<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Sielun Veljet</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/sielun-veljet/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/t/e/e/teenagefanclubgrandprixjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/t/e/e/teenagefanclubgrandprixjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/hyvat-parhaat-ja-rumat-nuorgamin-opas-loistaviin-rumiin-levyihin__trashed/</link>
    <pubDate>Wed, 03 Oct 2012 07:00:38 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Nuorgam</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=34964</guid>
    <description><![CDATA[Jotkut maailman parhaista albumeista tunnistaa esimerkiksi kannen syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttavasta zombista, puolikkaasta seeprasta tai kaksipiippuisesta haulikosta. Ja tissit! ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-34984" class="size-medium wp-image-34984 " title="13311_steely-dan-781607" alt="Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/13311_steely-dan-781607-460x368.jpeg" width="460" height="368" /></a><p id="caption-attachment-34984" class="wp-caption-text">Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!</p>
<p>Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.</p>
<p><em>Nuorgam</em> otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.</p>
<p>Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.</p>
<p>Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.</p>
<h2>Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)</h2>
<p><span style="text-align: center;"><img decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34968 alignleft" title="Bob_Dylan_-_Knocked_Out_Loaded" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Bob_Dylan_-_Knocked_Out_Loaded-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a> </span></p>
<p class="arvosana" style="text-align: center;">71</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt <em>Knocked Out Loaded</em> on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen <em>Brownsville Girl</em>, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja <strong>Gregory Peckin</strong> tähdittämästä lännenelokuvasta <em>Ase kädessä</em>. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy <em>Brownsville Girlin</em> ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on <em>Brownsville Girlin</em> ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.</p>
<p><strong>Miksi kamala kansi</strong>: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen <strong>Charles Sappingtonin</strong> piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta <em>Kaksintaistelu auringossa</em> (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (<strong>Juha Merimaa</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ZbKlABsChiA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZbKlABsChiA</a></p>
<h2>Steely Dan – The Royal Scam (1976)</h2>
<p><img decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34972 alignleft" title="The_Royal_Scam_album_cover" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/The_Royal_Scam_album_cover-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">77</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua <em>Ajan</em> ja <em>Gauchon</em> yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (<em>Don’t Take Me Alive</em>), nostalgista AOR-poppia (<em>Caves of Altamira</em>) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (<em>Kid Charlemagne</em>).</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat <strong>Donald Fagen</strong> ja <strong>Walter Becker</strong> kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten <em>Can’t Buy a Thrillin</em>. <strong>Larry Zox</strong> designasi painajaisnäkymän alkujaan <strong>Van Morrisonille</strong>, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita –<em> Royal Scam</em> oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=tT0D1K8quV4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tT0D1K8quV4</a></p>
<h2>Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34974 alignleft" title="Shotgun_Willie" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Shotgun_Willie-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">80</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: <em>Shotgun Willie</em> on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (<strong>Antti Piirainen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=oVI4dzbYXMc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/oVI4dzbYXMc</a></p>
<h2>Pet Shop Boys – Very (1993)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-full wp-image-34975 alignleft" title="Pet-Shop-Boys-Very-270818" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Pet-Shop-Boys-Very-270818.jpg" width="220" height="341" /></a></p>
<p><span class="arvosana">86</span></p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen <em>Behaviourin</em> (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: <em>Can You Forgive Her?, I Wouldn&#8217;t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin</em> sekä mielipiteitä jakava versio <strong>Village Peoplen</strong> <em>Go Westistä</em>&#8230;</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: &#8230;josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen <em>Nuorgamin</em> leijuvia <strong>Kanye Westin</strong> ja<strong> Billy Corganin</strong> päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat <strong>Neil Tennantin</strong> ja<strong> Chris Lowen</strong> päät hattuinaan <em>Go West</em> -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. <em>Veryn</em> kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko<em> Very</em>-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille<em> I&#8217;m With Stupid</em> -videolla (2006). <strong>Daniel Weilin</strong> suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (<strong>Markus Hilden</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/LNBjMRvOB5M" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/LNBjMRvOB5M</a></p>
<h2>Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34988 alignleft" title="Teenage Fanclub_Grand Prix" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Teenage-Fanclub_Grand-Prix-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">86</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen <strong>Alain Prostin</strong>, <strong>Ayrton Sennan</strong> ja <strong>Michael Schumacherin </strong>yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla <em>Versimilituden</em> kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle <em>Sparky&#8217;s Dreamin, Mellow Doubtin </em>ja <em>Neil Jungin</em> viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan <em>Grand Prix</em> olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. <em>Grand Prix’n</em> kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 <em>Bandwagonesquen</em>. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan <em>Grand Prix</em> on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (<strong>Oskari Onninen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9buNckusos0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9buNckusos0</a></p>
<h2>Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34977 alignleft" title="Sielun_Veljet_SF" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Sielun_Veljet_SF-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">87</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja <em>Suomi-Finland</em> on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja <strong>Jorma Tapion </strong>osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: <em>Suomi-Finlandin</em> kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina <strong>Raimo Ilaskivestä</strong>. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (<strong>Arttu Tolonen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=sOX-cPZUTuI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sOX-cPZUTuI</a></p>
<h2>Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34978 alignleft" title="Underneath_the_Pine" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Underneath_the_Pine-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">89</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: <strong>Chazwick Bundickin</strong> yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. <em>Underneath the Pine</em> -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia <em>Alien</em>-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (<strong>Santtu Reinikainen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=W4J6bFDvvwY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/W4J6bFDvvwY</a></p>
<h2>The Birthday Party – Junkyard (1982)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34979 alignleft" title="BirthdayPartyJunkyard" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/BirthdayPartyJunkyard-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">90</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: <strong>Nick Cave</strong>, <strong>Mick Harvey</strong> ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä <strong>Iggy &amp; The Stoogesin</strong> <em>Raw Power</em> -albumin tavoin Birthday Partyn <em>Junkyard</em> enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: <em>Junkyard</em> on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä <strong>Vaughan Oliverin</strong> pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti <em>Junkyardin</em> koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin <strong>Ed Rothin</strong> piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään <strong>The Cramps</strong>, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin&#8230; ööh&#8230; syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hcLoxYfjzho" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hcLoxYfjzho</a></p>
<h2>Mansun – Six (1998)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34980 alignleft" title="Mansun-Six" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Mansun-Six-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">92</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan <em>Sixillä</em> yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. <em>Six</em> on läpisävelletty potpuri <strong>The Beatlesin</strong> <em>Abbey Roadia</em>, <strong>Rushin</strong> ja <strong>King Crimsonin</strong> huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. <strong>Radiohead</strong> kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. <strong>Max Schindler</strong> upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (<em>Dr. Who, Saarroksissa</em>), kirjallisuuden klassikoihin (<strong>Orwellin</strong> <em>1984</em>), salaliittoteorioihin (<em>Raamattukoodi</em>), lastenkulttuuriin <em>(Nalle Puh</em>), teologiaan (<em>Kolme etikan maistajaa</em> -maalaus) ja skientologiaan (<strong>L. Ron Hubbardin</strong> <em>Dianetics</em>). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja <strong>Eero Aarnion</strong> pallotuoli. Tietysti. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RCGt9jZtASA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RCGt9jZtASA</a></p>
<h2>Mercury Rev – Boces (1993)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34981 alignleft" title="Mercury Rev Boces" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/Mercury-Rev-Boces-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">92</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, <em>Boces</em>, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten <em>Trickle Down</em> kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten <em>Meth of a Rockette&#8217;s Kick</em> ja noisepop-täydellisyyttä <em>Bronx Cheerin</em> ja <em>Something for Joeyn</em> tyyliin.</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi:</strong> Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (<strong>Antti Piirainen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Z2VffKMuFKo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Z2VffKMuFKo</a></p>
<h2>Smog – Knock Knock (1999)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-34982 alignleft" title="smog-knock-knock" alt="Hyvät, parhaat ja rumat – Nuorgamin opas loistaviin rumiin levyihin" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/10/smog-knock-knock-220x220.jpg" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="arvosana">94</p>
<p><strong>Miksi erinomainen albumi</strong>: <strong>Bill Callahan</strong> kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja <strong>Jim O’Rourken</strong> <em>Knock Knock</em> -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (<em>Cold Blooded Old Times</em>), läheisyyttä (<em>Held</em>) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (<em>Let’s Move to the Country</em>).</p>
<p><strong>Miksi karmea kansi</strong>: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CMlsABs5X-I" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMlsABs5X-I</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/n/manumminenjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/n/manumminenjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Osa 5: Jälkipolvet</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-5-jalkipolvet/</link>
    <pubDate>Sat, 26 May 2012 08:00:04 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=28360</guid>
    <description><![CDATA[Pyry Waltarin sarjan päätösosassa tarkastellaan mitä tapahtui, kun rokkarit coveroivat iskelmää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-28363" class="size-medium wp-image-28363" title="M A Numminen" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/05/M-A-Numminen-460x521.jpg" alt="Mauri Antero esitti kertosäkeet suomen kielellä vuonna 1970." width="460" height="521" /></a><p id="caption-attachment-28363" class="wp-caption-text">Mauri Antero esitti kertosäkeet suomen kielellä vuonna 1970.</p>
<p>Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. <em>Nuorgamin</em> Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.</p>
<p>Suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi katkesi sotaan, mutta monet varhaisten vuosien iskelmät on elvytetty sittemmin. 1960-luvun alun humppabuumi teki monet laulut tunnetuiksi uusille kuulijoille. Iskelmän traditio on Suomessa varsin vakiintunut, ja lauluja versioidaan tyypillisesti aika uskollisesti alkuperäisille levytyksille, olkoonkin että jazz- ja swingvaikutteet ovat usein jääneet paitsioon.</p>
<p>1930-luvulla suomalaisen iskelmän traditio oli kuitenkin vasta muotoutumassa, ja sarjassamme esitellyt laulut olivat ensisijaisesti aikansa popmusiikkia, toisinaan jopa nuorisomusiikkia. Etenkin swingin osalta vertaus rockin myöhempään asemaan musiikkikentällä tulee hakematta mieleen. Musiikki liittyi jo 1930-luvulla alakulttuureihin ja tuki ihmisiä näiden rakentaessa identiteettiään erilaisista palasista.</p>
<p>Suomalaisen rockin ja iskelmän raja on ollut häilyvä ainakin <strong>Rauli ”Badding” Somerjoesta</strong> lähtien, ja iskelmää on coveroitu rockin piirissä paljon. Sarjamme viimeisessä osassa tutustumme tähän ilmiöön.</p>
<h2>The Sounds – Emma (1963)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=h57Q3_IcoLE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/h57Q3_IcoLE</a></p>
<p>Suomen tunnetuin rautalankabändi coveroi alkuaikoinaan lähinnä brittiläistä <strong>The Shadowsia</strong>, mutta bändin läpimurtolevy oli ehtaa Suomi-iskelmää. Basisti <strong>Peter Ekmanin</strong> vitsistä lähtenyt <em>Emma</em> nousi pitkäaikaiseksi ykköshitiksi, joka myi noin 20 000 kpl. Ei siis kuitenkaan ihan yhtä paljon kuin alkuperäinen.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 1: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-1-gramofonikuume/" target="_blank">Gramofonikuume</a>.</p>
<h2>The Blazers – Old Scars (1963)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=nfS4lTohYH0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/nfS4lTohYH0</a></p>
<p>The Soundsin<em> Emma</em> sai paljon jäljittelijöitä. Rautalankabändit pääsivät nyt levyttämään, kunhan coveroivat <em>Emman</em> kaltaisia perinteisiä iskelmiä. Piikikkäämpää rautalankaa edusti helsinkiläinen The Blazers.</p>
<p><em>Arpiset haavat</em> kääntyy rautalangaksi vielä suhteellisen sulavasti, mutta kehotan sofistikoituneen instrumentaalimusiikin ystäviä tutustumaan myös orkesterin versioon lavatanssiklassikosta <em>Metsäkukkia</em>. ”On särkynyt sieluni kannel”, lauloi <strong>A. Aimo</strong> aikoinaan – The Blazers ei tarvitse sanoja kertoakseen, mistä on kyse.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 2: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-2-pula-ajan-savelet/" target="_blank">Pula-ajan sävelet</a>.</p>
<h2>Herbert Katz – Savonmuan Hilima (1963)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=7-7yg7dPKxU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7-7yg7dPKxU</a></p>
<p><em>Emman</em> menestys houkutti myös monet ammattilaiset levyttämään rautalankaa. Jazzkitaristi Herbert Katz voittaa taidossa ja tyylissä sen, mikä nuoruuden innosta jää puuttumaan.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 3: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-3-swingin-kaikua/" target="_blank">Swingin kaikua</a>.</p>
<h2>M. A. Numminen &amp; Uusrahvaanomainen jatsiorkesteri – Kissa vieköön (1970)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Hw0Gc8DL2v4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Hw0Gc8DL2v4</a></p>
<p>1960-luvun lopulla yliopistoura tuntui sosiologi <strong>Mauri Antero Nummisesta</strong> vielä (ehkä) mahdolliselta tulevaisuudennäkymältä. Koesingleksi tarkoitettu ja sellaiseksi varsin menestynyt <em>Kissa vieköön</em> vei kuitenkin muille teille. Jo syksyllä 1970 ilmestyi esikoisalbumi <em>Swingin kutsu</em>, jolla 1930-luvun lopun suomalainen swinghenkinen tanssimusiikki oli erityisen hyvin edustettuna. Musiikkihistorioitsija <strong>Pekka Gronow</strong> kirjoitti levyn kansitekstit:</p>
<p>”Kas tässä levy, jota ilman kukaan hot-hullu ei voi tulla toimeen! Joukko maan parhaita rytmimuusikereita soittamassa mannermaisia uutuussäveleitä, jonka lisäksi on mainittava, että laulusolisti hra. Numminen esittää kertosäkeet suomenkielellä. ”</p>
<p>Alkuperäinen osassa 4: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-4-vanhat-hyvat-ajat/" target="_blank">Vanhat hyvät ajat</a>.</p>
<h2>Rauli ”Badding” Somerjoki – Sulamit (1970)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=fXoVIYt4WxU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/fXoVIYt4WxU</a></p>
<p>Baddingin uran päälinja, rockin ja iskelmän fuusio, lähti liikkeelle jo ensisinglellä. M. A. Nummisen tuottaman levyn B-puoli oli <strong>Dallapé</strong>-klassikko <em>Sulamit</em>. Vieläkin tuoreelta kuulostava versio mukaili ajan eurooppalaisia trendejä: esimerkiksi Italiassa vanhojen napolilaisten laulujen beatversiot olivat erittäin suosittuja. Badding korosti usein varhaisen iskelmän merkitystä:</p>
<p>”Minulla oli semmoinen erittäin mainio tuttava Somerolla, Irja-täti, jolla oli vanhanaikainen grammari ja isoja savikiekkoja, A. Aimoa, <strong>Veli Lehtoa</strong>, Dallapéta ja sellaista. A. Aimo oli suosikkisolistini, siitä minun sydämeni lähti liikkumaan. Eihän A. Aimolla ja <strong>Elvis Presleyllä</strong> ole oikeastaan mitään muuta eroa kuin se, että ne on elänyt eri kulttuureissa, hyvä musiikki jota molemmilla on ollut on ollut ihan samaa. Se miksi A. Aimo ei tehnyt rokkia oli kai se että ei Suomessa ole neekereitä jotka olisi soittanut bluesia”.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 2: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-2-pula-ajan-savelet/" target="_blank">Pula-ajan sävelet</a>.</p>
<h2>Lama – Väliaikainen (1982)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=1FYLj67cZFM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/1FYLj67cZFM</a></p>
<p>Tästä nyt voisi kirjoittaa paljonkin, mutta tällä kertaa olen päättänyt olla lyhytsanainen. Laman<em> Väliaikainen</em> ilmestyi singlenä vuonna 1981. Tähän viimeiseen osaan olen kuitenkin valinnut tv-version kahdesta syystä: 1) se on hyvä 2) se on osoitus siitä, että YLE:llä on ollut hetkensä. Katso, ja ymmärrät.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 4: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-4-vanhat-hyvat-ajat/" target="_blank">Vanhat hyvät ajat</a>.</p>
<h2>Juliet Jonesin sydän – Tulipunaruusut (1984)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=U4ADo7FQIzo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/U4ADo7FQIzo</a></p>
<p><strong>Usko Hurmerinnan</strong>, sittemmin Kempin, iskelmäklassikko on jättänyt jälkeensä lukuisia suomalaisia covereita. Kappale on toisinaan ollut jopa soitetuin suomalainen iskelmäbiisi, mutta rockin puolella covereita on tehty vähän. Tässä yksi harvoista.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 1: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-1-gramofonikuume/" target="_blank">Gramofonikuume</a>.</p>
<h2>Pirkka-Pekka Petelius – Muistan sua Elaine (1984)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=gDrPVuU3eRY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gDrPVuU3eRY</a></p>
<p>Useimmat tuntevat <strong>Ramblersin</strong> jazzkappaleen Pirkka-Pekka Peteliuksen tulkintana. P-P:n versio ei kuulu rockin piiriin vaan se on itse asiassa hyvin uskollinen alkuperäiselle biisille, mutta 1980-luvun suositun sketsisarjan <em>Velipuolikuun</em> lopputunnarina se antoi vanhalle kappaleelle uuden elämän ja teki sen tunnetuksi uudelle sukupolvelle.<br />
Petelius esitti sarjassa myös monia muita iskelmän klassikkokauden ikivihreitä ja teki niistä levynkin.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 2: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-2-pula-ajan-savelet/" target="_blank">Pula-ajan sävelet</a>.</p>
<h2>Sielun veljet – Josef, Josef (1985)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=B6055RSPWII" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/B6055RSPWII</a></p>
<p>Sielun Veljistä puhuttaessa tavataan käyttää laatusanaa ”maaninen”. Maaninen ja ehkä vähän maaginen on myös bändin cover vanhasta foksiklassikosta.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 4: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-4-vanhat-hyvat-ajat/" target="_blank">Vanhat hyvät ajat</a>.</p>
<h2>Liljan Loisto – Heili Karjalasta (2010)</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=wUqItNPno0s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/wUqItNPno0s</a></p>
<p>Liljan loiston evakkoreggae edustaa uusinta aaltoa vanhan iskelmän tulkinnassa.<strong> Georg Malmsténin</strong> iskelmäklassikko kääntyy reggaeksi yllättävänkin notkeasti.</p>
<p>Alkuperäinen osassa 4: <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-4-vanhat-hyvat-ajat/" target="_blank">Vanhat hyvät ajat</a>.</p>
<h3>Kirjallisuus</h3>
<p>Einari Kukkonen: Oi muistatkos Emma<br />
Einari Kukkonen: Savonmuan Hilima<br />
Einari Kukkonen: Tuo tuuli Petsamosta<br />
Peter von Bagh &amp; Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja<br />
Ilpo Hakasalo: Malmsténista Marioniin<br />
Arto Junttila: Poppia Väylän pyörtheistä – Välähdyksiä Tornion kevyen musiikin historiasta<br />
Marko Tikka &amp; Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé – Suomijatsin legenda 1925–2010<br />
Sakari Warsell: Georg Malmstén – Suomen iskelmäkuningas</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/i/f/giffaa167sielunveljet2gif-100x100.gif" />
    <media:content medium="image" type="image/gif" url="/ic/g/i/f/giffaa167sielunveljet2gif-500x500-non.gif" />
    <title>Giffaa hei! #167: Sielun veljet</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/giffaa-hei/giffaa-hei-167-sielun-veljet/</link>
    <pubDate>Tue, 06 Dec 2011 06:00:57 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Tomi Palsa</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Giffaa hei!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19491</guid>
    <description><![CDATA[Sielun veljet / Ismo Alanko (vas.) sekä Jukka Orma 03.12.2011 Tullikamarin Pakkahuone, Tampere.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img
      src="/ic/g/i/f/giffaa167sielunveljet2gif-300x300-non.gif"
      alt="Giffaa hei! #167: Sielun veljet"
                /><br /><p>Sielun veljet / Ismo Alanko (vas.) sekä Jukka Orma 03.12.2011 Tullikamarin Pakkahuone, Tampere.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/o/r/m/orma1jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/o/r/m/orma1jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Small talk: vieraana Jukka Orma</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/small-talk-vieraana-jukka-orma/</link>
    <pubDate>Tue, 15 Nov 2011 14:00:00 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Small talk]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=18217</guid>
    <description><![CDATA[Mikä on rock'n'rolleinta, mitä Sielun veljien Jukka Orma on ikinä tehnyt?]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-18250" class="size-full wp-image-18250" title="orma1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/11/orma1.jpg" alt="Kuva: Tomi Palsa" width="800" height="533" /></a><p id="caption-attachment-18250" class="wp-caption-text">Kuva: Tomi Palsa</p>
<p>Istuimme kahvikupposelle paluukiertueensa 24. marraskuuta Helsingin Nosturista paluukiertueensa starttaavien <strong>Sielun veljien</strong> kitaristin <strong>Jukka Orman</strong> kanssa. Kitaristilegenda paljastui hevin inhoajaksi ja Amy Winehousen myöhäisherännäiseksi suurfaniksi.</p>
<p class="kysymys">Miltä jo-kuopatulta yhtyeeltä mahdollisuus comebackiin pitäisi poistaa ikuisiksi ajoiksi?</p>
<p>”En tiedä, olenko jäävi vastaamaan tähän. Jos ajatellaan filosofisesti, mitä sitä on ihmisiä estämään. Omien makumieltymysten pohjalta se pitäisi kieltää kaikilta hevibändeiltä.”</p>
<p class="kysymys">Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?</p>
<p>&#8221;<strong></strong><strong>The Beatlesin</strong> <em>All My Loving</em>. Beatles oli lapsuudessani kova sana. Ensimmäinen biisi, minkä radiosta muistan oli <em>Tutti Frutti</em>. Sen a-wop-bop-a-loo-bop-a-lop-bop-bop-alku oli myös varhaisin musiikillinen muistoni, mutten tiedostanut sitä sen enempää.</p>
<p>Ensimmäinen biisi, josta tietoisesti tykkäsin, oli <em>All My Loving</em>. Lisäksi se oli ensimmäinen levyni ja singleni. Mutsi osti sen minulle. Pidin myös b-puolesta <em>I Saw Her Standing There</em>, mutten yhtä paljoa kuin <em>All My Lovingista</em>.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=pOxAqhTaXzw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/pOxAqhTaXzw</a></p>
<p class="kysymys">Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?</p>
<p>”Uutistunnarit tai mainos-tv:n <strong>Heikki Laurilan</strong> kitaralla soittama tu-ti-ti-tiidi-tunnari 60-luvulta ovat syöpyneet mieleen. Mainos-tv-tunnarissa oli kutossointu, ja se liikkui kromaattisesti.</p>
<p>Tehokkain musiikinkuunteluvaiheeni oli 60-luvun alusta 80-luvun puoliväliin. Varsinkin 60-luvulla levynkuuntelumahdollisuudet olivat niin paljon pienemmät, niin eniten kuuntelemani varsinainen kappale voi olla ihan joku, mikä soi silloin paljon radiossa. Esimerkiksi <em>Satumaa</em> on seurannut sieltä asti mukana. Samoin Beatlesit ja <strong>Hendrixit</strong>. Yksi vaihtoehto voisi olla myös <em>All Along the Watchtower</em>, koska sitä kuulee yhä radiosta. Lisäksi tulee mieleen, että jossain vaiheessa kuuntelin <strong>Stravinskyn</strong> <em>Kevätuhria</em> paljon, mutta se ei taas ole radiossa soinutta musiikkia.”</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=swbcFnkeMwE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/swbcFnkeMwE</a></p>
<p class="kysymys">Minkä pop-albumin klassikkostatus tuntuu sinusta ylitsepääsemättömän vaikealta ymmärtää? Miksi?</p>
<p>”Hendrixin <em>Band of Gypsysissä</em> olisi kaikki ainekset klassikoksi. Loistava levy, mutta se on ärsyttävä ja vääristä syistä klassikko. Se antaa Hendrixistä väärän kuvan machoisena kitarasankarina, jonka juttuna oli osoittaa machoista kyrpäänsä eli kitaraansa ilmaan. Hendrixin juttu ei ole kitarasankaruudessa, vaan biiseissä, tuotannossa, kokonaisvaltaisessa musiikkinäkemyksessä ja siinä, miten hän yhdistää rytmimusiikin, valkoisten pop-musiikin ja <strong>Dylan</strong>-vaikutteisen runouden. <em>Band of Gypsys</em> vie tältä kannalta väärään suuntaan.&#8221;</p>
<p class="kysymys">Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?</p>
<p>”Vanhaa suomalaista iskelmämusiikkia, <em>Liljankukan</em>, <em>Besame Muchon</em> tai <em>Volaren</em>.”</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4D6PH1fEcHk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4D6PH1fEcHk</a></p>
<p class="kysymys">Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?</p>
<p>”Jimi Hendrix, <strong>Charlie Mingus</strong>, <strong>Elvin Jones</strong>, <strong>Miles Davis.</strong> Tuottajana <strong>Quincy Jones</strong>.”</p>
<p class="kysymys">Mitkä ovat 80-lukulaisen ja nykyhetken festivaalimeiningin suurimmat erot?</p>
<p>”Tekniikan ja järjestelyjen osalta kehittynyt ammattitaito. Ja subjektiiviselta kannalta katsottuna pääesiintyjästatus.”</p>
<p class="kysymys">Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?</p>
<p>”Nykyään se on aika veteenpiirretty viiva, koska tuotannosta on tullut osa sävellystä. Hiphop on tuonut mukanaan sen, että olemassa olevaa materiaalia käytetään ja siitä luodaan uusia kokonaisuuksia. Lopulta on mentävä terminologiaan: tarkoittaako sävellys melodian vai rakenteiden tekemistä. Jos sitä ajattelee laajemmin, niin lopputuloksen tekeminenkin on sävellystä. Eli loppujen lopuksi kaikki on tärkeitä, mutta pihvi on musiikin aiheissa (sävellyksessä), koska ilman niitä ei voi olla esitystä. Lisäksi lauletussa musiikissa teksti on ensiarvoisen tärkeä.”</p>
<p class="kysymys">Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?</p>
<p>”<strong>Amy Winehousen</strong> koko tarina ja sen traagisuus yksilön elämän ja sosiaalisen tapahtuman tasolla. Siinä näkyivät kaikki ne puolet, mihin on vaikea ottaa kantaa tai vaikuttaa. Samalla tavalla ennen puhuttiin kapitalistisesta systeemistä, joka syö artisteja, mikä on paskapuhetta, koska se on jokaisen oma valinta. Eri asia on, miten sen traagisen tapauksen ympäristö reagoi siihen tapaukseen, millainen yhteiskunnallinen tilanne vallitsee ja millä tavalla se vaikuttaa artistin valintoihin.</p>
<p>Winehouse kuoli samaan aikaan <strong>Breivikin</strong> joukkomurhien kanssa. Molemmissa tapahtumissa oli samaa yhteiskunnallista traagisuutta, jonka käsitteleminen ei ole helppoa ja johon ratkaisuiden löytäminen ei ole niin yksinkertaista kuin Facebook-kommenteissa väitetään. On moniselitteinen kysymys, miksi Winehousen tapainen lahjakkuus tuhoaa itsensä. Se on lopulta oma valinta, josta ei voi syyttää yhteiskuntaa, mutta silti yhteiskunta antaa sen tapahtua. Se laittoi ajattelemaan. Minä ostin Winehousen levyt ja rupesin kuuntelemaan. Hän oli häikäisevä lahjakkuus, ja esimerkki siitä, kuinka traagisuus kulkeekaan yhdessä suuren lahjakkuuden kanssa. Suomessa näkee samaa pienemmässä mittakaavassa. Itsekin olen nähnyt läheltä niin monenlaisia turhia menetyksiä.”</p>
<p class="kysymys">Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?</p>
<p>”Ei ole yllätys, että Hendrixin. Lisäksi <strong>Sex Pistols</strong> olisi ollut kiva nähdä jossain vaiheessa.”</p>
<p class="kysymys">Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?</p>
<p>”<strong>Sielun Veljien</strong> alkuaikoina tuli naureskeltua paljon Länsiväylän arvostelijalle, jonka nimen muistan, mutten kehtaa sanoa. Esitimme täysakustisia keikkoja, minä soitin dobroa, <strong>Affe</strong> soitti peltikanistereita. <strong>Ismo</strong> lauloi, eikä soittanut mitään. Arvostelijan mielestä oli ylimielisyyttä, että me soitettiin peltikanistereilla ja &#8217;jonkinlaisesta pellistä väsätyillä kitaroilla&#8217;. Huvitti, että arvostelijan tietämys musiikista oli sillä tasolla, ettei se tiennyt että dobro on dobro.</p>
<p>Lisäksi Sielun Veljiin suhtauduttiin yhdessä vaiheessa kriitikoiden joukoissa ei-humoristisesti. Meitä pidettiin tiukkapipoisena ja yksioikoisena. Silloin ajattelin, että on karmeaa kun huumori ei näy. Mutta jälkeenpäin on miettinyt, että ehkä se olikin niin. Silloin oli ehkä vain niin arrogantti, että kuvitteli kaikkien omien ajatustensa näkyvän ulospäin.</p>
<p>Muuten olen ehkä aktiivisesti unohtanut ikävimmät tulkinnat. Yleensä ottaen musiikkimme on ymmärretty ihan hyvin. Olen tyytyväinen saamaani vastaanottoon kaikin puolin. Olen 54-vuotias ja tehnyt musiikkia koko ikäni. En voi olla tilaani tyytymätön.”</p>
<p class="kysymys">Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?</p>
<blockquote><p>”The sunshine bores the daylights out of me.”<br />
(The Rolling Stones: Rocks Off)</p></blockquote>
<p>&#8221;Blues-voittoisen rockin kielikukkaset <strong>Rolling Stonesin</strong> <em>Rocks Offissa</em>. Suomenkielisen musiikin osalta olen kauhean ylpeä siitä, että olen saanut työskennellä pitkään Ismon kaltaisen nerokkaan sanoittajan kanssa. Jostain Ismon lauseista suomenkielinen suosikkisäkeeni löytyy. Nyt treenatessa on huomannut, että ole mitään myötähäpeää kuunnella tai laulaa Ismon 20 vuotta vanhoja sanoituksia.</p>
<p>Tähän voisi vielä jälkikäteen lisätä, että <strong>Tuomari Nurmion</strong> <em>Hunajainen paholainen</em> on herkku, samoin kuin <strong>Daven</strong> <em>Pieni ja hento ote</em>.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=_lNP-x94-SE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_lNP-x94-SE</a></p>
<p class="kysymys">Minkä levyn ostit viimeksi?</p>
<p>”Ostan divarista koko ajan läjäpäin vinyylejä. Uusista viimeisin on varmaan joku Amy Winehouse. Divariostoksista kenties jokin <em>West Side Story</em> -versio tai <strong>Jeff Beck</strong> -kokoelma.”</p>
<p class="kysymys">Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?</p>
<p>”Amy Winehousen. Hyvässä mielessä.”</p>
<p class="kysymys">Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?</p>
<p>”Olen vapautunut tällaisesta. Tykkään <strong>Mantovanista</strong> ja sanon sen näin. Tykkään jazzista ja iskelmästä, mutten koe siinä olevan mitään pahaa. Jossain vaiheessa pidin <strong>Madonnaa</strong> ja <strong>Michael Jacksonia</strong> kiellettyinä nautintoina, mutta nyt ne on <strong>Miles Davisin</strong> kanssa samalla viivalla.”</p>
<p class="kysymys">Kuka on suosikkibeatlesi?</p>
<p>&#8221;<strong>John Lennon</strong>, koska sen ajattelussa oli syvälle menevää itsenäisyyttä. Lennon uskalsi ensimmäisenä rockmusiikin machokentässä ottaa naisen, jota kaikki halveksuivat, ja vielä pitää sitä naista rinnallaan tasavertaisena ihmisenä. Se oli ennenkuulumatonta silloin ja sen jälkeenkin. Se, kuinka väitetään että Lennon tuhosi Beatlesin ottamalla <strong>Yoko Onon</strong>, on niin törkeästi ihmisiä alentava käsitys, että se tekee Yokon valitsemisesta Lennonin suurimman teon.&#8221;</p>
<p class="kysymys">Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?</p>
<p>”Ehkä <strong>Stevie Wonderia</strong>, koska sen tuotanto on niin suuri aarreaitta. Tai Jeff Beckiä. <strong>D’Angeloon</strong> sekosin joskus 10 vuotta sitten.”</p>
<p class="kysymys">Jos et olisi muusikko, mikä olisit?</p>
<p>”Alkuperäinen haaveeni oli psykiatri. Eli se toivottavasti.”</p>
<p class="kysymys">Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?</p>
<p>”En tiedä, voiko vaimolle lähettää joulukortteja, mutta se olisi ehkä nykyään tunnetuin. (toim. huom. kirjailija <strong>Anja Snellman</strong>)”</p>
<p class="kysymys">Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?</p>
<p>”Trumpettia tai pianoa.”</p>
<p class="kysymys">Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?</p>
<p>”Hevi. En ymmärrä sitä, että sellaista voi tehdä tosissaan. Näen myös sellaisen mahdollisuuden, että kyse on kynnyksestä, jota en osaa ylittää. En ymmärrä koko sitä kulttuuria, pukeutumista, rumuuden estetisointia, tekstien yksioikoisuutta, ja musiikin pseudo-aggressiivista kukkoilua. Tässä on ilmeisesti paljon samaa kuin aikoinaan Sielun Veljien humoristisuuden ymmärtämättömyydessä. Musta sankariheavy on musiikkina tylsää ja asenteellisesti kotoisin keskiajalta.”</p>
<p class="kysymys">Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?</p>
<p>”Kuka tahansa klassinen säveltäjä. <strong>Uljas Pulkkis,</strong> <strong>Kaija Saariaho</strong>. Mulle on tärkeää, että sellainen musiikki pysyy hengissä.”</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=WsGnf8zyCCc&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/WsGnf8zyCCc</a></p>
<p class="kysymys">Mikä yhtye tai artisti sai sinut ryhtymään muusikoksi</p>
<p>”Beatles. Se kaappasi mukaansa jo lapsena.”</p>
<p class="kysymys">Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?</p>
<p>”Ihan kaikki käy. Mp3-soitinta ei minulla ole, mutta kuuntelen vinyyliä. Autossa on kasettikone. Vinyyleinä ostan varmaan eniten, koska kiertelen divareita paljon. Muun musiikin saan Spotifysta.”</p>
<p class="kysymys">Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?</p>
<p>”Ensiksi <strong>Pirkko Saision</strong> <em>HOMO</em>-näytelmä, joka oli helvetin hyvä.</p>
<p>Toiseksi vaimoni täysin kahlehtimaton ajattelu on ollut hämmästyksen ja innoituksen aihe. Valtava tietämys ja oivallus -pohjainen ideoilla leikittely ja yllättävien näkemysten esilletuonti.</p>
<p>Lisäksi Suomessa ja koko Euroopassa käytävä poliittinen keskustelu, joka on pikkuhiljaa pääsemässä irti vasemmisto–oikeisto- ja kommunismi–kapitalismi-jaoista. On virkistävää, että tällaista tapahtuu, vaikka seuraukset voisivat olla katastrofaaliset, kun ihmiset joutuvat harkitsemaan itsestään selviä asioita uudelleen. En halua vaikuttaa tunteettomalta tai kyyniseltä, mutta näissä hirveissä taloudellisissa kriiseissä aiemmat maailmanjärjestykset olisivat sotineet. Nykyään sodan epähumaanius halutaan tiedostaa pois yhteiskunnasta, ja sitä sotaa käydään poliittisilla kentillä. Se on ihan hyvä. Ei olla enää niin nopeita tai yksiselitteisiä, että vallataan jotain alueita.</p>
<p>Ja vielä neljäs. Olin soolokeikalla lauantai-iltana laulamassa 1990- ja 2000-luvuilla tekemiäni biisejäni. Ne ovat tulevalta levyltäni <em>Roina</em>, joka käsittelee rankkaa 90-lukuani. Keikan päätteeksi sain encoren, mikä oli valtavan inspiroivaa.”</p>
<p class="kysymys">Mikä on rock’n’rolleinta, mitä olet ikinä tehnyt?</p>
<p>&#8221;(nauraa ja miettii pitkän aikaa) Sielun veljien <em>L’Amourhan</em> kultalevybailuissa esitimme itsetekemämme <em>Punahilkka</em>-näytelmän. Ehkä se. Yleisö ei tykännyt yhtään, vaan halusivat rahansa takaisin ja buuasivat. Loppuunmyyty sali joutui katsomaan oudon rockyhtyeen outoa versiota <em>Punahilkka</em>-näytelmästä. Ehkä se on se.&#8221;</p>
<p class="kysymys">Jim Morrison – nero vai pölvästi?</p>
<p>&#8221;Kyllä se nerouteen kääntyy. Loistava esiintyjä, laulaja ja tekstintekijä.&#8221;</p>
<p class="ingressi">Sielun veljet kiertävät Suomea ja piipahtavat myös Tukholmassa ja Tallinnassa marras–joulukuussa. Päivämäärät voit tarkastaa <a href="http://www.sielunveljet.com/index2.html">täältä.</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/i/f/giffaa103siekkaritgif-100x100.gif" />
    <media:content medium="image" type="image/gif" url="/ic/g/i/f/giffaa103siekkaritgif-500x500-non.gif" />
    <title>Giffaa hei! #103: Sielun veljet</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/giffaa-hei/giffaa-hei-103-sielun-veljet/</link>
    <pubDate>Wed, 24 Aug 2011 05:00:09 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Tomi Palsa</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Giffaa hei!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=12321</guid>
    <description><![CDATA[Sielun veljet 16.07.2011 Ilosaarirock, Joensuu.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img
      src="/ic/g/i/f/giffaa103siekkaritgif-300x300-non.gif"
      alt="Giffaa hei! #103: Sielun veljet"
                /><br /><p>Sielun veljet 16.07.2011 Ilosaarirock, Joensuu.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/h/mahlakuva4jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/h/mahlakuva4jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#4 Mohikaanien paluu – Sielun Veljet Ilosaareen</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/4-mohikaanien-paluu-%e2%80%93-sielun-veljet-ilosaareen/</link>
    <pubDate>Sun, 10 Apr 2011 09:00:38 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=1541</guid>
    <description><![CDATA[Mahlaamme juoksuttaneiden asioiden listalla on vuorossa suomirockin odottamattomin comeback – jota oli tosin ehditty jo odottaakin.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-1542" title="Sielun Veljet" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/03/MahlaKuva4-220x220.jpg" alt="#4 Mohikaanien paluu – Sielun Veljet Ilosaareen" width="220" height="220" /></a>Uransa lopettaneiden suomalaisyhtyeiden paluut festarilavoille ovat tulleet viime kesinä niin tavanomaisiksi, ettei minkään kokoonpanon comebackin ajatellut enää yllättävän.</p>
<p>Vaan tuskin kukaan oli uskonut enää näkevänsä 1980-luvun omapäisintä ja raivokkainta suomenkielistä rockyhtyettä esiintymässä. Ei, ennen kuin eräänä helmikuisena viikonloppuna <strong>Ismo Alanko</strong>, <strong>Jouko Hohko</strong>, <strong>Alf Forsman</strong> ja <strong>Jukka Orma</strong> ilmoittivat videotervehdyksen välityksellä soittavansa kesällä Ilosaarirockissa.</p>
<p>Yllätyksen kruunasi samalla julkaistu uusi Sielun Veljet -kappale <a href="http://soundcloud.com/fullsteam/sielun-veljet-nukkuva-hirvio" target="_blank"><em>Nukkuva hirviö</em></a>, joka vaikutti suoraan välittävän nelikon omat tunnelmat paluusta:</p>
<blockquote><p>”Me herätämme nukkuvan hirviön / me emme tiedä mitä me teemme.”</p></blockquote>
<p><em></em>Singlen kertosäe olisi saattanut yhtä hyvin olla Ismo Alangon soolouralta, mutta säkeistön korkkiruuvimainen svengi sekä Alangon ja Orman nyrkkeilijöiden lailla toisiaan kiertelevät kitarat olivat erehtymättömästi Sielun Veljiä.</p>
<p>Vaikka yhtye esittäisi Joensuussa heinäkuussa jatko-osan vuonna 1985 Tavastiaa hämmentäneelle <em>Punahilkka</em>-näytelmälle, yleisön innostuksen tason mittaamiseen tarvittaneen seismografia.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GKQJ2uYPIh0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GKQJ2uYPIh0</a></p>
<p><span class="videokuvateksti">Sielun Veljet – Ikävä (Moskovassa 1987)</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
