Diandra 25.05.2013 Maailma kylässä, Helsinki.

Hello internet! Suomi on tänä talvena lähettämässä edustajaansa Eurovision laulukilpailuihin jo neljättäkymmenettäkuudetta kertaa. Maamme soivaa kunniaa on lähdetty puolustamaan ensin asiantuntijaraadin, sitten kansan ja nykyään sekä kansan että raadin toimesta, mutta koskaan ei ole mielipidettä kysytty Nuorgamin rautaisilta viisuasiantuntijoilta. Muistettakoon silti, että viime vuonna Azerbaidzanin viisufinalisteja ruoti Nuorgamin viisuekspertti Anna Muurinen.

Vuosi sitten ensimmäistä kertaa järjestetty Uuden Musiikin Kilpailu onnistui ehkä laventamaan kilpailijoiden musiikillista spektriä, mutta nakersi yleisön kiinnostusta – ikään kuin Euroviisujen diggailu olisi viime aikoina siistien juttujen kärkipäässä ollutkaan. Siltikin on Malmön pan-euoroppalaisille camp-karnevaaleille seulottu 12 kynnelle kyennyttä kokelasta, ja heistä etevin pokkaa matkalippunsa euroviisuihin lauantaina 9. helmikuuta.

Sitä odotellessa kuulemme Nuorgamin juryn äänet! Raadissa istuivat Mikael Mattila, Oskari Onninen, Antti Lähde, Joni Kling, Juuso Janhunen, Vilho Pirttijärvi ja Santtu Reinikainen (huom! ei yhtään naista, vt. toimittaja huomauttaa). Pisteet jaettiin perinteiseen euroviisutyyliin yhdestä kahteentoista. Eipähän kukaan jää nollille ainakaan!

12. sija: Arion – Lost

Pisteitä: 21

”Hevillä hävitään”, ainakin jos Nuorgamin raatia on uskominen. 17–18-vuotiaista helsinkiläisistä koostuva, vuonna 2011 perustettu melodisen metallin nimeen vannova pumppu sai kauttaaltaan nihkeähkön vastaanoton.

”Miksi pojat ovat käyneet kaivamassa Sonata Arctican tuotannosta juuri ne unohdettavimmat hetket?” -Mikael Mattila, 2 pistettä

”Richard Marx kohtaa teatterihevin. Miksi. En ole eläissäni pitänyt yhdestäkään musiikkiesityksestä, joka on vähänkään tämän kaltainen, enkä pidä tästäkään.” -Antti Lähde, 3 pistettä

”Epäpyhä yhdistelmä huonoa englantia, Nightwishiä, Foreigneria ja Nickelbackia, jonka kuunteleminen on kuin kurlaisi reilun kolmeminuuttisen liian vahvalla suuvedellä.” -Santtu Reinikainen, 3 pistettä

”Kyseessä on ihan toimiva iskusävelmä. Metallimusiikin kontekstissa tämä on minun ymmärrykseni mukaan ihan linjakas kokonaisuus ja nuorten musikanttien näytönhalun kuulee aivan selkeästi biisistä.” -Vilho Pirttijärvi, 7 pistettä

11. sija: Last Panda – Saturday Night Forever

Pisteitä: 35

”Vahvasti kemiläisväritteisen”, discojytää ja pop-punkia sekoittelevan viisikon lauantain ylistys sai raadilta pisteitä maanantain verran.

”Eiköhän tämä YleX:ään pyrkivä kotimainen landfill-punkpoppi ole kuultu jo.” -Mikael Mattila, 1 piste

”Aina kun Ylen viihdeohjelma alittaa DDR-tason, yritän muistuttaa itseäni siitä, että tehtiin Syksyn säveleenkin biisejä joskus kolmen tunnin varoituksella. Paitsi että ne olivat hyviä biisejä.” -Joni Kling, 2 pistettä

”Oululaisen Last Pandan ansiosta Lucy Was Drivingin nimi ei olekaan kisan typerin. Last Panda yhdistää 1990-luvun kaupallisen punk-popin ja turboahdetut ruotsinlaivasyntikat. Yhtye on Suomen Wheatus.” -Santtu Reinikainen, 6 pistettä

”Onko tämä The Sounds? On! Paitsi, että kertosäkeen perusteella tämä onkin Green Day!” -Antti Lähde, 9 pistettä

10. sija: Atlético Kumpula – Paperilyhty

Pisteitä: 37

Scandinavian Music Groupistakin tutun Kyösti Salokorven folk-yhtye ei luomuisella puutaloestetiikallaan taida päästä näissä kekkereissä Vallilaa edemmäs.

”Jos väkisin yritän keksiä jotain hyvää sanottavaa, niin kertosäkeessä on jotain J. Karjalaisesta muistuttavaa. Karjalainen ei varmaan olisi toteuttanut tätä näin tokkuraisena hyssyttelynä. Kuin desin puuromitalla löylyä heittäisi.” -Joni Kling, 3 pistettä

”Aika irvokkaalla tavalla menivät nyt lastenlaulumelodiat, luomufolk ja silkka laimeus sekaisin. Jos kuulin oikeasti alussa balalaikkaa, niin se on aika halpa tapa tavoitella slaavilaisääniä viisuissa.” -Oskari Onninen, 4 pistettä

”Tässä on korvaani miellyttäviä sovituksellisia ratkaisuja ja Kyösti Salokorven laulutapa on mukavan persoonallinen, mutta biisinä tämä on harmillisen yhdentekevä. ” -Vilho Pirttijärvi, 5 pistettä

”Olen aina antanut ekstrapisteitä Atlético Kumpulalle, koska sen nimi muistuttaa minua espanjalaisesta jalkapallosta ja se on aina iloinen asia. Niin teen nytkin. Kuitenkin tämä ’me asutaan Helsingin Puu-Vallilassa ja meillä on mahtavia puutarhajuhlia, paperilyhtyjä ja kaikki meidän kaverit on sivistyneitä ja fiksuja ja me tehdään täydellistä ruokaa, jota sitten syömme luomuvalkoviiniä siemaillen’ -meininki, jota kaikki yhtyeen kappaleet henkivät, saa toivomaan, että jostain kulman takaa niihin ilmestyisi juoppohullu kirvesmurhaaja, joka pilkkoo koko porukan palasiksi yön pimeinä tunteina. Kun kappaleeseen ei kuitenkaan ilmaannu edes pienintäkään säröä, on pettymys aika suuri.” -Juuso Janhunen, 8 pistettä

9. sija: Lucy Was Driving – Dancing All Around the Universe

Pisteitä: 38

Helsinkiläisen, ”amerikkalaisen punkpopin ja stadionrockin” maastossa seikkailevan kvartetin stephenhawkingmaisissa sfääreissä lentelevä viisukokelas jäi pistemäärällään tämän galaksin lähiöihin.

”On vaikea uskoa, että tällaista soitettaisiin edes jossain paikallisradiossa, jonka toimitusjohtaja on laulajan isä. Jopa alun jytinärummut kuulostavat jotenkin ponnettomilta. Sääli on halpaa, joten en sääli heitä yhtään, vaikka melkein mieli tekisi.” -Juuso Janhunen, 1 piste

”Jos haluan kuulla teorioita maailman synnystä, katselen mieluummin tiededokumentin.” -Vilho Pirttijärvi, 4 pistettä

”Äärettömän kankeasti ja epäsvengaavasti klenkkaava kolmijakoinen rockrallatus, jossa on kuitenkin ihan oikea kertosäe ja asiaankuuluva soundimaailma. Hyvän tuulen musaa.” -Antti Lähde, 6 pistettä

”Aiemmista Lucy Was Driving -kokemuksistani on kyllä selvästi edistytty. Kiva loppuaikojen mychemicalromance-viba, joka onnistutaan nickelbäkkäämään kertsissä.” -Oskari Onninen, 8 pistettä

8. sija: Mikael Saari – We Should Be Through

Pisteitä: 41

Komeaääninen lahtelainen täyttää vuoden ehdokaskatraan balladikiintiön. Laulussa pauhaava draama jakoi raadin mielipiteet.

”Mikael Saari väittää, ettei ole mikään pelle. Pirullisen tylsä ja anteeksiantamattoman herkkäitkuinen itsesäälissä rypijä hän sen sijaan on. Lievään karheuteen puhkeava ääni on hiottu syväanalysoimalla Josh Grobanin kaltaisten futisäitien suosikkien keikkataltiointeja. Kamalaa, Mikael, kamalaa.” -Santtu Reinikainen, 1 piste

”Olematon melodia. Mitätön kertosäe. Laulaja, joka kuulostaa siltä, että alkaa itkeä, jos sen kengännauhat aukeaa kävellessä. Eikö siitä Paradise Oskarin yhdentekevyydestä opittu mitään?” -Juuso Janhunen, 5 pistettä

”Phil Collins versioimassa James Bluntia vai toisinpäin? Tosin tämä heppu huutaa lujempaa kuin molemmat yhteensä. Voisihan tämä viisuissa olla ihan kovaa kamaa, kun sen noin surusilmäinen poika esittää. Tosin punainen lanka tipahti ihmeellisesti puolivälin kliimaksin jälkeen. Silti en välttämättä häpeäisi tätä.” -Mikael Mattila, 9 pistettä

”Liipataan pelottavan läheltä ’nillittävät miehet’ -laulugenreä, mikä ei yllätä, kun Saari kertoo tykkäävänsä Damien Ricesta. Hyvä ja kunnianhimoinen sävellys, sovitus on halvahko ja banaalilla tavalla mahtipontinen.” -Oskari Onninen, 11 pistettä

7. sija: Elina Orkoneva – He’s Not My Man

Pisteitä: 46

Niin ikään Helsingistä kotoisin olevan laulajattaren jonnekin valkoisen motownin, soulin ja jazzin suuntaan kiemurteleva veto sai raadilta suopeahkon vastaanoton.

”Jos tehdään retroa, niin tehdään sitten kunnolla, eikä tällaista muovista ja modernisoitua vayacondiosia. Ei tunnetta, ei svengin tynkääkään.” -Antti Lähde, 1 piste

”Kappale on jonkinlainen yritys naittaa yhteen taannoisen Saksan viisuvoittaja Lenan nenäkäs charmi ja miedon kohteliaasti 1960-lukulainen soundimaailma. Suuren filosofin sanoin: meh.” -Santtu Reinikainen, 5 pistettä

”Footstompia ja vähän latotansseja, selvästi tavoitteena #aitous. Onko tällainen mainstream-kantrijuttu jokin tän vuoden juttu? C-osassa melkein on jopa jännite ja sielua! HYVÄ! Dööz pöönz tai ainakin melkein.” -Oskari Onninen, 9 pistettä

”Tutusta melodiasta vaikea saada kiinni, Simon & Garfunkelin We’ve Got a Groovy Thing? Retroisa tuotanto sopii viisuihin. Valikoiman kärkikastia.” -Joni Kling, 11 pistettä

7. sija: Ilari Hämäläinen – Sytytä mut vaan

Pisteitä: 46

Orkonevan kanssa samoille luvuille leiskauttanut pitkän linjan laulaja-näyttelijä kirvoitti glam-hassuttelullaan raadilta värikkäitä luonnehdintoja.

”Haluaisin henkilökohtaisesti tavata kaikki ne naiset, jotka tämä biisi ’sytyttää’.” -Oskari Onninen, 1 piste

”Urheiluruudun tunnariyhtye muuttuu 1990-luvun alun Popedan heikkolahjaiseksi pikkuveljeksi heti alun jälkeen. Kuuntelin ensimmäisen kertosäkeen kolmeen kertaan, ja minusta kuulostaa edelleen siltä, että tässä lauletaan ’että vittuasi pääsisin jo pois riisumaan’, mikä toki naurattaa kaltaistani lapsellista spedeä. Ei tällä kyllä Euroopassa pärjätä.” -Juuso Janhunen, 2 pistettä

”En tiedä, kuka Ilari Hämäläinen on, mutta hän kuulostaa Seminaarinmäen mieslaulajien jäseneltä, joka esittää tässä Seppo Hovin 1980-luvun Sisu-mainokseen säveltämän tulkinnan heavy metalista. Kuka nyt sellaista voisi vastustaa?” -Santtu Reinikainen, 10 pistettä

”Vaadin, että Jim Steinman tuottaa Ilari Hämäläisen kokopitkän!” -Joni Kling, 12 pistettä

5. sija: Great Wide North – Flags

Pisteitä: 52

Kokkolalainen kvartetti yhdistää ehdokasbiisissään gospelin ja maailmojasyleilevän AOR:n. Raati nyökytteli sopuisasti mukana.

”GWD yrittää kirkasotsaista julistusviisuilua ja sotkee mukaan myös ripauksen opportunistista pseudo-irkkuluritusta. Talouskriisin ikeessä tuskailevia eurooppalaisia yritetään kosiskella herttaisen yhdentekevillä ’tsempataan yhdessä’ -kliseillä. Hirveää.” -Santtu Reinikainen, 2 pistettä

”Turvallisuushakuinen poppi on UMK:ssa ollut hyvin edustettuna. Ties vaikka kotisohvaltakin katsoessa alkaisi muuten henkeä ahdistaa.” -Joni Kling, 5 pistettä

”Flags on kappaleena selkeästi joukon parempaa puoliskoa, vaikka ei mikään erikoinen nyt olekaan. Sanoisin, että yhtyeen stadionfolk on vähän limaista ja turhan turvallista. Kappaleen loppupuolella on kuitenkin sellainen oikein ihastuttava kitarahilutilu alleviivaamassa paisuttelua. Se saisi kuulua kovempaa!” -Vilho Pirttijärvi, 8 pistettä

”Gospelrockin suomenmestarit Kiviniemi, Kiviniemi, Kiviniemi ja Kiviniemi säväyttävät häpeilemättömällä AOR-fiilistelyllään! Laulaja kähisee ja ähkii kuin Don Henley ja muuten meininki on väkevää kuin Bostonilla tai Journeyllä! Ja vielä Hooters-mandoliinit kaupan päälle! Niin sitä pitää! Kultaa!” -Antti Lähde, 12 pistettä

4. sija: Diandra – Colliding Into You

Pisteitä: 53

Diandra Flores yrittää uhmata Idols-voittajien kirousta (eli suosion äkillistä katoamista) kilvoittelemalla UMK:ssa. Raati oli ainakin kohtelias.

”Biisi on vähän liukuhihnamainen ja Diandran pitäisi harrastaa enemmän parisuhteita, jotta tulkinnassa olisi enemmän kokemusta ja vähemmän taidoilla briljeerausta.” -Vilho Pirttijärvi, 2 pistettä

”Diandralla on edelleen kovasti yritystä Suomen katyrihannaswiftiksi, mutta biisi on rasvatonta kolesterolinalentajaa semi-okeista kertosäkeestään huolimatta.” -Santtu Reinikainen, 9 pistettä

”Pikkusievää rytmipoppia sunnuntain lakanapyykin seassa arkiseksi valkopestynä. Viisulava kaivannee tätä enemmän spektaakkelia ja tunnetta, mutta muiden kandidaattien rinnalla Diandra selviytyy oikein hyvin.” -Joni Kling, 10 pistettä

”Sähkönsinistä tunnelmointia. Hakua Lana Del Reyn ja Jessie Waren kaltaisten artistien tyylikkyyteen kenties. Huokoisia taustahuokailuja ja Join Me -pianokilkatuksia. Ihan oikea kertosäe. Positiivinen yllätys ja niin sanotusti kansainvälinen meininki. Hopeaa!” -Antti Lähde, 11 pistettä

3. sija: Krista Siegfrieds – Marry Me

Pisteitä: 57

Pronssia pokkasi vuonna 2009 Daisy Jack-yhtyeessä aloittanut, ja nyt yleisöä kosiskelevaan (sic!) tanssijytään luottava bilehirmu.

”Kuin muutaman vuoden takainen Islanti-edustaja Silvia Night olisi innostunut harmaan viidestäkymmenestä sävystä tai Twilightin uuskonservatismista. Miinusta tosin ’my inner goddessin’ sekä brostep-dropin puutteesta. Jälkimmäiselle olisi kahden minuutin kohdalla ollut tilausta.” -Mikael Mattila, 4 pistettä

”Tässä on hitunen yritystä tuotannon puolella. Löytyy kelloja ja kaikkea. Onomatopoeettinen kertosäe on sopivan löyhämielinen. Kosintamenoissa en lähtisi käyttämään.” -Joni Kling, 6 pistettä

”En ole ehtinyt nähdä tämän videota, mutta jos siinä on tarpeeksi greisibailausta ja hassun dorka meininki, niin tästä saa oivan nettihitin teineille. Ei tämä mikään Call Me Maybe ole, mutta kyllä tätä kuuntelee.Hidas C-osa kyllä vähän latistaa tunnelman, ja miksi pitää sanoa ding dong, kun se jo kuuluu tuolla taustalla? Olen vähän liian vanha tällaiselle sekoboltsiudelle, mutta tässä joukossa tämä on suorastaan loistava.” -Juuso Janhunen, 11 pistettä

”Ding dong! Lauletaanko tässä fuck you? Ihanan radikaalia! Ding dong! Onko Krista Siegfrieds Suomen Kesha! Tässä seurassa tämä on ihan sympaattinen tai ainakin sympaattisella tavalla dingdong!” -Oskari Onninen, 12 pistettä

2. sija: Rautakoura – Ilmalaivalla

Pisteitä: 58

Myös kuumailmapallolla matkustamisesta laulanut, vuonna 2004 perustettu bluegrass-henkinen helsinkiläispoppoo selvisi leppoisalla poljennollaan Nuorgamin raadin kakkoseksi.

”Bluegrassilla Jukka Poika -yleisösegmentin sydämiin? Laskelmoivan oloinen ja varsin vihattava kappale. Sanoitus niin sanotusti tuubaa.” -Antti Lähde, 2 pistettä

”Turkasen rasittava, mutta jää myös päähän. Hipit ovat nykyään urakalla sovittamassa kansanomaisia heinähattuja päähänsä ja valtaamassa alaa paikallisradioista. Bluegrass ja junttisäpinä eivät tässä myöskään hautaa psykedeelistä pohjavirettä, siksi satsin parhaimmistoa.” -Joni Kling, 9 pistettä

”Rautakouran bluegrass-henkinen kappale vastaa tästä teosten joukosta eniten omia mieltymyksiäni. Kappale ei ole ehkä suuri hitti, mutta siltikin siinä on imua. Kappale toki myös erottautuu kontekstissa ollessaan lempeä vastalause koko Euroviisu-meiningille maanläheisyydessään, vaikka yläilmoissa tekstitasolla liikutaankin.” -Vilho Pirttijärvi, 11 pistettä

”Hillittömän sympaattinen ralli, jonka tarttuvuus on sitä luokkaa, että voisin kuvitella sen jonnekin Aku Ankan sivuille, Itkevän merimiehen ja muiden sarjishittien oheen. Olisiko tässä uusi Pihasoittajat?” -Mikael Mattila, 12 pistettä

1. sija: Iina Salin – Last Night

Pisteitä: 61

Ja voiton vie helsinkiläisen Iina Salinin house-hymni! Komeasti Salin Malmöhön lähtisikin, sillä seitsemästä raatilaisesta kolme antoi sille täydet 12 pistettä. Disko, vintage ja soul ovat nyt se juttu!

”Klubitunnelmaa kuin ala-asteen mehudiskossa. Tulkitsijassa on paljon potentiaalia, mutta biisi ei kihahda hattuun millään.” -Joni Kling, 4 pistettä

”Tämä oli vähän kuin joisi makeaa kuoharia amis-corollan takapenkillä, mutta kuvittelisi tilalle nahkapenkit ja pullollisen Dom Perignonia. Silti tässä on jotakin viehättävää.” -Mikael Mattila, 7 pistettä

”Miellyttävän brittityylinen, ysäristi soulahtava klubibängeri on yllättävän vähän euroviisu ja hämmentävän hyvä. Joukon yllättäjä!” -Santtu Reinikainen, 12 pistettä

”Pidän tästä kappaleesta kovin. Housepianot ja sykkivä diskobiitti tenhoavat oikein mukavasti. Osaksi kyllä pidän kappaleesta ihan televisiossa nähdyn esityksen vuoksi. Siinä oli roikku-Roland, ujot viikset ja kömpelö, mutta hyvin sympaattinen koreografia.” -Vilho Pirttijärvi, 12 pistettä

”No nyt! Onko tämän kirjoittanut joku ranskalainen? On meinaan daftpunkit ja modjot kuunneltu. Voittaja-ainesta, eikä vähiten Iinan mahtavan tulkinnan ansiosta. Epäilen, että tämä ei uppoa slaavilaista melankoliaa palvovaan kansaamme, mutta jos tämä jollain kumman konstilla onnistuu euroviisufinaalin asti pääsemään, niin saattaa jopa pärjätä.” -Juuso Janhunen, 12 pistettä

Iina Salin on paras!

Muista myös Uuden musiikin nelikenttämme!

Suomen Euroviisu-edustaja valitaan seuraavina viikkoina Uuden Musiikin Kilpailussa ja tuttuun tapaan koko kansa huomaa väittelevänsä Euroviisuista, joista kukaan ei tunnusta olevansa kiinnostunut. Nuorgam osallistuu analysointiin sijoittamalla ehdokkaat nelikenttään sen perusteella, säväyttävätkö ne vaateliasta kansainvälistä tuomaristoa ja jäävätkö ne yleisön mieleen.

Malmön euroviisufinaalissa tuomaristojen äänillä on yhtä suuri painoarvo kuin yleisöäänestyksellä, ja nelikentän pystyakseli kuvaakin sitä, vetoaako kappale ulkomaisiin tuomaristoihin. Kyllä! Nuorgam sai kiinni kaksi ihan oikeaa raatilaista ja testasi laboratorio-olosuhteissa, miten he reagoivat Suomen viisuehdokkaisiin. Koekaniineina olivat Viron viisuraadin pitkäaikainen jäsen Owe Petersell ja Latvian tuomaristossa viime vuonna istunut Sigita Jevgļevska.

Vaaka-akseli puolestaan kuvaa sitä, erottuisiko ehdokas mitenkään joukosta maailman suurimmassa iskelmädiskohelvettissä. Myös mieleenjäämispisteet punnittiin tieteellisen täsmällisesti – niitä sai yllättävyydestä, omaleimaisuudesta, ärsyttävyydestä ja morsiusmekosta.

Grafiikka: Sami Nieminen. Kuvat: anatom.fi.

Mitä mieltä olet Uuden Musiikin Kilpailun osanottajista? Kerro se kommenteissa (vaikka et olekaan Euroviisuista kiinnostunut).

Muista myös Dear UMK, here are the results of Nuorgam nönnönnöö-artikkelimme!

Diandra 19082012 Linnan Juhlat, Turku.

RCA Records

72 Modernia r’n’b:tä vaivaa outo kahtiajako, jossa toisella laidalla ovat elektronisen tanssimusiikin maustamat party-anthemit ja toisella klassisempi r’n’b slowareineen. Chris Brownin uutukainen tiivistää tämän asetelman 19 kappaleeseen, joista valtaosa on äärimmäisen hyvin tuotettua ja kirjoitettua populaarimusiikkia, mutta joiden väliltä on turha etsiä yhteenkokoavaa teemaa. Karsimalla Fortunesta saisi mestariteoksen. Nyt timanttien väliin on jäänyt liian monta David Guetta -vaikutteista jytähumppaa ja löysän yhdentekevää hiphop-vetoa. Fortune tarjoaa kuitenkin kertakäyttömateriaalin rinnalla luksusluokan teoksia. Nasin kanssa levytetty Mirage on alusta loppuun tyylipuhtaana soljuva tunnelmapala, jonka kupliva biitti tuo mieleen TLC:n hitit, ja sitä seuraavat Don’t Judge Me ja 2012 ovat puhdasta r’n’b-kultaa. Klubitykityksistä taas Wait for You ilahduttaa villillä soundimaailmallaan. Fortunesta olisi saanut kaksi eri tyylisuuntiin nojaavaa albumia, joista olisi tullut oman lajinsa parhaimmistoa. Sekavuudestaan huolimatta siltä löytyy monta hetkeä, joihin voi palata, kun vuoden parhaita kappaleita ryhdytään listaamaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dent May – Do Things

Paw Tracks

59 Dent May julkaisee musiikkiaan Animal Collectiven suojissa, mutta ei jaa arvostetun kollegansa rohkeutta ja seikkailumieltä. Yhdysvaltalaismuusikon kakkosalbumi on innoittunut Beach Boysin musiikista, jopa naurettavuuteen asti (esimerkiksi Darlin’-biisin melodioita lainataan kolmessa kappaleessa). Tosin sillä erotuksella, että May luottaa varsin muovisiin syntikka- ja rumpusoundeihin eikä yllä likimainkaan yhtä enkelimäisiin lauluharmonioihin kuin Wilsonin veljekset. Rent Money, Best Friends ja Parents ovat kelpo pastisseja, mutta olemassaoloaan Do Things ei aivan pysty perustelemaan. Samanhenkisistä yrittäjistä esimerkiksi Golden Silversillä on paljon vahvempi oma identiteetti, Beach Boysin palvomisesta oman taiteenlajinsa tehneestä The High Llamasista puhumattakaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Diandra – Outta My Head

Universal

24 Diandra Floresin ennätysvauhtia levytetty esikoisalbumi käy varoittavasta esimerkistä joka suhteessa. Neito itse on vallan mainio ja lahjakas laulaja ja vaikuttaa kivalta ihmiseltä, mutta luoja paratkoon mitä Universal yrittää meille muiluttaa. Outta My Headin kappaleista suurin osa on covereita ja vieläpä biisejä, joita en suurin surminkaan antaisi kenellekään vielä levytettäväksi vaan lukitsisin kassakaappiin vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi: Rihannan Only Girl, Beyoncén Listen, aivan hirveäksi tanssipophölkäksi raiskattu Tehosekoittimen Maailma on sun, persoonattomaksi riisuttu Lady Gagan Born This Way ja Whitney Houstonin I Have Nothing. Uusista kappaleista A Reason Why sekä Why Can’t My Heart Break lähes toimivat ja sinkkuna julkaistut Onko Marsissa lunta sekä nimibiisi hehkuvat jopa aitoa hittiyttä, mutta niistäkin jälkimmäinen on kiertänyt ensin itävaltalaisen tyttöbändin levytettävänä. Kokonaisuutena Outta My Head jää Anttilan alelaarin täytteeksi, eikä ole siinäkään seurassa kovin kiinnostava. Albumilta löytyy jokaiselle jotain, mutta sitä ei halua kukaan. Sääliksi käy Diandraa – tämä levy saattaa aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, joka konkretisoituu vasta sitten, kun hän lopulta haluaisi hurmata ihmiset kunnollisella ja omannäköisellään popmusiikilla. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Loost Koos – <3

Monsp

84 Miten käy, kun kakkoslevyn semi-klubiräpillään ”äh”-reaktion aiheuttanut Loost Koos yrittää tehdä ensimmäisen vakavasti otettavan modernin kotimaisen r’n’b-albumin? Näyttäisi siltä, että syntyy paras albumi lajissaan. Toki kappaleissa edelleen räpätään, mutta niin niissä kaikissa myös lauletaan – ja sydämessään albumi on silkkaa nykyaikaista rytmibluesia. Levyllä Loost Koos ja vierailijat Joannan ja Super Jannen johdolla saattavat aiemmin flirttivaiheeseen jääneen estetiikan loogiseen päätepisteeseensä: he ottavat parhaat palat 1970-, 1980- ja 1990-lukujen r’n’b:stä, ripauttavat sekaan vähän letkeää Los Angeles -asennetta ja kuorruttavat kakun rehdin romanttisella räppifiilistelyllä. Pienempi kuin kolme -albumi kuulostaa silti täysin oman aikansa tuotteelta (mikäpä nykyjulkaisu ei viittaisi menneisyyteen?) – sen tuotantojälki on siistimpää, tasapainoisempaa ja niukempaa kuin ryhmän aiemmilla levyillä, tai ylipäätään juuri millään suomalaisella tämän genren levyllä. Toisinaan, kuten Aurinko nousee -kappaleessa, päästään jopa Roy Ayersin maagisiin sfääreihin. Kompit napsuvat kuivasti kuin The-Dreamilla konsanaan syntikkojen maalaillessa pohjalla vähäeleisin vedoin. Musiikissa on kuitenkin yksi iso ero aikalais-r’n’b:hen. Siinä missä modernin jenkkiärränbeen viisari osoittaa useimmiten sektoriin ”kolkko vieraantuneisuus”, Loost Koos on kesän lapsi ja puhuu sydämen äänellä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Son of Salami – Deli Days

Night People

60 Joey Pizza Slice on eräänlainen spurgumpi versio toisesta vermontilaismuusikosta Ryan Powerista. Myös miehen Son of Salami -äänitysten luomisprosessi on aitoa outsider-kamaa: c-kasettinauhurin nauhoituspää on modifioitu siten, että Mr. Pizza Slice voi tehdä päällekkäisäänityksiä entisten tallennuksien pyyhkiytymättä pois, tosin täysin sokkona. Kappaleet ovat siitä huolimatta melko onnistuneita. Ne ovat meluisia ja sekavia, eli siis persoonallisia ja taiteellisia. Joey Pizza Slice laulaa asioista, joilla on hänelle oikeasti merkitystä, kuten kappaleessa I Like Cigarettes. Voi pojat, toivon, ettei tämä nimi leviä liikaa suusta suuhun sosiaalisen median kautta, koska silloin Son of Salamista voisi tulla liian suosittu – vähän kuin Ariel Pinkistä nykyään. Ariel Pink on täydellinen sell out ja lisäksi hän on kuulemma kopioinut kaiken Joey Pizza Slicelta. Deli Days on lyhyesti sanottuna upea albumi ja jokaisen pitäisi kuulla se kerran elämässään. Valitettavasti lukiessanne tämän sen muutaman sadan kappaleen kasettipainos on luultavasti jo myyty loppuun. Oikeastaan koko kasetti oli niin UG, että sitä ei luultavasti edes myyty, vaan vaihdettiin huumeisiin. Sori! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tallest Man on Earth – There’s No Leaving Now

Gravitation

83 Homman jujuhan on se, että Kristian Matsson on lyhyt: lähteestä riippuen hieman yli 160 senttimetriä. Harhaanjohtava nimi ei ole kuitenkaan estänyt ruotsalaista folklaulajaa saavuttamasta hämmästyttävää suosiota: esimerkiksi Yhdysvaltain albumilistalla There’s No Leaving Now sujahti ilmestyessään peräti top 40:een. Matssonin kolmas levy on hänen uransa toistaiseksi paras, malliesimerkki siitä, kuinka mies ja kitara -osaston albumit tulee hoitaa. Albumin kotonaan äänittänyt Matsson ei tarjoile tälläkään kertaa rinnuksille tursuavaa grilliherkkua ”kaikilla mausteilla” vaan höystää kappaleitaan vain silloin, kun siihen on tarvetta. Matsson soittaa lähinnä kitaraa ja pianoa, ja viidellä kappaleella häntä säestää basisti ja kahdella rumpali. Dylanin hengessä soivista kappaleista nousevat esiin syksyn sävyissä kahiseva avausbiisi Just to Grow Away ja helmeilevästi rullaava single 1904. Mutta kun konsepti ja toteutus ovat just eikä melkein kohdallaan, vähän köykäisempienkin kappaleiden parissa viihtyy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Two Wounded Birds – s/t

Tri-Tone

79 Nahkatakkeihin, mustiin laseihin ja pottakampauksiin sonnustautunut lontoolaiskvartetti ammentaa esikoisalbuminsa tyylitietoisesti niiltä rockin vuosikymmeniltä, jolloin syntetisaattoreista puhuivat vain insinöörit ja hullut. Lahjattomissa käsissä Ramonesin (Together Forever), Chuck Berryn (Daddy’s Junk), Shadowsin (The Last Supper) ja The Beach Boysin (I’m No Saviour) sekoittamisesta voisi syntyä kulinaristia kauhistuttava sillisalaatti, mutta Johnny Danger (huokaus) ja kumppanit suodattavat aineksensa kaiken yhtenäistävän yökerhomelankoliafiltterin läpi, jollainen taisi olla käytössä edesmenneellä Branded Womenilläkin. Kahdentoista kappaleen joukosta ei heikkoa hetkeä löydy, ja jylhäsoundinen Growing-balladi päättää kekkerit tunteeseen, että Two Wounded Birdsistä saattaa olla tulevaisuudessa muuhunkin kuin äärimmilleen vietyyn tyylikkyyteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla