Värssyjä sieltä ja täältä on ensimmäinen kokonainen Hiski Salomaa -elämäkerta, joka kertoo Salomaan tarinan hänen laulujensa säestämänä.
Hiski Salomaa, silloin vielä 18-vuotias Hiskias Möttö, lähti Kangasniemeltä kohti New Yorkia syksyllä 1909. Perille päästyään hän toimi räätälinä muun muassa Michiganissa ja New Yorkin Harlemissa, pyöritti kievaria ja kanafarmia Rhode Islandilla ja istui linnassa asepalveluksen pakoilusta – kahdesti. Tämän lisäksi hän oli aikansa suosituimpia trubaduureja amerikansuomalaisten keskuudessa sekä myöhemmin myös kotimaassaan.
Vuosina 1927–31 Salomaa levytti Columbialle 18 laulua vuosien ja reissujen varrelta kuvaten omaa ja aikalaistensa elämää niin Suomessa kuin siirtolaisena Yhdysvalloissakin.
Viime vuonna Teos julkaisi Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman ensimmäisen kunnollisen elämäkerran alkuperäisestä Lännen lokarista. Vuoden 2011 kiistaton kulttuuriteko on jäänyt kuitenkin luvattoman pienelle huomiolle, ja Nuorgam kantaa kortensa kekoon vääryyden korjaamiseksi. Tässä artikkelissa otetaan tuo kirja kainaloon, tartutaan pappaa sormesta ja lähdetään Hiskin matkaan laulujen siivin.
Taattoni maja
”Taattoni maja oli matala ja pieni
ja porrasta siin’ oli kaksi
kun läksin mä taattoni porraspuulta
tän maailman kulkijaksi”
HIskias Möttö (s. 17.5.1891) asui lapsuutensa Etelä-Savossa Kangasniemellä kaksin äitinsä kanssa. Äiti Anna Leena elätti itsensä ja poikansa räätälinä tekemällä töitä tutuille ja kyläläisille. Elämä oli kovaa, mutta pieni tupa oli täynnä täynnä rakkautta: äiti ja poika olivat toisilleen elämänsä tärkeimmät ihmiset. Hiski oli kuitenkin jo pienenä kovin vilkas, ja horisontti kiilsi kiinnostavana nuorissa silmissä.
Askon kolmirivinen
”Polkka se paransi isännän ja mummon
Askokin sai jo pirtua pullon
Päiväkin valkes, rumpukin halkes
oli pelimanni tajutonna tahtista”
Vaikka maailma oli 1900-luvyn taitteessa kovasti toisenlainen kuin nykyään, ei lasten elo välttämättä aina ollut sen turvatumpaa. Nuori Hiskias ravasi jo hädin tuskin kymmentä vuotta täytettyään kosteissa illanvietoissa kuuntelemassa pelimannien tykittelyä ja katsomassa aikuisten humalaista koheltamista. Erityisen vaikutuksen häneen teki pelimanni Asko, jolla oli kylän ensimmäinen kolmerivinen haitari.
Kappale kuulostaa nykykorvaan kovin säyseältä ja harmittomalta, mutta sen kuvasto on kuin Tom Waitsin ja Fellinin yhteisestä hallusinaatiosta: Suutari hakkaa pampulla tahtia, pirtu virtaa, polkka soi ja tyrät rytkyy kun mummotkin pääsevät vaivoistaan tanssin voimalla. Samaan aikaan isäntä kupataan terveeksi saunan lauteilla. Antero Manninen maalaa herkullisen kuvan illan tunnelmasta: ”Hikinen pikku tupa, seinät raakapuuta… Palttoiden ja hengityksen kosteus tiivistyy iltaisin lasiruutuihin… Nurkassa keinuu pienellä pallilla tuttu miekkonen Parikan kylällä, hanuristi, joka tapaa soitella pullopalkalla juuri tämän tyyppisissä nurkkatansseissa… Ja on siellä Hiskiaskin… Joka pyöri humalaisten jaloissa talkootansseissa.” (Kangasniemen historia, 1953)
Savonpojan Amerikkaan tulo
”Merkippeetä alko jo olemaa
ja minnääki ruppee jo tulemaan
Eväsputelista otin vuan tuikkuja
ja piälle söin suolasia muikkuja”
Atlantin ylitys ei tuolloin ollut mikään pikkujuttu, ja sen sai Hiskikin tuta. Tässä tapauksessa pirtu ja pikkusuolaiset kuitenkin pitivät miehen pystyssä nuo vaikeat viikot, ja Hiski saapui kuin saapuikin New Yorkiin joulukuussa 1909, josta hän jatkoi pian matkaansa Michiganiin, Hancockin kaupunkiin. Siellä hän elätti itsensä räätälinä ja tapasi tulevan vaimonsa Aini Saaren. Rakastava liitto päättyi vasta Ainin kuollessa syöpään 1954.
Iitin Tiltu
”Pappi tanssi polkan emännän kanssa
ja jutteli jos hän tyttären nais
mut tiltu meni kihloihin rengin kanssa
no minkäs tuolle hurjalle tais”
Eräänlainen ympyrä Hiskin taipaleella sulkeutui vuonna 1925 hänen ja Ainin muuttaessa New Yorkiin, kaupunkiin jonka kautta kumpikin oli mantereelle saapunut. Samoihin aikoihin Hiskin muusikonura oli lähdössä toden teolla käyntiin ja hänen nimensä alkoi ilmestyä mainoksiin yhä isommalla fontilla.
Osa Hiskin laulujen vetovoimasta perustui niiden vahvoihin henkilöihin, kuten Iistä kotoisin olevan ilotyttöön Matildaan, jonka legendaan Iitin Tiltu pohjautuu. Tiltua ei noin vain kesytetty, ja hän pani kampoihin isoillekin miehille. Ylipäänsä Hiskin lauluille olivat tyypillisiä vahvat naiset, liekö sitten oman äidin kunnioitus ollut ihannoivan naiskuvan takana.
Levyttämään Hiski ei kuitenkaan ollut vielä päässyt.
Vapauden kaiho
”Meill vapauden kaiho soi
oi rinnassamme toverit oi
siks yhteistyöhön rintamahan käy
pelastusta köyhille ei ennen näy”
Hiski oli myös kiinnostunut työläisten oikeuksista ja asioista. Vaikka hän ei koskaan mikään varsinainen vasemmistoaktiivi ollutkaan, oli hänen ajatusmaailmansa varsin punasävytteinen ja hän antoi sen kuulua lauluissaan. Vapauden kaiho piirtyi savikiekolle maaliskuussa 1929, pian Hiskin ensimmäisen vankilareissun jälkeen. On tosin hieman epäselvää onko kyseessä varsinaisesti Hiskin sävellys, mutta hänen versionaan kappale Suomessa joka tapauksessa tunnetaan, joten mitäpä tuosta.
Lännen lokari
”Olen kulkenut merta ja mantereita
ja Alaskan tuntureita
ja kaikkialla hulivilityttäret muistaa
lännen lokareita”
Hiski Salomaa ehti elämässään paljon, mutta laulajan tunnetuin kappale ei yleisen harhaluulon mukaan kerro hänen omasta elämästään, vaan siirtolaistyöläisistä ylipäänsä. Sana lokari on väännös sanasta ”loggari”, joka viittaa englanninkieliseen sanaa logger, tukkijätkä.
Lännen lokari oli, jonka myötä Hiski alkoi saada nimeä myös Suomessa sotien jälkeen. Kaikki eivät kuitenkaan ensi alkuun pitäneet kappaleesta – kuuluisan anekdootin mukaan vuonna 1945 Yleisradion uusi pääjohtaja Hella Wuolijoki löi kyseisen savikiekon säpäleiksi suorassa lähetyksessä.
HIski Salomaan perintö elää ja voi hyvin populaarikulttuurissa edelleen – kysykää vaikka J. Karjalaiselta tai Tuomari Nurmiolta. On kuitenkin yhtä tärkeää, että mies ja teot laulujen takana pysyvät kansakunnan muistissa. Hiskiin kiteytyy niin oleellinen osa säilynyttä siirtolaisajan aikalaismaailmankuvaa ja perimätietoa, ettei meillä ole varaa unohtaa Lännen lokaria. Sitä paitsi toista kulttuurihistoriallista reliikkiä, Jörn Donneria, lainatakseni: ”Lukeminen kannattaa aina, dorka”.
