Betrayal At Bespin – Rains

Avenger Records

Sitä ollaan niin mystisiä, että.

”Sataa, sataa, ropisee… tili-tili-tom…”

New York, East Side, 1961. Loppukohtaus elokuvasta Aamiainen Tiffanylla: keltaisen taksin takapenkillä käydään pientä parisuhteisiin olennaisesti kuuluvaa ”filosofista keskustelua”. George Peppardin esittämä kirjailija Fred avautuu muutamista elämän tosiasioista Audrey Hepburnin esittämälle naiiville seurapiirihupakolle. Tämän seurauksena bileperhonen Holly Golightly lemppaa lemmikkikissansa ulos kaatosateeseen. Kamera pysähtyy hetkeksi sateessa värjöttelevään kissarukkaan, joka näyttää yhtä tyytyväiseltä kohtaloonsa kun Karvinen maanantaiaamuna.

Taustalla soi Henry Mancinin niin Grammyn kuin Oscarinkin napannut tunnussävelmä Moon River. Tiffany & Co -jalokiiviliikkeen näyteikkunasta kajastavat unelmat näyttävät karanneen ulottumattomiin… ja pilvenpiirtäjien väliin puristunut kylmä ja kova arkitodellisuus valuu niskaan loppumattomana sateen vyörynä. Kappaleen sanat kääntävät veistä haavassa, sateenkaaren pää karkasi taas muutaman korttelin verran kauemmaksi:

”We’re after the same rainbow’s end
Waiting ’round the bend…”
(Henry Mancini – Moon River)

Yeah, right… Aamiainen Tiffanylla -elokuva päättyy kuitenkin onnellisesti suutelukohtaukseen vesisateessa, mutta Betrayal At Bespinin lohduton pohjavire on enemmän sukua Truman Capoten alkuperäisromaanille, jonka lopussa Holly Golightly katoaa etsimään omaa paikkaansa maailmassa, paikkaa jonne kuulua – paikkaa, jota ei koskaan tietenkään löydy.

Rains on satakuntalaisythyeen toinen albumijulkaisu, joka ottaa ison harppauksen parin vuoden takaisen Diary of a Deadman Walking -levyn post-apokalyptisestä spagetti-western-postmetallista. Kun debyyttilevylle kuvaavaa oli aavekaupunkien autioituneita katuja pyyhkivä kuiva ja polttava tuuli, on hallitseva elementti tällä uudella levyllä, nimensä mukaisesti, sade ja meri – ja levyllä todellakin sataa paljon, ehkä jopa enemmän kuin sateistaan kuuluisassa Seattlessa elokuvassa Seitsemän.

Vesielementin lisäksi levylle leimansa antavat eeppisiin sfääreihin kohoavat äänimaisemat, joiden elokuvallisuutta vielä tehostavat intertekstuaaliset vihjeet kappaleiden nimissä: Strange Days, Cherbourg, Moon River… Puhumattakaan levyn kannesta, joka voisi hyvinkin olla jostain vanhan elokuvaklassikon mainosjulisteesta, värimaailmaansa myöten!

Jos oli jo edellinen levy hieno ja pieteetillä askarreltu kokonaistaideteos, tämä uutukainen pistää vielä astetta paremmaksi. Rains tulee itseoikeutetusti olemaan allekirjoittaneen top 3:ssa, kun tulee aika listata vuoden 2012 parhaita albumeja.

Levy pyörähtää käyntiin verkkaisesti napsuvan, vintagetuhnun rumpukoneen lattarirytmeillä. Saksofoni piirtelee kaaria taivaalle ja lokit ääntelehtivät. Strange Days on kuin elokuvan ensimmäinen kohtaus, haikeat jäähyväiset sateiselle satamakaupungille, menneisyydelle. Olet maailman laidalla, astumaisillasi rajan yli ja tunteet vyöryvät tsunamina ylitsesi…

”This is where the sidewalk ends
Where echoes die
Slowly in the night
Where the sea will drown the sun”

Kathryn Bigelow’n samanniminen dystopiakuvaus vuodelta 1995 nosti pienoiseksi hitiksi Juliette Lewisin laulaman ”leffatunnarin” Hardly Wait. Se on musiikillisesti hieman sukua Bespinin raivoisammalle puolelle, ja kappaleen sanoitus vastavalottuu kummallisen sopivasti tähän kontekstiin; Se on kuin seireeni joka huutaa aavan meren tuolla puolen, kutsuu luokseen:

”Let fall your dreams
I’ll play the part
I’ll open this mouth wide
Eat your heart
I can hardly wait”

Meri kutsuu luokseen, mutta syytä ei vielä paljasteta; ollaanko etsimässä omaa paikkaa maailmassa, vai ehkä pakenemassa menneisyyttä? Tai kenties molempia.

Levyn kakkosraita, instrumentaali Cherbourg, irtoaa laiturista merelle ja lainehtii haikean kauniina melodisina kaarina yhä kauemmas Normandian rannasta. Postrock kohtaa Michel Legrandin. Menneisyyden haamut vilkuttavat kaukana horisontissa. Olet matkalla tuntemattomaan. Tämä on road-movie merellä, ja matka jatkuu seuraavaksi Atlantic-instrumentaalina, jonka särökitarat lyövät laineina laivan kylkeen. Trumpetti ja viulu luovat tunnelmaa jostain lopullisesta. Tästä ei ole paluuta?

She Had A Deathwish on lyhyt flashback epätavallisiin päiviin Cherbourgissa, kuin pieni puolihuolimaton vihje siitä, mitä on tapahtunut. Slow Dance raottaa menneisyyden verhoa vielä hieman lisää. Sadepisarat tanssivat peltikatolla ja valuvat ikkunoita pitkin alas kadulle. Juoni tiivistyy:

”Without you breathing
It’s not the same”

Juho Rantasen gilmouriaanisella klangilla resonoiva laulu ja rosoisen eeppisiin sfääreihin kohoava musiikki kuulostaa ajoittain varhaiselta Pink Floydilta. Ollaan perusasioiden äärellä: menetetyn rakkauden, kuoleman.

Levyn kuudes raita Marie Celeste viittaa erääseen tositapahtumaan. Marraskuun 5. päivänä 1872 täydessä spriilastissa ollut purjelaiva Marie Celeste lähti Staten Islandilta, New Yorkista kohti Italian Genovaa. Jokseenkin ironista, että joulukuun 4. päivänä juuri Dei Gratia -niminen (suom. ”Jumalan armosta”) alus huomasi Marie Celesten purjehtimasta Portugalin rannikolla. Alus liikkui epävakaasti ja purjeet revenneinä. Aluksen 10-henkinen miehistö oli kadonnut, vaikka alus oli pääosin hyvässä kunnossa. Mysteeri ei koskaan selvinnyt.

Bespinin ”aavelaivan” kohtalokas flyygeli-intro muuttuu pian kuolonmarssiksi. Varsinaiset tapahtumat jäävät hämärän peittoon. This Place Is Death tarjoaa pieniä vihjeitä, mutta kuulijan kontolle jää yhdistellä pisteet toisiinsa. Pink Floyd kohtaa ensilevyn post-apokalyptiset tunnelmat.

My Hands Are On Fire palaa vielä jykevämmin näihin postmetallisiin maisemiin. Omaa menneisyyttäsi et pääse pakoon. Se saavuttaa sinut kuin hurrikaani merellä ja joudut veden varaan. Veden alla kukaan ei kuule huutoasi:

”But I wouldn’t have it any other way
This is how far I’ve had to come
To dance with the devil
In the pale moonlight”

Tässä kohdin käsikirjoituksen twist alkaa hahmottua; tämä on Orfeuksen matka manalaan, kuolleen rakkauden perään. Poltetut sillat kuitenkin antavat ymmärtää, että paluuta ei ole. Marie Celeste lipuu eteenpäin ilman miehistöä ja Orfeus vajoaa meren pohjaan hukkuneen rakkaansa luo.

Hurrikaanin riehuttua Ocean Rain viipyilee vielä hetken lempeänän sateena ulapan yllä haikeana trumpettina ja hitaasti aaltoilevina kitarasointuina. Levyn päättää Moon River, joka on kuin muistokirjoitus; rakastavaiset ovat jälleen yhdessä, mutta:

”I touch the back of her neck
And fall to pieces
’cause once there was a way
To get back home”

Rainsin kappaleet kuljettavat tarinaa hienosti ja vihjaillen, jättäen tarpeeksi tilaa kuulijan omille tulkinnoille. Haikean melankoliset kaaret ja rankemmat rypistelyt ovat hyvässä balanssissa, ja turhan monia postrock-bändejä vaivaava nenänkaivelu loistaa tyystin poissaolollaan. Kerrassaan sykähdyttävän hieno trippi!

95 Rains on ehein ja koskettavin teemalevy sitten Pink Floydin klassikon The Dark Side of The Moonin. Levyllä ei ole yhtään turhaa sekuntia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress