Bob Geldofin (keskellä) kuontalo ei pysynyt kurissa 1970-luvullakaan.
Irlantilaisilla rokkistaroilla on näemmä taipumus maailman pelastamiseen. Niin Bono kuin Bob Geldofkin ovat läpi uransa näyttäytyneet joko vilpittömän hyvyyden tai vakavilla asioilla ratsastavan narsismin symboleina – riippuen keneltä kysyy.
Silti Geldofin saavutukset ovat kiistattomia, ainakin mitä pompöösien jättikonserttien järjestämiseen tulee. Saihan hän Pink Floydinkin vielä 2000-luvulla lavalle klassisessa kokoonpanossaan vuoden 2005 Live 8-tapahtumassa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Live Aidissa Wembleyn lavalle kiipesi viimeisiä kertojaan muun muassa The Boomtown Rats, jonka nokkamiehenä Geldof 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hääri.
Mott the Hoople -henkisen glam rock -melodiikan ja punk-energian välillä risteillyt irlantilaisorkesteri oli rauhoittanut soundiaan kolmannelle albumilleen, The Fine Art of Surfacingille. Kevyempi ja melodisempi ilmaisu oli suuren yleisön mieleen, ja suosio poiki bändille sen suurimman hitin, I Don’t Like Mondaysin.
”The silicon chip inside her head /
gets switched to overload /
and nobody’s gonna go to school today /
she’s going to make them stay at home”
Pirteän poprallatuksen intro tuo mieleen The Whon Love, Reign O’er Men ja sen säkeistöjen melodiankuljetuksessa on jotain samaa kuin David Bowien Changesissa. Kappaleen tausta on kuitenkin karu. 29.1.1979 avasi 16-vuotias Brenda Ann Spencer tulen sandiegolaisen ala-asteen pihalla tappaen kaksi aikuista ja haavoittaen kahdeksaa koululaista ja yhtä poliisia. Hänen ainoa syynsä teolle oli, ettei hän pidä maanantaista.
“Tell me why /
I don’t like Mondays /
I want to shoot /
the whole day down”
Geldof kirjoitti biisin nopeasti, ja se esitettiinkin ensimmäistä kertaa jo kuukausi tapahtuman jälkeen. Geldofia kiinnosti nimenomaan tragedian järjetön syy. Haastatteluissa hän kielsi halunneensa käyttää välikohtausta hyväkseen. Tavallaan kappaleen voikin tulkita tietynlaiseksi kertovaksi balladiksi tapahtuneesta.
Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Geldof on kuin onkin yksinomaan hyötynyt I Don’t Like Mondaysista. Mutta turha menestystä on moralisoida, ovathan monet muutkin merkittävät taideteokset ja popkulttuurin ilmiöt ammentaneet tuhosta ja tragediasta.
Ja biisi on kaiken suosionsa ansainnut. Kuluneisuudestaan huolimatta se on tarttuva sävellys, jota tukee onnistunut sovitus ja hillitty mutta runsaan kuuloinen jousisektio.
Bonus!
X Factorista ponnahtaneen oopperakvartetti G4:n sovitus on lähes identtinen alkuperäisen kanssa, mutta ero omaehtoisen taiteen ja kiillotetun tuotteen välillä on silti varsin suuri.
