin ekonomisesta funk-soitosta on valtava, läpi koko bändin säteilevä.

Kaikista Weather Reportin transitiolevyistä tämä lienee ”transitiivisin”. Tale Spinnin’ ja Black Market veivät Weather Reportia vahvasti kohti musiikin sen hetkistä valtavirtaa. Näinä vuosina bändi soitti muun muassa Earth, Wind & Firen kanssa. Omalla tavallaan Black Market on turboahdettu r&b-levy.

Video ei ole enää saatavilla

Domino Theory (1984)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Domino Theory on hyvin samanlainen levy kuin Procession muttei aivan yhtä vahva. Funk kuuluu tällä levyllä suorimpana ja selvimpänä sitten Tale Spinninin, heti levyn avaavan, Carl Andersonin laulaman pop-kappaleen Can’t Be Donen jälkeen. Victor Baileyn peukuttelu on nöyrintä groove-soittoa sitten Alphonso Johnsonin vuosien.

Upeinta Weather Reportissa on, että jokaiselta levyltä löytyy hienoa kamaa, jota kuunnellessa ajattelee vain, että ”mitä nyt taas”. Kuten tämän levyn nimibiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Määritellyissä raameissa tapahtuvaa kollektiivista improvisaatiota, suvereenisti

Kun löysin nämä levyt teininä, luulin niiden olevan freejazzia. Eivät ne ole – lähellekään – mutta ne kyllä perustuvat hyvin pitkälle kollektiiviseen improvisaatioon. Se vain tapahtuu määritellyissä raameissa. Rakastan tätä lähestymistä, jossa kukaan ei sooloile tai kaikki sooloilevat. Riippuu perspektiivistä.

Weather Report (1971)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Alphonse Mouzon, Airto Moreira

Fuusiojazzin rasittavin juttu on yleensä soolot. Weather Reportissa kukaan ei alkuaikoina soittanut sooloja. Tai sitten kaikki soittivat. Miten sen nyt ottaa.

Ensimmäinen levy kilisee, kohisee, särisee. Ideoita tulee ja menee, ja niistä siirrytään eteenpäin tai sivulle. Aina kohti jotain uutta. Soitto on jännittynyttä, sillä tämä olikin käytännössä asianomaisten ekat treffit: keskustelua, jossa kaikki mitä toinen sanoo, on kiinnostavaa.

Biisit ovat myös yllättävän lyhyitä. Se lisää levyn voimaa. Levyn avainraita on Seventh Arrow, jossa kolmea melodiaa yhdistellään aina uusilla tavoilla, keskustellen.

Video ei ole enää saatavilla

PS. Koko Beat Clubin live (1971) löytyy YouTubesta ja on pakollista katsottavaa.

I Sing the Body Electric (1972)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Kun ostin tämän levyn joskus lukion alkuvuosina, tämä tuntui omaan korvaan täysin vapaalta soitolta. Nyt monessa free-keitossa ryvenneenä setämiehenä ymmärtää kuinka kaukana tämä on anarkiasta, joksi sitä luulin.

Tällä levyllä on menetetty osa ensimmäisen levyn toisiinsa tutustumisesta syntyneestä viehätysvoimsta eikä sitä ole vielä korvattu energialla, joten bändin abstraktiot eivät aina kanna, mutta ei tätä voi millään ilveellä heikoksi esitykseksi sanoa. Hienoin hetki on Moors, jolla vierailee Ralph Towner.

Video ei ole enää saatavilla

Ongelmallisia kokonaisuuksia, joilla on todella upeita hetkiä

Näiltä levyiltä löytyy joitain Weather Reportin hienoimpia hetkiä, lähinnä Zawinulin synteisaattoreilla tekemiä juttuja. On kuitenkin pakko myöntää, että ne ovat jollain tapaa muotopuolia tai vaikeita, vaikka joinain päivinä rakastankin niitä palavasti.

Mr. Gone (1978)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius

Mr. Gone on käytännössä Zawinulin ja Pastoriuksen duo-levy, jolla Shorter kävi välillä puhaltamassa ja rumpuja soittivat sessiojyrät Peter Erskine, Steve Gadd ja Tony Williams.

Levy sai ilmestyessään yhden tähden Downbeat-lehdessä, mistä nousi paskamyrsky. Heavy Weatherin seuraajaan ladattiin paljon odotuksia, ja uusi levy ei ilmeisesti kaikkien mielestä niitä täyttänyt.

Minusta Mr. Gone on aliarvostettu. Levyn aloituskaksikon – ja varsinkin River Peoplen – olisi toivonut synnyttävän kokonaisen musagenren. Tapa, jolla levy nojaa bändin puutteen vuoksi syntetisaattoreihin on todella hieno. Vähän perverssi, mutta hieno. Levyä kritisoitiin ylituotetuksi, mutta minusta se on vahvuus. Levyn vahvin materiaali on bändin kovinta kamaa koskaan, mutta heikoin aika yhdentekevää.

Video ei ole enää saatavilla

Weather Report (1982)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

Tälläkin levyllä päällimmäinen ajatus on, että olisivatpa he jatkaneet vielä synteettisemmille poluille. Levyn kiinnostavimmat hetket ovat N.Y.C:n väliosan abstrakti synatekstuuri ja estetikaltaan aika lähelle elektronista musiikkia päätyvät Dara Factor One ja Dara Factor Two. Myös balladi Speechless on hienolla tavalla muovinen.

Bändin toinen eponyymi levy on vahva suoritus. Miami Vice -sarja alkoi vasta pari vuotta myöhemmin, mutta jos pitäisi kuvitella miltä jazz kuulostaa Michael Mannin luomassa, hypertyylitellyssä maailmassa…

Video ei ole enää saatavilla

Hyviä hetkiä, mutta ei vaivan arvoista

Älä mene sinne. Siellä on Carlos. Ja muutakin tilutusta.

Night Passage (1980)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

250-henkisen studioyleisön edessä äänitetty Night Passage on aika vähälle huomiolle jäänyt levy bändin tuotannossa. Se on osittainen paluu juurille, mutta ehkä enemmän Zawinulin ja Shorterin juurille ennen Weather Reportia kuin bändin paluu kollektiiviseen improvisaatioon tiukan strukturoidusta pop-jazzistaan.

Levy on kuin 1950- tai 1960-lukulaista muotokieltä 1980-lukulaisilla soundeilla. Bändi soittaa uskomattoman hyvin, mutta biisimateriaali ei nouse suorituksen tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

This Is This (1986)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Peter Erskine, Victor Bailey, Mino Cinélu

Carlos Santana on yleensä aina kauneusvirhe. Yhdistettynä aika keskinkertaiseen biisimateriaaliin tuo omassa Coltrane-harhassaan elävä kitaristi tekee tästä ajoittain äärimmäisen haastavan levyn. Carlos tuntuu levittävän mussutusenergiaansa niihinkin biiseihin, joilla ei soita.

Muutama vahva raita löytyy, mutta ei tarpeeksi monta, että kannattaisi käyttää tähän levyyn aikaa, jonka voisi käyttää johonkin toiseen Weather Report -levyyn. Jos olet korvamerkinnyt aikaa vaikka Return to Foreverille tai jollekin Stanley Clarken sooloista (ensimmäistä lukuun ottamatta!), käytä se aika mieluummin tähän.

Leonard Cohen – hieno mies.

Leonard Cohenin isä kuoli, kun Leonard oli 9-vuotias. Isä jätti hänelle pistoolinsa. Elämänkerturi Ira Nadelin mukaan siitä tuli Cohenin elämän ensimmäinen talismaani. Varttuessaan Cohen löysi uusia talismaaneja. Kirjat, kitaran, kirjoituskoneen, naisia, lisää aseita, psykedeelisiä huumeita, uskonnon.

Cohenin neroutta ymmärtääkseen on ymmärrettävä hänen spinozalaista kuvastoaan: jumala on läsnä kaikessa, myös uskonkirjoissa, joita Cohen ei oikeastaan tunnusta. Hänen korkeampi olentonsa on laulu. Se on ihmisruumiissa, luonnossa, taiteessa, elämän ja kuoleman välttämättömässä yhdessä käynnissä. Sota ja seksi yhdistyvät toisiinsa, poltiiikka on yksi rakkauden muoto. Rakkaus ja viha – toistensa lempilapsia. Ja mitä laulu itsessään on – eipä luultavasti juuri mitään. Vain tavattoman tiheään esiintyvä sana Cohenin pitkässä tuotannossa, jotain johon hän tuntee olevansa sidottu.

Ei Cohen ole mikään suuri humanisti – humanisteilla on taipumus hysteerisyyteen maailman pahuutta kohtaan, itselle ulkopuoliseen, ja puolestaan omahyväiseen rakkauteen sitä kohtaan, joka on ympyrän sisäpuolella. Cohen on zeniläisempi: ”Sigh, shit shappens”, hänen asenteensa tuntuu usein olevan, mikä voi antaa välinpitämättömän, kyynisenkin vaikutelman. Todellisuudessa kyse on melankolisen kauneuden näkemisestä aivan kaikessa. Pystyi siitä nauttimaan tai ei. Eikä Cohenin musiikki yksiselitteisesti kuulu nautinnon saati itsekidutuksenkaan piiriin.

Ja mistä nämä laulut syntyisivät, elleivät elämän sakaroitaan kaikkialle ulottavasta monimuodosta, ja siitä että tuon kukoistuksen päättää kuolema, että sitä varjostavat pimeät ajat, kurjat hotellihuoneet, väkivalta ja rakkaus – tuo väistämätön synti, heittäytyminen, ensimmäinen askel kohti lopullista. Orgasmitkin ovat pieniä itsemurhia. Hulluksi tuleminen on pientä.

Cohenin laulujen aiheina ovat tunteista suurimmat. Ja hän laulaa niistä intohimolla. Mutta kontekstissaan tuo kaikki arkipäiväistyy. Romantikon sijaan hän on äärimmäinen realisti. Popmuusikon täytyy olla, sillä jokainen uusi laulu on kertausta, jotain hieman banaalia. Käytössä oleva sanasto on rajallinen ja Cohen pysyy perusteemoissa. Näin hän on pystynyt myös pitämään tuotantonsa niin laadukkaana niin pitkään.

Tämä on johdanto Leonard Cohenin arkkityyppien äärelle. Kiertokävely hänen päänsä sisään on peruttu, mutta antaa laulujen kertoa jotain taiteilijasta. Ehkei meitä lopulta kiinnosta miten Cohen maailman näkee, vaan miten hän kertoo siitä meille. Veikkaan, että aika paljon siitä on bullshittiä – siitä tunnistaa hyvän taiteilijan.

Velhotrilogia

Songs of Leonard Cohen (1968)

96 Cohen aloittaa muusikonuransa räjäyttämällä pöytälaatikkonsa eteemme. Sen sisältö vastaa liitonarkkia. Avainkappale on toki Parasites of Heaven -runokokoelmasta sovitettu Suzanne. Jos laulu pitäisi väkisin kytkeä 1960-lukuun, olisiko sen referenssi folkperinteessä vai barokkipsykedeliassa? Suzannessa on paljon Cohenin varhaisen runouden populaarimetafysiikkaa, eikä se ole niinkään rakkauslaulu kuin metarakkauslaulu – kertomus rakkaudesta puhtaimmillaan, ylimaallisesta rakkaudesta naispuoliseen jumalolentoon, energiaa säteilevästä kultakehrästä ihmisen rinnassa. Levyn toinen voimaballadi, b-puolen avaava So Long, Marianne tuntuu ehkä tarkoituksellisenkin mundaanilta eroottisen seikkailun kaiholta, arkiselta vastapuolelta Suzannen rituaalille. Marianne on joka tapauksessa veret seisauttavalla intensiteetillä ladattu karbiini lauluksi. Leppymättömästi esitetty hyvästijättö mahdottomalle saaden kaiken lihan värisemään. ”You held on to me like I was a crucifix” -rivi tuntuu rintakehän sisään työntyvältä kädeltä.

Songs of Leonard Cohen on pippuroitu viehättävillä, vähemmän avainasemassa olevilla mutta taidokkailla pienoiskuvaelmilla. Lemmen pimeimmistä kellariloukoista kaivetut, maanisen depressiiviset Master Song ja Stranger Song, jotka Cohen esittää armottoman kameramaisella puhelaululla todeten, sivullisena todistajana, jota ei kiinnosta, joka ehkä jopa halveksuu. Cohen on rakkauden rakastaja, mutta vain aidoille rakastavaisille. Näiden kappaleiden hahmot ovat vihan, eivät rakkauden tuotteita. Jos folkperinne on jälleen mainittava, Cohen on siitä irrallaan: nämä ovat symbolismilla mustaksi väritettyjä versioita Dylanin Hollis Brownin laatukuvarealismista.

Songs of Leonard Cohen nousee vielä äärimmäiseen huippuunsa albumin lopussa. On kuin levyn romanttisempi, jopa pop-prinssimäinen trubaduuri kohtaisi kaikkea tuota lemmenkuvastoa osuvasti ja samalla salaa kaivaten satirisoivan, Beautiful Losers -romaanin alussa esiteltävän hullun erakkorunoilijan, ja nämä tekisivät musiikkia duona. Stories of the Street on luultavasti Cohenin aliarvostetuin mestariteos. ”The stories of the street are mine, the Spanish voices laugh. The Cadillacs go creeping now through the night and the poison gas” -rivi melodiaansa yhdistettynä on ginsbergiläisyydessään paras suurkaupunkikuvaus, joka koskaan on pistetty paperille. Kertoja on viimeisessä hotellissa istuva punnitsija, yhdessä kädessä itsemurha, toisessa ruusu. Molemmat motiivit tulevat myöhemmin toistumaan Songs of Love & Haten Dress Rehearsal Ragissa, mutta monin verroin kyynisempinä (itsemurhasta on tullut koko laulun päämotiivi, ruususta ruusuristi, ajatus uskonnollisesta heräämisestä viimeisenä, naurettavanakin toivona. Mitä upein vastakohtien balanssi.)

Kertoja haaveilee maatilasta ja rauhallisesta elämästä, mutta voi herätä yöllä unohtaen kuka on. Teurastamossa karitsan kanssa hänen käsissään ovat nyt heksagrammi ja tyttö. Lisää typerryttäviä rivejä: ”The age of lust is giving birth, and both the parents ask, The nurse to tell them fairy tales on both sides of the glass, And now the infant with his cord is hauled in like a kite, And one eye filled with blueprints, one eye filled with night.”

Kappaleen lopputoteamuksessa Cohen rinnastaa loputtoman universaalin yksinäisyydentunteen ja nykyihmisen kaupungissa elämisen musertavan osattamuuden tehokkaammin kuin kukaan muu on tehnyt: ”We are so small between the stars, so large against the sky, And lost among the subway crowds I try to catch your eye.” Rivi voisi yhtä hyvin jäädä viimeiseksi koko musiikin historiassa. Se summaa kaiken olennaisen. Se on rivi jonka jälkeen silmänsä on valmis ummistamaan viimeisen kerran. Koska mitään nähtävää ei enää jää jäljelle.

Yllättäen epilogin tarjoavat vielä albumin ainoa tyhjällä käyvä raita Teachers (jonka täydellisessä maailmassa korvaisi Store Room), sekä levyn viimeinen nuotti, joka laskeutuu painavana kuin likainen käärinliina: One of Us Cannot Be Wrong on jatko-osa Suzannelle ja Mariannelle, levyn kolmas, tuhoava naisjumalkuva. Pimeitä, hulluuden jo valloittamia riittejään puuhaten Cohen kertoo päähenkilöstä tämän kolmen rakastajan – psykiatrin, pyhimyksen ja eskimon – kohtaloilla. He kaikki tuhoutuvat oman mediansa kautta, psykiatri kirjoittaa itselleen reseptin, pyhimys hukkuu: sakramentti, ja eskimo jäätyy lumimyrskyyn. Laulajan äänen etääntyessä efekti on musertavin mahdollinen. Cohenin debyyttilevyn päätyttyä kuulija on näännytetty täysin. Se jättää jälkeensä tyhjän tilan, selittämättömän viiman ihmisen sisälle, se jättää kyvyttömäksi tunnistaa enää omien tunteidensa luonnetta myrskyn riepottelevuuden jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Songs from a Room (1969)

84 Songs of Leonard Cohenia seurannut kakkosalbumi tuntuu aavistuksen epätyydyttävältä. Laatumateriaalin valikoiduttua debyytille Songs from a Roomin materiaali vaikuttaa tuoreeltaan kirjoitetulta ja ajoittain kiireiseltäkin. Mukaan on päässyt muutama joutavanoloinen folklaulu. Kiinnostavinta on takakannessa poseeraava norjalaisblondi. Se on So Long Mariannen innoittaja Marianne C. Stang Jensen kuvattuna Hydran saarella Peloponnesoksella. Cohen eli suuren osan 1960-luvusta Hydralla Mariannen kanssa ja kirjoitti psykedeelistä romaaniaan Kauniit häviäjät, jonka tajunnanvirta syntyi hänen sanojensa mukaan kalliosaaren armottomasta auringonpaahteesta – luultavasti myös vapaasti saatavilla olevat huumeet olivat osallisina, koska saarella asustellessaan Cohen oli aina pilvessä kuin käki.

Muusikonuran myötä niin Hydra kuin Marianne olivat kuitenkin jääneet taakse. Yleisen käsityksen mukaan ero tapahtui hyvissä väleissä, mutta todellista syytä Cohen ei ilmeisesti ole osannut esittää. Songs From a Roomin aikaan artisti yritti pakonomaisesti hakea uutta suuntaa elämälleen. Levy äänitettiin Nashvillessa, missä hän yritti hieroa itselleen jonkinlaista cowboyimagoa. Pelkistäminen perusasioihin kuuluu myös Songs from a Roomilla. Debyyttialbumilla Cohenin raskas proosa oli toiminut sellaisenaan suoraan levylle siirrettynä, nyt hän etsi kirjoittamiseensa popmaisempaa, kevyempää rakennetta. Levyn muotokieleen kevyt, konstailematon soundi ylsi, mutta aiheiltaan Cohenin lyriikka on umpimasentunutta ilman aiempia koristeluja.

Seems So Long Ago, Nancy on kuoleman odottamista, You Know Who I Am ehkä kabbalaan mieltyneen tappajan mutinaa. Korkeimpaan lataukseen pääsee hyytävä Story of Isaac, jossa Abraham kuljettaa poikaansa temppelivuorelle. Kertomus päättyy murhaavaan kuvaan pyrstönsä levittävästä riikinkukosta. Ydinpommi? Avauskappale Bird on the Wire on levyn kappaleista ainoa yleisösuosikiksi jäänyt hitti. Lempeä yölaulu, jolla Cohen jälleen haikailee omaa vapauttaan. Laulun laulaa lintu – tie vapauteen on laulu?

Video ei ole enää saatavilla

Songs of Love and Hate (1971)

98 Mestariteos. Songs from a Roomin seuraajaa äänitettiin taas Nashvillessa, minkä jälkeen Cohen siirtyi Lontooseen. Cohen kuvaa varhaiskautensa lauluissa usein syvää masennusta ja itsetuhoa, mutta hänen todellisesta mielentilastaan on vaikeaa ottaa selkoa. Mieleltään lopulta aina tasaiselta vaikuttanut Cohen on ehkä vain kiintynyt myrskyisiin, runollisiin motiiveihin. Ehkä hän imi Lontoossa masennuksesta pikemminkin energiaa, oliivinvihreää kirjoituskonettaan vuokrahuoneessa iskien.

Songs of Love and Haten välitön tulkinta ei kuitenkaan ole näin optimistinen. Kokonaisuutena se on selkeästi hallituin ja Cohenin uran tasapainoisin tuotos materiaaliltaan hieman liian laajalle levittäytyvän debyyttilevyn jälkeen, tunnespektriltään se on kyynisempi, viileämpi, toteavampi. Äänitetty murha. Mutta kenen? Cohen vai fiktiivinen hahmo? Takakanteen painetut pari toteavaa riviä eivät anna vastausta.

Itsesäälinen Avalanche avaa levyn hitaana vyörytyksenä, joka antaa enteitä tulevasta. Perässä ei seuraakaan välitön katastrofi, vaan upea Last Year’s Man, jonka aloitusrivi on ehkä levollisimpia maailmassa, ja vihjaa kenties viimevuoden miehen olevan mielisairaalassa? Cohen etenee ylevöityneeseen tilaan tuijottaessaan kattoikkunaa, joka kenties päästää sadetta sisään, kunnes herää siihen että kylmä vesi kraanasta iskee väsyneisiin kasvoihin.

Dress Rehearsal Rag käy kuulijan kimppuun painavina, päätä jomottavina iskuina ja Cohen kuljettaa tekstiä sujuvammin kuin koskaan aiemmin, jopa kiireisesti, läpi katkeran ja silti oudon humoristisen kuvaelman. Kaikkein ankein kylpyhuone, mies jonka elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Hän hengähtää hetken ja kuulijan on tehtävä niin myös, sillä fantasmagorisessa kauneudessaan seuraava jakso vie hengityskyvyn: mies siirtyy muistelemaan kastanjatukkaista naista ja kävelyjä vuorilla – kuvaus on liian mystissävytteinen tähän rosoiseen kylpyhuoneeseen elämän laidalla – onko se vain kuvitelmaa? Nyt hän on taas joulupukkina peilinsä edessä, partaveitsi lapasessa. Onko kyse humoristisesta realismista, vai palasiko hän hulluna vuorelta.

Jälkimmäinen lienee todennäköisempää, selviää, kun viimeisessä säkeistössä palataan Beautiful Losersin tunnelmiin: mitä kuponkeja tämä työtön luuseri etsii lehtien takakansista? Lähettävätkö ruusuristiläiset hänelle anonyymeissä kirjekuorissa salatietoa vai ei-niin-siveellisiä valokuvia naisista, jotka tarvitsivat rahaa yhtä kipeästi kuin hän ihmiskosketusta? Harvoin on kuulija tuntenut päässeensä pinteestä yhtä salakavalasti kuin kappaleen viimein päättyessä: kamera paneroi toisaalle, itsemurha jää tekemättä, se oli pelkkä läpimeno?

Songs of Love and Haten klaustrofobinen, pientä tilaa henkivä painajainen väistyy pieneksi hetkeksi. Se ei silti lakkaa olemasta häiriintynyt. lkeämielinen Diamonds in the Mine on pirullinen kantrirenkutus, Cohen kusipäisimmillään. Love Calls You by Your Name jää konventionaaliseksi, silti hieman vinksahtaneeksi ja pahaa enteileväksi rakkauslauluksi.

B-puolen päättää sarja Cohenin hienoimpia balladeja. Romanttisena hömppänäkin toimiva Famous Blue Raincoat on pintansa alla tuhansien arvoitusten sarja. Jälleen Beautiful Losers: kenties kolmiodraama, jonka kryptisyyttä lisää mukana näyttelevä kolmannen näyttelijän mielenterveyden hajoaminen. Ennen Joan of Arcin komeaa, surumielistä loppuelegiaa, joka synkeän albumin lopuksi tavallaan päästää kuulijan pinteestä toisin kuin debyytillä, kuullaan levyn synkkyyden oikeuttava ekstaasi: liveäänityksenä toteutettu Sing Another Song, Boys, joka viimein pakenee tuosta suljetusta kammiosta ulos vapauteen siirappisen surrealistisessa rakkaustarina jonka pääosaa voisi näytellä Errol Flynn. Jälkeensä se jättää taas kysymyksiä. ”She spies him through the glasses, from the pawnshops of her wicked father. She hails him with a microphone, that some poor singer, just like me, had to leave her. She tempts him with a clarinet, she waves a Nazi dagger.” Onko tämä uni, hullun viimeinen houre vapaudesta sellissään?

Video ei ole enää saatavilla

Sotatrilogia

New Skin for the Old Ceremony (1974)

85 Neljännellä albumillaan Cohen alkoi kokeilla uusia vaihtoehtoja laulujensa instrumentaatiossa. Lieneekö taustalla ollut toive hieman kunnioitettavammista myyntiluvuista? Kokonaisen bändin soitettavaksi luotu New Skin ei silti noussut Yhdysvalloissa edes listoille. 1970-luku oli Cohenille itsensä etsimisen ja artistikuvansa hakemista, eikä tuon vaiheen aloittava hieno levy ole myöskään jäänyt kriitikoiden mieleen samalla tavalla kuin miehen profiilikkaammat teokset, vaikka se pienoisklassikoksi tunnustetaankin. Silloin muistetaan mainita lähinnä kappaleet Who by Fire, Take This Longing sekä tietysti Chelsea Hotel #2:n banaali lyriikka (tähän balladiin haetusta koskettavuudesta Cohen ei koskaan saanut otetta, versio on liian kylmä ja toteava. Huolettomampi, vähemmän paatoksellinen Lloyd Cole löysi jotain tuosta koskettavuudesta paljon myöhemmin).

New Skin for the Old Ceremonyn todelliset hienoudet ovat kuitenkin avausraidan laiskasti naljaileva Is This What You Wanted, lähes Simon & Garfunkel -pophölmöydessään yhä traagiseen nuottiin käpertyvä Lover Lover Lover, sekä painostava There Is a War.

Field Commander Cohen -kappaleen ohella sen teemana on yksi Cohenin suosikkiaiheista: sota, miesten välisestä konfliktista sukupuolten väliseen sotaan laajennettuna, metafyysisenäkin voimana, rakkauden mahdollistajana. Vain vuotta aiemmin Cohen oli joutunut tulitaisteluun matkustettuaan Israelin ilmavoimien mukana Siinain erämaahan Jom kippur -konfliktin aikaan. Armeija oli ilmeisesti kuvitellut värväävänsä poptähden joukkoja viihdyttämään, Cohen taas pääsevänsä taistelemaan syyrialaisia vastaan itselleen pyssyn varastaen. Häpeällisen reissun jälkeen Cohen suunnisti seuraavaan sotaansa, joka käytäisiin törkyisten lakanoiden välissä. Hän soitti Phil Spectorille…

Video ei ole enää saatavilla

Death of a Ladies’ Man (1977)

87 Cohenin hämärin, hulluin ja hedonistisin tuotos. Phil Spectorin kanssa myrskyisissä merkeissä tehdyllä levyllä Cohen kokeilee kaikkea iskelmästä, funkkiin ja Spectorin wall of sound -tyyliin. Hän kuulostaa epätoivoiselta. Kaiken taustalla kytee keski-ikäistyvän, naista vailla olevan miehen pakkomielteinen seksuaalinen neuroottisuus. Aloitusraita True Love Leaves No Traces on yhtäaikaisesti herkistelevä, pahuksen nätti popkappale, jonka alavire on silti härski. Cohenin ohut ääni tuntuu epävarmalta ja hänet näkee puettuna imelyyksiä suoltavan estradilaulajan epäsopivaan viittaan. Paper Thin Hotelissa paneminen tihkuu ohuiden seinien läpi, ja on ihme ettei yksikään nysväindiebändi ole vielä tätä pienklassikkoa coveroinut (?) Memories pauhaa maanisena periodikuvauksena tai sitten sijoittuu kertojan omaan perverssiin fantasiamaailmaan, jossa hän tanssittaa naisia rautaristit kauluksessa.

Kauttaaltaan rasvaisen albumin keskipiste on kuitenkin Don’t Go Home With Your Hard-On, jonka jälkeen Fingerprintsin maalaisviuluineen ja fiftyshadehtavan, bombastisen lopetusraidan voi skipata. Hengästyttävässä Spector-orgiassa kasvetaan mieheksi kauneusalongissa, isä on kampaaja, äiti on enemmän freelancer. Cohen pääsee täyteen vauhtiin revitellessään kertosäettä: erektio ajaa miehen hulluksi! Sade ei sitä sulata! Kotiin ei voi mennä kun stondaa! Hän on joko purskahtamaisillaan itkuun, kuolemaisillaan tai jo valmiiksi lähellä orgasmia. Sama asia. Äärimmäistä primaaliterapiaa, jolle Bob Dylan ja Allen Ginsberg laulavat taustoja.

Jos Death of a Ladies’ Man olikin epäonnistunut tyylikokeilu, ”katastrofi”, on se erittäin riemukas sellainen. Edetkää omalla vastuulla.

Video ei ole enää saatavilla

Recent Songs (1979)

78 Cohenin ehdottomasti unohdetuin albumi ei sisällä käytännössä lainkaan isoiksi klassikoiksi muotoutuneita kappaleita. Vaikka avausraita Guests nousee hyytävyydessään Cohenin kappaleiden kärkeen, on muu materiaali varsin ennalta-arvattavaa eikä sykähdytä välittömästi. Toistuva levyyn perehtyminen avaa kuitenkin varsin hienoja yksityiskohtia, kuten vaikka kaunis The Traitor, jossa lattarikitara kuitenkin leijailee häiritsevän päälle liimattuna. Kelvollisen albumin tarjonta ei siis jää välittömästi mieleen ja tuotantoa olisi voinut trimmata.

Cohen ei olisi Cohen jos hän olisi tehnyt useamman Recent Songsin kaltaisen albumin, niin pahasti levy uhkaa välillä hukkua pehmeyteensä. Dynamiikassa tultaisiin hyppäämään aivan uudelle tasolle viisi vuotta myöhemmin Various Positionsilla. Syytä voi vain arvailla, mutta asiaan on saattanut vaikuttaa noihin aikoihin tehty esiintyminen Jerusalemissa, missä Cohen otti hetken mielijohteesta LSD:tä juuri ennen lavalle nousemista, ja näki taivaallisen ilmestyksen avautuvan pyhän kaupungin ylle.

Video ei ole enää saatavilla

Rakastajatrilogia

Various Positions (1984)

95 Cohenin renesanssin katsotaan alkavan vuoden 1989 hittialbumista I’m Your Man. Various Positionsin suosio antoi vielä odottaa itseään, mutta uuden tulemisen elementit ovat kaikki jo läsnä tällä usein I’m Your Manin varjoon jäävällä mestariteoksella. 1970-luvun tyylillisistä harhailuista ei ole tietoakaan, kun Cohen löytää aivan uuden voimakkaamman ilmaisun muodon. Muusikko, joka ei edes debyyttialbumillaan 17 vuotta aiemmin kuulostanut vasta-alkajalta, kasvaa nyt artistina täyteen, suorastaan jättimäiseen mittaansa.

Various Positionsin jokainen raita on laadukasta popmusiikkia, mutta huomion luonnollisesti varastavat kaksi laulajan uran ikonisinta raitaa. Minimaalisessa intensiivisyydessään pelottava, raamatullisesti svengaava Hallelujah, sekä Dance Me to the End of Love. Luonnottoman vetoavan melodian taustalla palava Holokausti kuuluu tavallaan kaikessa Cohenin musiikissa, mutta Dance Me to the End of Lovessa hän jopa vertaa kansanmurhaa rakastetun piirittämiseen, piirtäen surun ja historian taaksejättämisen kuin uuden elämän alkusykäyksiksi, tietäen että sama alavireinen melankolia tulee kiduttamaan myös tulevia sukupolvia, ja että sama matalatahtisten työntöjen hiljainen rytmi lähes verisuontemme kohinan alle peittyen tulee soimaan jokaisen uuden elämän taustalla vastaten tuosta kidutuksesta. Vain Cohenilla on kyky tällaiseen kylmähermoisuuteen – ja sen pukemiseen yhdeksi kaikkien aikojen kauneimmista popkappaleista.

Oman mainintansa ansaitsee vielä albumin kolmas huippuhetki, ylevänä, kaiken tahtonsa koonneen väsyneen taistelijan hoippuvalla varmuudella etenevä kuolonmarssi Night Comes On. Cohenin maailmassa olemme kaikki murhaajia – viimeinen toivomme on kauneuden löytäminen ennen kuin häviämme varjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

I’m Your Man (1988)

93 I’m Your Man alkaa morodermaisesti säksättävillä syntikoilla, jotka antavat taustan julmalle First We Take Manhattanille, yhdelle Cohenin korkeimmista lakipisteistä, joka täydellistyy viimeistään musiikkivideonsa kirkuvissa yhdyntäkonnotaatiossa lokeissa. Tämä on militanttia musiikkia, tämä on valloittamisen musiikkia, ja Cohen on palannut voitokkaana. Jennifer Warnesin Famous Blue Raincoat -cover oli nostanut vanhan tuotannon pinnalle (sitä ennen esimerkiksi Various Positionsia oli myyty Yhdysvalloissa hävettävän pieniä määriä, itse asiassa Pohjois-Amerikassa Cohenin runokirjat myivät paremmin kuin hänen levynsä) mutta I’m Your Man nosti hänet valokeilaan, kaksikymmentä vuotta aiempia menestyksiä vanhempana ja uutta karismaa saaneena, voisikos sanoa ”naistenmiehenä.”

Levyn nimikappale on silkkaa vanhan miehen vihjailua, eikä Ain’t No Cure for Loven tai Take This Schmaltzinkaan kohdeyleisöjä kauheasti tarvinnut levy-yhtiössä pähkäillä, kun Cohenille annettiin hänen uusi tilaisuutensa. Tuloksena oli kuitenkin värisyttävän hyvä poplevy, jonka ainoa tahra on artistin uran luultavasti tyylittömin vikatikki, typeristä typerin Jazz Police.

Video ei ole enää saatavilla

The Future (1992)

70 I’m Your Manin jälkeen The Future tuntuu osittain pettymykseltä. Cohenista tulee ensimmäistä kertaa moralisti. Se tuntuu myös tavattoman hidastempoiselta levyltä – yhtä lukuun ottamatta kaikki Futuren kappaleet kellottavat kuuden ja kahdeksan minuutin välillä. Toisaalta Cohen taitaa pahaenteisyyden, jota biisimateriaalin esiintyminen Oliver Stonen rikollisen aliarvostetussa Natural Born Killers -julmuustutkielmassa vielä jotenkin alleviivaa.

Levy sisältää muilta (ehkä Death of a Ladies’ Man poisluettuna) miehen albumeilta puuttuvaa surrealistista pahan unen tuntua. Nimikappaleessa ja Waiting for the Miraclessa tämä toimii parhaiten, mutta keskivaiheen Closing Time–Anthem–Democracy -putki on puuduttavaa kuunneltavaa, eikä sen helpotukseksi albumin lopussa tarjota kuin aavistuksen soljuvampi Light as the Breeze ja kymmenen minuutin Irving Berlin -versiointi, jolle ei oikein tunnu löytyvän mitään oikeutusta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuningastrilogia (tunnetaan myös nimellä ”Käpistrilogia”)

Ten New Songs (2001)

49 Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Cohen, 67, oli noussut asemaan, jossa kukaan ei voi enää odottaa itseoikeutetulta mestarilta mitään todellista substanssia. Eikä Cohenin myöhäiskauden avaava Ten New Songs tarjoa mitään sinne päinkään. Albumin ydinsisältö on myhinää, öhinää ja palkka-armeijalta kuulostavan studio-orkesterin puhelinjonotusmusiikkia. Sessiomuusikot ovat joko robotteja, tai ovat putkahtaneet kohdusta suoraan harmaantuneina vanhoina möykkyinä… He ovat istukoita jotka on opetettu soittamaan. Jos jumala opetti Daavidin soittamaan psalmeja, ehkä hän myös opetti Daavidin vaimojen jälkeiset soittamaan. Soitelkaa, te kohtukäpyset, soitelkaa!

Pitkäaikainen taustalaulaja Sharon Robinson tunkee myös mukaan. Tämä on Cohenin m(y)öh(ä)istuotannon huonoin puoli: hän on antanut oman rajoittuneen sävellystyönsä kasvavissa määrin musiikillisesti kuolleista kuolleimpien ulkopuolisten masinoitavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Dear Heather (2004)

50 Ehkä Cohenista voi sanoa, vailla pelkoa vanhan miehen elämäntyön halveeraamisesta, että uransa ehtoolla, keskellä pahinta käpistelyä ja hattukauttaan, hän sentään istuu kaiken keskellä välinpitämättömänä, jopa sarkastisena. Levyn aloittaminen Byronilla ja päättäminen Tennessee Waltzilla on niin herkullinen paradoksi, että miehen ironiantaju ei siis liene kadonnut mihinkään – tai sitten hän on jo seniili? Muiden runoilijoiden tekstien lukeminen ei ole uutta Cohen-levyillä, mutta olihan esimerkiksi Lorcalla ja Cohenilla sentään tiettyä yhteistä maaperää allaan.

Entäpä miehen omat tekstit? Suoraan sanottuna Heatherin materiaali on melkoisen laiskaa ja parhaat näytteet tulevatkin kauempaa, esimerkiksi vuoden 1961 runo To a Teacher. Se, että teksti lausutaan umpijuustoisen, kasarilta klangaavan pseudobeatnikjatsin päälle, lienee taas Cohenin itsetietoista piruilua? Toivottavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Old Ideas (2012)

67 Uransa heikoimpien levytysten jälkeen emeritustaiteilijalle on enemmän kuin sopivaa nimetä levynsä vanhoiksi ideoiksi. Siinä piilee tietysti jälleen myhäilevä alasävy: Cohen ei keksi ideoitaan uudelleen, mutta levy on kaukana hänen väsyneimmistään.

On vuosi 2013. Tässä vaiheessa Cohen on jo niin vanha, että 4845-vuotias Metusalem-puu Kalifornian Inyon piirikunnassakin kalpenee. Mutta hyvin se vetää. Jos kokonaisuus tasapaksuudessaan vähän puuduttaakin, Going Home, Amen ja Darkness nousevat levyn muun materiaalin ylle ja harmiton möhinäpaketti saatetaan kunnialla uuniin sapattia edeltävänä iltana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live Songs (1973)

79 Euroopassa 1970–1972 soitetuista konserteista koostettu pienimuotoinen Live Songs poikkeaa lukuisista muista Cohenin livelevyistä siinä, että osa materiaalista on kokonaan uutta eikä saatavilla muilla albumeilla. Muu materiaali koostuu Songs From a Roomin päivitetyistä kappaleista. Live Songs onkin ennen kaikkea kiehtova dokumentti siitä, mitä tuo aina hieman kesyksi jäänyt albumi olisi voinut olla raadollisemmalla asenteella toteutettuna. You Know Who I Am ja Nancy (aiemmin Seems So Long Ago, Nancy) peittoavat Songs From a Roomin versiot. Aliarvostettunakin Live Songs on kuitenkin liian hajanainen ja kiireessä kasatun oloinen toimiakseen täysipainoisena teoksena.

Uutena materiaalina kuullaan improvisaatioiden ja resitaatioiden ohella teologinen kantriveto Passing Through sekä värisyttävä päätösraita Queen Victoria. Levyn oudoke on Lontoossa äänitetty, ainoastaan kerran livenä esitetty Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Kolmetoistaminuuttinen sokean kerjäläisen mantra, joka voi koetella armottoman muotonsa, mutta ennen kaikkea siihen pakatun maanisen sivustakatsojan syyllistämisen vuoksi – sen tarkoitus on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Sävellyksenä puolivillainen kappale täytyy nähdä ainutkertaisena sosiaalisena kokeena, jossa Cohen kidutti yleisöään laittamalla nämä taputtamaan rytmiä loppumattoman, synkeän ranttinsa mukana.

Video ei ole enää saatavilla

Dan Bejar. Tulee – ja tuhoaa.

”It’s cool how for my part, this sleight of hand, the trick of making something confounding and great and potentially horrible, drawn up from air: all this is no longer of any interest. In fact, even seeing things in this light depresses me. And so I often come home at night depressed by what we have done, what we are doing. It’s good. It means I’ve changed.”
Destroyer & Loscil: ”Grief Point” (Archer on the Beach EP, 2010)

Miettiessäni kaikkia suurempia läpikäymiäni elämänmuutoksia olen oppinut huomioimaan tietyn epätodellisen olon, joka syntyy lähes kaikissa vastaavissa tilanteissa. Palkitseva tai stressaava, heti tapahtuva tai pidempi prosessi, sillä ei ole väliä: siirryttäessä mitä parhaimpaankin tilanteeseen, tietty derealisaatio kipinöi mielen pohjalla siihen asti, kunnes uuteen ympäristöön on sopeutunut hyvin.

Dan Bejar, joka haluaa Destroyeria kutsuttavan yhtyeeksi, ymmärtänee sitaatin perusteella samankaltaisten skenaarioiden ja tapahtumien edut, sillä hän on jo viisitoista vuotta ollut kykenemätön pysymään paikallaan. Tätä kirjoittaessani hän on jo päättänyt jättää englanniksi laulamisen: seuraava levytys on espanjankielinen.

Destroyerin nimi kertoo paljon: levy levyltä tyylimuutokset ovat joko rajulla kädellä tai hienovaraisesti tuhonneet tuttua maastoa. Tämän temmellyksen keskellä Bejar on kuin hunnilauman kunniajäseneksi nostettu, juopotteleva runouden professori. Kylä kylältä hän käy voittamassa sokraattisen väittelyn. Palkinnoksi hän saa veistää maisemat uusiksi ja jatkaa kevyessä nosteessa (tai toisinaan laskuhumalassa) eteenpäin kohti taivaanrantaa. Trendeistä välittämiselle ei anneta minkäänlaista painoarvoa – Destroyer palvelee vain omaa sisäistä muusaansa, mutta tavanomaisimmankin instrumentaation piirissä olisi mahdotonta erehtyä mistä bändistä on kyse. Urakäänteet eivät muistuta kuitenkaan lineaarista suuntaa, vaan useissa kohdissa käännökset ovat todella äkkivääriä.

Miksi sitten tällainen, vähemmin tunnettu projekti ansaitsee diskografian Nuorgamin viimeisinä hetkinä? Samasta syystä kuin muutkin sarjassa esiintyneet: musiikin laadun vuoksi. Destroyer toimii talvisodan hengessä ja motittaa kuulijan soppakanuunoineen. Musiikki hoitaa puolet tästä, mutta ei nouse pääosaan sanoitusten takia. Yksinkertaistetusti todettakoon, että onhan noita lyriikan kirjoittajia, mutta Dan Bejarin veroiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Hän voi olla stand-up -koomikko, moderni pornokuningas, muistokirjoituksen lukija ja surrealisti… usein yhden virkkeen aikana. Joka tapauksessa, todennäköisesti jo seuraava lausahdus tuhoaa edeltäjänsä. On kuitenkin hyvä mainita, että jos nokkeluudet ja kevytmielinen viisastelu eivät sovi, Destroyer ei ehkä ole juuri sinun yhtyeesi. Muista myös, ettei kyseessä todellakaan ole hevibändi.

Bejarin tapana on ollut lainata vapaasti sanoituksia tunnetuista kappaleista ja viitata usein myös entisiin omiin tuotoksiinsa. Tämä voi vaikuttaa kyynikon silmissä pelkältä turhantärkeältä nokkeluudelta tai ironialta. Mikään niin yksisoluinen kritiikki ei kuitenkaan pysty viemään pois sitä mielikuvitusta stimuloivaa efektiä, joka syntyy alituisista ristiviittauksista.

Oman tuotantonsa sisältä paras yksittäinen esimerkki lienee se, kun 3000 Flowers viskaa ekstaattisen räiskeensä sekaan viittauksia pari vuotta aikaisemmasta The Music Loversista, joka on traaginen tarina puolison kuolemasta ja tuomitsevasta ympäristöstä, mikä ei ikimaailmassa sopisi avattavaksi kyseiseen kappaleeseen. Tai oikeastaan sopisi ehkä hyvinkin, koska sanoituksellinen impressionismi herättää useimmiten todella ristiriitaisten tunteiden sarjan. Bejar on löytänyt tasapainon artistina ja viihdyttäjänä toimimisen välillä, ja kuulija saa valita näkökulmansa jokaiseen hetkeen.

Näistä syistä jokaisen levyn yhteydessä tarjotaan myös viisi riviä löydettyä viisautta, koska Destroyerin täysimittainen nauttiminen käy hankalaksi ilman sanoituksiin paneutumista. Pinnan alla on aina tekeillä paljon enemmän kuin ensi kuulemalta voisi ikinä käsittää, ja tämä tuo monitasoisen rikkauden suurimpaan osaan pian mainittavia levyjä.

Koko Nuorgamin olemassaoloajan Destroyer on ollut valtava obsessioni, mutta nyt jaan sen ihan siltä varalta jos joku muukin innostuisi. Jos aikaa olisi enemmän, myös New Pornographers, Hello Blue Roses ja Swan Lake saisivat sanansijaa. Mutta tässä olkoon viimeinen tekstini Nuorgamiin.

Michael Powell sanoi menettävänsä jotain kaikista asioista mitä hän kuvasi. Tämä pätee myös kirjoittamiseen: Built to Spill, Yo La Tengo ja Springsteen ovat kaikki kuulostaneet hieman etäisemmiltä purettuani niitä koskevat ajatukseni tänne, ja suhteeni Destroyeriin muuttunee vähemmän intohimoiseksi tämän pitkähkön vuodatuksen seurauksena. Mutta toivottavasti sama hullaantuminen tarttuu johonkuhun teistä.

Täystuhot

Streethawk: A Seduction (2001)

96 Nousu eliittijoukkoon! Sublimoitumisen hetki! Viidennellä levyllä tapahtui lopullinen läpimurto. Jokainen sana iskee tiiliskiven tavoin, biisit tuntuvat lähinnä sarjalta huutomerkkejä tai ohjelmanjulistuksia, ja on päivänselvää, että laulaja uskoo joka ikiseen sanomaansa asiaan. Vaikka soitto on yhä siinä määrin rentoa, että Crazy Horse tuntuu metronomin tarkalta bändiltä, Bejarin terävimmät sanat koskaan nostavat Streethawkin modernin klassikon jalustalle. Epätavallisista aiheista koostetut runoelmat kulkevat kustantamosurun (Farrar, Straus & Giroux), Herzogin piinan (Virgin With a Memory), vittumaisen krapulan (The Very Modern Dance) ja laadullisesti kehnojen luomusten (The Bad Arts) läpi.

Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki Bejarin kurittomuudesta. Synninpäästö antaa tietä koppavuudelle, sormenosoittelulle, tyhjästä loikkaavalle sooloilulle, ja lopulta Joy Divisionin Disorderin kliimaksi varastetaan hyväksi elämänneuvoksi. Se voi ärsyttää, mutta itse olen enemmän taipuvainen kumartamaan moiselle ajatusleikkikentälle. Tästä alkaa myös perinne, sillä vastedes kaikilta levyiltä löytyisi ainakin yksi eeppinen yli kuuden minuutin veto.

Jokainen kappale nousee huippuhetkeksi. Beggars Might Ride alkaa tyynesti, ennen kuin noin viiden tai kuuden lyriikan sarja alkaa nostaa salamoita. Se kulminoituu ”Collaborators fuck us every time!”-huutoon – sitten onkin aika palata lähtöruutuun ja toistaa koko kuvio. The Sublimation Hour on yhä Destroyerin kovaäänisin kappale: räikeä, koukuttava glam-runttaus ja päänpudistelu vailla sympatiaa kohteelleen.

Sanoitukset valjastetaan hyökkäysvaunuiksi, ja Streethawk on joko rynnäköintiä tai seuraavaa pyhää sotaa odottavia lepohetkiä. Tai, ehkä kaksitoista loistavaa popkappaletta kuvaa kaikkea vielä paremmin. Mikään Destroyerin levyistä ei lähesty Streethawkin hauskuustasoa. Jos Kaputt on täydellisempi ja Rubies vaikuttavampi, Streethawk on addiktiivisin. Sen budjetti on tuskin ollut enempää kuin nelinumeroinen, mutta sen ideoilla voisi täyttä useamman rinnakkaisulottuvuuden.

Löydettyä viisautta:

”A wave of her wand has us back at the pond taking notes for the crooked underground.”

”So there’ll be moonlight over Michelle tonight, and another west coast morning – fuck it, I’m warning: you can look, you can touch, but no not that much.”

”Girl, what could have been ’til you gave up the violin for a slight but
distasteful penchant for men.”

”She taste of the Christmas wines and said ’so many things have run through me. The altar boys they only wanna do me – and that’s fine, you gotta have faith’.”

”Her maxims were fine, the ethos that flew about her mind, like swallows in search of a burned down bell tower church.”

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer’s Rubies (2006)

94 Haasteellinen kausi loppui kuin seinään Destroyer’s Rubiesilla. Voitko kuulla valkean pöytäliinan, punaviinin loiskeen ja smokkien kahinan? Jos Destroyer soittaisi kolmen Michelin-tähden ravintolassa, settilista voisi koostua näistä kymmenestä loistobiisistä. Ainakin hälläväliä-aseenteella lähestyvästä Rubiesista olisi hyvä aloittaa. Latinalaiskitaran ja sen sähköisen serkun vuorotellessa Bejar tipauttelee pieniä tapahtumia ja niiden syitä kymmenen minuutin ajan, rakentaen pala palalta hienoa estradia kutsuvimmille lauluilleen. Kynä on terävimmillään, melodiat näppäriä ja biisit yksinkertaisesti isompia kuin ennen. Myös tietty eleganssi nousee vahvana esille: A Dangerous Woman Up to a Point vaatisi varmasti huomattavasti tyylikkäämmän sisustuksen kuin peruskuulijalla on varaa hankkia, jotta sen juhlavuus kuuluisi niin kuin pitääkin.

Mutta pakottamisen makua ei löydy, vaan kaikki tuntuu huolettomalta. Your Blood ja Painter in Your Pocket ottavat vain kevyitä askelia koukkujensa lomassa, ja European Oils heittää täydelliseen kohtaan kirosanansa, josta puhkeaa räävitön suursoolo. Looters’ Follies jakautuu kahtia cocktail-pianoseremoniastaan, kun monipäinen taustalaulu aloittaa jälleen yhden da-da-da-kuljetuksen ja Bejar laukoo kommentteja kuin Oscaria vastaanottava juoppo.

3000 Flowers ei muistuta ympäröiviä kappaleita paljoakaan. Se on särökitaroiden runtelema noise pop -ralli, ainakin muutaman marakassin häiritsemä ja paljon meluisampi kuin mikään sitten This Nightin. Onneksi se on keventävänä tekijänä kahden eeppisen biisin välissä, sillä muuten kokonaisuus saattaisi vajota oman painonsa alla. Kourallinen helvetin hyviä koukkuja ei sekään satuta.

Bejarin lauluääni on kokenut muodonmuutoksen tähän asti tultaessa. Nasaalihuudahdus on muuttunut paljon syvemmäksi ja pehmeämmäksi. Hyvä niin, koska Streethawkin kaltaisella äänellä esitettynä vaarana olisi huomattava epäsopivuus. Mikä parasta, ääni kävisi yhä pehmeämmäksi: omassa taloudessani myöhempi materiaali on siedetympää, kun Streethawkia on kutsuttu muun muassa flunssaisen rotan propagandapuheeksi.

Lempibiisi levyltä voi helposti vaihtua päivittäin ja Destroyer’s Rubies on todennäköisesti helpoin kohta sukeltaa tapahtumarikkaaseen uraan. Maireaa laissez-fairea kaikille!

Löydettyä viisautta:

”Endangered Ape, a couple years in Solitary never really hurt anyone.”

”When I’m at war I insist on slaughter and getting it on with
the hangman’s daughter.”

”I swear Looters’ Follies has never sounded so good.”

”I was a slow learner, I moved in flourishes. I was a late bloomer, I moved in flourishes.”

”I’ve never read ’so-and-so’ so why mention him here, in this square where culprits axe me, my dear?”

Video ei ole enää saatavilla

Kaputt

99 ”I really like the idea of singing over a melacholy disco beat.” Smooth jazz? Kasaridisko? Saksofonit? En koskaan joutunut kohtaamaan tätä äänimaailmaa nuorena, ja omaa makuani etsiessä pitäydyin siitä irti. Se selittäisi kuinka mieleeni ei tullut kyseenalaistaa Kaputtin meriittejä pelkän soundin takia – joillekin sen pinta on tarpeeksi paha.

Mutta pian kävi ilmi, että tässä levyssä on outoa taikaa. Se alkoi sulautua muistoihini aikaa vääristävillä tavoilla. Nimibiisin kutsuva intro sulautui 7-vuotiaan ja sinisilmäisen Antin muistoon Silja Serenaden promenadikannesta, ulkomaanlentojen odotteluun lukuisilla eri lentokentillä, ja ulkomailla asumiseen – kaikki asioita, joita olen tehnyt elämässäni jo hyvän aikaa ennen kuin edes kuulin koko levyä. Kokemuksiini eksyi vääristyneitä elementtejä, jotka nostalgisoivat sekä elämääni että tätä levyä. Musiikki ei tee noita asioita kovinkaan usein, mutta se selittää miksi Kaputt nousee lempilevykseni 2000-luvulta. Se henkilökohtaisti ja nostalgisoi äänimaailman, jonka aina halusin välttää.

Kaputt on kuitenkin vain astetta pehmeämpi kuin Rubies tai Trouble In Dreams: kitaroiden surina on mykistetty vain siihen pisteeseen, jossa terävin särmä tulee häivytetyksi. Tästä seuraa narkoottinen ja unenomainen tunnelma, jota käytetään tyrmäävän nerokkaasti. Tavoitteena on puhdas euforia kokonaisuutena ja pieninä hetkinä – hulluinta on, että se onnistuu. Kokonaisuus ja tähtihetket tekevät toistensa työt niille, jotka eivät ala lämmetä: Savage Night at the Opera repeää unissakävelevistä säkeistöistään kitarasooloihin, nimikkokappaleen ensimmäinen kertosäe on ekstaattisten yksittäisten trumpettinuottien ylevöittämä ja Blue Eyesin taustalaulun lyijyynvalamat koukut ovat kaikki pieniä portteja levyn maailmaan. Se maailma on pehmeä ja kestämättömän moniulotteinen.

Chinatown kuulostaa joltain, mitä Scorsese ei koskaan filmannut, mutta sen hankalin klaustrofobia peittyy äänimaailmaan salakavalasti. Itse nimibiisi Kaputt on lähes liian moniselitteinen mutta musiikillisesti täydellinen. Nopea katsaus viittaisi melkeinpä fanikirjeeseen kokaiinin orjana vaeltavalle idolille, mutta viittaukset käyvät todella hankaliksi: niistä päällimmäinen koskee Song for Americaa – joka soi vasta myöhemmin samalla levyllä. Ehkä kokaiinin vaikutus johtaa viimeisen kolmen minuutin takeltelevaan dementiaan, kun musiikki hiljaa kuolee ympäriltä? Se sai kunnian nousta Nuorgamin ulkomaalaisten 2000-luvun pophelmien listalle, mutta mielestäni se on vasta kolmanneksi paras näistä yhdeksästä helmestä: levyltä kun löytyy ne kaksi hienoita pitkää kappaletta, jotka Destroyer on tehnyt.

Bay of Pigs ja Suicide Demo for Kara Walker ovat kaksi parasta kappaletta Dan Bejarin kynästä. Ensin mainittu on valtava, 12-minuuttinen ambient disco -tunnelmointi, joka käsittää ainakin yhden traagisen eron, talon sortumisen ja suuntaan jos toiseenkin sättimistä. Suicide Demon nimesin 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin 2000-luvun listauksessa. Mistä ikinä se kertookaan, en edes tiedä. Siinä sekoitellaan mitä julmimpia visioita ainakin yksityisten, julkisten, kultturillisten ja rodullisten elementtien kautta, päivitellään nuoruuden tyhmyyttä ja kaadetaan koko karkeus jonkun nimeltä mainitsemattoman niskaan. Sen väsymätön melankolinen diskorytmi törmää torviosuuksiin, vaikertaviin kitaroihin ja katoaa trumpettifanfaarien saattelemana.

Ehkä eniten kertoo se, että tämän levyn tekstin uudelleenkirjoitin kymmenisen kertaa. Jokainen niistä oli vähintäänkin tyydyttävä – mutta en vieläkään tiedä ymmärränkö mistä edes kirjoitan, jos yritän pilkkoa näitä yhdeksää täydellistä kappaletta yhtään pienemmiksi osiksi. Se ei ole vielä kolmenkaan vuoden ikäinen, joten varovaisuuttani poistan yhden pisteen arvosanasta. Intuitioni väittää sen tosin olevan suuri vääryys.

Löydettyä viisautta:

”Magnolia’s a girl, her heart’s made of wood. As apocalypses go, that’s pretty good.”

”Your first love’s New Order, mother nature’s son King of the everglades, population one.”

”You got to spend money to make money. You’ve got to stop calling me honey.”

”A ransom note’s been written to the night sky above reminds me in particular about this wine I love.”

”Yes, I’m familiar with your scene. Some would say shockingly uptight 21-gun salute to the Fallen Birds Of The Sky. I heard the record, it’s alright.”

Video ei ole enää saatavilla

Your Blues (2004)

85 ”It came out much more listenable than the dark, forbidding drones I envisioned originally”. Mitä ikinä visioitiinkaan Your Bluesia varten, lopputulos aiheuttaa yhä ohimonraaputtelua. Bejarin mukaan pyrkimyksenä oli Scott Walkerin tyylin jäljittely, ja musiikkia kuvailtiin termillä ”European blues.” Tämä levy on kyyninen, katkera ja kaiken lisäksi MIDI-syntsan orkesteripaletin repimä. Ensimmäiset kuuntelut voivat olla melko järkyttäviä yllätyksiä täynnä, mutta ajan myötä vahva materiaali näyttää kyntensä.

Kun uusi äänimaailma pitäytyy vähemmän rajuna, käy selväksi, että se palvelee näitä lauluja yhtä hyvin kuin sitä edeltäneetkin. Jos aloitamme helpoimmista, Certain Things You Ought to Know ja nimikkobiisi ovat särkyvien balladien aatelia. Pari askelta syvemmälle mentäessä What Road on sadistinen elegia mitä tahansa Disney-elokuvaa varten, New Ways of Living tekee korviasärkevän skottiekskursion, ja täydellisessä maailmassa An Actor’s Revenge kuuluu ajattelevan torvisoittokunnan settilistaan. Your Blues on levy, johon voi suurimmaksi osaksi totuttautua ajan mittaan.

Niin… suurimmaksi osaksi tosiaan, mutta yksi ei kuulu joukkoon – levyn avaava kuusiminuuttinen Notorious Lightning on huomattavan ylivoiman turvin kahjoin biisi, jonka Destroyerin nimiin voi kirjata. Sihisevän, sapettuneen casanovankuohintatarinan ensimmäiset säkeistöt eivät anna syytä odottaa kuinka rankalla tavalla syntsat vievät jalat alta. Sen dramaattisuuden vaikutukset käyvät varmasti mustavalkoisiksi: ihastut tai etäännyt. Se lienee Destroyerin paras kappale 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä – tai ainakin minkä tahansa itämaisen porno-oopperan viimeisen kliimaksin peittoava hulluus. It’s Gonna Take an Airplanen kevyellä, melodisella folkilla on työ tyynnyttää kuulijan aivot kakofonian jälkeen.

Your Bluesia karkeampaa ja oudompaa työtä ei tästä tuotannosta löydy, mutta osuessaan se on yhtä loistoa.

Löydettyä viisautta:

”A bloodless cop at dawn throwing everybody out
The kids twist and shout until the womb fucking wrecks it.”

”So, great pretender, pull a face
let’s see the best ’forlorn’ you know.”

”Now don’t mind me
It’s just that vipers define me
and I never thought It’d be this way.”

”So quick, let’s go, it’s time for a ride
The future’s yours – no wait I lied, it is not yours.”

Video ei ole enää saatavilla

Vakavat vauriot

This Night (2002)

80 This Night hylkää edeltäjänsä kompaktin nostatuksen. Se laventaa biisien sisältöjä, pituuksia ja väripalettia kuulostaen yhtä paljon Neil Youngilta kuin Destroyerilta. Näillä asioilla on sekä hyvät että huonot puolensa: lähes hevirokiksi kääntyvät saavat siitä varmasti lisäpotkua, mutta välillä laulujen pituuksia on hankala puoltaa. Ei sillä, että nimibiisin tai Here Comes the Nightin kauneutta voisi kiistää.

The Chosen Few’n noir-flamenco tuo ensi kertaa esille latinovaikutteita, joita tultaisiin näkemään tuonnemapanakin. Raskain kaikista on Hey Snow White, joka tekisi vanhalle Niilollekin kunniaa.

This Night on nimensä mukaisesti yöllä kuunneltavaa musiikkia. Värikarttana sen sävyt olisivat harmaan ja lähes mattamustan akselilla, ja sen venyttelevä rakenne kutsuu viinipulloa ja hiljaista pohdiskelua. Se tuntuu kuitenkin tekevän selväksi kuinka tunnelmallista tavaraa Destroyer saisi aikaan, enkä pidä mitenkään ylivedettynä vertauksena, jos huomautan 2010-luvun alussa julkaistun materiaalin tuovan samansuuntaisia mielikuvia.

Materiaali ei kuitenkaan syty ilmiliekkeihin niin nopeasti kuin Streethawkilla – tai niiden muodon muuttumisen huomioiden: se ei hehku hiljaa palavina kekäleinä ennen kuin kymmenen kuuntelun jälkeen. This Night on yhä varteenotettava levy, mutta sen skaala jää lopulta melko kapeaksi ja yli tunnin mitta on melko pitkä. Se rajoittaa kuuntelutiheyttä, mutta tiettyyn tilanteeseen se on varsin sopiva. Tässä kohtaa kävi kuitenkin selväksi, ettei Destroyerilta kannattaisi odottaa yleisölle kyyristelyä.

Löydettyä viisautta:

”Wildcats – you were supposed to go wild
Butchers – you shouldn’t be obsessed with a child.”

”I know you’ve been waiting ages for your pardon,
but the Governor’s wasted in the garden.”

”And I just thought I’d let you know
About the bulls charging out from the gallery walls
Homelessness calls.”

”Okay and for a start, there was a craft sale of the heart.”

”I was looking good on the day that you fell for the way I looked.”

Video ei ole enää saatavilla

Trouble in Dreams (2008)

80 Sitten otettiin pieni askel alaspäin. Ehkä se oli pelkkää väsymystä? Trouble in Dreams on parhaimmillaan loistava, mutta yhtä usein poukkoileva ja eksynyt. Leopard of Honor, Plaza Trinidad ja The State kulkevat vailla kipinää tai selkeää inspiraatiota. Blue Flower/Blue Flamen aloitussanoissakin tuntuu tietty pakote. Bändin jäsenillä oli huomattavan poikkeavia visiota siitä, miltä Trouble in Dreams kuulostaisi. Osa halusi räminää, toiset taas jousivoittoisuutta. Levy kallistuu ensimmäiseen suuntaan, mutta osa biiseistä tuntuu pääsevän vain puolitiehen tavoitteistaan.

Mutta ne onnistumiset ovat yhä huikeita: Shooting Rockets, joka alun perin ilmestyi Swan Laken ensilevyllä, toistuu täällä synkkänä kahdeksan minuutin itsetutkiskeluna. Dark Leaves Form a Thread taistelee Rubiesin 3000 Flowersin kanssa Destroyerin parhaan popbiisin tittelistä, ja Libby’s First Sunrisen empivä henkilökuva kastautuu draaman maljaan niin hyvin kuin voisi toivoa. Kahdentoista säkeen Foam Hands on levyn voittaja: pienistä mutta pistävän melankolisista mielikuvista rakennettu balladi on yhä koskettavinta koko tuotannossa.

Epätasaisuus oli eittämättä juuri sitä, mitä kritisoijat toivoivatkin. Backlash johti uran synkimpään Archer on the Beach -ep:hen, ja nerokkaimpaan tyylin uudelleenluontiin paria vuotta myöhemmin.

Löydettyä viisautta:

”My dear didn’t you hear
A chorus is a thing that bears repeating
And the problem as I see it is
Girls stay away from that shit.”

”True love regrets to inform you
There are certain things you must do
To perceive his face in the stains on the wall.”

”Sworn enemy of the waitresses there
A late September sunlight travels through her hair.”

”Prominent scars brought us together
Beneath an idiot’s moon
It’s not too soon
Flower-girl stalks the groom!”

Video ei ole enää saatavilla

Peruskorjauksen paikat

Thief (1999)

74 Mitä? studiotyöskentelyyn ja bändin kanssa soittamiseen tottumisen jälkeen? Every Christmas taas tuo oudon barokkipiano-instrumentaalin takaisin muotiin… tai ainakin yrittää, tulokset jäävät hieman laihoiksi, ja se on yksi kolmesta instrumentaalista, jotka ovat ihan mukiinmeneviä. Pahaenteinen I.H.O.J. on niistä selvästi paras.

Thief on itsessään jo hyvä, mutta sen parhaat hetket viittaavat ensimmäiseen mestariteokseen. Kaavasta ei puutu oikeastaan muuta kuin lisäannos draamaa ja purevuutta. Mutta To the Heart of the Sun on the Back of the Vulture I’ll Go on ensimmäinen aidosti loistava Destroyerin kappale. Hiljalleen keinuva valssi ottaa tulta Bejarin lyriikasta, jossa paistaa ainakin neljä hykerryttävää vitsiä. James Murphy käyttäisi seitsemän vuotta myöhemmin samaa Pink Floyd -viittausta, jonka avulla Bejar päättää ratsastaa aurinkoa kohti.

Thief on vain muutaman askeleen päässä täydestä onnistumisesta, mutta välillä liian kevyet hetket pitävät sen pois ykköskategoriasta. Muutama Destroyer’s the Templen ja The Way of Perpetual Roadsin kaltainen onnistuminen täällä lepää.

Löydettyä viisautta:

”Just like days of old, bad horses still get sold.”

”There was a will, there was a way, there was a bill, we forgot to pay.”

”In the theater of impatience, records cause culture as records break records on the back of the vulture.”

Video ei ole enää saatavilla

City of Daughters (1998)

72 Tapahtui niinä päivinä, että Dan Bejar lähti ulos makuuhuoneestaan, nappasi pari kaveria mukaansa ja suuntasi oikeaan studioon. City of Daughters on huomattava askel kultaiselta sillalta ylöspäin niin äänenlaadussa kuin materiaalissakin. Tähtiä ei vielä kurkotella, mutta levy antaa viitteitä siitä, kuinka Lähi-Itäkin lukeutui tähän aikaan kappaleiden aihepiireihin, joissa pyörivät myös gnostilaiset sekä kykloopit. Ulkopoliittiset aiheet muuttuvat State of the Unionissa hourivaksi verilöylyksi.

City of Daughters on yhä etsikkolevy, ja sitä kautta ajoittain hieman kömpelö, mutta sen epäonnistumiset eivät koskaan tule epäröinnistä, vaan sen hetkisen taidon rajoista. Silloinhan pitää vain yrittää kovempaa, koska välillä osuu pakostakin maaliin. The Space Race on kehittynein City of Daughtersin lauluista. Tipauttaessaan yllättävän, mutta varsin toimivan syntsaosuuden keskelle kappaletta, se on pieni vinkki isoksi asiaksi muodostuvasta yllättävyydestä, joka tulisi kukkimaan levy levyltä 2000-luvun aikana.

Löydettyä viisautta:

”There are no locks, there are no keys, only executors and executees.”

”I just finished the book, and some of it was true.”

”I’m so, I don’t know, what’s the word? My grasp of the verb is a weak one.”

”Impenitent brothers, sway to the song of a new heretical dawn.”

”I learned that girls are great, crated on my plate.”

Video ei ole enää saatavilla

Pintanaarmut

Ideas for Songs (1997)

62 Alun perin kasettina julkaistulla Ideas for Songsilla Bejarin vaikutteet paistavat melko selvästi läpi. Se voisi yhä olla Guided by Voices -levy, joka keskittyy koukkujen sijaan sanoitukselliseen hurmioon. Nimensä mukaisesti se tuntuu luonnostelmasarjalta, ja huomattava osa musiikista tuntuu soittaessa keksityltä. Why Banacek Doesn’t Love, Spring Cleaning ja A Month in the Country ovat jo valmiita näiden pienoissketsien joukossa, mutta suurin eteneminen tapahtuu sanoituspuolella: nyt jokainen numero tarjoaa jo ainakin yhden selkeän bejarismin – ja niitä tässä maailmassa ei tule koskaan olemaan liikaa.

Löydettyä viisautta:

”My dear, fuck you and fuck August.”

”A giant among smaller giants.”

”Resist, resist, someone got kissed.”

”But don’t forget quoting and stealing and quoting and stealing and quoting.”

”Did I mention the caesarean might take all night, maybe even all day.”

Video ei ole enää saatavilla

We’ll Build Them a Golden Bridge (1996)

58 Jostain on kaikkien pakko aloittaa ja kuten monet suuret nimet, Destroyerkin lähti käyntiin neliraiturin avulla. Yhtä aikaa vaikutteita kunnioittava ja niillä leikkivä levy suhisee kuin pölynimuri Robert Pollardin ja Stephen Malkmusin kunniaksi, kun Judas Priest, The Beatles ja Springsteen joutuvat biisinnimien varkauden uhreiksi.

Osa levystä on annosteltu oikein vain kerran kuultuna: melodiat kaipaavat muotoa ja sanatkaan eivät nouse kuin hieman tasavahvan yläpuolelle. Mutta jos joku tahtoo tehdä tutkimusta neliraitureilla aloittaneiden artistien ensihetkistä, Bejar kuuluu Barlow’n ja kumppaneiden rinnalle.

Löydettyä viisautta:

”Static means punk, tuning is junk.”

Video ei ole enää saatavilla

”Pahus Pete, laskimme taas bändin jäsenet väärin”. ”Ai säkin näet ne?”

”I have a passion sweet Lord… and it just won’t go away”

1980-luvulla ei ollut tarjota toista Spacemen 3:n kaltaista yhtyettä, eikä kilpailijoita ole ilmaantunut sen jälkeenkään. Monet ovat yrittäneet. Niin My Bloody Valentine kuin 2000-luvun retrorokkaritkin ovat nousseet Spacemen 3:n jäljessä, mutta yksikään ei ole tavoittanut samanlaista yhtenäisvisiota. Äärimmäinen minimalismi kohtaa äärimmäisen hallusinatorisuuden. Spacemen 3 on se, mitä jää jäljelle psykedeelisen aistiräjähdyksen jälkeen. Jälkipsykedeelinen meditaatio. Viimeinen plateau.

Pariin otteeseen vaihtuneen, Midlandsin Rugbysta ponnistaneen kokoonpanon pysyvän ytimen muodostivat Pete ”Sonic Boom” Kember ja Jason Pierce – erikoislaatuinen kaksikko, joka jakoi sekä syntymäpäivän että vuoden. Kember oli metadonihoitoa saava heroiiniaddikti joka oli kiinnostunut pyramideista, energioista ja 1960-luvun tajunnanlaajentajista. Pierce taas oli yhtä päihteisiin menevä, gospelmusiikista innostunut hissuttelija, joka tykkäsi jutella Jeesukselle ja puhutella tätä ikään kuin yksityishenkilönä messiashahmon sijaan.

Spacemen 3 ei siis epäillyt sekoittaa riskialttiilta cocktaileja levyillään, saati reaalimaailmassa: psykedeliaa ja minimalismia, hallusinogeenejä ja opiaatteja, rockin kliseitä ja avantgardea, bensiiniä ja höyheniä. Ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat tulessa. Spacemen 3 lakkasi olemasta neljän täysin omaleimaisen levyn jälkeen. Silti yhtye todisti, että vain yksi tai kaksi hypnoottista sointua riittää. Niissä piilee enemmän kuin pelkkä hypnoosi. Äärimmilleen pelkistetyt kuviot avautuvat isommiksi, ne täyttävät tilan. Vähäeleisestä monokromaattisuudesta löytyy yllättäen sävy, valööri ja kulööri. Kukaan ei ole käyttänyt äänen värejä samalla tavalla. Seuraavassa viisi suositusta, mutta voit toki jättää kuuntelematta yhtyeen musiikkia, näet vähemmän.

Sound of Confusion (1986)

82 Varhainen Spacemen 3 yritti olla samanaikaisesti MC5, Stooges ja Sun Ra (Piercen mukaan myös The Cramps laskettakoon yhtälöön) ja debyyttialbumi on ainakin meluisinta gragepsykedeliaa mitä yhtyeen tuotannosta löytyy. Tuleva tinkimättömyys ja tyylikeinot ovat jo läsnä: Losing Touch With My Mind, Hey Man ja massiivinen O.D. Catastrophe pystyvät kilpailemaan myöhemmän tuotannon kera. Ongelmaksi muodostuu levyn suppea mitta. 40 minuutista puolet eli kolme seitsemästä kappaleesta on covereita rockstandardeista: Mary Anne toimii, mutta Little Doll ja Rollercoaster jäävät vaisuiksi. Tässä vaiheessa versioinnin taito ei vielä ollut yhtyeen varmassa otteessa (vrt. Perfect Prescriptionin Transparent Radiationin muuttuminen tyystin uudeksi biisiksi). Lisää covereita ja pari vaihtoehtoista versiota pääsevät levyn jatkeeksi vuoden 1994 uudelleenjulkaisulla, jonka kohdalla albumin yleisarvosana nousee. Korkeintaan Walking With Jesusin ep-version tilalle toivoisi alkujaan Sound of Confusion -nimellä kulkenutta varhaisversiota, joka saa biisin muistuttamaan oikeastaan enemmän Jesus and Mary Chainin Taste the Flooria. Kumpi otti vaikutteita kummalta? Spacemeneillä on toki asiasta vahva mielipide.

Video ei ole enää saatavilla

Perfect Prescription (1987)

89 Vuodessa Spacemen 3 kehittyi rockbändistä täydelliseen transsendenssiin. Perfect Prescription on yhä rujo, paikoin aggressiivinen poplaulun muotoa kunnioittava kitaralevy, mutta se on myös levy, joka ei sisällä mitään ylimääräistä. Jokainen yksinäisenä kaikuva sointu ja repetitiivinen riffinpuolikas ovat siellä missä pitää, palvelemassa suurempaa tarkoitusta. Tämä oli Spacemen 3:n visio – musiikki substanssina joka oikeasti vie tiloihin, uskonnolliseen kokemukseen. Kuin tätä pohjustaakseen jo levyn kolme ensimmäistä kappaletta liikkuvat kaikki kristityissä teemoissa: Käydään keskusteluja Jeesuksen ja Jumalan kanssa, kuin parhaille kavereille jutellen, elämästä ja kuolemasta, taivaasta ja helvetistä. Päädytään tulokseen ainaisesta pilvessä olosta täydellisenä transfiguraationa. Kaikki on tässä. Meditatiivisen albumin lähestymistapa on erityisen supiini: tarinan mukaan se äänitettiin studion lattialle muusikoita majoittamaan tuoduilla patjoilla, koska Kember ja Pierce olivat koko prosessin ajan liian notkuissa pysyäkseen pystyssä.

Video ei ole enää saatavilla

Playing With Fire (1987)

89 Playing With Fire on ensisijaisesti näyte Spacemen 3:n vision hioutumisesta täydelliseksi, heidän jälkipsykedeliansa kehittymisestä yhä lähemmäs silkkaa ambientia, puhtauden saavuttamisesta. Mutta se on myös näyte siitä, kuinka umpikujassa ja onnettomia ihmisinä Kember ja Pierce lopulta olivat elämäntapojensa seurauksena. Rappioromantiikka on jäänyt taakse ja albumin taustalla on enää pyrkimys Onnellisuuteen – se on kuin outo hyväntekeväisyysteemalevy vieraantumista vastaan – puhtaaksi palamisen kautta. Siitä albumin tulimotiivi, siitä itsemurhateema; tulen läpi kulkeminen voi johtaa vapautumiseen ja puhdistumiseen, mutta myös kuolemaan. Tuli itsessään edustaa toki jälleen huumausaineita, ongelmaa ja ratkaisua, joka on auktoriteettien hallinnassa. Lähinnä hengästyttävän intensiivisen Revolution-kappaleen muodossa heräävä Kemberin poliittisuus on toki teorian tasolla ihailtavaa, mutta tuntuu myös ongelman pakenemiselta: vanhassa Melody Maker -haastattelussa tämä selittää sinisilmäisiä kantojaan hallituksesta ja maailmanlaajuisesta vieraantumisen hävittämisestä toiveikkaana, samalla metadonia hakemassa ravaten. Yhtyeen uran kauneimpia ja rajuimpia kappaleita sisältäen Playing With Fire on korkean toimintakyvyn säilyttäneiden addiktien voimannäyte. Tyypillisten viihdekäytäjinä itseään pitävien narkomaanirocktähtien tavoin sen valheellinen optimismi jättää kuitenkin happaman, eritoten surullisen jälkimaun.

Video ei ole enää saatavilla

Recurring (1991)

83 Tyypillisesti aliarvostetun, armotta madchestereiden ja MDMA-kulttuurin jalkoihin jääneen Recurringin voi nähdä myös kypsänä myöhäisen vaiheen mestariteoksena, eikä vahvasti toistoon sekä formalismiin nojannutta yhtyettä voi syyttää edes vanhan kaavansa loputtomasta varioinnista – tuo kaava on toimiva ja siinä on Spacemen 3:n sielu ja selkäranka. Se mitä Recurringilta jää kaipaamaan on tietty läsnäolo. Väitän sitä yhtyeen kiehtovimmaksi, mutta samalla traumatisoituneimmaksi levyksi. Kemberin ja Piercen optimismi on hälvennyt, ainakin toisiaan kohtaan. Tyypillisenä saattohoitovaiheen projektina Recurring jaetiin kahtia tekijöidensä kesken, Kemberin materiaali a- ja Piercen b-puolelle. Kontakti duon välillä on minimaalista ja Recurringin ilmestyessä molemmat olivat jo soolourillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music (1995)

79 Lontoon Watermans Art Centre -keikka vuodelta 1988 koostui yhdestä kappaleesta: kolme varttituntia kestäneestä La Monte Young -opinnäytteestä Dreamweapon. Taltiointi kuuluu ihan luontevasti SM3-albumien jatkeeksi ja on puuttuva linkki Perfect Prescriptionin ja Playing with Firen väliin sijoittuen. Vellovan hypnoottista äänitapettia kuulijansa ympäri paketoiden teoksen pitkähkö kesto muuttuu toissijaiseksi, sen abstraktius häviää, sen ajatusmuoto näyttää kiinalaiselta ruusulta. Albumista liikkuu useita julkaisuja vaihtelevin bonusmateriaalein varustettuna.

Video ei ole enää saatavilla

Ann Magnuson – puolet Bongwaterista.

Ennen omille teilleen erkanemista Ann Magnuson ja Mark Kramer olivat hetken paarialiitto nimeltä Bongwater. Karstainen äfääri ei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota college-radioiden ulkopuolella ja sen päättyminen vei lopulta tuhoon myös kunniakkaan Shimmy Disc -levy-yhtiön. Muun muassa Galaxie 500:n, Boredomsin, Daniel Johnstonin ja King Missilen uraa avittanut lafka kaatui Magnusonin ja Kramerin henkilökohtaisten skismojen laajennuttua sopimuskiistoiksi.

Magnuson ja Kramer tutustuivat 1980-luvulla New Yorkin homoklubiskenessä Pullsallama-yhteyksiensä kautta. Syntyi Bongwater – performanssin ja alternativebändin ristisiitos, joka eteni pitkälti Kramerin populaarimusiikin historiaa pedantisti läpikäyvällä instrumentaatiolla ja Magnusonin parodisilla, unista napatuilla tai populaarisosiologiaa satirisoivilla spoken word -teksteillä aseistettuna, mutta tärkeässä osassa alkupään levyillä olivat myös häiritsevyyteen asti vapaamielisesti käytetyt nauhaloopit ja samplet. Tässä suhteessa yhtye oli tyylillinen jatke säveltäjä John Oswaldille ja tämän ”plunderfoniikalle”, Beastie Boysin Paul’s Boutiquelle sekä kollega Negativlandin ja Tape Beatlesin tyyppisille kollaasiryhmille.

Moniin spoken wordin vapaamuotoisiin runonlausuntasylkijöihin verrattuna Magnusonin sujuvasti kirjoitetuissa monologeissa on paljon reediläisen lyhytproosaan otetta. Toinen selkeä vertailukohta ovat Frank Zappan levyjen ”radioteatteri” (eritoten Lumpy Gravyn ja Girls Together Outrageousin naishahmot; duo myös sämplää osia näiden dialogeista). Muita selkeitä yhtymäkohtia Bongwaterin lyyrisessä tyylissä voi nähdä Patti Smithiin tai camp-asennoituneempiin esi-riot grrrleihin, The Slitsiin. Jo maantieteellisestä sijainnistaan johtuen musiikilliset jäljet taas johtavat No New York -bändien älykömpään DNA-osastoon. Kaukana ei olla myöskään seuraavan vuosikymmenen leikkaa-ja-liimaa-Beckistä tai oman aikamme hypnopoppareista.

Bongwater saattaa olla rasittava, raaka ja raivostuttavakin bändi, mutta kun duon musiikille antaa tarpeeksi tilaa, sitä ilman ei enää voi elää. Muuten sydämeen jää kahden, tavattoman luovan ihmisen mentävä aukko. Tässä Bongwaterin lyhyen uran albumit parhaasta pahimpaan.

Paras: Too Much Sleep (1989)

88 Synkkä, kompuroiva, hemmetin itsestään ylpeä kakkosalbumi lienee edelleen Bongwaterin paras. Bändin oli helppo jatkaa näin itsevarmasta paletista mihin tahansa haluamaansa suuntaan ja yksi tienviitoista oli tekninen kehittyminen ja kokonaisteoksellisuus. Too Much Sleep kuitenkin onnistuu jo itsenäisenä työnä sanomaan sen olennaisen: ei konventioita, ei punaista lankaa, ole niin anarkistinen kuin hyvän maun rajoissa voi olla, teeskentele ettei tämä ole paradoksi vaan pelkkää unta. Too Much Sleep on irrallinen kokoelma lauluja ja irrallisuus on duon meriitti. Teena Stays the Same on näppärää garagepoppia. Talent Is a Vampiren punkahtavaan sylkykuppiin tungetaan miehet ja viihdeteollisuus, mutta avantgardistisen muotoilijan kädestä syntyneeseen vääntyneeseen muovivaasiin on vaikea tarttua. He Loved the Weather (But He Hated Me) osoittaa Magnusonin kyvyt räppäämiseen rajallisiksi. Then the Babies Return – kuin surrealistisen pitkälle viety Simpsoneiden Cleetus-sketsi jossa painajaismaisia ilkeyksiä ei säästellä. The Drumissa coveroidaan Slapp Happya. Upean Psychedelic Sewing Roomin 1960-luvun psykedelia ja Jefferson Airplane -blues ovat läpi levyn kovia sanoja, toisaalta sähköinen folk soi, 13th Floor Elevatorsin Splash 1 coveroidaan Phil Ochs -tyylillä ja Shimmy Discin indie-estetiikka kaikuu One So Blackin kertosäkeessä näteimmillään. Parhaimmillaan Magnusonin kertomukset lähentelevät flash fictionia: lyhyestä mitastaan huolimatta Khomeini Died Tonight maalaa mieleen yhdistelmän hämärää sosialistisen Kiinan kansantasavallan modernismisaagaoperettia ja painostavaa sotaraporttia Persianlahdelta. Kokonaisuudessaan Too Much Sleep sisältää niin huutavia vastakohtia, häpeämätöntä irrottelua ja temaattisesti epätasaista menoa, että tätä rikkinäistä muoviruukkua on pakko rakastaa.

Video ei ole enää saatavilla

Toiseksi paras: The Power of Pussy (1990)

87 Sivuhuomiona on sanottava, että The Power of Pussy ilmestyi kaksi vuotta Royal Truxin debyytin – yksi kaikkien aikojen kuuntelukelvottomimmista ”rocklevyistä” – jälkeen. Truxin tavoin 1990-luku-merkitsi Bongwaterille 1980-luvun villeimpien kokeilujen tasaantumista ja selkeää valtavirtapopin kuvaston muuttumisen tiedostamista. Too Much Sleepin folk- ja psykedeliasävyjen jälkeen Power of Pussy alkaa jopa melko konventionaalisena, brutaalien, masentuneiden riffien protogrungevyöryttämisenä (nimikappale, Great Radio) ja Magnusonin neuroottisseksuaaliset teemat ovat vaihtuneet avoimeen haistatteluun ja äkäiseen pornografisuuteen. Nerokas, rasvaisessa rockbiografiajargonissa operoiva ja silti eteerisyydessään pakahduttavan herkkä Chicken Pussy johdattelee White Rental Car Bluesiin, jonka kohdalla tajuaa ettei duo olekaan ysäritripillä vaan nikkaroi taas 1960-luvun parissa. Nick Cave Dolls puolestaan lienee bändin ikonisin tuotos koskaan – kappale, joka Richard Linklaterin olisi pitänyt adaptoida kässäriksi ja Richard Kernin ohjata. Kliimaksin (tai Bongwaterin kohdalla usean implikoidun ja lopulta turhauttavasti saamatta jääneen kliimaksin) jälkeen levyn lupaava tahti hidastuu keskivaihteella käynniksi ja yhdeksänminuuttisen päätösraidan Folk Song tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, vaikka one-linereita lenteleekin koko rahan edestä. Bändi haluaakin lopuksi muistuttaa, ettei missään nimessä ole ”ironinen, sarkastinen tai postmoderni”. No shit.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmanneksi paras: The Big Sell-Out (1992)

84 Neljäs ja viimeinen levy The Big Sell-Out ei nimestään huolimatta ole mikään askel mainstream-menestystä kohti, vaikka se usein yhtyeen loppua enteilleenä ”helppona” albumina mielletään. Tuotantoarvot ja harmonia ovat nyt suuremmassa roolissa ja pienellä viilaamisella osa kappaleista olisi voinut todella olla hittejä. Takakannessa on kuvattuna näkymä Magnusonin rintojen väliin. Kyseessä on siis vääristävän lasin läpi otettu kuva popin konventioista, mutta suurimman osan ajasta viitteellisesti – outoilun parissa duo on omimmillaan ja sinne se myös toistuvasti karkaa. What’s Big in England Now? -tyyppisillä raidoilla karkoitetaan ympärillä kuhisevat hypettäjät, ja viihdytetään vanhaa kuulijakuntaa. Oma turvaratkaisunsa sekin. Liioiteltua sanoa, että Big Sell-Out toimisi määrätietoisena tai ehjänä valtavirtapopkulttuurin kritiikkinä tai parodiana, sen enempää kuin koko Bongwaterin ura itsessään, joskin muutamia arvaamattomia osumia iskeytyy vyön alle. Jos duon koko ura toisaalta oli tietoista öykkäröintiä muotoseikkoja kohtaan ja kivikasvoista itsensähäpäisemistä, luonteenomaisena Bongwater-albumina Big Sell-Outin arvaamattomuus tuo tyydytyksen, hieman kahta edeltäjäänsä kuluneemmilla maneereilla varustettuna. Epilogina se on kunniakas teos päättämään yhtyeen uran, sillä pinnan alta paistaa jo se tosiasia, ettei seuraava albumi välttämättä olisi enää ollut yhtä kiinnostavaa kuultavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vähiten paras: Double Bummer (1989)

70 Tuplalevy on Bongwaterin uran alun keräilyerä ja kuriositeetti ajalta, jolloin yhtye vielä oli täysillä kiinni esittävien taiteiden oudossa syrjässä. Fred Frith toimi tuottajana. Kappaleiden aiheena ovat Frank Sinatra, ideoitaan etsivä David Bowie, venäläiset lesbot, ja dekadentti iranilainen urheiluseura. Lisäksi coveroidaan Beatles-klassikoita, Gary Glitteriä ja sisältää paketti myös kantoniksi lauletun version Led Zeppelinin Dazed & Confusedista. Tuplalevyksi liikaa paikallaan junnaavan setin parhautta on levyn päättävä, tiettävästi dynamiikan täyskäännöksessään onnistunein koskaan levytetty versio niinkin vaikeasta aiheesta kuin Beatlesin Rain.

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker. Ei ollut tunnettu rumuudestaan.

Jonkin aikaa sitten kuulin 14-vuotiaan Scotty Engelin ensinauhoituksen nimeltä When Is a Boy a Man. Kävi ilmi, että kappaleen nimi on todellakin hyvä kysymys: jo tuossa iässä laulajan ääni on häkellyttävä, aikalaisiaan paljon kypsempi baritoni. Englantiin muuttanut, Ohiosta kotoisin oleva Noel Scott Engel ei voinut välttyä menestykseltä. Ei tuollaisen äänen kanssa! Kuin tähtiin kirjoitetulla tavalla The Walker Brothers -niminen nuorukaistrio nousi Englannissa listojen kärkeen muutaman vuoden ajaksi. Hetken aikaa Scott, Gary ja John olivat yhtä tunnettuja kuin The Beatles.

Mutta julkisuus ei koskaan sopinut Scott Walkerille. Jo bändin noustessa teini-idolien kastiin nähtiin useita odottamattomia, syrjään vetäytyvän persoonan ilmentymiä. Bändärit jäivät Johnin ja Garyn armoille. Genet’n tai Sartren kirjaa mukanaan kantamalla jotkut saattoivat päästä lähemmäksi menestyksen pinnallisuutta hylkivää, usein syvästi masentunutta Scottia. Näistä yksinäisyyden syövereistä syntyi musiikkia, jonka faneihin voidaan lukea muun muassa Jarvis Cocker, Brian Eno, David Sylvian, Marc Almond, Julian Cope, Tindersticks, Radiohead ja David Bowie, joka coveroi useampia Walkerin kappaleita uransa alkuvaiheessa ja myönsi Lodgerin ja Scary Monstersin olevan vahvassa kiitollisuudenvelassa Nite Flightsille.

Artistiselta kannalta mietittynä voi käydä vaikeaksi löytää hankalampaa kuvailtavaa. Walkerin musiikki on yhtä aikaa ylettömän tunnelatauksen ja ilmaisun kannattelemaa, mutta teatraalisuudessaan hurjimmillaan lähes täysin abstraktia. Lähestymisen avuksi tuodaan siitä syystä Walker Brothersin lauluja, siilä tuotannosta löytyvät niin ensimmäinen, teatraalinen vaihe kuin myöhempi, hankala ja kokeellinen suunta. Meidän tarvitsee vain katsoa sydäntensärkijätrion alku- ja loppupistettä. Ensimmäistä reittiä kulkijoille ovenavausmusiikkina voidaan laittaa yksi Walker Brothersin suurimmista hiteistä, Make It Easy on Yourself, ja saamme pienen suuntaviitan Scottin soolouran ensimmäiseen vaiheeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Soolouralleen lähdettyään Walkerin suurin vaikute tuli Englannin kanaalin toiselta puolelta gallialaisen angstin mestari Jacques Breliltä, jonka tuotannosta noukittiin soololevyille kymmenisen eriskummallista numeroa. Walkerin hurrikaanibaritonin käsissä nuo laulut pysyivät orkesterivoittoisina, massiivisten ahdistuksen portretteina – se tuskin yllättää, ettei psykedelian ajan saavuttama Englanti oikein tiennyt mitä tehdä, vaikka aluksi entisen bändin suosio kannattelikin levynmyyntiä kiitettävästi. Mutta vuosi vuodelta entinen teini-idoli vajosi yhä syvemmälle unohdukseen, julkaisten 1970-luvun puolivälin tienoilla neljä lähes kuuntelukelvotonta levyä.

Uran toinen vaihe alkoi vasta vuonna 1978, mutta 35 vuotta myöhemminkin se tuntuu shokeeraavalta. Walker Brothers päätti vuonna 1975 aloittaa alusta, ja vuoden sisään kuultiinkin kaksi epätasaista mutta hyvin myynyttä levyä. Seuraavaan vuoteen mennessä jäsenet olivat saaneet toisistaan toisen kerrankin tarpeeksi ja päättivät lähteä omiin suuntiinsa viimeisen jäähyväislevyn jälkeen.

Hittikimaran sijaan kaikki kolme kasasivat omia kappalettaan levylle nimeltä Nite Flights. Siinä vaiheessa Scott Walker heitti pois kaiken sen mistä hänet oli tunnettu. Nuo neljä kappaletta olivat post-punkin tuolla puolella: riipivä avant-discovirsi Shutout, uhkaava mutta täydellinen Nite Flights, kuusiminuuttinen Pinochetin kidutuskammio The Electrician ja happoinen noisefunk-turpiinveto Fat Mama Kick aloittavat uran toisen ja huomattavasti haastavamman vaiheen.

Vai miltä tämä teistä kuulostaa?

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe I: 1967–74

Scott (1967)

86 Jo ensimmäiset askeleet soolouralla tuntuivat huomattavasti oudommilta ja röyhkeämmiltä kuin mitä Walker Brothers olisi koskaan esittänyt. Lähes jokainen laulu vuotaa sydänverta tai käy läpi erilaisia irvokkaita sieluntuskia orkesterin vahvistaessa ylitsevuotavaa tunnemaailmaa.

Suurin pommi tiputetaan heti aluksi. Megalomania on varsin pieni sana kuvaamaan Mathildea. Ratsuväki hyökkää päälle heti ensisekunneilla. Viimeinen säkeistö vie helvettiin ja sieltä ulos. Tyrmistyttävä nostatus heittää keskelle yhtä euforisimmista lopetuksista millekään biisille koskaan. Draaman tasoa ei voi edes kuvailla sanoin, ja tyrmistystä vielä vähemmän. Popmusiikkia? Ei helvetissä. Mutta ainakin kaikki tärkeimmät elementit on lyöty pöytään heti kerralla.

Kaksi Walkerin omista kappaleista on levyn vahvinta materiaalia. Montague Terrace ja Such a Small Love todistavat kuinka hyvin esikuvien tunnelataukset ja melodiat oli jo tässä vaiheessa sisäistetty. Kaiken kaikkiaan yhdeksän numeroa oli lainattuja, ja niiden käsittelytapa hyvin samanlainen: Jacques Brelin kuoleman ja irstauden peittämät kappaleet säilyttivät intensiteettinsä ja valmiiksi melankoliset balladit tulkittiin itkunsekaisina katumustöinä.

Iso miinus Scottille siitä, että neljästä viiteen biisiä levyllä tuntuu pelkältä täytteeltä. Se on pieni mutta silmiinpistävä tahra uran ensimmäisessä vaiheessa.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 2 (1968)

93 Scott päätyi jotenkin brittilistojen kolmannelle sijalle. Se kertonee enemmän Walker Brothersin suosiosta, mutta Scott 2 sisälsi jopa hittisinglen, ja valtasi listan ykköspaikan joksikin aikaa.

Jos ensilevy oli yksinäinen, juopunut ja yllättävän mieltynyt kalanpäihin, ainakin täällä saa aikaa viettää kaikenkarvaisen joukkion kanssa. Karvakasojen kohtalot vaihtelevat: poikkeuksellisen ilkeä naisvihakabaree-numero The Girls and the Dogs päättyy koiran kannalta ikävästi.

Brel-coverit kytkeytyvät vahvasti teatraaliseen fantasiointiin, mutta tarkempi katsaus osoittaa levyn olevan häikäilemättömän groteski, ja suurimman osan ajasta myös hurjan misogynian kourissa. Jos The Girls and the Dogs kuvasi naiset syöjättärinä, niin The Girls from the Streets näkee kaiken kauppatavarana ja manipulaatiolla saavutettavana – kyyneleetkin ovat vain nesteeksi tiivistyneitä valheita. Tango nimeltä Next on mitä irvokkain hyväksikäyttö-, irstaus- ja uhrifantasia. Täällä lupaukset tehdään tippurin oireita tuijottaen, ja itsensä tuleen sytyttäminen on ainoa tapa kumartaa ja poistua sadistisen seksin näyttämöltä – Nextin kertojan tapauksessa tuo näyttämö käsittää koko elämän. (Tosin Walkerinkin versio on melko konservatiivinen verrattuna The Sensational Alex Harvey Bandin hulluuteen.)

Levyn single Jackie kuuluu Brel-covereiden eliittiin, vaikka BBC läimäytti esityskiellon oopiumin ja transvestismin kuvausten takia. Tim Hardinilta lainataan tällä kertaa Black Sheep Boy, ja versio lienee paras olemassa olevista. Mutta Walker loistaa omilla biiseillään. The Amorous Humphrey Plugg on väsyneen perheenisän yöllinen seikkailu punaisten lyhtyjen alueella, ja Plastic Palace People käy kolkuttelemassa niitä ovia, joista kuljettaisiin uran toiseen osaan. Viimeiset neljä kappaletta häviävät pakostakin laadussa, mutta valinnat ovat tällä kertaa viisaampia ja Walker antaa niille kaikkensa. 

Intensiteetti on kaikin puolin rajuin ensimmäisestä neljästä levystä, ja sen saattelemana Scott 2 on niistä myös paras.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 3 (1969)

77 Kolmas räävitön kiekko ei kuulunut enää suunnitelmiin, vaan teemat kevenevät muutaman pykälän. Epätasaisuus tulee yhä pistävämmäksi kuin ennen, erityisesti levyn alkupuolen loiston vuoksi.

Viisi klassikkoa, monumentaalinen It’s Raining Today, leikkisä Copenhagen, Rosemaryn kotipainajainen, outo epäilyttävä Big Louise ja ratsuväen paluu We Came Through, avaavat Scott 3:n vahvasti, mutta pian vauhti hiljenee pahemman kerran. Butterfly, Winter Night ja Two Weeks Since You’ve Been Gone käyvät suoraa tietä unohduksen kaivoon, josta niitä ei yleensä jaksa noukkia kuunneltaviksi. Loppupuolelta vain haudan takaa kostonsa saavuttava Funeral Tango tarjoaa tarpeeksi palaten edellisen levyn vainoharhaiseen luottamuspulaan. Niin hyvältä kuin ajatus Brelin Ne Me Quitte Pasista tuntuukin Walkerin laulamana, versio on turhin kaikista lainakappaleista. Väsymyksen sävyttämä levy ei kykene ylläpitämään standardeja, mutta sen parhaissa lauluissa löytyy yhä ikivihreyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 4 (1970)

86 Myyntiluvut alkoivat käydä huolestuttavan pieniksi. Syystä tai toisesta singlejulkaisut jäivät tekemättä, ja yksi Scottin kehutuimmista levyistä jäi kokonaan listojen ulkopuolelle. Yleensä tämä levy nostetaan ylimmälle sijalle ensimmäisestä neljästä.

Olen vahvasti eri mieltä: Scott 4 on ehkä muita tarkempi kuvaus artistista itsestään, mutta siinä ei ole samaa elinvoimaa kuin kahdessa ensimmäisessä levyssä. Vasta-argumentteja on toki helppo keksiä: kokonaisuutena tämä on niistä tasalaatuisin, ja kun biisilistasta löytyy Ingmar Bergmanin inspiroima The Seventh Seal, futuristinen Boy Child ja upea Duchess, on ymmärrettävää, että joillekin tässä tiivistyy Scott Walkerin henki. Mutta levyn tahti pysyy jatkuvasti keskitempoisena ja puuduttaa kuulijaa aika ajoin. Myös äänimaailma käy sameaksi, eivätkä Angels of Ashes, On Your Own Again tai Get Behind Me ole mitenkään persoonallisia, vaan pahaenteisiä merkkejä pian alkavasta laskusuhdanteesta.

Hero of the War taas on kaikkea muuta – nuoren sotasankarin vastaanottokuvaus on täynnä pistäviä yksityiskohtia äidin tuskasta, uskottomasta naisesta ja sotilaallisen ihannoinnin typeryydestä. The Old Man’s Back Again (Dedicated to the Neo-Stalinist Regime) menee vielä pidemmälle, osoittaen että Walkerin kunnianhimo oli kulkenut repivän barokkipopin ulkopuolelle.

Pienistä vioistaan huolimatta Scott 4 on yhä essentiaalinen levytys, eikä sitä kannata jättää hankkimatta.

Video ei ole enää saatavilla

’Til the Band Comes In (1970)

73 Walker oli pulassa Scott 4:n tipahdettua unohduksiin heti julkaisunsa jälkeen. Levy-yhtiön painostus hittijulkaisuun alkoikin kasvaa.

Walkerin 1970-luvun levyistä vain ensimmäinen, ’Til the Band Comes In, kestää päivänvaloa. Kymmenen kappaletta alkuperäismateriaalia ja muutaman coverin sisältänyt levy ei vieläkään ole artistin itsensä suosiossa, eikä sen materiaali pärjää edellisten levyjen parhaimmistolle kaiken aikaa, mutta ei se ansaitse tuntemattomuuttakaan.

Alkuperäisistä Little Thingsin turmakuvailun voitokas tömistely ja Thanks for Chicago Mr. Jamesin namusedälle osoitettu jäähyväiskirje pitävät pintansa parhaiten. Stripparitarina Joe tulee vahvasti perässä (hmm), ja Cowbells Shakin’, Jean the Machine ja Time Operator ovat nekin kuuntelunsa ansainneet.

Coverpuolella saadaan suunnilleen 50/5 -annos erinomaisuutta ja kamaluutta. Jimmie Rodgersin It’s Over ansaitsee kunniaa, kun taas Kenny Rodgersin Reuben James on puhtaasti kamala. Siitä voinee päätellä, ettei ’Til the Band Comes In ole sekään tasainen levy, mutta varmasti vähiten kuultu Walkerin sooloista. Se ansaitsee enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

The Moviegoer (1972) / Any Day Now (1973) / Stretch (1973) / We Had It All (1974)

?? Tämän jälkeen syntyikin sarja, joka muistuttaa syvänmerensukellusta. Neljä levyllistä pelkkiä covereita – joista parhaimmatkin vain ihan siedettäviä. Koska näitä neljää levyä ei ole oikein edes saatavilla, eikä niiltä löydy kuulemisen arvoista materiaalia, voimme tyytyä lyhyeen kappaleeseen näistä kaikista. Luit juuri kyseisen kappaleen.

Kokeile omalla vastuulla Scottin coveria Caetano Veloson Maria Bethania -klassikosta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe II: 1978–

Climate of Hunter (1984)

88 Nite Flightsin hurjistelun jälkeen olisi voinut odottaa vaikka mitä, mutta ambient rock ei varmaankaan liene ensimmäinen arvaus.

Manageri tiedusteli näihin Walkerin kuulumisia ja viimeaikaisia tekemisiä. Scott ilmoitti maalaavansa, ja kysymys muuttui heti: vesi- vai öljyväreillä? Vastaus tähän oli laadukas seinämaali – Walker oli aloittanut talojen maalaamisen. Climate of Hunter on enemmänkin sivutyö maalaiskartanon seinän rinnalla, mutta myös arveluttavimpia soundtrackeja maalin kuivumiselle. Cromagnon-paimenet tulevat esiin jo Rawhiden kummallisissa tarinoissa, joita 1980-luvun rocktausta ei tee yhtään tavallisemmiksi.

Toisaalta, Six esittelee seinät ylös- ja alaspäin kulkevina tasoina hallusinoivan syntetisaattorin valossa, ja Dealer on käsittämättömän raskas balladi täynnä inhottavaa kuvastoa, jossa kuolleet nousevat haudoistaan ja aivot kiehuvat ulos kalloista. Vahva, fosforipitoinen maali voisi auttaa pitämään moiset vaivaantumisen aiheuttajat pois tuvasta. Sleepwalkers Woman muistuttaa hieman ensimmäistä uravaihetta, mutta se keskittyy tekstuuriin eikä melodiaan. Three julkaistiin jopa singlenä (taustalaulajana muuan Billy Ocean), mutta levy ei myynyt juuri mitään. Tuskin sitä haettiinkaan.

Poikkeuksellisen ihana kahden säkeistön balladi Blanket Roll Blues tuo muuan Mark Knopflerin kitaroineen vierailulle. Se lienee hiljaisin hetki Scott Walkerin tuotannossa.

”When I crossed the river
with a heavy blanket roll
I took nobody with me
not a soul

I took a few provisions
some for comfort, some for cold
but I took nobody with me
not a soul”

Siitähän tässä urassa on koko ajan ollut kyse. Climate of Hunter on hieno tapa jatkaa itsensä uudelleenmäärittelyä.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin terveysviraston ilmoitus

Climate of Hunterin jälkeen Scott katosi jälleen yhdentoista vuoden ajaksi. Ainoa julkisuuden hetki nähtiin, kun hän vieraili Britvic-yhtiön appelsiinimehumainoksessa. Hänet voi nähdä kohdassa 0:20 siemailemassa päivän c-vitamiiniannostaan. Sinunkin on hyvä juoda lasillinen tänään.

Video ei ole enää saatavilla

Tilt (1995)

98 Tilt on ylivoimaisesti hankalin kuvailtava. Ensinnäkin, se tarjoaa laajalti samaa instrumentaatiota kuin 1960-luvun tuotanto, mutta käyttötavat ovat muuttuneet. Ne eivät silti ole suoranaisia vastakohtia: melodia ei muutu puhtaaksi dissonanssiksi. Mutta kokonaisuutena se on häiriintynein peto, jonka Walker koskaan päästänyt ilmoille. The Driftin kauhu on muutaman kuuntelun jälkeen tunnistettavaa ja suoraviivaista, mutta Tilt on epäselvä ja varjoisa vielä vuosienkin kuuntelun jälkeen. Levyn sisältö ei selkene, mutta yksittäiskokemuksen tuoma vaikutus vie tarpeeksi pitkälle, että kuuntelija voi muodostaa omat tulkintansa.

Synkimpien eurooppalaisten taidelauluperinteiden ruokkima Tilt läpikäy historian tahroja. Farmer in the City omistetaan murhatulle ohjaajalle Pier Paolo Pasolinille. The Cockfighterin raivokas avant-rock sotkee Adolf Eichmannin ja Kuningatar Carolinen oikeudenkäynnit ujeltavaa taifuunia muistuttavaan vimmaansa.

Ainoastaan Farmer in the City ja Bouncer See Bouncerin väliosa voisivat sopia uran alkuvaiheisiin. Kauimmaksi siitä kulkeutuvat Face on Breastin viemärirakkauslaulu, Bolivia ’95:n terrori ja The Patriotin kummallisuus. Tuossa viimeisessä huilun ja patarummun kutsun ja vastauksen kuultuaan Walker ylistää Lüzerner Zeitung -päivälehteä kuin se olisi viimeinen asia, jonka hän saisi eläessään sanoa. Abstraktio on huipussaan, ja vanhat fanit epäuskoisia.

Tiltiä ei voi suositella ensikosketuksena muille kuin parkkiintuneille avant-gardetyylittelyn faneille, mutta ainakin minulle se on pysynyt vahvimpana Walker-levynä kohta kymmenen vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

The Drift (2006)

89 Silkkihansikkaat katosivat tässä vaiheessa lopullisesti. Ymmärrän kyllä, en itsekään haluaisi sotkea hyviä hanskoja harrastustoiminnan, kuten siankyljen pieksämisen, lomassa. The Drift on karmiva kokemus. Sen vaurioituneissa… öhm, biiseissä kuullaan totaalisen pelottoman artistin häiriintyneimmät ideat.

Tässä on Nite Flightsin perintö, johon Climate of Hunter ja Tilt eivät tarttuneet. Mussolini ja Petacchi saavat kahdentoista minuutin Clarassa ruumiinvalvojaiset helvetistä, Elvis keskustelee kuolleen kaksoisveljensä kanssa 9/11-tapahtumista, ja aasi saa turpiinsa Galwayn kadulla Jolson & Jonesin apokalypsissä. Jos haluat karkoittaa ihmisiä mahdollisimman kauas, lyö tämä soimaan. He eivät häiritse sinua vähään aikaan – toisin kuin seuraavan yön unesi.



The Drift on sadistinen levy, ja sopii lähinnä ihmisyyden hirveimpien kokemusten soundtrackiksi. Bakteeritarina Cue räjähtää silmille ennen viittä minuuttia ja vaikutukset voivat olla laksatiivisia. Mutta ei Walker ollut huumorintajuaan menettänyt: Donald Rumsfeldille omistettu The Escape sisältää mitä kahjoimman syntetisaattoriosion ja lopulta Repe Sorsa -imitaation, jota kannattelee hiipivä kuuhirviöurku. Samalla tavalla Psoriatic sisältää lähimmäksi tanssimusiikkia pääsevän dada-koukun, joka luonnollisestikin hävitetään maanrakoon heti tilaisuuden salliessa.

Huolimatta siitä kuinka tutuksi se lopulta käy, The Drift on pelottavimpia levyjä keneltäkään, koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bish Bosch (2012)

78 Bish Bosch on Walkerin kauhukabinetin toistaiseksi viimeisin osa. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten arvion Nuorgamiin, ja mielipiteeni on pysynyt melko samanlaisena. Muutaman lisäpisteen tarjoan!

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona kohtaa universumin. Kuva: Pekka Helin, Lutakko 1981.

Kauko Röyhkä muisteli taannoin Facebookissa ensimmäistä tapaamistaan Pelle Miljoonan kanssa. Kun Pelle oli esiintynyt Oulussa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, oli Kauko mennyt sanomaan, ettei pidä tätä minään. Ikoniksi tahtovan on usein vaikea kohdata sellaiseksi päässyt.

Sittemmin miesten keskinäinen arvostus on noussut, ja Röyhkäkin taitaa lähinnä nauraa nuoruuden ehdottomuudelleen. Oulun tapaamisen näkökulmasta on kuitenkin hupaisaa, miten paljon samaa Kaukon ja Pellen profiileista nykyisin löytyy. Sukupolvensa äänistä juuri nämä kaksi pitävät yllä tiivistä julkaisutahtia, joka tuottaa markkinoille vuoroin levyjä, vuoroin kirjoja, kumpiakin suunnilleen kerran kahdessa vuodessa. Molemmat ovat läpeensä tunnettuja hahmoja, jotka kommentoivat mielellään aikaansa, vaikka heidän maineensa kulmakivet lepäävät vuosikymmenien takana. Kumpikaan ei myöskään ylenkatso nostalgiaa.

Samankaltaisuuksistaan huolimatta Kaukon ja Pellen julkipersoonien välillä kulkee ohut mutta olennainen jakolinja. Kumpikin moralisoi mielellään, mutta sävyissä on eroa. Siinä missä Röyhkän toiminta tuntuu viimeiseen asti tiedostetulta ja huokuu omituista erehtymättömyyden illuusiota, rakentuu Pelle Miljoonan hahmo spontaanimmin, harkitsemattomana reaktiona kuhunkin aikakauteen.

Olen samastunut kumpaankin. Teini-iässä Pelle oli sankareistani suurin. Hän antoi suuntaviivat yhteiskunnalliselle orientaatiolleni, ruokki mustan ja valkoisen varassa muotoutunutta idealismiani ja puhui luottavaiseen sävyyn rakkauden ja solidaarisuuden kaltaisista inhimillisistä hyveistä. Parikymppisenä lähdin kuitenkin Kauko Röyhkän matkaan, jonnekin itsetietoisuuden omahyväistämän ylemmyyden maailmaan, jonka en pitkään aikaan tajunnut olevan pelkkä itseni luoma tavoitehakuinen konstruktio Kaukon musiikin tarkastelukulmista.

Minulla oli tuolloin vaikea suhde Pelle-vuosiini, enkä halunnut ymmärtää että Röyhkäkin taitaa olla pohjimmiltaan romantikko.

Nyttemmin tunnen palanneeni takaisin sinne mistä lähdin. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kyynisyys on elämänasenteena dekonstruktiivinen. Tahdon sittenkin uskoa johonkin muuhun. Mikä kaikki oivallukseen johti, sitä en tiedä vieläkään. Mutta en vähättele sen tunteen vaikutusta, jonka koin huutaessani sydämeni pohjasta Rakastavan voiman päättävää ”vapaa”-huutoa Pelle Miljoona & 1980­:n tahdissa Pellen 50-vuotiskonsertissa. Nuori sisälläni katsoi aikuista minääni meistä kahdesta viisaampana. Hän oli uskaltanut elää.

Pelle Miljoona, rumpali ja runoilija. Kuva: Hannu Linkola, Ilosaari 2008.

Samalla kun identiteettini ja maailmanasenteeni ovat huojuneet, on Pelle pysynyt ennallaan. Se on lohduttavaa jos mikä. Hän suhtautuu maailmaan ja ihmisiin edelleen vakavasti mutta rakkaudella. Hän katsoo avaralla katseella, sekoittaa filosofioita ja metafysiikkaa omaleimaiseksi elämänasenteekseen, julistaa ja kaataa julistajien jalustat, on kotonaan niin maailmalla kuin Kalliossakin, kiertää väsymättä ”neverending pizzeria touriaan” ja veisaa viis siitä, mitä hänestä kirjoitetaan. Siksi pidän tärkeänä, että olen voinut säilyttää kykyni avata sydämeni Pellen musiikille. Se osoittaa, että tahdon yhä uskoa hyvään; että maailma on minunkin kotini, vaikka ympäröivä aika tuntuu vieraalta.

Olisi kuitenkin valheellista väittää, että Pelle olisi pysynyt kaikki nämä vuodet paikoillaan. Päinvastoin. Hän on etsinyt, niin paikkoja, ajatuksia kuin musiikkiakin. Ja etsinnän edetessä ovat vaihtuneet sekä tarinat että soittajat. Vain kaksi Pellen monista kokoonpanoista on levyttänyt enemmän kuin yhden levyn ilman miehistönvaihdoksia. Tämä on sekä taannut muutokset että ollut niiden seurausta.

Samanlaiseksi sekamelskaksi ovat pyörähtäneet Pellen musiikilliset vaikutteet. Punk on aina jossakin laulujen ytimessä, mutta yhtä hanakasti Pelle on ollut kallellaan folkin, reggaen, iskelmän ja vanhan rockin suuntaan. Ja tokipa tyylipalettiin mahtuu niin jazzin, etnon kuin bluesinkin sävyjä. Jokaiselle näistä löytyy luonteva aikansa ja paikkansa.

Mikä kiinnostavinta, Pellen musiikkiin on suodattunut vuosi vuodelta enemmän huumoria, jopa itseironiaa. Juonne ei ole vahva, mutta silti täysin nähtävissä. Nuoren, vihaansa ja totisuuteensa pakahtuneen Pellen sijasta lauteilla on nykyisin yhä useammin ”Pöllö”, itselleen täysin avoin ja itsestään sopivasti huvittunut artisti, jolle huumori ei ole pakokeino, vaan osa pohjimmaista rehellisyyttä. Ilman sitä Pelle ei voisi olla uskollinen ihanteelleen, jonka hän artikuloi joskus vuosikymmeniä sitten todetessaan Soundissa, että sielussa pitää aina olla jäynää.

Kuten oheinen katsaus Pellen tuotantoon osoittaa, Pellessä riittää pureskeltavaa. Hän tarjoaa artistiminälleen monta tulkintamallia, jotka sulautuvat kuitenkin hämmästyttävän luontevasti yhteen. Siksi Pelle on aivan oma lukunsa, ainutlaatuinen ja arvokas. Ja siksi hän on pystynyt siihen, mihin monet eivät pysty – vanhenemaan ja pysymään silti nuorena.

Se on kova temppu. Sillä kuka tahansa osaa vastustaa yhteiskuntaa, mutta vastustapa aikaa.

Ei ihan helppoa, eihän?

”Kaikenlaista on…”

MILJOONALIIGA

Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)

Pete Malmin kipparoima Briard saattoi ehkä nauhoittaa Suomen ensimmäisen punk-singlen, mutta varsinainen alkusysäys suomalaiselle punkille oli Petri Tiilin paluu interrail-matkaltaan vuonna 1977. Nuori opettajakoululainen oli innostunut Lontoon kaduilta löytämästään nuorisoliikkeestä ja paloi halusta päästä huutamaan sukupolvensa elinvoimaa ja ajatuksia ilmoille kotimaassaan. Kun juna palautti miehen Savonlinnaan, oli uusi musiikillinen aikakausi valmis alkamaan.

Punk-ideologiaa mukaillen Tiili poimi esikuviltaan vain hengen, näkökulman ja äänenvoimakkuuden. Loput hän keksi itse tai sovelsi suomalaisen yhteiskunnan oloihin kitaristi Pasi Huopalaisen ja basisti Hannu Ruuskan kanssa. Syntyi Pelle Miljoona & N.U.S., lyhytikäinen mutta vaikutusvoimainen kopla, jonka ainokaiseksi jäänyt levy oli ilmestyessään puhdasverisintä punkia, mitä Suomessa oli kuultu.

Vaikka levy otti kantaa poliittisesti, se irtosi vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen runollisesta ja elitistisestäkin ilmaisusta täydellisesti. N.U.S. ei kirjautunut osaksi mitään aiempaa jatkumoa, vaan kommentoi ympäröivää todellisuutta täysin omin keinoin. Debyyttilevy kumpusi välittömänä reaktiona kaikkeen siihen, mitä Pelle ympärillään näki. Muutaman soinnun äkkipikaiset sahaukset eivät tarjonneet juurikaan musiikillisia oivalluksia tai melodisia koukkuja, ja levyn 18 kappaleen sanat Pelle Miljoona on muistellut kirjoittaneensa muutamassa päivässä. Mutta tunnelma oli vahva.

Jonkun oli aika tehdä nämä laulut.

N.U.S.:n jälki oli tuoretta ja vilpitöntä, asenteellisuudessan kömpelöä ja kömpelyydessään asenteellista. Levyn kappaleet olivat täynnä iskulauseita – Nuoriso sairastaa syöpää, Yhteiskunta haisee, Ei oo järkee mennä armeijaan, Tahdon olla vapaa – joiden äänekäs toistaminen oli tärkeämpää kuin perusteltu argumentointi. Oikeutus lauluille löytyi maailmasta niiden ulkopuolella. Pelle Miljoonan ilmaisussa ei ollut elettäkään epävarmuudesta tai peittelyn tarpeesta. Hän oli tosissaan. 1970-luvun lopun Suomessa sen täytyi kuulostaa hätkähdyttävältä.

Debyyttialbumi antoi vasta hataran kuvan Pelle Miljoonan tulevasta urasta, eikä se vuosikymmenten päästäkään nivoudu täysin luontevasti osaksi miehen diskografiaa. Silti – kiihkeästä yksisilmäisyydestään huolimatta tai sen ansiosta – se on yksi Pellen tärkeimmistä levyistä. Vaikka osa kappaleista on kirjoitettu automaattiasetuksilla, osui nuori kapinallinen asioiden ytimiin monta kertaa. Mä vaan pogoon ja Olen työtön ovat edelleen Pellen vakio-ohjelmistoa, mutta ilkeästi narisevaa ajankuvaa löytyy monelta muultakin raidalta. Tiiviimpänä purkauksena levyllä kiehuu Mä hajotan tän maailman, jossa Pelle Miljoona kuvaa puolessatoista minuutissa sekä silloisen maailmanjärjestyksen tuhon että länsimaisen perikadon raunioille nousevan uuden maailman.

Tuohon lauluun Pelle Miljoona olisi voinut lopettaa uransa. Mutta taisi olla sittenkin selvää, että nuo sanat olivat vasta alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha (1979)

Kitarariffi ponnahtaa ilmaan kuin keskisormi. Se on vihainen, terävä ja piikikäs. Se ei aio kuunnella, sillä se uskoo asiaansa. Seurakseen se saa kiukkuisesti puskevan kasikompin ja lonksuen murisevan basson. Jostakin kuuluu primitiivinen kiljaisu, jonka pirullisuuden syvin taso koostuu kyvystä nauraa sillekin mikä suututtaa. Soundit ovat sopivasti sinne päin, tanakat ja lihalliset, mutta kaikkea muuta kuin tarkat.

Läsnäolo, ahtaus, meteli.

Jos haluat tehdä hyvän punk-levyn, se kannattaa aloittaa näin. Ja jos haluat tehdä aikakautesi parhaan punk-levyn, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Juuri tältä sen pitää kuulostaa.

Kun Pelko ja viha ilmestyi keväällä 1979, Pelle Miljoonan N.U.S.-debyytistä oli kulunut noin vuosi. Siihen vuoteen oli mahtunut paljon. Pellen tähdittämä Pohjalla-kiertue oli nostanut punkin kellareista kaduille ja lavoille. Yhtyeitä ja lehtiä perustettiin kaikkialla. Normeihinsa luutunut yhteiskunta katsoi kehitystä ihmeissään, sanoissaan takellellen. Uuden kulttuurin liikkeet olivat nopeita, hahmottomia. Niitä Pellekin oli seurannut. Hän oli hajottanut N.U.S.:n, kulkeutunut Helsinkiin ja lyöttäytynyt lopulta yksiin Problems?:issa soittaneiden Ari Taskisen ja Tumppi Varosen kanssa. Lopulta kolmikon rinnalle oli asettunut kitaristi Rubberduck Jones, ja uusi ilmaisu oli löytänyt muotonsa. 1980:ksi itsensä nimennyt yhtye tuskin sitä ajatteli, mutta ilmassa leijuivat klassikon enteet.

Vaikka Pelle oli ryhmän vanhin ja koulutukseltaan opettaja, hän myös selvästi osasi oppia nuoremmiltaan. Jos Pelon ja vihan avausraita TV vielä perustuikin N.U.S.:n levyltä tuttuun sylkenä pulppuavaan närkästykseen, osoitti sitä seurannut Pelkistettyä todellisuutta, kuinka pitkä musiikillinen matka oli yhteen vuoteen mahtunut. Laulu alkoi pehmeällä introlla, jonka ylle Pelle pudotteli kunnianhimoista lyyristä kudelmaa (”Tarjosit minulle armonlahjoja, mut mä en ollut nöyrä / Väitit olevasi valkoinen lintu, ja vaakuit kuin varis yöllä”), kunnes tunnelma alkoi tihentyä ja räjähti kaiken summaavaksi kertosäkeeksi.

”Tämän kaiken näet ikkunastasi
ja pelkäät paljastaa kasvojasi
koska luulet, se on jotain uutta
mutta eihän se ole mitään muuta kuin
pelkistettyä todellisuutta”

Tämän jälkeen yhtye oli lopullisesti vauhdissa, soittaja soittajaa täydentäen. Pellen raivokas nasaali soi rienaavampana ja pisteliäämpänä kuin aiemmin, Taustalla kiemurtelivat Tumpin suurpiirteiset ujellukset. Taskisen melodiantaju toi räväkän pinnan alle uudenlaista kauneutta ja Rubberduckin kitara teki pieniä vallankumouksia jokaisessa kappaleessa.

Vaikka yhtye paiskoi laulunsa läpi koreilematta, voimalla ja taakseen katsomatta, löytyi musiikista myös uudenlaista sovituksellista syvyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Kaikki tapahtui kuitenkin sanoman ehdoilla. Sanojen tehtävä oli viillellä, yllyttää, luoda kiihkoa, osoitella, hämmentää, tarttua. Niissä puhui uusi aika, se joka vaati muutosta.

Heikoimmillaan 1980 saattoi heittää ilmoille jonkin hieman vähäpätöisemmän rivikappaleen – hämmentävimpänä ja ehkä rohkeimpanakin vetonaan nilkuttavan käännöksen Bob Dylanin Like a Rolling Stonesta. Nämä jäivät kuitenkin lähes huomaamattomiksi kauneusvirheiksi parempiensa jalkoihin. Pääasiassa levy oli silkkaa energistä huumaa. 1980 jauhoi ympäröivän yhteiskunnan pieniksi sirpaleiksi, joilla se naarmutti aikakautensa ihon verille. Mua valvotaan huusi vapauden sanomaa, Yhdistytään kokosi leiriytynyttä nuorisoa kapinaan, Epärehellisyys perii maan sylki sappensa luutuneissa rakenteissa asuneen tekopyhyyden ylle, Natsit natsit näytti suvaitsemattomalle keskiluokalle inhorealistista peilikuvaa, nimikkokappale kasvoi vuoren kokoiseksi profetiaksi.

Ja kaiken päätteeksi, viimeisen pisteen paikalle, yhtye sijoitti viattoman ja hyväntahtoisen kappaleen, jossa ahdistuksen ajamat ihmiset kulkeutuvat baareihin ja diskoihin, hetken vapauteen, hetken rakkauteen.

”On hyvä fiilis”, toisti 1980, kuin oman musiikillisen purkauksensa puhdistamana.

Tästä oli kyse, tästä löytyi suunta. Pelon ja vihan jälkeen oli selvää, että punk oli tullut jäädäkseen. Niin moni tunne oli saanut itselleen sanat ja äänen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Viimeinen syksy (1980)

Tuskin Pelon ja vihan laineet olivat ehtineet tasoittua, kun markkinoille saapui jo seuraava levy, tiiviin keikkakesän keskellä nauhoitettu Viimeinen syksy. Kuten käytännössä jokainen Pellen ensimmäisistä levyistä, albumi merkitsi valtaisaa musiikillista ja sanoituksellista harppausta. Niinpä Viimeinen syksy esitteli huomattavasti aiempaa kypsemmän orkesterin ja perspektiiviään yleismaailmallistaneen keulahahmon. Jos Pelle oli runsasta vuotta aikaisemmin artikuloinut sanomansa ytimen muodossa ”yhteiskunta haisee”, pohti hän nyt ihmisyyttä muun muassa Pablo Picasson ja Jack Kerouackin taiteen kautta.

Sofistikoituneempi ote ei tarkoittanut kuitenkaan kapinan laantumista. Pikemminkin Viimeinen syksy osoitti, että Pellen agenda ei ollut alkujaankaan keskittynyt yhteen hetkeen ja tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin. Pohjalla poltteli koko ajan laajempi humanistinen manifesti, joka alkoi saada yhä moninaisempia muotoja. Esimerkiksi Uusi kuva ihmisestä ja Viimeinen syksy olivat huomattavan runollisia, vertauskuvallisiakin, pohdintoja siitä, millaiseksi maailma tulisi muuttaa ja millaiset ideologiat sopisivat parhaiten tuon muutoksen tueksi. Avainsanaksi valikoitui toistuvasti vapaus, kaikkein avarimmassa ja yleispiirteisimmässä muodossaan; vapautena olla, vapautena tuntea, vapautena löytää itse, vapautena eksyä.

Tätä vapautta rajoitti vain hienoinen velvollisuus jalostua, löytää ihanteita ja toimia niiden puolesta. Se oli Pellen pohjimmainen ihanne.

Viimeinen syksy oli kuitenkin rock-levy. Vaikka kitaristi Stefan Piesnackilla vahvistuneen 1980:n sovitukselliset kudelmat olivat entistä monisyisempiä ja vaikka nimikkoraidalla yhtye koukkasi jo jazzinkin puolelle, perustui albumin tehovoima tuttuihin elementteihin. Kitarariffit soivat napakasti mutta summittaisesti, ja rytminen poljento oli railakkaan suoraviivaista. Lisäksi levy nosti Tumppi Varosen entistä suurempaan rooliin. Samalla kun Pelle karkasi yhä kauemmas ideologisten kattokäsitteiden tasolle, sai Tumppi laulettavakseen inhorealismia tihkuneita kaupunkikuvaelmia ja parisuhdedraamoja. Näiden laulujen ansiosta levy pysyi kiinni kuulijoidensa arjessa ja osoitti, että 1980:nkin musiikki kumpusi samoista oloista kuin N.U.S.:in ja Problems?:in tekoset vain vuotta aikaisemmin. Tietenkin.

Vihaiseksi levyksi Viimeisestä syksystä ei kuitenkaan enää ollut. Se oli huomattavasti edeltäjäänsä säyseämpi ja hiotumpi. Ehkä tämä raapaisi ripauksen pois levyn karismastakin – levy ei aiheuttanut samanlaista räjähdystä ja happirikasta oivallusta kuin Pelko ja viha. Musiikillisen sisällön ensiluokkaisuudesta ei kuitenkaan ollut kahta sanaa. Viimeisen syksyn kappalelista on itse asiassa pysäyttävää luettavaa. Albumille mahtui monta Pellen ikivihreimpiin noussutta raitaa, kuten punk-nuorison – ja ylipäänsä erilaisuuden ja rohkeuden – ylistyslaulu Nuoret sankarit, kohtalokas ja dokumentaarinen Gabriel sekä kiihkeä agitaatio Elä (kun olet nuori vielä). Näiden taustalla kärkkyivät vähintään yhtä väkevät kätketyt aarteet Tämä sukupolvi ja Juosten kohti elämää.

Tumppi vastasi Pellen kiillottamiin helmiin omalta tontiltaan väkevästi. Näkymä avenuelle puristi erokuvaelmansa tyhjentävän hienoiksi kiteytyksiksi (”me ollaan ihan hiljaa / mun kädet röökii etsii / mä tiedän et sulla on, mut nehän on sun”) ja Stadi by night kiteytti lähtemättömästi Helsingin öisen vieraantuneisuuden ja ahtauden. Aivan oma lukunsa oli tietenkin Tahdon rakastella sinua, Taskisen romanttinen taidonnäyte, jonka Tumppi signeerasi tyylikkäästi värisseellä laulullaan.

Vaikka Viimeisen syksyn nimi kuvasti vuosikymmenen vaihtumista ja maailman mahdollisuutta ottaa suunta kohti jotakin parempaa, oli se samalla hienovarainen jäähyväinen yhtyeelle itselleen. Kun albumin ilmestymistä vasta juhlittiin, oli 1980 jo tiensä päässä. Orkesteri piiskasi ilmoille vielä napakan livelevyn Näyttämökuvia (1980), mutta tuona iltana Tavastian lauteilla kaikki oli käytännössä ohi. Piesnack ja Rubberduck lähtivät omille teilleen, Taskinen osti syntetisaattorin, moottoritie poltti Pellen jalkojen alla ja loppu on historiaa. Mutta sitä ennen 1980 sai vielä viimeisen sanan.

Sitä se ei olisi voinut hienommin lausua:

”Nyt on viimeinen syksy
sitten vanhenemme kymmenen vuotta
pahat muistot vieköön syysmyrskyt
antaa hyvien enemmän tuottaa
pesköön haavamme suolaiset tyrskyt
meidän täytyy huomiseen luottaa.
Viimeinen syksy.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Oy – Moottoritie on kuuma (1980)

Kun 1980-luku alkoi, kaikuivat Pellen ja kanssamusikanttien kodiksi valikoituneessa hylätyssä koulurakennuksessa aivan uudenlaiset äänet. Niiden lähteenä oli Ari Taskisen hankkima Prophet 5, joka salli miehen upota entistä elokuvallisempiin ja pehmeämpiin sävelmaailmoihin. Nuo maailmat osuivat erinomaisesti yksiin niiden yhä haaveellisempien ja laajasylisempien kuvaelmien kanssa, joita alati avartuva elämä kuljetti Pelle Miljoonan päähän. Uusi aalto löi lopullisesti Helsingin yli.

Syntyi Moottoritie on kuuma, loppuun kaluttu mutta silti salaperäisen raikkautensa ja suorasukaisen herkkyytensä säilyttänyt levy, yksi parhaista kotimaisista koskaan. Levyn kiintopiste on tietenkin sen nimikkoraita, kaukokaipuun ja nuoren levottomuuden lähtemättömästi kiteyttänyt kuningatar, Pelle Miljoonan tuntolevy ja risti. Salaperäisesti vellovana, maanisesti haastavana, tuskaisesti lepattavana ja vapauttaan huutavana teoksena se naulautui monumentiksi, johon Pellen kaikki muu tuotanto edelleen rinnastuu. Eikä ehkä syyttä.

Mutta nimikkolevyllään se ei ollut yksin. Taskisen ideasampo syötti Pelle Miljoonan eteen toinen toistaan osuvampia säveliä, joiden siivillä Pelle sai ajatuksensa lentämään aivan uudella tavalla. Hänen ideologiansa ei kohdistunut enää yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hän otti kohteekseen koko elämän sellaisena kuin se kaikkine viettelyksineen hahmottui 25-vuotiaalle satamakaupungin pojalle, jonka kulkema kärrytie silisi yhtäkkiä valo- ja värikylläiseksi valtaväyläksi. Koska sydän sanoi niin, Vapaus on suuri vankila, Juokse villi lapsi – vaikutelmien ja ihanteiden kavalkadi oli kiihkeä ja jälki vaikuttavaa.

Moottoritiellä Pelle Miljoona lauloi koko sukupolvelleen, kaltaisilleen. Ja hän tiesi mitä tahtoi vertaisilleen sanoa. ”Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa / syntynyt voittamaan”, lauloi mies yhdessä levyn kliimakseista. ”Tänä yönä vien sut pois / kun palaa kuu ja tähdet hiljaa soi”, hän täydensi sanomaansa levyn kääntöpuolella. Elämä oli tässä ja siihen oli tartuttava.

Moottoritie on kuuma syntyi kuitenkin myös oikeanlaisista vastavoimista. Taskisen ideoiman äänimaailman pehmeyteen vastasivat OY:n uudet jäsenet, kitaristi Andy McCoy ja basisti Sami Takamäki. Heidän glam rock -vaikutteinen soittonsa sai kappaleet nojaamaan itsevarmasti eteenpäin ja loi Pellen ja Tumpin vauhkojen rumpukomppien kanssa tiiviin mutta sopivan suurpiirteisen tekstuurin ilmavien sävellysten alle. Olipa albumin ilme kuinka pehmeä ja kehittynyt hyvänsä, oli Pelle Miljoona OY:kin ensisijaisesti rock-bändi. Siitä ei ollut kahta sanaa.

Ja Tumppi Varonen, tuo uskollinen aseenkantaja, vakiinnutti itselleen viimeistään nyt sen roolin, jota Pelle Miljoona tarvitsi rinnalleen. Vaikka Tumpin oma ääni oli ollut peittelemätön jo 1980:n levyillä – ja vaikka tuo ääni oli silannut yhtyeen suurimman hitin – profiloi Moottoritie on kuuma Pellen ja Tumpin välisen työnjaon lopullisesti. Tumppi oli se stadilainen rockari, jonka kadunläheisyyttä ja romanttista arkisuutta vaadittiin tasapainottamaan Pellen hurmahenkistä kaukokaipuuta. Tumpin tulkitsemat maanläheistämät tarinat – Meille kävi näin, Nuoret rakastavaiset ja Elämän pyörä – toivat uljaan levyn keskelle vilpitöntä nöyryyttä. Meistä ihmisistähän tässä pohjimmiltaan laulettiin, ei ainoastaan ihmisyydestä.

Viimeisen silauksen mestariteokselle antoi sen loppu. Koko elämänhuumaisen kavalkadin jälkeen levyn äänet haipuivat Taskisen koostamaksi eteeriseksi Moottoritie-kollaasiksi, jossa maailma hengitti rauhalliseen tahtiin, kuin hymyillen äidillisesti sille kiihkolle, jota se eläjissään herätti. Ja tämän jälkeen ääneen pääsi vielä Pelle itse, hetkeksi. Hyvää yötä maailma piirsi täydellisen kuvan maailman kauneuden edessä ymmälleen joutuneesta nuorukaisesta, joka koetti hieman nukkavierun ja kömpelön äänensä avulla vangita vielä yhden kuvan kaikesta näkemästään ja rakastamastaan.

Mahtoikohan hän laulua tulkitessaan lainkaan arvata, kuinka hyvin hän onnistui siinä mitä tavoitteli.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Brooklyn–Dakar (1999)

Vuonna 1999 Pelle Miljoona järjesti kypsän ikänsä täydellisimmän yllätyksen. Vakiinnutettuaan 1990-luvulla Rockers-yhtyeensä maineen tasalaatuisia, aavistuksen punkiin vivahtavia rock-levyjä suoltavana triona mies laajensi odottamatta niin kokoonpanoa kuin lähestymistapaansakin. Vihaisesti leikanneiden kitaroiden leikkaama yhteiskunta sai jäädä hetkeksi suuremman maailman jalkoihin – sen maailman, johon Pelle pakeni Suomesta säännöllisesti.

Seitsemäs Rockers-nimen alle pakattu albumi, Brooklyn–Dakar, määrittyi selväpiirteiseksi konseptilevyksi, jonka maantieteellisenä ja mentaalisena lähtökohtana olivat Pellen matkahavainnot eri puolilta maailmaa. Mies oli sivunnut näitä teemoja siellä täällä pitkin musiikillista ja kirjallista uraansa, mutta vasta Brooklyn–Dakarilla ne jäsentyivät elämykselliseksi ja kokonaisuudelliseksi kavalkadiksi, josta välittyivät niin segregoituneiden suurkaupunkien syke kuin globaalin selän taakse kätkeytyneiden periferioiden pölyinen köyhyyskin.

Havaintonsa Pelle rytmitti matkaksi, joka kulki San Franscisosta Afrikan ytimeen – ja oikeastaan aina nomadismin universaaliin olemukseen saakka. Tältä matkalta hän nosti esiin tarinanomaisia katkelmia, raadollisia asetelmia, huolimattomia vuoropuheluita ja traagisia ihmishahmoja, joiden ääriviivoista loisti humaani aura. Brooklyn–Dakar oli syvintä ja kokonaisvaltaisinta Pelleä vuosiin.

Kuvaelmat olivat pakahduttavan todentuntuisia, vaikka jokaisesta versoi myös tarun juonne; Brooklynin enkelin vaimea yksinäisyys, Aeroflotin siivin etenevän travellerin lapsekas ja itsekeskeinen elämystenjano, baarimurjun pitäjän ja trubaduurin harhainen yhteishumala, afrikkalaisen majatalon köyhän siivoojatytön pienet enkelinsiivet – sopivasti romantisoidut yksityiskohdat piirsivät teräviä kontrasteja maailmasta, joka oli toisille avoin vain siksi että se pysyi toisilta suljettuna. Henkilökuvaelmien huipentumana kaahasi kirjoitti huikean värikäs Pakahtuvat unelmiinsa -ralli, tutkielma unelman varjopuolista ja ihmisistä näiden harhojen vietävänä:

”Jose Mendoza Park Avenuella
kenkiä lankkaa pyhän hengen avulla.
Perhe Durangossa vetää maissia savimajassa.
Venaa sitä päivää niin kuin kuuta nousevaa
kun papa tulee noutamaan kultamaahan Amerikkaan.”

Mikä hienointa, Rockers onnistui soimaan täydessä yhteisymmärryksessä sanojen kanssa. Rumpali Vänni Väänäsen myötä nelihenkiseksi (Pelle, Tumppi, Väänänen ja kitaristi Tatu Mannberg) kasvanut yhtye otti suvereenisti haltuun tyylilajin toisensa jälkeen ja vastasi Pellen havaintoihin samalla väriloistolla, joka teksteistä välittyi. Levyn tyylipaletti ulottui hippifolkista uniseen jazziin, countrypunkista rautalankaan ja The Byrds -kokeiluista hempeään skan ja reggaen sekoitukseen. Viime metreillä mukaan kutsuttiin myös senegalilainen rumpuryhmä, joka tiivisti levyn kiihkeään sooloonsa annettuaan ensin tyylitajuisen pulssin Sielu nomadin -päätösraidalle.

Rockersin notkeus korosti Pellen sävellysten osuvuutta. Levylle mahtui vain pari hienoista notkahdusta, muilta osin albumi oli melodisestikin kiinnostavinta Pelleä moneen vuoteen. Tyylien sekamelskana ja värikkäänä tarinatuokiona se piirtyi paitsi teräväksi valikoimaksi globalisoituneen maailman kontrasteja myös Pellen omakuvaksi. Vaikka levyn tähtiä olivat kaikki ne eteenpäin rynnivän maailman jalkoihin jääneet ihmiset, joiden tarinan Pelle tahtoi kertoa, kiteytyi albumi siihen vaellusviettinsä korventamaan nomadiin, jonka solidaarinen ja romantisoitunut pohjavire loi jokaiselle tarinalle tulkintakehyksen.

Brooklyn–Dakar oli pohjimmiltaan levy yhdestä kodittomasta miehestä, jonka koti oli koko maailma.

”Ja lähetät rakkautta
yöllä se on ilmaista
vastaanottaa sanoman suoraan ilmasta
sielu nomadin.”

Video ei ole enää saatavilla

VALIOJOUKKO

Pelle Miljoona OY – Matkalla tuntemattomaan (1981)

1980-luvun alussa kylmän sodan pulssi tuntui kaikkialla maailmassa. Kenties voimakkaimmin sen saattoi aistia Berliinissä, muurin jakamassa kaupungissa, jonka lähihistoria oli pyyhkinyt kaikki kaupungin varhaisemmat identiteettitekijät merkityskerrostumien melankolisiksi sivujuonteiksi. Tuollainen paikka kiinnosti taiteilijoita, jotka halusivat antaa kaupungin ristiriitaisen mutta samalla muusta todellisuudesta vapaan hengen tihkua ilmaisuunsa. Berliini hengitti omassa rytmissään ja tuossa rytmissä oli jotakin koukuttavaa.

Jos jonkun suomalaisen piti päästä levyttämän tällaiseen kaupunkiin, niin tietenkin Pelle Miljoonan. Moottoritien menestyksen siivellä mies lennätti OY:nsä legendaariselle Hansa-studiolle tekemään jatkoa sille, mikä oli sekoittanut jotakuinkin koko nuoren Suomen vain vuotta aiemmin. Matkalla tuntemattomaan ei koettanut kuitenkaan toistaa Moottoritien menestystä vanhoilla konsteilla, vaan vei OY:n musiikillista kehitystä itsetietoisesti eteenpäin. Se oli sekä sanoiltaan että säveliltään edeltäjäänsä lyyrisempi ja rohkeampi levy, jonka pehmeässä äänimaailmassa kaikui aivan uusi aika.

Muutos kiteytyi Pellen orientaatiossa. Jos Moottoritie oli vielä haikaillut maailmalle, pois arjen ahtaista puitteista, huokui Matkalla tuntemattomaan jo maailmalle päässeen ihmisen kosmopoliittista otetta . Levy sekoitti moneen tasoonsa niin elämänkatsomuksellista pohdintaa, geopoliittisia valtasuhteita, populaarikulttuuriin keräytyneitä vapauden sanomia kuin entistä runollisempaan muotoon pumpuloitunutta romantiikkaakin. Tämä kaikki oli tietenkin ajankuvaa, joka kiteytyi Vapauden huudon brutaalisti kaikuneeseen avaussäkeeseen:

”Kuka meistä tahtoo elää Jenkkien takapihalla?
Kuka meistä tahtoo asua Neukkujen etupihalla?”

Tämä oli se kysymys, josta Berliini muistutti maailmaa jatkuvasti – ja jonka ytimessä kaikui koko kylmään sotaan syntyneen sukupolven vaade muutoksesta.

Pellen laajakatseista sanomaa tuki Taskisen säveltyö ja koko yhtyeen soitannollinen ote. Koskettimet valtasivat entistäkin suuremman osan OY:n äänialasta ja mahdollistivat aikaisempaa syvemmän ja kumpuilevamman yleiskuvan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kulmien hioutumista. Esimerkiksi Vapauden huuto mylvittiin viidakkorumpujen päälle kuin Sielun Veljien esiasteeksi, ja nimikkokappaleen kitarat rouhivat kiitorataan syviä lähtökuoppia.

Kuitenkin levyllä oli roppakaupalla myös pehmeää kauneutta. Minä ja kosminen tyttöni, Ääni pimeydestä, Tiedän etten ole hullu ja Aika olivat jollakin tavalla ennustettavaa mutta silti uudenlaista Pelle Miljoonaa – puhumattakaan maalailevasta, futuristisestakin, päätöskaksikosta Berliini – Se elää. Levyllä oli täysin oma henkensä ja identiteettinsä, jota Pelle ei ole yrittänytkään myöhemmin toistaa.

Irti todellisuudesta ei Matkalla tuntemattomaan yleismaailmallisuudessaan, filosofisuudessaan ja kosmisuudessaan kuitenkaan ollut. Vaikka sen sanoma oli entistä idealistisempi, löytyi jokaiselle ajatukselle tunneperäinen juonne, joka yhdisti tekstit konkreettiseen elämään. Niinpä albumin tarjoama kokonaisvaikutelma oli voimakas. Jos Moottoritie oli kuunnellut maailman huutoa, huusi Matkalla tuntemattomaan jo mukana. Se vaati tiedostamaan ja herkistymään. Ja se teki sen kiihkeämmin, avarakatseisemmin ja laajasylisemmin kuin mikään Pellen aiempi levy.

Sanomansa albumi kiteytti huikeaan, vapautuneesti purkautuneeseen Aion unelmoida läpi elämän -julistukseen, joka sietäisi edelleen tulla tunnustetuksi kiistattomana Pelle-klassikkona siinä missä miehen ikonisemmat hititkin. Sillä tuossa laulussa oli kaikki, mitä maailmaan katsova nuori tarvitsi ympärilleen – suunta, vauhti ja suuri tunne:

”Aion tuntea rakkautta niin vahvana kuin mahdollista
aion seota maailman valoihin
antautua romantiikan pauloihin.
Vielä joskus aion soida kuin tuhat jousta duurisävelmää
sillä aion unelmoida läpi elämän,
läpi elämän.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona: Nämä päivät, nämä yöt (1982)

Pelle Miljoona OY:n paistatellessa suosionsa huipulla 1980-luvun alussa levy-yhtiö Johanna päätti koota yhtyeen singlesadon yksiin kansiin. Suurimmat hitit jätettiin kuitenkin koosteen ulkopuolelle. Niinpä vuonna 1982 koostettu Nämä päivät, nämä yöt on käytännössä b-puolikokoelma, jonka sisältöä ei löydy muilta pitkäsoitoilta paria hieman irralliselta tuntuvaa poikkeusta lukuun ottamatta: Olen kaunis -klassikko oli julkaistu jo Moottoritie on kuumalla, tosin eri versiona, ja Jalokiviä yössä -kappaleen inttävä kertosäeteema junnasi Rakkaudesta elämään -levyn (1981) loppukaneettina.

Vaikka kokoelmalle poimittiin myös 1980-bändin kanssa nauhoitettu Intiaanikesä (jolla Rubberduck Jones ei suostunut soittamaan, koska piti laulua niin kehnona), painottui otos ennen kaikkea OY:n aikaiseen materiaaliin. Kappaleiden väliset ikäerot jäivät olemattomiksi, joten levy muodostui varsin yhtenäiseksi dokumentiksi Pelle Miljoonasta uuden aallon laineilla. Laulut soivat pehmeinä mutta kiihkeinä, sanoitukset syleilivät maailmaa pikemminkin kuin iskivät piikkeinä ihoon, ja kitarat tekivät tilaa Taskisen koskettimille.

Levyltä välittyvä tunnelma oli tullut tutuksi jo OY:n pitkäsoitoilta. Niinpä kukaan tuskin yllättyi, kun Pelle julisti Sodoman pojassa maailmaan heitetyn avara-aistisen nuoren itsevarmuudella:

”Mun elämä on mun oma juhla
ja tunnen kuinka se muhun intohimoaan tuhlaa”.

Tämä oli myös Nämä päivät, nämä yöt -albumin ensisijainen tulkintakonteksti; elämänjanon ja viettien hurja globaali karuselli.

Vaikka levylle mahtui muutama väkinäisempi kokeilu – etunenässä erikoinen Kerjäläisooppera-käännös Puukko-Mack – muodostui Nämä päivät, nämä yöt erinomaiseksi kokonaisuudeksi, joka osoitti Pelle Miljoona OY:n kätkeneen singlejensä pimentoihin melkoisia helmiä. Esimerkiksi hurmiollinen nimikkokappale sekä dylanilainen Rakastavaisten laulu ovat vakuuttavia näyttöjä yhtyeen tuolloisesta perustasosta, ja levyn päättävät Ne päivät ovat taas täällä ja Kuolemaantuomitun laulu lukeutuvat dramatisoidussa elämänjanossaan edelleen Pelle Miljoonan tuotannon ehdottomaan kärkeen.

Onkin ihmeellistä, että Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmasta ei ole tähän päivään mennessä otettu uusintapainosta, vaikka Pellen back-katalogi on muuten siirretty varsin kattavasti laseraikaan singlebonuksineen. Kätketyn aarteen glooria tuo levylle kuitenkin aivan omanlaisensa auran. Sellaisen, joka vaatii hiljentymään kokonaisuuden edessä ja herkistymään niille nyansseille, joita se Pellen artistikuvaan tarjoaa.

Sillä tällä kokoelmalla on oikeastaan läsnä kaikki se, mitä yleisotsikko Pelle Miljoona saattoi 1980-luvun alussa tarkoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Tule kotiin Johnny (1987)

Jokaiselle artistille tulee suuren suosion jälkeen alamäkensä; aika jolloin vanha ilmaisu ei enää kanna mutta uusi suuntakaan ei tahdo löytyä. Pellellä nämä vuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin, jolloin mies poti uransa komeettamaisen alun jälkitauteja. Satunnaisista kohokohdista huolimatta tuota aikaa tuntui leimaavan äänensä ja näkemyksensä kadottaneen taiteilijan epätoivoinen juoksu uuden johtotähden perässä. Kun Pelle ei täysin osannut luottaa itseensä ja sanomaansa, ei muidenkaan ollut helppo uskoa niihin.

Etsimisen aika kesti noin kolmen levyn verran. Sitten palaset asettuivat yhtäkkiä siististi paikalleen, kuin osoittaakseen, ettei vika ollut koskaan ollutkaan paloissa itsessään, vaan summittaisissa koontiyrityksissä. Tuskin levyn nimi tähän viittaa, mutta vuonna 1987 julkaistu Tule kotiin Johnny tuntui huokuvan ilmaisuvoiman uutta löytymistä, paluuta johonkin tuttuun. Harhailtuaan maailmalla vailla johtotähteä Pelle löysi jostakin voimaa, jonka turvin hän löi pöytään pitkästä aikaa tasalaatuisen ja tasapainoisen levyn. Sen täytyi tuntua hyvältä.

Ehkä kiitos kuului Pellen tuolloiselle yhtyeelle, lyhytaikaisen Miljoonaliigan pohjalta kootulle Linnunlaululle, jossa jo 1980:n ajoilta tuttu kitaristi Stefan Piesnack sai rinnalleen Repa Rantsilan rumpuihin ja Tero Siitosen bassoon. Linnunlaulun sointi oli tiivis, moderni ja uudenlainen, mutta samalla sopivan lämmin ja monialainen. Kaikesta päätellen myös kemiat osuivat yksiin. Linnunlaulu oli Pellen ensimmäinen kokoonpano, joka onnistui levyttämään kaksi peräkkäistä levyä samalla miehistöllä.

Musiikillisesti Tule kotiin Johnny hahmottui Pellen tuotannon 1980-lukulaisimmaksi, ehkäpä myös lähimmäs Suomi-rockin väljää yleiskäsitettä kulkeutuneeksi albumiksi – esimerkiksi Jimi Suménin ja Jay Havannan kanssa levyn etiäiseksi koottu kaunomielinen Kyynelhelmet olisi voinut istua pienin muutoksin jopa Dingon katalogiin. Kuitenkin Pelle säilytti kaikuvien rumpujen ja suurten kitaroiden äärellä myös oman identiteettinsä. Hänen katseensa vaelsi suurten kaupungin reunoilla ja kauempana, maailmalla; kaikkialla missä ihmiset olivat pieniä, eksyneitä, yksinkertaiset viisautensa hukanneita.

Varsinaista heikkoa lenkkiä levyltä ei löytynyt, vaikka ATK-ajan uutta ihmistä kuvaileva Genius Data tai jokseenkin mielikuvituksettomaan yhteislauluun houkutellut Yhdessä määrittyivätkin oman aikansa likilaskuisiksi oikuiksi. Kaikkialla muualla Pellen ihanteet kasvoivat musiikillisen kajaalin läpi kuin ruusut, voittaen puolelleen kappale kappaleelta. Jälki oli niin vahvasti artistin itsensä näköistä, ettei edes Poika ja UKK:n yllättävään naivismiin ollut mahdollista mieli suhtautua nuopeasti.

Puhumattakaan niistä lauluista, joissa elementit loksahtivat täydellisesti paikalleen. Maailman aineettoman kauneuden perässä tunnelmoinut Leijuva asia ja lähiörealismin hienovaraiseksi romantiikaksi kääntänyt Valuva taivas olivat todellisia taidonnäytteitä, joita Pellen levyiltä ei ollut hetkeen löytynyt. Kaiken kruununa soi kuitenkin Piesnackin säveltämä hauras Auringonlaskun lapset, jonka ydinlauseet pysäyttivät yksinkertaisuudessaan kerta toisensa jälkeen:

”Kaukaa horisontin takaa
syntymättömät sukupolvet huutavat:
Säilyttäkää vähän elämää
niille jotka jälkeenne tulevat”

Pitkästä aikaa Pelle oli tehnyt levyn, jolla oli annettavaa noillekin sukupolville.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Rauhan aika (1990)

Kun 1970-luku vaihtui 1980-luvuksi, Pelle Miljoona ennusti ja vaati muutosta, avoimempaa maailmaa ja uutta kuvaa ihmisestä. Vuosikymmentä myöhemmin mies herkistyi jälleen ajalliselle saumakohdalle ja tarttui ilmassa väreilevään muutoksen laaja-alaisemmin kuin muutamalla aiemmalla levyllään. Linnunlaulun henkilökuvallinen kerronta vaihtui yleismaailmalliseen pohdintaan ulkopuolisuuden tunteista, elämän kulumisesta ja ihanteiden määrittelyn tarpeesta.

Ja pilkottihan sieltä täältä rakkauskin, itse koettuna, itse elettynä, kaipauksella höystettynä.

Syntyi Rauhan aika, Pellen kypsin laulaja-lauluntekijälevy. Albumin yleisilme oli varsin akustinen ja välitön, vaikka mukaan mahtui myös jämäkkää vyörytystä ja tyylilajileikittelyä. Tuekseen Pelle oli koonnut uuden bändin, joka mahdollisti laulujen vaatiman monipuolisuuden. Kielisoittimissa Puka Oinonen loi monenlaisia kudelmia tarinoiden ympärille ja rummuissa nuori Sami Kuoppamäki toi aivan uudenlaista elastisuutta Pellen rytmiikkaan. Bassossa jatkoi Linnunlaulussakin soittanut Tero Siitonen, jonka tyylitajun päivittynyt ilmaisu toi aivan uudella tavalla esille. Studiokokoonpano tartutti nauhalle tiivistä ja musiikin lähtökohdat hyvin sisäistänyttä soittoa, joka taipui niin reggaen, suobluesin, boogie-bassottelun kuin etnisten sävyjenkin vietäväksi.

Huolellinen ja monikerroksinen yleisilme – löydettiinpä levylle vielä urkuja ja puhaltimiakin – ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että musiikista olisi kuollut kapina. Päinvastoin. Rauhan aika oli sanomaltaan väkevä levy, joka tunnusti väriä ja kantoi huolta niin ihmisestä kuin maapallostakin. Avoimimmin Pelle artikuloi ihanteensa Che Guevaran perintöä kiitelleellä Chellä, joka julisti kapinallisen unelman elävän, vaikka maailma sen välillä unohtaakin. Tuota unelmaa Pelle tahtoi vaalia; sytyttää kipinöitä, valaa uskoa, saada ihmiset luottamaan muutokseen. Uuden vuosikymmenen oli mahdollista tarkoittaa taas uusia ihanteita.

Pohjan unelmille loi aikalaiskritiikki, joka kohdistui jähmettyneeseen yhteiskuntaan ja aikakauden pinnallisuuteen. Uhkaavimman muotonsa Pellen herättelyliikkeet saivat nimikkokappaleessa, jonka monumentaalinen sanoma ammensi oppinsa historian tapahtumaketjuista. Maailman väristessä Persianlahden sodan äärellä Pelle loi niin aikojen kuin paikkojenkin läpi iskeviä leikkauksia, jotka muistuttivat kaiken väliaikaisuudesta sekä maailman hauraudesta ja mielivaltaisuudesta. Vaaniva soitto tuki sanoman voimallisuutta. Pienimuotoisena balladina ja kauniina tuokiokuvauksena liikkeelle lähtenyt laulu kasvoi lopulta peräänantamattomaksi hälytyshuudoksi, joka tahtoi ravistella hyvinvointinsa keskelle turtuneita ihmisiä:

”Ystäväni, ootko tajunnut lainkaan
olet saanut elää rauhan aikaa”

Levyn ei ollut kuitenkaan tarkoitus pelotella. Vaikka esimerkiksi Hullujen unelmien ja Kosmisen bluesin kaltaiset pohdiskelevat kappaleet kertoivat henkisestä kodittomuudesta ja ihanteensa kadottaneen ihmisen haikeasta tyhjyydestä, huokui Rauhan aika myös ihanteisiin luottanutta toivoa. Kun kevät taas saa ja Pieni Luojan lintunen olivat tavattoman kauniita ja rakastuneita tunnustuksia, Gringo ratsastaa jälleen jonkinlainen seesteinen sovinnonteko oman levottomuuden kanssa ja Lapsuuden kesä avarasydäminen onnentoivotus niille, joille maailma on vasta avautumassa.

Vakavamielisenä mutta seesteisenä levynä Rauhan aika kuvasi myös Pellen oman perspektiivin muuttumista. Alkava vuosikymmen merkitsi hänellä – ainakin numeraalista – keski-ikäistymistä. Levy tuntuikin syntyneen pysähdyksen tuloksena, oman itsen uutena kalibroimisena suhteessa ympäröivään maailmaan. Siihen lähes kaikki albumin laulut palautuivat, kauniina ja avoimina, henkilökohtaisina mutta yleistettävinä.

Ei ihme, että levy ei tunnu tyhjenevän koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Setä Samulin sirkus (2004)

Pelle Miljoona on ollut kautta uransa häkellyttävän tuottelias muusikko. Siksi miehen diskografiaan 2000-luvun alussa piirtynyt kolmen vuoden lovi tuntui ihmeelliseltä – olkoonkin että näennäisen taukonsa aikana mies levytti kolme pääsääntöisesti vanhasta materiaalistaan koostunutta levyä ja kirjoitti höysteeksi yhden romaanin. Uuden Rockers-materiaalin suhteen takki vaikutti kuitenkin tyhjältä. Epätasaisen Tee itselles elämä -albumin (1999) jälkeen hiljaisuus tuntui jopa oireelliselta. Olivatko vuodet ottamassa hiljalleen yliotteen viittäkymmentä käyvästä miehestä?

Eivät tietenkään olleet. Hengähdettyään hetken Pelle löi pöytään yhden monipuolisimmista ja – jos ilmaus Pellen kohdalla sallitaan – kypsimmistä levyistään. Jo kabaree-jazzilla käynnistynyt avausraita kertoi, että käsillä oli jotain syventymisen arvoista. Lähes ivailevan sulavasti soljuneen pohjan päälle alkoi putoilla nenäkkäitä ja raadollisia havaintoja Yhdysvaltain ulkopolitiikan muodoista ja vaikuttimista. Teltan reunapressu raottui lause lauseelta ja kohta näytös olikin täydessä vauhdissa. Setä Samulin sirkus oli saapunut kaupunkiin.

Levy esitteli mainiossa vireessä olevan Pelle Miljoonan. Mies otti jälleen kantaa ajankohtaisiin teemoihin joko maailmanpolitiikan ja -talouden tirehtöörejä ulkopuolelta nälvien tai näiden maakarien valtapelien tallomia ihmisiä esitellen. Teemat olivat kunnianhimoisia; sirkuksen estradilla pyörähtivät niin tyhjentyneiden teollisuuspaikkakuntien suomalaiset, vainojensa pitkää historiaa purkavat juutalaiset kuin napalmisodan jakojäännöksiä laskevat vietnamilaisetkin. Ja tietenkin näiden muotokuvien summana Pelle itse.

Kuten tavallista, kertomuksista löytyi liioittelevia ja naiiveja elementtejä, kuten avosydämisestä ja idealistisesta kerronnasta aina. Silti laulut pakottivat pysähtymään 2000-luvun ajankuvan eteen. Samalla kun Setä Samulin sirkus ruoti maailmaa, se teki myös mietteliästä tiliä sen kanssa. Jos esimerkiksi Brooklyn–Dakar esitteli ihmisiä ulkoapäin, on Pellellä Setä Samulin sirkuksessa tiivis ote myös sisimpäänsä. Levyn kulminaatiopiste olikin sisäistä rauhaa ja olemassaolon nöyrää tyytyväisyyttä tyylikkäästi huokunut Ison pomon suojeluksessa, jolla Pelle äityi yhteen hienoimmista laulusuorituksistaan. Vaikka miehen kurkku oli käheä ja ääni lopussa, sai hän sen täyteen sävyjä ja tunnetta. Vaikuttavan tulkinnan taustalla Rockers tavoitti lähtemättömästi sanojen tavoitteleman ykseyden tunnun.

Niin, Rockers. Vaikka levyllä oli rockia vain nimeksi, ylsi Vänni Väänäsen, Puka Oinosen ja Tero Siitosen muodostama yhtye ehkä parhaaseen suoritukseensa. Se soitti sävykkäästi ja hitsautuneesti, halliten kierrätystyylilajit kapakkajazzista klezmeriin ja huokuen aitoa innostusta osaamisensa äärellä. Ironista kyllä, tyhjäkäynnille Rockers tuntui ajautuvan vain sähköisimpien rock-palojen aikana. Tukea kolmikko sai satunnaisissa kappaleissa vierailleelta Manta Hänniseltä, joka lumosi vuoroin viulullaan, vuoroin taustalaulullaan. Hännisen kohtalokas ääni nosti esimerkiksi Renaldon ja Claran epäsuhtaisen rakkaustarinan aivan uudelle tasolle.

Kaikkiaan Setä Samulin sirkus kipusi Pellen 2000-luvun tuotannon kärkisijoille rikkaalla musiikillaan ja kunnianhimoisilla aiheillaan – täysin riippumatta siitä, milloin sanat, sävelet tai tulkinnat osuivat napakymppiin ja milloin jonnekin taulun reunamille. Sirkusesitys oli pakahduttava, vaikuttava ja koskettava, ja täynnä hahmoja jotka tuntuivat vierainakin jollakin tavalla tutuilta.

Tämän esityksen aikana ei tehnyt kertaakaan mieli nauraa koko sielunsa avanneelle Pellelle.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Unambomber! (2007)

Yhteiskunta muuttuu pintatasolla nopeasti. Samoin populaarikulttuuri. Pinnan alla vaikuttavat kuitenkin pitkäikäiset rakenteet ja jatkumot, jotka unohtuvat usein aikojen henkiä ja ainutlaatuisuuksia hektisesti etsivältä kulttuurikeskustelulta. Siksikin tarvitaan Pelle Miljoonan kaltaisia pitkän tien kulkijoita, jotka puhuvat uusista ilmiöistä vanhoilla termeillä paljastaen siten muutosten näennäisyyden. Sillä monet asiat voi tulkita täysin relevantisti vanhoistakin sapluunoista käsin. Niin vähän ihminen pohjimmiltaan kehittyy, vaikka maailma hänen ympärillään muuttuisikin.

Ehkä siksi Pellen pitää tehdä kerran vuosikymmenessä dogmaattinen paluu juurilleen, suoriin sointuihin ja vielä suorempiin sanoihin. 2000-luvulla tämä paluu kantoi nimeä Unabomber. Todettuaan Rockersin trippimittarin täyttyneeksi – ja rockin kadonneen yhtyeen soitosta – Pelle pestasi rinnalleen kitaristi Jukka Melametsän ja basisti Shadoun, ja kirjoitti levyllisen kiertelemättömintä ja vihaisinta musiikkiaan sitten vuoden 1996 Juuret-albumin. Unabomber! oli purkauksen kaltainen katsaus maailmaan, jossa tuloerot, suvaitsemattomuus, itsekeskeisyys ja välinpitämättömyys kukoistivat ja normit kaventuivat.

Kuten levyn päätösraita WTC-paranoia osoitti, Pelle ei tuntenut tätä maailmaa enää omakseen. Ja juuri vieraan maailman keskellä hän saattoi hakeutua yhteen hedelmällisimmistä asemistaan; ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi, osoittelijaksi.

Pellen huutama sanoma ei ollut kaunis. Mies rakensi levyllä historiallisia kaaria Auschwitzista Guantanamoon ja otti jyrkästi kantaa globaaliksi levinneeseen epäluulon verkostoon, jonka kiinnekohdat olivat kaikkialla länsimaisen territoriaalisuuden hermokeskuksissa. Ja hän ruoti Suomea, jossa yhä useampi jonotti hiljaa leipäjonossa samalla kun hyvinvoiva enemmistö erkaantui todellisuudesta. Oravanpyörä pysähtyi vain satunnaisesti, milloin hermoromahdusten (Juppi flippas), milloin elintasojohdannaisen todellisuuspaon (Rinkkakansa tulee) ja milloin, onneksi, rakkaudenkin kangistamana (Tytär Siionin). Unabomberin kuvaama maailma näytti umpikujaan johtavien käytävien labyrintiltä, eikä Pellekään tuntunut löytävän sille tällä kertaa vaihtoehtoja, vaikka seisoi viimeiseen asti vastarinnassa.

”Kaikki on myynnissä paitsi mä ja mun knallipäinen aasi”, mies huusi viimeisiä kapinallisia säkeitään kaoottiseksi puuroutuneen aikakauden keskellä, mutta joutui lopulta jäämään alistuneena kotiinsa. Vain siellä hän oli suojassa.

Unabomberin musiikki seurasi sanomaa terävästi. Yhtye soitti äkäisesti ja kolistellen, mutta myös nyanssirikkaasti. Levyn äänimaailma oli yllättävänkin lavea triomuotoisen punk-yhtyeen tuottamaksi, ja etenkin Melan kitarointi toi touhuun valtavat määrät väriä. Lauluosuuksissa Shadoun härski ja ilkeä kähinä täydensi mainiosti Pellen vetreää luentaa. Näin syntyi tasalaatuinen kokonaisuus, jossa pakettia vietiin välillä huolettakin iskelmärockin tai skan suuntaan ilman että yläotsikko kyseenalaistui missään vaiheessa. Kaikesta kuuli, että Unabomber oli liike, joka Pellen täytyi ottaa voidakseen asemoida itsensä uudestaan.

Unabomberin sylkemä kuva 2000-luvusta oli tympeä ja kärjistynyt. Pelle luonnosteli sitä spontaanein, tyylitajusta piittaamattomin ja kömpelöinkin lausahduksin. Mutta juuri tämä karkeus, jopa ajoittainen fundamentalismi, oli levyn vahvuus. Pellen teksteissä oli pelkistettyä rehellisyyttä, joka pakotti katsomaan ilmiöitä suoraan kasvoihin. Yhteiskuntaa ei voinut paeta kauniiden sanamuotojen tai etääntyneen tärkeilyn taakse. Mitä pidempään kuvaa katsoi, sitä auliimmin oli myönnettävä, että Pelle taisi olla oikeassa. Tältä maailma oikeasti näytti niiden silmiin, joiden oli pakko kohdata se.

Se oli myyty hämmästyttävän halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

KESKILUOKKA

Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Rakkaudesta elämään (1981)

Moottoritien suosion ollessa kuumimmillaan Pelle sai Atte Blomilta studioaikaa voidakseen ottaa projektiluontoisesti etäisyyttä yhtyetovereihinsa. Hän kokosi taustalleen Avoimet Ovet -kokoonpanon, kirjoitti nipun hurmosmaisia protestilauluja ja lähti näine eväineen kiertämään Suomen kouluja. Kiertueen synkeästi irvistävä nimi oli ”Sienipilven varjossa”, eikä sen sanoma päästänyt nousevaa nuorisoa helpolla.

Avoimien Ovien ohjelmiston pohjana oli aiemmin kuulematon materiaali, joka päätyi myös Rakkaudesta elämään -levyn rungoksi. Nämä kappaleet rakensivat Pellen ehkäpä kunnianhimoisimman sanoituskokonaisuuden, jossa humanismin ja pasifismin kaltaiset ideologian yhdistyivät monitahoiseen elämänkatsomukselliseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Pelle innosti, julisti, vetosi, kärjisti ja loi omaleimaisia semanttisia asetelmia. Käsittelyn mittakaava oli yleismaailmallinen; laulujen teemat ulottuivat aina Euroopan olemuksesta historian luonteeseen ja ihmisyyden metatasoista vallan rakenteisiin.

Jälkikäteen kuunneltuna kavalkadi on ennen kaikkea huikea ja terävä ajankuva, vaikka perspektiivi on koko ajan universaali ja yliajallinen. Levyllä soi koko se kylmän sodan luoma ilmapiiri, joka purkautui 1980-luvun alussa rauhanliikkeenä, vihreän aatteen politisoitumisena ja uudenlaisena sosiaalipoliittisena diskurssina. Näissä keskusteluissa ei säästelty suuria sanoja tai dramaattista retoriikkaa. Rakkaudesta elämään oli jo nimensä mukaisesti manifesti, jota paaluttivat iskulauseet kuten Joskus tulee aika maksaa takaisin, On aika laulaa, tanssia ja kasvaa, tai Vielä jossain on rakkautta.

Vaikka levyn sanoma oli raskas ja kaunopuheisessa asussaan paikoin kömpelökin, loi Pelle levyllä aatteellisen kokonaisuuden, josta löytyy ammennettavaa edelleen. Katsoin tänään ajan peiliin oli lähes elokuvallinen tutkielma ihmiskohtaloista, joilla aikakauden henki leikki. Avoimet ovet puolestaan pursusi tahtoa kääntää aikalaiskritiikki mahdollisuudeksi luoda jotakin uutta. Ja albumin helmenä Euroopan valot hahmotteli profeetallisen kuvan maanosasta historiansa raadollistumana. Laulussa Pelle vangitsi oireellisen tarkasti kehityksen, joka yllätti koko eurooppalaisen poliittisen eliitin housut kintuissa vain kymmenisen vuotta myöhemmin:

”Itä tahtoo länteen paeta
länsi yli aistien kadota”.

Vaikka Rakkaudesta elämään on monessa suhteessa Pellen kiinnostavin ja yleispiirteisyydessäänkin omakuvallisin levy, on se myös jollakin tavalla tahmea ja raskaasti sulava. Kappaleisiin on vaikea muodostaa suoraa kiintymyssuhdetta. Vaikka kovan luokan muusikoista koottu Avoimet Ovet soitti tarkasti, tehokkaasti ja Vando Suvannon rytmi-iloittelun myötä jopa leikkisästi, jäi levy musiikillisesti puolitiehen. Pellen sävelkynä oli täysin alisteinen sanoituksille ja kappaleiden pituus tuntui korostavan niiden yksitotisuutta. Sovituksellinen kunnianhimo paikkasi puutteita vain osin.

1970-lukulaisen folkin ja progen lähestymistapoja uuteen aaltoon yhdistänyt kokonaisuus oli toki lähtökohtaisesti kutkuttava, ja paikoin Pelle onnistui viemään kokonaisuuden komeasti maaliin saakka. Etenkin Heart of Gold -huuliharpun raahaama Euroopan valot sekä Avoimien Ovien nimikkolaulu ovat edelleen täysin vastaansanomattomia esityksiä.

Vaikka Rakkaudesta elämään oli hieman osiaan pienempi levy – suurten tavoitteidensa varjoon jäänyttä musiikkia – lukeutuu se niihin Pellen albumeihin, jotka jokaisen pitäisi kuunnella ainakin kerran, syvällä ajatuksella. Ajankuvana levy piirsi nimittäin samankaltaista paneutunutta ja kiinnostavaa jälkeä kuin suomalaisen undergroundin klassikot vuosikymmentä aiemmin, vaikkakin täysin toisin keinoin.

Ja levyn sanomahan ei ole vanhentunut hetkeäkään, vaikka ilmaisutavat ovat jääneet kiinni syntyvuosiinsa.

Kuka siis tohtisi kiertää nykykoulut, kohdata oppilaat silmästä silmään ja kysyä vastausta vaatien, uskaltavatko he ottaa ”ajan haasteen vastaan”? Ehkä vain Pelle itse.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona OY – Radio Kebab (1982)

Maineikkaan OY:n viimeiseksi jäänyt levy oli jo kaukana kaikesta siitä, mistä Pelle oli tullut muutamaa vuotta aikaisemmin tunnetuksi. Uuden aallon ja postpunkin mainingit hyökyivät Radio Kebabin taajuudella niin mittavina, että on vaikea uskoa albumin ilmestyneen vain kaksi vuotta Moottoritien ja kolme vuotta Pelon ja vihan jälkeen. Vaikka musiikillinen kasvu oli ollut luontevaa, oli kaikki tapahtunut myös äärimmäisen nopeasti. Siihen nähden Radio Kebabiakin voi pitää huomattavan onnistuneena levynä.

Ennen kaikkea albumi ilmensi Ari Taskisen huikeaa varttumista yhtyeen kapellimestarina – jos kohta soi samalla myös loppusoittona Pellen ja Taskisen musiikilliselle yhteistyölle. Levyllä lähes kolhon futuristinen äänimaailma ja rytminkäsittely yhdistyivät paikoin pakahduttavan kauniisiin melodisiin harsoihin ja elokuvallisiin draamankaariin. Kaiken pohjalla sykki konemaisen jähmeä rytmi, jonka parissa OY:n rumpujakkaralle istahtanut, Avoimista Ovista tuttu Vando Suvanto teki persoonallista ja ihailtavaa jälkeä.

Sekoitus oli mielenkiintoinen, varsinkin kun rujon ja kauniin väliselle rajapinnalle istutettiin Pellen lähes soinnittomaksi käheytynyt ääni. Kokonaisuutta ei ollut helppo niellä, mutta valtaansa Radio Kebab osasi ottaa, joskin vaivihkaa. Ensimmäisellä kierroksella korviin tarttuivat äänimaailman vieraantuneisuus ja Pellen paikoin inhorealistisetkin sanoitukset, toisella yrittämällä aukesi levyn pohjimmainen kauneus, ja kolmannella nämä elementit hitsaantuivat sopivan suurpiirteisesti yhteen. Sen jälkeen albumin pariin teki oudolla tavalla mieli palata tämän tästä, vaikka sitä ei voinut suurin surminkaan laskea Pellen kärkituotantoon.

Ilman kauneuttaan Radio Kebab olisi kuitenkin ollut liikaa. Nimenomaan harkiten pintaan päästetty romanttisuus voitti puolelleen ja oikeutti kaiken rumuuden ympärillään. Et koskaan uskonut, Katso meidän maailmaa ja ennen kaikkea puhdasta välittämistä huokunut Sinä puhkaisivat levyn kukkaan juuri niillä hetkillä kun yleissoinnin kolhous alkoi kaataa seiniä niskaan. Niiden säteilyssä myös junnaavat voimapalat kuten Tanssi tämä tanssi ja klassisella ”Jeesus oli anarkisti / Jeesus oli mun sankari” -rivillä terästetty Jos Jeesus olisi täällä tänään saivat ylleen kiehtovan auran. Jos OY tiesi hajoavansa tämän levyn päätteeksi, se oli päättänyt lähteä tyylillä ja kuvia kumartamatta.

Radio Kebabin tavoitteena oli puhua suorin sanoin, mutta jättää ilma sakeaksi kysymyksistä. Siinä levy onnistui erinomaisesti. Lähtökohdistaan se kertoi vain vähän ja Pellen tulevaisuudesta tuskin sitäkään. Tällaista tinkimättömyyttä oli pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Jos… (1984)

Ei liene turhan dramaattista väittää, että Pelle kynti 1980-luvun puolivälin tietämillä uransa aallonpohjaa. Maineikkaan OY:n hiivuttua aikakautensa hämärään mies purkitti uransa kenties kehnoimman levyn, väkinäisesti folkahtaneen Laulavan idiootin (1983). Leirinuotion vielä savutessa mies kasaili ympärilleen uutta yhtyettä, Miljoonaliigaa, jonka ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Enkeltenkaupungissa (1985) tuntui kuitenkin kielivän pikemminkin kadonneesta identiteetistä kuin uudesta röyhkeästä noususta.

Lyhyen suvantovaiheen ainoa valonpilkku oli vuonna 1984 ilmestynyt Jos… Levyllä Pelle ei yrittänyt leikkiä Suomen Dylania tai mäiskiä kliseisiä rock-sikermiä suurkaupungin varjoista. Sen sijaan hän antoi idealisminsa kukkia vapaasti ja heilua monenlaisten musiikillisten tuulten vietävänä. 1980-luvun jälkipunk kuvastui albumin pintaan lonksuvana tuotantojälkenä ja jyskyttävänä suurpiirteisyytenä, mutta ei kuluttanut kaikkea happea ympäriltään. Jos… jätti tilaa myös hiljaisille hetkille ja kauneudelle. Sellaisena levy kertoi, ettei Pellenkään olisi kannattanut etsiä itselleen uusia identiteettejä dogmeja luomalla. Kun musiikki valui vapaasti moniin uomiin, oli lopputulos paljon luontevampi.

Jos… oli läpeensä idealistinen levy, jonka tarinat Pelle maalasi häpeämättömän paksulla draamapensselillä. Levyllä beibi pukeutui mustaan ja tukahtui tuskaan, kapitalistisen Sodoma-Cityn asukkaat eivät uskoneet mihinkään, ja musiikin kuoltua soi vain Hiljaisuuden villi soundi. Näiden kielikuvien keskellä levyn tenhovoima perustui ennen kaikkea kuulijan kykyyn tai haluun samastua kappaleiden jyrkkärajaiseen estetiikkaan.

Tarttumispintaa kasvatti kuitenkin jyrkkäliikkeisten ääniliidokkien siiviksi kasvatettu musiikki. Albumin sovitukset olivat monipuolisia ja Stefan Piesnackin kitarat töhrivät pandakatseista kajaalia kappaleiden ympärille. Melodisestikin Pelle oli paremmassa iskussa kuin vuotta aiemmin. Säveltyö oli osin epätasaista, mutta koukkuja ja liisteriä riitti yhden albumin tarpeiksi.

Vaikka Jos… hahmottui ennen kaikkea rock-levynä, tarvitsi se kuitenkin ripauksen balladismia saavuttaakseen lopullisen tasonsa. Voimakkaimmin tunnetta julisti kulmikas Siunattu päivä, joka paljasti Pellen äänen kuluneen lähes olemattomiin, mutta joka soi juuri sen takia poikkeuksellisen vahvana ja sanomallisena. Sydänverensä todellisen värin levy paljasti kuitenkin Missä olet nyt -kuvaelmalla, jota Pelle lausui kadonneelle ystävälleen täysin irrallaan taustalla soivasta musiikista, hämmentävän avoimena ja kaikesta kyynisyydestä riisuttuna.

Kumpikaan näistä lauluista ei kuulunut miehen uran tähtihetkiin, mutta levyn kontekstissa ne olivat korvaamattomia. Sillä juuri ristiriidat ja kontrastit tekivät albumista Pellen pimeiden vuosien kiinnostavimman.

Siihen levyn nimikin ehkä viittasi.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Sadepäivän ihmisiä (1989)

Vuonna 1989 Pelle Miljoona kirjoitti henkilökohtaista historiaa – hän levytti ensimmäistä kertaa pitkäsoiton täysin samalla kokoonpanolla kuin edellisen. Tule kotiin Johnnya varten kasattu Linnunlaulu (Pelle, Tero Siitonen, Stefan Piesnack, Repa Rantsila) oli osoittautunut tulikasteessaan erinomaiseksi ja ilmeisen vuorovaikutteiseksi tulkiksi Pellen musiikille, joten oli luontevaa jatkaa samalla miehistöllä eteenpäin.  Sadepäivän ihmisiä soikin tunnusomaisesti edeltäjänsä tavoin, mutta samalla sen ote oli sofistikoituneempi ja integroivampi. Levy oli kuin Johnnyn aikuinen isoveli; hioutunut ja harkittu, mutta yhtenäisyydessäänkin monipuolinen kokonaisuus.

Sellaisena se osoitti, että Pelle oli löytänyt lopullisesti kerran kadottamansa äänen, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Sadepäivän ihmisiä perustui luontevasti soineeseen folk-vetoiseen rockiin, jota sävytettiin siellä täällä tunnelmallisemmin paloin tai kulman takaa iskenein reggae-välikkein. Sanoituksissaan Pelle keskittyi puhtaasti henkilökuviin. Sadepäivän ihmiset esittäytyivät varjoissa viihtyvänä kohorttina, jonka yllä leijui jatkuvasti melankolian pilvi. Tarinat ottivat kantaa niin yksinäisyyteen, syrjäytymiseen kuin Afganistanin sotaankin, mutta tottelivat yhtä yleisotsikkoa. Jokainen niistä oli pienten ja huomaamattomien puolella. Niiden, joiden kustannuksella maailma kirjoitti voittajien historiaa.

Koruttomista tarinoistaan huolimatta Sadepäivän ihmisiä tukeutui myös romantiikkaan, hetkien kauneuteen ja lopulta vapauden optimismiinkin. Etenkin nimikkokappaleen sanoma oli yksiselitteisen humaani ja huokui samaa unohdettujen välistä solidaarisuutta, jonka varaan Aki Kaurismäki on rakentanut ikimuistoisimmat elokuvansa:

”Laita itsesi kauniiksi vaan
illalla vien sut tanssimaan
ja tapaamaan ystäviä
muita sadepäivän ihmisiä”

Tukea laulu sai urbaanista rakkaudesta juopuneelta Kallion kuulta sekä päätösraidalta Spreijaan, joka lopetti levyn herkulliseen pikkutottelemattomuuteen häpäisemällä 1980-luvun hyvinvoinnin kulmakivet:

”Joo mä spreijaan sun nimesi pankin seinään
Ou jee, ja mä tiedän tääll on vielä elämää”

Ihminen tuli hätkähdyttävän lähelle myös muissa lauluissa. Etenkin Afganistanista palaavan sotilaan tuntoja kuvannut Dazvidanja Afganistan sekä hellämielinen Eleanor Rigby -mukaelma Laura Virtanen koskettivat syvästi asetelmiensa ilmeisyydestä huolimatta. Pellen sanoma oli vahva myös muualla, silloinkin kun se vetosi pikemmin järkiperäiseen omaantuntoon kuin varsinaisiin tunteisiin. Kasinoyhteiskunnan nurjan puolen avosydämisenä kuvauksena Sadepäivän ihmisiä kiilautuikin lähes edeltäjänsä rinnalle, vaikka levyn kappaleissa ei ollut aivan samaa iskevyyttä.

Sillä, niin kuin niin monella muullakin levyllä, Pelle lauloi jälleen ne laulut, joita kukaan muu ei huomannut esittää. Ja oikein korvin kuunneltuna hänen rujoimmissakin tarinoissaan soi linnunlaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Kaikki muuttuu (1991)

Erinomaisen Rauhan aika -albumin jälkeen Pelle Miljoona jatkoi soolotuotantoaan kevyellä, lähes akustisella linjalla. Samaan aikaan kun Suomi sukelsi lamaan, Pelle upposi syvälle itseensä jättäen yhteiskuntakritiikin yllättävän kauas taka-alalle. Kaikki muuttuu oli ajattomasti pohdiskeleva, spiritualistinen ja osin lähes animistinenkin albumi, jota ympäröivät samaan aikaan niin fyysiseen ympäristöön tukeutuva realismi kuin täydellinen mystiikkakin.

Viitekehyksen albumille antoi jo avausraita Zen, Buddha, Yin & Yang, jossa Pelle lauloi vankkumattomasti sisäisen rauhan ja minuuden sisäistämisen puolesta. Näissä tunnelmissa kuljettiinkin sitten kautta levyn. Kuulijaa hellittiin seesteisillä kulkuritarinoilla, nostalgisoituneilla paikkasuhteilla sekä henkistyneillä tuokiokuvauksilla eri puolilta maailmaa. Kantavimmaksi teemaksi nousi ihmisen ja ympäristön ykseys, jota Pelle lähestyi monesta näkökulmasta – kansallisromanttisella Karjalaan-haikailulla jopa epäilyttävän sinisilmäisesti.

Vahvimmillaan Pelle oli levyn alkupuolella. Kun on yö ja Maa alla jalkain olivat tunnelmallisia katkelmia hiljaisista hetkistä, joille vain maapallo on kyllin ylevä kehys, Yli tuhat vuotta sitten karautti matkaan Pellen autenttisimpana Crazy Horse -mukaelmana, ja Dinosaurukset tulevat oli niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin monikerroksinen ja kiehtova apokalyptinen kuvaelma maailmasta, josta teknologiausko on tehnyt hauraamman kuin koskaan. Yksittäisenä albumipuoliskona Kaikki muuttuu -levyn avaus oli yksi Pellen vahvimpia.

Kääntöpuolella yleistunnelma säilyi samana, mutta jäi paljon sirpaleisemmaksi. Vika ei ollut kuitenkaan notkeassa taustayhtyeessä, vaan hahmotelmamaisissa kappaleissa, jotka eivät onnistuneet rakentamaan tiivistä yhtenäistä identiteettiä. CD-painoksessa kokonaisuutta hämmensivät entisestään bonuspaloiksi asetellut singlejen kääntöpuolet Nojaa minuun ja Big Lama, joiden arkirealistinen tematiikka tuntui olevan eri maailmasta muun levyn kanssa. Tero Siitosen maukkaan bassokuvion kuljettama Nojaa minuun oli tosin sinällään aseistariisuva ja romanttinenkin uuden ajan köyhäläiskuvaus.

Vaikka Kaikki muuttuu hahmottui selvästi erottuvaksi yksikökseen Pellen diskografiassa, oli siinä samalla jonkinlainen välityön maku. Ikään kuin Pelle olisi tyhjentänyt levyllä mielensä ennen kuin – niin – kaikki muuttui. Levyn julkaisun aikoihin mies oli nimittäin löytänyt taas tiensä samalle treenikämpälle Tumppi Varosen kanssa, ja hänen 1990-lukunsa suuntaviivat alkoivat hahmottua jonnekin aivan muualle kuin akustisesti käsitellyn metafysiikan maailmaan.

Pikemminkin kuin uuden ajan alkua Kaikki muuttuu enteili sittenkin vanhan päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – ABC (1993)

Vietettyään 1980- ja 1990-lukujen taitteen seesteisissä tunnelmissa Pelle päätti ottaa uuden suunnan. Hän sai Tumppi Varosen jälleen rinnalleen, nimesi uuden yhtyeensä ohjelmallisesti Rockersiksi ja valitsi musiikillisen tiensä seuraavaksi vuosikymmeneksi. Esimakua itsestään Rockers tarjosi jo ronskisti soineella Si Si Live -keikkatallenteella (1992), mutta vasta yhtyeen ensimmäinen studiolevy ABC paalutti suunnan lopullisesti.

Johtopäätös oli kyseenalaistamaton. Nyt Pellen oli taas aika rouhia ja metelöidä.

Paluu perusasioihin sinetöityi jo ABC:n ensimmäisillä sekunneilla. Si Si Liven jälkeen riveihin tulleen Havana Black -kitaristin Crazy Heiskasen kuusikielinen päästi ilmoille riemulla ja rämäpäisyydellään viiltäneen riffin, joka osoitti että takaisin ei ollut palaamista. ”Tänä iltana hurjat pojat Ladallaan / ajavat kaupungilla ja juovat kaljaa”, ilakoi Pelle. Edellisten levyjen hartaasta ja mietteliäästä otteesta oli vain vähän jäljellä. Rockers tuntui suorastaan nauravan sille.

ABC olikin raikuvan kitaran ja tanakan mutta suurpiirteisen komppauksen riemujuhlaa, jossa kierrokset olivat korkeat ja ihanteet selvät. Lisää viihdettä ja Vieraantumisen ABC pätkivät hyvinvoinnin illuusiossaan paistattelevan yhteiskunna, poikki ja pinoon, Rock ’n’ roll Baby lisäsi asetelmaan ripauksen tragiikkaa ja Tumppi täydensi paketin arkisen haaveikkailla rakkaustarinoillaan (Sä oot tähti, Kasvot ikkunassa). Valppaan otteen ja pätevien kappaleiden seassa I Fought the Law -käännös Rikoin lakia tuntui päälle liimatulta, tarpeettomaltakin, vaikka olikin mentaalisesti tärkeä muistutus yhtyeelle itselleen. Sen selvempää ohjenuoraa orkesteri ei olisi voinut itselleen ottaa.

Levyn lopulla kierrosmäärä sentään laski hieman. Äkäisen ja tiiviin kohkauksen jälkeen Pelle pysähtyi keskelle krapula-aamun irtonaista kiireettömyyttä (Hengissä), ja herkistyi sen jälkeen kaivamaan romantikon viittansa esiin. Sama maailma, jota mies oli suominut vain muutamaa laulua aiemmin julmaksi ja vieraantuneeksi, sai päätösraidalla sittenkin tunnustuksen:

”Kaunis on maailmain
untako on se vain
olen taas matkallain
tuntemattomaan”

Näihin sanoihin Pelle tiivisti ajatuksensa ehdottoman varmana siitä, että tuntemattomasta määränpäästä löytyisi roppakaupalla lisää sähköä ja riffejä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – OK! (1994)

Nopeasti ABC:n jälkeen ilmestynyt OK! mieltyi monessa suhteessa edeltäjänsä sisaruslevyksi. Vaikka Crazy Heiskanen jätti kitaristin paikan Devil Virtaselle ja Ölli Hildénille, muuttui Rockersin kokonaissointi vain vähän. Yhtye oli toisella studioalbumillaankin korostuneen mutkaton rock-yhtye, joka suoristi kaarteet mieluummin kuin hidasti niihin tullessaan. Levyjä onkin vaikea olla tarkastelematta eräänlaisena vuoden sisällä ilmestyneenä tupla-albumina.

Mutta löytyi levyjen väliltä toki nyanssitasolla hahmottuva luonne-erokin. Siinä missä ABC oli korski ja häpeilemätön julkilausuma, määrittyi OK! identiteetiltään häilyvämmäksi, mietteliäämmäksi ja – kuten kansitaidekin kuvasti – jollakin tavalla edeltäjäänsä sinisemmäksi levyksi. OK!:nkin sydän löi rockin tahdissa, mutta kappaleiden pinnalta löytyi niin iskelmään kuin folkiinkin viittaavia sävyjä. Pellen paketti oli taas hajoamassa palmikoiviksi rönsyiksi, eikä siinä ollut mitään väärää.

Tyylillinen laveus oli nimittäin OK!:n valtti yhdessä muutaman huippuluokan kappaleen kanssa. Varsinkin levyn alku iski tehokkaasti. Globaalia kaukokaipuuta kuulaasti välittänyt Pandora vaihtui hetkessä Syksy ’78:n iskevään punk-muisteluun, ja Tumppi Varosen taivaansyvä Avaruuden alla vaihettui luontevasti rautalankaisen kaihoisaan Pikkupoika ja pikitie -ralliin. Valitettavasti kääntöpuolena oli joukko laiskempia sävellyksiä, jotka tekivät levystä edeltäjään epätasaisemman. Varsinkin Tumpin geneerinen rockaus kääntyi monta kertaa itseään vastaan, olkoonkin että vihaisten kitaroiden räyhäyttämä Kuuhullu oli erinomaisen verevä esitys.

OK!:n edetessä Pellekin lipsui avauskappaleiden tasosta. Hänen otteensa oli vuoroin pohdiskeleva, vuoroin vihainen ja lopulta suorastaan sovitteleva, mutta liian monesta kappaleesta kuulsi sävellystyön rutiininomaisuus. Keskitason alapuolelle laatu ei kuitenkaan laskenut, ja kiinnostavia hetkiä löytyi sopivasti läpi levyn. Etenkin dylaniaaninen Näet kaiken mun silmillä peilautui kutkuttavasti Pellen aiempaan tuotantoon. Kappaleen saattoi nähdä päivitettynä versiona Enää itkeä voit -tragediasta, mutta se rinnastui myös Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla hurmanneeseen Rakastavaisten lauluun. Aivan kuin Näet kaiken mun silmillä olisi ollut tuon nuoruuden idealistisen rakkauden suloisenkatkera jakojäännös, jätetyn lannistunut jälkisana suhteelle, jonka taika oli sittenkin pikemminkin kuvitelmaa kuin todellista yhteyttä.

Pariskunta oli kasvanut, aivan kuin heitä kuvannut muusikkokin. Jokainen heistä oli löytänyt vaihtoehtoja. Siksi kaikki joutuivat luottamaan entistä enemmän vaistoihinsa ja valitsemaan aina uusia polkuja kuljettavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Landella (1995)

Rockersin saatua moottorinsa kuumaksi oli aika järjestää kesäinen musiikkipiknik maaseudulla. Niinpä sähköisiä ABC:ta ja OK!:ta seurasi täysin akustinen ja luonnonmukanen Landella-albumi, jota varten Rockers-kokoonpano laajeni väliaikaisesti viisihenkiseksi. Pellen luottomuusikoksi 1980-luvun lopussa kasvanut Tero Siitonen löysi itsensä kitaran ja mandoliinin varresta, rumpuihin istutettiin puolestaan muun muassa Ballsissa ja Problems?:issa soittanut Sami Vettenranta. Tämä viisikko linnoittautui orimattilalaisen maatilan kammariin, potki buutsit jalastaan ja antoi musiikin virrata lävitseen.

Landella olikin spontaanin ja rentoutuneen kuuloinen levy, jolla kevyt lähestymistapa ei onneksi tarkoittanut puolivillaista toteutusta. Päinvastoin, musiikki soi kuin täyteläiseen ja sataprosenttiseen luomuvillaan kääriytyneenä. Yhtye soitti irtonaisesti mutta tarkasti, ja akustinen toteutus nosti lauluharmoniat pintaan aivan uudella tavalla. Levystä huokui kaikinpuolinen lämminhenkisyys, jonka takia siitä on vaikea olla pitämättä.

Landella on erinomaista mökkiseuraa, vuodesta toiseen.

Luonnonläheistä otetta kuvasti myös levyn materiaalirakenne. Peräti 20 laulun mittaan venynyt albumi sisälsi kahdeksan kokonaan uutta kappaletta, joiden rinnalle poimittiin sekä Pellen että Problems?:in materiaalia vuosien varrelta. Muutamien ilmeisimpien klassikoiden (Nuoret sankarit, Lanka palaa, Raitsikka oot, Tahdon rakastella sinua) lisäksi Landella dokumentoi varsinkin Pellen lähihistoriaa. Aikakausien ja yhtyerajojen iloinen hälveneminen toi leirinuotiotunnelman osuvasti lähelle. Tätähän se on, kun illan päätteeksi joku tarttuu kitaraan ja antaa laulujen tulla. Uutta ja vanhaa, rempseää ja seesteistä.

Hahmoltaan levy on suorastaan mainio – toisin kuin monien muiden rock-yhtyeiden akustiset katsaukset menneisyyteensä. Siitä huolimatta levyn käyttöarvo olisi ollut olennaisesti vähäisempi ilman Pellen ja Tumpin onnistuneita uusia kappaleita. Etenkin avausraitana soinut Alla vanhan Euroopan taivaan ja loppupuolelle kätketty Vieriessä vuosien huokuivat sellaista tyytyväisyyttä elämään, että Pellen kiukkuisimmat punk-vuodet tuntuivat enemmän kuin kaukaiselta muistolta. Tumppi vastasi näiden kappaleiden tiukkaan laatuhaasteeseen muun muassa erinomaisella Avain-teoksellaan.

Pelkäksi tunnelmoinniksi ei Landellakaan suostunut kuitenkaan tasaantumaan. Pellellä oli yhä asiaa, omalle sukupolvelleen ja tulevalle. Ole nuori, ole hullu, ole vapaa sisälsi riemukkaan, mutta jollakin tavalla haikean kehotuksen heittäytyä elämän vietäväksi. Laulun syvyys löytyi sen säkeistöistä, joissa Pelle kuvaili sukupolvien kaaria sekä unelmien ja illuusioiden karisemista terävänäköisesti ja kouraisevan empaattisesti. Samalla kappaleen kertojakulma oli oireellisen keski-ikäinen, isällinen, kaihoisakin. Levyn akustiseen ilmaisuun yhdistettynä se tuntui paljastavan Pellen todelliset kasvot.

Tähän oli tultu, ikinuori oli seestynyt, kulkuri löytänyt paikkansa. Hetken aikaa Landella tuntui Pellen omimmalta ja luontevimmalta itseilmaisulta.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Juuret (1996)

Pelle Miljoonan liikkeitä on toisinaan vaikea ennustaa siitäkin huolimatta, että mies on pysynyt aina tunnusomaisen uskollisena ihanteilleen. Yhden jyrkimmistä harhautusliikkeistään taiteilija teki 1990-luvun puolivälissä. Kun akustinen Landella antoi ymmärtää miehen muodostaneen jo nostalgisen suhteen vanhoihin lauluihinsa ja solmineen seesteisen sopimuksen elämän kanssa, vei Pellen seuraava siirto aivan toiseen suuntaan. Rockers löikin jälleen trio-muotoisena sähköt seinään, nosti keskisormen pystyyn ja heristi sitä pinnallisuudelle, suvaitsemattomuudelle sekä ahneudelle. Heristyksen nimi oli osoittelevasti Juuret, ja sen väreinä kiilsivät musta, harmaa ja vaaleanpunainen.

Pelle olikin siis jälleen punk. Mutta nöyränä kuluneiden vuosien edessä. Sen sijaan, että Rockers olisi vyöryttänyt musiikkiaan nuoruuden innolla, yhtye turvautui rutiiniinsa. Trion soitossa kaikuivat The Clashin ja The Whon kaiut, mutta yhtä lailla se teki kunniaa Pellen lähihistorialle. Oman aikansa musiikilliseen ilmapiiriin Pelle Miljoona ei sitä vastoin ottanut kantaa. Juuret oli suoraviivainen ja harkittukin yskös, jossa Pelle valikoi kiukkunsa taustalle sen musiikin, jonka parhaiten osasi: vihaisen, ehdottoman, mutta samalla jokseenkin perinteisen rockin.

Levyn asenne huokui spontaanien, ohuiden ja hyökkäävien soundien ohella sen sanoista. Räksyttäessään moneen suuntaan Pelle osui paikoitellen lähelle napakymppiä, mutta toisinaan myös sektorin laitamille. Esimerkiksi paikallisradioiden onttoa viihteellisyyttä ravisteleva Plaa plaa plaa… tuntui valitsevan itselleen liian helpon maalin, ja EU-sotilaan sinkkiarkkuinen dramatiikka kuulosti jo synnyinaikanaan väkinäiseltä.

Mutta yhtä lailla Juuret pakotti yhtymään Pellen yhteiskunnalliseen näkemykseen. Suuret ikäluokat oli verevää sukupolvikapinaan kiihottamista, vaikka laulussa jäikin epäselväksi, mille sukupolvelle Pelle kapinakutsunsa osoitti. Rasisminvastainen Mari on onnellinen oli puolestaan täysin aseistariisuva hyväntuulen reggae, Pellen oma Ob-la-di, ob-la-da. Räyhäkkäimmillään maestro oli ilkeästi rynnineessä Perseelleen-kappaleessa, jonka riveihin Pelle kiteytti koko poliittisen sukupolvensa hämmennyksen kylmän sodan jälkeisessä maailmassa:

”Sosialismi meni perseelleen
EU menee perseelleen
Mä en tiedä mitä mä teen
Ehkä luen Pääoman uudelleen”

Juurissa oli kuitenkin myös kaunomielinen ulottuvuutensa. Syksy oli erillainen (sic) kaikui helposti hahmottuvaa hyvästijättöä, ja Tumpin kappaleissa soi jatkuvasti arkisen kaunis ja haikea vireensä. Loppujen lopuksi, vaikka Pellen yhteiskuntakritiikki oli suoraa reaktiota oleviin oloihin, ja Tumppikin pääsi lähiönuorten elämää koruttomasti kuvaavassa Kivipäissä alueellisen epätasa-arvon juurille, määrittyi levyn suhde viitekehykseensä osin humoristiseksikin. Kaks vanhaa punkkaria oli suoranaista hyväntahtoista pilkkaa sille nuoruudelle, jonka ehdottomuudesta oli jäljellä vain pieni katkeruus.

”Muistatsä kun piti lähteä liftillä Koijärvelle?
Sä aloit ryypätä, eikä ikinä päästy kehätietä pidemmälle.
Meni sekin kapina puihin, saatana,
mut viel me räjäytellään pankkeja”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers ­– Kolmen tuulen pesä (1998)

Jos Pelle Miljoonan 1990-luku pitäisi kiteyttää yhteen levyyn, saattaisin nostaa jalustalle Kolmen tuulen pesän. Levyllä ei ollut oikeastaan mitään, mitä Pelle ei olisi ehtinyt jo parin aikaisemman vuoden aikana tehdä, mutta silti albumille hahmottui selkeä paikkansa Rockersin katalogissa. ABC ja OK! olivat tuoneet kirpeät kitarat ja trio-soinnin Pellen ilmaisun ytimeen, Landella oli laventanut palettia luonnonmukaisiin sävyihin, ja Juuret oli ärjynyt edeltäjiään vihaisemmin. Kolmen tuulen pesä oli puolestaan synteesi näistä kaikista; ohjelmallinen, mutta rönsyilevä levy, joka tarttui niin aikaan kuin ikuisuuteenkin, rähisten ja tunnelmoiden.

Levyn yleissointi oli edeltäjiään monipuolisempi. Suuri kiitos tästä kuului kitaristiksi pestatulle Tatu Mannbergille, jonka blues-tausta löi läpi traditionaalisimmistakin rock-riffeistä. Mies onnistui kätkemään suoraviivaisimpaankin soittoonsa sävyjä, jotka tekivät standardimaisista kappaleista jollakin tavalla omaleimaisia ja itsensä kuuloisia. Kitara viilsi ja ulvoi, mutta osasi myös surra ja kujeilla. Sen varaan oli hyvä rakentaa johdonmukainen mutta monipuolinen kappalevalikoima.

Vähintään yhtä pidäkkeettömästi tanssi Pelle Miljoonan sanoituskynä. Aavistuksen yksiulotteisen ja osoittelevan yhteiskuntakritiikin sijasta mies antoi assosiaatioidensa lentää vapaina. Tuloksena oli toki muutamia Myrskytuuli Janen ja Jamaikan helmen kaltaisia sovinnaisuuksia, mutta myös värikkäimpiä ja odottamattomimpia mielleyhtymiä aikoihin. Kolmen tuulen pesästä välittyikin vahvana virtuaaliseksi ja hallitsemattoman globaaliksi karanneen maailman absurdius. Pelle tarttui arkailematta postmodernin kuvaston sattumanvaraisuuteen ja asioiden jatkuvasti päivittyviin merkitysyhteyksiin, ja loi niistä hulvattoman sekamelskan, jossa satellitti valvoi Laitilan viljavainioita, ruumissavut leijuivat Gangesin yllä, hotellipunkat valittivat vanhan huoran soundilla, friikki kytkeytyi internetiin huuhkaja päässään ja Jumala puhui taivaskanavalla.

Jostakin tuon kaaoksen keskeltä astui esiin Andy sanoen ”viddu mä vedin vaan”.

Syvimmän tasonsa Kolmen tuulen pesä saavutti kuitenkin tarttuessaan kauneuteen pelkäämättä kauneutta kuvaavien sanojen fraseologiaa. Esimerkiksi Mä vedin vaan… soi sävyrikkaana tilintekona menneisyyden kanssa ja päätösraita Halki yön valkoisen haikaili unenomaiseen ja kadonneeseen rakkauteen, joka oli ehkä ollut totta, ehkä ei. Upeimmilleen levy äityi Elokuun öissä. Haaveileva luontokuvasto yhdistyi sielun levottomuuteen helpohkojen kielikuvien avulla, mutta samalla täysin vastustamattomasti. Tällä helmellä Kolmen tuulen pesä sai hetkessä anteeksi muutamat köykäisemmät hetkensä ja väkinäisemmät kiskaisut.

Sillä Elokuun yöt saattoi olla täydellisintä ja rikkumattominta, mitä Pelle 1990-luvulla kirjoitti.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Dharmapummi (2009)

Pelle Miljoonan sielussa väreilee aina pieni punk-henki, joka ulottuu vähintään metatasolla myös musiikkiin. Miehen vierailut punkin muotokielessä ja lietsovassa sanontamaailmassa ovat jääneet kuitenkin jokseenkin välähdysmäisiksi uran ensimmäisten vuosien jälkeen. Rockersin kanssa purkitettu Juuret tasaantui nopeasti Kolmen tuulen pesän sävykkääksi nelitahtirockaukseksi, ja samalla lailla Unabomberin yhteiskunnalliseen nuotioon heittämä bensiinikin roihusi vain yhden sinisen hetken. Kaksi vuotta Unabomber-debyytin jälkeen olivat muuttuneet niin yhtyeen kokoonpano kuin musiikillinen sisältökin.

Dharmapummi, Unabomberin toinen ja viimeinen levy, kurkottaa huomattavasti edeltäjäänsä useampiin suuntiin. Pelleä pitkin 2000-lukua avustaneen Manta Hännisen napattua yhtyeen basistin paikan Shadoulta Unabomber saattoi hahmottaa itselleen aivan uusia musiikillisia polkuja, ja levyä leimasikin paikoin suoranainen tyylileikittely. Dharmapummi ei peittellyt asenteellisuuttaan, mutta sulostutti sitä niin iskelmällisillä kuin mustalaisvaikutteisillakin sävyillä.

Olisiko levyllä ollut aiempaa suurempi ripaus huumoriakin?

Unabomber suoriutui tehtävästään tyylillä. Rock-trioksi orkesteri oli suorastaan häkellyttävän eklektinen, eikä mikään kappale sojottanut väkinäisesti kokonaisuudesta irrallisena. Balkanilaisittain voihkinut Katulaulaja eli suloisessa sovussa iskelmällisen Alakulontie 55:n kanssa, ja samaan kortteliin mahtuivat myös voimallinen Kivierämaa sekä hulvattomasti kohkannut 68. Yhtye säväytti myös kaihoisan yksinäisellä Kauan siitä aikaa on -kappaleella, johon Pellen ja Mantan aavemainen duetto loi aivan omaa lumoaan.

Tematiikaltaan levy oli paljon edeltäjäänsä mietteliäämpi. Jos Unabomber! oli shokkivärein kehystetty raivonpurkaus keskellä päin helvettiä menevää maailmaa, tarkasteli Dharmapummi pikemminkin jakojäännöksiä – niitä tunteita ja ihmisiä, jotka tuo maailma on jättänyt alleen. Varsinaista jatkumoa levyt eivät muodostaneet, mutta niiden välinen dynamiikka oli kuitenkin käsin kosketeltavaa. Kaksinkamppailussa sähikäisen lailla pärissyt Unabomber! otti aggressiivisuudessaan voiton, mutta rauhallisissa oloissa juuri Dharmapummi saattoi sittenkin pesiytyä syvemmälle sydämeen. Levyssä oli paljon luontevuutta ja kauneutta. Teennäisen ja ruman maailman kyljessä sellaiselle on aina käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Diaspora (2013)

Vaikka Pelle Miljoona on vakiintunut jo vuosikymmeniä sitten äärimmäisen luotettavaksi kolmisointuisten rock-levyjen säveltäjäksi, osaa hän kuitenkin yllättää. Hieman laiskalla otteella purkitetun Pelle Miljoona United -debyytin, folk-henkisen Avaran maan (2011) jälkeen Diaspora nimittäin nakutti yhtäkkiä taulun täyteen Pellen pohjimmaisia valtteja. Mitään uutta levy ei Pellen valtaisaan katalogiin tuonut, mutta kelvollisen rungon, muutaman iskusävelen, otteeseensa houkuttelevien tarinoiden ja äärimmäisen tiiviin yhteissoiton summa osoittautui paljon osatekijöitään suuremmaksi. Pienen harha-askeleen jälkeen Pelle onnistui lyömään ilmoille julistuksen, joka kertoi miehen olevan relevantti vielä 2010-luvullakin, uransa viidennellä vuosikymmenellä.

Suuri kiitos Diasporan valppaasta otteesta kuuluu aseenkantajille. Problemsinsa kanssa kelpo vireeseen 2000-luvun edetessä lämmennyt Tummpi Varonen on palannut Pellen viereen rinta kaarella ja paiskaa pakettiin levyn kenties parhaat laulut. Miehen romanttinen ja katujen marinoima ote täydentää Pellen karheaa aikalaisanalyysiä yhtä saumattomasti kuin aina, eikä hän tällä kertaa sorru yhteenkään hukkaminuuttiin. Vihalla ja ADHD-miehellä Tumppi piiskaa Unitedin suorastaan uhkaavaan iskuun, ja pakahduttava Mä seuraan rakkautta lienee levyn tunteikkaan – ja jos sana sallitaan – hiteikkäin kiskaisu.

Varsinaisen hatunnoston ansaitsee myös Jukka Melametsä, joka kasvaa Diasporalla täyteen mittaansa ja sen ylikin teräväkulmaisena mutta läpeensä harmoniantajuisena kitaristina. Mela saa kitaransa soimaan rockahtavasti silloinkin kun tarjolla on iskelmää ja iskelmällisen kaunosieluisesti silloin kun on aika räimiä. Kitaroinnin virkeydestä kuulunee osakiitos myös Janne Haaviston tuotantojäljelle, sillä Melan virkeän otteen ohella levyllä hurmaa sen luonnollisen rosoinen kokonaissoundi. Syvyyttä Unitedin rymistely saa monessa kappaleessa Pekka Gröhnin pianoinnilta, joka on, tässäkin kontekstissa, täysin erehtymätöntä.

Unitedin hienosta kokonaispanoksesta huolimatta Diaspora on kuitenkin leimallisesti Pellen levy, mitäpä muuta. Vaikka maestro on yhtälön ennustettavin osa – ja vaikka levyn ajoittainen epätasaisuus personoituu häneen – olisi kohtuutonta nimetä hänet levyn heikoimmaksi lenkiksi. Ilman Pelleä Diasporan lauluja ei nimittäin olisi olemassa. En viittaa tällä banaalisti siihen, että hän on kirjoittanut niistä valtaosan, vaan siihen että koko United elää hänen tavastaan reagoida maailmaan sävelin ja huomioin, jotka tuntuvat epäajankohtaisilta, mutta joiden epämuodikkuus on pikemminkin aikamme kuin Unitedin ongelma.

Niinpä Diasporaa voi pitää tervetulleena, jopa riemastuttavana jatkona Pellen uralle. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tinkimätöntä asennetta, avauksia paremman maailman puolesta sekä ripauksen omakohtaiselta tuntuvaa nostalgiaakin. Ja sitten sitä ihan rehellistä rockia, vailla sivumerkityksiä.

Kaiken tämän Pelle höystää sanavarastolla ja riimittelyllä, jossa on jotakin äärimmäisen turvallista, mutta joka muodostaa samalla täysin oman logiikkansa ja universuminsa, muualta löytymättömän tirkistelyaukon nykymaailmaan – kuunnelkaa vaikkapa punk-nuoruuden perään lämmöllä tähyävä Tuliaisia Lontoosta tai lähiö-Siwan halpahyllyiltä yhteiskunnalliseksi sivulauseeksi ponnistava Rainbowmies. Tämä on kokolailla väärentämätöntä suomalaisen arjen bluesia, karuna, rokahtuneena ja koreilemattomana.

Ei tällaisellta musiikilta voi vaatia enempää rehellisyyttä, tai mitään muutakaan. En minä ainakaan.

Video ei ole enää saatavilla

PIIRISARJA

Miljoonaliiga – Enkeltenkaupungissa (1985)

Otettuaan etäisyyttä menestyksensä huippuvuosiin ja levytettyään pari nopeasti unohdettua albumia omalla nimellään Pelle rynnisti jälleen kohti suoraviivaisen rockin laitumia. Matkalle hän sai mukaansa kaksi tuttua sancho panzoaan, Tumppi Varosen rumpuihin ja Stefan Piesnackin kitaraan. Kun basson varteen löydettiin Jimi Sero, oli uusi bandiittilauma valmis. Sen nimi oli Miljoonaliiga ja sen tehtävänä oli – ainakin osin – palauttaa Pelle juurilleen, altavastaajaksi ja kapinalliseksi.

Resepti oli yksinkertainen. Kymmenen biisiä, suoraviivaista kerrontaa, kaunistelemattomia kitaroita, rynnivää rytmitystä. Edeltäjiinsä verrattuna Enkeltenkaupungissa oli vahvasti kadun ja yön kaoottiseen kohtalonyhteyteen tukeutunut levy, jonka kappaleissa sekä Tumppi että Pelle kuvasivat konstailemattomasti yksittäisiä ihmiskohtaloita, valoivat uskoa unohdettuun nuorisoon ja ivasivat virkamiesten ja kellokorttien standardoimaa maailmaa.

Levyn kannessa Miljoonaliiga poseerasi neon-väritetyssä metrotunnelissa. Musiikki ja estetiikka istuivat kiistatta yhteen.

Asenteestaan yhtye ansaitseekin kiitoksen. Sen sijaan musiikillinen anti jäi Pellen tuotannon häntäpäähän. Sekä sävellykset että tarinat roiskuivat melko yksiulotteisina purkauksina, eikä 1980-lukulaisen kolhosti tuotettu yhtyesoitto tuonut niihin juurikaan lisää.

Levy jäikin omituisen kulmikkaaksi ja väkinäiseksi. Sen rivikappaleet tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta ja nimikkokappaleen kaltaiset hittityrkyt piinaavan laskelmoiduilta yrityksiltä ottaa uusi aika haltuun. Vaikka mukaan mahtui joitakin mainioita kiteytyksiä ja sieltä täältä pilkottavia musiikillisia oivalluksia, jäi käynti Enkeltenkaupungissa varsin tasapaksuksi kokemukseksi. Ehkä aikakin oli Pellen ilmaisua vastaan.

Miljoonaliigan terävintä kärkeä edustikin levyn ulkopuolelle pudotettu Down ja Out, joka julkaistiin singlenä samana vuonna pitkäsoiton kanssa. Jos Enkeltenkaupunilta olisi poimittu singlevedon kylkiäisiksi nimikkoraita, kaunomielinen Theresa ja Tumpin rosoinen Ja mä menen, olisi Miljoonaliigalla ollut mahdollisuus kirjautua Pellen historiaan yhdellä tiukalla EP:llä. Nyt yhtyeen tehtäväksi jäi lähinnä toimia siltana kohti Pellen seuraavaa kehitysaskelta, kaikin puolin hedelmällisempää Linnunlaulu-aikaa.

Jollakin tavalla levyltä aistii, että yhtye tajusi tämän itsekin.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Tee itselles elämä (2001)

Maailmaa mitanneen Brooklyn–Dakarin (1999) jälkeen Pelle jatkoi maanpiirin kartoittamista. Vaikka terävien globaalien kuvaelmien rinnalle nousi nyt ripaus mystiikkaa, elämänkatsomuksellisuutta ja suomalaistakin arkea, oli levyn orientaatio edelleen selvä. Kannessa Pelle poseerasi Havannan taivasta vasten ja lauluissa maansyrjää kierrettiin antennit paikkojen värähtelyille valppaina. Rastamies oli yhä matkalla, eikä ajatellut palata illaksi kotiin.

Musiikillisesti Tee itselles elämä kuitenkin kauas edeltäjänsä tasosta. Siinä missä Brooklyn–Dakar sulatti elementtinsä timanttiseksi kokonaisuudeksi, tyytyi Tee itselles elämä fragmentaarisiin huomautuksiin, jotka saattoi tulkita sekä edellisten sessioiden ylijäämiksi että iduiksi, jotka seuraava albumi tulisi näyttämään kukassaan. Vielä niistä ei ollut kuitenkaan seisomaan omillaan.

Rikkauksien puutteesta albumia ei käy kuitenkaan syyttäminen. 1980- ja 1990-luvun vaihteesta tuttu tutkapari Tero Siitonen – Puka Oinonen kutoi albumille monta letkeää kielisoitinpohjaa, jotka nostivat Pellen spontaanin tyylisekamelskan tämän tästä lentoon. Puhaltimin sulostettu Hän uskoi tuuleen, herttainen Pelle-reggae Kukoista tyttö ja optimistisuudessaan mahtipontinen Bensaa ja tulta -blues osoittivat Pellen kynän selvinneen vuosituhannen vaihtumisesta kohtalaisessa terässä. Vastapainona muutamat laulut kangistuivat kuitenkin lähtökuoppiinsa – laahasivat, pinnistelivät, jäivät yrityksen tasolle. Lopulta albumin päättänyt vokoderihimmailu Running out of Töpönen jätti jälkeensä vaimean hämmennyksen. Niin käy joskus kun etsii uutta.

Albumin tunnuskappaleeksi määrittyikin vaivauttava mutta samanaikaisesti kiehtova Omar. Laulun aihepiiri oli rohkea ja pysäyttävä. Pelle lauloi viharikoksen uhrina kuolleen ravintoloitsijan vaimolle ja syntymättömälle lapselle lohduttavaa mantraa, jonka toisteisuudessa oli juonne myös anteeksiantamattomuuteen ja vihanpitoon. Banaalit huomiot ja kitsimäisesti soinut itämainen rytmi tekivät laulusta sekä rienaavan että vilpittömän, mutta yhtä kaikki pysäyttävän. ”Omar oli hyvä mies, niin hyvä mies”, lauloi Pelle ja tuli vanginneeksi kokonaisen sukupolvelta toiselle hiljaisena myyttinä periytyvän katkeruuden juonteet kaikkein karuimmassa ja vastaansanomattomimmassa muodossaan.

Omarin kaltaista laulua ei olisi voinut Suomessa kirjoittaa kukaan muu kuin Pelle Miljoona.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Ylivoima – Todistaja (2002)

Joskus vuosituhannen vaihteessa suomalainen reggae nousi valtavirtaan. Soul Captain Bandin johdolla se valloitti etenkin vihertävän ja punertavan kaupunkilaisnuorison sydämet ja saavutti tyylillisen kypsyyden, josta esimerkiksi Reggae OK:n klassinen haitarisoolo oli kaukana. Letkeiden rytmien päälle oli helppo pudotella luomuhenkisiä, hidasta elämänrytmiä, suvaitsevaisuutta ja kepeää henkistymistä tavoitelleita sanoituksia.

Tämä kaikki sopi hyvin yksiin Pelle Miljoonan profiilin kanssa. Reggae oli kulkenut miehen rinnalla kautta uran ja Pellen yhteiskunnallinen orientaatio oli läheistä sukua Soul Captain Bandin tunnustamille hyveille. Niinpä tuntuikin luontevalta, että uuden sukupolven reggae-sanansaattajat pestautuivat Pellen taustalle yhden levyn ajaksi. Asetelmatasolla kumpikin osapuoli tuntui voittavan. Nuoriso sai osoittaa kunnioitustaan yhdelle esikuvalleen samalla kun Pelle pääsi toteuttamaan unelmansa pesunkestävästä reggae-levystä.

Yhteistyössä oli paljon potentiaalia, jota Pelle Ylivoimineen lähti realisoimaan innolla. Käsittelyyn otettiin tyylitajuinen valikoima Pellen vanhaa tuotantoa, jota höystettiin muutamalla uudella raidalla. Tahmealla ansalla vetovastuu luovutettiin Paarmalle ja Nopsajalalle, Next Manilla Izai-Zaille. Sukupolvien kuilusta ei ollut tietoakaan, kun muusikot saivat kokoontua yhteisen rakkautensa äärelle.

Lähtökohtiinsa nähden levyn todistusvoima jäi kuitenkin harmillisen vähäiseksi. Etenkin Ylivoiman komppailu tuntui muodostavan oman teknisen, mutta välinpitämättömän kokonaisuutensa, joka rullasi hyvin, mutta jätti Pellen omituisella tavalla ulkopuoliseksi. Pelle teki soiton päällä parhaansa ja heittäytyi moniin tulkintoihin sopivalla riskillä, mutta syvän kommunikoinnin tasoa kollaborantit eivät tuntuneet saavuttavan. Niinpä kokonaiskuva jäi harmillisen sisäsiistiksi ja oppikirjamaiseksi. Loppujen lopuksi Pellen omien reggaeversioiden roso ja kompastelu olisivat tehneet Ylivoimankin soitolle hyvää – rehdistä punk-asenteesta puhumattakaan.

Muutamin paikoin kaikki osui kuitenkin kohdalleen. Uusista kappaleista Ahneus on kuningas ja Respektiä keinauttelivat yhteiskuntakritiikkinsä maaliin varsin osuvasti ja Avoimien Ovien muinainen balladi Joskus tulee aika maksaa takaisin taipui uuteen muotoonsa vaivatta. Shantin fiiliksen mutkaton sympaattisuus olisi puolestaan saanut kivimiehetkin hymyilemään. Varsinainen helmi oli kuitenkin uhkaavasti ja rouheasti soinut Rauhan aika, johon Pelle oli kirjoittanut uuden säkeistön WTC:n iskujen innoittamana.

Rauhan aika osoitti, että levyn lauluille, niin uusille kuin vanhoille, oli selvästi tilaus pelokkaammaksi ja vihaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Siksi niiden olisi toivonut soivan vielä terävämpinä ja purevampina. Se olisi ollut todellista ylivoimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Arambol (2006)

Paikoilla ja globaalilla maantieteellä on ollut aina olennainen osa Pelle Miljoonan musiikissa. Jo N.U.S.:n levyllä mies piirsi kuvaa Lontoosta länsimaisen moraalin loppuna ja paria vuotta myöhemmin mies riensi purkittamaan levyään Berliiniin. Tämän jälkeen levyillä on kierretty maailman ympäri moneen kertaan. Erityisen vahvoiksi noodeiksi Pellelle ovat muodostuneet Etelä- ja Väli-Amerikka sekä Intia. Niinpä taisi olla vain ajan kysymys, milloin Pelle pakkaa yhtyeensä, soittimensa ja äänitystarvikkeensa koneeseen ja suuntaa taltioimaan äänijälkeään jonnekin Päiväntasaajan tietämille.

Tuon reissun aika koitti vuonna 2006, kun Pelle Rockerseineen lensi Intiaan äänittämään seuraajaa globaalisti soineelle levykolmikolle Brooklyn–Dakar, Tee itselles elämä, Setä Samulin sirkus. Matkaseurakseen Pelle valikoi Rockersin pitkäikäisimmän kokoonpanon (Oinonen–Väänänen–Siitonen) sekä kevyen äänityskaluston äänimiehineen. Sen sijaan soittimista valtaosa jätettiin Suomeen. Arambol olikin pelkistetty ja akustisvoittoinen levy, jonka toteutustapa ja äänityspaikka ohjasivat myös materiaalin luonnetta. Pelle kirjoitti Arambolille viipyileviä ja tummasävyisiä kappaleita, joissa liikuttiin usein kolmannessa maailmassa, ja joiden ajatusten mittana oli elämä itse.

Arambolilta on helppo kuulla, että se on ollut Pellelle tärkeä levy. Mutta yhtä lailla on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei kokenut sitä – tai koko hanketta – omakseen. Muistelen erityisesti Oinosen kritisoineen ”Andien jollotuksia”, jotka kyllä kiteyttivät paljon Pellen maailmankuvasta ja -kokemuksista, mutta joiden kertomukset tuntuivat paikoitellen joko kliseisiltä tai etäisiltä. Rockers hoiti kuitenkin leiviskänsä tunnollisesti, jopa erinomaisesti. Etenkin Oinosen tyylitajuiset kitarakuviot ja Siitosen sävykäs bassottelu pääsivät niukan äänimaailman keskellä loistavasti oikeuksiinsa, ja Väänäsen perkussiivinen rummutus tuki ilmaisua mainiosti.

Ja olihan lauluissa sävyjä, paikkoja, kohtaamisia ja elämänkatsomuksellisia metaforia vähintään yhden albumin tarpeiksi, vaikka kokonaisuus ei syliinsä kahmaissutkaan.

Levyn ehdoton kiintopiste, suoranainen tiivistymä, oli sen kakkosraidaksi asetettu Vaeltavien saddhujen matkaan, jonka mantramainen poljento alleviivasi sanoitusten piirtämää tunnelmakuvaa lähtemättömästi. Laulussa kertoja istui Gangesin varrella katsomassa ohi lipuvaa virtaa ja miettimässä elämänsä tarkoitusta. Asetelma ei ollut millään tavalla omaperäinen, mutta sen omakohtaisuuteen oli helppo uskoa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli tuo kilvoitteluun väsynyt hahmo, jonka ajatuksiin tulvi päättymättömänä kehänä sama ajatus:

”Pyhän Gangesin rannassa mietiskelen
elämääni ja sitä kuka lienen
jospa jättäisin kaiken ja lähtisin vaan
vaeltavien saddhujen matkaan”.

Saddhut saivat kuitenkin vaeltaa yksin. Arambolin jälkeen Pelle palasi Suomeen, hyvästeli luotettavana työjuhtanaan toimineen Rockersin, ja purkitti vihaisimman ja yhteiskunnallisimman levynsä aikoihin. Ehkä joen ranta kertoi, että miestä tarvitaan ennen kaikkea Suomessa. Sillä Intia on viisautta pullollaan, mutta täällä kukaan muu ei osaa laulaa niistä asioista, joista Pelle laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Avara maa (2011)

Harva levy alkaa näin sympaattisesti. Pelle Miljoonaan personoituva kertojahahmo tapaa kalliolaisen kuppilan ovella lemmittynsä. Mielitietty ojentaa kertojalle villasukat tietäen, että tulee menettämään miehensä taas hetkeksi. Kulkijan vaisto on herännyt, eikä kertoja voi vastustaa sitä. Hän ottaa lahjan kiitollisena vastaan ja antautuu sitten virran vietäväksi. Kodikkaat villasukat jalassaan hän voi vaeltaa minne tahansa tietäen, että avara maa huolehtii aina lapsistaan.

Sympaattinen on muutenkin pätevä sana kuvaamaan Pellen, Melan ja Tero Siitosen liikkeelle laskeman Unitedin ensi potkua. Albumi upposi varsin tunnusomaisesti folksävyihin, mutta vältti Laulavan idiootin virheet. Tällä kertaa Pelle ei koettanut jäljitellä ketään, vaan pudotteli ilmoille puhtaasti itsensä näköistä kuvaelmaa, jossa Suomen ylle laskostui jälleen kerran melankolian yksinäinen harso, ja jossa sisäinen levottomuus ja ulkopuolisuus ajoivat vaeltajat liikkeelle.

Pellen keitoksessa oli paljon kiinnostavia elementtejä. Uskollisen dylanismin sijasta Avara maa kanavoitui oikeastaan folk-ideologian metsäläiseksi mukaelmaksi, jossa oli ripaus kuplettimaista huumoria, rillumareitäkin. Venäjän kaasuputkihanketta moittineessa Siperian teräslohikäärmeessä Pellen rienaavan laulannan rinnalle hiipi Irwin Goodmanin haamu, ja pikkupaikkakunnan realismin kaikessa karuudessaan paljastanut Järjetön Kauhavan ralli kasvoi nykyaikaistetuksi arkkiveisuksi toteavine otteineen ja hirtehisine yksityiskohtineen.

Irtonaisesti soineelta Avaralta maalta välittyi kuitenkin myös luonnosmaisuus. Levy kuulosti siltä, että Pelle olisi tyhjentänyt sillä kappalesäkkiinsä muutaman vuoden aikana kerääntyneet ylijäämälaulelmat parin luottosoittajansa kanssa, mökin nurkassa ja mutkattomasti. United tunnelmoi pätevästi ja sai paikoitellen kappaleet komeaan vauhtiin, mutta levyn tarinat jäivät lähinnä ääriviivoiksi, joilta ei löytynyt voimaa pitää koko albumia pystyssä. Avara maa soi sydämellisesti ja kosketteli tärkeitä teemoja, mutta ylsi vain satunnaisesti täyteen mittaan.

Levy ei ollut missään nimessä kunnianhimoton – esimerkiksi Yksinäisestä pojasta yksinäinen mies sekä Klik klok piirsivät sanoituksellisesti rohkeitakin kaaria – mutta yhtä vaikea sitä on pitää ikimuistoisena. Ehkä Pellekin tiesi lauluja kirjoittaessaan, että kyse oli vain lämmittelystä ja välityöstä ennen Unitedin todellista iskua. Avara maa täytti edeltäjänsä ja seuraajansa välisen tilan, mutta ei kasvanut yhtään sitä suuremmaksi.

Mutta näin se joskus menee. Voi olla, että nämä laulut yksinkertaisesti halusivat tulla ulos. Mikäpä Pelle olisi niitä estämään? Maailmassa on muutenkin liikaa rajoituksia.

MILJOONAPILKKI

Pelle Miljoona: Laulava idiootti (1983)

Pellen levytysuran alkuvuodet olivat käsittämättömän intensiivisiä. Vaikka jälki pysyi varsin laadukkaana levystä toiseen, on helppo kuvitella tarpeen irtiotolle kasvaneen vuosi vuodelta. Kun maineikas OY hajosi kolmen studioalbumin ja monen miehistövariaation jälkeen, jätti Pelle punkit, rockit ja uudet aallot sikseen, poimi taskuunsa huuliharpun ja lähti kulkemaan samaa polkua, jota pitkin hänen varhaiset innoituksensa olivat taivaltaneet.

Syntyi Laulava idiootti, pelkistetysti soinut folk-levy, jonka suurin esikuva oli avoimesti esillä ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Jos Pelle oli vihjannut Bob Dylan -vaikutteistaan jo siellä täällä pitkin kultakauden levyjään, ryhtyi hän nyt toden teolla sovittelemaan jalkaansa Dylanin saappaisiin. Veto oli rohkea, kiinnostavakin. Mutta saappaat sittenkin monta numeroa liian suuret.

On vaikea sanoa, mihin kaikkeen Laulava idiootti lopulta kompastui, mutta harmillisesti oikein mikään elementti levyllä ei toiminut. Vaikka Pelle oli haalinut bändiinsä Dave Lindholmin, Måns Groundstroemin ja Mats Huldenin kaltaisia konkareita, töpötti musiikki eteenpäin persoonattomasti ja intohimottomasti. Yhtye ei tosin saanut juuri apua tai innoitusta Pellen sävellyksiltä. Laulavan idiootin musiikki tuntui ennen kaikkea raameilta kohtuuttomalle litanialle sanoituksia, jotka eivät sittenkään tahtoneet mahtua säkeiden päälle.

Sanat olivat sinällään kunnianhimoisia julistuksia maailmasta ja ihmisyydestä. Niistä puuttuivat kuitenkin kaikki kiinnekohdat ja kohtuullisuus. Pellen maailmankatsomus oli edelleen helppo hahmottaa ja allekirjoittaa, mutta oikein mikään levyssä ei houkutellut perehtymään tarinoihin toivotulla syvyydellä. Joskus joku kertosäe saattoi houkutella hetkeksi mukaansa, mutta kohta oltiin taas soinnittomaksi kuluneen laulannan, vuolauteensa hukkuvien ajatusten ja oudon svengittömästi soineen musiikin maailmassa. Dylanin henki oli helppo tavoittaa, mutta vain liian uskollisen jäljittelyn halvauttamana patsaana.

Niin paljon kun levyn lähtökohdista ja paljaudesta olisikin tehnyt mieli pitää, määrittyy Laulava idiootti kokolailla selvästi Pellen uran heikoimmaksi työksi – ainoaksi, jonka kuuntelemista ei voi perustella oikeastaan millään järkisyyllä.

Video ei ole enää saatavilla

PÖLLÖLAAKSO

Pelle Miljoona & N.U.S. & Jasmine – Tää on kapinaa (2005)

Pellen ensimmäisiä julkisia musiikillisia edesottamuksia dokumentoiva Tää on kapinaa ei ole niinkään varsinainen levy kuin satunnainen ja tuhnuinen kokoelma kellariäänitteitä 1970-luvun lopun Savonlinnasta. Levy koostuu N.U.S.-kitaristi Huopalaisen tekemistä treeni- ja keikkanauhoitteista, joita on höystetty parilla aikalaishaastattelulla. Jokseenkin omituiseksi koosteeksi määrittyvä levy välittää tällaisenaan Pellen musiikillista muotoutumista siivittäneen innon ja naiivin hapuilun, mutta tirkistysreikää suuremmaksi ikkunaksi miehen maailmaan siitä ei ole.

Levyä onkin vaikea suositella muille kuin niillä, joilla on jo kaikkea.

Koko julkaisun motiivit ovat aavistuksen kyseenalaiset. Tää on kapinaa on Pellen elämäkerturi Lamppu Laamasen päähänpistos, jota Pelle ei ole auktorisoinut – pikemminkin kehottanut ihmisiä olemaan koskematta koko purkitteeseen.

Tavallaan Pelleä on helppo ymmärtää. Akustiset Dylan-improvisoinnit ja varhaiset Elvis-coveroinnit ovat jääneet aikoinaan varmasti syystä kasettien uumeniin, eivätkä bändikämppätaltioinnitkaan ole juuri sen ikimuistoisempia. N.U.S.:n kappaleet kuulostavat hahmotelmamaisilta, vaikka osoittavat yhtyeen olleen soitannollisesti varsin terävä trio. Nimikkokappale Tää on kapinaa ja Maantiet vie yli vuorien olisivat kyllä puoltaneet paikkansa Pellen debyyttilevyllä, mutta kellarikuminalla höystettyinä niistä saa irti lähinnä lähtökohdat.

Oma henkensä levyllä toki on. Alkeelliset äänitysolot korostavat musiikin raakuutta ja tinkimättömyyttä, ja paljastaapa levy ainakin sen, että Tahdon rakastella sinua -fraasi oli Pellen takataskussa jo kauan ennen kuin Ari Taskinen kirjoitti sen ympärille jättihitin. Tää on kapinaa alleviivaa myös Pellen musiikillista kasvualustaa. Vaikka The Clash ja Sex Pistols antoivatkin miehelle viitekehyksen ja lopullisen sysäyksen, löytyi pohjalta yhtä paljon Hurriganesin, Dave Lindholmin ja Dylanin reunustamaa rock- ja folk-maastoa – kuten Pellen ura tuli vuosien saatossa monesti osoittamaan.

Mutta ei tää sentään kapinaa ollut. Kunhan nuoret miehet vain pitivät hauskaa ja nauttivat äänestään.

Elä (kun olet nuori tai vanha)

Moninaisista musiikillisista ilmiasuistaan huolimatta Pelle Miljoona on kantanut urallaan pysyvimmin julistajan viittaa. Sanoma on ollut joskus suoraa, toisinaan suorastaan kätkettyä, mutta aina se on kannustanut toimimaan, paremman maailman puolesta. Tällaiselle sanomalle omin paikka on esiintymislava, sillä julistus syntyy vasta sillä hetkellä kun se tavoittaa kuulijan. Jos hyvin käy, kuulija reagoi. Ja parhaassa tapauksessa tämä reaktio saa julistajankin reagoimaan. Tähän vuorovaikutukseen Pelle tahtoo nöyrästi uskoa. Mikään muu tuskin selittää miehen käsittämätöntä tarmoa nuohota Suomen kuppiloita vuodesta toiseen, kuin ruumiillistumana siitä jalosta ajatuksesta, että musiikki kuuluu kaikille.

Kyse on tietenkin elämäntavasta.

Vaikka Pelle on esiintynyt monen monituisten kokoonpanojen kanssa, karsituimmillaan vain akustiseen kitaraansa tukeutuen, on hänen sanomansa omimmillaan sähköisen möyryn päällä, silloin kun tulkinnan puhtaus on kaukana ensiarvoisuudesta. Pelle ei ole muusikko, joka hiljentää yleisön. Hän on muusikko, joka sytyttää sen. Niinpä esimerkiksi Pelle Miljoona & Folkersin akustiset esitykset ovat sittenkin vain kuriositeetteja todellisen pauhun rinnalla. Pelle Miljoona on rock-muusikko, ja siksi hänen yhtyeensäkin soittavat yleensä rockia. Mieluiten niin ronskilla ja lavealla otteella, ettei rockin etuliitteellä ole vähäisintäkään väliä.

Tämä painotus kuuluu myös Pellen livetallenteissa, joilla satunnaiset hiljaiset hetket ovat vain hengähdyksiä ennen seuraavaa paahtoa. Musiikin suunta on jatkuvasti eteenpäin, sivuille ei vilkuilla. Ja jos joku isku ei osu tahdilleen, homma paikataan lyömällä tilalle mahdollisimman nopeasti uusi. Viis hienouksista. Musiikki perustuu hetkeen ja siinä olemiseen. Siksi Pellen livepurkitteet ovat antoisia ja rehellisiä, mutta samalla haastavia. Kotisohva muuttuu harvoin kiehuvaksi klubiksi edes musiikin tarjoamien mielikuvien avulla. Niinpä esimerkiksi Pellen hurmoksellisen 50-vuotiskonsertin yhteydessä purkitettu Elä-DVD jää kauas siitä yhteisöllisyyden ja voiman tunteesta, joka Nosturissa tuolla keikalla vallitsi – siitäkin huolimatta että musiikin tukena on DVD:llä koristelematon kuva.

Toisinaan kaikki osuu kuitenkin kohdilleen. Niinpä esimerkiksi 1980:n viimeisellä keikalla joulukuussa 1979 taltioitu ikoninen Näyttämökuvia (1980) on suorastaan huumaava purkaus, jolla elämänsä vedossa oleva yhtye jättää äänekkäät jäähyväisensä koko sille ihmismassalle, joka kasvoi sukupolveksi Pellen musiikkia kuunnellen. Samaiselta keikalta riitti musiikkia myös Johannan massiiviselle Metropolis-triplalle (1980), jolla messusivat Pellen ohella muun muassa Ratsia, Widows ja Vaavi.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavan kerran Pelle julkaisi livemusiikkia vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin esitellessään Rockersinsa Si Si Liven (1992) raidoilla. Levyn selkärangan muodosti vanhojen Pelle-palojen ryhmyinen uudelleentulkinta, joka hitsasi samalla Pellen ja Tumpin yhteispelin koko orkesterin pitkäaikaiseksi ytimeksi. Olennaisimpien hittien lisäksi Rockers otti käsittelyynsä esimerkiksi Pellen 1980-luvun singlevetoja. Raivokkaan rockin sekaan Pelle piilotti muutaman yllätysvedon, esimerkiksi dylaniaanisesti akustiseen muotoon verhotun – ja levytyshetkellään taas ajankohtaisen – Olen työtön -protestilaulunsa sekä Tapio Rautavaaran aikoinaan levyttämän Huutolaispojan laulun.

Sähköinen ulkoasu leimaa myös Pellen tuoreinta livetallennetta, Unitedin asenteellista Elävänä Vastavirrassa -levyä (2013). Albumilla kokoonpanostaan (Pelle, Tumppi, Mela) ilmeisen ylpeä Pelle palasi jälleen kerran asenteensa ytimeen. Tampereen klassinen punk-luola muodosti täysin oikean henkisen kodin Unitedin kaunistelemattomalle soitolle, josta turhat hienoudet oli karsittu pois, ja jolla pystypäinen rock ajoi ulkoisen kullan edelle. Vaikka levyn pääpaino oli tälläkin kertaa kymmenien vuosien takana, poimi United jyränsä kyytiin myös tuoreempaa Pelle-tuotantoa. Esimerkiksi Juuret-albumin Kaks vanhaa punkkaria alleviivasi hienosti Pellen ja Tumpin ties kuinka monennen kerran alkanutta yhteistyötä, ja Setä Samulin sirkukselta poimittu Isäntä vei tehtaan pois ilmoittautui ylväin mielin osaksi Pellen kestävintä kappaleainesta.

Tärkeintä tälläkin taltioinnilla kuitenkin hetki itse, ei se millä sitä täytettiin. Niinpä Elävänä Vastavirrassa palasi samoihin lähtökohtiin kuin Pellen muutkin livelevyt; voimaan, ääneen, kapinaan.

Näistä Pelle elää, niin nuorena kuin vanhanakin.

Video ei ole enää saatavilla

Pohjalla ja marginaalissa

Pelle Miljoonan studiolevydiskografian ulkopuolella on yksi albumi, jonka tunteminen on paitsi osa suomalaisen rockin yleissivistystä myös olennaista Pellen artistikuvan hahmottamisen kannalta. Tämä levy on tietenkin Pohjalla-kokoelma (1978), nousevan Suomi-punkin vihainen kapinahuuto, joka määrittyi lopulta myös Pellen kulkuväyläksi Savonlinnasta Helsinkiin ja N.U.S.:sta 1980:een. Loppu on historiaa, mutta juuri siksi historian esipuhe kiinnostaa. Varsinkin kun se on raavittu näin sitkeämusteisella kynällä.

Pohjalla oli vaikutusvaltainen levy, jolla Pelle, Problems?, Sehr Schnell ja Se. muotoilivat suomalaisen musiikin normit uusiksi. Kokoelma kaikui välittömänä yhteiskunnallisena haukahduksena, joka ravisteli nuorisoa heräämään ja tekemään. Sellaisena se oli myös omaehtoisuuden ylistys, jonka tyylillinen moninaisuus ja normeista piittaamaton asenne näkyivät nopeasti koko maan bändikentässä.

Levyllä tuntui vallitsevan selvä roolijako. Se. toi mukaan ripauksen eksentristä taiteellisuutta, Problems? lisäsi keitokseen ruohonjuuritason arkiset havainnot ja Sehr Schnell oli se herttaisen kömpelö tee se itse -yhtye, johon jokainen saattoi samastua. Entä Pelle sitten? Hän oli eräänlainen isoveli ja moraalinen majakka, se kaikkein vihaisin ja karismaattisin. N.U.S. taustallaan mies oli liekehtivää asennetta, levyn yläotsikko, joka tahtoi laulaa koko länsimaisen ylimielisyyden ja tekopyhyyden lähimpään suohon.

Hänen sanomansa kanssa oli vaikea olla eri mieltä.

Pohjalla-levyn kiistattomin Pelle-klassikko oli tietenkin rujo ja inhorealistinen Väkivalta ja päihdeongelmat; pahoinvoivan nuorison puolesta kaikunut huuto, joka tarttui rinnuksiin ja pakotti kohtaamaan rumuuden. Mutta se ei ollut ainoa asia, joka Pellen mieltä poltti. Piikit sojottivat myös kohti länsimaista siirtomaaherruutta (Häpeän olla valkoinen), yhdysvaltalaisen segregoituneen liberalismin ihannointia (Mä en jumaloi Amerikkaa) sekä suomalaisen rock-maailman kuluneimpia kuvia (Albert Järvisen innoittama Rocktähti). Levyn avausraidalla 1980:n esimuoto 1978 versioi Virtasen Elektronisen xtaasin, aiheesta. Jos Pohjalla oli kiteytettävissä yhteen sanaan, oli tuo sana sähköshokki.

Video ei ole enää saatavilla

Samojen aikojen juontuma on Meillä menee lujaa -splitkokoelma (1980), jonka A-puolelle on rouhittu kasaan Pelle Miljoonan ensimmäisten singlejen saldo ja B-puolella melskaavat Problems? sekä Hymy Taskinen & Co. Vaikka lähes kaikki kokoelman kappaleet on ripoteltu bonuksiksi Pellen ja kumppanien myöhemmille CD-uusintapainoksille, on Meillä menee lujaa säilyttänyt arvonsa myös itsenäisenä dokumenttina. Se kuvaa hyvin Pellen ilmaisun vaihettumista N.U.S.:n romuluisesta runnonnasta kohti romanttisiakin sävyjä, ja täydentää artistikuvansa Problems?:n makeanterävin esityksin. Oma lukunsa on Hymy Taskinen & Co, joka tulvii solistinsa Wouden johdolla jossakin piruilun reunamilla, mutta silti sen tuolla puolen olevaa hyväntuulisuutta.

Pelle Miljoona on ollut myöhemminkin säännöllinen vieras kokoelmalevyillä, mutta niille ripotellut laulut eivät ole olleet yhtä fundamentaalisia hänen uransa kannalta. Maineikkaalle Hilse-LP:lle Pelle purkitti tympeän ja nimeään mukailevan Ketään ei kiinnosta mitään -vittuilun, ja myöhemminkin kontribuutiot ovat olleet lähinnä laarinpohjaraapaisuja tai anekdootteja. Silti niille kannattaa höristää korvaa. Onnellisten kotimaa -levyn (1992) laahaava Lehmukset kukkivat Berliinissä on esimerkiksi epävireisyydessäänkin yllättävän vangitseva esitys, ja Villi Pohjola 2 -kokoelmalle (1994) tallennettu Rockers-keikkasuosikki Intiaanin sotahuuto kaikuu mukavana matkamuistona ainakin niille, jotka yhtyettä tuohon aikaan seurasivat. Muita kuuntelemisen arvoisia poimintoja ovat Miehen työ -soundtrackin (2008) Punainen planeetta -versiointi sekä tietenkin Pellen cameo-vierailu J. Karjalaisen Avaruuden ikkuna -kappaleessa (1992).

Video ei ole enää saatavilla

Vannoutuneelle laulujen metsästäjälle Pelle on kiitollinen kohde, sillä hän on kätkenyt levyjen ulkopuolisia lauluja vain satunnaisille singleille, jotka nekin on pääsääntöisesti kaivettu päivänvaloon CD-aikakauden myötä. Aktiivisin singletehtailu osui 1980-luvulle Pellen epätasaisimpiin vuosiin, joten musiikillisesti näiden kappaleiden laatu vaihtelee kelvollisesta kelvottomaan. Vahvimpia näyttöjä ovat Miljoonaliigan aikainen Down ja Out (1985) sekä 1980-luvun lopun Shangri-La /Liikaa rakkautta (1988) ja Oma koti (1989) – joista osan Pelle on versioinut myös Rockersin kanssa.

Pellen uran varsinainen kätketty salaisuus lienee Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvan (1983) kylkiäisenä purkitettu Olen rakastunut, joka kolaa hyvin 1980-lukulaisissa tunnelmissa keskellä Pellen tunnusomaista fantasmagoriaa. Laulu ei ole lainkaan hullumpi, mutta töin tuskin metsästämisen arvoinen, semminkin kun tuikiharvinaisen singlen b-puolelta löytyy elokuvan uskonnollista teemaa noudattaen Musica Fidei -ryhmän harras Jeesus me rukoilemme -veisu.

Video ei ole enää saatavilla

Kierrätys rules OK

Vaikka Pellen laulut ja levyt ovat usein syntyneet spontaaneinakin reaktioina omaan aikaansa, eräänlaisina tekijänsä päiväkirjamaisina dokumentteina, on miehellä ollut tapana etsiä myös uusia näkökulmia vanhoihin tekeleisiinsä. Joskus syyksi on voinut riittää se, että lauluille on muovautunut vuosien myötä tuhansien kapakoiden nurkkalavoilla uusi identiteetti, jonka Pelle on halunnut tallentaa myös levylle. Joskus mies on puolestaan etsinyt musiikkiinsa uusia näkökulmia jonkin dogmaattisen tyylikokeilun kautta. Ja toisinaan uusia versioita on ohjannut silkka sattuma.

Hyviä esimerkkejä tyylitutkielmista ovat akustinen Landella-levy (1995) sekä Ylivoima-kokoonpanon kanssa toteutettu reggae-albumi Todistaja (2002), jotka sisällytin varsinaiseen diskografiaan levyillä olleen täysin uuden kappalemateriaalin kohtalaisen määrän ansiosta. Vaihtoehtoisia tulkintoja tarjoavat myös JJU-jousiensemblen kanssa purkitettu Halki ajan ja rakkauden (2011), joka nostatti liudan Pelle-klassikoita ilmaan kamariorkesterin säestyksellä, sekä goalaisessa friikkikommuunissa kahden itävaltalaisen sovittajan kanssa taltioitu Goa Baba (2009).  Kuten kuvitella sopii, albumien ansiot ovat ennen kaikkea kuriositeettiarvossa, mutta samalla ne kertovat Pellen kyvystä heittäytyä ideoidensa vietäväksi silloinkin kun hanketta eivät järkisyyt puolla. Niinpä nämä välipalat ovat pohjimmiltaan hieno tapa syventää Pellen artistikuvaa, jos miehen varsinaiset levyt alkavat tuntua loppuun kalutuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Suoranaiseksi oikotieksi Pellen tuotantoon näistä levyistä ei kuitenkaan ole, eikä moiseen ole tarvettakaan. Pelleltä on ilmestynyt etenkin 2000-luvulla tiuhaan tahtiin päteviä kokoelmia, joiden avulla miehen musiikista saa varsin hyvän yleiskuvan. Kokoelmien pääpaino on luonnollisesti Pellen nuoruusvuosissa, jolloin mies loi koko musiikillisen perustansa, mutta myös Rockersin tuotantoa on niputettu uusiin kansiin kiitettävästi. Muun muassa Kaikki hitin ainekset 1992–96 tiivistää Rockersista lähes kaiken olennaisen yhdelle levylle, jonka varsinaisina täkyinä ovat Juuret-session aikoihin kadonneet, McCoyn kanssa purkitetut Kaipaan sua ja Kuin Romeo ja Julia.

Video ei ole enää saatavilla

Tiukimman otteen Pellen maineikkaimmista vuosista saa hankkimalla N.U.S.-ajasta Moottoritiehen ulottuvan Olen kaunis – kaikki laulut 1978–1980 -boksin (2008). Paketti sisältää nimensä mukaisesti miehen koko varhaistuotannon 1980:n kanssa tallennettuja livekatkelmia myöten. Eräänlaisena jatko-osana boksille ilmestyi vuonna 2009 fanien kuratoima Oo niinku oot – Pellen parhaat 1981–2009, jonka sisältö seuraa Pellen monipolvista muusikontietä punk-vuosien jälkeen. Suoranaisia harvinaisuuksia saati kätkettyjä aarteita kokoelmalla ei ole, joten se toimii ensisijaisesti rehellisenä sisäänheittäjänä Pellen vähemmän tunnettuihin vuosiin. Harmillista, jopa jokseenkin anteeksiantamatonta, on kuitenkin loisteliaan Rauhan aika -levyn puuttuminen levyn kappalevalikoimasta.

Oma lukunsa ovat sitten Rockersin pitkäikäisimmän inkarnaation kanssa taltioidut Poptori-kokoelmat, joilla Pelle versioi eri aikakausien kappaleitaan silloisen luottoyhtyeensä kanssa. Pelle äänitti koosteet halpahintaisiksi kokoelmalevyiksi sekä kunnianosoitukseksi Rockersille itselleen – palkinnoksi tiiviistä uurastamisesta ja soihdun kuljettamisesta. Mistään ikimuistoisista äänitteistä ei kuitenkaan ollut kyse. Varsinkin sähköinen Villi lapsi (2002) läpiluki Pellen alkuaikojen laulukimaran harmillisen särmättömästi ja rutiininomaisesti. Levyn täky, Ratsian Lontoon skidit, jähmettyi sekin raidaksi muiden joukkoon. Myöhempää tuotantoa akustisesti luodannut Tähtivaeltaja (2003) täytti tavoitteensa paremmin, vaikka täysin uutena kappaleena esitelty Äiti maa tuntuikin luonnosmaiselta.

Uusintaversioiden varsinainen ongelma oli kuitenkin tulkinnan sijasta monen alkuperäisen kappaleen ikonisuus. Varsinkin Villi lapsi koostui lauluista, joita Pelle epäilemättä tahtoi päivittää, mutta samalla ne olivat lauluja, joista tallentui aikoinaan nauhalle jotakin niin definitiivistä, ettei oivaltavinkaan uusi luenta voinut saavuttaa samaa taikaa. Tähtivaeltajan tuntemattomammat ja seesteisemmät raidat kestivät uutta käsittelyä paremmin, mutta niiden kohdalla moni alkuperäisversiolle uskollinen tulkinta tuntui muuten vain melko tarpeettomalta.

Niin tai näin, jos nämä Poptori-levyt ovat pitäneet Pellen itsensä vireessä ja auttaneet häntä sietämään kuuluisimpien kappaleittensa taakkaa, on kumpikin albumi ollut levyttämisen arvoinen. Sillä silloin kun Pelle kokee, ettei kitaraan ole enää aihetta tarttua, on maailma luultavasti menettänyt pelinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Paddy McAloon – joulupukki ja kylähullu.

Prefab Sproutin henkilöitymä Paddy McAloon on yksi popmusiikin suurista kylähulluista – mitä positiivisimmassa mielessä. Nykyään eläköityneeltä joulupukilta näyttävä, yhä kotiseudultaan Durhamista, Pohjois-Englannista operoiva popnero on 30 vuoden aikana julkaissut kymmenen albumia täydellistä tai sitä hipovaa musiikkia.

McAloonilla on lisäksi varastossa sadoittain lauluja ja monia albumikokonaisuuksia. Tärkeintä hänelle tuntuu olevan kirjoittaminen ja usko musiikkiin. Kaikki oheinen on usein epäolennaista.

Hämmästyttävintä McAloonissa on se, että Prefab Sproutin musiikin ydin on säilynyt samanlaisena noin vuodesta 1985 lähtien. Aikana, jolloin yleisin vaihtoehto popmusiikissa oli enemmän tai vähemmän tietoinen imagopeli, tuntui McAloon olevan 1970-lukulaisten laulaja-laulunkirjoittajien sukulainen. Silloin pystyi vielä kuvittelemaan, että itse biisit puhuisivat puolestaan.

Se teennäinen ”sophisticated pop” -leima, joka Prefab Sproutille annettiin ja jolla yritettiin yhdistää kourallinen epätavallisia sointuja ja äärikiillotettua tuotantoa suosivia bändejä, ei sopinut siihen erityisemmin. Sophisti-popista ei yli 20 vuotta myöhemmin ole jäljellä juuri mitään. Paddy McAloon taas julkaisi viime kuussa levyn, jota ihmiset ovat pitäneet yhtä vahvana kuin 1980-luvun jalustalle nostettuja albumejaan.

McAloonin ”hienostuneisuus” tuleekin populaarimusiikin ulkopuolelta: klassisen musiikin kameleontin Igor Stravinskin opettamasta sointumaailmasta ja Stephen Sondheimin musikaaleista. Kaiken hajoamisen laki on pureutunut niihin vähemmän kuin popmusiikkiin. Eikä McAloon tingi lähtökohdistaan yhtään. Siksi tämä periaatteessa viheltelymelodioita kirjoittava mies on pitkälti pysytellyt hittilistojen ulkopuolella, varmasti osaansa tyytyväisenä.

Jos McAloonin rakkaudesta ja ihmiselon arvoituksista kertovista, kliseitä pakenevista sanoista voi tässä nostaa esille yhden teeman, se olisi vasta vähitellen korostunut usko musiikkiin ja sen parantavaan voimaan. Pikkukaupungissa koko elämänsä asuneelle McAloonille esimerkiksi Elvis ja ABBA saattavat vaikuttaa tavoittamattomilta ihmeolennoilta, joiden myyttisempää puolta on (tietoisesti) luontevaa käsitellä.

Joskus McAloonin näkökulma musiikkiin on kuin popfanin, joka kirjoittaa kokonaisen teema-albumin Michael Jacksonista, joskus taas ekstaattisen kirkkoisän, joka ei säästele uskonnollisissa kielikuvissa ääni-ihmeitä kuvatessaan. McAloon voi myös kääntää metaforan ympäri ja viitata musiikilla ihmiselämän onneen ja kaaokseen yleensä. Mitä muuta musiikki on kuin sanojen taakse yltävä keino selvittää, miksi me täällä olemme.

McAloon houkuttelee kuulijoikseen ihmisiä, joille musiikki tuntuu merkitsevän tavallista enemmän. Tämä fanikultti voi vaikuttaa oudolta niille, joille McAloonin musiikki tuntuu liian sokeriselta ja turhan sentimentaaliselta. McAloon osaa toki sanoissaan pistää kuulijaa silloin, kun tämä vähiten sitä odottaa. Mutta näin käy harvemmin.

Minäkin kuulun tähän kulttiin. Heikoimpana pitämäni Prefab Sprout -albumi saa arvosanakseen ”oikein hyvän”. On nostettava kädet pystyyn ja huokaistava iloisena: ”Paddy, mitä olet minulle tehnyt?” Tämän takia jokaisen levytekstin yhteydestä löytyy myös pieni Rivejä aikakirjoihin -osio, hyvin subjektiivinen valikoima sellaisia sanoituspätkiä, jotka ovat jääneet mieleeni kiertämään.

Minulle Prefab Sproutin vetovoima on lopulta kyynisyyden ja pessimismin puutteessa. Arvelen, että McAloon tuskastuu ympäröivään maailmaan yhtä paljon kuin me muutkin. Mutta musiikissaan hän ei koskaan päästä voitolle näitä ihmismielen piruja, jotka usein luiskahtavat terveen järjen puolelta ylikorostuneeksi itsesuojeluksi.

Tämä pitää McAloonin kohdalla paikkaansa vielä yli 40 vuotta jatkuneen laulunkirjoittamisen jälkeen. Ihmeitä tapahtuu, sittenkin.

THE KING OF ROCK ’N’ ROLL – PARHAAT

Steve McQueen (1985)

Paddy McAloon ei ollut yksinäinen popnero välittömästi. Alussa oli veljen ja entisen tyttöystävän muodostama, jo vuonna 1977 aloittanut bändi, jonka ensilevy Swoon yritti kerralla ahmaista sisäänpäin kääntyneine sanoineen ja kimurantteine rakenteineen liikaa.

Kakkoslevyllä McAloon ja timantinkirkkaasta tuotannosta vastannut Thomas Dolby pyrkivät siihen, että kuulijakin ymmärtäisi viestin. Steve McQueen hukkaa Swoonin kryptisyyden ja paljastaa, että McAloon laulaa sydämen asioista kuten muutkin. Mutta edelleen omalaatuisesti ja kliseitä vältellen. Viittaukset Salingerin Sieppariin ruispellossa tarjoavat vain yhden tartuntatason näihin biiseihin.

Steve McQueen on niin vilpitön yritys ymmärtää nuoren miehen rakkauden tunteita kuin mihin jo miltei kolmekymppinen McAloon kykenee. Sanat täynnä epäonnistuneita suhteita, haavesuhteita (Bonny), sanomatta jätettyjä olennaisuuksia, hormonien kiusoittelua (Appetite, Horsin’ Around) ja lopulta vain yksinäistä miestä katumassa sitä, ettei aikaa voi kääntää takaisin (Goodbye Lucille #1, Desire As). McAloon on niin empaattinen hahmojansa kohtaan, että parilta riviltä löytyvä ironian vivahde on inhimillisen lempeä.

Nämä tunnustukset ovat vielä helpompia sulatella, kun Dolbyn syntetisaattorit hyväilevät kuulijaa petollisen keveissä laulurakenteissa. Välillä ne taas kirkuvat tuskaansa Paddyn kanssa. Steve McQueen on yhtä lailla myös bändilevy. Neil Contin ja Martin McAloonin rytmipuoli saa enemmän tilaa kuin myöhemmillä levyillä. Wendy Smith hengittää taustalauluissa kuin kyseenalaistava ja syyttävä seireeni.

Tämä on selvästi kehutuin Prefab Sprout -albumi, osittain maltillisen ja aikaa kestäneen soitintasapainottelunsa vuoksi. Mutta jos itse laulut sykähdyttävät soivaa pintaa enemmän, kannattaa vaeltaa vähitellen syvemmälle.

Rivejä aikakirjoihin: ”If they can dance on the head of a pin, don’t that tell you something about their skin. Hard-faced little b–tards.” – When the Angels. Koska jonkun läheisen tai itselle tärkeän muusikon kuolemasta ei voi heti puhua suoraan. Tunnesotkua on helpompi purkaa haukkumalla jälkihoitajia, eli enkeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

From Langley Park to Memphis (1988)

Simon Reynolds on muistaakseni vahvasti yleistäen todennut, että sulava ja tarkka tuotantojälki on afroamerikkalaisille muusikoille ylpeyden aihe, kun taas valkoiset muusikot saattavat kokea tällaisen äänikuvan liian teolliseksi ja muovimaiseksi, pyrkien korostamaan ”autenttisuuttansa” muilla, usein päinvastaisilla keinoilla.

Tämä perinteinen vastakkainasettelu tulee esille From Langley Park to Memphisiä kuunnellessa. Se on helppo nähdä Prefab Sproutin itsensämyymislevynä: kiiltokuvamaisena poptuotteena, jolla hylättiin sekä Steve McQueenin bändisoundi että indienatsat. Mutta menestys ja sen viereinen varjoisampi maailma ovat levyn keskeinen teema ja joissain biiseissä voi nähdä itsetietoisen McAloonin iskevän kuulijalle silmää.

Paikoitellen Langley Park on soulmusiikkia fanittavan McAloonin soullevy ja samalla pieni flirttailu retusoidun 1980-lukulaisuuden kanssa. Stevie Wonder vastaa Nightingalesin huuliharpusta, kun taas Hey Manhattanin tarina juuri breikanneesta keikarista oli lähellä saada Isaac Hayesin jousisovittajakseen. Enchanted ja Knock on Wood ovat vaivatta aikansa parasta sinisilmäkonesoulia.

The King of Rock ’n’ Roll oli Prefab Sproutin ainoa isompi hitti, muutamassa minuutissa kirjoitettu kevyt popparodia, joka antaa kapean kuvan McAloonin musiikista. Jos McAloonilla oli tarkoitus kaupallistaa bändiään entisestään, hän epäonnistui siinä isommassa mittakaavassa. Esimerkiksi Nightingales voi tuntua räätälöidyltä joululistaykköseltä kulkusine kaikkineen, mutta sen melodia on sellaiseen aivan liian labyrinttimainen. Ja sanat liian eksistentialistisia.

The Venus of the Soup Kitchen päättää levyn gospelkuoroineen soppajonoon, epäonnisten ja emäntänä toimivan enkelin keskelle. Tämä on juppiajan kääntöpuoli, jota kohtaan levyn laulunkirjoittaja tuntee empatiaa vahvasti. Kuka muu olisikaan saanut 1980-lukulaisen pintapopin kliseet ja imagonkohotuksen tuntumaan näin liikuttavilta ja henkilökohtaisilta kuin Paddy McAloon?

Rivejä aikakirjoihin: ”I sound so different these days, I barely can believe I’m me” – The Golden Calf. Todellisuuden ja popkuvajaisen törmäys. Kymmenen vuotta vanhassa biisissä popmenestyksestä haaveileva McAloon kohtaa vanhemman minänsä ja kavahtaa tätä.

Video ei ole enää saatavilla

Protest Songs (1989)

Protest Songs sotkee kronologiaa, koska se äänitettiin nopeasti Steve McQueenin perään ilman Thomas Dolbyn tuotantonypläystä. Levy-yhtiö Sony halusi lyödä aiemman levyn läpi vakavissaan ja uusi albumi koettiin promootiohaittana. Protest Songs ilmestyi lopulta vasta fanien vaatimuksesta. Varhaisen bändisoundin katoamista murehtivan kannattaa lievittää tuskaa tällä.

Tämä ihanuus onkin jossain määrin Steve McQueenin pikkusisko. Mutta McAloon ei nyt tyydy erisävyisiin rakkaustarinoihin. Aiheet laajenevat oivaltaviin vertauskuviin elämästä ja kuolemasta. Petollisen romanttinen Dublin ruotii Pohjois-Irlannin pitkää uskonkiistaa ja Diana yrittää katsoa Walesin prinsessan myyttijulkisuuden taakse. Päätöskaksikko ’Till the Cows Come Home ja Pearly Gates saa veren hyytymään pohjoisen työläiselämän kuvauksellaan ja sitä seuraavalla marssilla taivaan porteille.

Mikä sitten tekee McAloonin mukaan elämästä elämisen arvoista? Life of Surprises on piristebiisi optimistilta, mutta pahimpia kliseitä välttävä sellainen. Siinä McAloon myöntää, että on parempi olla teeskentelemättä ongelmattomuutta kun se kuitenkin muuttuu lopulta haitaksi. Ja että elämän sattumanvaraisuus on vain hyväksyttävä. Kaikkien maailman positiivaribiisien rinnalla Life of Surprisesin ”elämä on suklaarasia” -viesti on virkistävän pragmaattinen. Isoine syntetisaattoreineen biisi on ytimekkäintä ekstaasin täyttämää Prefab Sproutia.

Rivejä aikakirjoihin: ”There’ll be no stampede on the Pearly Gates. I’ll say ’after you’, you’ll say ’I don’t mind the wait’” – Pearly Gates. Protestilaulu kuolemalle ja vastine The World Awaken juuri syntyneen lapsen maailmankuvalle.

Video ei ole enää saatavilla

Jordan: The Comeback (1990)

Boleroja. Virsiä. 1930-luvun jazzia. Uuden vuoden bileitä ja Elvis-imitaatioita. Paddy McAloon syleilee tunnin kestoisella teemalevyllään vähän kaikkea onnistuneesti.

Prefab Sprout lakkaa nyt olemasta bändinä, koska McAloonin hullu pääidea Trevor Hornista tuottamassa Walt Disney -elokuvan soundtrackia vaatii muita konsteja. Kolmeen McAloonin suosimaan pääteemaan jakautuva levy on konseptiltaan sopivan löyhä. Sillä on tilaa niin Wild Horsesin jääkylmän eteeriselle syntikkapopille kuin Carnival 2000:n sambajytkeelle.

McAloonin idea musiikista uskoon verrattavana kokemuksena kirkastuu Jordanilla selkeästi ensimmäistä kertaa. Yksi levyn pääteemoista on omistettu pyhää maljaa, eli täydellistä comeback-biisiä metsästävälle Elvis Presleylle ja tämän maineelle. Onko hän kaikkien hylkäämä lainsuojaton kuten Jesse James Bolerossa, vai sittenkin vain pelastusta etsivä erakko? Kaikkea tätä tietenkin.

Toisena triptyykissä on rakkausteema. Kylmän melankolinen, ääriromanttiselta vaikuttava All the World Lovers Lovers suhtautuu parisuhdemyyttiin kyynisesti: suhde kestää ”vuoden tai kaksi”. The Ice Maidenissa McAloon pitää ABBAn Agnetha Fältskogia yhtä eksoottisena myyttinä kuin Elvistä, mutta se toimii myös epämääräisen päähahmon egoistisena etäisen naisen valloitusyrityksenä. Kunnes The Wedding Marchin humoristinen ja yhtä lailla surullinen tikutusjazz paljastaa, että tämä mies ei vain pysty sitoutumaan.

Kolminaisuuden täydentää usko ja tuonpuoleinen. Levyn loppuviisikko on toiveikas, kun jopa saatana katuu tekosiaan, Jumala ohjaa muusikot laulamaan epätoivoisille itsensä sijaan ja ”musiikki uskona” -viesti jää kaikumaan viimeisellä raidalla, jossa Harlemissa laulettu doo wop muodostaa taivaalle ihmiselämän jälkeisen sillan.

Etenkin Jordanin loppupuoli on vain parantunut mielessäni vuosien kuluessa. Agnomystikoksi tunnustautuva McAloon suhtautuu uskoon sopivalla kunnioituksella niin, että sekä Mercyn rukousmainen virsi että One of the Brokenin humoristinen alku (”Hi, this is God here”) ovat osa samaa täydellistä punosta. Laulumelodiat kiemurtelevat vaivatta popin ulkopuolelle eikä kitararakenteita jää kaipaamaan.

Minulle tämä on ehkä rakkain Prefab Sprout -levy, etenkin kun siihen lisätään Thomas Dolbyn kolkonkauniit kosketinrakennelmat. Kitarapoppia kaipaavien kannattaa siirtyä kronologiassa suoraan Crimson/Rediin, me muut matkaamme Paddyn kanssa vieläkin hymyillen alas Jordanvirtaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”Jesse James is waiting for the cheap music to stop. Don’t goodbye deserve some Bach, not barbershop?” – Jesse James Bolero. Joskus elämä pilailee ja laittaa väärän biisin soimaan. Vaikkapa kuolinhetkellä.

Video ei ole enää saatavilla

Crimson/Red (2013)

Ennen Crimson/Rediä Prefab Sprout -fanien toivo herätettiin muutamaa vuotta aiemmin Let’s Change the World with Music -arkistojulkaisulla. Mutta uuden materiaalin suhteen kalvoi pieni epäilys. Pystyisikö Paddy McAloon tekemään vielä yhtä loisteliaita poplauluja kuin ennenkin?

Crimson/Red vaiensi kaikki mutinat. Kuin McAloon olisi herännyt vuonna 1990 tehdystä onnistuneesta syväjäädytyksestä kaiken nuoruuden terävyytensä säilyttäneenä. Yleishumaaneja lauluja ja sulavia melodioita, jotka voisi julkaista käytännössä milloin tahansa ja silti ne erottuisivat maailmassa, joiden hittilistoille ne ovat vieläkin liikaa.

Crimson/Red on jossain määrin Let’s Change the World with Musicin toinen puoli. 55-vuotias, myönteisen asenteensa pitänyt, mutta kaiken hajoamisen tiedostava mies vastaan 35-vuotias yltiöoptimisti. Let’s Changen... sankareilla illuusiot ovat vielä säilyneet, Crimson/Redillä yhtenä hahmona on puolestaan vanha temppuilija (The Old Magician), jonka konstit eivät vakuuta enää ketään.

Tietoinen asetelma McAloonilta. Hän katsoo rehellisesti silmiin omaa popkentällä syrjään jäämistään. Mutta tämän keskellä hänen optimisminsa säilyy joko musiikillisina sävyinä tai tarinoita muuntaen. Grief Built the Taj Mahalin mausoleum ei tässä olekaan hauta, vaan lopulta sen rakentaneen keisarin toivo siitä, että tämä näkee vielä kumppaninsa tuonpuoleisessa.

Crimson/Redin arvosteluissa on hämmästelty McAloonin muuttumattomuutta ja toisaalta biisien tuoreuden tuntua. Stravinskin hänelle muovaamasta sävelkielestä löytyy toki vielä ammennettavaa. Mutta Crimson/Redin julkaisu tässä ajassa tuntuu ennen kaikkea hiljaiselta lausumalta päättömänä uudesta jutusta toiseen säntäilevää populaarikulttuuria ja sen selainvälilehdillä hyppelevää malttamattomuutta vastaan. Antti Hurskainen tiivisti asian ansiokkaasti.

Kun etenee hitaammin, ehtii sanottavaansakin harkita paremmin. Tämän vuoksi jokaisella McAloonin levyllä on selkeän hienovaraisesti erilainen, oma äänensä. Crimson/Redin kaltaista toivon ja realismin sekoitusta ei olisi syntynyt 20 vuotta sitten. Siinä tämän musiikin tuoreuden salaisuus. Liike säilyy ja kulkee sittenkin kohti aiemmin kuulematonta.

Kaikkialle sinkoilevan popkulttuurin vieressä tämä sivupoluilla, mutta silti kuuloetäisyydellä kävelevä kylähullu alkaa vaikuttaa aidosti radikaalilta.

Rivejä aikakirjoihin: ”Crazy the mystic’s song, but what if they’re right all along?” – List of Impossible Things. Usko musiikkiin ja popmystiikkaan jatkuu.

Video ei ole enää saatavilla

WHEN YOU GET TO KNOW ME BETTER – LOPUT

Swoon (1984)

Jälkipunkin maisemissa syntyneen ensilevyn neuroottisen kevyet rämpyttelyt ovat etäisesti sukua Postcard-indielafkan Orange Juicelle ja Aztec Cameralle. Punkin kaiku alkoi nyt vaieta vielä 1970-luvulla aggressiivisemmin esiintyneen Prefab Sproutin musiikissa. McAloon oli päättänyt, että bändin pitäisi mukautua Wendy Smithin pilviuntuvista kantautuvan lauluäänen ympärille.

Swoonin yleismerkitysten taakse kadonneet oudot sanat ja epätavallisesti purkautuvat harmoniat kertovat lahjakkuudestaan vakuuttuneesta, mutta sisäänpäin kääntyneestä nuorukaisesta, joka juoksee ensimmäisessä tosisuorituksessaan lisäpeninkulman maaliviivan jälkeen. Esimerkiksi Technique ahtaa neljään minuuttiin temponvaihdoksia, sähköistä pörinää, akustisia väliosia ja ideoita ainakin viiteen eri biisiin. Progressiivisen rockin haamu häivähtää hetken Pohjois-Englannissa.

Vaikka ensisingle Lions in My Own Gardenin muotopuhtautta ei saavuteta, kertoo McAloonin kyvyistä se, että ainakin puolet albumista on verraten demomaisista soundeistaan huolimatta lähellä myöhempiä klassikoita. Taivaaseen lähetettävälle ikuiselle kiintolevylle laitettakoon Cruel. Tämä balladi tarjoilee villapaitalukutoukille tuolloin epämuodikasta Burt Bacharachia, rohkeasti kliseisyytensä tiedostavalla ”ba-bab-bab” -kertosäkeellä.

Rivejä aikakirjoihin: ”If I’m troubled by every folding of your skirt, am I guilty of every male inflicted hurt?” – Cruel. Ääriherkkä tutkiskelee itseään liikaa. Ja joutuu jätetyksi ehkä juuri siksi.

Video ei ole enää saatavilla

Andromeda Heights (1997)

Paddy McAloon kertoi etenkin 1990-luvun alun haastatteluissa suuria julkaisemattomista levykokonaisuuksistaan. Hybris ehkä kostaantui, kun Jordan: The Comebackin jälkeen vierähti seitsemän vuotta ilman uutta albumia. Sitten minäkin pääsin pikku hiljaa Sprout-maailmaan sisään Andromeda Heightsin ja sen A Prisoner of the Past -minisinfonian myötä.

Itse albumin sijoitan kuitenkin Prefab Sproutin heikoimmaksi. Se ei jää muista kovin kauas, mutta soundimaailma on harmittavasti paikoin juuri sitä sokerista aikuisrock-kliseekimppua, jollaiseksi ilkeämieliset saattavat bändin mieltää. Kun käytössä on sama syntikkasoundi kuin Teletappien tunnarissa ja kun saksofoni kuulostaa hissimusiikkimaestro Kenny G:ltä, alkaa Sprout-fanikin hieman irvistellä.

Kappaletaso on edelleen – tarpeetonta sanoakin – korkea. Tämä tähtitaivaan ympärillä pyörivä konseptilevy on parhaimmillaan yksinkertaisemmissa hetkissään, kuten Electric Guitarsin hauskoissa Beatles-myyteissä ja Swansin ohimenevää kauneutta musertavasti kuvaavassa tyyneydessä. The Fifth Horseman on hieno Talk Talkin Colour of Spring -kauden pastissi ja jopa McAloonin konekokeilut toimivat Anne Marien satunnaisissa kilinöissä. Jatkossa makeutusaineita käytettiin kuitenkin onneksi vähemmän.

Rivejä aikakirjoihin: ”Have you ever thought who made all those stars in the endless sky above? It’s a mystery, but no mystery like the mystery of love” – The Mystery of Love. Keskitytään elämässä vain olennaiseen. Oikein.

Video ei ole enää saatavilla

The Gunman and Other Stories (2001)

The Gunman and Other Stories oli ilmestyessään pettymys. Sprout-fanit olivat kuulleet puolet sen biiseistä aiemmin Jimmy Nailin ja Cherin levyillä. Muita hämmensi suunnanvaihdos kantriin. Itse muistan kuunnelleeni levyä kahdesti ja sitten ääritunnefiksoituneena parikymppisenä palasin Steve McQueenin ja tuskaansa huutavan McAloonin pariin.

Marraskuussa 2013 albumi kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Onhan Suomen ilmastokin silloin lähimpänä sitä seepianväristä ja karua lännen ympäristöä, josta nämä tarinat kumpuavat. Muttei McAloon miksikään länkkäriksi ryhtynyt. Hän kirjoittaa rakkaudesta kuten ennenkin, mutta käyttää lapsuuden cowboyleikkejä ja elokuvien yksinäisiä kovakasvoja tämän vertauskuvina. Rinnastukset ovat ajoittain yliampuvia, mutta Tony Viscontin jykevä tuotanto tasapainottaa niitä jotenkin.

Albumin jokainen laulumelodia jää myös salavihkaa päähän ja muutaman kuuntelun jälkeen huomaa jo viheltelevänsä kadulla vaikkapa Blue Rosesia. Cowboy Dreams laittaa banjot kuulostamaan hurmoksellisilta ja I’m a Troubled Man ammentaa voimansa gospelista. Kantrista irtautumista on myös kuultavissa. Cornfield Ablaze on yhtä hyvä kuin vastaavat 1980-luvun syntikkapopvedot. Pääbiisi The Gunman on ylivoimaisesti operaattisin Sprout-teos: kahdeksan minuuttia yhtä hidastettua Amorin luodin lävistämän miespolon kohtalon kuvailua. McAloon puhkaisee pöhökuplan Farmyard Catin vitsikkäällä väkkärätanssilla ja syntikkapieruilla.

Levy korjaa siis kurssia Andromeda Heightsin liiallisen imelyyden jälkeen. Sen huonosta maineesta voidaan syyttää vain tyylinvaihdosta ja sitä, että monen vuoden ajan albumi vaikutti olevan viimeinen poplevy, jonka Paddy McAloon tulisi julkaisemaan. Gunmanin piti olla väliprojekti, jolla siivottiin laulukomeroita uusien, suurempien projektien tieltä. Sitä se ei ollut, koska elämä osoitti McAloonille seuraavaksi julmuuttaan.

Rivejä aikakirjoihin: ”When you get to know me better, you will learn to love me less” – When You Get to Know Me Better. Rehellisempi kuvaus itsestä kuin mihin moni narsisti kykenee.

Video ei ole enää saatavilla

Let’s Change the World with Music (2009)

Prefab Sproutin albumijulkaisujen välit venähtivät aikoinaan sekä McAloonin perfektionismin että häntä vaivanneiden sairauksien takia. Vuonna 1993 alun perin julkaistavaksi tarkoitettu Let’s Change the World With Music oli kärsivällisesti odotelleille McAloonin kuulijoille viesti siitä, että pahin oli takana: levyn nimeä toiveikkaampaa sanomaa ei voi kuvitella.

Vasta nyt selkenee se, kuinka ääriromanttinen kylähullu McAloon on. Lähes demomuotoonsa jätetyn levyn ysärin alun midisoundit eivät ole missään vaiheessa olleet tulossa takaisin. Etenkään Earth: the Story So Farin introa ei voi ensimmäistä kertaa kuunnella nauramatta. Kelloäänet hälisevät ja feikkitrumpetit soivat.

Mutta kokonaisuuden rohkea julkaiseminen 16 vuotta myöhemmin sopii levyn teemaan täysin. Tämä on McAloonin ”musiikki uskona” -konseptia puhtaimmillaan. Näissä sanoissa asuvat viimeiset romantikot ja henkiin palaavat, vocoderin avulla säveltävät mozartit.

Musiikin ja uskonnon väliset vertauskuvat ovat käytössä selvästi aiempaa enemmän. McAloon paljastaa syvän pistohaavansa ja pyytää kuulijoita koskettamaan sitä, kysyen samalla, pystymmekö hyväksymään Prefab Sproutin musiikin tällaisenaan, tuotannollisesti karumpana, ilman vanhoja bändin jäseniä. ”Kelpaako itse musiikki?”, hän kysyy Ludvig van Beethovenin hengen välityksellä.

Se kelpasi. Etenkin pirullisen funkahtava Ride, rapin kanssa leikkivä Let There Be Music, jumalainen rukous God Watch Over You ja ekstaattinen Music Is a Princess nousivat McAloonin lauluparhaimmistoon. Kristillinen kuvasto toimii levyllä, jossa kappaleet hakevat ideologiansa soulin ja gospelin hurmoksesta. Kun kriitikotkin pitivät, oli tie Crimson/Redin varsinaiselle comebackille valmis.

Rivejä aikakirjoihin: ”I love music, she’s my heroine. Who’s my hero? The unnerving, unswerving Irving Berlin” – I Love Music. McAloonin kunnianosoitussäe vanhalle säveltäjäsankarilleen lipsahtaa kieleltä herkullisesti, suorastaan musiikillisesti.

Video ei ole enää saatavilla

THE OLD MAGICIAN – HÄMÄRÄN KESKELLÄ

Paddy McAloon – I Trawl the Megahertz (2003)

Paddy McAloonin näkö heikkeni 1990-luvun lopulla niin, että sokeutuminen ei ollut kaukana. Ohessa syntyi popmusiikin ulkopuolella kaartava I Trawl the Megahertz, eräänlainen selviytymisprojekti, joka kumartaa uusklassisella orkesterimusiikillaan modernien säveltäjien suuntaan.

Yhteydet poppiin ovat yhä olemassa. Esprit de Corps ja Orchid 7 kerjäävät kilkutuksineen vertauksia Steve Reichiin, mutta McAloon ei edes niissä yritä päästä irti vastustamattomista melodioistaan.

Näkönsä ollessa hämärimmillään McAloon alkoi kuunnella eri radiokanavia yöaikaan. Ongelmistaan ja ahdistuksestaan ohjelmiin soittaneet ihmiset ovat levyn keskiössä. Syntyy vaikutelma Yölinjasta ilman pilapuheluita. 20-minuuttinen nimibiisi on radiokeskusteluista rankasti editoitua ja koristeltua, Yvonne Connorsin lausumaa proosaa, joka pysyy koko ajan jännitteisenä orkesteritaustojen hyväilyssä ja Connorsin rytmityksessä.

Surullisimmillaan levy voisi potentiaalisesti olla I’m 49:lla, jossa radiosoittajat ovat itse äänessä, mutta McAloon sovittaa tämänkin positiivisesti ja luo jo pelkistä dialogipätkistä musiikkia. Levyn luontevin esikuva onkin Gavin Bryarsin Jesus’ Blood Never Failed Me Yet, vuonna 1971 vanhan kerjäläisen laulaman luupin ympärille rakennettu orkesteriteos. On merkillepantavaa, kuinka molemmat teokset pystyvät tirkistelevistä lähtökohdistaan huolimatta suuresti kunnioittamaan ytimessään olevia ihmiskohtaloita.

McAloon antaa näön menetyksen herättämille tunteilleen yhden, liikuttavan puheenvuoron kappaleessa Sleeping Rough: ”I am lost. I’ll grow a long and silver beard and let it reach my knees. And duty will not track me down, asleep among the trees”. Vähäisillä sanoillaan, runsaan minuutin sisällä eksyneisyyden tunne muuttuu vapaudeksi.

Pelättyä sokeutumista ei McAloonille tapahtunut. Nykyään hän voi omien sanojensa mukaan hyvin: näkö on kirkkaampi, eikä vuonna 2006 kehittyneen Ménièren taudin aiheuttama tinnituskaan ole lopullisesti estänyt musiikin tekoa. Kuulovaurionsa takia hän pystyy kuitenkin työstämään biisejään toistaiseksi vain yksin.

I Trawl the Megahertz on muodostunut keräilyharvinaisuudeksi, joka ansaitsisi laajempaa huomiota etenkin Prefab Sproutin paluusta viime kuussa iloinneiden joukossa. Koska vanhan taikurin synkin kamppailu käytiin tässä. Mutta jossain yöllisen kaupunkisiluetin keskellä paloivat yksinäisten ihmisten valot, jotka muodostivat McAloonin mieleen toivon tanssikuvioita ja auttoivat häntä löytämään omalaatuisen kielen ilmaisulleen. Usein tieto siitä, ettei ole epävarmuuksineen yksin, on valtavan helpottavaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”By day and night, fancy electronic dishes are trained on the heavens; they are listening for smudged echoes of the moment of creation” – I Trawl the Megahertz. Huikea ajatus siitä, että radioaalloilla voidaan tavoittaa joku ymmärrys luomishetkestä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Suomessa Prefab Sproutin tunnetuin kappale on ehkä kuitenkin täälläkin näkyneen Sydän paikallaan -brittisarjan tunnari.

Video ei ole enää saatavilla

Aina eteenpäin kulkeva Talk Talk.

1980-luvun alun syntsapopbändin, jonka laulaja toteaa jo ensilevyn julkaisun aikoihin lempilaulajakseen Otis Reddingin, suosikkibiisintekijäkseen Burt Bacharachin ja parhaaksi bändiksi Canin, ei voi kuvitella pysyvän kovinkaan selkeästi ajalleen tyypillisissä muoteissa. Lapsipsykologiksi aikonut Mark Hollis, basisti Paul Webb, rumpali Lee Harris ja kosketinsoittaja Simon Brenner perustivat Talk Talkin syntsapop-aallon lähestyessä huippuaan.

Kymmenen vuoden mittainen ura alkoi lähes hännystelevien soundien parissa, mutta siitä alkoi kehityskaari, jollaisia on nähty populaarimusiikissa vain muutama. Sen ääripäät, The Party’s Over ja Laughing Stock, ovat täysin eri ulottuvuuksista kotoisin. Vain Mark Hollisin dramaattinen tenoriääni yhdistää niitä.

Viisi hienoa levyä, mutta ne kaikki ovat niin erilaisia! Mihin niistä juuri sinun tulisi tutustua? Onneksi Nuorgam voi auttaa tässä, vaikka senssipalstamme perustaminen peruuntui jo ennen julkistamistaan serverin kaaduttua täytyttyään luovien yksinäisisten musiikkikriitikoiden profiileista. 

De La Soul oli usein oikeassa, mutta kerran hekin erehtyivät: the magic number on itse asiassa five.

Viiden kysymyksen testi: mikä Talk Talk -levy sopii minulle parhaiten?

1. Lauantai-iltaani kuuluu…

a) Kiireinen klubi tanssilattioineen vailla turhia syvällisyyksiä
b) Luotettavan kaveripiirin kotibileet, joista siirrymme bilepaikkaan
c) Hienostuneen keskustelun sävyttämä illallinen
d) Hiljentyminen ja meditaatio teepannun seurassa
e) Syvällinen filosofinen mietiskely, pään kaljuksi ajeleminen

2. Unelmadeittini on…

a) Simon LeBon

b) Se Korkeasaaren nuori eläintenhoitaja
c) Florence Nightingale
d) Dalai Lama
e) Michel Foucault

3. Eniten inhoamani käytöspiirre on…

a) Turha puhuminen
b) Kovasydämisyys
c) Syntetisaattorifetisismi
d) Hengellisyyden puute
e) Turhamaisuus, kevytmielisyys ja ilo

4. Lempijuomani on…

a) Mikä olikaan halvinta?
b) Punaviini ja omat kyyneleeni
c) Luomutee tai itse ideoimani viidenkymmenen vihanneksen smoothie
d) Kirkkaasta vuoripurosta soljuva vesi (myös kastemalja sopii)
e) Ayahuasca

5. Pahin pelkoni on…

a) Ettei jatkopaikkaa löydy
b) Ettei mielitiettyni huomaakaan minua
c) Ettei kukaan ajattele lapsia
d) Kirkkojen julkisivuremontin budjettileikkaukset tai ohjelmansiirtoketjun mittaustauko kesken meditaationauhan
e) Massiviset luonnonmullistukset tai puun kaatuminen ikkunasta sisään

Eniten A-vastauksia: The Party’s Over (1982)

76 Bileet loppu? Hmm, kun syntsapopin kaanonissa oudon aliarvostettu nimibiisi ampaisee käyntiin, efekti on kylläkin päinvastainen. Se on myös ainoa kerta, kun Talk Talkin levyn sisällön voi arvata ensimmäisistä kymmenestä sekunnista, mutta niinhän suuri osa popmusiikista toimii.

Mutkat on vedetty suoriksi, tai todennäköisesti niitä ei missään vaiheessa ole edes ehtinyt muodostua. Turhia syvällisyyksiä ei myöskään tarvitse odottaa, mutta kenkävalinta on syytä tehdä harkiten – vaikka levyn A-puoli ei lyö Rion vastaavaa tykitystä pois laudalta, nimibiisi, It’s So Serious, Today ja Hate lätkivät koukkuja sen minkä ehtivät.

Myöhemmin bändi teki selväksi, että The Party’s Over oli suuri kompromissi, ja tarkoituksenmukaiset siirrot tehtiin heti seuraavalle levylle. Have You Heard the News saisi suuntaa-antavan aseman uudessa tyylissä. Mutta The Party’s Over on yhä bilevalmis paketti, eikä lähellekään niin huono kuin joskus annetaan ymmärtää.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten B-vastauksia: It’s My Life (1984)

84 Duran Duranin entiseltä lämppäriltä tuskin odotti klassikkolevyä? It’s My Life kuitenkin nousee heittämällä kaikkien järkevienkin odotusten yli. Simon Brenner päätti lähteä ennen levyntekoa, ja multi-instrumentalisti Tim Friese-Greene liittyi epävirallisena jäsenenä bändiin. Hänestä tuli vuosien mittaan Hollisin tärkein yhteistyökumppani.

Kaikella kunnioituksella The Party’s Overia kohtaan on todettava, että hienostuneemmat bileet alkavat vasta, kun Dum Dum Girlin moniosainen rytmi ja kevyen rymisevä kertosäe pyyhkivät lattiaa Talk Talkin koko siihenastisella tuotannolla. Sen jälkeen iskee levyn monipuolisuus ja laatu: näissä yhdeksässä laulussa ei ole yhtään väliinputoajaa. Niin paljon kuin nimibiisi onkin saanut rakkautta Nuorgamissa, The Last Time ja Call in the Night Boy ovat lähes yhtä loistokkaita: moniulotteisempia, kehittyneempiä mutta yhä tappavan suoria iskuiltaan.

Slovaripuolella koetaan myös huomattavaa kehitystä: Renee on synkkä ja dramaattinen kuuden minuutin matelija, Tomorrow Startedin melankoliassa ja Does Caroline Know’n tematiikassa voi nähdä paljon viitteitä siitä, kuinka Talk Talk tähtäisi vieläkin korkeammalle kuin tämän unohdetun klassikkolevyn tasolle.

Niin, mitäs ehjän ja syvällisemmän kokonaisuuden jälkeen sitten tekisi?

Video ei ole enää saatavilla

Eniten C-vastauksia: The Colour of Spring (1986)

87 …no, esimerkiksi hieman kokeellisemman mutta vähintään yhtä vahvan levyn. Studiossa alkaa olla kiireistä The Colour of Springillä, kun parhaimmillaan viisi soittajaa on vastuussa pelkästä rytmiosiosta. Jotain tahdottiin myös jättää pois – syntsaa ei löydy enää ollenkaan, ja se päätös tulisi pitämään vastedeskin.

Kaksi hiljaista ja odottamatonta hetkeä avaa valtavasti lisää maastoa: April 5th ja Chameleon Day luopuvat rytmisoittimista ja lähtevät käsi kädessä kohti Pyhän Augustiniuksen kirkkoa paremman ambienssin toivossa. Vielä pari vuotta menisi, ennen kuin EMI suostuisi rahoittamaan näiden kappaleiden tyylisen levyn – nyt pysytään vielä popin parissa.

Mutta ei se kuulosta enää juurikaan tavanomaiselta popmusiikilta. Melodioiltaan kyllä, mutta instrumentaatio alkaa muistuttaa orkesterilämpiöstä varastettujen soitinten listaa. 

Aiemmalle koukuttelulle täällä ei anneta enää paljoakaan painoarvoa. Kunnianhimoisemmat numerot ovat aiheiltaan astetta alakuloisempia ja myös levyn parasta antia. Näistä Living in Another World juoksee kruunu päässä kauimmaksi: polyrytmien ja hyökkäysvalmiudessa olevan urun tuoma etukeno asettaa Talk Talkin muuan toisen, puhuvista päistä koostuvan bändin eurooppalaiseksi vastineeksi. Harppujen ja särisevän kitaran kannattelema I Don’t Believe You tarjoaa dramatiikkaa hitaammassa tahtilajissa.

Kanonisoitu näkemys levystä taiteellisemman ja popimman uravaiheiden yhdistäjänä vaatii hieman tarkastelua. On aivan totta, että suurin osa The Colour of Springistä on vielä hyräiltävissä, mutta helpoiten lähestyttävä materiaali tuntuu myös yllättävän hengettömältä ja yksiulotteiselta. Kummatkin hittisinglet, Life’s What You Make It ja Give It Up, eivät kiipeä kyseisen esteen yli. Musiikillisesti en valita kummastakaan, mutta yksiulotteinen sanoma on akilleen kantapää aina erittäin vakavan oloiselle bändille.

Valitettavasti huteja on useampia. Happiness Is Easyn lapsikuoro on osittain hellyttävä, mutta todella kömpelö, eikä Living in Another Worldin häiritsevä, sanaton taustalaulu tuo myöskään lisäarvostusta.

Kirkasotsaisuus oikeutetaan viimeisellä yrittämällä, kun Time It’s Time luo sittemmin profeetalliselta tuntuvia vastapareja. Valtavat kertosäkeet hukutetaan Carl Orffin O Fortunaa muistuttaviin, tuhoa ennakoiviin altaisiin, mutta lopulta kourallinen nokkahuilunsoittajia pääsee karkuun mitä viattomimman kolmen nuotin melodian kanssa. Uhkarohkea sucker punch, ja paperilta luettuna jälleen paatoksen rajamaille osuvaa, mutta toimii aivan uskomattoman hyvin.

Pienestä varautuneisuudesta huolimatta The Colour of Spring oli suurenmoinen onnistuminen – tai oikeastaan aika lailla lasten leikkiä seuraavan levyn näkökulmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten D-vastauksia: Spirit of Eden (1988)

98 Kun biisinkirjoitukseen kyllästyy, on hyvä vuokrata kirkko. Sinne voi kutsua muusikoita improvisoimaan kynttilänvalossa, viettää reilu vuosi kasaamalla nauhaviidakosta uudenlaisia ääniveistoksia, tehdä levy-yhtiön pomon lääkäristä huomattavasti rikkaampi, peruuttaa kaikki live-esiintymiset, saada aikaan oikeusjuttu ”liian epäkaupallisesta levystä” – ja jäädä musiikin historiaan keksimällä uusi tyylilaji.

Vuodesta 1988 eteenpäin Talk Talk hylkii perinteisiä kappalerakenteita kuin väärältä veriryhmältä saatua siirrettä. Se aloittaa säkenöivän polkunsa puhtaasta hiljaisuudesta, joka rikotaan kirkonmenot keskeyttävillä ujeltavilla huuliharpuilla. Mark Hollis kuiskaa ensimmäiset sanat vasta lähellä kolmen minuutin rajapyykkiä; siinä vaiheessa moni Talk Talkin alkuajan biiseistä olisi jo ehtinyt loppua.

”Oh yeah, the world’s turned upside down” – n
ähtävästi vitsailu ei päässyt vieläkään prioriteetiksi, koska maailma kääntyy todellakin ylösalaisin, tai ainakin sisäänpäin. Verrattuna Talk Talkin viisi vuotta aiempaan tuotantoon, tätä ei voi kuvitellakaan saman bändin työksi.

Levyn kauneus on yhä tyrmäävää ja nöyräksi tekevää: lumoava Eden avautuu The Rainbow’n päättävistä kitaranuoteista kuin nopeutetun luontovideon terälehdet ennen kuin Desire yllättää vielä suuremmin elein – tunnelma pirstaloituu kahden rumpalin ja meluaallon hyökätessä takavasemmalta. Nuo kolme kappaletta muodostavat kahdenkymmenen minuutin mykistävän kokonaisuuden, eikä kyseiseltä tieltä siirrytä minnekään, kun loppulevyä sulostuttaa Inheritancen ylevyys, Talk Talkin musertavin ja kaunein veto I Believe in You ja lopullinen kiitollisuudenjulistus nimeltä Wealth.

Spirit of Eden ei kuitenkaan Mark Hollisin mukaan ole enempää kuin humanitaarista musiikkia. Se armon ja lohdun määrä mitä neljäänkymmeneen minuuttiin saadaan mahtumaan on kuitenkin hämmentävä.

Jos joku nyt vielä miettii, niin tämä liki täydellinen kokonaisuus lienee se ensimmäinen postrock-levy. Se teki allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen herkässä iässä, mutta sekään ei ole Talk Talkin korkein saavutus.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten E-vastauksia: Laughing Stock (1991)

100 Hei, mahtavaa nähdä tuttuja! Tämä on minunkin valintani. Ai niin, pitää olla melko vakavalla mielellä nyt…

Tässä valtavassa äänimassassa on helvetisti pieniä palasia, ja sitä on mahdotonta rajata mihinkään tyyliin: se on jo pintapuolisesti näiden määritelmien ulkopuolella. Ajallisesti sen määrittely pysyy yhtä lailla helvetin hankalana. Mikä tahansa hetki viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta kuulostaa järkevältä.

Jos Spirit of Eden tuntui siistityltä ja vapauttavalta, Laughing Stock on vaihdellen joko tahriva tai kieroutunut. Sen lähes kestämätön jännite purkautuu usein häiritsevillä tavoilla, jos ollenkaan. Useammin joutuu kasvotusten kuuntelukokemuksen tuottamien jatkuvien patoutumisten kanssa. Parhaana esimerkkinä tästä tarjottakoon pahamaineinen nauhankatkaisu-lopetus Ascension Dayn jylinälle.

Tällä levyllä pienetkin halkeamat näkyvät ilmeisen tiedostetusti, ja harvat teemat tuntuvat ennalta suunnitelluilta, toisin kuin Edenin loppuunsa hiotussa kokonaisuudessa. Sen tietää jo Myrhhmanin tilkkutäkkimaisesta rakenteesta – useimmat nuotit tuntuvat osuvan sattumanvaraisiin kohtiin kuin sadepisarat. Eikä sekään tunnu paljolta Tapheadin rinnalla, missä mustaa vettä hyökyvästä ambientmerestä pilkistelee tuomiopäivän trumpetteja.

Maalailevuus saavuttaa huippunsa After the Floodin ulvovassa feedback-soolossa, jota kuunnellessa voi visioida murtuvia patoja ja valtavia vesimassoja. Musiikkia, joka saa ihmisen tuntumaan piskuiselta. Tuudittelua ei ole tarjolla New Grassin loisteliaan lasihymnin tuolla puolella, vaan uran päättävä Runeii koostuu kaukana säksättävän kirjoituskoneen, pianon ja kaikuvan kitaran verkosta. Se on poikkeuksellisen karu ja nöyryyttävä hetki, mutta täydellinen levylle, joka on soundtrack elämän epämukavammille realiteeteille.

Pidät sitä sitten hyvänä tai huonona asiana, niin luulen, etten kirjoittaisi musiikista yhtään mitään, ellen olisi kuullut Laughing Stockia, jonka jokainen sekunti on latautunut jostain tuntemattomasta voimasta. Eikä se vieläkään kuulosta juuri miltään muulta musiikilta.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo. Kiihottavaa seksimusiikkia jo vuodesta 1984.

Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Nyt on pakko puhua pesäpallosta. Kun olin 10-vuotias, osallistuin pesäpalloleirille Sotkamossa koulukaverieni kanssa.

Sattumalta, Sotkamon Jymyn ja Oulun Lipon väliseen otteluun valittiin neljä pallopoikaa. Kotijoukkueelle hurrattiin, ja meillekin taputettiin kohteliaasti. Mutta sitten esittelykuulutukset siirtyivät vierasjoukkueeseen, ja noin kuusituhatta kainuulaista huusi raivopäisesti sittemmin suomalaisessa pesäpallossa kiellettyä ”kuolee”-huutoa. Vaikutelma oli kuin helvetillisessä noidankattilassa. Vilkaisin kaverieni suuntaan, ja me kaikki näytimme enemmän kuin vähän pelästyneiltä. Pesäpallo saattoi kansakunnan hulluuden partaalle.

Toisaalta, se myös yhdistää ihmisiä varsin tehokkaasti. Atlantin toisella puolella säännöt ja pelikenttä vaihtuvat, mutta paikallinen variaatio leiskuu samankaltaista intohimoa. Tämän huomasivat myös kaksi raskaan sarjan New York Mets -fania, Georgia Hubley ja Ira Kaplan, jotka päättivät vuonna 1984 perustaa bändin. Nimeksi valittiin vuonna 1962 ulkopelin tuoksinassa pakollinen huudahdus ”yo la tengo” – osa Metsin pelaajista puhui sujuvasti vain espanjaa. Yo La Tengon musiikki sen sijaan kykenee ylittämään kielimuurit ongelmitta.

1990-luvun alkuun mennessä hahmottui soundi, joka on poikinut lukuisia pieniä variaatioita, mutta tietyt perusteet ovat säilyneet. Folkahtava pop ja feedbackiin upotetut kitararock-väännöt ovat olleet Yo La Tengon soundin kulmakiviä. Ira Kaplan kuuluu J Mascisin ja muiden rinnalle, kun puhutaan kuusikielisen suurista taitureista underground-piireissä, mutta Georgia Hubleyn rumputyöskentely on se, minkä varaan suuri osa bändin biiseistä rakentuu. Maureen Tucker -vertaus voisi olla hankala – Tucker saa Hubleyn näyttämään Neil Peartilta – mutta jos pienillä kompeilla saa tarpeeksi aikaan, miksi tehdä enempää?

Musiikkientusiasteina tunnettu bändi on levyttänyt tonneittain versioita muiden biiseistä, välillä tuplalevymuodossakin (Yo La Tengo Is Murdering the Classics), ja se tietty ensyklopediamainen tieto on aina ollut vahvinta garage rockin parissa. Ehkä tästäkin syystä bändin musiikki on aina ollut yksinkertaista, nopeasti iskevää ja helvetin tehokasta.

Kokoonpano on pysynyt samana on kaksikymmentä vuotta. Mutta kuinka hyvin Ira Kaplan, Georgia Hubley ja James McNew ovat pärjänneet musiikillisesti? Erikoinen ongelma Yo La Tengon suhteen on, että sitä vainoava ”kriitikkojen bändi”-leima voi saada bändin tuntumaan jotenkin kaukaiselta. Joudumme käyttämään ainakin muutamia suomalaisen pesäpallon termejä tehdäksemme 30 vuoden urasta selvää jälkeä. Ajolähtötilanne.

Kunnarit

Painful (1993)

Yo La Tengolla on paljon hyviä levyjä, puolenkymmentä loistaavaakin, mutta Painful on pienellä erolla se paras – jos kasaisin 20 suosikkia -kokoelmaa, seitsemän tämän levyn biiseistä pääsisi listalle ilman pohtimisia. Osa näistä ei ole vain bändin, vaan koko indierockin parhaita lauluja: näistä nopeiten iskevät uneliaan katkera matkatarina From a Motel 6, jonka unohtumaton, ulvova koukku ei vieläkään löydä vertaistaan, ja Hubleyn kaunein slovari Nowhere Near, jonka perusidea tulisi hahmottamaan bändin hiljaisempia hetkiä. Big Day Coming koetaan pitkänä dream pop -balladina ja särisevänä popsinglenä. Hypnoottinen Sudden Organ on sodanjulistus, jonka jälkeen McNew’n urut ja Kaplan saavat selvittää välinsä.

Painful on tunnelmaltaan jännittynein levy, mitä Yo La Tengo on tehnyt. Se myös tuotti kaiken turhan pois karsiessaan esimerkin, jota tultaisiin käyttämään vuosikausia eteenpäin. Täällä se on vielä eteenpäin jalostamaton purkaus, mutta myös yksittäinen kokoelma tekijöidensä parhaita hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

I Can Hear the Heart Beating as One (1997)

On hyvin todennäköistä, että jos tiedät vain yhden Yo La Tengo -albumin, se on tämä. Jos tuneet vain yhden biisin, se lienee kuulas, syksyinen (ja kitaraton!) Autumn Sweater. I Can Hear… nostetaan yleensä bändin parhaaksi – ja se tarjoaakin helvetisti loistoa. Revisionistisesti voidaan myös todeta, että tässä on lyhyt katsaus amerikkalaisen rockin päällimmäisiin vaikutteisiin 1990-luvun lopulla.

Täältä löydät virnistelevää metelöintiä (Sugarcube, Deeper into Movies), vähäeleisiä kaunokaisia (Stockholm Syndrome, Shadows), myöhäisyön haikeutta (Green Arrow, Damage) sekä pitkiä instrumentaaleja (Spec Bebop). 70 minuutin pituus on silti melkoinen pala purtavaksi, mutta monet näistä ralleista ( niin, täällä on myös viritetty Beach Boys -cover Little Honda) avasivat ovia, joista seuraavat kaksi levyä napsisivat vaikutteensa. Tyylirajat ovat täysin hämärrettyjä, ja kaikki käy.

Toisaalta, kaleidoskooppimainen kokonaiskatsaus on joillekin tarpeeksi. Jos haluat kuulla aika lailla kaikki Yo La Tengon taitamat tyylit, I Can Hear… on juuri sinulle – Painfulin tarkkaavaisuuteen nähden täällä käytetään kaikki venyttelytila.

Video ei ole enää saatavilla

Fakebook (1990)

Ensimmäinen esimerkki Yo La Tengon eklektisyydestä lukeutuu tuotannon parhaimpiin levyihin. Fakebook on suurimmaksi osaksi akustinen cover-levy, mutta sen laatu on tyrmäävä. Itse biisit kaivetaan pitkälti garage rockin suunnalta ja ajetaan nyt jo hienostuneemman YoLaTeng-o-Natorin läpi niin hyvin, että suurinta osaa voi luulla Kaplanin omasta kynästä lähteneiksi. Bändi heittää pari omaakin biisiään: Can’t Forget, Did I Tell You, The Summer, What Comes Next ja tyynempi Barnaby, Hardly Working sopivat laadultaan ja tyyliltään kokonaisuuteen saumattomasti.

Usein itse biisivalintojakin toimivampi temppu on niiden melodioiden vahvistaminen. Cat Stevensin Here Comes My Baby kätkee ainakin kymmenen vastustamatonta nopeaa koukkua, Flamin’ Grooviesin You Tore Me Down ja The Kinksin Oklahoma U.S.A. kuulostavat asuntovaunualueelta kantautuvalta päiväunelta (joka tässä erikoistapauksessa on ihan hyvä asia). Fakebook on kesäinen tuulenvire, joka on helppo jättää pitkäksi aikaa soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000)

Mitä Yo La Tengo saa aikaan hiljaisuudessa? Jos And Then Nothing Turnediin on uskominen, sarjan unisia mutta addiktiivisia kehtolauluja. Ihastuttavat Our Way to Fall, Tears Are In Your Eyes, Let’s Save Tony Orlando’s House ja The Crying of Lot G kääntävät käsityksen bändin vahvuuksista päälaelleen: olisivatko kaikki meluisammatkin biisit voineet kuulostaa näin hienoilta nöyremmällä tyylillä? Täällä vain Cherry Chapstick kaivaa särkijäpedaalin esille. Avausraita Everyday saa kunnian olla uhkaavin ja synkin biisi, mitä bändin tuotannosta löytyy: aavemainen urkunuotti ja monokromaattinen basso loihtivat lähes ilkeän tunnelman.

Bändin loistocoverien listaan liittyy George McRaen You Can Have It All, jonka kolmiosainen lauluosuus ei muistuta alkuperäistä juuri ollenkaan. Night Falls on Hoboken venyy lähes kahteenkymmeneen minuuttiin, polveillen ambient-äänimaisemissaan kuin laskeutuva yö. Ensilevyksi en välttämättä suosittelisi, mutta ylempänä mainittujen jälkeen And Then Nothing Turned Itself Inside-Out on ylimmässä suosittelulistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kotiutukset

Electr-O-Pura (1995)

Kahden isoimman klassikon välissä majaileva Electr-O-Pura saa kevyesti miinusta astetta heikommasta sisällöstä, joka on kuitenkin yhä erinomaista. Plussaa on taas helppo antaa, sillä täältä löytyy kourallinen klassikoita, eikä varsinaisia huteja yhtään.

Levy on astetta meluisammasta päästä, ja hiljaisimmatkin hetket ovat usein feedbackin saattelemia. Tom Courtenay on leikkisintä Yo La Tengoa loppuun kulumattomalla melodialla, Pablo and Andrea toistaa Nowhere Nearin tempun lähes yhtä hyvin tuloksin, ja The Ballad of Red Buckets on ensiluokkainen parisuhdekriisin käsittely. Lopuksi on vielä Blue Line Swinger, joka kaikkien vuosien jälkeenkin on Ira Kaplanin paras hakemus kitarajumalten Olymposvuorelle.

Video ei ole enää saatavilla

May I Sing With Me (1992)

Kahden loistolevyn välissä kyynärpäitään heilutteleva May I Sing With Me saa tuotannon aliarvostetuimman levyn palkinnon. Ira Kaplanin uudelleensyntymä kitarasankarina on lähtöisin täältä – jos President Yo La Tengo viittasi metelöinnin kiinnostavan, niin Mushroom Cloud of Hiss, Five-Cornered Drone ja Sleeping Pill käyttävät tehokkaasti 25 minuuttia uusien tekstuurien parissa.

Myös Yo La Tengon täydellisten popbiisien sarja alkaa täältä. Hiljalleen kasvava Detouring America With Horns ja Swing for Life ovat aivan uudella tasolla, ja levyn selvästi paras veto Upside-Down on ladattu koukuilla, jotka todistavat bändin löytäneen oman tyylinsä. Tästä alkaa vuosikymmenen mittainen kultakausi.

Video ei ole enää saatavilla

Kakkos–kolmos-vaihdot

Fade (2013)

Kuten jo aiemmin tänä vuonna totesin, Fade onnistuu pitämään Yo La Tengon päät vesirajan yläpuolella. Popular Songsin noisejami-yliannostuksesta selvittiin, ja täältä löytyy hypnoottista transsirockia (Ohm), kevyttä psykedeliaa (Cornelia and Jane) ja muita, nyt jo kovin tuttuja tyylittelyjä. Mitä tämän jälkeen tapahtuu, löytyykö uusia suuntia? Joskus alkuvuodesta mietin levyn soivan tiuhaan tahtiin lähelle kesää asti.

Mutta, toisin kävi: Fade ei jäänyt kovinkaan pitkäksi aikaa soittolistoilleni pyörimään. Nyt kun palasin siihen, huomaan sen kestäneen tuon kriittisen, vajaan vuoden mittaisen ajan paremmin kuin uskoin. Näillä näkymin joudun nostamaan sen ainakin kahden edeltäjänsä yli, sillä vaikka biisinkirjoitus kuulostaa jo rutinoituneelta, ainakin esityksissä on vielä mukana sydäntä.

Video ei ole enää saatavilla

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006)

Entäs sitten, kun kesäaurinko laskee? Summer Sun oli helposti hiljaisin ja mykistetyin levy jonka bändi oli julkaissut, joten moni keksi hyviä syitä odottaa jotain energisempää. Sitä saatiin – ja paljon: I Am Not Afraid of pisin Yo La Tengon levyistä. Se nappaa kaikkea ennen kokeiltua I Can Hear the Heartin hengessä ja leikittelee niillä. Ei mitään uutta, mutta yhä toimivaa.

Tuntuu kuin kolmikko olisi muistanut jälleen kerran kuinka laaja-alainen tuotanto oli saatu aikaan edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vastalauseena kahden edellisen levyn huminalle täältä saa kaksi kymmenen minuutin kitarailotulitusta, ja niistä johtuen I Am Not Afraid harhailee jo ylipitkän rajamailla, mutta Beanbag Chair, The Weakest Part, I Feel Like Going Home ja möyryävä Pass the Hatchet ovat ensiluokkaista kamaa.

Video ei ole enää saatavilla

Popular Songs (2009)

Here to Fall, Popular Songsin avaava mollisointuinen pianoraita, on toistaiseksi viimeinen hetki kun Yo La Tengo aidosti yllätti kuuntelijansa. Kyseessä lienee myös bändin ainoa sample: Isaac Hayesilta viety jousilooppi härnää kummallisuudellaan. Pian sen jälkeen tipahdetaan kuitenkin keskelle vanhaa kunnon Yo La Tengo -soundia. Nothing to Hide, When It’s Dark, Avalon or Someone Very Similar ja kaikki muutkin kulkevat tuttuja polkuja.

Se tuntuu oikeastaan vanhan kaverin kohtaamiselta, yllätyksettömältä mutta suurta mielihyvää tuottavalta hetkeltä. Pieni poikkeus on kevyt soul-vaikute, joka hiipii useampaan kappaleeseen. Noisejameja on kolme, eikä yksikään niistä ole mitenkään erityinen. Niiden sijoittaminen peräkkäin tekee hankalan 25-minuuttisen putken levyn loppuun. Kuuntelun voi toki lopettaa jo kymmenen kappaleen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

The Sounds of the Sounds of Science (2001)

Mikä on merenalaista elämää käsittelevien luontodokumenttien lempisoundtrackisi? Hmm, niin. Sounds of Science varmaankin pääsee siihen asemaan, koska eihän niitä kovin montaa ole. Onneksi levyn meriitit eivät ole mustekalapornon varassa, vaan kiekko toimii mainiona chill out -kokonaisuutena (Shrimp Storiesin freejazz-mellakointi poikkeaa levyn vedenalaisesta äänimaailmasta).

Sounds of Sciencen ambient rock kattaa niin intensiivisempiä hetkiä (The Sea Horse) kuin valtavia vesimassoja muistuttavia äänialtaita. Aseta kaiutin kylpyammeen viereen, ja nauti Yo La Tengon erikoisimmasta työstä.

Video ei ole enää saatavilla

Ykkös–kakkos-vaihdot

New Wave Hot Dogs (1987)

New Wave Hot Dogs, tai ”tässä kohtaa Ira Kaplan löysi särökitaran”, ottaa useamman askeleen ylöspäin Ride the Tigerin kepeydestä. Kun toinen kitaristi Dave Schramm oli päättänyt ottaa hatkat, kitara jäi täysin Kaplanille. Ehkä se pieni painostus auttoi: Did I Tell You on ensimmäinen todella kaunis Yo La Tengon kappale, The Story of Jazz ja Clunk ampuvat feedback-aaltoja ensi kerran, ja Ride the Tigerin soundeihin vielä nojaavat kappaleet ovat kehittyneempiä ja vilkkaampia.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Sun (2003)

Summer Sun jatkaa And Then Nothing Turned Itselfin suunnissa, mutta tulokset eivät ole yhtä vakuuttavia. Toisin kuin edeltäjänsä, joka kietoutui suurena äänimattona kuulijan ympärille, liiankin iso osa tästä levystä kelluu toisesta korvasta ulos.

Vaikka puolet levystä tuntuukin laahaavalta, täältäkin voi nostaa esille erinomaisia vetoja. Myöhemmin rajulla tavalla uudelleenkirjoitetun Today Is the Dayn raukea ja paahteinen kuvaus on levyn keskeisin laulu, Take Care onnistuu aidosti liikuttamaan ja Season of the Sharkin bossanova-pop on suoraan hyräiltävissä. Paras kaikista on Hubleyn kirjoittama, levyn nopeatempoisin kappale Little Eyes, joka on kuitenkin ainoa aidosti klassikkotason Yo La Tengo -biisi.

Video ei ole enää saatavilla

President Yo La Tengo (1989)

Puolen tunnin pikapyrähdys, joka versioi ensilevyltä löytyvää The Evil That Men Dota kahdesti (!), tuntuu hieman hankalalta. Onneksi toinen noista – pidempi, synkempi ja helvetisti kovaäänisempi kuin kaksi ensimmäistä levyä antoivat odottaa – on ensimmäinen Kaplanin kierkegaardilaisista hypyistä melun kielekkeeltä. Aika on vienyt sen tyrmäävyydestä osan, mutta tuosta sihisevän ilkeästä tulevaisuudenikkunasta voi nähdä monta hienoa lukua, jotka olisivat jääneet kirjoittamatta. Ensiaskeleet, tiedättehän. Yhtä poikkeusta vaille muut biisit joutuivatkin tuon kolossin varjoon, vaikka Dylan-cover I Threw It All Away onnistuu lepyttelemään noisekylvyn jälkeistä shokkia.

Paljon parempaa lupasi uusi biisi nimeltä Barnaby, Hardly Working. Yo La Tengon ensimmäinen pesunkestävä klassikkobiisi aukeaa valtavalla feedback-aallolla, jääden vellomaan taustalle ja kirjoittaen kaavan, mistä syntyi From a Motel 6:n kaltaisia helmiä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kentällepääsylyönti

Ride the Tiger (1986)

Ensilevy Ride the Tiger on varsin kevyt. Sen helisevä kitarapop ei muistuta paljoakaan Yo La Tengon myöhemmistä vaiheista, ja Kaplan–Hubley-duon kynä on vielä teroittamatta. Ajoittain noustaan jo ihan mukavan tason yläpuolelle, ja singlebiisi The River of Water voisi tulla K Recordsin katalogista. Toisaalta, Kaplanin Lou Reed -imitaatioiksi kallistuvat lauluosuudet tuntuvat jo hieman huvittavilta, mutta jostainhan on aloitettava.

Monet Yo La Tengoa hahmottavat seikat ovat kuitenkin jo läsnä: kaksi coveria, Loven A House Is Not a Motel ja Pete Seegerin Living in the Country, käsitellään kevyen janglen säestäminä aivan kuin se olisi maailman luonnollisin temppu. The Evil That Men Do on astetta synkempi, ja viittaa parhaiten tulevaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuuntele kolmenkymmenen kauneimman Tengo-klassikon soittolista tästä.

Fleetwood Macin Suomen-keikan piti olla tänään. Keikan peruuttaminen käsitellään tässä yhdellä giffillä. Sitten puhutaan musiikista.

”If music be the food of love, then play on.”

Shakespearea yhden parhaimman levynsä nimessä vaatimattomasti lainannut Mick Fleetwood on noudattanut tätä neuvoa. Lukihäiriöisenä syntyneen rumpalin sisua ensin soiton opettelussa ja sitten Fleetwood Macin pyörittämisessä basistikaveri John McVien kanssa jo 46 vuoden ajan on kunnioitettava, olkoon musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä. Bändin vastoinkäymiset ovat sen verran tunnettuja.

Fleetwood Macin diskografia ei ole helppo tapaus. Harva bändi pohjautuu rytmisektion jatkuvuudelle ja laulunkirjoittajakeulakuvien vaihtamiselle. Niinpä mielipiteet bändin eri kokoonpanoista ovat yhtä kirjavia kuin sen musiikki. Vähemmässä ovat ne, jotka pitävät miltei kaikesta tuotannosta. Röyhistän juuri rintaani.

Yleensä Fleetwood Macin kolme päävaihetta erotellaan näin:

I Peter Greenin vuodet (1967–1970)

Bluesrukous. John McVie, Danny Kirwan, Mick Fleetwood, Peter Green ja Jeremy Spencer.

1960-luvun brittiblueslegenda Peter Green oli niin vaatimaton mies, että nimesi perustamansa bändin Fleetwoodin ja McVien mukaan. Blues Newsinsä lukeneet äijät pitävät vain näistä ajoista ja katsovat kaiken myöhemmän maanpetokseksi. Kitaristi Green otti huonoa happoa, sekosi hieman ja jätti bändin. Ovesta seurasi pian Jeremy Spencer, joka siirtyi Mac-perheestä Jumalan lapset -uskonlahkoon.

II Bob Welchin vuodet (1971–1974)

Suurmenestystä ounastellen. John McVie, Mick Fleetwood, Bob Welch ja Christine McVie.

Tunnetaan myös Fleetwood Macin unohdettuina vuosina. Welchin aikana bändin jäsenet vaihtuivat edelleen tiuhaan: Greenin oppipoika Danny Kirwan esimerkiksi erotettiin huonon käytöksen takia. Welch vei Macin kohtuullisella suosiolla kohti popin, hämyilyn, jazzin ja juurimusiikin yhteistä pistettä apunaan bändiin liittynyt kosketinsoittaja ja basistin vaimo Christine McVie.

III Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin vuodet (1975–)

Riidellen rahoiksi. Teemu Markkula tai Lindsey Buckingham, Christine McVie, Mick Fleetwood, John McVie ja Stevie Nicks.]

Asiat alkoivat luistaa kaupallisesti tämän seurustelevan kalifornialaisduon liityttyä kaikista popmaisimpaan Fleetwood Maciin. Pankki räjähti kokonaan, kun he Rumoursin teon aikana erosivat McVien pariskunnan lailla ja saippuaoopperakonteksti sattumalta vain vauhditti levyn myyntiä. Fleetwood Macin kokoonpanot ilman sekä Buckinghamia että Nicksiä eivät Rumoursin järjettömien myyntilukujen jälkeen ole oikein onnistuneet. Tämän todistavat yritykset vuosilta 1990 ja 1995, jotka molemmat saivat penseän vastaanoton.

Fleetwood Mac on kaikissa muodoissaan pystynyt kanavoimaan nämä tuskailut ja sotkut suoraan musiikkiinsa. Peter Greenin ahdistus kaupallisesta menestyksestä vaihtui Buckinghamin, Nicksin ja Christine McVien toisilleen suuntaamaksi sapeksi. Nämä ihmiset olivat yksinkertaisesti liian rehellisiä sekä lauluissaan että puheissaan. Siksi Fleetwood Mac viiltää ja ravistelee kuulijaa yhä – Englannin luotettavimman rytmisektion sitä tasapainottaessa.

Kokeile kolmea

Then Play On (1969)

Alkuaikojen ylivoimainen albuminäyttö on tässä. Fleetwood Mac ei ole enää jämähtäneen puristinen bluesbändi. Then Play Onin bluesmutaatiot kumpuavat jostain järjettömän syvän kaivon pohjalla viihtyvästä vanhasta sielusta, joka paljastuu Peter Greeniksi. Jokainen hänen soittamansa nuotti on harkittu, mutta jokainen voi myös sinua liikuttaa, jos vain niiden annat.

Closing My Eyes, Showbiz Blues, Before the Beginning… tätä paremmaksi ei valkonaamataideblues pääse. Bändin uusi poika Danny Kirwan paikkaa myös kenttänsä. Coming Your Way voisi olla Greeninkin ässäbiisi, kun taas Kirwanin popimmat vedot (kaihoisa Although the Sun Is Shining) laajentavat bändin maailmankuvaa vielä enemmän. Jeremy Spencerin huumoriplagiaattiosastoa ei tälle albumille päästetty ja hyvä niin.

Fleetwood Mac oli aikanaan Warnerin äänitesiiven selkäranka, mutta se ei ole estänyt puljua kohtelemasta bändin diskografiaa kuin dementoitunutta enoa. Then Play Onin myöhemmät painokset sössittiin ensimmäisen vinyylikierroksen jälkeen osittain uudella biisisisällöllä. Alkuperäinen brittijärjestys julkaistiin uudestaan tämän vuoden elokuussa, vaatimattomat 44 vuotta myöhemmin.

Ero versioiden välillä ei ole merkityksetön. Pisimpään ja parhaiten tunnettu järjestys ruokkii kuvaa kitarasankari Greenistä poistamalla muutaman Kirwanin biisin ja korvaamalla ne Oh Wellillä, tuolla kitararunttauksen ja myös -meditaation klassikolla. Kirwanin debiilisti lällättelevä When You Say oli toki levyn heikoin hetki, mutta miehen Without You ja My Dream taas sen parhaimmistoa. Jos levyjä ostat, osta Rhinon uusi CD, joka sisältää tämän kaiken jättäen Oh Wellin bonukseksi.

On outoa, että Macin johtajana pidettyä Peter Greeniä kuullaan Then Play Onilla vähemmän kuin tämän oppipoikaa. Mutta Green oli avarakatseinen mies, joka tiesi bluespurismin olevan umpikuja. Antamalla Kirwanin popvaikutteille tilaa hän varmisti bändin jatkuvuuden ja teki samalla myönteisen päätöksen bändin ”periaatteiden myymisen” suhteen. Then Play On oli siis ensimmäinen askel kohti Rumoursia, vaikka Greenin pikainen poistuminen rockmarttyyrien hoitokotiin varmistikin sen, että bluesäijät pystyivät näkemään pyhimyksensä täysin puhtaana niin halutessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Heroes Are Hard to Find (1974)

Jotkut pitävät amerikkalaisen Bob Welchin vuosia harharetkinä ja katsovat, että Fleetwood Mac löysi uuden kultakaavan vasta Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin avulla. Näkemys saattaa muuttua, kun kuuntelee itse levyjä. Welch toi bändiin ensimmäisenä piirteitä Amerikan länsirannikon popista, kun taas Christine McVie loi myöhemmillä hiteillä kuultavan perustan jo näinä vuosina. Vuonna 1974 yksityis- ja kiertue-elämässään uupunut Welch teki myös brittibändin tulevaisuuden kannalta tärkeän ratkaisun: muutto Yhdysvaltoihin varmisti sen, että Fleetwood Mac tulisi menestymään ainakin jotenkin, liittyi siihen hänen jälkeensä ketä hyvänsä.

Bob Welch oli bändin rajatieteilijä, joka saattoi laulaa ufotarinoista ja Raamatun legendoista jazzahtavissa popbiiseissään. Heroesilla joukkoon sekoittuu melankolia ja oikealla tavalla purkautuva väsymys, takanaan 25 keikan kuukausitahti samoja sitkeitä naamoja aamulla pukuhuoneen peilistä tuijotellen. Jo kakkosraita Coming Home putoaa peninkulman syvyiseen sumuun jazz-psykedeliallaan. Sieltä noustaan Angelin mahtavilla kitaroilla, mutta tämänkin enkelin ilmestymisestä on sanoissa vain häviävän pieni toivo.

Christine McVie ei koskaan halunnut Fleetwood Macissa kokonaista valokeilaa, vaikka bändi pystyikin pitkään luottamaan siihen, että jokaisella levyllä olisi häneltä aina muutama pophelmi. Heroesilla hän on romanttisimmillaan Come a Little Bit Closerilla, jota paisutetaan viuluilla ja pedal steelillä. Mutta Welchin melankolia tarttuu häneenkin ja kun tämä bändin ikuinen optimisti ryhtyy synkistelemään, alkaa minuakin kylmätä. McVien Bad Loser on bändikumppanin biisejä muistuttava, ehkä entiselle managerille suunnattu tilitys, josta kuulee kuinka hyvin Welchin ja McVien kemiat olivat sekoittuneet jatkuvan keikkailun myötä.

Sitten Welch lyö pöytään Silver Heelsin rasvaisen soulfunkin yllättävän liikuttavine kertosäkeineen. Kun vielä pienemmätkin vedot, kuten She’s Changing Men hurrikaanikantri jäävät kiertämään mielessä, nousee Heroes näiden vuosien aukottomimmaksi teokseksi. Sellaisena sitä ei laajalti pidetä: usein kiinnostunut ohjataan ensin Mystery to Men pariin. Vaan ehkä Fleetwood Mac on aina ollut parhaimmillaan nurkkaan ahdistettuna, kuten tässä. Tuhnuinen äänimaailmakin on Heroesille mitä sopivin.

Kun Bob Welch jättää hyvästit bändille Safe Harbourin fraktaalikitaroilla, jotka viittaavat kunnioittavasti Peter Greenin Albatrossiin ja sulkevat parikin ympyrää, tunnen palan kurkussani. Rest in peace, vanha hämy (1945–2012). Toivottavasti ihmiset huomaavat musiikkisi joskus laajemmin.

(Pari miinuspistettä kuitenkin Mick Fleetwoodia paljastelevasta kyseenalaisesta levynkannesta. Mitä helvettiä?)

Video ei ole enää saatavilla

Rumours (1977)

Yli 40 miljoonaa myytyä kappaletta, bändin sisäisten liittojen hajoamisia, riitelyä, kokaiinia, ristiinnaintia. Rumours on järkäle, joka vainoaa tekijöitään edelleen ja ikuisesti.

Paitsi tietenkin Suomessa, jossa Rumours on indiekulttilevy, jonka tekijöillä on vaikeuksia myydä edes Helsingin Nosturia täyteen. Tai näin voisi päätellä tämänvuotisesta Hartwall Areenan keikan suht nopeasta perumisesta.

Kaiken taustalla on Studiobändi Fleetwood Macin synty. Se pitkillä rundeilla telepaattisesti yhteen soittava rockbändi eli vielä muutaman vuoden ajan. Mutta samalla Lindsey Buckingham tiedosti, että biisien studioversiot voivat kiiltää aivan eri lailla kuin keikkavastineensa. Levyä tuottamassa sattui ensimmäistä kertaa olemaan sopivia salaliittolaisia: Ken Caillat ja Richard Dashut. Jokainen soitin- ja laulukerroksen mukaan tulo on läpimietitty, jokainen studion mittari heiluu mikrometrin tarkkuudella.

Kun Stevie Nicksin kaksisointuinen ja teoriassa monotoninen Dreams täyttyy Buckinghamin volyymimanipuloidusta kitarasta, kun Christine McVien kevytfunk You Make Loving Fun löytää kertosäkeissä itsensä lauluharmoniaparatiisista, kun Second Hand Newsin powerpop hyökkää perkussiivisesti ylä-äänikitaran ja rumpusettiin lisätyn tuolin voimalla, on selvää, että Fleetwood Macin kappaleita voi sovittaa enää vain Buckingham. Asenne leviää muuhun bändiin. Christine McVie kertoo Oh Daddyssa hänkin joskus väsyvänsä kaikkeen, jolloin ex-siippa John vastaa järjettömän hienolla, huokaavalla bassolla.

Silotellun pintansa alla (jolla suurin osa levyistä myös myytiin) Rumours paljastaa synkän sydämensä. Etenkin Nicks tuntuu olevan jossain manailun ja katkeruuden välillä: korkealaatuisen b-puoli Silver Springsin levyltä poisjättämisen voi ymmärtää vain sillä, ettei hän pääsisi masentamaan kuulijaa liikaa. Christine McVie seuraa salakavalasti perässä You Make Loving Funissa: vanha puoliso joutuu mukisematta säestämään uudesta rakkaudesta kertovaa biisiä. Ironisesti McVien optimistisin, popein kappale eli Don’t Stop on eniten velkaa Peter Green -ajalle. Komppina on blues shuffle.

Sanat ovat Stevie Nicksin puolella, mutta taktiikkansa on sanoitusten kanssa usein kamppailevalla Buckinghamillakin, joka käyttää pirteää poppia ja happamia sanoja yhdessä. Go Your Own Way vie tyylikeinon mahdollisimman pitkälle, kunnes Buckingham ei enää kitarasoolossa kestä vaan hakkaa soitinta välillä niin, että luulisi punk rockin syntyneen Kaliforniassa samalla hetkellä. Kun tätä seuraa McVien muuten positiivinen mutta kontekstissa äärimmäisen yksinäiseltä kuulostava Songbird, on kontrasti looginen ja hurja. Nicksin Gold Dust Womanissa Buckingham taistelee tämän Yoko Ono -tyylisiä huutoja vastaan kitararepimisillä ja lasin särkemisellä.

Jos tämä on aikuisrockia, niin silloin on määriteltävä aikuisrockin käsite uudestaan: katkerien, liian rehellisten ja keskenkasvuisten ihmisten musiikkia, ei puhtaan kliinistä autoradiokamaa. Lopulta Rumours on huomattavasti lähempänä Patti Smithia ja Joy Divisionia kuin Eaglesia. Popin tärkein taikatemppu on sittenkin synkkyyden vaivaton yhdistäminen optimistiselta vaikuttavaan ulkokuoreen. Varjot täyttävät lopulta jokaisen epätasaisen pinnan levyssä, siirtyen sinne, missä niitä ei odota löytävänsä.

Rumoursilla temppu onnistui täysin. Juuri siksi Fleetwood Mac pystyi omaksumaan kaksoisidentiteetin: myymään 40 miljoonaa levyä ja olemaan silti keskeisenä 2000-luvun indiemusiikin vaikuttajana. Ei taitaisi ihan onnistua esimerkiksi Air Supplyn pehmoilijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Lemmen ruokaa – popaika

Kiln House (1970)

Kiln House ei ole perinteinen siirtymälevy, vaan rivien hätäinen yhteen kasaaminen. Peter Green oli lähtenyt bändistä vain neljä kuukautta ennen julkaisua. Johtajaton Fleetwood Mac ei tällä kertaa tavoittele taivaita vaan jonkinlaista hyvyyttä ja osuu siihen etenkin Danny Kirwanin popboogiebiiseillä Tell Me All the Things You Do ja Jewel Eyed Judy.

Levyn toinen juoni rakentuu Jeremy Spencerin viihdyttävälle juurimusiikkiparodiashowlle, joka oli jo Greenin aikana osa keikkasettiä. Se on pienessä ristiriidassa vakavikko-Kirwanin kanssa ja konsepti toimiikin paremmin Spencerin saman vuoden soololevyllä, jonka taustat Fleetwood Mac myös soitti. Kiln House on kuin pikavisiitti bändin omassa kommuunitalossa: hauska ja lämmin, mutta sydämeen pääsemiseen vaaditaan uuden lähestymisen opettelua.

Video ei ole enää saatavilla

Future Games (1971)

Jeremy Spencerin poistuttua Fleetwood Mac sai vainun siitä pehmorockista, jota sen levyillä tulisi aina jonkin verran olemaan. Aluksi harppaus tähän suuntaan tuntuu liian suurelta. Danny Kirwan viljelee lähes kuolontyyniä, jammailulla venyviä biisejään. Future Games toimii kuitenkin syyslevynä, enemmän suloisen laiskuuden kuin melankolian kautta. Esitystavan vuoksi Kirwanin hienostelevat melodiat voivat vaatia aikaa, mutta Woman of a 1000 Years ja kantrahtava Sometimes palkitsevat… lopulta.

Biisivuoronsa saavat ensimmäistä kertaa sekä Bob Welch että varsinaiseksi bändinjäseneksi nyt otettu Christine McVie. Molemmat heittävät ensiksi huti (Lay It All Down ja Show Me a Smile), mutta osuvat toisella. Welchin nimibiisi on viitekehyksen vaihdos siinä missä rautalankainen Albatross oli sitä Peter Greenin Macille. Welch muuntaa Future Gamesin kahdeksan minuutin aikana rakkauslaulusta luontevasti avaruusolioiden visiitin odotukseksi. Se toimii jazzpohjaisen kitaroinnin myötä erinomaisesti ja Beach Boys -tyyliset lauluharmoniat luovat taas uuden yhteyden Rumours-bändiin.

Christine McVie oli noin 30 vuoden ajan bändin luotettavin pilari. Horjumattomaan rytmisektioon itsensä aina lukenut kosketinsoittaja luonnostelee optimistista bluespoppiaan Morning Rainissa. Säkeisiin ”clear as the morning rain, seeing it very plain, we’ve got to start again” tiivistyy suuri osa Fleetwood Macin eetoksesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bare Trees (1972)

Siteet Rumours-aikaan ovat Bare Treesillä kenties vahvimmillaan, joten tätä voi kokeilla, jos Heroes Are Hard to Findin melankoliapillerit eivät maistuneet. Christine McVien täyteläinen aikuispoppis Spare Me a Little of Your Love sopii soittolistalle Don’t Stopin ja Say You Love Men kanssa. Homeward Bound on taas kaikkien kotiin vetäytyvien kansallislaulu. McVie laulaa jo nyt kämpillä ryypiskelystä ja keikkaelämän lopettamisesta, johon menisi kuitenkin vielä 25 vuotta.

Rumours-tyyliselle soittolistalle sujahtaa myös Bob Welchin Sentimental Lady. Myöhemmän tyylin mukaisesti bändi oppii siinä käyttämään kolmea eri laulajaansa ja heidän erojaan tehokkaasti. Tämä yllättävän suora rakkauslaulu saavutti hittiaseman vasta Rumours-Macin tuotettua sen Welchin soolobiisiksi vuosia myöhemmin. Laajemman huomion se olisi ansainnut jo 1972.

Danny Kirwanin viimeiseksi jääneellä levyllä on hänen paras biisimateriaalinsa Fleetwood Macissa. Hän sanoittaa edelleenkin vähän miten sattuu, mutta kiertää tämän parilla instrumentaalilla ja varastamalla Dustin sanat Rupert Brookelta. Dust onkin Kirwanin hapuilevan ohuista pehmoiluista parhain, kun taas vahvalla rockosastolla nimibiisin progefunk nousee ehkä korkeimmalle.

Kirwan todistaa vielä, että mielipide-erot Peter Greenistä pitävien ja Rumours-aikoja suosivien välillä ovat turhia. Sunny Side of Heavenin mahtimelodiassa yhdistyvät sekä Greenin Albatross että myöhempi Kalifornia-pop. Vuosikymmeniä kestäneiden rintamalinjojen hajottaminen ei ole tämän vaikeampaa.

Video ei ole enää saatavilla

Penguin (1973)

Fleetwood Mac ei ole julkaissut yhtään läpihuonoa levyä. John McVien rakastaman ja bändin maskotiksi muodostuneen lyllertäjän mukaan nimetty äänite ei ole poikkeus. Vaikka bändin sisällä vallitsi pieni kaaos, voi Welchiin ja Christine McViehin silti jotenkin luottaa. Remember Me ja Dissatisfied eivät ole Christinen parhaimpia poppiksia, mutta McVie on ollut jo jonkin aikaa kykenemätön tuomaan bändille yhtään huonoa biisiä. Niin nytkin.

Bob Welch lähinnä fiilistelee Future Gamesin ja Sentimental Ladyn kaltaisten käyntikorttien jälkeen. Revelationin vanhatestamentillinen kevytfunk yltää lähelle samaa tasoa John McVien siivet saaneen basson avulla. Night Watch ja Bright Fire ovat kuitenkin enemmän tuotantojipoille ja mantroille rakentuvaa atmosfääriä.

Levyn heikoimmista vastaa jostain baaritiskiltä bändiin rekrytoitu Dave Walker, joka luikauttaa kaljanlöyhkäistä R&B:tä (I’m a) Road Runner -coverissaan ja lasolilla valeltua folkkia The Derelictissä. Walker jäi bändin historiassa lyhytikäiseksi kuriositeetiksi. Ei ihme, kun kuuntelee näitä Penguinin yleistunnelmaan sopimattomia kaahailuja. Yhtä sisäisesti sekavan ja keskinkertaisuutta lähestyvän albumin Fleetwood Mac teki seuraavaksi vasta 1990-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

Mystery to Me (1973)

Mystery to Metä suositellaan monessa paikkaa ensimmäiseksi levyksi Bob Welch -ajoilta ikään kuin jonkun automaatiojärjestelmän toimesta. Itse en ole tästä täysin vakuuttunut. Welch joutui kannattelemaan ensimmäistä kertaa valtaosaa albumista ja etenkin kakkospuoli kaipaisi terävämpiä biisejä.

Mutta Mystery tekee myös Penguiniin selvän eron muutamalla huippuhetkellään. Welchin Hypnotizedissa ufomyytit kättelevät hienoja kitarakerroksia ja haihtuvat eetteriin Mick Fleetwoodin tärinäkompin niitä sinne työntäessä. Emerald Eyes takertuu äkkiä tukkaan ja sieltä aivoihin. Keep on Going on sydämeen käyvä feikkisoulhaarukallinen, jonka Welch antoi Christine McVien laulettavaksi. Ei yllättävä veto, olihan Welchin vanha bändi Seven Souls vastuussa myös yhdestä Northern Soul -klassikosta. John McVie bassottelee vielä Miles Awayn levyn yläkategoriaan: vuosien keikkailu näkyy bändissä mielettömänä tiukkuutena.

Fleetwood Macissa ilmenee nyt taipumus sovituksellisiin yksityiskohtiin, joilla muun muassa Christine McVien kantripianoilu Believe Me nousee yllättäviin kliimakseihin. Christine varastaa myös lopetuskappaleellaan kuulijan rakkauden. Why on yhtä pökerryttävä balladihienous kuin Rumoursin Songbird ja samalla McVien toiveikkuutta äärimmillään. Huonon ihmissuhteen keskeltä pelmahtaa lentoon sydän, joka jotenkin onnistuu välttämään kaiken katkeruuden. McVie valitsee vähät sanansa tarkoin, antaen viulujen ja slidekitaran täydentää loput.

”Well, my heart will rise up with the morning sun
and the hurt I feel will simply melt away”

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac (1975)

On syyskuu 1975 ja soittimessa on Fleetwood Macin uusi single. Tutunomainen urkugroove täyttää huoneen. Mutta jotain outoa on tapahtumassa. Christine McVie aloittaa lemmenkutsunsa: ”You can take me to paradise…”

…ja akustinen kitara iskee harmonisia ylä-ääniä, kimallellen stereoista aisteihin kuin jääpuikot auringossa, tuoden jotain korvaamatonta biisiin ja maailmaasi. Käyt ostamassa pitkäsoiton ja Monday Morningin lauluharmoniat pureutuvat korviin yhtä kirkkaina ja persoonallisina.

Kitaristi-laulaja Lindsey Buckingham ja laulaja Stevie Nicks olivat saapuneet bändiin. Ja vaikka palapelistä oli jo keskeisiä paloja paikallaan, ne viimeiset osuivat kohdalleen nyt, myös myyntiluvuissa näkyen. Kaksikon korkean biisitason lisäksi heidän vaikutuksensa Christine McViehin oli ilmeinen: rouva kirjoittaa nyt popimmin ja terävämmin, pitäen asemansa bändin järkkymättömänä sydämenä. Over My Head ja Say You Love Me olivat ansaittuja läpimurtohittejä.

Keitä ovat nämä aiemmin Kaliforniassa Buckingham Nicks -duona yrittäneet egoistit? Nicks on ikuinen myöhäisteini-ikäinen ~RüNoTyTTö~, mutta myös Janis Joplinin ja Joni Mitchellin ottotytär, joka osaa luontevasti siirtyä raivokkaasta kurkunrevittelystä herkkään kähinään. Hänen maineensa peruskivet Rhiannon ja Landslide löytyvät täältä: liikuttavina, noiduttuina, arvoituksellisina. Keikoilla hän kerää valtaosan huomiosta itseensä, joskus jopa muiden esittäessä omia biisejään.

Ja Buckingham on avain kaikkeen myöhempään. Hänen kemiansa natsaavat sekä Nicksin että McVien kanssa: jälkimmäisen kanssa syntyi heti jamiduetto World Turning. Jo tässä vaiheessa Buckingham on ymmärtänyt, että Fleetwood Macilla on tulevaisuus studiobändinä. Se kuuluu hänen soitossaan, joka pesiytyy popkappaleen rakoihin. Buckingham on ennen kaikkea sovittajakitaristi, ei sooloilija. Vuonna 1975 hän ymmärtää myös liveversioiden ja studiotuotosten eron. I’m So Afraid kuulostaa levyllä eteeriseltä ja etäiseltä falsettilauluineen kaikkineen, mutta keikalla Buckingham vyöryttää sen yleisön niskaan kuin Neil Young kitarametelinirvanassaan. Ahdistuksen on kuuluttava joka nuotissa. Ja se kuuluu.

Video ei ole enää saatavilla

Tusk (1979)

Aikanaan hämmentänyt, myynnillisesti pettänyt ja salaa kunnioitettu, sekä nykyään arvostettu tuplalevy. Lindsey Buckinghamin masinoima vastine Rumoursin menestykselle on suuri osatekijä tämän kokoonpanon kriitikkosuosiossa.

Sijoitan Tuskin tässä Rumoursia korkeammalle, mutta jälkimmäinen on helpompi ovi käytäväksi. Tusk voi vaatia aikaa juurtua ennen kuin sen kätketyt äänikerrostumat alkavat kaikua mielessä ja biisit tukea toisiaan. Tai näin minulle kävi yli kymmenen vuotta sitten.

Christine McVie aloittaa Over & Overilla, suloisen väsyneellä masennuspaukulla. Tutut värähtävät lauluharmoniat jaksavat nostaa biisiä vasta sen lopussa. Odotat perään jotain piristävää ja mukavan harmonista.

Mutta Buckingham hyppää kanssasi samantien kahdeksannesta kerroksesta asfalttiin The Ledgen rockabillyrätinällä. Sen lauluosuudet tulevat jostain kämppäsi alta ja revit lattialautoja kuumeisesti, jotta saisit asiasta selkoa. Löydät vain hydrakäärmeen, joka harmonisoi itsensä kanssa sinua pilkaten: ”You’re never gonna make it, baby”.

Joku juoni alkaa hahmottua, kun Buckinghamin Save Me a Placen ja Walk a Thin Linen Beach Boys -harmonioiden keskeltä voi nähdä esimerkiksi orastavaa amerikkalaisen vaihtoehtorockin slacker-asennetta. Talking Headsista ja The Clashista innostunut Buckingham ei ainoastaan kirjoita musiikkihistoriaa uudestaan, vaan kurkottaa myös tulevaan.

Tusk kurkottaa sinne olemalla samalla vastareaktio Rumoursille. Levyn pääarkkitehti vahvistaa bändiä uusilla aineksilla ja paradoksaalisesti paljastaa bändinsä samalla haavoittuvaisempana kuin koskaan ennen. Tusk kestää monenlaistakin kuuntelua, mutta olen mieltynyt siihen myös krapulalevynä. Silloin sen hermosäikeet ovat paljaimmillaan, silloin sen tunneskaalan vasta tajuaa.

Stevie Nicksin Sara on Buckinghamin käsissä puhdasta dreampopia kitaraseitteihin kudottuna, lauluharmoniameren päällä. Kyyneleet alkavat valua hallitsemattomasti, mutta ne muuttuvat kihiseväksi raivoksi, kun Buckingham paiskaa perään What Makes You Think You’re the Onen yhdistelmän huutoterapiassa käynyttä John Lennonia ja punkia. Mick Fleetwoodin rumpukädet on korvattu moukareilla. Tusk on tunteiden purkuriitti vailla vertaa.

Rumoursista irtautumisen tarve valkenee muullekin bändille. Sisters of the Moonissa Nicks laulaa omasta keikkapersoonastaan ja sitä ruokkivasta yleisöstä kuin ulkopuolisena. Angelissa hän vahvistaa sielunsisaruuttaan Patti Smithiin. Mutta Buckingham on taas usean vuoden muita edellä, kun Not That Funny luo kuvan kitaristiksi ryhtyneestä Jackson Pollockista, joka kaatelee melupätkiä ja feedbackia toistensa päälle tuubeista kuin tauluaan lattialla roiskisi, Buckinghamin karjuessa päälle kuin uhmaikäinen pikkulapsi. Sonic Youthin jäsenet kuuntelevat ja hymyilevät.

Tuskin epätavallisin siirto on sen kolmospuolella. Christine McVie, josta emme ole kuulleet yhdeksään biisiin, palaa synkempänä kuin koskaan. Ehkä, koska hänen mukanaan on menneisyyden haamuja. Brown Eyes on epäilevän sumentunut takautuma Bob Welchin vuosilta, jota Buckinghamin kitaralaskokset hyväilevät. Lopun häiveessä tutunoloinen kitara liittyy mukaan. Onko se…? Kyllä. Peter Green. Kurimus syvenee, kun McVien Never Make Me Cry toteutetaan kitarahuminoilla ja lo-fi-äänityksellä. Kuin enkeliltä leikattaisiin siivet.

Pelastajana toimii yllättäen Buckingham. I Know I’m Not Wrong käyttää samaa väliosaa kuin Not That Funny, muuntaen lapsen kiukun vapauden ja viattomuuden tunteeksi. Loppulevy onkin vähemmän raskas: McVie on taas piristynyt, Nicksin Beautiful Child toteaa pakahduttavasti, että asioista on joskus luovuttava ja Buckingham myöntää viimein, että kokemusta eivät kaikki kuulijat tule ymmärtämään (”But no one was listening, I walk a thin line”).

Ei unohdeta nimibiisiä. Sen stadionilla kaikuvat torvet muistuttavat Brian Enon ambienssikokeiluista. Riffit ja afrikkalainen rumpuluuppi eivät ole kaukana tanssittavasta postpunkista. Sitten rumpubreikki räjähtää ja helvetin portit aukeavat: ”Real savage-like!” Moninkertaiset Buckinghamit kirkuvat ja kähisevät esille kaiken vainoharhansa. Mieleen tulee kuva pyromaanista, joka on juuri sytyttämäisillään liekkimeren koko hippiajan musiikkiperinteen ylle.

Näin ehkä kävikin. Levyteollisuus eli vuonna 1979 verraten heikkoja aikoja ja jo tuolloin 13 miljoonaa myyneen Rumoursin seuraajasta toivottiin sille pelastajaa. Fleetwood Mac vastasi vahvoilla argumenteilla:

1) Te ette omista meitä. Tältä sisäisesti sekaisen ja riitelevän bändin musiikki oikeasti kuulostaa. Näin rikkinäisiä me olemme. Ottakaa tai jättäkää.

2) Herätkää, vanhat siat. Tätä musiikissa tapahtuu tällä hetkellä. Ja tätä siinä tulee tapahtumaan. Sinä päivänä, kun myytte levyjä enää vain pienen murto-osan siitä mitä nyt, tulette sen tajuamaan.

Buckinghamin metodit antoivat tästä osviittaa. Hän äänitti huomattavan osan 1,4 miljoonaa taalaa maksaneesta levystä yksin kotonaan. Rumpuina olivat kenkälaatikot, kaiku otettiin kylpyhuoneesta. Jättibändin sisälle oli pesiytynyt makuuhuoneindiebändi, kuin enteenä siitä miten musiikkia nykyään pääasiassa äänitetään.

Tusk on kaikista maailman isojen bändien julkaisemista levyistä se tärkein. Ja tulee aina olemaan. Näin uskon.

Video ei ole enää saatavilla

Mirage (1982)

Musiikkibisnestä ei muuteta yhdellä levylausumalla. Tarina jatkuu perinteisesti niin, että Tusk-terrorismin jälkeen bändin egoistit Buckingham, Fleetwood ja Nicks purkivat rönsyilynsä soololevyihin. Sitten Big Mac joutuisi tekemään yhdessä sen ”Rumours II:n”, jonka Tuskin piti oleman.

Miragekin alkaa vaikuttaa tätä kiinnostavammalta, kun yrittää kuulostella miten Lindsey Buckingham kätkee vastarintansa. Omissa biiseissään hän tuntuu nostalgisoivan 1950-lukua, mutta kuviot sotkeutuvat vääristetyillä, mekaanisesti muunnelluilla harmonioilla. Retroilua Laurie Andersonin O Supermanin maustamana siis. Book of Love on harvinaisen aggressiivinen doowopballadi ja Eyes of the World potentiaalinen rockanthem, joka tungetaan tahallaan Tusk-filtterin läpi. Vastarinnassa on myös huono puolensa, kun Buckingham jättää parhaimman biisinsä Goodbye Angelin pois levyltä. Se olisi sopinut Oh Diane -balladilänkyttelyn tilalle.

Christine McVie on aina sydämellisissä viboissa. Only Over You sopii täydellisen punakirjoisen auringonlaskun taustalle silloin kun drinkit on juotu ja oman kumppanin käsi kädessä. Wish You Were Here pistää melkein Songbirdistä paremmaksi. Ylitse näiden on kuitenkin Hold Me, jonka kertosäettä Buckingham liekittää kirkumisilla, lauluäänimuunteluilla ja kitaranakuttelulla. Tuloksena levyn isoin hitti.

Stevie Nicksiä kiinnostaa enemmän oma sooloura, mutta tässä biisit ovat silti nicksmäisen nyrjähtäneitä. Straight Back on hieno variaatio Sisters of the Moonista ja That’s Alright eteerinen kantrituotos, joka löytyi Buckingham Nicks -duon arkistosta. Ja sitten Gypsy: Buckinghamin ja Rumours-tuottajien hienoimman hionnan saanut arvokivi, jossa Nicks muistelee viattomampia vaeltajapäiviään ja kiipeää lauluhurmioon. Parempaa ei Nicks enää urallaan saisi aikaiseksi.

Tasoonsa nähden Miragea moititaan ajoittain suotta. Näin hyvää jäähdyttelyä tai jatko-osaa ei moneltakaan bändiltä synny.

Video ei ole enää saatavilla

Tango in the Night (1987)

Fleetwood Macin 1980-luvulle sopeutuminen tapahtui jo soololevyillä, mutta Tango in the Night oli silti hyvin vaivaton taidesyntikkapopin haltuunotto. Lindsey Buckinghamin kitarointi on täynnä lyhyitä diskanttihyökkäyksiä, joten tämä kasarin ominaispiirre oli hänellä hallussa jo 1975. Buckingham kuulosteli taas valtavirran ulkopuolisia suuntauksia: Tangon ihmisäänimuuntelut saivat vaikutteensa Laurie Andersonilta ja loistelias single Big Love mukailee hieman Kate Bushin Running Up That Hilliä.

Päähittipotin korjasi jälleen Christine McVie, joka teki Little Liesilla mahdottomia ja loi Rumours-kokoonpanon kanssa singlen, joka kelpasi viimein suomalaisillekin. Laulumelodian alku onkin yhteneväinen Kolmatta linjaa takaisin -iskelmän kanssa. Sovituksen varjoharmoniat ja Buckinghamin kiinalaisen pentatonisen skaalan viljely ovat juuri sopivaa eksotiikkaa. McVien rutiininomaisessa Everywheressä Buckingham kehittelee orastavaa ”kitara perkussiona” -ideaansa, kun se ja sekvensserit rätisevät täsmällisesti yhdessä kuin tuhat soittorasiaa.

Heikommin menee Stevie Nicksillä, joka osallistui Tangon levytykseen vain muutaman viikon ajan. Raastavammaksi muuttunut lauluääni vie Seven Wondersin vielä hittisfääreihin. Mutta Welcome to the Room… Sara hortoilee tyhjän päällä ja olisi saanut jäädä syntypaikkaansa päihdevieroitusklinikalle. Nicks kuokkii levyllä jokseenkin tarpeettomasti, koska myöhään lisätyt biisinsä johtivat Buckinghamin erinomaisten You and I Part I:n ja Down Endless Streetin b-puoliksi alentamiseen.

Tango onkin Buckinghamin sooloprojekti, jonka Fleetwood Mac omi itselleen. Sen ääritarkkuudella veistetty soundi kertoo myös yksinäisestä arkkitehdistään vainoharhoineen ja vanhoine kaunoineen. Kun nimibiisin hiljaiset harput vaihtuvat jo vuonna 1975 kuultuun I’m So Afraidin sointukuvioon ja Buckingham ampuu väkivaltaisen soolon, voi kuvitella Bel Airissa sijaitsevan poikamiesboksin lasiseinien murskaantuvan hidastettuna.

Levyn jälkeen Lindsey Buckingham jätti Fleetwood Macin ennen menestyksekästä maailmankiertuetta. Ja vaikka itseään kiduttavia miesmurjottajia (muistakaamme myös Peter Greeniä) on tässä tarinassa pönkitetty jo epäterveellisesti, on Fleetwood Mac paljon tavallisempi keskitien popbändi ilman Buckinghamia.

Buckinghamin ansioksi on luettava se, että hän käsitteli lopulta pahimmat ongelmansa, mutta palaa tähän tarinaan yhtä pakkomielteisenä musiikillisena toisinajattelijana kuin ennenkin. Ja sellaisena hänet haluammekin.

Video ei ole enää saatavilla

Say You Will (2003)

The Dance -livelevy (1997) dokumentoi Rumours-kolmikon yhteenpaluun. Sen jälkeen Christine McVie ei jaksanut lavoilla enää hytkyä, vaan eläköityi Englantiin. Päätös on pitänyt lukuun ottamatta tämänvuotisia lyhyitä vierailuja Fleetwood Macin Lontoon-keikoilla.

Bändin vakauttavan tekijän puuttuessa Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks kompensoivat tätä muutamalla täsmäaikuisradiobiisillä. Muuten 76 minuutin Say You Will rönsyilee, kuten vanhan ajan tuplalevyn kuuluu, mutta Tuskin mielipuolinen sisäinen logiikka jää kauas ja pituus on täten lievä rasite. Levy paljastaa liitoskohtansa liian herkästi: selkärankana on taas Buckinghamin soololevy, jo vuodesta 1995 työstetty Gift of Screws. Sen biisit eivät sovi aivan vaivatta yhteen entisen lauluäänensä jämiä käyttävän Nicksin kanssa.

Mutta millaista meininkiä täältä löytyykään! Buckinghamin Murrow Turning Over in His Grave halveksuu massamediaa kitaroiden kimpoillessa kuin teollisuussekoittimessa. Come on painostavaa päänsisäistä vuoropuhelua, jossa kolmen eri lauluäänen stereovedenkuvajainen rikotaan teräskuulalla. Entä Mirandan mehiläisen lailla pörräävä väliosa tai Say Goodbyen henkäysmäinen suru…

Buckingham onnistuu myös Nicksin materiaalin kiillottamisessa: Thrown Down rekonstruoi Gypsyn niin hyvin kuin on mahdollista, Everybody Finds Out nousee kasarikliimaksiin ja Goodbye Baby on kaapin pohjalta löytynyt rakas, unohtamasi soittorasia. Bassomestari John McVie kannattelee Smile at Youn sovitusta taidoistaan mitään 36 vuoden aikana menettäneenä. Mutta tämä on taasen Buckinghamin show. Red Rover on Tango in the Nightin aikana hahmoteltua ”kitara perkussiona” -konseptia äärimmillään: lapsuuden leikkihurmos Steve Reichin minimalismihengen kautta kanavoituna, pirullista poppia mitä elinvoimaisimpana. Say You Willin kannessa ei todellakaan tarvita veteraanibändi-varoitustarraa.

Video ei ole enää saatavilla

Mac-julkaisumaailma on ollut hiljainen riitoja (yllätys!) sisältäneen Say You Willin äänityksen jälkeen, tämänvuotista EP:tä lukuun ottamatta. Välissä ilmestyi ahkeraksi vanhoilla päivillään ruvenneen Buckinghamin ja väsähtäneen oloisen Nicksin soololevyjä. Mick Fleetwood on tänä vuonna puhunut yhden, viimeisen albumin äänittämisestä. Sitä toivoessa.

Leipä pöytään – popajan jämät

Behind the Mask (1990)

Elämää Lindsey Buckinghamin jälkeen toki o,n ja Behind the Maskia on tylytetty liikaa. Se ei kuitenkaan jaksa paljoa keskitasoa korkeammalle ja on osasyynä Fleetwood Macin muuttumiseen hitintakojasta pelkäksi nostalgiabändiksi.

Buckinghamin korvasivat sessiokitaristi Rick Vito ja Fleetwood Macin soololevyillä aiemmin soitellut Billy Burnette. Molemmat yrittävät jotain pientä kokeellista, joskin vähemmän kuin edeltäjänsä. In the Back of My Mindin stadionpsykedelia toimii käytännössä hyvin. Hard Feelingsin Beatles-pastissi on taas mitä turhinta. Kun herrat esittävät levyn puolivälissä kevyen rockabillyn nimeltään When the Sun Goes Down ja vaikuttavat rentoutuvan siinä enemmän kuin muualla, on selvää, etteivät heidän rootsinsa ole aikuispopissa.

Maineen suojelu jää Christine McVielle. Save Me ja Skies the Limit eivät jää aiemmista biiseistä jälkeen kuin äänimaailmaltaan: tuottaja Greg Ladanyi saakoon moitteet Maskin tukkoon tungetuista, nuhapöhnäisistä soundeista. Nimiraita vanhalle vainolaiselle osoitettuine manauksineen on taas mitä ihaninta synkistelevää McVietä. Stevie Nicksin lyhyet biisit tuntuvat poissaolevilta, mutta Mike Campbellin (mm. Don Henleyn The Boys of Summer) kanssa tehdystä Freedomista löytyy vielä kipinää.

Video ei ole enää saatavilla

Time (1995)

Kenellekään ei 1990-luvun alussa tuntunut olevan selvää, keitä Fleetwood Maciin kuuluu. Fleetwood ja John McVie päättivät lopulta aloittaa miltei tyhjästä keikkailemalla Billy Burnetten, Trafficissa 1960-luvulla soittaneen Dave Masonin ja sielukkaasti murisevan Bekka Bramlettin kanssa. Stevie Nicks oli ottanut hatkat ja Christine McVietä kiinnosti enää levyttäminen. Kaiken huipuksi Time julkaistiin kuukausi sen jälkeen, kun kiertue oli jo loppunut ja bändi taas hajonnut.

Time on kahden tai kolmen eri bändin muodostama sekasotku. Christine McVien kappaleiden äänitykseen ei muualla levyllä soittaneista osallistunut kuin alati läsnä oleva rytmisektio. Burnette ja Bramlett tekevät McVien poppisten kanssa riitelevää kantria ja Mason pieraisee aivoistaan halvan kasariurheilutreenimontaasin nimeltään Blow by Blow. These Strange Timesissa Mick Fleetwood luulee olevansa Shakespeare, Yello ja Nightwish samassa ruumiissa. Herää kysymys, miksi rumpalin piti edes yrittää tämän ylivakavan audiometarunon tekemistä.

Viimeistä kertaa bändiä kannattelee Christine McVie: ainoa syy sille, miksi tämä albumi saattaisi Rumoursista pitävää kiinnostaa. McVie on avoimesti lähtötunnelmissa ja se kuuluu sekä Sooner or Laterin viipyilevässä melankoliassa että Nights in Estorilin romanttisissa muisteluissa. All Over Again on mitä osuvin hyvästijättö bändille. Puhtaasti sydämestä tuleva, pitkään tuntuva halaus, joka jättää Timesta paremman jälkimaun kuin se ansaitsee.

”Cause in spite of the heartaches
And troubles in love
I’d do it all over again”

Video ei ole enää saatavilla

Blyysit läikyy

Fleetwood Mac (1968)

Tiedän kyllä, että Peter Greenin Fleetwood Mac oli osittain vastuussa Suomessakin 1960-luvun lopulla levinneestä bluesharrastuksesta. Mutta sen kahta ensimmäistä albumia eivät silti tarvitse kuin paatuneimmat bluespuristit. Muut voivat mennä suoraan Amerikan alkulähteille sen sijaan, että sietäisivät britti-imitaatioita. Debyytin pieneksi eduksi on kuitenkin luettava usean eri bluesgenren yrittäminen. Jalustalle nousee I Loved Another Woman, jonka Green tekaisi pian uudestaan Black Magic Womanina. Vaan se toimii paremmin tässä: hiljaisena, katuvaisena ja nurkkaan vetäytyneenä.

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Wonderful (1968)

Heroes Are Hard to Findin tapaan erittäin alastoman ja arveluttavan Mick Fleetwoodin kanteensa laittanut kakkosalbumi iskee valitettavasti puristipuukon syvemmälle haavaan. Autenttisuutta jahtaava huono äänitys menettelisi vielä, mutta kun Jeremy Spencer ryhtyy Sepi Kumpulaisen tapaiseksi minimalistiksi ja aloittaa peräti neljä biisiä samalla läpikalutulla Dust My Broom -bluesriffillä, läppäisee genreä arvostava kuulijakin facepalmin. Jotain pientä kannattaa ehkä pelastaa, kuten Peter Greenin murjotus Love That Burns.

Video ei ole enää saatavilla

Nopeasti kyhätyistä varhaisalbumeista suoraan Then Play Oniin siirtyminen jättää Greenin Macin tarinan vajaaksi. Mr. Wonderfulin julkaisun aikaan bändi oli jo hylkäämässä perinteistä bluesia singleillään. Ainakin Need Your Love So Bad, Presidentti-kahvin kanssa maistuva Albatross, pohjattoman suruinen Man of the World ja rahapirun riivaama The Green Manalishi ovat pakollisia YouTubeteltavia. Oh Welliä luonnollisestikaan unohtamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Fleetwood Macia on kaikki, jossa sekä Mick Fleetwood että John McVie soittavat, niin kai sitä on myös Warren Zevonin Werewolves of London…?

Video ei ole enää saatavilla

Kansas loistonsa päivinä: Steve Walsh, Robby Steinhardt, Kerry Livgren, Rich Williams, Dave Hope ja Phil Ehart.

Kotiosavaltioltaan nimensä napannut, Topekasta kotoisin oleva Kansas on sekoittanut musiikissaan progressiivisen rockin mahtipontisuutta, aikuisrockin pehmeää tunteellisuutta sekä omia hillbillyjuuriaan jo neljän vuosikymmenen ajan. Yhtyeen suurin suosio ajoittui 1970-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan, mutta sitkeästi bändi edelleen keikkailee, ja vieläpä kohtuullisen suurille yleisöille. Ennen diskografiaan sukeltamista kerrataan hieman bändin historiaa:

Kansasin klassinen kokoonpano muodostui muutamien jäsenkokeilujen jälkeen vuonna 1973, jolloin he saivat levytysdiilin viihdemoguli Don Kirshnerin levy-yhtiöltä. Yhtyeen muodostivat Kerry Livgren (kitara ja koskettimet), Steve Walsh (laulu ja koskettimet), Robby Steinhardt (laulu ja viulu), Rich Williams (kitara), Dave Hope (basso) sekä Phil Ehart (rummut). Kappaleiden kirjoittamisesta vastasivat suurimmaksi osaksi Livgren ja Walsh. Debyytti julkaistiin seuraavan vuoden maaliskuussa, ja seuraavat kaksi albumia reilun puolentoista vuoden sisällä sen jälkeen. Samaan aikaan bändi myös keikkaili hengästyttävää tahtia, kasvattaen koko ajan mainettaan tiukkana liveaktina.

Ensimmäisen todellisen hittinsä Kansas sai vuonna 1976 Carry On Wayward Son -kappaleellaan, joka sai seuraavana vuonna jatkoa Dust In The Windistä. Nämä kaksi lienevät Kansasin tunnetuimmat kappaleet.

1970-luvun lopulla Livgren tuli uskoon, ja se alkoi näkyä myös hänen kappaleidensa sanoituksissa. Tästä vaivautuneena Steve Walsh lähti yhtyeestä vuonna 1981, ja Robby Steinhardt seuraavana vuonna. Walshin tilalle tulleen John Elefanten (joka Livgrenin ja Hopen tapaan oli ”uudestisyntynyt kristitty”) kanssa tehtiin kaksi albumia, joiden jälkeen Livgren ja Hope lähtivät ja perustivat kristillistä rockia esittävän AD-yhtyeen.

Williams, Ehart ja Elefante tekivät kolmestaan vielä yhden kappaleen vuoden 1984 The Best of Kansas -kokoelmalevylle, jonka jälkeen bändi hajosi. Elefantesta tuli sittemmin merkittävä hahmo amerikkalaisen kristillisen rockmusiikin saralla.

Kansas perustettiin uudelleen seuraavana vuonna Walshin, Ehartin ja Williamsin toimesta. Basistiksi saatiin Billy Greer Walshin 1980-luvun alussa perustamasta The Streets -yhtyeestä ja toiseen kitaraan ex-Dixie Dregs -mies Steve Morse. Tällä kokoonpanolla julkaistiin kaksi albumia 1980-luvun loppupuoliskolla, mutta suosio aiemmassa mittakaavassa oli jo taaksejäänyttä elämää. Morse erosi vuonna 1992 liittyäkseen parin vuoden kuluttua Deep Purpleen.

Viulisti David Ragsdale ja kosketinsoittaja Greg Robert liittyivät Kansasiin 1990-luvun taitteessa, ja näin yhtyeen sointiin saatiin jälleen alkuaikojen väriä. Yhtye julkaisi 1990-luvulla ainoastaan yhden studiolevyllisen uutta materiaalia, keikkailun viedessä enimmän ajan vuosikymmenestä. Suuri yllätys koettiin vuonna 2000, kun Somewhere to Elsewhere -albumilla esiintyivät kaikki klassisen kokoonpanon kuusi jäsentä, Billy Greerillä vahvistettuna. Kiertueella nähtiin vanhoista jäsenistä kuitenkin vain Steinhardt, ja hän viihtyikin bändin riveissä vuoteen 2006, jolloin Ragsdale palasi yhtyeeseen.

Elokuussa 2013 Kansas esiintyi klassikkokokoonpanossaan Pittsburghissa juhlistaakseen 40-vuotista taivaltaan. Poissa joukosta oli ainoastaan sydämen ohitusleikkauksesta toipuva Steinhardt.

Parhaat

Leftoverture (1976)

Neljännellä levyllään Kansas oli saanut tasapainotettua proge-, AOR- ja roots-elementtinsä keskenään kappaleiden sisään, kun aiemmin biisit olivat edustaneen selvästi yhtä tyyliä. Carry On Wayward Son on tietysti levyn helmi, muista mainittakoon Pink Floyd -sävyinen The Wall (vuosia ennen Pink Floydin samannimistä teosta!), Walshin ja Steinhardtin loistavasti vuoropuhelema Miracles Out Of Nowhere sekä Amerikan alkuperäisväestöstä huolissaan oleva Cheyenne Anthem. Levyn päättää nimensä mukainen, kahdeksanminuuttinen ja kuusiosainen Magnum Opus.

Video ei ole enää saatavilla

Point of Know Return (1977)

Kansasin seuraava albumi oli tavallaan jatkoa Leftoverturelle, sillä erotuksella, että kappaleet olivat aavistuksen lyhyempiä. Viime hetken lisäys levylle oli Dust In The Wind, Livgrenin sormiharjoitelmasta alkunsa saanut akustinen numero, josta tuli yllättäen bändin suurin hitti. Bluesahtava Portrait (He Knew) kertoo Albert Einsteinista, Closet Chronicles puolestaan viittaa miljardööri Howard Hughesin erakoitumiseen. Rauhallisempaa osastoa edustavat levyn loppuun sijoitetut Nobody’s Home ja Hopelessly Human. Nimikappale Point Of Know Return tuo etäisesti mieleen Yesin.

Video ei ole enää saatavilla

Masque (1975)

Kolmannella albumillaan Kansas haki epätoivoisesti hittiä, minkä johdosta noin puolet levyn materiaalista on levy-yhtiön toivomaa, suoraviivaisempaa materiaalia. Ei kuitenkaan huonoa sellaista, kuten esimerkiksi avauskappale It Takes a Woman’s Love (To Make a Man) sekä balladi All The World osoittavat. Kimurantimpaa puolta esittelevät Icarus (Born on Wings of Steel) sekä huima lopetusbiisi The Pinnacle. Näiden kahden tyylin väliin jäävät letkeästi rullaava Child of Innocence ja hengästyttävästi puuskuttava Mysteries and Mayhem.

Video ei ole enää saatavilla

Vinyl Confessions (1982)

Steve Walshin lähdettyä perustamaan The Streets -yhtyettä Kansasin uudeksi vokalistiksi valittiin John Elefante. Progressiiviset elementit olivat pikkuhiljaa karisseet Kansasin musiikista viimeisten parin vuoden aikana, ja musiikilliselta tyyliltään Vinyl Confessions muistuttaakin enemmän aikalaisiansa Foreigneria ja Journeyta. Tällä levyllä lyriikat viittaavat kaikista eniten uskonasioiden kanssa painiskelemiseen, minkä voi päätellä jo sekä albumin että kappaleiden nimistä: Fair Exchange, Chasing Shadows, Face It, Borderline… Biisit ovat kuitenkin hyviä ja tarttuvia, esimerkkinä albumin aloittava Play The Game Tonight.

Video ei ole enää saatavilla

Power (1986)

Uudelleen kootun Kansasin ensimmäinen albumin hyvyys on pitkälti Steve Morsen ansiota. Morse on Walshin kanssa tehnyt suurimman osan albumin kappaleista, ja hänen kitarointinsa kannattelee biisejä, jotka tyylillisesti osuvat 1980-luvun poprockgenreen vaivatta. Vahvimpia näyttöjä ovat Silhouettes in Disguise, nimikappale Power, We’re Not Alone Anymore, instrumentaalibiisi Musicatto sekä Tomb 19. Hempeä sinkkubiisi All I Wanted menestyi kohtalaisesti, muttei nostanut albumia Top 40:ä korkeammalle.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvät

Kansas (1974)

Debyyttialbumillaan Kansas piti vielä eri tyylit erillään, biisien koostuessa hillitömistä boogierock-revittelyistä (Belexes, The Pilgrimage sekä J.J. Cale -cover Bringing It Back) sekä mammuttimaisista progejärkäleistä (Journey from Mariabronn, Apercu ja Death of Mother Nature Suite). Ensimmäinen maistiainen kevyemmästä ilmaisusta saatin Lonely Wind -balladin muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Song for America (1975)

Kansasin toinen albumi sisälsi ainoastaan kuusi kappaletta, ollen debyyttiä enemmän progressiiviseen suuntaan kallellaan. Debyytin boogierockista muistuttavat levyn aloittava Down the Road, The Devil Game ja hidas blues Lonely Street. Vaikka albumilta löytyy lähes täydellisyyttä hipova kymmenminuuttinen nimikappale, on sillä myös turhan pompöösiä materiaalia. Päätösbiisi Incomudro – Hymn to the Atman on väkinäisine rumpusooloineen vähintäänkin rasittavaa kuunneltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Monolith (1979)

Monolithilla Kansas alkoi vähitellen karsia progressiivia elementtejä musiikistaan, sen alkaessa kuulostaa enemmän valtavirran AOR:ltä. Tällaisia esimerkkejä tarjoillaan kappaleissa On the Other Side ja People of the South Wind. Hieman progressiivisempaa ilmettä edustavat Away from You, A Glimpse of Home sekä How My Soul Cries Out for You. Livgren otti sanoituksiinsa vaikutteita sekä Amerikan intiaanien historiasta että uskonnollis-kosmologisesta Urantia-kirjasta, ennen kääntymistään kristityksi.

Video ei ole enää saatavilla

Audio-Visions (1980)

Kansasin seitsemäs albumi tuo bändin 1980-luvulle tavoillen ajanmukaista soundia. Suoraviivaisia rockbiisejä on useita, niistä parhaimmistoa ovat Relentless, Anything for You sekä Got to Rock On, kun taas Loner jää vähän päämäärättömäksi kohkaukseksi. Progressiivisia elementtejä on vielä jäljellä kappaleissa Don’t Open Your Eyes ja No One Together. Balladiosastolta mainitsemisen arvoisia ovat albumin päättävä Back Door sekä levyn ainoa hitiksi noussut kappale Hold On, Livgrenin vaimolleen osoittama uskontunnustus.

Video ei ole enää saatavilla

Somewhere to Elsewhere (2000)

Kansasin toistaiseksi viimeiselle studiolevylle oli saatu koottua mukaan koko klassinen kokoonpano, vahvistettuna vuodesta 1985 mukana olleella basisti Billy Greerillä. Alkuperäinen basisti Dave Hope soittaa tosin ainoastaan kahdella raidalla (When the World Was Young sekä Look at the Time, jolla Greer puolestaan laulaa). Albumin kaikki kappaleet on kirjoittanut Kerry Livgren, ja bändi on muutamassa kappaleessa (Icarus II, Myriad, Distant Vision) onnistunut luomaan samankaltaista tunnelmaa kuin 1970-luvun klassikkolevyillään. Valitettavasti myös pari turhanpäiväistä kappaletta (Grand Fun Alley, Disappearing Skin Tight Blues, Not Man Big) on eksynyt mukaan, ja levyllä on mittaakin reilusti yli tunti.

Video ei ole enää saatavilla

Vähemmän hyvät

Freaks of Nature (1995)

1990-luvun ainoaksi jäänyt uutta materiaalia sisältävä levy oli paluuyritys progressiivisempaan ilmaisuun, ja osittain tässä on onnistuttukin. David Ragsdalen myötä bändin sointiin takaisin palannut viulu raikastaa yleissoundia monin paikoin, mutta jollain tasolla albumin toteutus ontuu. Muutama hieno kappale on kuitenkin mukana, esimerkkeinä Desperate Times, Black Fathom 4 ja ex-jäsen Kerry Livgrenin panos levylle, Cold Grey Morning.

Video ei ole enää saatavilla

In the Spirit of Things (1988)

Konseptialbumi, joka perustuu löyhästi vuonna 1951 Neosho Fallsin kaupungissa tapahtuneeseen tulvaan. Teema jää kuitenkin epäselväksi, sillä väliin on tungettu tuottajien valitsemia, bändin ulkopuolisten lauluntekijöiden tekemiä kappaleita. Tällä tempauksella yritettiin jälleen hakea hittiä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sounditkin ovat vähän liiaksi aikaansa sidotut. Aikanaan vähälle huomiolle jääneellä albumilla on kuitenkin hetkensä. One Big Sky, Inside Of Me, One Man, One Heart ja Stand Beside Me ovat ihan kelpoja popkappaleita, ja albumin päättävä Bells of Saint James on jylhän komea.

Video ei ole enää saatavilla

Drastic Measures (1983)

Kansasin epätoivoinen yritys säilyttää fanejaan johti lopulta yhtyeen hajoamiseen. Drastic Measures oli pettymys sekä vanhoille faneille että edellislevyn myötä tulleille kristityille kuuntelijoille. Kerry Livgren taisi säästellä materiaalia tulevalle AD-bändilleen, kun häneltä ei irronnut albumille kuin kolme kappaletta. Laatutavaraa ne toki olivat; Mainstream on Livgrenin purkaus bändin uutta linjaa ja koko musiikkibisnestä kohtaan, End of the Age ja Incident on a Bridge käsittelevät jälleen uskonnollisia teemoja. Loput kappaleet ovat peräisin John Elefanten ja veljensä Dinon kynästä. Fight Fire With Fire nousi pikkuhitiksi, ja Everybody’s My Friend käsittelee kuuluisuuden ihanuutta ja kurjuutta. Don’t Take Your Love Away on ihan ok biisi, mutta Andi, Going Through the Motions ja Get Rich ovat lähinnä leikkimistä rytmikoneilla ja syntikoilla. Robby Steinhardtin viulua tulee todellakin ikävä.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden, sons of a gun.

Tavallisesti yhtyeen kuin yhtyeen ulosannista saa hyvän kuvan tarkastelemalla sen cover-valintoja. Soundgardenin kohdalla keskeisimmät ilmaisua määrittävät laina-artistit ovat itsestään selvästi Black Sabbath ja The Beatles. Näistä toisilleen vastakkaisista mutta suurista popin kulmakivistä yhtyeen sointi suurilta osin rakentuu: painavista ja hitaasti soutavista kitarariffeistä sekä soitannollista raskautta tasapainottavista uljaista melodioista jotka tarttuvat korvaan kuin sula purukumi tennarinpohjaan.

Soundgardenin moniulotteisuudesta ja avarakatseisuudesta kertovat kuitenkin täydennykset: bändi on soittanut taiderockia (Devo), perinnerockia (The Rolling Stones), garagea (The Stooges) funkia (Gladys Knight & the Pips, Ohio Players), punkia (Fear, The Buzzcocks) ja psykedeelistä rockia (Jimi Hendrix). Ja jottei yhtyettä luultaisi liian vakavamieliseksi, bändin on lainannut myös Cheech & Chongia ja Spinal Tapia.

Soundgardenin monimuotoisuutta lisäsi – tai lisää – se, että biisinkirjoittamisessa kunnostautui jokainen bändin jäsen. Vaikka laulajakitaristi Chris Cornell on tehnyt leijonanosan yhtyeen kappaleista, omintakeisia otteita harrastavan kitaristi Kim Thayilin merkitys yhtyeen sointiin on oleellinen. Myös isolyöntinen, sittemmin Pearl Jaminkin rumpaliksi ryhtynyt Matt Cameron sekä basistit Hiro Yamamoto ja myöhemmin Ben Shepherd ovat kantaneet kortensa kekoon ansiokkaasti.

Grunge-lokeroon itsestäänselvästi asettuva Soundgarden perustettiin Seattlessa, grungen pääkallonpaikalla vuonna 1984. Yhtye muunsi ilmaisunsa reilun kymmenen vuoden aikana punk-vetoisesta poprockista sludge metalilla ja taidehäröilyllä silatun popin pariin. Bändin kehityskulku levy levyltä olikin huimien harppausten askellusta, ainakin uran ensimmäisen vaiheen päättäneeseen, taantumuksen merkkejä heijastelleeseen Down on the Upside -levyyn asti.

Bändi teki vain kourallisen levyjä, mutta kuunneltavaa yhtyeen diskografiassa riittää silti paljon – osittain ylipitkistä levyistä, mutta pääasiassa runsaasta irtobiisien ripottelusta johtuen. Yhtyeen marjanpoimija-fani koostaakin helposti oheistuotannosta erinomaisen kokoelman, yllämainituista covereista muodostuvan lainakappalepaketin lisäksi. Bootleg-muodossa on julkaistu irtokappaleita kehräävä Fresh Deadly Rarities.

Oheisessa listassa ei ole pienjulkaisuja, kokoelmia tai livelevyjä. Kaikkia bändi on julkaissut, ja jos noista yhden perusteella pitäisi hahmotella, mistä Soundgardenissa on parhaimmillaan kyse, suositus kohdistuu pari vuotta sitten julkaistuun, 1996 taltioituun livelevyyn Live On I-5. Tätä 1990-luvun materiaaliin keskittyvää liveä sopii täydentää Spotfystäkin kuultavalla Gun-bootlegillä, jolla yhtye rymistelee vanhempaa materiaaliaan raa’alla voimalla.

Peruskurssi

Badmotorfinger (1991)

Grunge-buumin nousussa Soundgardenin panokset kovenivat äärimmilleen. Kun uusi basisti Ben Shepherd (välissä nelikielistä lohmi Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman) oli ajettu sisään, Louder than Love -nosteen jälkipoltteissa yhtye oli hurjassa vireessä. Tästä todisteena on sekin, että yhtyeen kovimmat ylijäämäraidat Birth Ritual ja Cold Bitch ovat peräisin tältä kaudelta. Myös yhtyeen vuonna 2010 tapahtunutta paluuta pönkittäneen Telephantasm-kokoelman ”uusi biisi” Black Rain on Badmotorfinger-sessioiden peruja.

Luomisvimma tuntui ainakin osittain avautuvan myös Temple of the Dog -projektin kautta, joka osui samaan saumaan Badmotorfingerin pohjatyön kanssa. Temple of the Dogissa Cornell ja Cameron yhdistivät voimansa Pearl Jam -äijien kanssa yhteisen menetyksen kautta. Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin kuoleman surullisissa jälkimainingeissa he loivat vapaamuotoista jamipohjaista musiikkia, joka vaikutti selkeästi Soundgardeninkin biisimateriaalin terävyyteen.

Sillä oli syynsä, miksi laadukasta materiaali jätettiin Badmotorfingeriltä pois. Se on käytännössä täydellinen sellaisena kuin se julkaistiin. Aiempaan verrattuna kaikki on kovempaa: melodiat, riffit, soundit, soitto, dynamiikka… Levy on huikeaa riemumarssia alusta loppuun, aina taiteellisemmasta vyörytyksestä (Jesus Christ Pose) punk-pohjaiseen metakointiin (Face Pollution) ja raskassoutuisesta riffimyllytyksestä (Room a Thousand Years Wide) aurinkoisempaan melodisuuteen (Outshined). Yhtye sulatti nyt myös blues-kaavan tyylillä omakseen: levy päättyy New Damagen majesteettiseen lunastukseen.

Maanisesti takovan videobiisin Jesus Christ Posen ansiosta Badmotorfinger nosti Soundgardenin valtavirran huomioon. Noin outo ja vimmainen kappale ei kuitenkaan noussut varsinaiseksi hitiksi, kuten ei muutkaan levyn kappaleet. Se ei silti hälvennä biisien rautaista tasoa; omassa vaihtoehto-lokerossaan ne ovat mestarillisia tekeleitä. Biisien laadukkuutta alleviivaten itse Johnny Cash otti levyn mahtavan avauskappale Rusty Cagen tulkittavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Superunknown (1994)

Tästä levystä muistuu mieleen se, että siinä on tajuton määrä todella hienoja kappaleita ja mutta myös liikaa biisejä. Jälkimmäinen syö kokonaisuuden iskuvoimaa aika pahasti, semminkin kun osa kappaleista on aikamoista tauhkaa: tuskin monikaan erityisesti kaipaa kuultavakseen Mailmania, Fresh Tendrilsiä tai Limo Wreckiä, instrumentaalisekoilu Halfista puhumattakaan. Superunknown on ladattu täyteen myös laadukkaita kappaleita, joiden elinvoima sykkii edelleen vahvana.

Superunknownilla Soundgardenin pop-sensibiliteetti oli kovassa nousussa. Se yhdistyi mahtavasti luomuisan lo-fi-estetiikan kanssa flirttailevaan mutta todella nautinnolliselta kuulostavaan tuotantoon. Sen ansiosta bändi kuulostaa samaan aikaan massiivisen jykevältä, vapautuneelta ja ilmavalta. Upean orgaaninen äänimaisema saa lisäksi kappaleet rullaamaan erinomaisesti, mistä toki on kiittäminen myös kovan luokan musikanteiksi kehittyneiden soittoniekkojen otteita instrumenttiensa parissa.

Uutena, tai ainakin aiempaa selkeämmin tunnistettavaksi muotoutuneena elementtinä ovat mukana 4/4-tahtijaosta poikkeavat rytmit. Bändi tuntuu monimutkaistavan rytmipohjaansa kuin kiusallaan: jos kerran melodioissa ja soundissa on suurta yleisöä kosiskelevaa otetta, biiseihin upotetaan osioita, joiden aikana junteilta aivot nyrjähtävät ja jalat sekoavat. Silti, ratkaisu toimii, ja Soundgardenissa aina läsnä ollut kierous sai uuden ja ilmaisua aidosti elähdyttävän ilmenemismuodon. Tämä musiikillinen kierre myös upposi: 7/4-tahdissa klenkkaava Spoonman osui suurenkin yleisön makuhermoon. Myös erinomainen popralli My Wave riuhtoo ajoittain poikkeavin askelin.

Isoimman vaikutuksen levyn kappaleista tekee suoraviivaisin rallatus Black Hole Sun. Se on bändin suurin hitti ja luku sinänsä, eikä sen kuulemiselta liene monikaan välttynyt. Tuon lähes kyllästymiseen asti toistetun voimahiturin avulla levy ja yhtye nousivat supertähtitasolle.

Bändi myös laajensi otteitaan yhä syvemmälle myös popista vastakkaiseen suuntaan: 4th of July on yhtyeen hitain ja raskain biisi, ja sitä myöten silkkaa doom metalia. Siinäkin bändin väläyttää kontrastitajunsa ylivoimaisuutta: laahaten ja alavireisesti moukaroivan riffin kuljettamaa biisiä kannattelee elähdyttävä laulumelodia, joka on yhtyeen herkimpiä.

Loppuun jemmattu pelleilyltä kuulostavia kappaleita, jotka ovat oikeasti hienoja kappaleita: hitaasti kasvava Like Suicide on selkeä ässäbiisi ja venkoillen liikkeelle lähtevä She Likes Surprises pamahtaa myös tehokkaasti päin näköä.

Video ei ole enää saatavilla

Jatkokurssi harrastuneille

Louder than Love (1989)

Kakkoslevylleen Soundgarden kehittyi huikeasti. Ylimääräinen häröily ja kolkkava tuotanto jäi taakse, ja fokus siirtyi raskassoutuiseen tumppaukseen. Riffeihin tuli samalla kieroutta ja tarttumapintaa, kun kitaristikaksikko oivalsi hyödyntää sekä toisiaan tukevia että hämmentäviä sointukulkuja. Jo lähtökuoppia kaivellut basisti Yamamoto pitää yhdessä isolyöntisen Cameronin kanssa ilmaisun täydellisesti kasassa kitaristien ripotellessa omia aineksiaan sekaan paikoitellen varsin vapaamuotoisesti.

Louder than Lovella Cornellin korkea ääniala vie yhtyeen ilmaisua metalliseen suuntaan. Kailotus sopii muutenkin kovaääniseltä kuulostavaan musiikkiin: laulu puhkoo karhean särömaton esimerkillisen tehokkaasti. Myös etniset melodiat alkavat hahmottua, ja paikoitellen pitkillä kutreilla silattu ja lihasharjoitteilla itsensä miehistänyt Cornell kajauttaa kuin minareettiin sijoitettu ehta heavy-äijä ikään.

Soundgarden löysi soundiinsa myös siihen hyvin istuvia elementtejä, kuten drone-jumitusta ja meluista taiderockia. Jykeväriffisenä jumittava avauskappale Ugly Truth psykdeelisine väliosineen ja huuruisine loppuosioineen toimii mainiona esimerkkinä. Yhtye heijastelee levyllä myös perin jykevää Black Sabbathin perintöä, ei vähiten raskaasti lanaavalla Gun-kappaleella.

Kokonaisuutena vakuuttava levy on kappaletasolla puolillaan hienoja kappaleita. Majesteettisesti kajahtava nimibiisi on aloituskolmikon (Ugly Truth, Hands All Over, Gun) ohella bändin parhaimmistoa. Loput kappaleet ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kelvollista täytettä. Levyn ainoa oikeasti heikko raita on macho-kulttuurille irvaileva Big Dumb Sex.

Video ei ole enää saatavilla

Down on the Upside (1996)

Tällä levyllä Soundgardenin kehitys katkesi. Ja kun yhtye tyytyi enemmän tai vähemmän toisintamaan Superunknownin kaavaa, levy suorastaan haiskahtaa siltä, että loppu on lähellä. Ja se oli, alle vuoden päässä.

Valmiiksi hiottu sapluuna toki on edelleen toimiva, eikä lopputuloksessa sinällään ole valittamista; materiaali ei ollut kuitenkaan yhtä loisteliasta kuin Superunknownilla. Myös ylijäämää oli liikaa ja se oli aiempaa turhanpäiväisempää. Tahtilajien koukeroisella hahmottelulla yhtye yritti saada biiseihin lisää ytyä, ja kohdakkoin se onnistuikin. Akustisin sävyin ryyditetty kokonaisuus on silti jokseenkin tukkoinen yritys antaa tekohengitystä sisätaudin kourissa kärvistelevälle yhtyeelle.

Aiempia levyjä kuljetti vimmainen tarve kehittyä ja rikkoa rajoja. Tällä levyllä tuo suuntaus eteenpäin jäi vajaaksi. Bändikemian rakoilemisen vuoksi levystä kehkeytyi musiikillisesti ja tunnelmaltaankin jotenkin tukahduttava. Tähän on syynä aiempaa omituisemmat sovitukset, joiden toimivuudessa on paikoitellen toivomisen varaa.

Pahiten pöhöttyneisyyden tunnetta lisää levyn ylimitoitettu pituus. Erityisesti levyn loppupuolisko löpsähtää selkeästi tyhjäkäynnin alhoon, vaikka joku Overfloater sieltä nostaakin päätään. Toisaalta, lepsakkaa yleiskuvaa virkistävää punk-vetoista mätkintää on useampikin raita. Näistä eritoten railakas Ty Cobb renkuttavine banjoineen on levyn parhaimmistoa ja yksi yhtyeen railakkaimpia biisejä. Ilman näitä energiapurkauksia levy olisi peräti ankea.

Levyn kohokohtiin lukeutuu avauskappale, rämisevän melodisena tarttuva ja perinteisempiäkin rock-korvia miellyttävä Pretty Noose. Reipas mutta mietteliäs Burden In My Hand on sekin itseoikeutettu lisä yhtyeen paraatikappaleiden kokoelmaan. Hiturikaavaa kertaava ja järeällä dynamiikalla toimiva Blow Up the Outside World muodostui yhdeksi levyn suosituimmista kappaleista, mutta on osittaisesta erinomaisuudestaan huolimatta myös jokseenkin väljähtynyt esitys.

Kokonaisuudessaan Down on the Upside jää vajaatehoiseksi, vaikka onkin hetkittäin varsin oivallista ja oivaltavaa rockia. Kuten monesti, ulkopuolinen tuottaja olisi tehnyt levylle terää, ainakin pahimpien koukeroiden ja liiallisen materiaalimassan suitsijana.

Video ei ole enää saatavilla

King Animal (2012)

Pitkän tauon jälkeen yhdessä musiikkia luonut bändi palasi levykantaan verevästi. Yhtye ei tyytynyt jäljentämään menneitä kuvioitaan, vaan jatkoi rohkeasti, kehittäen ulosantiaan yhä kierompaan suuntaan.

Tästä lienee kiittäminen siitä, että Cornell sai soolourallaan rämpytellä helppoja pop-laulelmia vuosikaudet ja Cameron jytyytti Pearl Jamin suoraviivaista rock-jytinää. Myös rock-kentän valokeilasta pitkäksi ajaksi poistuneilla kitaristi Thayililla ja basisti Shepherdillä oli intoa puskea ilmaisua rohkeasti kimuranttiin suuntaan. King Animal heijastaakin soittamisen riemua ilman paineita menestyksestä tai hittien tavoittelusta. Se kuuluu vankkana omaehtoisuutena, joka ilmenee jokseenkin vaikeina rakenteina, tasatahtia karttelevina rytmityksinä ja kieroina sovituksina.

Taiteellisesti kunnianhimoiseksi luonnehdittava King Animal on selkeästi tunnistettavaa Soundgardenia, mutta sen kokonaiskuva on varsin koukeroinen, vaikea vallan. Soittamisen iloluontoinen henki kuitenkin puskee esiin niin vahvasti, että hankalakin materiaali vaikuttaa itsetarkoituksellisen venkoilun sijaan täysin luontevalta ilmaisulta.

King Animal on parhaiden Soundgarden-levyjen tapaan selkeä grower. Se vaatii viitseliäisyyttä paneutua mutkikkaaseen ulosantiin: tahtilajit kun tuntuvat parhaansa mukaan karttelevan tasaista poljentoa ja riffien omintakeinen monisäikeisyys hämmentää.

Kappaleiden maukkainta kermaa tällä levyllä ovat rytmisesti kiehtova ja melodialtaan tajuntaan sykkivään jumiutuva Non-State Actor ja samoilla kriteereillä mieleen jäävä, itämaisittain sävytetty A Thousand Days Before. Ennakkopala Been Away Too Long on räväkkä ja oudoudessaankin tarttuva ralli. Bones of Birds on levyn helpoimpia raitoja, ja lähimpänä hittiaikojen Soundgardenia – silti laskemoidulta kuulostamatta. Halfway There puolestaan lopsahtaa Cornellin soolotuotannon rämpyttelylokeroon turhankin helposti.

Video ei ole enää saatavilla

Syventävät opinnot

Screaming Life -ep (1987) + Fopp-ep (1988)

Soundgarden taltioi ensimmäiset kappalekimaransa ep-muotoisina. Yhtye oli tuolloin hetkittäin erittäin kovassa vireessä, mutta osumatarkkuus oli silti vielä haulikkoammunnan luokkaa. Sub Popin julkaisemat (koko lafka sai alkunsa Soundgardenin julkaisemisen ansiosta, Bruce Pavitt oli Yamamoton ja Thayilin kavereita) Screaming Life– ja Fopp-ep:t julkaistiin lopulta yksissä kansissa. Ne sopivatkin railakkaasti mekastavina biisinippuina yhteen.

Tiukasti soittava nuori bändi takoo muutaman ehdottoman nappiosuman, etenkin Screaming Life -osiolla. Parhaat palat tosin julkaistiin jo bändin napakkana ensisinkkuna: kiivas Hunted Down ja laiskanröyhkeästi lanaava Nothing to Say. Myös dub-sävyijä rivakkaan räimintään yhdistävä Entering on kuuntelemisen arvoinen kappale. Tulkinta Seattlen grungepioneeri Green Riverin Swallow My Pridestä on hassu, samoin Ohio Playersin Fopp, erityisesti sen dub-versio. Eklektistä, kyllä. Hetkittäin mainiota, hetkittäin ei.

Video ei ole enää saatavilla

Ultramega OK (1988)

Soundgardenin ensimmäinen täyspitkä levy on käytännössä muutaman kelvollisen biisin ep omituisilla ja mitäänsanomattomilla täytebiiseillä paisutettuna. Kokonaisuutena levy on aiempien ep:iden antamiin lupauksiin nähden verrattuna pettymys, vaikka hetkensä silläkin on. Yhtye kuitenkin kuulostaa parhaina hetkinään tunnistettavasti itseltään, vaikka tuotanto onkin jokseenkin kirskahtelevaa ja kappalemateriaali vähintäänkin ailahtelevaa.

Levyn herkkuihin kuuluvat rujoriffisestä murjonnasta psykedeelisiin sointuihin vellova Flower, maanisesti etupotkiva All Your Lies, mateleva särölaahustelu Beyond the Wheel ja blues-lunastus Incessant Mace. Meluavaa ja kolisten vyöryvää punk-räimintää on tarjolla useammassakin kappaleessa, mutta riipivä ote ei vielä tavoita sitä mestarillista tasoa, joka yhtyeelle myöhemmin siunaantui tälläkin saralla. He Didn’t ei kappaleena ole järin ikimuistoinen, mutta antaa silti jo varsin hyvän viitteen yhtyeen kaaoksenhallintakyvystä ja tulevasta ilmaisun kulmikkuudesta.

Levyn päättää ”cover-kappale”, eli tulkinta John Lennonin ja Yoko Onon raidasta Two Minutes of Silence. Soundgardenin versio on nimeltään One Minute of Silence ja kattaa vain ”Lennon osuuden” – eli on vain minuutin mittainen. Eikä tulkinta mene muutenkaan ihan oikein, sillä kappaleen äänikuva ei ole alkuperäisen tavoin täysin hiljainen vaan ilmastointilaitteen suhinan seasta kuuluu sekalaista mölinää ja plugien irroittelua vahvistimista.

Video ei ole enää saatavilla

Loppukevennys:

Kuten vuonna 1989 taltioidulta Louder than Live -videolta käy ilmi, Soundgardenin jyskävä ote toimii myös huumorimusiikin parissa. Mestarillinen Spinal Tap -laina Big Bottom istuu bändille kuin hanska nenään. Astetta viistommin mestarillinen Cheech & Chong -laina Earache My Eye niin sanotusti lähtee.

Video ei ole enää saatavilla

Walter Becker ja Donald Fagen, cooleimmillaan.

Olen kymmenen vuotta toistellut sitä: Steely Dan on Amerikan oma Kraftwerk. Pintapuolisesti nörttejä, avoimesti snobeja. Havaintoesitystä yhtyeiden paralleelisuudesta kaipaava verratkoon vain vuoden erotuksella julkaistua Gauchoa Computer Worldiin. Molemmat synteettisiä, ytimeltään yksinkertaisia poplevyjä, joilla koneet ovat lopulta korvanneet ihmiset, ainakin mielikuvien tasolla. Säröt, virheet ja nyanssit on hiottu näkymättömiin, inhimillisyyden häivyttämiseen tähtäävän projektin, äärimmilleen viedyn satiirin ja suuruudenhullun perfektionismin tultua päätepisteeseensä.

Jos saksalaiset koristelivat bändiksi naamioidun popmusiikkitutkielmansa futurismilla ja klassisella taideteollisuudella, teki Steely Dan saman amerikkalaisella kuvastolla: sodanjälkeisellä lähiöromantiikalla, luksusta tihkuvalla jet-set-tematiikalla ja beat-kirjallisuuden paheilla, joita säesti amerikkalainen perinnemusiikki: jazz.

Ja Donald Fagenille ja Walter Beckerille kelpasi vain jazzin etabloitunein, porvarillisin alapää. Duke Ellingtonia versioidessaan he ovat aikalaisensa Woody Allenin kaltaisia pöhyttyneitä, itsetietoisia fossiileja Nixonin kruunaaman swingjättiläisen äärellä. Viimeisillä klassikkolevyillään Steely Dan kuulostaa yhtä lipevältä kuin mikä tahansa David Sanbornin tai Kenny G:n 1980-luvun levytys.

Steely Danin repertuaariin ei koskaan kuulunut avantgarden alueelle seikkaileminen, mikä viimeistään erottaa heidät 1970-luvun fuusiobändeistä. Jazz-rock-imago on silti vaivaavana seurannut yhtyettä siinä missä myös leimat AOR ja soft rock jonkinlaisina alentavina termeinä käytettyinä. Vaikka jazz kuuluu kirosanan lailla kaikkialla duon musiikissa, sen rooli on puhtaasti viihteellinen, elokuvallista dramaattisuutta tavoitteleva tai ainoastaan tarkoituksellisesti banaali yläkeskiluokkakuvauksen väline. Institutionaalinen kuin A-frame-talo tai keskustelusyvennys olohuoneessa. Sisustuselementti.

Musiikillinen lavastaminen on jo luku sinänsä. Kirjallisuudenopiskelijoiden perustaman yhtyeen sanoitukset marssittavat sisään näyttelijät. Bändiksi, joka oli jälleen yksi koulunsa keskeyttänyt jälkidylanilainen paralegaali, Steely Dan oli virtuoosimainen. Hajanaiseen novellimaisuuteen nojaavien tekstien hahmot heräävät eloon oikeiksi henkilöiksi tavalla, joka on popmusiikille tuiki harvinainen. Parhaimmillaan kappaleet ovat kuin antisankaritarinoita Bruce Springsteenin vastaavista – synkkiä skenaarioita koomisemmin kerrottuina.

Samalla ajallinen kaukokaipuu ja elämän rappeuttamien entisten kuningasjätkien kuvaus synnyttää paatunutta melankoliaa. Varmasti jo ilmestymisajankohtana vanhentunut, jazzareiden puheesta tuttu hip slang, joka on olennainen osa yhtyeen lyyristä tyyliä, antaa humoristisen ja samalla menneeseen maailmaan haikailevan vivahteen.

Osa duolle luonteenomaisesta narratiivin näppäryydestä syntyy räikeästä epäuskottavuudesta. Bardin elitistisestä liberal arts collegesta saapuneiden kynäniskojen kertomukset alamaailman hahmoista ja rikoksista luovat oman metarock-kehyskertomuksensa; ehkä nämä kappaleet ovatkin kappaleita Burroughsiinsa ja Kerouaciinsa liian syvälle uponneista keskenkasvuisista hikiotsista, jotka lisäksi kuvittelevat olevansa rocktähtiä. Muusikoiden musiikkia kirjallisuusfaneille? Vai kirjailijoiden musiikkia rockfaneille?

Fiktio, kuvitellun idolisointi ja todellisuuspako ovat olleet parin toivioretkimäisessä kirjoituksessa aina avainasemassa. Fagen muuntui 1950-luvulle sijoittuvalla soololevyllään The Nightflyllä lapsuutensa mielikuvitusradiojuontajaksi. Becker on kertonut Caves of Altamiran allegorisen luolamaalaustekstin kertovan aikuistumisesta: kyvystä nähdä liikkuvia kuvia kivessä ja tuon kyvyn katoamisesta ajan tuhoavan voiman myötä.

Fagen ja Becker ovat luoneet oman universuminsa. Se avautuu tuttuna jokaisen albumin alkaessa soida, kuin maailma jonka genrensä hallitseva kirjoittaja olisi jo kirjoittanut lukijalleen valmiiksi. Luulen, että se sijaitsee jossain Trans-Europe Expressin varrella, Interzonen lähettyvillä. Sanovat, että Wolverine-niminen juna kulkee sinne fuksilastissa Annandale-on-Hudsonin kautta, kun osavaltion nimikkokukka kukkii. Vai lieneekö tämä kaikki pelkkää fanifiktiota?

My Old School – pikakurssi Steely Danin maailmaan

Can’t Buy a Thrill (1972)

Can’t Buy a Thrill -debyytti on pienoinen oudoke kaanonissa. Loistelias biisinkirjoitus ja tutut elementit ovat jo läsnä ja matkalla kohti täydellistymistä. Donald Fagen kuitenkin jakaa lauluosuudet vokalisti David Palmerin kanssa. Tältä osin albumia on vaikea pitää täysin tyylipuhtaana Steely-levynä. Toisaalta Fagenin vahvaa nasaalia vierastaville Palmerin perinteisempi tyyli voi tehdä debyyttilevystä sen kaikkein helpoimmin lähestyttävän oven yhtyeen tuotantoon, eikä instrumentaatiossakaan eksytä vielä kaikkein hikisimpiin noodle-tilutteluihin. Entusiastia Palmerin ääni taas voi turhauttaa, etenkin kun tämän laulamat Dirty Work ja Brooklyn ovat biisivalikoiman parhaimmistoa, mutta ilman Fagenia jotain kuitenkin jää uupumaan tulkinnasta. Muut raidoista ovat vahvaa keskitasoa ja kokonaisuuden päälle lyödään vielä singlet: pahaenteisen letkeä, Heard It Through the Grapevine -poljentoisesti rullaava Do It Again sekä nikottelevariffinen Reelin’ In the Years. Fagen oli tapansa mukaan kappaleen suhteen vähättelevä, mutta kitaristi Elliot Randallin soolon aikana ylimaallinen hurmio on hetken puettuna autoradiorockin muotoon.

Video ei ole enää saatavilla

Major Dudes – parhaat

Countdown to Ecstasy (1973)

Rockpuristit aloittavat tästä. Fagenin vakiintuminen laulajanpaikalle implikoi ydinparin vahvistuvaa keskushallintoa, mutta Ecstasy on toisaalta myös ainoa livebändin soitettavaksi sävelletty Steely Dan -albumi ja juuri bändisoitoltaan tiukin, hämmästyttävän vaivaton ja samalla otteeltaan tiivistetty kokonaisuus. Tätä magiaa on hankalaa selittää auki; sen tajuaa vasta asettaessaan Ecstasyn levylautaselle ja katsellessaan neulan tasaista keinuntaa vinyylillä Bodhisattvan mekaanisesti vaeltelevan riffin ja epäkeskon sähköpianon joviaalin vuoropuhelun soidessa. Razor Boy on soft rockin ytimessä, mutta asettaa yllättäen täysin illuusiottoman tekstin lipevän soiton päälle. A-puolen täydellistävät vielä The Boston Ragin kepeänä nostalgiana alkava, pakkomielteisen painostavaan muisteluun välillä kohoava maanisuus, sekä katkera eepos Your Gold Teeth. B-puolen avaa bändin uran paras riffi ja häijyin kappale: Show Biz Kids kritisoi avoimesti Los Angelesin pintaliitoa junnaten paikallaan viisi minuuttia kuin jumittunut levy 1970-luvun eltaantuneiden Hollywood-tähtien kokaiinipöllyisissä kotibileissä. Kappale päättyy Fagenin turhautuneeseen ranttiin, jonka vuoksi raita ei koskaan saanut arvoistaan radiosoittoa. Loppupuolella My Old School nousee teemoiltaan tumman levyn valopilkuksi. Steely Danin yliopistobändiolemukseen herkullisesti pureutuvassa satiriissa viljellään Bard College -sisäpiirihuumoria ja hamppua, ja maalataan kärähtämisestä E Street Bandin kokoinen draama, jonka jälkeen nuoren miehen elämä ei ole enää entisellään. Lopuksi kuultava King of the World lienee yhtyeen uran rohkein irtiotto. Apokalypsinjälkeisessä funkbiisissä kuultava takaisinotto lähenee sekopäisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Pretzel Logic (1974)

Pretzel Logicin myötä Steely Dan lakkasi yhä selkeämmin olemasta bändi. Fagen ja Becker potkivat ”palkolliset” jaloistaan; tilanteeseen johtaneita olosuhteita he kertaavat tyypillisen raadollisesti myöhempien painosten kansiteksteissä, myöntäen toki että lähinnä heitä otti päähän rytmisektion tapa viedä kynäniskoilta kaikki naiset. Radioystävällisempää otetta lähestynyt Pretzel Logic on yhtyeen pehmeimpiä kokonaisuuksia – se saattaa kepeydessään olla toisen suosikkilevy tuotannossa, toisen inhokki. Otteeltaan hentoinen biisimateriaali ei haittaa Rikki Don’t Lose That Numberin ja Any Major Dude Will Tell Youn kaltaisten helmien kohdalla ja jopa Barrytownin Beatles-pastissi viihdyttää. Night by Night antaa väläyksen raskaammasta soundista ja luultavasti myös ensimmäisen lukuisista Zappa-alluusioista, joita keskivaiheen Steely-levyillä saattoi etenkin puhaltimissa ajoittain kuulla. B-puoli kuitenkin tuntuu hieman hätiköidyltä lyhyiden kappaleiden kokoelmalta, joka kaipaisi avukseen vahvempia ideoita.

Video ei ole enää saatavilla

Katy Lied (1975)

Moni pitää Katy Liedia Steely Danin uran huippukohtana, paitsi bändi itse. Fagen ja Becker, joiden perfektionismi alkoi tässä vaiheessa muistuttaa enemmän vainoharhaa, vaativat sessiomuusikoilta kymmenittäin uusintaottoja ja levyä äänitettiin Hollywoodin studioilla elokuvakäyttöön tarkoitetuilla sound stageilla. Kaiken päätteeksi parivaljakko väitti viallisen DBX-portin pilanneen koko albumin soundin ja kieltäytyi kuuntelemasta valmista tuotosta. Levyn takakanteen laitettiin disclaimer-teksti viallisesta äänenkuvasta ja etukannessa tuijottaa hepokatti kuin sanoen: ”Mitäs kuuluu?” Kun jätetään moinen pakkomielteisyys omaan arvoonsa, on Katy Lied lähes täydellinen albumi. A-puolen sarja Black Friday, Bad Sneakers, Rose Darling, Daddy Don’t Live in That New York City No More ja Doctor Wu ovat varmasti parasta duon levyttämää musiikkia koskaan, edustaen kaikkea sitä, minkä Becker ja Fagen taitavat niin hyvin: pahasisuista boogierockia, Copacabana-letkeilyä, Dylania purkkapopiksi taivutettuna, alamaailmabluesia ja pehmosouliksi puettua beat-elegiaa vanhalle nistille. Sisäänpäinkääntynempi b-puoli kuitenkin vaatii veronsa. Any World (That I’m Welcome to) on kaunis, typeränkin suuri biisi, joka kuitenkin jää hyrräämään korvaetäisyydelle, mutta sen lisäksi loppu biisimateriaalista ei yllä alkulevyn 99/100-tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

The Royal Scam (1976)

Ennen äärimmäisen kiillotettuun myöhäiseen fuusiosoundiin siirtymistä Becker ja Fagen tekivät vielä yhden kitaralevyn. Countdown to Ecstasyn jälkeen Royal Scam on Steely Danin levyistä raskain ja funkkaavin antaen jopa viitteen siitä, miltä duo olisi saattanut kuulostaa, jos se olisi lähtenyt lopulta ajan nuorisomusiikin tielle: levyttämään äärimmäisen synkkää ja kyynistä diskomusiikkia alaviitteillä. Välityöksikin väitetty levy alkaa valikoimalla yhtyeen historian parhaita yksittäisiä kappaleita: hengästyttävä Kid Charlemagne on bändiä scorseselaisimmillaan kerratessaan Grateful Dead -hippikemisti Owsley ”Bear” Stanleyn vaiheita, vaikka kappaleen intensiteetti sopisi paremmin huumeparonin nousua ja tuhoa kuvaavan elokuvan taustalle. Larry Carlton soittaa täysin pitelemättömän kitarasoolon. Caves of Altamira on haikeudessaan vertaansa vailla vieden kuulijan kivikautisten elokuvien äärelle. Piiritystarina Don’t Take Me Alive puolestaan on yhtyeen blues-raitojen parhaimmistoa ja “I’m a bookkeeper’s son, I don’t want to shoot no one” -kertosäe on hykerryttävä. Alamaailma-teema kummittelee vielä viihdyttävässä Sign in Strangerissa, mutta viimeistään b-puolella Royal Scamin tenho joutuu hienoiseen laskusuhdanteeseen Nimikappale, Everyhing You Did ja etenkin Haitian Divorcen väkinäinen reggaekokeilu ovat laahaavia. Turhautunut, kireä funk lähes new wave -henkisten Green Earringsin ja The Fezin taustalla sen sijaan toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Show Biz Kids – vain vannoutuneille

Aja (1977)

Varoitus: hardcorepehmoilu alkaa tästä! Aja merkitsi Steely Danin projektin täydellistymistä. Se on äärimmilleen hiottua musiikillista minimalismia ja teknistä mekanismia. Kovanimisiä sessiomuusikoita marssitettiin studioon kymmenittäin, ottoja oton perään. Albumia voisi ehkä kutsua hissimusiikiksi, paitsi että tässä hississä matkustetaan letkeän verkkaisesti taskut täynnä setelitukkoja, nenä niiskuttaen, kohti ihan hiton ylhäällä olevaa kattoterassia. Onko Aja coolin ruumillistuma vai maailman kuoliaaksi tuotetuinta (”oikeilla” soittimilla soitetuttua) syntikkarockia – päättäkää itse. Black Cow, Deacon Blues, Peg ja nimikappale antavat vahvan näytön duon neroudesta, mutta matelevalla tahdilla ja dynamiikalla esitettyinä. Kaikessa geriatrisessa svengaavuudessaan Aja vaatii keskittymistä, hyvettä jota näinä hektisinä aikoina itsestään saa entistä tarkemmin etsiä. Nykypäivän vinkkelistä vaikutelma on lähes meditatiivinen, eikä syyttäminen käy heitä, joiden mielenkiinto herpaantuu a-puolen loppuun ehdittäessä.

Video ei ole enää saatavilla

Gaucho (1980)

Gaucho on periaatteessa sama levy kuin Aja, vielä piirun verran pidemmälle vietynä. Kumppanukset tajusivat kai itsekin vitsin käyneen vanhaksi ja pakkasivat kamansa pitkiksi venyneiden, vaikeiden ja tähtitieteellisen kalliiden levytyssessioiden jälkeen. Hey 19 ja Babylon Sisters kuuluvat toki niihin huippuraitoihin, jotka kuljettavat tämän levyn maaliin, mutta silti on vaikea välttää kyseenalaistamasta levyn tarpeellisuutta. Eikö Aja olisi riittänyt?

Video ei ole enää saatavilla

Bad Sneakers – coolin hautausmaa

Two Against Nature (2000)

Steely Danin paluulevy varustettiin perinteelle uskollisesti mahdollisimman epämääräisellä kansikuvalla. Tällä kertaa myös musiikki on yhtä särmätöntä ja mitäänsanomatonta kuin kansivalokuvan värit ja hailakat varjot. Grammyn Kid A:n nenän edestä napannut levy on läpeensä dempattu boho-setien uudelleenlämmittelyiltama, jonka hahmottomaksi pehmitetyn äänenkuvan alta kuultaa vielä sama entinen biisinkirjoitus, laimennettuna, vain pienissä yksityiskohdissa ajoittain maaliinsa osuvana. Vaikka nimikappaleesta ja Cousin Dupreesta haluaisikin pitää, yllätyksellisyys ja raflaava karisma ovat poissa. Tilalla on ajoittain noloja sanoituspätkiä ja fragmentaarisena eteneviä sävellyksiä haukottavan yleisvaikutelman luoden.

Video ei ole enää saatavilla

Everything Must Go (2003)

Pienehkö parannus Two Against Naturen jälkeen: Everything Must Go tuntuu henkisesti osuvan lähemmäs Steely Danin olemusta, mistä merkkinä vaikkapa sopivasti paheellisen ja samalla autuuden kuulokuvilla leikkivä, yllättäen Beckerin nasevasti tulkitsema Slang of Ages. Kaikessa soi silti väsyneen lätkimisen tuntu. Kokonaisvaikutelmana onkin Two Against Naturen tavoin turhakemainen jatko-osa yhdelle popin historian vaikuttavimmista menestystarinoista.

Video ei ole enää saatavilla

Saisiko olla hieman Metallican nussimaa metallikannusimaa?

Pikakelaus noin kahdenkymmenen vuoden taakse, kesään 1993. Metallica on juuri esiintynyt Oulunkylän tekojääradalla Helsingissä 28 000 ihmisen edessä. Koko yleisö on huutanut kurkkunsa kipeäksi Creeping Deathin (1984) c-osan ”die, die” -huutoja nyrkit tanassa karjuen. Nuori poika on todistanut tätä hämmentyneenä.

Olin juuri oppinut koulupäivien jälkeen tarmokkaasti korvakuulolta opetellen soittamaan Fade to Blackin (1984) kitaranäppäilyn nylonkielisellä Landola-kitaralla. Koko ansiokkaalla kahdentoista vuoden elämänkokemuksellani soitin mielestäni rumpuja, jos en paremmin kuin Lars Ulrich, niin ainakin yhtä hyvin.

Pikakelaus vajaan kahden viikon taakse, kesään 2013. On meneillään vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä Flow-festivaali. Olemme ystäväni luona valmistautumassa toisen festivaalipäivän koitoksiin kuuntelemalla Austraa, Disclosurea ja muita tapahtuman esiintyjiä. Haluamme kuitenkin kuunnella hetkisen verran jotain ihan muuta.

Laitan Master of Puppetsin päätöskappaleen Damage, Inc. (1986) soimaan. Alkaa runsain mitoin Metallicaa ja Guns N’ Rosesia sisältävä kuuntelupotpuri, jonka aikana huomaamme ystäväni kanssa laulavamme ulkomuistista biisien sanoja mukana ja olevamme hämillämme siitä, että osaamme muun muassa Blackenedin (1988) ja Harvester of Sorrow’n (1988) lyriikat ulkoa. Edelleen. Ja mitä luultavammin aina.

Metallica goes Lemmenpyssyt.

Metallica oli tiivis osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Metallican (1991), Master of Puppetsin ja Ride the Lightningin (1984) alkuperäisten ja kavereilta kopioitujen c-kasettien soidessa korvalappustereoissa tuli vietettyä lukemattomia iltoja, joina olisi pitänyt tehdä esimerkiksi matematiikan ja biologian kotiläksyjä. Vielä 1990-luvun puolivälissä bändin tekemisistä jaksoi innostua vilpittömästi, mutta kun seuraavat levyt eivät enää olleetkaan aiempien veroisia, mielenkiinto laantui. Metallican rinnalle 1990-luvun alkupuolella hivuttautunut musiikkityyli nimeltä grunge ja melodisemmat eepokset kuten Would?, Jeremy, Fell on Black Days ja Plush alkoivat viedä voiton.

Silti Metallican tärkeyttä ei voi koskaan kiistää. Edelleen ja varmasti joka kerta, kun yhtye julkaisee uutta materiaalia, annan levylle pienen mahdollisuuden tuntua ja kuulostaa yhtä merkittävältä kuin Metallica-albumit 20 vuotta sitten tuntuivat.

Eivät uutukaiset tietenkään siltä tunnu. Eivät ole tuntuneet mustakantisen, itsenimetyn albumin jälkeen. Vuodet ovat vierineet ja musiikkimaku-niminen lumipallo laajentunut niiden mukana.

Monille ikätovereille Metallica on yhtä merkittävä ja valtava musiikillinen muistijälki. Guns n’ Roses on sitä toki myös. Nämä kaksi yhtyettä tekivät vuonna 1992 stadionkiertueen yhdessä kolmannen minulle merkittävän yhtyeen, Faith No Moren kanssa. Kiertue oli epäonninen mellakoiden vuoksi keskeytyneine keikkoineen, ja se taukosi lopulta kokonaan James Hetfieldin poltettua pahasti kätensä Fade to Blackin pyroefekteissä kiertueen Kanadan-etapilla.

Yhdelle se lapsuuden ja nuoruuden merkittävin musiikillinen toteemipaalu oli Skid Row. Toiselle Mötley Crüe. Jollekin Extreme oli parasta ikinä ja joku tyyppi saattoi vannoa kuuntelevansa loppuelämänsä pelkkää Megadethia. Silti Metallican luoma yhteisöllisyys oli omaa luokkaansa.

Hoidetaan tärkein kysymys heti pois alta. Puidaanko tässä artikkelissa tapausta nimeltä Lulu? Ei. Tekstissä ei myöskään käsitellä Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin äänittämää S & M -albumia eikä paikoin oikein mainioita coverbiisejä ja muita singlejulkaisujen b-puolia sisältänyttä Garage Inc. -tuplalevyä.

Tässä artikkelissa käsitellään sen sijaan aivan liian pitkästi ja täydellisen tunnepitoisesti yli sata miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen valtavirtametalliveteraani Metallican studioalbumeja. Saatat miettiä, että miksi ihmeessä juuri nyt. Siksi, että heinäkuun 25. päivänä vuonna 2013 tuli kuluneeksi 30 vuotta yhtyeen debyyttialbumin Kill ’em Allin (1983) julkaisusta. Siksi, että yhtyeen keulahahmo James Hetfield täytti elokuun alussa 50 vuotta. Luokitteluperusteena käytetään Metallica-paidoista tuttuja sloganeita.

Metal Up Your Ass – trashjalometallinen kultakausi

Master of Puppets (1986)

Metallican paras albumi käynnistyy yhdellä hienoimmista alkusoitoista, joita maa päällään kantaa. Battery on yksi tärkeimmistä Metallica-kappaleista. Siinä on melankolista melodisuutta ja yhtäkkiä rullaamaan lähtevää aggressiivista heavymättöä. Metallica on soittanut tuon yhden maailman hienoimmista introista keikoillaan taustanauhalta ja lähtien soittamaan vasta nopean ja vihaisen osuuden alkaessa. Tämä ratkaisu on melkein kadottanut kappaleen gloorian, etenkin Porin Sonisphere-keikalla kesällä 2009, jossa rumpali Ulrich sotkeutui tahtikuvioissaan moneen otteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Master of Puppetsin nimibiisi on toki lähemmäs kymmenen minuutin mitassaan uljas, mutta myös yksi yhtyeen vuosien saatossa kuluneimpia biisejä. Tosin, kun kappale hiljenee c-osaansa, kylmiä väreitä on vaikea välttää.

Levyltä ei löydy heikkoa lenkkiä. Jopa takavuosina raskassoutuiselta ja vähän ahdistavalta tuntunut, H.P. Lovecraftin tarinoista innoituksensa saanut The Thing That Should Not Be sekä albumin mitäänsanomattomimmalta raidalta tuntunut Leper Messiah kuulostavat siltä, että ne ovat olennaisia kokonaisuuden osia.

Disposable Heroes on Ilmestyskirja nyt -elokuvan tunnelmissa liikkuva angstipurkaus ja päätösbiisi Damage, Inc. lopettaa levyn sulkemalla ympyrän samalla aggressiolla, millä Battery sen aloitti.

Levyn paras ja vuosien hellää kolhimista parhaiten kestänyt kappale on ehkä hieman yllättäen se, missä ei lauleta lainkaan. Orion on kahdeksan ja puolen minuutin pituinen instrumentaalikappale, jonka hidastempoista c-osaa Metallica soitti pitkään keikoillaan kunnianosoituksena vuonna 1986 yhtyeen Euroopan-kiertueella bussionnettomuudessa menehtyneelle basisti Cliff Burtonille. Kuluvan vuosituhannen puolella yhtye on soittanut Orionia koko komeudessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Ride the Lightning (1984)

Kuuntelin Ride the Lightningin edellisen kerran kokonaisuudessaan läpi yli kymmenen vuotta sitten. Pitkän tauon jälkeen levy kuulosti aluksi kömpelöltä ja kolkolta. Mariachi-kitaroilla alkava Fight Fire With Fire, levyn moniosainen ja pitkä nimibiisi, Ernest Hemingwayn romaaniin pohjautuva For Whom the Bell Tolls ja jopa ikisuosikkini Fade to Black kuulostivat hämmentävän huonolta. James Hetfieldin laulu kuulosti siltä, miltä se ensimmäisillä kahdella Metallica-levyllä pitkälti kuulostaakin: äänenmurroksesta kärsivältä teiniltä.

Yli vuosikymmenen mittaisen kuuntelutauon jälkeen kokonaisuus hämmensi, mutta toisella kuuntelulla palautuivat mieleen ne seikat, mitkä tekivät Ride the Lightningista muinoin Master of Puppetsin jälkeen sen toiseksi tärkeimmän Metallica-levyn.

Fade to Black. Nuoruudessa tuli joskus mietittyä, että mikä Ride the Lightningin, Master of Puppetsin ja …And Justice for Allin nelosbiiseistä on paras. Nyt väitän, että Fade to Black on voittaja. Welcome Home (Sanitarium) ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin ja lisäksi kyseisessä Ride the Lightningin nelosraidassa on yksi Metallican uljaimpia loppusoittoja kaksiäänisine kitarateemoineen. Nelosbiisitaistelun häviäjä on One, joka nyt vaan on edelleenkin melko loppuun kulunut tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

The Call of Ktulu. Cliff Burtonin, James Hetfieldin, Lars Ulrichin ja jo ennen debyyttilevyn julkaisua yhtyeestä alkoholiongelman takia erotetun Dave Mustainen säveltämäksi merkitty instrumentaalikappale, joka on saanut innostuksensa The Thing That Should Not Ben tavoin H.P. Lovecraftin kirjasta. Metallican huippukaudella instrumentaalibiisit ovat levyjensä avainkappaleita. Näin myös Ride the Lightningilla.

Creeping Death. Metallican stadionkeikkojen yleisin avausbiisi, jonka sanoituksessa liikutaan raamatullisissa sfääreissä Jumalan rangaistessa egyptiläisiä. Se yhteisöllisyyden tunne, mikä syntyy kymmenien tuhansien ihmisten laulaessa yhteen ääneen ”Die! Die! Die!”, se on hämmentävää, vähän huvittavaa ja hienoa.

…And Justice for All (1988)

Jos tämän albumin ja kolme vuotta myöhemmin julkaistun Black Albumin tuotannolliset ratkaisut voisi vaihtaa päittäin, niin …And Justice for All saattaisi olla vakava kilpailija Master of Puppetsille tärkeintä Metallica-levyä pohdittaessa. Mutta koska bändin itsensä yhdessä Flemming Rasmussenin kanssa tuottama albumi hautaa Jason Newstedin soittaman basson niin hiljaiselle, ettei sitä erota kuin muutamassa hassussa kohdassa, ei ”Justicesta” ole uhkaajaksi ”Puppetsille”. Albumin äänimaisema on niin kuiva, että se aiheuttaa isoina annoksina kuunneltuna jopa päänsärkyä.

Levyn kappalemateriaali on kuitenkin hyvää, jopa parempaa kuin Ride the Lightningilla. Sanoituksissa James Hetfield hyppää yhteiskunnallisten teemojen pyörteisiin. Avausraita Blackened huolehtii ympäristöstä, nimibiisi käsittelee korruptiota, Eye of the Beholder käsittelee sanan- ja ilmaisunvapautta ja hittibiisi One teemoittaa sodan kauhuja.

Onen video on Metallican ensimmäinen virallinen musiikkivideo. Ja Lars Ulrichin tuplabassorumpukomppi biisin c-osassa klassinen ilmarummutuskohta.

Video ei ole enää saatavilla

To Live is to Die on kolmen levyn ajan jatkuneen hienojen instrumentaalikappaleiden sarjan päätös. Edellisen levyn kiertueella kuollut basisti Cliff Burton on kreditoitu kappaleen säveltäjäksi yhdessä Hetfield–Ulrich-kaksikon kanssa. Kappaleen lopussa kuultava, Hetfieldin lausuma runo on saksalaisen runoilijan tekemä, mutta mukaan on ympätty muutama Burtonin kirjoittama lause.

”When a man lies he murders
Some part of the world
These are the pale deaths
Which men miscall their lives
All this I cannot bear
To witness any longer
Cannot the kingdom of salvation
Take me home”

Päätöskappaleessa Dyers Eve James Hetfield purkaa lapsuutensa traumoja raadollisella tavalla. Hetfieldin vanhemmat olivat erittäin uskonnollisia ja laulaja on käsitellyt perheasioita myös muun muassa kappaleessa The God That Failed.

…And Justice for All on levy, joka olisi ansainnut paremman tuotannon.

Nowhere Else to Roam – yksittäisiä helmiä sioille

Metallica (1991)

Ensimmäinen Bob Rockin tuottama Metallica-levy, joka tunnetaan myös nimellä The Black Album. Muun muassa Mötley Crüeta, The Cultia ja David Lee Rothia ennen Black Albumia tuottaneen Rockin tuotantojälki kuuluu eniten siinä, että albumin soundimaailma on ikään kuin vanhan trash-Metallican sekä pehmeämmän ja muhkeamman hevin risteytys. Tuotantoprosessi oli vaikea. Yhtye ja tuottaja ajautuivat jatkuviin erimielisyyksiin esimerkiksi siitä, että Bob Rockin mielestä James Hetfieldin sanoitukset eivät olleet tarpeeksi hyviä. Albumi miksattiin kolmeen kertaan.

Enter Sandman ja Nothing Else Matters olivat valtavia hittejä. Black Albumilta julkaistiin singleinä myös kappaleet Sad But True, Wherever I May Roam ja The Unforgiven. Thrashmetal-puristeille Black Album oli liian pop, ja monet väittivät tiukasti yhtyeen myyneen sielunsa hittilistojen saatanalle. Albumia on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kopiota ja Suomessakin yli 112 000 kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Metallican aka The Black Albumin suurin ongelma on sen pituus. Levy kestää yli tunnin, ja koska kappaleet eivät ole aiemmilta levyiltä tutuissa lähemmäs kymmenen minuutin mitoissa, albumi puuduttaa. Kyllä, Nothing Else Matters ja The Unforgiven olivat vakiokamaa diskoissa ja baareissa illan viimeisinä hitaina, mutta ne esittivät myös aiemmin näkemättömän, pehmomman puolen Metallicasta.

Kill ’em All (1983)

Metallican kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi, jonka nimeksi piti tulla ”Metal Up Your Ass”. Yhtyeen silloista levy-yhtiötä nimi ei miellyttänyt, kuten ei myöskään levyyn suunniteltu kansikuva, jossa vessanpöntöstä nousee tikaria pitelevä käsi. Albumin nauhoitussessioissa basisti Cliff Burton lausui jakeluyhtiön ihmisiin turhautuneena, että ”Kill ’em all”. Näin Metallican debyyttilevy sai nimensä.

Video ei ole enää saatavilla

Kill ’em All oli ensimmäinen hieman kaupallistakin menestystä niittänyt thrashmetal-albumi. Black Sabbath– ja Motörhead-vaikutteet kuuluvat pitkäsoitolla. Levyn biiseistä muutamat kuulostavat 30 vuotta julkaisunsa jälkeen melko verevältä.

Jos James Hetfieldin äänenmurroksen rajoilla tasapainoilevan laulun pystyy käsittelemään, muun muassa Raamatun Ilmestyskirjan neljästä hevosmiehestä kertova The Four Horsemen, moshaamisesta ja metallimusiikin kuuntelusta ammentava Whiplash ja viime vuosina Metallican keikkojen päätösbiisin viittaa kantanut kostoanthem Seek and Destroy ovat edelleen energisiä ja pienessä epävireydessään aika sympaattisia.

Birth, School, Metallica, Death – kajalia ja paluu juurille

Load (1996)

Huolimatta The Black Album -sessioissa ilmenneistä ongelmista Bob Rockin kanssa, Metallica jatkoi työskentelyä meriittilistaansa muun muassa nimen Bon Jovi lisänneen tuottajan kanssa. Jos Metallica-levy oli hieman yli tunnin mitassaan ylipitkä, Loadilla yhtye pisti vielä paremmaksi 79 minuutin kestollaan. Albumi on Metallican pisin studiolevy.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin hittejä olivat yllättävän lähelle perinteistä valtavirtapopia ja -rockia yhtyeen vieneet Until it Sleeps ja Hero of the Day sekä countryvaikutteinen ja huonona vitsinä hevimiespiireissä pidetty Mama Said.

Alun perin Load ja sitä seurannut Reload (1997) oli tarkoitus julkaista yhtenä tuplalevynä, mutta aikataulullisista syistä levyt julkaistiin vuoden välein. U2:n ja Depeche Moden hovikuvaajana tunnetuksi tullut Anton Corbijn otti albumin promokuvat, joissa nähtiin hevilettisten karjujen sijaan hiuksensa siistineitä rokkareita, joiden silmänalusiin stylisti oli maalannut hieman liikaa mustaa kajalia.

Lähes puolitoistatuntisen Load-show’n uumenista löytyy toimivien hittien lisäksi muutamia kelvollisia heavyrock-kappaleita, kuten King Nothing, Ain’t My Bitch ja Bleeding Me.

Death Magnetic (2008)

Metallican viimeisimmällä studioalbumilla – joka on yhtyeen pitkäsoitoista hieman yllättäen The Black Albumin jälkeen toiseksi myydyin Suomessa 80 000 kappaleen myynnillään – tuotannosta vastasi musiikkimaailman kultasormi Rick Rubin. Levyn kappaleista yksikään ei ole jäänyt unohtumattomasti mieleen, mutta That Was Just Your Life, Cyanide, The Day That Never Comes ja Broken, Beat and Scarred olivat kohtuullisen tyylikkäitä kumarruksia yhtyeen omalle menneisyydelle.

Video ei ole enää saatavilla

Tuottaja Rubin kuvaili haastatteluissa Death Magneticia ”Master of Puppetsin kirjoittamattomaksi puolikkaaksi”. Kappaleiden tunnelmassa on ehkä hieman samaa, mutta biisimateriaalin osalta kuvaus ei pidä paikkaansa.

Death Magneticilta löytyy kolmas ja toivottavasti viimeinen osa The Unforgiven -biisitrilogiaan, jonka olisi voinut alun perinkin jättää ihan vain siihen ensimmäiseen osaan.

Alcoholica – irralliset ja sekavat hämmentävyydet

Reload (1997)

Metallica on onnistunut urallaan tekemään lukuisten klassisten trashmetal-laulujen lisäksi ärsyttäviä kappaleita. Reloadin avausraita Fuel lukeutuu tähän joukkoon. Marianne Faithfullin vierailullaan kunnioittama The Memory Remains edustaa Reloadin toimivinta osaa, jo nimillään kulmakarvoja kohottavat Carpe Diem Baby ja Fixxxer taas sitä vastakkaista osastoa.

Video ei ole enää saatavilla

Tosiaan, se The Unforgiven II. Hienoa, että miehillä on tarina kerrottavana, mutta olisi sen kai voinut kertoa singlen b-puolellakin tai sillä ensimmäisellä hittikokoelmalla, jota bändi ei ole vielä urallaan julkaissut.

St. Anger (2003)

Pitkän Metallica-kuuntelutauon jälkeen St. Anger hämmensi todella isosti kurkkupurkkisoundeillaan. Avausraita Frantic toimi kunniallisesti, albumin nimibiisi oli ihan ok, mutta muilta osin St. Anger tuntui isolta hudilta.

Kun vielä samoihin aikoihin levyn julkaisun kanssa näki Some Kind of Monster -dokumentin kaikkine aikuisten miesten hiekkalaatikkoriitoineen, St. Angeriin oli hankala suhtautua.

Video ei ole enää saatavilla

Summa summarum. Metallicassa herättää eniten kunnioitusta se, että vaikka kappaleiden tempot heittelevät välillä omia tahtiaskelmerkkejään seuraavan rumpali Lars Ulrichin soiton myötä, muu bändi seuraa hänen välillä hyvinkin epäkeskoa rummuttamistaan millintarkasti. Jopa yhtyeen kultakaudella kappaleiden sovituksissa oli joko todella hienoja tahdillisia kikkoja tai sitten rytmiosasto yksinkertaisesti vain kiilasi tai soitti muuten väärin.

Sanojen lisäksi mieleen ovat jääneet pysyvästi rumpalin fillit ja iskut, jotka kuulostavat välillä menevän vähän sinne päin, mutta silti täysin loogisesti juuri niin. Eivät ne fillit ja iskut voisi mitenkään mennä ”oikealla” tavalla, kun ne menevät juuri noin täydellisesti.

Metallica on aina näyttänyt, mitä se on, kun lavalla on bändi, joka soittaa yhteen. Jäsenet paikkaavat toistensa mokia, ja homma pysyy kasassa. Välillä täpärästi, mutta pysyy kuitenkin.

On jännittävää nähdä, mitä Hetfield, Ulrich, soolokitaristi Kirk Hammett ja nykyinen basisti Rob Trujillo keksivät seuraavaksi. Nelikko on kiertänyt maailman halki jo soittaen kaikki kultakautensa levyt alusta loppuun ja lopusta alkuun. Toisaalta, itseni kaltaisia nostalgikkoja riittää keikkojen katsojiksi varmasti vielä pitkään.

Bonus!

Metallica on levyttänyt studioalbumien lisäksi useita onnistuneita coverversioita. Alkuperäistä kunnioittava luenta Thin Lizzyn Whiskey In a Jarista on yksi niistä.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan sarjaan kuuluvat Misfitsin Last Caressista ja Diamond Headin Am I Evil? -kappaleesta…

Video ei ole enää saatavilla

…sekä versio Queenin Stone Cold Crazystä.

Video ei ole enää saatavilla

Gösta. Hattu. Päästä.

Päällisin puolin Gösta Sundqvistia tavallisempaa heppua ei olekaan. Mutta Gösta ei ollut niin kuin muut. Resuisen risuparran ja pikkukaupungin ammattikoulun röökipaikan alkuasukkaan ulkomuodon taakse kätkeytyi Suomen historian monipuolisimpiin kuuluva renessanssimies. Monilahjakkuus, joka vaihtoi vaivattomasti taiteenlajia huumorikuunnelmista popmusiikkiin ja teatterista jalkapalloon.

Göstan monipuolisen lahjakkuuden ydin piili hänen pohjattomassa empatiassaan
ja kyvyssään omaksua omalla tavallaan uudet tai oudot asiat, oli kyseessä sitten ihmiskohtalot tai populaarimusiikin tyylivirtaukset. Empatian kohteena olivat tietysti useimmiten Göstan tarinoiden yleisimmät päähenkilöt: kansan syvien rivien erilaiset antisankarit. Tämän ihmisryhmän suuret surut ja pienet ilot innoittivat 16 äänilevyllistä katkeransuloista musiikkia, joka kohteidensa tapaan vuorottelee saumattomasti keskenkasvuisen alapäähuumorin ja pohjoisen ihmismielen pohjattoman haikeuden välillä.

Tarinankertojana Göstan suurin vahvuus oli kyky heittäytyä mitä erilaisempien kertojahahmojen asemaan. Hän lauloi niin laiminlyötyjen lapsien (Elämä ikkunan takana), perheensä hylkäävien äitien (Kerro terveiset lapsille) kuin seksuaalisuutensa kanssa tuskailevien nuorten (Poika nimeltä Päivi) suulla. Silti kaiken keskiössä ovat yleensä tuiki tavalliset akuankat ja homersimpsonit. Hyvää tarkoittavat hölmöt, joille jaettiin elämän korttipakasta epäkuntoinen tunneäly, tavallista heikommat henkiset taidot ja tilastotiedettä uhmaava epäonni.

Musiikillisesti Leavings ei ikinä hylännyt juuriaan. Kaikkia yhtyeen kuuttatoista levyä yhdistää täydellinen arvaamattomuus; rautalanka-iskelmästä mennään sujuvasti italodiskon kautta suureellisiin balladeihin ja siitä näppärästi ska-poljentoon ja synapoppiin. Tämä johtui Göstan pohjattomasta ruokahalusta uudelle musiikille. Hänen intohimonsa musiikilliseen tutkimusmatkailuun kuului esimerkiksi Radiomafian Koe-eläinpuistoradio–
ohjelman musiikkivalinnoista, joiden linjakas linjattomuus loi mahtavan vastakohdan ohjelman vähäeleiselle huumorille.

Koska Leavings teki musiikkia vain ja ainoastaan tallenteita varten, eikä uhrannut mahdollisuuksiaan livetilanteen rajoitteiden alttarilla, biisit rakentuivat aina pelkästään tarinan ehdoilla. Yhtyeen äänilevyt ovat kollaasimaisia kokemuksia. Jos yksittäisen kappaleen irrottaa kontekstistaan, on usein mahdotonta sanoa miltä aikakaudelta se on peräisin.

Vaikka Gösta jätti meidät aivan liian varhain, elokuussa 2003, hän jätti jälkeensä käsittämättömän rikkaan elämäntyön, josta on ammennettavissa uusia sävyjä ja tunteita vuodesta toiseen.

Tuhannen markan setelit

Häntä koipien välissä (1988)

Leavingsin kulta-ajan eli 1980-luvun loppupuoliskon kruununjalokivi. Levy, joka voisi olla minkä tahansa vuosikymmeniä toimineen bändin hittikokoelma tai Suomen kansan virallinen ääniraita.

Levyn avaava Teuvo, maanteiden kuningas tyhjentää pajatson ressuja myöten. The Smithsille syvästi velkaa oleva sävellys on Göstan nerokkuuden ytimekäs kiteytymä, jonka kerrostettu sovitus paljastaa yhä edelleen uusia puolia itsestään. Teuvon teksti on oppikirjaesimerkki siitä, miten hyvä tarina myydään todentuntuisilla yksityiskohdilla.
Katolleen kääntyvä auto ei ole mikä tahansa geneerinen menopeli, vaan nimenomaan Ford Anglia.

Levyn muut huippukohdat ovat Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen, joita paremmin ei köyhyysrajan alapuolella syrjäytyvän perheen tarinaa voi kertoa. Vaikka katajainen kansamme on brändännyt itsensä melankolian asiantuntijoiksi, ei näitä kahta teosta syvemmälle tragedian ytimeen voi sukeltaa.

Video ei ole enää saatavilla

Raparperitaivas (1991)

Leavingsin musiikki oli alusta asti kantaaottavaa, mutta hienovaraisella tavalla, tavallisten elämäntarinoiden näkökulmasta yhteiskuntaa kommentoiden.

Raparperitaivas-levyllä Gösta otti ensimmäisen kerran voimakkaammin kantaa kulutushulluuden ja suorituskeskeisyyden syöksykierteeseen, johon ihmiskunta oli heittäytymässä. Se toi raikkaan tuulahduksen lyriikoihin, joissa oli muuten tuttu, viiltävän sarkastinen ote. Levyn riipaisevin tarina on synkkä kertomus pikkukaupungin kahlitsemasta Mirandasta, johon jokainen pienessä kaupungissa ja valtavirran ulkopuolella elänyt voi samaistua.

Video ei ole enää saatavilla

Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen (1981)

Vaikka Suuteleminen kielletty olikin vahva avaus, paikan Leavings-levyjen kärkikastissa saa Juhani Merimaan kuvalla kansitettu Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen. Levyä kuunnellessa käy selväksi, että kaikki esikoislevyä kahlinneet estot, säännöt ja rajoitukset on paiskattu romukoppaan. Tuloksena on diskorockia, joka kelpaisi LCD Soundsystemin James Murphynkin levylautaselle (Pojat tanssimaan), Suomi-reggaen hienoin hetki (epäilyttävästi nimetty Nigger Jonas), upea Ennio Morricone -henkinen diskoinstrumentaali (Kolmen dollarin tähden), AOR-iloittelua (Tämä vaikea elämä) sekä Kuusumun Profeettaa nimensä ja musiikkinsa puolesta muistuttava Herra presidentti käy kuvauttamassa itsensä ja näkee unenomaisessa näyssä vanhan äitinsä.

Vaikea uskoa, että varovaisesti sovitetun ensilevyn ja tämän sekopäisen kokonaisuuden väliin mahtuu vain reilu vuosi.

Video ei ole enää saatavilla

Perjantai 14. päivä (1986)

Leavingsin kultakauden startanneen Perjantai 14. päivä –levyn merkillisin ominaisuus on, että se tehtiin kokonaan ilman rumpalia. Folk-henkinen levy on sovituksellisesti poikkeuksellisen yhdenmukainen, mikä vain alleviivaa sitä, miten käsittämättömän terävä Sundqvistin sävellyskynä vuonna 1986 oli.

Levyn avaava Kerro terveiset lapsille nostaa riman taivaisiin katkeransuloisella tarinalla perheensä jättävästä äidistä. Sävellyksen duurivoittoisuus vain syventää tarinan pakahduttavaa todenmakuisuutta.

Levyn jokainen kappale ansaitsisi tulla huomioiduksi erikseen. Liian vähän on kirjoitettu ainakin Surumetsien talvimorsiamesta, joka muistuttaa suureellisessa talvierämaatunnelmoinnissaan CMX:n mahtipontisimpia balladeita, eikä vähiten Ahti Marja-Ahon huikean jousisovituksen ansiosta.

Levyn akustisuudelle vahvaa kontrastia antaa lähes kansallislaulun asemaan noussut Pohjois-Karjala, jonka ”kotikylän Depeche Mode” –poljento tekee siitä jokaisen 1980-lukudiskon loppuillan villitsijän.

Video ei ole enää saatavilla

Rakkauden planeetta (1995)

Vaikka Leavingsin tuotantoa alkoi 1990-luvulla vaivata epätasaisuus ja vanhojen kaavojen
toistaminen, on Rakkauden planeetta harvinaisen eheä kokonaisuus. Sen huippukohdat vetävät vertoja yhtyeen mille tahansa mestariteokselle. Upean rehellinen popsävellys Kyykyssä sekä suomalaisin sävyin jälleen Depeche Moden kanssa flirttaileva Rakkauden työkalu ovat eturivin esimerkkejä yhtyeen täydellisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Sopivasti lihavat

Suuteleminen kielletty (1980) / Kadonnut laakso (1982) / Raha ja rakkaus (1985) / Musiikkiluokka (1989)

Käytännössä mikä tahansa näyte Leavingsin 1980-luvun tuotannosta kelpaa todisteeksi Gösta Sundqvistin neroudesta, mutta koska kaikkia levyjä ei voi ”tuhannen markan setelien” joukkoon valita, jää näiden neljän osaksi paikka kakkosketjussa.

Debyyttilevy Suuteleminen kielletty on kokonaisuutena vielä varovaisen yhtenäinen, mutta pakkaa sekoittaa tehokkaasti Tuhannen markan seteli. Jos kyseinen italodisco-instrumentaali syntyisi Brooklynissä Bushwickin kellarissa vuonna 2013, eivät Nuorgam, Pitchfork ja muu blogosfääri mistään muusta koko vuonna kirjoittaisikaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kadonnut laakso -levyltä löytyvä Rock on, Rudy on Göstan pikimustaa kerrontaa hirtehisimmillään. Leppoisasti rullaava rockabilly-kappale kertoo musertavan tarinan itsemurhan tehneen tyttöystävän miehestä. Musiikin ja lyriikan vastakkainasettelu pysäyttää joka kerta.

Video ei ole enää saatavilla

Raha ja rakkaus -levyn avaava Poika nimeltä Päivi käsittelee julkaisuajankohtaansa nähden huomattavan rohkeaa aihetta ja avaa Leavingsin pelin synapopkentällä, jolle yhtye palasi vuosien varrella usein menestyksekkäästi temmeltämään.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikkiluokan helmi on täysin virheetön popmestariteos Unelmia ja toimistohommia, joka voisi olla kansainvälisen tason klassikko — vaikka sanoituksen kohtalaisen karkea kielenkäyttö laulusta pitämisen hieman vaikeaksi tekeekin.

Video ei ole enää saatavilla

Ihan tavalliset tennissukat

Varasteleva joulupukki (1990) / Turkmenialainen tyttöystävä (1993) / Käärmenäyttely (1996) / Kerran elämässä (1998)

1990-luvulla Göstan hittipumppu alkoi yskiä. Vaikka yhtye onnistuikin ajoittain tekemään loistavia levyjä, kuten Rakkauden planeetan tai Raparperitaivaan, taso laski vääjäämättömästi. Yksittäisistä onnistumisista huolimatta levyjen kuunteleminen kokonaisuuksina alkoi olla haastavaa. Anarkistisesta seikkailunhalustaan tunnetun yhtyeen musiikki alkoi hakeutua yksiulotteisempiin ja arvattavampiin uomiin myös tuotannoltaan ja sovituksiltaan.

Katolleen kääntyneet angliat

Bulebule (2000) / Onnen avaimet (2002) / Hopeahääpäivä (2003)

Uusi vuosituhat ei ollut Leevi and the Leavingsille armollinen, mutta 2000-luvun levyistä vain Bulebule on kuuntelukelvoton kokonaisuus. Tuntui, että Gösta oli sanonut sanottavansa. Sävellykset olivat heikkoja hiilipaperikopioita vanhoista ideoista ja sovituksissa mentiin siitä mistä matalalle asetettu rima oli turvallisinta alittaa.

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Nuorgamin printissä, jossa se on kuvitettu Leevi and the Leavings luottotaiteilijan Mikko Kurenniemen piirtämien levynkansien luonnoksilla.

Tänään 16.8.2013 tulee kymmenen vuotta Gösta Sundqvistin kuolemasta.

Slayer: myhäilyä, irvistelyä ja niittejä jo vuodesta 1981.

Vuonna 1981 Kalifornian Huntington Beachissa perustettu Slayer on kovimman asteen metallin arvostetuimpia nimiä. Se on vaikuttanut lukemattomiin yhtyeisiin, pääasiassa kaikkein kiivastempoisimman ja väkivaltaisimman metallin saralla.

Bändi sai alkunsa vahvasti Venom-vaikutteisena koplana, joka pyrki lähinnä olemaan saatanallinen versio uuden aallon brittiläisesti heavysta. Ensilevynsä jälkeen se kehittyi kiivaasti piiskaavaksi thrash-koneeksi, jonka intensiivinen ilmaisu on toiminut thrash ja death metalin kulmakivenä, ei vähiten sotaa, kuolemaa ja paholaismaisia säkeitä vilisevien sanoitustensa ansiosta.

Irvistykset, kajalit, nahkavermeet, niitit, ristit nurinpäin, verta ja uhrattava neitsyt. Nuoret herrat King , Hanneman, Lombardo ja Araya näyttävät heavy metal- yhtyeen promokuvan mallia uransa alussa.

Slayerista ei yleensä juuri puhuta rippijuhlien kahvipöydässä, sillä sen sanoma on äärimmäisen uskontokriittistä, olkoonkin että vihan  ja halveksunnan kohteena on pääasiassa amerikkalainen pinnallinen tapausko yhteiskunnallisine heijasteineen. Ssarjamurhatematiikan, veren, kuoleman, uskonnon halveksunnan ja sodan kauhujen taustalla lymyää silti inhimillisyyden arvostus. Esimerkiksi laulusolisti Tom Araya on julkisesti katolilainen ja kertoo sanoitusten peilaavan yhteiskunnan pimeätä puolta. Vaikka bändin ilmaisussa lyriikat jäävät – tai tulee jätettyä – usein omaan arvoonsa, niiden viiltävyys on oleellinen osa kokonaisuutta.

Ja ne kokonaisuudet on poikkeuksetta verhottu toinen toistaan häiritsevämpiin kansiin. Kannet kuitenkin sopivat musiikin ja sanoitusten kanssa saumattomasti yhteen, aivan hassunkurisesta ensilevystä lähtien.

Slayerin repivässä soinnissa on elementtejä Dischargen hard core -punkista, Judas Priestin uuden aallon heavy metalista sekä ylikierroksille vedetystä Venomin proto-black metalista. Tässä kombinaatiossa ei ole mitään miellyttävää tai mukavaa, vaan se on äärimmäistä tykitystä, jonka viehätys on juuri sen periksiantamattomassa äärimmäisyydessä. Tästä syystä se ei ole koskaan saavuttanut oikeastaan minkäänlaista suosiota metallipiirien ulkopuolella.

Yhtye on thrash ja speed metalin ”neljän ison” joukossa Anthraxin, Megadethin ja Metallican kanssa. Se on musiikillisesti ja sanoituksiltaan kirkkaasti näistä ilkein ja tyylillisesti tinkimättömin. Tämä ilmenee jo yhtyeen siloittelemattomasta logosta, joka soveltuu esimerkiksi muita paremmin ihoon viillettäväksi – tai miekoin muodostetun pentagrammin sisään tungettavaksi, ja vielä metallisen kotkan rintaan.

Toisin kuin kolme muuta, Slayer ei koskaan antanut myöten ajan virtauksille tai kosiskellut suurta yleisöä melodioilla tai sliipatulla tuotannolla. Slayer on aina paahtanut vihaisesti kaasu pohjassa karjuen, levyillään liiemmin uusiutumatta tai suotta ilmaisunsa rajoja venyttämättä.

Slayerin ilmaisussa on paljon tunnistettavia elementtejä joita on yritetty kopioida useiden yhtyeiden toimesta, siinä täysin onnistumatta. Yksi näistä on kitaristikaksikko Kerry Kingin ja Jeff Hannemannin saumaton yhteistyö: lentokonelaivueelta kuulostava riffisahaus, klassiseen tapaan tuplatut lead-osiot ja vimmaisen kaoottisina vuorottelevat soolot – jotka ovat käytännössä kautta uran olleet samanlaisia kitaran kauhunhuutoja.

Kitaroiden tärykalvoja silpovan riivinnän lailla yhtyeelle leimallista on chileläissyntyisen Arayan laulu. Uran alkutaipaleella mies yritti ajoittain vielä tavoitella Rob Halfordin kiljahtelevia otteita, mutta on sittemmin pitänyt lähinnä rähisevää komentoa. Melodinenkin ulosanti mieheltä tosin luonnistuu mainiosti, ja se kantaa useita yhtyeen klassikkokappaleita. Arayan myhäilevä lavapreesens tuo omalaatuisen kierteen bändin liveolemukseen.

Yhtä olennaisena elementtinä yhtyeessä on kuubalaistaustainen Dave Lombardo ja hänen ”hämmästyttävät lentävät jalkansa”. Aikanaan nopeusrajoja rikkoneen miehen tiukassa soitossa on metallirumpaleille harvinaista svengiä. Miehellä on myös ainutlaatuinen tyylitaju – joka ei tarkoita vähäeleistä soittoa vaan yliampuvia fillejä ja epäsovinnaisia rumpusovituksia. Lombardon 1990-luvun alussa korvannut Paul Bostaph hävitti yhtyeen soitosta sen rullaavan ilmavuuden, mutta hetkensä tämänkin likaisesti roiskivalla soitolla on.

Siloposkinen yhtye uuden rumpalinsa kanssa vuonna 1992: King Raiders-paitoineen, Araya, Paul Bostaph, Hanneman.

Ohessa on esitelty Slayerin tuotanto, joka on tässä vaiheessa uraa hyvä laittaa järjestykseen: pääasiallinen biisintekijä, kitaristi Hanneman kuoli toukokuussa 2013, vain 49 vuoden ikäisenä. Lisäksi tiet alkuperäisen rumpalin Lombardon kanssa erkanivat jälleen kerran, joten seuraava albumi, jos sellaista tulee, on tähänastiseen verrattuna korkeintaan puolikkaan Slayerin tuotos.

On selvää, että Slayer on nyt rampautunut pahasti, mutta tulivoimaa laulaja-basisti  Arayan ja kitaristi Kingin yhtyeessä varmasti riittää yhä.

Habitukseltaan hajanainen mutta soitannollisesti yhä räjäyttävä originaalikokoonpano 2000-luvulla: Araya-Hanneman-Lombardo-King.

Slayer levy levyltä.

Klassikot

Slayerin uralle mahtuu yksi suorastaan legendaarinen ja mullistava tuotos ja kaksi kivenkovaa klassikkoa. Tämä uskomattoman kovatasoinen levytroikka on yhtyeen keskeisintä materiaalia, ja tuskin löytyy montakaan vakavasti rässäämiseen suhtautuvaa metallifania, jonka hyllyssä ei näitä kolmea levyä ole. Siltä varalta, ettet lukeudu heihin, tästä luonnehdinnat.

Reign In Blood (1986)

Rate your Music -keskiarvo: 4,06

Tästä levystä Slayer muistetaan ikuisesti. Kieltämättä syystäkin, sillä levy on uraauurtava monessakin mielessä. Siitä on sanottu paljon ja moneen kertaan: Kuinka ensi kertaa bändin kanssa työskennelleen Rick Rubinin tuotanto nosti sen tehon aiempiin tuotoksiin verrattuna aivan eri tasolle. Sen kuiva, kova ja erotteleva soundi oli jotakin aivan muuta kuin kaiulla kuorrutetut aikansa heavy metal -levyt. Kuinka sen musertava vauhti puristaa raivon ja kauhun 28 minuuttiin, levyn alussa ja lopussa sijaitsevien pidempien klassikkobiisien väliin. Kuinka se muutti metallikentän intensiteettitason kertaheitolla.

Sanoituksiltaan suorasukainen Reign In Blood viiltää ihmiskunnan haavoja auki. Angel of Death kertoo natsitohtori Mengelestä, ja kappaleen ansiosta bändiä on syytelty natsimyönteisyydestä, minkä kopla on tietenkin aina kiistänyt. Nimikappale Raining Bloodin lisäksi hidas mutta nopea Postmortem on levyn eittämätön klassikkobiisi. Mutta mitä näitä luettelemaan, joka ainoa raita tällä levyllä on timanttia, ja kokonaisuus mitä nautittavin turpasauna.

Video ei ole enää saatavilla

Postmortem – Epidemic Live 1986

South of Heaven (1988)

Rate your Music -keskiarvo: 3,93

Slayer ei ole ollut erityisen kameleonttimainen tuotannossaan. Niinpä South of Heaven on sen katalogissa tyylillisesti suurin poikkeama. Levy seurasi äärimmäistä Reign In Bloodia, ja koska bändi ei olisi voinut ylittää jo aikanaan klassikkostatukseen noussutta levyä, se käänsi ilmaisunsa miltei päälaelleen. Nyt mukana on runsaasti melodiaa ja ilmavaa soittoa ajoittain huomattavan hitaalla tempolla.

South of Heaven on yhtyeen monipuolisin ja kuulijaystävällisin levy. Siinä aggressio on maltillisempaa ja rehevien melodioiden synkkyys tarttuu korviin erittäin tehokkaasti. Ärjynnän sijaan Araya laulaa miltei kaikki kappaleet, joten biisien tarttumapinta on yhtyeelle suorastaan huikealla tasolla: näistä kappaleista voi hyräillä muutakin kuin riffejä.

Aikanaan varauksellisen vastaanoton saanut South of Heaven on subjektiivisesti ajatellen Slayerin paras levy. Siinä on hiomatonta särmää, jossa melodiat ja riffit toimivat erinomaisesti yhteen luoden pahaenteisen mutta mukaansatempaavan tunnelman. Levy svengaa thrash-kiekoksi erinomaisesti, suurimmilta osin Lombardon hitaammillakin tempoilla mainiosti groovaavan soiton ansiosta.

Kappaleista esiin on nostettava huikean nimibiisin ja livesetissä edelleen kulkevan Mandatory Suiciden lisäksi hyytyvän veren lailla valuva Spill the Blood, joka on kitaranäppäilyineen lähimpänä yhtyeen balladia – joita bändi on kertonut vihaavansa. Myös Judas Priest -cover Dissident Aggressor istuu kokonaisuuteen ja tuo hersyvällä tavalla esiin yhtyeen perimän.

Mainittakoon että näihin aikoihin bändi levytti tuottaja Rick Rubinin painostuksesta erinomaisen version Iron Butterflyn In a Gadda-da Vida -psykerock-klassikosta. Bändin mielstä se oli karmivaa paskaa ja kappale haudattiin Less than Zero -elokuvan soundtrackille.

Video ei ole enää saatavilla

Mandaroty Suicide  Live 1988

Seasons in the Abyss (1990)

Rate your Music -keskiarvo: 3,98

Kun Slayer oli kolunnut ilmaisunsa äärilaidat ja todennut homman toimivan kummallakin taholla erinomaisesti, se hioi näistä synteesin. Seasons In the Abyss on monessa mielessä Slayerin esimerkillisin teos: se on soundillisesti napakin ja soitannollisesti jotakuinkin uskomaton. Se yhdistelee vimmaista thrash-piiskausta (Hallowed Point, Born of Fire) ja hitaampaa, melodista liekitystä (nimikappale, Dead Skin Mask) pääosin joltisenkin maltilliseen tempoon. Bändin ehkä tunnetuin kappale War Ensemble ikimuistoisine rumpuvälikkeineen avaa pelin, ja komeasti avaakin.

Video ei ole enää saatavilla

 Seasons in the Abyss

Loistavat

Aivan klassikkotason tuntumaan yltäviä tai vain kiivaasti tajuntaan potkivia kiekkoja Slayer on julkaissut useammankin. Bändin tasalaatuisuutta (vai -paksuutta?) kuvaa se, että näitä on uran jokaiselta kolmelta vuosikymmeneltä.

Decade of Aggression – live (1991)

Rate your Music -keskiarvo: 3,99

Siihenastisen uran hieno summaaja ja erinomainen livelevy virheineen kaikkineen käy edelleen yhtyeen best of -kokoelmasta. Debyytin biisit kulkevat jo slayermaisella vaihteella, eikä muidenkaan kappaleiden tempo jää levyversioita hitaammaksi. Tämä ilmenee siinäkin, että War Ensemblen bassaritulitus ei pysy vauhdin matkassa. Asenne on kohdallaan, ja asiallisestihan yhtye livenä takoo, kuten olen itsekin monella keikalla todistanut.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: South of Heaven

Undisputed Attitude (1996)

Rate your Music -keskiarvo: 2,93

Suotta väheksytty cover-levy on sopivassa henkistä etukenoa vaativassa tilanteessa – esimerkiksi lenkillä tai autoillessa – silkkaa rautaa. Pääasiassa punk-covereita sisältävä levy runnoo rujosti ja asenteella esimerkiksi DRI:tä, Stoogesia ja Minor Threatia, joista jokainen istuu bändin saastaisesti rynnivään tatsiin erinomaisesti.

Muutenkin yhtyeen soinnissa aina mukana tarponut d-beat ja kolmen soinnun sahaaminen kuulostaa varsin erinomaiselta. Alusta loppuun adrenaliinia ryöpyttävän levyn riemukkaimpia hetkiä ovat mukaansatampaava luenta Mr Freezestä (Dr. Know), I Hate Yousta (Verbal Abuse) ja Richard Hung Himselfista (D.I.).

Mukana on myös kaksi Hannemanin 1980-luvun puolivälin sivuprojektin Pap Smearin biisiä, jotka ovat laadukasta crossover thrashia nekin. Levyn päättää ”ainoa Slayer-raita”, Gemini, monimutkainen mutta mainio biisi, jonka yhtye tuntui kirjoittavan Diabolus in Musica -levylle uudelleen nimellä Overt Enemy.

Video ei ole enää saatavilla

 I Hate You

God Hates Us All (2001)

Rate your Music -keskiarvo: 3,1

Vimmaa ja asennetta, joka tiivistyi yhtyeen raskaimmassa levyssä myös musiikillisesti onnistuneella tavalla. Bostaphin aikaisten levyjen ehdoton kuningas, joka nosti Slayerin musiikillisilta alamailta jälleen kohti valtaistuinta ja suuren yleisön tietoisuuteen. Eturintamassa levyllä ovat vimmainen avauskappale Disciple ja tarttuvahko videobiisi Bloodline, rockaava New Faith, yhtyeen raskain kappale Cast Down ja loppukaneettina armoton thrash-piiska Payback.

Video ei ole enää saatavilla

Christ Illusion (2006)

Rate your Music -keskiarvo: 3,31

Kun Dave Lombardo palasi Slayerin riveihin ja uutta materiaalia saatiin kuulolle, pettymyksen tuntemuksilta ei voinut välttyä. Yhtye syöksi edelleen kiivasta ja ilkeää riivintää, eikä vanhasta rullaavuudesta tuntunut olevan jäljellä järin suuria rippeitä. Aivan kuin yhtye ei olisi uskaltanut päästää irti Bostaphin aikaisessa tuotannossa hyväksikäyttämästään ääri-intensiivisyyden tukijalasta, joka söi musiikillista sävykkyyttä. Kappaleissa ei turhia kikkailla tai hempeillä, vaan vauhti on päällä ja irvistys on tiukka.

Ajan mittaan levy on kuitenkin osoittautunut kohtuullisen moniulotteiseksi kaikesta kiivaudestaan huolimatta. Slayer sai myös odottamatonta kunniaa levystään: alkuperäiseltä levyltä Eyes of the Insane palkittiin Grammylla 2007, toisen painoksen bonusraita Final Six sai saman pystin 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Cult

World Painted Blood (2009)

Rate your Music -keskiarvo: 3,28

Tuorein Slayer-levy on toisaalta ehtaa tavaraa d-beateineen ja mielipuolisine sooloineen, toisaalta kokeellinen ilmiö erikoisine tuotantoineen ja epätavanomaisine sovitusratkaisuineen. Bändi kumartelee omaan menneisyyteensä esimerkiksi lainaamalla Angel of Deathin riffiä, mutta myös koluaa ilmaisunsa oudompia sopukoita varsin syvältä.

Haastava ja osin progressiivisia sävyjä viiltävään piiskaukseen naittava kokonaisuus on varsin vakuuttava: ei monikaan yhtye liki 30 vuoden uran jälkeen pysty tekemään näin omaehtoista ja intensiivistä levykokonaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

 World Painted Blood

Hyvät

Huonoja levyjä Slayer ei ole – ehkä debyyttiä lukuunottamatta – tehnytkään, mutta vähemmän loistavia joukossa on muutama. Nämä asettuvat yhtyeen käynnistysvaiheeseen sekä metallin pula-aikaan, 1990-luvun puolivälin tietämille, kun Dave Lombardo oli poissa yhtyeestä ja metalli ylipäätään oli vähintäänkin epämuodikasta musiikkia.

Haunting the Chapel -ep (1984)

Rate your Music -keskiarvo: 3,87

Pian debyytin jälkeen julkaistun eepeen avauskappale Chemical Warfare on yhtyeen ensimmäinen sairaan kova biisi. Se esittelee valmista Slayer-sapluunaa: sahariffiä kiivaasti tampatulla skank-biitillä, avosoinnuilla aukeavaa kertsiä ja tuplabassarein jyrättyä c-osaa. Toimii. Livehommissa yhä mukana raahattu Captor of Sin (eli juomaveikkojen suussa väännettynä chapter of gin) ei ole erityisen kova, vaikka sisältääkin ikimuistoisen lainin ”Your skin turns to leather”.

Video ei ole enää saatavilla

Chemical Warfare (Live 85)

Live Undead -live ep (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,69

Ensilevyn ja yhden ep:n jälkeen julkaistun studioliven mielekkyys on paperilla jokseenkin kyseenalainen. Debyytin laiskanpulskeat kärkikappaleet saavat kuitenkin ansiokkaan viiltävää Slayer-käsittelyä useampia pykäliä korkeammalle ruuvatusta temposta. Yhtyeen ilmeisesti ensimmäisestä kappaleesta, Aggressive Perfectorista, vauhdikas liveluenta viistää minuutin pois.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Die by the Sword

Hell Awaits (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,81

Yhtyeen toinen kokopitkä on selkeästi vasta kirkastuvan vision mukainen. Kumiseva tuotanto ei saa kappaleita täyteen iskuun, mutta vankka asenne energisestä levystä leiskuu. Myös biisien muoto ja sisältö ovat jo irtautumassa klassisen heavy metallin ikeestä.

Tom Arayan ankeasti kaiutettu laulu on lähinnä röhähtelyä, joten kuolometallin syntyyn on tälläkin levyllä osansa, myös vauhdikkaiden ja rakenteiltaan monimutkaisten kappaleiden kannalta. Sanoituksiltaan levy on kylmäävää nimibiisiä lukuun ottamatta b-tason kauhukuvastoa. Kokonaisuudesta välittyy tuomiollinen maailmanlopun tunnelma, etenkin kun levyn päättävä Hardening of the Arteries päättyy kiekon avaukseksi asetellun nimikappaleen jylhään jytistelyyn.

Väärinpäin kuiskituilla sanoilla (”join us”) pahaenteisesti alkava nimikappale on edelleen tavallinen keikan aloitusbiisi ja myös yksi yhtyeen parhaista kappaleista. Myös Necrophiliac on jäänyt elämään yhtyeen livesettiin. Still Reigning -dvd:llä Araya esittelee kappaleen tavoilleen uskollisena myhäillen: ”Now it’s time for a love ballad. This is a song about older women, the kind you find six feet underground.”

Video ei ole enää saatavilla

Hell Awaits live 85

Divine Intervention (1994)

Rate your Music -keskiarvo: 3,3

Bostaphin tulikaste osui vuosille, jolloin metalli oli alamaissa eikä Slayerin paalutus enää ollut tyylisuuntausten mukaista. Levyn aloituskappale on oudosti klenkuttava Killing Fields. Omituisesta alusta levy kuitenkin lähtee loppujen lopuksi ihan asialliseen liitoon.

Hitaasti ja painajaismaisesti vellovan nimikappaleen lisäksi mieleen jääneisiin kappaleisiin lukeutuvat piiskaava Dittohead ja pahaenteisesti mateleva 213.

Video ei ole enää saatavilla

Serenity in Murder

Diabolus In Musica (1998)

Rate your Music -keskiarvo: 2,85

Nu metal -vaikutteista on tämän levyn kohdalla kiristelty hampaita, mutta eivät ne järin selkeinä otteina kuulu: alas viritetyt kitarat tosin jynssäävät pidempiä sointukuvioita kuin kiivaina thrash-aikoina ja tempot ovat maltillisempia, mutta ilkeää ja soundeiltaan harvinaisen räkäistä menoa on tarjolla.

Perinteisempää Slayeria edustaa miltei kaikkia yhtyeen kikkoja kokeileva Perversions of Pain. Desire on levyn pakollinen vaanintakappale. Stain of Mind ja Death’s Head edustavat puolestaan ajalle tyypillisempää jytkivää riffimyllytystä.

Levy on tuotannollisesti kohtuullisen omituiselta kuulostava eikä muistuta suttuisuudessaan Slayerin kultakauden levyjä kuin etäisesti. Mainittakoon että bassorummut kuulostavat kung fu -elokuvasta sämplätyiltä.

Jonkinlainen merkki kriisistä levyllä oli se, että sen kannessa ei ole klassista Slayer-logoa edes tarrana. Tähän aikaan metalli oli Kornin kaltaisten nimien varassa ja Slayerin visio tylpimmillään. Vankkumatonta vakaumusta intensiteetillä paiskottuun metalliin yhtye silti kunniallisesti edustaa tässäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Bitter Peace

Vanha kehno

Show No Mercy (1983)

Rate your Music -keskiarvo: 3,76

Slayerin debyytti on tietynlainen klassikko uran aloittaneena ja vaikutusvaltaisena levynä. Musiikillisesti se ei ole kuitenkaan järin relevantti – paitsi niiden mielestä, jotka pitävät Metallican Kill ’Em Allia tai Anthraxin Fistful of Metalia oikeasti hyvinä levyinä.

Nestori Arayaa lukuun ottamatta alle kaksikymppisten jannujen bändi ei tiedä ollako lintu vai kala: ollako paha mutta melodinen NWOBHM-bändi, hurjaa heavy-tursketta, vai jotakin muuta. Levy on sointupohjaista heavya, jota höystävät runsaat melodiset kitaratikkaukset Judas Priestin tyyliin. Naurettavat sanoitukset tai ankeasti kaiulla pilattu äänikuva eivät auta asiaa.

Pahasti Venom-vaikutteisen heavy metal -mätkytyksen joukossa kiivas ja ilkeä nimikappale on ainoa, joka oikeasti enteilee Slayerin tulevaa riivintää. Sen tempo on ainoa, joka päästää yhtyeen tuttuun lentoon; muuten levy tamppaa lähinnä laiskanletkeää humppatahtia. Teknisesti yhtye kuitenkin suoriutuu oivallisesti, kenties Arayan räähkivää laulusuoritusta lukuun ottamatta.

Livevakioita tältä levyltä ovat Die By the Sword, Black Magic ja The Antichrist. Tavanomaisesti nämä ovat kuitenkin olleet livesettien kaljanhaku- tai skippauskohtia.

Video ei ole enää saatavilla

Black Magic Live 1983

”Ensin pienet blossit. Sitten saatan vaikka tappaa sinut, koska olet niin kaunis.”

22.9.1957 Australiassa, Warracknabealissa syntynyt Nicholas Edward Cave on rockin suurimpia kulttiartisteja kautta aikojen. Caven tuimailmeinen, vanhahtavalla tavalla synkkä hahmo on tuttu monelle sellaisellekin, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet herran musiikkia. Hän on niitä rockin aatelisia, jotka ovat kyenneet raivaamaan itselleen pysyvän paikan siellä, missä artistin on luultavasti mielekkäintä olla – ”vaihtoehtoisten” nimien terävimmässä kärjessä, mutta kaukana niistä kuvioista, joissa tavoitellaan ykköshittejä ja miljoonien albumimyyntiä.

Tällainen ei onnistu ilman selvää, välittömästi tunnistettavaa visiota, mutta yleensä se ei onnistu myöskään ilman rohkeutta kehittää tuota visiota, antaa sen elää ajan mukana. Cavella tätä rohkeutta on ollut. Helmikuussa ilmestynyt Push The Sky Away kuulostaa kovin erilaiselta kuin Birthday Partyn ensilevytykset, mutta oletettavasti ummikkokin löytäisi niistä jotain samaa – vaikkapa taustalla jonkinlaisena pohjavireenä aina kulkevan ruhjotun bluesin. Tai sitten ihan vain Caven artistipersoonan, läsnäolon. Se on jotain epämääräistä ja hankalasti käsitteellistettävää, mutta kyllä sen aistii. Kaksikymppinen Cave oli vihaisempi ja enemmän sekaisin kuin 55-vuotias, mutta melodraaman ja mustan huumorin yhdistäminen ja maailman rujon laitapuolen tarkasteleminen leimaa lähes kaikkia hänen tekemisiään.

Tässä vaiheessa on todettava, että kuten eräissä aiemmissakin diskografiajutuissa, nyt on kyse melko kritiikittömästä fanin ylistyslaulusta. Caven musiikki on seurannut minua lähes 18 vuoden ajan, siitä asti, kun Where The Wild Roses Grow -murhaballadi ensimmäisen kerran osui silmiini MTV:n videovirrassa. Jotkin Cave-levyt ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, mutta yhtään keskinkertaista en onnistu varsinaisten studioalbumien joukosta löytämään. On myös huomattava, että fanienkin keskuudessa on helppo saada aikaan kiivas väittely eri pitkäsoittojen meriiteistä – yhdelle hurja varhaistuotanto on sitä ainoaa oikeaa, toinen arvostaa 2000-luvun ”kypsää” Cavea.

Tämä diskografia on järjestetty osin vähän mielivaltaisestikin kolmeen eri ”paremmuuskategoriaan”, mutta olen pyrkinyt esittelemään artistin uran eri vaiheita tasapuolisesti ja kuvailemaan, millaisissa tunnelmissa milloinkin liikutaan.

Lukija voi sitten tehdä omat arvostelmansa. Kuunneltavaa lähes 35 vuoden tuotannossa riittää.

Olen rajannut artikkelin käsittelemään ensisijaisesti Bad Seedsin ja Grindermanin studiolevyjä. Nekin muodostavat nälkävuoden mittaisen julkaisuluettelon, jonka lisäksi Cave on puuhaillut ennen Bad Seedsiä ja myöhemmin siinä ohessa kaikenlaista muutakin. Sitä sivutaan lopussa lyhyesti.

 Tutustu näihin heti

 The Firstborn Is Dead (1985)

Bad Seedsin toinen levy jalostaa esikoisella hahmotellut ideat kiteytyneempään ja vähemmän kaoottiseen muotoon. Tässä vaiheessa Cave ei oikeastaan ajatellut biisilähtöisesti – tai ehkä Firstbornin pitkät, narkoottisesti matelevat goottibluesit pitäisi mieltää biisien luurangoiksi, tarkoituksella lihoista kalutuiksi. Levyn tekemisen aikaan Cave pyöri Berliinissä huumekoukussa ja kehitti pakkomielteen Amerikan syvän etelän mytologiseen maisemaan ja jostain syystä erityisesti Elvikseen. Uhkaava avausraita Tupelo, vaihtoehtoinen luomiskertomus ja albumin kirkkain yksittäinen helmi, innoittuukin juuri kuninkaan synnyinyöstä ja hänen kuolleena syntyneestä kaksoisveljestään.

Yleensäkin Cave ja hyytävän vähäeleisesti soittava yhtye maalaavat synkkää ja surrealistista kuvaa kammottavaksi vääristyneestä bluesmaisemasta. Kun sekaisin oleva taiteilijamme kanavoi sokeaa blueslegendaa Blind Lemon Jefferson -mestariteoksella, tuntuu kuulijastakin siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

The Good Son (1990)

Viisi vuotta myöhemmin Caven biisinkirjoitustyyli oli kehittynyt pari astetta perinteisempään suuntaan ja Bad Seedsin soundi rikastunut ja saanut uusia sävyjä. The Good Son saattoi järkyttää tuonaikaisia Cave-faneja jo avausraidallaan: Foi Na Cruz on harras, kuorostemmoille sovitettu laulu, joka kuulostaa lähinnä virreltä. Seesteinen rakkausballadi Ship Song lie ollut vielä kovempi pala, mutta sävellyksen yksiselitteinen hienous silasi siitä nopeasti Cave-klassikon. Toinen ikivihreä on pitkäaikaisen sidekickin Blixa Bargeldin kanssa duetoitu The Weeping Song – kosketinvetoinen herkistely sekin, mutta tekstiltään pykälää vittumaisempi.

Koko albumi on timanttisten sävellysten juhlaa, ja toki esimerkiksi maanisella The Witness Song -bluesvariaatiolla annetaan palaa jyrkemmälläkin otteella. Cave-levyksi The Good Son on suorastaan valoisa, ja se kuulostaa joka nuotiltaan huiman innoittuneelta. Tässä vaiheessa miehen uraa paras mahdollinen veto.

Video ei ole enää saatavilla

Henry’s Dream (1992)

Neil Youngin luottotuottajana kunnostautuneen David Briggsin kanssa tehty The Good Sonin seuraaja on sikäli mielenkiintoinen levy, että tiettävästi Cave itse ei sitä juuri arvosta. Egot taisivat törmäillä albumia tehtäessä. Briggs harrasti tunnetusti rujoa soundimaailmaa, ja edeltäjäänsä verrattuna Henry’s Dream onkin romuluinen ja kolkko teos, kuin preerian autiokaupungin laitamilla ympäripäissään hortoileva langanlaiha saarnamies. Sen vinoutuneet ja Caven mittapuullakin synkät tarinat hyötyvät kuitenkin tästä kuivakkuudesta.

Puhtaasti biisimateriaaliltaan levy ei ehkä ole miehemme parhaita – kun kappaleita on vain yhdeksän, Christina The Astonishing -pyhimystarinan sisällyttäminen joukkoon ei tunnu mielekkäältä – mutta kokonaisuus toimii ja kouraisee. Dynamiikkaa tuo sitten levyn loppupuolella yksi Caven upeimmista romanttis-traagisista balladeista, mustan samettinen Loom Of The Land.

Henry’s Dream saattaa olla levy valikoituun makuun, mutta ansaitsee paikkansa diskografian kärkipäässä siksikin, että se on ehkä viimeinen albumi, jolla kuullaan alkuaikojen sekopäissään hourailevaa ja aidosti pelottavaa Cavea. Mikä ei tietenkään tarkoita, että hyvä musiikki olisi loppunut tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Let Love In (1994)

Nimittäin heti seuraava Bad Seedsin studiolevy on se, jonka ase ohimolla tivattaessa nimeäisin Caven kirkkaimmaksi mestariteokseksi. Millään muotoa seestynyttä Cavea ei tämäkään rakkauden, kuoleman, päihteiden ja väkivallan täyttämä laulukokoelma edusta, mutta täyteläinen, iso soundi jatkaa sillä tiellä, jolle oli jo The Good Sonin myötä astuttu.

Toinen albumia leimaava seikka on artistin tuolloinen asuinkaupunki, slummien ja kuolemanvaarallisten rikollisten São Paulo. Let Love In on puolillaan tarinoita tosielämän rikoksista ja väkivallasta, vaikka esimerkiksi ikimuistoisella Red Right Handilla aihepiiri saakin vanhatestamentillista myyttistä hohtoa. Silti albumin tekstit tuntuvat todellisemmilta ja enemmän moderniin maailmaan kytkeytyviltä kuin 80-luvun Caven visiot vanhasta, verenkarvaisesta kansantarinoiden maailmasta.

Ennen kaikkea Let Love In on silti käytännössä täydellinen biisikokoelma, jonka tyylillinen skaala ulottuu ylellisesti sovitetuista balladeista vimmaiseen rokkaukseen. Tällä levyllä klassisen kauden Bad Seeds on jumalaisimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

No More Shall We Part (2001)

Tuottelias artistimme piti vuosituhannen vaihteessa uransa pisimmän levytystauon: neljän vuoden aikana ilmestyi vain kokoelma, jolta ei löydy uusia biisejä. Paluu tapahtuikin melkoinen magnum opus kainalossa. No More Shall We Part on levy, joka ei taida miellyttää jääräpäisimpiä Birthday Party -faneja, mutta allekirjoittaneelle se näyttäytyy hätkähdyttävän laulunkirjoitus- ja sovitustaidon lopputuloksena.

Toisin sanoen se jatkaa musiikillista päälinjaa, jonka Cave oli valinnut jo vuosia aikaisemmin – mutta kerrontaperspektiivi on nyt erilainen. Vereslihaisen henkilökohtaisen The Boatman’s Callin jälkeen lauluntekijä on saanut omat asiansa järjestykseen ja vetäytynyt ikkunaansa tarkkailemaan maailman kauneutta ja julmuutta. Upea avausraita As I Sat Sadly By Her Side valaisee juuri tätä ulkopuolelle asettuvaa näkökulmaa. Toki esimerkiksi nimiballadi kuulostaa vilpittömältä, joskin hieman vittumaiselta uskollisuudenvalalta, mutta siinäkin pääosaan nousee ihan vain taito kirjoittaa tällainenkin laulu.

Kuvaan kuuluu, että levyn pääosin pitkät biisit kulkevat hautajaiskulkueen hitaudella ja määrätietoisuudella. Rokki ei todellakaan soi. Instrumenteista pääosassa ovat koskettimet. Viileän analyyttinen tummasävyisyys saattaisi vieraannuttaa, ellei Cave taustajoukkoineen olisi niin kertakaikkisen hyvä siinä, mitä tekee.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihin seuraavaksi

Your Funeral, My Trial (1986)

Anakronistisessa tupla-ep-formaatissa aikanaan julkaistu levy toimii cd-bonuksineen hyvin tavallisena albuminakin. Pääosin se on loogista jatkoa ensimmäisille Bad Seeds -levyille – tumma kauneus vuorottelee raivopäisen kohkaamisen kanssa – mutta synkeän pidättelevä nimiballadi viittoo tietä eteenpäin.

Ennen kaikkea julkaisu kannattaa kuitenkin ottaa haltuun huikean The Carnyn takia. Junnaava folk-eepos on Caven uran parhaita biisejä, muodoltaan täysin omaperäinen ja tekstiltään miehen Southern Gothic -pakkomielteen ällistyttävä huipentuma, jota voisi analysoida loputtomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Tender Prey (1988)

Levy sijoittuu täsmällisesti varhaisen Bad Seeds -musiikin ja The Good Sonin väliin. Sen bluesrockit ovat aiempaa jäsentyneempiä, ja lomassa kuullaan balladeita, jotka ovat melodisia, mutta edelleen poikkeuksetta synkkää kertomaa. Materiaali on keskimäärin erittäin hyvää, mutta albumi muistetaan ennen kaikkea The Mercy Seat -klassikosta, joka on kiistatta Caven elämää suurempia biisejä eikä tyhjenny mihinkään parin virkkeen kuvaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Murder Ballads (1996)

Oma Cave-fanitukseni alkoi siis tästä, ja ensi-ihastuksella on toki aina paikkansa ihmisen sydämessä. Murder Balladsia on silti hieman hankala rankata tiettyyn kohtaan Caven diskografiaa. Ainakin se poikkeaa kaikista muista Bad Seeds -levyistä. Se on konseptin ehdoilla tehty albumi, ja itse konseptihan on nerokas: kommentoida, päivittää ja laajentaa Cavelle rakasta murhaballadiperinnettä.

Levyllä on useita klassikoita, mutta varsinkin loppupuolella, biisimateriaalin tason hieman notkahtaessa, se tuntuu huonona päivänä lähtökohtiensa vangilta. No, Murder Balladsia ja sitä iki-ihanaa villiruusubiisiä on ainakin kiittäminen miehen musiikin tuomisesta lukemattomiin uusiin korviin.

Video ei ole enää saatavilla

The Boatman’s Call (1997)

Murder Balladsia seurasi vain vuoden kuluttua lähtökohdiltaan täysin päinvastainen levy. Useammankin huonosti päättyneen naisjutun innoittama The Boatman’s Call on syntynyt ilmeisen pakottavasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Paljaat tunteet vaativat ilmiasukseen paljasta musiikkia: albumi on vähäeleinen, karu, niukasti säestetty, täysin akustinen ja koostuu pelkistä balladeista. Kannen rehellisen rosoinen mustavalkokuva Cavesta kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Into My Arms ja pari muutakin biisiä ovat klassikkoja, ja Caven kyky sanallistaa tällaiset helposti kliseiden armoille joutuvat tunteet herättää kunnioitusta. Toisaalta The Boatman’s Call on kiistatta melko raskasta kuunneltavaa, eikä sovi ihan mihin tahansa tilanteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Abattoir Blues / Lyre Of Orpheus (2004)

Kuten nimi antaa ymmärtää, tässä on kyse periaatteessa kahdesta levystä, jotka julkaistiin samassa paketissa. Voi toki kysyä, onko se kuulijan näkökulmasta eri asia kuin tupla-albumi.

No, useimmat cd-aikakauden tuplalevyt ovat huonoja ideoita, mutta Cavella oli menossa tuottelias kausi, eikä yhteensä 17 biisin mittainen paketti ole mikään hahmoton möhkäle. Biisimateriaalin puolesta se on itse asiassa parasta 2000-luvun Cavea. Tyylillinen kirjo ulottuu rockin runttauksesta viihteellisiin balladeihin, mutta lähes kaikki toimii sataprosenttisesti. Leimallisena mausteena useassa biisissä kuullaan gospel-kuoroa, joka vie varsinkin hiuksia nostattavan hienon O Children -synkistelyeepoksen uudelle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Push The Sky Away (2013)

Ensimmäinen Bad Seeds -levy viiteen vuoteen vei Caven lauluntekoa taas uuteen suuntaan. Levyn vähäeleinen ilmaisu ja puolittain puhutut lauluraidat karttavat niin ilmeisintä melodisuutta kuin räväkkää bändimusisointiakin. Kestokuuntelussa albumi osoittautuu vangitsevaksi ja yhä uusia hienovaraisia yksityiskohtia sisältäväksi. Cave on monella biisillä sarkastisimmillaan, mutta kauneuttakin löytyy riittämiin. Omaperäinen ja erinomainen levy, joka voi nousta lopulta diskografiassa vaikka kuinka korkealle.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihinkin

From Her To Eternity (1984)

Bad Seedsin debyytti on kaoottinen, raivopäinen, uhkaava ja epätoivoinen levy, joka on varmasti kuulostanut juppiaikakauden nousuvaiheessa toiselta planeetalta tulleelta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole, monin paikoin vaikuttavaa kylläkin. Hiipivä versio Leonard Cohenin Avalanchesta ja levyn kohokohdaksi nouseva nyrjähtänyt nimibiisi tarjoavat hieman tarttumapintaa. Cd-painokselta löytyy myös samoihin aikoihin singlenä ilmestynyt, yllättävän perinteinen tulkinta Elviksen In The Ghettosta.

Video ei ole enää saatavilla

Kicking Against The Pricks (1986)

Cave tykkää levyttää covereita ja on siinä lajissa vielä aika hyväkin. Esimerkiksi B-Sides And Rarities -boksilta löytyvä tulkinta Neil Youngin Helplessistä on loistava, ja onhan niitä versioita tunnetusti itse albumeillakin. Kicking Against The Pricks koostuukin sitten pelkästään covereista, eikä ole tarpeellisinta Cavea. Ei se silti huonokaan ole, joskin pari vetoa olisi voinut karsia.

Helmistä esimerkiksi vanhan Muddy Water -bluesin melodramaattinen sovitus on loistava. Vastaavia obskuriteetteja voisi olla enemmän. Sen sijaan Hey Joen uusi kerranta ei tuo maailmaan mitään olennaista lisää.

Video ei ole enää saatavilla

Nocturama (2003)

Kaksijakoinen levy, jonka balladiosasto lipsahtaa välillä yllättävän pliisun viihteellisyyden puolelle, mutta joka sisältää toisaalta tulenpalavan raakaa rokkausta (Dead Man In My Bed ja15-minuuttisessa älyttömyydessään huikea Babe I’m On Fire). Eihän tämäkään ole lähelläkään paskaa, mutta Bad Seedsin levyistä olen tottunut pitämään Nocturamaa vähiten hienona.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman (2007)

Myöhempien aikojen Bad Seedsin jäsenistä koottiin erillinen äijätrio, jolle Cave kanavoi testosteroninkatkuisen materiaalinsa. Grinderman ammentaa bluesperinteestä ja meluisammasta rockista ja äijäilee ohjelmallisesti, mutta itseironisesti. No Pussy Blues on jo klassikko, mutta ensimmäisen Grinderman-levyn materiaali on muutenkin vahvaa, ja seassa on sopivina annoksina seesteisyyttäkin. Hieno levy, ehkä paras tähän viimeiseen kategoriaan päätyneistä.

Video ei ole enää saatavilla

Dig, Lazarus, Dig! (2008)

Viimeistään Push The Sky Awayn ilmestyessä alkoi tuntua siltä, että tätä lähes yhtä erinomaista albumia vähän aliarvostetaan. Meno on maksimalistisempaa kuin tämän molemmin puolin ilmestyneillä Grinderman-levyillä, mutta kupletin juoni on silti pitkälti rock. Tekstit virnuilevat vinosti niin uskonnolle kuin taiteilijan ja yleisön suhteellekin, hienoja biisejä riittää. Ehkä levyn ongelmaksi koettiin, ettei se edusta Caven tuotannossa mitään tiettyä ääripäätä tai tunnu muutenkaan statementilta.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman 2 (2010)

Partaisten ja rasvaisten äijien kakkoslevylläkin on ystävänsä, ja kyllähän näistä tyypeistä ääntä lähtee toisellakin kierroksella. Oma ongelmani albumin kanssa johtuu biisien puutteesta. Joku voisi väittää tätä pointin hukkaamiseksi – lienee makuasia, pitääkö tämänsorttista runttausta ilman kuningaskappaleita mitenkään äärettömän kiinnostavana. Joka tapauksessa allekirjoittaneen soittimessa Grinderman 2 on viettänyt vielä selvästi vähemmän aikaa kuin Nocturama.

Video ei ole enää saatavilla

Muut tekemiset

Boys Next Door ja Birthday Party

Caven ensimmäisen levyttäneen bändin Boys Next Doorin albumi Door (1979) on paikoin oikeinkin hyvää uutta aaltoa tai post punkia. Ei se aikakauden muun vastaavan kaman seasta silti kummemmin erotu. Caven myöhemmiltä tekemisiltä se ei kuulosta juuri lainkaan.

Hyvää syntymäpäivää sinulle, rakkain…

Boys Next Door muuntautui pikaisesti Birthday Partyksi, jonka kolmen albumin ja muutaman ep:n mittaisella tuotannolla onkin sitten vankka klassikkomaine. Yhtye kehitti autotallirockista ja bluesista maanisen, junnaavan ja vankkumattoman epämelodisen ja äänekkään mutaation, joka tekee vaikutuksen silkalla intensiteetillään. Bad Seedsistä Birthday Party eroaa keskeisimmin siinä, että se oli niin sanotusti oikea bändi ja teki musiikkiaan bändisoiton ehdoilla. Caven vauhko vokalistipersoona vie hommaa eteenpäin, mutta laulunkirjoittajana hän löysi itsensä vasta omilleen lähdettyään.

Birthday Partyn albumeista paras on se viimeinen, Junkyard (1982), joka hetkittäin ennakoi jo tulevaa, jäsennellympää ilmaisua. Sen täydennykseksi kelpaa vaikkapa 90-luvun alussa julkaistu Hits-kokoelma, jonka nimi on kyllä harvinaisen epäkuvaava. Useimmat yhtyeen huippuhetkistä se kuitenkin sisältää.

Video ei ole enää saatavilla

Live ja kokoelmat

Bad Seedsiltä on julkaistu yksi virallinen livelevy, Live Seeds (1993). Se onkin erittäin hyvä lajissaan: tämä oli klassisen kokoonpanon kulta-aikaa, ja Cave tuntuu usein olevan tulossa stereoista ulos. Paikan päällähän tämä meininki olisi tietysti pitänyt todistaa. Mukana on muualta löytymätön ja hyvä versio Nina Simonen Gold Ringistä.

The Best Of (1998) ei sisällä uusia biisejä ja soveltuu lähinnä lahjaksi äidille tai seurustelukumppanille, jota yrität koukuttaa Caven musiikkiin. Sitä vastoin kolmen levyn B-Sides And Rarities (2005) on ehdottoman suositeltava. Silloin, kun single oli vielä voimissaan, Cave haaskasi pikkulevyille tolkuttoman nerokkaita biisejä. Esimerkiksi villiruususingleltä löytyvä The Ballad Of Robert Moore And Betty Coltrane olisi varmaan Murder Balladsin paras esitys, jos se olisi albumille päätynyt. Lisäksi mukana on useita soundtrackeille ja tribuuttilevyille tehtyjä, enimmäkseen oikein hyviä covereita.

Grinderman 2 RMX (2012), remix-levy Caven ehkä vähiten nerokkaasta levystä, on omituinen idea. Kiekko on silti ihan kiinnostava ja ainakin riittävän erilainen kuin alkuteos.

Video ei ole enää saatavilla

Elokuva ja kirjallisuus

Soundtrackien parissa Cave on puuhaillut jo 90-luvun alusta asti, ja näitä on julkaistu levyinäkin. No, te tiedätte, millaisia soundtrack-levyt ovat. Harvoin ne ovat tarpeellisia leffasta irrotettuna. Joitakin yksittäisiä olennaisuuksia löytyy, esimerkiksi The Proposition -soundtrackilta (2006) löytyvä Rider Song on hieno biisi.

Mainittu pätkä oli Caven debyytti käsikirjoittajana, ja tämäkin rooli häneltä näyttäisi taittuvan hyvin. Niin Proposition kuin Lawlesskin (2012) ovat toimivia väkivaltaisia rymistelyjä, toinen Australian, toinen syvän etelän takamailta. Testaamatta on, sujuisiko muunkinlainen ilmaisu.

Kirjallisuuden puolella Cave on poikennut mukavuusalueeltaan kauemmas. And The Ass Saw The Angel -esikoisromaanin (1988) hallusinatorinen delta-angsti tosin liikkuu pitkälti samoissa tunnelmissa kuin ensimmäiset Bad Seeds -levyt. Ei mikään helppo kirja, mutta varsin väkevä. 20 vuotta myöhemmin The Death Of Bunny Munro (2009) olikin sitten jotain aivan muuta. Hirtehinen ja groteski äijäilysatiiri sisältää hauskat hetkensä, mutta ei se nyt kovin suurta kirjallisuutta ole.

Aivan lopuksi mainittakoon vielä elokuviin liittyen yksi olennainen Cave-hetki: Bad Seedsin live-esitys From Her To Eternitystä Wim Vendersin klassikkoleffassa Der Himmel über Berlin (1987). Kohtaus löytyy vaikkapa YouTubesta ja on varmasti parhaita livemusiikin käyttöjä elokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Queen. Ylivoimainen.

Diskografioiden niputtaminen on tarpeeksi vaikeaa minkä tahansa bändin kohdalla. Tämän jutun kirjoittamista aloitellessani alan tuntea olevani pesunkestävä idiootti, kun olen tullut luvanneeksi käsitellä Queenin tuotantoa, tuota musiikkihistorian mahdollisesti liukkainta ankeriasta.

Queen oli yhtye, jossa neljä lähes tasavahvaa ja omaleimaista biisinkirjoittajaa hurjasteli mahtipontisuuden valtateillä parin vuosikymmenen trendien ohi onnistuen yhtäaikaisesti pitämään kiinni omasta identiteetistään ja tarttumaan lähes erehtymättömästi kulloisenkin ajan estetiikkaan.

Kun suurin osa 1970-luvun hard rock ja glam -dinosauruksista kulahti 1980-luvulle tultaessa jonnekin relevanssihorisontin tuolle puolen, Queen haki vauhtia ensin yhdysvaltalaisen mustan musiikin kautta ja sitten syntetisoiduin soundein, joilla tuona pastellisävyisenä vuosikymmeninä tahkottiin dollareita.

Juurevaa rokkia ihannoineen Roger Taylorin (rummut), vuosikertafolkia sekä mahtipontisia kitaravalleja arvostaneen Brian Mayn (kitara) ja tanakasti funkia valkoisen nörttimiehen habituksella tykittäneen John Deaconin (basso) lisäksi Queeniin kuului tietenkin yhtyeen kiistaton keulakuva, johtohahmo ja kiteytymä, vuonna 1948 Sansibarissa syntynyt Farrokh Bulsara, jonka maailma muistaa nimellä Freddie Mercury.

Juuri Freddien käsittämätön skaala laulajana, esiintyjänä, mediahahmona ja säveltäjänä vei Queenin musiikkihistorian lehdille yhtenä kunnianhimoisimmista yhtyeistä koskaan. Poikkeuksellisesti Queenin musiikillinen kunnianhimo ei koskaan estänyt sen tuotannon veitsenterävää hitikkyyttä. Tästä parhaana todisteena toimii yhtyeen maailmanlaajuinen läpimurtohitti Bohemian Rhapsody, jonka lähes kuusiminuuttista, kokonaan popkappaleen kaavaan roskakoriin heittävää sekopäistä neroutta tuskin tarvitsee enempää analysoida.

Koska Queen ei koskaan pelännyt uusiutua levyjen välissä, saati vaihtaa tyyliä radikaalisti jopa levyn sisällä, on albumeita vaikea asettaa järjestykseen. Tavallaan niistä jokainen ansaitsee vähintään kuusi tähteä viidestä.

Kuningattaret

Innuendo (1991)

On erittäin lohdullista, että yhtyeen traagisen lopun joutsenlauluksi sai jäädä näin uskomattoman komea teos, joka on yhtäaikaisesti yhtyeen uran summaus ja sen vieminen täysin uudelle tasolle.

Nimikappale Innuendo on yhtyeen onnistunein rock-vaatteisiin puettu miniooppera sitten Bohemian Rhapsodyn, ja Show Must Go On vastaavasti viimeisiään vedelleen suurmiehen katkeransuloisen eeppinen voimannäyttö ja rakkaudenosoitus elämäntyötään kohtaan.

On hankala kuvitella Freddien tehneen albumia käytännössä viimeisillä voimillaan. Levy tihkuu elinvoimaa, luovuutta ja intohimoa – joko Freddien terveydentilasta huolimatta, tai juuri sen ansiosta. Koko yhtye selvästi halusi jättää arvoisensa testamentin ja onnistui siinä täydellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

A Night At The Opera (1975)

Pelkkä Bohemian Rhapsody oikeuttaa tälle levylle korkean sijan, mutta koko muukin albumi noudattaa samaa totaalisen varomattomuuden ja raja-aidoista välinpitämättömyyden kaavaa kuin sen keskeisin teos.

Aina Seasize Rendezvousin skifflemäisestä iloittelusta ’39:n kohtalokkaaseen folkiin ja Love Of My Lifen pakahduttavasta romanttisuudesta Lazing On A Sunday Afternoonin brittiläiseen kabaree-hassutteluun levy on kuin soundtrack johonkin täysin käsittämättömään elokuvaan tai omituisen yhtenäinen kokoelmalevy kymmeneltä eri bändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sheer Heart Attack (1974)

Hieman aliarvostettu ja Night At The Operan varjoon jäänyt levy, jolla yhtye tietyssä mielessä puhkesi lopullisesti kukkaansa. Ensilevyjen suoraviivainen glamrock alkoi rönsyillä jokaiseen loogiseen suuntaan. Lopputuloksena oli kollaasi mahtipontista kitarajumaluutta (Brighton Rock), Metallicalle coveroitavaksi kelvannutta proto-NWOBHM:ia (Stone Cold Crazy), Flaming Lipsin 2000-luvun tuotannon esiasteelta kuulostavaa sekoilua (In The Lap Of The Gods) ja yllin kyllin teatraalisuutta (Killer Queen).

Video ei ole enää saatavilla

A Kind Of Magic (1986)

Kaikkien Queenin 1980-luvun hienojen puolien upea kiteytymä, joka toimii eräänlaisena varjo-soundtrackinä Russell Mulchanyn fantasiaklassikolle Highlander – Kuolematon, sillä suurin osa levyn kappaleista soi kyseisen elokuvan taustalla ja niiden lyriikat sivuavat elokuvan teemoja.

Albumin kappaleissa Queen saavuttaa jotain Highlander-teemaan sopivaa universaalisuutta, jossa upeat popmelodiat, mystiset tunnelmat ja estoton musiikillinen leikittely lyövät kättä harmoniassa.

Keskeisiä teoksia A Kind Of Magicillä ovat Brian Mayn upea sinfoninen balladi Who Wants To Live Forever, maailmojasyleilevä Friends Will Be Friends ja rennon aikuismaisesti rokkaava One Vision.

Video ei ole enää saatavilla

Kuninkaat

News Of The World (1977)

Tavallaan News Of The World lunastaa paikkansa musiikkihistorian albumien kuningasluokassa pelkästään avauskaksikkonsa turvin. Tappavan tehokkaista avausraitoja löytyy historiasta yllin kyllin, mutta kun albumi polkaistaan käyntiin We Will Rock You / We Are The Champions -kaksikolla, ei keskusteltavaa juuri jää.

Ikävä kyllä kun koko potti lyödään pöytään jo starttiruudussa, jää muu levy hieman jälkeen ja paikka Queen-tuotannon kirkkaimmassa kärjessä saavuttamatta. Toki John Deaconin hieno Spread Your Wings sekä punk-henkisesti kohkaava Sheer Heart Attack hieman yrittävät taistella levyn puolesta, mutta sen on lopulta tyydyttävä paikkaan kärjen tuntumassa.

Video ei ole enää saatavilla

A Day At The Races (1976)

A Night At The Operan ”pikkuveli”, joka oli Queen-skaalalla melko turvallinen jatko edeltävälle levylle, aina kansitaidetta myöten.

A Day At The Races on kuitenkin ehjä kokonaisuus, jolta nousi esiin yksi Queenin kestävimmistä ikivihreistä, etenkin Atlantin länsirannalla: Somebody To Love.

Avausraita Tie Your Mother Down on kuin uhmakas todiste, että Queen osaa rockata suoraviivaisesti erittäin kulmikkaan ja haastavan Night At The Operan jälkeenkin. Bändi onnistuu tässä täydellisesti, sillä kyseessä on yksi sen uran vahvimmista rokkirykäisyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Queen (1973)

Vaikka yhtyeen ensilevytys ei vedäkään vertoja monelle yhtyeen myöhemmälle levytykselle, se on debyytiksi häkellyttävän kypsä. Etenkin Liar ja Keep Yourself Alive antavat osviittaa korkeuksista, joihon tämä nelikko tulisi jatkossa nousemaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Works (1984)

Levy, jolla Queen loi lopullisesti nahkansa 1980-lukulaisena hittikoneena. Heti avausraidalla Radio Ga Ga tehdään selväksi, että bändi on valmis pysymään ajanmukaisena ja tekemään isoja hittejä muuttuvaan maailmaan. Toisaalta Roger Taylorin rumpujen tilalla sykki yhä enenevissä määrin kaimansa Roger Linnin suunnittelema LinnDrum ja taajuuskaistan alakerrassa oli John Deaconin basson vahvana haastajana analogisyntetisaattorien mekaanisesti pumppaavat arpeggiot.

Yhtye kommentoi tätä kahtiajakoa melko kärkevästi kappaleella Machines (Or ’Back to Humans’), jossa Freddien kerrostetut lauluharmoniat pitävät ihmisten puolia synteettistä taustaa ja Roger Taylorin ohjastamaa vocoder-robottia vastaan.

Albumin unohtumattomin hetki oli kuitenkin visuaalinen: edes edistyksellisyyden illuusioon kietoutunut 1980-luku ei ollut täysin varautunut I Want To Break Freen videoon, jossa kaikki yhtyeen jäsenet näyttävät olevan erittäin kotonaan ristiinpukeutuneina hahmoinaan.

Video ei ole enää saatavilla

Prinssit

The Game (1980)

1980-luvun porteilla Queen kävi ylivoimaisesti amerikkalaisimmillaan. Soul, funk olivat uineet osaksi yhtyeen DNA:ta, ja bändi selvästi ihannoi Grease-musikaalin ja Elviksen karkkivärisiä ja 1950-lukulaisia maailmoja.

The Gamen iättömimmäksi teokseksi jää John Deaconin funk-taidonnäyte Another One Bites The Dust, jonka ansiosta monet Yhdysvalloissa luulivat Queenin olevan musta yhtye. Single saikin aikoinaan merkittävää radiosoittoa juuri mustaan musiikkiin keskittyvillä asemilla. Syystäkin.

Myös Dragon Attack on komea todiste siitä, että nämä brittiläiset valkolaiset osasivat totisesti svengata rotunsa perimmäisestä kankeudesta huolimatta.

Mustien rytmien vastapainoksi Game tarjoilee myös yhtyeen valkoisinta musiikkia: Crazy Little Thing Called Love on suora pastissi 1950-luvun viattomasta amerikkalaisesta rokkenrollista, jossa torttutukat riiaavat kesämekkoisia kultakutreja drive-in-elokuvateatterien hämärissä tai dinereiden vilkkuvien neonkylttien loisteessa. Freddien Elvis / Gene Vincent -imitaatio on vähintäänkin huvittava, mutta varsin hurmaavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

The Miracle (1989)

The Miracle on kaksijakoinen levy. Tavallaan se tuntuu nopeasti ja helposti tekaistulta kokonaisuudelta, joka polkaistaan käyntiin lähes käsittämättömän (hyvässä ja pahassa) hassuttelukaksikon Party / Khashoggi’s Ship voimin. Kun kuulija on saatu varpailleen, pyyhkäistään jalat lopullisesti alta Miracle–I Want It All–Invisible Man–Breakthru-hittikimaralla.

Hiteistään huolimatta The Miracle ei loppupeleissä ihan pysy bändin parhaiden levyjen kyydissä. Loppua kohden taso laskee melko merkittävästi, eivätkä avauskaksikon jättämät haavat pääse täysin umpeutumaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jazz (1978)

1970-luvun loppua lähestyttäessä Queenin musiikissa alkoi kuulua läpi Yhdysvalloissa vietetty aika. Peribrittiläiset sävyt alkoivat saada vivahteita soulista.

Levynä Jazz on melko epätasainen välimalli keskellä muodonmuutosta, jossa alkuaikojen teatraalisuus ei enää ole entisessä loistossaan, mutta uudet tuulet eivät ole vielä muotoilleet yhtyeestä 1980-luvulle valmista hittikonetta. Avausraita Mustapha on komea kokeilu itämaisten skaalojen maailmassa, Let Me Entertain You hieno ”mission statement” yhtyeen livesettiin ja Dreamer’s Ball herkullisen patinoitunut aikamatka kevyesti jatsahtavaan iskelmään.

Video ei ole enää saatavilla

Queen II (1974)

Yhtyeen jatko debyytilleen ei vielä seuraajansa Sheer Heart Attackin tavoin pääse nousemaan siivilleen, vaan tuntuu eräänlaiselta kakkosdebyytiltä, jolle ei kuitenkaan enää voi antaa ensilevyn ”vahva tuotos debyytiksi” -sympatioita, joten paikka albumien paremmuusjärjestyksen häntäpään tuntumassa on kohtalona. Vaikka Seven Seas Of Rhye onkin yksi glamrockin historian komeimpia tekeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

Äh

Made In Heaven (1995)

Miksi?

Video ei ole enää saatavilla

Arvostelun ulkopuolella

Hot Space (1982)

Moni haluaisi kertoa sinulle, rakas lukijani, että tämä levy on Queenin huonoin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin täysin väärässä. Kyllä, Hot Space on tavallaan epäonnistunut harha-askel homoklubien diskon, soulin ja funkin suuntaan ja massiivinen takinkäännös edellistä The Game -levyä edeltäneelle syntetisaattoripannalle.

Mutta tuon epäonnistumisen raunioista nousee albumillinen naurettavuuden ja nerouden rajamailla hortoilevia hedonistisia 1970- ja 1980-lukujen taitteen tanssipaloja, jotka kuorrutetaan vielä aidosti hienoilla Las Palabras De Amor -AOR-voimaballadilla ja David Bowien kanssa tehdyllä Under Pressure -duetolla. Ne olisivat melkein millä tahansa Queen-levyllä kärkimateriaalia.

Monet Hot Spacen biiseistä voisi hyvinkin kuvitella James Murphyn levylautaselle kuumissa DFA-varastobileissä vuonna 2004.

Video ei ole enää saatavilla

Flash Gordon (Soundtrack) (1980)

Queenin tuotannon outolintu, lähes täysin syntetisaattorivetoinen ääniraita elokuvahistorian reunaviitteeksi jääneelle Flash Gordon -filmatisoinnille, on samanaikaisesti melko tyhjänpäiväistä synasekoilua ja äärettömän mielenkiintoinen yhdistelmä kasarifuturismi-friikkausta ja Queeniin sisäänrakennettua mahtipontisuutta. Tätä levyä ei yksinkertaisesti voi saati kannata arvioida millään yleisesti hyväksytyllä skaalalla.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

Dragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

This Nation’s Saving Grace (1985)

Joskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

The Unutterable (2000)

K-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Fall Heads Roll (2005)

2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

Yksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Perverted by Language (1983)

Tämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Video ei ole enää saatavilla

The Frenz Experiment (1988)

Tämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Bend Sinister (1986)

Kahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

I Am Kurious Oranj (1988)

Ensimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Grotesque (After the Gramme) (1980)

Oma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Light User Syndrome (1996)

Brix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Your Future Our Clutter (2010)

Viime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Marshall Suite (1999)

Marshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

Jäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Live at the Witch Trials (1979)

Koska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Extricate (1990)

Hit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

Beggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Shift-Work (1991)

Jotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Slates (1981)

Slatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Wax Solvent (2008)

Mark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Middle Class Revolt (1994)

The Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Code: Selfish (1992)

Craig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Ersatz GB (2011)

Ersatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

Re-Mit (2013)

The Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

Hex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Levitate (1997)

Levitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Are You Are Missing Winner (2001)

Itsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Infotainment Scan (1993)

The Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

Itsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Cerebral Caustic (1995)

Itsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen. Harrastukset: autot, tytöt ja pomottaminen, muiden muassa.

Monet suurista tarinoista saavat tämän tyylisiä alkuja: ”New Jersey, syksy 1956.”

Harjoittakaamme hieman yhteenlaskua:

Seitsemänvuotias Bruce Springsteen + Ed Sullivan Show + musiikkivieraana Elvis Presley = ?

Siitä se sitten kai lähti, ja loppu on rockmusiikin Valhallan kirjastosta löydettävissä. Mutta, hieman lyhyempi (yritin edes) esittely on varmasti paikallaan.

Vaikka pidän näkemystä jossain määrin naiivina, on lähes uskomatonta kuinka Springsteenin koko ura tuntuu kasvutarinalta. Kolmen ensimmäisen levyn huolettomuus ja idealismi kohtaavat neljännestä kuudenteen levyyn kasautuvat elämän vaikeudet. Seitsemännen suurmenestys kohtaa aikuisuuden tuomat uudet ongelmat kahdeksannella, ennen kuin keski-ikä alkaa puhaltaa raivoavaa liekkiä paljon pienemmäksi.

Nykyään Springsteen on oudossa asemassa vailla selkeitä vertaisiaan. 2000-luvulla hän on jopa noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun Hold Steadyn, The Nationalin ja Arcade Firen kaltaiset indie-artistit ovat ilmaisseet selkeästi kunnioituksensa miestä kohtaan.

Vaikka Bruce on se yksittäinen tähti, hän on antanut huomattavan määrän valokeilansa loistosta yhtyeelleen, The E Street Bandille. Jäsenistä on tullut kuuluisia ja heidän nimensä lienevät tuttuja: Max Weinberg, Roy Bittan, Garry Tallent, Danny Federici, Nils Lofgren, Little Stevie Van Zandt, ja korvaamaton Clarence ”Big Man” Clemons, joka lienee paras rockbändissä soittanut saksofonisti. Kahden käden sormetkaan eivät riitä laskemaan niitä tajunnan räjäyttäviä sooloja, joita Clemons on vuosien mittaan tarjoillut. Yli 40 vuotta soittanut yhtye ei valitettavasti kulje enää klassikkokokoonpanossaan, sillä kosketinsoittaja Federici kuoli vuonna 2008 ja Clemons menehtyi kolme vuotta myöhemmin.

Springsteenin levytysuran ei tarvitse kertoa artistista itsestään. Silti levyjen ja niiden kertomien tarinoiden varaan voi identifioitua todella helposti, iästä riippumatta. Asiaa auttanee se, että joukossa on lähemmäs kymmenen kuolematonta klassikkoa. Kuinka se saatiin aikaan? Tekemällä rockmusiikista uskonnon kaltainen, pyhitetty ja pelastava asia. Rock tuo muodon synkkyydelle ja moninkertaistaa pienetkin ilot.

Klisee siitä, kuinka kukaan ei usko rock’n’rolliin niin paljon kuin Bruce Springsteen, on varmasti totta.

Voisimmekin pidemmittä puheitta aloittaa katsauksen Springsteenin levyihin – puhe itsessään tulee kestämään hyvän aikaa. Tuotanto läpikäydään pelastuksen ja sitä nakertavien realiteettien taistelukentällä. Oheinen infografiikka kertoo siitä, kuinka mikäkin levy tasapainottelee näiden kahden Springteenin uran keskeisimmän elementin välillä. Pelastaako rock – vai kertooko se sittenkin synkemmän tarinan?

Ylösnousemiset

Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)

”Madman drummers, bummers and indians in the summer with a teenage diplomat” on ensimmäisen lause, joka on Bruce Springsteenin suusta saatu nauhalle. Alku on huomattavasti vähemmän keskittynyt ja vilkkaampi kuin myöhempi materiaali antaisi odottaa – miinuksena sitä ei toki tarvitse pitää, koska on ilahduttavaa kuulla Springsteen näinkin huolettomana ennen kuin hän pysyvästi vakavoitui. Vertailun vuoksi voi sanoa, että Asbury Parkin biisien yksittäiset säkeistöt sisältävät paljon enemmän sanoja kuin tämä levystä kertova teksti, ja taustalla E Street Band luo riehakkaan hybridin. Levy on New Jerseystä saapuvan R&B-bändin avoin bilekutsu.

Tunnelman keveys on toissijainen miete, sillä biisit iskevät myös syvemmällä tasolla. Moni vainusi myös hittejä: Blinded by the Light ja It’s Hard to Be a Saint in the City coveroitiin parin vuoden sisään, kauan ennen kuin Bruce itse sai maistaa listamenestystä. Hitit tuntevalle yleisölle Brusen alkuvaikeudet voivat olla melkoinen yllätys – mutta luultavasti positiivinen, koska Blinded by the Lightin, Lost in the Floodin, Spirit in the Nightin ja Growin’ Upin kaltaisissa lauluissa soi jo suuri lupaus.

Video ei ole enää saatavilla

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (1973)

Toisella levyllään Springsteen sai aikaan jotain uskomatonta. Kunnianhimonsa voimin Bruce johti kaveriporukkamaisen bändinsä idealististen tarinoidensa ytimeen. Bändi soittaa entistä tiukemmin, mutta E Street Shuffle tarjoaa jotain, mitä myöhemmät levyt eivät. Nämä laulut ovat enemmänkin novelleja, ja niille luodaan mitä monipuolisin äänimaisema, jollaiseen ei sittemmin ole koskettu. Haitarit, kuorot ja jousisovitukset sävyttävät E Street Shufflen pitkälle ulottuvia biisejä. Kokonaisuus on kuin Astral Weeks, joka rantautuu newjerseyläiseen satamaan.

Myöhempää materiaalia suosivat saattavat suhtautua Vini Lopezin rumputyyliin kielteisesti, mutta Weinbergin robotismi veisi tältä levyltä huomattavan määrän charmia.

Levyltä löytyy huomattavan funkahtavaakin tavaraa. Kitty’s Backin moniosainen juoksutus huipentuu koko bändin laulamaan kertosäkeeseen, ja levyn avaava nimikkokappale ottaa kaiken irti Clemonsin tarttuvasta kuviosta. Väliin tipahtaa upea 4th of July, Asbury Park – balladi, jonka tyylisiä Springsteen-tuotannosta löytyy vain kaksi (toinen, vielä mahtavampi löytyy b-puolen alusta). Wild Billy’s Circus Story on ainoa huvittelu, ja Clemonsin soittama tuuba aiheuttaa yhä pientä hykertelyä.

Jos levyn a-puoli onkin vahva, pesee toinen puolisko sen mennen tullen. Kaikki kolme pysäyttävää numeroa ovat melko lailla ainoat laatuaan, Incident on 57th Streetin katutarinalle annetaan kuorosovitus ja New York City Serenadessa pianisti David Sancious pääsee valloilleen parin minuutin klassisessa introssa. Rosalita (Come Out Tonight) oli ensimmäinen Springsteenin omissa nimissään saavuttama hitti – se käy läpi ainakin kymmenen osaa seitsemässä minuutissa ilman hengähdystaukoa. Onneksi materiaalia ei ole yritettykään suoraviivaistaa, sillä tällainen ilmaisu vaatii tilaa ja minuutteja. Kuulijan palkkiot ovat sen mukaiset.

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle oli Springsteenin ensimmäinen mestariteos. Itselleni se on yhä paras.

Video ei ole enää saatavilla

Born to Run (1975)

Nälkä kasvaa syödessä. Kun kaksi ensimmäistä albumia eivät lyöneet läpi, panoksia nostettiin huomattavasti kolmannen kohdalla. Pianisti David Sancious ehti jo lähteä, ja tilalle saapui Roy Bittan. Vini Lopez sai luvan lähteä asiattoman käytöksensä vuoksi, ja lopulta Max Weinberg istui rumpusetin taakse. Born to Run sai suuret määrärahat ja aivan eri tason tuotannon. Levy-yhtiö oli valmis antamaan Springsteenille vielä yhden mahdollisuuden, mutta ehkä viimeistä kertaa.

Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että draaman määrä kasvaa huippuunsa – ja se kantaa Pomon tuotannon ehjintä levyä. Klassikkolauluja on valtava määrä: levyn aloittaa Thunder Road, josta en edes vaivaudu sanomaan enempää kuin huomauttamaan viimeisen minuutin täydellisyydestä. Se saattaa olla rock-historian paras.

Jos E Street Shuffle oli vielä idealistinen ja romantisoitu, Born to Runilla maailma tulee jo kosketusetäisyydelle. Kuitenkin oltiin vielä parin vuoden päässä siitä, kun Springsteenin nuoret sankarit alkoivat saada kunnolla köniinsä. Joka tapauksessa Springsteen totesi myöhemmin Born to Runin 30-vuotisjuhlapainoksen julkaisun yhteydessä jotain sellaista mitä on melko mahdotonta käsittää: Born to Runilla hän kuulemma hylkäsi naiivit ja idealistiset käsityksensä elämästä ja romantiikasta.

Kommentti artistilta itseltään on suorastaan naurettava, koska 1) Kalevala on vähintään yhtä realistinen kuin Born to Run, ja 2) lopputulosten voima perustuu juuri siihen, kuinka holtiton ja heittäytyvä koko levy on. Levyn hahmot ovat yksinkertaisesti voittamattomia. Realiteettia ei ole viisasta hakea muualta kuin Tenth Avenue Freeze-Outin bändikuvauksesta tai Backstreetsin monumentaalisesta erotarinasta, eivätkä nekään pitele huippukunnossa olevaa bändiä sekuntiakaan – mikään tällä levyllä ei tunnu ymmärtävän kuolevaisuuden käsitettä.

Vaikka Born to Run on kenties kaukana todellisuudesta, se on kenties tärkein levy Springsteenin tuotannossa. Asbury Park ja E Street Shuffle ennakoivat sitä, ja sen jälkeiset levyt tuntuvat lähes poikkeuksetta, aina 1980-luvun loppuun asti, reagoivan sen teemoihin joko myönteisesti tai kielteisesti. Soidessaan se on yhä maailman myyttisin ja paras levy. Erimielisyydet asiasta saattavat johtaa psykologin vastaanotolle tai pikaiseen paineluelvytyssessioon – joka tapahtuu toki nimibiisin tahdissa. Jokos virkoat siitä!

Video ei ole enää saatavilla

Darkness on the Edge of Town (1978)

Vastuu ja epäselvät, häilyvät uhat sävyttävät ensimmäistä aidosti synkempää Springsteen-levyä. Darknessin hahmot eivät ole niin onnekkaita kuin edeltäjänsä: E Street Shufflen ihmiset olivat juopuneet nuoruudestaan ja Born to Runilla heillä oli aina vaihtoehtoja. Tämä pimeys sulkee hahmot yksinäisyyteensä ja häivyttää pakotiet.

Onkin täysin asianmukaista, että levyn soundi on aiempaa ärhäkämpi. Kitarat työntyvät etualalle ja rumpurytmit käyvät militaristisen jäykiksi. Sitten köydenveto voikin alkaa: Badlands on mustelmista huolimatta toiveikas, mutta ensimmäinen ”isä vastaan poika” -kappale. Adam Raised a Cain sekä traagisesti päättyvät Something in the Night ja Darkness on the Edge of Town kuvaavat kokonaisuutta paljon paremmin.

Kaiken keskellä Springsteen repii omat suuruudenkuvansa silpuksi dramaattisesti. Racing in the Street kohtaa Born to Runilta tutun nuorenparin jossakin epätoivon tuolla puolen. Laulu toimii levyn avainkappaleena, jossa ylitsevuotava mytologia murskataan realiteettien avulla. Darkness heitti idealistiset fantasiat romukoppaan, eikä niitä sen koommin olekaan Pomon tuotannossa nähty. Candy’s Roomin räjähtävässä ilmapiirissä sitä vielä yritetään, mutta viettelyn menestyksestä ei ole takeita.

Factory maalaa kahdessa minuutissa pelottavan kuvan turhautuneen työläisjoukkion alati väkivaltaisemmaksi käyvästä käytöksestä. Streets of Fire on ahdistuksen polttopisteessä ja Prove It All Night heittää lisää bensiiniä idealismia käristävään kokkoonsa. Hei Mary, entä jos me ei selvitäkään, ja huominen ei olekaan niin mahtava? No, Marykin katoaa nimikkokappaleessa kaiken menettäneeltä kertojalta, joka pääsee ulos koko levyn ajan kuristusotteessaan pitäneestä kylästä, mutta yksin ja rutiköyhänä.

Darkness on the Edge of Town on ensimmäinen askel kohti alati synkempää ja sulkeutuvaampaa tuotantoa, mutta myös esimerkki siitä kuinka Springsteen sai loistavia tuloksia vakavoitumalla ja karsimalla tyyliään karummaksi.

Vuonna 2010 julkaistiin tuplalevyllinen Darknessin äänitysten tuloksia. The Promise -nimeä kantava levy on tärkeä kuunneltava jos tahtoo kuvan Springsteenin kyvystä luoda ehjiä levykokonaisuuksia – The Promise on paikoitellen aivan yhtä vahva, ja biiseistä ainakin Someday (We’ll Be Together) on suoran klassikkostatuksen ansaitseva, mutta koherentiksi kokemukseksi koosteesta ei ole.

Video ei ole enää saatavilla

The River (1980)

Tässä tuplassa elää kaksi täysin erilaista kokonaisuutta. Jako tapahtuu vakavuuden suhteen: Point Blank, Jackson Cage ja Wreck on the Highway jatkavat Darknessin teemoja, ja Stolen Car on suuntaviitta, joka kertoo Nebraskan syntyvän vain kahden vuoden kuluttua. The Riverin kappaleista Hungry Heart sai vallattua top 10 -sijoituksen singelistalta, mutta sekin kertoo epäonnistuneen liiton hajoamisen jälkeisestä vapaudesta tai välittämisen puutteesta. Ei hymyn aiheita kenellekään.

Varjopuolella kaksi superlatiivista balladia nousee muun materiaalin yli: Independence Day yhdistää hiljaisen balladin yhteiskunnalliseen muutokseen, sukupolvenvaihdokseen ja heittää mukaan yhden Clemonsin komeimmista sooloista. Ja oma lukunsa on tietysti nimikkobiisi, joka johdattaa temaattisesti uudelle tantereelle. Siellä kalvaa epäilys itsestä.

Muutamat laulut onnistuvat tipahtamaan näiden ääripäiden väliin. The Ties That Bindia lähemmäksi Byrdsiä Bruce ei ole koskaan vaeltanut, ja Out in the Streetiä sävyttävä lievä melankolia peitellään hälläväliä-asenteella. Samassa sarjassa Jackson Cage on energinen, mutta varoitusten sävyttämä, kuten The Price You Payn haavojen laskeskelukin.

Osa levystä pelataan toki huomattavasti pienemmillä panoksilla. Sherry Darlingin ja I Wanna Marry Youn 1950-luvun tyylittely voisi kai lukeutua levyntäytteeksikin, mutta se ei vie melodioilta tehoa. Ja aivan sama kuinka ”tyhmä” tai ”junttimainen” on kappaleen meininki meininki, Cadillac Ranch on ajattelevan autoilijan hyvänolon tukipilari, ja ikuisesti kaltaiseni pyöräilijä-pikkuhitlerin sanojen yläpuolella. Jos yrittäisin jotain jupista, niin Clemonsin riehakas soolo tuuttaisi minut ansaitusti suoraan katuojaan, pois pian saapuvan Cadillacin tieltä.

Jos draaman kaarta mietitään levyjen välisinä, askeleet löytyvät Point Blankin, Drive All Nightin, Fade Awayn ja Stolen Carin tarinoista. Ne kuljettavat levyn Darknessin teemaa pidemmälle, kohti suurempia vaikeuksia ja syrjäytymistä.

Stolen Car on ensimmäinen hetki, kun protagonistit astuvat pimeälle puolelle. Wreck on the Highwayn lopussa kertoja pohtii surullista skenaariota, jossa poliisi saapuu naisen ovelle ilmoittamaan miehen kuolemasta. Sitten päät alkavatkin putoilla melkoista tahtia.

Video ei ole enää saatavilla

Nebraska (1982)

Bruce vietti tammikuun 3. päivän vuonna 1982 makuuhuoneessaan neliraiturin kanssa. Tuotuaan nauhat bändin kuultaviksi ja tehtyään studiotason demot, kaikki ei tuntunut sopivan uuden levyn ideaan, ja E Street Bandin kanssa levytetyt demot eivät tyydyttäneet osapuolia. Lopputuloksena Nebraska saapui sihisevänä ja synkkänä – se ei soisi sosiaalisessa tilanteessa mistään hinnasta, vaan ainoastaan kynttilänvalossa keskellä yötä. Jos vastustajat olivat Springsteenin aiemmilla levillä muita ihmisiä, tilanteita ja yhteiskunnallisia olosuhteita, tällä kertaa kertoja asettui itse itseään vastaan, kaikkine virheineen ja rikoksineen.

Levy alkaa poliisia paetessaan kymmenen ihmistä tappaneen Charles Starkweatherin tarinalla, joten lienee selvä minne kansikuvaa komistava tie johtaa. Toinen kuolinselliin päätyjä on Johnny 99:n kertoja, joka menettää elämänhallintansa täysin. The Riverillä synkintä oli autovarkaus, mutta nyt elinminuutitkin tuntuvat jo anastetuilta. Nebraskan tunnetuin laulu, Atlantic City, käy kärsimättömäksi ja ainoa vaihtoehto on paeta kohti harmaata horisonttia.

Nebraskan selvästi loistokkain hetki on Highway Patrolman. Kyseessä on ehkä Springsteenin hienoin narratiivi, jossa veljeys ja siihen liittyvät moraalivalinnat johtavat useiden äärimmäisten kysymysten eteen. Suiciden Frankie Teardropin inspiroima State Trooper tuntuu sen kääntöpuolelta. Maaninen kahden nuotin loputon toisto saa tuekseen villiintyneitä huutoja ja dementian rajamailla kulkevia mielikuvia.

Chuck Berry -tyylinen Open All Night on pakollinen piristys, ja esimerkki siitä kuinka paljon yhdellä kitaralla voi saada aikaan. Used Carsin pienen unelman ja isä–poika-konfliktin viimeisen, raskaan luvun kertovan My Father’s Housen välissä se on melkoisen maaginen, energinenkin, hetki. Se ei kuitenkaan poista Reason to Believen synkkyyttä: pohja on vihdoin saavutettu, ja silti jotkut jaksavat uskoa. Se huvittaa, mutta herättää myös halveksuntaa lähestyvän tunteen: mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa?

Efekti on jokseenkin sama kuin E Street Shufflen mininovelleissa. Tosin Nebraskan herättämät mustavalkoiset mielikuvat ovat täynnä hylättyjä taloja ja epätoivoa. Mikään muu levy koko tuotannossa ei ole näin ehdoton. Se joko vetää sinut maailmaansa tai sitten jäät ulkopuolelle. Itse olen ajanut auton eräänä yönä lunastuskuntoon Highway Patrolmanin soidessa taustalla, joten saatan olla puolueellinen. Nebraska on yksi populaarimusiikin uhkarohkeimpia temppuja, mutta myös päivänselvä mestariteos, jota ei voisi kuvitellakaan kuulevansa minkäänlaisessa muussa muodossa.

Selvä merkki laulujen vetovoimasta saatiin seuraavana vuonna, kun Johnny Cash coveroi sekä Johnny 99:n että Highway Patrolmanin. Nebraska pakenee aikaa – se voisi olla 1940-lukua, tätä päivää tai vaikka tulevaisuuttakin. Sen jälkeen saattoi odottaa vain loppua tai täyskäännöstä.

Video ei ole enää saatavilla

Born in the U.S.A. (1984)

Tervetuloa, rokkitähti. Nebraskan synkkyydestä noussut Born in the U.S.A on maailman myydyimpiä levyjä. Tältä rockmusiikki kuulosti vuonna 1984. Punainen lanka on vaikeuksien kautta ansaittu ilo: se kulkee vahvana teemana Born in the U.S.A.n lävitse. Yksikään kertoja ei ole säästynyt kolhuilta, mutta vain yksi levyn vahvimmista biiseistä, Downbound Train, kertoo tämänhetkisistä vaikeuksista.

Seitsemän kahdestatoista kappaleesta päätyi Billboard-listan kymmenen kärkeen – ja No Surrender sekä Bobby Jean olisivat varmasti kiitäneet samaan joukkoon. Bobby Jean on myös helposti koskettavin hetki, jonka tästä hittikimarasta löytää. Vaikka sitä ei äänen olekaan ehkä lausuttu, sen on varmasti omistettu Little Stevie Van Zandtille, joka poistui E Street Bandin riveistä levyn jälkeen. Kaiken kruunaa, yllätys yllätys, Clemonsin muutaman nuotin euforinen soolo.

En voi kiistää, etteikö tämä olisi aikansa leimaa huonollakin tavalla kantava levy, ja myös ensimmäinen monista kerroista, kun soundi ei täysin vastaa kappaleiden tarpeita. Toisaalta, itse olen myynyt tasan nolla levyä, ja Dancing in the Dark, Cover Me ja loistava I’m on Fire jopa nauttivat levyn tuotannosta. Leppoisampia teemoja kantavat Darlington County, Working on the Highway ja sohvaperunamaan kansallislaulu Glory Days taas pärjäisivät paremmin vähemmän tuotettuina. Puolet levystä on kuitenkin uljasta kuultavaa lähes kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

Jotkut asiat paljastuvat kuitenkin vasta monen kuuntelun jälkeen. Tämä on kosketinsoittaja Danny Federicin ja basisti Garry Tallentin tähtihetki. Federicin urkumatot koristavat lähes jokaisen kappaleen, ja tuotanto nostaa basson vahvasti esille. Syystäkin: kuunnelkaapa Tallentin taidonnäytteet No Surrenderissa, Bobby Jeanissa ja I’m Goin’ Downissa, niin tiedätte, kuka on aliarvostetuin E Street Bandin jäsen.
Born in the U.S.A:sta lähtee liikkeelle myös aivan uusi tarina: sen jälkimainingeissa Springsteen tiedostettiin ja hyväksyttiin epäviralliseksi kansan äänitorveksi. Sekä nimibiisi että No Surrender ovat toimineet presidenttiehdokkaiden (Reagan 1984 ja Kerry 2004) teemakappaleina. Kertonee tarpeeksi kansalliseen identiteettiin pureutuvasta vaikutuksesta?

Menestys ei saapunut kuitenkaan ilman vaikeuksia. Ne tulivat vastaan seuraavalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Synninpäästöt

Tunnel of Love (1987)

Kun suuresti odotettu Born in the U.S.A.:n seuraaja saapui, kävi selväksi että Springsteen ei ollut sittenkään luopunut kompromissihaluttomuudestaan. Tunnel of Love on sisäänpäin kääntynyt palapeli, joka ei ota osaa maailman syleilyyn, vaan keskittyy lähipiirin skismoihin. Myyntiluvut olivat saman tien noin kymmenen miljoonaa pienemmät, mutta levyn voi kuitenkin lukea vielä osaksi Springsteenin klassikkokautta.

Tunnel of Loven suurin valttikortti on nerokas Brilliant Disguise – kerrasta muistettava melodia kohtaa tekstin, joka on odottamaton yhdistelmä suoria sanoja ja viittauksia, kuvaten hajoavaa liittoa ja horjuvaa itsetuntoa.

Mukana on myös huomattava määrä tuntemattomia loistobiisejä: Tougher Than the Rest on tarina nöyryydestä, kivusta ja periksiantamattomuudesta. Nimikkokappale on totaalinen hyppy kasaritansseihin ja melkoinen anomalia. Suurin osa materiaalista on keskitempoista melankoliaa – kuin Nebraskan tarinat kohtaisivat Born in the U.S.A.:n äänen.

Eniten koko ajanjaksosta kertoo One Step Up, yksi uran huippuhetkistä. Aiheena on taas sietämätön liitto, josta kehittyy musertava uskottomuustarina. Springsteen oli mennyt naimisiin vuonna 1985, mutta tässä vaiheessa kaikki alkoi olla päätöksessään. Vuonna 1988 Springsteen bongattiin taustalaulajansa Patti Scialfan kanssa parvekkeella Roomassa. Arvatkaa huviksenne kuka laulaa One Step Upin taustat.

Tunnel of Love päätti Springsteenin kultakauden, ja kesti viisi vuotta ennen kuin hän ehtisi maailmanmatkoiltaan takaisin studioon.

Video ei ole enää saatavilla

The Ghost of Tom Joad (1996)

Tom Joadin lauluissa on hiipivää tehoa. Springsteen on aina ollut vahvoilla karsitun asetelman äärellä, ja kun valokeila suuntautuu kokeneeseen ja auktoriteettimäiseen ääneen, syntyy sarja vangitsevia tarinoita. Tämä lienee koko tuotannon poliittisin kiekko, ja tietyt hetket, kuten Youngstown, kuulostavat perinteisiltä protestilauluilta. Ajoittain taustoja korostaa yhtye, joka ei ole E Street Band. Vahvan persoonallinen bändi ei ehkä sopisikaan näin rajattuun äänikenttään.

Katkerimmillaan, kuten My Best Was Never Good Enoughin ylisarkastisessa sananlaskujen silpomisessa, tai aidosti värisyttävässä nimibiisissä Springsteen ravistelee kuulijaansa todella lujaa. Vaikka suuri osa levystä ei tarjoa Nebraskan taikuutta, se on itsessään todella vakuuttava. Onkin parempi laittaa syrjään ainainen vertailu, koska Tom Joad on selkeästi 1990-luvun paras Springsteen-levy.

Video ei ole enää saatavilla

We Shall Overcome: The Seeger Sessions (2006)

Kaiken järjen mukaan tämän levyn ei pitäisi toimia ihan näin hyvin, mutta lopputulos on poikkeuksellisen hurmaava ja helposti hauskin levy sitten Greetings from Asbury Parkin. Viimeiset pari vuosikymmentä Springsteenin uraa leimannut laskelmointi on tipotiessään, kun Springsteen käy monipuolisesti käsiksi Pete Seegerin tuotantoon.

Tuskin yksikään tarkka tyylilaji saa enempää tilaa kuin toinen: blues, bluegrass, dixieland ja koko pohjoisamerikkalaisen perinnemusiikin kavalkadi käydään läpi kunnioituksella, mutta myös riemulla: jos mietit tämän olevan varmasti helvetin tylsä levy, niin suosittelen kokeilemaan, millaisen vaikutuksen esimerkiksi Erie Canal, O Mary Don’t You Weep tai Pay Me My Money Down tekevät. Yllätyksen luulisi olevan melko positiivinen.

Springsteenin paras levy viimeisen 20 vuoden ajalta on siis coverversioita sisältävä ja äärimmäisen spontaanisti koottu. Ehkä tästä olisi pitänyt ottaa oppia?

Video ei ole enää saatavilla

Rukoushetket

The Rising (2002)

Springsteen oli ennenkin tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin, mutta Nebraskan tai Tom Joadin tarinat vaelsivat silti varjojen kätkössä kaukana parrasvaloista. World Trade Centerin iskut ja niitä seurannut The Rising toivat Pomon ja E Street Bandin takaisin listojen huipulle. Suurimmaksi osaksi levy oli menestys: tarkkasilmäinen näkemys kansakunnasta shokissa ilman liiallisia yksinkertaistuksia. Ainoastaan Into the Fire osuu väärälle puolella tuota linjaa. Muita miinuksia jaettaessa Mary’s Place on ensimmäisenä siksi, että sen musiikki ei sovi juhlista kertovalle tekstille ollenkaan.

Isoin kritiikki voisi olla se, että tällainen jopa populistinen levy olisi mennyt läpi millaisella tahansa laadulla. Onneksi Lonesome Day, Waitin’ on a Sunny Day, Empty Sky, My City of Ruins, You’re Missing ja monet muut laulut ovat tarpeeksi vahvoja nostamaan The Risingin helposti uran parempaan puolikkaaseen. Tuskin kukaan muu olisi voinut tehdä kansan enemmistön hyväksymää levyä, joka liittyy näin vahvasti kansalliseen identiteettiin. Onneksi levy on hyvä myös kehystarinansa ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Devils & Dust (2005)

Nebraskan aloittaman ja Tom Joadin jatkaman linjan kolmas levy Devils & Dust osuu laadultaan noiden kahden alle. Ei paljoa toki, ja koska kummatkin noista ovat vähintäänkin hyviä levyjä, tätäkään ei kannata pitää pettymyksenä. Levyltä löytyy myös yllättävää tematiikkaa.

Kahdessa kappaleessa teksti viittaa prostituoituun nimeltä Maria, ja Reno viittaa jopa anaaliseksiin, eli Devils & Dust ei ole se kiltein Springsteenin levyistä. Mutta toisin kuin Tom Joad ja Nebraska, se tarjoaa myös kevyempiä hetkiä. Nämä ovatkin se parasta ja spontaaneinta antia: All the Way Home on keväistä tuulenhenkeä, ja falsettilaulun koristama All I’m Thinkin’ About on poikkeuksellisen suorapuheinen ja hellä rakkauslaulu. Synkkyydessä kylvetään aivan tarpeeksi The Hitterin ja Matamoros Banksin kaltaisissa näytöksissä, ja muutaman valonsäteen puuttuminen olisi voinut tehdä levystä valitettavan raskaan kuunnella.

Eli suurilta osin biisit toimivat. Miksi sitten kolmanteen kategoriaan tipahtaminen? Tuottaja Brendan O’Brien onnistui The Risingilla, mutta saadessaan hieman synkempää ja hiljaisempaa materiaalia käsiinsä, hän epäonnistuu niiden elävöittämisessä. Päinvastoin, useat täällä käytetyt kiillotusideat sotivat pahasti laulujen tunnelmaa vastaan.

Video ei ole enää saatavilla

Magic (2007)

Tässä levy, joka olisi täydellisessä maailmassa ansainnut arvoisensa tuottajan. Mutta nyt kävi niin että pomon kaveri Brendan käveli taas studioon ja silotteli lopputuloksen lähes kokonaan henkisesti beigemmäksi. Ja kun sanon ”lähes kokonaan”, viittaan ”lähes”-sanalla yhteen poikkeukseen: Radio Nowhere on pomon paras single tällä vuosituhannella, ja ehkä ainoa laulu, jolla en hyljeksi O’Brienin tyyliä. Muilta osin tuottaja puskee E Street Bandin taka-alalle, ja Magic onkin hukatumpi mahdollisuus kuin mikään Brucen levyistä. Useat hetket saavat miettimään, kuinka paljon potkua bändi olisi voinut tuoda levylle oikein käsiteltynä.

Magic on ehkä ainoa Springsteenin levyistä, joka kätkee sisäänsä hankalan ristiriidan asenteen ja musiikin välillä. Sen seurauksena Radio Nowhere on voimakkuudestaan huolimatta huomattavan epätoivon repimä, Livin’ for the Futuren viha tuntuu aidolta, Last to Die tuntuu huomattavan antagonistiselta kansanmiestä kohtaan ja I’ll Work for Your Love on tyylikkään rento. Tekstinä viimeksi mainittu on Springsteenin parhaita tällä vuosituhannella.

Video ei ole enää saatavilla

Tapauskovaiset

Human Touch (1992)

Uran huonoimpia julkaisuja. Viisi vuotta Tunnel of Loven jälkeen julkaistu Human Touch on kaikin puolin pettymys, ja varmaankin viimeinen levy suositeltavaksi ensialkajille. Kunnianhimoa ei löydy, tuotanto on kliiniseksi siloteltu, klassikkobiisien määrä on kylmästi nolla, ja useampi laulu tipahtaa aika kamaliin syvyksiin. Yksikään ei tosin niin pahasti kuin 57 Channels (and Nothin’ on), joka tuskin vakuuttaa ketään siitä että Springsteen on edes katsonut televisiota. Soul Bride ja Cross My Heart ovat mukiinmenevin tuloksin onnistuvia Tunnel of Loven soundia lypsäviä pienteoksia, mutta aniharva biisi tarjoaa mitään muistettavaa. Ei yllätä että tästä oli helppo päästä ylöspäin. Hengetön levy.

Video ei ole enää saatavilla

Lucky Town (1993)

Avausveto Better Days on jo valmiiksi parempi kuin mikään Human Touchille päätynyt, joten Lucky Townin lähtökohdat ovat hyvät. Taso osoittautuu myöhemmin autopilotilla vedetyksi, mutta onneksi levyn keskimääräinen tempo on huomattavasti edeltäjäänsä korkeammalla. Se tuo kaivattua energiaa, vaikka ei sinänsä tunnu suuntautuvan mihinkään tarkkaan pisteeseen. Levykaksikkoa erottaakin toisistaan ennen kaikkea aihepiiri: Lucky Town tuntuu keski-ikää lähestyvän miehen kirjoittamalta levyltä, joka on siksikin paljon henkilökohtaisemman kuuloinen kuin laiska Human Touch. Älkää nyt odottako sen kuitenkaan nostavan pulssianne.

Video ei ole enää saatavilla

Working on a Dream (2009)

Kansikuva ja nimi antavat syystäkin huolenaihetta. Kahdeksanminuuttinen Outlaw Pete avaa kyllä paketin lunastusmentaliteetillä, mutta on samalla enemmän kuin hieman ylipitkä. Sitä seuraa useampi ohikiitävän siedettävä veto, jotka alkavat tuudittaa kuulijaa horrokseen.

Niin. Kolme kappaletta Outlaw Peteä myöhemmin sitten on toki Queen of the Supermarket. Se sukeltaa kielekkeeltä banaaliuden lahteen ja velloo siellä hyvän aikaa miettimässä lähikaupan kassaneitiä, joten sen enempää ei ehkä kannatakaan sanoa. Pohjakosketusta onneksi pehmentävät Good Eyen blues ja Surprise, Surprisen byrdsiläinen pop. Se ei tosin riitä viemään Working on a Dreamia yhtään minnekään.

Tuottajantuolilla O’Brien jatkaa siksak-linjaustaan, ja koska Magic onnistui, täällä käy tietenkin päinvastoin. Kuohiva tuotanto ja varsin pienet kappaleet eivät tuota lopulta paljoakaan muisteltavaa. Haastaa Human Touchin uran heikoimpana levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball (2012)

Ensisingle We Take Care of Our Own on yhtä aikaa ärsyttävä pölkkypäisessä patriotismissaan, mutta siihen on löydetty tarpeeksi vahva koukku, jotta jonkin verran anteeksiantoakin voi tarjota. Mieluummin keskityn kuitenkin nimibiisiin ja nuijapäisen kliseenimen saaneeseen Land of Hope and Dreamsiin, joiden musiikillinen anti on huomattavan hyvää. Levyltä löytyvät myös viimeiset Clemonsin soittamat saksofoniosuudet.

Kuitenkin Wrecking Ballilla on paljon ongelmia. Valtava vieraskaarti – jopa Tom Morello, ilman hyvää syytä – auttaa puskemaan kaiken kevyesti väkinäiseen suuntaan. Mitään uutta levy ei ainakaan tarjoa, ja promosuitsutus Wrecking Ball aggressiivisuudesta oli alusta alkaen täyttä puppua.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Peart (rummut), Geddy Lee (laulu, basso, koskettimet), Alex Lifeson (kitara). Vienoa musiikillista myhäilyä jo yli 40 vuotta.

”Jostain syystä he eivät koskaan olleet niin suosittuja, että olisivat mahtuneet yleisesti hyväksyttyjen suurten bändien listalle. Monet muut bändit ovat ylianalysoituja, kuten Led Zeppelin ja The Beatles. Se ei kerro koko tarinaa. Voi kysyä, miksi Rush marginalisoitiin, mutta sillä ei ole väliä. He ovat joka tapauksessa suuria, ja jossain vaiheessa jonkun täytyy selittää, miksi”, sanoo Smashing Pumpkins -legenda Billy Corgan Rush-dokumentissa Beyond the Lighted Stage. Ja on oikeassa.

Rush on jäänyt uskottavuuttaan taiten vaalivissa rock- ja popdiggaripiireissä jotenkin epäreiluun asemaan. Löytyyhän siltä miljoonia faneja akselilla Rovaniemi–Rio de Janeiro, mutta silti ovat kaikenlaiset laatuauktoriteetit tahtoneet nähdä bändin olevan aina jollakin tavalla väärässä paikassa väärään aikaan. Se on tuntunut olevan liian progea poppareille ja liian poppia progehämyille.

On ylipäätään yksitoikkoista mieltää Torontossa vuonna 1968 perustettu Rush pelkäksi progebändiksi. Eihän se ole sellainen ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tai äh, hittoakos tässä turhia kategorisoimaan. Rush on luonut virtuoottisen koneistonsa läpi ja lukuisten tuottajien avustuksella sitä kiusallisen kuuluisaa ”omaa juttuaan”, milloin progen pateettisuudesta, milloin new waven kirjavuudesta, synapopin kepeydestä tai grungen äänekkyydestä innolla kaivertaen.

Geddy Leellä, Alex Lifesonilla ja Neil Peartilla (jonka sukunimi – tehtäköön tämä nyt selväksi – lausutaan aina ”piert”, eikä koskaan ”pöört”, kuten useat onnettomat tekevät!) on ollut seikkailunhalua ja teknistä kykyä piipahtaa toisinaan 4/4-tahtilajin ulkopuolella, mutta tämä ei tee heidän musiikistaan vähemmän ymmärrettävää tai johdonmukaista. Maailmasta löytyy loputon määrä bändejä, jotka onnistuvat moisessa toimenpiteessä huomattavasti heikommin, ja tämän takia on älytöntä moittia juuri Rushia itsetarkoituksellisesta teknisyydestä.

Rushin ura on ollut melkoinen rocktähdeyden antiteesi. Huume-deliriumeita, nihilististä käteisenpolttoa tai takahuonetarinoita vauhdikkaasta sukupuolielämästä bändin historiikista ei löydy. Kiertäessään Rushin kanssa 1970-luvulla Kissin Gene Simmons ihmetteli, miksi ihmeessä torontolaiset katsoivat hotellihuoneissaan lähinnä televisiota tai lukivat kirjoja, kun olisivat hänen tapaansa voineet hoidella illassa niin monta bändäriä kuin kunto salli.

Ehkä Rush on epäsovinnaisen musiikkityylinsä lisäksi ollut liian seksitön, kiltti, nörtti, ja älykäs, jotta se olisi mahtunut rock-kaanonin suurten nimien vierelle. Tämähän tietenkin kertoo vain rock-maailman ahdasmielisyydestä, eikä Rushin musiikillisesta epäkelpoudesta. Siitä ovat todisteena uskonnollisen lojaali fanikunta sekä hätkähdyttävän laadukas tuotanto. Meillä ei näet ole esitettäväksi oikeastaan yhtään huonoa Rush-levyä. On vain hyviä ja melkein yhtä hyviä.

LIMELIGHT – ALOITA NÄILLÄ

Moving Pictures (1981)

Moving Pictures on Rushin kahdeksas pitkäsoitto, joten sen ilmestyessä bändi oli ehtinyt operoida tyyliään uusiksi jo monesti. Vuotta aiemmin ilmestynyt Permanent Waves loikkasi selkeästi 1970-luvun progekuvastosta eteenpäin, mutta Moving Pictures oli liki kymmenen vuotta kestäneen hiomisen lopullinen lakipiste, sekä taiteellisessa että kaupallisessa mielessä.

Nelinkertaista platinaa myynyt levy paketoi 40 minuuttiinsa bändin historian Led Zeppelinille nyökkäilevistä jytäriffeistä progekoukkuihin ja synakuvioihin, mutta tämä tapahtuu sofistikoituneen new wave -minimalismin hengessä: levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa soi pienieleisesti, jättäen tilaa bändin vahvalle trio-dynamiikalle. Luottomies Terry Brownin tuotanto on kestänyt aikaa komeasti.

Levyn avausraidan Tom Sawyerin puuttuminen Nuorgamin popklassikoista on yhä valtava vääryys. Sehän on maailman epätodennäköisin radiohitti, sisältäen omituisia synamelodioita, levottomia tahtilajeja ja retrofuturistisen tarinan väärinymmärretystä individualistista yhteiskunnan kahleissa. Samalla se on Rush-katalogin yliarvostetuin kappale, mutta toimii silti oivana julkisivuna bändin tuotannolle; Tom Sawyer välittänee kaikin tavoin bändin eetoksen rockin toisinajattelijoina.

Temaattisesti albumilla on vivahteita tulevien levyjen pessimismistä. Enimmäkseen se toki edustaa luottotekstittäjä Peartille ominaisia teemoja, eli Tom Sawyerin sekulaarihumanismia ja The Camera Eyen Lontoosta ja New Yorkista poimittuja omaelämäkerrallisia anekdootteja, mutta loppupuolella soundimaailma käy tarinoiden ohella tummaksi. Peart loi kehyskertomuksen kolmiosaisesta Fear-laulusarjasta, jonka ydinajatuksen mukaan ihmisen toimintaa ajaa pelko. Osan avaus, sameasti soiva Witch Hunt on painostavuudessaan suorastaan yllättävän kolkko.

Alakulon vastineeksi nousevat kuitenkin Limelightin ja Red Barchettan kaltaiset hilpeästi soivat klassikot (vaikka ensinmainittu onkin Peartin henkilökohtainen tilitys julkisuuden kiroista), unohtamatta Tom Sawyerin rinnalla Rushin toisena bravuurina tunnettua YYZ-instrumentaalia. Se ikuistaa Toronton lentokenttäkoodin maanisesti nakuttavaksi morsekoodiksi sekä letkeäksi riffien matalalennoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hemispheres (1978)

Kannessa alaston hahmo osoittaa kaihoisasti oikealta, taiteellisemmalta aivopuoliskolta, kohti rationaalisella puolella seisovaa, asiallisesti pukeutunutta ja kurinalaisesti seisovaa herrasmiestä. Levyllä sosialistiset vaahterat ja kapitalistiset tammet pitää kurissa saha, ja jumalten välisen taiston voittajaksi nousee ihminen. Eiköhän kuudennen levyn teema kaikenlaisten vastakohtien kosmisesta mittelöstä tullut selväksi.

Kieltämättä kylmä hiki nousee otsalle, kun kuulee 18-minuuttisesta, Kreikan tarustoa lainaavasta nimieepoksesta, jossa rationaalisen Apollon ja hedonistisen Dionysoksen välistä mittelöä saapuu selvittämään edellislevyllä seikkaillut avaruuslentäjä. Silti allusiivisen satusedän viitta istuu Peartin päälle. Nämä ovat symbolisia fantasioita, joiden keskeinen ajatus lienee luottamus jokaisen ihmisen suvereeniin kykyyn löytää dualistisesta maailmasta lopullinen tasapaino.

Kappaleena Hemispheres on Rushin levypuoliskon mittaisista eepoksista yhtenäisin. Kaari laajenee upeasti yhdestä teemasta sivupoluilleen sen sijaan, että hyppisi kahden aiemman teoksen tapaan motiivista toiseen. Alex Lifesonin uneen perustuva instrumentaali La Villa Strangiato puolestaan vyöryttää yhdeksässä minuutissa hysteerisen määrän informaatiota, ihmeellisesti säilyttäen zeniläisen tasapainon monimutkaisuuden ja suoraviivaisuuden välillä ja uskaltaa alaotsikossaan (An Exercise in Self-indulgence) virnuilla jo itselleen. Levyllä nimenomaan hämmästyttää poskettomien konseptien vaivaton esittely.

Hemispheresin jälkeen Rush tajusi latkineensa progemaljastaan viimeisenkin tipan, joten suurten fantasioiden galleria sulkeutui vuosikymmenen vaihteen myötä. Levy oli kuitenkin bändin siihenastisen taipaleen huippuhetki ja samalla genreään kaikkein uskottavimmin edustava kokonaisuus, mikäli kappaleiden määrää (neljä) ja polveilevuutta katsoo. Tukahduttavan sijaan tunnelma on raikas, suorastaan lempeä. Ehkä pastoraalisella ympäristöllä oli vaikutuksensa, sillä albumi äänitettiin Walesin maaseudulla.

Video ei ole enää saatavilla

Permanent Waves (1980)

Progejärkäle Hemispheresin jälkeen Rushin kaverit olivat sitä mieltä, että yksi tie on nyt kuljettu loppuun. Seuraava albumi Permanent Waves esittelikin jo hieman helpompaa ja radioystävällisempää materiaalia, joskin pari pidempää teosta on vielä mukana. Näistä Jacob’s Ladder on seitsemän ja puoli minuuttia kestävä lyyrinen ja musikaalinen kuvaus yksinkertaisesta luonnonilmiöstä. Musiikillisesti kappale on selkeästi peruja aiemmasta, tunnelmia maalaillesta progressiivisesta kaudesta. Myös Natural Science muistuttaa kolmella osallaan ja yli yhdeksän minuutin kestollaan menneestä. Tylsyydestä ei kuitenkaan voi näiden kappaleiden kohdalla missään nimessä puhua.

Torontolaisradioasema CFNY:lle kunnianosoitukseksi tehty The Spirit of Radio oli Rushin suurin singlemenestys siihen astisella uralla. Biisin lopussa leikitellään reggaerytmien kanssa, ja myös Simon & Garfunkel -viittaus lyriikoissa on kekseliäs. Myös Freewill sai radiosoittoa, siitäkin huolimatta, että biisi on täynnä tahtilajivaihdoksia, ja Lifesonin soolo on lievästi sanottuna sekopäinen. Tähän väliin täytyy ottaa mielenkiintoinen huomio: Yleensäkin Lifeson tarjoaa sooloillaan Leelle ja Peartille huomattavat mahdollisuudet pistää parastaan luomalla sooloille pohjaa. Freewillin soolo on täydellinen esimerkki tästä. Sanoitus käsittelee valinnan vapautta ja sen merkitystä: jos päätät olla päättämättä, olet siltikin tehnyt valinnan. Different Strings, jolla kansitaiteilija Hugh Syme vierailee pianon ääressä, sekä Entre Nous, joka sai ensiesityksensä livenä vasta Snakes And Arrows -kiertueella 2007, täydentävät levyn antia herkillä pohdinnoillaan ihmisten välisistä suhteista.

Albumi on Rushin lyhimpiä, kestoltaan vajaat 36 minuuttia, ja ehkäpä siksi siinä ei juuri heikkoa hetkeä ole. Kappaleitakin on vain kuusi, joista neljä on korkeintaan viisi ja puoliminuuttisia. Permanent Waves petasi hyvän pedin seuraavana vuonna ilmestyneelle Moving Picturesille, joka nosti Rushin suosion seuraavalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Signals (1982)

Haluaisin mielelläni kuulla jonkun sosiologin selityksen sille, minkälaisen jäljen länsimaisen ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan 1970-luvun vaihtuminen 1980-lukuun teki. Myös Rush ajautui muutamassa vuodessa edustamaan jotain aivan muuta kuin edellisellä vuosikymmenellä. Bändi astui fantasiamaailmoistaan keskelle geometrisesti jaettua urbaania universumia, kuulostaen suurin piirtein The Policelta jammailemassa Kraftwerkin luona.

Jos Rush olisi ollut yhtään kokemattomampi, olisi lopputulos luultavasti uponnut mitäänsanomattomuuden suohon. Mutta Signalsin aikoihin se hallitsi tyylilajinmuutokset yhtä etevästi kuin torontolainen Blue Jays baseballinpeluun. Muistammehan etenkin Leen mieltymyksen kyseiseen lajiin. Ja sen, että Blue Jaysin mestaruuteen menisi vielä kymmenen vuotta. Mutta itseltään trio Signalsillakin joka tapauksessa kuulostaa!

Levyn kärkeen asetettu hitti Subdivisions on uudenlaisen melankolian ja ulkopuolisuuden kyllästämä, ja sen eleginen synamelodia sykähdyttää surumielisyydessään yhä. Peart kertoo varmasti monelle Rushiakin teininä kuunnelleelle tutun kasvutarinan, sijoittaen sen tällä kertaa konkreettisille koulun käytäville ja ostareiden kaikuviin halleihin. Leen laulukin kaikuu kuin marketin ämyristä konsanaan.

Signals syvensi Moving Picturesilla aloitettua moderniuden problematiikkaa muun muassa rakentamalla vastakohtia, kuten unelmoivan The Analog Kidin ja juppiesteettisen Digital Manin otsikotkin jo kertovat. Näiden joukkoon lisättäköön myös Ernest Hemingwayn ahdistuneesta vanhuudesta vaikuttunut Losing It. Nämä kolme kappaletta luovat Subdivisionsin lisäksi levyn tarinallisen rungon, joka kiteytyy Analog Kidissä:

”When I leave I don’t know what I’m hoping to find
when I leave I don’t know what I’m leaving behind”

Sanojen ympäröidessä Lifesonin raivoisaa sooloa, tulee pohtineeksi, näyttäytyikö 1980-luvun henkinen maisema bändin näkökulmasta tosiaan näin synkkänä?

Video ei ole enää saatavilla

Power Windows (1985)

1980-luvun puolivälissä syntetisaattorit nousivat Rushin soundissa jo premissiksi. Ne ryöstävät tilan hyperaktiivisilla purkauksillaan jo The Big Moneyn ensimmäisen viiden sekunnin aikana. Synakimppujen holtiton räjähtely saa taustatukea Lifesonin salamoivalta kitaroinnilta ja Peartin metalliset sähkörummut kaikuvat areenan seinistä painostavasti. Välillä suurten äänten virrasta erottuu Leen pörisevä basso. Tuottajaksi oli vaihtunut Peter Collins, joka sai bändin kuulostamaan pilvenpiirtäjän kokoiselta ja kiiltämään kuin lasitalosta heijastuva suurkaupungin valomeri.

Valtasuhteiden rakennusaineita, kuten rahaa ja sotaa, erinäisten lasisten okulaarien läpi laboroiva yhdestoista albumi on kieltämättä jäätävä sekä soundeiltaan että aiheiltaan, mutta etäiseksi se ei jää missään vaiheessa. Edes bändin Duran Duran -look ei erityisemmin häiritse.

Kokonaisuuden läpi nousee ydinkärjen lailla bändin huikeassa terässä oleva biisintekotaito, joka lähinnä hyödyntää ajan hengen kikkoja nokkelasti omiin tarkoituksiinsa. Bändi käänsi tummat laulunaiheensa duureja juhliviksi pop-fanfaareiksi, eikä edes Hiroshiman pommitusten taustaa avaava Manhattan Project kuulosta kornilta eksploitaatiolta, toisin kuin edellislevyltä löytyvä holokaustiaiheinen discobiisi Red Sector A.

Ainoa häivähdys sisäisestä melankoliasta löytyy Middletown Dreamsista, joka on Subdvisionsin kaltainen katsaus nukkumalähiöiden elämään. Muita hienoja kappaleita ovat laajakangasrummuttelu Territories ja jylhän eteerisellä tavalla levyn päättävä Mystic Rhythms.

Video ei ole enää saatavilla

Clockwork Angels (2012)

Rushin viimeisestä pitkästä teemateoksesta (Cygnus-X1 Book II: Hemispheres) oli vuonna 2012 kulunut jo 34 vuotta, ja tuskin kukaan kuvitteli bändin kykenevän tekemään enää mitään lähellekään vastaavanlaista, varsinkin kun viimeisen 25 vuoden aikana albumit olivat olleet lähinnä kokoelmia lauluja jonkin yleisen lyyrisen teeman ympäriltä. Kuitenkin Rush laajensi tällä kertaa konseptiteoksensa koko albumin mittaiseksi.

Musiikillisia teemoja ei albumin kappaleissa niinkään toisteta, eikä esimerkiksi 2112:n tai Hemispheresin tapaan minkäänlaista teemoja esittelevää instrumentaalijohdantoa ole lainkaan. Kappaleet ovat yksittäisiä ja itsenäisiä, ja levyä kannattelee Peartin lyriikoiden kertoma tarina itseään etsivästä nuorukaisesta – väritettynä viittauksilla useista maailmankirjallisuuden merkkiteosten, ja muinaisten mytologioiden sekä uskontojen teemoista kultaisine kaupunkeineen ja kaikkeuden kelloseppineen.

Soitto ja melodiat toimivat kohtalaisen hyvin, vaikkakin turhan usein bändi sortuu viime vuosien tyyliinsä rakentaa raskaan kitarariffin päälle melko mitäänsanomaton laulumelodia. Hauskana piirteenä sävellyksissä on se, että viimein Rush vaikuttaisi olevan sinut musiikillisen historiansa kanssa, eikä yritä joka välissä kuulostaa uudenlaiselta. Albumilla voikin tuon tuosta havaita pieniä pastissinomaisia viittauksia yhtyeen lähes 40-vuotiseen back-katalogiin, milloin riffinpätkän, milloin rumpufillin tai bassokuvion muodossa. Ainakin Headlong Flightissa alkupuolen Bastille Day -henkinen riffi ja tuplabasari-iskut sekä By-Tor & The Snow Dog -tyylinen soolo-osa ovat selkeästi tunnistettavissa.

Scifi-kirjailija Kevin J. Anderson kirjoitti Peartin kanssa yhteistyössä tarinasta romaaniversion, joka laajentaa teemaa ja auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin kuin pelkkä lyriikkavihko. Romaanissa vilisee viittauksia Peartin aikaisemmin Rushille kirjoittaneisiin lyriikoihin, mikä on Rushinsa tunteville musiikkireferenssien lisäksi viihdyttävää bongausta.

Clockwork Angels osoittaa, miten elinvoimainen ja tiukasti yhteensoittava kokoonpano Rush on vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Seuraavan albumin joskus (toivottavasti) ilmestyessä ei todellakaan tiedä, mitä siltä voisi odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

AFTERIMAGE – JATKA NÄILLÄ

Grace Under Pressure (1984)

Signalsin jälkeen Rush oli uuden valinnan edessä: lähes kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö Terry Brownin kanssa oli tullut päätökseen, ja seuraavalle levylle piti löytää tuottaja. Bändi haastatteli useaakin eri tuottajaa, ja muun muassa U2:ta ja Big Countrya tuottanut Steve Lillywhite ehti jo hommaan lupautuakin, kunnes sai tarjouksen Simple Mindsilta ja vetäytyi viime hetkellä projektista. Rush oli tiukassa tilanteessa. Studioaika oli jo varattu ja osa kappaleista vielä viimeistelemättä tai kokonaan tekemättä. Bändi turvautui melko tuntemattomaan Peter Hendersoniin, jonka tunnetuimpia tuottajantöitä olivat siihen mennessä olleet pari Supertrampin albumia 70–80-lukujen taitteessa.

Itse albumi on jatkumoa Signalsilla aloitetulle syntetisaattori-invaasiolle, joskin vielä suuremmassa määrin. Myös Peart alkoi käyttää rumpusetissään akustisten rumpujen lisäksi sähköpadeja. Runsas syntetisaattorien käyttö vaikutti myös kappaleiden rakenteisiin, mutta positiivisessa mielessä. Niistä löytyy aiempaa enemmän syvyyttä ja kerroksia, ja useat hallitsevat melodiat ja teemat onkin soitettu syntikoilla. Useissa kappaleissa on myös tietynlainen maalaileva suvanto-osio. Lifesonin rooli kitaristina muuttui albumin myötä entistä enemmän. Soolojen lisäksi hänen tehtävänään on riffittelyn sijaan enimmäkseen soittaa melodianpätkiä ja iskeä sointuja sinne tänne aksentoimaan.

Kappaleista vahvimmiksi nousevat ydinsotauhkaa heijasteleva Distant Early Warning, Leen vanhempien keskitysleirikokemusten pohjalta kirjoitettu Red Sector A, sekä eräänlainen ’rush-reggae’ The Enemy Within. Albumin päättää lähes kuusiminuuttinen Between The Wheels, jonka riipivä kitarasoolo saa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen. Albumin huippukohta, ja eräs Rushin parhaista kappaleista, on kuitenkin Afterimage, kaihoisa muistelo yllättäen menetetystä ystävästä. Peart viitannee tekstissä bändin pitkäaikaiseen ystävään ja studioassistenttiin Robbie Whelaniin, jonka muistolle koko albumi on omistettu.

Grace Under Pressure on nimensäkin mukaisesti vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen albumi, joka jalosti syntetisaattoripohjaista soundia kohti kahden seuraavan albumin samplejen ja sekvensserien kyllästämää maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Caress of Steel (1975)

Rushin kolmas albumi oli ensimmäinen irtiotto kahden ensimmäisen levyn hardrock-tyylisestä ilmaisusta enemmän progressiivisen rockin ja pidempien teosten suuntaan. Albumi alkaa kuitenkin kolmella lyhyemmällä rokkaavalla raidalla, joista Bastille Day käsittelee Bastillen linnoituksen valtaamista Ranskan vallankumouksen aikaan. I Think I’m Going Baldin nimi-idea väännettiin ilmeisesti Rushin kanssa samoihin aikoihin kiertäneen Kissin kappaleesta Goin’ Blind, ja Lakeside Park on Peartin muistelo nuoruusvuosiltaan Ontarion St. Catharinesissa.

A-puolen päättää 12- ja puoliminuuttinen The Necromancer, joka ammentaa lyyrisen antinsa osittain J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmasta. Se, ja koko B-puolen täyttävä, kuusiosainen, juuri ja juuri alle 20-minuuttinen The Fountain Of Lamneth eivät kumpikaan täysin toimi pitkinä teoksina. Teosten yksittäisistä osista löytyy toki monia kiinnostavia asioita, ja esimerkiksi Bacchus Plateau on yksinäänkin yksi koko albumin huippuhetkistä.

Yhtyeen soundi ei kolmanteen levyyn mennessä ollut juurikaan kehittynyt, kitara–basso–rummut-kokoonpanon ollessa vielä hallitseva. Lifesonillakaan ei ollut vielä käytössään kuin ehkä se yksi ja ainoa kitarasoundi, jolla sekä kompataan ja sooloillaan. Levy oli myynti- ja arvostelupettymys, ja kiertuekin nimettiin jälkeenpäin ”Down The Tubes” -kiertueeksi. Levy-yhtiö alkoi painostaa bändiä tekemään radioystävällisempää materiaalia. Bändi ei totellut. Syntyi 2112.

Video ei ole enää saatavilla

2112 (1976)

Rushin ensimmäistä suurteokseksi tunnustettua tekelettä edelsi suosiollinen aallonpohja sekä Mercury-lafkan kanssa käyty mittelö siitä, saavatko bändin levyt sisältää kunnianhimoisia proge-eepoksia. Edellisvuonna ilmestyneen Caress of Steelin mammutit saivat kiinnostuksen kaikkoamaan niin faneilta kuin pr-väeltäkin, vaikka bändi itse lopputuloksesta pitikin. He pitivät myös 2112:n suhteen tinkimättömästä linjastaan kiinni, tarkoituksenaan ainakin upota tyylillä. Toisin kävi: levy oli myyntimenestys ja tae Rushin uran jatkumiselle. Yksikään levy-yhtiö ei ole kuuleman mukaan kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin linjaan sen koommin.

Ikuisuuksiin pysähtyvältä metrolta kuulostavalla syntetisaattoriulinalla ja Lifesonin meteoreiden lailla putoilevilla voimasoinnuilla käynnistyvä parikymmenminuuttinen nimibiisi edustaa juuri sitä, mitä Mercurylla kavahdettiin. Onnistunut hard rock -operetti lainaa Tšaikovskin Alkusoitto 1812:a, aiheenaan kyyninen dystopia vuodesta 2112. Tarina massojen ylivaltaa kohtaan kapinoivasta yksilöstä on havainnollistettu takakannessa, jossa komeilee ikoninen ”Starman”: alaston mieshahmo vasten punaista tähteä. Hahmo on sittemmin esiintynyt Rushin kuvastossa useasti.

Kuitenkin Peartin tarinankerronta hieman kompastelee, ja kyseenalaisesti hän on omistanut koko komeuden Ayn Randille, tuolle äärimmäisen kapitalismin kansikuvatytölle. Ironista kyllä, tarinan lopussa itsemurhan tekevä päähenkilö uhraa samalla itsensä yhteiselle hyvälle. Peart on jälkikäteen selittänyt, että epämääräisiin kuulutuksiin ja tšaikovskilaisiin kanuunanräjähdyksiin päättyvä teos saa onnellisen lopun, kun kansa vapautuu ”Solar Federationin” ikeestä. Peart on myöskin uudemmissa haastatteluissaan tehnyt eroa Randin ajatusmaailmaan.

Nimiraidan konseptuaalisuus jättää B-puolen varjoonsa. Silti rocklyriikan huumevihjailuja ironisoiva A Passage to Bangkok, Hämärän rajamailla -sarjalle omistettu The Twilight Zone ja hieman A-puolen vapausfilosofiaan palaava Something for Nothing ovatkin erinomaisia ”pienempiä” teoksia. Slovari Tears on puolestaan kokonaan Leen käsialaa, rokkaavampi Lessons taas Lifesonin kynästä. 2112:lla Rushin taival lopulliseen suuruuteensa oli alkanut, ja Led Zeppelin -riffittelyt alkoivat väistyä omaleimaisemman ilmaisun tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

A Farewell to Kings (1977)

Jos 2112 on alkuaikojen Rushin tilinpäätös, kuulostaa A Farewell to Kings yhä raikkaammalta ja seikkailunhaluisemmalta. Koskettimet lipuivat hienovaraisesti trion arsenaaliin, Lifeson laajensi soittotatsiaan ja Peart maustoi soittoaan putkikelloilla sun muilla kilkuttimilla. Esimerkiksi Xanadulla bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin: 11-minuuttinen kappale aaltoilee stadion-kitaroineen ja hienovaraisine synasivelyineen kirkkaasti kuin kappaleessa kerrotun mystisen paratiisin ”hunajakaste”.

Xanadun Samuel Taylor Coleridge -vaikutteinen teksti ei ole alkuunkaan niin yliampuva kuin levyn päättävä, toinen päälle kymmenminuuttinen Cygnus X-1. Siinä avaruuslentäjä kiitelee halki kosmoksen ajautuen lopulta mustaan aukkoon, päätyen seuraavalla levyllä seikkailemaan kreikkalaisen jumaltarustoon. Sävellyksenäkin se on melko hajanainen, mutta kuriositeettina mainittakoon biisin päättävä Leen kiljahdus, jota voisin analysoida jollakin miehiseen sukukypsyyteen liittyvällä hassuttelulla, mutta jätetään asia nyt sikseen. Joka tapauksessa, tuskin moista livenä ainakaan enää kuullaan.

Kieltämättä Robert Christgaun kaltaiset pop-nihkeilijät löivät Rushia välillä täysin syystä. Punk- ja discoaikana näin pompöösien konseptien rakentelu oli suorastaan tietoista provokaatiota. Yleisön rakkaus sillä silti lunastettiin: A Farewell to Kings myi Yhdysvalloissa kultalevyn verran. Suosionsa ja nimensä perusteella levyn voisi nähdä ilkikurisena huiskutuksena vuosikymmenen alun progekuninkaille, jotka olivat tähän mennessä tavalla tai toisella eksyneet tahtilajiviidakkoonsa, ilmaisunsa kepeämpään vaihtaen. Rush sentään osoitti, että mutkikkaallakin musiikilla voi edelleen olla kaupallisesti relevantti.

Joka tapauksessa, kaihoisalla kitaraintrolla käynnistyvä avaus- ja nimiraita sekä keikkaklassikko Closer to the Heart ovat Xanadun ohella levyn huippuhetkiä. Ensinmainittu tiivistää progeilunsa napakkaan kuuteen minuuttiin, ja jälkimmäinen on jo tyylipuhdas popkappale, jonka otsikko lienee bändin repertuaarin livehoilattavin. Leen sanoittama Cinderella Man jää hieman tavanomaiseksi Rush-biisiksi ja Madrigal jokseenkin päämäärättömäksi mutta ihan nätiksi hengähdystauoksi ennen Cygnus X-1:n törkeää scifipullistelua.

Video ei ole enää saatavilla

Hold Your Fire (1987)

Hold Your Fire on Rushin syntetisaattorikauden teknologinen huipentuma. Power Windowsin tuottanut Peter Collins jatkoi yhteistyötä bändin kanssa myös tällä albumilla. Syntetisaattorit ovat jälleen selkeästi pääosassa, ja Akain S900-sampleri on ollut kovassa käytössä. Kappaleet itsessään muistuttavat rakenteeltaan perinteisiä popsävelmiä, ajan henkeen sekvenssereillä ja sampleilla kuorrutettuna. Sovituksellisesti albumi onkin Power Windowsin ohella bändin kekseliäin ja idearikkain. Pieniä yksityiskohtia vilisee joka kappaleessa, ja tarkasti kuuntelemalla uutta löytyy joka kuuntelukerralla pitkäksi aikaa.

Tarttuvia melodioita Hold Your Fire sisältää runsaassa määrin, esimerkkinä vaikkapa Lock And Key, jonka laulumelodiat sekä säkeistössä että kertosäkeessä ovat simppeleitä, mutta erittäin mieleenpainuvia. Prime Moverissa samaa melodiaa vuorottelevat kitara säkeistössä ja basso kertosäkeessä. Albumin lyriikat käsittelevät etupäässä ajan nopeaa kulumista ja huolta siitä, kuinka ihmiset eivät malta pysähtyä katsomaan kaikkea sitä, mitä heidän ympärillään on. Tällaisia ajatuksia tarjoavat muun muassa aloitusraita Force Ten, Turn The Page sekä albumin tunnetuin kappale Time Stand Still, jossa vierailee ’Til Tuesday -yhtyeen Aimee Mann. Hänen taustalauluaan kuullaan myös Open Secretsissä sekä pieni naurunpyrskähdys Force Tenin alussa.

Hold Your Firen heikoimmat hetket kuullaan albumin lopussa. Peartin vuorikiipeilyaiheinen Tai Shan noloine synapanhuiluineen sekä tylsä jumputus High Water latistavat yleistunnelmaa monta piirua alaspäin. Ensiksi mainitun kappaleen mukaan ottamista on Leekin jälkeenpäin katunut.

Kiertueen jälkeen, alkuvuodesta 1989 julkaistiin mainio livealbumi A Show Of Hands, joka esittelee läpileikkauksen Power Windows– ja Hold Your Fire -kiertueiden ohjelmistosta ja bändin 80-luvun tuotannosta. Samalla se päätti Rushin synakauden, sillä seuraavilla albumeilla syntetisaattorit saivat väistyä taka-alalle kitaran ottaessa jälleen enemmän tilaa.

Video ei ole enää saatavilla

Presto (1989)

Syntetisaattorien ja sekvensserien käyttö 80-luvun albumeilla alkoi olla varsinkin Leelle jo todellinen haaste keikkatilanteessa. Yhtye on aina pitänyt kiinni periaatteestaan, jonka mukaan kaikki mitä kaiuttimista yleisöön kuuluu, on bändin jäsenten itse aikaansaamaa. Niinpä kaikki bändin jäsenet laukaisivat myös sekvenssejä käyntiin, soittajasta riippuen joko jaloillaan tai rumpukapuloillaan, eikä ulkopuolisten apuun turvauduttu lavalla. Leen täytyi basso- ja kosketinosuuksien soittamisen lisäksi vielä laulaakin, ja tietynlaisen koreografian noudattaminen illasta toiseen alkoi viedä iloa koko hommasta.

Seuraavalla albumilla syntetisaattorit toimivatkin lähinnä taustainstrumentin roolissa. Lifesonin kitara soi etupäässä heleän puhtaasti, ja Peartin virvelirummun napsaus on tiukkaakin tiukempi. Myös Leen bassomelodiat erottuvat joukosta edukseen.

Itse kappaleet noudattavat entistä enemmän perinteisen poplaulun kaavaa. Instrumentaalivälikkeitä on vähennetty, ja Lee onkin todennut sovitusten tukevan eniten laulajaa ja sitä, mitä hän laulaa, Peartin sanoitusten ollessa kokemuspohjaisia ja elämänmakuisia. Kappaleista The Pass nousee esiin nuorison itsemurhia käsittelevillä sanoillaan sekä herkällä ja tunteikkaalla sävellyksellään.

Yrityksiä riffipainotteiseen rockiin on muutamia (Show Don’t Tell, Superconductor), mutta yleiseltä soinniltaan Presto jää aikalailla ohuen kuuloiseksi. Etsikkoaika jatkui myös Roll The Bonesilla kaksi vuotta myöhemmin. Vasta vuoden 1993 Counterpartsilla bändi sai uudelleen kunnon otteen raskaammasta ilmaisusta.

Video ei ole enää saatavilla

Counterparts (1994)

Counterparts on erikoinen levy. Se oli yhä selkeämpi irtiotto syntetisaattoreiden pulputuksesta kohti perinteisempää triosoundia, mutta samalla se viittaa varsin vähän bändin aiempaan tuotantoon. Suoraviivaisesti nakuttavaa ja poikkeuksellisen raskaana vellovaa levyä voisi haukkua äkkiseltään tasapaksuksi, mutta sellaiseksi se on lopulta liian kekseliäs. Nelikymppiset perheenisät ymmärsivät mitä on grunge ja tekivät siitä itsensä näköistä. Lopputulos voisi vaivaannuttaa, mutta trion vain harvoin pettävä tyylitaju sai lopputuloksen kuulostamaan kadehdittavan luontevalta.

Kuten levyn nimi kansineenkin jo vihjaa (ei naureskella siellä takarivissä!), käsittelee Counterparts enimmälti ihmissuhteiden – tai ihan vain ihmisyyden – moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Juuri tekstiensä puolesta se on Rushin vahvimpia Peartin käsitellessä tavanomaista aihetta poikkeuksellisella kypsyydellä ja älykkyydellä. Teema laajentuu vielä kirjavaan kansitaiteeseen, joka muistuttaa hänen toistuvasta filosofiastaan: kahden maailman välistä löytyy myös kolmas ja tasapainottava tai muuten vain kokonaisuutta hämmentävä tekijä. Jonkinlaista ykseyttä tässäkin tavoitellaan.

Ehkä koko vuosikymmenen paras Rush-biisi, hienovaraisten jousten avulla draamansa kasvattava Nobody’s Hero on yksi Peartin henkilökohtaisimpia tekstejä, joka kertoo hänen aidsiin kuolleesta homoystävästään sekä hänen kotikaupungissaan tapahtuneesta murhasta. Keskeisenä kappaleessa jää kaikumaan ristiriitainen syyllisyydentunne:

”As the years went by, we drifted apart
When I heard that he was gone
I felt a shadow cross my heart”

Monoliittisen alitajunnan voimalla etenevä Animate lainaa Jungia, ja pieniä viittauksia kasari-Rushin suuntaan heittelevä Alien Shore problematisoi rodullista, seksuaalista ja sukupuolista erottelua. ”Nykyäänkin ajankohtainen”, etten sanoisi.

Video ei ole enää saatavilla

Snakes & Arrows (2007)

Kahdekastoista kokopitkä Snakes & Arrows kärsii pienoisesta elefanttiitaudista, mutta rakentaa värikkään palettinsa Rushille hyväksi havaituista sävyistä. Rönsyilevä levy sahaa tikkaita ylös ja laskettelee käärmeen selässä alas, kuten ikivanhaa intialaista lautapeliä lainaavassa levynkannessa enteilläänkin.

Levyltä löytyy kolme instrumentaalia, eikä Lifeson osaa päättää, etenisikö akustisesti vaiko kokopuisen kirjahyllyn verran painavien riffien avulla. Ratkaisuksi tuottaja Nick Raskulinecz laittoi molemmat soimaan päällekäin, mikä kieltämättä värittää soundimaailmaa, mutta haiskahtaa hieman pöhöttyneeltä studiomaksimalismilta. Valtavaa mekkalaa kolmikosta nimittäin lähtee, kun edellisen Vapor Trails -albumin myötä karkoitetut koskettimetkin ovat palanneet areenalle. Leen äänessä sentään on tuttua, kirkasotsaista eloisuutta, vaikka kokonaisuus ankkuroituukin Peartin kitkerän melankolisiin teksteihin uskonnosta ja uskosta.

Hengen asiat ovat pistäytyneet Rushin levyillä jo kakkoslevystä saakka, mutta aihepiirin albuminmittaista käsittelyä bändi päätti kypsytellä viimeiseen saakka. Armor and Sword ja Faithless-nimet kertovat varmasti olennaisen. Antagonistisen julistuksen sijaan asioita tarkastellaan henkilökohtaisemmin ja metafyysisemmin, mikä onkin kuuskuuskuudelle tervetullut vastapaino.

Yli tunnin mittaisen kokonaisuuden runsas soundi tuottaa ähkyä, mutta palkitsevia yksityiskohtia löytyy halki levyn. Turhia hetkiä löytyy korkeintaan instrumentaaleista, joista paras saattaa olla täysin akustinen Hope, koska se toimii tervetulleena taukona suurten lohkareiden välissä. Hienoja biisejä ovat myös sinkku Far Cry, sekä Workin’ Them Angels ja Bravest Face. Parasta Rushia sitten Counterpartsin.

Video ei ole enää saatavilla

EXIT… STAGE LEFT – LAAJENNA NÄIHIN

Roll the Bones (1991)

Eksistentiaalisen hirtehisesti nimetystä neljännestätoista pitkäsoitosta jäänee päällimmäisenä mieleen nimikappaleen räppiosio, jossa Leen madallettu ääni kuulostaa aikapoimussa kohdanneilta Yellolta ja Barry Whitelta. Peart on kertonut noihin aikoihin innostuneensa puhemusiikin rytmikkäästä riimittelystä sekä Public Enemy/Anthraxin kaltaisista kollaboraatioista, päättäen soveltaa moista reseptiä pelottomasti myös oman bändinsä musiikkiin. Sillä erotuksella, että ulkoisen vierailijan (jollaiseksi esitettiin muun muassa Monty Pythonista tuttua John Cleesea) sijaan sylkemisen hoiti Toronton heleä-ääninen kotipoika. Lopputulos häilyy typerän ja nerokkaan rajamailla, ja tätä mieltä bändi itsekin oli jo kappaleen synnyn aikoihin. Muuten napakan biisin pelastavat viimeistään hillittömät lätkäurut.

Albumina Roll the Bones ponkii sitä edeltäneen Preston tavoin yhä kauemmas 1980-luvun synamerestä, jonka vellontaa Lifeson oli toisinaan hädissään katsonut. Kasarirock-tuottajana tunnettu Rupert Hine vastasi molempien pitkäsoittojen soundimaailmasta, joten myös hän oli vastuussa koskettimien painamisesta alemmas mattomaisiksi tunnelmanluojiksi. Kieltämättä Lifesonin stadionsoundi ottaakin tilansa keskittyen napakoihin ja jylhiin areenariffeihin sekä eriomaisiin sooloihin Bravadon ja Ghost of a Chancen tapaan.

Hivenen popahtava tuotanto hioi kappaleista turhat mutkittelut pois, joten luut pyörähtelevät hyvin suoraviivaisesti, jos kohta loppua myöten väkinäisesti. Onhan esimerkiksi Dreamlinen steampunk-Eaglesilta kuulostava moottoritiefantasia erinomainen popbiisi, ja sitä seuraava Bravado yksinkertaisesti kaunis. Mutta The Big Wheel on ainoastaan laiska, eikä Heresyn maailmanpoliittinen katsaus afrovaikutteisine rumpukomppeineen ole alkuunkaan samaa luokkaa kuin Power Windowsin Territoriesilla. Ja siinä missä nimibiisin ”why are we here? / because we’re here”-tautologia toimii lakonisuudessaan, kuulostaa esimerkiksi Neurotican kertosäe hymistelyineen vain raastavalta. Vaikka Roll the Bones ei olekaan teemalevy, tahtoo se toistella elämän sattumanvaraisuutta biiseissään turhankin alleviivaavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Test for Echo (1996)

Test for Echo on jäänyt jokseenkin näkymättömän väliinputoajan rooliin. Yhtenä syynä ovat Peartia kohdanneet tragediat: sekä hänen vaimonsa että tyttärensä kuolivat alle vuoden sisällä piakkoin levyn ilmestymisen jälkeen. Bändi ajautui vuosien tauolle, jonka aikana Peart teki surutyötään kiertelemällä Amerikan manteretta moottoripyörällään. Irvokkaan enteellisesti levyn kannessakin komeilee inuiittiperimää oleva Inuksuk, jota on käytetty muun muassa kuolleiden muistomerkkinä.

Kieltämättä levy ei ole Rushia vahvimmillaan, mutta se linjaa bändin tulevaa soundia vahvasti: siinä missä ilmaisu oli tähän asti vaihtunut enemmän tai vähemmän tiuhaan levy levyltä, on yllättävää, miten paljon soundillista yhteyttä sillä on yli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneiden Snakes & Arrowsin ja Clockwork Angelsin kanssa. Runsaita kitaralouhintoja, monitoimikoneen lailla ruksuttavia rumpukuvioita sekä kolisevaa bassoa. Välillä synamatot välkkyvät komeuden alta ja sähkökitararakennelmien laitamilla kilisevät akustiset kielet.

Nimikkoraidan lisäksi onnistuneita ja mieluusti suurempaa muistettavuutta ansaitsevia biisejä ovat notkeasti mutkitteleva Driven, mandoliinilla maustettu Half the World sekä komeaksi voimaslovariksi nouseva Resist. Sen sijaan vain hölmöjä ovat koiran elämää syvääluotava Dog Years ja Virtuality, jonka ”net boy, net girl”-teksti tuo lähinnä mieleen tämän giffin. Sävellyksinä ne eivät onneksi ole hassumpia.

Video ei ole enää saatavilla

Vapor Trails (2002)

Rushin pisin tauko studioalbumien välillä venähti kuuden vuoden mittaiseksi Peartin toipuessa kohdalleen osuneista tragedioista. Tyttärensä hautajaisissa Peart oli todennut bänditovereilleen, että he voivat nyt pitää häntä eläköityneenä. Aikansa surutyötä moottoripyörän selässä tehtyään rumpali alkoi kuitenkin päästä tuskastaan, ja ajan myötä mies koki olevansa valmis myös aloittamaan uudelleen musiikin tekemisen.

Vapor Trailsin äänittäminen ja säveltäminen kesti 14 kuukautta. Tämä on pisin levytysaika Rushin historiassa. Osa kappaleista syntyi keskinäisestä jamittelusta nauhan pyöriessä taukoamatta, ja kappaleita on kursittu kokoon eri pätkistä tietokonetekniikan avulla. Esimerkiksi Peaceable Kingdomin ja Ceiling Unlimitedin levylle päätyneiden versioiden pohjaraidat on koostettu tällaisista jameista.

Albumin aloittaa myös sen ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu One Little Victory, joka on tuplabassorummuin raivoisasti takova, surfkitaralla ryyditetty kappale. Rankkaa riffittelyä kuullaan myös muun muassa kappaleissa Earthshine, Secret Touch ja Nocturne. Runsaasta särökitaran käytöstä johtuen albumin ongelmaksi muodostuu sen masterointi, joka nostaa varsinkin särökitarat sekä myös yleisen äänentason häiritsevän särkevälle tasolle, dynamiikan hävitessä lähes kokonaan. Tämä tekee levyn erityisen raskaaksi kuunnella, minkä lisäksi se on aavistuksen verran liian pitkä.

Levyltä voi kuitenkin aistia, että bändillä on ollut hauskaa pitkästä aikaa studioon kokoonnuttuaan. Jamittelun tuloksena esimerkiksi Leen bassottelu on paikoin erittäin maukasta kuultavaa. Lisäksi Lee on päällesoittovaiheessa soittanut biiseihin bassolla sointuja, mikä osaltaan saa albumin soinnin raskaammaksi. Vapor Trails on myös ensimmäinen albumi sitten vuoden 1975 Caress Of Steelin, jolla ei kuulla pihaustakaan syntikoista tai muista elektronisista vimpaimista. Sen sijaan runsaat lauluharmoniat nousevat levyllä tukemaan hienosti sävellyksiä.

Sanoitukset käsittelevät etupäässä luonnollisesti Peartin tuntemuksia hänen toipuessa tragedioistaan. Peart kirjoitti kokemuksistaan myös kirjan Ghost Rider – Travels on a Healing Road (suomennettu laitos Ghost Rider – Taipaleita toipumisen tiellä, suom. Asko Alanen). Samanniminen kappale löytyy myös albumilta, ja on ehdottamasti yksi sen mieleenpainuvimmista.

Vapor Trails on Rushin rosoinen paluualbumi, joka ei ole täydellinen, mutta mahdollisti bändin toiminnan jatkumisen vielä 2000-luvullakin. Kiertueellaan Rush suuntasi ensimmäistä kertaa myös Etelä-Amerikkaan, mistä hienona taltiointina toimii Rush In Rio -dvd. Kiertueen viimeisellä keikalla kuvattu konserttielokuva sekä bonus-dvd:llä nähtävä dokumentti The Boys In Brazil kuvaavat osuvasti eteläamerikkalaista omistautumista, josta bändi itse oli autuaan tietämätön: kymmenet tuhannet fanit laulavat sateen piestessä vasten heidän kasvojaan joka ikisen kappaleen ulkoa, jopa YYZ-instrumentaalin…

Video ei ole enää saatavilla

Rush (1974)

Lukuisista yrityksistä huolimatta Rush ei vuoden 1973 loppuun mennessä ollut saanut solmittua levytyssopimusta, ja tämän johdosta bändi perusti oman Moon Records -levy-yhtiönsä. Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin maaliskuun ensimmäinen päivä 1974. Kiinnostus oli jäädä paikalliseksi, kunnes clevelandilaisen radioasema WMMS:n DJ Donna Halper otti albumin päätöskappale Working Manin soittoon. Puhelutulva alkoi aina, kun biisiä soitettiin. Soittajat kyselivät esimerkiksi, mistä bändin levyä voisi ostaa. Lisäksi Working Mania luultiin toisinaan erheellisesti Led Zeppelinin uudeksi biisiksi.

Clevelandiin lähetettiin nopeasti erä levyjä, jotka myytiin samantien loppuun. Mercury Records kiinnostui bändistä ja tarjoutui julkaisemaan albumin suuremmalla mittakaavalla. Tässä vaiheessa Rushin manageri Ray Danniels palkkasi tuottaja Terry Brownin miksaamaan albumin uudelleen parantaakseen sen äänenlaatua. Mercury Recordsin versio albumista julkaistiin heinäkuun ensimmäinen päivä. Bändin yhteistyö Brownin kanssa jatkui vielä lähes kymmenen vuotta, päättyen vuoden 1982 Signals-albumiin.

Itse albumi on musiikillisesti eniten kallellaan Rushin nuoruuden idolien, kuten Creamin, Led Zeppelinin tai The Whon kaltaisten yhtyeiden suuntaan. Progressiivisia elementtejä oli luvassa vasta tulevilla albumeilla. Working Man ja Finding My Way ovat albumin tunnetuimmat kappaleet, mutta löytyy albumilta muutama muukin mielenkiintoinen biisi. Ainakin What You’re Doing sekä In The Mood säilyivät keikkaohjelmistossa aina 80-loppuun asti. Here Again edustaa albumilla hieman rauhallisempaa puolta.

Albumi on Rushin ainoa, jolla soittaa bändin alkuperäinen rumpali John Rutsey. Hän jää soittajana auttamatta Neil Peartin varjoon, mutta energiaa hänellä tuntui kyllä piisaavan. Rutsey sairasti diabetesta, ja keikkailun lisääntyminen johti lopulta hänen lähtöönsä bändistä, osittain terveydellisistä syistä. Rutsey oli myös kirjoittanut sanoituksia albumin kappaleisiin, mutta hävitti ne jostain syystä juuri ennen studioon menoa. Leen oli näin ollen kirjoitettava hätäisesti lyriikat albumin kahdeksaan kappaleeseen, ja sen kyllä huomaa. Debyyttilevyn sanoitukset eivät todellakaan ole mitään lyyrikkomestarin aikaansaannoksia, ja tavanomaisia ”ooh yeah – hey baby” tyylisiä huudahduksia on viljelty sinne tänne.

Rushin debyytti jää bändin diskografiassa lähinnä kuriositeetiksi, mutta on bändin alkuvaiheiden ymmärtämisen kannalta kuitenkin tutustumisen arvoinen albumi.

Video ei ole enää saatavilla

Fly by Night (1975)

Lähes välittömästi debyyttialbumin julkaisun jälkeen Rush oli rumpalinvaihdon edessä Rutseyn lähdettyä yhtyeestä. Lee ja Lifeson järjestivät koesoittotilaisuuden, jonne ilmaantui myös Peart, joka oli juuri palannut epäonniselta matkaltaan Englannista, missä hän oli tuloksetta yrittänyt aloittaa uraa ammattimuusikkona. Peartin outo pukeutumistyyli ja roskatynnyreihin pakatut rummut herättivät hilpeää huomiota Leessä ja Lifesonissa, mutta hänen myrskyisä soittotyylinsä oli lopulta se, mikä ratkaisi asian niin, että Peartista tuli Rushin uusi rumpali.

Kävi ilmi, että Peart oli kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta, ja Leen ollessa haluton kirjoittamaan bändille lyriikoita Peart otti tehtävän vastaan. Englannissa ollessaan hän oli tutustunut Ayn Randin kirjoituksiin, ja Fly By Night -albumin aloitusraita Anthem (ja myöhemmin 2112-albumin nimiteos) on saanut innoituksensa Randin teksteistä. Musiikillisesti biisi toi jo hieman progressiivisempaa ilmettä bändin soittoon, samoin kuin myös By-Tor and the Snow Dog, jonka fantasiatyyliset lyriikat loivat pohjaa tulevien levyjen sanoitusten aiheille. Debyyttilevystä muistuttavia kappaleita ovat Best I Can, Beneath, Between and Behind sekä osittain myös In The End. Ensinmainittua bändi oli ehtinyt soittaa jo Rutseyn kanssa.

Akustisia sävyjä albumille tuovat Making Memories sekä Leen klassisella kitaralla itseään säestämä Rivendell. Albumin melodinen nimikappale Fly By Night on kiekon kenties mieleenjäävin kappale. Peartin omaelämäkerrallinen sanoitus kertoo nuoren rumpalin tuntemuksista hänen lähtiessään Kanadasta kohti Englantia. Tarinan mukaan Peart oli kirjoittanut tekstin Heathrow’n lentoasemalla saavuttuaan Englantiin.

Fly By Night esittelee varovasti kaikkia niitä puolia, joita Rushin 70-luvun levytykset tulivat sisältämään. Varsinainen kukkaan puhkeaminen oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Feedback (2004)

Mitä tekee juhlavuonnaan 30 vuotta samalla kokoonpanolla soittanut bändi, joka on juuri edellisvuonna soittanut suurimmalle yleisölleen koskaan? No, ei ainakaan julkaise kokoelmalevyä suurimmista hiteistään tai kaikenkattavaa cd-boksia. Sen sijaan Rush meni takaisin alkulähteilleen ja julkaisi Feedback-nimisen minialbumin, joka sisältää coverversioita bändiläisten nuoruuden suosikeista. Juuri nämä olivat niitä biisejä, joita he 60-luvun loppupuolella kuuntelivat, diggailivat ja opettelivat soittamaan ensimmäisissä bändiviritelmissään.

Eddie Cochranin Summertime Blues kuullaan eräänlaisena Blue Cheer/The Who-versiointien metamorfoosina. Robert Johnsonin Crossroads puolestaan saa Cream-tyylisen käsittelyn. Levyn muutkin kappaleet ovat sovituksiltaan melko uskollisia niiden alkuperäisversioille. Kunniaa tehdään Buffalo Springfieldille (For What It’s Worth, Mr. Soul), The Yardbirdsille (Heart Full Of Soul, Shapes Of Things), The Wholle (The Seeker) ja Lovelle (Seven And Seven Is).

Feedback on ihan mukiinmenevä dokumentti kolmesta, hieman jo ikääntyneestä kaveruksesta pitämässä hauskaa ja jammailemassa nuoruuden esikuviensa äärellä. Täysipainoinen Rush-levy se ei kuitenkaan millään muotoa ole. Niinpä monia faneja harmitti R30-kiertueella se, että Feedback oli bändin omien klassikoiden sijaan jopa neljällä kappaleella edustettuna keikkojen biisilistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Hulluina vuosinaan Kiss (Ace Frehley, Gene Simmons, Paul Stanley, Peter Criss) kokeili myös pakkopaitaa.

Kiss on häpeilemättömän suuri. Juuri niin suuri kuin haluaakin.

Vuonna 1972 New Yorkissa muotoutunut yhtye on kasvanut aikain saatossa viihdeimperiumiksi, jonka nimissä on myyty kaikkea mahdollista nukeista flippereihin ja eväslaukuista ruumisarkkuun. Vilkkaan myyntityön ohessa orkesteri on säilyttänyt asemansa maailman suurimpien yhtyeiden joukossa jo neljän vuosikymmenen ajan, eikä hyökkäysvaunua tunnu pysäyttävän edes kärkikaksikon, Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin, vääjäämätön ikääntyminen. Vuodelle 2013 Kissin kalenteriin on merkitty 46 konserttia, joista yksi kuullaan tänään Helsingissä.

Kuitenkin Kissin nykyisyys perustuu vuosikymmeniä sitten roihunneen rovion hiilien puhalteluun. Orkesterin maine lepää edelleen vakaasti 1970-luvulla rakennetulla pohjalla. Tuolloin nahkaan ja haarniskoihin pukeutunut, kasvonsa kauttaaltaan maalannut ja julmetun kovaa soittanut miehistö herätti sekä pyhää ihastusta että vakaata kauhua pitkin maailmaa.

Noina vuosina sattui ja tapahtui. Rumpali Peter Crissin ja kitaristi Ace Frehleyn tuoreet omaelämäkerrat ovat häkellyttävää luettavaa siitä, millaisen yhtälön maine, raha, päihteet, naiset ja tähteyden mahdollistama vastuuttomuus muodostivat. Kissistä tuolloin huokunutta vaaran ja kiiman tunnetta ei hälventänyt edes Stanleyn, Simmonsin ja yhtyeen taustakoneiston tahto kehittää yhtyeestä vakaa ja jättiläismäinen sirkus, jonka pohjimmaisena tehtävänä oli tarjota yleisölle takuuvarma show sekä esittäjille rahaa ja seksiä.

Kissin kaltainen äänekäs, eroottinen, hedonistinen ja ahne yhtye ei ollut kaikkien mieleen. Yksi Kissin kirjavan tarinan sivujuonne kertookin siitä, kuinka syvän etelän kristilliset liikkeet ottivat paholaismaiseksi mieltäneensä yhtyeen 1970-luvulla hampaisiinsa. Orkesterin levyjä poltettiin, konsertteja vastustettiin ja mainetta koetettiin mustata. Lokakampanjan yhteydessä lähetettiin liikkeelle huhu, jonka mukaan yhtyeen nimi oli lyhenne sanoista Kids in Satanic Service.

Se, että moinen väite kohdistettiin korostuneen maalliseen yhtyeeseen, jonka jäsenistöön kuului kaksi juutalaista, yksi harras katolilainen ja yksi, no, mikä lie, kertoo tietenkin enemmän väittäjästä kuin väitteen kohteesta. Todellisuudessa Kissin nimi syntyi Crissin entisen orkesterin, Lipsin, innoittamana. Se oli naseva, pureva, sopivan seksuaalinen nimi, jonka tueksi Frehley ja Stanley muotoilivat sittemmin ikoniseksi muodostuneen logon. Yksinkertaisesti, Kiss oli hyvä tuotemerkki, ilman sivumerkityksiä.

Tuotemerkki nykymuodossaan: Stanley, Eric Singer, Simmons ja Tommy Thayer.

Jos nimi pitäisi kuitenkin pilkkoa palasiksi, saattaisi sopivin tulkinta olla:

Kinship: Yksi Kissin suosion salaisuus piilee sen lojaaleissa faneissa. Kissin ympärille on syntynyt tiivis heimo, joka uusintaa yhteenkuuluvuuttaan konserteissa, fanitapahtumissa, tribuuttibändien keikoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kiss Army lienee maailman tunnetuin fanijärjestö ja sillä on paikallinen alaosasto Suomessakin. Kun kaksi Kissin fania tapaa toisensa, sinetöityy veljeys oitis ilmakitaran, fanituotteiden määrän vertailun, parhaasta rumpalista käydyn väittelyn sekä nykyiseen kitaristiin Tommy Thayeriin suunnatun ylenkatseen avulla. Joka tähän heimoon vähäisestikin vihkiytyy, löytää sen riveistä paikkansa ja hengenheimolaisensa silloinkin kun Kiss ei tunnu enää elämän tärkeimmältä asialta.

Income: Länsimainen myytti rahan perään olevista juutalaisista elää sitkeänä. Eivätkä Stanley ja Simmons ole tehneet elettäkään nitistääkseen sitä. Kiss on ollut uransa alusta alkaen perso kaikille tapahtumille ja tuotteille, jotka voivat lisätä sen suuruutta ja vaurautta, vaikka sitten uskottavuuden ja taiteellisen laadun kustannuksella. Yhtyeen fanituotekatalogi on mittavuudessaan käsittämätöntä luokkaa, eikä laulujenkaan uudelleenpaketoimista kaihdeta. Stanley ja Simmons heittäytyvät edelleen kernaasti kauppalopoiksi, jotka pistävät kaiken myyntiin jos tarjous on tarpeeksi suuri: yhtyeen menneisyyden, tasa-arvon, yksityisyyden, itsekunnioituksen, you name it. Tavaraa on tarjolla niin kauan kuin ostajia riittää.

Spectacle: Kissin selkäranka muodostuu kaikesta siitä mitä tapahtuu lavalla. Kostyymit, pommit, valoshow, levitoivat rummut, hehtaarien kokoinen logo, kirvesbasso, kolmiulotteiset efektit, veren sylkeminen, tulennielentä, ilotulitteita ampuvat kitarat, konfettisateet, huumaava äänenvoimakkuus… Kiss on tiennyt alusta asti, miten show rakennetaan ja miten sen varassa työstettyä mainetta pidetään yllä myös lavan ulkopuolella. Yhtye omaksui teatraalisen konseptinsa alkujaan Alice Cooperilta ja New York Dollsilta, mutta vei sen nopeasti tasolle, johon vain harva on sittemmin yltänyt. Vaikka Kissin railakkaimmat vuodet ovat nykyisin pelkkä muisto ja shown syrjässä alkaa näkyä ilottoman klovnin tragiikkaa, on Kissin konsertti edelleen suunnaton viihdespektaakkeli, jota kannattaa käydä katsomassa jo siksi, että niin moni nyky-yhtye on jokaisen lavamaneerinsa velkaa Kissille.

Sex: Making Love, Love Gun, Gimme More, I Just Wanna, Let’s Put the X in the Sex… Kissin mieluisin laulunaihe on helppo päätellä. Ja jos laulujen sanoma uhkaa jäädä epäselväksi, voi lukea jonkin haastattelun, jossa Simmons kehuskelee tuhansia valloituksiaan esittelevällä polaroid-abumillaan. Tai katsoa tallenteita Revenge-kiertueelta, jolla Kiss marssitti lavalle joukon strippareita. Tai lukea Frehleyn ja Crissin muistelmat. Tai… Niin, Kiss ei ole koskaan pyrkinyt suoranaiseksi naisasialiikkeen mieliyhtyeeksi, vaikka onkin ilmoittanut laulujensa olevan ylistyslauluja naisille. Kunnioitustaan yhtye on julistanut laulamalla esimerkiksi anaaliseksistä (Nothin’ to Lose), oraaliseksistä (Lick It Up), pikaseksistä (Mr. Speed), seksistä prostituoidun kanssa (Take It Off), seksistä alaikäisen kanssa (Christine Sixteen, Domino), lääkärileikeistä (Calling Dr. Love), siittimien kipsivaloksista (Plaster Caster) ja niin edelleen. Vuodet vierivät, mutta vuodesta toiseen yhtyeen syvin olemus kiteytyy vuonna 1983 julkaistun Fits Like Glow’n rivissä:

”When I go through her / it’s just like a / hot knife through butter”.

Mutta hetkinen. Listasta puuttuu jotain olennaista. Musiikki. Niin tuppaa yleensä käymään Kissistä puhuttaessa, vaikka orkesteri on myynyt levyjään kuin leipää ja nakutellut kappaleen toisensa jälkeen globaalin jukeboksin klassikko-osastolle. Korjataanpa siis perspektiivivääristymä ja tarkastellaan kerrankin vain ja ainoastaan yhtyeen taiteellisia saavutuksia koko massiivisen diskografian laajuudelta.

Sillä musiikistahan tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse. Onhan?

 YOU WANTED THE BEST, YOU GOT THE BEST…

Kiss (1974)

Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen. Vielä syksyllä 1971 Stanley ja Simmons purkittivat turhautunein mielin silloisen yhtyeensä Wicked Lesterin julkaisematta jäänyttä pitkäsoittoa, jonka kevyesti psykedelinen yleisilme ei onnistunut peittämään kokonaisuuden linjattomuutta. Paria vuotta myöhemmin heillä oli yhtäkkiä kasassa soitannollisesti tiivis ja ulkoisestikin yhtenäinen yhtye, jolla oli selvä päämäärä. Studioon päästyään tämä orkesteri joka purkitti nauhalle oikopäätä liudan kappaleita, jotka tulivat pian nauttimaan klassikkoarvoa ja joita aloittelevat yhtyeet veivaavat kellarinseinät rämisten vielä tänäkin päivänä.

Vuonna 1974 ilmestynyt Kissin esikoinen on edelleen yksi yhtyeen onnistuneimmista levyistä. Se on äänekäs ja irtonainen albumi, jonka raidoilla soivat New Yorkin kadut ja jonka otteesta tihkuvat hiki ja tekemisen tuntu. Levystä huokuu henki, jolla puolittaiset taidot hitsataan kokonaisuutta palvelevaksi soinniksi oikean asenteen ja ydinosaamisen taitavalla tasapainottamisella. Lisäksi kaiken yllä on sopivana annoksena röyhkeää huumoria, löytämisen iloa ja naiivia uskoa omiin kykyihin.

Puhumattakaan tietysti hämmästyttävän laadukkaasta kappalemateriaalista. Jo avausraita Strutter yhdistää jäljittelemättömällä tavalla toisiinsa korkean volyymitason sekä Kissin ytimeen alusta asti kuuluneen peittelemättömän iskevyyden. Sen jälkeen pöytä on katettu äänekkäitä juhlia varten. Firehouse, 100 000 Years, Deuce, Cold Gin, Black Diamond – levyn kappalelista on komeaa luettavaa. Tarttuvat riffit, suurpiirteinen yleissointi ja nasevat laulumelodiat kasvavat onnistuneeksi kavalkadiksi, jota yhtye itse ohjaa kuvittelemansa tulevaisuuden innoittamana. Levyllä Kiss kertoi, että se oli tullut kasvaakseen suuria luulojaankin suuremmaksi.

Levyn annettiin onneksi myös rönsyillä, ehkä silkan nuoruuden rohkaisemana. Let Me Know ja Nothin’ to Lose suorastaan leikittelevät vanhahtavan rock’n’rollin sovinnaisuuksilla ja Love Theme from Kiss -instrumentaali soi täyteraitanakin näyteikkunana Kissin varhaiseen luovaan prosessiin. Sen kantamuoto oli liki seitsenminuuttinen moniosainen Acrobat, joka kuitenkin typistettiin lyhyeksi välisoitoksi pienen hengähdystauon takaamiseksi. Kappaleen vapaata polveilua leikkaaminen ei kuitenkaan tukahduttanut. Love Theme from Kissia kuunnellessa on helppo kuvitella, miltä Kiss alkuvuosinaan kuulosti antautuessaan vapaan jamittelun vietäväksi.

Oma lukunsa on tietenkin levyn kakkospainoksesta alkaen mukana ollut Kissin’ Time. Kohtsillään Kissin esikoisen synnyttyä yhtyeen manageri Neil Bogart päätti, että orkesterin tulisi radiosoittoa saadakseen antautua yhteistyöhön Yhdysvaltoja kiertäneen suudelmakilpailun kanssa. Niinpä bändi purkitti vastentahtoisesti Bobby Rydellin kappaleen suukkokiertueen tunnuslauluksi – ja karsastamakseen täytteeksi levylleen. Vaikka laulu rikkoo kiekon linjaa, on se hyvä muistutus yhtyeen popahtavasta sydämestä ja kyvystä heittäytyä milloin minkäkin hankkeen pariin, jos se vain lisää rahavirtaa.

Kaikessa laskelmallisuudessaan Kissin’ Time oli lopullinen pinnoite sille tielle, jota pitkin yhtye kohta rullasi kohti mainetta.

Kissin jäsenten arvio: 4,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive! (1975)

Julkaistuaan kolme studioalbumia runsaassa vuodessa Kiss oli tiukan paikan edessä. Sillä oli maine huikeana livebändinä ja sen levyillä oli pieni mutta uskollinen ostajakuntansa, mutta varsinaista läpimurtoa orkesteri ei ollut tehnyt. Niinpä se päätti pelata upporikasta tai rutiköyhää. Petyttyään studiolevyjensä steriiliksi ja kesyksi mieltämäänsä äänimaisemaan Kiss raahasi äänitysvälineet sinne, missä taika todella tapahtui, konsertteihin. Lopputuloksen, livetuplan, oli määrä näyttää yhtye kaikessa loistossaan – spektaakkelina, jollaista ei toista ole.

Alive! välittää sanoman erinomaisesti. Se on kiihkeä ja kaunistelematon levy, eräänlainen Kiss-keikan prototyyppi, jossa kappaleet runnotaan läpi intomielellä, rock-shown kliseekieltä sopivasti liioitellen. Levyltä löytyy kaikki se, mikä studioplatoilta paikoin puuttui – keikkatilanteen pauhaava vuorovaikutus, pitkät soolot, lauluja toisiinsa sitoneet välihuudot ja soittamisesta huokuva palo.

Ja mikäs yhtyeellä oli soittaessa? Se oli lyhyessä ajassa kirjoittanut shownsa rungoksi lukuisia suoraan lavoille räätälöityjä sähikäisiä, joiden parissa soittajat pääsivät toteuttamaan täydellisesti lavapersoonaansa. Arvaamaton ja ilkeä Simmons, vampahtava showmies Stanley, kitarallaan epäsovinnaisia avaruuksia piirtänyt Frehley, jazz-juurensa Brooklynin kovettamaksi piiskaukseksi kanavoinut Criss – kaikki he olivat Alive!:lla läsnä teräväpiirteisempinä kuin koskaan.

Riskisijoitus kannatti. Alive! ampaisi listoilla huimaan nousuun ja hinasi yhtyeen valioliigaan. Vaikka levyn viehätys perustuu sen intensiiviseen yleistunnelmaan, voi orkesteri kiittää albumin läpimurrosta yhtä laulua. Vielä Dressed to Killille (1975) taltioituna studioversiona Rock and Roll All Nite oli aavistuksen kesy yritys rakentaa arkisista elementeistä riehakkaat bakkanaalit, mutta yleisön eteen vietynä se nousi lentoon, todellisen rock-hurmion tunnuskappaleeksi. Kappaleen liveversio kasvoi yhtyeen ensimmäiseksi jättimäiseksi hitiksi, ja vaikka kappale on sittemmin kärsinyt melkoisesta ylisoitosta, saa tuo versio edelleen kylmät väreet liikkeelle. Se on murjontaa, ravistelua, intohimoa ja kimalletta. Uskontunnustus.

Juuri tämä luenta Rock and Roll All Nitesta voitti aikoinaan myös minun keskenkasvuisen sydämeni Kissin puolelle.

Silloin en tiennyt, että kaikessa kiihkeydessään Alive! on myös ehta silmänkääntötemppu. Vaikka äänityslaitteisto todella seurasi Kissiä sen konsertteihin, on valtaosa Alive!:lla kuultavasta soitosta korjausjälkeä. Tallennettuaan Kissin keikkoja pitkin itärannikkoa tuottaja Eddie Kramer perkasi laulut alkutekijöihinsä – rumpuraitojen ja ulvovan yleisön varaan – ja soitatti valtaosan kitaroista, bassosta ja lauluosuuksista uudelleen studiossa. Kun totuus tuli myöhemmin julki, kääntyivät muutamat karvaat kielet levyä vastaan. Mutta mitä sitten? Ainahan Kiss on ollut illuusio, ainahan sen maine on perustunut tekojen lisäksi ihmisten haluun uskoa. Tulipa ääni studiosta tai lavalta, Alive! on täydellinen kiteytys siitä, miten Kiss oli mahdollista kokea; eräänlainen rock-unelman hypoteettinen kliimaksi.

Oikeastaan tekotapa suorastaan tukee levyn filosofiaa.

Kissin jäsenten arvio: 4,75 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer (1976)

Kun Alive! oli piirtänyt pisteen Kissin alkutaipaleelle ja nostanut orkesterin kuninkuusluokkaan, oli edessä uusi strategiapalaveri. Nyt bändin liikkeitä seurattiin ja sen seuraavaa siirtoa odotettiin. Tässä tilanteessa aiempien studiolevyjen kaltainen tasavahva kymmenen rock-rallin kooste olisi ollut askel taaksepäin. Saavutetun asemansa säilyttääkseen sen piti keksiä jotakin uutta. Niinpä se värväsi kelkkaansa Alice Cooperin kanssa vakuuttavaa jälkeä tehneen tuottaja Bob Ezrinin ja ryhtyi kirjoittamaan villien vuosiensa historiikkiin seuraavaa menestyksekästä lukua.

Ezrinin käsissä Kiss muuttui eläväksi sirkukseksi. Siinä missä yhtye oli tullut ensimmäisten vuosiensa aikana toimeen tiiviillä bändisoitolla ja kiehtovaan habitukseensa naittamallaan konstailemattomalla rockilla, Destroyerilla yhtye kasvoi jättiläiseksi myös musiikillisesti. Ezrin kiinnitti äänimaailmaan pikkutarkkaa huomiota, lisäsi kappaleisiin efektiikkaa, jousia ja kuoroja, hioi rakenteita, soitatti sooloja uudestaan ja piiskasi yhtyettä yhä parempiin suorituksiin kuin hullu tiedemies, jolla oli käsissään avain alkemian ytimeen.

Destroyerin nauhoittaminen oli Kissille kuluttavaa ja löi rakoja yhtyeen kiinteään ytimeen. Kukin jäsen sai vuorollaan tyytyä sivurooliin Ezrinin sovittaessa levyn palasia uusiin järjestyksiin, ja vain osa bändin jäsenistä osasi mieltää röykytyksen oppimisprosessiksi. Mutta lopputulos oli nähdyn vaivan arvoinen. Destroyer on Kissin monipuolisin albumi, jossa jokaisen laulun paikka tuntuu perustellulta. Kerronta lähtee liikkeelle arkea mallintaneista äänikulisseista, kasvaa moneen suuntaan versovaksi spektaakkeliksi ja päättyy houreiseen kollaasiin, jossa levyn musiikilliset teemat soivat ikään kuin takautumina. Levyä kehystävä radioteatteri perustui pohjimmiltaan siihen, että albumista oli tulossa liian lyhyt, mutta se puolsi paikkansa erinomaisesti. Jälleen Kiss onnistui kuin sattumalta tekemään asiat oikein.

Kappalemateriaaliltaan Destroyer on briljantti. Jo avausraita, Detroit Rock City, osoittaa Kissin kasvaneen muutamassa vuodessa suunnattomasti. Yhtye murtaa laulussa totunnaisuutensa korvaamalla kertosäkeen eri tavoin toistuvalla teemalla, joka ympäröi kappaleen varsinaista kerrontaa. God of Thunder ukkostaa puolestaan raskaasti lepattaen, Great Expectations kasvaa soittorasiamaisesta hempeydestä juhlavaksi sinfoniaksi ja b-puolen perinteisemmissä rock-paloissakin on uudenlaista leijuntaa ja ilmavuutta. Vaikka Destroyeria voi pitää suurilta osin Ezrinin luomuksena, muistuttaa se myös Kissin mukautuvuudesta. Ilman yhtyeen heittäytymiskykyä ei Ezrinkään olisi voinut rakentaa sen ympärille omalaatuista maailmaansa.

Ezrinin ohella Destroyerin sankariksi nousi Peter Criss. Mies ei ainoastaan paukuttanut Detroit Rock Citylle uransa onnistuneinta raitaa, vaan vastasi myös levyn suurimmasta hitistä, Bethistä. Laulun pohjana oli Crissin ja hänen ystävänsä Stan Penridgen muinoin kirjoittama vanha simppeli folkballadi, jossa Ezrin aisti potentiaalin nousta levyn kohokohdaksi. Hän rustasi laulun rakennetta ja sanoitusta uuteen uskoon, upotti sen suloisiin jousiin ja antoi Crissin tenhovoimaisen äänen hoitaa loput. Kepeästä rallatuksesta tuli yhtäkkiä yön kuningatar, levyn harras helmi, joka sulatti Amerikan kollektiivisen sydämen radioaalloille päästyään.

Viimeistään nyt Kiss oli kasvanut täyteen mittaansa.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Solo Albums (1978)

Vaikka Kiss oli alkuvuosinaan kiinteämpi yhtye kuin koskaan myöhemmin, koostui se myös täysin erilaisista persoonista, joiden suhde elämään ja musiikkiin vaihteli melkoisesti. 1970-luvun kuluessa nämä erot alkoivat laajentua ylittämättömiksi kuiluiksi. Orkesteri jakaantuikin nopeasti kahteen leiriin, joista toisessa sijaitsi Stanleyn ja Simmonsin hallinnoima komentokeskus ja toisessa Crissin ja Frehleyn kokaiinipölyinen juhlahuoneisto. Kun vuosikymmen alkoi lähestyä loppuaan, oli leirien välille rakentunut korkea muuri.

Antaakseen toisilleen hetken hengähdystauon yhtye-elämästä Kiss ideoi suuruudenhullun hankkeen. Jokaisen jäsenen oli määrä purkittaa oma soololevynsä, jotka yhdistettäisiin orkesterin nimen alle. Erityisen suuri myönnytys tämä oli Crissille ja Frehleylle, jotka kokivat jääneensä paitsioasemaan yhtyeen laulunkirjoitustehtävissä.

Myöhemmin koko Kissin alkuperäisnelikko on nimennyt sooloalbumit karmaisevaksi virheeksi ja yhtyettä nakertaneeksi syöväksi. Sen sijasta että levyt olisivat laannuttaneet nelikon sisäistä kuplintaa, ne päästivät massiivisiksi paisuneet egot rehottamaan valtoimenaan. Kuitenkin kiekot paljastavat paljon kiinnostavaa yhtyeen alkuvoimasta. Ne muodostavat monimuotoisen nelikon, jossa kaikki jäsenet koettavat maalata muusikkokuvansa mahdollisimman kunnianhimoisin siveltimenvedoin. Perinteisen Kissin kanssa levyillä on tuskin mitään tekemistä, mutta kokonaisvaltaiseksi monumentiksi sulatettuina niissä samaa kiehtovaa ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteettia kuin The Beatlesin valkoisessa albumissa.

Niitä kuuntelemalla on helppo ymmärtää sekä Kissin ensimmäisen nousun että sen ensimmäisen tuhon ainekset.

Uskollisimmin Kissin musiikillista julkikuvaa piti pystyssä Stanley – kuin ennakoiden roolia, joka hänelle oli myöhemminkin lankeava. Mies kirjoitti soololevynsä täyteen leimallisia menopaloja, joissa juhlan tuntu oli läsnä ja kertosäkeet kaikuvat suurina (Move On, Wouldn’t You Like to Know Me, It’s Alright). Tähtisilmä ei kuitenkaan malttanut olla vilauttamatta myös romanttista puoltaan, jonka hän toi esille siirappisemmin ja hempeämmin kuin koskaan aiemmin – niin ikään tulevaa ennakoiden. Läpeensä laadukkaiden rallien rinnalle piirtyikin hieman vaikeammin sulava joukko balladeja, joiden laatu vaihteli jotakuinkin siedettävästä jotakuinkin sietämättömään.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Siinä missä Stanley personoi itsensä Kissin musiikilliseksi selkärangaksi, kurkotti Criss emopuusta niin kauas kuin suinkin uskalsi. Saatuaan vapaat kädet hän palasi häpeilemättä musiikillisille juurilleen r&b:n ja vanhakantaisen rockin maailmaan. Manifestinsa hän lausui Hooked on Rock ’n ’Rollissa, jonka lause ”I was vaccinated with a Victrola needle” konkretisoitui levyllä kappale kerrallaan. Vaikka I’m Gonna Love Youn tai Tossin’ and Turningin kaltaiset soulahtavat standardipalat eivät kielineet suuresta omaperäisyydestä, valutti Criss niiden pintaan koko sydämensä tunnusomaisella lauluäänellään. Levyn varsinaisiksi kiinnekohdiksi nousivat kuitenkin sen mahtipontiset balladit, Easy Thing ja I Can’t Stop the Rain, joiden sielun Crissin tulkinta tavoitti täydellisesti. Vaikka levy herätti alusta asti närää Kissin faneissa, oli se samalla huomattavan rehellinen julkilausuma, joka ei ole ansainnut saamaansa ylenkatsetta. Päinvastoin, ennakkoluuloton kuulija voi levyn myötä ymmärtää, millaisen määrän juurevuutta ja tunnetta Criss Kissin alkuperäiseen sointiin toi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Yksi voimakkaimmin Crissin albumia kritisoinut henkilö on kautta aikain ollut Simmons, joka julisti jo varhain Crissin levyn osoittaneen, kuinka hukassa Kiss tuolloin oli itsensä kanssa. Noinkohan Simmons on muistanut katsoa peiliin rumpalia suomiessaan? Hänen oma soolonsa oli nimittäin tuntuvasti linjattomampi ja suureellisempi yritys kehuskella musiikillisen osaamisen laaja-alaisuudella. Hittejä hiotusti ja kurinalaisesti säveltävän Stanleyn rinnalla Simmons on aina heitellyt ilmaan mitä moninaisimpia ideoita ja katsonut sitten mille kasvaa siivet. Hänen soololevynsä toi tämän lähtökohdan julki lähes itsepintaisen röyhkeästi. Radioactiven kaltaisten tehojyrien sijasta albumin rungon muodostivat kollaasimaiset tyylitutkielmat (Always Near You/Nowhere to Hide, Tunnel of Love, True Confessions), joiden rinnalla paljas ja pienimuotoinen See You Tonite kuulosti villiin aistiharhaan eksyneeltä aikajätöltä virkamieheltä. Kiehtovan mutta vaikeasti seurattavan musiikillisen vuoristoratansa Simmons päätti Samu Sirkalta lainattuun suosikkilauluunsa, itkukurkkuisena tulkittuun When You Wish Upon a Stariin, joka lienee edelleen sekä campeinta että rehellisintä mitä mies on kuunaan julkaissut.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hieman yllättäen sooloprojektin pisimmän korren veti Frehley, jonka levy oli sekä kaupallisesti että musiikillisesti nelikon suurin menestys. Vaikka Frehleyn yksityiselämä oli noina vuosina iloisessa sivuluisussa, onnistui hän kokoamaan levystään kauttaaltaan laadukkaan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka näytti prikulleen tekijältään. Materiaali ulottui riemukkaasti leikitelleestä kännikuvauksesta (Wiped Out) kokaiinihuuruiseen hallusinointiin (Snow Blind) ja tunnusomaiseksi tulleesta riffittelystä (Rip It Out, What’s on Your Mind) keimailevan kauniiseen instrumentalismiin (Fractured Mirror). Menestyksensä Frehley sinetöi lainaamalla levylle Russ Ballardin kynäilemän New York Grooven, josta kasvoi koko soololevyhankkeen suurin hitti. Veikeästi funkaavan kitaran ja tamppaavan rumpukompin päälle huudahdeltu ylistyslaulu kotikaupungille poikkesi leimallisesti koko muun levyn materiaalista, mutta tarjosi juuri sen viimeisen silauksen, jota albumi kaipasi kivutakseen korkealle Kiss-ikonostaasissa.

Kissin jäsenten arvio: 3,7 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Soololevyjen ilmestyttyä niistä koostettiin myös kokoelmalevy, jonka sisältö vaihteli mantereittain. Tässä muodossa hanke ei kuitenkaan toiminut alkuunkaan. Kuten suuruudenhulluissa projekteissa yleensäkin, ainoa mielekäs tapa nauttia kokonaisuudesta on niellä se sellaisenaan, luineen nahkoineen.

Revenge (1992)

Tuntuu edelleen kunnioitettavalta, että Kiss jalosti myöhempien aikojen uljaimman levynsä lähtökohdista, jotka olisivat yhtä hyvin voineet merkitä yhtyeen lopullista näivettymistä. Orkesteri oli juuri päättänyt 1980-luvun uransa heikoimpaan levytrilogiaan ja sen edustamasta musiikista oli tulossa kirosana uusia suuntia etsineessä 1990-luvun alun musiikki-ilmastossa. Lisäksi nelikon tahtikone Eric Carr kamppaili syöpää vastaan kuolettavin seurauksin. Esimakuna purkitettu Argent-tulkinta God Gave Rock ’n’ Roll to You II:kaan ei puhunut valoisamman tulevaisuuden puolesta, vaikka nousi kohtalaisen kokoiseksi hitiksi.

Ehkä vaikeudet karaisivat yhtyettä, joka joutui työstämään levyä pitkästä aikaa täydellisessä altavastaajan asemassa. Orkesteri otti vuosien tauon jälkeen yhteyttä Ezriniin ja ryhtyi hänen johdollaan taltioimaan vihaisinta, viriileintä ja valppainta materiaaliaan kymmeneen vuoteen. Ezrinin lisäksi levyn taustalta löytyi toinenkin tärkeä hahmo. Revengen työstövaiheessa Kiss lämmitti uudestaan suhteensa vanhaan kitaristiinsa, Vinnie Vincentiin, jonka kanssa Stanley ja Simmons rustasivat muutaman levyn parhaista kappaleista.

Todellinen muutos tapahtui kuitenkin yhtyeen sisällä. Ensinnäkin Kiss teki viisaan siirron palkatessaan Carrin tuuraajaksi muun muassa Badlandsissa, Black Sabbathissa, Alice Cooperin taustalla ja Stanleyn soolokiertuebändissä takoneen Eric Singerin. Miehen tekninen mutta suoraviivaisen ronski soittotyyli kovetti täydellisesti sitä rujoa kuosia, jota yhtye sovitteli musiikkinsa ylle. Revengellä myös kitaristi Bruce Kulick tuntui viimeinkin löytävän omimman ilmaisunsa. Hänen sooloistaan katosi kaikki keimaileva lyyrisyys ja tilalle tuli aimo annos ehtaa röyhkeyttä.

Lopullisen sinetin Revengen pintaan iski kuitenkin Simmons. Vietettyään 1980-luvun omaa peilikuvaansa ihaillen hän – sanojensa mukaan – palasi Kiss-planeetalle. Mies antoi ihonsa virttyä ja partansa kasvaa, ja ryhtyi kirjoittamaan ulkoista habitustaan vastanneita lauluja. Dominosta tuli Simmonsin oma lolita-mukaelma, Unholy julisti rujoa apokalyptiikkaa ja Thou Shalt Notilla Simmons yhdisti elämänfilosofiansa kaunistelemattomaan uskontokritiikkiin.

Simmonsin rinnalla Stanley rakensi tuttua suurten kertosäkeiden varaan taottua kivijalkaa, mutta hänenkin otteensa oli virkeämpi kuin pitkään aikaan. Railakkaat rock-palat, kuten Heart of Chrome, Take It Off ja I Just Wanna täydensivät erinomaisesti Simmonsin synkeää kerrontaa. Ne toivat Revengelle juuri riittävän määrän perinteisiä Kiss-elementtejä sysäämättä levyä kuitenkaan päättyneen vuosikymmenen sifonkiseen keinomaailmaan.

Levyn päätösraidaksi Kiss työsti Carrin rumpusoolon vuodelta 1981. Tiivismittainen soolo esitteli Carrin rumpalipersoonan erinomaisesti. Carr Jam ’81 kumisikin kauniina kiitoksena rumpalille, joka palautti hakoteillä olleen yhtyeen raiteilleen 1980-luvun alussa, mutta jonka musiikillista potentiaalia Kiss ei koskaan osannut täysin realisoida.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE WORST…

Asylum (1985)

Vaikka 1980-luku poiki Kissin taskuun monta hittiä, laski yhtyeen käyrä vuosikymmenen kuluessa syöksymällä. Naamiottoman ajan avanneet Lick It Up (1983) ja Animalize (1984) onnistuivat pitämään orkesterin kuonon vielä pinnan tuntumassa, mutta alaspäin viettävä trendi välittyi niiltäkin. Ennusmerkit yhtyeen uran kuraisimmille julkaisuille olivat vakaasti ilmassa muutaman vuoden ajan.

Maskittoman ajan kolmas levy, Asylum, kärsi jo tuntuvasti Kissin halusta julkaista materiaalia silloinkin kun siitä ei ollut täysipainoiseksi levyksi asti. Etenkin Simmonsin panos levyn suhteen jäi luvattoman heikoksi. Jo kahdella aiemmalla levyllä alkoi käydä selväksi, että Kissin mahdollisuus osua kultasuoneen oli puhtaasti Stanleyn kynäilemien täsmäosumien varassa, mutta Asylum tuntui repivän keulakaksikon välisen eron ennätysmittaan. Siinä missä Stanley sai aikaan sentään King of the Mountainin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia iskusävelmiä – joiden avulla hän saattoi saada Uh! All Nightin kaltaiset kömmähdykset anteeksi – jäi Simmonsin panos Love’s a Deadly Veaponin ja Any Way You Slice It:n yhdentekevään pullisteluun.

Herttisen tyhjänpäiväiseksi jäänyt Asylum kirjautuikin Kissin historiaan oikeastaan vain kahdesta syystä. Ensinnäkin levyn uumenista löytyi Tears Are Falling, varman päälle kirjoitettu mutta samalla kertakaikkisen ehyt ja pureva kasarirock-kaunokki. Toisekseen levy esitteli yleisölle Kulickin, kitaristin jonka myötä Kissin läpi 1980-luvun vaihdellut kokoonpano saavutti viimeinkin vakiintuneen muodon. Nykypäivän näkökulmasta nämä kaksi mainetekoa eivät kuitenkaan riitä puoltamaan levyn ostamista millään tavalla.

Eikä tilannetta taida muuksi muuttaa yksi Kissin historian rumimmista kansikuvista.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Crazy Nights (1987)

Asylumin viitoittama alamäki jatkui sitä seuranneella Crazy Nightsilla, josta kuulsi epätoivoinen yliyrittäminen. Etenkin Stanley pyrki pysymään kiinni ajassaan kynsin hampain kynäilemällä Kissille tukun radiohittejä omaperäisyydestä tinkien. Hänen laulunsa soivat suurina ja läpeensä liisteröityinä, ja niiden pintaliitoa korosti pintaan nostetut syntetisaattorit. Simmons puolestaan jatkoi mielikuvituksettomien rock-jyrien rustaamista vailla vähäisintäkään viitettä kunnianhimosta. Carrin ja Kulickin tehtäväksi jäi sukkuloida kärkikaksikon kotistudioiden välillä edistämässä milloin mitäkin kappaletta surullisen tietoisina materiaalin kehnosta laadusta.

Varsinaisesta bändilevystä ei siis Crazy Nightsin kohdalla voi puhua. Pikemminkin Crazy Nights on albumi, joka toi julki korporaatioksi paisuneen Kissin ongelmat. Sen jäseniltä katosi yhteinen ote punaisesta langasta sitä mukaa kuin aika alkoi ajaa pompöösiksi kasvaneen heavyn ohi. Vaikka Kiss koetti puleerata pintaansa entistä radioystävällisemmällä soinnilla, ei levyn musiikillista onttoutta voinut peitellä. Crazy Nights on sekä täyteen ahdettu että turhauttavan veltto levy, jonka on vaikea kuvitella puhuttelevan ketään aikalaistamme.

Kuitenkin levy pakottaa nostamaan hattua Stanleylle. Hänen kappaleissaan on ainakin selkeä visio, eikä toteutuskaan ollut aina kehno. Kaikessa mahtipontisessa ilmeisyydessään Crazy, Crazy Nights on sietämättömän tarttuva kiskaisu, ja sen äpärälapset, My Way, I’ll Fight Hell To Hold You ja Turn on the Night rynnivät isänsä kintereillä kohti ylimitoitetun stadionrockin muovista taivasta. Reason to Live puolestaan osoittaa Stanleyn kyenneen noina aikoina myös rauhallisempaan – vaan ei toki pienimuotoisempaan – ilmaisuun.

Näiden jokseenkin yksimuottisten koukkukimppujen takana aukeaakin sitten todellinen erämaa, jonka kaktuksina törröttävät latteat riffit, rasittavat kitarasoolot, yllätyksettömät melodiat, toisteiset kappalerakenteet ja tympäisevän yhdentekevä taparock. Bang Bang You ehdottaa Stanley yhtäällä. No, No, No vastaa Simmons toisaalla.

”Ei, ei, ei”, parahtaa kuulijakin.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hot in the Shade (1989)

Crazy Nightsia seurasi Kissin rajuin pohjakosketus yhtyeen yritettyä palata takaisin osaamisensa ytimeen. Hot in the Shade kierrätti kuuliaisesti jotakuinkin kaikki edeltäjänsä virheet ja lisäsi ärsytyskerrointa perusteettomalla kokonaispituudella. Se että orkesteri onnistui koostamaan uransa heikoimmasta materiaalista liki tunnin kestäneen, 15 kappaleesta rakentuneen kokonaisuuden, kertoi että laadunvalvonta jäi levyllä tyystin julkaisemistarpeen jalkoihin.

Jos Crazy Nightsin huippuhetket olivat melkoista kliseetulvaa, niitä sentään oli. Hot in the Shadella kärjet jäivät paljon matalammiksi. Levyn ykköstykiksi asettui Stanleyn, Desmond Childin ja Holly Knightin alkujaan Bonnie Tylerille tarjoama Hide Your Heart, jonka ehtivät Kissiä ennen versioida myös Molly Hatchet ja Ace Frehley. Aisaparikseen Hide Your Heart sai vuortenlakia hiponeen Forever-balladin, jonka dramatiikka oli kliseisyydessäänkin vaikuttavaa. Näiden puolittaisten osumien lisäksi levyllä oli kuitenkin hyvin vähän annettavaa. Oikeastaan vain klassisen kertosäekeskeisenä soinut King of Hearts sekä Carrin ideoima ja tulkitsema karhea Little Ceasar pystyivät pistämään kampoihin levyn avainraidoille.

Muun kokonaisuuden luovuutta kuvaakin sitten avaussinglen, Rise to It:n, kertosäkeen lyriikka: ”I’m gonna rise to it / you know I really can do it”. Jos yhtye antoi moisten riimien mennä sormiensa läpi, ei levyn sävellyksiltäkään ollut syytä odottaa sen enempää. Hot in the Shade esittelikin luomisvoimansa loppuun kuluttaneen Kissin, jolta tuntuivat puuttuvan sekä tahto että taito kääntää kurssi, ja jonka kappaleita tahditti tämän tästä Carrin sijasta pelkkä rumpukone – koska se nyt vain oli helpompaa.

Hot in the Shaden perusteella orkesterin ura oli 1980-luvun päättyessä lähempänä loppuaan kuin yhtye varmaan itsekään ymmärsi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Hotter than Hell (1974)

Debyyttialbumin ilmestyttyä Kiss ei maannut hetkeäkään laakereilla. Kun rautaa oli puhallettu hento punerrus, sitä ryhdyttiin takomaan entistä intomielisemmällä otteella. Niinpä yhtye käskytettiin studioon kesken kiertueen vain puoli vuotta esikoislevyn jälkeen. Kaliforniassa järjestetyt kiireiset sessiot huipentuivat bakkanaaleihin, joissa uuden levyn kansikuvat otettiin. Sopivaan kuvaustunnelmaan virittivät alastomat naiset, gallonissa mitatut päihteet sekä suunnattomaksi friikkisirkukseksi sisustettu interiööri. Tämä oli niitä harvoja tapahtumia, joissa raittiin elämän nimeen vannonut Stanley joi itsensä sammumiskuntoon.

Itse levystä ei tullut yhtä kuplivaa. Ammennettuaan varhaisen kappalevalikoimansa lähes tyhjiin esikoislevyllään Kiss joutui kirjoittamaan kakkosalbuminsa kappaleet nopeasti tien päällä. Uusien laulujensa tueksi se pyrki luomaan entistä metallisemman äänimaailman. Murea ja ytimekäs levy täyttyikin nimikkoraidan, Let Me Go Rock ’n’ Rollin ja Comin’ Homen kaltaisista mukiinmenevistä rock-paloista, joiden estetiikkaa Mainlinen soulsävyt ja Goin’ Blindin melankolia täydensivät olennaisesti.

Levyn ikimuistoisimmat hetket löytyvät kuitenkin sen raskaimmilta kappaleilta. Niiden kirjoittamisessa kunnostautui etenkin Frehley. Hän tarjosi levylle autotallirockin öljyä tihkuneen Parasiten sekä päätösraitana psykedeelisesti jumittaneen Strange Waysin, jonka Crissin hieman epävireinen raspi nosti kiehtoviin korkeuksiin. Hotter than Hellin kärkipäähän nousi myös Watchin’ You, jonka vaaniva tunnelma oli uhkaavinta mihin Kiss oli lyhyellä urallaan pystynyt.

Hotter than Hell oli myös ensimmäinen levy siinä lähes päättymättömässä Kiss-levyjen sarjassa, joiden tehtävänä oli pitää yhtye näkyvillä silläkin uhalla että materiaali olisi pikemminkin asianmukaista käyttötavaraa kuin huippuunsa hiottua priimaa. Levyn edustamasta ”perushyvästä” tasosta tuli Kissin standardi koko uran ajaksi.

Kissin jäsenten arvio: 3,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dressed to Kill (1975)

Kun Hotter than Hellin myynti tyssäsi suhteellisen nopeasti, vei Kissin tie jälleen äänityshuoneeseen. Niinpä runsas vuosi debyyttilevyn jälkeen markkinoille oli tulossa jo kolmas Kiss-albumi, tällä kertaa taas New Yorkin tutussa Electric Lady -studiossa äänitetty Dressed to Kill. Osittain vasta studiossa tehdystä materiaalista koostunut albumi kertoi, että Kiss oli löytänyt nopeasti kaavan, jolla se pystyi synnyttämään itsensä uudestaan säännöllisin väliajoin. Samalla levy tarjosi kuitenkin myös uhkakuvan muutamaa temppuaan surulliseen loppuunsa asti kierrättävästä yhtyeestä.

Musiikillinen jälki ei jäänyt paljoakaan kahden aikaisemman levyn laadusta. Esikoisen klassikkotarjontaan Dressed to Kill ei yltänyt, mutta Hotter than Hellin sisältöön se vastasi tasapäisellä otteellaan. Liukuhihnakirjoittamisesta huolimatta levylle hahmottui oma identiteetti. Se oli aavistuksen edeltäjäänsä rivakampi ja spontaanimman kuuloinen sikermä, jonka arkinen mutkattomuus välittyi myös levyn nerokkaasta kansikuvasta. Potretissa Kiss seisoo newyorkilaisessa kadunristeyksessä käytössä nuhjautuneet puvut päällään, aivan kuin he olisivat naamioistaan huolimatta vain neljä tavallista kaupunkilaista matkalla töihin.

Siitähän yhtyeessä alkoikin olla kyse. Uomansa ja rutiininsa löytäneestä työstä, jonka luontaisedut sattuivat vain poikkeamaan tavallisen konttorityön todellisuudesta melkoisesti.

Dressed to Killin runko rakentui soljuvasti rullanneista rock-paloista, jotka elivät kiinni hetkessä ja pyrkivät ensisijaisesti viihdyttämään. Room Service, Ladies in Waiting, C’mon And Love Me, Rock Bottom, Getaway… Kun yksi laulu loppui, alkoi uusi. Pääasia että show jatkui. Toisten sävellysten kohtalona oli pyyhkäistä läpi korvien ja unohtua levyn riviraidoiksi, toiset poimittiin keikkasettiin ja sitä kautta osaksi Kissin hitaasti rakentuvaa ikonostaasia. Käyttötavaran leima nakersi kuitenkin parhaidenkin laulujen karismaa.

Tällainen olisi voinut olla myös albumin päätösraidan osa, ellei sen livetulkinnasta olisi tullut massiivista hittiä. Dressed to Killin päättävä studioversio Rock ’n’ Roll All Nitesta on kevyehkö, lähes hupaisan harmiton rallatus, josta Alive!-tulkinnan intensiteetti puuttuu lähes täysin. Vaikka kappale kasvoi sittemmin klassikoksi, ei sen tulevaisuutta pystynyt vielä lukemaan tästä varovaisesta kantamuodosta. Dressed to Killin huippukohdaksi nousikin Wicked Lesterin katalogista poimittu She, jonka hidas metallisuus ja paikoin pintaan noussut pahaenteinen kepeys kertoivat yhtyeen kasvaneen soitannollisesti kuin huomaamatta.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Rock and Roll Over (1976)

Spektaakkelimaisen Destroyerin jälkeen ilmestynyt Rock and Roll Over oli Kissin äänekäs tapa viestiä ystävilleen yhtyeen musiikillisen arvopohjan pysyneen ennallaan. Levyllä Kiss heitti päättäväiset hyvästit jylhille orkestraatioille, polveileville sovituksille ja äärimmilleen hiotulle tuotantojäljelle. Yhtye marssi kiinteänä nelikkona Nanuet Star Theatren lavalle, pystytti tavaransa ja soitti liveotannalla pohjat levylliselle teeskentelemätöntä rock’n’rollia. Yhtyeen debyyttialbumista oli ehtinyt kulua vain kaksi vuotta, mutta bändi oli jo palaamassa juurilleen.

Kuitenkaan Kiss ei ollut enää samanlainen nälkäinen haastaja kuin esikoistaan purkittaessaan, vaan yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä. Asetelma kuului myös orkesterin muusikissa. Vaikka Rock and Roll Over on irtonainen ja pinnistelemätön levy, se soi aavistuksen pöhöttyneemmin kuin uran ensimmäiset äänitteet. Soitannollisesti yhtye oli toki kelpo tikissä, eikä sen otteissa ollut liiallista mukavuudenhalua, mutta levylle päätyneet laulut kuulostivat lähinnä iltapuhteena kirjoiteltuilta rutiinipaloilta. Tosin ihmekös tuo; olihan Rock and Roll Over Kissin viides studioalbumi lyhyessä ajassa.

Rock and Roll Overin suurin ongelma lienee musiikista huokuvan isottelun epäkiinnostavuus. Vaikka Kiss viilasi sointinsa levyllä lähemmäs Led Zeppeliniä kuin kertaakaan aiemmin, se ei pystynyt täysin luontevasti Zeppelinin svengaavaan rock-kukkoiluun. Love ’em Leave ’emin, Calling Dr. Loven ja Making Loven kaltaiset hauiksenheiluttelut jäivät pienen mutta olennaisen mitan esikuvistaan. Rock and Roll Overilta puuttui myös debyyttialbumilla hurmannut heittäytymisen tuntu. Kiss oli oppinut tietämään mitä se tekee.

Levyllä on kuitenkin ehdottomasti hetkensä. Crissin bluesrock-standardi Baby Driver groovaa virkeästi, Stanleyn älyvapaa Mr. Speed saa toistuvasti hymyn huulille ja I Want You on yksi Kissin onnistuneimmista kumarruksista Zeppelinille. Levyn varsinainen katseenvangitsija on Rod Stewartin hengessä kirjoitettu countryballadi Hard Luck Woman, joka on samanaikaisesti täysin väärässä ja täsmälleen oikeassa paikassa – levyn kaunokki ja kauneusvirhe. Häpeilemättömän naiivisti etenevä laulu kertoo maskuliinisuuttaan huokuvan kappalemateriaalin keskellä, että neljän itsetyytyväisen seksihurjastelijan sydämessä asui sittenkin pieni romantikko. Se on jotenkin tavattoman hellyttävää.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Love Gun (1977)

Rock and Roll Overkaan ei tyhjentänyt Kissin lemmenpyssyä panoksista, vaan yhtye jatkoi suorastaan hengästyttävää levytystahtiaan syytämällä markkinoille puolen vuoden kuluttua jälleen uuden albumin.

Love Gunilla Kiss tinki Rock and Roll Overin dogmaattisuudesta ja lavensi tuotantopalettiaan. Silti levy oli pikemminkin edeltäjänsä kuin Destroyerin hengenheimolainen – ehta ja hyvinsyönyt rock-levy, jonka kierrokset pysyivät korkeina ja ajatukset likaisina. Kuitenkin Kissin kollektiivinen sävelkynä alkoi osoittaa kuivumisen merkkejä. Vaikka nimikkoraidan ja I Stole Your Loven kaltaiset kipakat rallit irtosivat yhtyeeltä kuin ulkomuistista, varoitti Love Gun riviensä välissä mammuttitaudin merkeistä.

Toki yhtye sinkosi osumia tauluun lähes entisellä tahdilla. Esimerkiksi bassovetoisesti rienanneet Plaster Caster ja Christine Sixteen olisivat kumpainenkin tehneet Rock and Roll Overista paremman levyn ja Crissin Hooligan tarjosi jankuttavuudessaankin kelpo matkan miehen nuoruusmaisemiin. Lisäksi levylle tallentui yksi Frehleyn kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Vietettyään hiljaiseloa kahden levyn ajan mies toi studioon Shock Men, koukeroisen mutta iskevän riffijyrän, joka esitteli ensimmäistä kertaa Frehleyn myös laulajana. Ääntään ujostellut kitaristi purkitti tulkintansa pimeässä studiossa selinmakuulla, mutta olosuhteiden epämukavuus tuntui tuovan lauluun vain lisää karismaa.

Kärkiraidat riittivät kuitenkin vain perustelemaan Love Gunin olemassaolon, eivät nostamaan sitä Kiss-levyjen raskaimpaan sarjaan. Niiden rinnalla albumille mahtui muutamia auttamattoman köykäisiä ja kummallisiakin ratkaisuja, kuten Almost Human ja The Crystals -mukaelma Then She Kissed Me. Hienoiseen epäonnistumiseen päätyi myös Stanleyn pyrkimys toistaa Rock and Roll All Niten menestys – kappaleen ilmeinen sisarraita Tomorrow And Tonight jäi tarttuvuudessankin jotakuinkin täysin vaille esikuvansa hehkua.

Kissin jäsenten arvio: 4,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dynasty (1979)

Stanley muistelee mielellään, kuinka hän 1970-luvun lopun diskohittejä kuunnellessaan totesi kappaleiden olevan niin helppoja että hän osaisi kynäillä moisia unissaankin. Huomio muuttui haasteeksi, johon Stanley vastasi kirjoittamalla I Was Made for Loving Youn rungon. Hän viilaili laulua vielä Desmond Childin ja tuottaja Vini Poncian kanssa ja, kas, Kissillä oli käsissään todellinen myyntitykki. Kappale viihtyi listoilla ja sai yhä uusia ihmisiä etsiytymään yhtyeen pariin. Mutta Kissin aiemman jymyhitin, Bethin, tavoin ei I Was Made for Loving Youkaan juuri kuulostanut yhtyeeltä itseltään. Se oli pehmeä, puunattu, virtaviivainen ja tehokas diskorock, mutta Kissin varhaisvuosien rosoa, voimaa tai salaperäisyyttä siinä ei ollut tippaakaan.

Äärimmilleen hiottuna kummajaisena I Was Made for Loving You kuitenkin sopi yhtyeen tuoreelle levylle kuin nyrkki silmään. Dynastya tehdessään Kiss oli nimittäin autuaan kaukana kaikesta siitä, mikä oli joskus ollut bändin voimavara. Muusikot kiskoivat bändiä mielikuvissaan täysin vastakkaisiin suuntiin ja soppaa hämmensi vielä Poncia, jonka tuotanto sai yhtyeen kuulostamaan popahtavammalta kuin koskaan aiemmin.

Kun Kiss ei enää merkinnyt samaa asiaa kaikille jäsenilleen, näkyi se myös muusikoiden sitoutuneisuudessa. Elämäänsä yhä kiihkeämmille kierroksille ohjannut Criss ajoi levyn nauhoitusten alla juovuspäissään rajun kolarin, eikä hänestä ollut hetkeen soittajaksi. Kiss tilasikin studioon Frehleyn soololevyllä vakuuttaneen Anton Figin, joka hoiti kaikki levyn rumpuraidat Crissin omaa kappaletta, rosoisesti svengannutta Dirty Livin’ia lukuun ottamatta.

Myös Frehley linnoittautui entistä tiiviimmin omaan maailmaansa, tosin Crissiä tuotteliaammin tuloksin. Kissin uutta siloposkista linjaa vastustanut kitaristi koetti palauttaa rockin Dynastylle versioimalla The Rolling Stonesin scifi-utopian 2 000 Man ja kirjoittamalla albumin mutkikkaimmat ja nuhruisimmat raidat, Hard Timesin ja Save Your Loven.

Dynasty määrittyikin oikeastaan Stanleyn ja Frehleyn kaksinkamppailuksi. Levyllä Frehleyn omintakeinen ja kaunistelematon ulosanti muodosti oivallisen vastakohdan Stanleyn hempeälle glam-purkka-linjalle, jonka helmeksi nousi tenhoava Magic Touch. Tämän viitteellisen vastakkainasettelun varassa Dynasty rakentui kappaletasolla suhteellisen laadukkaaksi kokonaisuudeksi, jonka pinnan alle yhtyeen oli helppo piilottaa ongelmansa. Mutta todelliseksi yhtyeeksi Kissistä ei enää vuonna 1979 ollut. Itsevarmasta nimestään huolimatta Dynasty oli pikemminkin pitkään kestäneen valtakauden loppu kuin uusi päänahka Kissin vyötäröllä.

Kissin jäsenten arvio: 2,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Unmasked (1980)

Suuntaansa hakeneen Dynastyn jälkeen Kiss työnsi markkinoille selvästi kiinteämmän Unmaskedin, yhtyeen siihenastisen uran ylivoimaisesti popeimman levyn. Samalla Kiss luopui alkuperäisestä kokoonpanostaan. Vaikka Criss vielä piirrettiin levyn kannessa olleeseen sarjakuvaan, keskittyi mies jo Kissin sijasta Out of Control -soololevynsä nauhoittamiseen. Unmaskedilla yhtyeen metronomina nakuttikin Fig, jonka tekninen ja terävä soitto mahdollisti kappaleiden dynamiikan viilaamisen aiempaa hienosyisemmäksi.

Punkin ja uuden aallon kyseenalaistaessa 1970-luvun lopussa musiikkimaailman kivettyneitä instituutioita, Kissin kaltaisilla yhtyeillä oli vaikeaa perustella asemaansa. Tässä asenneilmastossa Unmasked oli suorastaan vaarallinen levy. Se edusti lähes kaikkea sitä, mitä uudet suuntaukset kritisoivat, mutta samalla sen kiiltävä ja kevyt sointi sai myös yhtyeen fanit takajaloilleen. Levyn listasijoitukset jäivätkin vaatimattomiksi etenkin yhtyeen kotikentällä.

Silti Unmasked on mainettaan parempi levy. Vaikka albumi esittelee Kissin kepeimmillään, sen sokerisuus ei tunnu mielistelyltä. Ja jos levyä lähestyy rehellisenä pop-levynä, löytyy sen kappalevalikoimasta paljon hyvää. Etenkin Frehley oli hyvässä iskussa. Mies onnistui kullatusta äänimaailmasta huolimatta sisällyttämään kappaleisiinsa aavistuksenomaisen vinksahtaneisuuden tunteen, ja hänen kynästään lähteneet Torpedo Girl sekä Two Sides of the Coin nousivat levyn kärkipäähän. Myös Simmonsin haikea Naked City, Stanleyn hittihakuinen Tomorrow sekä Gerard McMahonin kirjoittama Is That You? osoittivat Kissin tulleen hyvin toimeen kepeämmänkin soinnin kanssa.

Levyn varsinainen täsmäisku oli kuitenkin Stanleyn ja Poncian laatima Shandi, joka löi läpi erityisesti Australiassa. Siirappia tihkunut puoliballadi ei ehkä ollut yhtään sen rockimpi kuin I Was Made for Loving You, mutta laulun melodiassa ja soiton polveilussa oli jotakin perin vetoavaa. Kappaleen videosta tuli myös tärkeä historiallinen dokumentti. Siinä kamera seuraa Kissin jäseniä lavalta pukuhuoneeseen, jossa he hiljalleen vaihtavat esiintymisasunsa siviilivaatteisiin. Kasvojaan orkesteri ei toki paljasta, mutta dramaturgiasta välittyy hyvästijättö yhdelle aikakaudelle. Kun videolla mukana ollut Criss pesi kuvausten jälkeen maskinsa pois ja vaihtoi arkivaatteet päälleen, päättyi Kissin 1970-luku konkreettisesti. Shandin kuvausten jälkeen Criss ei enää ollut yhtyeen rumpali.

Kissin jäsenten arvio: 1,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Music from the Elder (1981)

1980-luku alkoi Kissin kannalta erikoisesti. Yhtye oli kadottanut muutamassa vuodessa niin identiteettinsä kuin maineensakin, eivätkä sen levyt tahtoneet enää käydä kaupaksi. Lisäksi yhtye oli menettänyt juuri rumpalinsa, eikä Frehleykään antanut ymmärtää olevansa lainkaan kiinnostunut orkesterin kohtalosta. Tuntui selvältä, että Crissin erottaminen oli vasta alkua kivuliaalle ja pitkälle muodonmuutokselle.

Mutta mikä olikaan yhtyeen ratkaisu ongelmiin? Tietenkin teema-albumi, jonka oli tarkoitus toimia soundtrackina Simmonsin hahmottelemalle fantasiaelokuvalle. Tarkkasilmäiset kanssakulkijat olisivat voineet huomauttaa yhtyeelle hankkeen mielettömyydestä, mutta vuonna 1981 Kissin komentokeskuksen ikkunat oli peitetty paksuilla illuusioilla. Tuottajaksi palkatun Ezrinin kanssa orkesteri alkoi työstää suureellista hankettaan varmana siitä, että levystä tulee sen hienoin ja kunnianhimoisin tekele sitten Destroyerin. Yhtye oli kauempana todellisuudesta kuin koskaan.

Elder jäi toki historiaan ja on edelleen yksi yhtyeen keskustelluimmista levyistä, mutta keskustelun sävyt vaihtelevat. Yhtye itse tahtoisi lähinnä unohtaa tuotoksen, mutta erilaisuudestaan ja holtittomasta rönsyilystään johtuen levy on saavuttanut Kissin fanien keskuudessa myös kulttisuosiota. Mitä muuta Kissin levyä Simmons saattaisi luonnehtia huonoksi Genesikseksi? Tai millä muulla levyllä yhtyeen voisi kuvitella ottavan laulettavakseen Lou Reedin sanoituksia? Entä millä muulla levyllä Kiss tohtisi esitellä huiluin soitettuja fanfaareja tai fantasiakuvaelmia ruusun alla vannotuista valoista? Niin, Elder on oma lukunsa ja siksi omituisella tavalla sympaattinen.

Vaikka Elderin alkuperäinen konsepti lässähti pahasti, ei levy ole kappaletasolle pelkistettynä huono. Esimerkiksi muhkeasti jyräävä avausraita The Oath, herttainen sankaritarina Just a Boy, raskasiskuinen Under the Rose ja muotopuhdas balladi A World Without Heroes hehkuvat kaikki omanlaistaan viehätystä, ja varsinkin levyn alkupuoli on erilaisuudessaan innostavaa kuultavaa. Loppumetreillä paketti hajoaa kuitenkin käsiin ja I:n, Odysseyn sekä Mr. Blackwellin kaltaiset raidat kertovat surullista tarinaansa siitä, miten pahasti Kiss oli itsensä kanssa tuolloin hukassa.

Elderin pysyvimmäksi arvoksi taisikin jäädä takakannen soittajatietoihin ilmestynyt uusi nimi. Tällä levyllä Kiss esitteli maailmalle Eric Carrin, miehen joka tahdittaisi yhtyettä luotettavasti seuraavat kymmenen vuotta.

Kissin jäsenten arvio: 0,5 tähteä ja kysymysmerkki*

Video ei ole enää saatavilla

Creatures of the Night (1982)

Konseptiltaan ja toteutukseltaan sekavan Elderin jälkeen Kiss löysi itsensä keskeltä uransa kenties vakavinta kriisiä. Sen identiteetti oli hukassa, musiikillinen tähti pakeni kohti taivaanrantaa ja suosio oli alempana kuin aikoihin. Lisäksi vuosikymmenen vaihteen sekavat vuodet jauhoivat kokoonpanoa uuteen uskoon. Vaikka Frehleyn väitettiin edelleen soittavan yhtyeessä, oli mies käytännössä eronnut Kissistä sen ryhtyessä raivaamaan tietään ulos ahdingosta.

Uutta kurssia etsiessään Kiss turvautuikin uusiin ihmisiin. Creatures of the Nightin myötä yhtyeen toiseen kitaraan tarttui Vinnie Vincent, joka osallistui aktiivisesti myös sävellystyöhön. Osin Vincentin ansiosta, osin tarpeesta saada juna takaisin raiteilleen, Creatures of the Night muovautui selvästi edeltäjiään raskaammaksi ja riffivetoisemmaksi levyksi. Sen kitarat vyöryivät päälle pahaenteisesti ja rummuissa kumisi ukkonen. Creatures of the Nightilla Kiss löysikin ilmaisun, jossa Carrin voimakas soittotyyli saatiin palvelemaan yhtyettä täydellisesti.

Raskas yleisilme ei tarkoittanut orjallista paluuta varhaisvuosiin saati liisterimäisen tehokkaiden kappaleiden hylkäämistä. Nimikkoraidan, War Machinen ja I Love It Loudin kaltaiset raidat tarttuivat tajuntaan ensi kuulemalla ja kasvoivat nopeasti kiinteäksi osaksi Kiss-klassikoiden jatkumoa. Kelpo materiaalia riitti myös niiden taustalle. Keep Me Coming ja Saint and Sinner veivät yhtyeen lähemmäs Led Zeppelin -vaikutteista blues-rockia kuin vuosiin, Rock and Roll Hell ja Danger pukivat pop-lähtöistä säveltämistä metallisempaan asuun ja I Still Love You paljasti Stanleyn tulkitsijankyvyt balladitaiteen parissa.