Ensireaktiot

The Nationalin paluu – hurraa vai pettymys?

sfdfsdfd

The National oli pukeutunut parhaisiinsa Nuorgamin armottoman raadin kohdatessaan.

Suomalaisen indieväen suursuosikiksi noussut The National julkaisi maanantaina ensimmäisen singlen tulevalta, toukokuun 21. päivänä julkaistavalta Trouble Will Find Me -albumilta. Nuorgamin raati kertoo, mistä Demons oli kotoisin – jos mistään.

”The Nationalin yksipuolisuus alkoi kummitella High Violetilla aika pahasti, ja Demons on bändin ensimmäinen biisi, joka ei tee minkäänlaista vaikutusta. Ei siinä päällisin puolin vikoja ole: tätähän tämä on ollut Sad Songs for Dirty Loversista lähtien ilman suurempia muutoksia – biisinkirjoituskynä on toki hioutunut, mutta tämä olisi auttamatta tipahtanut pois neljältä edelliseltä National-levyltä.

Toisaalta, jos joku olisi esitellyt biisin vanhana b-puolena, niin olisin varmasti mennyt lankaan. Samat teemat, mutta vailla muistettavaa melodiaa tai rytmiä. Toisin sanoen, The National vailla elämänlankojaan. Nyrkkisääntö on toki se, että jos on vain yksi temppu ja sen tekee hyvin, niin se voi viedä pitkälle. Demonsin perusteella temppu alkaa olla käytetty loppuun, eikä Matt Berninger pysty nylkemään itsestään tarpeeksi pelastaakseen demo[nsin]tasoista tekelettä.” (Antti Piirainen)

* * *

”Kaava on yhtyeelle tuttu, hirvittävän rikkaan äänipaletin entistä syvemmistä syövereistä Matt Berninger murisee loputtoman haikeita ja suruisia sanoja (joiden mietin ensin kuulostavan lähinnä The National -pastissilta, mutta eipä oikeastaan). Kappale kuulostaa tismalleen niin hyvältä kuin odotinkin, sävellys ei vaan lukeudu yhtyeen vahvimpiin: siinä, missä High Violetilta julkaistu Bloodbuzz Ohio muodosti lopulta koko levyn tunneytimen, tuntuu Demons enemmän maistiaiselta jostakin, josta ei vielä saa lainkaan otetta.
Harvaa julkaisupäivää olen niin paljon odottanut, kuin 21. toukokuuta. Osin pelonsekaisin tuntein: näin mielettömän vahvaan diskografiaan en kaipaisi yhtään puolivillaista jatkoa. Ja hei, ostakaa pliis niitä lokakuisen keikan lippuja, ettei tarvitse puolityhjässä jäähallissa nyyhkiä.” (Anton Vanha-Majamaa)

* * *

”Jos biisin nimi antaakin odottaa niin sanottua synkkää lunastusta, itse biisi kuulostaa pikemminkin tutulta, turvalliselta ja mukavuudenhaluiselta. Ja ainakin ensi alkuun myös aika yksipuiselta jollotukselta, joka päättyy juuri, kun sen odottaa alkavan kasvaa ja hiipiä ihon alle.

The National pelaa nyt varman päälle, rauhoittelee vanhoja faneja sen sijaan, että yrittäisi hurmata uusia. Demonsissa on vähän sellaista fiilistä, että kestokuuntelussa se saattaa pikemminkin parantua kuin kadottaa lopunkin kiinnostavuutensa. En silti osaa toivoa, että tämä olisi edustava esimerkki albumin tarjonnasta.” (Niko Peltonen)

* * *

”Ensin huomio kiinnittyi läpi biisin jatkuvaan, nykivään 7/8-tahtilajiin. Toisella kuuntelulla kuulaaseen äänimaisemaan. Kolmas kuuntelu käänsi huomion Matt Berningerin laulaman melodian tasapaksuuteen. Samaan aikaan mieleen muistui edellisten levyjen ensimaistiaisten (Fake Empire ja Bloodbuzz Ohio) suun auki loksauttanut fiilis. Ei tässä samaa ole, ei. Tässäkö se hartaasti odotettu ensisipaisu nyt todella oli?

Pian alkoi kuitenkin mietityttää, mitä Berninger lauloikaan kiusallisesta salaisesta rakkaudesta (’I’m going through an awkward phase / I am secretly in love with / Everyone that I grew up with’). Tuli olo, että tämä pitää kuunnella uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Suu ei loksahda auki, mutta The Nationalin perinteiset valttikortit, kaihoisan raukea ja melankolinen tunnelma sekä hiljalleen paljastuva koukuttavuus ovat sittenkin läsnä. Demons on maltillinen ja kerta kerralta enemmän avautuva ensipuraisu, joka pitää odotukset tulevaa levyä kohtaan korkealla.” (Visa Högmander)

* * *

”Hullaannuin The Nationaliin kolmisen vuotta sitten eli High Violetin aikoihin, ja opin silloin rakastamaan sekä sen että Boxerin kuulasta äänimaisemaa. Sen päällä Matt Berningerin ääni kuulosti siltä kuin hän tarinoisi yhtä aikaa sekä konserttisalille että jälkikasvulleen takan ääressä. Sama taika on tässäkin läsnä, sillä tuotanto on äärimmäisen komeaa ja bändi jolkottaa hassussa tahtilajissa ihailtavan laiskasti. Harmi vain, että biisi herää eloon vasta c-osassa.

National kuulostaa Nationalilta, ja sävellys on tuttuun tapaan äärimmäisen minimalistinen. Tällä kertaa resepti tuottaa kuitenkin aika vähän mitään kiinnostavaa. Jos tämä on houkuttelevinta mitä veljesparit ja Berninger ovat tällä kertaa saaneet aikaiseksi, niin äh, mutta haluan luottaa siihen, että kyseessä on albumikokonaisuuteen upotettuna lopulliseen loistoonsa nouseva slovari.” (Mikael Mattila)

The National Helsingin jäähallissa 31.10.