Minikritiikit, vko 3: Villagers, Sun Kil Moon, Sean Lennon…

Joe Gideon & the Shark – Freakish

Bronze Rat

71 Joe Gideon (kitara) ja Viva ”The Shark” (rummut) antavat itsestään ensimmäisiä elonmerkkejä liki neljä vuotta sitten ilmestyneen Harum Scarum -esikoisalbumin jälkeen. Lontoolaissisarukset eivät kenties tee muodikkainta musiikkia vuodelle 2013, mutta siitä tuskin on haittaa; ehkäpä Freakish onnistuu herättämään jopa enemmän huomiota näin jälkijunassa, kun postpunk-vaikutteinen autotallirock on tuupattu takaisin marginaaliin, jonne se kuuluukin. Freakish on nimetty harvinaisen osuvasti, sillä se sisältää täsmälleen ”melko” kummallista musiikkia. Joe ja Viva lainailevat vapaamielisesti vastakulttuurirockin merkkipaaluilta, kuten Birthday Partylta (I’m Ruinedin rämeblues), The Fallilta ja Happy Mondaysilta (The Insignificantin krautpop) sekä tietenkin The Velvet Undergroundilta (levyn eeppinen tähtihetki Higher Power/Where Have All The Good Times Gone). Mainion levyn kompastuskiviksi muodostuvat Vivan laulamat kappaleet, joista Poor Born on leväperäistä vocoder-disco-indierockia ja päätösraita Friday 13 Altered Imagesin suuntaan huokaileva new wave -turhake. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sean Lennon – Alter Egos OST

Chimera

72 Sean Lennon ei ole oikein koskaan yrittänyt olla oikea rocktähti, ja vaikea häntä olisi sellaiseksi kuvitellakaan. Mies tuntuu viihtyvän popin vapaaherrana, joka tekaisee soololevyn silloin, kun siltä tuntuu (viimeksi tuntui vuonna 2006 ja sitä ennen 1998), vierailee silloin tällöin viileiden ystäviensä albumeilla (Albert Hammond, Jr., Deltron 3030) ja raapaisee toisinaan biisin tai kaksi hauskan oloisille tribuutti- ja teema-albumeille (Marc Bolan, At Home With Groovebox). 2000-luvulla Lennon on kääntänyt katseensa yhä tiukemmin elokuvan suuntaan. Alter Egos on käsikirjoittajana ja näyttelijänäkin siipiään kokeilleen Lennonin toinen täysipainoinen yritys soundtrack-säveltäjänä. Ensimmäinen oli vuoden 2009 vampyyrikomedia Rosencrantz and Guildenstern Are Undead, joka oli Alter Egosin tapaan Jordan Gallandin ohjaama. Ja kas, ehkä Lennonista olisikin seuraamaan Mark Mothersbaugh’n (Devo) ja Clint Mansellin (Pop Will Eat Itself) jalanjälkiä indiepiireistä Hollywoodiin – niin vaivattomasti hän Alter Egosilla seikkailee tyylilajien ja tunnelmien välillä. Albumi sisältää kaikkea 1950-luvun teiniballadeista (My Hero) spagettiwestern-tunnelmiin (The Killer), painajaismaisunien jazzrockiin (The Dance Pt. 1), Intia-eksotiikkaan (The Capture), homostelevaan NY-discoon (Fridge Walks) ja sadcore-melankoliaan (The Shrink). Lennonin näkemyksen puolesta todistaa, ettei sillisalatti ala missään vaiheessa tökkiä kuulijan makuhermoja. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sun Kil Moon – Among the Leaves

Caldo Verde

84 ”Was backstage in Moscow late one night / we shared a cigarette and a kiss goodbye”. Avausrivit heittävät syvälle levyn uumeniin. Niistä välittyy vaimea, alakuloinen pohjavire, jossa mennyt aikamuoto muistuttaa kaiken väistämättömästä katoavaisuudesta. Mark Kozelek on siis tutussa elementissään. Hänen Sun Kil Moon -projektinsa viides kokopitkä etenee rauhallisissa tunnelmissa, hartaasti muistellen. Kozelek tukee ainutlaatuista laulantaansa pienin elementein; akustisen kitaran helmeilyllä, venyttelevillä jousilla ja veltoilla rummunlyönneillä. Among the Leaves ei ole kuitenkaan pelkkää apeaa unissakävelyä. Se on myös sävykästä tajunnanvirtaa, joka vie keskelle Kozelekin arkea – tien päälle, sattumanvaraisiin kohtaamisiin, hiljaiseen havainnointiin, edesmenneiden muisteluun. Kozelekin ote on avoin, sensuroimaton, usein humoristinenkin. Niinpä hänen kerrontansa tempaa mukaansa jokaisen, joka hyväksyy sen verkkaisen rytmin. Levyn kutomasta ihmisten, paikkojen ja tunteiden verkosta löytyy Suomikin: ”Finland Finland, so many trees John Denver would be pleased / Finland Finland, cold as ice but the waitress she was nice”. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Villagers – Awayland

Domino

77 Villagersia voisi kuvailla Irlannin Bright Eyesiksi – eikä vain siksi, että molempia yhtyeitä sattuu johtamaan mies nimeltä Conor. Tämän dublinilaisen O’Brienin kappaleet tuntuvat kumpuavan samanlaisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä ja joskus tarkoitushakuisesta kummallisuudesta kuin amerikkalaiskaimansa Oberstin. Ja niin kuin Bright Eyes, on Villagers yhtye vain nimellisesti; nämä kyläläiset ovat kasvottomia, olemassa vain karismaattista johtajaansa palvellakseen. Villagersin esikoisalbumi Becoming a Jackal (2010) oli pienimuotoinen hitti, ja sen nimikappale toi O’Brienille arvostetun Ivor Novello -laulunkirjoittajapalkinnon. Awayland todistaa, ettei menestys ollut onnenkantamoinen. Levyn ykkössingle – ja sen paras kappale – Nothing Arrived osoittaa O’Brienin olevan pirullisen taitava säveltäjä. Leppoisasti mutta rivakasti etenevä folkrock-helmi onnistuu yksinkertaisessa mutta harvoin onnistuvassa tempussa: säkeistön vaihtuessa kertosäkeeksi melodia pysyy samana ja vain sointukulku muuttuu. Kokonaisuutena Awayland on tyylikäs yhdistelmä aikuispoppia, maanläheistä indiefolksoundia ja hienovaraisia taiderock-mausteita. Kuin neljääkymmentä lähestyville popkriitikoille täsmätuotettu teos herättää muistumia sellaisista möhömahasuosikeista kuin Tindersticks, dEUS ja The Police, ja kutittelee varmasti myös Radioheadin, Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisten indierockjättiläisten fanien makuhermoja. Hetkittäin, kuten myrskyisästi valssaavan Grateful Songin tai päätösraita Rhythm Composerin aikana, Awayland tuntuu vähän liian läpimietityltä ja liiankin monilla herkuilla höystetyltä; rosoisuutta ja spontaaniutta löytyy lähinnä O’Brienin sanoituksista, jotka ovat kryptisyydessään niin kaukana Mumford-maailmasta kuin mahdollista. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!