Popklassikot 1993

#30 Slowdive – Alison

Slowdive huolehti julkisivustaan myös promokuvissa.

Slowdiven Alison on mielestäni yksi maailman parhaista kappaleista.

Tylsää tai ei, mutta se on myös kappale, josta on hyvin vaikea sanoa mitään järkevää yrittämättä keksiä nokkelia tai ”nokkelia” vertauksia siitä, miltä yhtye kuulostaa.

Varsinkaan, kun en ole niin pelihousuja nuuhkivaa tyyppiä, että tahtoisin trivianöyhtäillä Creation-levy-yhtiön Slowdiven kakkoslevylle esittämistä vaatimuksista ja Brian Enon kanssa tehdyn studioyhteistyön detaljeista. Tai pohdiskella bändin biisinkirjoittaja Neil Halsteadin kannabisviehtymystä, joka oikeastaan latistaa illuusion Slowdiven täydelliseksi siloitellusta pehmeydestä rokkiurpojen laajapupilliseksi jumitukseksi.

Vaikka biisin tekstistä löytyy traaginen kuvaus päihteisiin viehtyneestä naisesta, Alisonissa on tärkeintä Halsteadin sävellys ja Slowdiven millimetrityöltä tuntuva sovitus. Kaikuhunnusta kuultavat juuri oikean verran läpi niin kappaleen löysää ryhtiä pystyssä pitävät kitara- ja bassolinjat.

Lontoolaisyhtyeen kakkoslevy Souvlaki julkaistiin joitain kuukausia ennen Sueden debyyttilevyä, jonka jälkeen brittipop-aalto hukutti shoegazen alleen. Sen listahuipuksi jäi 51:s sija, joka oli flopannutta edeltäjälevy Just for the Daytakin (1991) heikompi suoritus. Alison oli levyn avauskappale, Slowdiven huumaavan raukeuden maksiimi.

Mediassakin shoegaze-kiuas oli ehtinyt jo tässä vaiheessa jäähtyä ja kastua sen verran, että edeltäjänsä Just for the Dayn tavoin Souvlakia lähinnä läiskittiin. Melody Makerin Dave Simpson ilmoitti jopa haluavansa mieluummin tukehtua puuroon kuin kuunnella Souvlakia koskaan uudelleen.

Väärässä olivat, typerykset, sillä näin jälkikäteen katsottuna Souvlakista on muodostunut yksi shoegazen kivijalkalevyistä, vaikka pioneeriarvoa sillä ei olekaan. Oman tunnelmansa se välitti kuitenkin paremmin kuin mikään kollegalevy.

Jos Cocteau Twins oli kuin tiukaksi vedettyä, tummansinistä satiinia, Slowdive oli samaa kangasta leijailemassa vapaana syystuulessa. Tai jos My Bloody Valentine oli kuin kaiken yli vyöryvä tsunami, Slowdive oli kuin hidastettua makrokuvaa sadepisaran särkemästä vedenpinnasta, sillä heissä ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta.

Alisonissa on vain yksi särö, jota ilman kappale olisi liiankin täydellinen. Kuka ihmeessä voi aloittaa loppufeidauksen välittömästi biisin noustua hekumalliseen codansa korkeimpaan kohtaan? Tekivät saman virheen vielä Souvlakin toisessa huippubiisissä When the Sun Hitsissä.

Niin, miksi? Oliko ihan pakko?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!