The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.

Vaadimme Cardi B:n Sinkkuelämää-sarjaan! Kuvat: Teemu Kivikangas.

Nuorgam esittelee viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa.

Nuorgam Mk I:n aikana teimme toisinaan juttuja, joiden motiivia tai alkuperäistä kuningasideaa emme jälkeenpäin oikein muistaneet itsekään. Haluamme Petoksen Kotikatuun! Unelmaroolit kuudelle räppärille oli yksi niistä jutuista.

Koska emme muistaneet mistä – ja vielä tärkeämpää: miksi ihmeessä – tällainen idea oli siinnyt, päätimme luonnollisesti tehdä sille jatko-osan!

Ohessa esittelemme viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa. Unelmien rooleja räppäreille olivat loihtimassa televisiofabulistit ja räpentusiastit Juuso Janhunen, Tuomas Kokko, Oskari Onninen ja Santtu Reinikainen.

#1 Kasmir Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula! -ohjelmaan

Kuka: Collarbone- ja 15 Minutes Before the Dive -yhtyeissä ennen läpimurtokesähittiään Vadelmavenettä laulanut Kasmir eli Thomas Kirjonen.

Ei esiintynyt: Tv-uutisissa Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntien yhteydessä. Hyvä niin.

Olisi pitänyt esiintyä: Syksyllä Kasmir palaa keittiöön, kun hänen resepteistään koostuva keittokirja julkaistaan. Jyrki Sukulalle on siis töitä.

Ohjelmassa Sukula marssii Siltaseen etsimään Kasmiria – ei löydä. Lopulta Sukula saapuu Kasmirin kotiin, mutta on tyytyväinen ruokaan.

Pitää löytää muuta haukuttavaa. Kasmir erehtyy soittamaan musiikkiaan.

”Vittu mitä väninää”, Sukula rähjää ja avautuu kameralle, että eikö tuo itse näe, mihin ura nykymeiningillä on menossa.

”Tajuuksä, että kohta sä oot taas Collarbonessa tai 15 Minutes Before the Divessa tai vittu keittiössä, kun noita bändejä ei enää oo!”

Kasmir vetäytyy kotiinsa, avautuu kameralle itkien, ettei ole koskaan kokenut mitään näin rankkaa. Hän kuuntelee Sukulan hänelle jättämiä levyjä Princestä Janelle Monáeen ja Rufus Wainwrightiin, tilaa Woltilla ruokaa ja pohtii elämäänsä.

Jakson lopussa studiolla äänitetään uusi kappale. Sukula huutaa, Kasmir kärsii. Lopputulos on suurempi hitti kuin Vadelmavene. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Cardi B mihin tahansa valkoisten tylsimysten kansoittamaan sarjaan

Kuka: Vasta 25-vuotias newyorkilainen eteni silmänräpäyksessä strippiklubilta Instagram-julkkikseksi ja Love & Hip Hop: New York -sarjan tähdeksi ja edelleen Yhdysvaltain listaykköseksi sekä ensisinkullaan että debyyttialbumillaan. Cardi tunnetaan musiikillisen menestyksensä lisäksi no filter -tyyppisestä ulosannistaan ja jäljittelemättömästä, erilaisten viserrysten ja epätavallisen intonaation rytmittämästä puheenparrestaan. Tästä voitte katsoa, kun joka ilta miljoonayleisön edessä työkseen keskusteleva talk show -isäntä yrittää räpiköidä Cardin kelkan perässä pääsemättä edes lähelle kyytiin nousua.

Ei esiintynyt: Cardi B ei – murheellisesti – rikastuttanut sen koommin Ratsutilan nuoret-, Seinfeld– tai Girls-sarjojen kuin Kaikki rakastaa Raymondin tai Gilmore Girlsinkään kalmankalpeaa tavisgalleriaa. Luoja tietää, että hänelle olisi ollut käyttöä.

Olisi pitänyt esiintyä: On selvää, että Cardi B:n ainutlaatuisille lahjoille olisi ollut eniten käyttöä kahdessa rakastetussa vitivalkoisten New York -televisiosarjojen instituutiossa, Sinkkuelämää– ja Frendit-sarjoissa. Sinkkuelämää ja Frendit ovat niin voimakkaalla kloorilla valkaistun jauhon valkeita sarjoja, ettei niille nykyisessä muodossaan varmaan edes näytettäisi vihreää valoa vuonna 2018. (Toisaalta: onhan meillä Will & Grace. Taas. Ja Game of Thrones. Ja Billions. Ja… okei, unohtakaa, että sanoin mitään.)

Frendien tyhjästävalittajat Cardi piiskaisi ruotuun hyminöiden, keikausten, kiekausten, viserrysten ja villisti viuhtovien kahdeksansenttisten koristekynsiensä siivin. Jopa Chandler olisi niin ulalla, ettei kerrankin (vai kerrankaan? suomen kieli on niin vaikeaa… – toim. huom.) osaisi – taivaille kiitos – sanoa mitään vaan tuijottaisi chandlermäinen monttunsa auki tätä korkeampaa olentoa, joka on laskeutunut kolmannesta ulottuvuudesta sulostuttamaan piimänvalkean nuorisoseurakunnan turboahdettua versiota valkoisesta etuoikeudesta. Central Twerk, amirite?

Sinkkuelämän Carrie ei puolestaan ehtisi kirjoittaa pilottijaksossa kahta lausetta lobotomoitua aforismijournalismiaan ennen kuin Cardi soittaisi langattomalla lankapuhelimella naukuakseen puoli tuntia Carrien korvaan.

Tämä jättäisi neuroottisen Carrien niin syvään hämmennyksen tilaan, että kolumni jäisi valmistumatta ja hän saisi potkut. Irtisanominen ja kymmenien tuhansien dollareiden kolumnistikuukausipalkan (tiedän, tiedän: yrittäkää kestää…) menetys johtaisi asunnon menetykseen.

Kodittomana New Yorkin kaduilla harhaillessaan Carrie alkaisi ymmärtää massakulutushysteerisen myöhäiskapitalismin loogisen mahdottomuuden ja seuraukset erityisesti maapallolle, kolmannen maailman työläisväestölle ja urbaaneille köyhille. Hän alkaisi aktivistiksi, joka törmäisi vapaaehtoistyössään poliitikkoihin, virkamiehiin, bisnesmaailman edustajiin ja tavallisiin newyorkilaisiin kaikilta yhteiskunnan tasoilta.

Useimmiten hän kuitenkin taittaisi peistä narsistisen sortokapitalismin perimmäisen symbolin, Mr. Bigin kanssa. Sinkkuelämää-sarjasta kasvaisi globaalin kapitalismin tutkielma. Sarja voittaisi 28 Emmy-palkintoa ja siitä alettaisiin puhua ”kaikkien aikojen parhaana tv-sarjana”.

Ja kaikki tämä Cardi B:n ansiosta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Future Viikinkeihin

Kuka: Aikamme suuri näkijä ja kokija. Georgian Atlantassa uransa aloittaneen räppärin tavaramerkki on överi-autotunetettu, laulun ja räppäämisen välimaastossa pujotteleva mumina-flow. Käsittämättömän tuottelias artisti on parhaimmillaan julkaissut yhdessä vuodessa kolme mixtapea ja albumin. Hän on myös 2010-luvun ainoa räppäri, jolla on ollut kaksi julkaisua Yhdysvaltojen Bilboard-listan ykkösenä samana vuonna. Satojen miljoonien striimauslukuihin yltäneitä biisejä tehtailleen artistin suosiossa on yllättävää lähinnä se, että hänen rosoinen autotune-tulkintansa on pahimmillaan – tai parhaimmillaan – kovin nihilististä ja vieraannuttavaa.

Ei esiintynyt: Future ei esiintynyt Donald Gloverin tähdittämässä Atlantassa, koska se olisi ollut aivan liian ilmeistä.

Olisi pitänyt esiintyä: History Channelin tuottama, Suomessa HBO:n jakelema Viikingit-sarja olisi kaivannut Futuren vierailua, tai jopa vakituista roolitusta. Tuotantokausi tuotantokaudelta älyttömämmäksi yltyvä Viikingit on tahattoman komiikan ja sopivasti pösilön toimintadraaman juhlaa.

Vai mitä pitäisi ajatella sarjasta, jossa Jasper Pääkkönen esittää norjalaista viikinkisoturia, jota pelätään tämän raivonpuuskien ja kyltymättömän verenhimon takia? Sitä silmienpyörittelyn ja hampaat irvessä päästeltyjen taisteluhuutojen määrää! Peter Franzén sentään yrittää, mutta koko homma on tehty historiallisesti lähes yhtä suurella epätarkkuudella kuin Soturiprinsessa Xena, joten viihdearvo on taattu.

Sarjan viidennellä kaudella yksi sen keskushenkilöistä, viikinkiprinssi Björn Ironside päätyy mm. Pohjois-Afrikkaan ja Välimeren kuhiseviin kauppakaupunkeihin. Futuren olisi pitänyt olla tällä kaudella aavikkorannikon mystinen oraakkeli. Näkijä, joka lausuu aikansa surullisista kohtaloista epämääräistä, mutta kaikki erämaan vaeltajat hämmennyksen ja suurien visioiden valtaan saattavaa runonlausuntaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Are Seinfeldiin

Kuka: Are on muun muassa freestyle-taidoistaan ja itseironian sävyttämästä huumoristaan tunnettu jyväskyläläinen räppäri. Hän julkaisi Jaalan elämää -esikoislevynsä vuonna 2010, jolla hän räppää esimerkiksi: ”Ei vaan kiinnosta miltä kämppä näyttää, se on vitun sama, ei siellä kukaan tuu käymään.”

Ei esiintynyt: Are ei esiintynyt 1980-luvun hittisarja Ihmemies Macgyverissa, koska erinomaisesti onnistuneesta koekuvauksesta huolimatta näyttelijä Dana Elcar tuli valituksi Pete Thorntonin rooliin. Tuotantoyhtiö kiitti Area mielenkiinnosta ja perusteli päätöstään sillä, että Phoenix-säätiön johtotehtävissä toimivan henkilön esittäjäksi sopii paremmin Area vanhempi mies.

Olisi pitänyt esiintyä: 1990-luvun klassikkokomediassa Seinfeldissa epäonnen soturit George Costanza ja Are ajautuvat tukkanuottasille. George istuu lounasravintolassa ensitreffeillä viehättävän tummaverikön kanssa.

Georgen poistuessa wc-tiloihin naisen seuraan liittyy Are. Hetkeä myöhemmin Georgen ja Aren välille kehittyy lakonisia nokkeluuksia vilisevä dialogi. Sananvaihdon jälkeen tummaverikkö päättää poistua lounasravintolasta Aren seurassa, koska hänellä on tuuheampi tukka kuin Georgella. Muuta merkittävää eroavaisuutta heillä ei oikeastaan olekaan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pikku G Leijonan luolaan

Kuka: Henri Vähäkainu, yli 150 000 levyä myynyt entinen esiteinitähti, kepulainen ja nykyinen nostalgia-artisti ja start-up-yrittäjä.

Ei esiintynyt: Nuorgam ei saanut käsiinsä listaa tv-ohjelmista, joihin Pikku G:tä on pyydetty tuomariksi, juontajaksi tai muuten vain naamailemaan, mutta se on todennäköisesti hyvin pitkä.

Olisi pitänyt esiintyä: Aiemmin Leijonan kitana tunnetun Leijonan luolan seuraava tuotantokausi kaipaa tähtiyrittäjää, joten kesäfestaribuumin ja vaihtelevasti startanneen comebackinsä jälkeen Pikku G astelee tuomariston eteen.

Anne Berner (kesk) on palannut ministeri-Audista tuomariksi, samoin julkisuuspelostaan yli päässyt Toivo Sukari (kehittyvien maakuntien Suomi). Hjallis Harkimokin (Liike nyt) haluaa kaiken mahdollisen näkyvyyden epäpoliittiselle epäpuolueelleen.

Pikku G on jo aiemmin kertonut vaihtaneensa keskustalaisuuden kokoomuslaisuuteen. Muutenkin hän on aina ollut yrittäjähenkinen – harva muistaa, että hän on tehnyt biittejä Coach Beats -nimisen tuottajakaksikon alaisuudessa muun muassa JVG:lle ja Cheekille.

Vuonna 2010 julkaistussa haastattelussa Pikku G sanoi yhä elävänsä säästöillä, jotka on tienannut Räjähdysvaara-vuosinaan. ”Kun rahaa alkaa seuraavan kerran tulla isosti sisään”, hän aikoo sijoittaa.

Nyt sitä tulee. Pikku G esittelee yleisölle AppGyver-nimisen sovelluksen, jolla yritykset pystyvät luomaan alkeellisia pienoissovelluksia omiin tarpeisiinsa. Sille on kerätty jo vuosia riskirahaa. Sijoitukset lasketaan kuudella numerolla. Pikku G on yrityksen operatiivinen johtaja. Työntekijöitä on kymmeniä.

Suomen uuden innovaatiopoliittisen strategian ansiosta Leijonan luolassa jaetaan tällä kaudella myös Tekes-rahaa. Sitä AppGyver on saanut jo aiemmin.

Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Swimming Pools (Drank) julkaistiin sinkkuna Kendrick Lamarin Good Kid, M.A.A.D City -albumilta, joka on hänen toinen levynsä.

Kendrick Lamar kirjoitti hitin lähipiirinsä alkoholinkäytöstä.

”Some people like the way it feels
Some people wanna kill their sorrows
Some people wanna fit in with the popular that was my problem”

Teini-iässä ihmiset saattoi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka käyttävät alkoholia, ja niihin, jotka eivät käytä alkoholia.

J käy kanssani samaa lukiota. Hänet tunnistaa paikallisen jalkapallojoukkueen keltaisesta putkikassista. J:llä on tapana varata itselleen istumapaikkoja putkikassillaan. Hän heittää sen huolettomasti tuolille tai pulpetille ja poistuu sen jälkeen irrottamaan nuuskapaakkua ylähuulestaan.

J viettää viikonloppuillat nuorisotilan ja kirjaston väliin jäävällä betonikaistaleella. Niin olen ymmärtänyt. Minä en ole siellä koskaan ollut, koska vietän viikonloppuillat pääsääntöisesti kotona. Luen kirjoja, katson televisiota.

Istun penkillä koulun käytävällä, kun J lähestyy.

”Läheksää tänään ottaa kaljaa? Lähekkö?” hän huutaa.

Seuraavaksi hän läimäyttää minua lapaluiden väliin näennäisen toverillisesti.

”Läheksää ottaa keittoo? Lähekkö?”

J tietää, että en lähde. En ole vielä koskaan käyttänyt alkoholia.

Noin vuotta myöhemmin vietämme lauantai-iltaa A:n luona, koska hänen vanhempansa ovat poissa kotoa. J on luultavasti silloinkin nuorisotilan ja kirjaston väliin jäävällä betonikaistaleella.

Me saunomme, me juomme Lapin kultaa. En ole koskaan aiemmin kaatanut olutta lasiin. Sen vuoksi se on kuohuta pöydälle jokaikisellä kerralla, kun otan itselleni lisää juotavaa. Tunnen, kuinka poskiani punottaa ja päässäni humisee.

Puoliltaöin voin niin huonosti, että menen kylpytakki päällä lepäämään säkkituoliin A:n olohuoneeseen. Hänen siskonsa katsoo televisiota ja teeskentelee, ettei minua olisi olemassakaan. (Ymmärrän vasta myöhemmin, että A:n sisko saattoi olla kotona vain siksi, että hänet oli pakotettu meille lapsenvahdiksi.)

Seuraavana aamuna herään kotona vuoteestani. Kello ei ole vielä edes seitsemää. Kieriskelen levottomana. Suuta kuivaa niin, että kieleni liimautuu kiinni kitalakeen.

Tunnen kuitenkin ylpeyttä. Minä olen ylittänyt rajan. Viimeinkin minä olen käyttänyt alkoholia, minä olen ollut humalassa ja minä tiedän, mitä krapula tarkoittaa. Kenties myös J alkaa pitää minua vertaisenaan, koska olen nyt edes pikkuriikkisen niin kuin hän.

Video ei ole enää saatavilla

”Drake kutsuu maailmaansa, jossa kaikkialla on tunnelmallisen hämärää ja valkoiset Air Force 1:t uppoavat pehmeään kokolattiamattoon, kun kävelee tilaamaan itselleen lasillisen kuohuviiniä.”

Drake esittää kutsun, josta on mahdotonta kieltäytyä.

”I got my eyes on you
You’re everything that I see
I want your hot love and emotion, endlessly”

En muista, missä ja milloin kuulin Draken Hold On, We’re Going Home -kappaleen ensimmäisen kerran. Sen kuitenkin muistan, että hänen Nothing Was the Same -albuminsa (2013) oli viimeisiä levyjä, joita latasin iPodilleni, kunnes astuin lopullisesti nykyaikaan ja ryhdyin käyttämään suoratoistopalveluita älypuhelimellani.

Minulle itselleni Hold On, We’re Going Home on 2010-luvun tärkeimpiä popkappaleita. Haastatteluissaan Drake on itse kuvaillut sitä eräänlaiseksi kunnianosoitukseksi Michael Jacksonin ja Quincy Jonesin yhteistyönä syntyneille kappaleille. Kappaleen suurimpia ansioita onkin sen ajattomuus, sillä mikään ei sido sitä vuoteen 2013.

Hold On, We’re Going Home on vilpitön rakkauslaulu, joka pukee sanoiksi tuntemuksia, joista voi olla vaikea puhua ääneen. Mikäli minä en osaa muotoilla ajatuksiani lauseiksi, voin antaa Draken tehdä sen puolestani.

Kappaleellaan Drake kutsuu minut maailmaansa, jossa kaikkialla on tunnelmallisen hämärää ja valkoiset Air Force 1:t uppoavat pehmeään kokolattiamattoon, kun kävelee tilaamaan itselleen lasillisen kuohuviiniä.

Se on maailma, jossa katseet ovat viipyileviä ja jokainen suudelma edellistä intohimoisempi.

Video ei ole enää saatavilla

Ystävien kanssa tehdyt virheet muistaa aina parhaiten, mikäli on uskominen Gasellien Heimo-kappaletta.

Kokosimme listan kotimaisista hiphop-kappaleista, jotka käsittelevät kaverisuhteita.

Posse, gang tai squad. Rakkaille ja läheisille ihmisille on monta kutsumanimeä.

Erityisesti 2000-luvun alussa kaverisuhteet olivat usein toistuva aihe kotimaisessa hiphopissa.

Kokosimme listan kappaleista, jotka käsittelevät kaverisuhteita tavalla tai toisella. Mukaan mahtuu sekä itseriittoista uhoa että herkkiä tunnustuksia. Kappaleet on rankattu tieteellisesti pätevän ystävyysprosentin mukaan.

#8 Royal Family – Kaikki yhden puolest (2004)

Video ei ole enää saatavilla

Royal Family -artistiryhmä julkaisi albumit vuosina 2004 ja 2005. Ryhmän kokoonpano vaihteli kappaleesta toiseen, mutta Kaikki yhden puolest -sinkulla mukana ovat Skandaali, Pikku G, YOR123, Helpus ja Mängimies. Kuten kappaleen nimestä voi arvata, Royal Family kertoo olevansa tiivis ryhmittymä kuin muskettisoturit ranskalaiskirjailija Alexander Dumas’n tuotannossa. Kappaleen on tuottanut sittemmin lukuisilla listahiteillä mukana ollut MGI eli Henri Lanz.

Mitä on ystävyys?

”Kun lähimmät frendit on työkavereina / muut mc:t katkoo kynii ja syö papereitaa”

Ystävyysprosentti: 66 %

#7 Vapaapudotus – Ystävä 2001 (2001)

Vaasalainen Vapaapudotus oli ”asian” äärellä jo vuonna 2001 ilmestyneellä Kun te nukutte -EP:llään. Heille ystävyys on luottamusta, tukea sekä veljellisiä painimatseja festivaaleilla.

Mitä on ystävyys?

”Ne muijat jotka suhteen jälkeen jää, ei lähe menemään / äijät jotka massii pistää ku ei oo syötävää”

Ystävyysprosentti: 79 %

#6 Fintelligens – Vaan sil on väliä (2003)

Video ei ole enää saatavilla

Rähinä Records on julkaissut loputtomasti kaverisuhteita käsitteleviä kappaleita. Fintelligensin Vaan sil on väliä -kappaleella Iso H kiittää ystäviään ja perhettään sekä myöntää, ettei olisi pärjännyt ilman heidän apuaan. Elastinen puolestaan kertoo ystävyyden olevan rahaakin tärkeämpää. Kappaleen sanomaan ei voi vastata kuin sydänhymiöin.

Mitä on ystävyys?

”Se on se peruskallio, mä luotan mun ystäviin / ainoot ketkä mut tuntee, kenelle voi jutut purkaa / ja mä oon täs myös teille, ette luota muhun turhaan”

Ystävyysprosentti: 80 %

#5 Avain – Ympäri mennään, yhteen tullaan (2001)

Avaimen (nyk. Asa) kappale kasvaa anssikelamaisiin mittoihin. Kappaleella muistellaan menneitä sekä mainitaan nimeltä ihmisiä ja Helsingin kaupunginosia. Lisäksi tapahtuu liikenneonnettomuus. Tuskin kenellekään on yllätys, että Avaimen kappaleessa on myös niin kutsuttu yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Mitä on ystävyys?

”Mutsi puhu systerille Mikost aina shittii / me hakattii sen kaa Nintendo-kasibittii / se teki piissei, näytti mitä on graffititaide / mä olin pieni lelu, mieles pelkkä metroraide”

Ystävyysprosentti: 81 %

#4 Kapasiteettiyksikkö – Mitä äijät feat. Emma (2001)

Fintelligensin tavoin myös Rähinä Recordsin Kapasiteettiyksikköä on inspiroinut miesoletettujen välinen ystävyys. Kapasiteettiyksikölle ystävät ovat ”äijiä, jotka pitävät toistensa puolia”. Mikäli kappaleen määrittelee aihetunnisteiden avulla, ne ovat #bromance ja #viuluräppi.

Mitä on ystävyys?

”Meitsille mun frendit on kaikki kaikessa / hengataan yhes arjessa, ei pelkästään bailatessa / kaikki jutut aukenee ilman et sanotaa sesam / ja ne jeesaa tarpeessa vaikeessa tilanteessa”

Ystävyysprosentti: 86 %

#3 Gettomasa – Lössi (2018)

Video ei ole enää saatavilla

Kapasiteettiyksikön ”bromance” ei ole mitään verrattuna Gettomasan näkemykseen onnistuneesta illanvietosta: ”Sata jäbää remmissä, kellään ei messissä heilaa.”

Mitä on ystävyys?

”Ja ku mä rullaan, nii mulla on mukana mun lössi / pistä listalle plus sata, mulla on mukana mun lössi”

Ystävyysprosentti: 89 %

#2 Gasellit – Heimo (2013)

Video ei ole enää saatavilla

Gasellien kappale on kuin luotu yläkouluaan lopetteleville nuorille tai tuoreille abiturienteille. Gasellit väittää, että yhteiset kokemukset hitsaavat kaveriporukan yhteen. Kukapa sitä kiistämään? Kulttuuriantropologiaan liittyvän heimo-termin käyttämisestä Gasellit saa ehdottomasti lyyran vertauskuvalliseen tohtorinhattuunsa.

Mitä on ystävyys?

”Enhän mä selviäis tääl yksin päivääkää / vaikka ette päältä nää meikäläinen välittää”

Ystävyysprosentti: 93 %

#1 Stepa – Ystäviä aina (2017)

Video ei ole enää saatavilla

Stepa räppää Henget-albumillaan ystävyydestä niin kauniisti kuin vain sosiaalialan töitä tekevä ihminen osaa. Kappaleen voi tulkita käsittelevän parisuhteen päättymistä tai ihmiskunnan universaalia veljeyttä ja sisaruutta. Niin tai näin, Stepa ansaitsee muun muassa halauksen.

Mitä on ystävyys?

”Se on pelkkä ulkokuori joka meidät erottelee / minä tunnen kaikki haamut jotka sinua pelottelee / ja kun sieluni valtaa taas se pelko ja kipu / epätoivon hetkellä minä muistan kyllä sinut”

Ystävyysprosentti: 99 %

Mitä muita sykähdyttäviä kotimaisa hiphop-kappaleita miesoletettujen välisestä ystävyydestä tulee mieleesi? Kerro jutun kommenteissa.

”Caroline Hjelt ja Aino Jawon suuri hitti on röyhkeä ja voimaannuttava kappale, joka on popklassikko sanomansa ja pökerryttävän yksinkertaisuutensa ansiosta.”

Ruotsalaisduon hitti antaa voimaa hetkinä, kun muistaa, että voi tehdä elämällään mitä itse haluaa.

”I threw your shit into a bag and pushed it down the stairs”

Ruotsalaisduo Icona Popin nimissä julkaistu I Love It on nerokkaan yksinkertainen kappale. Välittömästi mieleenjäävä kertosäe, takova rytmi ja päälle vyöryvä syntikkavalli. Mikäli kappaleen koostumusta havainnollistaisi graafisesti piirakkadiagrammilla, omat sektorinsa saisivat Blurin Song 2 (1997), Spice Girlsin Wannabe (1996) ja Shampoon Trouble (1994). Kappaleen soidessa voi vain kysyä itseltään: ”Näinkö helppoa on tehdä hittejä?”

Caroline Hjelt ja Aino Jawo ovat Icona Pop, mutta I Love Itin, joka on heidän tunnetuin kappaleensa, ovat tehneet ruotsalaistuottaja Patrik Berger ja brittiläinen laulaja-biisintekijä Charli XCX.

Bergerin ansioluetteloon mahtuu Robynin, Little Dragonin ja Tove Styrken kaltaisia nimiä. Charli XCX on julkaissut musiikkia myös omissa nimissään, mutta parhaiten hänet tunnetaan Suomessa siitä, että hän on esiintynyt satunnaisesti Alman Instagram-kuvissa. Charli XCX myös laulaa I Love It -kappaleella.

Nimellisesti I Love It on siis Icona Popin tuotantoa, mutta Charli XCX on ottanut oman osuutensa kappaleesta. Se on alun perin syntynyt studiosessioissa, joissa Charli XCX teki omaa albumiaan.

Hän on aikoinaan väittänyt julkisuudessa, ettei kadu kappaleen antamista Icona Popille. Puheet tuntuvat kuitenkin ristiriitaisilta ottaen huomioon, että hän on esittänyt kappaletta myös omilla keikoillaan. Esimerkiksi viime kesänä Charli XCX esitti kappaleen yhdessä Alman kanssa Turun Ruisrockissa.

Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, kenen nimiin I Love It varsinaisesti kuuluu. Se on ”statement”. Se on röyhkeä ja voimaannuttava kappale, joka on popklassikko sanomansa ja pökerryttävän yksinkertaisuutensa ansiosta.

Video ei ole enää saatavilla

Vieläkö muistata ajan, kun Asa oli Avain?

Nostalgia. Se on kaipuuta menneeseen. Se on myös merkittävä ainesosa jenkkiräpissä. Kukapa ei olisi kuullut kappaletta, jolla räppäri muistelee uransa ensimmäisiä askelia tai rankkaa menneisyyttään?

Ei siis mikään ihme, että myös kotimaisessa hiphopissa niin sanottuja muistelubiisejä on tehty loputon määrä. Erityisesti vuosituhannen alussa ne olivat olennaisessa roolissa suomiräppilevyillä.

Nuorgam listaa kuusi kotimaista kappaletta, joilla räppärit antautuvat nostalgian valtaan. Kappaleet on laitettu järjestykseen tieteellisellä menetelmällä tuotetun nostalgiaprosentin mukaan.

#6 Fintelligens – Kaks jannuu (2002)

Fintelligens on tuotannossaan viitannut lukemattomia kertoja uransa alkuaikoihin. Joko siis arvaat, keitä kappaleen nimessä mainitut ”kaks jannuu” ovat ja mitä heille tapahtuu?

Nostalgiaprosentti: 37 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Cheek – Huligaani (2002)

Fintelligensin tavoin myös Cheek käsittelee kappaleissaan usein omaa nuoruuttaan. Tekstin perusteella hän on jättänyt taakseen huligaanimenneisyytensä, mutta ei sitten kuitenkaan.

Nostalgiaprosentti: 43 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 Liisanpuisto – Pihojen laki (2003)

Liisanpuisto herkistelee ja haikailee lapsuuden viattomuuteen. Kyllä, näinhän se on: leikki on lapsen työtä. Kappale sisältää runsaasti tarttumapintaa 1980-luvulla lapsuutensa eläneille.

Nostalgiaprosentti: 51 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Petos – Mikään ei oo muuttunu (2003)

Helsinkiläisräppäri Petos oli kova jätkä jo 1980-luvun lopussa, sillä opinto-ohjaajan puheet eivät häntä kiinnostaneet. Kappale kasvaa nykyaikaan ulottuvaksi kertomukseksi kokonaisesta elämäntavasta. Huhhuh, onko tässä suomiräpin Kjell Westö?

Nostalgiaprosentti: 73 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 Avain – Silloin ennen (2001)

Punainen tiili -debyytistä puhuttaessa mainitaan usein sen vasemmistolainen sanoma. Yhteiskunnallisten näkemysten lisäksi albumi sisältää myös haikailua menneeseen. Omakustannekasetit, kaduista inspiroituminen ja tarhan piha mainittu.

Nostalgiaprosentti: 80 %

Video ei ole enää saatavilla

1# Seremoniamestari – Viesti (2000)

Ei perusteluita.

Nostalgiaprosentti: 100 %

Video ei ole enää saatavilla

Orpotyttö Neko.

Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Neko Case esiintyi Helsingissä viime lauantaina 23.11.2013. Sairastamastaan flunssasta huolimatta Case antoi Nuorgamille lupaamansa haastattelun, mutta vasta Suomen-vierailunsa jälkeen. The New Pornographers -yhtyeessäkin mukana oleva Case ei sanojensa mukaan häpeä yhtäkään omistamaansa levyä.

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Redd Krossin Annie’s Gone (1990). Rockissa ei tuohon aikaan ollut kauheasti melodioita, mutta tuossa kappaleessa on sellaista popneroutta ja musiikillista iloa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”En koskaan tietoisesti ryhtynyt muusikoksi, se on vain tapahtunut. Aloin pitää itseäni muusikkona vasta silloin, kun olin lopettanut kaikki muut työt ja kirjoittanut sen ammatikseni veroviranomaisten papereihin.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Tietysti Lou Reedin. Kuulin hänen kuolemastaan, kun annoin haastattelua NPR:lle Virginiassa. Olin onneton, minua huolestutti myös Laurie Andersonin jaksaminen. Haluaisin vain halata häntä pitkään ja kantaa hänelle keittoa, kun hän sitä tarvitsee.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Johnny Cashin.”

Video ei ole enää saatavilla

The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You -albumisi ilmestyi syyskuussa. Nearly Midnight, Honolulu on erittäin koskettava kappale. Millainen taustatarina sillä on?

”Kappale kertoo tositapahtumista, keskustelua on vain muokattu sanoitukseksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Olet haastatteluissasi puhunut sairastamastasi masennuksesta. Olet kertonut, ettet voinut kuunnella lainkaan musiikkia, kun masennus oli pahimmillaan.

”En vain yksinkertaisesti kestänyt musiikkia. Lopulta ryhdyin kuuntelemaan ragtimea, se helpotti.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Nolottaa myöntää, mutta en tiedä suomalaisesta musiikista mitään. Olen kyllä valmis vastaanottamaan suosituksia.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Kuulostan nyt kusipäiseltä, mutta olimme hiljattain studiossa The New Pornographersin kanssa. Silloin rakastuin uuteen kappaleeseemme, jota en ollut kuullut vielä kertaakaan.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Kaikilla niillä on aikansa ja paikkansa, mutta lapsuudesta saakka olen pitänyt vinyyleistä.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”En häpeä mitään levyistäni.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Nukun tai juon teetä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Bändikaverini, pian alkava vuosi 2014 ja kaikki mukavat ihmiset, joiden kanssa teen töitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Daniel Lopatin (Oneohtrix Point Never). Ei puhu joutavia.

Oneohtrix Point Never -nimellä kokeellista elektronista musiikkia tekevä Daniel Lopatin julkaisi viimeisimmän albuminsa R Plus Sevenin lokakuussa. Nyt marraskuussa hän tekee viiden esiintymisen mittaisen Euroopan-kiertueen. Helsinkiin saapuva newyorkilaismuusikko antoi Nuorgamille erittäin niukkasanaisen sähköpostihaastattelun. Lopatin jätti vastaamatta moniin kysymyksiin, mutta sen suostui paljastamaan, että koripallo on hänestä kiinnostavaa.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Gang Starrin Robbin Hood Theorya.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Slowdiven.”

Video ei ole enää saatavilla

Viimeisin albumisi R Plus Seven ilmestyi brittiläisen Warp Recordsin kautta. Mitkä ovat omia suosikkejasi levy-yhtiön julkaisuista?

”Kaikki julkaisut Autechrelta, Forgemastersilta, Tuff Little Unitilta, Prefuse 73:lta ja Aphex Twiniltä.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos sinun pitäisi säveltää mainosjingle kuvitteelliselle tuotteelle, mikä se tuote olisi?

”Se liittyisi tavalla tai toisella tietokoneella ohjattaviin seksileluihin.”

Kuka oli ensimmäinen idolisi teini-ikäisenä?

”Reggie Lewis.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisin arkistonhoitaja.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Koripallon parissa.”

Mikä inspiroi sinua tällä hetkellä?

”[Kuvanveistäjä] Constantin Brâncuși.”

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never, Clouds ja Tsembla Helsingissä Korjaamolla maanantaina 25. marraskuuta.

Sole: Bling bling vaan sullekin, saatana.

Vaihtoehtoiseen hiphopiin keskittynyt Anticon-levy-yhtiö täytti kuluneena syksynä 15 vuotta. Los Angelesista käsin toimiva levy-yhtiö oli erityisesti 2000-luvun alussa merkittävä vastavoima valtavirran jenkkiräpille, sillä sen artistien musiikin omalaatuinen sekoitus hiphopia, folkia, runonlausuntaa ja yleistä sekoilua oli niin ennakkoluuloton.

Anticonin artistit vierailivat ristiin rastiin toistensa albumeilla, milloin tuottajina, milloin räppäreinä. Tuloksena on ollut julkaisuja, joilla on pääasiallisesti vain kuriositeettiarvoa, mutta myös ajattomia levyjä, jotka kuulostavat relevanteilta vielä nyt kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen.

(Mitä tulee reppuräppi-käsitteeseen, Anticonin levyjä kutsuttiin usein backpacker hiphopiksi, kuten myös räpin vaihtoehtoista laittaa edustaneen El-P:n pyörittämän Def Jux-levy-yhtiön julkaisujakin.)

#1 Telephone Jim Jesus – Anywhere Out of the Everything (2007)

Kyynisimmät voivat väittää Telephone Jim Jesusin tekevän tylsiä DJ Shadow-pastisseja, mutta meille muille hänen melankoliset äänimaisemansa ovat toimivaa instrumentaalista hiphopia. Ainekset, eli kolisevat rummut, nyrjähtäneet puhesamplet ja alakuloiset melodiat, ovat kieltämättä tutut. Anywhere Out of the Everything -albumi on tunnelmaltaan keskimääräinen Anticon-julkaisu, mutta julkaisuajankohdastaan huolimatta myös tiivistelmä siitä, millaista instrumentaalimusiikkia on julkaistu erityisesti 2000-luvun alussa rekkalasteittain.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sole – Selling Live Water (2003)

Selling Live Water on Solen epätasaisen tuotannon ehdoton helmi. Samalla se on myös erinomainen räppilevy. Vaikka albumin ilmestymisestä on jo kymmenen vuotta, se kuulostaa yhä ajankohtaiselta. Tuotanto (Telephone Jim Jesus on muuten tuottanut kappaleista kaksi) ja Solen persoonallinen, loppusointuja kaihtava tyyli räpätä tekevät siitä yhden kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Anticon-albumille tyypillisesti Selling Live Wateria kuvailevia asiasanoja ovat ”alavireinen” ja ”syksyinen”. Kuten Sole Respect Pt. 3 -kappaleella räppää: ”If I could make it stop raining, this whole damn place wouldn’t know, what to do with all the sunlight.”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Clouddead – Ten (2004)

Ten-albumi ei ole virallisesti Anticon-julkaisu, mutta käytännössä se voidaan sellaiseksi laskea. Kokoonpanon räppärit Doseone, Why? ja Odd Nosdam ovat nimittäin mukana niin monilla Anticon-levyillä, että tavallaan Clouddead on levy-yhtiön all stars-kokoopano. Esimerkiksi Soleen verrattuna Clouddead tekee huomattavasti huuruisampaa musiikkia. Hetkittäin kolmikon tajunnanvirtaa muistuttava ulosanti kuulostaa enemmän kadulla laahustavan mielenterveyskuntoutujan yksinäiseltä mutinalta kuin räppäämiseltä. Clouddeadin musiikillisesta maailmasta kertoo olennaisimman, että Boards of Canadan IDM-veteraanit ovat suostuneet tekemään remixin Ten-albumin Dead Dogs Two -raidasta.

Video ei ole enää saatavilla

#4 13 & God – s/t (2005)

13 & God on esimerkiksi Clouddeadissa mukana olleen Anticon-räppäri Doseonen, tuottaja Jelin ja saksalaisyhtye The Notwistin yhteisprojekti. (Alternative Nationinsa MTV:ltä aikoinaan katsoneet muistanevat The Notwistin Pick Up the Phone -kappaleesta.) Jos kuvittelet The Postal Servicen syrjähypyn vaihtoehtoiseen hiphopiin, olet lähellä 13 & Godin maailmaa. Projektin nimikkoalbumi on tutustumisen arvoinen levy myös heille, jotka lähtökohtaisesti vierastavat hiphopia.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sage Francis – Personal Journals (2002)

Personal Journals on nimensä mukaisesti henkilökohtainen ja tunnustuksellinen albumi. Sage Francis avaa levyllä sisintään niin hengästyttävästi, että monet muut artistit tarvitsisivat siihen kymmenvuotisen uran. Personal Journals voi tuntua raskaalta kuuntelukokemukselta, mutta se on musiikillisesti selkeästi lähempänä hiphopin valtavirtaa kuin esimerkiksi Clouddead. (Clouddeadin Odd Nosdam on muuten tuottanut levylle yhden kappaleen.)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele albumit Spotify-soittolistana tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Sukupuolirooleilla leikkiminen ja uusi tietokone synnyttivät radiohitin.

Laulaja-lauluntekijä Maritta Kuulan Mä en tarvi äitii on yksiselitteisen ihastuttava kappale. Se on muovinen, se on ajaton. Voiko kukaan vastustaa kappaletta, jonka teksti alkaa näin iskevästi?

”Älä puhu roskaa, beibi, pää kii,
ei, älä keskeytä mua joka kerta”

Mä en tarvi äitii -kappaleessa kuuluu musiikillisina vaikutteina Kuulan kiinnostus Motown-souliin. 1990-luvun puolivälissä hän kuunteli kotonaan toisinaan esimerkiksi The Shangri-Lasin ja The Supremesin tuotantoa.

The Shangri-Lasin Leader of the Pack olikin eräänlainen lähtökohta, kun hän sävelsi Mä en tarvi äitii -kappaletta.

Kappaleeseen piti kuitenkin saada särmää. Kuula päätti sanoittaessaan leikkiä popmusiikin sukupuolirooleilla.

”Ajatukseni oli kääntää perinteinen asetelma ylösalaisin. Usein popkappaleissa mies on renttumainen ja itsekäs tai sitten vahva ja voimakas, se auringonlaskuun ratsastava hahmo. Kirjoitin tekstin, jossa nainen on renttumainen ja voimakas, mutta mies puolestaan huolehtiva, isällinen tai äidillinen”, Kuula kuvailee.

”Siitä tekstin naisesta tuli lopulta räyhäkkä. Biisi on tarkoituksella sarjakuvamainen ja yksinkertainen”, hän sanoo.

Marittan kuvasi Tomi Palsa.

Täydelliseksi Motown-pastissiksi kappaleen teki Kuulan Valo ota vastaan -albumia sovittanut ja tuottanut Heikki Tikka.

Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeen rumpalina tunnettu Tikka muistelee kuulleensa Mä en tarvi äitii –kappaleen ensimmäisen kerran Kuulan keikalla.

”Se sovitus ei ollut minusta silloin vielä ihan valmis. Minulla on sellainen muistikuva, että [Narttu-yhtyeen basisti] Mats Huldén olisi myös kuullut kappaleen ja olisimme jutelleet siitä keskenämme. En ole nyt ihan varma, mutta muistelisin Matsin sanoneen, että kappaleesta kannattaisi tehdä suoraviivainen versio. Hän ei siis muuten osallistunut levyntekoon, heitti vain tuollaisen idean”, Tikka kertaa.

”Matsin heitosta tuli mieleen sellainen positiivinen pölkkypäisyys, että kappaleen voisi tehdä pikkuisen huumoripohjalta, tavallaan pilke silmäkulmassa.”

Tikka oli hiljattain hankkinut Atari-tietokoneen ja Master Tracks Pro -sekvensseriohjelman. Niillä hän alkoi rakentaa Mä en tarvi äitii -kappaleen sovitusta.

”Kappaleessa on oikeita rumpuja, bassoa, stemmalaulua ja soittamaani kitaraa. Jouset, koskettimet, kulkuset, putkikellot ja patarummut on tehty kaikki sekvensserillä”, Tikka listaa.

”Se jyskyttävä rumpukomppihan on pöllitty The Spencer Davies Groupin Keep on Runningista”, hän hymähtää.

Tomi Palsa kuvasi Heikki Tikan Kerkko Koskinen Kollektiivin keikalla kesän 2013 Ruisrockissa.

Albumia seurasi pettymys

Kun Mä en tarvi äitii julkaistiin singlenä, kappaleesta tuli radiohitti. Kuula ei siitä hämmentynyt, vaikka se oli hänen uransa ensimmäinen.

”Ajattelutapani oli sellainen, että vain paiskin kappaleita huolettomasti menemään enkä pohtinut tuollaisia. Radiosoittoa on vasta nyt jälkikäteen arvostanut eri tavalla, koska onhan se tärkeää, että ihmiset kuulevat kappaletta ja saavat tietää artistista.”

Tikka alkoi puolestaan elätellä toiveita, että radiosoitto herättäisi kiinnostusta myös Valo ota vastaan -albumia kohtaan.

”Mä en tarvi äitii oli hetken aikaa Ylen radiokanavien soitetuin kappale, mutta se siinä on mielenkiintoista, että se ei millään tavalla edesauttanut levymyyntiä. Se on minusta todiste siitä, että radiokanavien soittolistoilla ei ole hirveästi merkitystä”, Tikka sanoo.

”Mehän kuvittelimme, että nyt kaikki lähtee tästä radiosoiton myötä, mutta eihän siitä mikään sitten lähtenyt”, hän toteaa.

Eikä siinä kaikki.

Tikka koki epäonnistuneensa Valo ota vastaan -albumin tuottajana.

”Kun se albumi ilmestyi, ajattelin, että se on aivan paska. Olin täysin pettynyt itseeni ja kaikkiin muihinkin. Aina ne omat odotukset ja haaveet ovat isompia kuin mitä se varsinainen lopputulos sitten on”, hän sanoo.

Mä en tarvi äitii ilmestyi Valo ota vastaan -albumilla.

Nyt vuosia myöhemmin hän kuitenkin suhtautuu albumiin toisella tavalla.

”Nythän se kuulostaa hauskalta. Sillä on paljon vahvoja biisejä. Kai minua aikoinaan häiritsi levyn soundi ja tuotannon kälyisyys. Silloin olisin halunnut levyn olevan tuotannoltaan ammattimaisempi enkä lainkaan tajunnut, että sehän kuulostaa vain sympaattisen inhimilliseltä.”

Tikan mukaan luovaa työtä seuraa usein tyhjyyden tunne, joka saattaa kääntyä pettymykseksi. Valo ota vastaan -albumi ei ole Tikan pitkällä uralla ainoa kerta, kun hän löytää itsensä elämäntilanteesta, jossa on antanut kaikkensa niin hyvässä kuin pahassakin.

”Levyn vuoksi tekee älyttömästi töitä. Kun se ilmestyy, siitä voi olla arviot Nuorgamissa, Rumbassa ja Soundissa, mutta tuo kaikki on viikossa ohi. Seuraavalla viikolla ilmestyy taas uudet levyt. Se voi olla masentava kokemus”, hän kuvailee.

Tikka on kuitenkin tiedostanut, että lannistavien tuntemusten kanssa on vain opittava elämään.

”Senhän takia näitä levyjä tehdään, että on pakko olla jotain tekemistä. Musiikki on niin tärkeää, että tulisi hulluksi, jos sitä ei tekisi. On vain pakko toteuttaa itseään, koska ei ole mitään muita vaihtoehtoja.”

Kuulalla itsellään ei ole erityistä suhdetta Mä en tarvi äitii -kappaleeseen, vaikka se on toistaiseksi hänen tunnetuin laulunsa.

”Aikoinaan ajattelin hyvän popkappaleen olevan sellainen, että se jää mieleen, jos sen kuulee vaikka taksissa. En minä Mä en tarvi äitii -kappaletta nyt miljoonaa kertaa kuuntelisi, koska se on niin yksinkertainen. Toisaalta popkappalehan se on, sellaisena se toimii”, hän sanoo.

Maritta Kuula kuului myös viisi albumia tehneeseen 500 kg lihaa -yhtyeeseen.

Maritta Kuula

Julkaisi soolodebyyttinsä vuonna 1992. Kuula on tehnyt yhteensä viisi sooloalbumia, seuraava ilmestyy todennäköisesti ensi keväänä.

Millainen ihminen olit vuonna 1996? ”Olen 5- tai 6-vuotiaasta asti ollut samanlainen ihminen. Tietysti sitä jollain tavalla muuttuu, mutta ydin pysyy samana. Vasta pari päivää sitten mietin, että maailmakin on muuttunut vain näennäisesti. Yhä täällä ollaan tietyissä asioissa erittäin vanhoillisia, vaikka aika menee eteenpäin.”

Millaista musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Olen aina kuunnellut musiikkia laidasta laitaan.”

Heikki Tikka

Soitti 1980-luvulla rumpuja Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeessä. Sen jälkeen soittanut muun muassa Hearthillissä sekä työskennellyt niin studiomuusikkona, tuottajana kuin sovittajanakin. Tikka on mukana Maritta Kuulan tulevalla albumilla.

Millainen ihminen olit vuonna 1996? ”Epävarma, koska Valo ota vastaan oli ensimmäinen tuottamani albumi.”

Millaista musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Jos tekisin itselleni säännön, että ostaisin musaa vain yhdeltä vuodelta, se olisi vuosi 1972 tai 1973. Niinä vuosina on tehty prosentuaalisesti eniten hyvää musiikkia. 1960-luvun loppu oli vielä niin naiivia aikaa, mutta 1970-luvun alussa rhythm and bluesista oli tullut psykedelian kautta oikeasti kiinnostavaa eikä vain sellaista hassua hömppää. Vaikka olen aina kuunnellut myös uutta musiikkia, siinä on aina yhteys tuohon aikakauteen.”

Kikkelis kokkelis.

– Kumpi dippi on susta parempaa? Se punertava vai valkoinen?

– Minusta ehkä se valkoinen, koska se punertava maistuu vähän joltain elintarvikeväriltä. Tai no, en tiiä. Toisaalta se on hyvä, että on niitä molempia, koska pidemmän päälle siitä valkosesta tulee mieleen kalapuikot.

– Niin, sit ku syö niitä molempia, niin ei pääse sillä tavalla kyllästymään kumpaankaan.

Kaljaa ja sipsejä

1. Beyoncé – Single Ladies (Put a Ring on It)
2. Noisettes – Don’t Upset The Rhythm (Go Baby Go)
3. Antti Tuisku – Juuret
4. The Human League – Don’t You Want Me
5. Metronomy – The Look
6. Dubstar – Not So Manic Now
7. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
8. The Smashing Pumpkins – 1979
9. Theme Park – Jamaica
10. Robert Palmer – Johnny And Mary
11. Bruce Springsteen – Dancing in the Dark
12. Madness – Our House
13. Kindness – Swingin Party
14. Friendly Fires – Paris (Aeroplane Remix)
15. EMF – Unbelievable
16. LL Cool J – Phenomenon
17. The Notorious B.I.G. – Hypnotize
18. Big Boi – Mama Told Me
19. Katy Perry – California Gurls
20. Sin With Sebastian – Shut Up (And Sleep With Me)

Kuuntele soittolista tästä.

Niks, naks, snap, crackle ja pop. Mitä näitä nyt on.

Niks ja naks on itsetarkoituksellisen ironisella otteella tehty albumi.

Muusikko Pasi Siitosen muuttuminen lipevästä r’n’b-laulajasta Stig Doggista heinänkorsi suupielessä kantria veivaavaksi Stigiksi on ollut yllättävimpiä takinkääntöjä kotimaisessa popmusiikissa pitkään aikaan.

Artistinimi ja musiikkityyli vaihtuivat vuonna 2011, kun Siitonen osallistui Laululeija-kappaleellaan Uuden musiikin kilpailuun päästäkseen Euroviisuihin.

Euroviisuedustajaa Siitosesta ei tuolloin tullut, mutta ainakin hän pystyi tekemään tiettäväksi Stig Doggin muodonmuutoksen Stigiksi. Omaa materiaalia julkaisevasta artistista Stig Dogg on muuttunut Siitosen käyttämäksi pseudonyymiksi, kun kotimaiselle räppilevylle on tarvittu miesvokalisti laulamaan kertosäkeitä.

Viimevuotinen Puumaa mä metsästän oli Siitosen debyyttialbumi Stiginä. Sillä hän pääasiallisesti versioi omia vanhoja kappaleitaan, mutta Niks ja naks pitää sisällään vain uutta materiaalia.

Totuttuun tapaan Siitosen kappaleissa on humoristinen pohjavire. Se on myös taakka, joka estää hänen musiikkiaan olemasta aidosti kiinnostavaa tai koskettavaa.

Mietitäänpä nyt. Jos artisti tietoisesti rakentaa uraansa ja imagoaan sen varaan, että hänen musiikkivideoitaan katsotaan YouTubesta etkoilla ja jatkoilla, koska niissä lauletaan pikkutuhmia, hän ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä musiikillisesta umpikujasta.

En tiedä, oliko artistinimen ja musiikkityylin vaihtaminen yritys ravistaa harteilta Stig Doggin mukanaan tuoma painolasti. Epäilen ettei ollut, sillä Siitonen luottaa yhä siihen, että pilke silmäkulmassa sävelletyt ja sanoitetut kappaleet vetoavat kuuntelijoihin.

Ulkokohtaisuus ja itsetarkoituksellisen ironinen ote eivät kuitenkaan tee Siitosesta 2000-luvun Jaakko Teppoa. Kappaleiden tekstit tarjoilevat kädenlämpöistä ihmissuhdedraamaa, mutta niiden kuvasto ei vain tunnu sopivan Siitosen suuhun. Albumia kuunnellessa tekisi mieli työntää suu kiinni läppärin kaiuttimiin ja huutaa: ”En usko yhtään mitään, mitä sä laulat!” Toisaalta ei ole varmaan tarkoituskaan, jos tämä kaikki on vain yhtä suurta vitsiä.

Albumin tarttuva, jopa herkkä nimiraita jää sen ainoaksi helmeksi. Heikoimpina hetkinä, kun levy flirttailee ysärihenkisen ja iskelmällisen tanssipopin kanssa, voisi luulla kuuntelevansa Tauskia.

En ole ammatinvalintapsykologi, mutta en olisi lainkaan pettynyt, jos Siitonen ajaisi viiksensä, ripustaisi lippiksen naulaan ja tekisi musiikkia seuraavaksi vaikkapa kokonaan uudella artistinimellä. Konsepti Stigistä iskelmällisenä kantriartistina tuntuu tyhjiin lypsetyltä jo tällä albumilla, vaikka taustavoimissa onkin Matti Mikkolan kaltaisia listahittejä tehneitä ammattilaisia.

46 Levyllä kuulee kaikuja niin kesähiteistä kuin 2000-luvun Suomi-iskelmästäkin, mutta albumimittaan venytettynä vitsi ei naurata.

Video ei ole enää saatavilla

Spekti, diktaattori, mies ja komee.

Spekti yrittää esiintyä kaupunkilaisempana vaihtoehtona Petri Nygårdille.

Aloitetaanpa kolmella tekstinäytteellä. Kaksi seuraavista lainauksista on Spektin Diktaattorimies-albumilta, yksi on kotini lähellä sijaitsevan yläkoulun poikien vessan seinältä. Arvaatko mikä?

1.”Sä oot homees
ja mä oon niin komee”

2.”Jee, sä taidat olla sokee,
josset sä nää et mä oon makee”

3.”Työttömän duunii on olla kade
ja intissäkin olit varmaan spade”

Kysymyksenasettelu on tarkoituksellisen harhaanjohtava.

Yksikään edellä listatuista tekstinäytteistä ei ole finninaamaisen teinipojan rustaama, ne ovat kaikki Spektin soolodebyytiltä. Ne kertovat olennaisimmin albumilta välittyvästä mielenmaisemasta. Mutta toisaalta mitä muutakaan olisi voinut odottaa mieheltä, jonka toistaiseksi tunnetuin kappale, Trilogian Nyytit (2005), kertoo… no, ainakaan se ei kerro folioon käärityistä kasviksista.

Musiikkivideoillaan, promokuvissaan ja levynsä kansilehdessä Spekti esittää univormuja käyttävää yksinvaltiasta. Roolihahmo jää vain visuaaliseksi tempuksi, sillä introa lukuun ottamatta sitä ei hyödynnetä levyn teksteissä. Se on pelkkä ulkokohtainen markkinointistrategia, jotta Spektissä ja hänen musiikissaan olisi jotain mieleenpainuvaa ja massasta erottuvaa.

Se on jonkinmoinen pettymys, sillä mieluummin sitä kuuntelisi riimejä kirjarovioista ja kivitystuomioista kuin tuhanteen kertaan kuultuja heittoja omasta ylivertaisesta kyvystä kestää alkoholia. Hahmona esimerkiksi junttimainen Petri Nygård on Spektin diktaattorilarppausta selkeästi mietitympi ja yksiulotteisuudestaan huolimatta myös viihdyttävämpi.

Musiikillisesti Diktaattorimies on tanssipoppiin kallellaan olevaa klubiräppiä. Ainoaksi valopilkuksi jää Heavyweight DJ’sin tuottama Vinkkii DJ:lle, mutta kappale kompastuu siihen, että se on tekstillisesti päivitys Petri Nygårdin Vitun suomirokki -hitistä (2000). Muovisine syntikkasoundeineen valtaosa albumista kuulostaa makuuhuonetuottajien ensimmäisiltä klubiräppikokeiluilta, vaikka levyllä on mukana radiohittejä tehneitä ammattilaisia, kuten esimerkiksi MGI.

Luonnollisesti Diktaattorimies olisi helppo ohittaa kömpelönä vitsinä, mutta tahattomasti se tiivistää jotain olennaista Suomesta vuonna 2013.

Aikuinen mies esittää hirmuvaltiasta ja poseeraa kameralle kunniamerkkien täyttämässä univormussa. Hänen musiikkivideoillaan esiintyy juorulehdistä tuttuja tv-juontajia ja urheilijoita. Makeisvalmistaja palkkaa hänet mannekiinikseen kiertämään Suomen suurimpia kauppakeskuksia, koska haluaa maistattaa lapsille uutuusmakujaan. Pikkulapset jauhavat karkkeja, mies esittää heille alkoholinkäytön ylistyslauluksi kirjoitettua radiohittiään.

Tuo ei ole fiktiota, tuo on täyttä totta.

20 Spekti voisi toimia YouTube-hahmona, sillä Diktaattorimiehen perusteella hänestä ei ole albumeita julkaisevaksi artistiksi. Levy on musiikillisesti iloton ja luotaantyöntävän lapsellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Kaljaa ja sotkua, hyi kamala.

”Radiokanavan musiikkipäällikkö, tuu ikkunaan, täällä huutaa Gasellit!”

Maarit Lallin ohjaama Kohta 18 -elokuva (2012) kertoo aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevasta poikaporukasta. Vanhemmat käyvät hermoille, mutta toisaalta ilman heitäkään ei voisi elää. Omasta elämästä pitäisi ottaa vastuu, eikä kukaan ole kertomassa, kuinka se tehdään.

Helsinkiläiskokoonpano Gasellien Aina-albumi on omalla tavallaan räppiä Kohta 18 -elokuvan kohderyhmälle, sillä levyä leimaa keskenkasvuisuus. Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä hyvähän se on, että räppärit käsittelevät aiheita, joihin heillä on kosketuspintaa. He sivuavat riimeissään aikuistumista, he myös viittaavat satunnaisesti vanhemmiltaan saamiinsa elämänohjeisiin.

Aina-albumi on poppiräppiä ilmaisun myönteisessä merkityksessä. Kuka tahansa osaa tehdä kertosäkeitä, joissa toistellaan kappaleen nimeä tai yhtä riviä mantranomaisesti, mutta monet Gasellien levyn kertosäkeistä jäävät pyörimään päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Vaikka musiikilliset yhtäläisyydet jäävätkin vähäisiksi, kertosäekeskeisyytensä vuoksi Gasellit on niputettavissa samaan sarjaan esimerkiksi Cheekin, Tuomas Kauhasen ja Rähinä Recordsin artistien kanssa.

Gasellien levyllä ei kuitenkaan kuule hittihakuisten kotimaisten räppilevyjen vakiovierailijoita. Esimerkiksi Rähinän artistit ovat jo useasti pyyhkineet pölyt Jimi Constantinen päältä ja tuoneet hänet studioon laulamaan kertosäkeitä, mutta Gasellien levyllä vierailee Hopeajärvi-yhtyeen Teemu Tanner. Holiday Inn -raidalla hän käyttää artistinimeä Tohtori Käärme.

Voidaan siis sanoa, että Gasellit seisoo toinen jalka niin sanotussa undergroundissa, toinen jalka listahittejä pyörittävän radiokanavan musiikkipäällikön oven välissä. Se on myös Aina-albumin vahvuus ja heikkous.

Kertosäkeet ovat tarttuvia, riimeissä on hyväntuulista itseironiaa. Poissa ovat debyyttilevyllä välähdelleet misogynia ja luotaantyöntävä uho. Mutta tuon kaiken vastapainoksi albumille mahtuu infantiilia Justimusfilms-räppiä. Esimerkiksi sinkkuna julkaistu 2006 sekä erityisesti Millennium ovat itsetarkoituksellisessa humoristisuudessaan kappaleita, jotka kestävät hädin tuskin yhtä kuuntelukertaa.

Se on harmillista, sillä albumin avaava kappalekolmikko (Jäniksen vuosi, Teinijäte, Susilapsi) on täyskäsi, josta Rähinä Recordsin toimistossa nähdään vain päiväunia.

Gasellien räppäreiden riimit ovat läpi levyn yksinkertaisia ja toteavia, eikä niiden sisältöä tarvitse tavata Wikipedian avulla, mutta ehkä se ei olekaan tärkeintä, mitä Aina-albumille on nauhoitettu. Ehkä merkityksellisempää on, mitä tapahtuu albumin soidessa, kun on 17-vuotias, kotibileissä ja kädessään luokkakaverin isoveljen diilaama Koff-tölkki.

73 Aina-albumi on tarttuvaa poppiräppiä, mutta hetkittäin yhdentekevää huumorimusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Majical Cloudz: etsi kuvasta kaksi kirjoitusvirhettä.

Kanadalaisduo Majical Cloudz saapuu Suomeen nyt ensimmäistä kertaa. Elektroniseen musiikkiin kallellaan olevaa hissuttelupoppia tekevä kaksikko julkaisi viimeisimmän albuminsa, Impersonatorin, viime keväänä. Kokoonpanon laulaja Devon Welsh vastaili Nuorgamin kysymyksiin. Ei Majical Cloudzia kuunnellessa arvaisi, että hän on aikoinaan intoillut Daruden musiikista.

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”En ole koskaan tehnyt tietoista päätöstä, että ryhtyisin muusikoksi. Olin 14-vuotias, kun lähdin mukaan kavereideni punkbändiin, koska he tarvitsivat laulajan. Pian sen jälkeen yhtyeen kitaristi ja minä ryhdyimme tekemään yhdessä samplepohjaisia kappaleita. Kappaleet olivat tavallaan pelkkiä vitsejä. Poltimme niitä cd-levyille, joita sitten myimme lukiokavereillemme.”

Olet puhunut antamissasi haastatteluissa Radiohead-faniudestasi.

”17-vuotiaana minä rakastuin Radioheadin musiikkiin, koska bändillä oli musiikissaan elementtejä, joita en ollut osannut ajatellakaan. En ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut niin melodista musiikkia. Radiohead muutti käsitystäni musiikista.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”En oikeastaan miellä itseäni muusikoksi, mutta jos en olisi näin usein kiertueella ja tekisi uusia kappaleita, niin olisin ihan mielelläni töissä kirjakaupassa. Olen itse asiassa aikoinaan ollutkin, sillä tykkään kirjoista ja kirjakaupoissa hengailemisesta. Voi olla, että vielä joskus palaankin kirjakauppaan töihin.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisin halunnut nähdä Elliott Smithin livenä, mutta olin siihen liian nuori. Innostuin Smithin musiikista vasta hänen kuolemansa jälkeen joskus vuonna 2007. Ystäväni Dylan ennätti kuitenkin nähdä Smithin livenä. Hänen mukaansa Smith oli upea, kuten olen aina kuvitellutkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Nolointa on, ettei minulla ole fyysistä levykokoelmaa. Musiikki on vain niin kätevää digitaalisessa muodossa.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”En voi laittaa kappaleitani tuollaiseen järjestykseen. Siksi pitää vastata, että olen ylpein siitä kappaleesta, jonka kirjoitan seuraavaksi.”

Isäsi Kenneth on näytellyt muun muassa Twin Peaksissa (Windom Earle), äitisi on puolestaan kuvataiteilija. Millä tavalla taiteilijaperheessä kasvaminen on vaikuttanut sinuun?

”Isäni näyttelijänura on saanut minut suhtautumaan esiintymiseen vakavasti. Olen miettinyt paljon esiintymiseen liittyviä juttuja, enkä pidä mahdollisuutta olla yleisön edessä millään tavalla itsestäänselvyytenä. Myös äitini ura on vaikuttanut minuun suuresti. Luulen, että hän on tietyllä tavalla vaikuttanut siihen ajattelutapaan, joka kuuluu Majical Cloudzin musiikissa.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levyllänne?

”En haluaisi levyllemme ketään muita kuin minut ja [Majical Cloudzin tuottajan] Matthew’n, koska emme halua kolmatta osapuolta mukaan luomisprosessiin. Vaikka joku meidän idoleistamme ilmaisisi kiinnostuksensa yhteistyöhön, niin meidän pitäisi vastata kieltävästi.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Tunnen sitä hyvin heikosti. Kun minä ja kaverini teimme elektronista musiikkia lukioaikoina, me kuuntelimme paljon Darudea. En tiedä, mitä siellä Suomessa ajatellaan Darudesta, mutta Kanadassa sen kuunteleminen ei todellakaan ollut coolia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Mutual Benefitin Advanced Falconry. Tunnen sen tehneen tyypin, hän on todella mukava.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Luen ja kirjoitan runoja niin paljon kuin vain pystyn. Siksi minua inspiroivat kolme runoilijaa: John Berryman, Anne Sexton ja Allen Ginsberg.”

Majical Cloudz esiintyy Helsingissä Kuudennella linjalla torstaina 24. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Moderat, eivät Aholaidan asiakkaita.

Superkokoonpanoksikin kutsuttu Moderat tarjoaa kakkosalbumillaan elokuvallista ja sisäsiistiä elektronista musiikkia. Kahdeksan kuvaa Suomesta kertovat, millaisissa mielenmaisemissa Moderat levyllään liikkuu.

76 Modeselektorin ja Apparatin yhteistyö jää hetkittäin kliiniseksi H&M-elektroksi, mutta esimerkiksi Bad Kingdom ja Versions ovat toimivaa elektronista poppia. Kokonaisuutena albumi sopii trendikkääksi äänimatoksi esimerkiksi illanistujaisiin, joissa haluaa vaikuttaa aikaansa seuraavalta ja ennakkoluulottomalta. Pidä siis varasi, jos olet tilassa, jossa viittäkymmentä lähestyvä pukumies laittaa Moderatin soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

A man in a boat.

Kakkosalbumillaan Muuan mies kuulostaa elinvoimaiselta ja uudestisyntyneeltä.

Kun yhtye, joka on aina ennen kuulostanut valjulta, julkaiseekin yhtäkkiä vaikuttavan albumin, se ilahduttaa valtavasti. Se toimii muistutuksena, että myös mauttomien ja hajuttomien yhtyeiden levyille pitäisi antaa mahdollisuus. Niidenkään kohdalla ei pidä missään tapauksessa käpertyä omiin ennakkoluuloihinsa.

Muuan miehen Mä olen iloinen on nimenomaan albumi, joka yllättää. En ole varmaankaan ainoa, jolle ei jäänyt yhtyeen Tyhjyydestä tullaan -debyytistä (2009) juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Tuolloin Muuan mies näyttäytyi naivistisena ja keskinkertaisena folkyhtyeenä. Eikä yhtyeen keulakuvan, Ismo Puhakan, persoonallinen – siis rajallinen – lauluääni suinkaan houkutellut tekemään kokoonpanoon lähempää tuttavuutta.

Mutta nyt kaikki on toisin. Mä olen iloinen on yksi kuluvan vuoden ilahduttavimpia ja omalaatuisimpia kotimaisia albumeja. Jo Muuan miehen keikka viime kesänä Ilmiö-festivaalilla Turussa antoi ymmärtää, että yhtye on julkaisemassa jotain kiinnostavaa. Minä en nähnyt esiintymisestä kuin vilauksen, mutta jo tuo pelkkä silmänräpäys muodostui festivaalin mieleenpainuvimmaksi musiikilliseksi yllätykseksi ja loi odotuksia Mä olen iloinen -levyä kohtaan.

Muuan mies on yhä naivistinen, mutta keskinkertaisuus on siitä kaukana. Jos Love Records olisi olemassa nyt vuonna 2013, Mä olen iloinen olisi levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Love Records -mielleyhtymiä ei suinkaan vähennä tosiasia, että hetkittäin Puhakka kuulostaa hämmentävästi Pekka Strengiltä.

Ennakkoluulottomasti yhtye sekoittaa kitarapoppia, iskelmää, Jamaika-rytmejä, puhelaulua, lastenloruja sekä niin paljon toistaiseksi tuntemattomia ainesosia, että albumi ihastuttaa jo ensikuulemalta. Jo avausraita Tuulikin tarttuva, iskelmällinen kitarapop riisuu aseista. Levyn mieleenpainuvin kappale, Prinssi Rohkea avautuu, tuo tarkkanäköisyydessään mieleen Riston tuotannon onnistuneimmat hetket, mutta kuulostaa samanaikaisesti leikkisämmältä ja vapautuneemmalta kuin Risto Ylihärsilän tekemiset moneen vuoteen.

Leikkisä-adjektiivi lieneekin osuvin ilmaus kuvailla Muuan miehen musiikkia. Muuan miestä on ilo kuunnella.

85 Muuan mies on tehnyt ilahduttavan omalaatuisen albumin. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa neljää vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Gettomasa, maukkaiden juttujen parissa.

Freestyle-taidoillaan rapin SM-kisat viime vuonna voittanut Gettomasa tekee nyt debyyttilevyään.

Kuka, mistä?

Gettomasa, Jyväskylästä.

Julkaisut?

Vaatekaappi-EP (2012)

Todennäköisimmin Gettomasa…

…kuvailee siistejä juttuja sanomalla niitä ”maukkaiksi”.

Epätodennäköisimmin Gettomasa…

…duetoi Jari Sillanpään kanssa.

Levyhyllyssä Gettomasa sijoittuu…

…vuosituhannen vaihteessa julkaistujen kotimaisten räppilevyjen pinoon.

Miksi Gettomasa on hyvä?

Gettomasan tulevaa levyä ennakoiva Hiljaa hyvä tulee -kappale on yksinkertaisesti kova biisi. Toivottavasti Gettomasan todennäköisesti loppuvuodesta ilmestyvä albumi sisältää myös muita samalle tasolle yltäviä kappaleita.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla?

”1990-lukua, rujoa, uskottavaa.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Nasin Illmaticia. Nas vuonna 1994 on kaikkien aikojen kovin räppäri. Biititkin ovat levyllä täydellisyyttä, eikä yhtäkään biisiä voi nostaa yli muiden.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on viimeisin todella hyvä uusi kappale, jonka olet kuullut?

”Big K.R.I.T.:stä tykkään tosi paljon. Only One -kappaleessa on erittäin toimiva tausta, kun ajattelee millaista räppiä noin muuten tänä päivänä tehdään. Kappaleessa on myös sitä eteläsoundia, josta mä tykkään.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?

”DJ Kridlokkin UG Solon. Se on loistava levy. Ne taustat on se juttu. UG Solo on ollut paras julkaisu mitä tässä niin sanotussa suomalaisessa Memphis-meiningissä on tullut vastaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen artistin haluaisit vierailevan levylläsi?

”Redmanin, koska olisi maukasta tavata se äijä ja päästä sen kanssa studioon.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä?

”2Pacin, Eazy-E:n, Big L:n, Biggien ja kaikki muut tuollaiset äijät. Nyt just tuntuu, että Biggie olisi noista varmaan siistein. Hieno mies ja hieno meininki.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Mulla on joku Flowboys Famin levy, jota en ole kuunnellut kertaakaan. Ostin sen joltain äijältä Pipefestissä viidellä eurolla, kun se tuli kyselemään, tykkäänkö aidosta räpistä. Ei tehnyt mieli laittaa levyä soittimeen, kun sitten jossain vaiheessa katselin niitä kansia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Kun koripallo menee sukkana sisään.”

Mitä pidät Eppu Normaalista?

”Niillähän oli siinä uran alussa sellaista punk-meininkiä ja vallankumouksellisuutta? Siitä mä tykkään. Mutta sitten se myöhempi itkuvirsimeno on ihan pelkkää nössöpaskaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kymmenen syytä rakastaa Ihanasti sanottu-kappaletta.

”Elämä on pitkä puutelista
se silloin tällöin täyttyy suudelmista
elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu”

#1 Kappale on osa Leevi and the Leavingsin loputonta ”Suomalainen mies on viinaan menevä, mutta silti niin ihastuttava ja rakastettava hölmö” -sarjaa, mutta mitä väliä? Kappale kuuluu sarjan parhaimmistoon.

#2 Bulebule-albumilla (2000) – ja ylipäänsä 2000-luvulla – Gösta Sundqvistin sävellys- ja sanoituskynä oli tylsimmillään. Ihanasti sanottu -kappale on kuitenkin perusteltu syy kuunnella toisinaan myös Bulebulea.

#3 Kappaleen teksti on rakennettu nerokkaasti. Aluksi minäkertoja vaikuttaa kaltoinkohdellulta ja väärinymmärretyltä hahmolta, kunnes Gösta paljastaa hänen todellisen luonteensa ennen kappaleen puoliväliä: ”Sä keneen luottanut oot, kun oon kateissa ollut kerran viikon verran.”

#4 Kappaleen teksti tarjoaa samaistumispintaa. Jos sinulla on joskus ollut ihmissuhde, tiedät mistä Gösta laulaa.

#5 Kappaleen tydytydy-tydytydyä toistava taustakuoro on vain niin ihana yksityiskohta.

#6 Gösta on sen luokan nero, että hän saa ”elämä on elämää varten annettu” -lausahduksen kaltaisen mattinykäsmäisen toteamuksen kuulostamaan mitä suurimmalta viisaudelta. Niinhän se on, Gösta, niinhän se on.

#7 Mitä muita kotimaisia, aidosti koskettavia anteeksipyynnöiksi kirjoitettuja poplauluja tiedät? (Tekstissä huomionarvoista on, ettei Gösta laula suoraan pahoillaan olemisesta tai anteeksipyynnöistä.)

#8 Gösta on sen luokan nero, että tekstissä mitä laiskimmatkin riimit ovat mahtavuutta. Lahjattomien käsissä ne voisivat suistaa kappaleita b-luokan iskelmällisyyteen.

#9 En tiedä, onko kukaan dj koskaan soittanut Ihanasti sanottu -kappaletta niin sanotussa indiediscossa, mutta kappaleen alkaessa tekisi mieli juosta kädet pystyssä tanssilattialle.

#10 Ihanasti sanottu on kaikin puolin keskimääräinen Leevi and the Leavings -kappale. Jos jollekulle pitäisi havainnollistaa nopeasti, mistä yhtyeessä on kysymys, se onnistuisi tämän kappaleen avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Gösta Sundqvist maalasi kuvan maailmanlopusta.

”En tiedä mitä teen
jos maapallo nukkuu kuin unta Ruususen
en tiedä mihin meen
jos maapallo hukkuu paskakerrokseen”

Minä rakastan Leevi and the Leavingsin Paskaa lapsille -kappaletta. Ei siis ole mikään yllätys, että tätä Nuorgamin juttusarjaa koostettaessa nostin sen yhtyeen kaikkien aikojen parhaimmaksi kappaleeksi. Luultavasti minä nimeäisin sen myös kaikkien aikojen parhaimmaksi kotimaiseksi popkappaleeksi, jos sellaisen mahdottoman paremmuusjärjestykselle perustuvan listauksen joutuisin joskus laatimaan.

Paskaa lapsille pureutuu Leevi and the Leavingsin tuotannossa usein toistuviin teemoihin: kulutuskritiikkiin ja havaintoon ihmiskunnan lyhytnäköisyydestä.

Toisinajattelijan päiväkirjasta -teoksessaan (1979) ympäristöfilosofi Pentti Linkola vertaa ihmiskuntaa rottakantaan. Hänen mukaansa ylitiheä rottakanta on saatu koeolosuhteissa väkivaltaisen anarkian tilaan, vaikka sillä olisikin ruokaa riittävästi. Linkolan mielestä väestönkasvu vie ihmiskuntaa kohti samankaltaista eläinkokeissa todistettua mielettömyyttä.
Kun ihmiset oppivat jo päiväkodeissa, että heidän on kilpailtava toisiaan vastaan, he alkavat alitajuisesti pitää lähimmäisiään vihollisinaan. ”Kaikki merkit viittaavat siihen, että kaikkien sodasta kaikkia vastaan tulee ihmiskunnassa paljon pitkällisempi ja tuskallisempi prosessi kuin eläinkantojen yleensä nopeissa ja dramaattisissa romahduksissa on laita”, Linkola kirjoittaa. Kuunnellaanpa mitä Gösta Sundqvist laulaa:

”Miten röyhkeän pyöhkeä on ollut ihmiskunta
ja minkä siitä palkakseen saa
tuhoon tuomista huomista painajaisunta
ja jäljellä vain poltettu maa”

Paskaa lapsille on puhuttelevuudessaan ja herkistävässä kauneudessaan täydellinen popkappale. Se kertoo minulle niistä asioista, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä.

Se on tavallaan ilkikurista, että kappaleen kaltainen kriittinen puheenvuoro on julkaistu Menestyksen salaisuus -nimisen kokoelmalevyn (1992) bonusraitana.

Video ei ole enää saatavilla

Sliipattu Motown-soul voi tarjota pakopaikan todellisuudesta.

”Kun on seikkailumieltä ja haisee hieltä
vaikka kotona vain lusiikin
niin vailla paineita, puhdistusaineita
voi löytää Motown-musiikin”

Yhdysvaltalaisen Benh Zeitlinin ohjaama Beasts of the Southern Wild -elokuva (2012) kertoo koskettavasti Hushpuppy-nimisestä tytöstä.

Hän asuu isänsä kanssa Bathtubiksi kutsutussa hökkelikylässä, joka joutuu myrskyn aiheuttaman vedenpaisumuksen valtaan. Hushpuppy ei siitä kuitenkaan välitä, koska hän elää puoliksi omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Hushpuppyn on yksinkertaisesti pakko paeta ympäröivää arkitodellisuutta, sillä hänellä ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin vain löytää omat keinonsa selviytyä tulvan peittämässä maailmassa, jossa hän ei voi luottaa omaan isäänsäkään. Isä käyttäytyy arvaamattomasti ja saattaa kadota omille teilleen milloin tahansa.

Kuten Beasts of the Southern Wild, myös Leevi and the Leavingsin Matkalla Motowniin -kappale käsittelee todellisuuspakoa. Leikkisyydestään huolimatta se kertoo lohduttoman tarinan. Laulun minäkertoja on lapsi, joka seuraa sivusta äitinsä eriskummallista käytöstä.

”Voi kakun koristeeksi saippuaa vuolla
ja ruokamyrkytykseen kaikki kuolla
kun jälkiruuaksi saa lautaset nuolla
niin päästään tiskeistä”

Minäkertoja elää keskellä sekamelskaa ja kestää äitiään, joka ei suostu edes poistumaan kotoaan. Göstamaiseen tapaan lohtua ja yllättävän pakotien perheelle tarjoaa Motown-musiikki. Se on yllättävä pakotie siksi, että mikä olisikaan kauempana maailmasta, jossa tumpataan tupakat tiskipöytään ja tasapainotellaan pakkohoidon rajalla kuin huolellisesti tuotettu ja sliipattu Motown-soul?

Leevi and the Leavings -klassikoksi Matkalla Motowniin -kappaleen nostaa Gösta Sundqvistin usein käyttämä, mutta yhtyeen tuotannossa aina yhtä toimiva ratkaisu: ensikuulemalta mitä ihanin kappale kantaa sisällään mitä suurinta surua.
Minulle itselleni alun perin Käärmenäyttely-albumilla (1996) julkaistu Matkalla Motowniin on Leevi and the Leavingsin hienoimpia kappaleita tekstinsä ansiosta.

Olisin valmis ottamaan universumin valtiailta vyötärölleni 30 kiloa ylipainoa ja valikoiman sydän- sekä verisuonisairauksia, jos sen seurauksena osaisin joskus kirjoittaa jotain niin sointuvaa ja koskettavaa kuin Matkalla Motowniin -kappaleen sanoitus.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvateksti.

André 3000 kirjoitti tarinan sydänsuruista, mutta lisäsi siihen hölmöjä hokemia.

”Give me some sugar, I am your neighbor!
Ah, here we go!
Shake it, sh-shake it
Shake it like a Polaroid picture”

OutKastin André 3000 on onnistunut siinä, missä vain harvat onnistuvat. Hän on onnistunut tekemään täydellisen popkappaleen.

Hey Ya! julkaistiin alun perin OutKastin kaksiosaisella Speakerboxxx/The Love Below -albumilla (2003). Speakerboxxx on kokoonpanon toisen mc:n, Big Boin, hengentuote, mutta The Love Below puolestaan André 3000:n leikkikenttä.

Hey Ya! on täydellinen popkappale äärimmäisen tarttuvuutensa ansiosta. Kappale kuulostaa siltä kuin stereoista valuisi samanaikaisesti siirappia, purukumia ja hattaraa.

”If what they say is ’Nothing is forever’
Then what makes – then what makes
Love the exception?”

Päällisin puolin Hey Ya! kuulostaa harmittomalta ja hyväntahtoisen hölmöltä, mutta siinä on myös syvyyttä. Kappaleen teksti on rehellisen lohduton kuvaus tilanteesta, jossa kertoja ei tiedä, päättyykö hänen parisuhteensa väistämättömään välirikkoon.

”Thank God for mom and dad
For sticking through together
Cause we don’t know how”

Speakerboxxx/The Love Below -levyn jälkeen OutKast on julkaissut vain Idlewild-albumin (2006), mutta Hey Ya!:n kaltaista neroutta se ei sisältänyt.

OutKastin vuosien mittaiseksi venyneen tauon aikana Big Boi on tehnyt soolomateriaalia, mutta André 3000 on ollut vaiti satunnaisia vierailujaan lukuunottamatta.

Luultavasti hän vain istuu kotonaan ja hämmästelee yhä, että onnistui vuonna 2003 tekemään täydellisen popkappaleen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

OutKastilta äänestettiin myös kappaleita Bowtie ja The Way You Move. Kupongeissa mainittiin myös Big Boin Shutterbug.

Rick Rubin tuottajana + Jay-Z mikrofonissa = hiphop-klassikko.

”If you’re having girl problems I feel bad for you, son
I’ve got 99 problems but a bitch ain’t one”

Nuo Jay-Z:n 99 Problems-kappaleen mieleenpainuvimmat rivit eivät ole hänen itsensä kirjoittamia. Hän on lainannut ne Ice-T:n yli kymmenen vuotta aikaisemmin tekemästä kappaleesta, joka on nimeltään – yllätys, yllätys – myös 99 Problems.

Jay-Z:n ja Ice-T:n kappaleiden kertosäkeet ovat siis tekstillisesti identtiset, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Jay-Z:n 99 Problems on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuin oppikirjaesimerkki siitä, mitä on hiphop.

”I’m like fuck critics, you can kiss my whole asshole
If you don’t like my lyrics, you can press fast forward”

Jay-Z:n 99 Problems on kappaleena niin riisuttu ja iskevä, että sitä kuunnellessa on mahdotonta pysytellä aloillaan. Jos ei lähde kaduille polttamaan autoja, niin ainakin kädet alkavat huomaamattomasti rummuttaa sen tahdissa.

Se on Rick Rubinin – siis sen videolla esiintyvän moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän partaukon – tuotannon ansiota. On samplet esimerkiksi Billy Squierin The Big Beatista (1980), Mountainin Long Redistä (1972) ja Wilson Pickettin Get Me Back On Time, Engine No.9:sta (1970).

Mutta se noista yksityiskohdista. 99 Problemsia ei pidä teoretisoida ja purkaa sanoiksi. Jay-Z ja Rick Rubin tekivät vuonna 2004 ajattoman hiphop-klassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jay-Z:ltä äänestettiin myös kappaletta Izzo (H.O.V.A.) sekä Kanye West -duettoa Ni**as in Paris ja Alicia Keys -duettoa Empire State of Mind.

Mitä sieltä lattialta löytyy?

Lontoolaisyhtye Factory Floorin musiikki on minimalistista, post-punkista vaikutteita ottanutta elektroa. Syksyllä kokoonpano julkaisee odotetun debyyttialbuminsa DFA Recordsin kautta.

Nuorgam jutteli Skypessä yhtyeen jäsenten, Gabriel Gurnseyn, Dominic Butlerin ja Nik Colkin, kanssa. Keskustelussa kävi ilmi, että yhtye olisi halunnut nähdä Flow-festivaalilla kokeellista elektronista musiikkia tekevän Mika Vainion.

Minkä musiikkivideon muistatte parhaiten lapsuudestanne?

Gabriel: ”Michael Jacksonin Leave Me Alonen. Se nahkatakkiin pukeutunut, moottoripyörää ajava jänis on jäänyt mieleen. Se video tuntui aikoinaan todella coolilta.”

Dominic: ”Lionel Richien Dancing On The Ceiling oli minusta hämmästyttävä. Minä jopa ostin sen sinkun pelkän videon takia.”

Nik: ”Minä näin teini-ikäisenä Talking Headsin Once In A Lifetimen videon, joka teki silloin suuren vaikutuksen. Lapsuudestani en osaa kuitenkaan mainita mitään yksittäistä videota. Se pitää kuitenkin sanoa, että minua kyllä harmittaa, ettei MTV ole samanlainen kuin ennen. Onhan meillä tietysti YouTube, mutta ei se ole sama asia. Aikoinaan osa MTV:n viehätystä oli, että saattoi nähdä videon, jota ei osannut odottaakaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Gabriel: ”Tämä on vaikea kysymys. En minä tiedä, tiedättekö te muut? Luultavasti se on My Bloody Valentinea.”

Dominic: ”Katselen juuri levyhyllyäni…”

Nik: ”Kai se on jokin The Velvet Undergroundin kappale.”

Dominic: ”Hei nyt tiedän. Luultavasti olen kuunnellut eniten The Trashmenin Surfing Birdiä.”

Gabriel: ”Ai mikäs biisi se oikein on?”

Dominic: ”Älä nyt, kyllä sinä sen tiedät.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levyllänne?

Gabriel: ”Michael Jacksonin.”

Dominic: ”Grace Jonesin.”

Nik: ”Nicon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä yhtyeenne nimi Factory Floor oikein tulee?

Gabriel: ”Tehtaaseen viittaava nimi tulee siitä, että jokainen meistä lisää kappaleisiimme oman osansa. Siinä mielessä musiikin tekeminen muistuttaa tehtaan tuotantolinjaa. Nimi myös kuulostaa ja näyttää hyvältä.”

DFA Records julkaisee albuminne syksyllä. Miksi se ilmestyy vasta nyt?

Gabriel: ”Me olemme keikkailleet paljon kuluneen parin vuoden aikana. Keikkailu on vaikuttanut levyyn myös sillä tavalla, että olemme testanneet ideoitamme liveyleisöllä. Sen jälkeen olemme jatkaneet ideoiden kehittelyä studiossa. Emme suinkaan ole raapineet leukaa ja vain suunnitelleet levyn tekemistä. Kiertueiden takia olemme olleet pitkiä ajanjaksoja poissa studiosta.”

Minkä albumin ostitte viimeksi?

Gabriel: ”Land Observationsin Roman Roads IV-XI:n.”

Dominic: ”Kenya Special: Selected East African Recordings from the 1970s & ‘80s –kokoelman. Se on todella hyvä. Siis aivan todella hyvä.”

Nik: ”Olen kyllä ostanut levyjä, mutta niiden nimet pääsevät aina unohtumaan.”

Dominic: ”Niin, ehkä sinun siinä tapauksessa kannattaisi pysytellä mainstream-musiikissa, niin ainakin muistaisit, mitä olet ostanut.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tekisitte, jos ette olisi muusikkoja?

Gabriel: ”Haluaisin olla maanviljelijä.”

Dominic: ”Etkä haluaisi, älä nyt viitsi.”

Gabriel: ”Joo joo, ihan oikeasti.”

Dominic: ”No minulla ja Gabrielilla olisi sitten yhteinen maatila, jos emme tekisi musiikkia.”

Nik: ”Minä olisin varmaankin kuvanveistäjä.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisitte halunneet nähdä livenä, mutta ette koskaan nähneet?

Nik: ”Nicon.”

Gabriel: ”Miles Davisin tai John Coltranen. Tiedän kyllä, että on tavallaan ennalta-arvattavaa vastata näin.”

Dominic: ”Olisin halunnut nähdä The Whon silloin, kun he olivat nuoria ja vielä kiinnostava yhtye.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnette suomalaista musiikkia?

Nik: ”Mika Vainiohan ja Pan Sonic ovat Suomesta? Kokoonpanon musiikki on vaikuttanut valtavasti siihen, mitä itse teen.”

Dominic: ”Edward Vesalan nimi on tuttu.”

Video ei ole enää saatavilla

Esiinnytte Flow-festivaalilla lauantai-iltana. Mitä keikkoja aiotte käydä katsomassa?

Nik: ”Esiintyykö Mika Vainio siellä?”

Dominic: ”Niin, esiintyykö?”

Valitettavasti ei.

Nik: ”Meidän aikataulumme on niin tiukka, ettemme voi hengailla Helsingissä, koska meillä on sinä viikonloppuna muitakin keikkoja. Jos se olisi mahdollista, menisin perjantaina katsomaan Cat Poweria.”

Gabriel: ”My Bloody Valentinea odotan. Se kuitenkin soittaa samana päivänä kuin me.”

Video ei ole enää saatavilla

Factory Floor esiintyy Flow-festivaalilla lauantaina 10.8.

Video ei ole enää saatavilla

The Knife. Matkalla metsään tai lähiöostarille.

Ruotsalainen elektroduo The Knife julkaisi keväällä mielipiteet jakaneen Shaking The Habitual -albumin. Osa yhtyeen tuotantoon tutustuneista odotti paluulevyltä jotain samaa kuin esimerkiksi kriitikoiden ylistämiltä Deep Cuts– (2003) ja Silent Shout -albumeilta (2006).

Mutta mitä he saivat? He saivat 90 minuuttisen pitkäsoiton, jolla yhtye pyristelee irti popmelodioista.

Kokoonpanoa ymmärtävä Samuli Knuuti ja sen outoiluun kyllästynyt Tuomas Kokko ottivat yhteen tarkoituksenaan selvittää, millä tavalla The Knifeen pitäisi oikein suhtautua.

* *

Tuomas Kokko (TK): The Knife ei ole lainkaan kiinnostava kokoonpano näin vuonna 2013. Keväällä ilmestynyt Shaking The Habitual -albumi oli viimeinen naula arkkuun minun ja yhtyeen välisessä suhteessa.

Samuli Knuuti (SK): Odotin, että olisit maininnut sanan ”tekotaiteellisuus” jo heti aluksi. Plussat siitä, ettet tehnyt niin. Olet siis aikaisemmin tykännyt The Knifesta?

TK: En maininnut ”tekotaiteellisuutta”, koska sillä ajaa helposti itsensä umpikujaan. Se on argumentti, jota on mahdotonta perustella.

Deep Cuts ja Silent Shout menivät minulta ohi silloin, kun ne ilmestyivät. Muutama vuosi sitten yritin kuitenkin kuunnella niitä sinnikäästi, mutta minusta ei koskaan tullut The Knife -fania. Musiikin kylmässä elektronisuudessa on periaatteessa jotain kiehtovaa, mutta käytännössä The Knifen suoranainen rakastaminen on vaikeaa, ehkä mahdotontakin. Shaking The Habitual meni vain liian pitkälle.

SK: Brittiläisellä Loaded-lehdellä oli 1990-luvun kultakautenaan tapana kirjoittaa kanteen ”for men who should know better”. The Knifen olisi samalla logiikalla pitänyt laittaa levyjensä kanteen: ”Warning: we have ideas above our station”. Mutta siis: minusta pop tarvitsee vittumaisia ja vittupäisiä bändejä. Sellaisia, jotka eivät vain tyydy kirjoittamaan viikonlopun huumasta, seksistä ja seksistä viikonloppuna.

TK: No, joku varoitusteksti olisi ollut paikallaan Shaking The Habitualin kannessa. Onko se sitten sinun mielestäsi looginen jatkumo Deep Cutsille ja Silent Shoutille?

SK: Jos olen rehellinen, en ole vielä täysin päässyt sisälle Shaking The Habitualiin.

TK: Toisin sanoen pidät siitä mielenilmauksena, mutta et välttämättä albumina?

SK: Siinä on hienoja hetkiä ja huonoja hetkiä, mutta ei mitään, joka pysäyttäisi kellon tai pörhistäisi korvia Sonyn neukkarissa.

TK: Minusta se on ylipitkä, suorastaan tylsä levy. Sen kuunteleminen tuntuu enemmän suoritukselta kuin nautittavalta musiikilliselta kokemukselta.

SK: En sano, että olet väärässä.

TK: Eli myönnän siis rivien välissä, etten itsekään ole niin sanotusti päässyt sisälle levyyn. Enkä taida koskaan päästäkään. Ei minulla ole sellaista pakkomiellettä, että jokainen kuunteluun päätyvä albumi pitäisi saada täydellisesti haltuun, mutta The Knifella on niin luotaantyöntäviä, hermostuttavia elementtejä musiikissaan, ettei kuuntelemisesta tule mitään.

SK: Siis mielipiteet ovat aina vastaansanomattomia muutenkin, mutta Shaking The Habitual on aika pirullinen albumi. Ja sellaisia aina tarvitaan. Radioheadin Kid A:kin runtattiin vuonna 2000, muun muassa Drowned In Sound antoi sille 4/10.

TK: Tuota en tiennytkään. Luulin, että Kid A olisi aina nauttinut kriitikoiden arvostuksesta. Vaikkakin muistelen, että sitä olisi kritisoitu jossain demomaisuudesta.

SK: The Knifen pelastaa se, että sisaruskaksikko on jo osoittanut kykenevänsä loistaviin popmelodioihin. Niistähän on väläyksiä myös Shaking The Habitualilla.

TK: Jos jatkaa Kid A -vertausta, niin se jätti odottamaan jännityksensekaisella mielenkiinnolla, mitä yhtye tekee seuraavaksi. Shaking The Habitual on minun korviini vain musiikillinen kuilu, jonne sisaruskaksikko on hypännyt.

SK: Musiikkihan on näennäisesti ”helppo” taiteenmuoto. Romaanin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta 50 minuuttia kestävän levyn kuunteleminen vaatii aina vain 50 minuuttia. Shaking The Habitualin Raging Lung on minusta hieno popbiisi. Ja Stay Out Here myös.

TK: Shaking The Habitualin 96 minuuttia ovat pitkät 96 minuuttia.

SK: No, niistä 96 minuutista voi minusta suoraan vähentää ne 20 minuuttia, jotka tuhrautuvat Old Dreams Waiting To Be Realizediin.

TK: Mikä se levyä ennakoinut Full Of Fire -sinkku on oikein olevinaan?

Video ei ole enää saatavilla

SK: Minusta olisi ollut järjettömän hienoa, jos The Knife olisi julkaissut täydellisen popsinglen comeback-singlenä.

TK: Niin minustakin.

SK: Full Of Fire ei tietenkään ole sellainen kappale. Mutta se monella tavalla rikkoo popsinglen kaavoja, koska siinä on hienoja jaksoja, ja se vie kuulijansa matkalle. Klassinen popsinglehän tavallaan kertoo jo kaiken ensimmäisellä minuutillaan.

TK: Mutta ainakin se antaa todenmukaisen kuvan Shaking The Habitualista. Tarkoitan, ettei kukaan voinut odottaa poplevyä.

SK: No, pointtihan The Knifen suhteen on se, ettemme voi tietää mitä odotamme. Jos ne olisivat mukana seuraavalla Rihanna-levyllä, sekään ei olisi sinänsä ylläri.

TK: Se olisi kyllä upeaa.

SK: Minusta Silent Shout on 2000-luvun parhaita popalbumeita tähän mennessä. Ja kun sanon ”popalbumeita”, tarkoitan ”albumeita”. Popissa on tärkeätä se, että osoittaa kykenevänsä perusmatskuun ja sitten osaa ylittää sen.

TK: Entä Tomorrow, In A Year? Tunnustan, etten ole sitä edes kuunnellut, koska sen konsepti kuulostaa niin luotaantyöntävältä. Siis Spinal Tapilta.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Myönnän: Tomorrow, In A Year oli ihan kauhea. Aivan hirveä levy. Sitä kuunnellessa tuli mieleen, että olisi minulla parempaakin tekemistä – kuten skalpeerata itseni juustohöylällä.

Mutta toisaalta: jos tekee oopperan, miksi ei sitten tuollaista sitten. Mielelläni esittäisin sen Paavo Arhinmäelle. ”I saw your opera. I was glued to my seat. Otherwise I would have left.”

TK: Kun The Knifesta näin keskustelee, tulee sellainen olo, että ymmärtäisin kokoonpanoa ja sen tekemisiä aikaisempaa paremmin.

Olitko muuten Flow’ssa 2009? Karin Dreijer esiintyi siellä Fever Rayna. Minä lähdin kesken keikan grillijonon kautta kotiin, koska olin kyllästyä kuoliaaksi.

SK: En ollut tuolloin Flow’ssa. Ja Fever Ray -levy on ehkä hieman kesy. Vähän samalla tavalla kuin Karinin Röyksopp-kollaboraatio on liian kiltti, vaikka hieno biisi onkin. Kuin laittaisivat kehitysvammaiselle rusetin kaulaan.

Minusta The Knifessa on hienoa se, että ne ovat tavallaan post-punkin lapsia 30 vuotta liian myöhään. Niiden oikeita aikalaisia ovat esim Siouxsie, Magazine, Pil, Psychic TV ja niin edelleen.

TK: En ole jostain syystä koskaan ajatellut The Knifen mahdollista hengenheimolaisuutta noihin mainitsemiisi nimiin.

SK: Ne ovat taidekoulun kasvatteja, joilla on punkan alla pino Motown- tai Rihanna-levyjä, ja tavallaan haluavat toisintaa niitä ja taas toisaalta näyttää niille keskaria.

TK: Minulle sisarusduo on aina näyttäytynyt selkeästi 2000-lukulaisena kokoonpanona, joka on toki musiikillisesti velkaa menneille vuosikymmenille, mutta kaikista eniten Briteissä tehdylle äkkiväärälle elektrolle. Jotainhan se kertoo The Knifesta, etten näin heittämällä keksi mitään selkeää vertailukohtaa, genren tai musiikillisen ilmiön vain.

SK: The Knifessa on hienoa myös se, että ne vituttavat kuulijaa. Harva uskaltaa tehdä niin enää.

TK: Tuo on totta. Harva uskaltaa tehdä vituttavia levyjä. The Knife, Lou Reed ja Metallica – nuo uskaliaat, joilla on pokkaa tehdä vituttavia levyjä.

SK: Juu, Lulu on tämän surullisen vuosituhannen tärkeimpiä levyjä. Ei todellakaan parhaita, mutta tärkeimpiä.

Kun Simple Minds esiintyi Kulttuuritalossa 2. huhtikuuta 2006, niillä oli muuten sisääntulomusana Silent Shout. Keikka oli hyvä, mutta sisääntulo hieno.

TK: We Share Our Mothers’ Health on kieltämättä sellainen kappale, että sen soidessa baarissa ikään kuin havahtuu hereille ja alkaa kysellä vierustovereiltaan: ”Mikä tää on? Mikä tää bändi on?” Siinä mielessä siis vaikuttava kappale.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Shaking The Habitual on hetkien albumi siinä missä Silent Shout oli kokonaisuus.

TK: Kuuntelin Silent Shoutia viimeksi tänään, mutta pitää antaa sille vielä uusi mahdollisuus lähipäivinä.

SK: Jos rehellisiä ollaan, minusta Shaking The Habitual ei ole kovin hyvä levy. Mutta maailma on parempi tällaisena, kun tietää, että Dreijerit ovat jossain siellä ulkona tekemässä asioita, joita niiden ei pitäisi.

TK: Että on parempi mennä rehellisesti metsään kuin pelata varman päälle?

SK: Juuri niin. Ja kun se metsä ei edes ole metsä, vaan lähiöostari yleensä.

TK: Jaan tuon näkemyksen. The Knife on vain liian syvällä jo. Metsässä tai lähiöostarilla.

SK: Jos The Knife tekee tästä lähtien uusia oopperoita sun muita sivuprojekteja, ne ovat hukanneet mahdollisuutensa.

TK: Minä rakastuisin The Knifeen, jos ne seuraavaksi ja mahdollisimman pian, tekisivät sen täydellisen poplevyn. Siis sellaisen The Knife -henkisen täydellisen poplevyn.

SK: Olen tasan samaa mieltä. Shaking The Habitual on minusta siirtymällinen levy.

Pet Shop Boysin Neil Tennant on pophistorian paras sanoittaja juuri siksi, koska se tajuaa popbiisin tradition ja sotkee sitä. Eli siis pitää hallita jokin ennen kuin voi uskottavasti alkaa murtaa traditiota.

TK: Juuri niin. Tuo pätee kaikessa muussakin, ei vain popmusiikissa.

Lopputulos: Tasapeli! The Knife on kiinnostava kokoonpano 1 – The Knife on kuolettavan tylsä 1.

The Knife esiintyy Flow-festivaalin avajaiskonsertissa keskiviikkona 7. elokuuta.

Bike for Lashes.

Maantiepyöräilyn arvostetuin kilpailu, Tour De France, päättyy tänään sunnuntaina. Ranskan ympäriajo järjestettiin tänä vuonna sadatta kertaa.

Reilussa kolmessa viikossa kilpailijat ovat polkeneet noin 3500 kilometriä. Sen kunniaksi Nuorgam listaa viisi kovinta pyöräilyaiheista musiikkivideota.

5# Lily Allen – LDN

Video ei ole enää saatavilla

Lily Allen osaa arvostaa pyöräilyä: ”Riding through the city on my bike all day, cause the filth took away my license, it doesn’t get me down and I feel OK, cause the sights that I’m seeing are priceless.”

4# Helsinki 78–82 – Cruising

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki 78–82:n videota katsoessa voi vajota nostalgiaan ja muistella lähimenneisyyttä, jolloin Siltasessa istuminen Niken lenkkarit jalassa oli cooliuden huipentuma.

3# Mogwai – How To Be A Werewolf

Video ei ole enää saatavilla

Polkupyöräily – tuo liikuntamuotojen postrock.

2# Bat For Lashes – What’s A Girl To Do?

Video ei ole enää saatavilla

Ethän pyöräile onnettomuuspaikan ohi, kuten Natasha Khan ja hänen eläinystävänsä?

1# N*E*R*D – Provider

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on coolimpaa kuin Pharrell Williams pyöräilemässä ilman paitaa? Ei mikään.

Bonus!

Älä unohda, että vuosi sitten Nuorgam laittoi järjestykseen pyöräilyä käsittelevät kappaleet.

Date Palms, ennen tomuttamista.

Date Palms tekee raukeaa, mutta vangitsevaa instrumentaalimusiikkia.

Musiikki voi olla niin avaraa, että se ei tahdo mahtua minnekään. Kalifornialaisyhtye Date Palmsin The Dusted Sessions -albumi on nimenomaan sellaista musiikkia. Se ei mahdu mp3-soittimen nappikuulokkeisiin, ei läppärin kaiuttimiin, hädin tuskin kotistereoihin.

Yhtyeen meditatiivinen postrock on tunnelmallisuutensa ansiosta poikkeuksellisen vangitsevaa musiikkia. Albumi herättää hetkittäin niin voimakkaita mielikuvia auringonpaahtamista autiomaista ja autioituneista kaupungeista, ettei sitä voi kuunnella milloin ja missä tahansa.

The Dusted Sessions on raukea ja kiireetön albumi. Jo 11-minuuttinen Yuba Source Part 1-avausraita slide-kitaroineen, viuluineen ja sitareineen osoittaa, että yhtye elää omassa rinnakkaistodellisuudessaan, jossa naiset kulkevat pitkissä kukkakuvioisissa mekoissa ja kenen tahansa Intiaan suuntautuva matka herättää poikkeuksellista ihastusta.

Godspeed You! Black Emperorin musiikki saattaisi kuulostaa The Dusted Sessionsilta, jos yhtye olisi nääntymäisillään aavikolla, mutta repuissa olisikin vesipullojen sijaan vain vanhoja kantrilevyjä. Lukemattomista postrockia tekevistä kollegoistaan Date Palmsin erottaa, että yhtye on mitä luultavimmin kuunnellut myös jazzia ja itämaista musiikkia, eikä ainoastaan kalpeiden, mustiin pukeutuneiden miesten tekemää vaihtoehtorockia.

Albumilta jää kuitenkin kaipaamaan hetkeä, jolloin yhtye rikkoisi hellävaroen rakentamansa mielikuvitusmaailman. Night Riding The Skyline -kappale antaa siitä merkkejä, mutta jonkinlainen selkeämpi särö tai kauneusvirhe osoittaisi, ettei Date Palms ole yhden tunnelman yhtye.

80 Jos kuuntelet vuonna 2013 yhtä albumia, jolla soitetaan sitaria, olkoon se Date Palmsin The Dusted Sessions.

Video ei ole enää saatavilla

Juuri esikoisalbuminsa julkaissut Euro Crack on Roope Kinnusen (vasemmalla) ajankohtaisin projekti.

Helsinkiläistuottaja RoopeK on lukemattomien artistinimien mies. Julkaisusta riippuen hän voi olla RPK, Koksu Koo, rrimöyk tai vaikka RRKK. Mutta kaikki noita julkaisuja yhdistää musiikillinen innovatiivisuus, joka tekee RoopeK:sta yhden Suomen kovimmista hiphop-tuottajista.

Hän on tuottaja niin Ceebrolisticsin klassikoiksi julistettujen ep-julkaisujen kuin Eevil Stöön viimevuotisen Fuck Vivaldi -albuminkin takana. Hänen viimeisin julkaisunsa on Julma-Henrin kanssa tehty Euro Crack -albumi.

Nuorgam listaa viisi kovinta RoopeK-tuotantoa.

5# Srkkpjt – Hä (Mitä aiot tehä) (2007)

Video ei ole enää saatavilla

Aikoinaan Ceebrolisticsissa räpännyt, sittemmin musiikin tekemisen kokonaan lopettanut Hyzä on RoopeK:n serkku. Siksi heidän muodostamansa duon nimi oli luonnollisesti Serkkupojat. Myöhemmin kaksikko tiputti nimestään vokaalit pois. Hä (Mitä aiot tehä) on niitä kappaleita, jotka on tarkoitettu kuunneltavaksi sellaisella äänenvoimakkuudella, että naapuri ottaa yhteyttä isännöitsijän toimistoon.

4# Murmurecordings – Ihmemies (2000)

Video ei ole enää saatavilla

RoopeK:lta taipuvat myös niin sanotusti perinteiset räppitaustat. Tai no, Ihmemies kuulostaa pikemminkin epävireiseltä ja huojuvalta. Ceebrolisticsin ympärille rakentunut Murmurecordings teki Ihmemiehen kaltaisia kappaleita vuonna 2000, kun kotimainen hiphop otti vasta ensimmäisiä epävarmoja askeliaan suuren yleisön tietoisuuteen.

3# Eevil Stöö x Koksu Koo – Kumme kuollaan (2012)

Video ei ole enää saatavilla

RoopeK:n tuotanto tekee Eevil Stöön Fuck Vivaldista yhden viime vuosien kovimmista kotimaisista räppilevyistä. Musiikillisen kiinnostavuuden ansiosta albumi kestää kuuntelua, vaikka Eevil Stöön läpät lakkaisivatkin naurattamasta. Kumme kuollaan -kappaleen The X-Files -tunnelmiin ei voi olla rakastumatta.

2# Euro Crack – Pojat on hoodeilla (2013)

Video ei ole enää saatavilla

Sanat eivät riitä. Pojat on hoodeilla pitää kuulla.

1# Ceebrolistics – Lohum (2005)

Video ei ole enää saatavilla

Ceebrolistics otti suunnan minimalistiseen teknoon kokoonpanon joutsenlauluksi jääneellä Ö-ep:llä. Syystä tai toisesta Ceebrolisticsin albumi jäi satunnaisiksi tiedostoiksi RoopeK:n tietokoneelle.

RoopeK Kuudennessa Aistissa: KC/MD Mafia Adidas Originals Stagella perjantaina 5.7. ja Euro Crack sunnuntaina 7.7.

El-P. Ostaisitko tältä mieheltä jäätelötötterön?

Newyorkilaisräppäri El-P on 2000-luvun vaihtoehtoisen hiphopin keskeisimpiä nimiä.

”Sign to Rawkus?
I’d rather be mouth fucked by Nazis unconscious”

Tuottaja-räppäri El-P ei säästele sanojaan puhuessaan entisestä levy-yhtiöstään Deep Space 9mm -raidalla. El-P:n jo tuolloin lopettaneen Company Flow –kokoonpanon julkaisut olivat tulleet Rawkus Recordsin kautta, mutta sooloartistina hän julkaisi musiikkiaan omalta Definitive Jux -levy-yhtiöltään.

El-P on myöhemmin listannut katkeruutensa syiksi esimerkiksi Rawkusin taloudelliset epäselvyydet ja sopimusrikkomukset. Mutta yksittäinen levy-yhtiölle suunnattu rivi ei suinkaan ole se syy, miksi Deep Space 9mm on ansainnut paikkansa 2000-luvun popklassikoiden joukossa.

Kappale on esimerkki El-P:n kyvystä rakentaa saumoistaan repeileviä äänimaisemia, jotka vaativat kuuntelijan herkeämättömän huomion. Deep Space 9mm ei ole tästä maailmasta eikä tästä ajasta, sillä neuroottisesti sykkivän rumpuraidan kuljettama, klaustrofobista tunnelmaa rakentava kappale pakenee määritelmiä.

”Existence on the fringes and such
My generation make friends with slugs
Thank god for the drugs and drums
Tell history that I’ll be right here hiding from guns”

Vain poikkeukselliset hiphop-kappaleet kuulostavat näin tuoreilta yli kymmenen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Trendisoundit ovat tulleet ja menneet, mutta yhä nyt vuonna 2013 Deep Space 9mm säikäyttää kuin jäätelötötteröstä suuhun jäävä lasinsirpale.

Kuinka El-P saa koskaan nukuttua, jos hänen päänsä sisällä pyörii tällaisia ääniä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

El-P:ltä ei äänestetty muita kappaleita. Definitive Jux -levymerkin artisteista sen sijaan noteerattiin muun muassa Aesop Rock (Daylight) ja Cannibal Ox (The F-Word).

Joulukuussa sataa aina.

The Decemberists teki täydellisen kappaleen sydänsuruista ennen kuin suuntasi omaan sisäavaruuteensa.

”And if you don’t love me, let me go
And if you don’t love me, let me go”

Portlandilaisyhtye The Decemberistsin Picaresque (2005) on yksi 2000-luvun hienoimmista albumeista. Folkista ja kantrista ammentava indierock ei todellakaan ole se omaperäisin musiikillinen resepti, mutta siitä huolimatta yhtye sai aikaiseksi modernin klassikon. Albumilla on yltiösentimentaalisuutta (We Both Go Down Together), leikkisyyttä (The Sporting Life) ja paljautta (Of Angels And Angles). Melankolinen The Engine Driver on ylivoimaisesti albumin kirkkain helmi.

En minä ole ihan varma, mistä The Decemberistsin keulakuva Colin Meloy The Engine Driverissa laulaa. Minulle laulu on aina kertonut onnettomasti päättyvästä rakkaudesta, ihmissuhteesta, joka kulkee vääjäämättömästi kohti päätepistettään. Laulun minäkertoja on löytänyt itsensä siitä lamaannuttavasta hetkestä, kun tiedostaa ihmissuhteen päättyvän, mutta haluaa pitää kynsin hampain kiinni jokaisesta jäljellä olevasta tunnesäikeestä. Lähestyvä elämänmuutos ei tunnu tuona hetkenä uuden alulta, vaan kaiken lopulta.

”And I’ve written pages upon pages
Trying to rid you from my bones”

Kappaleen minäkertoja yrittää kirjoittaa murheitaan pois mielestään. Mutta mitä tahansa hän paperille päästääkään, aina hän löytää itsensä kasvotusten oman elämänsä realiteettien kanssa.

Picaresquen jälkeen The Decemberistsille tapahtui jotain. Yhtye alkoi tuijottaa omaan napaansa ja vähät välitti koskettavien ja tarttuvien kappaleiden säveltämisestä. Jo Picaresqueta seurannut The Crane Wife (2006) on tukahduttavan mahtipontinen. Poissa ovat kaikki ne elementit, jotka tekevät Picaresquesta yhden suosikkialbumeistani.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Decemberistsiltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta kuukausista kupongille pääsi myös lokakuu, Mick Harveyn October Boyn myötä.

Tuomas Kauhanen: 56 pistettä? Eiks yhtään enemmän, pliis?

Pitkän linjan räppärit haluavat hittilistoille.

Kymmenisen vuotta sitten porvoolaislähtöinen Tuomas Kauhanen käytti mc-nimeä Eflekti. Vielä silloin kokoonpanoja, joissa hän oli mukana (Näkökulma, A04), pidettiin maanläheisinä vaihtoehtoina listoille pyrkiville ja radiosoiton nälkäisille Rähinä Recordsin artisteille. Mutta syystä tai toisesta Kauhasen musiikkiprojektit jäivät vain alaviitteiksi 2000-luvun kotimaisen hiphopin historiankirjoitukseen. Näkökulma julkaisi kyllä vuonna 2008 levy-yhtiödebyyttinsä, mutta paria vuotta myöhemmin kokoonpano jäi telakalle.

Jos jostakusta käyttää niinkin kliseistä ilmaisua kuin ”suomiräpin pioneeri”, Silkinpehmee on sen tuoman painolastin ehdottomasti ansainnut. Hän räppäsi jo vuosituhannen vaihteessa Kontrasti-nimisessä kokoonpanossa. Aikoinaan Silkinpehmee oli vakiovierailija esimerkiksi Seremoniamestarin levyillä. Hänen Kalevan poika –debyyttialbumistaan on vierähtänyt nyt jo kuutisen vuotta.

Nyt Kauhanen ja Silkinpehmee kilpailevat huomiosta samankaltaisilla albumeilla. Kauhasen taustalla on Warnerin jättimäinen markkinointikoneisto, Silkinpehmee luottaa Cosmic Playground -levy-yhtiöön.

Kauhasen luomisprosessiin ovat ainakin vaikuttaneet taloudelliset paineet. Hän on myöntänyt levynsä ilmestymisen jälkeen antamissaan haastatteluissa, että Warner viivästytti julkaisua, koska kappalemateriaalissa ei ollut riittävästi hittipotentiaalia.

Ensimmäinen Kauhasen levyltä julkaistu sinkku, 1985, lainaa kertosäkeessään Anssi Kelan 1972-hittiä. Toinen sinkku puolestaan kierrättää nimensä mukaisesti Juliet Jonesin Sydämen Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? -kappaletta. Lopulta levy-yhtiö näytti albumille vihreää valoa, kun sille oli väsätty Kuningasidean Väinöväinön kanssa sittemmin runsaasti radiosoittoakin saanut Enkeli-kappale. Kovasti on siis yritetty.

Sano vaan Tuomas onkin oppikirjaesimerkki albumista, joka on koottu sinkkujen ympärille. Ei ole mikään yllätys, jos seuraavana singlenä julkaistaan Vahva, joka erottuu selkeästi edukseen muusta kappalemateriaalista.

Kauhasen imago ja aihevalinnat tuovat mieleen Cheekin. Käytännössä hän onkin kuin Cheekiä maanläheisempi ja sitä kautta myös helpommin lähestyttävämpi räppäri. Musiikillisesti albumi kuulostaa siltä kuin se olisi tullut ulos Rähinä Recordsin liukuhihnalta.

* *

Silkinpehmee: 42 pinnaa? Ei paljo haittaa!

Silkinpehmeen Mun Beverly Hills on puolestaan valtava pettymys. Vielä Kalevan poika -debyytillä on kiinnostavaa tarinankerrontaa ja vilpittömyyttä. Nyt niiden tilalle on tullut keskenkasvuista leveilyä ja räppikliseiden latelemista. Satunnaisesti, kuten esimerkiksi albumin introssa, Silkinpehmee näyttää, että hän on yhä yksi Suomen kovimmista räppäreistä, mutta se ei riitä kannattelemaan levyä. Kokonaisuutena albumi on lukemattomine laulettuine kertosäkeineen tasapaksua kuunneltavaa.

Hetkittäin albumi saa toivomaan, että se olisi vain nokkelaa parodiaa, mutta kai ne tahattomat Hausmylly-vaikutteet pitää kuitenkin ottaa todesta. Kun esimerkiksi Kultakausi-kappaleella Antti Lainas laulaa: ”Mä teen kultaa, siitä mihin kosken, Midaan kosketus luo nosteen, mä en etsi sateenkaaren päätä, mä syljen tulta ja jäätä”, sitä alkaa väistämättä epäillä, onko levylle haettu inspiraatiota Risto Asikaisen pöytälaatikosta.

Mutta miksi Kauhanen ja Silkinpehmee ovat tehneet nämä albumit? Se on kysymys, johon on mahdotonta saada vastausta. Oli syynä sitten itseilmaisun tarve, hauskanpito tai rahanahneus, sillä ei pitäisi olla merkitystä minulle musiikinkuluttajana. Vain sillä on merkitystä, kuinka kunnianhimottomilta molemmat albumit kuulostavat.

58 Tuomas Kauhanen tähtää radiokanavien soittolistoille kovisimagolla ja tarttuvilla kertosäkeillä, mutta albumi on epätasainen kokonaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

42 Silkinpehmee on musiikillisesti eksyksissä eikä albumia pelasta, että sillä on vierailijoita Cheekistä Jukka Ässään.

Video ei ole enää saatavilla

Kubessa on potentiaalia.

Nostalgia jyllää kotimaisessa hiphopissa. Sitä ei Kuben levyllä kuulu.

Mc-kaksikot Stepa ja Are sekä Solonen ja Kosola ovat molemmat julkaisseet tänä vuonna levyt, jotka ovat sisällöllisesti tietoisia pastisseja. Heidän albuminsa ovat olleet tarkoituksellisia kunnianosoituksia takavuosien jenkkiräpille, eikä niitä ole voinut syyttää musiikillisesta kunnianhimosta.

Vantaalaisräppäri Kube ei kuitenkaan ajelehdi mukana nostalgia-aallossa. Se tekee hänen Lentokonetila-albumistaan kiinnostavaa kuunneltavaa. Jo keväällä näytekappaleena julkaistu albumin nimiraita nosti odotuksia. Se sai toivomaan, että Lentokonetila olisi levy, joka seisoisi tukevasti 2010-luvulla.

Todellisuus on valitettavasti toinen. Kube, joka on myös tuottanut albuminsa, tekee parhaimmillaan omalaatuista räppiä (Rytmi veres, Noin). Usein hän kuitenkin jää kiinni kotimaisen hiphopin kaavamaisuuksiin.

Käytännössä levyn kappaleet voi jakaa kahteen ryhmään. On hiphop-kliseiden kanssa leikkimistä, on kirkasotsaista huolestuneisuutta maailman tilasta. Riimeissä toistuu maneeriksi saakka ajatuskulku: “Kun mä räppään, niin…” Myös mikkikoppi ja sinne astuminen toistuvat teksteissä halki levyn.

Levyn vierailijalista on hengästyttävän pitkä. Monet feattaajista yllättävät, sillä esimerkiksi Marssi-raidalla Julma-Henri ja Jontti kuulostavat virkeämmiltä kuin pitkään aikaan. Yli kahdeksan minuuttiseksi venyvä, sarjakuvamainen Kenkäboxi remix on riemastuttava eikä lainkaan liian pitkä.

Lentokonetila on kuitenkin epätasainen kokonaisuus. Levyltä paistaa läpi Kuben potentiaali niin tuottajana kuin räppärinäkin, mutta musiikillista rohkeutta ja riskinottoa jää kaipaamaan.

73 Lentokonetila on epätasaisuudestaan huolimatta keskimääräistä kiinnostavampaa suomiräppiä.

Video ei ole enää saatavilla

Ei olisi Chrisistä aikoinaan uskonut.

Chris varttuu viisilapsisessa perheessä Devonissa Isossa-Britanniassa. Äiti työskentelee musiikinopettajana, isä kirjanpitäjänä.

19-vuotiaana Chris aloittaa yliopisto-opinnot Lontoossa. Koulussa hän tutustuu Jonnyyn, Williin ja Guy’hin. Nopeasti he huomaavat pitävänsä samoista yhtyeistä. Ei siis mikään ihme, että he päättävät alkaa soittaa yhdessä.

Aluksi he ovat Pectoralz, sen jälkeen Starfish, lopulta he ryhtyvät yhteisymmärryksessä Coldplayksi.

Jo heidän debyyttialbumiaan ennakoivasta Yellow-singlestä tulee jättimenestys.

Mutta mitä Chrisille kuuluu nyt?

Hänen elämänsä on kääntynyt ylösalaisin.

Chris on naimisissa Hollywood-tähti Gwyneth Paltrow’n kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta. He omistavat asunnot Lontoosta, New Yorkista ja Los Angelesista.

Chrisin ansioluettelosta on tullut hämmästyttävän pitkä. Hän on vieraillut Simpsoneissa, eläinsuojelujärjestö Peta on taannoin valinnut hänet vuoden seksikkäimmäksi vegaaniksi, mutta ennen kaikkea hän on rikastunut Coldplayn kanssa tekemällään musiikilla.

Vuonna 2000 julkaistu Yellow tiivistää Coldplayn hiteistä olennaisimman. Se on yltiösentimentaalinen ja mieleenpainuva. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Mistä ihmeestä minä oikein puhun?

Minäkuvan rakentuminen on kyllä kummallinen juttu.

Yksi katsoo itseään peilistä ja näkee kaikkialla vain aaltoina hyllyvää läskiä, vaikka on todellisuudessa langanlaiha.

Toinen puolestaan tuijottaa heijastustaan näyteikkunasta ja sukii neuroottisena otsatukkaansa kohti nenänvartta, vaikka hiusraja ei ole karkaamassa vielä vuosiin.

Richard Ashcroft taasen näkee peilikuvassaan Scott Walkerin näköisen ja veroisen laulaja-lauluntekijän. The Verve -aikoinaan hän kuuli yhtyeen levyillä Spiritualizedin säröistä psykedeliaa.

Me kaikki muut vain ihmettelimme hänen haastatteluitaan lukiessamme, että mistä ihmeestä tuo mies oikein puhuu.

Mutta Ashcroftin A Song For The Lovers ei suinkaan ole merkityksetön kappale. The Verven menestyksekkään Urban Hymns -albumin (1997) (voisitko kuvitella, että nyt vuonna 2013 jokin yhtye julkaisisi Urban Hymns -nimisen levyn vailla ironian häivääkään?) jälkeen Ashcroftin kapeille hartioille oli laskettu neron viitta. Kaikki, siis ihan kaikki, tiesivät yhtyeen suurimmat hitit, Bitter Sweet Symphonyn ja The Drugs Don’t Workin. Niin vain yhtye kuitenkin hajosi ja Ashcroft lähti odotetusti soolouralle.

A Song For The Lovers on hänen debyyttisinglensä sooloartistina. The Verven hittien tavoin kappale tasapainottelee henkilökohtaisuuden ja yhdentekevyyden välillä. Se kertoo kenestä tahansa tai se ei kerro yhtään kenestäkään. Se on niin yleismaailmallinen kappale.

A Song For The Lovers ansaitsee paikkansa Popklassikot-listalla, koska vuonna 2000 elimme maailmassa, jossa Ashcroftin soolosingle olisi ollut tapaus, olisi se ollut millainen tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Aivovuoto: K.V.N, Lobo ja Jodarok. (Kuva: Tuomo Lampinen)

Kemmurun Jodarok kirjoitti levyllisen kappaleita, koska se tuntui niin helpolta.

Tuottajat K.V.N ja Lobo ovat julkaisseet omissa nimissään kiinnostavaa instrumentaali-hiphopia. Heidän kappaleensa perustuvat näennäisen yksinkertaisille ideoille: kierretään divareita ja kirpputoreja niin kauan, että reppu on täynnä vanhaa soulia ja funkia.

Sen jälkeen yhdeltä levyltä otetaan rumpubreikki, toiselta kitarasample ja kolmannelta torvisample. Tarvittaessa neljänneltä levyltä voi napsaista palan lauluraitaa. Sen jälkeen neljää osasta laitetaan limittäin ja päällekkäin, kunnes käsissä on noin kahden minuutin instrumentaali.

Muun muassa SMC Lähiörottia tuottaneiden K.V.N:n ja Lobon kädenjälki on siis perinnetietoista kaikkine rahisevine sampleineen. Viime vuonna kaksikko julkaisi Sutenööriskeidaa-nimisen tuottajakasetin. Yksi julkaisulla vierailevista räppäreistä on Kemmurun Jodarok. Alkukeväästä K.V.N, Lobo ja Jodarok kertoivat Redrum-187-verkkosivuston haastattelussa, että yhdestä kappaleesta alkanut yhteistyö jalostui Aivovuoto-projektiksi nopeasti. Kappaleita vain syntyi niin vaivattomasti, että heistä tuntui luontevalta kasata ne albumiksi.

Tuo vaivattomuus kuuluu albumilta niin hyvässä kuin pahassakin.

Käydään ensiksi läpi ne myönteiset seikat.

Albumi on ihastuttavan luonnosmainen. Vaikka albumien musiikilliset yhtäläisyydet jäävätkin vähäisiksi, se tuo tunnelmaltaan mieleen Madlibin ja MF Doomin erinomaisen Madvillainy-yhteislevyn (2004). Jokaista raitaa kuunnellessa voi olla varma, että seuraava kappale on luultavasti jotain ihan muuta. Ja niin se todennäköisesti onkin. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Aivovuodossa viehättää tuo yllätyksellisyys.

Mutta entä ne ongelmat?

Kun kuuntelija on sinut albumin sisäisen logiikan ja rakenteen kanssa, vaivattomuus ja yllätyksellisyys alkavat kuulostaa kokoelmamaisuudelta. Ei voi olla ajattelematta, että albumilla on aihioita erilaisiin kokonaisuuksiin, mutta syystä tai toisesta kolmikko on halunnut julkaista ne kaikki sillisalaattimaisena pitkäsoittona.

Ajatusleikkinä Aivovuoto olisi esimerkiksi voinut tehdä levyllisen ihmissuhderäppiä (Nyt on hyvä, Raaka keikka kolme), sarjakuvafantasiaa (Musta ambulanssi, Moukarimies) tai kliseisesti ulkopuolisuuden teemoja pyörittelevän kokonaisuuden (Kivikova kalloluu, Samanlainen nuori). Nyt tuo kaikki materiaali on lapioitu yhdelle ja samalle albumille.

Musiikillisesti levy on kuitenkin yhtenäinen. K.V.N:n ja Lobon tuotanto on kauttaaltaan erinomaista. Se tekee Aivovuodosta albumin, jonka kaltaista kotimaisessa hiphopissa ei ole oikeastaan kuultu.

77 Jodarok räppää satunnaisista aiheista takuuvarmaan tyyliinsä. K.V.N:n ja Lobon tuotanto tekee luonnosmaisesta albumista mieleenpainuvan, mutta levy olisi kaivannut tiivistämistä.

Video ei ole enää saatavilla

Tomi Palsa kuvasi Charli XCX:n Hotelli Seasidessa ennen artistin ensimmäistä Suomen-keikkaa Tavastialla.

Brittiläinen Charli XCX julkaisi kuluvalla viikolla True Romance -debyyttialbuminsa. Nuorgam tapasi Tavastialla Ellie Gouldingia lämmitelleen elektropopparin Helsingissä ja sai kuulla, että tämä haluaisi matkustaa aikakoneella 1990-luvun alkuun ja mennä The Curen keikalle.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Britney Spearsin …Baby One More Time oli lapsena yksi suosikkikappaleistani. Pyysin äitiäni laittamaan hiukseni samalla tavalla kuin Britneyllä on musiikkivideolla. Sitten tanssin kotona kappaleen tahdissa. Britney oli yhteen aikaan minun esikuvani. Halusin olla kuin hän. Kuuntelen yhä Britneyn levyjä, koska hänellä on joitain mahtavia kappaleita, kuten Gimme More ja Piece of Me.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Spice Girlsin Say You’ll Be Theren. Se on se video, jolla he ovat aavikolla nahka- ja pvc-asuissa. Se on yksi kaikkien aikojen suosikkivideoistani.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En ole. Nytkin olen puhunut Britney Spearsista ja Spice Girlsista, joita monet pitävät jostain syystä noloina.”

Olet antamissasi haastatteluissa kertonut, että pidät 1990-luvun muodista.

”Kyllä, koska silloin pukeuduttiin rohkeasti. Tarkoitan, että keskenään erilaisia vaatteita yhdisteltiin ennakkoluulottomasti. Silloin vaatteissa oli myös törkeitä ja hauskoja printtejä.”

Mitkä ovat suosikkielokuviasi 1990-luvulta?

”Julmia aikeita, Noitapiiri sekä Empire Records – menoa ja musaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, että voisin nähdä The Curen livenä 1990-luvun alussa. Bändihän keikkailee yhä, mutta minua kiinnostaisi nähdä, millainen se oli aikoinaan. Close to Me on suosikkikappaleeni The Curen tuotannosta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Omalla albumillani on mukana tuottaja Ariel Rechtshaid. Hän on yksi kiinnostavimmista musiikintekijöistä tällä hetkellä. Hän on ollut tekemässä esimerkiksi Usherin levyä. Toisena nimenä voin mainita Blood Orangen, eli Dev Hynesin, joka on tuottanut Solangea. Minusta on tärkeää, että tuollaiset kiinnostavat tekijät saavat musiikkiaan radiosoittoon ja listoille. Se tekee popmusiikista jännittävää.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Minusta olisi mahtavaa, jos saisin Björkin laulamaan levylleni. En kuitenkaan usko, että hän suostuisi. Hänen äänensä on vain niin uskomaton. En minä välttämättä uskaltaisi edes pyytää häntä, koska hänen reaktionsa jännittäisi minua niin paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Millaista on ollut kiertää Ellie Gouldingin kanssa?

”Tämä on ollut hauskaa. Minusta on kivaa, että keikoilla on ollut nuorta yleisöä. Aikaisemmin olen kiertänyt esimerkiksi Coldplayn kanssa, jolloin keikoilla oli ihan toisenlaista porukkaa kuin nyt.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten, kun olet kiertueella?

”Minulla ei ole juurikaan vapaa-aikaa, mutta jos sitä on, niin istun hotellihuoneen sängyllä ja katson YouTube-videoita.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Luultavasti Kate Bushin The Sensual World. Ostin sen aikoinaan pelkän kannen perusteella, mutta albumia kuunnellessa minä hämmästyin tuotannosta ja Bushin uskomattomasta äänestä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Chris Cunninghamin ohjaamien musiikkivideoiden, kuten Madonnan Frozenin, Björkin All Is Full of Loven tai Aphex Twinin Windowlickerin, katsomisesta tulee luova fiilis. Myös isoäitini inspiroi minua, hän on Intiasta. Haluaisin tehdä seuraavan levyni siellä. Minua inspiroi myös matkustaminen. Kiertueella pääsee näkemään vieraita kaupunkeja.”

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX:n True Romance ilmestyi 15. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Rakasta mua.

Dennis Coles on siviilielämässä nelikymppinen mies New Yorkista, mutta mikrofoniin tarttuessaan hän muuttuu Ghostface Killahiksi. Kun muut räppärit pukeutuvat pillifarkkuihin ja yrittävät tehdä uuvuttavia autobiografisia albumeita, Ghostface Killah lukee Marvelin sarjakuvia ja räppää naisseikkailuistaan.

Ghostface Killah julkaisee tänään uuden Twelve Reasons to Die -albuminsa. Sen kunniaksi Nuorgam listaa kaksitoista syytä rakastaa ”haamunaamaa”.

#1

Ghostface Killah räppää Wu-Tang Clanissa eli hänellä on ansioluettelossaan klassikkostatuksen saaneita levyjä. Omien sanojensa mukaan Ghostface Killah esitteli kokoonpanon tuottaja-räppäri RZA:lle aikoinaan ne kung fu-elokuvat, joista Wu-Tang Clan otti nimensä. Wu-Tang Clan -räppärit ovat vakiovierailijoita Ghostface Killahin levyillä.

Video ei ole enää saatavilla

#2

Ghostface Killah on taidokas tarinankertoja. Siitä ei ole epäilystäkään esimerkiksi Motherless Child -kappaletta (1996) kuunnellessa.

Video ei ole enää saatavilla

#3

Ghostface Killahin kappaleet ovat täynnä häpeilemättömiä soul-sampleja. Esimerkiksi Holla (2004) hyväksikäyttää The Delfonicsin La-La Means I Love You -kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

#4

Ghostface Killahilla on pistämätön tyylitaju. Katsopa todisteeksi vaikkapa Cherchez LaGhost -kappaleen (2000) musiikkivideo.

Video ei ole enää saatavilla

#5

Ghostface Killah on kova jätkä. Apollo Kids (2001) on neljän minuutin perustelu.

Video ei ole enää saatavilla

#6

Ghostface Killahilla on myös toinen puoli. Hän osaa tarvittaessa olla herkkä ja tunteellinen.

Video ei ole enää saatavilla

#7

Ghostface Killah ei häpeile. Esimerkiksi All That I Got Is You -kappaleen (1996) musiikkivideolla hän muistelee menneitä niin mahtipontisissa tunnelmissa, että Guns N’ Rosesin November Rain uhkaa jäädä kakkoseksi.

Video ei ole enää saatavilla

#8

We Celebrate– kappale (2008). Se on neljä minuuttia parhautta. Kappaleen pitäisi soida aina ja kaikkialla.

Video ei ole enää saatavilla

#9

Ghostface Killah rakastaa populaarikulttuuria. Hän on esimerkiksi vieraillut Marvel-sarjakuvaan pohjautuvassa Iron Man –elokuvassa, mutta harmillisesti kohtaus jäi lopullisesta versiosta leikkauspöydälle. Näyttelijäsuoritus on kuitenkin julkaistu dvd:n extramateriaalina. Elokuvaan päätyminen ei ollut sattumaa, sillä Ghostface Killahin debyyttialbumi on nimeltään Iron Man. Hän on myös käyttänyt mc-niminään Tony Starksia ja Starksia, jotka ovat molemmat viittauksia Iron Man -sarjakuvan maailmaan.

Video ei ole enää saatavilla

#10

Ghostface Killah on kuin Jan Zelezny Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilla. Hän on niin taidokas mc, että kaikki muut samalla kappaleella räppäävät kuulostavat kokemuksestaan huolimatta aloittelijoilta hänen rinnallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#11

Ghostface Killah julkaisi soolodebyyttinsä jo vuonna 1996, mutta hän ei osoita väsymyksen merkkejä. Vaikka albumikokonaisuudet olisivat mitä sattuu, myös viimeisimmillä levyillä on täysosumia.

Video ei ole enää saatavilla

#12

Ghostface Killah haastaa itseään. Nyt ilmestyvä Twelve Reasons To Die –albumi ei ole mikä tahansa kokoelma uusia kappaleita, vaan levyn nimeä kantavaan sarjakuvaan pohjautuva teemalevy.

Video ei ole enää saatavilla

Ghostface Killahin Twelve Reasons To Die ilmestyy 16. huhtikuuta. Wu-Tang Clan esiintyy Tampereella Blockfesteillä 23. elokuuta.

Ellie Goulding laulaa sinun laulujasi.

Yksi brittilaulajatar Ellie Gouldingin suurimmista hiteistä on hänen coverversionsa Elton Johnin Your Songista. Gouldingin tulkinta kappaleesta julkaistiin singlenä hänen debyyttialbuminsa Bright Lightsin (2010) uusintapainokselta. Sen jälkeen kappaletta on kuultu Briteissä niin tavarataloketjun joulumainoksessa kuin prinssi Williamin ja Catherine Middletonin häissä.

Alkuperäinen Your Song löytyy Elton Johnin omaa nimeä kantavalta kakkosalbumilta, joka ilmestyi vuonna 1970. Kappale on Johnin säveltämä, sanoitus on peräisin hänen yhteistyökumppaninsa Bernie Taupinin kynästä. Kappale oli hitti myös Eltonin itsensä esittämänä. Se ylsi sinkkulistojen kärkikymmenikköön niin Yhdysvalloissa kuin Briteissäkin.

Goulding ei suinkaan ole ainoa artisti, joka on versioinut Elton Johnin hitin. Nuorgam listaa viisi upeinta tulkintaa Your Songista.

#5 Francis Goya: Your Song (1985)

Video ei ole enää saatavilla

Belgialainen kitaristi Francis Goya tekee Your Songille ”goyat”. Hän vääntää sen herkkää tunnelmaa tavoittelevaksi hissimusiikiksi. Kappale löytyy muun muassa Goyan kitarainstrumentaaleja esittelevältä The Romantic Guitar of Francis Goya -kokoelmalta.

#4 The Streets: Your Song (2007)

Video ei ole enää saatavilla

The Streetsin Mike Skinner ei häpeile rajallista lauluääntään. Skinner kuulostaa mieheltä, joka kerjää vaimoltaan pääsyä pubikierrokselle. Siksi tulkinta on aidosti koskettava. Kappale on julkaistu alun perin BBC:n Radio 1 -kanavan 40-vuotispäivän kunniaksi tehdyllä coverkokoelmalla.

#3 Alwari Tuohitorvi: Sinun laulusi (1973)

Video ei ole enää saatavilla

Alwari Tuohitorvi käsittelee Your Songia hellin ottein – rakkaudella.

#2 Sugar Minott: Your Song (2006)

Video ei ole enää saatavilla

Jo edesmenneen jamaikalaisen Sugar Minottin käsissä Your Song kuulostaa siltä kuin sen voi kuvitellakin kuulostavan reggaeartistin versioimana. Upealta siis.

#1 Pate Mustajärvi: Sinun laulusi (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Popedan Pate Mustajärvi versioi kappaleen Lago Nero -sooloalbumilleen. Kun Mustajärvi laulaa ”ja jokainen saa sen tietää, tää laulu on sun, sen tunnetta täyteen laadin, se on rakkautta mun”, ei jää kysyttävää.

Ellie Goulding ja Charli XCX Tavastialla maanantaina 15. huhtikuuta.

Memmy Posse – ei voi vihata.

Vihaatko suomalaista hiphopia? Ole ennakkoluuloton ja aloita genreen tutustuminen Nuorgamin laatimasta neljän levyn listasta. Levyt eivät ole yksiselitteisesti suomalaisen hiphopin merkkiteoksia, mutta ne ovat kaikki julkaisuja, joista myös genreä tuntematon löytää tarttumapintaa. Ne kaikki esittelevät suomiräppiä erilaisista näkökulmista.

#1 Memmy Posse – Huolestuttavia merkkejä (2004)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä? Itä-helsinkiläinen kokoonpano julkaisi vuosituhannen vaihteessa omakustanteita, mutta lopulta myös yhden albumin Monsp Recordsin kautta. Memmy Posse teki viime kesänä Flow-festivaalilla yhden keikan mittaisen comebackin.

Miksi? Memmy Possen räppärit kuulostavat Huolestuttavia merkkejä -albumilla miehiltä, jotka eivät halua kasvaa aikuisiksi. Kappaleet ovat täynnä itseironisen keskenkasvuista läppää päihteistä ja naishuolista. Albumi viihdyttää kuin kesämökiltä löytynyt Myrkky-lehden irtonumero. Musiikillisesti levystä tekee kiinnostavan Imatran Voimasta tunnetun Fresh O Lexin tuotanto.

Kuuntele albumi Spotifyssä.

#2 Ceebrolistics – Ö (2005)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä? Helsinkiläinen Ceebrolistics ei saanut koskaan julkaistua varsinaista albumia levy-yhtiön kautta, mutta omakustanteiden lisäksi kolmikko jätti jälkipolville kaksi erinomaista ep:tä, Nollapisteen (2001) ja Ö:n.

Miksi? Roopek on yhä Suomen kovimpia tuottajia. Ö-ep:llä hän vei Ceebrolisticsia kohti minimalistista teknoa. Ceebrolisticsin tuotantoa voi suositella ihmisille, jotka syystä tai toisesta karsastavat hiphopiin usein ennakkoluuloisesti liitettyä uhoa ja itsensä jalustalle nostamista. Niitä ei nimittäin Ceebrolisticsin julkaisuilla kuule.

Kuuntele ep-julkaisu Spotifyssä.

#3 Asa – Loppuasukas (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä? Helsinkiläisräppäri Asa pokkasi Loppuasukas-albumillaan Teosto-palkinnon vuonna 2008. Albumilla soittaa sittemmin myös omissa nimissään levyjä julkaissut Jätkäjätkät-yhtye.

Miksi? Asa on poikkeuksellinen tekstittäjä. Sen ansiosta Loppuasukas on kuuntelua kestävä albumi, joka herättää toinen toistaan kummallisempia mielikuvia. Jätkäjätkät-yhtyeen Balkan-henkinen soitanta tarjoaa tarttumapintaa nykyhiphopin soundimaailmaa vierastaville.

#4 Hannibal & Joku Roti Mafia – Viimiseen hengenvetoon (2011)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä? Viimiseen hengenvetoon on Tulenkantajat-yhtyeestä tutun Hannibalin viimeisin albumi. Hannibal on keikkaillut myös jazz-kokoonpano Black Motorin kanssa.

Miksi? Hannibal tekee ilmaisun myönteisessä merkityksessä räppiä aikuiseen makuun. Levyltä loistaa poissaolollaan Memmy Posselle tyypillinen keskenkasvuisuus. Viimiseen hengenvetoon -albumilla kuultava, niin sanotusti perinteisiä instrumentteja hyödyntävä tuotanto tekee siitä helposti lähestyttävän niille, jotka vierastavat nykyhiphopin soundimaailmaa.

Kuuntele albumi Spotifyssä.

Hyvää pääsiäistä.

Black metal -yhtye Rotting Christin yhdestoista albumi herättää muistoja lukioajoista.

Se tapahtui yhtenä jouluna, kun minä olin vielä lukiossa.

Silloisen kaverini vanhemmat olivat poissa kotoa. Me kokoonnuimme tyhjillään olleeseen omakotitaloon juomaan kaljaa ja saunomaan. Meitä taisi olla kymmenkunta siellä. Mukana ei ollut yhtään tyttöä tietenkään, koska olimme siinä herkässä iässä, jossa vastakkaisen sukupuolen läsnäolo sotkee järjenjuoksun.

Oluita oli juotu kai muutamia, kun yksi meistä sai idean. Mennään ulos ja poseerataan kameralle kuin norjalaiset black metal -muusikot. Ollaan ilman paitaa, irvistetään ja näytetään kameralle pirunsarvi-käsimerkkiä. Ollaan niin kuin Emperor. Ollaan niin kuin Immortal.

Minua ei kiinnostanut. Pakkastakin oli parikymmentä astetta. Mutta sinne ne minun kaverini menivät, paljasjaloin lumihankeen esiintymään kameralle. Reilussa viidessä minuutissa he tulivat sisään leveästi virnistäen ja pakkasen puremat rintakehät punaisina kiiltäen.

Seisoin kavereideni selän takana, kun he katsoivat ottamiaan kuvia digikamerasta.

Nauroin mukana ja avasin kaljan.

Sitten me menimme saunaan.

?? Tekstissä mainittuja illanistujaisia isännöinyt mies on tätä nykyä naimisissa. Hänellä on kaksi lasta. Tekstin kirjoittaja ei ole naimisissa, eikä hänellä ole lapsia.

Video ei ole enää saatavilla

Straight Outta Olari!

Espoolaisräppäri Kostaja vie kotimaisen hiphopin perusasioiden äärelle. Hän räppää päihteistä ja löysäilystä, mutta onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan omaperäiseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaisut:
Arki on myrkkyy -omakustanne (ilmestyy 29. maaliskuuta)

Todennäköisimmin Kostaja…
…tilaa vielä yhden ennen valomerkkiä.

Epätodennäköisimmin Kostaja…
…juttelee Twitterissä Alexander Stubbin kanssa.

Levyhyllyssä Kostaja sijoittuu…
…Memmy Possen viereen.

Miksi Kostaja on hyvä?
Kostajan arkirealismi ja itseironia tuntuvat raikkailta, kun hänen musiikkiaan vertaa viime aikoina julkaistuun kotimaiseen hiphopiin. Kostaja sijoittuu osaksi jatkumoa. Hän on viime vuonna debyyttialbuminsa julkaisseen Jeijjon ja Nupin tavoin palauttamassa Espoon Olaria kotimaisen hiphopin kartalle.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla?
”Rehellistä, samaistuttavaa, 1990-lukua.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Rapin kuunteleminen alkoi mulla ala-asteen neljännellä luokalla, kun kaverini soitti mulle Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers) -albumia. Aikaisemmin olin kuunnellut sellaista aika sielutonta soittolistakamaa. Wu-Tang Clanissa oli meininkiä, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Niihin aikoihin kuuntelin myös Nasia ja Beastie Boysia, mutta Wu-Tang Clania on tullut soitettua eniten. Mulla on toi levy nykyäänkin vinyylinä hyllyssä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen artistin haluaisit vierailevan levylläsi?
”Ottaisin feattaamaan MC Renin tai Big Punin. Ne ovat molemmat mulle kestosuosikkeja. Big Punin tuotannon löysin vasta hänen kuolemansa jälkeen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?
”Itseäni en lähtisi suosittelemaan, niin puhuisin sitten varmaankin Käsipuolen tuotannosta. Hänen kanssaan tein ensimmäisen biisini, jolla räppäsin. Taisimme olla silloin 18-vuotiaita, eli se oli joskus vuonna 2005. Edelleenkin tehdään yhdessä musaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä, jos olet hyvin, hyvin humalassa?
”Kävisin toivomassa Shalimaran I Can Make You Feel Goodia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?
”Cheekin Avaimet mun kulmille. Jostain syystä se löytyy mun levyhyllystä. En haluaisi näyttää levyä kenellekään, eikä se sen vuoksi ole esilläkään. En mä edes muista, kuinka se on päätynyt hyllyyni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?
”Funk ja soul, rehelliset artistit, vinyyleiden kuunteleminen kotona.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
”Kun keväällä kävelee aamuyöllä baarista himaan ja kuulee, kuinka linnut laulavat. Silloin tulee fiilis, että kesä on tulossa.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?
”Paljon hyviä sanoituksia, ei millään tavalla turha bändi. Faija sitä kuunteli aikoinaan, koska sillä oli Repullinen hittejä -kokoelma. Ja meidän yläasteen liikunnanopettaja soitti sitä jokaikisellä tunnilla. Kun meillä oli jotain joukkuepeliä, niin kappaleen päätyttyä tuli aina vaihto. Hänellä ei varmaankaan ollut mitään muita levyjä kuin Repullinen hittejä.”

Vesterinen. Yhtyeineen, siis.

Kolmannella levyllään Vesterinen yhtyeineen-kokoonpano tarpoo yhä iskelmän ja suomirockin suolla. ”En tiedä minne seuraavaksi meen, mut ABC, sen torni aina mua varjelee”, Tero Vesterinen laulaa Reppana-kappaleella. Tuo yksittäinen rivi kiteyttää yhtyeen sielunmaiseman.

56 Tiedän miltä tuntuu on mahtipontinen albumi, joka ei nimensä mukaisesti kaihda suuria tunteita. Kokonaisuutena levy on arkirealismissaan ja mollivoittoisuudessaan tukahduttavan lannistava. Yhtye saattaa tavoitella Yön kaltaista kansansuosiota, mutta se edellyttäisi tarttuvampia ja sävykkäämpiä kappaleita.

Video ei ole enää saatavilla

The Beta Band, sekoilun ytimessä, Spede Pasasen jalanjäljillä.

“This is the definition of my life
Lying in bed in the sunlight
Choking on the vitamin tablet
The doctor gave in the hope of saving me
In the hope of saving me”

Brittiyhtye The Beta Bandin Dry The Rain -kappaleen teksti on poplyriikkaa parhaimmillaan. Se tarjoaa samaistumispintaa niin murrosiän kuohuissa ajelehtivalle kiukkuiselle teinille kuin nuoruudestaan kynsin hampain kiinnipitävälle kolmekymppiselle, jonka hiusraja on paennut jo niin kauas, että vanhenemisen merkit on pakko peittää nukkaisella pipolla.

The Beta Band maalaa kappaleellaan kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista ihmiselämästä. Nimenomaan tarkoituksellisen epämääräisesti ilmaistuna “jotain olennaista”, koska kappaleen teksti on tulkinnoille vapaa. Minä voin kuunnella Dry The Rainia ja kuvitella kappaleen kertovan sydänsuruistani. Tai työttömyydestäni. Tai vaikka siitä täysi-ikäistymisen kynnyksellä kalvavasta tunteesta, että seisoo yksin maailman tuulissa, eikä kukaan ymmärrä.

Mikä lohdullisinta, Dry The Rain tarjoaa myös vastauksen. Kaikki järjestyy. Ihan totta, kaikki järjestyy. Vaikka rahaa olisi niin vähän, että pitää jättää vastaamatta vuokranantajan puheluihin tai vaikka asuisi tuntemattomassa kaupungissa vailla yhtään ystävää, kaikki järjestyy.

Kappaleen teksti on tarkoin maalattu tilanne, umpikuja, mutta samalla myös ratkaisu, ulospääsy. Kuten jo totesin, Dry The Rain on poplyriikkaa parhaimmillaan.

Musiikillisesti Dry The Rain on Primal Screamin vuonna 1988 ilmestyneen Loadedin maalaisserkku. Sävellys ja sanoitus ovat todennäköisesti syntyneet sotkuisessa kimppakämpässä, jossa The Beta Bandin jäsenet yhdessä asuivat elämäntilanteiden heitettyä heidät Lontooseen.

Dry The Rain on The Beta Bandin debyytti-ep:n Champion Versionsin avausraita. Myös yhtyeen kaksi seuraavaa julkaisua, vuonna 1998 ilmestyneet The Patty Patty Sound -ep ja Los Amigos del Beta Bandidos -ep saivat runsaasti kehuja. Hype yhtyeen ympärillä kasvoikin julkaisu julkaisulta.

Brittilehdistö ylisti yhtyettä, mutta niin myös monet tunnetut muusikot. Esimerkiksi Oasiksen ja The Verven jäsenet muistivat haastatteluissaan mainita arvostavansa The Beta Bandia. Yhtyeen keulakuva Steve Mason ei kuitenkaan selkääntaputtelusta innostunut. Q-lehden palkintogaalaan hän pisti mielenosoituksellisesti lippalakin, jossa luki: “If assholes could fly, this place would be an airport.”

Lopulta kävi, kuten pelätä saattoi. Hype selätti The Beta Bandin. Kun huomiota herättäneet ep:t oli lyöty yhteen erinomaiselle The Three Ep’s -kokoelmalle, luomistyö piti aloittaa alusta. Vuonna 1999 ilmestyi palapelimäinen, yhtyeen nimeä kantava debyyttialbumi, jonka kappaleet ovat kaukana Dry The Rainin neroudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dry The Rain päätyi vuonna 2000 Nick Hornbyn kirjaan pohjautuvan High Fidelity -elokuvan soundtrackille. Hornbyn vuonna 1995 ilmestynyt romaani kertoo keski-ikäistyvän, levykaupassa työskentelevän Robin ihmissuhdekriiseistä.

Elokuvassa Robia näyttelevä John Cusack laittaa Dry The Rainin soimaan ja sanoo: “I will now sell five copies of The Three Ep’s by The Beta Band.”

Video ei ole enää saatavilla

Kendrick näyttää paremman kasvonpuoliskonsa.

Kalifornialaisräppäri Kendrick Lamarin Good Kid, M.A.A.D City on yksi viime vuoden kehutuimpia levyjä. Nuorgam tapasi lauantaina Helsingissä esiintyneen Lamarin ennen hänen keikkaansa.

Viime syksynä Good Kid, M.A.A.D City -albumisi nousi ilmestymisviikollaan lähelle Yhdysvaltain albumilistan kärkeä. Loppuvuodesta esimerkiksi Pitchforkin kriitikot valitsivat levyn vuoden parhaimmaksi albumiksi.

Miltä tuo levysi saama vastaanotto on tuntunut?

”Totta kai se tuntuu mahtavalta. Olen tehnyt valtavasti töitä, joten on ollut palkitsevaa, että ihmiset pitävät levystä.”

Levylläsi vierailee muun muassa Dr. Dre. Millaista oli työskennellä hänen kanssaan?

”Minä olen ihaillut häntä jo lapsena. Siksi oli upeaa päästä hänen kanssaan yhdessä studioon ja näyttää, että hän on ollut minulle esikuva. Nyt minulla oli siihen mahdollisuus, kun sain tehdä musiikkia hänen kanssaan.”

Kuinka te alun perin tutustuitte?

”Hän tuli aikoinaan katsomaan keikkaani. Hän vain tuli juttelemaan ja kysyi, haluanko tehdä musiikkia hänen kanssaan.”

Ice T:n Something from Nothing: The Art of Rap (2012) -dokumentista saa käsityksen, että Dr. Dre on kova tekemään töitä.

”Vaikka hänellä on rahaa ja palkintoja, hän tekee yhä musiikkia samanlaisella innostuksella ja kunnianhimolla kuin olisi vasta aloitteleva muusikko. Minä jouduin mukautumaan hänen työtahtiinsa. Olimme hänen studiollaan aina tuntikaupalla.”

Sinkkunakin julkaistu kappaleesi Swimming Pools (Drank) kertoo alkoholinkäytöstä. Millainen on oma suhteesi alkoholiin?

”Minä olen perhepiirissäni nähnyt, mitä tapahtuu, kun ihmiset juovat liikaa ja heistä tulee alkoholisteja. Se tietysti vaikuttaa omaan alkoholinkäyttööni. En juo humalahakuisesti, vaan saatan ottaa muutaman, jos on sellainen fiilis ja olemme porukalla jossain.”

Et siis juhli kiertueillasi.

”En todellakaan. Vietän paljon aikaa yksikseni.”

Mutta jos nyt kuvitellaan, että olisit juhlinut eilen. Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Mikä tahansa The Isley Brothersin albumi, koska krapulaa pitää hoitaa melodioilla. En missään tapauksessa kuuntele räppiä krapulassa, koska kappaleissa on ihan liikaa sanoja sellaiseen olotilaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Olet nyt kiertänyt Eurooppaa. Kuinka hillitset koti-ikävää?

”Näprään iPhonea, istun tietokoneella ja selaan Facebookia. Chattailen kavereideni kanssa ja lähettelen heille tekstiviestejä. Toisin sanoen teknologia auttaa.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Jos olen kotona, saatan katsoa elokuvia aamusta iltaan.”

Entä kiertueella?

”Yritän nukkua aina, kun se on vain mahdollista. Unirytmini on mennyt sekaisin, koska joudun valvomaan myöhään keikkojeni takia. Sitä paitsi mieli ja ruumis ovat esiintymisen jälkeen niin ylikierroksilla, ettei vain yksinkertaisesti pysty nukkumaan. Esimerkiksi tänään sain unta vasta aamuyhdeksältä. Muutamaa tuntia myöhemmin pitikin sitten olla jo lentokentällä.”

Mikä on ensimmäinen hiphop-kappale, johon rakastuit?

”Dr. Dren ja Snoop Doggin Nuthin’ but a ’G’ Thang, koska se on niin tarttuva: 1, 2, 3 and to the 4, Snoop Doggy Dogg and Dr. Dre is at the door. Kappale soi yhteen aikaan kaikkialla, eli se on myös vaikuttanut minuun artistina.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”2Pacin ja Dr. Dren California Loven. Minä itse asiassa näin, kun videota kuvattiin kotiseudullani Comptonissa. Taisin olla silloin 8-vuotias.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Sing About Me, I’m Dying of Thirst-kappaleesta. Tai en minä tiedä. Oikeastaan olen kaikkein ylpein Good Kid, M.A.A.D City -albumista kokonaisuutena. Olen pystynyt kanavoimaan levylle niin paljon minulle itselleni merkityksellisiä aiheita.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit vierailevan levylläsi?

”Erykah Badun, D’Angelon tai Saden. Uskon, että välillemme voisi syntyä yhteys, joka myös kuuluisi yhdessä tekemästämme musiikista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En voi vastata sanomalla vain yhtä artistia tai yhtyettä. Maailman tärkein musiikki on musiikkia, joka todella koskettaa kuulijoita. Sen pitää vaikuttaa kuulijoihin syvästi. Artistilla itsellään pitää olla jotain sanottavaa, koska niin sanottua bilemusiikkia ei voi missään tapauksessa pitää maailman tärkeimpänä. Artistin ja kuulijan välille pitää syntyä musiikin avulla todellinen yhteys, eikä sellaiseen riitä vain yhden hitin mukanaan tuoma kuuluisuus ja menestys, koska nyt puhutaan niin monimutkaisista ja laajoista asioista.”

Mitä tekisit, jos et olisi muusikko?

”En kyllä tiedä. Minulla ei ole koskaan ollut mitään varasuunnitelmaa. Olen aina vain toivonut, että elämäni järjestyisi niin, että saisin tehdä musiikkia.”

Kai sinulla oli toiveammatteja lapsena?

”Varmaan kaikki pelasivat koripalloa minun lapsuudessani. Siksi minäkin ajattelin joskus pienenä, että minusta tulee seuraava Michael Jordan, mutta se nyt vain oli sellaista, mistä lapsena haaveillaan.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ympäri Eurooppaa matkustaminen, keikoillani hymyilevät ihmiset sekä myös ne ihmiset keikoilta, jotka räppäävät kappaleita kanssani.”

Video ei ole enää saatavilla

Norman Cookin kultasormi langetti Cornershopin ylle yhden hitin ihmeen kirouksen.

Brimful of Asha -single on brittiyhtye Cornershopille ja sen keulakuvalle Tjinder Singhille taakka, josta he eivät pääse koskaan eroon.

“Jos joku olisi sanonut: ‘Okei, teitte Brimful of Ashan, tehkää nyt levyllinen samanlaisia kappaleita’, emme olisi pystyneet siihen. Emme olisi halunneetkaan tehdä niin. Se olisi ollut vihonviimeinen tavoite, johon olisimme halunneet pyrkiä”, Singh totesi vuonna 2010 The Quietus -verkkojulkaisun haastattelussa.

Tuo yksittäinen sitaatti kuvastaa Cornershopin ongelmallista suhdetta suurimpaan hittiinsä. Se on jättänyt varjoonsa kaikki muut yhtyeen tekemiset. Yhtyeen kannalta surullista kappaleen jättimenestyksessä on, että sen edellytyksenä oli Norman Cookin eli Fatboy Slimin kultainen kosketus.

Kun Brimful of Asha julkaistiin, se jäi Briteissä sinkkulistan sijalle 60. Mutta kun vuonna 1998 Cook remixasi kappaleen, se ponnahti brittilistan kärkeen. Big beat -huuma oli silloin Briteissä kuumimmillaan. Ei siis mikään ihme, että genren tunnetuimman nimen lisäämät kolisevat rummut riittivät nostamaan puolituntemattoman indiebändin kaikkien huulille.

Traagisinta Brimful of Ashan menestyksessä on, että se on varastanut huomion yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneeltä erinomaiselta When I Was Born for the 7th Time -albumilta. Singhin ja Dan The Automatorin tuottama levy on omalaatuinen ja mielikuvituksekas sekoitus tanssimusiikkia ja kitarapoppia. Albumikokonaisuudessa Brimful of Asha on vain yksinkertainen renkutus, jossa ei ole puoliakaan siitä musiikillisesta kunnianhimosta, mitä levyn muut kappaleet säteilevät.

Brimful of Ashan menestyksestä seurasi myös krapula. Cornershop kärsi sitä viitisen vuotta ennen kuin palasi Handcream for a Generation -albumillaan vasta vuonna 2002.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Norman Cookin remix, joka nosti Cornershopin listakärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Foals, villaneuleiden asialla.

Brittiyhtye Foalsin odotettu kolmosalbumi Holy Fire ilmestyy ensi viikolla. Tulevalla levyllään uransa alkuaikoina muun muassa Bloc Partyyn verrattu yhtye on yksinkertaistanut ilmaisuaan. Yhtyeen kosketinsoittaja Edwin Congreave vastaili Nuorgamin kysymyksiin puhelimitse Lontoosta. Congreave myönsi saaneensa teini-ikäisenä yliannostuksen The Smithsiä.

Vuonna 2010 ilmestynyt Total Life Forever oli melkoinen irtiotto Antidotes-debyytistänne. Mihin suuntaan olette yrittäneet mennä tulevalla Holy Fire-albumillanne?

“Uudella levyllämme on jonkin verran yhtäläisyyksiä debyyttiimme, koska nyt olemme taas tehneet yksinkertaisia popbiisejä. Levy on siis tavallaan Total Life Foreveria yksinkertaisempi.”

Julistitte taannoin NME:n haastattelussa indiediscon kuolleeksi. Mitä oikein tarkoititte?

“En nyt muista tuota asiayhteyttä, mutta luullakseni olimme tahallisen provokatiivisia. Meistä itsestämme kuitenkin tuntuu, että olemme kasvaneet ulos indiedisco-ilmiöstä, johon meidät vielä Antidotes-debyyttimme aikaan liitettiin.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“Jo edesmenneen kosketinsoittajan Jackie Mittoon. Hän soitti urallaan lukemattomilla jamaikalaisilla ska- ja reggaejulkaisuilla. Mittoo oli uskomattoman taitava muusikko, joka olisi varmasti tuonut levylle jotain uutta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

“Spanish Saharasta, koska teimme kappaleen niin nopeasti. Yllätyin, millaiseksi se lopulta muovautui.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“The Curen Just Like Heavenia, koska se on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani kappaleista.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

“Totta kai olisi ollut upeaa nähdä The Smiths livenä 1980-luvun puolivälissä. Teini-ikäisenä kuuntelin The Smithsiä niin paljon, että sain yliannostuksen yhtyeen musiikista. Sen vuoksi en ole pitkään aikaan jaksanut kuunnella mitään niiden levyistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Tämä on niin monimutkainen kysymys, etten voi vastata mainitsemalla vain yhtä artistia tai yhtyettä. Minusta jenkkiräppi on maailman tärkeintä musiikkia, kun ajattelee esimerkiksi sitä, millaisiin erilaisiin alalajeihin se on vuosien aikana muovautunut.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

“Pari vuotta sitten myin melkein kaikki levyni. Nyt ostan mp3-tiedostoja ja vinyylisinkkuja vain niistä biiseistä, joista todella pidän.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“En tiedä. Jätin kirjallisuuden opintoni kesken ensimmäisen vuoden jälkeen. Kyllä minä kuitenkin usein mietin, millaista olisi käydä tavallisissa päivätöissä, kun seuraan sivusta tyttöystävääni. Hän on siis asianajaja. Päivätöissä on omat hyvät puolensa, mutta en osaa sanoa, sopisivatko ne minulle.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“The XX:n Coexistin. Levy ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin odotin. Bändin debyytti oli minusta vaikuttava. Kappaleisiin muodostui henkilökohtainen suhde, mutta Coexist ei ole herättänyt samanlaisia tuntemuksia. Monet ovat kyllä sanoneet, että Coexistille pitää antaa aikaa, mutta minusta se ei vain tunnu yhtä hienolta levyltä kuin yhtyeen debyytti.”

Video ei ole enää saatavilla

Foalsin Holy Fire ilmestyy 11. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

CC33 sulkee silmät ja kuvittelee aurinkoisen Kalifornian.

Jyväskylään ja Helsinkiin jakautunut CC33 tekee elokuvallista instrumentaalimusiikkia. Kokoonpanon kappaleet ovat jo herättäneet ihastusta kotimaisissa musiikkiblogeissa, mutta levydiiliä yhtyeellä ei vielä ole. Juha Luomala vastasi Nuorgamin kysymyksiin.

Jäsenet:
Juha Luomala
Tom Engman
vierailevia muusikoita

Julkaisut:
ei vielä

Todennäköisimmin CC33…

…ajaa avo-autolla auringonlaskuun.

Epätodennäköisimmin CC33…

…nousee avo-autosta säveltääkseen tunnusmusiikin Timo Koivusalon ohjaamaan elokuvaan.

Levyhyllyssä CC33 sijoittuu…

…Magyar Possen ja Uuden Fantasian väliin.

Miksi CC33 on hyvä?

CC33:n elokuvallisessa instrumentaalimusiikissa kuuluu kaikuja niin postrockista kuin chillwavestakin. Sen vuoksi yhtyeen valmiilta, mutta julkaisemattomalta debyyttialbumilta voi odottaa mitä tahansa. CC33 osaa olla kohtalokkaan melankolinen, mutta myös typerryttävän hauska. Parhaimmillaan CC33:n kappaleissa on samanlaista tarttumapintaa kuin ranskalaisen M83:n tuotannossa.

Kuvaile CC33:n musiikkia kolmella sanalla?

“Nostalginen, ennalta-arvaamaton, onnellinen.”

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkinne vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

“Varmaankin The Beatlesiin. The Beatles -vertauksia tulee kuitenkin niin harvoin.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Luultavasti hollantilaisen The Gatheringin How To Measure a Planet -albumia. Murrosikäisenä kuuntelin hirveästi metallimusaa. The Gatheringhan oli alun perin metallibändi, mutta tuo levy on sellainen yhdistelmä progea ja indietä. Levy muutti paljon omaa musiikinkuunteluani. Aikaisemmin olin ajatellut niin, että pitää kuunnella vain tiettyjä genrejä, mutta tuon albumin myötä tajusin, että jokaisesta genrestä löytyy ne hyvät juttunsa. Siksi sitä tuli kuunneltua niin paljon. Vieläkin aina välillä nostalgiatrippailen.”

Video ei ole enää saatavilla

Millaiseen kuvitteelliseen elokuvaan CC33 haluaisi tehdä soundtrackin?

“Se olisi aurinkoiseen Kaliforniaan sijoittuva 1970-luvun leffa. Siinä olisi paljon surffausta, teinejä ja hyviä bileitä rannalla.”

Minkä albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi?

“Tämä on kyllä niin hypoteettinen kysymys… Meidän bändille se ei sopisi, mutta ihan noin muuten yksi huikeimmista levyistä koskaan on The Smashing Pumpkinsin Mellon Collie And The Infinite Sadness. Mä olen välillä kateellinen, että joku on osannut tehdä niin hienon kokonaisuuden. Siinä on niin erilaisia biisejä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

“Just nyt suosittelisin Tychon Dive-albumia. Olen sitä omille kavereillenikin suositellut. Jotenkin tuntuu, että se levy meni monilta ohi. Se on instrumentaalimusiikkia, jota on vaikea määritellä. Levy on mahtavaa, tyylitajuista äänimassaa, jossa ei ole lainkaan säröjä. Kaikki pelaa yhteen: melodiat, soundit ja tunnelmat. Levyn tunnelmassa on jollain hämärällä tavalla 1970-lukua, mutta se kuulostaa kuitenkin freesiltä. Tychon Scott Hansen on suunnitellut myös levynkannet, jotka sopivat musiikkiin täydellisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Tuossa yhtenä päivänä mietin, mikä oli viime vuoden paras levy, mutta montaakaan hyvää levyä ei tullut mieleen. Beach Housen Bloomia tuli kuitenkin kuunneltua paljon. Se kuulostaa niin vilpittömältä. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois, jäljelle on jätetty vain hyvät biisit.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

“Poikani, 1970-luku, torvisoittimet.”

Mitä mieltä olet Eppu Normaalista?

“Taidemusiikkipiireissä aivan aliarvostettu bändi, erittäin hienoja biisejä ja hienoja tekstejä. Arvostan.”

Lau Nau ja Phantom ovat tarkoituksellisen kliseisesti ilmaistuna kuin kolikon kaksi puolta. Lau Naun alakuloinen folk herättää mielikuvia autiotaloista ja sateisista merenrantakaupungeista, kun taas Phantomin
musiikki on soundtrack öiselle kävelylle kaupungin valosaasteessa.

Lau Nau on syntynyt Laura Naukkarisen itseilmaisun tarpeesta sekä mielenkiinnosta folkiin ja kenttänauhoituksiin. Phantom on saanut puolestaan alkunsa Aalto-yliopiston start up -yrittäjille suunnatussa koulutuksessa. Lau Nauta ja Phantomia kuitenkin yhdistävät tinkimättömyys ja omalaatuisuus.

Lau Nau

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Lau Nau on muusikko Laura Naukkariseen henkilöityvä kokoonpano. Naukkarinen on soittanut useissa kokeellisuudestaan tunnetuissa kokoonpanoissa, kuten esimerkiksi Avaruksessa, Kiilassa ja Hertta Lussu Ässässä. Lau Nau-nimellä julkaistu hauras musiikki tasapainottelee folkin ja avantgarden rajalla. Naukkarinen julkaisee musiikkiaan omalaatuisuutensa ansiosta kansainvälisestikin tunnetun Fonal Recordsin kautta. Hän on tehnyt musiikkia myös tanssiesityksiin ja soundtrackeille.

Miksi se kiinnostaa?

Naukkarisen musiikki herättää mielikuvia pölyisistä ullakoista, sateisista kalastajakylistä ja havumetsistä. Se ei ole sidoksissa 2000-lukuun eikä mihinkään maantieteelliseen paikkaan. Naukkarinen on siis omaehtoinen muusikko, jonka tekemisille ei juurikaan löydy vertailukohtia. Viimeisimmällä, tänä syksynä ilmestyneellä Valohiukkanen-albumillaan Naukkarinen on ottanut askeleen kohti popmusiikin logiikkaa, mikä on tehnyt hänen musiikistaan aikaisempaa helpommin lähestyttävää.

Kokoonpano:

Laura Naukkarinen
vierailevia muusikoita

Julkaisut:

Kuutarha (Locust Music, 2005)
Nukkuu (Fonal Records, 2008)
Valohiukkanen (Fonal Records, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…keskittynyt, mystinen, luonnonläheinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…ikivanhoja kenttänauhoituksia ja satukasetteja.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…mahdollisuus päästä uimaan valaiden kanssa.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi Bat For Lashes, jotta Natasha Khan ja Laura Naukkarinen voisivat käydä syvällisiä keskusteluita popmusiikin olemuksesta.

Kahden vuoden päästä…
…Lau Nau matkustelee pistokeikoille New Yorkiin Kim Gordon pyynnöstä.

Phantom

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Tommi Koskinen ja Hanna Toivonen tapasivat toisensa Aalto-yliopiston start up -yrittäjille suunnatussa koulutuksessa. He kokeilivat yhdessä musiikin tekemistä, mutta Phantom syntyi vasta silloin, kun Toivonen oli lähdössä Austiniin SXSW 2012 -tapahtumaan mobiilialan edustajana. He päätyivät esiintymään tapahtumassa viidesti, vaikka alun perin heidän oli määrä esiintyä vain kerran. Nyt esimerkiksi The xx on noteerannut kokoonpanon Tumblr-sivullaan.

Miksi se kiinnostaa?

Phantomin taustatarina on jännittävä. Kaksi musiikinystävää tapaa, alkaa säveltää ja saa kansainvälistä huomiota, kun heillä on vain neljä valmista kappaletta. Kokoonpanon melankolinen soundi ammentaa samoista lähtökohdista kuin vaikkapa ruotsalainen Niki & The Dove. Trendisoundien perässä juoksijoista kokoonpanon kuitenkin erottavat erinomaiset kappaleet.

Kokoonpano:

Hanna Toivonen (laulu)
Tommi Koskinen (tuottaja)

Julkaisut:

Scars-ep (nettijulkaisu, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…melankolinen, synteettinen, hämärä.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…The Knifea ja Yazoota.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…aikamatka 1990-luvulle Berliinin teknoklubeille.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi The XX. Brittiyhtyehän on jo osoittanut pitävänsä Phantomin musiikista, mutta kokoonpanoilla on myös yhteisiä tekijöitä. Niistä merkittävin on musiikin urbaani alakuloisuus.

Kahden vuoden päästä…
…Phantom valmistelee Berliinissä toista albumiaan. Levyä ennakoivasta singlestä on julkaistu myös Jamie XX:n tekemä remix.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

73 pistettä? Voi vv-…

Harvassa ovat levyt, joilta välittyy tunne, että niiden tekeminen on ollut aidosti hauskaa. Stepan ja Aren yhteislevy kuuluu tuohon joukkoon.

Stepa ja Are eivät koskaan ole olleet niitä vakavahenkisimpiä räppäreitä, mutta heidän ulosantinsa pääsee oikeuksiinsa vasta tällä yhteislevyllä. Aren vuonna 2010 ilmestynyt Jaalan elämää -debyytti on kaikessa itseironisuudessaan viihdyttävä levy, mutta mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä uhkaavammalta näyttää sen yläpuolella leijuva huumoriräpin varjo. Stepalla on ollut molemmilla levyillään selkeitä vaikeuksia täyttää albumiformaatin asettamia odotuksia. Hänen rahkeensa eivät ole riittäneet 40 minuutin rajapyykin ylittäviin kokonaisuuksiin.

Stepaa ja Area nimittäin yhdistävät vaikeudet käsitellä niin sanotusti vakavia aiheita. Mitä tulee kepeään läpänheittoon, he ovat molemmat kotimaisen hiphopin kärkeä, mutta eritoten Stepa on kuulostanut vakavoituessaan pahimmillaan yhteiskuntaopin kirjan kädestään laskeneelta teinipojalta, kuten esimerkiksi Made in Sodankylä -albumillaan.

Heidän yhteislevynsä …Ja naksuvat loopit kuulostaa juuri siltä, miltä sen voisi kuvitellakin kuulostavan. On itseironiaa, on nokkelia punchlineja. Levyn suurin ansio on siltä läpi tuleva huolettomuus ja hyväntuulisuus. Esimerkiksi sympaattinen Sätkät tiskit breikit sisältää nimensä mukaisesti ohjeita sätkien käärimiseen ja tiskaamiseen. Nukkumassa on puolestaan Stepan ja Aren koominen ylistyslaulu heidän omille unenlahjoilleen. Boom bap -soundille kunniaa tekevä tuotanto on toimivaa läpi levyn.

Entä ne levyn heikkoudet? Kertosäkeet ovat usein vain kappaleen nimen hokemista. Se auttanee huudattamaan yleisöä keikoilla, mutta levyä kuunnellessa kertosäkeiden toisteisuus alkaa nyppiä nopeasti. Myös albumilla satunnaisesti välähtävä punaniskamentaliteetti oudoksuttaa. En tiedä, kuinka suhtautuisin, kun Are räppää Se on pirun rankkaa olla hyvä jätkä -raidalla lihaa syövien heteromiesten kohtaamista vaikeuksista. Ei kai nyt valtaenemmistöllä ole noin vaikeaa? Stepa puolestaan korostaa heterouttaan. Eikä nyt puhuta hiphop-kulttuuriin sisäänrakennetusta naisseikkailuilla retostelemisesta, vaan sen töksäyttelemisestä, ettei hän pidä miehistä “sillä tavalla”.

Toisin kuin soololevyillään, Stepa ja Are onnistuvat nyt myös silloin, kun heidän pitää olla vitsailematta. Itsestäänselvästi nimetty Viimenen biisi päättää albumin komeasti. Sen ajaksi räppärit pesevät pois klovnin maskinsa ja paljastavat jotain itsestään. Are tekee vaikutuksen kyvyllään itsereflektioon:

“Saavutukset laskee yhden käden sormilla
kun koettaa olla tosissaan
se kuulostaa vain kornilta”

73 Stepa ja Are ovat tehneet nousuhumalaisen yhteislevyn, joka toimii paremmin kuin heidän soolotuotantonsa.

Video ei ole enää saatavilla