Robin – Chillaa

Universal

Robin, pian myös elokuvateattereissa!

Popin biologiaa ja kemiaa, muttei vielä kapinaa.

Robin ja hänen taustajoukkonsa olivat puun ja kuoren välissä: Koodi-esikoinen myi valtavasti ja kakkosalbumi piti saada markkinoille mahdollisimman nopeasti. Pidemmän kypsyttelyn aikana Robin olisi pian kasvanut ulos fanikuntansa raameista. Koodia tehtiin parisen vuotta, Chillaa koottiin kasaan alle vuodessa. Tarkemmin tietämättä veikkaan, että muutama Chillaan kappaleista oli valmiina jo Koodin ilmestyessä kevättalvella.

Robin Packalén on siis yhä vain 14-vuotias ja Chillaa täten luonteva jatko-osa Koodille. Se ei vie Robinia artistina kovinkaan radikaalisti mihinkään suuntaan, mikä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta harmi.

En tietenkään voi vaatia yläkouluikäisen laulavan mistään muusta kuin koulunkäynnistä, ihastuksesta, vapaa-ajasta, harrastuksista ja kotioloista, mutta siinä, missä Koodilla se maailma kuvattiin kotikutoisesti ja paikoin kömpelöstikin, Chillaa tuntuu välittävän saman maailmankuvan väkinäisemmin, laskelmoidummin ja sanoitusten osalta yhä varsin kömpelösti.

Mainio Biisi ystäville on Frontside Ollie osa kaksi. Rempseässä Biologiaa-kappaleessa samaistutaan koulunkäynnin kanssa tuskailevaan nuoreen ja Kaunis luonnostaan rohkaisee tyttöjä olemaan laittamatta meikkiä ja nostattaa itsetuntoa. Ajatus on kiva ja kannatettava, mutta kappaleesta tulee olo, että samaa biisiä myydään vimmatusti sekä nuorille että levyt ostaville vanhemmille. Tyttö ajattelee, että ”kiva, minä saatan kelvata ilman meikkiä”, vanhemmat taas, että ”hyvä, ettei Robin rohkaise meidän pikku prinsessaa käyttämään meikkiä noin nuorena”.

Ensimmäisen singlen, letkeän Puuttuva palanen -kappaleen, ainoa ongelma on Brädin säkeistön rankka yhtäläisyys Ludacrisin osuuteen Justin Bieberin Babyllä. Virhe on helppo antaa anteeksi, sillä muuten Puuttuva palanen on syksyn parhaita kotimaisia kappaleita. Se esittelee Robinin parhaimmillaan: valmiina poptähtenä, jonka nuoren iän panee merkille ainoastaan sanoituksia tarkkaan kuuntelemalla.

Kauttaaltaan tarttuvat kertosäkeet luottavat yhä venytettyihin vokaaliäänteisiin ja helppoihin sävellyskoukkuihin – jälleen ymmärrettävä päätös, mutta hieman liian varmisteleva. Melkein jokaisesta biisistä voi bongailla yhtymäkohtia vanhoihin hitteihin, mikä yleensä osoittautuu merkittäväksi esteeksi albumin kuin albumin tiellä kestosuosikiksi.

Jättihitiltä tuoksahtavan Luupilla mun korvissa -biisin räppäys sekä upean Sisko-kappaleen dubstep-soundimaailma ovat kuitenkin miellyttäviä yllätyksiä ja kertovat Robinin halusta ottaa hieman riskejäkin. Niitä saakin ottaa, sillä toisella kymmenellä kasvavat fanit ovat popin suhteen jo varsin valistuneita kuluttajia ja he huomaavat, jos tuote on tehty liian varman päälle. Särmää pitää löytyä. Eräs Chillaan kompastuskivistä on, ettei se kapinoi yhtään.

Muutaman absoluuttisen huippuhetken kiillottama Chillaa ei silti ole lainkaan huono tai turha albumi, itse asiassa varsin laadukas ja tarpeellinen – sekä Robinille artistina ja nuorisoidolina että levy-yhtiölle tulonlähteenä. Se on myös askel eteenpäin, muttei mistään näkökulmasta mikään harppaus. Eikä sen tarvitsekaan olla. En halua, että Robin tekee taiteellisesti parhaat ja kunnianhimoisimmat albuminsa alle täysi-ikäisenä. Antakaamme hänelle aikaa.

64 Juuri tarvittavan verran Koodia parempi Chillaa sementoi Robinin lahjakkuuden popparina, mutta suitsii häntä artistina vielä ehkä hivenen liikaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!