”You speak to me, sign language / while you’re making a sandwich.”

Joni Klingin piti kirjoittaa siitä, ettei hän enää osaa kirjoittaa popmusiikista. Hän ei kuitenkaan pystynyt edes siihen, koska on vain homeisessa tuolissa istuva viljapeltoindien apologisti romantisoimassa omaa kohtaloaan musiikin ikuisena outsiderina.

On vuosi 2005 ja tiedän olevani harhautumassa väärälle polulle. Aion ostaa Anttilan alennusmyynnistä Britney Spearsin Greatest Hits: My Prerogative -kokoelman. Se sisältää Britneyn ja Bloodshy & Avant -tuottajanerojen hitin Toxic. Se on Britneyn toistaiseksi kiehtovin kappale.

Tämä on aivan väärin, jos on itseensä ylenmääräisen vakavasti suhtautuva haja-asutusalueen sekularismissa ja putkiohjelmoidun Yleisradion setämusiikkitoimittajien kanonisoinneissa hiljaisella tulella tympeän sitkeäksi keitetty landepaukku taidelukiolainen.

Hyvää musiikkia ovat 1960-luvun konseptialbumit, krautrock ja kaikki missä kuuluu avantgarde. The Velvet Underground on hyvää musiikkia. Lou Reedin Metal Machine Music on parasta musiikkia. Britneyn Toxicissa on 0,4 sekuntia kestävä osio elektronista hälyä.

Vuonna 2005 asiat ovat kuitenkin toisin. Tuntuu, että jotain uutta on heräämässä pikkuvanhan möhöaivon uumenissa. Jotain täytyy voida rakentaa puhtaalta pöydältä. Täytyy rakentaa sukupolvikokemus.

Katson Michael Winterbottomin elokuvan 24 Hour Party People ja toivon, että elämässäni koittaisi hetki, jona näen ensimmäistä kertaa Sex Pistolsin keikan.

Relevatoriota odotellessa ”radikaaleinta” mitä voi kaiken eklektisen taidelukiomusan kuuntelun jälkeen keksiä on Britney. Ostaa tämä hopeakantinen, kiiltävä ja koomisuuteen asti skimpy poplevy ja todeta: ”Tässä on edistyksellistä musiikkia.”

Se on hyvä idea. Mutta vain, koska kaikki mitä se edustaa on halveksuttavaa. Vähän kuin oululaiset punkkarit, jotka eivät ymmärrä minua.

The Fiery Furnaces – Benton Harbor Blues, otteita aitoa outsider-elämää sisältävältä musiikkivideolta.

On vain yksi ongelma. En koskaan opi oikeasti pitämään Britneystä. Kesti 13 vuotta myöntää se, mutta en ole kuunnellut My Prerogativea kertaakaan soitettuani sen ensimmäisen kerran läpi. Se nököttää yksinäisenä todistuksena vapaamielisyydestäni ja edistyksellisyydestäni cd-kokoelmassani – tuossa surullisessa hyllykössä asunnon nurkassa, jota on alkanut vuosien mittaan katsoa kuin käänteisen ovisilmän läpi, sen edustamia muistoja luotaan etäämmälle työntäen, siihen liittyvän kiintymyksen hävettäväksi materiaalisuudeksi mielessään kääntäen, toivoen viimein koko roskan muuttuvan näkymättömäksi.

Nostalgia liittyy niin elimellisesti popkirjoittamiseen, että on oikeastaan yksi sen alalaji. Nykymusiikkia suositellakseen on löydettävä sitä kohtaan vitaali entusiasmi, mutta helpompaa on löytää itsestään kyyninen entusiasmi; sitä havaintoa kohtaan, että ennen oli paremmin.

Ei 2000-luvun indie luonut kompromissia ainoastaan kaupallisen listapopin ja taidekoulujääräilyn väliin. Se loi kompromissin nykyhetken ja menneisyyden väliin, kertaustyylien plethorana ja katufiksujen musafanien hyväksyvänä nyökkäilynä Timbalandin nimen kuullessaan ja samassa nyökkäilevässä tahdissa viiden gigatavun iPodistaan John Peel -sessioita selatessaan.

Britney oli vain yksi linkki ketjussa, jolla yritettiin karistaa 1960-luvun dinosaurus kannoilta hädissään kuin Jeepin lavalla makaava Jeff Goldblum, stereoissa vuorotellen Interpolin postpostpunk, Giorgiota fiilistelevä ranskalainen house tai AOR soiden. Ja samalla kaikki se niin sanottu indierock, jonka piti pelastaa nuoret popilta, oli alkanut kuulostaa popilta itseltään ja sen kitarariffit pelkiltä lainoilta 1960-luvun landfill-bändeiltä vintagesoittimineen ja –pedaaleineen – Frendien soundtrackilta ja joka ikiseltä mainokselta, jossa soi Jetin Are You Gonna Be My Girl.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Firen Funeralin kansi on painettu kierrätetylle ruskealle voimapaperille ja koristeltu pseudoviktoriaanisella kitschillä. Nyt se näyttää samalta ylimaallisen valkoisuuden fantasialta kuin siihen pakatun musiikin protestanttinen rummunpaukutus. Jos 20-vuotias minä ranttasi muka närkästyneenä The Smithsin nationalismista ja Death in Junen fasismista kieltäytyen putoamasta Arcade Firen ansaan, jonka pohjalla lepäsi samaa epäilyttävyyttä erittävä syötti – iso indie-juusto – ei tuo tarkkanäköisyys pelastanut minua tusinalta muulta valkoiselta salametsästäjältä.

Sufjan Stevens oli luultavasti omaksunut Illinoisin valjut maneerit jossain kristityssä musiikkikoulussa, ja eikö St. Vincent ollutkin opiskellut jossain umpivalkoisen eliitin konservatoriossa? Eikö jokaisen Portland-indiebändin taustalla soinut kätketty historia avoimesti Ku Klux Klan -myönteisen kaupungin menneisyydestä? Nämä olivat pohjimmiltaan samaa passiiviskonservatiivista vehnäleipää kuin keskilännen kouluampujaemopojat.

Anonyymin ihmisen kouluarvosana ja perustelut mm. Hadouken-yhtyeelle

Arcade Fire muuten tekee nykyään discoa ja kuulostaa U2:ta. Everything Now on heidän paras levynsä. Tämän lähemmäs kertaustyyli-isukkia en pääse, valitan.

Video ei ole enää saatavilla

Olen demonisoinut kaiken 1960-luvun rockin. Se on helppoa. Onnistuin siinä viime vuosikymmenen puolivälissä acid housen ja teknon avulla, joten yhtä hyvin voin yrittää vierottaa itseni 2010-luvulla trancella tai europopilla.

Silti itken melkein aina kuunnellessani The Seekersiä – formaatiltaan kuin Australian versio Mamas and the Papasista, paitsi että Mamas and the Papas tuli Kaliforniasta ja edes näennäisesti avoimesta kulttuurista, kun 1960-luvun Australia oli kaikesta toiseudesta systemaattisesti riisuttu yhteiskunta. Yhdistä tähän leirikoulumusiikki ja Folkways-levyt, kansainvälinen poliittinen laululiike kulttuurikotien ja hyvien perheiden lapsille. Ei ole sattumaa, että sanat ja melodiat täsmäävät. Tuntuu kiroukselta pitää siitä.

Beach Boysin kappaleet ovat niin kauniita, etten voi koskaan lukea heistä kattavaa rockbiografiaa, ettei selviäisi heidän olleen vain tavanomaisia surffaridouchebagejä. Aivan kuin ei olisi tarpeeksi, että televisiosta vuodesta toiseen näytettävät ”nostalgiset” insertit Woodstockin mudassa tanssivista, villikuontaloisista hipeistä eivät kielisi nykyään mistään muusta kuin hedonistisesta etuoikeutettujen springbreakistä. Sen lisäksi näytetään vielä kuvat ”oikeista” Woodstock-hipeistä – niistä, jotka eivät viitsineet syöksyä mutaan, vaan ainoastaan hengailivat Chevrolet Corvairiensa ja Stingray Corvettejensa lähettyvillä juoden kaljaa: nuoria kundeja, joiden tukan pituus on vain aavistuksen yli crewcut-pituuden, valkoisissa farkuissaan ja pikeepaidoissaan.

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun musiikki on kollektiiviselle itsepetokselle perustuvaa antikvaaritavaraa, mutta en halua päästää irti, kuten en myöskään halua uppoutua halpaan pseudokeski-ikäiseen imitaationahkasohvaan juomaan viiniä ja analysoimaan kirjallisia, ”tiheän tarinankerronnan sanoituksia päihderiippuvuuden, uskonnon ja lunastuksen ympärillä tapahtumapaikkanaan Minneapolisin kaupunki”.

En halua olla ”siisti” laarinkaivelijafaija, joka pukeutuu huppariin ja keräilee lenkkareita. James Murphy varmaan värjää partaansa harmaaksi. Sanon itselleni, että väitteleminen The Nationalin ja Elbow’n paremmuudesta on setien hommaa, mutta en silti pysty olemaan sinut oman setähabitukseni kanssa.

Talvipäivänä laitan soimaan Vampire Weekendin Contran, niin kuin se ei muka olisi läpeensä 1960-lukulainen levy ja toisi illuusiota ikuisesta, valheellisesta Woodstock-kesästä ja siihen antautuakseen liian itsearvontuntoisen ylemmän keskiluokan tympeistä huveista hotellipatioilla. Se on pina colada -musiikkia, pikeepaitamusiikkia, se on musiikkia olalle heitetyille neuleille. Yhtä lailla kuin Elbow on musiikkia antiikkinahkaisille kyynärpaikoille tweedtakeissa.

Jokaisella meistä on tapamme larpata suurten ikäluokkien kokemuksia. Takaraivossani kasvaa tietyssä kohtaa yksi harmaa hius; jos sen nyppäisee pois, siihen kasvaa uusi. Mutta siellä se on.

Video ei ole enää saatavilla

Sylvester Graham oli philadelphialainen presbyteerisaarnaaja, joka 1800-luvun alussa saarnasi ruokavalioreformilaisuuden ja bland diet -liikkeen puolesta. Hänen seuraajansa olivat grahamiitteja ja hänen mukaansa on nimetty grahamjauho, sillä vaikka Graham ei keksinyt kuorimattomasta vehnästä tehtyä raaka-ainetta, painotti hän sen tärkeyttä ruokavaliossa.

Grahamin opetuksiin assosioituvat tuon ajan puritaaniliikkeissä esiintyneet näkemykset keitetystä, maustamattomasta kasvisruokavaliosta moraalisesti oikeamielisenä ravintona. Yksipuolinen ja mitäänsanomattoman makuinen ruoka on hurskasta, sillä se ei herätä intohimoja. Jos ruokaan sen sijaan lisää esimerkiksi ketsuppia, saattaa ruokailija helposti joutua kiihotuksen tilaan, kuten hyvin tiedämme.

Richie Edwards söi vain valkoista riisiä ja perunaa. Hän tietenkin kutsui annosta nimellä ”white noise”.

Video ei ole enää saatavilla

Koska popmusiikista on niin vaikeata kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä, laitan soimaan Brian Enon Discreet Musicin, sillä sen pitäisi olla ”musiikkia työntekoon.” Näin minun ikäpolveni mieltää ambient-musiikin. Se on musiikkia, joka ei mene hukkaan taustalla. Se perustuu niukkuuden ja säästeliäisyyden periaatteelle. Se on tehokasta musiikkia. Siksi sitä voi käyttää nootrooppisena instrumenttina omien työskentelytapojen ja tuottavuuden hienosäätämiseen.

Siinä ei ole ominaisuuksia, joten se on puhtoista. Sylvester Graham oli tunnetusti suuri Brian Eno -fani. Hänen suosikki-Eno-levynsä top 3 olivat:

1. Music for Airports
2. Neroli
3. Another Green World

Video ei ole enää saatavilla

John Cagen 4:33-teoksen kuoliaaksi lainattu lattea havainnollistus on, että teos voi koostua ”vaikkapa sateenropinasta konserttisalin kattoon”. Kuvittelen Brian Enoa vuonna 1975 sairaalavuoteellaan, kun hän sadetta kuunnellessaan keksii ”omaperäisen” idean ympäristöönsä sulautuvasta musiikista. Miltä hänestä silloin tuntuu? Tunteeko hän itsensä neroksi… vai todella vaivaantuneeksi?

Tässä vaiheessa Nuorgam-kollega kysyy, missä määrin ambient, minimalismi tai ylipäänsä länsimaisen modernin kanssa flirttaileva kokeellinen musiikki on rahtikulttia? Jos vieraasta kulttuurista saapuisi tutkija katsastamaan 1900-luvun puolivälin avantgardisteja, mitä hän näkisi. Joukon työttömiä? Kotona hän kertoo: siellä oli paljon joutenoloa, ”whole lot of loitering”.

Ambientista on tullut populaariamme, mutta voimmeko me oikeasti pitää ambientista, kuten me pidämme popista. Vai onko se vain meidän haluamme olla niin valjuja kuin mahdollista.

Voimmeko pitää musiikista, jossa ei tapahdu mitään, tekemättä siitä rituaalia, joka rationalisoi meidät osaksi jotain puritistista jatkumoa?

Video ei ole enää saatavilla

Britney Spearsin musiikissa kaikki tapahtui yhtä aikaa. Kaikkialla. Se oli Pharrellin ja Neptunesin kaltaisten tuottajien tavaramerkki. Ja minä kiinnostuin Britneystä vasta, kun hän käytti Toxicilla hyväkseen hiljaisuutta, koska valkoiset ihmiset rakastavat alleviivata taiteensa vakavuutta.

Yritän Britneyta kuunnellessani muistuttaa itseäni siitä, ettei minun ole tarvinnut imitoida pikkuporvarillista makua. Yritän uskotella, kuinka popmusiikki on lopulta tehnyt minusta sen mikä olen; kuinka se on aina ollut kaikessa taustalla läsnä; kuinka Spice Girls oli ikäluokalleni jaettu sukupolvikokemus; kuinka läpeensä 1990-lukulainen Madonnan Bedtime Story -videon muotokieli on.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kaikki nämä popmuistot aiheuttaisivat minussa nostalgiaa, tajuan väärentäväni sen. Mikään näistä ei oikeasti koskettanut minua 1990-luvulla, vaan tuntui efemeraaliselta ja joutavalta. Vasta loputtomana Antiques Roadshow’na pyörivä lähihistorian jatkuva rehabilitaatio on palauttanut nämä asiat sentimentaalisen rojun piiriin.

Spice Girls ei koskaan merkinnyt minulle mitään niin tärkeää kuin Alanis Morissette, he eivät kertoneet hauskanpidosta yhtä ”hauskan” kuuloisesti, yhtä anthemisti, kuin Sheryl Crow laulaessaan ”all I wanna do is have some fun”.

Ehkä Britney oli kuin etäännytetympi versio The Seekersin musiikista molempien edustaessa samaa viljasiiloperimää. Britney oli Coyote Ugly -versio Dixie Chicksistä, urbaani kaupunkilaisserkku, mutta todellisuudessa samaa kauraa kuin heinälatoon vetäytynyt Jim Jones tai metsämökissä asustava Bonney Bear omana aikanaan. Haave paluusta ruraaliin.

Ehkä yritykseni Britneyn fanittamiseksi olivat minun tapani toteuttaa sitä sisäistä viiksivahaa ja craft-olutta turvakseen tarvitsevaa hahmoa, joka kirjoittaa lauluja arteesisen veden kantamisesta kotiin sinkkiämpärissä ja parran trimmaamisesta piilukirveellä ja kehuu Brucen Tunnel of Lovea mainettaan paremmaksi levyksi kangaskassi Wisconsin-juustoa täynnä. Ehkä pääsisin Britneystä eroon kun menisin armeijaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jotta en lopulta päätyisi moiseen ansaan, minun oli kehitettävä ajatus kuivemmasta vesileipäkeksistä ja laivakorppumaisesta 2000-lukulaisesta ironiasta, joka suojaisi minua popmusiikilta. Sen täytyi olla yksi syy siihen, että siirryin 2000-luvun indien turvalliseen traditionalismin pariin. Syy siihen, että aloin aikoinaan kuunnella P.J. Harveya, Metriciä, Yeah Yeah Yeahsia tai Peachesia: ne eivät olleet Britney. Ne eivät tuntuneet edustavan kaupallisen ja seksualisoidun populaarimusiikin Hed Kandi -universumia, koska ne tuntuivat sanovan, syvältä National-nojatuolin pohjalta, että Britney oli yhdentekevä.

Me keksimme jopa nimen turhanpäiväisen popmusiikin kuuntelulle, ja se oli poptimismi, ja isminä se on lähes yhtä validi kuin 300 euron joogamattoa kantava city-hippi sanomassa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Ja se hävettää minua nyt.

Lopulta osoittautui, että poptimismi oli vain meidän kolmekymppisten setien yritystä omia itsellemme jotain, johon meillä ei ollut oikeaa tunnesidettä, kielien tarpeesta olla aina paikalla siellä missä tapahtuu. Vuonna 2018 tuntuu karmaisevalta ajatella, miten irstailta ja kiilusilmäisiltä minä ja kollegani olemme listapopin oikeiden natiivikäyttäjien silmissä kaikki nämä vuodet mahtaneet näyttää.

Säikähdin omaa opportunismiani hyökätessäni popin raadon kimppuun raviten itseäni sillä tuhlaillen, epäoikeutetusti, samalla kun yritin väärentää omia tuntemuksiani, ja sukupolvikokemuksiani musiikkilehtien sivuille. Yritin allekirjoittaa jaetuiksi hetkiksi sellaista, mitä en koskaan ollut jakanut, vaan josta olin ollut aina ulkopuolella. Jotta kaikelle mässäilylle tulisi loppu, oli palattava johonkin kuivaan, kankeaan ja nuivaan.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiossa soida Pink Floyd. Aion ainakin yrittää väittää sitä omaksi, aidoksi kokemuksekseni. Ainakin se kuulostaa tarinalta, jonka kaikki ovat valmiita uskomaan.

Kehittelen jo seuraavaa idenditeettiprojektiani, jonka nimeksi voisi tulla vaikkapa ”Vanhus ja Rock”. Siinä vanhus on tullut elämässään siihen pisteeseen, että hän on nähnyt kaikki maailman rockit ja yrittää palata vanhojen levyjensä pariin kyseenalaistaen niiden mielekkyyden, valittaen ettei enää saa otetta musiikista, verhoten kaiken lakoniseen illuusiottomuuteen. Lisäksi on pidettävä pitkiä analyyttisiä monologeja siitä, kuinka popmusiikkia ei ole enää järkevää kuunnella, saati kirjoittaa siitä, ja pohtia, kuinka paljon popmusiikki oli oman identiteetin rakentamisen keinotekoinen väline, joka nuoruuden ja vitaalisuuden ihannoinnissaan ainoastaan johti omat muistonsa tyhjäksi syövään noidankehään.

Kriitikon paras apu on kyky osata sanoa itselleen olevansa ihan paska – ja saada siitä nautintoa tietäen, että voi luottaa ammattilaisen arvioon.

Bonus! Nobel-voittaja Bob Dylan laulaa voileivän tekemisestä

”Down at the bakery
Surrounded by fakery
You speak to me, sign language
While you’re making a sandwich”

Video ei ole enää saatavilla

Warpaint esiintyy Sideways-festivaalilla perjantaina 8. kesäkuuta.

Warpaint on kymmenen vuotta kestäneellä levytysurallaan kasvanut monokromaattisesta kitararockista värikylläiseksi crossover-indieksi.

John Fruscianten miksaaman Exquisite Corpse -debyytti-ep:n julkaisun aikaan New Yorkin ja sen vuosituhannen alussa kitararockin uudelleen löytäneiden nuorten seurapiirirokkareiden vaikute oli viimein hellittämässä ja vaakakuppi kääntymässä taas länteen: sieltä oli nousemassa kiinnostava, garagempi kitaraindien muoto.

Muutos maantieteellisessä painotuksessa näkyi myös Johnny Jewelin ja Ariel Pinkin kaltaisten pienen mittakaavan puuhastelijoiden nousemisessa tastemakereiksi ja brooklyniläislabelien, kuten Sacred Bonesin ja Mexican Summerin, tekemissä läntisissä kiinnityksissä, jotka pystyivät kanavoimaan samaa indieperinnetietoisuutta kuin Strokes ja Interpol suhteettomalla suosiollaan vain hetkeä aiemmin.

Pitkässä jatkumossa tuo soundi oli aina ollut siellä. Wall of Voodoo ja X olivat angeleno-postpunkin ensiluonnostelijoita, The Doors osa sen fossiilikokoelmaa. Pahimmillaan se oli Autolux ja Cold War Kids tai hollywoodinhajuisia möhöprojektejaan sinne kuratoimaan siirtynyt Jack White, parhaimmillaan se oli sekalainen joukko uusia nousevia 2000-luvun bändejä No Agesta Joyce Manoriin ja Wax Idolsista Perfect Pussyyn.

Warpaint aloitti näistä lähtökohdista sekoitellen ensimmäisellä pitkäsoitollaan The Fool (2010) amerikkalaiseen college rock -soundiin 1980-luvun taitteen brittiläisiä goottiklassikoita sekä grunge-vivahteita, jotka kuuluvat esimerkiksi Nirvana-coverina alkunsa saaneessa Undertow-singlessä.

Video ei ole enää saatavilla

Tyylillinen harppaus toteutui 2013 julkaistulla kypsällä eponyymilevyllä, jossa oli enää nimeksi punkahtavaa viskomista. Enemmän albumi soi postrockin, tumman psykedelian ja shoegazen värittämää melankolista indietä isolla, autiolla äänenkuvalla toteutettuna.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin emotionaalisessa jumituksessa mateleva tunnelma ja verkas tahti realisoituivat myös dubmaisilla rytmeillä, ja paikoitellen levy taas tuntuu punkbändin soitinkokoonpanolla soitetulta kulmikkaan kotikutoiselta triphopilta vain kääntyäkseen seuraavaksi lynchiläiseen savuisuuteen konvertoiduksi versioksi krautrock-poljennosta. Välillä se taas on kuin Slits soittamassa ESG:n kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Ennen kaikkea nimikkolevy näytti, että bändi ei ollut jumittunut garagemaisiin manerismeihin, joihin sen oli saattanut vielä The Foolin aikaan yhdistää. Toisaalta Warpaint ei ollut debyytti-ep:lläänkään kaihtanut kunnianhimoista tyylikirjovalikoimaa.

Elephant-kappale on kuin This Mortal Coililta ja Kate Bushilta napattuja ideoita toteutettuna Sonic Youth -filtterin läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Warpaintin uusin albumi Heads Up ilmestyi 2017. Se näyttää viimein edeltäjästään alkaneen, orgaanisen, mutta konemusiikin logiikalla toimivan eteerisyyden tulleen hiotuksi loppuun asti. Yllättävän elektronisena ja rytmikkäänä se merkitsee jälleen uutta vaikutepalettia yhtyeelle: tavallaan sitä voi kutsua Warpaintin synthpop-levyksi. Mieleen tulevat nyt The Studio, Cut Copy ja The Radio Dept. sekä The xx:n quietcore.

Heads Upin soundin käyntikortiksi käy parhaiten New Song. Kappale osoittaa Los Angelesin goottien tulleen ainakin hetkeksi tiensä päähän synkistelyssä ja siirtyneen luontevasti ilottelevana räiskyvän popin pariin. Kenties taas vain hetkellinen, mutta ilahduttava muodonmuutos bändin uralla.

Video ei ole enää saatavilla

Warpaint esiintyy Sideways-festivaalilla perjantaina 8.6.2018.

Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat?

PC Music -kollektiivin heppoisin hitti oli uutuuttaan kimmeltävä pop-ansa ja esteettinen trippi, mutta oikean futurismin sijaan se sisälsi törkeää varkautta menneisyydestä, jonka luulimme tuntevamme.

”Hey QT!”

PC Music oli kulttuurillista omimista – kyllä vain – niiltä, joilla oli yltäkylläisesti mistä omia, ja niiltä, joilla ei ollut edes kiinnostusta säilyttää tuota kulttuuria. Heitimme sen itse pois.

Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat? Meitä surkeita kolmekymppisiä muistelemassa 1990-lukua? Osa popkulttuurin ikuisen paluun sykliä, jossa oma teini-ikä monistetaan, kun itse viimein päästään kuratoimaan soittolistaa?

Vai olivatko he sittenkin peräti kymmenen vuotta nuorempia diginatiivijolppeja, jotka kertasivat syntymävuosikymmentään, mutta eivät koskaan olleet eläneet sitä? Lohikäärmeprintti- ja tribaalikuvioituja parasiittilintuja lainahöyhenissä.

Haluaisin ajatella heidän ottaneen yhtä röyhkeästi omakseen meidän lapsuutemme kitschin kuin me otimme sitä edeltävän. Haluan ajatella heidän varastaneen meiltä bensalenkkarit, rumat verkkarit ja toyotacorollat. Eurodancen ja sen vielä kevytmielisemmät bubblegumdance-alaotsikot: Aqua, Vengaboys, Me & My, Daze… sen mitä postgrungefani kutsui 1990-luvulla halventavasti ”lelumusiikiksi”.

Ja katso, PC Music vetosi konemusiikin ja popkulttuurin käyttäjien etabloituneeseen yläpäähän, siis täysin vastakkaiseen segmenttiin kuin esikuvansa. Maineenpalautus – paitsi ettei ollut mitään mainetta palautettavaksi.

Mitä nostalgia edes on, ellei arvon löytämistä eilispäivän mitättömyydestä. En halua lukea enää yhtään taivastelevaa mielipidekirjoitusta siitä, kuinka älypuhelintemme takaa emme enää kohtaa oikeasti ihmisiä, en yhtään väsynyttä historiatajutonta esseetä tai op-ediä siitä, kuinka aikamme on entistä enemmän merkkien, symbolien ja informaation “tulvan” määrittämää. En mitään niin pikkuvanhaa kuin Brian Enon Windows-käynnistysäänen mestariteoksena hehkuttaminen tai vanhojen käyttöliittymien estetisointi niiden aiheuttaman kiroilun sijaan.

Ihminen asui luolissa 100 000 vuotta ja nyt meillä oli internet ja yhtäkkiä se oli muka ohjelmoinut meidät yhdessä yössä käyttäytymään jotenkin toisin kuin ennen.

Postinternet oli pettymys. Pelkkää digikannibalismia tekki-agiileilta milleniaaleilta, jotka nokkivat meidän refreshaamaan jähmettyneitä valkoisia luurankojamme autiomaassa.

Rakastamme kirjoittaa mytologiaa siitä, että vuosituhannenvaihteen myötä katosi jokin entinen korkeakulttuuri, jonka me viimeisinä elimme.

Se oli meidän roskaamme. Kukaan ei oikeasti tajunnut sen arvoa. Ennen kaikkea meillä oli niin paljon, ettemme edes halunneet pitää siitä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

Lady Gaga – syntynyt normaaliksi.

Lady Gagan oli aika kirjoittaa itselleen anthem ja tarjota kädenojennus yleisölleen. Ottaessaan teemaksi oman outoutensa Gaga myös ensimmäistä kertaa normalisoi itsensä.

”My mama told me when I was young
We are all born superstars
She rolled my hair and put my lipstick on
In the glass of her boudoir”

Born This Way -albumin nimisingle edustaa tärkeää, odottamatonta ja ehkä välttämätöntäkin käännettä Lady Gagan uralla.

The Famen ja sitä seuranneen, esiasteensa kaikilla tasoilla päihittäneen The Fame Monster -levyn jälkeen Gagan kaiken huomioarvon ominut substanssi oli hänen outoutensa. Fame Monsterin sisältäessä Gagan taitavimmin kirjoitetut popnerokkuudet koskaan, oli artistin ensisijainen rooli silti olla friikki. Siksi Born This Way -albumi petti ainakin kriitikoiden ennakko-oletukset – hänen odotettiin luovan jonkin vielä merkillisemmän ruumiillistuman.

Tuo ruumiillistuma oli Gagan ja moottoripyörän hybridi levyn parjatussa kansikuvassa. Se rinnastuu kiistatta yhtä huonomaineiseen David Bowien Diamond Dogsiin, jolla viileän futuristisen sivupersoonan kehittänyt avaruusolento yllättäen kasvatti itselleen koiran alavartalon ja siirtyi brittiläisten analyyttisten scifiklassikkojen namedroppaamisesta lapsellisesti sarjakuvamaisen losangelesilaisen kauhurockin pariin.

Madonna taas keskeytti parhaan luomiskautensa Evita-turhamaisuusprojektilla kehittääkseen itselleen kansanäitimäisen musikaalitähden auran, sinetöidäkseen itsensä ikoniksi, tullakseen pyhitetyksi. Uskonnollisella kuvastolla koko uransa leikiteltyään tämä sai viimein kanonisoinnin arvokkaimmalta ja vaikeasti miellytettävimmältä mahdolliselta fanidemografialta: konservatiivisilta homoilta. S&M-klubilla bilettävästä halvan populaarikulttuurin inhottavasta oudokkeesta kasvoikin sisäsiistin maun (lue: yläluokkaisen kitschin ja poliittisen negligenssin) kruunaama ”dame”.

Born This Waylla Lady Gagan oli vuoro normalisoida itsensä. Albumi oli jotain konventionaalista. Ei vielä Joannen (2016) liiankin selkeää countrytähti-performanssia, mutta silti ison rahan amerikkalaista viihdettä. Sellaisenakin se on kiinnostava tuotos ja käännekohta Gagan uralla.

Konventionaalisuus kuitenkin liittyy juuri Gagan fanisuhteeseen, hän ei ole enää yleisönsä tavoittamattomissa ja yläpuolella, vaan laskeutuu heidän pariinsa. Fanisuhteessa tämä vaihe on konsumoinnin hetki: Born This Wayn musiikkivideon introssa Gaga toteaa tämän olevan ”Mother Monsterin” synty – idolista tulee nyt osa yleisöään, yksi meistä. Tähän perheyhteyteen suuri osa popmusiikista perustuu.

Ja koska Gagan rooli on ollut hänen mutanttimainen olemuksensa, hänen kuriositeettinsa, koska hän on ”hirviö”, hänen täytyy sanoa syntyneensä sellaiseksi. Tämän itseääntoteuttavan havainnon, tämän uusindividualistisen ja uusepäyhteiskunnallisen emansipaationarratiivin taustalla kuuluvat selfhelp-kliseet sisäisen kauneuden ja ulkoisen upeuden rinnasteisuudesta ja peiliin katsomisen tuottamasta hybriksestä. Sillä peili ei edusta omakuvaa, itseä, vaan toista. Peili on yleisö.

Gaga hyväksyttää itsensä muilla hyväksymällä itsensä. Yleisönsä kautta hän on ”content”, hän syleilee outouttaan, tuota luontevinta tapaa olla Hän. Ja koska Gaga ei enää ole vieras omassa kehossaan, omassa läsnäolossaan, hän muuttuu tavanomaiseksi. Ulkopuolisuudesta tulee uusi normi. Hänestä tulee barokkinen sarjatuotantomaljakko, musiikillinen Kauko Röyhkä.

Born This Way on viileästi vastaanotetulta albumilta oikealla hetkellä lohkaistu helmi. Se on voitokas, riemuisakin popkappale. Laulunkirjoittamista, jollaiseen Gaga ei sittemmin ole yltänyt. Samalla on kuitenkin myönnettävä sen olevan askel takavasemmalle. Se parfymoi hänen tuotantonsa vaahtobileiden tuoksuiseksi, sanitoi sitä kuluttavat LGBT-yleisöt euroviisukelpoisiksi, ja ennen kaikkea pitopalvelee niitä karnevalisoinnin tarpeita, joilla puristetaan ”hirviöys” hyväksyttävään muottiin.

Video ei ole enää saatavilla

”Courtney Barnett on ilahduttava, eritoten hauska, tekstittäjä.”

Arkinen pieni poplaulu pihatöitä tehdessä saadusta anafylaktisesta sokista sekä itsekunnioituksesta ja sen puutteesta.

”Next thing I know they call up triple-0
I’d rather die than owe the hospital ’til I get old
I get adrenaline straight to the heart
I feel like Uma Thurman post-overdosing kick start”

Poplyriikka on yksinkertaista höpönlöpöä. Ja silti toistelemme, kuinka hyvään sanoitukseen ei vielä riitä pelkkä kauppalistamainen luettelo arkisten askareiden suorittamisesta, ei kompleksien tunnetilojen yhdellä tai kahdella adjektiivilla summaaminen.

Courtney Barnettin slacker-estetiikkaa tai ei, yhtä laiskaa on myös antaa kappaleelle puujalkatason nimiväännös. Loppusointujen muodostaminen homonyymeistä ja latinismeista kuin vanhassa suomiräpissä konsanaan on alisuorittamista sekin: “Monday… mundane”, “wheezing… emphyseming”, “pseudoephedrine… kerosene” jne. Latteuksien listan täydentää popkulttuuriviittaus Pulp Fictioniin, sukupolvikaikua huhuilevana yksinäisenä namedroppina, tangenttia hakevana ankkurina, joka onkin vain tulppa pesualtaan pohjassa. Valmis katoamaan viikkosiivouksen myötä.

Miksi Courtney Barnett on kaiken tämän arkipäivän sattumuksista koostetun sanasoppansa takana kuitenkin ilahduttava, eritoten hauska, tekstittäjä?

Koska Avant Gardener nimensä mukaisesti muuttaa vaikeatajuisen ja kokeellisen banaaliksi ja hapuilevaksi slapstickiksi kaiken oikean effortin huonoksi vitsiksi kuitaten. Koska se on kompasteleva tarina kompastelevasta ihmisestä ja kyvytön metafora kyvyttömyydestä. Koska se on musiikillisesti kömpelö esitys muusikolta, joka luultavasti kokee omasta soittotaidostaankin jatkuvaa huijarisyndroomaa.

Aluksi se on huvittavalta vaikuttava anteeksipyyntö omasta avuttomuudesta. Kuin pihamaan riutuva, puolivalmis tomaattipuutarha, soimaa kertojaa hänen oma inkompetenssinsa arkipäiväisyyksissä. Ambulanssiin joutuminen on vastoinkäyminen muiden joukossa ja ensimmäisenä huolenaiheena toki: noloa poikaystävän nähden. Näin käy, kun ei osaa käyttää astmapiippua, kuten ei vesipiippuakaan.

Ambulanssissa ensihoitaja toteaa Barnettin olevan hyvä soittamaan kitaraa ja Barnett puolestaan hoitajan olevan hyvä estämään ihmisiä kuolemasta. Vain lisätäkseen valitellen, ettei ole kovin hyvä hengittämään.

Mikä vaikea elämä!

Video ei ole enää saatavilla

Häirikkökarhu viihtyy myös indiediskon tanssilattialla – mutta toisaalta kukapa meistä ei heikkona hetkenään leppeänä kesäyönä siideripäissään viihtyisi.

Häirikkökarhu piinasi indiebändejä läpi koko 00-luvun, eikä kukaan tehnyt asialle mitään. Me selvitimme karhun rötökset vuodesta 2001 lähtien, ja katso mitä siitä lopulta seurasi.

Jokainen meistä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elänyt ja popmusiikkia seurannut on mitä luultavimmin nähnyt joskus erään tietyn karhun piinaamassa indiebändejä sen enempää asiaan huomiota kiinnittämättä.

Koska 00-luvun musiikkivideoista 91 % sisältää ihmisen jonkinlaisessa eläinpuvussa “toikkaroimassa”, Karhu pysyi unnoticed vuosikausia elättäen itsensä lukitsemattomista roskiksista landfill-indietä dyykkaamalla.

Vaikka pihapiiriin eksyneiden karhujen aiheuttamat hyökkäykset jäävät meillä 4–6 tapaukseen vuodessa, on vastaavia kohtaamisia maailmalla saattanut landfill-indien kultakaudella sattua sadoista tuhansiin, satoihintuhansiin ellei jopa tuhansiin satoihin miljardeihin tuhansiin vuodessa, arvioidaan Karhun käytöstä Etelä-Uudenmaan riistanhoitoyhdistyksessä.

2001: Nuhjuinen alku

Karhu häiriköi ensimmäisen kerran liftareita vuonna 2001 New Orderin musiikkivideolla. Karhu harhautti tässä vaiheessa vielä riistanhoitoa pukeutumalla ihmiseksi, joka pukeutuu karhuksi. Vielä vuosia myöhemminkin Karhun asua ja olemusta on kritisoitu niin nuhjuiseksi ja “epäuskottavaksi”, ettei moni edes usko sen olevan karhu, vaan ainoastaan indiebändien lapsellinen ja halpamaisesti ihmisyyttä vieroksuva päähänpisto.

Video ei ole enää saatavilla

2002: Liftaten Liverpooliin

Liftausretkiensä myötä karhu ajautui ilmeisesti liian lähelle asutusta ja vuonna 2002 se ärhenteli Merseysiden rannoilla The Coral -yhtyeelle, koska heillä oli kalapuikkovoileipiä taskuissaan. Kalapuikot olivat tärkeä elinkeino Merseysiden väestölle, sillä he olivat syöneet niitä vuonna 1958 – kolme vuotta kalapuikon keksimisen jälkeen – puhjenneesta ensimmäisestä turskasodasta lähtien. Karhu kuitenkin halusi osansa. Seurauksena oli vakava välirikko.

Video ei ole enää saatavilla

2005: Rapakon toiselle puolelle

Sen jälkeen Karhu tiettävästi muutti Yhdysvaltoihin, koska oli kuullut siellä olevan paljon kansallispuistoja, joissa matkailijat ruokkivat karhuja suklaapatukoilla, vaahtokarkkitäytteisillä uunijamsseilla, dobergekakuilla sekä katkarapugumbolla. Kusetusta. Kansallispuiston sijaan karhu päätyi Los Angelesiin: siellä se jahtasi We Are Scientists -yhtyettä raivostuneena yhtyeen nimestä, kuten vuodelta 2005 oleva kuvamateriaali osoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

2007: Huumehelvetti

Los Angelesin roskiksista syöminen johti pitkään, sekavaan ja huumehelvetilliseen vaiheeseen karhun elämässä. Seuraava havainto karhusta on vasta vuodelta 2007 Of Montrealin videolla Heimdalsgate Like a Promethean Curse, jossa päihdeongelmainen karhu nähtiin tanssimassa sekavana kalliissa puvussa.

Video ei ole enää saatavilla

2008: Vuosikymmenen krapula

Myös tweepopkolmikko Vivian Girlsillä oli kestämistä karhussa. Vuoden 2008 Tell the World -videon on myöhemmin tulkittu painajaisnäkymäisine kuvastoineen kertovan millaista oli työskennellä huumekoukussa olevan Karhun kanssa ja miten tämän rooli bändin esikoislevyn tuottajana oli lähes olematon. Jos Karhu krapulaltaan edes ilmaantui studioon, toi se mukanaan sekavan joukon hännystelijöitä ja historiallisten hahmojen impersonaattoreita juhlimaan ja kuvitteli edelleen bailaavansa Of Montrealin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

2018: Missä ”hän” on nyt?

Vivian Girls sai kuitenkin kusipääkarhun vakuutettua siitä, että tämän tähtihetket olivat jo ohi ja se oli itse pilannut maineensa. Bändi ravisteli karhua hartioista ja suostutteli sen hakeutumaan Mayo Clinicille majoneesihoitoon. Siellä karhu söi kuusisataa purkkia majoneesia ja tiettävästi rasvakerroksen turvin vaipui hibernoimaan, sillä havainnot karhun vaiheista päättyvät tähän.

Paitsi että eivät pääty: juttumme julkaisun jälkeen saimme paljon palautetta ja havaintoja Karhun whereaboutseista. Yleisövihjeiden perusteella poliisi saikin vihdoin huhtikuussa 2018 karhun kiinni Lohjalta ja käski sen mennä vankilaan. Saimme kuvamateriaalia Karhusta karhuvankilassa: Karhu katuu tekojaan ja on oppinut tavoille.

via GIPHY

Leonard Cohen – hieno mies.

Leonard Cohenin isä kuoli, kun Leonard oli 9-vuotias. Isä jätti hänelle pistoolinsa. Elämänkerturi Ira Nadelin mukaan siitä tuli Cohenin elämän ensimmäinen talismaani. Varttuessaan Cohen löysi uusia talismaaneja. Kirjat, kitaran, kirjoituskoneen, naisia, lisää aseita, psykedeelisiä huumeita, uskonnon.

Cohenin neroutta ymmärtääkseen on ymmärrettävä hänen spinozalaista kuvastoaan: jumala on läsnä kaikessa, myös uskonkirjoissa, joita Cohen ei oikeastaan tunnusta. Hänen korkeampi olentonsa on laulu. Se on ihmisruumiissa, luonnossa, taiteessa, elämän ja kuoleman välttämättömässä yhdessä käynnissä. Sota ja seksi yhdistyvät toisiinsa, poltiiikka on yksi rakkauden muoto. Rakkaus ja viha – toistensa lempilapsia. Ja mitä laulu itsessään on – eipä luultavasti juuri mitään. Vain tavattoman tiheään esiintyvä sana Cohenin pitkässä tuotannossa, jotain johon hän tuntee olevansa sidottu.

Ei Cohen ole mikään suuri humanisti – humanisteilla on taipumus hysteerisyyteen maailman pahuutta kohtaan, itselle ulkopuoliseen, ja puolestaan omahyväiseen rakkauteen sitä kohtaan, joka on ympyrän sisäpuolella. Cohen on zeniläisempi: ”Sigh, shit shappens”, hänen asenteensa tuntuu usein olevan, mikä voi antaa välinpitämättömän, kyynisenkin vaikutelman. Todellisuudessa kyse on melankolisen kauneuden näkemisestä aivan kaikessa. Pystyi siitä nauttimaan tai ei. Eikä Cohenin musiikki yksiselitteisesti kuulu nautinnon saati itsekidutuksenkaan piiriin.

Ja mistä nämä laulut syntyisivät, elleivät elämän sakaroitaan kaikkialle ulottavasta monimuodosta, ja siitä että tuon kukoistuksen päättää kuolema, että sitä varjostavat pimeät ajat, kurjat hotellihuoneet, väkivalta ja rakkaus – tuo väistämätön synti, heittäytyminen, ensimmäinen askel kohti lopullista. Orgasmitkin ovat pieniä itsemurhia. Hulluksi tuleminen on pientä.

Cohenin laulujen aiheina ovat tunteista suurimmat. Ja hän laulaa niistä intohimolla. Mutta kontekstissaan tuo kaikki arkipäiväistyy. Romantikon sijaan hän on äärimmäinen realisti. Popmuusikon täytyy olla, sillä jokainen uusi laulu on kertausta, jotain hieman banaalia. Käytössä oleva sanasto on rajallinen ja Cohen pysyy perusteemoissa. Näin hän on pystynyt myös pitämään tuotantonsa niin laadukkaana niin pitkään.

Tämä on johdanto Leonard Cohenin arkkityyppien äärelle. Kiertokävely hänen päänsä sisään on peruttu, mutta antaa laulujen kertoa jotain taiteilijasta. Ehkei meitä lopulta kiinnosta miten Cohen maailman näkee, vaan miten hän kertoo siitä meille. Veikkaan, että aika paljon siitä on bullshittiä – siitä tunnistaa hyvän taiteilijan.

Velhotrilogia

Songs of Leonard Cohen (1968)

96 Cohen aloittaa muusikonuransa räjäyttämällä pöytälaatikkonsa eteemme. Sen sisältö vastaa liitonarkkia. Avainkappale on toki Parasites of Heaven -runokokoelmasta sovitettu Suzanne. Jos laulu pitäisi väkisin kytkeä 1960-lukuun, olisiko sen referenssi folkperinteessä vai barokkipsykedeliassa? Suzannessa on paljon Cohenin varhaisen runouden populaarimetafysiikkaa, eikä se ole niinkään rakkauslaulu kuin metarakkauslaulu – kertomus rakkaudesta puhtaimmillaan, ylimaallisesta rakkaudesta naispuoliseen jumalolentoon, energiaa säteilevästä kultakehrästä ihmisen rinnassa. Levyn toinen voimaballadi, b-puolen avaava So Long, Marianne tuntuu ehkä tarkoituksellisenkin mundaanilta eroottisen seikkailun kaiholta, arkiselta vastapuolelta Suzannen rituaalille. Marianne on joka tapauksessa veret seisauttavalla intensiteetillä ladattu karbiini lauluksi. Leppymättömästi esitetty hyvästijättö mahdottomalle saaden kaiken lihan värisemään. ”You held on to me like I was a crucifix” -rivi tuntuu rintakehän sisään työntyvältä kädeltä.

Songs of Leonard Cohen on pippuroitu viehättävillä, vähemmän avainasemassa olevilla mutta taidokkailla pienoiskuvaelmilla. Lemmen pimeimmistä kellariloukoista kaivetut, maanisen depressiiviset Master Song ja Stranger Song, jotka Cohen esittää armottoman kameramaisella puhelaululla todeten, sivullisena todistajana, jota ei kiinnosta, joka ehkä jopa halveksuu. Cohen on rakkauden rakastaja, mutta vain aidoille rakastavaisille. Näiden kappaleiden hahmot ovat vihan, eivät rakkauden tuotteita. Jos folkperinne on jälleen mainittava, Cohen on siitä irrallaan: nämä ovat symbolismilla mustaksi väritettyjä versioita Dylanin Hollis Brownin laatukuvarealismista.

Songs of Leonard Cohen nousee vielä äärimmäiseen huippuunsa albumin lopussa. On kuin levyn romanttisempi, jopa pop-prinssimäinen trubaduuri kohtaisi kaikkea tuota lemmenkuvastoa osuvasti ja samalla salaa kaivaten satirisoivan, Beautiful Losers -romaanin alussa esiteltävän hullun erakkorunoilijan, ja nämä tekisivät musiikkia duona. Stories of the Street on luultavasti Cohenin aliarvostetuin mestariteos. ”The stories of the street are mine, the Spanish voices laugh. The Cadillacs go creeping now through the night and the poison gas” -rivi melodiaansa yhdistettynä on ginsbergiläisyydessään paras suurkaupunkikuvaus, joka koskaan on pistetty paperille. Kertoja on viimeisessä hotellissa istuva punnitsija, yhdessä kädessä itsemurha, toisessa ruusu. Molemmat motiivit tulevat myöhemmin toistumaan Songs of Love & Haten Dress Rehearsal Ragissa, mutta monin verroin kyynisempinä (itsemurhasta on tullut koko laulun päämotiivi, ruususta ruusuristi, ajatus uskonnollisesta heräämisestä viimeisenä, naurettavanakin toivona. Mitä upein vastakohtien balanssi.)

Kertoja haaveilee maatilasta ja rauhallisesta elämästä, mutta voi herätä yöllä unohtaen kuka on. Teurastamossa karitsan kanssa hänen käsissään ovat nyt heksagrammi ja tyttö. Lisää typerryttäviä rivejä: ”The age of lust is giving birth, and both the parents ask, The nurse to tell them fairy tales on both sides of the glass, And now the infant with his cord is hauled in like a kite, And one eye filled with blueprints, one eye filled with night.”

Kappaleen lopputoteamuksessa Cohen rinnastaa loputtoman universaalin yksinäisyydentunteen ja nykyihmisen kaupungissa elämisen musertavan osattamuuden tehokkaammin kuin kukaan muu on tehnyt: ”We are so small between the stars, so large against the sky, And lost among the subway crowds I try to catch your eye.” Rivi voisi yhtä hyvin jäädä viimeiseksi koko musiikin historiassa. Se summaa kaiken olennaisen. Se on rivi jonka jälkeen silmänsä on valmis ummistamaan viimeisen kerran. Koska mitään nähtävää ei enää jää jäljelle.

Yllättäen epilogin tarjoavat vielä albumin ainoa tyhjällä käyvä raita Teachers (jonka täydellisessä maailmassa korvaisi Store Room), sekä levyn viimeinen nuotti, joka laskeutuu painavana kuin likainen käärinliina: One of Us Cannot Be Wrong on jatko-osa Suzannelle ja Mariannelle, levyn kolmas, tuhoava naisjumalkuva. Pimeitä, hulluuden jo valloittamia riittejään puuhaten Cohen kertoo päähenkilöstä tämän kolmen rakastajan – psykiatrin, pyhimyksen ja eskimon – kohtaloilla. He kaikki tuhoutuvat oman mediansa kautta, psykiatri kirjoittaa itselleen reseptin, pyhimys hukkuu: sakramentti, ja eskimo jäätyy lumimyrskyyn. Laulajan äänen etääntyessä efekti on musertavin mahdollinen. Cohenin debyyttilevyn päätyttyä kuulija on näännytetty täysin. Se jättää jälkeensä tyhjän tilan, selittämättömän viiman ihmisen sisälle, se jättää kyvyttömäksi tunnistaa enää omien tunteidensa luonnetta myrskyn riepottelevuuden jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Songs from a Room (1969)

84 Songs of Leonard Cohenia seurannut kakkosalbumi tuntuu aavistuksen epätyydyttävältä. Laatumateriaalin valikoiduttua debyytille Songs from a Roomin materiaali vaikuttaa tuoreeltaan kirjoitetulta ja ajoittain kiireiseltäkin. Mukaan on päässyt muutama joutavanoloinen folklaulu. Kiinnostavinta on takakannessa poseeraava norjalaisblondi. Se on So Long Mariannen innoittaja Marianne C. Stang Jensen kuvattuna Hydran saarella Peloponnesoksella. Cohen eli suuren osan 1960-luvusta Hydralla Mariannen kanssa ja kirjoitti psykedeelistä romaaniaan Kauniit häviäjät, jonka tajunnanvirta syntyi hänen sanojensa mukaan kalliosaaren armottomasta auringonpaahteesta – luultavasti myös vapaasti saatavilla olevat huumeet olivat osallisina, koska saarella asustellessaan Cohen oli aina pilvessä kuin käki.

Muusikonuran myötä niin Hydra kuin Marianne olivat kuitenkin jääneet taakse. Yleisen käsityksen mukaan ero tapahtui hyvissä väleissä, mutta todellista syytä Cohen ei ilmeisesti ole osannut esittää. Songs From a Roomin aikaan artisti yritti pakonomaisesti hakea uutta suuntaa elämälleen. Levy äänitettiin Nashvillessa, missä hän yritti hieroa itselleen jonkinlaista cowboyimagoa. Pelkistäminen perusasioihin kuuluu myös Songs from a Roomilla. Debyyttialbumilla Cohenin raskas proosa oli toiminut sellaisenaan suoraan levylle siirrettynä, nyt hän etsi kirjoittamiseensa popmaisempaa, kevyempää rakennetta. Levyn muotokieleen kevyt, konstailematon soundi ylsi, mutta aiheiltaan Cohenin lyriikka on umpimasentunutta ilman aiempia koristeluja.

Seems So Long Ago, Nancy on kuoleman odottamista, You Know Who I Am ehkä kabbalaan mieltyneen tappajan mutinaa. Korkeimpaan lataukseen pääsee hyytävä Story of Isaac, jossa Abraham kuljettaa poikaansa temppelivuorelle. Kertomus päättyy murhaavaan kuvaan pyrstönsä levittävästä riikinkukosta. Ydinpommi? Avauskappale Bird on the Wire on levyn kappaleista ainoa yleisösuosikiksi jäänyt hitti. Lempeä yölaulu, jolla Cohen jälleen haikailee omaa vapauttaan. Laulun laulaa lintu – tie vapauteen on laulu?

Video ei ole enää saatavilla

Songs of Love and Hate (1971)

98 Mestariteos. Songs from a Roomin seuraajaa äänitettiin taas Nashvillessa, minkä jälkeen Cohen siirtyi Lontooseen. Cohen kuvaa varhaiskautensa lauluissa usein syvää masennusta ja itsetuhoa, mutta hänen todellisesta mielentilastaan on vaikeaa ottaa selkoa. Mieleltään lopulta aina tasaiselta vaikuttanut Cohen on ehkä vain kiintynyt myrskyisiin, runollisiin motiiveihin. Ehkä hän imi Lontoossa masennuksesta pikemminkin energiaa, oliivinvihreää kirjoituskonettaan vuokrahuoneessa iskien.

Songs of Love and Haten välitön tulkinta ei kuitenkaan ole näin optimistinen. Kokonaisuutena se on selkeästi hallituin ja Cohenin uran tasapainoisin tuotos materiaaliltaan hieman liian laajalle levittäytyvän debyyttilevyn jälkeen, tunnespektriltään se on kyynisempi, viileämpi, toteavampi. Äänitetty murha. Mutta kenen? Cohen vai fiktiivinen hahmo? Takakanteen painetut pari toteavaa riviä eivät anna vastausta.

Itsesäälinen Avalanche avaa levyn hitaana vyörytyksenä, joka antaa enteitä tulevasta. Perässä ei seuraakaan välitön katastrofi, vaan upea Last Year’s Man, jonka aloitusrivi on ehkä levollisimpia maailmassa, ja vihjaa kenties viimevuoden miehen olevan mielisairaalassa? Cohen etenee ylevöityneeseen tilaan tuijottaessaan kattoikkunaa, joka kenties päästää sadetta sisään, kunnes herää siihen että kylmä vesi kraanasta iskee väsyneisiin kasvoihin.

Dress Rehearsal Rag käy kuulijan kimppuun painavina, päätä jomottavina iskuina ja Cohen kuljettaa tekstiä sujuvammin kuin koskaan aiemmin, jopa kiireisesti, läpi katkeran ja silti oudon humoristisen kuvaelman. Kaikkein ankein kylpyhuone, mies jonka elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Hän hengähtää hetken ja kuulijan on tehtävä niin myös, sillä fantasmagorisessa kauneudessaan seuraava jakso vie hengityskyvyn: mies siirtyy muistelemaan kastanjatukkaista naista ja kävelyjä vuorilla – kuvaus on liian mystissävytteinen tähän rosoiseen kylpyhuoneeseen elämän laidalla – onko se vain kuvitelmaa? Nyt hän on taas joulupukkina peilinsä edessä, partaveitsi lapasessa. Onko kyse humoristisesta realismista, vai palasiko hän hulluna vuorelta.

Jälkimmäinen lienee todennäköisempää, selviää, kun viimeisessä säkeistössä palataan Beautiful Losersin tunnelmiin: mitä kuponkeja tämä työtön luuseri etsii lehtien takakansista? Lähettävätkö ruusuristiläiset hänelle anonyymeissä kirjekuorissa salatietoa vai ei-niin-siveellisiä valokuvia naisista, jotka tarvitsivat rahaa yhtä kipeästi kuin hän ihmiskosketusta? Harvoin on kuulija tuntenut päässeensä pinteestä yhtä salakavalasti kuin kappaleen viimein päättyessä: kamera paneroi toisaalle, itsemurha jää tekemättä, se oli pelkkä läpimeno?

Songs of Love and Haten klaustrofobinen, pientä tilaa henkivä painajainen väistyy pieneksi hetkeksi. Se ei silti lakkaa olemasta häiriintynyt. lkeämielinen Diamonds in the Mine on pirullinen kantrirenkutus, Cohen kusipäisimmillään. Love Calls You by Your Name jää konventionaaliseksi, silti hieman vinksahtaneeksi ja pahaa enteileväksi rakkauslauluksi.

B-puolen päättää sarja Cohenin hienoimpia balladeja. Romanttisena hömppänäkin toimiva Famous Blue Raincoat on pintansa alla tuhansien arvoitusten sarja. Jälleen Beautiful Losers: kenties kolmiodraama, jonka kryptisyyttä lisää mukana näyttelevä kolmannen näyttelijän mielenterveyden hajoaminen. Ennen Joan of Arcin komeaa, surumielistä loppuelegiaa, joka synkeän albumin lopuksi tavallaan päästää kuulijan pinteestä toisin kuin debyytillä, kuullaan levyn synkkyyden oikeuttava ekstaasi: liveäänityksenä toteutettu Sing Another Song, Boys, joka viimein pakenee tuosta suljetusta kammiosta ulos vapauteen siirappisen surrealistisessa rakkaustarina jonka pääosaa voisi näytellä Errol Flynn. Jälkeensä se jättää taas kysymyksiä. ”She spies him through the glasses, from the pawnshops of her wicked father. She hails him with a microphone, that some poor singer, just like me, had to leave her. She tempts him with a clarinet, she waves a Nazi dagger.” Onko tämä uni, hullun viimeinen houre vapaudesta sellissään?

Video ei ole enää saatavilla

Sotatrilogia

New Skin for the Old Ceremony (1974)

85 Neljännellä albumillaan Cohen alkoi kokeilla uusia vaihtoehtoja laulujensa instrumentaatiossa. Lieneekö taustalla ollut toive hieman kunnioitettavammista myyntiluvuista? Kokonaisen bändin soitettavaksi luotu New Skin ei silti noussut Yhdysvalloissa edes listoille. 1970-luku oli Cohenille itsensä etsimisen ja artistikuvansa hakemista, eikä tuon vaiheen aloittava hieno levy ole myöskään jäänyt kriitikoiden mieleen samalla tavalla kuin miehen profiilikkaammat teokset, vaikka se pienoisklassikoksi tunnustetaankin. Silloin muistetaan mainita lähinnä kappaleet Who by Fire, Take This Longing sekä tietysti Chelsea Hotel #2:n banaali lyriikka (tähän balladiin haetusta koskettavuudesta Cohen ei koskaan saanut otetta, versio on liian kylmä ja toteava. Huolettomampi, vähemmän paatoksellinen Lloyd Cole löysi jotain tuosta koskettavuudesta paljon myöhemmin).

New Skin for the Old Ceremonyn todelliset hienoudet ovat kuitenkin avausraidan laiskasti naljaileva Is This What You Wanted, lähes Simon & Garfunkel -pophölmöydessään yhä traagiseen nuottiin käpertyvä Lover Lover Lover, sekä painostava There Is a War.

Field Commander Cohen -kappaleen ohella sen teemana on yksi Cohenin suosikkiaiheista: sota, miesten välisestä konfliktista sukupuolten väliseen sotaan laajennettuna, metafyysisenäkin voimana, rakkauden mahdollistajana. Vain vuotta aiemmin Cohen oli joutunut tulitaisteluun matkustettuaan Israelin ilmavoimien mukana Siinain erämaahan Jom kippur -konfliktin aikaan. Armeija oli ilmeisesti kuvitellut värväävänsä poptähden joukkoja viihdyttämään, Cohen taas pääsevänsä taistelemaan syyrialaisia vastaan itselleen pyssyn varastaen. Häpeällisen reissun jälkeen Cohen suunnisti seuraavaan sotaansa, joka käytäisiin törkyisten lakanoiden välissä. Hän soitti Phil Spectorille…

Video ei ole enää saatavilla

Death of a Ladies’ Man (1977)

87 Cohenin hämärin, hulluin ja hedonistisin tuotos. Phil Spectorin kanssa myrskyisissä merkeissä tehdyllä levyllä Cohen kokeilee kaikkea iskelmästä, funkkiin ja Spectorin wall of sound -tyyliin. Hän kuulostaa epätoivoiselta. Kaiken taustalla kytee keski-ikäistyvän, naista vailla olevan miehen pakkomielteinen seksuaalinen neuroottisuus. Aloitusraita True Love Leaves No Traces on yhtäaikaisesti herkistelevä, pahuksen nätti popkappale, jonka alavire on silti härski. Cohenin ohut ääni tuntuu epävarmalta ja hänet näkee puettuna imelyyksiä suoltavan estradilaulajan epäsopivaan viittaan. Paper Thin Hotelissa paneminen tihkuu ohuiden seinien läpi, ja on ihme ettei yksikään nysväindiebändi ole vielä tätä pienklassikkoa coveroinut (?) Memories pauhaa maanisena periodikuvauksena tai sitten sijoittuu kertojan omaan perverssiin fantasiamaailmaan, jossa hän tanssittaa naisia rautaristit kauluksessa.

Kauttaaltaan rasvaisen albumin keskipiste on kuitenkin Don’t Go Home With Your Hard-On, jonka jälkeen Fingerprintsin maalaisviuluineen ja fiftyshadehtavan, bombastisen lopetusraidan voi skipata. Hengästyttävässä Spector-orgiassa kasvetaan mieheksi kauneusalongissa, isä on kampaaja, äiti on enemmän freelancer. Cohen pääsee täyteen vauhtiin revitellessään kertosäettä: erektio ajaa miehen hulluksi! Sade ei sitä sulata! Kotiin ei voi mennä kun stondaa! Hän on joko purskahtamaisillaan itkuun, kuolemaisillaan tai jo valmiiksi lähellä orgasmia. Sama asia. Äärimmäistä primaaliterapiaa, jolle Bob Dylan ja Allen Ginsberg laulavat taustoja.

Jos Death of a Ladies’ Man olikin epäonnistunut tyylikokeilu, ”katastrofi”, on se erittäin riemukas sellainen. Edetkää omalla vastuulla.

Video ei ole enää saatavilla

Recent Songs (1979)

78 Cohenin ehdottomasti unohdetuin albumi ei sisällä käytännössä lainkaan isoiksi klassikoiksi muotoutuneita kappaleita. Vaikka avausraita Guests nousee hyytävyydessään Cohenin kappaleiden kärkeen, on muu materiaali varsin ennalta-arvattavaa eikä sykähdytä välittömästi. Toistuva levyyn perehtyminen avaa kuitenkin varsin hienoja yksityiskohtia, kuten vaikka kaunis The Traitor, jossa lattarikitara kuitenkin leijailee häiritsevän päälle liimattuna. Kelvollisen albumin tarjonta ei siis jää välittömästi mieleen ja tuotantoa olisi voinut trimmata.

Cohen ei olisi Cohen jos hän olisi tehnyt useamman Recent Songsin kaltaisen albumin, niin pahasti levy uhkaa välillä hukkua pehmeyteensä. Dynamiikassa tultaisiin hyppäämään aivan uudelle tasolle viisi vuotta myöhemmin Various Positionsilla. Syytä voi vain arvailla, mutta asiaan on saattanut vaikuttaa noihin aikoihin tehty esiintyminen Jerusalemissa, missä Cohen otti hetken mielijohteesta LSD:tä juuri ennen lavalle nousemista, ja näki taivaallisen ilmestyksen avautuvan pyhän kaupungin ylle.

Video ei ole enää saatavilla

Rakastajatrilogia

Various Positions (1984)

95 Cohenin renesanssin katsotaan alkavan vuoden 1989 hittialbumista I’m Your Man. Various Positionsin suosio antoi vielä odottaa itseään, mutta uuden tulemisen elementit ovat kaikki jo läsnä tällä usein I’m Your Manin varjoon jäävällä mestariteoksella. 1970-luvun tyylillisistä harhailuista ei ole tietoakaan, kun Cohen löytää aivan uuden voimakkaamman ilmaisun muodon. Muusikko, joka ei edes debyyttialbumillaan 17 vuotta aiemmin kuulostanut vasta-alkajalta, kasvaa nyt artistina täyteen, suorastaan jättimäiseen mittaansa.

Various Positionsin jokainen raita on laadukasta popmusiikkia, mutta huomion luonnollisesti varastavat kaksi laulajan uran ikonisinta raitaa. Minimaalisessa intensiivisyydessään pelottava, raamatullisesti svengaava Hallelujah, sekä Dance Me to the End of Love. Luonnottoman vetoavan melodian taustalla palava Holokausti kuuluu tavallaan kaikessa Cohenin musiikissa, mutta Dance Me to the End of Lovessa hän jopa vertaa kansanmurhaa rakastetun piirittämiseen, piirtäen surun ja historian taaksejättämisen kuin uuden elämän alkusykäyksiksi, tietäen että sama alavireinen melankolia tulee kiduttamaan myös tulevia sukupolvia, ja että sama matalatahtisten työntöjen hiljainen rytmi lähes verisuontemme kohinan alle peittyen tulee soimaan jokaisen uuden elämän taustalla vastaten tuosta kidutuksesta. Vain Cohenilla on kyky tällaiseen kylmähermoisuuteen – ja sen pukemiseen yhdeksi kaikkien aikojen kauneimmista popkappaleista.

Oman mainintansa ansaitsee vielä albumin kolmas huippuhetki, ylevänä, kaiken tahtonsa koonneen väsyneen taistelijan hoippuvalla varmuudella etenevä kuolonmarssi Night Comes On. Cohenin maailmassa olemme kaikki murhaajia – viimeinen toivomme on kauneuden löytäminen ennen kuin häviämme varjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

I’m Your Man (1988)

93 I’m Your Man alkaa morodermaisesti säksättävillä syntikoilla, jotka antavat taustan julmalle First We Take Manhattanille, yhdelle Cohenin korkeimmista lakipisteistä, joka täydellistyy viimeistään musiikkivideonsa kirkuvissa yhdyntäkonnotaatiossa lokeissa. Tämä on militanttia musiikkia, tämä on valloittamisen musiikkia, ja Cohen on palannut voitokkaana. Jennifer Warnesin Famous Blue Raincoat -cover oli nostanut vanhan tuotannon pinnalle (sitä ennen esimerkiksi Various Positionsia oli myyty Yhdysvalloissa hävettävän pieniä määriä, itse asiassa Pohjois-Amerikassa Cohenin runokirjat myivät paremmin kuin hänen levynsä) mutta I’m Your Man nosti hänet valokeilaan, kaksikymmentä vuotta aiempia menestyksiä vanhempana ja uutta karismaa saaneena, voisikos sanoa ”naistenmiehenä.”

Levyn nimikappale on silkkaa vanhan miehen vihjailua, eikä Ain’t No Cure for Loven tai Take This Schmaltzinkaan kohdeyleisöjä kauheasti tarvinnut levy-yhtiössä pähkäillä, kun Cohenille annettiin hänen uusi tilaisuutensa. Tuloksena oli kuitenkin värisyttävän hyvä poplevy, jonka ainoa tahra on artistin uran luultavasti tyylittömin vikatikki, typeristä typerin Jazz Police.

Video ei ole enää saatavilla

The Future (1992)

70 I’m Your Manin jälkeen The Future tuntuu osittain pettymykseltä. Cohenista tulee ensimmäistä kertaa moralisti. Se tuntuu myös tavattoman hidastempoiselta levyltä – yhtä lukuun ottamatta kaikki Futuren kappaleet kellottavat kuuden ja kahdeksan minuutin välillä. Toisaalta Cohen taitaa pahaenteisyyden, jota biisimateriaalin esiintyminen Oliver Stonen rikollisen aliarvostetussa Natural Born Killers -julmuustutkielmassa vielä jotenkin alleviivaa.

Levy sisältää muilta (ehkä Death of a Ladies’ Man poisluettuna) miehen albumeilta puuttuvaa surrealistista pahan unen tuntua. Nimikappaleessa ja Waiting for the Miraclessa tämä toimii parhaiten, mutta keskivaiheen Closing Time–Anthem–Democracy -putki on puuduttavaa kuunneltavaa, eikä sen helpotukseksi albumin lopussa tarjota kuin aavistuksen soljuvampi Light as the Breeze ja kymmenen minuutin Irving Berlin -versiointi, jolle ei oikein tunnu löytyvän mitään oikeutusta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuningastrilogia (tunnetaan myös nimellä ”Käpistrilogia”)

Ten New Songs (2001)

49 Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Cohen, 67, oli noussut asemaan, jossa kukaan ei voi enää odottaa itseoikeutetulta mestarilta mitään todellista substanssia. Eikä Cohenin myöhäiskauden avaava Ten New Songs tarjoa mitään sinne päinkään. Albumin ydinsisältö on myhinää, öhinää ja palkka-armeijalta kuulostavan studio-orkesterin puhelinjonotusmusiikkia. Sessiomuusikot ovat joko robotteja, tai ovat putkahtaneet kohdusta suoraan harmaantuneina vanhoina möykkyinä… He ovat istukoita jotka on opetettu soittamaan. Jos jumala opetti Daavidin soittamaan psalmeja, ehkä hän myös opetti Daavidin vaimojen jälkeiset soittamaan. Soitelkaa, te kohtukäpyset, soitelkaa!

Pitkäaikainen taustalaulaja Sharon Robinson tunkee myös mukaan. Tämä on Cohenin m(y)öh(ä)istuotannon huonoin puoli: hän on antanut oman rajoittuneen sävellystyönsä kasvavissa määrin musiikillisesti kuolleista kuolleimpien ulkopuolisten masinoitavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Dear Heather (2004)

50 Ehkä Cohenista voi sanoa, vailla pelkoa vanhan miehen elämäntyön halveeraamisesta, että uransa ehtoolla, keskellä pahinta käpistelyä ja hattukauttaan, hän sentään istuu kaiken keskellä välinpitämättömänä, jopa sarkastisena. Levyn aloittaminen Byronilla ja päättäminen Tennessee Waltzilla on niin herkullinen paradoksi, että miehen ironiantaju ei siis liene kadonnut mihinkään – tai sitten hän on jo seniili? Muiden runoilijoiden tekstien lukeminen ei ole uutta Cohen-levyillä, mutta olihan esimerkiksi Lorcalla ja Cohenilla sentään tiettyä yhteistä maaperää allaan.

Entäpä miehen omat tekstit? Suoraan sanottuna Heatherin materiaali on melkoisen laiskaa ja parhaat näytteet tulevatkin kauempaa, esimerkiksi vuoden 1961 runo To a Teacher. Se, että teksti lausutaan umpijuustoisen, kasarilta klangaavan pseudobeatnikjatsin päälle, lienee taas Cohenin itsetietoista piruilua? Toivottavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Old Ideas (2012)

67 Uransa heikoimpien levytysten jälkeen emeritustaiteilijalle on enemmän kuin sopivaa nimetä levynsä vanhoiksi ideoiksi. Siinä piilee tietysti jälleen myhäilevä alasävy: Cohen ei keksi ideoitaan uudelleen, mutta levy on kaukana hänen väsyneimmistään.

On vuosi 2013. Tässä vaiheessa Cohen on jo niin vanha, että 4845-vuotias Metusalem-puu Kalifornian Inyon piirikunnassakin kalpenee. Mutta hyvin se vetää. Jos kokonaisuus tasapaksuudessaan vähän puuduttaakin, Going Home, Amen ja Darkness nousevat levyn muun materiaalin ylle ja harmiton möhinäpaketti saatetaan kunnialla uuniin sapattia edeltävänä iltana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live Songs (1973)

79 Euroopassa 1970–1972 soitetuista konserteista koostettu pienimuotoinen Live Songs poikkeaa lukuisista muista Cohenin livelevyistä siinä, että osa materiaalista on kokonaan uutta eikä saatavilla muilla albumeilla. Muu materiaali koostuu Songs From a Roomin päivitetyistä kappaleista. Live Songs onkin ennen kaikkea kiehtova dokumentti siitä, mitä tuo aina hieman kesyksi jäänyt albumi olisi voinut olla raadollisemmalla asenteella toteutettuna. You Know Who I Am ja Nancy (aiemmin Seems So Long Ago, Nancy) peittoavat Songs From a Roomin versiot. Aliarvostettunakin Live Songs on kuitenkin liian hajanainen ja kiireessä kasatun oloinen toimiakseen täysipainoisena teoksena.

Uutena materiaalina kuullaan improvisaatioiden ja resitaatioiden ohella teologinen kantriveto Passing Through sekä värisyttävä päätösraita Queen Victoria. Levyn oudoke on Lontoossa äänitetty, ainoastaan kerran livenä esitetty Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Kolmetoistaminuuttinen sokean kerjäläisen mantra, joka voi koetella armottoman muotonsa, mutta ennen kaikkea siihen pakatun maanisen sivustakatsojan syyllistämisen vuoksi – sen tarkoitus on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Sävellyksenä puolivillainen kappale täytyy nähdä ainutkertaisena sosiaalisena kokeena, jossa Cohen kidutti yleisöään laittamalla nämä taputtamaan rytmiä loppumattoman, synkeän ranttinsa mukana.

Video ei ole enää saatavilla

”Pahus Pete, laskimme taas bändin jäsenet väärin”. ”Ai säkin näet ne?”

”I have a passion sweet Lord… and it just won’t go away”

1980-luvulla ei ollut tarjota toista Spacemen 3:n kaltaista yhtyettä, eikä kilpailijoita ole ilmaantunut sen jälkeenkään. Monet ovat yrittäneet. Niin My Bloody Valentine kuin 2000-luvun retrorokkaritkin ovat nousseet Spacemen 3:n jäljessä, mutta yksikään ei ole tavoittanut samanlaista yhtenäisvisiota. Äärimmäinen minimalismi kohtaa äärimmäisen hallusinatorisuuden. Spacemen 3 on se, mitä jää jäljelle psykedeelisen aistiräjähdyksen jälkeen. Jälkipsykedeelinen meditaatio. Viimeinen plateau.

Pariin otteeseen vaihtuneen, Midlandsin Rugbysta ponnistaneen kokoonpanon pysyvän ytimen muodostivat Pete ”Sonic Boom” Kember ja Jason Pierce – erikoislaatuinen kaksikko, joka jakoi sekä syntymäpäivän että vuoden. Kember oli metadonihoitoa saava heroiiniaddikti joka oli kiinnostunut pyramideista, energioista ja 1960-luvun tajunnanlaajentajista. Pierce taas oli yhtä päihteisiin menevä, gospelmusiikista innostunut hissuttelija, joka tykkäsi jutella Jeesukselle ja puhutella tätä ikään kuin yksityishenkilönä messiashahmon sijaan.

Spacemen 3 ei siis epäillyt sekoittaa riskialttiilta cocktaileja levyillään, saati reaalimaailmassa: psykedeliaa ja minimalismia, hallusinogeenejä ja opiaatteja, rockin kliseitä ja avantgardea, bensiiniä ja höyheniä. Ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat tulessa. Spacemen 3 lakkasi olemasta neljän täysin omaleimaisen levyn jälkeen. Silti yhtye todisti, että vain yksi tai kaksi hypnoottista sointua riittää. Niissä piilee enemmän kuin pelkkä hypnoosi. Äärimmilleen pelkistetyt kuviot avautuvat isommiksi, ne täyttävät tilan. Vähäeleisestä monokromaattisuudesta löytyy yllättäen sävy, valööri ja kulööri. Kukaan ei ole käyttänyt äänen värejä samalla tavalla. Seuraavassa viisi suositusta, mutta voit toki jättää kuuntelematta yhtyeen musiikkia, näet vähemmän.

Sound of Confusion (1986)

82 Varhainen Spacemen 3 yritti olla samanaikaisesti MC5, Stooges ja Sun Ra (Piercen mukaan myös The Cramps laskettakoon yhtälöön) ja debyyttialbumi on ainakin meluisinta gragepsykedeliaa mitä yhtyeen tuotannosta löytyy. Tuleva tinkimättömyys ja tyylikeinot ovat jo läsnä: Losing Touch With My Mind, Hey Man ja massiivinen O.D. Catastrophe pystyvät kilpailemaan myöhemmän tuotannon kera. Ongelmaksi muodostuu levyn suppea mitta. 40 minuutista puolet eli kolme seitsemästä kappaleesta on covereita rockstandardeista: Mary Anne toimii, mutta Little Doll ja Rollercoaster jäävät vaisuiksi. Tässä vaiheessa versioinnin taito ei vielä ollut yhtyeen varmassa otteessa (vrt. Perfect Prescriptionin Transparent Radiationin muuttuminen tyystin uudeksi biisiksi). Lisää covereita ja pari vaihtoehtoista versiota pääsevät levyn jatkeeksi vuoden 1994 uudelleenjulkaisulla, jonka kohdalla albumin yleisarvosana nousee. Korkeintaan Walking With Jesusin ep-version tilalle toivoisi alkujaan Sound of Confusion -nimellä kulkenutta varhaisversiota, joka saa biisin muistuttamaan oikeastaan enemmän Jesus and Mary Chainin Taste the Flooria. Kumpi otti vaikutteita kummalta? Spacemeneillä on toki asiasta vahva mielipide.

Video ei ole enää saatavilla

Perfect Prescription (1987)

89 Vuodessa Spacemen 3 kehittyi rockbändistä täydelliseen transsendenssiin. Perfect Prescription on yhä rujo, paikoin aggressiivinen poplaulun muotoa kunnioittava kitaralevy, mutta se on myös levy, joka ei sisällä mitään ylimääräistä. Jokainen yksinäisenä kaikuva sointu ja repetitiivinen riffinpuolikas ovat siellä missä pitää, palvelemassa suurempaa tarkoitusta. Tämä oli Spacemen 3:n visio – musiikki substanssina joka oikeasti vie tiloihin, uskonnolliseen kokemukseen. Kuin tätä pohjustaakseen jo levyn kolme ensimmäistä kappaletta liikkuvat kaikki kristityissä teemoissa: Käydään keskusteluja Jeesuksen ja Jumalan kanssa, kuin parhaille kavereille jutellen, elämästä ja kuolemasta, taivaasta ja helvetistä. Päädytään tulokseen ainaisesta pilvessä olosta täydellisenä transfiguraationa. Kaikki on tässä. Meditatiivisen albumin lähestymistapa on erityisen supiini: tarinan mukaan se äänitettiin studion lattialle muusikoita majoittamaan tuoduilla patjoilla, koska Kember ja Pierce olivat koko prosessin ajan liian notkuissa pysyäkseen pystyssä.

Video ei ole enää saatavilla

Playing With Fire (1987)

89 Playing With Fire on ensisijaisesti näyte Spacemen 3:n vision hioutumisesta täydelliseksi, heidän jälkipsykedeliansa kehittymisestä yhä lähemmäs silkkaa ambientia, puhtauden saavuttamisesta. Mutta se on myös näyte siitä, kuinka umpikujassa ja onnettomia ihmisinä Kember ja Pierce lopulta olivat elämäntapojensa seurauksena. Rappioromantiikka on jäänyt taakse ja albumin taustalla on enää pyrkimys Onnellisuuteen – se on kuin outo hyväntekeväisyysteemalevy vieraantumista vastaan – puhtaaksi palamisen kautta. Siitä albumin tulimotiivi, siitä itsemurhateema; tulen läpi kulkeminen voi johtaa vapautumiseen ja puhdistumiseen, mutta myös kuolemaan. Tuli itsessään edustaa toki jälleen huumausaineita, ongelmaa ja ratkaisua, joka on auktoriteettien hallinnassa. Lähinnä hengästyttävän intensiivisen Revolution-kappaleen muodossa heräävä Kemberin poliittisuus on toki teorian tasolla ihailtavaa, mutta tuntuu myös ongelman pakenemiselta: vanhassa Melody Maker -haastattelussa tämä selittää sinisilmäisiä kantojaan hallituksesta ja maailmanlaajuisesta vieraantumisen hävittämisestä toiveikkaana, samalla metadonia hakemassa ravaten. Yhtyeen uran kauneimpia ja rajuimpia kappaleita sisältäen Playing With Fire on korkean toimintakyvyn säilyttäneiden addiktien voimannäyte. Tyypillisten viihdekäytäjinä itseään pitävien narkomaanirocktähtien tavoin sen valheellinen optimismi jättää kuitenkin happaman, eritoten surullisen jälkimaun.

Video ei ole enää saatavilla

Recurring (1991)

83 Tyypillisesti aliarvostetun, armotta madchestereiden ja MDMA-kulttuurin jalkoihin jääneen Recurringin voi nähdä myös kypsänä myöhäisen vaiheen mestariteoksena, eikä vahvasti toistoon sekä formalismiin nojannutta yhtyettä voi syyttää edes vanhan kaavansa loputtomasta varioinnista – tuo kaava on toimiva ja siinä on Spacemen 3:n sielu ja selkäranka. Se mitä Recurringilta jää kaipaamaan on tietty läsnäolo. Väitän sitä yhtyeen kiehtovimmaksi, mutta samalla traumatisoituneimmaksi levyksi. Kemberin ja Piercen optimismi on hälvennyt, ainakin toisiaan kohtaan. Tyypillisenä saattohoitovaiheen projektina Recurring jaetiin kahtia tekijöidensä kesken, Kemberin materiaali a- ja Piercen b-puolelle. Kontakti duon välillä on minimaalista ja Recurringin ilmestyessä molemmat olivat jo soolourillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music (1995)

79 Lontoon Watermans Art Centre -keikka vuodelta 1988 koostui yhdestä kappaleesta: kolme varttituntia kestäneestä La Monte Young -opinnäytteestä Dreamweapon. Taltiointi kuuluu ihan luontevasti SM3-albumien jatkeeksi ja on puuttuva linkki Perfect Prescriptionin ja Playing with Firen väliin sijoittuen. Vellovan hypnoottista äänitapettia kuulijansa ympäri paketoiden teoksen pitkähkö kesto muuttuu toissijaiseksi, sen abstraktius häviää, sen ajatusmuoto näyttää kiinalaiselta ruusulta. Albumista liikkuu useita julkaisuja vaihtelevin bonusmateriaalein varustettuna.

Video ei ole enää saatavilla

Ann Magnuson – puolet Bongwaterista.

Ennen omille teilleen erkanemista Ann Magnuson ja Mark Kramer olivat hetken paarialiitto nimeltä Bongwater. Karstainen äfääri ei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota college-radioiden ulkopuolella ja sen päättyminen vei lopulta tuhoon myös kunniakkaan Shimmy Disc -levy-yhtiön. Muun muassa Galaxie 500:n, Boredomsin, Daniel Johnstonin ja King Missilen uraa avittanut lafka kaatui Magnusonin ja Kramerin henkilökohtaisten skismojen laajennuttua sopimuskiistoiksi.

Magnuson ja Kramer tutustuivat 1980-luvulla New Yorkin homoklubiskenessä Pullsallama-yhteyksiensä kautta. Syntyi Bongwater – performanssin ja alternativebändin ristisiitos, joka eteni pitkälti Kramerin populaarimusiikin historiaa pedantisti läpikäyvällä instrumentaatiolla ja Magnusonin parodisilla, unista napatuilla tai populaarisosiologiaa satirisoivilla spoken word -teksteillä aseistettuna, mutta tärkeässä osassa alkupään levyillä olivat myös häiritsevyyteen asti vapaamielisesti käytetyt nauhaloopit ja samplet. Tässä suhteessa yhtye oli tyylillinen jatke säveltäjä John Oswaldille ja tämän ”plunderfoniikalle”, Beastie Boysin Paul’s Boutiquelle sekä kollega Negativlandin ja Tape Beatlesin tyyppisille kollaasiryhmille.

Moniin spoken wordin vapaamuotoisiin runonlausuntasylkijöihin verrattuna Magnusonin sujuvasti kirjoitetuissa monologeissa on paljon reediläisen lyhytproosaan otetta. Toinen selkeä vertailukohta ovat Frank Zappan levyjen ”radioteatteri” (eritoten Lumpy Gravyn ja Girls Together Outrageousin naishahmot; duo myös sämplää osia näiden dialogeista). Muita selkeitä yhtymäkohtia Bongwaterin lyyrisessä tyylissä voi nähdä Patti Smithiin tai camp-asennoituneempiin esi-riot grrrleihin, The Slitsiin. Jo maantieteellisestä sijainnistaan johtuen musiikilliset jäljet taas johtavat No New York -bändien älykömpään DNA-osastoon. Kaukana ei olla myöskään seuraavan vuosikymmenen leikkaa-ja-liimaa-Beckistä tai oman aikamme hypnopoppareista.

Bongwater saattaa olla rasittava, raaka ja raivostuttavakin bändi, mutta kun duon musiikille antaa tarpeeksi tilaa, sitä ilman ei enää voi elää. Muuten sydämeen jää kahden, tavattoman luovan ihmisen mentävä aukko. Tässä Bongwaterin lyhyen uran albumit parhaasta pahimpaan.

Paras: Too Much Sleep (1989)

88 Synkkä, kompuroiva, hemmetin itsestään ylpeä kakkosalbumi lienee edelleen Bongwaterin paras. Bändin oli helppo jatkaa näin itsevarmasta paletista mihin tahansa haluamaansa suuntaan ja yksi tienviitoista oli tekninen kehittyminen ja kokonaisteoksellisuus. Too Much Sleep kuitenkin onnistuu jo itsenäisenä työnä sanomaan sen olennaisen: ei konventioita, ei punaista lankaa, ole niin anarkistinen kuin hyvän maun rajoissa voi olla, teeskentele ettei tämä ole paradoksi vaan pelkkää unta. Too Much Sleep on irrallinen kokoelma lauluja ja irrallisuus on duon meriitti. Teena Stays the Same on näppärää garagepoppia. Talent Is a Vampiren punkahtavaan sylkykuppiin tungetaan miehet ja viihdeteollisuus, mutta avantgardistisen muotoilijan kädestä syntyneeseen vääntyneeseen muovivaasiin on vaikea tarttua. He Loved the Weather (But He Hated Me) osoittaa Magnusonin kyvyt räppäämiseen rajallisiksi. Then the Babies Return – kuin surrealistisen pitkälle viety Simpsoneiden Cleetus-sketsi jossa painajaismaisia ilkeyksiä ei säästellä. The Drumissa coveroidaan Slapp Happya. Upean Psychedelic Sewing Roomin 1960-luvun psykedelia ja Jefferson Airplane -blues ovat läpi levyn kovia sanoja, toisaalta sähköinen folk soi, 13th Floor Elevatorsin Splash 1 coveroidaan Phil Ochs -tyylillä ja Shimmy Discin indie-estetiikka kaikuu One So Blackin kertosäkeessä näteimmillään. Parhaimmillaan Magnusonin kertomukset lähentelevät flash fictionia: lyhyestä mitastaan huolimatta Khomeini Died Tonight maalaa mieleen yhdistelmän hämärää sosialistisen Kiinan kansantasavallan modernismisaagaoperettia ja painostavaa sotaraporttia Persianlahdelta. Kokonaisuudessaan Too Much Sleep sisältää niin huutavia vastakohtia, häpeämätöntä irrottelua ja temaattisesti epätasaista menoa, että tätä rikkinäistä muoviruukkua on pakko rakastaa.

Video ei ole enää saatavilla

Toiseksi paras: The Power of Pussy (1990)

87 Sivuhuomiona on sanottava, että The Power of Pussy ilmestyi kaksi vuotta Royal Truxin debyytin – yksi kaikkien aikojen kuuntelukelvottomimmista ”rocklevyistä” – jälkeen. Truxin tavoin 1990-luku-merkitsi Bongwaterille 1980-luvun villeimpien kokeilujen tasaantumista ja selkeää valtavirtapopin kuvaston muuttumisen tiedostamista. Too Much Sleepin folk- ja psykedeliasävyjen jälkeen Power of Pussy alkaa jopa melko konventionaalisena, brutaalien, masentuneiden riffien protogrungevyöryttämisenä (nimikappale, Great Radio) ja Magnusonin neuroottisseksuaaliset teemat ovat vaihtuneet avoimeen haistatteluun ja äkäiseen pornografisuuteen. Nerokas, rasvaisessa rockbiografiajargonissa operoiva ja silti eteerisyydessään pakahduttavan herkkä Chicken Pussy johdattelee White Rental Car Bluesiin, jonka kohdalla tajuaa ettei duo olekaan ysäritripillä vaan nikkaroi taas 1960-luvun parissa. Nick Cave Dolls puolestaan lienee bändin ikonisin tuotos koskaan – kappale, joka Richard Linklaterin olisi pitänyt adaptoida kässäriksi ja Richard Kernin ohjata. Kliimaksin (tai Bongwaterin kohdalla usean implikoidun ja lopulta turhauttavasti saamatta jääneen kliimaksin) jälkeen levyn lupaava tahti hidastuu keskivaihteella käynniksi ja yhdeksänminuuttisen päätösraidan Folk Song tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, vaikka one-linereita lenteleekin koko rahan edestä. Bändi haluaakin lopuksi muistuttaa, ettei missään nimessä ole ”ironinen, sarkastinen tai postmoderni”. No shit.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmanneksi paras: The Big Sell-Out (1992)

84 Neljäs ja viimeinen levy The Big Sell-Out ei nimestään huolimatta ole mikään askel mainstream-menestystä kohti, vaikka se usein yhtyeen loppua enteilleenä ”helppona” albumina mielletään. Tuotantoarvot ja harmonia ovat nyt suuremmassa roolissa ja pienellä viilaamisella osa kappaleista olisi voinut todella olla hittejä. Takakannessa on kuvattuna näkymä Magnusonin rintojen väliin. Kyseessä on siis vääristävän lasin läpi otettu kuva popin konventioista, mutta suurimman osan ajasta viitteellisesti – outoilun parissa duo on omimmillaan ja sinne se myös toistuvasti karkaa. What’s Big in England Now? -tyyppisillä raidoilla karkoitetaan ympärillä kuhisevat hypettäjät, ja viihdytetään vanhaa kuulijakuntaa. Oma turvaratkaisunsa sekin. Liioiteltua sanoa, että Big Sell-Out toimisi määrätietoisena tai ehjänä valtavirtapopkulttuurin kritiikkinä tai parodiana, sen enempää kuin koko Bongwaterin ura itsessään, joskin muutamia arvaamattomia osumia iskeytyy vyön alle. Jos duon koko ura toisaalta oli tietoista öykkäröintiä muotoseikkoja kohtaan ja kivikasvoista itsensähäpäisemistä, luonteenomaisena Bongwater-albumina Big Sell-Outin arvaamattomuus tuo tyydytyksen, hieman kahta edeltäjäänsä kuluneemmilla maneereilla varustettuna. Epilogina se on kunniakas teos päättämään yhtyeen uran, sillä pinnan alta paistaa jo se tosiasia, ettei seuraava albumi välttämättä olisi enää ollut yhtä kiinnostavaa kuultavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vähiten paras: Double Bummer (1989)

70 Tuplalevy on Bongwaterin uran alun keräilyerä ja kuriositeetti ajalta, jolloin yhtye vielä oli täysillä kiinni esittävien taiteiden oudossa syrjässä. Fred Frith toimi tuottajana. Kappaleiden aiheena ovat Frank Sinatra, ideoitaan etsivä David Bowie, venäläiset lesbot, ja dekadentti iranilainen urheiluseura. Lisäksi coveroidaan Beatles-klassikoita, Gary Glitteriä ja sisältää paketti myös kantoniksi lauletun version Led Zeppelinin Dazed & Confusedista. Tuplalevyksi liikaa paikallaan junnaavan setin parhautta on levyn päättävä, tiettävästi dynamiikan täyskäännöksessään onnistunein koskaan levytetty versio niinkin vaikeasta aiheesta kuin Beatlesin Rain.

Video ei ole enää saatavilla

Genesis P-Orridge ja Lady Jaye Breyer P- Orridge – yksi ja sama.

Häntä voi halutessaan verrata muusikoihin, jotka ovat häntä lahjakkaampia, tai taiteilijoihin, jotka ovat häntä lahjattomampia. Joka tapauksessa varmaa on, että hänen läsnäolonsa on aina statement, ja hän on viimeinen ihminen jota mielipiteesi kiinnostaa. Genesis P-Orridgen hahmo on käänteisessä valovoimaisuudessaan kenties jopa mahdoton tarkasteltava henkilönä, mutta artistin gravitaation aiheuttamia vaikutuksia tutkimalla voi kukin poimia laaja-alaisesta luomisvimmasta sen itselleen tutuimman maskin keskustelukumppaniksi.

Neil Andrew Megsonina 1950 Manchesteriin syntynyt P-Orridge hämmensi jo nuoruudessaan kiinnostuksellaan okkultismia, kaaosmagiikkaa ja psykedeelisiä äärikokemuksia kohtaan. Brittikollegoidensa David Tibetin ja Douglas Pearcen tavoin P-Orridge kuuluukin siihen eksentrikkojen kerhoon, joka muokkasi 1970-luvun lopulta lähtien kaupallisen potentiaalinsa löytäneen avantgardemusiikin toista aaltoa punkin jälkimainingeissa, industrialia, noisea ja poikkitaiteellisia esitystapoja kohti. Toisaalta kollegoitaan hieman iäkkäämpi P-Orridge on ehtinyt nähdä saman kehityksen toisenkin sukupolven kanssa.

Jo 1960-luvulla David Medallan oppilaana ollut P-Orridge oli liittynyt transsendentaaliseen Exploding Galaxy -liikkeeseen ja pettynyt sen toimintaan, minkä jälkeen hän perusti oman COUM Transmissions -performanssikollektiivinsa. Provokatiiviseen ryhmään kuului tulevia Throbbing Gristlen jäseniä ja se operoi useilla median osa-alueilla aiheuttamassa konfrontaatioita aikana, jolloin punk odotti vielä sikiämistään ja psykedeelinen vastakulttuuri oli mennyttä.

Nuoremmista kollegoistaan poiketen P-Orridge kuitenkin ehti ammentaa paljon 1960-luvun psykedeelisen vallankumouksen ideoista, transhumanismista ja estottoman seksuaalisuuden manifestaatioista – nämä teemat ovat seuranneet häntä läpi uran. 1960-lukulaisen mind engineering -mentaliteetin rinnalle on tullut body engineering, okkultismi rinnastuu P-Orridgen lausunnoissa kompleksiin psykiatriaan, ja mm. Brion Gysiniltä ja William S. Burroughsilta vaikutteita ottaneesta, selkeästi modernistisesta Thee Temple ov Psychick Youth -liikkeestä erottuaan P-Orridge on ollut tekemisissä internetissä operoivan, mikrovaltiohallintoa ajavan ja yleensäkin post-kaikkea olevan The Process -ryhmän parissa. Jos P-Orridgen ulkomusiikilliset vaiheet tuntuvat liian vikkeliltä seurata – niin on tarkoituskin – ne ovat olennainen osa hänen kutomaansa kokonaisteosta. Massiiviseen musiikilliseen antiin perehtyessä jäsentely taas kannattanee aloittaa kronologisesti alusta.

#1 Throbbing Gristle

Jos COUM olisi kasvanut enää yhtään isommaksi, nelikkoa olisi kutsuttu perustamisensa aikaan superbändiksi: Genesis P-Orridge, Cosey Fanni Tutti, Peter Sleazy Christopherson ja Chris Carter – siis noisemusiikin Biitles. Ja tietysti 20 Jazz Funk Greats – oman genrensä Sgt. Pepper. Vertaus on perusteltu, koska kiinnostavimmillaan Throbbing Gristle oli kuitenkin alkuaikojensa räjähtävän energisessä ilmaisussa ja signatuurimaisia shokkitaktiikoita viljelleessään. Slugbait ICA, Maggot Death, Zyklon B Zombie ja Hamburger Lady ovat niminä syöpyneet noisefanien kollektiiviseen tajuntaan olleen yhtä aikaa riemastuttavan debiilejä ja samalla uhkaavia artefakteja tartuttaviksi, kun kuulija alkaa ensitaipaleellaan yrittää hahmottaa P-Orridgen valtavaa tuotantoa.

Jos Throbbing Gristle onkin nimenä jo inflaatiosta kärsinyt, ja jos Jazz Funk Greats hioi tyylin täydellisyyteen ja kohti uusia mahdollisuuksia, markkeeraavat bändin alkutaipaleen antiklassikot avantgarden ja punkin yhteisen perimän leikkauskohtaa keskisormella osoittaen. Esimerkiksi vuoden 1975 First Annual Report -bootleg on Gristleä arkaaisimmilaan kuulostaen joltain mitä SPK julkaisisi vasta pari vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Psychic TV

Genesis P-Orridgen ja Peter Christophersonin seuraava projekti alkoi 1980-luvun myötä ”informaatioajalle” tyypillisenä mediakokeiluna ja cv-projektina. ”Videobändinä, joka teki myös albumeita.” Yhtyeen disko- ja videografia on yhtä sekava kuin jatkuvat miehistönvaihdokset. Onkin vaikea sanoa, missä kollektiivimainen yhtye päättyi ja P-Orridgen perustama TOPY (Thee Temple ov Psychick Youth) -kultti alkoi, ja vaihtuvien muusikoiden ohella myös P-Orridgen ensimmäinen vaimo sekä kaksi tytärtä olivat välillä mukana lineupissa.

Jos formaattikokeilun, konemusiikin ja neofolk-ympyröiden esoteerismystisismin kanssa flirttailun, sekä pienjulkaisujulkaisuilla Guinness-ennätyksien tehtailemisen ja happo-orgiaperformanssit sivuuttaa harhauttavina tekijöinä, pääsee myös käsiksi siihen ydinseikkaan, että P-Orridgella on myös oikea viehtymys popmusiikin perinteisiin, mistä todistaa vaikkapa vannoutuneen Brian Jones -fanin oodi idolilleen, Godstar. Tavallaan Psychic TV levottomuudessaan ja outoudessaan olikin siis P-Orridgelle eräänlainen seestymisen projekti, joka nuoruuden performanssiryhmä- ja Throbbing Gristle -vaiheiden jälkeen sopi hyvin 1980-luvun keskiluokkaisempiin arvoihin, tietenkin samalla mahdollisimman kaoottisella logiikalla operoiden.

Jos TG oli ravistellut 1970-luvun umpijunttia musiikkitarjontaa rajummin kuin Bowien ja Roxy Musicin vaatekaappikapina, tarjosi Psychic TV äkkiväärää lääkettä niille, joiden mielestä myöskään 1980-luvun uusromantikot ja syntetisaattoripop eivät tuoneet parannusta brittiläisen popmusiikin tasapaksuuteen. Seuraavien kymmenen vuoden ajan heidän henkireikiään olivat Cabaret Voltairen, The Fallin ja Psychic TV:n kaltaiset popin laitapuolet.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jack the Tab/Tekno Acid Beat

P-Orridge on levyttänyt noin 200 nimikkeen verran ja oman lisänsä diskografiaan antavat Psychic TV:n, Richard Norrisin ja Bam Caruso -psykedelialevymerkin muusikoiden kanssa kuvitteellisten artistien salanimillä julkaistut Jack the Tab -raidat. Kappaleet julkaistiin sekä sinkkuina että pseudokokoelma-albumilla Jack the Tab vuonna 1988.

Pohjoisamerikkalaista tekno- ja house -skeneä lokalisoinut materiaali osoitti, että myös Iso-Britannian perukoilta löytyi verevä konemusiikkikulttuuri. Paitsi että koko egotrippailevan vedätyksen taustalla oli P-Orridgen ja kollegoiden halu koota kappaleita lähinnä kaaottisella samplesalattiperiaatteella hassutellen. Jack the Tab kuitenkin herätti yllättävää huomiota ja perässä seurasi jatko-osia. P-Orridgen ja Psychic TV:n rooli brittiläisen acid house -tarjonnan kehityskaaressa ja paikka genren sukupuussa tuskin on vähättelemisen arvoinen, vaikka kieltämättä projektin luonteen huomioiden hyvin hämärä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Thee Majesty

Kun Psychic TV hajosi, P-Orridge alkoi työskennellä sooloprojektin parissa. Thee Majesty oli spoken word -akti, joka esiintyi performassitaiteen festivaaleilla vaihtelevien yhteistyökumppanien kanssa ja levytti myös ajoittain World Serpent Distributionille.

Thee Majestyn ”albumeista” koherentein lienee Mary Never Wanted Jesus -teemalevy, joka on kenties synkin ja nihilistisin koskaan tehty joulualbumi. Kun I Love the Holidays -monologi piirtää samppanjakuplista kimaltavan ja kokaiinista kuulaanvalkean aikuisen lapsen täydellisen joulun nostalgiatripin seimikuvaelmineen ja kuusineen, P-Orridge on syvällä siinä hirtehisen julman huumorin ja äärimmäisen kauneuden ytimessä, jonka hän täydellisesti hallitsee: ”The plastic silver tinsel tree, I know it’s not the most natural looking tree, but nature… is dirty… I have allergies.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 PTV3

Genesis P-Orridge kokosi Psychic TVn uudelleen lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Uuden inkarnaation nimi oli PTV3 ja sen keulahahmona oleva entiteetti Genesis Breyer P-Orridge – Genesiksen ja tämän toisen vaimon Lady Jaye Breyer P-Orridgen pandrogyyni rakkauslapsi. Avioiduttuaan 1990-luvulla pari oli läpikäynyt sarjan kehonmuokkauksia, joiden tarkoituksena oli muuttua kahdesta henkilöstä yhdeksi, jaetuksi persoonaksi. Breyerin kuoltua syöpään 2008 Genesis on jatkanut Genesis Breyer P-Orridge -nimen käyttämistä. Breyerin perintö jää elämään myös hänen kontribuutiossaan ensimmäiselle PTV3-albumille Hell Is Invisible… Heaven Is Here, joka on poplevynä paljon vahvempi julkaisu kuin monet Psychic TV:n hajanaisista albumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Psychic TV / PTV3 Helsingin Tavastia-klubilla 22.2.2014.

(Korvaava esiintyjä: Sturm und Drang)

”Sky Ferreira peruuntunut.”

Taito myydä popmusiikkia luontevasti seksin avuin on artisteista harvoilla valituilla, sellaisilla kuin Madonna, Rihanna ja Robert John Burck. Ongelmia syntyy, kun nuori muusikko koitetaan asettaa vastaavaan jatkumoon, kun muitakin meriittejä löytyisi.

Kun Sky Ferreiran debyyttisingle ilmestyi kolme vuotta sitten, hänen tuotekuvansa oli vielä ”ingénue about to go wrong.” Jo 15-vuotiaana musiikkibisnekseen soluttautuneesta teinikasvosta piti tulla aikansa Alizée, Tiffany ja Britney Spears. Täysi-ikäistyneen Ferreiran viimevuonna julkaisema Ghost EP säilytti edelleen tämän roolin, mutta ennusti musiikillisen puberteetin päätöstä.

Ferreiran kohdalla on yllättävää, kuinka nopeasti pilaantuminen tapahtui. Ghostin ensimmäisen videon, Red Lipsin, ohjaajaksi valikoitui Terry Richardson. Ghost oli askel kohti hermoromahdusta, jonka saavuttamiseen Britneyltä meni vuosia. Se oli rooleista ulosmurtautumisen tuote: pulpnovelli- ja pukukaapinovikuvastolla ladattu katalogi pahantahtoista kitschiä, jonka tarkoitus oli viestiä Ferreiran uudeksi bisneslogiikaksi valikoitunutta vaarallisuutta.

Tämä oli ensimmäinen osa imagoprosessia; perässä seurasi sen todentaminen. Vajaata vuotta myöhemmin Ferreira ja tämän kumppani Zachary Cole Smith pidätettiin New Yorkissa, Ferreira ekstaasin ja Cole heroiinin hallussapidosta, sekä virkavallan vastustamisesta. Tässä vaiheessa oli selvää että Ferreira oli ottanut How to eat like Courtney Love -dieettinsä liian kirjaimellisesti.

Ja kuten ylimielinen katse Ferreiran kasvoilla kielii tihkuessaan transferenssia Gaspard Noén objektiivin läpi – samaa halveksuntaa niin kuulijaa kuin tähden luonutta viihdekoneistoa kohtaan – kuuluu Night Time, My Timen musiikin olla syytös ja rangaistus samassa paketissa. Se on räätälöity tekemään kuulijansa olo epämukavaksi. Voisi jopa epäillä vastentahtoisen julkkiksen itsesabotaasia; keskisormi yleisölle, joka vaati liikaa ja liian helppoja ratkaisuja.

Ferreiran debyyttialbumi ei sisällä selkeää hittimateriaalia tai koukkuja. Äänenkuva on riisuttu ja brutaali. Vokaaliosuudet ovat kuin Valiumin pehmentämiä, täysin epäinnoittuneita. Levy on poissaolon huipentuma. Se on huonoin mahdollinen pelinavaus popin isoille areenoille ja luultavasti myös hänen viimeinen siirtonsa tuolla kentällä. Keikkapaikan portille liimatun lapun sijaan hän ilmoittaa peruuntumisesta albumimitassa.

Yrittämällä levyltä löytyy kiintopisteitä. Avohaavoja tai ainakin painaumia jostain jolla on jossain vaiheessa ollut hampaat. Nobody Asked Men itsetilitys taustoitetaan motorisella säestyksellä ja lähes tarttuvalla melodialla, mutta kappaleen potentiaali tuntuu väkisin rakennetulta. Kuten suurin osa levyn niistä raidoista, jotka voisi edes etäisesti kuvitella kuulevansa radiossa. Heavy Metal Heart on pyrkimistä voimadraamaan laimeimmillaan, toisaalta Love in Stereo muistuttaa La Bionda -lainaa ja harhaileva Omanko puolestaan on piristys kappalemateriaalin yksipuoleisuudessa.

Tuottajien Ariel Rechtshaidin ja Justin Raisenin kanssa Ferreiran selkein ja liian arvattava vaikute tuntuu olevan new waven ja Kim Wilden tyyppinen vauhdilla-eteenpäin-soundi, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on jopa riipivä. Levyn referenssejä voisivat yhtä hyvin olla Lou Reed ja Sleigh Bells trimmattuina liian hyökyvästä dissonanssista. Kuulijaa vieraannutetaan niin vähäisellä effortilla, että sitä on tavallaan ihailtava.

Lopulta Night Time, My Time sulkeutuu niin tiiviin keskinkertaisuuden muurin ympärille, että on mahdotonta sanoa, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Apatiasta, provokaatiosta vai taidottomuudesta operoida poptähtiformaatissa? Jos Ferreira tekee joskus vielä toisen albumin, hän joutuu myös selittelemään ensimmäistään. Kiehtova ajatus.

70 Poplevyksi Night Time, My Time kärsii kylmänhaaleasta sisällöstään. Poplevyksi se on myös liian pistävä, epämukava kuriositeetti jäädäkseen olankohautuksella ohitettavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Wesley Willis, ulkopuolinen.

“Number 1: I’m gonna do this song again. Number 2: I’m gonna do this song again all the way up your ass. Number 3: I’m gonna fuck your ass up like a car crash. Number 4: I’m gonna fuck you up like a goddamn accident. Number 5: Jesus is the answer.”

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta chicagolaisen outsider-muusikon Wesley Willisin (1963–2003) syntymästä. Skitsofreniaa sairastanut Willis oli harvinaislaatuinen taiteilija, joka päätyi ratsastamaan grungen aallonharjalla kulttimaineeseen. Seuraavassa lyhyt katsaus törkeyksiä nettigeneraattoreita nopeammin laukoneen ja omat demoninsa musiikilliseksi rapsodiaksi kanavoineen artistin elämäntyöhön.

Outsider-artistit ovat aina olleet marginaaleista kaikkein epäkiitollisimmassa; alueella, jolla nerouden ja hulluuden eroa ei enää pystytä tai edes haluta määritellä; joka pikemminkin asettaa kaksi termiä toisilleen alisteisiksi. Viime kesänä Helsingin Tavastialla nähtiin Daniel Johnstonin keikka, joka odotetusti jätti jälkeensä ristiriitaisia tunnetiloja. On helppo ymmärtää niitä, joiden mielestä Johnstonin kaltaisten, vakavasti sairaiden muusikoiden työn kuuntelussa on lopulta kyse kierosta sosiaalipornon muodosta, halustamme tirkistellä friikkejä.

Toisaalta en myöskään muista milloin olisin viimeksi kuullut yhtä rajua ja väkevää ilmaisua. Mietin, mitä henkisesti heiveröisen oloinen Johnston teki tuolla lavalla, mutta vastaus lienee yksinkertainen: joskus musiikki on parasta itsehoitoa. Samalla Johnston edustaa sitä yhtä hävivävää prosenttia, jonka kohdalla tuntuu, että artisti on saapunut esiintymään taiteen, ei itseihailun nimissä.

Myös Wesley Willisille muusikon ura oli ehdottomasti terapiamuoto. Johnstonin tavoin hän edustaa ”aitoa muusikkoa”, ehkä jopa jotain ylempää luovuuden muotoa. Musiikillisilta kyvyiltään Willis oli amatööri, houkka, artless – silti muusikkouden syvin olemus, jokin käsityskyvyn ylittävä substanssi, löytyy huolellisen tarkastelun myötä hänen lauluistaan. Ne eivät ole vain esimerkkejä parhaasta 1900-luvulla on tehdystä popmusiikista, ne ovat popmusiikkia popin yläpuolelta, sen kliseillä ladatun kuvaston naiiveja emulaatioita ja vilpitöntä ihailua.

”Your name is golden in the rock n Roll Hall of Fame. They love you like a Milkshake. No one could write a song like you did.”

Video ei ole enää saatavilla

Willis syntyi 1963 Chicagossa kymmenlapsiseen talouteen. Lastensuojeluviranomaisten hajotettua perheen osa lapsista sijoitettiin orpokoteihin, osa sukulaisten luokse. Wesleyä pompoteltiin useiden vuosien ajan sijaiskodista toiseen, ja niissä hän kohtasi jälleen perheväkivaltaa. Samalla hän teki kaduilla taidetta ja myi sitä: Willisin piirroksien ja maalausten aiheina olivat usein Chicago Transit Authorityn bussit ja paikallinen arkkitehtuuri. Muutamia töistä on nähty Willisin levynkansissa.

Willisin skitsofrenia puhkesi vuonna 1989 isäpuolen ryöstettyä tältä piirroksien myynnistä säästetyt rahat. Heartbreaker, Nervewrecker ja Meansucker -nimiset demoniolennot alkoivat vierailla Willisin elämässä pilkaten, haukkuen ja nöyryyttäen häntä. Willis rakasti CTA:n busseissa ajelemista, mutta juuri siellä myös demonit vaanivat. Miellyttävä ajelu oli Willisille ”joyride”, mutta kun demonit ilmestyivät bussiin, matkasta tuli ”hellride” – myös Willisin kanssamatkustajille.

Video ei ole enää saatavilla

Willisin mukaan ainoa keino vaimentaa pilkkaavat demonit oli kiroilla ja herjata niitä vielä hurjemmin takaisin. Tämä selitti Willisin silmittömät yhdenmiehen raivokohtaukset ja verbaalisesti epätavallisen sadattelun, joka löysi tiensä myös hänen albumeilleen. Hänen ihailemistaan rockmuusikoista tuli vastademoneja riivaajia taistelua vastaan. Rockmusiikin kautta henkilökohtainen tragedia muuttui spektaakkeliksi.

“Rock music pays off. Rock music takes me on a joyride. Rock music keeps me off the hell city bus. Rock music will always look out for me. But I will not let my torture profanity demon shoot it down!”

Video ei ole enää saatavilla

Skitsofrenian myötä Willis siis löysi piilevän kutsumuksensa muusikkona. Hän alkoi laulaa kokemuksistaan Wesley Willis Fiasco -nimisessä punkbändissä. Lyhytikäisen yhtyeen saavutettua näkyvyyttä eksentrisen solistinsa avulla Warnerin alamerkki American Recordings signasi Willisin ja kulttimainettaan kasvattanut ”tähti” pääsi kiertueille ja vierailemaan muun muassa Howard Sternin ohjelmaan. Syntyi yli 50 levyllistä Willlisin pakkomielteisiä rantteja. 1990-luvun grunge- ja looseriskenessä Willis oli aidosti kiinnostava hahmo. Hän tuskin olisi saanut vastaavaa huomiota jossain jäykemmässä vaihtoehtokulttuuripiirissä.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä Willisin musiikista sitten tekee niin omaperäistä? Se ei ainakaan ole sävellyksellinen anti: suurimmassa osassa Willisin kappaleista taustalla kuullaan vain monotonisia Casion automaattisia rytmiasetuksia, useimmiten Country Rock No. 9 -niminen preset. Tätä automaatiota kuitenkin täydentää Willisin laulutyyli, joka on tavallaan yhtä mekaanista kommunikaatiota. Lyriikat koostuvat toistuvista fraaseista ja lauserakenteista, joita Willis vain järjestelee uuteen järjestykseen. Säännönmukaisia ovat pitkät instrumentaaliväliosiot ja kappaleiden päättyminen jonkin tuotemerkin sloganiin.

Vaikutelma on yhtä aikaa konemaisen epäinhimillinen ja silti omituisella tavalla lämmin ja humaani. Asiat joista Willis laulaa, rock’n’roll ja toiset muusikot, ovat selvästi hänelle tärkeitä. Toisaalta kappaleissa vierailevat jatkuvasti myös demonit, painajaisolennot ja suurkaupungissa uhkaava arkipäivän rikollisuus. Näitä teemoja Willis käsittelee omalla omituisella, groteskilla huumorillaan, jota pakkomielteiseltä vaikuttava tautologinen kielenkäyttö painottaa. Tuloksena on runoutta kuulostaen tietokoneelta, joka on opetettu puhumaan englantia pelkillä idiomeilla niiden keskinäisiä suhteita kuitenkaan ymmärtämättä.

”Kris Kringle sped down West Fullerton Avenue looking for hookers
He was firewalling the throttle
When the Chicago police officers spotted the stolen
Maverick as it soon passed them they turned on their sirens
Then they went after the beat up stolen Maverick in a hot pursuit”

Video ei ole enää saatavilla

Willisin tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: arkirealismiin ja demonilauluihin. Ensimmäinen ryhmä käsittää monet Willisin kappaleista, joissa tämä vaikuttaa vaikkapa lukevan sanomalehteä ääneen. Lehdessä on vain huonoja uutisia. Laulut kertovat huumediilereistä, murtovarkauksista, autovarkauksista ja pahoinpitelyistä. Fakta ja fiktio sekoituvat ja välillä supersankarit tai myytiset eläimet korvaavat tarinoissa crack-diilerit ja Ku Klux Klanin jäsenet.

”Superman thought he was bad
He was messing with my girlfriend
I caught him in my room kissing her
I took a rubber hose and flogged his rump”

Video ei ole enää saatavilla

Samaa ryhmää ovat myös Willisin lukemattomat ”keikkapäiväkirjat”: nämä kappaleet kertovat tietyn rockyhtyeen tai -artistin keikasta, jonka Willis on oletettavasti nähnyt. Kappaleet etenevät aina samalla kaavalla: Willis kertoo aluksi, mikä yhtye on kyseessä, missä keikka on soitettu ja montako henkeä yleisössä oli. Sen jälkeen alkaa hänen keikkaraporttinsa, jossa bändi yleensä ”rokkaa kuin maagikko” ja ”monet ihmiset tapaavat bändin backstagella”. ”Yleisö ulvoo kuin leijona” ja ”bändi todella potkii (satunnaisen) eläimen persettä.”

Surullista kyllä Willisin sanansäilä lähtee todella lentoon hänen laulaessaan ahdistavista kokemuksistaan. Hellridet ja muut harhat tuottivat kappaleita, joissa verenhimoiset demonit, vampyyrit, supersankarit tai vaikkapa ilmakiväärillä varustautunut Johnny Rotten käyvät Willisin kimppuun ja tekevät hänelle väkivaltaa ja potkivat hänen persettään. Kerran termiitit söivät Willisin talon, kerran häntä puri sähköankerias. Willis taistelee näitä riivaajia vastaan huutamalla herjauksia, käskien paholaisia ”imemään leopardin kyrpää” tai ”villin kamelin mälliä”.

”This beast killed as many as 100,000 people
Its wings can flap like a bird
It can break a glass
It can also stab you in the ass”

Video ei ole enää saatavilla

Lisäksi väliin mahtuvat Willisin tribuuttilaulut, jotka poikkeavat vain vähän keikkalauluista. Ne on omistettu jälleen Willisin suosikkiartisteille ja muille sankareille. Willis kertoo ihailevansa vaikkapa Alanis Morrissettea tai Alice in Chainsia ja kertoo näiden olevan lahjakkaita ja ”rokkaavan kuin maagikot”. Ajoittain nämäkin hahmot kuitenkin hyökkäävät Willisin kimppuun ja pahoinpitelevät hänet, mutta tällä kertaa Willis ei lyö takaisin tai huuda herjoja. Naisartistin ollessa kyseessä hän äityy romanttiseksi ja heittää vakiokohteliaisuutensa:

“You are so beautiful like a flower! I love you like a milkshake!”

Video ei ole enää saatavilla

Willis menehtyi vuonna 2003 leukemiaan 40 vuoden iässä, mutta hänen musiikkinsa on edelleen ajankohtaista. Ajankohtaista niille, joille Willisin ilmaisun hiomattomuus ja rehellinen omakohtaisuus on voimaannuttavaa, niille jotka löytävät hänen psykoosipurkauksistaan teeskentelemättömän kauneuden kruunun, niille joille jo pelkkä Willisin ohjelmallinen tapa toteuttaa omaa epäortodoksia formalismiaan teksteissä ja niiden taustoissa muodostaa aidosti kiinnostavan korpuksen tutkittavaksi ja asettaa ihmismielen ja -kielen mikroskoopin alle. Jos Wesley Willis eläisi vuonna 2013, tietäisimme melko varmasti, mitä hän tekisi tällä hetkellä: lauluja Miley Cyrusista ja Lady Gagasta. Ja kaiken toivon mukaan vähemmän demoneista.

Video ei ole enää saatavilla

Tad oli Sub Popin äänekkäin bändi.

Paistirasvan hajuisen klubin lavalle kapuaa hikinen ryhmä. Olut lämpenee Styrofoam-kupissa, mutta niin myös tunnelma. Basso ja rummut jurnuttavat kuin V12-koneen männät. Laulaja mutisee sulkeutuneesti tai ärjyy traktorinsa tulpat nuotteja paremmin tuntevan maaltamuuttajajussin aggressiota. Jostain yliopistosta on noukittu kitaristi, jolla on joku avantgardemanifesti taskussa, mikäli poliisi sattuu kysymään melusaasteelle oikeutusta. On immigroiduttu Seattleen, Chicagoon tai New Yorkiin ja kaikkia potuttaa.

Siinä stereotypia 1980-luvulla uransa aloitelleista ja 1990-luvulla himmeään kukoistukseen nousseista yhtyeistä, joista osa onnistui kiinnittämään myös isojen levymerkkien huomion ahdistuneisuudellaan ja raskaudellaan.

Nuorgam esittelee kymmenen liian vähälle huomiolle jäänyttä, omaan ankaruuteensa tukehtunutta äijärockaktia suoraan historian lihaläjästä.

#1 Steel Pole Bath Tub

Aloita tästä: The Miracle of Sound in Motion (1993)

Mitä: Covereihin ja sämpleihin luottanut friikkibändi oli alternativebuumin salamatkustaja, jonka hällä-väliä-asenteellisten slackernoise-levyjen ei olisi pitänyt alkujaankaan menestyä millään mittapuulla. Lopullinen itsesabotaasi oli suunnitelma The Carsin debyyttialbumin coveroimisesta kokonaisuudessaan, jonka jälkeen levy-yhtiö hyllytti yhtyeen.

Entä sitten: Vuoden 1995 jälkeen Steel Pole Bath Tub oli telakalla, kunnes Cars-projektin tuotokset saatiin lopulta 2001 ulos Unlistenable-nimisenä julkaisuna. Edellisen kerran yhtye on aktivoitunut 2008.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Trenchmouth

Aloita tästä: Trenchmouth Vs. the Light of the Sun (1994)

Mitä: Lokerointiin taipumaton chicagolaisyhtye yritettiin asettaa muun muassa posthardcore-brändin alle, mutta seikkaili usein mukavuusalueidensa ulkopuolella. Vs. the Light if the Sun on no wave- ja dub-vaikutteita sekoitettuna normaalia 1990-luvun monokromaattista räimettä itsepäisemmäksi paketiksi.

Entä sitten: Viisi albumia julkaistuaan yhtye hajosi 1996. Fred Armisen loi uran Saturday Night Live– ja elokuvatähtenä. Chris DeZutterista tuli orgaanisen kemian opettaja.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Tar

Aloita tästä: Jackson (1991)

Mitä: Northern Illinois Universityn kasvattien Mike Greenleesiin ja John Mohrin hardcore-bändin myöhempi inkarnaatio vaikutti Chicagon noise-skenessä muutaman vuoden ajan mm. Jawbonen kanssa yhteistyötä tehden.

Entä sitten: Tar kieltäytyi systemaattisesti isojen lafkojen kanssa toimimisesta, eikä uransa loppuvaiheessa kokenut keikkailuakaan mielekkäänä. Yhtye hajosi Over and Out -albumin jälkeen 1995.

Video ei ole enää saatavilla

#4 TAD

Aloita tästä: 8-Way Santa (1991)

Mitä: Seattlen ensimmäisiin grunge-bändeihin ja Sub Popin varhaisimpiin kiinnityksiin lukeutunut TAD on mainittu kyseisen levymerkin äänekkäimpänä. Robert Christgaun 1990-luvulla noiserockbändeille lanseerama termi ”pigfuck” sopii bändille kuin lihamuki käteen.

Entä sitten: Tad Doyle ja kumppanit missasivat kaksi major label -tilaisuutta (Giant Records ja Elektra), mutta hiipumisen jälkeen yhtye on päätynyt ainakin yhden dokumenttielokuvan aiheeksi. Johtohahmo Doyle on vetänyt sekalaisia bändiprojekteja.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Killdozer

Aloita tästä: Twelve Point Buck (1987)

Mitä: Äänellisiä pohjamutia jyystävä Killdozer edustaa noiserockin klassikkoja tunnetummasta päästä, mutta bändi on jäänyt myös aina Touch and Go -sisaryhtye Jesus Lizardin varjoon. Ansaitsemaansa huomiota bändi alkoi saada miehistönvaihdosten ja Steve Albinin tuottajaksi siirtymisen myötä 1990-luvulla – Butch Vigin ohjauksessa syntynyt Twelve Point Buck taas edustaa bändin varhaista, hämyilevää tavaramerkkisoundia parhaimmillaan.

Entä sitten: Killdozer lakkasi olemasta vuonna 1996 Fuck You, We Quit -nimisen kiertueen päätteeksi.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Cows

Aloita tästä: Peacetika (1991)

Mitä: Minneapoliksen räyhähenkinen punkblues oli tekijöidensä jatkuvaa manaussessiota, jossa Birthday Partyn, Captain Beefheartin ja Swansin kummitukset halusivat asuttaa samaa tomumajaa.

Entä sitten: Tinkimättömällä visiolla sinniteltiin kymmenen vuotta. 1998 tapahtuneen hajoamisen jälkeen vokalisti Shannon Selberg perusti Heroine Sheiksin.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Helmet

Aloita tästä: Meantime (1992)

Mitä: Pioneerimainen newyorkilaisbändi aloitti lukuisten tässä artikkelissa mainittujen yhtyeiden tavoin Amphetamine Reptile -levymerkin suojissa, ja onnistui jotenkin uimaan Interscopelle. Meantime albumi oli pienehkö kaupallinen menestys.

Entä sitten: Helmet ei koskaan kasvanut aivan niin isoksi kuin sen olisi pitänyt. Sittemmin bändin maine on jäänyt sen oman alternative metal -jälkikasvun epäedustavaan varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Claw Hammer

Aloita tästä: Thank the Holder Uppers (1995)

Mitä: Alun perin Sympathy for the Record Industrylle levyttänyt Kalifornian punkbluesbändikin pääsi Helmetin siivellä Interscopen rosteriin. Ääniterrorismin ja alternativemaisen kitararevittelyn välillä ennalta-arvaamattomasti seilannut yhtye olisi ansainnut vuoden 1995 Super Things -kappaleella hitin, mutta jälkigrunge teki jo tuhojaan.

Entä sitten: Näivettyminen omaan outouteen. Viimeinen pitkäsoitto Hold Your Tongue ilmestyi 1997. Bändi jatkoi keikkailua vuoteen 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Surgery

Aloita tästä: Shimmer (1993)

Mitä: Kuinka paljon Sonic Youthin kuratointityö vaikuttikaan ysärialternativen käänteisiin hyvässä ja pahassa… Kim Gordon sumpli newyorkilaisen nuoren polven noisebändin Atlanticille ja yhtye oli kahden levyn ajan marginaalisessa nousujohteessa.

Entä sitten: Laulaja Sean McDonnell kuoli astmaan.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Cell

Aloita tästä: Slo*Blo (1993)

Mitä: Sonic Youth -kortti jälleen. Thurston Moore avitti kitarateknikkonsa Keith Nealyn bändille levytyssopimuksen. Yritys tuottaa Geffenille Nirvanan ja Sonic Youthin hybridimuoto osoittautui kalliiksi flopiksi. Debyytti Slo*Blo ns. puhalsi kaupallisesti, mutta on mainettaan parempi levy.

Entä sitten: Cell julkaisi Living Room -albumin vuonna 1994 ja katosi sen jälkeen tyystin kartalta.

Video ei ole enää saatavilla

Tonga Hut hiljenee, mutta ilta ei ole vielä ohi.

Last call, Tonga Hut, 12808 Victory Blvd, North Hollywood, 1976.

Valomerkin aikaan Tonga Hutissa on tyhjää. Olen istunut täällä keskiyöstä saakka, tilannut drinkkejä aakkosjärjestyksessä ja ottanut välillä mai tain pitämään asiat järjestyksessä. Toisin sanoen olen organisoinut. Imitaatiobambulla verhoillulla seinällä beachcomber-krääsän keskellä oleva taulu luettelee Uskollisten Kuolaavien Paskiasten Killan jäsenet Polaroid-kuvilla varustettuna. Nimeni tulee seisomaan siinä vasta kun jonain päivänä pääsen drinkkimenun loppuun: ”Gator.” Joku vitsiniekka on liimannut sanomalehdestä revityn Lester Maddoxin kaljun joukon jatkeeksi.

Mutta nyt musiikki hiljenee, olutmerkin valokyltti, Bolsius-lyhdyt ja pienoisvesiputous sammutetaan. Avoimesta ovesta virtaa aamuyön hikistä ilmaa. Muistini mukaan elokuvassa Hustle Burt Reynolds kertoo Catherine Deneuvelle, että kun Roomassa kapuaa Trinità dei Montin portaille, voi tuntea Afrikan tuoksun sieraimissaan. Kun pasaatituuli täällä tuo kosteaa ilmaa Tyyneltämereltä ylös kukkuloille, se tuoksuu Havaijilta. Tussulta. Minut ohjataan ulos ja tervehdin mennessäni ovea vartioivaa valtavaa täytettyä sinikelta-araa. Se vaikenee uskollisesti.

Tonga Hut hiljenee, mutta ilta ei ole vielä ohi. Kukaan Kuolaava Paskiainen ei lopeta näin aikaisin. Minulla on edessäni vielä mittava taival kotiin. Toivon että matkan varrella on avoin kalaravintola tai edes siunattu kultakaari, josta voin poiketa hakemaan kassillisen Filet-O-Fishejä.

Ohjastan vuoden ’73 New Yorkerin kohti El Segundoa, mietin kuinka bungalowin kokolattiamatto tuoksuu turvalliselta ja televisiossa pyörii aamuyön elokuvana Hell and High Water, kun sekoitan daiquiri-kannullista ämpärilliseen jäitä. Tuuletin pyyhkii seisovaa ilmaa. Asetan kasiraituriin kokoelman parasta tietämääni musiikkia rentoutumiseen. Hetkeksi puupaneloitu luola muuttuu trooppiseksi paratiisiksi. Tiki-musiikin soidessa sammuminen on autuasta.

Aloha, So Hammered

1. Elliot Easton’s Tiki Gods – Tiki Gods Theme
2. Martin Denny – My Little Grass Shack In Kealukekua
3. Martin Denny – The Enchanted Sea
4. Arthur Lyman – Hawaii 5-0
5. Andy Williams – The Hawaiian Wedding Song
6. Basil Henriques – Stranger On the Shore
7. The Surfers – Song of Old Hawaii
8. Arthur Lyman – Hawaii Tattoo
9. Arthur Lyman – Hilawe
10. Elliot Easton’s Tiki Gods – Blue Lava
11. Jimmy Buffett – Volcano
12. Jimmy Buffett – Cheeseburger Paradise
13. Elvis Presley – Ku-U-I-Po
14. Elvis Presley – Hawaiian Sunset
15. The Surfaris – Wipe Out
16. Arthur Lyman – Blue Hawaii
17. Andy Cummings & His Hawaiian Serenaders – Kauai Beauty
18. Les Baxter – Jungle Flower
19. Milt Raskin & His Exotic Percussion Orchestra – Kapu
20. John McFarland – Head Hunters

Kuuntele soittolista tästä.

John otti Lennon, Paul McCartney.

Kynnys uusilla kuvioilla työskentelyyn on matalampi, jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus.

Valitettavinta The Beatlesissä oli, kuinka he löysivät kyvyn puhua asioista niiden oikeilla nimillä vasta lakattuaan olemasta. Elämänkokemus, -syvyys ja -raadollisuus ilmaantuivat avaintekijöiden teksteihin heidän musiikkinsa kirkkaimman apsiksen jo mentyä.

Paul McCartneyn ura on aina tuntunut tämän seikan välttelyltä tai löysäkätiseltä korjailulta, mutta hän on kehittynyt, hitaasti. Maalatessaan kuvan itsestään pornolehti-scoundrelina, joka voisi toimitella huumekuriirin hommia svengaavassa Lontoossa, tapahtuu se viimein 71 vuoden ajan harjoitellun kasuaalilla tyylillä. Mutta samalla hän on yhä sama vanha, stiff upper lipin soukalla pitävä McCartney, joka voisi yhtä hyvin kronikoida lakonisesti virkamiehen päivärutiineja.

1970-luvun tilinteoissa roolien piti olla selvät. Niceguy-Dämmerungin jyllätessä McCartneyn aisaparilta kuuluikin odottaa neuroottisen hermoraunion käytöstä. Yllättävimmän vartiopaikan otti Macca itse, poroporvarilliseen elämään farmilleen asettuen, epätahdikkaasti mediassa esiintyen ja ennen kaikkea arkisen viihteellisyyden ja viitteellisen pyhyyden poptähtikliseitä väläytellen. Levyjen taso on vaihdellut, mutta tuntuu että todellisen rentoutumisen oppimiseen muusikolta on kulunut neljä vuosikymmentä.

Näistä lähtökohdista New on levy, jonka ei tarvitse tehdä kovin kummoisia temppuja vaikuttaakseen tuoreelta. Jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus, hänellä tuskin on varaa valittaa kaikkien korttien olevan jo esillä ja pintapuolisetkin koristelut antavat kaivattua lisäväriä. Tuottajatiimistä löytyvät Ethan Johnsin ja Paul Epworthin kaltaiset preesensit. Kannen Maurizio Nannucci -pastissi sopisi mainiosti viimeisimpään Coldplay– tai Arcade Fire -levyyn. Lista levyn promootiokanavista löytyy selaimesi kirjanmerkkipalkista.

Tiivistettynä kyseessä on vanhan miehen nuorekas levy, jonka tuotantoarvot eivät kuitenkaan pysty peittämään sitä, että artisti on ylittänyt jonkin lopullisen rajan, jonka jälkeen kosketus tähän päivään on vain viitteellinen, eikä Maccan tekstien tyypillinen nostalgia esibeatlesiaanisiin aikoihin ainakaan helpota asiaa. New’n lähin paralleeli onkin toisen britti-ikonin tänä vuonna julkaisema levy. David Bowien Next Dayn ilmestyttyä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen oli pakko todeta, ettei kyse ollutkaan enää parin vuosikymmenen etumatkasta. Se toinen, sodanjälkeinen Englanti, josta nämä muusikot ponnistivat, on nyt valovuosien päässä, lähes jotain arkaaista.

New’n pelastajaksi koituukin McCartneyn kyky säveltää edelleen kappaleita, jotka ovat pieniä voimalaitoksia. Ne ovat periaatteessa uusia Beatles-kappaleita, mutta mitä siitä, koska täsmälleen sitähän te oikeastaan haluatte? Levy alkaa soap box derby -vaivattomuudella rullaavalla rockerilla Save Us, jonka painovoiman perässä seuravat On My Way to Work ja New’n parhaimmistoon lukeutuva Mark Ronson -kollaboraatio Alligator. Ronsonin tyylitajun retrotietoisuus projektiin tuotuna on yhdistelmä, jonka ei pitäisi voida pettää. Yllättäen toinen hänen tuottamistaan kappaleista, nimibiisi New, osoittautuu kuitenkin albumin laiskimmin matelevaksi kappaleeksi, joka on ollut kotosalla kun pannukakkua on tarjoiltu. (Usein. Englantilainen keittiö vain toimii sillä tavoin.)

Täydellistä koheesiota olisi kai turha odottaakaan. Pahasti harhaan mennään Queenie Eye -muistelossa, jonka kohdalla nostalgia muuttuu schmaltziksi tavalla jonka vain McCartney hallitsee; se on pikkupoikana lehdenjakamisesta tienattu viidenpennin kolikko, joka myöhemmin polttaa reiän kantajansa taskuun. Niin se käy. Hämärä r&b-raita Appreciate olisi tullut kenties parempaan käyttöön Justin Timberlaken diskografiassa (mutta mietin jälleen myös Bowieta ja sellaisia 1990-luvun virhearviointeja kuin Sex & the Church).

Sitten McCartney II:n ei Macca muuten ole yrittänyt yhtä paljon kuulostaa tyhjenevältä heliumpallolta. Hänen kokoluokkansa artistille tämä erhe on levyn inflatorisin hetki ja se tapahtuu blimppi mittakaavanaan. Ryskyvässä väliosassa luulen kuulevani Lennon-lainan. Myönnetään, The Beatles on liian ubiikki ja yhtä hyödyllistä olisi etsiskellä albumilta piiloviittauksia siihen, että Paul on sittenkin elossa.

Mitä hän ilmeisesti on! New’n loppupuoli soljuu harmittomasti. Everybody Out There voisi trimmaammisella olla vielä voimakkaampi iskusävelmä areenalla esitettäväksi. Ja jos Hänen Korkeutensa vielä joskus suostuu laskeutumaan areenalta alas kansan pariin ja poikkeamaan intiimeihin klubiolosuhteisiin oluelle sekä parille (kovasti rakastamalleen) jointille, hän voisi esittää asiakaskunnalle Hosannan – pienen ja vaikuttavan psykedelialurituksen. Biisi on nimittäin parasta beatlesiä sitten Beatlesin. Siihen toteamukseen lienee viisainta päättää arvio, jonka aiheena piti olla artisti nimeltä Paul McCartney.

66 McCartneyn ikäiselle artistille New on uljas, laatutietoinen suoritus, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö kiinnostavampaa materiaalia olisi hänen perillistensä ja perillisen perillisten toimesta julkaistu tänäkin vuonna levykaupalla. Mutta kuunnelkaa levy, jos haluatte puraista hieman vanhaa munkkia!

Video ei ole enää saatavilla

Hello, ladies!

Niin sanotun huumorimusiikin saralla yksinkertaisin ja toimivin resepti on usein toisto, pakkotoisto ja kerta kiellon perään. Kuka olisi uskonut, että eräskin kalifornialainen nörttihanuristi päätyisi komedian supertähtien seuraan kontemporaarien hittien vuodesta toiseen jatkuvilla polkka- ja ruoka-aiheisilla versioilla. Nykyään Weird Al Yankovic on popkulttuuri-ikoni, jonka versioimaksi joutuminen nähdään muusikoidenkin parissa oman merkittävyyden sinetöivänä kunnianosoituksena.

Yankovic saattaa tuntua yhden punchlinen vitsiltä, mutta on ylisoitettujen renkutuksiensa ohella myös oikeasti kiinnostava muusikko. Suurimmissa hiteissään artisti on toki hyödyntänyt Yhdysvaltain perinteisesti varsin liberaaleja immateriaalioikeuskäytäntöjä. Niin Michael Jacksonin kuin Nirvanankin sävellykset ovat nimittäin tekijänoikeusvapaita kun tyylilajina on parodia. Lyriikat vaihtoon (lue: ruoka-aiheinen teksti), hieman hanuria peliin, ja tuloksena on rojalteista vapaa varjohitti Yankovicille.

Näiden cover-kappaleiden lisäksi Yankovicin levyiltä löytyy kuitenkin myös aivan loistavia alkuperäissävellyksiä, joista osa jopa peittoaa kohteenaan olevan muusikon ja tyylilajin. Tässä yhdeksän Weird Alin irvailua artisteille, joiden sopisi olla kateellisia herran popneroudesta.

#1 Talking Heads

Video ei ole enää saatavilla

Dog Eat Dog (1986) kertoo Weird Alin seikkailuista korporaatiomaailmassa tutun hektisellä rytmityksellä, mutta Biisi on Yankovicin omasta kynästä. David Byrne -aksentoiva Yankovic lainasi tosin yhden rivin tekstiä Once In a Lifetimesta sekä Stop Making Sense -leffasta tutun ”Big suitin” live-esiintymisiinsä, tietenkin vielä isompana versiona.

#2 R.E.M.

Video ei ole enää saatavilla

Frank’s 2000” TV:n kertosäe jää päähän tehokkaammin kuin yhdenkään oikean R.E.M.-biisin. Kappale löytyy vuoden 1993 loistavalta Alapalooza-albumilta, jonka muihin näppäryyksiin kuuluu Richard Harrisin MacArthur Parkin sijoittaminen Jurassic Parkin maisemiin.

#3 Devo

Video ei ole enää saatavilla

Dare to Be Stupid (1985) on 1980-luvun Al-originaalien aatelia. Mothersbaughin veljeksillä ja Yankovicilla täytyy olla kosolti yhteisiä geenejä, niin luontevasti tämä idiomisoppa videoineen kuuluisi jollekin varhaiskauden Devo-levylle.

#4 The Sparks

Video ei ole enää saatavilla

Virus Alert albumilta Straight Outta Lynwood (2006) onnistuu niinkin vaikeassa lajissa kuin The Sparksin metarockin mallintamisessa. Viimeistään c-osa saa hykertelemään, vaikka Lynwood-levyn myötä Yankovicin parodiakynä alkoi osoittaakin kuivumista.

#5 The Doors

Video ei ole enää saatavilla

Craigslist on peräisin Yankovicin viimeisimmältä Alpocalypse-levyltä (2011), jolla lähdemateriaalia on päivitetty Lady Gagaan, Miley Cyrusiin, Ke$haan ja White Stripesiin. Turvallisempi, joskin ehkä jo liiankin helppo kohde on tämä varsin uskollinen Doors-pastissi.

#6 Beck

Video ei ole enää saatavilla

Wanna Be Ur Lover (2003) eli kadonnut outtake Beckin Midnite Vultures -albumilta.

#7 Elvis Costello

I’m So Sick of You (1996). Oli kyse They Might Be Giantsista, Weezeristä tai sitten Elvis Costellosta, on Weird Al aina kanavoinut nörttejä luontevasti. Pump It Upia (1978) epäilyttävästi muistuttava renkutus saa pohtimaan, mihin Yankovic olisikaan pystynyt ”vakava popmusiikki” -nimisen oksymoronin parissa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Nine Inch Nails

Video ei ole enää saatavilla

Germ (1999) jossain määrin aliarvostetulta Running with Scissors -levyltä antaa industrialrockille kyytiä. Tällä kertaa myös neuroottinen sanoitus bakteerikammosta on ahdistusta täynnä ja voisi sellaisenaan olla suoraan NIN-levyltä peräisin.

#9 Frank Zappa

Video ei ole enää saatavilla

Genius in France (2003) on Yankovicin magnum opus, jonka oli pakko lopulta materialisoitua, niin paljon yhteistä nero/pölvästi-potentiaalia löytyy sekä Weird Alin että Zappan musiikista. Yhdeksänminuuttiseen kappaleeseen on onnistuttu keräämään pökerryttävä otos Zappan kaikkein ärsyttävimmistä musiikillisista motiiveista. Kitarassa Frankin poika Dweezil.

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

Callin’ In Sick (1998). Kurt Cobain ilahtui Weird Alin Smells Like Teen Spirit -versioinnista, mutta Bad Hair Day -levylle syntyi vielä toinen Nirvanan, grungen ja postgrungen kliseitä niputtava anthem.

Aitosuomalaisen mielenlaadun tarkin kuvaus sisältää samalla toiveikkaan anthemin.

”Eihän elämä paljoa antanut
sateenkaari päättyi nakkikioskille
ravintolapöytään oksentaville naurettiin”

Tämä artikkeli on omistettu niille arjen sankareille, jotka tämänkin sarjan mahdollistaen leppymättä jaksavat ladata Youtubeen kotimaisen popin klassikkokappaleita… ja vielä kuvittaa ne tajunnanvirrallaan.

Vuonna 1986 Kerro terveiset lapsille -singlen b-puolena julkaistu kappale kertoo kaupunkilaismiehen kaipuusta juurilleen, myyttiseen xanaduun nimeltä Pohjois-Karjala. Ehkä moinen paikka on olemassa, ehkä se on vain ahdistuneen mielikuvituksen tuotetta. Jouduin tekemään juttua varten taustatutkimusta: googlaamaan missä tämä Pohjois-Karjala oikein on. Wikipedian mukaan se on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Sen maakuntakeskus on Joensuu.

Joensuu! Siellä olen käynyt kahdesti. Se vaikuttaa sydämelliseltä paikalta. Kenties voisin mennä toistekin. Ensimmäistä kertaa pysähdyin Joensuussa lapsuudessa perheen kanssa matkustaessa, koska kaupungissa oli kaksi nähtävyyttä, jotka kotikaupungista puuttuivat: McDonald’s ja Pizza Hut. Tuo ensimmäinen McDonald’sissa syöminen on varmasti rakkaimpia lapsuusmuistojani. Siisti ja edullinen paikka, jossa kukaan ei oksentanut ravintolapöytään. Toista se on täällä suurkaupungissa.

Toisella visiitilläni Pohjois-Karjalaan olin 19-vuotias ja käymässä Ilosaarirockissa. Suurin osa festivaalin bändeistä oli pöljiä, enkä mennyt käytännössä katsomaan yhtään keikkaa. Sellaista festareilla on. Oli mukavampaa käveleskellä Laulurinteen tyhjillä rannoilla kun muut olivat katsomassa PMMP:tä. Oli mukavaa istua mattolaitureilla ja autoista tyhjien, rauhallisten katujen reunakivetyksellä lämmintä olutta juoden ja kylmää lenkkimakkaraa syöden.

Ehkäpä siis olisi mukavaa lähteä Pohjois-Karjalaan. Rapistella eurokeppanoita auki aamusta iltaan. Ja ehkä levätä hieman päivisin.

Onhan Helsinkikin mukava, ja ehkä joskus hetkisen kaunis. Kun lumi sataa Lasipalatsinaukiolle ja verhoaa perin oudosti sommitellun Revell–Huttunen–Borg-asetelman, joka edustaa kaikkea sitä glamoröösiä ja silti idyllistä Helsinkiä, jota Suomi-Filmeissä aina ajoittain näkee heinälatojen lomassa.

Parin vuoden ajan Kalliostakin voi ammentaa romantiikkaa, kun aurinko kesäisin imeytyy kerrostalojen rikinkeltaisiin rappauksiin ja terasseilta tuoksuu tupakka. Sitten saa sen vihonviimeisen kerran nakkikioskilla turpaan ja alkaa vihata koko kaupunginosaa toivoen sille pikaista ja katkeraa näivettymistä, kun pystykiskan luukusta nälkäiseen käteen lyödään höyrytetty lohturuoka väärillä mausteilla.

Tätä on se toinen Helsinki. Se josta on päästävä pakoon, laulumaita kohti. Se näyttäytyy yhtä ankeana kuin Stadi vain pystyi näyttäytymään Pohjois-Karjala-kappaleen ilmestymisajan leffoissa ja tv-sarjoissa. Harmaana, autiona ja yhtä kusenhajuisena kuin Makkaratalon varjoisat alikulut elokuvassa Täältä tullaan elämä. Se on vanhoja, metallirunkoisia, mineriitillä vuorattuja 1960-luvun tyyppinakkikioskeja, savitakkeja radiopuhelimineen, ohimenevä tunkkainen poistoilmakanavan lentosuudelma. Tämä on kaupunki, jonka kurjuuden tajuaa vasta, kun syö jouluateriaansa Asematunnelin Hesburgerissa ja katselee eksyneitä ihmissieluja harhailemassa toistuvasti rosa ventorumin poikki.

Lähiön ylle kohoaa vesitornin jännebetonibastilji. Sen alla pieni ihminen tuntee hetken olevansa suojassa Helsingin armottomalta, kymmenen kuukautta vuodessa runtelevalta taivaalta. Yrität tähyillä sateenkaarta, mutta helsinkiläisestä sateenkaaresta merituuli ja myrsky ovat haalistaneet värit ilottomiksi, ja tämä on kaupunki, jossa sen pää hukkuu helposti. Se ei ole mikään hilpeä double rainbow, ei Dorothyn eikä Finianin sateenkaari. Se on stressaantunut sateenkaari, joka ei uskalla lepuuttaa häntäänsä missään kovin pitkään. Joskus se laskeutuu odottamattomiin paikkoihin ja onnekas voi siihen törmätä olutaarteen löytäen.

Monet ovat ison kaupungin äänet. Metron jylinää, kiihdyttävien raitiovaunujen sireeniulvahduksia, autojen tylsämielistä murinaa. Lautatarhan ohi kulkiessa kuulee kuinka puutavara mätänee lamatalven lumien alla. Lapsi huutaa, puliukko huutaa, jokainen ihminen huutaa ja äänet ropisevat rikkoutuvina pulloina pääkallosi kolehtirasiaan. Äänien sekaan hukkuu Elämän Sävel. Ja kuka hälyn vankina edes yrittäisi laulaa, enemmän kuin hyräillä toiveikkaasti. Sitten kun on varma että muut ovat menneet.

”Sivukujilla elämän kulkien
toivon onneni jostain vielä löytyvän”

Video ei ole enää saatavilla

Missä Katy luuraa?

Se tunne, kun kuuntelen Katy Perryn uutta albumia, muistelen hänen fazerinsinisiä hiuksiaan ja Spotify mainostaa Subwayn uutta patonkia…

Poplevylle ei koskaan ole hyväksi, jos ensi kuulemalla tuntuu, että olisit elänyt sen kanssa viimeiset viisi vuotta: että sitä olisi luukutettu jatkuvalla syötöllä soittolistaradioissa, joille altistuu lähinnä jokakesäisillä pitkillä automatkoilla. Jep, poplevylle ei ole hyväksi, kun se ei kuulosta vuoden 2013 kuulaimmalta ja kirkkaimmalta tähtisoundilta, vaan vuosimallin 2008 Seat Cordoban helteessä löyhkäävältä lamaiselta verhoilulta, ja uutisilta joissa Bill Gates on jättänyt työnsä Microsoftissa ja raakaöljyn hinta noussut yli 100 dollarin haamurajan. Poplevylle ei ole hyväksi, että sitä mainostetaan ohittamasi rekan kyljessä.

Juuri tätä on Katy Perryn PRISM. Sen avausraita Roar muistuttaa alusta loppuun haukotusta. Sisyfinen voimauttamisballadi joka etenee ylämäkeä kipuavan höyryjyrän tahdilla. Raskas, täyteen ahdettu anthem jostain lähimenneisyyden hämärästä. Albumin taustalta löytyy Max Martinia ja Dr. Lukea, huipputuottaja-säveltäjää jos toistakin, mutta tällä kertaa joukko tuntuu kerääntyneen tapalaiskasti huseeratun projektin pariin.

Perryn promokuva ilmaantuu Spotifyn sivupalkkiin sitkeästi kuin vaatimus softapäivityksestä. Parempi olla klikkaamatta, koska PRISM korkeintaan downgreidaa systeemisi. Heh. Sen on luvattu kehittävän artistin repertuaaria Teenage Dreamin purkkapoppia pidemmälle, mutta muutos on puhtaasti kosmeettinen. Legendary Lovers alkaa pseudomellotronilla, joka feidataan nopeasti. Promokuvassa Perryn hippiaura on kyllä tehokas, se hohkaa lupaavana kuin tryptamiiniuni, eteerisenä kuin Goldfrappin Seventh Treen reboot luomunummille Supernaturen graafisuuden jälkeen. Olisiko tässä jopa uusi, ihana Ray of Light -kauden Madonna?

Synteettinen PRISM ei lunasta mitään tästä. Suorilta aidan ali. Alkuaikojen Katy Perry erottautui vielä (toki hieman laskelmoidulla) asenteen ja äänen räkäisyydellä. Nyt kaikki on siloteltu pois. Ilman sinisiä hiuksia en erota häntä enää muista naispoppareista äänen saati ulkonäön perusteella. Tietysti tämä on vain popmusiikkia. Sävelletty teini-ikäisille tytöille. Sen haluaisi ajatella olevan kulutustuote tämän päivän Trapper Keeper -sukupolvelle. Mutta pastellivärikuoriin suljetun mobiililaitteen viestimuistin on varmasti täytyttävä paljon jännittävämmistä asioista kuin tämän levyn maalaama ajankuva.

Niin. Keskivaiheen paatosta yritetään välttää heittämällä voimapopliisterin sekaan ”pirteä” This Is How We Do -klubiraita. Se erottuu joukosta, koska on vielä muutakin kappalemateriaalia köpöisempi. Miltä se kuulostaa? No, siltä että kyllähän minäkin lapsena olisin halunnut bilettää Coyote Uglyn tyttöjen tapaan, mutta pelkään että siitä on sen verran aikaa, että olen liian katkerassa kohderyhmässä nostalgialla kalasteltavaksi. Entäpä International Smile? Jetsetahtava, kertosäkeeltään vetävästi rytmitetty partykappale, jonka kertojaksi Perryn karisma ei riitä. Kehotus samppanjalasien tyhjentämiseen ennen koneen nousua vaatii niin höperöä glamourinhallintaa, että Kylie Minoguen suuhun kirjoitettuna homopoppina se voisi mennä läpi. Perryn esittämänä tulos on nolo. Spotify mainostaa minulle hanaviiniä ja mansikkasiideriä.

PRISM alkaa lopulta toimia kun sali on jo tyhjä – bonusmateriaaliin päästessään. Lisäkappaleiden tekijätiimistä erottuu muitakin nimiä kuin albumiraitojen supertiimi. John Mayerin kanssa kirjoitettu Spiritual on kiistatta levyn vahvin kappale. Emeli Sandén ja Rihanna-tuottaja Tor Erik Henriksenin kollaboroima It Takes Two on yhtälailla tehokas.

Nämä pienet lisät jättävät albumista lopulta miedosti makean kokonaiskuvan, mutta se on myöhäistä. Digsterin hittisoittolistan mainos pärähtää soimaan ja kuulokkeisiin tulvii lisää jokapäivänpoppia. Äänenkuva on identtinen PRISMin kanssa. Huomaan etten oikeastaan enää erota levyn kappaleita mainosbiisien näytteistä. Keinomakeutettujen mielikuvien vuoksi mieleni halajaa oikeita irtokarkkeja ostamaan. Valitsen yhdeksän vuotta vanhan Britney Spears -kappaleen.

40 Parveilevien tähtituottajien PRISM on musiikillinen Missä Waldo luuraa? -näkymä. Huipputekijöiden kähminnän tuloksena on hahmotonta mainosmusiikkia, jossa sekä substanssi että Perry artistina hukkuvat tavoittamattomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Iättömät noiserockarit Randy Randall ja Dean Spunt.

Losangelesilainen No Age nähtiin Suomessa viimeksi kesällä 2008 julkaistuaan kehutun Nouns-levynsä. Amerikan uusi noiserock-skene näytti voittamattomalta: vuoden sisään ilmestyneitä albumeja olivat myös Fuck Buttonsin debyytti Street Horrrsing, Death Setin Worldwide, Sic Alpsin U.S. EZ sekä Black Dicen Load Blown.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, No Age on julkaissut uransa selkeästi parhaan albumin, Objectin. Mitä kaikkea kitaristi Randy Randallin ja rumpali Dean Spuntin bändille on tässä välissä ehtinyt tapahtua?

#1 Nouns (2008)

Mittavan pinon puhdasta feedback-hälyä ja piilohittejä parittaneita sinkkuja julkaistuaan (alkutuotanto koottiin Weirdo Rippers -kokoelmalle vuonna 2007) No Age järjesti varsinaiselle debyytilleen nämä osaset yhteen ja Sub Pop tarttui noisepop-täkyyn. Välillä meluisuus ja voimasoinnut kävivät yhteen lähes MGMT-tyylisen kepeyden kanssa (Eraser), ja Pavement pumpattiin steroideilla (Teen Creeps). Näistä lähtökohdista Nounsista muotoutui syystäkin vuoden 2008 puhkisoitetuin levy.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Losing Feeling (2009)

Nounsin nostamien odotusten jälkeen Randall ja Spunt vetäytyivät novelty-projektien pariin: tekemään yhteistyötä Hedi Slimanen kanssa, säveltämään soundtrackia Jean-Jacques Annaud’n klassikkoelokuvaan Karhu ja työstämään zineä Losing Feeling -ep:n kylkiäiseksi. Kokeellinen pienoislevy esitteli yhtyeen työskentelemässä looppien ja samplejen parissa. Omaperäisiä videoita harrastavan duon tyyliin sopien Losing Feelingin nimibiisin video paljastaa, että bändi on edellisessä elämässään ollut pari hellyttäviä hiiriä!

Video ei ole enää saatavilla

#3 Everything in Between (2010)

Äijähtävän indierockin pariin hetkeksi palanneen Everything in Betweenin myötä parivaljakko kömpi ulos kokeellisesta eksiilistä. No Age laajensi repertuaariaan motoriseen taiderockjytkeeseen (Life Prowler), mutta myös nössöön tweepunkiin (Common Heat). Glitter-sinkku oli lähes sonicyouthmaista noiseherkistelyä. Fever Dreaming -musiikkivideossa miesluola tuhotaan symbolisesti.

Video ei ole enää saatavilla

#4 An Object (2013)

Vaikean ja pitkän levytysprosessin jälkeen No Age löysi lopulta uuden inspiraation cottage scale -työskentelytavoista. Postpunkin vinoutuneesta käsitteellisyydestä ammentaen syntyi An Object -albumi, jota bändi käsitteli ennen kaikkea fyysisenä esineenä, jonka oli myös synnyttävä fyysisen työprosessin kautta: kaksikko painoi ja pakkasi itse koko albumin 20 000 kappaleen painoksen ja videoi prosessista dokumentin. Tuloksena on yhtyeen energisin ja tunnelmiltaan monisävyisin palapeli.

Video ei ole enää saatavilla

No Age ja Hopeajärvi Kuudennella linjalla tiistaina 29.10.

Lighting Dust, jonkin superin ja massiivisen äärellä.

Vallila Underground Movementin ylläpitämä Ääniwalli-klubi Helsingin Vallilan teollisuusalueella lukeutuu kuluneen vuoden kulttuuritekoihin. Tähän asti lähinnä konemusiikilla täytetty tila taipuu moneen ja asuttaa tulevan viikonlopun ajan kaksipäiväistä Super Massive -festivaalia.

Kokeellista electronicaa, raskasta rockia sekä psyke- ja metelimusiikkia ohjelmistossaan yhdistelevä minifestari luottaa kotimaisen vaihtoehtomusiikin suuriin nimiin ja sekoittaa mukaan pari Pohjois-Amerikan ja Lontoon kollegaa. Nuorgam esittelee kuusi suositustaan Super Massive -ohjelmistosta.

1# Dean Blunt

Hype Williamsinakin esiintyneen Dean Blunt & Inga Copeland -duon vuonna 2012 julkaistu albumi Black Is Beautiful oli oman ilmestymishetkensä määrittävää musiikkia: hektistä urbaanihälyä ilman narratiivia tai rakennetta. Se kuulosti salaiselta teokselta, jonka oman tietoisuuden kehittänyt suurkaupunki on säveltänyt päivästä toiseen esitettäväkseen. Vuotta myöhemmin Blunt julkaisi sooloalbuminsa The Redeemer, joka jopa ylittää Black Is Beautifulin tunnelmansa juurettomuudessa. Samalla Blunt on palannut populaarimpaan muotoon, selkeistä sävellyksistä albumikokonaisuuden koostaen, mutta hetkestä toiseen kuulija on oudon äärellä. The Redeemer on kuin Blade Runnerin maisemissa tarpovia ihmispoloja piristämään sävellettyä kvasieksoottista scifi-ambientmusiikkia, jonka valoisuuden alla piilevä pohjavire on lohduton.

Video ei ole enää saatavilla

2# SINK

Logorakasta typografiaheviä Svartilta? Kolmannen albuminsa julkaissut bändi antaa ensivaikutelman alkuaikojen Robedoorista, Sunn O))):n ytimekkäämmästä versiosta tai korkeateknologisesta konseptibändistä jota Steve Albini haluaisi tuottaa äkäisenä päivänään. Mutta SINKin tyylikkäästi massoitellussa drone-metallissa kuuluu myös vanhan ajan murinaa. Jos Sleep ja Electric Wizard kutittelevat tärykalvojasi, olet valmis etenemään kaksiosaisen Holy Testament -albumin päivitetyn soundin pariin.

Video ei ole enää saatavilla

3# Lightning Dust

Kanadalaisduo Lightning Dustia voisi kuvailla emäyhtyeensä luomuversioksi. Vokalisti Amber Webber ja rumpali Joshua Wells ovat harpanneet kärybändi Black Mountainin suoraviivaisesta stoner-takomisesta folkahtavaan americana-popin vivahderikkaaseen maailmaan, mutta tämä on vain kiillotetun viaton pintakuva. Yllättäen taustalta kuitenkin löytyy rujoa ja hieman naivististakin electronicaa ja tummaa melodraamaa. Lähes parodispsykedeelisen Black Mountainin tavoin myös Lightning Dust tuntee hyvin menneiden aikakausien popkuvaston kliseet siinä missä Suicide ja Lou Reed tunsivat, sekä taidon niiden perverssiin yhdistelyyn kiero pilke silmäkulmassa.

Video ei ole enää saatavilla

4# Radiopuhelimet

Viime kesän Kuudes Aisti -keikka todisti, että Oulun kommunikaattorivanhukset rätisevät yhtä raivokkaasti kuin ennenkin. Syyskuussa julkaistu akustinen Ei kenenkään maa -albumi puolestaan sekä hämmensi että ihastutti ryhmän faneja, mutta lukeutuu joka tapauksessa vuoden parhaisiin ja omaperäisimpiin kotimaisiin levyihin. Olkoonkin, että yhtyeen paheiden repertuaari löytyy arkisuudessaan pornografian ja kiljun parista.

Video ei ole enää saatavilla

5# Eyvind Kang & Jessica Kenney

Diipimpää, mystissvävytteistä avantgardea lähestyy Eyvind Kangin ja Jessica Kenneyn muodostama meditatiivinen kokoonpano. Kang on punkin ja avantgarderockin parissa toiminut klassisesti koulutettu viulisti, jonka yhteistyökumppaneista löytyy muusikkoa Mike Pattonista John Zorniin. Spoken word -vokalisti Kenney on tulkinnut muun muassa John Cagen ja Morton Feldmanin teoksia. Duon Aestarium-albumi vertautuukin minimalistisessa levollisuudessaan Cagen itämaisesta filosofiasta ammentaneen kauden ensimmäisiin töihin.

Video ei ole enää saatavilla

6# Mika Vainio

Mika Vainio ei kaipaa esittelyjä. [Ja seuraavaksi se sitten esittelee sen… – ed. huok.] Syntetisaattorilegenda ja Pan Sonic -perustajajäsen esiintyy nykyään kotimaassa harvakseltaan. Tämän vuoden kuluessa Vainio on muun muassa keskittynyt tekemään Blast First Petite -merkille kehutun Kilo-tuplalevyn ja työstänyt Berliinissä musiikkia DIMI S -syntetisaattorille Kiasman tulevaa Erkki Kurenniemi -näyttelyä varten.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tähtiportti

Ennen oli Crosby, Stills, Nash & Young, Traveling Wilburys ja Slash’s Snakepit. Nyt on Tähtiportti. Se on Suomen ensimmäinen aito superbändi, koska siinä soittavat sekä Vilunki 3000, Jessen Stiletti-Ana sekä Reverend Bizarren Hynninen.

Video ei ole enää saatavilla

Super Massive -festivaali Helsingin Ääniwalli-klubilla 18.–19.10.

Nicolas Jaar ja Dave Harrington.

Muistithan jättää tilaa vuoden parhaiden albumien listan kärkipäähän?

Ystävälläni elektronisella musiikilla oli tapana olla ”easy-going”, mitä sille tapahtui? Ehkä ajatus oli naiivi, lähtöisin ensimmäisistä kerroista, kun kuulin Wolfgang Voigtin Zauberbergia ja Königsforstia pitkillä kävelyretkillä, joihin keskenkasvuisilla tuntuu olevan loputtomasti aikaa. Se oli naiivi kuin pokalla heitetty väite Kraftwerkista Daft Punk -ripoffina tai kuntosalikortti, jonka hankittuaan uskoi kehittävänsä tarpeeksi lihasta kohdatakseen kaiken vastaan marssivan EBM:n.

Suoraan sanoen, tässä vaiheessa vuotta mahdollisuus kuulla uutta, älykästä, täydellistä lihan kuria vaativaa konemusiikkilevyä on vain aavistuksen houkuttelevampi kuin palata aiempiin, yhä nurkassa lojuviin teoksiin. Factory Floorin, Holdenin, Steve Hauschildtin, Tim Heckerin ja Oneohtrix Point Neverin viimeisimmät julkaisut ovat olleet täyteläisiä levyjä, jotka ovat myös jättäneet vain rajallisesti tilaa hengittää. Tuottaja Nicolas Jaarin ja kitaristi Dave Harringtonin Darkside tarjoaa jotain muuta.

Tämä ei tarkoita että Psychic olisi ensikädessä viihdyttävä levy. Oikeastaan sen yritykset vietellä ovat varovaisia kuin esiaviollinen romanssi väkivaltaisessa, äärikonservatiivisessa yhteisössä. Yleistunnelma on pimeä, uhkaava ja melankolinen. Mutta Jaar ja Harrington tuntevat instrumenttinsa, biittinsä ja historiansa. Mittava aloitusraita funkkikitaroineen ja Permanent Vacation -tyylisine soundeineen on diskon viime vuosikymmenen seksikkäimpien trendien kertaamista, kuitenkin välillä groovensa tahallisesti pois pudottaen, momentuminsa hukaten, kiintoisimpia detaljejaan kuuloalueen ulkopuolelle miksaamalla säästellen. Sporadisuus säilyy, vaikka elementit ovat tuttujen muotien kertausta.

Psychic on varsin välitön levy, joka siis tuntuu välttelevän nykyisen koneintelligentsian korkeakonsepteja. Etenkin Harringtonin kitaran vaihtelu minimaaleista riffeistä 1980-lukulaiseen bluestilutteluun saa aikaan vaikutelman jamisessiosta, joka ei aina kulje parhaaseen mahdolliseen suuntaan. The Only Shrine I’ve Seen alkaa lupaavasti, mutta jää liian pitkäksi aikaa samoille urille, eikä ole ainoa levyn kappaleista jolla toistoa olisi voinut karsia. Silti Psychicin meriitti on, ettei se kuulosta juuri miltään aikansa kone- saati improrocklevyltä. Dirty Projectorsin albumeilla ei vielä ole näin paljon softaa ja James Ferrarokin operoi kaukana marginaalissa Darksidesta.

Indierockissa sama genrettömyys ja oman historian ulkopuolelle pistäytyminen on ollut tapana jo pitkään. Konemusiikkilevyksi Psychicin vahvuus on lainata ajasta, jolloin konemusiikki ei vielä olut käsitteellistynyttä. Freak, Go Home on silkkaa 1970-luvun Ennio Morricone -nauhalooppielokuvamusiikkia. Nonsense-lyriikoineen Paper Trails tuottaa saman efektin kuin David Shiren Musorgski-mashupin Night on Disco Mountain ilmaantuminen ääniraidalle elokuvassa Saturday Night Fever. Jotain samanaikaisesti todella toimivaa ja junttimaista. Tämä epämukava kaksinaisuus määrittää koko Psychic-albumia. Tai kukapa arvaisi, että vuoden 2013 tähän saakka paras elektrolevy on parhaimmillaan sen päättävällä, policemaisella pseudoreggaeraidalla?

87 Vuoden vaikuttavin crossover-levy vai vapaan assosiaation turhamaisuutta? Psychic jakaa varmasti mielipiteet, mutta heittäytymiskykyiselle se antaa vähintään kollegoistaan erottuvan näytteen Nicolas Jaarin erikoisesta fuusiokeittiövisiosta.

Video ei ole enää saatavilla

Cheek, idoli ja vihasymboli.

Kotimaisen hiphopin yksinvaltias itsetutkiskelun parissa.

Toisinaan systeemiin pettyy ja useimmiten aina. Epäilys alkaa jäytää. Vaikka taide valtion tukea tarvitseekin, on seurauksena aina vallankäyttöä, kannanotto siihen, mikä on arvokasta kulttuuria, mikä taas ei. Omanlainen kannanottonsa on sekin, kun ministeriasemassa oleva poliitikko tuomitsee henkilöhaastattelussa artistin elämäntyön olevan ”sontaa”.

Jare ”Cheek” Tiihosen kohdalla elämäntyö on oikea termi. Hän on todistanut niin genrensä epätodennäköistä alkutaipaletta kuin nykyisen kukoistuksenkin. Uralle mahtuu hittejä ja huteja, mutta tänä päivänä niiden ynnäämisellä ei oikeastaan ole väliä. Cheek ei ole enää tuo hieman lapsenkasvoinen lippispää, joka 2000-luvun alkuvuosina ilmaantui mukaan rakentamaan suomiräpin haparoivaa rubriikkia – juuri nyt hän on suomalaisen hiphopin tärkein yksittäinen artisti ja sen kiistaton yksinvaltias.

Samalla Jare Tiihonen on kadonnut. Muodikkaasti ristimänimeään kantavista albumeista huolimatta hänestä on tullut pysyvästi Cheek – jonkin syvällä valtavirtaräpin olemuksesssa olevan ruumiillistuma. Tähtikultin henkilöivä idoli, mutta myös vihasymboli. En enää itsekään häntä kuullessani tiedä, onko kyseessä artisti vai popkultturistereotypia, en sitäkään, hyökätäänkö Cheekiä kritisoimalla jotain oman pään sisällä lymyilevää ja siksi kasvotonta uhkaa vastaan. Virheettömän komeasta pärstävärkistä löytyy se sopiva ärsyke pistämään okasella ihmisen pikkusieluisuuteen ja manaamaan esiin omien demonien ruumiillistuman.

Joka tapauksessa tuo luomus on niin karismaattinen, että moiset kysymykset jäävät mitättömiksi konseptin massiivisen viihdearvon varjossa. Ilmiö nimeltä Cheek on siirtynyt hiphopin katutason operoinnista kokonaisteokseksi. Hän on täysiverinen viihdetyöläinen, entreprenööri, jättiläinen.

Kuka muu muka on temaattisesti Cheekin tähän asti ehjin levy, jos temaattisuudeksi ei lasketa JippiKayJei-partynerokkuuden kaltaisten biisien ympärille kloonaamalla synnytettyjä albumikokonaisuuksia. Se on synkempi, monologimaisempi ja jopa katkera albumi. Luonteenomainen hiphopartistin uran keskivaiheen taistelukuvaus, jolla vihaajat vihaavat, elämänkoulusta saadut paperit ovat jättäneet karvaan maun suuhun, julkisuuden kirot ovat päässeet alkuhumalan jälkeen turruttavaan vaiheeseensa… tunnette kuvaston. Niin, ja ne naiset tietysti:

”Mullon ysiysi ongelmaa, kaikki ämmii”

Välillä vitutus on käsinkosketeltavaa. Ankarimman kritiikin kohteeksi joutuu artisti itse. Cheek tietää että parasta lääkettä on haukkua itsensä kusipääksi. Ja käydä sen jälkeen uusia haasteita kohti. Mutta niin kertoja kuin kuulijakin tietävät, ettei voittoon voi enää todella uskoa. Se on saavutettavissa, mutta kun on kerran nähnyt liikaa, se ei tule koskaan enää maistumaan samalta. Cheek tietää että on jatkettava hymyilemistä, vaikka jokainen seurapiirisosialiitin kumoama samppanjalasi tulee hänen kurkussaan tuntumaan pelkältä Spumantelta.

”Istuin Pariisissa taksis
mietin et mä haluaisin kuolla
ajoin hautausmaan ohi
mitä jos maatuisin tuolla?”

Sitaatti on kappaleesta Niille joil on paha olla. Sen ohella parhaimmillaan levyn sisäänpäinkääntyneisyys on Ota mut kii -kappaleen aluksi geneeriseltä kuulostavassa retrodiskossa, joka bileraidan sijaan paljastuu murheellisen ajelehtivaa yökerho-odysseiaa muistuttavaksi, liikaa avoimia ovia ja suljettuja sydämiä nähneen VIP-loungen tuurijuopon riipaisevaksi pikkutuntien kronikaksi. Samuli Edelmannin kanssatulkitsema Parempi mies on samoissa rypemisen tunnelmissa kirjoitettua draamaa, mutta ehkä myös tehty Sami Saari -dueton Kyyneleet jatkoksi, pääsemättä kyseisen biisilainan tuomaan ultimaattiseen sliikkiyteen. Edelmannin kaltaisen huipputulkitsijan ääntä olisi saanut kuulla kappaleessa enemmänkin.

Omat säännöt -kappaleen kiitettävästä kasarirocksoundista huolimatta Kuka muu muka ei siis tarjoa anthemeita. Välillä se yrittää, mutta hieman väsähtänyt James Bond -läppä Timantit on ikuisii, potentiaalinen sinkku Älä pyydä mitään sekä nimikappaleen humpahtava euroviisuisuus ovat levyn heikompaa antia. Taikapeili-sämpleineen Jossu on yhden idean vitsi (kahden, jos Jukka Poika lasketaan) ja lopulta tuloksena onkin siis biisilaadultaan epätasainen levy.

Silti, se on myös tähän saakka tarkkanäköisin itsedokumentaatio siitä asemasta, jossa Cheek seisoo. Se on levy artistilta, joka ei albumia tehdessään ole välttämättä tuntenut itseään kaikkein voitokkaimmaksi, vaikka genren maneereihin kuuluukin julistaa muuta.

75 Cheek ei ole Sinatra, Robbie Williams eikä Kanye, koska Cheek tekee omaa juttuaan. Suomi on niin pieni maa, että siihen mahtuu korkeintaan yksi Cheekin kokoinen artisti. Vain sellaisessa asemassa on varaa sanoa yhtä grandiöösisti, että sisällä tuntuu tyhjältä.

Video ei ole enää saatavilla

Rauhaa, rakkautta ja hämmennystä.

Jos Grouplove jotain henkii, se on huoneen täydeltä tiettyä alaikäisyyttä.

Kun Christian Zucconi kirkuu Shark Attackin höhlässä ja samalla pirullisen tempaavassa kertosäkeessä ”I am what I am, a natural disaster” on helppo kuvitella bändi kiertämään suomalaisia rockfestivaaleja, soittamaan ensimmäistä Ilosaarirockiaan eläville 16-kesäisille glamvoimapoppia, joka ei eksy etäiseen elitismiin, ei myöskään ole liian mainstream, vaan sopivasti kaitaan taipuneessa friikkiydessään ”voimaannuttava” kokemus. Tämä on bändi, joka taatusti Rakastaa fanejaan.

Mutta Grouplove ei soita Ilosaaressa. Eikä sillä ei ole vielä ollut vielä aikaa vetää samaa teiniterapiashow’ta kymmentä vuotta huomatakseen, että jossain vaiheessa sänki villiintyy niin, ettei sitä enää jaksa jokaiselle keikalle höylätä. Tämä on Los Angelesissa vuonna 2009 perustetun yhtyeen toinen albumi, eikä se luultavasti tule saamaan läheskään kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Toivon niin.

Yhtye on nimittäin huonoimmillaan tehdessään musiikkia, joka voisi nostaa sen vaihtoehtotähteyteen. Spreading Rumoursilla kummittelee whatever-voimadancepunkin jäänne ja MGMT:mäisesti säksättävän kuoropopin kummitus. Hyvänä esimerkkinä toimii ensimmäinen singlelohkaisu Ways to Go. Mukaan mahtuu joutavia slovareita (Hippy Hill) ja turhaa hysteeristä kohkaamista (Bitin’ the Bullet) dramaattisen tunnelatauksen maksimoimiseksi. Didn’t Have to Go on kuin vesitettyä Paramorea.

Tuo on Grouploven yritys tehdä joutavaa, aikansa mukaista vastavaltavirtapoppia. Mutta albumilla on myös hämmentävä nyrjähtäneisyytensä ja sitä esiintyy riittävästi suhteessa kehnompaan materiaaliin. En ryhdy arvailemaan, onko avainjäsenistä Christian Zucconilla vai Hannah Hooperilla taipumus levyn pelastavaan hullutteluun, mutta joka tapauksessa tulos on korni, röyhkeä ja tyhjäpäinen. Se on ehtaa en-osaa-kirjoittaa-biisejä-mutta-laitan-kaikki-sankarini-blenderiin-kamaa.

Vaikutteiden listaaminen on turhaa, mutta tehdään se silti. Borderlines and Aliensin alternative-riffitetty Nirvana-varkaus tiivistää yhtyeen asenteen: mikä kärypäinen chutzpah! News to Me on Ugly Kid Joe näppäilemässä akkariaan, Hooperin heleä laulu tulee mukaan, kertosäe soi kuin katedraaliksi muuttuva viljasiilo. Raspberryn Pixies-pastississa Zucconi on lautalla syömässä vattuja ja hänelle tulee merisairas olo – teksti saavuttaa siis 1990-luvun kaikki lyyriset korkeudet. Paul Simon -laukkakomppeineen ja eurodance-tunnelmineen Shark Attack on kappaleena jotain mitä en edes yritä selittää.

Tiivistettynä Grouplove on siis sisimpäänsä asti naiivi bändi. Siinä on jotain samaa kuin Edward Sharpe and the Magnetic Zerosissa, jonka uudesta albumista taannoin kirjoitin. Se oli retrovaikutteista voimapoppia, jossa messuttiin laskelmoidun hurmoksellisesti rakkauden essenssistä. Grouplovessa on paljon samaa kuin Sharpessa. Paitsi että ensiksi mainittu on Spreading Rumoursin perusteella paljon parempi yhtye. Se laskelmoi vähemmän ja koheltaa enemmän.

79 Jos Spreading Rumoursin kontrolloimattomille tavoille ylittää ja alittaa aitoja pystyy antautumaan, voi löytää itsestään pienehkön fanin. Grouplove on uusi typerälempibändini.

Video ei ole enää saatavilla

”DC-10 kiertää Bermudan kolmion
kaiken varalta tarkistan lukemat
ja löysään kiristävän solmion”

Rakkauden planeetta -albumin ilmestyessä 1995 näytti siltä, että Leevi and the Leavings olisi jo tehnyt parhaat levynsä. Yllättäen tuo yhtyeen 11. studioalbumi liittyi niiden jatkeeksi, kyeten haastamaan jopa sellaiset mahtikansiot kuin Häntä koipien välissä ja Mies joka toi rock ’n’ rollin Suomeen.

Rakkauden planeetta merkitsi uuden elämänilon ja huumorin ja ilmaantumista yhtyeen musiikkiin. 1980-luvun alun leikittelevän melankolian muututtua levy levyltä totisemmaksi Leavings onnistui nyt tekemään pitkästä aikaa tuoreita, riemukkaitakin lauluja, jotka samalla sisältävät myhäilevää nostalgiaa ja löytävät itsestään ikämiesmäisen erotiikankaipuun. Vakosamettihousuinen mies esimerkiksi on silkkaa kalojen sokkoammuntaa suurten ikäluokkien tynnyriin.

Joka tapauksessa Sundqvist kirjoittaa kuin kenttälääkärin piristysruiskeen pakaran oikeaan yläneljännekseen saaneena: levyllisen täyteen pophelmiä. Singlepainotteisen yhtyeen tuotannossa Rakkauden planeetta on albumiksi poikkeuksellisen tasalaaatuinen. Toisaalta tarjonnan runsaudessa varsinaista stand out -kappaletta ei löydy. Sunnuntaiksi San Franciscoon oli esimerkiksi piilotettu Rautia-mainoksissa liikasoittoa saaneen Vasara ja Nauloja -singlen kääntöpuolelle.

Kappaleiden popdynamiikkaa tehosti sekin, että teksteihin oli ilmaantunut uutta suoraviivaisuutta. Tässä uusrempseydessä voi nähdä viitteitä bändin kaikkein tärkeimmästä meriitistä. Siitä, että pohjimmiltaan Leevi and the Leavings oli aina enemmän kotimaista kuplettimusiikkia kuin suomirock-akti, kuitenkin tuon vanhan lauluperinteen taiten nykypopiksi trimmaten. Tässä taidossa Sundqvist nousee Vexi Salmen, Juha Vainion ja Martti Innasen tasolle.

Ja samalla Sundqvist kuitenkin leikkii vaivatta amerikkalaisen klassikkopopin perinteillä kuin Suomen oma Stephin Merritt tai Michael Stipe. Pieniä popminiatyyrejään virittelevä näprääjä, ”tinkerer”. Kaliforniaan sijoittuvassa kappaleessa geometrinen jangle-kitara on juuri oikealla paikallaan, vangittuna täsmälliseen karmakaruselliin. Hymnimäinen taustalaulu nostattaa lentoaiheisen kappaleen kahdeksaan mailiin. Sundqvist saa kaiken tämän kuulostamaan uskomattoman vaatimattomalta. Tarinassa Bermudan kolmiota fallisella suihkukoneellaan kiertelevä kosmopoliitti kapteenikin on tyystin arkipäiväinen hahmo, jonka valloitukset lopulta kuitataan lakonisella toteamuksella:

”Sori, ootsä Suomesta?
Oh no…”

Video ei ole enää saatavilla

David Roback ja Hope Sandoval.

Mazzy Starin paluulevy on sentimentaalinen muistuma ajasta, jonka olemassaoloon on vuosi vuodelta vaikeampaa uskoa, mutta jonka toisintoon on nautinnollista vajota.

Mazzy Star syntyi hätätilaratkaisusta. Opal-yhtyeen Kendra Smith jätti aisaparinsa David Robackin lavalle kesken keikan Happy Nightmare Baby -albumia promonneella kiertueella. Lupaavan esikoisen julkaisseen yhtyeen tie olisi noussut pystyyn, ellei 21-vuotias Hope Sandoval olisi siirtynyt Smithin tilalle eturiviin. Sandoval oli jo aiemmin äänittänyt yhden sooloalbumin Robackin tuottamana, mutta sitä ei kelpuutettu julkaistavaksi. Nyt Sandovalin tehtävänä oli kanavoida yhtyeelle koko sen uusi olemus.

Roback ja Sandoval tekivät musiikkia Opal-nimellä vielä parin vuoden ajan, mutta 1989 oli selvää ettei kyseessä enää ollut se bändi, joka Opal oli joskus ollut, ja nimeksi vakiintui Mazzy Star. Tummasävyinen, taidekoulurockmainen psykedelia oli vaihtunut hiipivän 1990-luvun shoegazeen ja hallusinatorisiin unikuvaelmiin. Jos Opalin musiikki oli ollut mystissävytteistä maantiekuvastoa vanhojen hippien kirjoista manattuna, tarjosi Mazzy Star kuulaamman new age -tripin, naturistisella kielellä kerrottuja tarinoita reverbiin hukutettuna.

Seitsemäntoista vuoden hiljaiselon jälkeen Seasons of Your Day yllättää alkupisteeseen palaavana levynä. Paitsi että se on akustisvoittoinen ja psykedeelistä kuvastoa säästelevä, se on myös lähemmin kiinni siinä keskiviivassa, jota bändin alkumuoto seuraili hämyisyydestään huolimatta. Shoegaze ja dreampop olivat genrejä, joita harvat amerikkalaisyhtyeet versioivat yhtä hyvin kuin My Bloody Valentinen tyyppisiä äänimaalauksia tuottaneet brittiläiset kollegat. Mazzy Starin uutuudella moinen eurooppalaisuus ei kuulukaan missään vaiheessa, vaikka Bert Jansch vieraileekin postuumisti kitarassa. Enemmän levy kuulostaa siltä kuin sen olisi äänittänyt bändin Opal, joka olisi vaihtanut pöhköt Jim Morrison -fiilistelynsä 1960-luvun kirpputoripatinoituneimpiin folkballadeihin.

Seasons of Your Day on ennen kaikkea moodilevy. Sillä ei pidäkään olla minkäänlaista potentiaalia väärällä maaperällä: autoradiokäytössä, indieklubilla tai nopeatempoisuutta tavoittelevaan radiostreamiin yksittäisen raidan edustukseksi pilkottuna. Sen sijaan sillä on kaikki potentiaali olla täydellinen hippikuvaelma, Judee Sillin ja Joni Mitchellin jatke levyhyllyssä – levy jota kuunnellaan hartaudella musiikin soljuessa niin mahlaisen pehmeänä väärentämättömänä maitona kaiuttimista, että pahaa tekee.

Lay Myself Downin slidekitaroiden soidessa ymmärtää viimeistään, ettei tässä ole kyse vain hymistelystä, vaan kaiken kattavasta kuvaelmasta siinä itkuamericanan menneessä maailmassa, jossa majesteetillisuus ja oman alakulon perihölmöys käyvät herkkää vuoropuhelua.

Ja olkoon perhana, jos tämä albumi ei sovi vaikkapa sen henkisesti pimeimmän syksyisen illan aivojenlepuutusajanvietteeksi ja sielulliseksi lohturuoaksi, kun tarkoituksellisen kehnot aforismit syksyn lehdistä ja kuluvasta ajasta syntyvät mustiin vahakantisiin vihkoihin, takkatuli-dvd rätisee, ja levyn umpikarmaisevaa kansikuvaa muistuttavalla etiketillä varustettu kuuden euron viinipullo hupenee vakaasti kuin kello kohti kuuran mukanaan tuovaa kummitusaamua. Onko vanhan ajan turvaindie koskaan tuntunut näin turvalliselta?

69 Mazzy Star on comeback-levyllään siirtynyt pelkistetympään, selkeämpään unenomaiseen juurimusiikkiin. Hieman kuitenkin epäilyttää, mitä virkaa duolla on Beach Housen ja muutaman muun mukavuusmusiikkia mestarillisella otteella tekevän yhtyeen ollessa jo olemassa?

Video ei ole enää saatavilla

Walter Becker ja Donald Fagen, cooleimmillaan.

Olen kymmenen vuotta toistellut sitä: Steely Dan on Amerikan oma Kraftwerk. Pintapuolisesti nörttejä, avoimesti snobeja. Havaintoesitystä yhtyeiden paralleelisuudesta kaipaava verratkoon vain vuoden erotuksella julkaistua Gauchoa Computer Worldiin. Molemmat synteettisiä, ytimeltään yksinkertaisia poplevyjä, joilla koneet ovat lopulta korvanneet ihmiset, ainakin mielikuvien tasolla. Säröt, virheet ja nyanssit on hiottu näkymättömiin, inhimillisyyden häivyttämiseen tähtäävän projektin, äärimmilleen viedyn satiirin ja suuruudenhullun perfektionismin tultua päätepisteeseensä.

Jos saksalaiset koristelivat bändiksi naamioidun popmusiikkitutkielmansa futurismilla ja klassisella taideteollisuudella, teki Steely Dan saman amerikkalaisella kuvastolla: sodanjälkeisellä lähiöromantiikalla, luksusta tihkuvalla jet-set-tematiikalla ja beat-kirjallisuuden paheilla, joita säesti amerikkalainen perinnemusiikki: jazz.

Ja Donald Fagenille ja Walter Beckerille kelpasi vain jazzin etabloitunein, porvarillisin alapää. Duke Ellingtonia versioidessaan he ovat aikalaisensa Woody Allenin kaltaisia pöhyttyneitä, itsetietoisia fossiileja Nixonin kruunaaman swingjättiläisen äärellä. Viimeisillä klassikkolevyillään Steely Dan kuulostaa yhtä lipevältä kuin mikä tahansa David Sanbornin tai Kenny G:n 1980-luvun levytys.

Steely Danin repertuaariin ei koskaan kuulunut avantgarden alueelle seikkaileminen, mikä viimeistään erottaa heidät 1970-luvun fuusiobändeistä. Jazz-rock-imago on silti vaivaavana seurannut yhtyettä siinä missä myös leimat AOR ja soft rock jonkinlaisina alentavina termeinä käytettyinä. Vaikka jazz kuuluu kirosanan lailla kaikkialla duon musiikissa, sen rooli on puhtaasti viihteellinen, elokuvallista dramaattisuutta tavoitteleva tai ainoastaan tarkoituksellisesti banaali yläkeskiluokkakuvauksen väline. Institutionaalinen kuin A-frame-talo tai keskustelusyvennys olohuoneessa. Sisustuselementti.

Musiikillinen lavastaminen on jo luku sinänsä. Kirjallisuudenopiskelijoiden perustaman yhtyeen sanoitukset marssittavat sisään näyttelijät. Bändiksi, joka oli jälleen yksi koulunsa keskeyttänyt jälkidylanilainen paralegaali, Steely Dan oli virtuoosimainen. Hajanaiseen novellimaisuuteen nojaavien tekstien hahmot heräävät eloon oikeiksi henkilöiksi tavalla, joka on popmusiikille tuiki harvinainen. Parhaimmillaan kappaleet ovat kuin antisankaritarinoita Bruce Springsteenin vastaavista – synkkiä skenaarioita koomisemmin kerrottuina.

Samalla ajallinen kaukokaipuu ja elämän rappeuttamien entisten kuningasjätkien kuvaus synnyttää paatunutta melankoliaa. Varmasti jo ilmestymisajankohtana vanhentunut, jazzareiden puheesta tuttu hip slang, joka on olennainen osa yhtyeen lyyristä tyyliä, antaa humoristisen ja samalla menneeseen maailmaan haikailevan vivahteen.

Osa duolle luonteenomaisesta narratiivin näppäryydestä syntyy räikeästä epäuskottavuudesta. Bardin elitistisestä liberal arts collegesta saapuneiden kynäniskojen kertomukset alamaailman hahmoista ja rikoksista luovat oman metarock-kehyskertomuksensa; ehkä nämä kappaleet ovatkin kappaleita Burroughsiinsa ja Kerouaciinsa liian syvälle uponneista keskenkasvuisista hikiotsista, jotka lisäksi kuvittelevat olevansa rocktähtiä. Muusikoiden musiikkia kirjallisuusfaneille? Vai kirjailijoiden musiikkia rockfaneille?

Fiktio, kuvitellun idolisointi ja todellisuuspako ovat olleet parin toivioretkimäisessä kirjoituksessa aina avainasemassa. Fagen muuntui 1950-luvulle sijoittuvalla soololevyllään The Nightflyllä lapsuutensa mielikuvitusradiojuontajaksi. Becker on kertonut Caves of Altamiran allegorisen luolamaalaustekstin kertovan aikuistumisesta: kyvystä nähdä liikkuvia kuvia kivessä ja tuon kyvyn katoamisesta ajan tuhoavan voiman myötä.

Fagen ja Becker ovat luoneet oman universuminsa. Se avautuu tuttuna jokaisen albumin alkaessa soida, kuin maailma jonka genrensä hallitseva kirjoittaja olisi jo kirjoittanut lukijalleen valmiiksi. Luulen, että se sijaitsee jossain Trans-Europe Expressin varrella, Interzonen lähettyvillä. Sanovat, että Wolverine-niminen juna kulkee sinne fuksilastissa Annandale-on-Hudsonin kautta, kun osavaltion nimikkokukka kukkii. Vai lieneekö tämä kaikki pelkkää fanifiktiota?

My Old School – pikakurssi Steely Danin maailmaan

Can’t Buy a Thrill (1972)

Can’t Buy a Thrill -debyytti on pienoinen oudoke kaanonissa. Loistelias biisinkirjoitus ja tutut elementit ovat jo läsnä ja matkalla kohti täydellistymistä. Donald Fagen kuitenkin jakaa lauluosuudet vokalisti David Palmerin kanssa. Tältä osin albumia on vaikea pitää täysin tyylipuhtaana Steely-levynä. Toisaalta Fagenin vahvaa nasaalia vierastaville Palmerin perinteisempi tyyli voi tehdä debyyttilevystä sen kaikkein helpoimmin lähestyttävän oven yhtyeen tuotantoon, eikä instrumentaatiossakaan eksytä vielä kaikkein hikisimpiin noodle-tilutteluihin. Entusiastia Palmerin ääni taas voi turhauttaa, etenkin kun tämän laulamat Dirty Work ja Brooklyn ovat biisivalikoiman parhaimmistoa, mutta ilman Fagenia jotain kuitenkin jää uupumaan tulkinnasta. Muut raidoista ovat vahvaa keskitasoa ja kokonaisuuden päälle lyödään vielä singlet: pahaenteisen letkeä, Heard It Through the Grapevine -poljentoisesti rullaava Do It Again sekä nikottelevariffinen Reelin’ In the Years. Fagen oli tapansa mukaan kappaleen suhteen vähättelevä, mutta kitaristi Elliot Randallin soolon aikana ylimaallinen hurmio on hetken puettuna autoradiorockin muotoon.

Video ei ole enää saatavilla

Major Dudes – parhaat

Countdown to Ecstasy (1973)

Rockpuristit aloittavat tästä. Fagenin vakiintuminen laulajanpaikalle implikoi ydinparin vahvistuvaa keskushallintoa, mutta Ecstasy on toisaalta myös ainoa livebändin soitettavaksi sävelletty Steely Dan -albumi ja juuri bändisoitoltaan tiukin, hämmästyttävän vaivaton ja samalla otteeltaan tiivistetty kokonaisuus. Tätä magiaa on hankalaa selittää auki; sen tajuaa vasta asettaessaan Ecstasyn levylautaselle ja katsellessaan neulan tasaista keinuntaa vinyylillä Bodhisattvan mekaanisesti vaeltelevan riffin ja epäkeskon sähköpianon joviaalin vuoropuhelun soidessa. Razor Boy on soft rockin ytimessä, mutta asettaa yllättäen täysin illuusiottoman tekstin lipevän soiton päälle. A-puolen täydellistävät vielä The Boston Ragin kepeänä nostalgiana alkava, pakkomielteisen painostavaan muisteluun välillä kohoava maanisuus, sekä katkera eepos Your Gold Teeth. B-puolen avaa bändin uran paras riffi ja häijyin kappale: Show Biz Kids kritisoi avoimesti Los Angelesin pintaliitoa junnaten paikallaan viisi minuuttia kuin jumittunut levy 1970-luvun eltaantuneiden Hollywood-tähtien kokaiinipöllyisissä kotibileissä. Kappale päättyy Fagenin turhautuneeseen ranttiin, jonka vuoksi raita ei koskaan saanut arvoistaan radiosoittoa. Loppupuolella My Old School nousee teemoiltaan tumman levyn valopilkuksi. Steely Danin yliopistobändiolemukseen herkullisesti pureutuvassa satiriissa viljellään Bard College -sisäpiirihuumoria ja hamppua, ja maalataan kärähtämisestä E Street Bandin kokoinen draama, jonka jälkeen nuoren miehen elämä ei ole enää entisellään. Lopuksi kuultava King of the World lienee yhtyeen uran rohkein irtiotto. Apokalypsinjälkeisessä funkbiisissä kuultava takaisinotto lähenee sekopäisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Pretzel Logic (1974)

Pretzel Logicin myötä Steely Dan lakkasi yhä selkeämmin olemasta bändi. Fagen ja Becker potkivat ”palkolliset” jaloistaan; tilanteeseen johtaneita olosuhteita he kertaavat tyypillisen raadollisesti myöhempien painosten kansiteksteissä, myöntäen toki että lähinnä heitä otti päähän rytmisektion tapa viedä kynäniskoilta kaikki naiset. Radioystävällisempää otetta lähestynyt Pretzel Logic on yhtyeen pehmeimpiä kokonaisuuksia – se saattaa kepeydessään olla toisen suosikkilevy tuotannossa, toisen inhokki. Otteeltaan hentoinen biisimateriaali ei haittaa Rikki Don’t Lose That Numberin ja Any Major Dude Will Tell Youn kaltaisten helmien kohdalla ja jopa Barrytownin Beatles-pastissi viihdyttää. Night by Night antaa väläyksen raskaammasta soundista ja luultavasti myös ensimmäisen lukuisista Zappa-alluusioista, joita keskivaiheen Steely-levyillä saattoi etenkin puhaltimissa ajoittain kuulla. B-puoli kuitenkin tuntuu hieman hätiköidyltä lyhyiden kappaleiden kokoelmalta, joka kaipaisi avukseen vahvempia ideoita.

Video ei ole enää saatavilla

Katy Lied (1975)

Moni pitää Katy Liedia Steely Danin uran huippukohtana, paitsi bändi itse. Fagen ja Becker, joiden perfektionismi alkoi tässä vaiheessa muistuttaa enemmän vainoharhaa, vaativat sessiomuusikoilta kymmenittäin uusintaottoja ja levyä äänitettiin Hollywoodin studioilla elokuvakäyttöön tarkoitetuilla sound stageilla. Kaiken päätteeksi parivaljakko väitti viallisen DBX-portin pilanneen koko albumin soundin ja kieltäytyi kuuntelemasta valmista tuotosta. Levyn takakanteen laitettiin disclaimer-teksti viallisesta äänenkuvasta ja etukannessa tuijottaa hepokatti kuin sanoen: ”Mitäs kuuluu?” Kun jätetään moinen pakkomielteisyys omaan arvoonsa, on Katy Lied lähes täydellinen albumi. A-puolen sarja Black Friday, Bad Sneakers, Rose Darling, Daddy Don’t Live in That New York City No More ja Doctor Wu ovat varmasti parasta duon levyttämää musiikkia koskaan, edustaen kaikkea sitä, minkä Becker ja Fagen taitavat niin hyvin: pahasisuista boogierockia, Copacabana-letkeilyä, Dylania purkkapopiksi taivutettuna, alamaailmabluesia ja pehmosouliksi puettua beat-elegiaa vanhalle nistille. Sisäänpäinkääntynempi b-puoli kuitenkin vaatii veronsa. Any World (That I’m Welcome to) on kaunis, typeränkin suuri biisi, joka kuitenkin jää hyrräämään korvaetäisyydelle, mutta sen lisäksi loppu biisimateriaalista ei yllä alkulevyn 99/100-tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

The Royal Scam (1976)

Ennen äärimmäisen kiillotettuun myöhäiseen fuusiosoundiin siirtymistä Becker ja Fagen tekivät vielä yhden kitaralevyn. Countdown to Ecstasyn jälkeen Royal Scam on Steely Danin levyistä raskain ja funkkaavin antaen jopa viitteen siitä, miltä duo olisi saattanut kuulostaa, jos se olisi lähtenyt lopulta ajan nuorisomusiikin tielle: levyttämään äärimmäisen synkkää ja kyynistä diskomusiikkia alaviitteillä. Välityöksikin väitetty levy alkaa valikoimalla yhtyeen historian parhaita yksittäisiä kappaleita: hengästyttävä Kid Charlemagne on bändiä scorseselaisimmillaan kerratessaan Grateful Dead -hippikemisti Owsley ”Bear” Stanleyn vaiheita, vaikka kappaleen intensiteetti sopisi paremmin huumeparonin nousua ja tuhoa kuvaavan elokuvan taustalle. Larry Carlton soittaa täysin pitelemättömän kitarasoolon. Caves of Altamira on haikeudessaan vertaansa vailla vieden kuulijan kivikautisten elokuvien äärelle. Piiritystarina Don’t Take Me Alive puolestaan on yhtyeen blues-raitojen parhaimmistoa ja “I’m a bookkeeper’s son, I don’t want to shoot no one” -kertosäe on hykerryttävä. Alamaailma-teema kummittelee vielä viihdyttävässä Sign in Strangerissa, mutta viimeistään b-puolella Royal Scamin tenho joutuu hienoiseen laskusuhdanteeseen Nimikappale, Everyhing You Did ja etenkin Haitian Divorcen väkinäinen reggaekokeilu ovat laahaavia. Turhautunut, kireä funk lähes new wave -henkisten Green Earringsin ja The Fezin taustalla sen sijaan toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Show Biz Kids – vain vannoutuneille

Aja (1977)

Varoitus: hardcorepehmoilu alkaa tästä! Aja merkitsi Steely Danin projektin täydellistymistä. Se on äärimmilleen hiottua musiikillista minimalismia ja teknistä mekanismia. Kovanimisiä sessiomuusikoita marssitettiin studioon kymmenittäin, ottoja oton perään. Albumia voisi ehkä kutsua hissimusiikiksi, paitsi että tässä hississä matkustetaan letkeän verkkaisesti taskut täynnä setelitukkoja, nenä niiskuttaen, kohti ihan hiton ylhäällä olevaa kattoterassia. Onko Aja coolin ruumillistuma vai maailman kuoliaaksi tuotetuinta (”oikeilla” soittimilla soitetuttua) syntikkarockia – päättäkää itse. Black Cow, Deacon Blues, Peg ja nimikappale antavat vahvan näytön duon neroudesta, mutta matelevalla tahdilla ja dynamiikalla esitettyinä. Kaikessa geriatrisessa svengaavuudessaan Aja vaatii keskittymistä, hyvettä jota näinä hektisinä aikoina itsestään saa entistä tarkemmin etsiä. Nykypäivän vinkkelistä vaikutelma on lähes meditatiivinen, eikä syyttäminen käy heitä, joiden mielenkiinto herpaantuu a-puolen loppuun ehdittäessä.

Video ei ole enää saatavilla

Gaucho (1980)

Gaucho on periaatteessa sama levy kuin Aja, vielä piirun verran pidemmälle vietynä. Kumppanukset tajusivat kai itsekin vitsin käyneen vanhaksi ja pakkasivat kamansa pitkiksi venyneiden, vaikeiden ja tähtitieteellisen kalliiden levytyssessioiden jälkeen. Hey 19 ja Babylon Sisters kuuluvat toki niihin huippuraitoihin, jotka kuljettavat tämän levyn maaliin, mutta silti on vaikea välttää kyseenalaistamasta levyn tarpeellisuutta. Eikö Aja olisi riittänyt?

Video ei ole enää saatavilla

Bad Sneakers – coolin hautausmaa

Two Against Nature (2000)

Steely Danin paluulevy varustettiin perinteelle uskollisesti mahdollisimman epämääräisellä kansikuvalla. Tällä kertaa myös musiikki on yhtä särmätöntä ja mitäänsanomatonta kuin kansivalokuvan värit ja hailakat varjot. Grammyn Kid A:n nenän edestä napannut levy on läpeensä dempattu boho-setien uudelleenlämmittelyiltama, jonka hahmottomaksi pehmitetyn äänenkuvan alta kuultaa vielä sama entinen biisinkirjoitus, laimennettuna, vain pienissä yksityiskohdissa ajoittain maaliinsa osuvana. Vaikka nimikappaleesta ja Cousin Dupreesta haluaisikin pitää, yllätyksellisyys ja raflaava karisma ovat poissa. Tilalla on ajoittain noloja sanoituspätkiä ja fragmentaarisena eteneviä sävellyksiä haukottavan yleisvaikutelman luoden.

Video ei ole enää saatavilla

Everything Must Go (2003)

Pienehkö parannus Two Against Naturen jälkeen: Everything Must Go tuntuu henkisesti osuvan lähemmäs Steely Danin olemusta, mistä merkkinä vaikkapa sopivasti paheellisen ja samalla autuuden kuulokuvilla leikkivä, yllättäen Beckerin nasevasti tulkitsema Slang of Ages. Kaikessa soi silti väsyneen lätkimisen tuntu. Kokonaisvaikutelmana onkin Two Against Naturen tavoin turhakemainen jatko-osa yhdelle popin historian vaikuttavimmista menestystarinoista.

Video ei ole enää saatavilla

Otetaankos espressot?

Kymmenen vuotta sitten Hygge Hyvärisellä meni lujaa – hänellä oli tallissaan Suomen kovin bändi ja tuliterä Saab. Raskas rock, alastomuus ja skandaalit olivat arkipäivää. Alkoholi ja erikoiskahvit virtasivat. Vanha managerismies herkistyi muistelemaan.

Elettiin 2000-luvun alkua ja olin eksynyt jonkinlaisille älyteknologian vienninedistämispäiville. Paikalle oli buukattu myös muutamia syntikoitaan pimputtavia päivänpolttavia elektroartisteja, joten pitihän minunkin tulla haistelemaan uusia tuulia. Kaikilla oli niin sanotusti mikrosiru perseessä. Olin paennut mokomaa humpuukia Messukeskuksen ”bäkkärille”, missä istuin vetämässä espressokoneesta tulevia tosi jänniä kahveja ja ahmin Fasupaloja, sillä en halunnut jättää mitään lojumaan soundilaisille. Samalla näppäilin upouutta Palm Treo 90 -älypuhelintani. The High Life!

Iltapäivällä kajahti sitten Turusta uutinen: suomirock oli kuollut. Murhattu. Ampuja oli piilotellut Åbo Akademin kirjatornissa. Ykkösepäilty oli muuan Jori Sjöroos, King Kong of the Dance Floor -nimisen renkutuksen kirjoittaja, mutta muitakin konemusiikkinimiä oli noussut esiin.

Suomirockin loppu? Tässä oli tyhjiö täytettäväksi. Ja kiireesti! Kansalliseen hätätilaan pystyisi vastaamaan vain raavaalla äijäenergialla. Päätin että nyt buukataan ensimmäinen vastaantuleva bändi, josta koulitaan tämän nahistuneen kansakunnan uusi selkäranka. Olin kuitenkin jo hyvän aikaa pyörinyt kalasääskenä alueella ilmaisen viinan ja kahvin perässä. Tiesin, että oikeiden rockbändien löytäminen oli haaste. Juuri vaihtuneen vuosituhannen takia kaikki muusikot vain käyttivät huumeita ja soittivat technoa.

Pysähdyin jonkin ekosähköfirman kojulle tunnustelemaan kollegoiden viboja. Firma oli lanseeraamassa jallukolaa loputtomaksi liike-energiaksi muuttavaa keksintöä: humalainen musiikkikriitikko oli istutettu levysoittimen ääreen. Lautasella pyöri sinkku, johon oli prässätty kaksi a-puolta. Kriitikko imi pillillään jallukolaa ja yritti kääntää levyn aliarvostettua b-puolta esiin. Maistelin itsekin jallua muutaman pikkumukillisen, kunnes tankkaukseni keskeytti viereiselle lavalle kivunnut joukko kiinnostavia karvapäitä.

Talouskeittiö soitti Kraftwerkin biisejä kolmellakymmennellä Linksysin dial up -modeemilla, jotka oli kytketty sarjaan. ”Meidän jokaisesta esityksestähän jää myös jälki niihin servereihin, joihin me otetaan keikan aikana yhteys… Me ollaan tällainen kumuloituva informaatioprojekti”, selitti yhtyeen johtohahmo Hytönen, mihin minä vastasin että: ”Ettekä perkele ole, nyt soitatte rokkia!” ja lykkäsin pojille oikeat soittimet käteen. Olin säätänyt ne lainaan Tiktakin roudarilta jallua vastaan ja luvannut palauttaa hetimiten. Ei palautettu. Niille soittimille oli nyt parempaa käyttöä.

Talouskeittiössä oli mielestäni alusta saakka aistittavissa raakaa alkuvoimaa, mikä johtui siitä, että ne olivat niin paskoja. Liian tuotettua soundia ja turhaa kiillottamista pyrin bändin kanssa työskennellessä alusta saakka välttämään. Kun esimerkiksi emme saaneet sopivaa studiota buukattua, käytimme erään yläasteen musiikkiluokkaa, jonne ujutin pojat väittäen, että ne olivat erityisopetuksessa. Sessioiden aikana syntyi yhtyeen ensimmäinen (ja paras) demo – samalla tyypit oppivat kertotaulut neljään saakka sekä lukemaan.

En toki ollut ensimmäistä kertaa maitojunan puikoissa, kun Suomeen luotiin kaikki kansankerrokset läpäisevää superbändiä. Ultra Bra oli niihin aikoihin pinnalla ja lafkat halusivat lisää samanlaista kamaa. You know, musiikkiluokka meets polttaribändi. Olin ottanut Edel Recordsiin yhteyttä ja tarjonnut niille löytöäni nimeltä Jean S, josta ”tulisi isompi kuin Ultra Bra.” Ja tulihan niistä!

Talouskeittiön myymisessä tärkeintä oli tiukka tuotekehittely. Imago oli alusta alkaen huolella rakennettu. Eli kännipäissään istuttiin ouija-laudan ääreen ja pelattiin sököä Oblique Strategies -korteilla. Palaset meidän referenssikartassa loksahti yhteen kuin itsestään: päätettiin että konsepti on ”Allu Tuppurainen soittamassa Soundgardenia”. Sen jälkeen alkoi vimmainen oheistuotteiden lanseeraaminen. Talouskeittiö-paidat, -kahvimukit, -pipot ja -ketjulompakot olivat kova juttu. Itse otin jopa liekehtivät Talouskeittiö-teippaukset uuteen Saabiini. Keikoille oli aina kiire ja motarilla ohitellessa se antoi sellaisen vaikutelman, että tässä ei kuulkaas myydä mitään Tupperwarea!

Kaiken kaikkiaan se tuotelinjasto oli yksinkertainen ja toimiva: merchin tyypit lähetteli plansseja katsottavaksi, eikä mulla koskaan ollut niihin mitään valittamista. Korkeintaan lähetin aina vastauksen, että ”lisää liekkikuviota tuohon ja tuohon… ja tuohon”. Jossain vaiheessa Hytöstä alkoi kai ahdistaa se oma vahva brändi. Keikoilla se saattoi saada raivarit, kun jengi eturivissä yritti tunkea Talouskeittiö-espressokoneitaan lavalle signeerattaviksi. Yleisö tuijotti, kun Hytönen repi päältään bändin logolla varustetun t-paitansa ja reisitaskuhousunsa, jopa Patagonia Clothingin kanssa suunnitellut ekoystävälliset, liekkikuvioidut Talouskeittiö-retkeilykalsarinsa!

Se oli sen tapa kritisoida sitä niiden tuotteistamista, mutta siitä alastomuudestahan tuli tavaramerkki sitten itsessään. Bränditön brändi, keisarin uudet vaatteet ja niin edelleen. Ihan nerokasta! Meinasin Hytöselle sanoa joskus, että kukaan ei ole tuotteistanut alastomuutta yhtä hyvin kuin se, mutta mietin sitten pidemmälle ja jätin sanomatta.

Bändin päätyönä pidän yhä Salpalinja-pitkäsoittoa. Se levy oli kuitenkin vähällä jäädä toteutumatta. Olimme juoneet kaikki ekojen demojen tuotot Helsingin hienoimmissa kahviloissa, eikä levy-yhtiöltä saanut enää skottia. Hytönen maalaili meille suunnitelmiaan hienosta konseptialbumista. Se perustuisi Timo K. Mukan jälkeenjääneisiin papereihin, jotka Hytönen oli löytänyt kesämökkinsä huussista. Hytönen oli myös tutkinut Bodomjärven murhia Wikipediasta. Siitä tulisi osa levyn teemaa: kaikki biisit nivoutuisivat netissä tapahtuvaan Bodom-tutkimukseen. Näin hieno teos ei saisi jäädä toteutumatta. Lopulta lainasin Hytösen Diners Club -korttia ja kustansin sillä itse koko levyn.

Salpalinjan kantta kuvattiin 40 asteen pakkasessa. Hytönen sai keuhkokuumeen ja virtsatietulehduksen, kun se keikkui ristille naulittuna keskellä peltoa ilman rihmankiertämää. Ei sen pitänyt alun perin olla alasti mutta siltä oli taas vaatteet hävinneet jonnekin. Se oli ristillä neljä tuntia – pidettiin se lämpimänä juottamalla ristrettoa ja jallua. Kun sitten näin valmiin kansikuvan, tajusin kaiken säätämisen olleen sen arvoista: alaston mies luonnon armoilla, Ihmisen Poika, pikkulapsen lailla haavoittuvainen. Taidetta se oli. Lähetin kuvat lafkalle eteenpäin ja sanoin, että lisätkää liekkifontti ja se on siinä.

Mutta pojista oli tulossa diivoja. Keikkailu ei kiinnostanut, biisintekoon joutui patistamaan, treenaamiseen jopa kiristämään. Niillä oli aina ollut eklektinen maku, joten sanoin vuokranneeni Mementon ja jättipussin Taffelin sipsejä. Sovittiin, että bändi treenaa aina puoli tuntia kerrallaan ja sitten katsotaan Mementoa vartti. Kun leffasta oli enää loppukohtaus näkemättä niin jätkät ei enää olisi suostuneet soittamaan. Otin dvd:n ulos soittimesta ja sanoin, että nakkaan ikkunasta helvettiin sen dvd:n. Totesivat, etten uskalla tehdä sitä, kun se on Filmtownin dvd, ja oikeassahan ne olivat. Laitoin sitten levyn takaisin soittimeen ja katsottiin se elokuva ilman mukinoita loppuun. Tajusin, että eihän bändiä voi loputtomasti rääkätä.

Ei kaikki muutenkaan aina ollut pelkkää kofeiininousua. Joskus tuntui kuin kaikki oli menossa kohti täystuhoa. Helvettiäkö ne halusi mua Mirja Pyykön ohjelmaan puhumaan siitä, miksi jengiä tuli sokeaksi Salpalinja-lagerista. Sitten alkoi kuulua huhuja, että Talouskeittiö olisi homobändi, koska ne olivat miehiä, aina alasti, ja olihan ne keikkapaikatkin vähän sellaisia… Itse kyllä yritin tsempata bändiä: ”Kyllä te soitatte ihan miehekkäästi ottaen huomioon, että teillä on tyttöbändin soittimet”. Lopulta teetätin pojille hienot puvut. Dressed for Sucksess -kiertuuella bändi pääsi palaamaan juurilleen – versioimaan vanhoja suosikkejaan Karheinz Stockhausenia ja Dream Theateria. Sen kiertueen jälkeen tuntui, että huippu on nyt saavutettu. Tiet erosi poikien kanssa ystävällisissä merkeissä ja välit ovat edelleen hyvät. Ei ne ole pojat, vaan niiden juristit, jotka perään soittelee.

Nykyään Talouskeittiön herrat ovat maailmantähtiä, mistä en halua ottaa kunniaa. Tärkeintä oli poikien oma, leppymätön työ menestyksensä eteen. Sanomattakin on selvää, että he saavuttivat asemansa kurinalaisella treenaamisella ja säännöllisellä saatananpalvonnalla.

Video ei ole enää saatavilla

73 Maailmanloppu on rutinoitunut levy pitkän uran tehneeltä mörribändiltä, mutta myös jäyhän asenteen pehmenemisestä vihjeitä antava tuotos. Sen perusteella voisi nähdä bändin imagon pitävän jäseniään vangittuina, mutta ehkä tuo imago staattisuudessaan myös synnyttää tervetulleita jännitteitä kevyen ja raskaan välillä.

Hot Chip vaatii sinulta leipää.

Nörttitrusti yhdisti tanssimusiikin alkukannan ja indien slipoveriuden saaden aikaan hohkaavaa listaviileyttä.

”Over and over and over and over and over
Like a monkey with a miniature cymbal
The joy of repetition really is in you”

Postpunkin mukailu oli vuonna 2006 jo menneisyyttä, eikä uuden vuosituhannen myötä skenessä parveilevilla kitaraindiebändeillä ollut enää liiemmin uusia ideoita musiikkinsa pippuroimiseen.

Diskorummut jauhoivat yhä laiskaa rytmiään retropoppareiden taustalla, yrittäen tuoda letargiseen tylsyyteen sen kaivatun tanssilattia-aspektin. Indiebuumi ja väitetty Rockin Ylöstempaus olivatkin jättäneet jälkeensä popmusiikin viimeisimmän b-divarin.

Over and Over teki hetkessä pesäeron tanssittavan indiemusiikin sisällöttömyyteen. Se on diskoa olematta retroa, pehmoa olematta twee, seksikäs yrittämättä olla vaarallinen. Sen kitarasoolokin (vaiko syntetisaattori?) on ironinen artefakti, väärään paikkaan heitetty viittaus instrumenteista sovinistisimpaan. Se käskee heittämään rockkliseet romukoppaan, tarttumaan koneeseen, antamaan sille hikiotsaista insinöörirakkautta.

Biisi oli lähtölaukaus yhtyeen tähän päivään saakka timanttiselle uralle. Hot Chipin heltymätön menestys osoittaa, että popin muotokielen uudistamiseen tarvittiin epätodennäköisempiä sankareita kuin vaikka The Strokesin rehvastelijat. Sellaisia olivat juuri Hot Chipin aidot nörtit. Samoin DFA-kollega James Murphy avokonttoriorjan olemuksineen. Oli kyse sitten klassisesta housesamplesta tai romanttisen popin kliseiden taksonomisesta luokittelusta, nämä tyypit osoittavat sadan prosentin keskittymiskykyä ja harrastuneisuutta.

Nimenomaan harrastuneisuutta. Nörttiyden ydin on olla äärimmäinen harrastelija. Miniatyyrejään keräävä apina. Ammatikseen kukaan ei tällaista tekisi yhtä perusteellisesti. Hot Chipiä kuunnellessa tuntuu, että spontaaniutta ja välittömyyttä yliarvostetaan. Musiikin ei aina tarvitse olla jalkapallomatsi, se voi olla myös Scrabble-ottelu: pelin syvin anti on lopulta siinä herkullisessa väittelyssä juuri keksimäsi uudissanan puolustamiseksi.

” K I S S I N G S E X I N G C A S I O P O K E Y O U M E”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hot Chipiltä äänestettiin myös kappaleita Boy from School ja Ready for the Floor.

Saako Edward Sharpe sinunkin hippitutkasi värisemään?

Hippikollektiivin takana piilotteleva Alex Ebert jatkaa kumppaneineen tuttua classic rock -rituaaliaan.

Ensiksi on todettava, että Edward Sharpe & The Magnetic Zerosin levy on taitavaa työtä. Amerikkalainen kansanmusiikki (johon sisällytettäköön tässä yhteydessä kaikki Mamas & the Papasista Hair-musikaalin kautta Eaglesiin) on toisinnettu mekaanisella tarkkuudella. Sen jälkeen päälle on lisätty hieman keinotekoista rosoisuutta markkeeraamaan sitä, että tämä on yhtyeen transitorinen, vaikeampi, rankempi, alkuvoimaisempi albumi. Huomaa eponyymi: se pakollinen juurienetsiskelylevy siis.

Ja sellaisenkina ESMZ on edelleen kuin vastike marketeista löytyvälle americana-elintarvikkeiden hyllylle, joka kohtaa blenderin monomaanikon kokin käsissä. Se on tahmea, sokerinen ja öljyinen sekava massa, joka sulaa huonosti. Traaginen auto-onnettomuus Ralph Naderin muistikirjaan luonnosteltuna: sarjatuotannollisen ylitarjonnan ja luksushakuisen hedonismin yhteentörmäys.

Juuri hedonismi ja elämyshakuisuus määrittävät popmusiikin kokemusta. Jos yhtyeen musiikillinen mielikuvituksettomuus ja historiallisen tarkastelukulman puute jätetään sivuun, saadaan Edward Sharpe & The Magnetic Zerosin viimeisimmästä levystä esiin toinen puoli: se ei ehkä pyri miellyttämään yhtä välittömästi kuin vuoden 2012 Here, eikä siltä tule irtoamaan yhtä helposti automainoksiin sopivaa iskusävelmää. Silti se on levy, joka pyrkii välittömään elämykseen. Se auttaa löytämään nautintokokemuksen sieltä, missä musiikilliset raja-aidat ovat matalimmillaan.

Siis mistä? 1960-luvulta? Jos nykyisen musiikkikentän historiattomuus tuntuu sairaudelta, menneet vuosikymmenet ovat ehdoton panacea. Creature comfort -tyylistä lohturuokaa rapeaa analogisuutta ja koreita nauhakakkuja haikaileville. ”Silloin kun albumit olivat vielä kokonaistaideteoksia.”

Toki yhtyeellä on hallussaan muutamia muitakin elähtäneitä taikatemppuja. Kollektiivin tietoisen vanhahtavat, yhtenäiset hobo-asusteet ja hurmokselliset keikat. Yhteisöllisyyden tunne, joka sulkee kaiken epätoivotun aineksen taikapiirin ulkopuolelle. Halpa magia. Rakeiset kaitafilmivideot. Ukulelet, huilut ja klavinetit. Lopulta herää kysymys, onko tämä edes popmusiikkia vai rituaali jonkin auttamatta kadonneen manaamiseksi?

Ja kaikesta huolimatta: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros on taitava levy. Se toteuttaa hämäävällä sorminäppäryydellä taikatemppunsa, huijaa korvaa valokopiomaisuudellaan, saa bongailemaan vaikutteita, joita toki voisi summata loputtomiin. Kuinka They Were Wrong on eräänlainen Lee Hazlewood–Johnny Cash–Leonard Cohen–Jim Morrison -värityskirja: sävyjä voi käyttää miten tahtoo, mutta paletti on jokaiselle yhtä tumma. Kuinka In the Summer asfaltilla istuskeluineen, televisiotyttöineen ja graffitipoikineen muodostaa täydellisen kloonin Lou Reedin nahkatakkireggae-asenteesta. Tai kuinka kaiken retroilevan popmusiikin läpäisevät Beatles-vaikutteet on nokkelasti häivytetty myöhempiä Lennonin rääkymissooloja ensisijaisina vaikutteina suosien.

Jossain toisessa todellisuudessa Edward Sharpena esiintyvästä Alex Ebertistä olisi varmasti tullut loistava mainosmies.

50 Osta tämä levy kuuttakymmentä lähenevälle isällesi, joka vihaa kategorisesti kaikkea nykymusiikkia. Se tulee löytämään paikkansa Audin cd-vaihtajassa Little Featin, The Bandin ja Creamin seurasta.

Video ei ole enää saatavilla

Joel Grind, tukka hyvin, logo näkyy.

Joel Grindin kuontaloprojektin kokoelma lakaisee lattiaa parturintuolin ympäriltä.

Vanhan kliseen mukaan metalli- ja punkbändien musiikista puhuessa ei tarvitse vaivautua listaamaan vaikutteita – ne voi lukea muusikoiden rässiliivien ja nahkatakkien merkeistä. Kahta mainittua toisiinsa naittava Toxic Holocaust ei ole poikkeus.

Joel Grindin ympärille muotoutuneella yhtyeellä on imagoseikat hallussa. On asiaan kuuluvat liivit oikeilla kangasmerkeillä, pillifarkut ja söpöt takatukat. An Overdose of Death ja Hell On Earth -albumien ruiskumaalatut kannet ovat nekin täynnä Megadethin kulta-aikojen ydinjätehohkaa.

Toisin sanoen koko bändi vaikuttaa siltä, että se olisi juuri marssinut ansioituneen newyorkilaisen muotivalokuvaajan coffee table book -projektin kuvauksista. Eli erittäin itsetietoiselta ja erittäin historistiselta. Olisi pöljää väittää, ettei Grindin valuuttana olisi läpeensä 2000-lukulainen toisintaminen, viittaaminen ja viitatuksi tuleminen.

Kronologisesti rariteetteja ja demoversioita esittelevä kokoelmalevy on varmasti fanille hyödyllinen summaus ja satunnaiselle kuulijalle viihdyttävä toimintapläjäys, joka toimittaa yhtä hyvin greatest hits -kokoelman virkaa. Kuka tarvitsee albumiversioita, kun räkäiset demobiisit ovat suorastaan levyn parasta antia (Ready to Fight, Nuke the Cross…) ja artefakteina vielä herkullisempia harvinaisuuksia kuulla.

Tietenkään Joel Grindin kykyä tehdä loistavaa rockmusiikkia ei voi kyseenalaistaa. From the Ashes of Nuclear Destruction on viihdyttävä levy. Sen ylijäämämateriaalista muistuttava luonne kuitenkin alleviivaa hänen rooliaan 2000-lukulaisen kierrättämisen infiltroimassa metallikentässä. Tämä on musiikkia niille nuorille tukkahonkkeleille, joita kiinnostavat enemmän skeittaaminen, pitsa, Kanyen uusi albumi, kaupungilla notkuminen ja lähimmän wi-fin etsiminen maanisen kitaratreenin sijaan. Moni heistä tuskin moista instrumenttia edes omistaa.

Tunnin kestossaan kokoelman lyhyet rykäykset käyvät lopulta hieman puuduttaviksi, eikä selkeää kuratointia tai punaista lankaa itsereferenssin takaa ole havaittavissa. Kymmenen vuotta kattavan levyn aikana valkenee, kuinka vähän yhtye on lopulta tuossa ajassa kehittynyt. Mutta kehitys ei liene Grindin lainametallissa itseisarvo. Mieleeni tulee, kuinka Simpsonien jaksossa Hello Fadder, Hello Gudder (S11E6) Homer myöhästyy töistä ja Mr. Burns komentaa hänet syömään tonneittain ydinjätettä. Etenkin loppua kohden From the Ashes of Nuclear Destruction jättää hieman saman maun suuhun.

71 Hipsterirässi on täällä eikä siltä pääse pakoon. Vanhan on se hyväksyttävä. Näitä tyyppejä näkee edessään Alepan kassalla ja niillä on tarpeeksi ikää ostaa olutta.

Video ei ole enää saatavilla

Bloc Party, hauskin party.

Mistä koostuu 2000-luvun tanssittavin indierock-pikamuhennos? Nykiviä riffejä, mekaanista basson ja diskorumpujen paahdetta, keskiössä palava Kele Okereke läkähtymässä vauhtikeittiön kiireisyyteen.

”Cause you know I’m on fire
Cause you know I’m on fire so stub me out”

Silent Alarm kuuluu niihin 2000-luvun ikonisiin albumeihin, joita ei pysty karsimaan cd-hyllystään siitä huolimatta, että kerran arvokas kokoelma musiikkia Ikean lastulevyjen sarkofagipuristuksessa näyttäytyy nykyään painavampia muuttolaatikoita merkkaavana ahdistuksen aiheena seinustalla. Oikeastaan Bloc Partyn debyytin tummia tunteita ja tummempia slipovereja henkivä tanssittava indierock tuntuu jääneen yhtä hyödyttömäksi kuin koko ajatus fyysisestä musiikkikokoelmasta. Silti jokin estää hylkäämästä muovinpalasta parempiin käsiin.

Banquet oli yksi kylmähkö mielenmaisemakuvaus muiden Silent Alarmin vastaavien joukossa. Eittämättä se oli myös niistä paras, sillä esitystavaltaan se samalla hohkasi pakomatkaa avonaisesta uunista. Se oli nykiviä riffejä ja uupumattomia basson ja rumpujen call and response -maratoneja, kaiken keskiössä Kele Okereken tunnistettavan hengästynyt vokalisointityyli, hukkuvan miehen paniikkilaulu. Ensimmäistä kertaa 2004 ilmestyneen kappaleen rakennusosasia varioitiin Silent Alarmin ja myöhempienkin bändin levyjen läpi. Banquetin vimma on yhä vaikea ylitettävä.

Musiikkityyliä halveeratkoon kuka dancepunkiksi, kuka diskorockiksi. Bändin ainoa tarkoitus taisi olla lopulta vain tanssittaa vakavamielteiseen menoon tottuneita uusmustahuulia hieman normaalia tiukemmalla äkseerauksella. Vaikka Bloc Party saattoikin toisinaan ruotia levyillään vaikkapa bensiinin hintoja, se keskittyi silti vähemmän kirjallisen kuvauksen luomiseen 2000-lukulaisesta vieraantuneistosta kuin esimerkiksi Interpol. Se ei sisällyttänyt äkkivääriä nokkeluuksia poljentoaan saattelemaan lähes yhtä energisen Franz Ferdinandin tavoin. Lähin vastine yhtyeelle oli enemmän valkoisten t-paitojen ja Fred Perryn suuntaan olleen Arctic Monkeysin kohkaaminen.

Aika on jo ajanut monien Bloc Partyn maneereiden ohitse, mutta digitaalinen kopio ei kulu: Banquet on tiivistyneisyydessään yhä korkean konsentraation piristysruiske. Heikosta vastaanotosta huolimatta tuo yhtyeen ykkösvahvuus kuuluu myös viimeisimmällä Four-albumilla. Välillä Okereke ryhmineen pystyy tarjoamaan täydellisen hektisyyden hetken.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bloc Partylta äänestettiin myös kappaleita Flux, Helicopter ja Two More Years.

En esiinny listassa, koska minulla on sekä pitkät että lyhyet hiukset.

Kaikki muusikot ovat pitkätukkia – väärä luulo! Kaljut miehet ovat aina olleet salaisia taustavaikuttajia rockin maailmassa päästen joskus itsekin kimaltamaan parrasvaloihin. Tarkkoja metodologisen instrumentalismin sovelluksia käyttäen Nuorgam listasi kaikkein kaljuimmat muusikot.

Kuulapäisiä muusikoita vertailtaessa on otettava huomioon hiuksettomuuden monet tyylivariaatiot ja syyt. Toiset ovat menettäneet tukkansa luonnollista tietä – heille suuri arvostus – toiset taas ovat ajelleet hiuksia oman käden oikeudella. Joillekin on jäänyt kiehkuraa ja koukeroa sivuille roikkumaan. Vaikka ihanteena oli Täydellinen Kaljuus, täytyi listaa koostaessa ottaa vapauksia.

Kaljuus on nimittäin enemmän kuin tukan määrä. Se on henkinen tila. Se saa artistin erottumaan joukosta, tekee hänestä persoonan. Rehellinen mies ei apulantaa päähänsä sirottele – hän on aidosti paljas. Kalju viestii, että päälaen alle mahtuu helvetisti järkeä. Kyllä, naiset pitävät mystisistä taiteilijaälyköistä, eivätkä voi vastustaa, kun rokkarin yössä hohkaava albedo heiluu Loosen tanssilattialla kohti kuin pelastava majakka.

Toisaalta kalju voi kertoa korkeista testosteronitasoista ja henkiä miehekkyyttä. Tämä on hyödyllistä, jos musiikkityylinä on alkuvoimainen rytmimusiikki, jota esitetään huhkien ja uhkuen. Esimerkiksi suomalaisen soulin parissa kalju on lähes vakio. Cortina Jetsissä kaljuja vilkkui lukuisia. Veeti and the Velvetsin jäsenistä ¾ on ollut jossain vaiheessa kokonaan tai lähes klaneja. Suurlähettiläistä kaljuja oli kuitenkin vain kaksi kahdeksasta. Valitettavasti tässä listassa keskitymme vain ulkomaiseen kaljuuteen.

Teksti Joni Klingin, kuvamanipulaatiot Aki Ala-Kokon.

#10 Phil Collins

Joidenkin mielestä Genesiksen levyjen taso parani sitä mukaa, kun Philin hiusraja pakeni. Tämä ei kuitenkaan ole loogista, koska nykyään jo lähes kokokaljun Philin tuotanto ei pärjää hänen 1980-luvun huippulevytyksilleen. Phil on varmasti musiikillinen nero, mutta ehkä muutamat haituvat hänen päässään blokkaavat yhä lähetyksen täydellisen välittymisen. Laskettakoon Phil toistaiseksi vain pseudokaljujen sarjaan.

Kaljuusprosentti: 39

Video ei ole enää saatavilla

#9 Michael Stipe

Michael Stipe edustaa listalla marginaalista indieosastoa. Hänet voidaankin laskea älykkökaljujen joukkoon, mutta sellaisenakin Stipen nahkeasta kuontalosta puuttuu riittävä veistoksellisuus ja dynaamisuus. Ihanteellisessa kaljussa on aggressiivista fallosmaisuutta, jota Michaelin munapäähän on hankala liittää.

Kaljuusprosentti: 45

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rob Halford

Judas Priestin Rob Halford ei aivan ole kotonaan tällä listalla, sillä etabloitumisensa aikaan hän ei vielä ollut kalju, vaan blondi kutripää. Lisäksi hevarina Halford käyttää genrekaljuun usein yhdistyvää muhkeaa partaa, joka pilaa hänen päänsä symmetrisyyden. Halfordin kuvan huolellisen tutkimisen jälkeen on kuitenkin tultava siihen lopputulokseen, että tänä päivänä mies on varsin kalju.

Kaljuusprosentti: 59

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moby

Ei pidä unohtaa, että kaljujen miesten viehätys selittyy myös sillä, että he näyttävät isoilta vauvoilta. Eniten isolta vauvalta näyttää Moby. Monet nuoret tytöt ovat varmasti ihastuneet Mobyn viattomaan, hajuttomaan ja mauttomaan olemukseen, koska se on heidän käsityksensä vauvoista. Olette väärässä! Nörttipoikia taas saattaa viehättää Mobyn hiusmallin assosioituminen teknokulttuurin viileään käytännöllisyyteen, johon on helppo yhdistää vaikka varvastossut ja hybridiriippuliidin.

Kaljuusprosentti: 66

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ed Kowalczyk

Kun kalju, Nicholas Cagen kasvoinen mies poimii akustisen kitaran käteen, istuutuu baarijakkaralle ja laulaa tunteistaan, saamme todisteen siitä, että hiukseton mies voi olla myös herkkä. Itse asiassa kalju on herkkyyden huipentuma, paljaaksi ajeltuna päälaesta tulee essentiaalinen tuntoelin, värisevä, kiiltokylkinen, kosketusta kaipaava. Ed Kowalczyk on valmis hautaamaan murheisen kaljunsa syliisi. Oli kyse myöhemmin soolona lauletuista balladeista, tai Live-yhtyeen pehmoalternativesta, hän tulkitsee niin kovalla tunteella, että kalju hikeentyy.

Kaljuusprosentti: 78

Video ei ole enää saatavilla

#5 Joe Satriani

Kitaristi Joe Satrianilla on maksimalistin sormet ja minimalistin hiustyyli. Näin kitaranörttien superjumala erottuu mainiosti alalla, jolla letin kuuluisi yleensä ulottua perseeseen. Vertailua Rodoksen kolossiin ei voi välttää, kun Satriani vinguttaa kitaraansa haara-asennossa. Hänen kaljunsa ympärille ilmestyy loistava sädekehä. (Huom. Vain ne joilla on Lahja näkevät sen.)

Kaljuusprosentti: 89

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sinead O’Connor

Mitä nainen tekee tällä miehisellä listalla? No, on kalju! Myönnettäköön, että Sineadin kalju on aivan feikki, mutta hänet nyt vain oli pakko saada listalle. Onhan hän henkisesti todella kalju. Paavirepäisyineen kaikkineen Sinead on joukosta erottuja, rockmaailman eksentrikko, röyhkeilijä! Kaikki propsit Sineadin päheälle naiskaljulle!

Kaljuusprosentti: 97

Video ei ole enää saatavilla

#3 Right Said Fred

Armeijassa nuoret miehet ajetaan kaljuiksi, jotta heidät olisi vaikeampaa tunnistaa keskenään heidän ampuessaan toisiaan metsässä. Myöskään Right Said Fredin machokaljuista on hankala sanoa, kumpi kuuluu kummalle veljeksistä. Onko sillä edes väliä? Eikö tämä ole jo muutenkin tarpeeksi homoa? Ei ole. Kaikkialle ulottuvaa kaljuutta Right Said Fredin herroissa alleviivaa myös heidän vaatevalikoimansa. Katsokaa näitä hiuksettomia paahtopaisteja ja koittakaa sitten väittää, ettei heissä olisi muuta vahattua kuin pelkkä yläpää.

Kaljuusprosentti: 2 x 100 = 200

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pitbull

Räpissä ruumiinkarvat ovat vain tiellä. Ja Pitbull on räppiyden ruumiillistuma. Pieni mies Miamista on kuin etanolilla (Voli-vodka) sivelty ja liekehtimään sytytetty keilapallo, joka pyyhkii parkettia äänennopeudella ja cinemaattisen räjähdyksen saattelemana rysäyttää kymmenen mallitytön täyskaadon. Seuraavaksi Pitbull jo hyppääkin pommina uima-altaaseen. Ihan hiton kaljua menoa!

Kaljuusprosentti: 1 000

Video ei ole enää saatavilla

#1 Billy

Billy on kaljuuden ytimessä. Kun tukkaa on tarpeeksi vähän, muuttuu musiikki toissijaiseksi. Yhtä hyvin rokkari voi kaljuina päivinään keskittyä rauhassa vapaapainiin, teehuoneen pitoon ja salaliittoteorioihin. Kaljuilemiseen. Billyn kupolin sisällä on toinen maailma, josta me kuolevaiset emme koskaan pääse osaksi. Julistettakoon Billy siis kaljuuden universuminmestariksi. Shine on, Billy, me rakastamme sinua!

Kaljuusprosentti: lähes ääretön

Video ei ole enää saatavilla

Jäikö suosikkikaljusi pois listalta? Kerro meille kommenteissa!

Justice: Xavier de Rosnay ja Gaspard Augé.

Huoliteltu mannermainen konemusiikki hallitsi 2000-luvun diskojen henkisiä värivalolattioita – Justice tuli ja räjäytti ne punk-asenteella sirpaleiksi.

”††††††††
††††††††
††††††††
††††††††”

Legenda kertoo, että 1960-luvulla Jimmy Hendricks -niminen luolamies keksi laittaa kitaraansa säröefektin. Seuraavat dinosaurusten vuosikymmenet kuultiinkin sitten läkähtymiseen asti tympeää murinarockia.

Gaspardilla ja Xavierilla oli nahkatakit – he olivat siis jonkin sortin kapinallisia. He keksivät laittaa syntikoihinsa säröefektin. Eivät ehkä ensimmäisinä, mutta millä groovilla he sen tekivätkään. Vähintään he keksivät sen, mitä lukuisat industrialbändit eivät koskaan olleet äkänneet: peltitynnyriä voi käyttää kuin lehmänkelloa diskobiisissä.

Periaatteessa nämä nuoret ranskalaiset treidasivat samaa tanssimusiikkivaluuttaa kuin daftpunkit ja alanbraxet, levylaareissa he olivat trendikkäiden Kitsune Maison -ranskiskokoelmien ja Ed Bangerin rinnalla, mutta heidän äänensä oli rajumpi, räjähtävämpi, säröisempi.

Debyyttisingle Waters of Nazarethin merkittävyyden ymmärtää, kun muistaa että sen ensipainos ilmestyi jo 2005. Crystal Castlesin circuit bending -soundi oli vasta tulossa ja meillä kotimaassa Justice taatusti tasoitti lattiaa Huoratron-keikkojen maaniselle tamppaukselle. Amerikkalaisesta brostepistä ei ollut tietoakaan. Ja mitä tanssimusiikin raskauteen tulee, tuohon aikaan harva vielä puhui mistään jojobassosta tai eurocrunkista.

Tai nu-ravesta. NME:n fabrikoimaa termiä on debunkattu tuon tuostakin, mutta kyseessä oli todellinen ilmiö, joka keinotekoisuudesta huolimatta osui sattumalta yksiin hardcore- ja ysäriteknon indieiltamiin soluttautumisen, ja toisaalta Crookersin ja Cajuanin kaltaisten artistien ilmaantumisen kanssa. Mitään Klaxonsia en muista oikeasti ajan diskoissa soitetun kuin remikseinä. ”Rave” ei tuolloin tuntunut musiikkiin viittaavalta termiltä, vaan siltä elukkameiningiltä, johon ihmiset lattioilla uskalsivat sofistihousen lihavien vuosien jälkeen taas antautua. Justicen nahkatakkielektro sopi kuvaan kuin pitissä silmään osuva kyynärpää.

Kuulin Waters of Nazarethin ensimmäistä kertaa Tavastialla, luultavasti Kuningasklubilla, vuoden 2006 tienoilla. Biisi tuntui soivan lujempaa kuin mikään muu sinä iltana. Kanttiaallot kulkivat kehon läpi ja ruukku läikkyi. Jonkin väärinkäsityksen seurauksena käsitin että kyseessä oli brooklyniläisduo Ratatatin kappale, joten päädyin ostamaan bändin Classics-albumin. Nimestään huolimatta levy ei – kohteliaasti ilmaisten – ollut ihan klassikkomatskua.

Waters of Nazareth sen sijaan on sitä itseään. Mikään listasijoitus ei tunnu sille liian korkealta. Siksi huomaankin jälleen näiden vuosien jälkeen hyräileväni mielessäni: ”Durrr-durrr-durrr…DERP!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Justicelta äänestettiin myös kappaleita Civilization, D.A.N.C.E. ja Let There Be Light, joiden lisäksi noteerattiin myös Justice vs. Simian -nimellä julkaistu We Are Your Friends.

Taidelukiolainen ”työssään”

Kesä koitti ja koulut päättyivät. Järkevimmät junior high jocksit ovat jo varmistaneet paikkansa ammattioppilaitoksessa, toiset ovat matkalla tuhlaamaan elämästään kolme vuotta lukio-opintoihin. Tarkemmin sanoen he suuntaavat oppilaitokseen, jossa kenenkään ei tarvitse panostaa mihinkään, opettajat ovat Simple English Wikipedian henkilöitymiä, ja ainoat hyödylliset taidot, jotka kolmen vuoden aikana opit, ovat kännien vetäminen oksentamatta sekä kortsun ja jointin rullaaminen.

Erityisen epäonnekas olet, jos aloitat syksyllä taidepainotteisessa lukiossa: joudut mitä todennäköisimmin kuuntelemaan kalliit nuoruutesi vuodet tämän soittolistan tyylistä mömmöä.

Mutta mikäs siinä, kunhan muistat että lukiossa ei opi mitään. Säästä korviasi horinalta ja kuuntele Ultra Brata.

1. Liekki – Pienokainen
2. Ultra Bra – Tyttöjen välisestä ystävyydestä
3. Absoluuttinen nollapiste – Rarmos ybrehtar
4. Kuolleet Intiaanit – Kuka puhui suullani
5. YUP – Lihavia luurankoja
6. Cmx – Ruoste
7. The Mars Volta – Inertiatic Esp
8. System Of A Down – Cigaro – Explicit Album Version
9. Mr. Bungle – The Girls Of Porn
10. Rage Against The Machine – Guerilla Radio
11. Yes – Roundabout
12. Ultra Bra – Jäätelöauto
13. Agit-Prop – Oppimisen ylistys
14. M.A. Numminen – Saarijärven Paavo
15. Balkan Beat Box – Bulgarian Chicks
16. Matisyahu – Sunshine
17. Maria Gasolina – Nykyaika
18. Bob Marley & The Wailers – Jammin’
19. Kaisa Korhonen – Kenen joukoissa seisot
20. Ultra Bra – Vesireittejä

Kuuntele tästä. 

Daft Punk – kypärä kiiltää, kello näkyy.

Muhiiko sinulla hallussasi vanha arvobrändi joka kaipaa uutta näkyvyyttä? Kymmenen kohdan ohjelmalla kiillotat kypäräsi uuteen loistoon…

#1 Tuotekantavisio kuntoon

Haluatko tehdä voittoja levyillä vai t-paidoilla? Jos jälkimmäinen on kunnossa, voidaan faneille valmistaa myös kalliita premiumkylkiäisiä, toisin sanoen pieteetillä tehtyjä albumeja pitkällä viiveellä. Albumiformaatti on kuollut – ajattele siis levyäsi eräänlaisena coffee table book -tuotteena. Hyvin prässättyä ja näyttäväkantista vinyyliä kelpaa esitellä appiukolle, itse luotat latauslipukkeen hävikittömiin tiedostoihin. Laadukas tuotelinjasto on investointi, joka kannattaa, jos laadunvalvonta pelaa ja ostaja voi luottaa tuotteeseen. Liian äkkijyrkät muutokset karkottavat vakiintuneen asiakassegmentin. Human After All oli merkki harkitsemattomasta tuotekehittelystä. Kun Kiss riisui maskinsa, kaikki huomasivat, että he olivatkin rumia vanhoja miehiä. Kypärä pysyy päässä.

#2 Virtauskokemus

Virtaus esiintyy silloin, kun toimitaan suorituskykyjen äärirajoilla. Virtaus on huippuelämys. Huippuelämyksellisyyden tavoitteleminen ohjaa tekijätiimin jatkuvasti ylittämään itseään. Tiimi muovaa omaa luomisprosessiaan virtauksen mukaan. Elämänlaatu ja luovuus riippuvat virtauksen kokemisesta. Luovat ihmiset työskentelevät siksi, että se on tuottaa heissä virtausta, eivät ulkoisten palkkioiden ohjaamina. On aivan sama paljonko Random Access Memories myy. Tärkeintä on, että virta on kytkettynä päälle. Käännä sisäistä katkaisijaasi. Profit!

#3 Osaamisyhteisöt: liity kollektiiviin

Oletko valmis harkitsemaan yritysmuodot uusiksi? Perusta kollektiivi. Se on järkevin positio luovalle toimijalle. Kollektiivin voi perustaa kuka tahansa ja se on käsitteenä niin epämääräinen, että toisin kuin bändiin, siihen voidaan periaatteessa integroida kuka tahansa. Vaikkapa jokainen ranskalainen hougeartisti, tyttöystävä ja roudari, jonka kanssa olet tekemisissä. Et joudu allekirjoittamaan mitään, ellei kollektiivi julkaise manifestia. Kollektiivin etuna onkin, että lopuksi voit sanoutua siitä irti alleviivataksesi oman tuotteesi erityislaatuisuutta.

#4 Lokaatio, lokaatio, lokaatio

Muista, että kollektiivistasi on markkinoilla vain vähän hyötyä, ellei se ole ”Berlin-based”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että edes joku jäsenistä viettää aikaansa Berliinissä vähintään yhden viikonlopun vuodessa. Ranskalaisen kollektiivin sallitaan kuitenkin käyttää myös Pariisia hubinaan. Näin pidetään henkilöstösuhteita yllä ja päästään minglaamaan kiinnostavien liikekumppaneiden kanssa. Ranskalainen rakastaa aina toista ranskalaista. Itse asiassa ranskalaiset ovat niin veljellinen kansa, etteivät heidän osaamisyhteisönsä edes ole osaamisyhteisöjä. Ne ovat perheyhteisöjä. Kuvittele organisaatiorakenteesi yhdeksi suureksi mehiläispesäksi. Sitten vain ristipölyttämään tietokäytäntöjä!

#5 Verkostoituneen asiantuntijuuden ulkoistaminen

Elektronisen musiikin kentällä kohdattavista haasteista merkittävin on perinteisten osaamisyhteisöjen katoaminen. Transaktiivisen muistin hyödyntäminen bändisoitossa oli ehkä kova juttu 1960-luvulla, mutta nyt sisältöseppä istuu innovaatioineen yksin makuuhuonestudiossa. Tässä kohtaa osaava artisti alkaa hyödyntää nykyteknologiaa: Internetti mahdollistaa sisällöntuottamisen suuntaamisen edelleen. Blogissa julkaistu hougeraita poikii edittejä. Innovatiivinen tietoyhteisö = yhteisöllinen tiedonluominen = profit!

#6 Selvitetään tarpeet hankintamenettelyjen kehittämiselle

Parhaimmillaan joustavien digitaalisten työkalujen käyttö tarjoaa erityistä tukea trialogisille tietokäytännöille. Mutta miksi maksaa sellaisesta mikä ei ole rikki? Yhtyeesi tietohallinnon intressi ei lopulta ole ostaa bändin jäsenille kalliita leluja, vaan varmistaa keskeisien liiketoimintaprosessien toiminta kustannustehokkaasti. Kun uusin nykyteknologia yhdistetään vanhaan, annetaan coolsteri vaikutelma ja tarjotaan sopivasti Vichyn Ranskasta muistuttava nostalginen tunne. Siispä: kaiva esiin se natseja mielistelleen ukkisi retrosyna, vaikka siinä olisikin ihan pierusoundit ja pelkkiä marssikomppeja esiasetuksina.

#7 Ryhmäkoheesio uutta luovien sisältökäytäntöjen mahdollistajana

Omia sisältökäytäntöjä kehitetään ottamalla inputtia eri toimialojen edustajilta. Toisin sanoen: ota levyllesi jokainen väsynyt starba, joka joskus on ollut jotain. Väsyneet starbat ovat sitä edullisempia, mitä useamman otat, koska ne liikkuvat laumoissa ja tekevät mitä vain, koska luulevat saavansa vielä viimeisen kerran. Lopuksi soita vielä Giorgiolle. Giorgio istuu nahkasohvallaan ja on kiireinen olemaan Awesome. Se vastaa Mobira Citymaniin ja sanoo voivansa tulla puhumaan itsestään levyllesi. Myöhemmin bileissä rantahuvilallaan Giorgio kertoo mallitytöille seuraavansa paljon nuorisomusiikkia – teki juuri yhteistyötä Duran Punkin kanssa.

#8 Luova varainhankinta

T-paitasi myyvät jo hyvin, mutta tarvitaan jotain muutakin. Aivan kuten jokainen kansainvälinen muotilehti tarvitsee bändejä, joista on olemassa valmis kansio sitä yhtä pakollista musiikkiartikkelia varten, sillä kukaan alalla ei tunnetusti oikeasti seuraa musiikkia. Oman portfoliosi voit tehdä vaikka jääkaappimagneeteista: toimittaja voi näin järjestellä ne aina uusiksi seuraavaa juttua varten eikä soittele enää sinulle turhaan. Sinä puolestasi soitat Yves Saint Laurentille ja ehdotat yhteistyötä, sillä kypärä käy yksiin vaateen kuin vaatteen kanssa. Profit.

#9 Löydä synergiaa muista luovan alan toimijoista

Ei kaipaa selittelyjä. Löydä synergiaa muista luovan alan toimijoista. Löydä sitä! Ala löytämään jo!!!

#10 Treeni & ravinto

Potikan vääntäminen käy työstä! Punttaa käsipainoilla ja syö Carrefourin nuudeleita. Konseptualisoi koko tuleva levysi valtavan valmisnuudelikupin muotoon. Repäise irti foliokansi, lämppää mikrossa, nosta visiiriä ja imaise vetelä herkku.

72 Vaikea sanoa onko mestariduon ydinosaamisalue liukunut mahlantuottamisesta äärimmäisen möhöcoren puolelle. Daft Punk Enterprisen Random Access Memories on joka tapauksessa loistavasti toteutettu levy, joka nyt vain sattuu kuulostamaan isyyslomalta ja konsulttihouselta.

Video ei ole enää saatavilla

Onpa ihanan monotonista, Ladytron tuumaa.

Viileät syntetisaattoritaustat, etääntyneen apaattinen laulusuoritus ja lakkaamatta toisteltu otsikko, joka muodostaa koko kappaleesta oman hypnoottisen kertosäkeensä. Siinä ainekset tähän aamuöisyyttä ja tyhjiä terminaalirakennuksia henkivään melankoliseen pophelmeen. Ladytronin muusikot taitavat popklassikoidensa haikeudella täyteen lataamisen hittipotentiaalia unohtamatta.

Roxy Musicin yhtä lailla yksinäisyyttä huokuneen kappaleen mukaan nimetty nelikko edusti uutta englantilaista elektropoppia, jossa oli kuultavissa niin new waven kuin uusromantikkojen ja goottipopinkin kaikuja. Kun monet kollegoista asettuivat punkahtavamman electroclash-nimikkeen alle, oli Ladytron kuitenkin lopulta hyvin konventionaalinen yhtye. Playgirl olisi lopulta voinut soida radiossa jo 1980-luvulla Depeche Moden ja Siouxsie & the Bansheesin välissä.

Tämä konventionaalisuus, joka näkyi niin yhtyeen musiikin suoraviivaisessa viileydessä, kuin pateettisen sävyttömässä pukeutumisessakin, teki Ladytronista lopulta aikalaisiaan huomattavasti tylsemmän, mutta myös kestävämmän yhtyeen. Kymmenen vuotta ja viisi levyä myöhemmin hyvin vähän on muuttunut bändin mustanpuhuvassa maailmassa, johon omaa tavaramerkkiään itsevarmasti kantava nelikko kuitenkin on pystynyt jatkuvasti esittelemään tasokkaita sävellyksiä.

Sellainen oli myös Playgirl. Monotoninen, mielikuvituksetonkin elegia kuvastonaan 2000-luvun alun oppikirjakliseitä vieraantumisesta: löytyy rikkinäistä maksupuhelinta, viivakoodia ja tilinumeroa. Mutta nämä leppymättömät kutsuhuudot huomisen juhlia hamuavalle Playgirlille eivät ole kuin koristeluja välittömästi tarttuvalle melodialle ja kappaleen äänimaailman luomalle ilmapiirille, joka antaa vaikutelman päättymättömästä surullisesta matkasta ja tämän kehämäisen teknologiaballadin loputtomista tulevista kierroksista levylautasella.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream: perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja ynnä muuta sellaista. Innes (vas.), Mani, Gillespie ja Duffy.

1980-luvulla Glasgowssa vaikuttaneista popyhtyeistä Primal Screamin tekee poikkeukselliseksi kestävyys. Kun monet kollegoista lähtivät lopulta oikeisiin töihin tai jäivät ikuisesti pienten piirien ja painosten kulttisuosikeiksi, onnistui Primal Scream kohoamaan yllättäen siihen statukseen, jota rocktähteydeksikin voidaan nimittää.

Kestävyys ei assosioidu ainoastaan bändin varioimien kaavojen ajattomuuteen, vaan myös elämäntapaan. Teoriassa remuavien skottien pitäisi olla hengenheimolaisensa Jesus & Mary Chainin tapaan niin räjähdysaltis kombo, että katastrofin olisi olettanut tapahtuneen jo aikapäiviä sitten. Sekoilu, aggressio ja itsetuho kuitenkin ovat tämän bändin kohdalla kanavoituneet ääneksi, kovaksi sellaiseksi. John Lennonin huutoterapeuttina tunnetun Arthur Janovin kehittämän ”hoitomuodon” mukaan nimeäminen on ollut yhtyeelle oikea ratkaisu.

Yli kolmenkymmenen vuoden urallaan nämä letkeät moukat ovat julkaisseet kymmenen levyllistä musiikkia, joka lähes poikkeuksetta on ollut korkeatasoista popin oppikirjain järjestelyä uuteen uskoon. Perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja, autotallimaista suoraviivaisuutta, listoja kainostelematonta lantionheilutusta. Tätä on Primal Scream.

Voittavat huudot

Screamadelica (1991)

Onko Screamadelica Primal Screamin paras julkaisu? Kannessa nimittäin lukee ainoastaan Primal Scream siinä, missä pitäisi olla myös Andrew Weatherallin nimi. Ellei sitten yhteistyöprojektia voisi pitää jopa jälkimmäisen soololevynä ja rockbändiä vain housetuottajan tanssittamina tonokkeina. Dj-nero Weatherall uudisti yhtyeen soundin popin historian radikaaleimpiin lukeutuvalla kasvojenkohotuksella ja mahdollisti kaupallisen potentiaalin löytymisen, mutta Screamadelican omaperäisyydessä on silti paljon myyttiä. Levyn isoin hittikappale oli lopulta se raidoista tavanomaisin: perusturvallinen kantrirock Movin’ on Up. Slip Inside This House on sekin cover 13th Floor Elevatorsin valmiiksi maagisesta Easter Everywhere -avausbiisistä, joka ei edes kaipaisi trippaavia konetaustoja päälleliimattuina. Jopa keskeinen Loaded on uudelleenlämmittely parin vuoden takaisesta kappaleesta yhtyeen nimikkolevyltä. Lisäksi Wild Angels -leffasta poimittu sample oli jo ollut lähes identtisessä käytössä Psychic TV:n Jack the Tab -levyllä 1988. Screamadelica ansaitsee ikonisen asemansa, mutta raja yhtyeen oman soundin ja Weatherallin luoman, paksuna vellovan ysäritripin välillä tuntuu häilyvältä ja epätasaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Vanishing Point (1997)

Richard C. Sarafianin vuoden 1971 muskeliautoleffaan kuvitteelliseksi soundtrackiksi tehty Vanishing Point asemoi yhtyeen jälleen uusien työkalujen ääreen. Nyt äänimaailma on 1990-luvulla perin muodikkaaseen tapaan haettu niin 70-luvun roskaelokuvista kuin 1960-luvun cooleista trillereistä näitä modernisoiden. Juuri elokuvamusiikki on oikea assosiaatio kuvailtaessa Vanishing Pointin vaivattomasti eteenpäin soljuvaa saumatonta kokonaisteosta. Hassua kyllä, alkuperäisen Vanishing Pointin pääosassa oli vauhtihirmu, Primal Screamin levy taas etenee kuin Laudanumilla lantrattu notkea valveuni. Jopa bändille ominaiset action rock -vedot tuntuvat soitetun jonkin tahmean substanssin läpi, välillä kuullaan dub-vaikutteita. Vanishing Point on yhtyeen sulavalinjaisin ja pehmein albumi, jonka retrosävyt eivät ole jääneet vaille pientä ajan hampaan tekemää vahinkoa. Kuuntelukokemuksena se kuitenkin on yhä verraton levy istua alusta loppuun ilman tarvetta skipata seuraavaan räjähtävään huippukohtaan. Primal Screamin valtava adrenaliinimäärä on tällä harkitulla albumilla kaikkein tasaisimmin liuokseen jakautuneena.

Video ei ole enää saatavilla

Evil Heat (2002)

XTRMNTR:n jälkeen synteettisen rockin ykkösnimien olisi voinut luulla jämähtäneen omaan sulkeutuneeseen korkeateknologiatrippiinsä, mutta tilalle tulikin vanhahtavampi äänivalikoima. Analogisena elektrolevynä Evil Heat seuraili aikansa rujoja indietrendejä, vaikka ei enää varsinaisessa etulinjassa. Enemmän kyse on katseesta taaksepäin, eräänlaisesta Vanishing Pointin syövättävillä väreillä maalatusta, hyperaktiivisemmasta jatko-osasta. Sähköisesti säksättävä Deep Hit of Morning Sun avaa levyn pahaenteisen maanisella psykedelialla jatkuakseen Miss Luciferin definitiiviseen elektrorockiin: campimpi, vähemmän tosikkonaamainen versio XTRMNTR:n soundista. Autobahn 66 on kuusi minuuttia kraut-unessa vellomista, jota seuraa neljän vanhakantaisen rymistelykappaleen suora: Detroit, Rise, Lord Is My Shotgun ja City ovat aggressiivisempia ja orgaanisempia kuin mikään bändin aiempien levyjen materiaalista. Sitten kuulijan eteen tuodaan järjetön, lähes alkuperäisen peittoava narkodiskoversio Nancyn ja Leen Some Velvet Morningista, jonka Gillespie duetoi Kate Mossin kanssa. En tiedä missä aineissa moinen idea on syntynyt, mutta jos tämä ei ole yhtyeen uran huippuhetki, niin mikä sitten? (Vastaus: ks. kohdasta XTRMNTR). Tätä popkulttuuritrippiä huomaa jäävänsä pohtimaan vielä levyn hiipuessa A Scanner Darklyn ja Space Bluesin ultraviolettivaloisassa tähtisumussa hämyilyyn.

http://vimeo.com/2493255

Minkä parhaiten taitaa – Basic Rollin’

Sonic Flower Groove (1987)

Myöhemmän tuotannon varjoon jäänyt debyyttialbumi nauttii nykyään pienoista kulttisuosiota. Mayo Thompsonin tuottama ja perustajajäsen Jim Beattien ainoaksi Primal Scream -levyllä esiintymiseksi jäänyt tyyliharjoitelma esittelee leimallisesta rocksoundista hätkähdyttävästi poikkeavan yhtyeen. Vastaavaa nynnyilyn määrää ei sittemmin ole kuultu yhdelläkään bändin levyllä. Albumi helisee kepeän, byrdsiläisen kitarapopin paisley-kuvioissa vaikutteilleen uskollisesti, jopa kokonaisia melodiakulkuja lintulaisilta suoraan lainaten. Sonic Flower Groove ei kaipaa selittelyjä. Se on taattua patenttitweetä nahkahousuissa soitettuna. Tämä autotallien lehtolapsi on hyvä omistaa, jos kaipaa vaihtelua yhtyeen muutoin niin armottomaan soitantoon.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream (1989)

Kakkosalbumi nimettiin eponyymisti kuin kyseessä olisi vasta ensijulkaisu: Gillespie ja kumppanit koittivat rebootata bändikonseptinsa Sonic Flower Grooven pehmoilusta tiukempaan soittoon. Yhtyeen luultavasti vähimmälle huomiolle jäänyt ja samalla omituisin levy on oleellinen dokumentti Primal Screamin oman äänen muodostumisesta, vaikka sen rockvetoja onkin yleisesti pidetty yskähtelevinä ja luonnosmaisina. Ote uuden soundin käsittelyyn on haparoiva ja epätietoinen, mutta siinä osa sen kiinnostavuudesta. Kun suunta on ilmeisen hukassa, näkyy se merkillisinä tyylikokokeiluina: You’re Just Dead Skin to Me kuulostaa aivan aikansa Nick Cave & The Bad Seedsiltä, Kill the King on kuin etiäinen myöhemmistä psykedeliahäröilyistä. Ivy Ivy Ivy, She Power ja Gimme Teenage Head sen sijaan soivat vasemmankäden garagerokkina, joissa on oma hölmö viehätyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

Give Out But Don’t Give Up (1994)

Toistuva trendi Primal Screamin albumeilla on luovien irtiottojen ja niitä seuraavien, perusasioihin palaavien sinikauluslevyjen jatkuva vuorottelu. Give Out But Don’t Give Upissa on vahva jätkämentaliteetin todistelemisen maku Screamadelican haahuilun jälkeen. Kuvioon on heitetty Etelävaltio-groove, muovifunk, George Clintonin vierailu ja kantriballadi kantriballadin perään. Jälki on rutinoitunutta ja ajoittain jopa raivostuttavan geneeristä lätkintää (Funky Jam kalpenee erään suomalaisyhtyeen läpimurtohitille missä tahansa tilanteessa, pakko myöntää) mutta ajoittain levy esittää myös kiitettävää perusaineksien hallintaa. Avainkappale Rocks vaikkapa: se on toki miljoonas koskaan tehty Rolling Stones -pastissi, mutta sellaisena se kaikkein täydellisin inkarnaatio, lähes esikuviensa kanssa kilpaileva kasinoboogie, jossa kaikki palat loksahtavat paikoilleen kuin nopat, jotka vieräyttävät ässäparin… vai miten nämä jutut nyt vanhan liiton rockjargonissa ilmaistaankaan.

Video ei ole enää saatavilla

XTRMNTR (2000)

Vuosituhannenvaihteessa päihdekierre katkesi, mutta samalla yhtyeen trendiseurailu muuttui kovin orjalliseksi. XTRMNTR:n tekee uuvuttavaksi yritys sisällyttää jokainen aikansa muodikas kikka mukaan bändin uran muutenkin raskaimmalle ja tuotannollisesti täyteen ahdetuimmalle melulevylle, jossa Primal Screamin oma ääni häipyy täysin särövallien taakse. Pahaenteinen urkuriffi ja funkkaava rytmi ovat vielä avausraidalla Kill All Hippies signatuurimaisen tunnistettavia ja frigidin miksauksen tyylikkäästi tukemia, mutta teräksisen pintakiillon takaa ei löydy edes kunnollista kertosäettä. Jos tämä olisikin vain johdattelua, mutta sen sijaan kyseessä on koko levyä määrittävä teemallinen lähtökohta ja liian monet raidat jäävät vain viileäksi jammailuksi. Insect Royalty, If They Move Em -kappaleen remake ja paperilla varmasti täydelliseltä vaikuttanut Swastika Eyesin Chemical Brothers -featti ovat juuri tällaisia turhakkeita. Levyn kammottavin pohjanoteeraus on kuitenkin Gillespien räppi Pills-kappaleessa. En tiedä, onko viimeisen, f-sanoin ryyditetyn säkeistön tarkoitus satirisoida sitä tosiasiaa, että hiphop-lyriikan ”runous” osoittautuu usein vain tyhjiksi homonyymeiksi ja kiroilun säestämiksi puoliriimeiksi, mutta mikä tahansa Bobbyn agenda onkin, tämä esitys herättää myötähäpeää. XTRMNTR saattaa vaikuttaa vaarallisen tyylikkäältä risteilyohjukselta, mutta teräsvaipan alla on trotyyliä vain nimeksi. Levyn pelastaa sentään bändin uran komein lataus Accelerator.

Video ei ole enää saatavilla

Beautiful Future (2008)

Vuosimallin 2008 Primal Scream velloi siinä epäkiitollisessa tilanteessa, jossa se oli antanut eväät yhden indiesukupolven varttumiselle ja joutui nyt joko kilpailemaan tätä vastaan tai vetäytymään eläkeläismusiikin turvasatamaan. Beautiful Future antaa vaikutelman siitä, että hipat ovat jo ohi, mutta fiilistä on yhä yritettävä nostattaa vaikka viinakaapin pohjista ja pihatrampoliinista energiaa hakien. Se kuulostaa amalgaamipuristeelta vähän jokaisesta 00-luvun puolivälin tanssittavasta kitarabändistä, joka saapuu pari vuotta liian myöhään ja on häkellyttävän kännissä. Lopulta Primal Screamin oma soundi ja diskoindie yhdistyvät yllättävän viihdyttäväksi paketiksi. Pulp olisi voinut kyhätä jotain tällaista viimeisillä voimillaan pari vuotta We Love Lifen jälkeen?

Video ei ole enää saatavilla

Jos on aivan paikko

Riot City Blues (2006)

Riot City Blues on Primal Screamin sympaattisin levy, ellei lasketa Sonic Flower Grooven laskelmoitua lempeyttä. Toisin sanoen kyseessä on levy, josta haluaisi pitää yli kaiken, mutta liian laiska laulunkirjoitus ei anna tarpeeksi aihetta. Kuvio on tuttu: pitkän tauon jälkeen kerran niin häijyllä asenteella varustettu ryhmä tekee paluun repeat-moodiin siirtyneenä. Suicide Sally & Johnny Guitar, Little Death ja We’re Gonna Boogie – jo kappaleiden nimet lupaavat veteraanimaneereilla soitettua keinutuoliboogieta, jossa kuuluu vahva juurimusiikin perinteiden tuntemus ja vuosien osaaminen & jaadijaa… Puuttuu vain, että levystä olisi tehty jonkinlainen ”Primal Scream Unplugged” -kiekko. Sen sijaan tuottaja Martin Glover vastaa siitä että albumi on alusta loppuun vetelähköä jyystöä. Country Girl ja pari muuta raitaa koukkuineen todistavat ryhmän kyvystä piirtää moderneja cowboykarikatyyrejä itsestään, mutta kyse on vanhan kaavan varioinnista ja kaiken yllä mataa epäinnostuneisuuden typerryttävä sumu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Dixie-Narco ep (1992)

Aiemmin kuultua materiaalia, mutta myös Screamadelican julkaisematta jääneen nimikkokappaleen sisältävä levy ei mainittua raitaa lukuun ottamatta tuo paljoakaan uutta fanin kokoelmaan. Nyttemmin biisit löytyvät sisällytettyinä myös Screamadelican 20-vuotispainokselta. Lähinnä Dixie-Narco edustaa tasapainottelua bändin tanssimusiikkivaiheen jämäpalojen ja edessä olevan juurien etsinnän välillä. Beach Boys -cover Carry Me Home soi komeasti.

Video ei ole enää saatavilla

Tekikö tämä lahtelainen huumoriyhtye kaikkien aikojen uskottavimman kotimaisen punklevyn?

Kun neandertaalienergian ykkösnimi Räjäyttäjät päättää valita coveroitavaksi Sleepy Sleepersin kappaleen Anarkiaa Karjalassa (1977), jokin kertoo minulle, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. Tämä ei ole sievistelyä. Tässä on täystuhon meininki.

Suomipunkin viimeisimmästä aallosta on muutamassa vuodessa kasvanut kulttuuripiirien hyväksymää musiikkia. Muutos on ymmärrettävissä. Yli 30 vuotta vanha ilmiö on salonkikelpoistunut ja karistanut pelottavan maineensa kansakunnan turvarockiksi muotoutuen. Seiskaseiskan monet klassikkokappaleet kuulostavat tänä päivänä sen verran vaarattomilta, ettei anarkia ole ensimmäisenä mieleen tuleva sana. Entisistä häiriköistä on tullut Suomirockin virstanpylväitä, sen kaanonin varrelle nostettuja kulutusmaitotölkkejä.

Sleepy Sleepersiä rakastaakseen sen sijaan täytyy edelleen olla pesunkestävä idiootti. Vanhan liiton miehet nousevat takajaloilleen nimen kuullessaan: eiväthän nämä edes olleet mitään oikeita punkkareita! Lahtelainen, taideteollisesta ponnistanut rasvatukkabändi, joka lauloi mopoista ja Kekkosesta. Eihän Sleepersiä kukaan täysjärkinen kuuntele. Yhtyeen tunnetuin fani oli Pekka Siitoin, joka Sliippareiden täysin älyvapaata menoa nähtyään oli vakuuttunut kyseessä olevan jonkinlainen uusnatsibändi.

Joo, huonoimmillaan Sleepy Sleepers on järjettömän huono. Parhaimmillaan se on paras. Jälkimmäistä briljanssia edustaa Takaisin Karjalaan -albumi vuodelta 1977. Väitän että se on edelleen Suomen historian paras punk-lp, sillä se on juuri sitä itseään. Se on nihilismin manifesti, ehtaa sataprosenttista vittuilua ilman sanomaa. Musiikillisesti se on kuin Hurriganes PCP-päissään tai Moskovaa kohti syöksyvä Pershing II -ohjus.

Video ei ole enää saatavilla

Hykerryttävintä Sleepersin kolmannessa levyssä on se, että ensimmäisten viiden minuutin aikana levyllä ei tapahdu mitään sellaista musiikillisesti koherenttia toimintaa, josta kuulija voisi vetää järkeviä olettamuksia. Jos albumia soittaisi suomea taitamattomalle, sen voisi uskotella olevan varhainen Faust-äänite tämän kuunnellessa rynnäkkökiväärin papatusta, huutamista, rautalankakitaroita ja ääniefektejä.

Sen jälkeen räjähtää: Anarkiaa Karjalassa. Armoton Sex Pistols -irvailu, joka peittoaa energiassa esikuvansa. IC:llä Karjalaan jatkaa samaa teemaa maalaten apokalyptisen maiseman menetystä maasta. Käy yhä epäselvemmäksi, onko tarkoituksena nostaa keskisormea YYA-Suomelle vai Karjalaa haikailevalle kansallismielisyydelle, mutta luultavasti distaalit sojottavat turvallisesti pystyssä jokaiseen suuntaan.

Karjalan ohella mikään muukaan aihe ei ole yhtyeelle pyhä. Raha, porno, prostituutio – Sliippareiden peruskuvastoa. Idi Aminista piirretään parodinen diktaattorimuotokuva, jonka tekstin julmuudelle vertoja vetää korkeintaan Juice Leskisen hysteerinen Mussolini Perusdiini. Viipuria kohti ajavan Aminin ohella levyn kantta koristavat Ernst Röhm ja Adolf Hitler. Myöhemmin bonuksena levylle sisällytetty rakkaudentunnustus Kekkoselle asettaa nämä yksinvaltiasviitteet kontekstiinsa.

Kappaleesta Kaapataan lentokone Moskovaan muodostui lopulta Sliipparien tuotannon kyseenalaisin näyte. Yhtye mainosti levyillään olevan ”toimintaa, jännitystä, rakkautta ja sotaa” sekä ”idiootti esityksiä”. Lentokone Moskovaan edustaa kaikkia mainittuja. Tämän perseelleen soitetun Paint It, Black -coverin seksuaaliset innuendot tuntuvat epämukavilta tänäkin päivänä. Raha-automaattiyhdistys poisti nopeasti kappaleen jukebokseistaan, mutta minkälaisen nakkisilmäisyyden seurauksena se niihin alun alkaenkaan oli päätynyt?

Video ei ole enää saatavilla

Oliko Karjala-Anarkiassa lopulta kyse länsimaisten vaikutteiden ja häikäilemättömän kaupallisuuden esiinmarssista vahvasti politisoituneessa ja kapeassa 1970-luvun suomalaisen rockmusiikin äänimaisemassa, vai oudosta kahden maailman välisestä avantgardistisesta ristisiitoksesta? Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu lyhytnäköiseltä. Ryhmällä oli provokaatioidensa vuoksi hankala saada radiosoittoa ja kansandemokraattisten järjestöjen omistamille tanssilavoille yhtyeellä ei ollut asiaa.

Sliippareiden poliittinen kuvainraasto on jälkikäteen helppo nähdä esimerkkinä muuttuvista kulttuuriarvoista ja etenevästä liennytyksestä, mutta ETYK-huuman jälkeisessä vuoden 1977 Suomessa todellisuus oli toinen. Levottomuus Neuvostoliiton suhteesta Suomeen oli jälleen kasvanut. Itänaapurissa militarismin tiukentuminen näkyi vahvana koko 1970-luvun lopun ajan. Huolen aiheita olivat vuoden 1977 perustuslaissa kirjatut etupiirivelvoitteet sotilasvallan arvoista, joissa liennytys ja 1970-luvun alkuvuosien sopimukset nähtiin väliaikaisjärjestelyinä, sekä kesällä 1976 julkaistu Juri Komissarovin teos Suomi löytää linjansa.

Tätä taustaa vasten Sleepy Sleepers alkaa huumorileimastaan ja ideologiattomuudestaan huolimatta vaikuttaa aikansa vaarallisimmalta yhtyeeltä. Sleepersin mätäpaise oli oire ja reaktio omaan aikaansa. Siinä missä ryhmän perillinen Leningrad Cowboys oli Perestroikan ilmapiirin tuote, heijastelee Takaisin Karjalaan 1970-luvun loppua ehkä paremmin kuin mikään muu äänite tuolta ajalta eräänlaisena negatiivivalokuvana tuhoten kaiken sen, mitä ajan rockmuusikoilta odotettiin.

Video ei ole enää saatavilla

A-Studion haastattelussa Mato Valtonen itse myöntää, ettei hänellä ole hajuakaan mitä on punk. Aatteen tilalla on vain päätön kaahaus, jolle aikalaisista on vaikeaa löytää vastineita. Ehkä Hullujussin kaoottiset kännikeikat uran loppuvaiheilla olivat jotain tällaista? Valtoselle ja kumppaneille punk oli päämäärätöntä haistattelua kaikkein pyhintä kohti. Suomessa 1977 se oli Neuvostoliitto. Samaan olisi periaatteessa pystynyt mikä tahansa nahkatakkibändi, mutta ainoastaan Sliipparit tekivät sen naisiksi pukeutuen, sukset jalassa, sonnustautuen hakaneuloihin, savusilakoihin ja nakkeihin.

Sleepy Sleepersin nerous ei siltikään ollut täysi vahingonlaukaus. Tähän idioottisynkratian huipentumaan tarvittiin jonkinlainen kyky tiedostaa oma asemansa. Hector kutsui Sliippareita osuvasti Suomen ainoaksi todelliseksi punkbändiksi: ”Se on ainoa esiintyvä ryhmä joka rehellisesti halveksii yleisöään.”

Ehkäpä. Popmusiikissa todelliset lahjakkuudet tunnistaa usein siitä, että heillä on vähän faneja. Ja paljon vihamiehiä.

Video ei ole enää saatavilla

”Countinuous obsolescence”, voidaan todeta tuotantohelvetissä limboavasta projektista, jonka julkaisu lykkäytyy lykkäytymistään, kun kehitettävä artikkeli ei pysy kilpailijoiden tuotekannan tasalla.

Vaporware taas on termi sille, kun kaikki projektiin käytetty taiteellinen potentiaali ja rahallinen panos höyrystyvät ilmaan artistin kädessä käryävässä bluntissa.

Nämä ovat albumeja, joita kukaan ei odotakaan koskaan kuulevansa. Jos ne lopulta ilmestyvät, on tuloksena aina pettymys. Tällaiset chinesedemocracyt tarvitsevat puolimyyttisen statuksensa, jonka avulla ne säilyttävät kiehtovuutensa. Ne voivat sisältää jalokiviä tai osoittautua kompostintäytteeksi. Yleensä levyn materialisoituminen tarkoittaa jälkimmäistä. Jopa My Bloody Valentinen tuoreen albumin kaltainen mestariteos on lopulta musiikkifanin pettymys, koska samalla se merkitsee väistämätöntä kuolemaa hänen mielikuviensa levylle.

Dr. Dre on läpi uransa osannut pysyä vaiti. Leipäläpeään voi käyttää monella tavoin, joskus tehokkain strategia on pitää radiohiljaisuus. Harvakseltaan tipahtavat julkaisut alleviivaavat oman sanomansa painavutta. Halutessaan heittää läppää Dre on kanavoinut muiden artistien kautta.

Jos nyt Dren kohdalla sanomasta voi puhua. Dren ei lopulta tarvitse todeta muuta, kuin että on edelleen, syystäkin, maailman kovin tuottaja ja räppäri, joka on palannut muiden aikalaistensa kärsittyä inflaation keskinkertaisten julkaisujen myötä. Hän on mies, joka ymmärtää rariteetin arvon. Still D.R.E. oli huolella ajoitettu täsmäisku markkinoimaan seitsemän vuoden jälkeen albumimittaan palanneen The Chronicin kirjoittajan voimannäyttöä, 2001-albumia.

Tuolle levylle on odotettu seuraajaa nyt 14 vuotta. Detox ei välttämättä koskaan edes näe päivänvaloa. Silti The Chronic ja 2001 ovat niin hyvin painotettuja lauseita, että niiden luoma viitekehys on ehkä lopulta arvokkaampi kuin mikään lopulta oikeasti julkaistu musiikki.

Mutta Dre teki paluun kerran ja hän voi tehdä sen vielä uudelleen. Ja silloin hän ehkä heittää pimeästä yhtä raskaana putoavan kierrepallon kuin Still D.R.E. oli vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla

Paramore ei ole ensimmäinen yhtye, joka viestii aikuistuneensa nimeämällä uuden albuminsa yhtyeen nimen mukaan.

Syötyään kymmenen vuotta pelkkiä nuudeleita Paramore on varttunut nuoreksi aikuiseksi.

Jos Fast in My Car -avausraita herättää kolmessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa enemmän hykertelyä kuin yksikään kokonainen indielevy tänä vuonna, on kuulijan ehkä hyvä aika tarkistaa käsityksiään vanhasta inhokkiyhtyeestään.

Eikö Paramoren pitänyt olla soittava ikuisesti ja geelin ja shokkivärin sekoituksella hiuksensa kuorruttaneille Converse-tytöille terrycloth-rannesuojissaan? Eivätkö samat tytöt raahaisi ikuisesti Paramoren keikoille reluktantteja kundejaan, jotka mieluummin kuuntelisivat jotain ”tosi rajua punkrokkia”, kuten.. .tuota… Bad Religionia? Eikö Paramoren pitänyt loppuun asti symboloida vaihtoehtomusiikin kaupallisinta laitaa, markettikapinaa, jossa oli enemmän sarjakuvalehteä ja tarrakirjaa kuin rock-uskottavuutta?

Ilmeisesti ei. Perustajajäsenet Josh ja Zac Farro ovat nyt poistuneet takavasemmalle ja taustalla vaikuttaa M83-tuottaja Justin Meldal-Johnsen. Tuloksena on ryhmän tähän saakka mielenkiintoisimmin värittynyt albumi, siitäkin huolimatta, että kaikki neoninkajo tulee pari vuotta myöhässä. Levyn kannessa nähdään pari hipsterinoloista miestä ja hempukkamaisempi, ensimmäistä kertaa täysi-ikäiseltä naiselta näyttävä Haley Williams. (Joko silmäilet häntä tai et. Jos et, se on vähän kuin menisit mokkakengissä Roskildeen).

Kiehtovinta albumilla on saumattomuus, jolla päivitykset on liimattu alla sykkivän Paramoren emo-sydämen päälle. Hittikappale Now esimerkiksi on ehtaa kevythevimäistä sävellystyötä kornia kertosäettä myöten, mutta tässä kontekstissa kappaleen koukku tuntuu oivaltavalta. Kun perään on sijoitettu Grow Upin elektrodiskoa ja Ain’t It Funin nykivää indietanssipoppia, tuntuu bändin kulunut signatuurityyli yhtäkkiä kuriositeetilta pakkotoiston sijaan.

Pituutta levyllä on yli 60 minuuttia. Ote ei silti karkaa loppua kohden. Part II alkaa kahdeksankymmentälukulaisen maalailevalla kitaralla hairahtuen liian raskaisiin säkeistöosuuksiin, mutta perässä seuraa Last Hopen, Hate to See Your Heart Breakin ja Crazy Girlsin kaltaisia helmiä, joissa bändi kuulostaa enemmän Best Coastin nynnypopilta kuin pseudoadrenaliinilla ylipursotetulta purkkapunkilta. Lopulta huomaamatta valtavaksi kasvavan, seitsemänminuuttisen Futuren kolkot soundit päättävät levyn upeasti.

Paramorea saa toki kritisoida uusien sävyjensä ennakoitavasta valikoimasta. Yhtye on aina ollut melodisen punkpopin valkoisinta leipää, vailla suurta persoonallisuutta ja visiota. Tätä taustaa vasten kaikki uudet vaikutteet tuntuvat raikkailta. Toisaalta bändin aiempi rooli musiikillisesti tyhjänä tauluna antaa enemmän mahdollisuuksia kasvaa uusiin suuntiin kuin moni muu pitkän uran tehnyt akti voisi edes unelmoida.

Ja uuden pintasilauksen alla Paramore on yhä rockyhtyeeksi yhtä siisti kuin Yhdysvaltain WASP-vyöhykkeelle sijoitettu television nuortensarja. Vaikutelma on sekä päähäntaputtelua herättävä että vieraannuttava. Lopulta koko albumi muistuttaa pienellä riippulukolla lukittua päiväkirjaa. Williamsin sensibiliteetti teinidraaman taltioimiseen on niin harjaantunutta, että se lähentelee hienointa proosaa, jota kukaan ei vain genrensä puolesta suostu sellaiseksi kutsumaan. Tässä on muusikko, joka edelleen kirjoittaa viisitoistavuotiaan kokemusmaailmasta 25-vuotiaan elämänkokemuksella. Daydreamingin lyriikoissa hän henkäilee:

”Creep past the hours
like the shorter hand
on the clock
hanging on a wall
of a school house somewhere”

Williamsin kirjoittama musiikki sijoittuu selvästi johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa jokainen on ikinuori. Uuden levyn soundikokeiluihin sijoitettuna tämä yksinkertainen fantasiamaailma näyttäytyy ensimmäistä kertaa todella kiehtovana ja tämän päivän vaihtoehtomusiikille piristävän vieraana.

83 Paramore on yhtye, joka ei koskaan ole ajanut itseään nurkkaan ensyklopediamaisella vaikutteiden kirjolla. Tämä levy todistaa, että uusiutumisen kannalta täydellinen tyylittömyys on kääntynyt eduksi.

Video ei ole enää saatavilla

Ostaisitko tältä mieheltä lautasellisen sisqonmaqqaraqeittoa?

”Content: The song is about women who wear thong underwear and bikini bottoms.”
– Wikipedia

Sisqón Thong Songin voi tietenkin nähdä etiäisenä alkavan uuden vuosituhannen rappiosta, klubimusiikin pornoistumisesta ja paradigmanvaihdoksesta MTV:n ansaintalogiikassa, jonka myötä liha korvasi musiikin ensisijaisena myyntivalttina. Sen voi nähdä oireena amerikkalaisen viihdekoneiston lopullisesta kalifornikaatiosta ja siirtymisestä öljytynpinnallisiin arvoihin, merkkinä popin syvään juurtuneesta objektipakkomielteestä naisvartaloon.

Tai sitten kyseessä on vain näppärästi tuotettu, mutta sävellyksenä hieman mitäänsanomaton kertakäyttöhitti, joka seksuaalisilta painotuksiltaan on lopulta melko harmiton. Se on mantramainen ruminaatio kangaskappaleesta, joka toisten mielestä ei ole vaate lainkaan, ja jonka keksimisestä toiset soisivat myönnettävän Nobelin fysiikanpalkinnon.

2000-luku on antanut meille paljon Thong Songia epäilyttävämpiäkin tuotoksia, joskus alakulttuuriestetiikan varjolla, yhä useammin musiikillinen antikin on riisuttu sulojen ympäriltä pois. Hiphop-artisteista A$AP Rockyn ja Riff Raffin kaltaisten vaihtoehtoräppäreiden videoiden tuottajat puolestaan ovat tajunneet, että pääasiallisena levityskanavana vaikkapa Youtube sallii näyttää paljon enemmän kuin television kontrollin piirissä olisi mahdollista.

Joseph Kahnin ohjaama video kieltämättä näyttää vuoden 2013 standardeilla kesyltä. Lisäksi moralisteja voisi muistuttaa siitä, että blondatuissa hiuksissaan ja kokovalkoisessa haalarissaan ympäriinsä pomppiva Sisqó ei ole mikään machouden ylin ilmentymä. Viimeistään ilotulitteiden räiskyessä jousisektion taustalla lopun estradiosuudessa on selvää, että Sisqó oli yhtä paljon miesyleisölle suunnattu supertähti kuin Liberace aikanaan.

”I like it when the beat goes da na da na
Baby make your booty go da na da na
Girl I know you wanna show da na da na
That thong th thong thong thong”

Moiselle vieterille ei voi vihainen, vaikka hän vertaa naistaan kuorma-autoon. Ja yrittää tosissaan uskotella meille kiihottuvansa siitä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Haluan kuvitella, että Sisqólla on tapana kuunnella tätä autossa omana ”voimabiisinään”.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1998 Pulp kääntyi takaisin kohti draamaa, kohti vaarallista.

Täytyy muistaa, että This Is Hardcoren ilmestyessä 1998 Pulp oli ollut kasassa jo 20 vuotta. Kiinnostavimmat singlensä se oli tehnyt 1980-luvun mittaan ja parhaan albuminsa Separationsin jo 1992. Perässä seuranneet His’n’Hers ja Different Class olivat näyttäneet yhtyeen opportunistisemman puolen kitaravoittoisen brittipopin kelkkaan hypänneenä egontaivutteluprojektina, jonka itseparodisuus kasvoi koko ajan julkeammaksi.

This Is Hardcoren nimikappale on paluu kohti draamaa, kohti vaarallista, kohti spektaakkelia. Väärennetyn keskiluokkaromantiikan jälkeen se suorastaan kylpee yltäkylläisissä tuotantoarvoissa: pintakiiltoisessa äänenkuvassaan ja jatsahtavassa big band -sovituksessa, jonka tyyppisiä oli aiemmin kuultu vaikkapa Björkin ja Propellerheadsin levyillä. Nykyään höhlän osoittelevalta näyttävän videon over the top Hollywood-estetiikka sopii sekin täydellisesti kappaleen tueksi.

Tässä on jälleen Pulp, jonka voisi kuvitella kuunnelleen enemmän Scott Walkeria kuin London Callingia. Se on dekadentimpi, maksimalistisempi ja uskomattoman kehnoilla sanaleikeillä kylläiseksi ruokittu kiiltävä hirviö. Värityskirja aikuisille lapsille, joita varten Crayolan liituihin on lisätty sävy nimeltä Flesh.

Satiirin keskiössä, sen ehdottomana orkesterinjohtajana on tietysti Jarvis Cocker – etäisenä ja itsetietoisena. Hän on hyvin perillä roolistaan popparina, jonka tekstien semantiikka on aina ollut liian villin impressionistista otettavaksi vakavasti. 1980-luvun Cocker oli suuruudenhullu, 1990-luvun Cocker päätti olla pelkästään hullu, jos nyt unohdetaan satunnainen houkan Kristukseen vertaaminen…

This Is Hardcorella esiintyy Cocker, josta on jo tullut kävelevä farssi. Seksuaalinen lügerbaron, jota oma patologinen tapa roolileikkeihin, kaiken yliestetisoimiseen ja sensualisoimiseen, syö sisältä tyhjäksi. Punainen esirippu peittää kaiken näkyvistä. Tämä kaikki on helppo kuitata itseparodiana, mutta Cocker jää hymyilemään tyhjää hymyään. Kuten jokainen vakavissaan itseparodiaa harrastanut, hän tietää sen olevan narsismin ylin ja suloisimmalta maistuva muoto.

Video ei ole enää saatavilla

Kavinsky. On kuullut 1980-luvusta.

Ruiskumaalatun patonkielektron mestari tekee viimein roolihahmonsa kohtalon sinetöivän albumin?

Ranskalainen graafinen suunnittelu on oksymoron siinä missä vaikkapa italialaisten uroteot toisessa maailmansodassa: kansa, joka painaa katukyltteihinsäkin sotien jälkeen suunniteltuja tyyppikirjaimia herätelläkseen ancien régimen tunnelmaa. Ehkäpä vanha elokuvan pioneerimaa kärsii juuri pahimmin kyseisen median historiavääristymistä. Visuaalinen lukutaitomme on niin karikatyrisoitunut ja kerroksellisuudelle sokea, että jos saisimme nykyisyyden todella näyttämään menneisyydeltä, emme enää tunnistaisi sitä.

Kavinskyn ja Daft Punkin kaltaiset artistit tiedostavat historismin ongelman olevan kaikkialla läsnä. Kuin omaa retrovisuaalista perinnettään alleviivaten, jotain esittävien taiteiden hämmentyneestä tilasta sanoakseen, heidän musiikkinsa on aina ollut vanhahtavan äärigraafista. He ovat futuristeja, jotka todellisuudessa haluavat ajassa taaksepäin. Nostalgia is a future of the past.

Daft Punkin diskovärikylläisyyden sijaan Kavinsky on erityisen kiintynyt monotonisena junnaaviin säröääniin ja riffeihin, jotka vanhan videopelimusiikin tavoin voisivat jatkua luuppina loputtomiin. Ne tarjoavat soundtrackin päättymättömään ajeluun punaisen Ferrari Testarossan kyydissä luoden rantabulevardimusiikkia, jossa Starter-pusakat ovat yön sankareiden maagisia viittoja ja Wayfarerit pysyvät nenällä vielä auringonlaskun jälkeenkin. Ei ole epäilystäkään, että kuulemme liioitellun version 1980-luvusta.

Tässä loputtoman elokuvaestetisoidussa roolileikissä Vincent Belorgey -nimisenä syntynyt, myös näyttelijänä kunnostautunut Kavinsky on vaikea erotettava levyillään esiintyvästä kertojasta, joka oletettavasti on menehtynyt auto-onnettomuudessa ja palannut kuolleista… öö… kruisailemaan ja bilettämään tai jotain. Hankalaa sanoa, sillä sarjakuvamaisessa taustatarinassa ei tunnu olevan alkua eikä loppua.

Kavinsky julkaisi uransa tähän saakka parhaan singlen Testarossa Autodrive jo vuonna 2006. Sen jälkeen ep-levyjä on seurannut tasaisena virtana samalla kaavalla toteutettuna ja kasarielektron revivalisminkin luulisi nähneen jo parhaat päivänsä, mutta sitten Nicholas Refnin Drive-leffa onnistui sekoittamaan pakan. Sen myötä Kavinsky sai uusia kuulijoita. Nyt voisi kuvitella, että miehen ensimmäisen pitkäsoiton tarkoituksena on myös puristaa santsirojalteja tästä yleisöstä esittelemällä heille vanhat hitit vielä kerran.

Eikä OutRun mikään turhake ole. Se kokoaa yhteen aiempien pienipainoksisten levyjen materiaalia ja puristaa ne tiiviiksi, Chromaticsin Night Driven lailla oman sisäisen draamansa hallitsevaksi albumikokonaisuudeksi, jossa narratiivi tosin edelleen jää epämääräiseksi. Uudet raidat toimivat hyvin. Lähes Boney M -saksalaisdiskosävyjä mukaan ujuttavaa Blizzardia parempaa avauskappaletta on vaikeaa kuvitella ja sitä seuraava Protovision kuuluu sekin albumin huippuihin.

Vanha materiaali on viisaasti pakattu albumin jälkipuoliskolle: Testarossa Autodrive on oleellisena lisänä mukana ja sen jälkeen kuulija voi päättää, tarvitseeko levyä enää kääntää lautasella. Pari filleriraitaa on mahtunut mukaan, mutta kaikin puolin levy on kattava ja tasapainoinen katsaus Kavinskyn uraan tähän asti.

77 Kavinsky on toistanut tehomaneerejaan jo sen verran pitkään, että saatuaan lopulta ne summaavan tyylikkään konseptialbumin ulos, häneltä jää odottamaan enää täydellistä käsijarrukäännöstä jonkin uuden pariin.

Video ei ole enää saatavilla

Norman Cook AKA Fatboy Slim AKA Beats International AKA Freak Power AKA Mighty Dub Katz AKA Pizzaman AKA Housemartinsin basisti.

Big beatin muututtua lopulta suurten yleisöjen musiikiksi sai myös entinen Housemartins-basisti Norman Cook osan maineesta. Levoton Rockafeller Skank -sinkku oli menestynyt hyvin, toden teolla Cookin Fatboy Slim -aliaksen vei kaikkien huulille Praise You.

Ja onhan Praise You harmiton kipale, josta on mielettömän helppo pitää. Maccainen basso, reteääkin reteämpi kosketinkoukku ja vielä Spike Jonzen ohjaama tavattoma svengaava video, joka kruunaa kokonaisuuden.

Praise You oli äärimmäisen huoleton biisi äärimmäisen huolettomille ihmisille. Se sopi täydellisesti soimaan ainesanalla nimettyihin baareihin ja kahviloihin, joissa kimalsi Bowers & Wilkinsin lasikuitu ja urbaanit guerillat joivat ylihintaisia erikoiskahvejaan vertaillen uusimpia kirpparivinyylejään. Mieltä kutkutti päästä kotiin luukuttamaan niitä Teknari-parin ja mahdollisimman muhkeiden retrokuulokkeiden avustuksella.

Praise Youssa oli rakennettuna sisään kaiken milleniaalisen optimismin ääni vastaparina dystopiaspekulaatioille. Joillekin optimismista tuli todellisuutta, toisille ansalanka. Joillekin se kihahti pahasti hattuun. Motivaatiopuhujilla, konsulteilla ja populaarifilosofeilla meni hyvin, mutta ei se tyhmä ole joka myy, vaan joka ostaa.

Ja 1990-luvun lopun nuoriso oli valmis ostamaan aivan kaiken. Kunhan se oli patinoitu sopivasti retrolla ja verhottu oikealla kuosilla. Siinä piti olla sielua, siinä piti olla väriä ja siinä piti olla Hyvä Meno. Praise Youn kannessa on metritolkulla laarista ”pelastettua” vinyylihyllyä, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kuvattuna valtava tekovehje. Jälleen yksi marginaaliryhmä keksi olevansa omaperäinen, koska rakensi itsensä markkinakulttuurin jo kertaalleen käyttämien ja pois heittämien asioiden ympärille.

Jälkeenpäin kasarin kalseat jupitkin alkavat näyttää varsinaisilta ihmisyyden timanteilta näiden eilisvuoden superkuluttajien rinnalla. Praise You sen sijaan on edelleen täydellinen kappale ja maailmaan on syntynyt paljon uusia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet iMac G3 -pöytätietokonetta, Mossimon myymälöiden muuttumista paikoiksi, joissa myydään crackiä, eivätkä eläneet Hoobastankin vielä ollessa kasassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Praise Youn laulusample on peräisin täältä…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

…ja pianosample täältä, noin kahden minuutin ja 40 sekunnin kohdalta.

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie on tehnyt albumin vuorokauden jokaiselle tunnille.

”Artist: David Bowie. Album title: The Next Day.”

Vielä 1980-luvun alussa näytti, että aika oli ajanut ohi Bowiesta. Uusromantikot, gootit ja futupopparit olivat kaikki hänen jälkeläisiään ja käyttivät hänen ruumistaan häpeilemättömästi ravinnokseen. Kolmekymppisen muusikon vastaisku oli siirtyä kiiltävän viihdepopin maailmaan. MainManin riistosopimuksien jälkeen hän oli myös kehittänyt ahneen pankkiirin luonteenpiirteitä, ja seuranneiden läpikaupallisten levyjensä taakasta Bowie ei ole ole päässyt pyristelemään täysin irti.

Uh, siitä on kolmekymmentä vuotta. Ja niistä viimeiset kymmenen David Bowie on piilotellut julkaisematta yhtään albumia sitten vuoden 2003 Realityn. Jotkut faneista elättelivät vielä toivoa vanhaa materiaalia nykyaikaan päivittävän Toy-projektin toteutumisesta. Toiset uskoivat hänen siirtyneen lopullisesti eläkkeelle; muusikkoa joka julistaa lopettavansa ei usko pöljäkään, mutta muusikko joka katoaa selittämättömästi lienee tosissaan? Juuri Bowielta olisi voinut odottaa uran päättämistä ilman selittelyjä.

Kuitenkin vuonna 2013 David Bowie tulee takaisin ja osoittaa, että hänen omat lapsensa eivät kannibalisoineetkaan häntä. Yritys on toki edelleen kova: Floria Sigismondin fanipoikamaisessa (niin) videossa kappaleelle The Stars (Are Out Tonight) esillä ovat Tilda Swinton ja Andrej Pejić – Bowien henkisiä perillisiä elokuvista ja muotimaailmasta, taiteenaloilta joilla tähteä erityisesti rakastetaan. Bowie itse on tämän ihailijoiden hovin ympäröimänä pelkkä statisti. Häntä on kyllästymiseen asti kutsuttu kameleontiksi, ympäristönsä jäljittelijäksi, vaikka enemmänkin ympäristöllä on ollut tapana jäljitellä häntä.

Se, että 66-vuotias artisti jättäytyy ensimmäistä kertaa urallaan taka-alalle kieltäytyen haastatteluista, promokuvista ja keikoista, itsensä tyhjäksi arkiksi muuttaen, vaikuttaa kuitenkin vain uudelta, vahvasti konseptuaaliselta roolilta, jota Jonathan Barnbrookin kansitaide alleviivaa. Samalla sen pohja on vahvassa historismissa ja menneisyydessä, joka on jo tullut käyttötavaraksi (Scary Monstersin jälkeen tämä on kolmas kerta kun Heroes-valokuvaa käytetään Bowie-levyn kannessa.) Pakkauksen superanonymiteetti on oikeastaan Bowien tehokkainta itseanalyysiä aikoihin. Se viestii hänen tiedostaneen saapumisensa eräänlaiseen julkisuuden public domainin piiriin.

Niin, Bowieta on hankalaa olla määrittämättä menneisyytensä kautta. Vaikka tämä albumi yrittäisikin näennäisesti pyyhkiä pois kaiken aiemmin koetun, ei sen kappaleissa voi olla kuulematta kaikuja popin epäselvimmän karikatyyrin tutuista luonnoksista. Vertailut ovat väistämättömiä, niin nokkelasti Bowie osaa omasta kasvogalleriastaan edelleen ammentaa.

Levyn avaa nimikkokappale, joka on valikoiman aggressiivisin raita: kylmää, raskaasti polkevaa funkkia, häivähdys ’87 and Cryta, nyrkkiänostattava kertosäe, jossa on jotain aidosti uhkaavaa, mutta toisaalta myös häivähdys montaa Bowien ikäluokan artistia nykyään piinaavaa pakotettua rankkuutta. Tarttuvana avausraitana se tekee tehtävänsä, mutta jättää vielä paljon auki. Perässä seuraava Tom Waits -tyylinen rämistely Dirty Boys tai yölliseltä pakomatkalta kuulostava The Stars (Are Out Tonight) eivät varsinaisesti selvennä kuviota.

The Next Dayn alkupäätä painaa huomattava raskaus ja sisäänkääntyneisyys, joka parhaimmillaan voisi olla päivitys Heroesin a-puolen ahdistuneesta protoindustrialrockista, mutta tällä kertaa tyhjyys ei kumise samalla intensiteetillä. Kaava alkaa tuntua oikeutetummalta Love Is Lostilla, jossa on samaa jäyhää fatalismia kuin Heathenin loistavalla Slow Burn -raidalla. Perässä seuraava singlelohkaisu Where Are We Now päättää sopivasti Berliini-tematiikallaan tämän vaiheen albumista. Koskettava kappale on Bowien niukassa balladivalikoimassa vahvaa keskisarjaa.

Albumin keskiosio sisältää sekalaisimman kappalemateriaalin. Valentine’s Dayn retroinen sävellys on tarttuva ja kitaristi Earl Slick soittaa sievoisella Bolan-aksentilla, mutta kappale myös osoittaa kuinka vähäisillä pelimerkeillä levy operoi. Äänimaisemassa ympärillä on liian vähän tarttumakohtia. Popralli Dancing Out in Space alkaa sentään Motown-kompilla ja epäilyttävästi La Biondan I Wanna Be Your Loveria muistuttavalla melodialla. Yhtä aikaa tyhmänä ja suuruudenhulluna se voisi olla Aladdin Sane -outtake, mutta myös Iggyn kanssa tehty hullutteluraita.

Levyllä ei kuulla Mike Garsonia, mutta levoton, eniten ysäribowielta kuulostava If You Can See Me on se pakollinen improvisatorinen hetki, johon hänet olisi kuulunut istuttaa. How Does the Grass Grow on kuin Bowie versioimassa Ariel Pinkiä – ei ainoastaan siksi, että myös Mature Themes lainasi The Shadowsia. Kappale ei osaa päättää mihin suuntaan edetä. Nämä ovat levyn häiritsevimmät oudokkeet, joiden tarpeellisuudesta on vaikea vakuuttua.

Toisaalta Boss of Me alkaa täysin turhalta vaikuttavana kertakäyttöpoppina, mutta kasvaa yllättävän isoksi. Hyvin 1980-lukulaista. Tämä vie aatokset unohdettuihin, kihelmöivän lipeviin ”kadonneiden vuosien” radiohuttubiiseihin: Absolute Beginners, Real Cool World, That’s Motivation, Julie, Pretty Pink Rose… listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta tuo kama on vaarallista! Samalla mukaan tuo omaa synkkyyttään baritonifoni, jota koko Next Dayn aikana taidetaan kuulla enemmän kuin koskaan Bowien levyillä sitten Heroesin.

Erityisen herkullista märehdittävää tarjoaa I’d Rather Be High. Pyörryttävä kitarariffi kuulostaa enemmän 1990-luvun brittipsykedelialta kuin 1960-luvun esikuvilta, mutta sotaveteraania kuvaava lyriikka sen sijaan on paluu juuri Bowien vaudevillenuoruuteen, johon mahtui useampikin toisen maailmansodan outsiderien kuvaus (Little Bombardier, She’s Got Medals) ja ”Gossip ’till their lips are bleeding, politics and all” -tyyppisiä lyriikoita lausuessaan Bowie onkin jälleen jonkinlaisella tripillä koomisesti fraseeraavana englantilaisena Forces Sweetheart -kullannuppuna. Kaiken huippuna kappaleessa lauletaan kotiin menevistä lehmistä.

Albumin loppuun on sijoitettu kolme raitaa, jotka palaavat levyn alun nihilistisiin tunnelmiin. Next Day kokonaisuudessaan on täynnä kuoleman, tuhon ja politiikan vaarallisten vesien kuvauksia. Lopulta You Will Set the World On Fire karnevalisoi tämän kaiken lähes naurettavalla stadionrockilla, joka on räikeässä ristiriidassa kappaleessa lueteltujen protestifolkin sankareiden kanssa. Apokalypsi on lähellä ja popmusiikin korkeakirjallinen historia on muuttunut räikeäksi palvonnaksi sähkökitaroiden ulvoessa. Kuvaavaa?

Perässä seuraavat lannistunut, kuolemaa odotteleva You Feel So Lonely You Could Die, joka on Next Dayn tehokkaimpia raitoja ja sellaisenaan kuviteltavissa 1970-luvun vainoharhaisimmille albumeille (”There’ll come assassin’s needle, on a crowded train…”), sekä levyn päättävä Heat – tehokas viimeinen nuotti, jonka häiritsevästä tekstistä voisi tehdä loputtomasti tulkintoja. Oli kyse sitten Glass Spiderin korneista monologeista tai The Motelin kaltaisista atmosfääripaloista, Bowie on yhä vahvimmillaan tällaisissa teatraalisissa numeroissa, joissa sanoitus tarttuu mahdollisimman löyhästi arkipäivän ilmiöihin eskapistisen ilmaisun voitoksi. Hitaasti rakentuva uhan spektaakkeli ottaa kaiken tilan itselleen.

Kaiken kaikkiaan Next Day on hieman sekava kokoelma vahvoja ja puolivahvoja Bowie-sävellyksiä. Niiden kirjoittaja on edelleen tunnistettavissa ja ne jäävät päähän hyräiltäviksi siinä missä Heathenin ja Realityn kappaleet kymmenen vuotta sitten. Ikävintä levyllä on noistakin albumeista vastanneen Tony Viscontin tuotanto, josta tällä kertaa on riisuttu kaikki ylimääräisten elementtien charmi. Miksaus on mielikuvitukseton ja instrumenttipuolella kuullaan detaljeja lähinnä prosenttiperiaatteella jaettuna. Etenkin loistavan Heathenin vintagesyntikoiden ja armotta miksattujen kitaroiden jälkeen Next Dayn spartalainen äänenkuva on omiaan paljastamaan joukosta heikommat kappaleet ja kykenemätön tuomaan jatkuvuutta biisilistaan.

Bowie nimittäin on lopulta 1970-luvun tuote ja hänen levyjään on aina leimannut jonkinlainen löyhä korkeakonsepti. Young Americansilla ja Earthlingillä se oli tietty tyylilaji, Heroesilla ja Lodgerilla maantieteellinen sijainti. Toisinaan se on ollut vain äänellinen sommitelma, teoksen tiettyyn tunnelmaan sitova tableau (Hunky Dory, Low), joskus täysin epätahtinen pseudo-operetti (Diamond Dogs, Outside… äh… Let’s Dance?) Next Day puolestaan tuntuu levyltä, jolta puuttuu kyky luoda ympärilleen oma maailmansa. Välillä sen laulut ovat kuin tyhjään tilaan heitettyjä irrallisia jäseniä.

Jäljelle jääkin siis vain artisti itse: paperille piirtyvä kuva, epäselvä, mutta ei mihinkään häipynyt. Olkoonkin, että Next Day on ajoittain sekava ja äänellisesti hiomaton, mutta se on myös kysymyksiä herättävä kokonaisteos. Joka tapauksessa suurin osa levyn materiaalista on Bowie-standardeilla tarpeeksi vahvaa. On otettava huomioon, ettei häntä voi verrata kovinkaan moneen tänä päivänä levyttävään artistiin; kuinka monta 1960-luvulla aloittanutta ja 2010-luvulla edelleen yhtä kompromissitonta muusikkoa osaatte nimetä? Scott Walkerin ja ehkä Yoko Onon ja Neil Youngin lisäksi heitä ei ole paljon.

78 Kymmenen vuoden tauon jälkeen David Bowie on kieltämättä asemassa, jossa hänen on tehtävä paljon vakuuttaakseen yleisönsä paluun tarpeellisuudesta. Siinä Next Day onnistuu. Se on yhä tarpeeksi mielenkiintoinen, joskin hajanainen laulukokoelma. Se ei ehkä sisällä uusia klassikoita, mutta jokainen raita kantaa tekijänsä alati muuttuvia sormenjälkiä.

Video ei ole enää saatavilla

Wayne Shorter: enemmän kvarttii kuin sooloo.

Jossain tuolla jazz on edelleen iso bisnes, Wayne Shorter alansa suurin supertähti. 80-vuotias ei kompastele suuren roolinsa kanssa.

Avausraita Orbitsin alkaessa soida tietää Wayne Shorterin olevan taas kotonaan. Olkoonkin, että kyseessä on Miles Davisin albumilla julkaistu sävellys – Davisin, jonka varjoon Shorter on aina pakosta jäänyt. Tässä tapauksessa koti tarkoittaakin vanhaa tuttua Blue Note Recordsia, jolle Shorter 1960-luvulla säästi parhaat palansa samalla, kun työskenteli Milesin tallissa.

2000-luvun alussa Shorter turhautui ja kasasi itselleen ensimmäisen varsinaisen yhtyeensä kymmeneen vuoteen. Jätettyään Weather Reportin 1987 hän oli alkanut levyttää tasoltaan ailahtelevia albumeja Vervelle. Weather Reportin aikaan Shorter-levyjen julkaisijana taas toimi Reportin takana ollut Columbia. Shorter alkoi olla maailman juhlituimman elävän jazzmuusikon maineessa, mutta soololevyt olivat silti keskinkertaisia.

Onkin symbolisena eleenä sopivaa, että nyt 30 vuoden jälkeen Wayne Shorter palaa Blue Notelle, jonka kultakauden levyillä pienet ”työryhmät” vallitsivat artistikeskeisyyden sijaan. Kvartettisoitto on epätasaisten vuosikymmenten jälkeen ollut Shorterille askel takaisin tätä alkuaikojen hillittyä lähestymistapaa kohti.

Blue Note -levytykset, kuten JuJu ja Speak No Evil, näyttivät 1960-luvulla Shorterin rentoutuneimmillaan. Tyyliltään ne olivat toki hyvin viihteellistä hard boppia, jossa soulvaikutteet usein antoivat tilaa myös orientalistisille elementeille. Samaa kiireettömyyden ilmapiiriä on vaikea aistia Shorterin Milesille säveltämästä materiaalista. Without a Net on verkkaisesti etenevä ja ennen kaikkea demokraattisen kuuloinen albumikokonaisuus.

Weather Report -vuosien myötä Shorter ja bändikaveri Joe Zawinul alkoivat vuosi vuodelta saavuttaa rocktähtimäisempää statusta. Kaikesta tästä psykedeelisestä avaruusdraamasta riisuttu Wayne Shorter Quartet ei tähtää samoihin korkeuksiin, mutta Weather Reportin oppimäärää ei ole myöskään tyystin poispyyhitty. Pegasoksen tai Flying Down to Rio -tulkinnan kaltaisia raitoja ei olisi 1960-luvun levyillä kuultu. Ne tuovatkin albumille sen ajoittain kaipaamaa vaarallista särmää.

Jos Shorterin tuotannosta pitäisi valita kaksi edustavinta teosta, ne olisivat Weather Reportin osittain Tokiossa livenä nauhoitettu I Sing the Body Electric ja vuoden 1964 Blue Note -soolo JuJu. Ensimmäisen olen aina esoteerisessa hämäryydessään assosioinut (hyvällä tavalla) pikkupitäjämäiseksi taidekoulumusiikiksi, jälkimmäisen urbaanin keskiluokkaiseksi kaupunkisoundtrackiksi. Terävimmillään Without a Net yhdistää saumattomasti kaksi erilaista kautta miehen tuotannossa: jotain levottomille friikeille, jotain nojatuolikuuntelijoille.

Without a Netin sulavalinjaisuutta häiritsee lopulta ainoastaan seikka, että sen perusraaka-aineista molemmat edustavat vääjäämättä useita kymmeniä vuosia vanhaa musiikkityyliä, jossa on tänä päivänä enää vähän tilaa säväyttäville ideoille. Yhdistettynä ne muodostavat nykyisen festivaalikaanonin korkeamman päädyn: tyylikkään, älyllisen ja vain ajoittain spektaakkelimaisen areenajazzin peruskielen erittäin hyvin toteutettuna.

80-vuotiaalta artistilta ei paljon enempää ole edes sopivaa vaatia. Jotain kuitenkin kertoo se, että yhdeksästä kappaleesta viisi on uusia sävellyksiä. Huomatkaa, että tässä vanhojen miesten tyylilajissa sekin on jo merkittävä määrä.

74 Kokonaisuutena Without a Net on sujuva läpileikkaus Shorterin uran parhaista vaiheista toteutettuna vuosikymmenten näkemyksellä valikoiden.

Video ei ole enää saatavilla

”Beetlebum, bumtsi-bum-bum”, tuumaavat Blurin pojat.

Vaikka olin otollisessa iässä, en koskaan todella päässyt sisään brittipoppiin. Jotain jäi puuttumaan. Kaikkine nostalgian kaikuineen liike oli selvästi täynnä hyviä aikeita, mutta siihen sisältyi aina tuo epäilyttävä ja luotaan työntävä popsahdus: se tuntui liian kaupalliselta, liian riskittömältä.

Yritin toki hetken Brettin kanssa. Trashin ja jopa vielä Electricityn aikoihin yritin ihan tosissani. Mutta lopulta se oli vain iso haukotus.

Brett vei minua katsomaan eurooppalaisia taide-elokuvia ja sen jälkeen kvasieksoottisiin ravintoloihin tai puolivillaisen dekadentteihin kuppiloihin, joissa se sitten laukoi ulkoa opeteltuja mielipiteitään niistä leffoista ja homeisista kirjastonkirjoistaan. Hyypiö-Brett oli kaikista maailman rocktähtikliseistä laimennettu dieettikokisversio.

Ja ne Oasis-veljekset! En ikinä oppinut tunnistamaan kumpi niistä nuijista oli kumpi, koska molemmat olivat aina yhtä kännissä.

Kaikkein pahinta oli silti kun Jarvis tuli hakemaan minua ulos. Sillä oli kauhtunut villaliivi ja vakosamettihousut ja sitten mentiin ironisesti treffeille johonkin vitun bingohalliin. Syötiin ranskiksia ja dippiä. Se jauhoi purutupakkaa ja oli vaan että common people baby yeah, voisitko mitenkään vippaa ten quids? En tiennyt itsekään halusinko rakastajan vai isähahmon, mutta etovalla tavalla Jarvis oli halukas näyttelemään näitä molempia yhtä aikaa.

Mutta sitten oli suoraselkäinen ja hurmaava Damon. Damon, jossa oli kaikki kohdallaan, mutta miten sitä pystyisi lähestymään niiden typerien Girls & Boys– ja Country House -rallatusten soidessa? Ja ne verkkarit…

Kunnes jokin yhtäkkisesti muuttui siinä vuoden 1997 paikkeilla. Ehkä se lopulta oli juonikas Graham Damonin selän takana, joka meidät järjesti yhteen. Punoihan hän siihen kappaleeseen sen hypnoottisen kitarariffin, joka on edelleen yksi parhaita koskaan kuulemiani. Sen riffin vuoksi näin uudessa valossa myös Damonin, joka ensin lausuu varoen, mutta kertosäkeessä puhkeaa haikeaan kahden riimin mantraan:

”And when she lets me slip away
She turns me on all my violence is gone
Nothing is wrong
I just slip away and I am gone
Nothing is wrong
She turns me on
I just slip away and I am gone”

Ja sen jälkeen kateelliset puhuvat. Vaikkapa että säe kertoi heroiinista, jota Damon tykkäsi pellittää Justinen kanssa. Mutta se ei tee tästä kappaleesta yhtään vähemmän upeaa. Blur on edelleen ainoa brittipopyhtye, johon minulla on edes etäisesti romanttinen suhde.

Vuoden 1997 Blur oli musiikkia teini-ikään, heräämiseen. Pohjalla keveän ilottelupopin huolettomuus, sävyä antamassa uusi, kuolemaa uhkuvan vakavahko väri. Se maalasi mielikuvituksen valkokankaalle sellaisia fantastisen kauniita ja silti kömpelöitä romansseja, joita olisi toivonut oikeasti kokeneensa, jotta olisi myöhemmin osannut paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Maailmanvalloitukseen Beetlebum oli liian outo, mutta Song 2 antoi lopulta Blurille toivottua näkyvyyttä Yhdysvalloissa – jopa siinä määrin, että ryhmän harmiksi Yhdysvaltain ilmavoimat ihastui kappaleeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1996 Beck oli maailman coolein ihminen.

”That was a good drum break!”

Loserista oli tullut hitti. Monille Beck Hansen oli kuitenkin yhä novelty-artisti. Varhaistuotannon vahvasta folkperinteen tuntemuksesta kertovia albumeja kuulleet ehkä ymmärsivät hänet myös omaperäisenä lauluntekijänä, mutta noilla levyillä oli hyvin vähän kaupallista potentiaalia. Toistaiseksi.

Odelay alkoi riisuttuna kitaralevynä, mutta sitten kuvaan ilmestyi Dust Brothers – muun muassa Beastie Boysin Paul’s Boutiquen tuottanut duo, jota ei pidä sekoittaa Chemical Brothersin alkuaikojen pseudonyymiin . Albumista kasvoi tuottajaparin käsissä kaikkien aikojen sämplesalaatti, jonka lainoihin oli myös hankittava oikeudet. Tuskallisen tuotannon jälkeen Geffenillä oli kuitenkin käsissään 1990-luvun omituisin hittilevy, joka myi yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Loserin aikaan pienillä lavoilla lehtipuhaltimen kanssa sekoillut Beck löysi nyt itsensä yli kolmevuotiseksi venyneeltä suurkiertueelta, jonka aikana Odelayn materiaali soitettiin niin puhki, että artisti lopulta vieraantui mestariteoksestaan. Pakoreittinä tulisivat toimimaan Young Americans -tyyppinen hulluttelu Midnite Vultures sekä sivutuotteena syntynyt meditoiva Mutations.

Odelay merkitsi yhden tyylikauden kulminoitumista Beckin tuotannossa. Eklektinen sekoitus laiskuri-indietä, pummifolkkia, record collector -funkkia, valkonaama-hiphop-partyrockia ja hitaan puheenparren tahdissa vellovaa Encino-psykedeliaa. Kuviksi tämä ennakkoluulottomasti yhdistelevä lähestymistapa puetaan Beckin luotto-ohjaaja Steve Hanftin ohjaamassa Where It’s Atin musiikkivideossa.

Ensin on maailman raukein kosketinkuvio: auringon paahtama maantie jossain takahikiällä. Ehkä Interstate 10. Mies peililaseissa juo peltimukista vettä. Melkein maistat sen viileyden. Beck ja kumppanit keräävät roskia tienvarrelta. Oranssit turvaliivit.

Seuraavaksi Beck laulaa kertosäettä säröefektin läpi motorhome-messuilla. Kolmen breakdance-hepun joratessa taustalla valkoväki käy hikistä pystypainia ja Beck vilkuilee kärsimättömänä kelloonsa. Jee! Beck on Coolin ruumiillistuma.

Kappale saa ensimmäisen kliimaksinsa, kun kuvassa vilahtaa diskorobotti ja eksoottisia tanssijoita, joiden perään pamautetaan The Frogsin I Don’t Care -sample (”That was a good drum break!”). Kun olet toipunut päähän pudotetusta tiilestä, avautuvat silmäsi sapluunaleikkauksella: infrapunakuvaa imitoivassa osiossa Beck on metsässä merirosvokoukku kädessään, yllään Captain Beefheart -tyylinen kelsiturkki.

Levykeräilijä tarkastelee Where It’s At -nimistä levyä, ydinperhe ponnistaa syleilemään taivasta ja kertosäe putoaa taas raskaana kuin Klorproman-kooma. Biisin päästessä c-osaansa (tai d- tai e- tai z-osaansa?) kuullaan sample 1970-luvun seksivalistuslevyltä ja seuraavaksi split screen -kuvassa nähdään nuoripari niityllä. Nyt kappale hajoaa palasiksi ja robottiääninen Beck alkaa toistaa säkeistöä sivupersooniensa kanssa kuin William Shatner Rocket Manin videossa.

Lopuksi kertosäe vielä kerran: ollaan diskossa ja tanssitaan rivitanssia, Beck ja bändi rokkaavat! Peilipallo pyörii, bändillä on hawaijipaidat ja rumpalin settiin on kiinnitetty pölykapseli. Kappale feidaa. Kaikki on ohi ja jäät ihmettelemään mitä juuri tapahtui.

*****

Miksikö Where It’s Atin video tuntui ilmestyessään itse kappalettakin tärkeämmältä? Siihen liittyy henkilökohtaisia muistoja. 1996 olin saanut käsiini perheemme vanhan videokameran. Kuvasin omia kotielokuvia ja musiikkivideoita kahdeksan millin videonauhalle. Leikkaaminen oli tehtävä videonauhurin rec- ja pause-näppäimiä maanisesti rämpyttämällä. Mustavalko-osiot ja psykedeeliset värisäädöt syntyivät kuvaamalla haluttu kohta uudelleen television ruudulta, mikä tietysti teki jäljestä vielä kuluneemman (grunge-uskottavamman!) näköistä.

Ajan musiikkivideoissa nähtiin usein arkistomateriaalia ja found footagea. Niiden tilalle saattoi väliin liittää still-kuvia vanhoista tietosanakirjoista ja vaikka anatomian opetusmaterialeista. Animaatiota sai mukaan lyijykynäpiirroksia kumittamalla ja muokkaamalla välissä stillejä ottaen – tähän vaadittiin erityisen nopea rec-painallus, jossa nauha tavallaan pysäytettiin jo ennen käynnistämistä. Lopuksi sarja oli nopeutettava pikakelauksella samalla, kun videota kuvasi sisään toista tai kolmatta kertaa television ruudulta.

Where It’s At on näyte ajasta, jolloin videot vielä tehtiin käsityönä. Sen leikkaa-ja-liimaa-estetiikka alleviivasi tätä. Muutamassa vuodessa musiikkivideot alkoivat pyöriä yhden tai kahden hillitymmän johtoteeman ympärillä ja tuotantoarvot alkoivat näyttää kalliimmilta. Ne tuskin houkuttelivat kovin monia yrittämään samaa kotona.

Hanftin tapa hajottaa kerronta ja kuvat sen sijaan näytti kädestä pitäen, miten kuva oli käsiteltävistä, kuinka kaikki elokuvataide lopulta rakentui moduleista. Se toimi porttina liikkuvan kuvan sisäisiin rakenteisiin ja opetti analyyttisen katsomistavan. Oli tarkkailtava jatkuvasti, mitä ruudulla tapahtui. Yksityiskohdat eivät saaneet jäädä huomaamatta.

Parhaimmillaan Beckin musiikki toimi samoin. Parhaimmillaan 1990-lukulainen DIY-mentaliteetti avasi nämä struktuurit kaikissa taiteen osa-alueissa. Kaikkea tuota huomaa kaipaavansa kuunneltuaan 10 vuotta pelkkään pintaan keskittyvää musiikkia. Parin viimeisen vuoden aikana virkistävintä on ollut löytää uusi sukupolvi, jonka musiikin välittäjänä ja laulujen aiheena on se pirstaleinen datamuseo, jossa vietämme aikaamme: jos internet on uusi popin dekonstruoimisen viitekehys, ehkä wanhat hywät ajat ovat taas koittaneet. Täällä aikaa ei enää ole. Täällä retron käsite on merkityksetön ja olemme nuoria ikuisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

The Chemical Brothers vasemmalta oikealle: George, Tom, Paul, Ringo, Ed ja John.

Setting Sunin julkaisun jälkeen Noel Gallagher totesi haastattelussa, että on tilastollisesti mahdotonta tehdä samaa popkappaletta kahdesti.

Samaan aikaan lakimiehillä oli kova työ selvittää, sisälsikö Setting Sun luvattoman Beatles-lainan. Tom Rowlands ja Ed Simons ilmoittivat vain, etteivät he koskaan olleet tietoisesti sämplänneet yhtyeen katalogia.

Esseessään Tomorrow Never Knows: the contribution of George Martin and his production team to the Beatles’ new sound Kari McDonald ja Sarah Hudson Kaufman puolestaan toteavat, että Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat rakenteeltaan identtisiä. He tunnistavat niistä lisäksi yhdeksän erilaista trooppia, jotka esiintyvät molemmilla raidoilla lähes yksi yhteen osuvassa järjestyksessä: lokkeja, sitareja, vuorottelevia ADT- ja Leslie-kaikuja, honky-tonk-pianoa ja ksylofoneja…

Paljas korvakinhan sen kuulee. Setting Sun on klooni. Todella onnistunut sellainen.

Samalla unohdetaan, että ilmeisistä yhtäläisyyksistään huolimatta Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat täysin eri moodeihin sijoittuvia kuvauksia. Ensimmäinen oli kappale siitä, miltä oma kuolema tuntuu. Jälkimmäinen on elävä, värisevä, lihallinen transsi. Siinä pauhaavan purgatorisuuden jälkeen ihminen voi toki tuntea saapuneensa kuolleiden valtakuntaan, mutta (jo Dig Your Own Holen albumikontekstistakin johtuen) kyseessä on vain välietappi: ehkäpä sarja jälleensyntymiä ja chakrojen räjähtäviä avautumisia.

Setting Sun sisältää yhden ehdottomista lempihetkistäni popmusiikissa. Kun puolivälin tienoilla kuullaan laskevaa Shepardin asteikkoa muistuttava psytrance-narina ja kappale pirstoutuu sirpaleiksi kuin omat kasvosi peilissä vain morffaten uudeksi, entistä käsittämättömämmäksi kuvaksi, muistan miksi edelleen kuuntelen musiikkia: joskus ääni voi lakata olemasta pelkkää ääntä ja muuttua fyysiseksi elämykseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Chemical Brothers ja big beat paljastivat rave-kulttuurin ja psykedeelisen konemusiikin syvät kerrostumat valtavirralle. Populaarin genren vertaaminen vaikkapa pienten piirien parissa hiljalleen nousseeseen psytranceen on pakotettua, mutta ilmiöissä oli päällekkäisyyksiäkin. Psykedeeliset rockelementit juurruttivat itsensä nopeasti myös tranceen, joskin paljon härskimpinä. Doofin Let’s Turn On näytteenä siitä, että vuonna 1996 oli mahdollista tehdä musiikkia Chemical Brothersiakin isompi vaihde silmässä.

Video ei ole enää saatavilla

Candlebox ennakoi kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen.

Miten päädyimme Nirvanasta Nickelbackiin? Kuinka yksi viime vuosikymmenten raikkaimmista rockmusiikin ilmiöistä, grunge, vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?

Nuorgam ylpeänä esittää: 15 olennaista postgrunge-maanvaivaa. Ne ovat lauluja, jotka jokainen on joskus kuullut; jotka hallitsivat ilmestyessään radioaaltoja kaikkialla maailmassa, mutta joiden esittäjät ovat muutamaa lukuun ottamatta vaipuneet historian hämäriin.

Jutun kirjoittamiseen ovat osallistuneet Joni Kling, Arttu Tolonen, Gaius Turunen ja Kimmo Vanhatalo.

#1 Better Than Ezra – Good (1993)

MIKÄ?
Rajatapaus Louisianasta. Goodin sisältävä Deluxe-albumi ilmestyi indieteitse vielä itse grungen ”aikaan”, mutta alkoi menestyä Elektran julkaistua sen uudestaan vuonna 1995. Better Than Ezra on pitänyt tahallaan nimensä alkuperän arvoituksena; tosin epäiltävä on, onko viime vuosina kukaan siitä enää kysellytkään. Bändiä pidetään kyseenalaisen kunnioitettavana postgrungen tienraivaajana, mutta tämä meriitti saavutettiin kyllä pre-grungen ehdoilla. Good on silkkaa radiota varten kemiallisesti pestyä Pixiesiä bassosoundeineen ja vain lievästi venkuroivine laulumelodioineen. Muilla singleillään Ezra imitoi esimerkiksi R.E.M.:iä (In the Blood). Bändi, joka kuulosti hyvältä vain silloin, kun et vielä ollut kuullut lähdemateriaalia. Kuka sellaista enää tarvitsee? Silloin viistoistavuotisna tämä oli kyllä tykki ralli…

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Yhteensä seitsemän studioalbumia ja kohtuullinen kulttiura. Koska Ezran debyyttialbumi ilmestyi jo 1990, voidaan bändiä pitää grungen selviytyjinä. Jos tuijottelee jenkkien myyntilistoja, vaikuttaisi kaikki rockjohdannainen uhanalaiselta, mutta aina löytynee pikkukaupunkeja, joissa eletään ikuista ysäriä. Ezran kaltaiset bändit ovat niiden sheriffejä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Candlebox – Far Behind (1994)

MIKÄ?
Candlebox oli jopa pliisuuteen tottuneiden Pearl Jam -fanien mielestä kauheata mussutusta ja sen kolmas single käytännössä power-balladi uudelle ajalle. Monet luulivat tuon myyttisen pedon kuolleen 1980-luvun lopussa. Candlebox raapii tynnyrin pohjalta jokaisen tarjolla olevan kliseen, alun kuohitun Temple of the Dogin mieleen tuovista kitaroista laulajan sietämättömään alapurentalaulantaan. Sanassa ’flying’ ei oikeasti ole h-äännettä eikä sanassa ’maybe’ 27 tavua. Kitarasoolo kierrättää jokaisen Slashista Mike McCreadyyn kulkevalla janalle sijoittuvan classic rock -kliseen. Far Behind kirjoitettiin muuten tribuuttina Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille, aivan kuten koko Temple of the Dog -levy. Sääli. Sen lisäksi, että Far Behind on itsessään rasittavaa äänisaastetta, se myös ennakoi niitä kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen noin kolme vuotta myöhemmin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Candlebox ei Far Behindin jälkeen enää onnistunut tekemään hittejä. Olisi ehkä aiheellista tutkia pidemmällä aikavälillä, mikä prosentti power-balladeilla pankin räjäyttäneistä yhtyeistä kykenee pidemmän uran ylläpitämiseen. Bändi hajosi vuonna 2000, mutta kasasi itsensä uudestaan vuonna 2006 ja on taas työn touhussa. Ei niin, että ketään Keski-Lännen ja eri puolilla maailmaa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien ulkopuolella kiinnostaisi. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Toadies – Possum Kingdom (1994)

MIKÄ?
Jo 1980-luvun lopulta toimineen Toadiesin lyhyt kakku parrasvaloissa oli Heatseekers-listan ykköseksi kivunneelta Rubberneck-albumilta irrotettu murharalli, joka todisti jälleen kerran alternativen turhautuneesta misogyniasta häiritsevän kepeästi pomppubassotellen: Vaden Todd Lewis on kalju kitaristi, joka kaipaa Possum-järvelle viedäkseen tyttöystävän vajan taakse.

2002

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Levy-yhtiö ei suostunut edes julkaisemaan Rubberneckille äänitettyä seuraajalevyä ja Toadies painui unholaan. Houstonin Buzzfestin vakiokiinnityksenä soittaneen bändin voi nähdä tiettynä osana jatkumoa, jossa Alien Ant Farmin ja Limp Bizkitin tyyppiset nimet lopulta korvasivat post-grunge-yhtyeet junttifestarien vetonauloina. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dishwalla – Counting Blue Cars (1995)

MIKÄ?
Postgrunge vakiinnutti Yhdysvalloissa myös Adult Alternative -radioasemat, jotka pitävät hittejä elossa soittamalla niitä ainakin vuoden putkeen. Counting Blue Cars on mitäänsanomattominta mössöä, jota tämä aikuisuuden ja vaihtoehtoisen välissä tasapainottelu voi aiheuttaa. Vakavaa ja ainakin metafyysistä kun piti oleman, niin laitettiin Jumala sanoitukseen ja vieläpä naispuolinen sellainen, koska 1990-luvulla joku saattoi pitää ideaa omaperäisenä. Radioasemat soittivat Dishwallan hitistä vieläpä akustista versiota, jonka sääkanavakitarointi sinetöi tämän Bushin ja Francis Goyan välisen avioliiton. Dishwalla itse lienee ärtynyt biisin menestyksestä, koska bändihän oli muilla biiseillään jokseenkin vihaisempi. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet AA-asemien hitaasti muuttuvaan postgrunge-äänitapettiin. Jos Jenkkilässä autoillessasi radiosi jämähtää tällaiselle kanavalle, saatat erehtyä luulemaan, että Hootie and the Blowfish on yhtä iso kuin ennenkin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Kolme studioalbumia lisää ja julkaisuhiljaisuus vuodesta 2005 eteenpäin. Esiintyminen Siskoni on noita -sarjassa taisi olla uran näkyvin hetki Counting Blue Carsin jälkeen. Ja siinäkin noitakolmikon sähläykset ja dialogi peittävät bändin soiton. Enempää ei tarvinne sanoa.

Paitsi tietenkin se, että Dishwalla on ikuistettu myös Anal Cuntin kappaleeseen You Went to See Dishwalla and Everclear (You’re Gay). (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Everclear – Santa Monica (1995)

MIKÄ?
Everclear henkilöityi aina Art Alexakikseen, joka tasapainotteli alusta lähtien sillä hiuksenhienolla, häilyvällä ja tulkinnanvaraisella rajalla, joka erottaa positiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen häikäilemättömästä itsepromootiosta. Alexakisin kohdalla oli myös aina vaikea sanoa harrastiko hän taiteessaan enemmän demoniensa manaamista vai niiden raakaa hyväksikäyttöä. Uran alkuvuosien lausunnot ja huippuvuosien aikainen asema vaihtoehtorockin luotettavimpana mielipideautomaattina ja semijulkkiksena tekee taustatarinan ja taiteen erottamisesta mahdotonta. Näin ollen tämäkin kappale täytyy tulkita aina sen prisman läpi, että Alexakis oli yksinhuoltajan kasvatti, joka haksahti kokaiiniin, mutta päätti kammeta itsensä kuiville veljensä ja tyttöystävänsä kuoleman jälkeen. Oli hänellä itselläänkin yksi läheltä piti -tilanne. Nyt kun olen tuon sanonut, on vaikea keksiä itse bändistä mitään sanottavaa. Näin minulle kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995 ja nyt taas. Everclear kuuluu selkeästi postgrungen siihen laitaan, joka kumartaa power popin ja punkin suuntaan. Santa Monica on aika näppärä poppis. Se on harvinainen hyve tässä turpean ja itsetyytyväisen hardrockin dominoimassa genressä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Everclear ja Art Alexakis onnistuivat ylläpitämään kulttisuosiota, mutta tippuivat Capitolilta takaisin indien ihmeelliseen maailmaan ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella bändi alkoi aktiivisesti elää sekä omassa että toisten menneisyydessä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spacehog – In the Meantime (1995)

MIKÄ?
Grungen jälkeisinä vuosina menestyksen kultamaille pääsi myös kummallisuuksia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä vaihtoehtorockjättien kanssa. Tällainen tapaus oli alun perin Leedsistä Englannista tulleista, mutta New Yorkissa tavanneista musikanteista koostuva Spacehog, jonka pääasiallinen innoittaja oli grungen sijaan 1970-luvun glamrock, erityisesti wanha kunnon David Bowie, jonka laulutyyliä basisti Royston Langdon matki varsin uskollisesti. Yhtyeen debyyttisingle In the Meantime valloitti radion ja MTV:n vuosien 1995 ja 1996 taitteessa, ja albumi Resident Alien myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kevyitä ysärikonesoundeja, Bowieta, Beatlesin I Am the Walrusia ja voimapoppia yhdistelevä In the Meantime on woo-hoo-lauluineen varsin maukas, joskin pöhkö poptäsmäisku. Spacehog ei kuitenkaan oikein löytänyt paikkaansa popmaailmassa, vaan operoi jossain brittipopin ja postgrungen välimaastossa. Lopulta In the Meantime jäi sen ainoaksi hitiksi, ja Spacehog muistetaan nykyään lähinnä klassisena yhden hitin ihmeenä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spacehogin toinen levy The Chinese Album ei menestynyt edeltäjänsä tavoin, ja vuonna 2001 julkaistu The Hogyssey -albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. Spacehogin hajoamisen jälkeen sen perustan muodostaneet Langdonin veljekset Royston ja Antony ovat pysyneet jonkinlaisessa puolijulkkisasemassa. Antony nähtiin vuonna 2010 sekoilemassa Joaquin Phoenix -”mukamentissa” I’m Still Here, ja Royston tuli puolestaan tunnetuksi Liv Tylerin aviomiehenä (pari erosi vuonna 2008). Spacehogin paluuta on viritelty pitkään. Tässä kuussa kuultiin viimein ensimmäinen näyte Glad to Know jo vuodesta 2011 julkaisuaan odottaneelta yhtyeen comeback-levyltä As It Is on Earth. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sponge – Molly (Sixteen Candles Down the Drain) (1995)

MIKÄ?
Detroitilainen Sponge vaikutti aina perusbaarirockyhtyeeltä, joka onnistui onnellisten sattumusten kautta pääsemään mukaan alternative-junaan. Se nähtiin aikanaan kolmannen polven jäljittelijänä, joka kopioi Pearl Jamin sijaan Stone Temple Pilotsia, mutta todellisuudessa Sponge kuitenkin muistutti grungea enemmän perinteistä amerikkalaista sydänmaan rockia, jossa oli mukana aimo annos U2:n mahtipontisuutta, hiukan R.E.M.:iä ja jopa ripaus vaihtoehtokantria (tai ainakin Gin Blossomsin juurevaa voimapoppia). Kasarinäyttelijä Molly Ringwaldin ja tämän tähdittämän Sixteen Candles -elokuvan (Synttärit, 1984) mukaan nimetty Molly (Sixteen Candles Down the Drain) onkin oikeastaan kantrikappale, johon on ympätty mukaan ajanmukaiset särökitarat. Sitä ei olisi mahdoton kuvitella hiukan kevennettynä vaikkapa R.E.M.:in esittämäksi.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spongen debyyttilevy Rotting Piñata jäi yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi hittilevyksi. Sen toinen albumi Wax Ecstatic oli rankemmin rokkaava kokonaisuus, jonka piti alun perin olla memphisläisen drag queenin kuolemasta kertova konseptilevy. Kappaleet kuolleista drag queeneista tai Venäjän keisari Nikolai II:n Anastasia-tyttären mysteeristä eivät kiinnostaneet maksavaa yleisöä, ja Spongen kunnian päivät olivat nopeasti ohi. Nykyään 1990-luvun Sponge-kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Vinnie Dombroski, joka kiertää yhtyeensä kanssa epäilemättä soittamassa niissä samoissa baareissa, joista se nousi nauttimaan 15 minuutista kuuluisuuttaan vuonna 1995. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Primitive Radio Gods – Standing Outside a Broken Phone Booth with Money in My Hand (1996)

MIKÄ?
Primitive Radio Godsin hittiainokaisen formulaan kuuluivat B.B. King -sample, puoskarihopahtava jenkkibaggy ja Lou Reedin Walk on the Sidelle kosolti velkaa oleva epäilyttävä päiväkävelyletkeily kaihoisaksi heterohempeilyksi muutettuna. Näistä aineksista koottiin myös kappaleen sisältänyt ihan kelpo Rocket-pitkäsoitto.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Pohjimmiltaan Primitive Radio Gods oli kuitenkin raskas kitarabändi ja edelleen kasassa olevan yhtyeen myöhemmillä julkaisuilla tämä aspekti kuuluu mukavasti vihlovana ujeltamisena. Esimerkiksi vuoden 2003 Still Electric on yllättävän vahva näyttö aggressiivisesta kuusikielisten käytöstä ja Mellotron On! -kokoelma bändin shoegazehtavista psykedeliavivahteista. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Seven Mary Three – Cumbersome (1996)

MIKÄ?
Jos postgrungen mielikuvituksettominta laitaa edustava Seven Mary Three olisi perustettu 1970-luvulla, se olisi epäilemättä veivannut kasvotonta boogie-rockia Foghatin tai Bachman-Turner Overdriven lämppärinä. Koska elettiin 1990-lukua, se ymppäsi 1970-lukulaiseen rockiinsa grungemaisen raskaat kitarat ja nousi listoille hitillään Cumbersome alkuvuodesta 1996. Keksinkertaisuuttaan Seven Mary Three ei kuitenkaan onnistunut särön alle piilottamaan. Yhtyeen soundi pullisteli turpeasti kopioiden Stone Temple Pilotsin puisevimpia hetkiä, ja laulaja Jason Rossin sanoitukset naamioivat aikakaudelle tyypillisesti epämääräisyyden syvällisyydeksi luettelemalla vastakohtia, kuten: “She calls me Goliath and I wear the David mask” tai “Too heavy too light, too black or too white, too wrong or too right”. Toisin sanoen Seven Mary Three kuulosti juuri siltä, mitä olikin – kaukaa popmusiikin keskusten ulkopuolelta (tarkemmin sanottuna Williamsburgista, Virginiasta) tulleelta yhtyeeltä, joka osasi kopioida edeltäjiensä soundin, muttei ymmärtänyt sen underground-juuria. Näin se oli varhainen esimerkki Creedin ja Nickelbackin edustamasta kaupallisesta postgrunge-soundista. Cumbersome tarkoittaa vaivalloista ja kömpelöä, ja sellainen oli sekä tämä Seven Mary Threen isoin hitti että koko yhtyekin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Ainakaan Seven Mary Threetä ei voi haukkua luovuttajaksi – yhtye on keikkaillut ja julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja sitten 1990-luvun, vaikka kaupallista menestystä ei ole juuri tullut. Sen vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän pitkäsoiton Day and Nightdrivingin singlen Last Kissin perusteella Seven Mary Three kuulostaa yhä yhtä auttamattoman tylsältä kuin vuonna 1996. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Verve Pipe – The Freshmen (1996)

MIKÄ?
Kirjoita The Verve Pipen Googlen kuvahakuun. Jos sinulla ei ollut 1990-luvulla peroksidivaalennettuja hiuslatvoja, olit kenties niitä, jotka menivät kertarytinällä alas ja blondasivat koko kuontalon – bändin ensimmäisen albuminkin nimi oli I’ve Suffered a Head Injury. Yhdistämällä rockhenkisen pukeutumisen urheiluvaatteisiin ja Airwalk-kenkiin olit Verve Pipen joukoissa. Parhaat asiat elämässä nimittäin ovat luonteeltaan amfibisia. Aivan kuten Verve Pipen balladit, jotka uppoavat pohjaan sekä maalla että vedessä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Vuonna 2009 yhtye julkaisi koko perheelle suunnatun levyn The Family Album. En keksi tätä omasta päästäni. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Days of the New – Touch, Peel and Stand (1997)

MIKÄ?
Useimpien postgrunge-yhtyeiden soundi perustui jonkun tietyn artistin tuotantoon, mutta alun perin Charlestownista, Indianasta tullut Days of the New meni askeleen pidemmälle – sen soundi perustui pitkälti Alice in Chainsin MTV Unplugged -levyyn ja kahteen akustiseen EP:seen (Sap ja Jar of Flies). Kun mukaan heitettiin vielä ripaus The Doorsia, lopputuloksena oli grungehtavan synkeä, mutta samalla jazzahtavasti groovaileva ja akustisen kepeä (sekä valitettavan tylsä) soundi, joka kelpasi sekä MTV:tä tuijottavalle nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Epämääräistä itsetuhoisuutta ja hiukan kyseenalaista seksuaalista uhkaa yhdistelevä Touch, Peel and Stand on yhtyeen isoin hitti ja tunnetuin kappale, joka notkui Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -listan kärjessä vuonna 1997 tuohon aikaan ennätykselliset 16 viikkoa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Alkuperäisen Days of the New -kokoonpanon taipale päättyi nopeasti. Sen jäsenet tappelivat keskenään, ja laulaja-kitaristi Travis Meeks erotti koko muun yhtyeen jo bändin vuonna 1999 ilmestyneen toiseen (nimettömään) levyyn mennessä. Days of the New on ilmeisesti periaatteessa yhä olemassa, mutta vuonna 2001 julkaistun kolmannen (taas nimettömän) levynsä jälkeen se ei ole julkaissut mitään. Meeks on lupaillut neljättä Days of the New -levyä jo vuosia, mutta muun muassa huumeisiin liittyvät ongelmat ovat hidastaneet epäilemättä koko maailman kieli pitkällä odotteleman albumin valmistumista.

HAUSKA FAKTA!
Pussycat Dollsin pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut Nicole Scherzinger teki musiikillisen debyyttinsä Days of the New’n toisen levyn taustalaulajana. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Marcy Playground – Sex & Candy (1997)

MIKÄ?
Nirvanaisen laiskahti venyttelevää Marcy Playgroundin singleä ei voinut olla kuulematta alkuvuodesta 1998, kun kappale vietti ennätykselliset viisitoista viikkoa Modern Rock -listan ykkösenä. Vielä enemmän yhtyeen luulisi ammentaneen Morphinen musiikista, jossa uhkaavat ja synkeät sävyt tulivat puetuiksi haikeisiin melodioihin. Vaarallisesti nimetty kappale etenee laiskasti kuin siirappi ja sopi hyvin myös poppiradioiden soittolistoille.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Fastballin The Way pompautti kappaleen lopulta listoilta ja Marcy Playground katosi takakujille. John Wozniak antaa edelleen yhtyeelle tekohengitystä ja keikkailee sellaisten supernimien kuin Lit, Sugar Ray ja Everclear kanssa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#13 Silverchair – Freak (1997)

MIKÄ?
1990-luvulla jokainen oli friikki, creeppi tai luuseri. Perässä varttui myös X:n jälkeinen grungejuniorien sukupolvi, joka oli ollut liian nuori kuulemaan Nirvanaa. Heille Silverchairin ja Bushin hiilipaperikloonit Cobainin maneereista menivät täydestä. Australialaisyhtye nauttikin lopulta enemmän menestystä kuin suurin osa grungen jalanjäljissä tarponeesta varttialternativesta, mistä kunnia kuuluu ihan onnistuneille biiseille. Omaperäisyydestä bändiä ei ole koskaan voinut syyttää.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Silverchairin myöhemmät albumit ovat Yhdysvalloissa hädin tuskin mahtuneet sadan myydyimmän joukkoon, mutta kotimaassaan Australiassa yhtye on edelleen kova nimi. Pelkkä aussimyynti ei silti selitä Silverchairin olemassaoloa. On olemassa postgrunge-reliikkien kasti, jota tietyt kuluttajasegmentit pitävät edelleen hengissä, ja joka 1990-luvulla tuotti toinen toistaan degeneroituneempia kopioita itsestään. Stone Temple Pilotsin, Creedin ja Nickelbackin jälkeen seurasi Backstreet Boys ja silloin tervejärkiset meistä luovuttivat. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Third Eye Blind – Semi-Charmed Life (1997)

MIKÄ?
Third Eye Blind on listallamme poikkeus, koska debyyttialbumilta irtosi postgrungen ilmastossa peräti kolme isohkoa pophittiä. Semi-Charmed Life oli näistä isoin, metamfetamiinin käytöstä ja suihinotosta lallatteleva punkpoppis, joka pääsi radiosoittoon vain parin sanan sensuroinnilla. Ei, en minäkään aikanaan kuunnellut näitä sanoja. Lauluntekijä Stephan Jenkins sanoi tavoitteenaan olleen sanfranciscomaisen version tekeminen Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta. Näin kaukaa kierosti katsoen biisiä pitäisi kai vihata, kuten Counting Blue Carsiakin, mutta jotain hellyttävää Jenkinsin lähderehellisyydessä on, Semi-Charmedin tarttuvuudesta puhumattakaan. Kuuntelisin huomennakin, mutta en Jenkkilässä, sillä siellä biisi lienee jokaisten kotibileiden riesa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Oikeastihan tässä jutussa olevista bändeistä monikaan ei hajonnut, vaan tauollakin olleet palasivat takaisin. Aina löytyy Jenkkilästä jokin pikkunurkkaus, jossa vanhan radiohitin soittamalla saa sivutuloja. Third Eye Blind on kuitenkin pärjännyt monia muita kaupallisesti paremmin: neljäs studioalbumi Ursa Major (2009) käväisi jopa Billboardin kolmosena. Stephan Jenkins ilmoitti silti viime kuussa, että seuraava levy tulee olemaan bändin viimeinen. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#15 Semisonic – Closing Time (1998)

MIKÄ?
Antropologian ja Monty Pythonin opintojaan auliisti ilmaisussaan viljelevän Trip Shakespearen raunioille perustettu, Minneapolisista ponnistava Semisonic toi postgrungen äänimaisemaan tujauksen näsäviisauteen taipuvaista ja korkeakoulutettua amerikkalaista collegerockia; pienen sellaisen lähinnä tuotanto- ja soittopuolella. Closing Time on sydänverellä kirjoitettu ja täyttäisi nykyisetkin, Vain elämää -sarjan puitteissa määritellyt aitouden vaatimukset. Laulaja Dan Wilson teki sen tuloaan tekevälle lapselleen. Biisi yhdistää thirtysomething-henkisen fiilistelyn ja Seneca nuoremman musiikkiin, jota vanheneva mies soittaa kuunneltuaan nuorena Pixiesiä ja seattlelaisia kitarankurittajia. Julkaisuvuonaan Grammy-ehdokkuudenkin saanut Closing Time dominoi keskitien rockia soittavia radioasemia vuonna 1998 ja soi varmasti FM-aalloilla päivittäin tänäkin päivänä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Closing Time oli Semisonicin ison hitti. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen levynsä, mutta suosio varsinkin Yhdysvalloissa oli mennyttä. Dan Wilson lähti soolouralle, mutta löysi suuren suosion lauluntekijänä. Hän on tehnyt biisejä muun muassa Dixie Chicksille, Jason Mrazille ja Adelelle. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä listalta puuttuu? Local H:n Bound for the Floor? Collective Soulin Shine? Our Lady Peacen Superman’s Dead? Tonicin If You Could Only See? K’s Choicen Not An Addict? Fuelin Shimmer? Mikä oli oma postgrunge-suosikkisi – ja -inhokkisi? Kerro se jutun kommenteissa!