Mark Linkous, kauan 1995:n jälkeen.
Muistan tarkalleen missä olin, kun Mark Linkous kuoli kuudes maaliskuuta 2010.
Muistan tarkalleen myös, miltä tuntui kuulla Sparklehorsea ensimmäistä kertaa ikinä, vain vähän sen jälkeen kun kuulin 47-vuotiaan Linkousin ampuneen itseään kiväärillä sydämeen.
Vaasalaisessa yksiössä, jossa oli välimerellinen kokolattiamatto, kuuntelin Linkousin yhden miehen yhtyeen Sparklehorsen Vivadixiesubmarinetransmissionplot-albumia läppärin surkeasta kaiuttimesta. Ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä surullisemmaksi tunsin itseni Linkousin takia.
Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin pidän Linkousin poismenoa edelleen itseäni eniten koskettaneena muusikkokuolemana.
Lukuisissa pikkubändeissä soittanut Linkous oli valmistellut debyyttiään Vivadixiesubmarinetransmissionplotia 1980-luvun lopusta lähtien lähinnä kotistudiossaan kasiraiturin kanssa.
Someday I Will Treat You Good oli Vivadixien kolmas sinkkubiisi, suurin hitti ja yksi levyn vanhimpia kappaleita. Siinä grungen heikot viimeiset hengenvedot sekoittuivat suorastaan wilcomaiseen alt.countryyn ja klassiseen laulunkirjoittamiseen. Lopputulosta enempää Sparklehorse ei koskaan kuulostanut aikansa mainstreamilta. Ja juuri tämän kappaleen siivellä yhtye pääsi lämmittelemään niin Radioheadia kuin R.E.M.:iä.
Tärkein rivi on avaus:
”There’s something going on around here”
Siinä Linkous sanoo puolihuomaamatta enemmän musiikkinsa surrealismista kuin pelkästään yhdestä kappaleesta. Someday I Will Treat You Good on dekadenssin ja dissosiaation välisillä poluilla hortoilevaa painajaista. Kertoja hylkää sosiopaatin tavoin naisen – joka voisi aivan hyvin olla metafora Linkousista itsestään – moottoritien varteen kuolemaan ja uskottelee pelastavansa tämän vielä joskus.
Se on suora esimerkki siitä, Sparklehorsen musiikissa on aina jotain selittämätöntä ja jäljentämätöntä sekä tekstien että sovitusten tasolla. Nauhat humisevat kuin niihin olisi tarttunut haamuja, ja lyriikoissa todellisuus vääristyy eläinmetaforiksi, joista Linkous laulaa äänellä, joka voisi särähtää sirpaleiksi minä hetkenä hyvänsä.
Mutta samalla tavalla kuin Linkousin sielunveljellä ja kaimalla Eelsin Mark Oliver Everettillä, Sparklehorsen musiikin uniikilla tavalla suodattavan suruharson läpi hehkuu aina edes hieman toivoa. Joko synkeänä optimismina, oikein sijoitettuina duurisointuina tai bändin musiikissa sielun lailla väreilevänä kauneutena.
Sparklehorseen jätti valmiin ja väistämättömän tulkintakehyksen paitsi Linkousin lopullinen kohtalo, myös hänen traaginen henkilöhistoriansa, josta toimittajat kyselivät häneltä kyllästymiseen asti. Pitkäaikaiseen masennusalhoon uponnut Linkous sammui vuonna 1996, kesken Radioheadin lämmittelykiertueen omien jalkojensa päälle 14 tunniksi. Sitä seurasi vielä sairaalassa saatu sydänkohtaus ja kolmen minuutin kliininen kuolema.
Mark Linkous lihavoi itse oman tarinansa pop-historian alihuomioiduksi tragediaksi, ja loi itselleen sen kautta myyttisen tarinan ja vieläkin vahvemman kulttimaineen. Silti Sparklehorsea kuunnellessa hukkuu kerta toisensa jälkeen empatiavyöryn alle ja toivoo, että tarinaan olisi kirjoitettu toisenlainen loppu.
