Les Fleurs du normal

Pulpin nerous on aina ollut Jarvis Cockerin (keskellä) neroutta, Antti Nylén kirjoittaa.

I Olen yrittänyt – vannon – löytää äänitemusiikin alati karttuvasta kulttuuriperinnöstä muutakin suurenmoista kuin Morrisseyn ja Jarvis Cockerin – muitakin, joilla olisi täsmällinen äly, erehtymätön maku ja kaunis sielu ja jotka tahtoisin sulkea sydämeni vartioiduimpaan kammioon ja säilyttää siellä kuolemani hetkeen asti.

Bob Dylan on epäilemättä hyvä runoilija, mutta minulle hän ei ikävä kyllä, toistaiseksi, ole kertonut mitään minun elämästäni. Samaa sanoisin muistakin ”suurista”. Monet heistä ”heijastavat aikaansa”, vaikka taiteilijan pitäisi vain kertoa se, mikä hänen päästään tahtoo päästä ulos, sopipa se ajalle tai ei.

Kauan sitten David Bowie oli nero, mutta ei hän silloinkaan ollut Morrisseyn kaltainen taiteilija-lääkäri, jota ilman ei uskaltaisi elää. Tinkapaikassa Bowie saisi mennä. Jäisin kaipaamaan. Mutta elämä jatkuisi.

Saastasektori on tietenkin popmusiikissa valtava, eikä sitä tarvitse älyä ja makua etsittäessä yleensä vilkaistakaan: Lady Gaga on varmaan hauska ja persoonallinen tavaramerkki, mutta brändiin liitetty tuote voisi yhtä hyvin olla ekstrapehmeä, kauniisti kuvioitu vessapaperi kuin tiiviiksi jalostettu jumppajytä, jonka päälle on laulettu takakireitä sloganeita. Kummallakin tavaralla on toki käyttäjänsä. En vain kuulu heihin. Suosin karkeutta ja haurautta. Kaiken, niin jauhojen ja sokerin kuin popmusiikinkin pakkomielteinen raffinointi, valkaisu ja hiominen ovat länsimaisen kulttuuriasenteen vastenmielisimpiä piirteitä. Kaiken pitäisi olla puhdasta ja turvallista, sellaista, mikä ei jätä mieleen tai ruumiiseen mitään jälkeä.

Mutta ehkä minun on vaikea löytää popista todellista suuruutta siksikin, että en ymmärrä musiikista mitään. En tiedä, mitä millainenkin ääni merkitsee. En osaa puhua äänistä, koska en oikein ymmärrä, mitä ne sanovat minulle. Minulla ei ole popkriitikon vokabulaaria. Bassolinjat, riffit, arpeggio, mitä ne ovat? Instrumentaalikappaleita, kuten niin sanottua klassista musiikkia, kuuntelen kuin vieraskielistä puhetta: kuulostaapa hauskalta, soljuvalta.

Kun etsin lohtua äänitemusiikista, haluan todellisuudessa löytää vain jonkinlaista toisen asteen kirjallisuutta – sanoja, jotka ovat lihallisempia kuin painetut ja joiden lohdutusteho on juuri siksi suurempi. Kirjallisuutta muistelen. Äänitemusiikkia käytän, kuin huumeita.

Usein tunnen metafyysisen yksinäisyyden ja akuutin arvottomuuden puistatuksen, masennuksen pelottavan kouraisun enkä koskaan niinä hetkinä tunne tarvetta lukea jotakin Charles Baudelairen proosarunoa, koska muistan sen ulkoa; se riittää. Sen sijaan saan useinkin valtavan, pistävän halun kuunnella Dishesin tai A Little Soulin. Muistan nekin ulkoa, mutta lisäksi ja ennen kaikkea haluan aistia ne. Kun olen allapäin, haluan kuulla tutun äänen laulavan minulle:

”I’ve got some matches if you ever need a light”
(Pulp: Dishes)

Popmusiikin huumeenkaltaisuudesta puhutaan vähän. Ehkä se onkin aivan selvä asia kaikille. Suotta puhua.

Suotta mainita, ettei turvan ja lohdun hakeminen popmusiikista ole aivan terveellistä tai turvallista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

II Cocker, kuten Morrissey, on suuri halun laulaja. Mutta kuinka erilaisia he ovatkaan! Morrissey on universaali. Oikeastaan hän on halun filosofi ja teoreetikko, kenties suurin kautta aikojen.

Cocker taas on spesifi. Hän näyttää meille halun käytännön, ainakin yhden niistä. Jos puhuisin aikakauteni tieteellistä kieltä, sanoisin, että Jarvis Cocker ”analysoi heteroseksuaalisuutta”.

Hän on mies, joka on kiinnostunut naisista. Tai oikeastaan naisen ideasta. Kaikki hänen huokauksensa ja äkilliset sisäänhengityksensä, voihkaisunsa, jotka minulla on levyhyllyssä… ne kaipaavat Naista.

”She came from Greece / She had a thirst for knowledge”
(Pulp: Common People)

Common Peoplen farssi tietysti kasvaa siitä, että laulun molemmat osapuolet, Cocker ja taideopiskelijatyttö, haluavat idean, eivät suoranaisesti toisiaan. Tyttö haluaa ”maata tavallisten ihmisten kanssa”, Cocker taas suostuu tytön hassutuksiin oletettavasti siksi, että on niin kiinnostunut tytöistä.

Laulun asetelma ja jännite muuttuisivat radikaalisti, jos tavallisista ihmisistä kiinnostunut taideopiskelija olisikin poika. Ilman heteroeroottisen halun likaa siitä ehkä tulisi vain löysä, tiedostava moraliteetti.

Common People ei silti ole läheskään paras esimerkki Cockerin heteroseksuaalisesta systeemistä. Parempia on helppo luetella: Pencil Skirt, Sylvia, Inside Susan, Disco 2000, Little Girl (With Blue Eyes), The Night That Minnie Timperley Died, Underwear, It’s a Dirty World

Cockerin toisen soololevyn elliptinen ja arvoituksellinen Angela on myös ilmeinen esimerkki: jo feminiiniseen nimeen tiivistyy jotakin naisen ideasta.

Laulussa ei tarvitse esiintyä naista lainkaan. Cocker loihtii sen laulun ilmatilaan poissaolostakin.

I’m a Man on varmaan selvin analyysi (heteromiehisen) halun luonteesta: se on irrationaalista ja loputonta:

”Your car can get up to a hundred and ten /
You’ve nowhere to go but you’ll go there again”
(Pulp: I’m a Man)

Naisen idea ei ole samanlainen kuin tuolin idea, jonka vaihtelevia ilmentymiä kaikki maailman tuolit ovat. Cockerin heteroerotiikka ei nimittäin ole filosofista vaan mystistä. Kaikki naaraspuoliset ihmiset eivät hänen silmissään ole varsinaisia naisia. Hänen halunsa ohittaa valtavan enemmistön ”naisista” täysin kylmästi. Kuulostaa kylmältä ja kyyniseltä, mutta siinä ei ole mitään omituista. Se on aivan tavallista.

Nainen todella on muuta kuin ihmislajin naaras. Tunnettu feministi Simone de Beauvoir ja tunnettu misogyyni Charles Baudelaire ovat siitä täsmälleen yhtä mieltä. Ja kun kirjailija Timo Hännikäinen – joka väittää uskovansa biologiseen sukupuolieroon – joutui julkisuuteen Ilman-kirjansa ilmestyttyä talvella 2009, hän suostui muun muassa City-lehden antamaan tehtävään, jossa piti merkitä lehdestä kaikki ne naiset, joita hän ”panisi”. Faktisesti hän valikoi lehden kuvista ne, joissa hänen mielestään oli nainen. Hän suoritti halupohjaisen sukupuolierottelun, ei tieteellistä.

Halun paradoksi on, että se kohdistuu aina johonkin, mikä ei ole sen varsinainen kohde. Idea on sen varsinainen kohde. Halu on paljon syvämietteisempää kuin seksuaalisuus, jonka voi määritellä nopeasti ja tyhjentävästi eläintieteen termein. Jos kirjailija olisi merkinnyt lehdestä ihmisiä heteroseksuaalisen logiikan mukaisesti, hän olisi tietenkin ympyröinyt kaikki, jotka näyttävät riittävästi naisilta.

Halu on aivan muuta. Se ei ole loogista vaan mystistä.

Cocker on väsymättä kirjoittanut lauluja miehen eroottis-romanttisesta kiinnostuksesta naista kohtaan. Se on epäilemättä maailman tavallisin ja käytetyin aihe, erityisesti lauluissa. Cockerin teksteistä tekee vahvoja se, ettei hän, toisin kuin typerämpi laulunikkari, väitä tai edes salaa usko tavallisen ja kliseisen aiheen olevan yksinkertainen, hauska tai nautinnollinen.

Hän esittää tavallisen, legitiimin, normaalin halun realistisesti – hän näyttää, miten epätoivoista, ikuiseen tyytymättömyyteen tuomittua, arveluttavaa, likaista ja häpeällistä se on. This Is Hardcore menee tässä pisimmälle. Sillä levyllä (ja erityisesti samanaikaisten singlejen b-puolilla: kuuntele Ladies’ Man tai The Professional!) itseinhon atmosfääri on yhdellä sanalla luonnehdittuna paksu.

Cocker kertoo, mitä tavallisuudesta versoo. Tavanomaisuuden, keskimääräisyyden ja normaaliuden kukat – Les Fleurs du normal – voivat olla hämmentäviä, outoja, rumia ja moraalittomia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

III Morrissey ja Cocker muistuttavat toisiaan siinäkin, että vaikka he ovat yhtyeissään aina sitoutuneet vahvaan jengimentaliteettin – Pulp ja The Smiths ovat molemmat eräänlaisia uusperheitä, kummajaisyhteisöjä, joille byrokraattien maailma ei mahda mitään (”We just want the right to be different, that’s all”) – heidän älynsä, makunsa ja sielunsa ovat kokonaan heidän. He ovat vahvoja yksinkin.

Morrissey on tietenkin jo ajat sitten todistanut sen lopullisesti (kun taas Johnny Marrin suurin taiteellinen saavutus vuoden 1987 jälkeen on ollut kitaran soittaminen Pet Shop Boysin Behaviour-levyllä), enkä usko kenenkään järki-ihmisen vaativan Cockeriltakaan muuta näyttöä kuin jo ilmestyneet kaksi soololevyä. Cocker-kaanonissa rankkaisin itse niistä ensimmäisen jaetulle ykkössijalle This Is Hardcoren kanssa.

Pulpin nerous on siis oikeastaan Cockerin neroutta – lähes kokonaan.

Sillä ehkä se pieni osa, jokin jännite tai frisson, joka tulee jostakin muualta, onkin hyvin tärkeä? Ehkä se on vain yhtyeen nimi, joka, kuten nimet aina, ”merkitsee kaikkea”, kuten Oscar Wilde tiesi?

Pulp ei ole koskaan hajonnut väkivaltaisesti, kuten vaikkapa The Smiths. Se on vain välillä ollut lepotilassa.

Se on sitä paitsi tehnyt jo monta comebackia. Ensimmäinen tapahtui vuonna 1994, kun His’n’Hers ilmestyi. Monta vuotta levyttäneestä hämärästä sheffieldiläisestä popyhtyeestä tuli äkkiä suosittu. Heti perään siitä tuli vielä suositumpi, niin suosittu, että se melkein hajosi. Toinen comeback oli vuoden 1998 This Is Hardcore, iloisen mainstream-suosion jälkeinen paluu synkkyyteen, Dogs Are Everywheren ja They Suffocate at Nightin kuviin.

Noin kolmas comeback tapahtuu nyt, kun Different Classin kokoonpano soittaa Euroopassa ja jossain muuallakin muutaman keikan.

En ajattele siitä paljon mitään. Pulp ei ole koskaan ollut osa mitän liikehdintää, mitään skeneä tai mitään ”aikaa”, jonka lohduton poissaolo nyt vaivaisi meitä, jotka olimme mukana jo edellisissä comebackeissa 1990-luvulla.


Pulp esiintyy tänään 27. toukokuuta Primavera Sound -festivaalilla Barcelonassa.

Samasta aiheesta

© 2018 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress