Jellyfish, "non-grungen" sanansaattaja.
Oli kulunut parikymmentä vuotta San Franciscon hippikesistä, joina melodinen pop oli räjähtänyt täyteen kukkaloistoonsa. Aika oli kypsä retroilulle. Roger Manning, Jr. ja Andy Sturmer perustivat bändin, joka nimettiin psykedeliayhtyeiden jatkumoon sopivasti Jellyfishiksi.
Yhtyeen imago oli 1960-lukulaisen värikäs. Ilmiselvistä vaikutteista huolimatta Jellyfishin kaksi albumia eivät tyytyneet toistelemaan mennyttä. Ne ovat powerpopin klassikoita omilla ansioillaan. Levyt tuotti Bee Geesin hovituottaja Albhy Galuten, mikä saattaa hieman selittää suurta innostusta lauluharmonioiden käyttöön.
Baby’s Coming Back on ensimmäisen albumin kohokohtia. Siinä on kahden soinnun riffi, tarttuvia melodioita ja kekseliäs c-osa. Välillä bändi kuulostaa parin sekunnin ajan loppuaikojen Beatlesilta.
Toinen levy oli kappaleiden toteutuksen ja soittimien määrän osalta astetta kompleksisempi. Sen aikaan bändin jäsenet tyytyivät enää kuvailemaan musiikkityyliään ”non-grungeksi”.
Sittemmin Manning on hieman rajoittanut värien määrää paletillaan. Myöhempiin vaiheisiin kuuluu muun muassa sävellyksiä Lost in Translationin soundtrackille.
