Edward Sharpe & The Magnetic Zeros – s/t

Rough Trade

Saako Edward Sharpe sinunkin hippitutkasi värisemään?

Saako Edward Sharpe sinunkin hippitutkasi värisemään?

Hippikollektiivin takana piilotteleva Alex Ebert jatkaa kumppaneineen tuttua classic rock -rituaaliaan.

EdwardSharpeKansiEnsiksi on todettava, että Edward Sharpe & The Magnetic Zerosin levy on taitavaa työtä. Amerikkalainen kansanmusiikki (johon sisällytettäköön tässä yhteydessä kaikki Mamas & the Papasista Hair-musikaalin kautta Eaglesiin) on toisinnettu mekaanisella tarkkuudella. Sen jälkeen päälle on lisätty hieman keinotekoista rosoisuutta markkeeraamaan sitä, että tämä on yhtyeen transitorinen, vaikeampi, rankempi, alkuvoimaisempi albumi. Huomaa eponyymi: se pakollinen juurienetsiskelylevy siis.

Ja sellaisenkina ESMZ on edelleen kuin vastike marketeista löytyvälle americana-elintarvikkeiden hyllylle, joka kohtaa blenderin monomaanikon kokin käsissä. Se on tahmea, sokerinen ja öljyinen sekava massa, joka sulaa huonosti. Traaginen auto-onnettomuus Ralph Naderin muistikirjaan luonnosteltuna: sarjatuotannollisen ylitarjonnan ja luksushakuisen hedonismin yhteentörmäys.

Juuri hedonismi ja elämyshakuisuus määrittävät popmusiikin kokemusta. Jos yhtyeen musiikillinen mielikuvituksettomuus ja historiallisen tarkastelukulman puute jätetään sivuun, saadaan Edward Sharpe & The Magnetic Zerosin viimeisimmästä levystä esiin toinen puoli: se ei ehkä pyri miellyttämään yhtä välittömästi kuin vuoden 2012 Here, eikä siltä tule irtoamaan yhtä helposti automainoksiin sopivaa iskusävelmää. Silti se on levy, joka pyrkii välittömään elämykseen. Se auttaa löytämään nautintokokemuksen sieltä, missä musiikilliset raja-aidat ovat matalimmillaan.

Siis mistä? 1960-luvulta? Jos nykyisen musiikkikentän historiattomuus tuntuu sairaudelta, menneet vuosikymmenet ovat ehdoton panacea. Creature comfort -tyylistä lohturuokaa rapeaa analogisuutta ja koreita nauhakakkuja haikaileville. ”Silloin kun albumit olivat vielä kokonaistaideteoksia.”

Toki yhtyeellä on hallussaan muutamia muitakin elähtäneitä taikatemppuja. Kollektiivin tietoisen vanhahtavat, yhtenäiset hobo-asusteet ja hurmokselliset keikat. Yhteisöllisyyden tunne, joka sulkee kaiken epätoivotun aineksen taikapiirin ulkopuolelle. Halpa magia. Rakeiset kaitafilmivideot. Ukulelet, huilut ja klavinetit. Lopulta herää kysymys, onko tämä edes popmusiikkia vai rituaali jonkin auttamatta kadonneen manaamiseksi?

Ja kaikesta huolimatta: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros on taitava levy. Se toteuttaa hämäävällä sorminäppäryydellä taikatemppunsa, huijaa korvaa valokopiomaisuudellaan, saa bongailemaan vaikutteita, joita toki voisi summata loputtomiin. Kuinka They Were Wrong on eräänlainen Lee Hazlewood–Johnny Cash–Leonard Cohen–Jim Morrison -värityskirja: sävyjä voi käyttää miten tahtoo, mutta paletti on jokaiselle yhtä tumma. Kuinka In the Summer asfaltilla istuskeluineen, televisiotyttöineen ja graffitipoikineen muodostaa täydellisen kloonin Lou Reedin nahkatakkireggae-asenteesta. Tai kuinka kaiken retroilevan popmusiikin läpäisevät Beatles-vaikutteet on nokkelasti häivytetty myöhempiä Lennonin rääkymissooloja ensisijaisina vaikutteina suosien.

Jossain toisessa todellisuudessa Edward Sharpena esiintyvästä Alex Ebertistä olisi varmasti tullut loistava mainosmies.

50 Osta tämä levy kuuttakymmentä lähenevälle isällesi, joka vihaa kategorisesti kaikkea nykymusiikkia. Se tulee löytämään paikkansa Audin cd-vaihtajassa Little Featin, The Bandin ja Creamin seurasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!