Yo La Tengo. Kiihottavaa seksimusiikkia jo vuodesta 1984.

Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Nyt on pakko puhua pesäpallosta. Kun olin 10-vuotias, osallistuin pesäpalloleirille Sotkamossa koulukaverieni kanssa.

Sattumalta, Sotkamon Jymyn ja Oulun Lipon väliseen otteluun valittiin neljä pallopoikaa. Kotijoukkueelle hurrattiin, ja meillekin taputettiin kohteliaasti. Mutta sitten esittelykuulutukset siirtyivät vierasjoukkueeseen, ja noin kuusituhatta kainuulaista huusi raivopäisesti sittemmin suomalaisessa pesäpallossa kiellettyä ”kuolee”-huutoa. Vaikutelma oli kuin helvetillisessä noidankattilassa. Vilkaisin kaverieni suuntaan, ja me kaikki näytimme enemmän kuin vähän pelästyneiltä. Pesäpallo saattoi kansakunnan hulluuden partaalle.

Toisaalta, se myös yhdistää ihmisiä varsin tehokkaasti. Atlantin toisella puolella säännöt ja pelikenttä vaihtuvat, mutta paikallinen variaatio leiskuu samankaltaista intohimoa. Tämän huomasivat myös kaksi raskaan sarjan New York Mets -fania, Georgia Hubley ja Ira Kaplan, jotka päättivät vuonna 1984 perustaa bändin. Nimeksi valittiin vuonna 1962 ulkopelin tuoksinassa pakollinen huudahdus ”yo la tengo” – osa Metsin pelaajista puhui sujuvasti vain espanjaa. Yo La Tengon musiikki sen sijaan kykenee ylittämään kielimuurit ongelmitta.

1990-luvun alkuun mennessä hahmottui soundi, joka on poikinut lukuisia pieniä variaatioita, mutta tietyt perusteet ovat säilyneet. Folkahtava pop ja feedbackiin upotetut kitararock-väännöt ovat olleet Yo La Tengon soundin kulmakiviä. Ira Kaplan kuuluu J Mascisin ja muiden rinnalle, kun puhutaan kuusikielisen suurista taitureista underground-piireissä, mutta Georgia Hubleyn rumputyöskentely on se, minkä varaan suuri osa bändin biiseistä rakentuu. Maureen Tucker -vertaus voisi olla hankala – Tucker saa Hubleyn näyttämään Neil Peartilta – mutta jos pienillä kompeilla saa tarpeeksi aikaan, miksi tehdä enempää?

Musiikkientusiasteina tunnettu bändi on levyttänyt tonneittain versioita muiden biiseistä, välillä tuplalevymuodossakin (Yo La Tengo Is Murdering the Classics), ja se tietty ensyklopediamainen tieto on aina ollut vahvinta garage rockin parissa. Ehkä tästäkin syystä bändin musiikki on aina ollut yksinkertaista, nopeasti iskevää ja helvetin tehokasta.

Kokoonpano on pysynyt samana on kaksikymmentä vuotta. Mutta kuinka hyvin Ira Kaplan, Georgia Hubley ja James McNew ovat pärjänneet musiikillisesti? Erikoinen ongelma Yo La Tengon suhteen on, että sitä vainoava ”kriitikkojen bändi”-leima voi saada bändin tuntumaan jotenkin kaukaiselta. Joudumme käyttämään ainakin muutamia suomalaisen pesäpallon termejä tehdäksemme 30 vuoden urasta selvää jälkeä. Ajolähtötilanne.

Kunnarit

Painful (1993)

Yo La Tengolla on paljon hyviä levyjä, puolenkymmentä loistaavaakin, mutta Painful on pienellä erolla se paras – jos kasaisin 20 suosikkia -kokoelmaa, seitsemän tämän levyn biiseistä pääsisi listalle ilman pohtimisia. Osa näistä ei ole vain bändin, vaan koko indierockin parhaita lauluja: näistä nopeiten iskevät uneliaan katkera matkatarina From a Motel 6, jonka unohtumaton, ulvova koukku ei vieläkään löydä vertaistaan, ja Hubleyn kaunein slovari Nowhere Near, jonka perusidea tulisi hahmottamaan bändin hiljaisempia hetkiä. Big Day Coming koetaan pitkänä dream pop -balladina ja särisevänä popsinglenä. Hypnoottinen Sudden Organ on sodanjulistus, jonka jälkeen McNew’n urut ja Kaplan saavat selvittää välinsä.

Painful on tunnelmaltaan jännittynein levy, mitä Yo La Tengo on tehnyt. Se myös tuotti kaiken turhan pois karsiessaan esimerkin, jota tultaisiin käyttämään vuosikausia eteenpäin. Täällä se on vielä eteenpäin jalostamaton purkaus, mutta myös yksittäinen kokoelma tekijöidensä parhaita hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

I Can Hear the Heart Beating as One (1997)

On hyvin todennäköistä, että jos tiedät vain yhden Yo La Tengo -albumin, se on tämä. Jos tuneet vain yhden biisin, se lienee kuulas, syksyinen (ja kitaraton!) Autumn Sweater. I Can Hear… nostetaan yleensä bändin parhaaksi – ja se tarjoaakin helvetisti loistoa. Revisionistisesti voidaan myös todeta, että tässä on lyhyt katsaus amerikkalaisen rockin päällimmäisiin vaikutteisiin 1990-luvun lopulla.

Täältä löydät virnistelevää metelöintiä (Sugarcube, Deeper into Movies), vähäeleisiä kaunokaisia (Stockholm Syndrome, Shadows), myöhäisyön haikeutta (Green Arrow, Damage) sekä pitkiä instrumentaaleja (Spec Bebop). 70 minuutin pituus on silti melkoinen pala purtavaksi, mutta monet näistä ralleista ( niin, täällä on myös viritetty Beach Boys -cover Little Honda) avasivat ovia, joista seuraavat kaksi levyä napsisivat vaikutteensa. Tyylirajat ovat täysin hämärrettyjä, ja kaikki käy.

Toisaalta, kaleidoskooppimainen kokonaiskatsaus on joillekin tarpeeksi. Jos haluat kuulla aika lailla kaikki Yo La Tengon taitamat tyylit, I Can Hear… on juuri sinulle – Painfulin tarkkaavaisuuteen nähden täällä käytetään kaikki venyttelytila.

Video ei ole enää saatavilla

Fakebook (1990)

Ensimmäinen esimerkki Yo La Tengon eklektisyydestä lukeutuu tuotannon parhaimpiin levyihin. Fakebook on suurimmaksi osaksi akustinen cover-levy, mutta sen laatu on tyrmäävä. Itse biisit kaivetaan pitkälti garage rockin suunnalta ja ajetaan nyt jo hienostuneemman YoLaTeng-o-Natorin läpi niin hyvin, että suurinta osaa voi luulla Kaplanin omasta kynästä lähteneiksi. Bändi heittää pari omaakin biisiään: Can’t Forget, Did I Tell You, The Summer, What Comes Next ja tyynempi Barnaby, Hardly Working sopivat laadultaan ja tyyliltään kokonaisuuteen saumattomasti.

Usein itse biisivalintojakin toimivampi temppu on niiden melodioiden vahvistaminen. Cat Stevensin Here Comes My Baby kätkee ainakin kymmenen vastustamatonta nopeaa koukkua, Flamin’ Grooviesin You Tore Me Down ja The Kinksin Oklahoma U.S.A. kuulostavat asuntovaunualueelta kantautuvalta päiväunelta (joka tässä erikoistapauksessa on ihan hyvä asia). Fakebook on kesäinen tuulenvire, joka on helppo jättää pitkäksi aikaa soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000)

Mitä Yo La Tengo saa aikaan hiljaisuudessa? Jos And Then Nothing Turnediin on uskominen, sarjan unisia mutta addiktiivisia kehtolauluja. Ihastuttavat Our Way to Fall, Tears Are In Your Eyes, Let’s Save Tony Orlando’s House ja The Crying of Lot G kääntävät käsityksen bändin vahvuuksista päälaelleen: olisivatko kaikki meluisammatkin biisit voineet kuulostaa näin hienoilta nöyremmällä tyylillä? Täällä vain Cherry Chapstick kaivaa särkijäpedaalin esille. Avausraita Everyday saa kunnian olla uhkaavin ja synkin biisi, mitä bändin tuotannosta löytyy: aavemainen urkunuotti ja monokromaattinen basso loihtivat lähes ilkeän tunnelman.

Bändin loistocoverien listaan liittyy George McRaen You Can Have It All, jonka kolmiosainen lauluosuus ei muistuta alkuperäistä juuri ollenkaan. Night Falls on Hoboken venyy lähes kahteenkymmeneen minuuttiin, polveillen ambient-äänimaisemissaan kuin laskeutuva yö. Ensilevyksi en välttämättä suosittelisi, mutta ylempänä mainittujen jälkeen And Then Nothing Turned Itself Inside-Out on ylimmässä suosittelulistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kotiutukset

Electr-O-Pura (1995)

Kahden isoimman klassikon välissä majaileva Electr-O-Pura saa kevyesti miinusta astetta heikommasta sisällöstä, joka on kuitenkin yhä erinomaista. Plussaa on taas helppo antaa, sillä täältä löytyy kourallinen klassikoita, eikä varsinaisia huteja yhtään.

Levy on astetta meluisammasta päästä, ja hiljaisimmatkin hetket ovat usein feedbackin saattelemia. Tom Courtenay on leikkisintä Yo La Tengoa loppuun kulumattomalla melodialla, Pablo and Andrea toistaa Nowhere Nearin tempun lähes yhtä hyvin tuloksin, ja The Ballad of Red Buckets on ensiluokkainen parisuhdekriisin käsittely. Lopuksi on vielä Blue Line Swinger, joka kaikkien vuosien jälkeenkin on Ira Kaplanin paras hakemus kitarajumalten Olymposvuorelle.

Video ei ole enää saatavilla

May I Sing With Me (1992)

Kahden loistolevyn välissä kyynärpäitään heilutteleva May I Sing With Me saa tuotannon aliarvostetuimman levyn palkinnon. Ira Kaplanin uudelleensyntymä kitarasankarina on lähtöisin täältä – jos President Yo La Tengo viittasi metelöinnin kiinnostavan, niin Mushroom Cloud of Hiss, Five-Cornered Drone ja Sleeping Pill käyttävät tehokkaasti 25 minuuttia uusien tekstuurien parissa.

Myös Yo La Tengon täydellisten popbiisien sarja alkaa täältä. Hiljalleen kasvava Detouring America With Horns ja Swing for Life ovat aivan uudella tasolla, ja levyn selvästi paras veto Upside-Down on ladattu koukuilla, jotka todistavat bändin löytäneen oman tyylinsä. Tästä alkaa vuosikymmenen mittainen kultakausi.

Video ei ole enää saatavilla

Kakkos–kolmos-vaihdot

Fade (2013)

Kuten jo aiemmin tänä vuonna totesin, Fade onnistuu pitämään Yo La Tengon päät vesirajan yläpuolella. Popular Songsin noisejami-yliannostuksesta selvittiin, ja täältä löytyy hypnoottista transsirockia (Ohm), kevyttä psykedeliaa (Cornelia and Jane) ja muita, nyt jo kovin tuttuja tyylittelyjä. Mitä tämän jälkeen tapahtuu, löytyykö uusia suuntia? Joskus alkuvuodesta mietin levyn soivan tiuhaan tahtiin lähelle kesää asti.

Mutta, toisin kävi: Fade ei jäänyt kovinkaan pitkäksi aikaa soittolistoilleni pyörimään. Nyt kun palasin siihen, huomaan sen kestäneen tuon kriittisen, vajaan vuoden mittaisen ajan paremmin kuin uskoin. Näillä näkymin joudun nostamaan sen ainakin kahden edeltäjänsä yli, sillä vaikka biisinkirjoitus kuulostaa jo rutinoituneelta, ainakin esityksissä on vielä mukana sydäntä.

Video ei ole enää saatavilla

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006)

Entäs sitten, kun kesäaurinko laskee? Summer Sun oli helposti hiljaisin ja mykistetyin levy jonka bändi oli julkaissut, joten moni keksi hyviä syitä odottaa jotain energisempää. Sitä saatiin – ja paljon: I Am Not Afraid of pisin Yo La Tengon levyistä. Se nappaa kaikkea ennen kokeiltua I Can Hear the Heartin hengessä ja leikittelee niillä. Ei mitään uutta, mutta yhä toimivaa.

Tuntuu kuin kolmikko olisi muistanut jälleen kerran kuinka laaja-alainen tuotanto oli saatu aikaan edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vastalauseena kahden edellisen levyn huminalle täältä saa kaksi kymmenen minuutin kitarailotulitusta, ja niistä johtuen I Am Not Afraid harhailee jo ylipitkän rajamailla, mutta Beanbag Chair, The Weakest Part, I Feel Like Going Home ja möyryävä Pass the Hatchet ovat ensiluokkaista kamaa.

Video ei ole enää saatavilla

Popular Songs (2009)

Here to Fall, Popular Songsin avaava mollisointuinen pianoraita, on toistaiseksi viimeinen hetki kun Yo La Tengo aidosti yllätti kuuntelijansa. Kyseessä lienee myös bändin ainoa sample: Isaac Hayesilta viety jousilooppi härnää kummallisuudellaan. Pian sen jälkeen tipahdetaan kuitenkin keskelle vanhaa kunnon Yo La Tengo -soundia. Nothing to Hide, When It’s Dark, Avalon or Someone Very Similar ja kaikki muutkin kulkevat tuttuja polkuja.

Se tuntuu oikeastaan vanhan kaverin kohtaamiselta, yllätyksettömältä mutta suurta mielihyvää tuottavalta hetkeltä. Pieni poikkeus on kevyt soul-vaikute, joka hiipii useampaan kappaleeseen. Noisejameja on kolme, eikä yksikään niistä ole mitenkään erityinen. Niiden sijoittaminen peräkkäin tekee hankalan 25-minuuttisen putken levyn loppuun. Kuuntelun voi toki lopettaa jo kymmenen kappaleen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

The Sounds of the Sounds of Science (2001)

Mikä on merenalaista elämää käsittelevien luontodokumenttien lempisoundtrackisi? Hmm, niin. Sounds of Science varmaankin pääsee siihen asemaan, koska eihän niitä kovin montaa ole. Onneksi levyn meriitit eivät ole mustekalapornon varassa, vaan kiekko toimii mainiona chill out -kokonaisuutena (Shrimp Storiesin freejazz-mellakointi poikkeaa levyn vedenalaisesta äänimaailmasta).

Sounds of Sciencen ambient rock kattaa niin intensiivisempiä hetkiä (The Sea Horse) kuin valtavia vesimassoja muistuttavia äänialtaita. Aseta kaiutin kylpyammeen viereen, ja nauti Yo La Tengon erikoisimmasta työstä.

Video ei ole enää saatavilla

Ykkös–kakkos-vaihdot

New Wave Hot Dogs (1987)

New Wave Hot Dogs, tai ”tässä kohtaa Ira Kaplan löysi särökitaran”, ottaa useamman askeleen ylöspäin Ride the Tigerin kepeydestä. Kun toinen kitaristi Dave Schramm oli päättänyt ottaa hatkat, kitara jäi täysin Kaplanille. Ehkä se pieni painostus auttoi: Did I Tell You on ensimmäinen todella kaunis Yo La Tengon kappale, The Story of Jazz ja Clunk ampuvat feedback-aaltoja ensi kerran, ja Ride the Tigerin soundeihin vielä nojaavat kappaleet ovat kehittyneempiä ja vilkkaampia.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Sun (2003)

Summer Sun jatkaa And Then Nothing Turned Itselfin suunnissa, mutta tulokset eivät ole yhtä vakuuttavia. Toisin kuin edeltäjänsä, joka kietoutui suurena äänimattona kuulijan ympärille, liiankin iso osa tästä levystä kelluu toisesta korvasta ulos.

Vaikka puolet levystä tuntuukin laahaavalta, täältäkin voi nostaa esille erinomaisia vetoja. Myöhemmin rajulla tavalla uudelleenkirjoitetun Today Is the Dayn raukea ja paahteinen kuvaus on levyn keskeisin laulu, Take Care onnistuu aidosti liikuttamaan ja Season of the Sharkin bossanova-pop on suoraan hyräiltävissä. Paras kaikista on Hubleyn kirjoittama, levyn nopeatempoisin kappale Little Eyes, joka on kuitenkin ainoa aidosti klassikkotason Yo La Tengo -biisi.

Video ei ole enää saatavilla

President Yo La Tengo (1989)

Puolen tunnin pikapyrähdys, joka versioi ensilevyltä löytyvää The Evil That Men Dota kahdesti (!), tuntuu hieman hankalalta. Onneksi toinen noista – pidempi, synkempi ja helvetisti kovaäänisempi kuin kaksi ensimmäistä levyä antoivat odottaa – on ensimmäinen Kaplanin kierkegaardilaisista hypyistä melun kielekkeeltä. Aika on vienyt sen tyrmäävyydestä osan, mutta tuosta sihisevän ilkeästä tulevaisuudenikkunasta voi nähdä monta hienoa lukua, jotka olisivat jääneet kirjoittamatta. Ensiaskeleet, tiedättehän. Yhtä poikkeusta vaille muut biisit joutuivatkin tuon kolossin varjoon, vaikka Dylan-cover I Threw It All Away onnistuu lepyttelemään noisekylvyn jälkeistä shokkia.

Paljon parempaa lupasi uusi biisi nimeltä Barnaby, Hardly Working. Yo La Tengon ensimmäinen pesunkestävä klassikkobiisi aukeaa valtavalla feedback-aallolla, jääden vellomaan taustalle ja kirjoittaen kaavan, mistä syntyi From a Motel 6:n kaltaisia helmiä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kentällepääsylyönti

Ride the Tiger (1986)

Ensilevy Ride the Tiger on varsin kevyt. Sen helisevä kitarapop ei muistuta paljoakaan Yo La Tengon myöhemmistä vaiheista, ja Kaplan–Hubley-duon kynä on vielä teroittamatta. Ajoittain noustaan jo ihan mukavan tason yläpuolelle, ja singlebiisi The River of Water voisi tulla K Recordsin katalogista. Toisaalta, Kaplanin Lou Reed -imitaatioiksi kallistuvat lauluosuudet tuntuvat jo hieman huvittavilta, mutta jostainhan on aloitettava.

Monet Yo La Tengoa hahmottavat seikat ovat kuitenkin jo läsnä: kaksi coveria, Loven A House Is Not a Motel ja Pete Seegerin Living in the Country, käsitellään kevyen janglen säestäminä aivan kuin se olisi maailman luonnollisin temppu. The Evil That Men Do on astetta synkempi, ja viittaa parhaiten tulevaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuuntele kolmenkymmenen kauneimman Tengo-klassikon soittolista tästä.

YLT: Georgia Hubley, James McNew ja Ira Kaplan.

Lauantaina Helsingin Korjaamolla esiintyvän Yo La Tengon basisti kertoo pitävänsä ”22-Pirkosta”. Newjerseyläisen indierocklegendan musiikissa ei ole miehen mielestä ”mitään rentoa”. Juttu kannattaa lukea loppuun, sillä siellä on skaba!

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Vanhempieni levykokoelmasta perimäni Elton Johnin Greatest Hits on yhä suosikkilevyjäni. Erityisesti Daniel ja Crocodile Rock kuulostavat vain paremmilta vuodesta toiseen. Rakastan myös Abbaa, jonka kappaleet tuovat mieleeni vanhempien juhlat outojen ystäviensä kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En ole koskaan ymmärtänyt The Doorsia. Heidän väitetään soittaneen vastustamatonta, mutta vaarallista vallankumouksen musiikkia, joka kertoi syvällisiä totuuksia, mutta minulle heidän levynsä kuulostavat vain tylsältä roskalta. Oliver Stonen Doors-elokuva oli tosin ratkiriemukasta katsottavaa. Myös Joni Mitchellin musiikki saa minut haaveilemaan veriteoista, mutta hänen suhteensa tiedän olevani vähemmistössä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Somebody please take Patti to the hospital
and put her neck in a thing”
(Half Japanese: Patti Smith)

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengoa kuvataan usein yhtyeenä, josta kriitikot pitävät suurta yleisöä enemmän. Onko kriitikoilla suurta yleisöä parempi musiikkimaku?

”Ei ole. Heillä on todennäköisesti mahdollisuus kuulla enemmän musiikkia ilmaiseksi ja he saattavat myös avoimempia valtavirran ulkopuoliselle musiikille. Sitä paitsi jokainenhan voi nykyään olla kriitikko, kiitos netin.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Ainoastaan kaikkein raain ja kammottavin industriaalimelu tulee säilyttämään suosionsa ja korvaa baltimorelaisen klubimusiikin. Kaikki muu kuihtuu pois.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Kaikki on tärkeää, jokainen musiikin osa-alue heijastuu muihin. Kappaleen äänimaailma luo tunnelmaa siinä missä sanoitus, ehkä enemmänkin. Edes tyhmät sanat eivät voi pilata loistavaa kappaletta. Tai odotas, ehkä ne voivatkin.”

Mitä tekisit, jos et olisi muusikko?

”Olisin kuollut.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”The Sadiesin uuden LP:n Internal Sounds. Se on erittäin hyvä levy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Nälkä, sää ja Gang Starr.”

Yo La Tengo on levyttänyt loistavia covereita, mutta usein aika vanhoista kappaleista. Mitä 2000-luvun kappaleita haluaisitte versioida?

”Olemme soittaneet – ja levyttäneetkin Times New Vinkingin kappaleen Move to California vuodelta 2009. Sen lisäksi olisi noin miljoona muuta 2000-luvun kappaletta, joita versioisin mieluusti, mutta aika ei vain riitä! Vaikka jonkin Yura Yura Teikokun solistin Sintaro Sakamoton kappaleen, kuten Cheap Time, Run The Jewels tai $75 Bill.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Jos todella pidän tästä tuttavuudesta, Lambchopia, Sun Rata tai The Boredomsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Ei kuule ole tarvinnut.”

Yo La Tengon musiikki kuulostaa hyvin rennolta ja pakottomalta. Syntyykö vaikutelma luonnostaan, vai onko se kovaa työtä kuulostaa noin rennoilta?

”Minusta meidän musiikissamme ei ole mitään rentoa. Yhteissoitossamme on toki tuttuutta ja varmuutta, mutta tunteet ovat soittaessa aina pinnassa. Ehkä innostuminen on meidän tapamme rentoutua.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Ringo. Vähemmän on enemmän.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kovinkaan hyvin, mutta pidän kovasti Sasu Ripatin musiikista, teki hän sitä nimellä Vladislav Delay tai Luomo, sekä 22-Pirkosta (sic). Hanoi Rocksin levyjä en ole kuunnellut aikoihin, mutta olen varma, että ne kuulostaisivat yhä hyviltä. Mutta oppisin mieluusti lisää suomirockin juurista ja suomalaisesta punkista.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyyli ja kasetti. Kuulostavat ja tuntuvat paremmilta.”

Jos voisit pelastaa levykokoelmastasi vain yhden levyn, mikä se olisi?

”Miksi? Mitä on tapahtunut? Miten ihmeessä voin pelastaa vain yhden? Entä jos olen laittanut sen väärään paikkaan, enkä löydä sitä? Entä muut tavarani, ovatko nekin tuhoutuneet? Tarvitsen hieman enemmän tietoa. Koko ajatus pelottaa.”

Yo La Tengo Korjaamolla lauantaina 16.11.2013. Ovet aukeavat kello 21. Liput 29–32 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

SKABA!

JOS VOISIT PELASTAA LEVYKOKOELMASTASI VAIN YHDEN YO LA TENGON LEVYN, NIIN MIKÄ SE OLISI? KOMMENTOI ALLE. KOMMENTOIJIEN KESKEN ARVOTAAN LIPPUJA KORJAAMON KEIKALLE!

KISA OHI, KIITOS OSALLISTUJILLE! ONNITTELUT ILARI JA OLLI!

Nämä hahmot pitävät huolen, että Fade ei feidaa!

Löytyykö Yo La Tengon uutukaislevyltä vastineita bändin vanhemmille kappaleille?

Ensimmäinen asia, mitä monet kysyisivät oli varmasti tämän levyn noisejamin nimi. Tällä kertaa Blue Line Swingerin perillistä ei löydy – Ira Kaplan lienee hukannut sytkärinsä, joten ilotulitus jää väliin. Levyn nimi on myös enne: nämä 45 minuuttia ovat jopa Yo La Tengolle poikkeuksellisen yhtenäistä mattoa. Entä missä Upside-Downin, From a Motel 6:n, Sugarcuben ja Cherry Chapstickin jatko-osa? Sitäkään ette löydä. Kaplan, hardly working?

Muistetaan nyt toki että tämä Hobokenin kolmikko on jo hyvän aikaa johdattanut kuulijaansa kärsivällisyyteen. Jos koko uran tutkiminen tuntuu nyt vielä liian suurelta urakalta – ei hätää, tässä kolmen askeleen taivas taivaaseen: Painful, I Can Hear the Heart Beating as One ja And Then Nothing Turned Itself Inside-Out. Jos ette vielä ole niitä kuulleet, niin uskokaa pois ja aloittakaa mistä tahansa kohtaa: en usko että petytte.

Ne kolme hohtavat muita kirkkaimmin, mutta ei siinä ole kuin pieni nosto tuotannosta: kohta kolmekymmenvuotiskakkuaan hamuava bändi on kuitenkin hieman erilaisten epäilysten edessä. Onko Fade jälleen yksi ”täydellinen Yo La Tengo -levy”, joita on kuitenkin julkaistu jo monia – niitä, jotka kuulostavat vain tältä bändiltä ja vakuuttavat, mutta tuntuvat tavallaan vain levyhyllyn täytteeltä? Mistä tässä nyt voi vielä innostua?

Tasaisuudellakin kun on hintansa. I Am Not Afraid of You And I Will Beat Your Ass ja Popular Songs ovat soidessaan aina erinomaisia albumeita, mutta yleensä levyä hapuileva käsi tarraa kuitenkin aiempaan materiaaliin. Puutumisen riski on olemassa – mutta Fade tarjoaa viimeinkin erilaisen heijastuman. Laadultaan se on totutun pettämätön, vaikka lähes kaikki kappaleet houkuttelevat vertaamaan itseään menneisyyden maamerkkeihin. Avainsana onkin kokonaisuus. Vaikka monet palaset sopisivat muille levyille saumattomasti, ne myös muodostavat bändin yhtenäisimmän levyn.

Kun ensisingle Ohm tuli julki, mieleeni palasi Spacemen 3:n Sonic Boomin kommentti: ”Three chords good, two chords better, one chord best.” Ira Kaplan pitää biisin tasaisella maalla yhden soinnun voimin, jättäen Georgia Hubleylle ja James McNew’lle tilaa kehittää klassinen transsi kuuden minuutin ajaksi. Puoliksi Blue Line Swingeriä ja You Can Have It Allia mukaileva aloitus muistuttaa pian että halutessaan Yo La Tengo saa yhä aikaan pieniä ihmeitä. Fade seuraa todella yksinkertaisia melodiakulkuja, vaikka näkeekin adjektiivit eri järjestyksessä kuin yllä oleva vertaus.

Ohm onkin se pakollinen Yo La Tengon kaanoniin suoraan uppoava klassikko. Mutta Fade on pitkälti erilaisten sovitusten kenttää. Ohm lopulta muistuttaa yhtyeen sisäisestä demokratiasta, mikä on noussut kadehdittavan rikkomattomaksi. Lyömättömän soiton lisäksi Fadea koristavat jouset, ja ne auttavat tuomaan Popular Songs -levyllä vielä hahmoaan hakeneet elementit loogiseen pisteesensä. Se herättää nopeasti kysymyksen miksi ei aiemmin: ne ovat juuri oikeassa paikassa, ja auttavat hahmottamaan kuinka tarkkaa työtä nämäkin biisit ovat. Here to Fallin kaltaisia äkkivääriä yllätyksiä ei tällä kertaa tarvita.

Yksiulotteisuudesta ei toki kärsitä, ja vaikka levyä jo hyvän aikaa kuunneltuani en missään nimessä rikkoisi sen eheyttä, niin I’ll Be Around voisi olla Big Day Comingin uneliaamman version pikkuveli ja helposti sujautettavissa Summer Sunille. Georgia Hubleyn perinteinen kevyt psykedeliaballadi on tällä kertaa Cornelia and Jane. Se ei pärjää vaikkapa Nowhere Nearille (sanokaapa nyt jokin kappale joka pärjäisi), mutta soi juuri oikeassa kohdassa levyä, rakentaen siltaa Faden keskivaiheen leppoisan folkahtavien biisien ja Before We Runin torvien ja jousien saatteleman kumarruksen välille. Ja koska nämä kymmenen kappaletta eivät tunnu selkeästi rajatuilta, vaan enemmänkin toisiinsa sulavilta, yllä tehdyille vertailuille ei kannata asettaa suurta painoarvoa.

Tämä kaikki kuulostaa ensimmäisillä soitoilla todella yllätyksettömältä, mutta lopputulos on silti hieman erilainen kuin mikään Yo La Tengon levyistä. Eikä sovi unohtaa, että tuskin kukaan tekee tällaisia auringonpolttamia, kiireettömiä biisejä yhtä hyvin, joten Fadella on paikkansa myös muualla kuin Yo La Tengon obsessiivisimpien fanien soittolistoilla. Se vaatii nojaamaan eteenpäin ja katsomaan itseään kokonaisuutena – jos kokonaisuus ei miellytä, silloin levy jää unholaan. Tälle on hyvä antaa aikaa hieman enemmän. Vailla särkijänkidutusta ja nopeasti iskevää popvetoa avautuu odotetusti hitaammin, mutta sen lämpö on yhtä vahvaa kuin ennenkin.

Yhtye, joka on lähes aina liikkunut vain pienin mutta määrätietoisin askelin on kuitenkin ainoita jolla on kykyä pitää tämän äänipaletin tulokset yhtä palkitsevina. Sen uudelleenkuunteluarvo kasvaa vielä tässäkin vaiheessa, mutta en osaa  vielä arvella kuinka usein sitä kuuntelen vaikkapa viiden vuoden päästä. Olen kuitenkin toiveikas, koska sen elementit eivät ole helposti vanhenevia.

82 Yli kuukauden jälkeen ensikuuntelusta Fade on jo lupaavasti pidemmällä pysyvyyden tiellä kuin kaksi edeltäjäänsä.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#20 The Magnetic Fields

Mikä? Kivikasvoisen, sarkastisiin ja traagisiin rakkauslauluihin erikoistuneen Stephin Merrittin bändiprojekti, joka albumikokonaisuudesta riippuen helisee barokkisesti, pulputtaa elektronisesti, särisee ärhäkästi tai pahoittelee akustisesti.

Odotettu? Innokkaimmat ovat tilanneet levyjä postimyynnistä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka, mutta huomiotalouden menestyjäksi Merritt kurotti vuoden 1999 mammuttiopuksellaan 69 Love Songs.

Tuleeko? Epätodennäköistä. Pahasta tinnituksesta kärsivä ja matkustamista vieroksuva Merritt heivaa takalistonsa lyhyellekään kiertueelle suhteellisen harvoin.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Gorillaz

Mikä? Fiktiivinen popbändi ja Damon Albarnin 2000-luvun tärkein aikaansaannos.

Odotettu? Vuodesta 2001, jolloin Clint Eastwoodista tuli hitti.

Tuleeko? Ei taida ehtiä, sillä projekti näyttäisi lähestyvän parasta ennen -päiväänsä.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Divine Comedy

Mikä? Terävä humoristi Neil Hannon kirjoittaa elämästä orkestroitua popmusiikkia hienovireiseen makuun.

Odotettu? Viimeistään siitä lähtien, kun Hannonin viihdyttävät haastattelut toivat kevennystä Blur vastaan Oasis -kauden brittiläisiin musiikkilehtiin.

Tuleeko? Ehkä jonain päivänä; onhan mies kuitenkin käynyt Skandinaviassa yksin ja yhtyeen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Yo La Tengo

Mikä? Raukeasti kitaroitaan riivaava, 1990-luvulla isoimmat hurmahetkensä elänyt indierock-bändi New Jerseystä.

Odotettu? 1980-luvun lopulta asti, laajemmin 1990-luvun lopulta asti.

Tuleeko? Miksei. Yo La Tengo kiertää maailmaa edelleen ahkerasti, joten konsertoiminen Suomessa ei ole täysin mahdoton skenaario.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Guided by Voices

Mikä? Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Odotettu? Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard on (ja ketä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko? Klassisella kokoonpanoolla rajoitetusti kiertänyt yhtye pääsi paluukeikoillaan jo Norjan Øya-festivaalille asti tänä vuonna (ainoa keikka Euroopassa, ensimmäinen yhdeksään vuoteen), joten miksei.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Feist

Mikä? Broken Social Scenestä soolouralle loikannut kanadalainen indiejumalatar ja päiväunien kohde. Koko nimeltään Leslie Feist.

Odotettu? Vuoden 2007 kaunosieluisesta ja lempeästä The Reminder -klassikosta lähtien.

Tuleeko? On vaikea kuvitella artistia, jonka esimerkiksi Flow Festival haluaisi line-upiinsa Feistiä mieluummin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Arctic Monkeys

Mikä? Yksi niitä klassisia rock-bändejä, jotka kasvavat yhteen lähiössä, osana pienen kaveriporukan nuoruutta ja joiden keskiössä vaikuttaa lahjakas poikkeusyksilö.

Odotettu? Vuodesta 2005, jolloin julkaistiin ällistyttävä ensisingle I Bet You Look Good on the Dancefloor. Seuraavana vuonna ilmestynyt albmi Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vahvisti, ettei kyseessä ole tähdenlento.

Tuleeko? Bändi soittaa tänä vuonna vielä pari keikkaa Englannissa tänä vuonna, mutta muuten loppuvuosi ja ensi vuoden alku kuluvat Australiassa. Studioon bändi palaa vasta vuonna 2013, joten kenties myöhemmin ensi vuonna ehtisi?

Video ei ole enää saatavilla

#13 Justin Timberlake

Mikä? 2000-luvun paras mahlanjuoksuttajapopkolli.

Odotettu? Siitä lähtien, kun saimme kuulla soolouran ensitahdit. Eli pian kymmenen vuotta.

Tuleeko? Keskittyy leffauraansa, valitettavasti. Kun palaa musabisnekseen, tulee tuskin ensimmäisenä Suomeen, valitettavasti.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Bill Callahan

Kuka? Aiemmin Smog-nimellä tunnettu amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka syvä baritoni on kiistatta miellyttävimpiä ääniä koko maailmassa.

Odotettu? Jos Callahanin tekemiset Smog-ajoilta eivät hetkauttaneet, viimeistään toinen omalla nimellä julkaistu albumi (Sometimes I Wish We Were an Eagle, 2009) paljasti miehen nerouden.

Tuleeko? Kappas, Apocalypse-albumia seuraava kiertue pysähtyy Ruotsissa kolmesti, mutta Suomeen asti eivät paukut riitä. Jos Callahanin haluaa siis nähdä, lienee parasta suunnata marraskuussa Tukholmaan eikä odotella seuraavien kiertueiden päivämääriä.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kate Bush

Kuka? Tarvinneeko edes esittelyjä. Yksi maailman legendaarisimmista lauluntekijöistä.

Odotettu? Wuthering Heightsistä eli 1970-luvun lopulta lähtien.

Tuleeko? Heikolta näyttää, sillä keikkailun saralla Bush on varsinainen Gösta Sundqvist: maailmankiertueita on takana tasan yksi. On tosin tänä vuonna sanonut toivovansa, että ehtisi keikkailemaan enemmänkin.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.