Intohimon sokaisema saapuu tapaamaan mielitiettyään. Mitä tämä on? Miksi lankesin? Miksi olet niin vastustamaton?
”Came in from the city, walked into the door
I turned around when I heard the sound of footsteps on the floor”
Jo intro vangitsee otteeseensa, sitten tulee biitti ja perään Alison Moyet’n tummasävyinen soulääni. Muutamasta yksinkertaisesta, mutta aivan fantastisesta elementistä koostettu komeus kietoutuu tiiviiksi paketiksi. Koko homma on ohi kolmessa minuutissa, juuri passelissa pophitin mitassa.
”Can’t stop now don’t you know
I ain’t never gonna let you go
Don’t go!”
Don’t Go on kappale viettelyksestä, odotuksista, lupauksista, pelosta ja pettymyksestä. Hei älä mee tai sä viet multa kaiken. Elämä kolhisi kahta kovemmin ilman sinua.
Jollain tavalla Don’t Go on edellisvuoden upeimman popkappaleen Don’t You Want Men sielunkumppani. Molemmissa on jotain uhkaavaa, jotain dramaattista, jotain romanttista. Se, mikä on toiselle kenties leikkiä, voi toiselle olla yksi riittämättömyyden viiltämä arpi lisää. Don’t Gon sydäntäsärkevän pyynnön kaikuessa ilmoille kuuntelija muistaa jokaisen sydämeensä isketyn tikarin. Tämä on tanssipoppia, joka riisuu vereslihalle.
”Said he was a killer, now I know it’s true
I’m dead when you walk out the door
Hey babe I’m hooked on you”
Moyet’n lämmin ääni ja Vince Clarken kylmä syntetisaattori punoutuivat yhteen ja synnyttivät räiskyvän jännitteen, joka ei lopulta kantanut. He tapasivat Ericin luona, loivat toistakymmentä upeaa popkappaletta ja lähtivät pian tahoilleen – toinen soolouralle, toinen Erasureen.