Lassi Valtonen – Kukin tyylillään

Sony

Lassi Valtonen, viiksiä ja villasukkamelankoliaa.

Ensimmäinen oikeasti kiinnostava Idols-kokelas? Sinne päin.

Olen muistellut Lassi Valtosen debyyttiä kuunnellessani erästä anekdoottia Rauli Badding Somerjoesta. Tämä kuulemma parahti mentorilleen M.A. Nummiselle jossain vaiheessa Suomen Talvisodan jälkimainingeissa: “Mauri, jos et tee mulle omaa singleä, ammun itseni haulikolla.”

Valtosen suhtautuminen on vaikuttanut päinvastaiselta. Hapsuviiksinen ujo poika keräsi heti Idols-tuotantokauden alettua laajan fanijoukon empaattisia olkalaukkutyttöjä, mutta suosio ei nuorukaiselle kelvannut. Hän jätti leikin kesken ennen finaalivaihetta ja ilmoitti keskittyvänsä jatkossakin rumpujen soittoon progebändissään.

Jotain kuitenkin tapahtui: voimme varmasti kuvitella, mitä suunnilleen. Eiköhän isoista levy-yhtiöistä vielä tänäkin päivänä löydy joku hunajasuu hoitamaan taivuttelu tällaisessa tilanteessa. Niinpä nyt, varsin lyhyen ajan kuluttua, pitelemme käsissämme Lassi Valtosen debyyttialbumia.

Baddingin mainitseminen tässä yhteydessä ei ole sattumaa. Valtosen asenne ja hieman syntymässä säikähtänyt olemus ovat tuoneet suomalaisen herkkyyden mestarin muidenkin mieleen. Valtonen näyttää poptaivaan kauniiden poikien ja tyttöjen seassa nimenomaan 1970-lukulaiselta hahmolta, ja häneen on helppo yhdistää mielikuvia aitoudesta, rehellisyydestä, oikeasta käsityömeiningistä, paljaana olemisesta.

Haastatteluissa hän ei ole lähtenyt silottelemaan persoonaansa mitenkään, ja levy-yhtiölle tämä sopii varmasti hyvin. Valtosen brändiksi on valittu tupakkaa ikkunalaudalla poltteleva hieman saamaton haaveilija, joka pelkää ihmisten kohtaamista. On yhdentekevää, vaikka hän olisi aivan oikeasti sellainen: kyse on silti brändistä.

Ristiriitaiseksi tilanteen tekee sekin, ettei Valtonen ole laulunkirjoittaja. Hänelle on siis pitänyt kasata albumi, joka tuntuisi heijastelevan hänen omia syvimpiä tuntojaan, mutta se on pitänyt kasata muiden biiseistä. En väitä, että tämä olisi väärin tai mahdotonta, mutta haastavaa se on. Vähintään tällaisessa projektissa tarvitaan luottolauluntekijä, joka tietää täsmälleen, mitä kirjoittaa ja kenelle.

Sellaista Kukin tyylillään -levyltä ei taida löytyä. Osan sävellysvastuusta kantavat Matti “Tehis” Mikkola ja Uusi Fantasia -mies Street Kobra, joista on näemmä tulossa musiikkiteollisuuden luottomiehiä silloin, kun kaivataan jotain hieman viistompaa. Heidän tekstittäjänään on toiminut Asa, jota tilaustöiden maailma on myös alkanut houkuttaa.

Valtaosa albumista on kuitenkin folkrokahtavaa lauluntekijäkamaa, jota on tilattu Matti Johannes Koivulta, Topi Sahalta ja Marko Haavistolta. Ihan järkevä tausta-ajatus näyttää olevan, ettei kaikkea mahdollista listoille tähdättyä musiikkia kannata hankkia kasvottomilta ammattimiehiltä; jos halutaan särmää, kannattaa etsiä tekijöitä, joilla on todistetusti jokin omakin näkemys.

Valtosen levyä kuunnellessa tulee kuitenkin väkisinkin miettineeksi, kuinka todennäköisesti nämä singer-songwriterit luovuttavat kaikkein parhaita aikaansaannoksiaan muiden käyttöön. Koivun ja Sahan biisit ovat nimittäin järjestään hyvin arkipäiväistä, varmaan päälle sanoitettua ja sovitettua perusbulkkia. Jälkimmäisen tylsä shuffle Panttilainaamo lähenee jo masentavuuden äärirajoja. Paljon paremmin Saha onnistuu tummempisävyisessä Se aika on mennyt -herkistelyssä.

Koivu taas on eniten asian ytimessä Vanhanaikainen-sinkulla, jonka villasukkamelankolia ei ole omaperäistä, mutta runopojan ja oikukkaan tytön parisuhteesta kertova teksti onnistuu jotenkin puhuttelemaan. Tällaisissa biiseissä Valtonen onkin kotonaan: hänestä on turha tehdä nyyhkyövereissä kieriskelevää itsesäälipatsasta, hieman haikea ja nuhjuinen kahvikupin ääressä jumittaminen tuntuu luontevammalta.

Ilman Mikkolan ja kumppaneiden biisejä levy jäisi auttamattoman valjuksi. Tällä kolmikolla ei liene tarvetta pantata parhaita ideoitaan, ja se kuuluu. Avausraita Tuhkaa ja hiekkaa on vielä melko tavanomainen siivu Anssi Kelan rivakammilta biiseiltä kuulostavaa poprockia aikamme lyhyydestä, mutta omituinen Suonsilmä sotkee mukaan jonkun pukumiehen selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista: moisen modernin pintakiillon vastustaminen sopii jouhevasti Valtosen artistipersoonaan, vaikka tietysti hänen levyään myydään niissä elämyskeskuksissa.

Ehdottomaksi huippuhetkeksi nousee kuitenkin melodialtaan lähes arkaainen folkballadi Pispala, joka ilmaantuu kuin tyhjästä levyn puolivälin paikkeilla ja vangitsee kertakuulemalta. Huikean hienovaraisen esityksen täydellistää Asan lakonisilla kuvilla piirtämä teksti, joka kaikista maailman aiheista kertoo kansalaissodan ratkaisutaisteluista Tampereella lapsen näkökulmasta. Juuri tällaista uskallusta ja täysin epätodennäköisiä ideoita levy olisi kaivannut paljon enemmän; samalla sen syntyolosuhteet tekevät toiveesta turhan ja mahdottoman. Valtosen eläytyvä tulkinta vihjaa, että hänen suorituksestaan klassikon syntymä ei jäisi kiinni.

Voin vaivatta julistaa Pispalan ylivoimaisesti parhaaksi suomalaisen Idols-taustaisen artistin esitykseksi koskaan.

Levyn päätteeksi kuullaan sitten hauska, treenikämpällä rämpytetyn oloinen versio Pelle Miljoonan varhaisesta punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Tuossa biisissähän Pelle kritisoi apaattisia nuoria, jotka elävät television ja kaljakuppilan noidankehässä sen sijaan, että muuttaisivat maailmaa. Monia ironian tasoja syntyy siitä, että Valtonen vaikuttaa tavallaan juuri sellaiselta nuorelta. Ei hän ole aktivisti tai sukupolvensa eturiviä, vaan vastentahtoisesti parrasvalojen reunamilla lymyilevä sympaattinen tyyppi.

Puoli tuntia ennen ensimmäistä isoa keikkaansa hän sytyttää takaoven portailla vielä yhden röökin, toivoo ettei kukaan löytäisi häntä hetkeen ja ihmettelee, miten on joutunut sinne, missä on. Sitten hän tumppaa, huokaisee, menee lavalle ja tekee parhaansa. Saa nähdä, miten Lassin käy.

63 Paljon ihan mukavaa villasukkamusiikkia, muutama sympaattinen pikkuhelmi ja yksi aito klassikko. Muuten levy herättää enemmän ajatuksia musiikkiteollisuudesta ja artistipersoonan rakentamisesta kuin suurta innostusta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!