”Lorde lauloi esikoisalbumillaan sellaisella vilpittömyydellä, joka sai toimittajat hämmästelemään loputtomiin sitä, kuinka näin nuori voi puhua näin viisaasti.”

Kerran Lorde oli nuori ja ei-mistään, ja ajoi Cadillacia unissaan.

”We’ll never be royals
It don’t run in our blood”

Royals oli ensimmäinen kosketukseni Lordeen. Kuuntelin sen kesällä 2013 yksin asunnossani. Olin kahden pitkän parisuhteen välissä ja mietin, haluanko jäädä Helsinkiin vai lähteä pois. Täyttelin vaihtarihakemuksia Tel Aviviin ja Fidzille.

Kiinnostuin Lordesta, koska hän oli hyvin nuori ja tuli hyvin kaukaa. Lorde oli 16-vuotias ja kotoisin Uuden-Seelannin kaupungista Aucklandista. Hän lauloi itsestään ja ikäpolvestaan vilpittömyydellä, jollaista en ollut ennen kohdannut.

Sellaisella vilpittömyydellä, joka sai toimittajat hämmästelemään loputtomiin sitä, kuinka näin nuori voi puhua näin viisaasti.

Royals on lähiöteinin voimaantumiskappale. Kertoja on marinoitunut amerikkalaisessa kulutuskulttuurissa kuin kuka tahansa länsimaalainen nuori. Kuunnellut A$AP Rockya, Jay-Z:tä ja Lana Del Reytä (kyllä, hän on näin nuori!) ja leikitellyt ajatuksella, että hänkin asuisi Hollywoodissa ja nuuskaisi muotihuumeita julkkisten kartanoissa.

Mutta hän asuu Aucklandissa, eikä ole ikinä matkustanut ulkomaille.

Kappaleen bridgessä Lorde listaa asioita, jotka toistuvat hänen kuuntelemissaan amerikkalaisissa lauluissa: kultahampaat, Grey Goose -votka ja kylppäreissä trippailu. Lentokoneet, saaret ja lemmikkitiikerit. Asioita, joista kuninkaat on tehty.

Kertoja ja hänen ystävänsä eivät tule koskaan olemaan kuninkaallisia. He asuvat pienessä kaupungissa maassa, jonka pääkaupungin harva osaa nimetä: ”In a torn up town, no post code envy.”

Eikä se haittaa. Kertoja tietää olevansa nuori ja ei-mistään. Hän ajelee unissaan Cadillacilla, mutta hilluu päivät Devonportin lähiössä, joka ei todellakaan ole ”torn up”, mutta ei myöskään millään tapaa ihmeellinen.

Eikä se ainakaan ole Hollywood.

Siinä minä makasin vuokrayksiöni kovalla futonilla ja kuuntelin 16-vuotiaan laulua maailman toiselta laidalta. Musiikkivideon lähiö muistutti Länsi-Vantaasta, jossa kävin kouluni.

Mietin, miten kaukaisena Lorde pitää sitä, mistä hän Royalsissa laulaa. Hollywoodia, laatuvodkia, The Weekndin musiikkivideoita. Miettiikö hän, että on yksi asia päästä Hollywoodiin, ja kokonaan toinen asia voida kutsua sitä kodiksi?

Minusta tuntuu nimittäin usein, että Kalifornia on lähellä. Se on niin tuttu kuin voi olla. Osaisin suunnistaa Los Angelesissa aika hyvin, koska olen katsonut Crashin, Nuoren kapinallisen ja kolme kautta The Hillsiä. Tietäisin, mistä löytyvät parhaat viinitilat ja mitä naapurustoja kannattaa välttää.

Helsingistä Los Angelesiin on kuitenkin 9 000 kilometriä, ja vaikka pääsisin perille, en tiedä, pääsisinkö oikeasti. Paikat paljastavat todellisen luontonsa vasta, kun niitä peilaa omaan itseen. Jos pidän jostain kaupungista, se tarkoittaa yleensä, että pidän itsestäni siinä kaupungissa.

Elämässäni on kourallinen kaupunkeja, joissa olen itsestäni pitänyt. Kaupunkeja, joita voisin pitää kotina, on ehkä yksi.

Royals julkaistiin sinkkuna 3. kesäkuuta 2013. Se nousi hitaasti kaikkien listojen kärkeen ja teki Lordesta tähden. Syksyllä ilmestynyttä Pure Heroine -albumia myytiin miljoonia.

Vuoden 2013 jälkeen Lorde on käynyt Los Angelesissa monta kertaa, ystävystynyt Taylor Swiftin kanssa ja varmasti saanut maistaa Grey Goose -votkaakin (hän täytti 21 viime marraskuussa). Internetin mukaan Lorde asuu yhä Uudessa-Seelannissa.

Video ei ole enää saatavilla

”Nikes kertoo Hollywoodista ja sen valheellisuudesta, jolle Frank Ocean on läpimurtonsa jälkeen altistunut ihan uudella tavalla. Ihmisistä, jotka hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

Frank Ocean laulaa hännystelijöistä ja kengistä, joiden vuoksi ihmiset ovat valmiita tappamaan.

”All you want is Nikes
But the real ones
Just like you
Just like me”

Niken lenkkarit ovat maailman väärennetyimpiä kulutustuotteita. Syy on selvä: Niken väkkärä logo merkitsee länsimaista kulttuurista statusta ja pääomaa, josta useimmat meistä janoavat osaansa. Kuka ei haluaisi leimata itseään ihmiseksi, jolla on varaa uusiin Air Jordaneihin?

Pop-esseisti Hanif Abdurraqib kirjoittaa esseekokoelmassaan They Can’t Kill Us Until They Kill Us (2017) esineistä ja niiden merkityksistä. Hän viittaa Toni Morrisonin romaaniin Sinisimmät silmät (1970), jossa Breedloven perhe ostaa osamaksulla sohvan, johon heillä ei varsinaisesti olisi varaa. Sohvan kangas halkeaa, mutta liike ei suostu vaihtamaan sitä. Perhe päätyy maksamaan kuukausieriä sohvasta, joka on pilalla.

Abdurraqibin nuoruudessa, 1990-luvun Yhdysvalloissa, kenkien vuoksi tapettiin. Uuden Nike-mallin lanseeraus oli tapahtuma, johon tuppautui aina moninkertaisesti halukkaita ostajia suhteessa kenkien määrään. Kengät maksoivat myös maltaita, ja siksi Nike-pareja metsästettiin kuin liitonarkkia.

Lapsena Abdurraqib osti aina mustat lenkkarit, koska ne sopivat Ohion vaihtelevaan säähän parhaiten. High schoolin viimeisenä vuonna Abdurraqib törsäsi kuitenkin valkoisiin Nike Air Force 1 -kenkiin, joita hän varjeli laatikossaan viikkoja aurinkoista säätä odotellen. Kun pilvipeitto repesi, Abdurraqib veti Niket jalkaansa ja lähti kouluun. Autosta ulos astuessaan hän pyyhkäisi lenkkaria vahingossa autonsa eturenkaaseen, joka jätti siihen pitkän mustan rannun.

Kengät olivat välittömästi pilalla. Ihan kuin Breedloven perheen sohva.

Frank Ocean julkaisi toisen studioalbuminsa Blonde 20. elokuuta 2016. Julkaisua mehusteltiin pitkään – niin pitkään, että kun se lopulta tapahtui, ei se tuntunut tapaukselta lainkaan.

Minä kuuntelin Blonden ajatuksella vasta useampi viikko sen julkaisun jälkeen, koska olin niin väsynyt odotteluun. Onneksi kuuntelin, koska se on hieno ja rikas levy, josta löydän yhä uusia asioita.

Nikes on Blonden ensimmäinen kappale ja yksi monista huippukohdista. Se käyttää metaforanaan merkkilenkkareita, jotka edustavat Oceanille pinnallista kulutuskulttuuria ja elämäntyyliä.

Nikes kertoo Hollywoodista ja sen valheellisuudesta, jolle Ocean on läpimurtolevynsä Channel Orangen (2012) jälkeen altistunut ihan uudella tavalla. Ihmisistä, jotka hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.

Kappale kertoo myös oikean rakkauden etsimisestä. Sen henkilökohtainen taso on paljas ja rehellinen. Kun Ocean lauloi Flow Festivalin kesäillassa 2017 ”I’m not him but I’ll mean something to you”, sydämeni oli pakahtua. Se oli aidointa, mitä olin päälavan artistilta Flow’ssa kuullut.

https://vimeo.com/179791907

”Tiiviissä muodossaankin Lamar on pökerryttävän etevä sanoittaja. Humblen teksti on tietenkin täynnä tasoja, mutta ilahduttaa myös silkkana foneettisena harjoitteena.”

Kendrick Lamar teki uransa isoimman biisin ja osoitti, ettei hänen ajattelunsa ole vielä valmista.

”Bitch, be humble (hol’ up, bitch)
Sit down (hol’ up, lil’, hol’ up, lil’ bitch)”

Vuoden 2015 To Pimp a Butterflyn jälkeen Kendrick Lamar oli tienristeyksessä. Free jazzin ja sofistikoituneen lavarunouden lankakeränä purkautunut levy sai kiitosta kriitikoilta ja palkintoja jakavilta akatemioilta, mutta monelle se oli vähän liiankin sykkyräinen. Singlet – King Kunta ja #BlackLivesMatter-liikkeen tunnariksi noussut Alright – jäivät soimaan, mutta albumiraitoja pidettiin hankalina.

Lamar, joka varttui Comptonissa N.W.A.:ta kuunnellen, on aina halunnut olla helposti lähestyttävä. Tehdä musiikkia, joka muuttaa rämäisimmänkin lähiöbiilin klubiksi. Siksi To Pimp a Butterflyn jälkeen piti tehdä jotain ihan muuta.

Kesällä 2016 Gucci Mane oli vapautumassa vankilasta ja tuottaja Mike Will Made-Itillä oli hänelle biisiaihio valmiina. Siihen kuuluivat 808-rummut ja simppeli pianomelodia. Brutaali riisuttu biitti, joka kuulosti hiphopin historialta, nykyhetkeltä ja tulevaisuudelta, ja joka Mike Willin mukaan vangitsi jotain juuri tästä ajasta.

Mane ei tarttunut biittiin, mutta Kendrick Lamar kuuli sen ja ihastui. Syntyi Humble, Lamarin uran isoin hitti ja lyyrisesti yksi hänen suurimmista saavutuksistaan.

“My left stroke just went vi-ral!”

Humble on niukkuuden taidetta. Mike Willin biitti on yksinkertainen ja Lamarin sen päälle sylkemä lyriikka etupäässä iskulauseita, jotka jäävät mieleen, mutta joiden merkitys jää kuulijan päätettäväksi. Tauot painavat miltei yhtä paljon kuin niitä kehystävät sanat.

Tiiviissä muodossaankin Lamar on pökerryttävän etevä sanoittaja. Humblen teksti on tietenkin täynnä tasoja, mutta ilahduttaa myös silkkana foneettisena harjoitteena. Lamar on haastatteluissa sanonut rakastavansa sanoja ja niiden vääntelemistä, rikkomista ja uudelleenjärjestämistä.

Humblen tekstissä on paljon uhoa ja itsekorostusta. 12 Grammya voittanut Lamar, 30, seisoo hiphopin Olympos-vuorella ja vaatii muilta kunnioitusta.

Samaan aikaan katse on kohdistettu itseen ja omaan sukupuoleen. Lamarin vaateet nöyryydestä liittyvät 2010-luvun sukupuolipolitiikkaan sekä keskusteluun tilan ottamisesta ja antamisesta. Humble kutsuu afroamerikkalaisia miehiä katsomaan peiliin, tunnistamaan ja tunnustamaan oman paikkansa ja oman valtansa.

Sitä rapkulttuuria, jota Lamar edustaa ja jonka puolesta hän liputtaa, on kritisoitu pitkään ongelmallisesta suhtautumisestaan naisia kohtaan. Humblella Lamar kanavoi tätä asennetta ryöstöviljelemällä bitch-sanaa (joka on toki aina kuulunut Lamarin sanavarastoon) ja mehustelemalla naisen sukuelintä.

Ongelmallisimmassa säkeessä hän yrittää määritellä, millainen naisen vartalon tulee olla ollakseen haluttava:

”I’m so fuckin’ sick and tired of the Photoshop
Show me somethin’ natural like afro on Richard Pryor
Show me somethin’ natural like ass with some stretch marks”

Riimit voi nähdä epäonnistuneena yrityksenä olla #woke. Lamar kritisoi länsimaisen visuaalisen kulttuurin naisille asettamia mahdottomia kauneusihanteita, mikä on tietenkin oikein, mutta rajaa samalla ei-feministisiksi ne naiset, jotka päättävät meikata, suoristaa hiuksensa tai turvautua botoxiin.

Isoin ongelma on tietenkin se, että naisen keho ylipäätään määritellään vain ja ainoastaan miehen kautta. Tämä on eritoten gangsta rapin DNA:han kietoutunut trooppi, jonka purkaminen vie aikaa – varsinkin, kun valtaosa genren edustajista ei ole purkamisesta järin innoissaan.

Toisaalta Humblen kohdalla kyse voi olla myös opintomatkasta, kuten verkkomedia Okayplayer ehdottaa. Lamar tunnustaa, ettei hänen ajattelunsa ole valmista, ja käy läpi siihen liittyviä sudenkuoppia. Tähän viittaisi Humblen musiikkivideo, jossa räppäri vierailee muun muassa kampaamossa – paikassa, joka on monelle mustalle amerikkalaiselle naiselle se tärkein safe space.

Keskeneräisten ajatusten lausuminen ei välttämättä tee Lamarista feministiä, mutta ainakin se osoittaa sellaista rehellisyyttä ja itsekriittisyyttä, johon soisi useampien kykenevän.

Video ei ole enää saatavilla

Diplo liitää listojen kärjessä.

Suomeen jälleen palaava tanssimusiikin multitalentti Diplo on alinomaa ajankohtainen. Dancehall-projekti Major Lazerin kanssa hienon levyn keväällä julkaissut Thomas Wesley Pentz tekee jatkuvasti uutta musiikkia, juontaa omaa radio-ohjelmaansa ja tuottaa kappaleita toisille artisteille. Näissä projekteissa Diplon ääni on yleensä selkeästi kuultavissa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Moombahtonin, dubstepin ja dancehallin ohella Pentziä on kiinnostanut esimerkiksi brittiläinen mathcore.

Beyoncélle, Kelly Rowlandille ja Lil’ Waynellekin hienoja kappaleita tuottaneen Diplon tärkeimmiksi tai laadukkaimmiksi hetkiksi valikoituivat lopulta seuraavat, aakkosjärjestykseen asetellut nimet.

#1 Justin Bieber

Tilaustyönä voimauttavaksi futis-anthemiksi tilattu Thought of You on istutettu täydellisesti Justin Bieberin kakkoslevyn puoliväliin pitämään puhtia yllä. Diplo vetää automaattiohjauksella, Bieber laulaa poikakuoron säestämänä vahvan efektiviidakon lävitse. Lopputulos on helposti lähestyttävä, kelvon pophitin määreet vasurilla täyttävä pikkuhelmi, jolla Diplo näyttää osaavansa miellyttää valtavirtaa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Amanda Blank

Diplon tapaan Philadelphiasta ponnistavan Amanda Blankin debyyttilevy I Love You julkaistiin 2009. Santigoldiin ja M.I.A.:han verrattu Blank ärsyttää ja provosoi Peachesin tapaan, mutta kuulostaa edellämainitun electroclashiin verrattuna sielukkaammalta. Diplo tuotti albumille neljä kappaletta, joista eritoten Something Bigger, Something Better voisi olla suoraan M.I.A.:n Kalalta. Ja se on hyvä juttu.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Alex Clare

Sielukkaalta Damien Rice -parodialta kuulostavan Claren debyyttialbumi The Lateness of the Hour (2011) on oikeastaan esiaste sille, mitä Avicii teki paria vuotta myöhemmin Hey Brotherilla. Sen tapa upottaa maneerivetoinen folk-soul-laulanta massiivisiin EDM-syövereihin tuntuu samaan aikaan etovalta ja puoleensavetävältä. Diplon ja Switchin tuottama Too Close on ihana ja kamala samaan aikaan. Alex Clare artistina on pelkästään kamala.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Das Racist

Happy Rappy lukeutuu amerikkalaisen räppikolmikko Das Racistin ainoaksi jääneen studioalbumin nonsense-osastoon, mutta tuotannollisesti se on sekalaisen ja epätasaisen Relaxin (2011) kauneimpia paloja. Diplolta leimallisesti kuulostava, minimaalinen elektrotausta nylkyttää seksikkäästi kappaleen, joka ei etene oikein mihinkään, ympärillä. ”Hello? Yes, it’s happy rappy! This is what you’re hearing right now, actually.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kreayshawn & Sissy Nobby

Kalifornialaisen Kreayshawnin Somethin’ ‘Bout Kreay -debyytti (2012) oli pääosin ärsyttävää elektrosotkua, jonka seassa Gucci Gucci ja Twerkin!!! esiintyivät edukseen. Jälkimmäisessä on mukana bouncen kärkinimiin lukeutuva neworleansilainen Sissy Nobby, ja ääneen pääsee myös tuottajana toimiva Diplo. Hauska, intensiivinen ja tanssittava neliminuuttinen silputtua pomppukrebausta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 M.I.A.

Diplon uran tärkeimpiä kappaleita on eittämättä M.I.A.:n kakkoslevylle (Kala, 2007) tehty Paper Planes, joka on yhä brittiläis-srilankalaisen artistin suurin hitti. The Clashin Straight to Helliä sämpläävä räppiballadi soi Slummien miljonäärissä ja oli ehdokkaana Grammyissa. Diplo, joka deittasi aikanaan kyseistä popparia, on läsnä niin Arularilla (2005), Kalalla kuin Mayallakin (2009). Jälkimmäisen huippuhetkiä on trooppisesti reggae-rytmien ympärillä kekkuloiva, ihanan vaivaton It Takes a Muscle.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Robyn

Body Talk -trilogian kahdelle ensimmäiselle EP:lle Diplo tuotti kappaleen kullekin. Eritoten ensimmäiseltä BT:ltä löytyvä, ABBAlta nimensä melkein lainaava Dancehall Queen on jumalaista retrotanssipoppia parhaimmillaan. Kasarisyntetisaattorit, matalalta möyryävät dubstep-biitit ja höyhenenkevyt kertosäe, josta Kylie antaisi vasemman kätensä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rolo Tomassi

Diplon rohkeimpia aluevaltauksia oli hypätä Rolo Tomassin kelkkaan. Hän tuotti kokonaisuudessaan brittiläisten mathcore-rymistelijöiden kakkosalbumin Cosmology, joka kuulostaa ihan hyvältä, mutta ei lainkaan Wesley Pentziltä. Mitään tanssittavaa siltä ei löydy, ellei kulmikkaan hardcoren keikalla synnyttämiä pittejä tai videolla nähtyä breakdancea lasketa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Sia & The Weeknd

The Weekndin kappaleeksi yllättävän lämminhenkinen ja kaunis Elastic Heart on aussipoppari Sian kanssa äänitetty, Weekndin ja Diplon tuottama majesteetillinen julistus henkiselle vahvuudelle ja rikkumattomalle sydämelle. Tuotannoltaan Usherin hillittyä Climaxia tapaileva kappale löytyy Nälkäpeli-elokuvasarjan kakkososan soundtrackilta ja on viimeisin muistutus siitä, miten isoa ja radiokelpoa soundia Diplo pystyy halutessaan loihtimaan.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Usher

Climax on viime vuoden kauneimpia R&B-kappaleita, ja Usherin epätasaisen Looking 4 Myselfin tärkein hetki. Stadionit täyttävä houseballadi kertoo parisuhteen käännekohdasta, juhlistaen kliimaksia, jonka jälkeen suhteen osapuolet voivat lähteä omille teilleen. Nico Muhly on vastuussa hienovaraisista jousisovituksista ja pianosta, Diplo rakentelee taustoja minimal technon henkeen, ”vähemmän on enemmän” -estetiikkaan nojaten.

Video ei ole enää saatavilla

Diplo Helsigin The Circuksessa 13.11.2013. Lämmittelijöinä Rico Tubbs, Nick K ja Nätti Matti.

Limp Bizkit. Nerouden ytimessä.

Ainut isäni minulle ostama CD-levy oli Limp Bizkitin Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water. Vuosi oli 2000, kauppa oli Tikkurilan Anttila ja hinta 119 markkaa 90 penniä. Kuuntelimme sen yhdessä, kärsivällisesti, kaakaota särpien. Lopussa, kun Ben Stillerin nauru ei tuntunut millään raukeavan, kysyi isäni hiljaa, kaakaokuppiaan keskittyneesti tuijottaen: ”Mistähän tässä nyt on kyse?”

Siinä oli kyse yhtyeestä, jonka suursuosioon en koskaan löytänyt yhtä, definitiivistä selitystä. Rakkauteni Limp Bizkitiä kohtaan kesti vain hetken, ja taloudellisestikin bändi syöksyi pohjamutia kohti varsin pian.

Limp Bizkit on kuitenkin yhä täällä, ja tiistaina se esiintyy Nosturissa. Tilaisuus on loppuunmyyty. Keräsin sen kunniaksi viisi syytä siihen, miksi Limp Bizkitiä täytyy arvostaa, vaikka sen musiikista ei pitäisikään.

#1 Limp Bizkit on Spring Breakers ilman ironiaa

2010-lukulaisen kaleidoskoopin kautta amerikkalaisen viihdekuvaston ylisaturoitua pornoistumista kairannut, paksusta alleviivauskynästään voimansa saanut Spring Breakers sai katsojan kakomaan hidastuskuville, joissa Skrillexin tahtiin roiskittiin kaljaa bikinitisseille. Limp Bizkit tekee saman tyystin itsekritiikittömästi. Se edustaa kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa Hollywood-kuvastossa oksettaa. Post-ironiaa on terminä kritisoitu, mutta Limp Bizkitiin sitä voitaisiin tietyin reunaehdoin soveltaa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Limp Bizkit on sukupolvikokemus

2000-luvun rockjournalismille on ollut tyypillistä puhe sukupolvikokemusten kuolemasta. Että ei ole Nirvanan jälkeen tullut mitään. Limp Bizkit kuitenkin rakensi Rage Against the Machinen, Kornin ja Faith No Moren luoman perustan päälle ainutlaatuisen pytingin, jonka parrut olivat toki jo naulatessa lahot. Se oli myös osa sen viehätystä. Nu-metallista innostui sukupolvi, joka kaipasi turvallista tapaa diggailla sekä heviä että räppiä ja samalla kanavoida omaa sukupolviangstiaan musiikkiin, joka oli tavallaan tarkoituksella aika paskaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Limp Bizkit ennakoi pop-musiikin tulevaisuutta

Nykyään puhutaan siitä, miten musiikin lajityypit sulautuvat toisiinsa ja internetin myötä musiikin tekeminen on helppoa, halpaa ja demokraattista. Genrerajat katoavat ja fakkiintuneisuus vähenee, kun Paavoharju ottaa kööriinsä räppärin ja Lou Reed äänittää musiikkia Metallican kanssa. No, Limp Bizkit teki just mitä huvitti jo 15 vuotta sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Limp Bizkit on ajaton

…koska se tuntuu olevan täysin sokea sille, mitä sen ympärillä tapahtuu. Kun se taukonsa jälkeen palasi vuoden 2011 Gold Cobralla, oli maailma ympärillä muuttunut, mutta bändi oli täysin sama. Durst ryhmineen tekee yhä ihan samaa musiikkia kuin Chocolate Starfishin aikaan. Ja kun se irtautuu popmusiikin itsereflektiivisestä spiraalista, vahvistaa se samalla omaa asemaansa yhtyeenä, joka ei kuole lanadelreyn, chillwaven tai witch housen mukana. Durstin parta vain harmaantuu.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Fred Durst pilasi niin monta asiaa…

…kuten punaiset New York Yankees -lippikset (ja lippikset ylipäänsä), fish eye -objektiivin, The Whon, Halle Berryn, Ben Stillerin, ”celebrity sex tape” -haut Googlella, märät Britney Spears -unet, käsien heiluttamisen ”ikään kuin aaltoina” ja, tietenkin, koko nu-metallin genren. Siis aivan vitun paha jätkä.

Video ei ole enää saatavilla

Limp Bizkit Nosturissa tiistaina 12.11. Liput 41 euroa.

Jopa Nick Cave on ollut joskus 25.

Tänään täytän 25 vuotta. Siksi tein soittolistan, jolla on ainoastaan kappaleita, jotka on kirjoitettu/äänitetty/julkaistu artistin ollessa tässä iässä. Listan tekeminen sai minut surulliseksi siitä, kuinka hienoja asioita hienot ihmiset ovat jo saaneet aikaan, ja kuinka minun suurin saavutukseni on tämä sattumanvarainen ja monen mielestä ihan tyhmä soittolista.

Lapset, tehkää rokkia, jos haluatte tulla muistetuiksi.

Listaa tehdessäni olin iloinen silti siitä, että sain ujutettua sille joitain lempikappaleitani. Kiitos Elliott, Jeff, Annie ja kumppanit, kun teitte musiikkia 25-vuotiainakin. Kiitos myös siitä, että teitte/teette musiikkia kuolemaanne asti. Teidän kanssanne neljännesvuosisadan hyvästely tuntuu vähän helpommalta.

25 on luonnollinen luku

1. The Zombies – Time of the Season
2. The Birthday Party – Big Jesus Trash Can
3. Sonic Youth – Kill Yr. Idols
4. The Cure – The Caterpillar
5. The Smiths – Still Ill
6. Jesus And Mary Chain – Happy When It Rains
7. My Bloody Valentine – Feed Me With Your Kiss
8. Violent Femmes – Nightmares
9. Pixies – Velouria
10. Teenage Fanclub – Everything Flows
11. Pavement – Summer Babe (Winter Version)
12. The Lemonheads – It’s A Shame About Ray
13. The Auteurs – Show Girl
14. Stina Nordenstam – When Debbie’s Back From Texas
15. Elliott Smith – Roman Candle
16. PJ Harvey – Down By The Water
17. Neutral Milk Hotel – Where You’ll Find Me Now
18. Weezer – El Scorcho
19. Guillemots – Made-Up Lovesong #43
20. St. Vincent – Marry Me

Kuuntele soittolista tästä.

Maailman ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen poptähti Jobriath kuului muun muassa Morrisseyn esikuviin.

Jo 22. kertaa järjestettävä Vinokino tuo Turun ja Helsingin valkokankaille jälleen kiehtovan kattauksen uutta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvää elokuvaa. 12 pitkän elokuvan joukosta löytyy jälleen useampikin musiikkimaailmaa sivuava filmi, joista tässä esitellään kolme. Näiden lisäksi ohjelmistosta voidaan mainita vielä Toronton queercore-punkliikkeen vaiheita avaava She Said Boom: The Story of Fifth Column.

#1 Bye Bye Blondie

Vuonna 2000 kirjailija Virginie Despentes ohjasi omasta romaanistaan Pane mua kontroversiaalin ja epäonnistuneen filmatisoinnin. Yksitoista vuotta myöhemmin hän tarttui toiseen romaaniinsa, joka on aiheeltaan ja käsittelytavaltaan paljon edellämainittua lempeämpi – ja yhtä epäonnistunut. Seksiä ja väkivaltaa ei nähdä kuin marginaalisesti, mutta samalla puuttuu kaikki se vimma, johon katsojana voisi tunteitaan investoida.

1970-luvun lopulla tutustuneet Frances (nuorena Clara Ponsot, vanhempana Emmanuelle Beart) ja Gloria (nuorena Soko, vanhempana Beatrice Dalle) ovat vuosien saatossa kulkeneet eri teitään. Suosittua puheohjelmaa juontava Frances kutsuu yllättäen Glorian luokseen Pariisiin asumaan, ja kaksikon vanha lempi syttyy nopeasti uudelleen.

Samalla, kun yhteiselo saa kupruja pintaansa, kaivetaan esiin kaksikon kiihkeä menneisyys. Mielisairaalassa toisensa tapaavat, punkia joka solullaan elävät nuoret rakastuvat toisiinsa ja riutuvat lemmessä, jota kukaan anarkistipiirien ympärillä ei ymmärrä. Tupeeratut hiukset ja musta kajali nähdään oireina psyykkisistä ongelmista.

Francesin ja Glorian ailahtelevasta lemmestä puuttuu terä, joka tekisi filmistä mielenkiintoisen. Se kumpuilee, hakien ryppyihinsä kaikupohjaa nuoruudesta, mutta saamatta perattua keskeisiä kipukohtia mitenkään auki. Erityisen vieraaksi jää Frances, jonka aktiivisesta passiiviseksi muuttuva hahmo tuntuu lopulta lähinnä peililtä, jonka kautta Gloria voi kasvaa – tai jättää kasvamatta.

Hienojen näyttelijöiden ohella filmi tarjoaa keskinkertaisen musiikillisen tapetin, joka yhdistelee ranskalaista aikalaispunkia brittiläisiin isoveljiinsä. The Rutsin, Siouxsie and the Bansheesin ja Beurrier Noirin ohella nähdään cameo-roolissa S&M-klubilla esiintyvä Lydia Lunch. Musiikilliset makupalat eivät kuitenkaan kompensoi latteaa, todellisista konfrontaatioista riisuttua ja lopulta tylsää tarinaa.

Musafanin kiima-aste: 40 %
Yleinen kiima-aste: 40 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 Peaches Does Herself

Electroclashin pioneerinä palkittu, provosoivalla tyylillään vihollisia tasaisesti rohmuava Peaches on kaikessa eklektisyydessään herkullinen huomion kohde: artisti, joka vittuilee ja vituttaa, ollen silti yleensä oikealla asialla. Kulleista, pilluista ja anaaliseksistä räppäävä 46-vuotias kanadalainen on uransa aikana rakentanut huhuista, juoruista ja väärinkäsityksistä ympärilleen paksun savuverhon, jota hän ei edes halua puhkoa. Peaches Does Herself on tutkielma niistä artistikuvista, joita tuohon savuverhoon on 2000-luvun alusta lähtien projisoitu.

Konserttitaltiointina se on laadukas. Berliinissä vuonna 2010 taltioitu esitys käy läpi Peachesin koko uran keskittyen niihin imagoihin, joita häneen on vuosien varrella liitetty. Armin Dallapiccolan saksankielisellä luennolla alkava esitys notkahtaa paikallisen Jolly Goodsin riot grrrl -henkiseen Rock Show -vetoon, ennen kuin sängyllä hajareisin istuva Peaches aloittaa oman tarinansa. Vuosi on 1999.

Tätä seuraa huikea, joskin epätasainen, kavalkadi elektroelementtejä, hevikliseitä, seksuaalista kuvastoa, alastomuutta, sukupuolen rajoilla leikkimistä ja häiriintynyttä stand-upia. Jälkimmäisestä vastaa Sandy Kanen lehmityttö, joka kypsän naisen vähäpukeisessa roolissaan on syypää konsertin intensiteetin romahtamiseen. Jotain ihanalla tavalla kamalaa Kanen esityksessä on, vaikka se ei musiikillisesti ansaitsekaan paikkaansa Peachesin show’ssa.

Päätähden esiintyminen on yllättävänkin monipuolista. Laajaa äänialaansa esittelevä räppäri taipuu Lose Youn kaltaisiin voimaballadeihin vaivatta, vaikka ydinosaaminen onkin konsertin päättävän Fuck the Pain Awayn kaltaista voimauttavaa puhelaulua. Ympärilleen Peaches on kasannut osaavan orkesterin, hienon tanssiryhmän sekä sokeriksi pohjalle Dannii Danielsin, kaksimetrisen she-male-jumalan, jota ei voi olla toljottamatta ihastuksissaan.

Levyltä kuunneltuna yksitoikkoiseksi pian muuttuva Peaches on itse ohjaamassaan dokumentissa selvästi elementissään. Kappaleet kaipaavat ympärilleen performanssia, joka tuo niiden provosoivaa seksileikkiä lihallisemmaksi. Kun Peaches viimeisen kappaleen aikana lähtee Berliinin kaduille polkemaan ”fuck the pain away”-säettä toistaen, saavuttavat muoto ja sisältö täydellisen yhteyden. Näin Peaches kuuluukin kokea.

Musafanin kiima-aste: 75 %
Yleinen kiima-aste: 80 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jobriath A.D.

Rikkinäisestä perheestä New Yorkiin paennut, Hair-musikaalin kautta lyhytikäiseksi jääneeseen folk-yhtye Pidgeoniin ryhtynyt ja siitä soolouralle Jobriath-nimellä edennyt Bruce Campbell on yksi populaarimusiikin unohdetuista kuplista. David Bowien jalanjäljissä psykedeelistä glamrockia tehnyt muusikko sai vetoapua aikansa kovimmalta promoottorilta, Jerry Brandtilta, mutta floppasi lopulta täysin. Tuhansissa katumainoksissa esiintynyt, mediassa loputtomiin hypetetty ensilevy Jobriath ei lopulta yltänyt listoille lainkaan.

Maailmanvalloitusta yritettiin vielä kakkoslevyllä Creatures of the Street, kunnes tiet erosivat Brandtin kanssa ja Jobriath hävisi. Hän palasi vielä kabaree-laulajana Cole Berlin -nimellä, ja yritti startata näyttelijänuraansa, mutta kehnoin lopputuloksin.

Kieran Turnerin kokoama ja Henry Rollinsin juontama Jobriath A.D. on puitteiltaan pelkkä homeinen puhuva pää -dokumentti. Se käynnistyy sarjatulella, jossa enigmaattista päähenkilöä muistelevat läheiset ylistävät hänen ylivoimaista lahjakkuuttaan ja muistelevat 1960-luvun lopun ainutlaatuista henkeä. Jokin oli muuttumassa, ja niin edelleen.

Kun konventionaalisesta kuvakielestä (loputtomia zoomauksia valokuviin ja niiden kieputtelua, järkyttäviä animoituja välijaksoja) pääsee yli, tempaa tarina ainakin paikoin mukaansa. Jobriathin floppi on niin kolossaalinen, ettei sitä ole ottaa todesta. Uskomattomalta tuntuu myös se, että epäonnistumisen suurimmaksi syyksi paljastuu lopulta se, että Jobriath oli julkihomo. 1970-luvun alku salli David Bowien sukupuolileikit ja androgyyniyden, mutta puhdasta ”fairya” ei ottanut omakseen sen paremmin homo- kuin heteroyleisökään.

Musiikillisesti Jobriathin debyytti on tietynlainen helmi. Väärin priorisoitu tuotanto hukuttaa lauluäänen instrumenttien alle ja lyriikat ovat usein hirvittäviä, mutta ainakin kitschin taidonnäytteenä se on ensiluokkainen. HI-virukseen 36-vuotiaana kuollut Jobriath oli lopulta edellä aikaansa, kuten about jokainen dokumenttiin haastateltu tampio jaksaa muistuttaa.

Musafanin kiima-aste: 70 %
Yleinen kiima-aste: 55 %

Video ei ole enää saatavilla

Vinokino-näytökset Turussa: Alvarium, 25.10. klo 17; 26.10. klo 19; 27.10. klo 20.30. Näytökset Helsingissä: Andorra, 8.11. klo 19; 9.11. klo 19; 10.11. klo 20.30.

Mitä nyt taas?

Ulkoavaruudessa 1990-luvun alulla perustettu instrumentaaliyhtye Man or Astro-Man? saapuu Suomeen ensimmäistä kertaa lokakuun alulla. Nuorgam haastatteli yhtyeen perustajajäsentä, Brian Teasleya, jonka lavanimi on Birdstuff. HIM on kuulemma yliarvostettu, vaan entäpä Steely Dan?

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”En kuuntele paljoakaan poppia. Muistan kyllä isäni tarjoutuneen ostamaan minulle Princen Purple Rainin, jos hakisin lukioni jalkapallojoukkueeseen. Mursin solisluuni parin viikon sisään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Mitään Steely Danin kappaletta.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Siihen on hyvä syy, miksi emme juuri laula.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Vic Chesnuttin. Asun Athensissa, Georgiassa, missä hänkin asui. Se on pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Laitetaanpa Lux Interior laulamaan, Link Wray soittamaan kitaraa ja katsotaan, mitä tapahtuu.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Lopetin unelmoinnin vuosia sitten.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Me, tietenkin.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Turhien kappaleiden loputtomaan suohon syntyy yhä vain turhempia kappaleita.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Kummatkin tasapuolisesti.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Se, että Man or Astro-Man? olisi pelkkä surf-yhtye.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Perheeni asui maaseudulla, eikä internetiä oltu vielä keksitty. Huoneessani oli ainoastaan kitara ja mustavalkotelevisio. Vaihtoehtoja ei juuri ollut.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Ihminen.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Omaperäistys, persoonallisuus ja into.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En kyllä muista näin tehneeni – mutta pidän kyllä HIMin uudesta levystä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”HIM?”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Et maininnut kasiraitanauhoja, joita rakastan. Niiden päästämä klonk-ääni on tyydyttävä.”

Man or Astro-Man?, The Atomic Blast ja DJ Slim Helsingin Semifinalissa 12.10. Liput ennakkoon 25,50 e, ovelta 26 e.

Video ei ole enää saatavilla

A Place to Bury Strangers pitää katseen pois kengistä, vaikka toisinkin väitetään.

Brooklynissa syntynyt, tuntemattomien hautuumaasta nimensä napannut A Place to Bury Strangers saapuu Suomeen nyt toista kertaa. Neljättä studioalbumiaan parhaillaan työstävän noisebändin laulaja-kitaristi Oliver Ackermann turisi Nuorgamille sähkismeilitse asioita, joille voidaan omistaa kanyewestiaaniset hashtagit #nodisrespecttohopesandoval ja #alldisrespecttosting.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”The Beatlesin I Want to Hold Your Hand. Näen sieluni silmin, kuinka isäni ja äitini tanssivat olohuoneessamme, ja minä heilun veljeni kanssa mukana. Se oli varmaankin yksi äitini suosikkikappaleista. Hän kertoi, kuinka koulussa ei voinut pitää kädestä kiinni joutumatta ongelmiin, joten biisi tuntui aika rohkealta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tuo on vaikea kysymys! En yleensä kuuntele samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Ehkä Ramonesin Commando. Kavereiden kanssa meillä oli tapana ajella ympäriinsä tuntikausia ja luukuttaa samalla musiikkia täysillä auton stereoista. Tuo kappale muistuttaa niistä ajoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Mitään, mihin liittyy millään tavalla Sting. Hän vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, en vain siedä hänen ääntään. Tuntuu kuin hän runkkaisi mikrofoniin.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”C&C Music Factoryn ’I’m just a squirrel trying to get a nut to shake your butt’, koska se on nätti säe, joka kertoo paljon elämästä.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Olen laulanut karaokea vain muutaman kerran, ja yksi niistä kerroista oli eilisilta. Lauloin Huey Lewis and the Newsin Heart of Rock and Rollin, koska siinä on kohta, jossa lauletaan ’d-d-d-d-d-they say the heart of rock and roll is still beating’.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Dead Kennedysin Police Truckia. Kun olen lärvit, haluan tanssia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Jay Reatardin. Olimme juuri soittaneet heidän kanssaan, ja hänen kuolemansa oli kova kolaus hyvälle punkmusiikille. Olimme ajamassa jonnekin kun kuulin uutisen, enkä ollut uskoa sitä.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Kevin Shields, Brian Chippendale, Tony Iommi ja Lemmy soittaisivat, Tommy James tuottaisi.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?

”Hyvällä tavalla Hope Sandovalin, hänen äänensä on niin toteava ja blah, että kuulostaa kuin hän olisi tuskissaan mutta samaan aikaan hyväksyisi asian tolan. Huonolla tavalla se Red Hot Chili Peppersin tyyppi.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisi ollut siistiä nähdä The Animals aikoinaan. He olivat räävitön bändi, ja heillä oli läjäpäin mageita kappaleita. Ihan vaan keikkojen seuraaminen eri ajanjaksoina olisi tosi upeaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Ty Segall. Hän tekee todella voimakasta musiikkia, ja paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Ihmisten avoimuus uusia musiikkityylejä kohtaan tulee lisääntymään. Kun aina pitää olla ’jotain muuta’, pop muuttuu entistä monipuolisemmaksi. Ihmiset kaipaavat aina jotakin uutta.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Ne ovat mielestäni yhtä tärkeitä. Mikä tahansa kappale voi olla hyvä kummasta syystä tahansa. Voin pitää kappaleesta sen lyriikan, sävellyksen tai tuotannon vuoksi, ja jos kaikki nuo osa-alueet ovat kunnossa, lopputulos on jotain aidosti mieletöntä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ehkä se, kun ihmiset kutsuvat meitä shoegaze-bändiksi. Se on ärsyttävää. Eroamme tuosta genrestä monella tapaa, mutta, noh… En anna tuollaisten asioiden häiritä.”

Miten kuvailisit A Place to Bury Strangersia yhdellä lauseella?

”A place to bury strangers.”

Koetko edustavanne jotakin tiettyä trendiä populaarimusiikissa?

”En.”

Kuinka tärkeää teille on ulkomusiikillinen imagonne?

”Pidän kansitaiteesta, joten se puoli on todella tärkeä. Muuten en juuri imagoamme mieti. Ihmiset voivat ajatella meistä mitä lystäävät.”

Missä esiintyisitte, jos saisitte valita vapaasti?

”Lentokoneessa. Et voisi paeta meitä mihinkään. Pidän myös ahtaista tiloista. Olemme jo soittaneet laivassa, joten seuraavaksi vuorossa on varmaankin lentokone.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Kyllä, äänittäessäni sitä.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Sanoisin, että Oceanista. Se kirjoitettiin muutamassa tunnissa ja kaikki vaan loksahti maagisesti yhteen. Rakastan, kun tuollaista tapahtuu.”

A Place to Bury Strangers Helsingin Tavastialla 1.10. Liput ennakkoon 19,50 euroa, ovelta 20 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin otetaan sumpit…

”And if I made a fool, if I made a fool, if I made a fool
On the road, there’s always this
And if I’m sewn into submission
I can still come home to this”

Vietin tämän elokuun matkaillen. Tarkoituksenani oli tuon kuukauden aikana koostaa tätä juttua varten kuvasarja, jonka kautta kertoa LCD Soundsystemin kappaleesta All My Friends. Sen tarkemmin määrittelemättä halusin kuvasarjaan jonkinlaista eteeristä, konstikkaalla tavalla kaunista magiaa. Sellaista, jonka kauneutta on joskus vaikea selittää, mutta jonka kyllä tunnistaa poikkeukselliseksi. Sellaista, joka saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Oivaltamaan omat, sekä ympäröivän maailman puutteet.

Osuimme matkallamme moneen oikeaan kohteeseen, mutta lopputulos oli aina sama: istuin älypuhelin kädessä näpeissäni ja kuvasin oikeaa kättäni. Siinä oli tuoppi, jonka kuvattuani tyhjensin.

Kotiin tultuani harmitti, että puhelimestani löytyi ainoastaan näitä kuvia. Kuvia, joissa näkyi käytetty päihde mutta ei päihtymystä. Ilojuoma mutta ei iloa. Niitä selaillessani tajusin kaksi asiaa: 1) jonkin täytyy muuttua, koska tämä on tosi typerä tapa viettää iltaa/lomaa/elämää, ja 2) tämähän on ihan niinkuin siinä biisissä!

All My Friends kertoo siitä, kuinka ihmiset ympärillä eivät tunnu enää tutuilta. Kun käyttää parhaat vuotensa bilettämiseen, on se kaikki tietenkin tosi hauskaa, mutta johtaa samalla eksistentiaaliseen inhotukseen. Mitä minä täällä yhä teen, onko missään mitään mieltä? Keitä nämä ihmiset ovat ympärilläni, ja olenkohan itse sittenkään yhtä nätti?

“I wouldn’t change one stupid decision
for another five years of life”

Tuo on tärkeä oivallus. Täytyy tehdä typeriäkin asioita. Niistä oppii ja niistä kasvaa. James Murphylle, LCD Soundsystemin biisinikkarille, se on erityisen suuri ja tärkeä oivallus. Hänen olemuksensa on ”vähän vanhemman” levynörtin; sellaisen, jota vituttaa, kun nuorilla on älypuhelimet ja design-asunnot, ja lisäksi ne on vielä tosi tosi mukavia. Nörtin, joka on jäänyt bileisiin vähän turhan pitkäksi aikaa. Epäileviä katseita alkaa jo tulla, vaikka kukaan ei mitään sanokaan. Nörtin, joka tajuaa kyllä, että pitäisi lähteä, mutta bileissä kehkeytyvää awkward momentia enemmän pelottaa se, mitä ulko-oven takana on. Tai ei ole.

Enemmän, kuin kirjoittaa kappaleesta, haluan kuunnella sen vielä uudelleen. Ja ottaa oluen – vielä yhden. Viimeisen. Sitten maksan piikkini ja lähden seikkailuun. Älypuhelimellasi voit lukea kappaleesta enemmän, jos kiinnostaa. Kuten myös James Murphysta, aikansa kuvasta, aikansa epätodennäköisestä seksi-ikonista, jota minä kaipaan kovin, mutta joka taitaa olla aika tyytyväinen siihen, ettei jämähtänyt hienon projektinsa pariin. Kunpa muillakin olisi munaa, niin kuin Jamesilla.

…ja sitten hörpätään tuoppi.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

LCD Soundsystemiltä äänestettiin myös kappaleita Daft Punk Is Playing at My House, Losing My Edge, Someone Great ja Tribulations.

Tämän viikon perjantaina ja lauantaina tapahtuva Hustle HKI joutui viime hetkellä emigroitumaan pienempiin tiloihin, kun lippumyynti ei täyttänyt Suvilahden vaatimuksia. Sääli, sillä The Circusin lavalla nähdään viisi amerikkalaisen hiphopin mielenkiintoisinta nimeä. He tulevat viidestä eri kaupungista, viidestä eri osavaltiosta Yhdysvaltain joka laidalta.

Räppi on hauskaa. Mikä tekee siitä vielä hauskempaa? Lautapelit, tietenkin. Tänään pääset pelaamaan Amerikan räppitähteä, jossa kaikki ovat voittajia ja voittajat saavat kaiken. Päämääränä on päästä Miguelin keikalle, mutta sitä ennen käydään moikkaamassa festareiden neljää muuta ulkkarinimeä.

Helsinki-Vantaalla käy kuhina, mutta ehdit kuin ehditkin Finnairin suoralle lennolle New Yorkiin. Lennolla katsot Ice Cuben tähdittämän perhekomedian ja juot punaviiniä. Toivuttuasi jet lagista lähdet tallaamaan Queensin katuja ja törmäät heti koko pelilaudan kookkaimpaan staraan. Saat 1 000 dollaria ja täydellisen sushi-illallisen.

ACTION BRONSON (NY)

”Just let me sharpen my knives, thrown on the apron
X’s mark the steak and the salad crumbled with bacon
And bleu cheese, caramel complexion’s on two knees
Or two skis, carving up the Alps is what this dude needs”

Kuka? Albanialais-juutalaiseen perheeseen syntynyt Ariyan Arslani aloitti uransa gourmet-kokkina, ja ruoka näyttelee yhä hänen musiikissaan suurta roolia. Ghostface Killahiin syystäkin verrattu Bronson julkaisi vuoden 2011 aikana kaksi pitkää albumia, Dr. Lecterin ja Well-Donen, joita seurasi tänä kesänä julkaistu Saaab Stories -EP.

Mitä? Saaab Storiesin Pitchforkiin arvioinut Ian Cohen tylytti levyä sen misogynistisestä otteesta, joka ei pyri herättämään keskustelua vaan lähinnä pönkittämään Bronsonin gangsterinegoa. Tämä alkaa jo mauttomasta levynkannesta, jossa kaksi aasialaista, prostituoiduiksi koodattua puolialastonta naista odottavat ovella uhkaavasti seisovaa Bronsonia.

Miksi? Matalaotsaisesta misogyniasta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Bronson on räppärinä mielenkiintoinen. Hän tuo jotain takaisin siitä 1990-luvun gangsterieetoksesta, johon Wu-Tang Clanin jäsenet Ghostfacen johdolla linkittyvät. Retroattityydi on ristiriidassa sen murroksen kanssa, joka valtavirtaräpissä on paraillaan kytemässä, varsinkin New Yorkissa. Kuinka ylipainoinen, tuuhealla parralla verhottu ja naisia vakavalla naamalla tuhoava räppäri istuu tähän maailmaan?

Mitä sitten? Toinen kysymys on, riittääkö Bronsonilla tuoreita ideoita tulevalle studiodebyytille. Aikatauluista ei ole vielä tietoa, mutta Bronson on maininnut haluavansa ainakin suuresti ihailemansa Kool G Rapin mukaan levylle.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Seuraavaksi yrität Detroitiin, Eminemin kotikaupunkiin, mutta mitä! Tielle on asettunut “sätkää” poltteleva Kid Cudi! Koska et tullut tänne kuuntelemaan pinnallista taidekoulunyhväystä, ja kun nettiauktoriteetitkaan eivät hänestä välitä, päätät lähteä Interstate 95:ää etelään.

Mutta mitä! Philadelphian oma kasvatti Will Smith on päässyt käsiksi Matrixiin ja monistanut itseään koko rannikon täyteen! Koska et ole M. Night Shyamalan, joka olisi jo kääntänyt tämän elokuvaksi, tartut viimeiseen oljenkorteen ja matkustat kalliilla risteilyaluksella aina Jacksonvilleen asti. Sieltä jatkat matkaa turvallisesti Meridianiin, Mississippiin. Perillä otat ajelun vuonna 1895 rakennetussa Dentzel-karusellissa ja tapaat osavaltion lupaavimman räppärin.

BIG K.R.I.T. (MS)

”Thank god for everything, I coulda died like yesterday
Make room for me in case my plane just ain’t meant to fly
I hope you feel if I fall from the sky, hollering out don’t let me die”

Kuka? Lukuisia mixtapeja julkaissut Big K.R.I.T. nousi räppimaailman huulille vuoden 2010 K.R.I.T. Wuz Herellä ja eritoten sitä seuranneella Return of 4Evalla, jolla kuultiin Chamillionaren ja Ludacrisin kaltaisia vierailijoita. Vuosi sitten julkaistiin studiodebyytti Live From The Underground, jolla K.R.I.T. määritteli tarkemmin tyylinsä.

Mitä? Big K.R.I.T.:n musiikki on silkkaa mannaa niille, jotka ovat jo kuluttaneet UGK:n ja Outkastin levyt puhki. Sen tyylipuhdas ja perinnetietoinen etelävaltioiden räppi avaa ummikolle ovia tyylilajin vanhojen mestareiden luokse ja kokeneemmalle kuulijalle se toimii nostalgiatrippinä. Silti kyse ei ole pelkästä menneiden muistelusta.

Miksi? Live From The Undergroundilla K.R.I.T. kuulostaa omantuntonsa härnäämältä Big Boilta. Hän aloittaa tarinoilla perseen jahtaamisesta ja kruisailusta, mutta tulee viimeistään Don’t Let Me Downilla tajunneeksi räppielämän nurjan puolen. Hennessy vie maksan, pilvi aivosolut ja aseet tappavat. Eikä mikään kestä ikuisesti. Jako bilettäjään ja pohdiskelijaan tekee Big K.R.I.T.:stä yhden tämän hetken mielenkiintoisimmista räppäreistä.

Mitä sitten? K.R.I.T. (King Remembered In Time) -EP:n huhtikuussa julkaissut räppäri pysyttelee kiireisenä: työn alla on yhteislevy Yelawolfin kanssa, ja toisesta studioalbumistakin kiertelee jo huhuja.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Mississippistä on tyylillisesti ja maantieteellisesti lyhyt matka Teksasiin ja Houstoniin. Matkalla käytät 500 dollaria kivääriin, 100 dollaria laadukkaaseen meskaliiniin ja 750 dollaria täytettyyn kauriiseen. Parkkeeraat amerikanrautasi Riff Raffin kotipihalle. Räppäri hymyilee, kuten statuspäivityksensä mukaan tekee aina, kun on päivässä tienannut yli kymmenentuhatta dollaria.

RIFF RAFF (TX)

”Propaganda propels us – ostrich feathers
Security guards with 9 berettas, pullin’ up Volkswagen jettas
Causin’ storms in sunny weather, in sunny whether, in sunny weather
Hopin’ that my days get, hopin’, hopin’ days get, days get better”

Kuka? MTV Riff Raff -nimellä aloittanut teksasilaisräppäri saattaa näyttää tutulta, vaikka et olisi hänen videoitaan entuudestaan nähnyt. James Francon överi ghettokuningas Spring Breakersissa on ottanut tältä vaikutteita niin karmean ulkonäön kuin ylivedetyn käytöksenkin suhteen. MTV:llä pyörineessä, korstoja gentlemaneiksi koulineessa realitysarjassa From G’s to Gents esiintynyt Riff Raff putosi ohjelmasta jo toisessa jaksossa, mutta se ei Houstonista kotoisin olevaa, Jody Highrolleriksi itseään kutsuvaa artistia hidastanut. Hän aloitti räppäämisen, otti Youtuben haltuunsa erilaisilla sketseillä sekä musiikkivideoilla ja tutustutti itsensä kahteen keskeiseen tekijään: Action Bronsoniin sekä Diploon.

Mitä? Jälkimmäinen, joka tuntee viraalihittien maailman kuin omat taskunsa, otti vuonna 2012 Riff Raffin oman Mad Decent -levymerkkinsä alle. Sen jälkeen räppäri on julkaissut läjän mixtapeja sekä The Golden Alien -albumin. Action Bronsonin kanssa tehty Bird on a Wire oli niinikään tärkeä astinkivi suosion saamisessa.

Miksi? Riff Raffin imagolle olennaista on typerän punaniskan stereotyypillä leikittely: Jody Christianista emme tiedä mitään, mutta Riff Raffin aivoton, kokaiinin ja vesipyssyjen kanssa sekoileva narsistisekopää ei mitenkään voi olla todellinen. Eihän?

Mitä sitten? Diplon tuottamaa studiodebyyttiä odotellaan vielä elokuulle. Neon Icon -nimeä kantavan albumin mittavaan vierailijalistaan lukeutuvat ainakin Drake, Wiz Khalifa, Mac Miller, A$AP Rocky, Snoop Dogg ja Action Bronson. Jälkimmäisen kanssa Riff Raff vetänee Hustle HKI:n lavallakin yhteisbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Riff Raffin jälkeen haluaisit jo länsirannikon lämpöön sulokurkkuisen Miguelin luo. Reitillä vaanii kuitenkin Roca Dolla, Phoenixin pieni suuri räppäri, jota kutsutaan “Arizonan Dr. Dreksi”. Kukaan ei ole kutsunut Roca Dollaa mukaan leikkiin, joten hän on hyvin vihainen. Pakenet pohjoiseen, aina hyiseen Michiganiin asti… Menetät kiväärisi ja täytetyn kauriisi. Onneksi meskaliinit menivät jo.

DANNY BROWN (MI)

”I got them Penis Psalms for your Vagina Monologues
Love a feminist bitch, oh, it get my dick hard
So no apologies for all the misogyny
I just want your company to come and watch some porn with me”

Kuka? Detroitista kotoisin olevan Danny Brownin tarina on ainakin katu-uskottava: 18-vuotiaana Brown ryhtyi kauppaamaan huumeita ja pysytteli bisneksessä pitkään, vaikka vannoi lopettavansa ensimmäiseen rikossyytteeseen. Lain kouraa vuosia pakoiltuaan Brown kärsi lopulta tuomionsa, ja päätti sen jälkeen keskittyä musiikkiinsa. Nuoruusvuosista muistuttavat huonokuntoiset hampaat ja kappaleiden hälläväliä-asenne.

Mitä? Brown ihannoi teksteissään rock-staran elämää, ja vannoo lähtevänsä lopulta Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin tapaan. Huikea XXX-mixtape (2012) on lyyrisen kekseliäisyyden ja flow’n taidonnäyte, jolla Brown käy läpi kaikki hilpeät aiheet itsemurhasta cunnilingukseen. Albumi on poskettoman hauska, ja Brownin ADHD:sta kärsivän ex-narkkarin pössis kantaa pitkälle, vaikka XXX:llä onkin mittaa 19 kappaleen verran.

Miksi? Viime vuoden puolella julkaistu Grown Up on osoitus siitä, että Brownilta taittuu myös aurinkoinen, old school -skrätsäyksellä ryyditetty fiilistely. Jos artistia itseään kiinnostaisi, olisi hänessä aineksia poptähdeksikin. Toki taustalta löytyy edellämainitussa hitissäkin kummituksia, joita päästään mahdollisesti tonkimaan lähempää Brownin seuraavalla albumilla…

Mitä sitten? …jonka pitäisi viimeisimmän tiedon mukaan ilmestyä vielä tänä syksynä. Levy kantaa tällä hetkellä nimeä Old, joka viittaa edesmenneeseen Ol’ Dirty Bastardiin – johon Brownia on toki vertailtu alusta asti.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Detroitista lähdet pitkälle matkalle kohti Los Angelesia. Reitin varrella ei häiriöitä esiinny – onko täällä päin räppäreitä lainkaan? Saavut Kaliforniaan väsyneenä, mutta onnellisena. Miguelin kimaltavat vatsalihakset johdattavat sinut oikeaan osoitteeseen, mutta onko pääpalkinto lopulta amerikantähti vaiko silkka ryöstö? Arpa suosii rohkeaa.

MIGUEL (CA)

”Do you like drugs, do you like drugs, yeah?
Well, me too, me too, me too, me too
Do you like hugs? Do you like love?
Feel like we got so much in common now”

Video ei ole enää saatavilla

Skenaario 1: Kaksi albumia julkaissut, ja niistä jälkimmäisellä (Kaleidoscope Dream) musiikkimedian polvilleen pakottanut Miguel vetää sinulle keikan, jollaista et ole ennen nähnyt – ellet sitten ole nähnyt R. Kellyä livenä. Miguel tihkuu puhdasta seksiä ja leikittelee omalla huippuunsa treenatulla lihallaan niin itsevarmasti, että kostut jokaisen ruumiinaukkosi tuntumasta.

Adornin, Do You…:n ja Where’s The Fun In Foreverin kaltaiset kappaleet vedetään läpi täydellisen moderneina R&B-sovituksina, Miguelin ääni soi livenä vielä albumiakin komeammin ja esiintyjänä hän on täysin läsnä tilassa. Naiset otetaan huomioon siinä missä miehetkin. Miguel on kuin härskimpi versio Frank Oceanista ja matkalla oman sukupolvensa Princeksi.

Skenaario 2: Kaksi albumia julkaisseella ja niillä kiitosta keränneellä Miguelilla on noussut kusi päähän. Levyjen biisit vedetään läpi hirvittävinä rock-sovituksina, joiden ikeessä huomaamattaan oman mukavuusalueensa täysin jättänyt Miguel paljastaa heikkoutensa supertähtenä ja sortuu naurettavaan rokkikukkoiluun. Biisit eivät kuulosta miltään, eikä Miguel kostuta kuin omat kainalonsa.

Tässä elehtimisessä on jotain niin kiusallista, ettei moistaa tuskaa toivoisi ankeimmallekaan yleisölle. Kaiken huippuna Miguel vielä kompastuu kesken spedeilynsä. Myötähäpeän määrä on niin järjetön, että viimeiseksi säästetyn Adornin kamalat kitarasoolot tuntuvat siltä, kuin joku raapisi aivojesi empatiapisteitä ruosteisilla ongenkoukuilla.

Skenaario 3: Lähdet Seattleen Macklemoren keikalle. Hänen sinkkunsa Thrift Shop on myynyt enemmän kuin kaikkien edellä mainittujen artistien singlet yhteensä.

Hustle HKI Helsingin The Circuksessa ja Henry’s Pubissa 19.–20. heinäkuuta.

Jollet pidä varaasi, Big Freedia valjastaa sinunkin ruumiisi seksin, hauskanpidon ja fyysisen potentiaalin lihalliseksi sukkulaksi

”Shake that ass like a salt shaker” komensivat MC T. Tucker ja DJ Irv vuonna 1992. Ikoniseksi sittemmin muodostunut käsky oli alkulaukaus bounce-musiikille, joka yksinkertaisilla hokemillaan ja hyperseksuaalisella attityydillään haluaa ennen kaikkea saada kuulijansa liikkeelle. New Orleansissa syntynyt, memphisiläistä crunkia tietyiltä osiltaan muistuttava bounce valjastaa ihmisruumiin seksin, hauskanpidon ja fyysisen potentiaalin lihalliseksi sukkulaksi.

Genren suurimpiin soihdunkantajiin lukeutuu debyyttialbuminsa 1995 julkaissut Juvenile, jonka kappaleessa Back That Azz Up toinen New Orleansin kasvatti, Lil’ Wayne, lausui ensi kertaa Snoop Doggin sittemmin domestikoiman fraasin ”drop it like it’s hot”. Juvenilen saavutti ainoan Billboardin ykkössijansa maaliskuussa 2004 kappaleella Slow Motion, jonka kirjoitti Soulja Slim. Jälkimmäinen ammuttiin kuoliaaksi ennen kappaleen julkaisua.

Sissy bounce on 1990-luvun lopulla syntynyt alagenre, jonka suurimpia nimiä ovat Katey Red ja Postal Servicen kanssakin kiertänyt Big Freedia. Heidän musiikilleen on leimallista edeltäjiä nopeampi tempo ja aggressiivisempi ulosanti. Paino on biletyksessä ja pepun heilutuksessa sekä sellaisessa queer-estetiikassa, jonka newyorkilaisia vastineita ovat Le1fin, Mykki Blancon ja Zebra Katzin kaltaiset esiintyjät.

Katey Rediä ja Big Freediaa nähdään myös HBO:n tuottamassa, YLEllä parhaillaan pyörivässä televisiosarjassa Treme. Sarja on pakkokatseltavaa kaikille alueen rikkaasta musiikkiperinteestä kiinnostuneille, sekä toki David Simon -faneille muutenkin. Bouncesta innostuneille voi suositella myös oheista minidokumenttia, jonka jälkeen Helsingin tanssiskene tuntuu entistä kankeammalta.

http://vimeo.com/58423297

NRGM goes Bounce

1. MC T. Tucker & DJ Irv – Where Dey At?
2. Juvenile (feat. Mannie Fresh, Hot Boy & Lil Wayne) – Back That Azz Up
3. Juvenile (feat. Soulja Slim) – Slow Motion
4. Kane & Abel – Shake It Like A Dog
5. Choppa – Choppa Style
6. DJ Jubilee – Bootin’ Up
7. KK – Barack That Ass and Make It Go Obama
8. Magnolia Shorty – New Dip
9. Gotty Boy Chris – Wiggle Low
10. Katey Red – Melpomene Block Party
11. Fly Boy Keno – Climb On Dat Dick
12. Monsta Wit Da Fade – Autozone
13. Sissy Nobby – Gitty Up
14. Katey Red & Big Freedia (with Akron/Family) – Sally Racket
15. Big Freedia – Washing Machine
16. Rupaul (feat. Big Freedia) – Peanut Butter
17. Keedy Black – Hammer
18. Messy Mya – Iberville (4th Ward)
19. Ms. Tee – F**k All Nite
20. Kreyashawn ft. Diplo – Twerkin (Nola Bounce Remix)

Kuuntele soittolista tästä.

Owen Pallett, ba-rock’n’roll!

Tunteikkaalla, klassisen ja popin välineistöä pehmeästi hyödyntävällä ilmaisullaan kaunis kanadalainen viulisti nousee suurten pop-impressionistien joukkoon.

”’I am overrated,’ said the sculptress to the sea.
’I’ve been praised for all the ways the marble leaves the man,
And I was wrong to try and free him.’
And as for me, I am a vector, I am muscle, I am bone.
The sun upon my shoulders and the horse between my legs,
This is all I know.”

Michael James Owen Pallettina 7. syyskuuta 1979 Torontoon syntyneen, Final Fantasyna ja sittemmin Owen Pallettina tunnetun artistin innostus klassiseen musiikkiin on peruja hänen isänsä touhuista kirkkourkurina. Aikuisiällä tekemässään popmusiikissa Pallett lainailee tuosta maailmasta paljon.

Heartland (2010) on vähäeleinen mestariteos. Viululla ja looppipedaalilla ihmeellisiä äänikollaaseja loihtiva Pallett saa toki satunnaista apua muista muusikoista, olennaisimpana perkussionistista (joka on nykyään livekokoonpanon vakijäsen), mutta ytimessä on artisti, joka Final Fantasy -nimikkeestään luovuttuaan on löytänyt oman äänensä.

Ja se ääni on paljon enemmän kuin se, mitä Pallettista yhä jaksetaan mainita: että hän on soittanut viulua Arcade Firen ja Pet Shop Boysin kanssa. Tai että hän on intohimoinen pelinörtti (muttei ironisesti kuitenkaan listaa Final Fantasya kaikkien aikojen top 20:eensä). Tai että hän on homo. Ja Kanadasta – kuten olivat 2000-luvun lopussa kaikki muutkin.

Heartland yhdistyy luontevasti siihen barokkipopin aaltoon, joka oli vielä muutama vuosi sitten pinnalla. Antony And The Johnsonsin, Joanna Newsomin ja Patrick Wolfin kaltaisten muusikoiden lomasta Owen Pallett esiintyy edukseen olemalla pakahduttava, mutta vaipumatta kertaakaan paatokseen. Estetiikassa kuuluu Pet Shop Boysin vaikutus, suodatettuna popkaavoja kaihtavan minimalistisen äänimaiseman lävitse. Pallett on itse sanonut seksuaalisuutensa vaikuttavan hänen tekemäänsä musiikkiin, vaikka musiikki ei käsittelekään homoutta.

Lewis Takes Off His Shirt on Heartlandin majesteettisin kappale. Se on pullollaan jännittäviä, samaan aikaan herkkiä ja leikkisiä ääniä, joiden kierteisenä vierivän lankakerän keskeltä Pallett kuiskii impressionistisia säkeitä tukahduttavasta preeriakesästä, ratsaille astumisesta ja luomistyötään aprikoivasta kuvanveistäjästä.

Jousen varominen Owen Pallettin keikalla Kaffíbarínnissa ei ollut vitsi. (Kuva: Oskari Onninen)

Itse assosioin kappaleen yhteen, viisi minuuttia kestäneeseen täydellisen onnen hetkeen. Se oli Reykjavikissa lokakuussa 2011. Kaffibarinn-nimiseen, kolmisenkymmentä henkeä vetävään kahvilaan oli ahtautunut vähintään kolminkertainen määrä ihmisiä. Owen Pallett soitti baaritiskin edessä täysimittaisen keikan, yleisön keskellä. Viulu tökki rintaani, jousta piti väistellä.

Viimeisenä soitetun Lewis Takes Off His Shirtin aikana otin alleni yksisarvisen islanninhevosen ja karautin taivaisiin. Jostain hyisen Atlantin yltä näin kaikki rakastamani ihmiset, kaikki ihmiset, joita olin joskus rakastanut, ja kaikki, joita tulisin vielä rakastamaan. Yksi, johon rakastuin viimeistään tuolla hetkellä, huusi mikrofoniinsa ”I’m never gonna give it to you” tietäen, että hän kyllä tulisi antamaan. Sitä. Minulle.

Niin: Owen, en tiedä, koska tulet taas Suomeen. Flow’n ja Tavastian konserteistasi on jo pitkä tovi. Ehkä uuden, tämän vuoden syksylle ajoitetun In Conflict -albumisi myötä? Oli miten oli, täällä minä odotan. Olen jatkanut viulutuntejakin. Mitäs siihen sanot?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Owen Pallettilta / Final Fantasylta äänestettiin myös kappaletta Took You Two Years to Win My Heart.

Robet Mapplethorpen nuorempi veli Edward kuvasi Patti Smithin vuonna 2007.

Ihan tavalliseen perheeseen Chicagossa 30. joulukuuta 1946 syntynyt Patti Smith on vaikea tapaus. Arthur Rimbaud’n ja Jean Genet’n innoittamana omaa itseään metsästänyt, parikymppisenä New Yorkiin lähtenyt Smith aloitti runoilijana ja kuvataiteilijana. Hän luki Rimbaud’n Illuminaatioita ja selaili Diego Riveran taidekirjoja, ihaili Jim Morrisonin sekä Bob Dylanin kaltaisia artisteja ja purki luovuuttaan paperille niin kynällä, siveltimellä kuin luotettavalla Remingtonillaankin (jonka hajotessa käsiin hän siirtyy Hermes 200:aan).

Rockmuusikko hänestä tuli kohtuullisen myöhään. Kun Horses vuoden 1975 joulukuulla ilmestyi, oli Smith jo julkaissut runojaan parin kokoelman verran ja pitänyt yhteisnäyttelyn parhaan ystävänsä, Robert Mapplethorpen kanssa. Horsesin avauskappale Gloria oli kirjoja lukeneelta boheemilta älyköltä hurja veto: autotallirockin vakiopala, jota ”soitti jokainen maailman kellaribändi, joka onnistui Saamaan halvoista kitaroistaan irti edes kolme sointua” (kuten Nick Johnstone kuvailee vuoden 2006 Patti Smith -elämäkerrassaan). Siitä käynnistyi eräs rockin historian suurimmista taiteilijaurista.

Mapplethorpen kanssa Smith eli pitkään liki symbioosissa. Nuoret asuivat saman katon alla, kerjäsivät ruokaa samoista ravintoloista, punoivat koruja samoista silkkinauhoista ja kuuntelivat samoja LP-levyjä. Kun Robert sai 1970-luvun vaihteessa käteensä Polaroid-kameran, käänsi hän sen ensin itseensä, sitten Pattiin. Kuvien kautta voimme seurata paitsi Robertin vaiheita taitelijana, myös hänen ja Pattin välistä suhdettaan.

I Ystävyydestä

”Nauroimme usein itsellemme. Vitsailimme, että minä olin tuhma tyttö, joka yritti olla kiltti; Robert taas kiltti poika, joka yritti olla tuhma. Vuosien kuluessa nämä roolit vaihtuivat yhä uudelleen, kunnes lopulta opimme hyväksymään luonteidemme kaksijakoisuuden. Meissä oli kaksi vastakkaista voimaa: valo ja pimeys.”

Näin kirjoittaa Patti Smith kuvaillessaan ystävyyttään Robert Mapplethorpeen kirjassaan Ihan kakaroita. Patti, joka saapui New York Cityyn kesällä 1967 vailla rahaa, päämääränään päästä jonkun taiteilijan muusaksi ja löytää omat ympyränsä, tutustui Robertiin etsiessään asuntoa. Andy Warholia ihailleesta, kollaaseja ja koruja askarrelleesta Robertista tuli Pattin elinikäinen ystävä ja ensimmäinen tosirakkaus.

Ylläolevassa kuvassa eletään jo vuotta 1975. Robert otti kuvat Horses-albumin kansiin, ja oli silminnähden hermostunut. Oikea valo oli karkaamassa, ja kaksikon piti juosta loppumatka Robertin tulevan elämänkumppanin, Sam Wagstaffin asuntoon. Patti kuvailee onnistunutta kuvaussessiota seuraavasti: ”Minulla oli käsitys tyylistäni. Hänellä oli käsitys valostaan. Siinä kaikki.”

Kelataan vielä kuutisen vuotta taaksepäin. Maailma, jossa Patti ja Robert elivät, oli New York, ja New York oli vapaa. Rakkauden kesä tuntui jatkuvan loputtomiin, ja vaikka raha oli tiukassa, löytyi jostain aina ystävällinen sielu, joka lahjoitti palan eilistä leipää tai maitotölkin. Central Parkissa saattoi satojen muiden kotiaan ja itseään etsivien tapaan viettää yönsä rauhassa – ainakin, jos oli kalpea, nistiltä ja lesbolta näyttänyt luiseva Patti Smith.

Tärkeintä oli olla vapaa.

Tämän maailman merkitystä kummankaan taiteeseen ei voi aliarvioida – olkoonkin, että ”rakkauden kesää 1969” on nostalgisoitu kirjallisuudessa ja muissa taiteissa niin paljon, että siitä on jo oikeastaan aika vaikea edes puhua. Patti kuvailee muistelmissaan sitä ihmeellisen elinvoimaista taiteilijoiden piiriä, johon hän lopulta pääsi osalliseksi, ja osoittaa samalla vielä tarkemmin sen, mistä hän on kirjoittajana vaikutteensa saanut. Hän hengasi aikansa beat-runoilijoiden kanssa ja luki ranskalaista proosaa.

Rimbaud kuuluu konkreettisesti jo Horses-debyytillä. Land, raiskatuksi tulevasta Johnnysta ja tämän henkisestä pakomatkasta kertova sävellys sisältää säkeet, joissa kertoja rinnastaa itsensä tuohon traagiseen kirjailijaan, joka luopui kirjoittamisesta ennen 20. syntymäpäiväänsä ja menehtyi Marseilles’ssa 37-vuotiaana.

”Life is full of pain, I’m cruisin’ through my brain
And I fill my nose with snow and go rimbaud”

Tästä asti oli selvää, ettei Patti ole suoraan verrannollinen yhteenkään hänen aikalaiseensa.

II Ruumiista

”Joku kysyi minulta Max’sissa, olinko androgyyni. Kysyin, mikä se oli. ‘No, sellainen kuin vaikka Mick Jagger.’ Jotakin hienoa siis, ajattelin. Luulin sanan tarkoittavan, että joku oli toisaalta kaunis, toisaalta ruma. Tarkoittipa sana mitä hyvänsä, olin ihmeellisesti vain vaihtamalla hiustyyliä muuttunut androgyyniksi yhdessä yössä.”

Patti Smithin imagosta on puhuttu paljon enemmän kuin mitä hän itse varmaankaan välittäisi. Pattille taiteen keskiössä on ollut toisaalta oma henkinen kasvu, toisaalta suhde Jumalaan (joka hänelle on uransa aikana tarkoittanut montaa asiaa). Siispä, kun hänet hiustenleikkuun jälkeen leimattiin androgyyniksi, otti hän uuden roolin vastaan olankohautuksella. Samaan tapaan häntä oli aiemmin pidetty vuoroin lesbona ja narkkarina – joista jälkimmäistä olisi vaikeuttanut hänen suunnaton neulapelkonsa.

Ylläolevan kuvan asetelma on Robertin kuvia katsoneelle tuttu. Vuonna 1981 hän kuvasi Ajitto-nimisen mustan miehen samassa asennossa neljästä eri kuvakulmasta. Siinä, kuten tässäkin, on kyse jonkin peittämisestä – ja samalla siitä, kuinka tämä peittäminen paradoksaalisesti tekee kätketystä kuvan keskeisen motiivin.

Sikiöasento implikoi täydellistä turvaa, äidin kohtua. Kuitenkin Ajitto on nostettu jalustalle ja kuvattu niin, että hänen kookas musta peniksensä pilkottaa sivuprofiilista määräävänä.

Patti taasen istuu tyhjältä vaikuttavassa asunnossa patterista kiinni pidellen. Hän on alasti, haavoittuvana, itsensä kätkien mutta silti näytteillä. Kuva on häkellyttävän intiimi, turvan ja turvattomuuden rajalla seisova manifesti sille, mitä sen kohde edustaa. Loikkaa tuntemattomaan. Hän pitelee kiinni patterista vielä hetken, ja päästää sitten irti. Gloria on jo ovella.

Patti Smithin sanataide on lukenutta, älyllistä ja kauniisti sointuvaa, mutta soonisessa muodossaan myös vastaanpanemattoman lihallista. Äänenkäyttöään runonlausujana 1970-luvun alusta harjoitelleen Pattin ääni on instrumentti, joka viimeistään tuo rockin kuulijansa iholle – tai pikemminkin tunkee sen väkipakolla sisään.

Patti on varhaisissa haastatteluissa puhunut provosoivaan sävyyn masturboinnista olennaisena osana laulunkirjoittamista. Hän saattoi tuntikausia toistaa kaavaa, jossa hän saattaa itsensä kliimaksin partaalle, mutta laukeamisen sijasta tarttuikin kirjoituskoneeseen. Hän on myös sanonut haluavansa tehdä pornosta kaunista naisten halventamisen sijaan.

Van Morrisonilta lainattu, tyystin omanlaiseksi väännetty Gloria on puhdasta seksiä. Fyysisen kohtaamisen väistämättömyyttä korostetaan kolmeen sointuun pohjaavalla soitolla, joka kerää kierroksia koko kappaleen ajan samalla kun Pattin ääni kasvaa kiihkon myötä alati voimakkaammaksi. Ensimmäiset sisään-ulos-liikkeet tartuttavat viimeistään fyysisen tarpeen myös kuulijaan, joka ei millään malttaisi odottaa.

Patti rauhoittaa tempoa hetkeksi. Hitaammin, hiljempaa, meillä on koko yö aikaa.

Eikä ole! DING DONG DING DONG DING DONG DING DONG!

Ja miehistä koostettu yhtye (Lenny Kaye, Ivan Kral, Jay Dee Daugherty ja Richard Sohl) huutaa taustalla Glorian nimeä, kun kertoja tunkeutuu rakastettuunsa lopullisesti ja viimeistelee molemmat kertomalla, että Jeesus kuoli kyllä jonkun syntien tähden, mutta ei hänen.

Ja haista sinä Elvis vittu. Rock on syntynyt uudelleen!

III Sielusta

”Kun noituus ja uskonto sotivat, voittaako noituus lopulta? Kenties pappi ja noita olivat muinoin sama ihminen, mutta kun pappi oppi nöyrtymään Jumalan kasvojen edessä, hän lakkasi noitumasta ja alkoi rukoilla.”

Kun Robert oli omaksunut Polaroid-kameran käytön, siirtyi hän kuva-aiheissaan nopeasti skaalan synkempään päähän. Hän oli loputtoman kiinnostunut S&M-kuvastosta, mikä ajoittui ainakin osittain yhteen hänen oman seksuaalisen identiteettinsä hahmottamisen kanssa. Hän kuvasi itseään ja tuttaviaan täyteen S&M-regaliaan pukeutuneina työntämässä milloin ruoskaa anukseensa, milloin nauloja terskaansa.

Smith ei täysin ymmärtänyt sadomasokismin tenhoa, mutta ymmärsi kyllä, että Robert oli vihdoin, vuosien raja-aidalla tasapainoilun jälkeen, löytämässä oikean puolensa. Sinne hän loikkasi koko voimalla, tähtäimessään täydellinen valon hallinta. Täydellistä mustaa hän kuvissaan metsästi, ja sen hän myös taltioi – oli kyse sitten eroottisesta kukka-asetelmasta, mustan miehen muotokuvasta tai triptyykistä, jossa nahkaan pukeutunut mieshahmo virtsaa polvillaan olevan toisen miehen suuhun.

Ihan kakaroita -muistelmassa on kohtauksia, joissa Robert LSD:n siivittämänä vajoaa syvälle omaan itseensä, ja jää Pattin tehtäväksi tyynnytellä tätä, auttaa tämä sieltä takaisin. Vastavuoroisesti Robert oli Pattin tukena silloin, kun tämä kamppaili ihmisten tai luomistuskiensa kanssa. Tai kun hän tuli vahingossa ottaneeksi happoa ensi kertaa.

Robertille pimeän ja perverssin tutkiskelusta tuli hänen taiteensa näkyvä selkäranka – jotakin, josta hänet tultaisiin ikuisesti muistamaan. Ja muistetuksi hän halusi, enemmän kuin mitään muuta. Hän ei juuri jaksanut keskittyä lukemiseen, mutta hyödynsi kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa ryöstämällä ne alkuperäisestä kontekstistaan ja muuttamalla täten niiden merkitystä. Varhaisissa kollaasitöissä tämä näkyi konkreettisemmin, valokuvissa taas siinä, millaisia uusia merkityksiä esimerkiksi katolisille tai amerikkalaista ydinperheen idylliä pönkittäville symboleille annettiin.

Patti tutki teksteissään oikeastaan samoja asioita, vain vähemmän graafisesti. Hän puhui varhaisilla levyillään seksistä, taiteilijuudesta, Jumalasta ja kuolemasta. Seksuaalisen vapautumisen vuosikymmen oli muokannut hänestäkin valppaan ja ajattelevan, ennakkoluulottoman ja estottoman taiteilijan. Runoilijan, joka osoitti kunniaa edeltäjilleen, mutta oli samalla täysin vakuuttunut siitä, ettei kaikkea vielä oltu sanottu. I don’t fuck much with the past, but I fuck plenty with the future.

IV Rakkaudesta

”Miehestä, josta oli tuleva aviopuolisoni, tahdon sanoa vain, että hän oli kuningas miesten joukossa ja muut miehet tunnustivat hänet.”

Naismuusikoista kirjoitettujen tekstien yksi oire on se, kuinka niiden päähenkilöä määritellään usein miesten kautta. On toki totta, että jopa Patti Smith lähti New Yorkiin suurena haaveenaan jonkun (mies-)taiteilijan muusaksi päätyminen. Smithin kohdalla puhutaan Allen Lanierista, Bruce Springsteenistä, Robert Mapplethorpesta ja Fred Smithistä. Ensimmäinen antoi hänelle uskoa muusikon uraan, toinen hänen suurimman hittinsä (Because the Night vuonna 1978), kolmas tukea taiteilijana sekä sielunkumppanina ja neljäs suuren rakkauden.

Viidentenä suurena rakkautena on joskus pidetty Jim Morrisonia. Creem-lehteen hän kirjoitti An American Prayer -albumista runomuotoisen arvion, otsikolla ”American prayer (scream of the butterfly)”. Puoli vuotta arvion jälkeen Morrison kuoli kylpyammeeseen Pariisissa.

Puheita Smithistä aikansa suurena feministisenä ikonina on aika-ajoin kyseenalaistettu sillä, että hän vetäytyi 1980-luvun alussa musiikkimaailmasta käytännössä kokonaan mentyään avioon – ja pysyi onnellisena kotiäitinä aviomiehensä kuolemaan 1994 asti. Oliko avioliitto sielunsa myymistä instituutiolle, jota vastaan niin monet 1960- ja 1970-luvuilla harasivat? Menettikö rock-maailma omaehtoisen ja itsenäisesti toimivan taiteilijan perinteiselle perheonnelle? Kysymykset ovat turhia, sillä Patti oli, ja on, oman tiensä kulkija.

Se tie kulki pitkään yhtä matkaa Mapplethorpen kanssa. Kaksikko jakoi pitkään asunnon ja sängyn, rakasti toisiaan estotta ja osoitti tämän pysyttelemällä toistensa rinnalla silloinkin, kun Robert oli jo oppinut nauttivansa seksuaalisesti enemmän miesten seurasta ja Patti löytänyt elämänkumppaninsa MC5-kitaristi Fred Smithistä. Tällainen rakkaus saattoi perustua vain täydelliseen luottamukseen – sellaiseen, joka ei horjunut toisen uskottomuudesta, koska hädän keskellä toisen tiesi olevan tukena.

Avioliitto oli Pattille paitsi tapa juhlistaa hänen ja Fredin välistä pyhää suhdetta, myös tapa vetäytyä New Yorkin sotkuisista kuvioista ja omistaa elämänsä toiselle taideprojektille: omalle perheelle. Kun katsoo, mitä kaikkea Patti sai ennen ja jälkeen ”taukonsa” aikaan, on viidentoista vuoden mittainen ajanjakso Michiganissa aivan olennainen osa selitystä sille, miksi Patti yhä esiintyy.

Patti Smith Groupin viimeiseksi jäänyt albumi, Wave (1979), sai osakseen paljon parjausta. On totta, ettei se aina tuntunut yhtä inspiroituneelta kuin sitä edeltäneet kolme rock-musiikin klassikkoa. Sen teksteissä näkyy hellyttävällä tavalla se, kuinka Patti tuntui henkisesti jo olevan toisaalla. Ei tarvitse katsoa avauskappaletta, tulevalle aviomiehelle omistettua Frederickiä pidemmälle:

“Hi hi hey hey
Maybe I will come back some day now
But tonight on the wings of a dove
Up above to the land of love”

Fredistä Patti ei ole juuri puhunut. Olisiko hän puhunut Robertistakaan, ellei maailma olisi ollut hänestä niin loputtoman kiinnostunut, ja ellei hän olisi ollut tyytymätön Patricia Morrisroen vuonna 1995 julkaistuun Mapplethorpe-elämäkertaan?

V Kuolemasta

”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla? Tämä ajatus raastaa minua kaikkein syvimmin.”

Ylläoleva kuva on Pattin ja Robertin viimeisestä kuvaussessiosta People Have the Power -singlen kantta varten kesällä 1987. Fred, jonka takkia Patti pitää kuvassa yllään, sanoi: ”En tiedä miten hän sen tekee, mutta kaikissa Robertin valokuvissa näytät täsmälleen häneltä”.

Pattista ei tullut aikansa Rimbaud’ta – ainakaan, jos kriteereinä ovat huumesekoilut ja nuorena lähteminen. Kun hän vain muutamia vuosia debyyttilevynsä jälkeen vetäytyi Fred Smithin kanssa Detroitiin, hyvästeli hän samalla maailman, joka olisi voinut niellä hänet sisäänsä. Tämä saattaa olla avain siihen, miksi hän on yhä, 66 vuoden iässä, muutakin kuin klassikoitaan veivaava reliikki.

Häntä ei lopulta kiinnostanut rock elämäntapana. Patti Smith Groupissa taide tuli ensin, ja siihen ei tarvittu päihteitä tai vilkasta kiertue-elämää.

Patti jäi, mutta monta hänen läheistään jäi matkan varrelle. Tavallaan kuolema tuntuu seuranneen Pattia koko hänen aikuiselämänsä ajan, lähtien siitä, kun hän Pariisissa käydessään törmäsi lehtiotsikkoon ”Brian Jones mort”. Vain hieman myöhemmin lähti Jimi Hendrix, joka oli ehtinyt klubin porttikongissa kertoa Pattille tulevaisuuden visioistaan. Niihin liittyi universaali, kaikille yhteinen kieli, joka kumpuaisi henkisestä yhteydestä. Tällä ajatuksella Patti leikitteli myöhemmin, ja puhui usein haastatteluissa Babelin tornista.

Robert kuoli AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin 9. maaliskuuta 1989. Paria vuotta aiemmin sama tauti vei hänen rakastettunsa, Samin. Andy Warhol menehtyi samana vuonna. Ihan kakaroita -kirjassaan Patti kertaa Robertin viimeiset hetket tavalla, johon kukaan muu tuskin kykenee. Heidän viimeiseksi yhteiseksi kuvakseen jäi otos, jossa Patti pitelee sylissään Jesse-tytärtään.

Viisi vuotta myöhemmin Patti menetti miehensä Fredin sydänkohtaukselle. Joitain kuukausia myöhemmin lähtivät hänen veljensä Todd ja Patti Smith Groupin kosketinsoittaja Richard Sohl.

Kuten niin usein, kuolemasta syntyi uutta elämää. Patti päätti ystäviensä Michael Stipen (R.E.M.) ja Allen Ginsbergin rohkaisemana palata musiikin pariin. Hän kiersi suurimman idolinsa, Bob Dylanin kanssa, ja äänitti Gone Again -nimisen albumin. Se oli omistettu niinikään Kurt Cobainille, joka riisti henkensä 5. huhtikuuta 1994, tasan seitsemän kuukautta ennen Fredin sydänkohtausta.

Kuolema kiertää Gone Againia, mutta sen sydämessä sykkii toivo. Kun Robert eli viimeisiä hetkiään, rukoili Patti tälle lähinnä turvallista matkaa seuraavaan kohteeseensa. Hän tiesi, että he tapaisivat vielä. Heidän tarinansa ei ole päättynyt, vaikka AIDS luhistutti toisen maallisen ruumiin. About A Boy -kappaleessaan Patti povaa sielunrauhaa myös Cobainille.

”From a chaos raging sweet
From the deep and dismal street
Toward another kind of peace
Toward the great emptiness”

Gone Againin jälkeen Patti on jatkanut uuden musiikin parissa. Vaikka tahti on Patti Smith Groupin vuosista hidastunut, ajavat häntä pohjimmiltaan samat motiivit kuin ennenkin. Hän on aina matkalla jonnekin, historian painolasti kevyenä harteillaan. Viimevuotisella Bangalla hän matkustaa uutta mannerta kohti, kantaen perässään, albumin viimeisenä kappaleena, kaunista kunnianosoitusta Neil Youngille. Kuka muu voisi versioida After The Gold Rushin ja saada sen näin täysin olemaan kaikkea muuta kuin cover: täydellinen etappi matkalle, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään.

Patti Smith and Her Band esiintyy Helsingin Musiikkitalossa 7.7. ja 9.7. sekä Tampere-talossa 8.7.

Video ei ole enää saatavilla

Sinéad O’Connor mielestä Dr. Dre on tehnyt vitun hyviä biisejä.

Finlandia-taloon konsertoimaan saapuva Sinead O’Connor oli viimeksi otsikoissa, kun uutta paavia valittiin. Katolista kirkkoa aktiivisesti mollaava muusikko ottaa lehtien kirjoitukset pakollisena pahana, ja on kaikista ylpein suorasta Saturday Night Live -lähetyksestä vuonna 1992, jossa hän repi tuolloisen paavin kuvan kappaleiksi. Dr. Dren kanssa yhteistyötä toivova muusikko tuskin pysyy mielipiteistään vaiti jatkossakaan. Keikaltaan hän lupaa ”kappaleita levyiltään”.

Coveroit viimeisimmällä levylläsi John Grantia. Miten löysit hänen musiikkinsa?

”Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten, kun hän julkaisi Queen of Denmark -levynsä. Joku soitti sitä minulle ja ehdotti, että tekisin oman versioni nimikappaleesta. Biisissä oli pari säettä, joista en saanut selvää, joten otin Johniin yhteyttä. Meillä klikkasi välittömästi, koska olemme tosi samanlaisia tyyppejä. Hän on myös todella hauska!”

Video ei ole enää saatavilla

Olet aiheuttanut paljon keskustelua urasi aikana. Mistä olet kaikista ylpein?

”Musiikistani; siitä, että olen hyvä esiintyjä.”

Entä musiikin ulkopuolella?

”Annan sinulle kolme arvausta.”

No, katsoin eilen taas Youtubesta Saturday Night Live -esiintymisesi…

”Oikein ensimmäisellä yrittämällä!”

Video ei ole enää saatavilla

Olet paikoin saanut enemmän huomiota sanomisillasi kuin musiikillasi. Onko se koskaan häirinnyt?

”Ei oikeastaan. Olen tyytyväinen siitä, että fokus on nyt taas enemmän musiikissa. Mutta tietenkin se on osa artistin arkea: me ärsytämme ihmisiä.”

Monet kappaleistasi ovat hyvin henkilökohtaisia. Oletko koskaan katunut jonkin kappaleen julkaisemista?

”Kaikki kappaleet maailmassa ovat henkilökohtaisia! Kuuntele vaikka Bob Dylanin tuotantoa läpi, se on mielettömän intiimiä ja henkilökohtaista. Miten olisi edes mahdollista kirjoittaa kappale, joka ei olisi henkilökohtainen? Covereiden kohdallakin valitsen vain kappaleita, joihin pystyn tunnetasolla samastumaan.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”En juuri seuraa, mitä minusta puhutaan. Jokainen on oikeutettu mielipiteeseensä. Siksi maailmassa on niin montaa jäätelömakuakin. Hyväksyn sen, että kun olet artisti, tietyt ihmiset haluavat rahastaa sinulla. Siihen lukeutuu media ja heidän tapansa kirjoittaa juuri mitä he haluavat saadakseen jutun aikaiseksi. Kun ymmärtää, että hekin yrittävät vain maksaa vuokransa, ei niitä juttuja ota enää henkilökohtaisesti.”

Luetko, mitä sinusta kirjoitetaan?

”En tietenkään. Miksi haluaisin lukea minusta kirjoitettuja hirveitä asioita?”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

“Kaipa minä vain synnyin siihen. Tulen hyvin musikaalisesta perheestä ja molemmat vanhempani ovat amatöörilaulajia. Se vain kulkee veressäni, enkä oikein muuhunkaan kykene. Musiikki oli myös hyvä tapa käsitellä asioita, joita ei ehkä reaalimaailmassa pystynyt tai halunnut kohdata. Sanon usein leikilläni, että musiikki luotiin ihmisille, jotka eivät ole tarpeeksi rikollisia vankilaan tai tarpeeksi hulluja mielisairaalaan. Siksi musiikkibisnes syntyi – mihin olisi vaikkapa Little Richard muuten mennyt?”

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Jos olen rehellinen, niin kahdeksanvuotiaana olin hulluna Bay City Rollersiin. Heillä oli kappale nimeltään Bye Bye Baby, jota rakastin koko sydämestäni. Kantelin mukanani lounaslaukkua, jossa luki ’Bye Bye Baby’, ja se laukku on minulla yhä tallessa. Erosin ’poikaystävästänikin’ vain sen vuoksi, ettei hän pitänyt Bay City Rollersista. Rakastin eritoten basistia, Eric Faulkneria. Se levy oli kyllä oikeastaan aika paska. Ensimmäisen albumini ostin luultavasti yhdeksänvuotiaana. Se oli Elvistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En pidä kappaleista, joissa kerrotaan, kuinka ei voida elää ilman toista ihmistä. Toni Braxtonin How Do I Breathe Without You [O’Connor tarkoittanee joko Toni Braxtonin There’s No Me Without Youta tai LeAnn Rimesin How Do I Liveä – toim. huom.] on hyvä esimerkki. En ymmärrä, miten sitä ei pystyisi hengittämään ilman toista ihmistä. Se on merkki aika alhaisesta itsetunnosta. Vainoajabiisit ovat toinen genre, jota en ymmärrä. Niinkuin se Aerosmithin biisi, jossa laulaja ei halua mennä nukkumaan, koska hän haluaa vain toljottaa rakastettuaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”A wop ba-ba lu-mop a wop bam boom!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Dr. Dren kanssa olen aina halunnut työskennellä. Hän ei toki edes tiedä, että olen olemassa. En ole tavannut häntä, mutta rakastan hänen tekemiään biisejä ja hänen persoonaansa. Hän on todella kasvanut ihmisenä urallaan ja tekee aivan vitun hyviä levyjä.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Lähiaikoina on tulossa ainakin hitusen iTunesia muistuttava ohjelma, johon hankitaan Eric Claptonin ja Ronnie Woodin kaltaisia muusikoita äänittämään kolme minuuttia omaa instrumenttiaan. Kuka tahansa voi sitten maksaa 99 senttiä ja tehdä oman biisinsä näiden pätkien kanssa. Levyllä sitä ei voi suoraan julkaista, mutta voit viedä sitä demona levy-yhtiöihin. Pian ympäri maailmaa ihmiset voivat siis äänittää kappaleita merkittävien muusikoiden kanssa ja maksaa siitä 99 senttiä! Minuakin on tuohon houkuteltu mukaan, mutta varmasti teen ainakin salaa levyjä Eric Claptonin kanssa. Rakastan ajatusta siitä, että Noel ja Liam Gallagher saattaisivat vahingossa tehdä levyn toistensa kanssa.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Theology-levyni kappaleesta 33. Se on lempialbumini: oli aikamoinen haaste muokata Vanhan testamentin pyhiä kirjoituksia laululyriikaksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Ne ovat yhtä tärkeitä, tietenkin.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Journalisti. “

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ihmiset, ihmiset ja ihmiset.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Rockabillyn tai acid housen. “

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Bob Dylanin joululevy. Se on aivan uskomattoman kamala. Olen valtava Dylan-fani, mutta luulen, että hänen lapsenlapsensa suostuttelivat hänet siihen.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Billie Jeanin. Osittain, koska se on hyvä biisi, ja osittain, koska rakastan katsoa Michael Jacksonin esiintyvän.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Joe Strummerin. Ja John Lennonin, tietenkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Kaipa se on CD, vaikka ne naarmuuntuvatkin helposti. Sen voit ottaa mukaasi ja törkätä melkein mihin tahansa laitteeseen. Pidän myös iTunesista ja Spotifysta. En osta fyysisiä levyjä enää lainkaan.”

Mitä voimme odottaa keikaltasi Finlandia-talossa?

”No, kappaleita levyiltäni ainakin.”

Sinead O’Connor Finlandia-talossa 17.5. Liput alkaen 47 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2000 en tiennyt päihteistä mitään. Olin vielä lapsi: omissa oloissani viihtyvä nörtti, joka kuunteli vihaista musiikkia ja pelasi MMORPGeja. Kun Josh Homme astui elämääni, rakastuin, mutta lempi jäi siltikin ulkokohtaiseksi: maailma, josta tuo raamikas ja tatueerattu punapää tuli, oli minulle vieras. Mutta ai vittu, että oli hyvä buugi.

Jälkikäteen tuntuu välillä, että nautin Queens of the Stone Agen ja sitä edeltäneen Kyussin musiikkia aivan väärin. En louhinut halpaa bourbonia ja tapellut tyttöystävien kanssa, en jammaillut kaverien kanssa ja poltellut pilveä. En hankkinut porttaria lähikapakkaan tai tyhjentänyt äidin lääkekaappia.

Pelasin EverQuestia Lucy-nimisellä papittarellani ja join paljon Pepsiä.

Rated R ei ole Queens of the Stone Agen paras levy – se kunnia kuuluu Songs for the Deafille – mutta sen avausraita lienee yhtyeen ikonisin. Feel Good Hit Of The Summer on tulkinnallisesti kaksiteräinen miekka. Sen nimi ja sisältö ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään, että kokonaisuus tuntuu vittuilulta Tipper Goren vetämälle PMRC:lle. Kappale kun ei vaivaudu kertomaan tarinaa, vaan yksinkertaisesti listaa erilaisia päihdyttäviä substansseja.

“Nicotine, valium, vicodin, marihuana, ecstasy and alcohol
co-co-co-co-co-co-caine!”

Moralistien reaktio oli arvattavissa. Monet radiokanavat blokkasivat kappaleen, ja Wal-Mart kieltäytyi ensialkuun myymästä koko levyä. Yhtye tosin huomautti, että albumin koko kansitaide on itsessään varoitustarra: Rated R. Elokuvissa käytetty luokka vaatii, että alle 17-vuotiaalla on ostohetkellä mukana vanhempi.

Kappaleen paahto on hypnoottinen, ja sen kodeiininkärventämiin keuhkoihin happea pumppaa Nick Olivierin basso, joka itsepintaisesti toistaa A-sointua alusta loppuun (ensimmäisellä kierrollaan kerran E:hen notkahtaen). Tätä voi soittaa vaikka minkälaisissa sooseissa. Ja sooseissahan bändin jäsenet tuohon aikaan olivat, kertoo yleinen konsensus.

Vittuilun lisäksi Feel Good Hit of the Summerin voi lukea myös itseironisena. Kuuluuhan siihen stoner rockiin, johon Homme kumppaneineen oli Kyussista lähtien lokeroitu, nimenomaan päihteidenkäyttö ja siitä seuraava aivotoiminnan amputaatio. Koska Homme on kuitenkin keskivertoa fiksumpi stoner-keulahahmo, ei tämä leima varmasti aina miellyttänyt.

Toisaalta kappale on myös ihan rehellinen manifesti niille aineille, joista tulee kiva olo. Nikotiini vapauttaa dopamiinia ja avittaa kognitiivisia kykyjä. Valium (diatsepaami) jarruttaa keskushermoston toimintaa ja rentouttaa. Vicodin lamauttaa sekin keskushermostoa ja vähentää tietenkin samalla kipua. Marihuana (hasis) rentouttaa ja lisää mielihyvän tunnetta. Ekstaasi lisää serotoniinin sekä noradrenaliinin vapautumista ja saa käyttäjän kokemaan aistiärsykkeet entistä voimakkaammin, samalla rakkautta itseään ja muita kohtaan tulvien. Alkoholi saa nyrkkeilemään nakkikioskilla, vertailemaan meisseleiden kokoa saunassa ja kirjoittamaan Nuorgamiin.

Tuottaja Chris Goss on kertonut, että kappale äänitettiin alkujaan lyhyeksi hassutteluksi levyn loppuun. Kun tekijät äkkäsivät sen huumaavan tenhon, nostettiin raita rohkeasti levyn avausbiisiksi. Ajan myötä siitä muodostui livesuosikki, ja lavalla se venyy monasti pitkälliseksi jamitteluksi.

Taustalaulajana kuullaan muuten Judas Priestin Rob Halfordia. Hänelläkin on kipulääkkeistä omat kokemuksensa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”What more do you need? You’ve got fucking rock’n’roll, the sunshine, the beautiful weather, and anal sex”, kysyy Josh Homme belgialaisilta. Kappaleen loppupuolella hän tulee vielä ennustaneeksi Amy Winehousen kuoleman.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sohvaperuna Jennifer.

Lapsuuden lempielokuvani oli Anaconda. Muistan, kuinka kuumeisesti odotin sen ensi-iltaa. En tietenkään päässyt sitä teatteriin lopulta katsomaan ikärajan vuoksi (K-14), mutta kun video julkaistiin, ostin sen Anttilan TopTenistä omalla rahallani ja kulutin nauhan puhki. Lapsuuteni suuria elokuvatähtiä olivat Jon Voight, Eric Stoltz, Kari Wuhrer, Danny Trejo, Owen Wilson, Ice Cube sekä muuan Jennifer Lopez.

Ja tietenkin se valtava käärme, joka syö lopulta kaikki, paitsi Stoltzin sekä kaksi viimeksimainittua muusikkoa.

Niin, paitsi ettei Lopez vielä tuohon aikaan ollut muusikko lainkaan. Hänen debyyttinsä On the 6 julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1999. Tuossa vaiheessa Lopez oli jo ehtinyt tehdä historiaa: Steven Soderbergin Mieletön juttu oli ensimmäinen elokuva, josta Yhdysvalloissa maksettiin latinonäyttelijättärelle yli miljoonan dollarin palkkio.

Lopezin näyttelijänuralla tämä jäi yksinäiseksi huippukohdaksi, mutta kameran edessä hän viihtyy toki yhä: viimeksi pop-diiva nähtiin Jason Stathamin kyljessä hölmössä action-rymistelyssä Parker. Kokonaisvaltaisen viihdyttäjän ja bisnesmogulin kengät täyttyvät viimeistään, kun katsotaan, mitä kaikkea muusikon ja filmitähden urat ovat tuoneet muassaan: 75 miljoonaa myytyä levyä, yli 2 miljardin tuotot hänen tähdittämilleen elokuville, vaatelinjoja, hajuvesiä ja tietenkin oma tuotantoyhtiö.

Ei huonosti Bronxissa varttuneelta köyhältä latinolta, joka teininä päätti keskeyttää lukion ja lähteä Manhattaniin tähteyden perässä.

On the 6:n aloittava If You Had My Love oli Lopezin ensimmäinen sinkku, ja se nousi heti Billboardin Hot-listan ykköseksi asti – saavutus, johon kovin moni debytantti ei yllä. Yhdysvalloissa kappale myi lopulta yli miljoona kappaletta. Tuottaja Rodney “Darkchild” Jerkinsille se oli kolmas listaykkönen.

If You Had My Love on keskitempoinen rakkauslaulu, jonka ytimessä on kimppu vaatimuksia oman arvonsa tuntevalta naiselta, joka tietää, mitä haluaa. Kappale edustaa vielä aikaa, jolloin petollisen miehen ja luontaisesti luotettavan naisen dikotomian ulkoaluku riitti mainiosti sanoitusten sisällöksi. Olennainen kiteytyy säkeisiin, joista kaikki alkaa, ja joihin kaikki päättyy.

”If you had my love
And I gave you all my trust
Would you comfort me”

Itse kappaletta kiintoisampi on siihen tehty musiikkivideo, joka on liki ikoninen. Siinä Lopez asettuu rooliin, johon sukupuolentutkijat ovat naisia vuosikymmenten ajan asemoineet: miehisen katseen kohteeksi. Neitseelliseen valkoiseen pukeutunut Lopez tanssii ja laulaa suoraan katsojalle huoneistossa, johon nettikansalla on reaaliaikainen videoyhteys. ”Jennifer’s Rooms”. Sanoilla ei ole väliä, sillä hänen kehonsa sanoo kaiken tarvittavan. Tähti joutuu tekemään hirveän määrän työtä pitääkseen yllä katsojan kiinnostuksen, pitääkseen tämän kanavalla.

(Samalla hän luonnollisesti ylläpitää stereotypiaa lanteitaan heiluttavasta, seksiä uhkuvasta latinosta. Olethan huomannut, että latino on anagrammi lantiolle?)

Sohvallaan reteästi treenattuja käsivarsiaan venyttelevä, maireaa hymyä väläyttelevä mies ohjailee lähetystä. Hänellä on joystickit, joilla liikutella kameroita. Hän katsoo ruutuun ilmeellä, joka on jossain kyllästyneen ja kiihottuneen välimaastossa. Kuvakieli voisi viitata nettipornon kuluttamiseen, sisältö sinänsä sadomasokismiin. Epäselväksi jää, onko Lopez mukana leikissä? Hän raataa ja asettaa kroppansa täysin mieskatseen läpitunkemaksi, ollen samalla kuluttajan kontrolloitavissa: kun olohuone alkaa kyllästyttää, klik, ja ollaankin suihkussa.

If You Had My Lovella Lopez asettuu osaksi sitä 1990-luvun traditiota, johon Spice Girlsin ja Ally McBealin kaltaiset kulttuuriset hahmot niin ikään asettuvat. Kaikki edellämainitut edustavat naisia, jotka ovat ansainneet tasa-arvonsa ja vapautuneet miehisen vallankäytön ikeestä. Postfeministit huomauttaisivat kuitenkin, että tämä vapautuminen tapahtuu silti patriarkaalisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa ja sen ehdoilla. Mistään todellisesta sukupuolten tasa-arvosta (jonka päätepiste olisi sukupuolieron lopullinen häivyttäminen) ei siis voida puhua.

Tämän ohella musiikkivideo kuvaa aikaansa myös siinä, kuinka sen päätähti antaa kroppansa globaalille yleisölle leikkikalukseen. The Real World oli pyörinyt MTV:llä jo jonkin aikaa, ja seuraavana vuonna starttasivat Selviytyjät sekä Big Brother. Tositelevision kultakausi oli aluillaan. Vuonna 1999 ensi-iltaan tulivat samaa aihetta ironisoineet amerikkalaiset elokuvat The Truman Show ja Edtv.

Tositelevisio tarjoaa illuusion helposta tiestä tähtiin. Koska se nojaa esiintyjiensä yksityisyyden häivyttämiseen ja sosiaalipornoon, on sen otollisin kohderyhmä (niin esiintyjien kuin yleisönkin osalta) köyhempiä, yhteiskunnassa marginaaliin työnnettyjä ihmisiä. Sellaisia, joilla ei ole hävittävää. Sellaisia, joille se näyttäytyy kultaisena lippuna Willy Wonkan karkkitehtaisiin ja pois köyhyydestä.

Jennifer Lopez tuli marginaaleista, mutta aikana, jolloin esiintymiskulttuuri ei kenties vielä ollut näin vinoutunutta. Hän teki töitä, toimi vuosikaudet taustatanssijana ja Broadway-esiintyjänä ennen läpimurtoaan. 14 vuotta myöhemmin kuvio olisi voinut olla aikalailla erilainen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Biisin alkuperäinen nimi oli If I Gave Love, esittäjänään Chanté Moore. On the 6 -levyn tuottaja Sean Combs (P. Diddy) kuitenkin isoine egoineen vaati kappaleen Lopezille, ja niinpä Jerkins laitettiin kynäilemään sama biisi uusiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Ainakin New Kids on the Blockin taustalla 1990-luvun alussa tanssinut Jennifer Lopez esiintyy tietääkseni ensimmäisessä musiikkivideossaan vuonna 1993. Biisin esittäjänä muuan Janet Jackson.

Video ei ole enää saatavilla

Aimee Mann tulee ja pelastaa.

Kun Boogie Nightsin (1997) menestys alkoi konkretisoitua dollareina lippuluukuilla ynnä kriitikoiden kiitoksina, ohjaaja Paul Thomas Anderson sai käsiinsä harvinaislaatuiset avaimet: vapauden tuotantoyhtiö New Line Cinemalta tehdä seuraavalla elokuvallaan aivan mitä tahansa. Final cut -oikeudet annettiin ennen kuin Anderson ehti edes kuvailla filminsä konseptia.

Lopputulos oli huimaava, sattuman kautta ja kaaoksen voimalla purkautuvia kierteitä yli kolmen tunnin ajan seurannut mestariteos. Yhtenä sen monista selkärangoista toimi Aimee Mannin musiikki, johon Anderson oli tutustunut jo vuosia aiemmin. Kivikovaan kahdeksikkoon (1996) ohjaaja oli tilannut Mannin mieheltä, Michael Penniltä, kaksi kappaletta, ja lopputeksteissä kuullaan pariskunnan laulama, Pennin ja Jon Brionin säveltämä Christmastime.

Magnoliaa Mannin kappaleet rytmittävät vahvasti. Keskeisimmät kappaleet ovat maailmassa olemisen väistämätöntä yksinäisyyttä perkaava One, menneisyyden kivuista irtautumista vaativa Wise Up sekä elokuvan päättävä, toivonkipinää ennakoiva Save Me. Jälkimmäinen oli ehdolla Golden Globeen, Oscariin ja Grammyyn, ja on yksi kahdesta Mannin Magnoliaa varten säveltämistä kappaleista. Se kiteyttää täydellisesti säkeisiinsä sen, mitä filmin surkeat keskushenkilöt haluaisivat läheisiltään kysyä.

”But can you save me?
Come on and save me
If you could save me”

Kertojaa (”a girl in need of a tourniquet”) on satutettu tämän aiemmissa ihmissuhteissa, ja tämä epäröi, voiko laulun kohde sittenkään tuoda lohtua. Kappale soi elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Sammakot ovat laskeutuneet taivaalta, ja konstaapeli Jim Kurring (John C. Reilly) ajaa matelijameren halki kaltoin kohdellun, päihteiden kanssa kamppailevan Claudian (Melora Walters) luo kertomaan tälle kaiken sen, mitä tämän tarvitsee kuulla.

“I can’t let this go. I can’t let you go. Now, you… you listen to me now. You’re a good person. You’re a good and beautiful person and I won’t let you walk out on me. And I won’t let you say those things – those things about how stupid you are and this and that. I won’t stand for that. You want to be with me… then you be with me. You see?”

Mannin esittämät kysymykset saavat Kurringin hahmolta vastauksen. Kolmen tunnin äärimmäisestä kaaoksesta purkautuu Claudian kaiken eheyttävä hymy, joka on osoitettu suoraan katsojalle. Hymystä löytyy onni, johon ei vaadita klimaattista Hollywood-suudelmaa, vieroitushoidon kautta löytynyttä uutta elämää tai uskoa Jeesukseen. Siihen riittää pieni ja varovainen lupaus siitä, että toinen jaksaa rinnalla.

Save Me on kappale, jota ei ole olemassa ilman Andersonin elokuvaa. En voi kuunnella sitä miettimättä Jimin ja Claudian välistä orastavaa romanssia, joka sykkii Magnolian emotionaalisena ytimenä. Se on selkein osoitus siitä, että hirvittävästä menneisyydestä on mahdollista löytää väylä eteenpäin. Samalla kappale muistuttaa, kuinka hauraita ihmiset ovat, ja miten helposti toisen saa rikki.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Magnolian viimeinen kohtaus saa yllekirjoittaneen yhä itkemään.

Video ei ole enää saatavilla

Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua dreampoppia?

Kirjoitan tätä lentokoneessa. Katson ikkunasta ulos: allani kimalteleva Itämeri valkenee hiljalleen uuteen päivään, ja aamuaurinko luo siihen lämpimän katseensa. Leikittelen ajatuksella siitä, että jonain päivänä tuhkani siroteltaisiin täältä meren syvyyksiin. Idea on makaaberi: Itämerta on saastutettu niin paljon, ettei se kaipaa yhdenkään puolivillaisen musiikkiskribentin kuolinpölyjä taakakseen.

Mietin myös lentokoneen siipiä: sitä, kuinka ne ovat kytköksissä toisiinsa, milloin hitsaukset on tehty, kuka ne on tehnyt, ja koska ne on viimeksi tarkistettu. Mitä tapahtuu, jos pelikaani sattuu lentämään turbiiniin? Tai jos lentokoneen tutka pettää, ja vastaan tulee toinen Airbus? Tai jos myrskyrintama yllättää meidät, ja salama sattuu osumaan koneeseen? Tai jos peräsin jumittuu ja syöksee koneen kierteeseen kohti kivenkovaa merenpintaa?

Ja mitä tapahtuu meille ja koneelle syöksyn jälkeen? Nostetaanko Finnairin raato merenpohjasta? Jäävätkö ruumiimme kalanruoaksi? Ja jos meidän naarataankin vesistä ylös, sovitetaan arkkuihin ja lasketaan haudan lepoon, jätämmekö jotain taaksemme syvyyksiin?

Lentopelko selättyy helpoiten jakamalla asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa, ja niihin, joihin emme. Auttaa myös hyväksyä kuolema väistämättömänä osana henkilökohtaista tarinaamme. Synnymme, elämme hetken ja kuolemme. Joillekin tuonpuoleisen ajattelu tuo helpotusta: se, että sielumme jatkavat kulkuaan joko pilvien yläpuolella, tahi seuraavaan elävään olentoon kiinnittyneinä.

Yhdysvaltalaisen Neutral Milk Hotelin toinen albumi käsittelee sitä, millaisista asioista lohdun saamme. In the Aeroplane Over the Sea on meditatiivinen matka ihmissieluun, raameinaan eritoten Toinen maailmansota ja siihen liittyvät unet, joista yhtyeen keulahahmo Jeff Mangum sanojensa mukaan sai inspiraationsa. Tärkeänä kiintopisteenä on Anne Frank, jonka aave leijuu läpi albumin, ja jonka tarinaa puidaan konkreettisemmin eritoten kappaleessa Holland, 1945. Tuo laulu lohduttautuu tragedian äärellä ajatukseen, jossa Frankin sielu jatkaa matkaansa sen jälkeen, kun ruumis on heivattu joukkohautaan nimettömänä, persoonasta riisuttuna, viivakoodiksi typistettynä.

Lohtu on albumin avainsana, ja se toistuu vahvana myös sen nimikappaleessa. In the Aeroplane Over the Seassa Mangum laulaa ihmiselämän hetkellisyydestä; siitä, kuinka fyysinen elomme saattaa koska tahansa katketa kuin seinään. Emme voi tehdä muuta kuin nauttia meille tarjotusta, ja toivoa, että saamme osan tästä kauneudesta ottaa mukaamme.

”And one day we will die
And our ashes will fly
From the aeroplane over the sea
But for now we are young
Let us lay in the sun
And count every beautiful thing we can see
Love to be
In the arms of all I’m keeping here with me”

Kappaleen särö tulee c-osasta, jossa Mangum osoittaa, mitä optimistinen elämänasenne vaatii.

“Now how I remember you
How I would push my fingers through
Your mouth to make those muscles move
That made your voice so smooth and sweet
And now we keep where we don’t know
All secrets sleep in winter clothes
With one you loved so long ago
Now he don’t even know his name”

Edellisessä säkeistössä mainittu “Anna” (Anne Frank) kulkee alati mukana rivien välissä. Hänen uskonsa ihmisen perimmäiseen hyvään keskellä läntisen maailman suurinta tragediaa on horjumaton, mutta se vaatii kaiken pahan tietoista ulossulkemista ja unohtamista, talvivaatteisiin kietomista. Laulun kertoja työntää sormet kohteensa sisään ja puhuu tämän suulla kaikesta siitä hyvästä ja lohdullisesta, joka tätä säkeistöä ympäröi, ja johon Frank haluaa uskoa.

(Sivuhuomio: Sormien työntäminen voi tietenkin olla myös seksiin liittyvä metafora, niitä Mangumin kynästä on lähtenyt ennenkin.)

Kun tämän jälkeen palataan tuttuun mantraan kauniista kasvoista, naurusta ja rakkaudesta, on tunnelma täysin eri. Se lohtu, joka kuoleman jälkeisestä pilvilinnoissa tanssimisesta on meille suotu, saattaakin olla vain naiivia lapsenuskoa, banaalia toiveajattelua: sarja tyhjiä lupauksia, joista haemme lohtua silloin, kun seinät kaatuvat neljältä suunnalta niskaan.

”When we meet on a cloud
I’ll be laughing out loud
I’ll be laughing with everyone I see
Can’t believe how strange it is to be anything at all”

Viimeinen lause on merkitsevä. Se purkaa lopulta kaiken edellämainitun osiin ja palautuu kaikista olennaisimpiin asioihin. Siihen, kuinka ihmeellistä elämä on, ja kuinka emme siitä koskaan voi täysin ottaa selkoa.

Mangumin hermoromahdukseen pian albumin julkaisun jälkeen hajonnut Neutral Milk Hotel ei koskaan palannut, mutta sen musiikki – kuten sanotaan – elää ikuisesti. Itselleni In the Aeroplane Over the Sea on se levy, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle. Siihen kiteytyy jokseenkin kaikki olennainen kaikesta.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jeff Mangum on viime vuosina keikkaillut harvakseltaan, ja esiintyi mm. viime kesän Primaverassa kahdesti täyteenahdetulle auditoriolle. Itse olin paikalla molemmilla kerroilla. Oheisessa videossa pääni heiluu turhan voimallisesti 2. ja 3. sekunneilla Mangumista parisen metriä oikealle. Keikan jälkeen lähetin auditorion lavalta tärisevin käsin rakkaudentunnustuksia tutuille ja halasin jokaista vastaantullutta. En muista näin suurta määrää itkua ja haikeutta ennen kokeneeni.

Video ei ole enää saatavilla

Miriam Bryant – tiettävästi ei sukua Kobelle.

21-vuotias Miriam Bryant syntyi brittiläisen kokin ja suomalaisen opettajan lemmenlapsena Göteborgiin, ja veti ensi keikkansa vain reilut puoli vuotta sitten. Nyt hän levyttää Saksan EMI Musicille, uussoulahtava Finders Keepers keräsi radiosoittoa ja Yhdysvaltojen MTV valitsi Bryantin elokuussa viikon artistiksi. Rakkaudesta, seksistä ja lentokoneista inspiraationsa saavan Bryantin ensimmäinen pitkäsoitto julkaistaan Pohjoismaissa maaliskuun lopulla, ja se kantaa nimeä Raised in Rain. Korjaamon-keikka on ensimmäinen laatuaan Suomessa.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Backstreet Boysin Back to Your Heart, kuuntelen sitä tälläkin hetkellä.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Varmaan jotain Backstreet Boysin kappaletta pienenä… Back to Your Heartia, ehkä? Tai Lana Del Reyn Video Gamesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En tiedä, ovatko popkappaleet niin vaikeita ymmärtää, mutta Mars Volta on mielestäni aika sekaista musiikkia. Siinä tapahtuu liian paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Hmm, vaikea kysymys… liian vaikea. On niin monta hyvää tekstiä, kuuntelen aina ennen kaikkea tekstejä. Sanoitukset nostavat musiikin, jos ne ovat hyvät, ja musiikki nostaa puolestaan sanoitukset.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Mariah Careyn Heron tai Beyoncén Halon. Joskus on kiva teeskennellä diivaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Ruotsalaisen Ansiktetin kappaletta Äckligt.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Michael Jacksonin.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten Göteborg on vaikuttanut sinuun muusikkona? Millainen musiikkiskene Göteborgissa on?

”En tiedä, onko Göteborg sinänsä vaikuttanut minuun, se on vain kaupunki. Ihmiset ja tapahtumat ovat vaikuttaneet enemmän. Göteborgissa on iso indie-/rock-/metalliskene, livemusiikkia on aina jossain. Håkan Hellström on göteborgilainen muusikko, johon rakastuin jo pienenä. Håkan on Göteborgin ”maskotti”.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?

”Hyvällä tavalla Sia tai Florence Welch, huonolla tavalla Anastacia.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Jimi Hendixin tai Michael Jacksonin.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Kaikki.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Finders Keepersistä! Se on ensimmäinen lapseni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Kaverini Victor, mutta alun perin äiti ja isä.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Muusikko on aina ollut unelma-ammattini. En ole koskaan ajatellut tekeväni mitään muuta, ja toivon, ettei koskaan tarvitse.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Bon Iverin kakkosalbumin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Rakkaus, seksi ja lentokoneet.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Haha! Olen ihan varmasti.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”The Hansons (sic)? Vaikka se rumpali oli muistaakseni aika hyvännäköinen.”

Video ei ole enää saatavilla

Milloin albumisi ilmestyy, ja miten sitä kuvailisit?

”Maaliskuun lopussa! Musiikini on poppia, ja se sisältää elektronisia, sekä myös vähän klassisia piirteitä. Tekstit tulevat suoraan sydämestäni ja elämästäni. Luulen, että se on jotain uutta ja jännittävää.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyylit ovat kauniita, kasetit ovat ärsyttäviä, CD:t ovat kohta yhtä ärsyttäviä kuin kasetit, ja mp3 on käytännöllinen.”

Miriam Bryant Helsingin Korjaamolla 6. Maaliskuuta. Lämmittelijänä Frida Andersson.

”Voisitko soittaa jotain siirappisempaa”, Oscar kysyi tiskijukalta.

Maanantain vastaisena yönä Yhdysvaltain elokuva-akatemia jakaa jälleen palkintoja vuoden tärkeimmille elokuville. Nuorgamia kiinnostaa tietenkin etupäässä musiikkisarja, jossa parhaasta ääniraidasta ja parhaasta kappaleesta on palkittu musiikintekijöitä vuodesta 1934 lähtien. Joskus palkinnot osuvat kohdilleen, usein ei.

Gaalan kunniaksi listasimme mielivaltaisesti ja kronologisessa järjestyksessä kymmenen Oscar-ehdokasta, jotka jäivät syystä tai toisesta rannalle ruikuttamaan. Koska kappaleiden esityksistä on huonosti tarjolla livetaltiointeja, useimmat videoista ovat musiikkivideoita. Tämä on toki siinäkin mielessä relevantti ratkaisu, että gaalaa varten kappaleet saksitaan usein pariminuuttisiksi.

Paljon lykkyä vielä Seth MacFarlanelle, joka paitsi juontaa Oscar-gaalan, saattaa myös pokata pystin parhaasta sävellyksestä yhdessä Walter Murphyn kanssa. Everybody Needs a Best Friendin esittää Norah Jones, ja kappale on elokuvasta Ted.

Vuosi: 1967

Voittaja: Leslie Bricusse: Talk to the Animals (Tohtori Dolittle)
Häviäjä: Burt Bacharach, Hal David ja Dusty Springfield: The Look of Love (Casino Royale)

Pakahduttavan kaunis The Look of Love sävellettiin Casino Royale -nimistä Peter Sellersin, Ursula Andressin ja Orson Wellesin tähdittämää Bond-irvailua varten. Alkujaan instrumentaaliksi tarkoitettuun kappaleeseen lisäsi Hal David sanat ja kutsui Dusty Springfieldin laulamaan.

”Now that I have found you, don’t ever go”

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1972

Voittaja: Al Kasha, Joel Hirschhorn ja Maureen McGovern: The Morning After (S.S. Poseidonin seikkailu)
Häviäjä: Walter Scharf, Don Black ja Michael Jackson: Ben (Ben)

Michael Jacksonin uran ensimmäinen Billboard-listan ykkönen tuli artistin ollessa vasta 13-vuotias. Rottaelokuva Willardin jatko-osaan sävelletyn kappaleen esitti Oscar-gaalassa nuori superlahjakkuus, jonka ääniala ja esiintymistaidot vakuuttivat yleisön jo tuolloin. Tästä Jacksonin sooloura viimeistään lähti.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1982

Voittaja: Jack Nitzsche, Buffy Sainte-Marie ja Will Jennings: Up Where We Belong (Upseeri ja herrasmies)
Häviäjä: Jim Peterik ja Frankie Sullivan: Eye of the Tiger (Rocky III)

Sylvester Stallone ei saanut oikeuksia Queenin Another One Bites The Dustiin, joten Rocky III -filmiään varten hän tilasi Survivorilta uuden kappaleen. Lopputuote oli urheiluelokuvien ikonisimpia vetoja ja yhtyeen läpimurtohitti. Oscaria ei silti tullut (kuten ei tullut myöskään Bill Contin säveltämälle, yhtälailla tunnetulle Gonna Fly Now’lle kuusi vuotta aiemmin). Survivor teki myöhemmin biisin myös Rocky IV:n ääniraidalle, mutta Burning Heart ei jäänyt enää samalla tavalla elokuvakansan kollektiiviseen muistiin.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1990

Voittaja: Stephen Sondheim: Sooner Or Later (I Always Get My Man) (Dick Tracy)
Häviäjä: Jon Bon Jovi: Blaze of Glory (Young Guns II) 

Young Guns II:n ääniraidalle tilattu Blaze of Glory on häpeilemättömällä paatoksella ulospuserrettua amerikkalaista legendaa. Jon Bon Jovi laulaa lainsuojattoman suulla ja homocowboyn olemuksella “I don’t know where I’m going, only God knows where I’ve been” maastossa, joka yhdistää perijenkkiläistä preeriaa toiseen kulttuuriseen instituutioon, drive-in-teatteriin. Hyvä kappale, mutta hard rockilla pärjää Oscareissa harvoin.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1991

Voittaja: Alan Menken, Howard Ashman ja Celine Dion: Beauty and the Beast (Kaunotar ja hirviö)
Häviäjä: Bryan Adams: (Everything I Do) I Do it For You (Robin Hood)

Tuntuu uskomattomalta, ettei yhtä kaikkien aikojen valkokangasklassikoista koskaan palkittu Oscarilla – se kun meni Alan Menkenille ja Howard Ashmanille, joista jälkimmäinen ehti menehtyä ennen palkinnonjakoa. Adamsin siirappinen balladi laminoi silti nimensä laadukkaan elokuvahötön kaanoniin, vaikka filmi, jossa Kevin Costner seikkailee sukkahousuissa, onkin onneksi jäänyt historiallisten suurelokuvien listalla sivumerkinnäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1993

Voittaja: Bruce Springsteen: Streets of Philadelphia (Philadelphia)
Häviäjä: Janet Jackson, James Harris III ja Terry Lewis: Again (Murhan jälkeen)

Janet Jacksonin esittämä slovari on tyylipuhdasta 1990-luvun alun pehmo-R&B:tä ja nykyisellään paljon muistettavampi kuin elokuva, jota varten se sävellettiin. Uuden mustan amerikkalaisen elokuvan pioneereihin kuuluneen John Singletonin (Boyz n the Hood) lässy runoilijaromanssi Murhan jälkeen muistetaan, jos lainkaan, sen päätähtien (Jackson ja Tupac Shakur) vuoksi. Videolla käden Janetin housuihin työntää Gary Dourdan, jonka jotkut muistanevat CSI:n Warrick Brownina.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1995

Voittaja: Alan Menken, Stephen Schwartz ja Vanessa Williams: Colors of the Wind (Pocahontas)
Häviäjä: Bruce Springsteen: Dead Man Walking (Kuolemaantuomittu)

Nunnan ja kuolemaantuomitun kompleksista suhdetta kairaavan Kuolemaantuomitun ääniraidalla Bruce Springsteen kertaa Sean Pennin päähenkilön raskasta eloa vankina, jonka väärät valinnat ovat syöneet toivon tulevaisuudesta. Hieno ja vähäeleinen sävellys jäi täysin oletetusti palkinnotta, kun tarjolla oli taas imelää ja elinvoimaista Disney-siirappia Pocahontasin myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1997

Voittaja: James Horner ja Will Jennings: My Heart Will Go On (Titanic)
Häviäjä: Elliott Smith: Miss Misery (Good Will Hunting)

Elliott Smithin esitys Oscareissa on gaalan historian absurdeimpia hetkiä. Lyhennetyn version musertavan kauniista Miss Miserysta soittanut Smith on lavalla vaivaantunut ja täysin ulkona elementistään, mutta esitys on voimakas. Jälkikäteen Smith kuvaili kokemusta surreaaliksi: “Astuin lavalle, ja siinä parin metrin päässä istui Jack Nicholson. Niinpä katselin kappaleen ajan lähinnä yläparville.” Kun parhaan kappaleen pysti myönnettiin Titanicille, sen jakanut Madonna totesi sarkastisesti: “What a shocker!”

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 1999

Voittaja: Phil Collins: You’ll Be In My Heart (Tarzan)
Häviäjä: Aimee Mann: Save Me (Magnolia) 

Mannin kappale on niin olennainen osa Paul Thomas Andersonin mestarillista Magnoliaa, että elokuvan nähneen on mahdotonta kuunnella kappaletta ilman mielikuvia Melora Waltersin ja John C. Reillyn viimeisestä yhteisestä kohtauksesta, tai musiikkivideosta, joka toteutettiin filmin lavasteissa kuvausten päätyttyä. Mutta, koska akatemialla ei ole tapana palkita alakuloisia kappaleita, parhaan kappaleen palkinto meni Tarzanille.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi: 2000

Voittaja: Bob Dylan: Things Have Changed (Wonder Boys)
Häviäjä: Björk, Lars von Trier ja Sjón: I’ve Seen It All (Dancer in the Dark)

Lars von Trierin mestariteokseen Dancer in the Dark sävelletyn kappaleen tunnetuin versio lienee viralliselta soundtrackilta löytyvä duetto Thom Yorken kanssa, mutta elokuvassa Björk esitti biisin Peter Stormaren kanssa ja Oscar-gaalassa hänen seuranaan oli pelkkä valtaisa joutsen. Kolttu jäi historiaan, vaikka kauniisti minimalismin ja suureellisten orkestraatioiden välistä dynamiikkaa hyödyntävä kappale ei voimakkaasta esityksestä huolimatta palkintoa saanut.

Video ei ole enää saatavilla

Hippi se on mustakin hippi: Kendrick Lamar, Schoolboy Q, Jay Rock, Ab-Soul.

The Circuksessa tänään lauantaina esiintyvä Kendrick Lamar teki yhden viime vuoden puhutuimmista hiphop-albumeista. Good Kid, M.A.A.D. City on kunnianhimoinen, kolmeen osaan jaettu itsereflektiivinen ja tuotannoltaan mielenkiintoinen räppieepos. Sen keskiössä on hahmo, jonka elämäntarina on luovasti ja moniselitteisesti kerrottu. Lamarin kiehtovuus ei tule niinkään tarinoista itsestään, vaan siitä, miten ne on esitetty.

Lamarin taustalla on Black Hippy -niminen räppikollektiivi, johon kuuluvat hänen lisäkseen Schoolboy Q, Ab-Soul ja Jay Rock. Nelikko on julkaissut kolmen vuoden sisään omilla nimillään seitsemän studioalbumia ja lukuisia mixtapeja. Black Hippy -studiolevyä ei vielä ole kuultu, mutta räppärit vierailevat toki ahkerasti toistensa julkaisuilla.

Lamarin huippuodotetun keikan kunniaksi Nuorgam esittelee lyhyesti Black Hippyn jäsenet sen mukaan, mitä he ryhmään tuovat.

Jay Rock ja klassinen länsirannikon uho

Studiodebyyttinsä Follow Me Home kesällä 2011 julkaissut Jay Rock edustaa ryhmän perinteisintä osastoa. Tutut pianosamplet, letkeät puhallinsoittimet ja paljon uhoa. Albumin avaava Code Red on tyylillisesti täydellistä 2001-kauden Dr. Dre -pastissia ja Rockin flow ja äänenkäyttö muistuttavat niinikään samaista artistia. Epätasaisten mixtapejen From the Hood to the Cover of XXL ja Tales From the Hood 2 jälkeen Rock löysi kultasuonen, eivätkä lahjakkaat vierailijat Kendrick Lamarista Lil’ Wayneen enää jätä levyn päätähteä varjoonsa. Toisinkin olisi voinut käydä: ensimmäisen sinkkunsa All My Life vuonna 2008 julkaissut Rock oli jonkin aikaa kiinnitettynä Warner Bros. Recordsille, ja yhteistyö Flo Ridan ja 50 Centin kaltaisten kaupallisten räppärien kanssa olisi voinut johtaa yhdentekevään höttöön.

Rock kuitenkin siirtyi WB:ltä Tech N9nen ja Travis O’Guinin perustamalle Strange Musicille, joka antoi vapaat kädet debyytin työstämiseen. Jos länsirannikon ganstaräpin uudesta noususta puhutaan, ei Jay Rockin nimeä voi sen myötä jättää mainitsematta. Dre- ja The Game -viittaukset ovat perusteltuja, mutta oma ääni erottuu silloinkin, kun Westsidessa kumppanina on uuden ja muovisen R&B:n suurimpiin kupliin kuuluva Chris Brown.

Video ei ole enää saatavilla

Ab-Soul, kirjaviisas

Herbert Anthony Stevens IV on räppärinä Black Hippyn älykkö – jäsen, jota ScHoolboy Q on esimerkiksi sanonut konsultoivansa omana henkilökohtaisena ihmissanakirjanaan. Kaksi studioalbumia julkaissut Ab-Soul tuntuu vielä etsivän omaa polkuaan. Vuonna 2011 julkaistu Longterm Mentality on monipuolinen ja turhauttavan epätasainen ristiretki erilaisten lyyristen ja temaattisten aihioiden labyrinttiin. Ab-Soul unohtaa pudotella leivänmuruja taakseen, ja keskiverrosta luokattomaan vaihteleva tuotanto hukuttaa hänet lopulta alleen.

Vuotta myöhemmin julkaistu Control System lupaa jo parempaa. Malcolm X:n omaelämäkerran suurimmaksi vaikuttajakseen maininnut, harvinaista Steven Johnson -syndroomaa sairastava Ab-Soul on löytämässä omaa ääntään, mutta tunnin mittaiseen albumiin se ei vielä veny. Nykyisellään räppärillä on vaara jäädä muiden artistien vakiovierailijaksi ja alemmuudentuntoa muita Black Hippy -jäseniä kohtaan potevaksi talentiksi. Aika näyttää.

Video ei ole enää saatavilla

ScHoolboy Q ja ryhmän synkin sivu

Armeijan tukikohdassa Saksassa syntynyt Quincy Matthew Hanley on Black Hippyn monipuolisimpia jäseniä. Setbacks-levyllä hän revittelee ääntään vapaasti ja vaihtelee flow’taan biisien sisällä ja välillä tavalla, johon hyvin harvat pystyvät. Jay-Z:n ja Nasin suurimmiksi esikuvikseen mainitseva räppäri pui kappaleissaan jengimenneisyyttään Cripsissä, huumekauppaa, vankilareissuja ja isäksi tulemista.

Habits & Contradictionsilla ScHoolboy Q osoittaa versatiiliutensa ja kykynsä kirjoittaa kappaleita, jotka vellovat katkerassa hasispilvessä, mutta vilauttelevat savun seasta ihailtavaa pop-sensibiliteettiä. Metodeissa on paljon samaa Kendrick Lamarin kanssa: ScHoolboy heittää kollegoidensa kanssa ilmoille riimejä, kuten “I keep the illest trillest bitches while I’m swaggin’ it / Crush a bit, little bit, that’s my pursuit of happiness”, joiden suhde räppärin historiaan on vähintäänkin ambivalentti. Hiphopin kuvastoon kuuluu kaiken rikollisen glorifiointi, ja levyllä Schoolboy tuntuu sovittelevan ylleen tätä viittaa, etsien samalla oikeaa tapaa suhtautua menneisyyteensä. Se tapahtuu niin Jhené Aikon feattaaman pirteän Sex Driven kuin äärisynkän Raymond 1969 -painajaisenkin kautta.

Video ei ole enää saatavilla

Kendrick Lamar ja ansaittu supertähteys

Nelikon suurin tähti on myös vastuussa ryhmän toistaiseksi yhtenäisimmästä ja taiteellisesti kunnianhimoisimmasta albumista. Good Kid, M.A.A.D. City on amerikkalaisen hip hopin tulevia klassikoita ja väkevä osoitus siitä, miten Dr. Dren perintöä ehkä kaikkein selkeimmin edustava räppäri pystyy astumaan genren kaikkien mukavuusalueiden ulkopuolelle. 12-minuuttisen Sing About Me, I’m Dying of Thirstin puolivälissä Lamar kysyy: “Fighting for your rights, even when you’re wrong / And hope that at least one of you sing about me when I’m gone / Now am I worth it? / Did I put enough work in?” Vastaus hänen kysymykseensä on kapiteelein kirjailtu KYLLÄ.

Syvälle taiteilijaan itseensä katsova levy ja sitä edeltänyt, kahden naisen tarinat kertonut konseptialbumi Section.80 ovat vahvoja osoituksia Lamarin potentiaalista ja herättävät kysymyksen: mitä seuraavaksi? Jos Lamar onnistuu pysymään inspiroituneena, voi hänen uransa seurailla vielä Kanye Westin kaltaisten kameleonttien polkuja. Supertähti hän on joka tapauksessa jo nyt.

Video ei ole enää saatavilla

Kendrick Lamar lauantaina 16. helmikuuta The Circuksessa Helsingissä. Ovet aukeavat kello 21. Keikka on loppuunmyyty.

Vuonna 1996 Will Smith jäysti sikaria Independence Day -hittielokuvassa.

Willard Christopher Smith, Jr., olet ihmeellinen mies.

Tiesitkö, että toinen soololevysi Willennium on ensimmäisiä ostamiani cd-levyjä? Vuosi oli 1999, paikka Jumbon FreeRecordShop, hinta 119,90 markkaa. Minulla on tuo samainen levy yhä hyllyssä, Patti Smithin Easterin ja The Smithsin debyytin välissä. Sen kansista löytyy elämän kolhuja, mutta kansivihko ja itse cd ovat yhä täydellisessä kunnossa – olin jo lapsena neuroottinen niiden suhteen.

Muistan, kuinka matkalla Jumbosta kotiin enoni kuvaili sinua maailman kilteimmäksi räppäriksi. Olin tästä iloinen, sillä toki jo tässä vaiheessa osasin halveksua hiphopin sovinistista maailmankuvaa ja karkeaa kielenkäyttöä. Sinä et ammuskele etkä huorittele. Biiffiä ei ole kuin hovimestari Geoffreyn kanssa.

Tiedän, että voisin säästellä tämän avauksen siihen, kun listallemme nostetaan jokin tuon albumin tärkeimmistä kappaleista. Ne eivät kuitenkaan olosuhteiden pakosta olleet niin suuria hittejä, että niitä tällä listalla välttämättä edes käsiteltäisiin. Omassa sydämessäni Will 2K, Freakin’ It, La Fiesta ja jopa Wild Wild West ovat silti yhtä ikuisen vihreitä kuin levyn milleniaalinen kansitaidekin.

Olet nyt maailman suurimpia tähtiä. 19 elokuvastasi peräti 14 on tuottanut lippuluukuilla yli 100 miljoonan dollarin verran käteistä. Se on huikea saavutus, jollaiset Time-lehteä lainaten ”on yleensä varattu Tom-nimisille valkoihoisille”. Barack Obama on julkisesti sanonut, että jos hänestä joskus tehtäisiin filmi, hän toivoisi sinua päärooliin. ”Korviesi takia”.

Tietenkin se osoittaa myös bisnesvaistoasi: et lähde pienen rahan indieprojekteihin tai riskisijoituksiin, vaan haluat tuottaa taalat moninkertaisina takaisin.

Olet julkaissut musiikkia yhdeksän pitkäsoiton ja 20 miljoonan kappaleen verran: viisi Jeff Townesin kanssa DJ Jazzy Jeff & The Fresh Prince -nimikkeellä, neljä omalla nimelläsi. Jeffin kanssa voitit ensimmäisen räppigenressä koskaan jaetun Grammy-pystin. Kappale oli Parents Just Don’t Understand, ja jos olisin vanhempi, se olisi myös ensirakkauteni.

Ensimmäinen hittisi, jonka olen saanut tälle listalle ujutettua, on kuitenkin debyyttisoolosi Big Willie Stylen kruununjalokivi Gettin’ Jiggy With It. Kappale singahti Billboardin listakärkeen, voitti sinulle Grammy-palkinnon ja VH1 valitsi sen yhdeksi 1990-luvun parhaista kappaleista.

Gettin’ Jiggy With It pursuaa hyvää oloa, kuten nimikin jo kertoo. Mikä tärkeintä, se hyvä olo tuntuu puhtaalta: sitä ei rasita naisten esineellistäminen tai turha itseuho. Nautit roolistasi kulmakunnan kinginä, länsi-Phillystä maailmankartalle singahtaneena supertähtenä, mutta et ole itsekäs. Et, vaikka tässä vaiheessa Fresh Prince of Bel Air, Bad Boys, Independence Day ja Men In Black ovat jo kansainvälisiä ilmiöitä.

Silloinkin, kun musiikkivideolla pukeudut faaraoksi ja buustaat omaa egoasi – kuten teidän räppäreiden niin usein täytyy tehdä – ympärilläsi tanssivat miehet ovat vähemmissä tamineissa kuin naiset. Kun laitat sikarin suuhun, on se pelkkä päännyökkäys genren kuvastoa kohtaan. Suuhusi tappava savu ei kulje.

“Ciga-cigar right from Cuba-Cuba
I just bite it
It’s for the look
I don’t light it”

Olet laskenut kaiken niin tarkkaan. ”Jiggy”-slangisanasta puhuit afrikan-amerikkalaisia voimauttavaan sävyyn. Johdit sen haastatteluissa ”jigaboo”-termistä, jolla viitataan tummaihoisiin, ja kiepsautit sanamuodon affirmatiiviseksi mustan kulttuurin ylistykseksi – aikalailla rivien välissä, toki. Fiksu veto, varsinkin, kun monitulkintainen sana voi myös tarkoittaa tanssimista tai lempimistä.

Gettin’ Jiggy With Itin värkkäsi tuottajakaksikko Poke & Tone (Trackmasters), joka oli vastikään vienyt Nasin Billboard-kärkeen It Was Written -albumilla, ja työskenteli Puff Daddyn ja Mary J. Bligen kaltaisten suurten starojen kanssa. Sinä tiesit, että jonain päivänä olisit näistä kaikista suurin.

Nyt se on tosiasia. Parin vuoden ajan on huhuttu uudesta albumista, jota olisit käynyt nauhoittelemassa, mutta eihän sinun tarvitse enää uutta musiikkia tehdä. Kesällä 2013 tulee ensi-iltaan M. Night Shyamalanin ohjaama tieteiseepos After Earth, jossa näyttelet poikasi kanssa telluksen ensimmäisiä asukkeja tuhat vuotta maailmanlopun jälkeen.

Niin, poikasi Jadenin olet raahannut mukaan elokuvabisnekseen. Hänen kanssaan ansaitsit ensimmäisen kahdesta Oscar-ehdokkuudestasi – laskelmoinnin huippu, olivathan molemmat elokuvat jokseenkin luokatonta hömppää – ennen kuin lykkäsit hänen uudelleenkäynnistämään Karate Kidiä ja hengaamaan Justin Bieberin kanssa.

Tyttäresi Willow on hänkin jo suuri stara. Internet-hitti Whip My Hair ilmestyi ennen hänen kymmenettä syntymäpäiväänsä ja ansaitsi hänelle lempinimen ”baby Rihanna”. Hän oli ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt artisti, joka ylsi Billboard-listalle. Vastikään Willow’lta julkaistiin slovari Sugar and Spice, joka samplasi Radioheadin Codexia. Kuinka fiksu veto! Sillä saitte rutkasti sitä indie-kredibiliteettiä, jota perheenne kaipasi, ja johon et elokuvaurallasi halua uhrata aikaa.

Mutta onko vastuullista lykkiä lapsiaan viihdebisnekseen, asustaa heitä huippusuunnittelijoiden vermeisiin ja antaa heille pääsyä jokaiseen kuviteltavissa olevaan leluun? En tietenkään ole koskaan kurkistanut kotitalonne – yhdenkään niistä – ikkunasta sisään, mutta voisin kuvitella, ettei teitä juuri samassa huoneessa näe. Raha ja menestys tuovat kohinaa ihmissuhteisiin.

Ja hei, mistä tässä skientologia-hölynpölyssä oikein on kyse? Väität, ettet kuulu tuohon rahakkaiden amerikkalaisten mystiseen uskonlahkoon, mutta kehut kuitenkin L. Ron Hubbardin kehittämiä opetusmenetelmiä ja törsäät miljoonia erilaisille skientologijärjestöille. Koska tämä höpöharrastus alkaa näkyä työssäsi? Onko tulevalla levylläsi läppää yhdeksän planeetan federaatiosta ja julmasta avaruusdiktaattori Xenusta?

Olen lukenut Sea Org -järjestöstä, johon lapset värvätään 10–12 vuoden iässä työskentelemään ”miljardiksi vuodeksi”. Onkohan Willow’lla ja Jadenilla jo jäsenkortit?

Huomaan ajautuneeni sivuraiteille, mutta en voi asialle mitään. Sen tola on, mitä on. Will, muistatko, kuinka viatonta ja kivaa kaikki vielä silloin joskus, vuonna 1997, oli? Jos pukeuduit v-aukkoiseen villaneuleeseen, kyseessä oli Beverly Hillsin hienostopiireille irvaileva gagi. Nyt vedät turkoosin pyjaman päälle, kun esiinnyt perheesi kanssa Nobel-gaalassa.

Raha on pilannut sinut. Haista, Willard, vittu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Willard sämplää biisissään mm. tätä diskosoulin suloista timanttia…

Video ei ole enää saatavilla

…sekä tätä 40 vuoden takaista funk-klassikkoa, jonka nanana-rallatusta kuultiin ainakin De La Soulin Breakadawn-sinkulla jo muutamaa vuotta aiemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Haistaisitko Sinä näiden miesten nyrkkejä?

Maynard James Keenan on aina puhunut höpökultin ympäröimästä yhtyeestään työkaluna, jolla selvittää ja saavuttaa asioita. Usein ne asiat liittyvät ihmismielen syviin onkaloihin: identiteettiin, sieluun, häpeään, vihaan, rakkauteen. Seksuaalisuuteen.

Toolin musiikissa pyörivät toistuvina motiiveina vahvat seksuaaliset elementit, joihin jo sen nimi tietenkin viittaa. Tool on slangitermi kyrvälle, ja kyrpiä Toolin musiikki on täynnä.

Aina eivät kyrvätkään riitä. Æniman avauskappale Stinkfist kertoo Romeosta, joka penetroi Juliaansa nyrkillä. Musiikillisesti kyseessä on jossain vaihtoehtometallin ja progen välimaastossa kikkailevalta yhtyeeltä harvinaisen suoraviivainen ja tarttuva kappale, jonka sanoitukset ovat monitulkintaisia, mutta välttävät itsetarkoituksellisen temppuilun. Ellei sellaiseksi lasketa sitä, että biisi käyttää keskeisenä metaforanaan fistingiä.

Kappaleen kertoja vaatii rakkaaltaan ehdotonta luottamusta – parisuhteen ja terveen seksielämän edellytys – mutta ei ole motiiveiltaan puhdas. Siihen aktiin, jota Stinkfist kuvaa, liittyy itsekkyyttä, moraalista ambivalenssia ja nihilismiä. Akti johtaa äärimmäiseen ruumiilliseen kokemukseen, toisen fyysisen tilan haltuunottoon ja häpäisyyn. Siihen ei liity turvasanoja eikä kahdenkeskeistä kunnioitusta. Jäljelle jää tyhjä olo, sekä kysymys: mitä sitten?

”Something kinda sad about
The way that things have come to be
Desensitized to everything
What became of subtlety?”

Stinkfist on omalla erityisellä tavallaan oodi hienovaraisuudelle, elämän pienille kauneuksille ja niistä nauttimiselle. Sen työkalut ovat kuitenkin siitä pakista, joka on varustettu kovilla ja terävillä shokkivehkeillä. Viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia brutaalia väkivaltaa, jonka ainoana motiivina saada aikaan tunnereaktio. Päämäärälle alisteisia ovat kaikki kysymykset moraalista tai oikeudenmukaisuudesta.

Käden hivuttautuessa hiljalleen syvemmälle anukseen Keenan kysyy: kuinka tämä voi olla merkityksellistä, jos en kykene tuntemaan mitään? Jos fisting – joka on luottamuksenosoituksen ja yhteisen kunnioituksen korkeimpia muotoja – onkin vain viimeinen yritys merkityksellistää omaa ihmissuhdetta ja olemassaoloa, mitä voi enää tehdä, kun sekään ei toimi?

Stinkfistin projisoimassa penetraatiossa on traagisia elementtejä. Kertoja uppoaa sentti sentiltä syvemmälle kumppaninsa rektumiin vain huomatakseen, ettei siitä rakkaudesta ja siitä ihmisyydestä, joka joskus teki tästä kaikesta taistelemisen arvoista, ole jäljellä kuin ontto kuori. Siinä vaiheessa kannattaisi vaihtaa vaikkapa Fleshlightiin.

Video ei ole enää saatavilla

Internetin hienoin kuva.

Vuosi 1996 oli otollinen Robert Sylvester Kellylle. Public Announcement -ryhmästään soolouralle irtautunut kynttiläillallisten kultakurkku ja makuuhuoneiden suklaanekku ansaitsi ensimmäisen monista Grammy-ehdokkuuksistaan tehtyään Michael Jacksonille tämän viimeisen todellisen listahitin, You Are Not Alonen. Kaksi sooloalbumia, 12 Play ja R. Kelly, myivät yhä ja Bump N’ Grindia soitettiin erilaisten remixien voimin ahkerasti. Kellyn suojatikseen ottaman nuoren Aaliyahin ura oli niinikään nousukiidossa.

Todellinen lottopotti oli kuitenkin, kun Kelly sai kylkeensä kaksi amerikkalaisen viihdekulttuurin ikonia: Looney Tunesin ja koripalloilija Michael Jordanin. Jälkimmäisen eläköitymistä ennakoinut, animaatiota ja live-elokuvaa yhdistänyt Space Jam oli valtaisa hitti. Sitä oli myös sen tunnuskappale I Believe I Can Fly, joka on tänä päivänä yksi amerikkalaisen elokuvan ikonisimmista viisuista.

On tietenkin taivaan totuus, että R. Kelly kykenee moneen asiaan – kuten nyt vaikkapa nussimaan kengurun lailla niin, että ”kliimaksi jatkuu Merkuriukseen asti” – mutta lentää hän ei osaa. Siitä olen varma. Tämän probleemin tekee ilmeiseksi I Believe I Can Flyn musiikkivideo, jonka valtaosa meistä muistanee kiusallisen hyvin.

Ensin on valtaisa maissipelto, jonka keskelle Kelly on tullut valmistautumaan ylösnousemukseensa. Maissipelto on lokaationa hyvä valinta, sillä jos yläkerran El Jefe ei satu olemaan paikalla kuulemassa Kellyn jollotusta, ehkä satunnainen ufo osuu kohdille ja nappaa r&b-artistia kyytiinsä. Hoplaa, ainekset uuteen Sex Planetiin!

Sitten meillä on kamera, joka kerta toisensa jälkeen nousee maissinjyvien tasolta korkeuksiin, paneroiden kultaisen maissimeren yllä pyhän hengen lailla. Tässä Kelly luottaa siihen, että hän pääsee (F1-termejä lainaten) kameran ”imussa” yläilmoihin. Varmuuden vuoksi Kelly on vielä raijannut keskelle peltoa valtavan valkokankaan, jolla Väiski Vemmelsääri ja Michael Jordan ovat ahkeria amerikkalaisia.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Kamera nousee, nousee ja nousee, mutta Kellyn jalat ovat maassa. Seeprakuvioisesta flanellipaidasta ei ole siiviksi, valtaisat housut eivät lehahda peräsimeksi. Ei, vaikka miljööksi vaihtuu syksyinen vaahterametsä, jossa varmasti jo tuulee ilman jumalallista väliintuloakin.

Kaiken huipuksi Kelly ryhtyy vielä kapellimestariksi, ja värvää avukseen tuhatjäsenisen gospel-kuoron hoilaamaan herraa. Nyt lähtee! Kelly hyppii ja pomppii, huitoo keppiään ympäriinsä ja venyttää vokaalejaan niin, että äänihuulet hyppäävät kurkusta kuin animaatiossa konsanaan. Kädet räpyttävät vimmatusti sivuilla.

Ja sitten… ei mitään. Raukka ei nouse ilmaan, vaikka räpylää on moninkertaisesti verrattuna Tipiin – joka on vieläpä aika haka koripallossa. (Vuotta myöhemmin R. Kelly toki nokitti solmimalla ammattilaissopimuksen Atlantic City Seagullsin kanssa.)

Kun asiaa taivaaseen ei lopulta ollut, R. Kelly päätti sementoida asemansa maanpäällisenä Jeesuksena. Sen suhteen kaikki meni tietenkin aikalailla nappiin, ja tätä nykyä Kellyn herätyssessiot keräävät ympärilleen tuhansittain opetuslapsia. Yksi näistä istunnoista on tallentunut Nuorgamin twitteriinkin.

Mitä Kellyn pyrinnöistä jäi käteen, oli tietenkin voimauttava, pakahduttava, sydäntäraastava ja miljoonan kuuntelukerrankin jälkeen vavahduttava anthem: balladi, jonka mittoihin Kelly – tai sen puoleen kukaan toinenkaan – ei ole sen koommin edes kuvitellut yltävänsä. Kun on kerran koettanut taivaisiin ja polttanut näppinsä, ei uutta tilaisuutta kannata ihan heti odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Elektronisen musiikin historia Suomessa on pidempi kuin moni tulee ajatelleeksi. 1960-luvun lopulla Osmo Lindeman siirsi modernistisen sävellyskielensä elektroniseen ympäristöön, ja pysyi sillä tiellä. Kinetic Forms (1969) oli täysin synteettinen, Ritual (1972) ja Spectacle (1974) hyödynsivät myös orgaanisia ääniä, kuten ihmisen puhetta. Samaan aikaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen uumenissa Erkki Kurenniemi rakenteli omia elektronisia instrumenttejaan ja sävelsi suomalaisen konemusiikin kivijaloiksi muodostuvia teoksia.

Vahvan kokeellisen pohjan myötä ei ole ihme, että suomalainen konemusiikki näyttäytyy monipuolisena ja taiteellisesti kunnianhimoisena. Laajan spektrin eri päistä löytyvät Huoratron ja Mesak, kaksi genren tärkeää nimeä. Toinen on tuttu jokaiselle klubimusiikkia vähänkin kuunnelleelle, tai vaikkapa Tuska-hevifestareilla käyneelle, toinen vaatii hiukan spesifimpää makua.

Huoratron

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Tuottaja Aku Raskin sooloprojekti, joka käynnistyi vuoden 2002 tiimoilla. Commodore 64:stä innoituksensa jo lapsena saanut Raski lähti chiptunen kelkkaan ja alkoi tehdä musiikkia dogmaattisesti Nintendo Gameboy -käsikonsoleilla. Iloisten pelimelodioiden yli hyökyi kuitenkin synkkä aalto, joka leimaa yhä Huoratronin musiikkia, vaikka epäluotettavat pelikonsolit saivatkin väistyä läppärin tieltä.

Miksi se kiinnostaa?

Industrialia ja vaihtoehtorockia nuorena diggaillut artisti tekee Cryptocracy-debyyttialbumillaan ahdistavaa ja kompressoitua tanssimusiikkia, jossa pelottavatkin äänet ja synkät bassobiitit rakentavat äänimattoa, joka on väkivaltainen, mutta ei röyhkeä. Livekontekstissa Huoratronin musiikki purkautuu yllättäen jumalaiseksi tanssitaivaaksi. Jos olet koskaan ollut Huoratronin keikalla, tiedät, mitä on luvassa. Silti konsertin intensiteetti yllättää joka kerta. Raskilla on lavalla vain läppäri, mutta mistään nysväyksestä ei ole kyse. Ei ihme, että Raski kiertää niin maailman suurimpia konemusiikin venueita kuin hevifestareitakin, ja hänen juttujaan diggailevat M.I.A.:n ja Kornin kaltaiset artistit.

Kokoonpano:

Aku Raski

Julkaisut:

Cryptocracy (Last Gang Records, 2012)

Jos Huoratronia pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…synkkä, kompressoitu, tanssittava.

Raski on todennäköisesti kuunnellut elämässään eniten…
…Ministryn The Mind Is A Terrible Thing To Tastea samalla, kun pelaa Zeldaa Gameboylla.

Jos Raski saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…päästä remiksaamaan Samus Aranin, Kerry Kingin ja Al Jourgensenin jameja.

Jos Huoratron pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi Deadmau5. Molempien estetiikassa on samaa muotoonsa puristettua monotoniaa, ja hiirimuusikon kliinisen ”press play”-setin edelle sopisi hyvin Huoratronin rosoisen tumma tanssimusiikki.

Kahden vuoden päästä…
…Aku Raski tanssittaa ihmisiä entistä suuremmissa kemuissa, entistä hiotummalla paletilla. Levyjä ei tarvitse julkaista, koska suosio on tähänkin asti perustunut helvetillisen kovaan livekuntoon. Siihen päälle vielä kasa remiksejä isoille jenkkiartisteille ja paikka jonkin Hollywood-toimintaleffan soundtrackilla.

Mesak

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Turussa syntynyt Tatu Metsätähti aloitti ensimmäiset kokeilunsa 13-kesäisenä, ja siirtyi pian Atarin kelkkaan. Yhteistyö Tatu Peltosen kanssa alkoi, kun ysäritekno ja IDM olivat kovaa huutoa, ja vuonna 1998 syntyi soolonimike Mesak. Vuonna 2006 Metsätähti perusti Randy Barracudan kanssa levy-yhtiö Harmönian, joka on erikoistunut suomalaiseen skweee-musiikkiin, jonka riisuttu estetiikka naittaa syntetisaattorit ja chiptune-biitit soulista ja funkista tuttuihin rytmeihin. Tyylilajin ympärillä Mesak on puuhaillut siitä lähtien.

Miksi se kiinnostaa?

Mesak on yksi meiltä lähteneen skweeen suurimmista pioneereista ja kansainvälisesti tunnustettu nimi, jonka pitäisi sanoa suuremmallekin yleisölle jotain. Muiden muassa Erlend Øyen kanssa työskennellyt, levyjä ahkerasti julkaissut ja Yhdysvaltoja ja maailmaa kiertänyt muusikko on yksi tämän hetken kuumimmista ja mielenkiintoisimmista suomalaisista konemusiikin tekijöistä. Cycle of 12 -levyllään hän palasi juurilleen happoisalla ja ahdistavasti nykivällä elektrollaan, joka lasittaa silmät ja saa mielen murtumaan – kunhan on ensin tanssinut raajansa rikki.

Kokoonpano:

Tatu Metsätähti

Julkaisut:

School of Mesak (Harmönia, 2010)
Dada Wheel (Klakson, 2010)
Cycle of 12 (Ghost Technology, 2011)

Jos Mesakia pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…funkkaava, seksikäs, innovatiivinen.

Metsätähti on todennäköisesti kuunnellut elämässään eniten…
…1990-luvun alun IDM-liikettä summanneita kokoelmia Artificial Intelligence I & II.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…nähdä soulin ja r&b:n kultaiset hetket, hengata takapiruna Kling Klang -studiolla ja jorata The Haçienda -klubilla acid housen kultavuosina, mutta parkkeerata itsensä silti tiukasti tähän hetkeen.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se oliDetroit-teknon legenda Richie Hawtin.

Kahden vuoden päästä…
…Metsätähti jatkaa genrerajojen kaatamista sekä Mesakina, että muissa kokoonpanoissa ja sooloprojekteissa.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Mike Hadreas, lupaus paremmista unista.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolme vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Anton Vanha-Majamaa.

Tiiu Helinä: Veli

Laulelmia, joiden vähäeleisissä tarinoissa kuuluu suomalaisen kansanmusiikin vaikutus. Taustoja, jotka polveilevat post-dubstepin ja kokeellisen elektron ympärillä. Yhdistelmä haastaa paperilla, mutta hurmaa soonisessa muodossaan. Helinä Tanner tavoittaa pienissä kertomuksissaan paljon yksinäisyyden ja syrjäytymisen kaltaisista tiloista. Samuli Tanner säestää äänillä, jotka eivät koskaan dominoi, mutta vaativat kuulijan huomiota. Tuotannoltaan Veli on täydellinen: intiimi, hauras ja kristallinkirkas. Epätodennäköisistä elementeistä syntyy harvoin näin suurta musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Cloud Nothings: Attack on Memory

”Call me over, ’cause I can’t stay awake”, lauloi Dylan Baldi parin vuoden takaisella Cloud Nothings -debyytillään. Slacker-popista kolme kerrosta syvemmälle tylsistyneen mielen kellarikerroksiin, ja sieltä löytyy Steve Albinin tuottama Attack on Memory. Baldi ei enää väistele apatiaa, vaan vajoaa siihen yksi kalpea raaja kerrallaan. Kyse on modernin kitararockin tulevasta kulttiklassikosta: albumista, jonka paha mieli, sitä nerokkaasti säestävät pop-melodiat ja sopivan löyhä rakenne olisivat yhtä kotonaan 1980-luvun lopun nuhjuisissa Seattle-baareissa kuin 2010-luvun indie-klubeillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius: Put Your Back N 2 It

Silloin tällöin tulee vastaan musiikkia, johon tietää haluavansa nukahtaa ilta toisensa jälkeen. Mike Hadreasin toinen albumi on täynnä suloisia ääniä, joiden harva sommittelu antaa kuulijalle tilaa kulkea niiden seassa vapaasti. Levy on täynnä kipua, sivullisuutta ja mahdotonta rakkautta. Sitä säestää ennen kaikkea piano, joka yltyy vaikeimpina hetkinään angelobadalamentiaanisiin sävelkulkuihin. Jos koet tarvetta nukahtaa omaan nyyhkytykseesi, ja nähdä sen jälkeen kauneimpia unia, laita Put Your Back N 2 It soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Homeboy Sandman: Subject: Matter

Queensissa varttunut Homeboy Sandman on uusi ja outo rakkaus kuulijalle, joka on viimeisen vuoden altistanut itseään 2010-luvun itseään loputtomiin reflektoivalle, puolisatiiriselle ja arvoiltaan avoimelle uudelle hiphopille. Tuotteliaan räppärin EP on teksteiltään älykäs ja poikkeuksellisen notkea, biiteiltään retro tekemättä siitä numeroa. Räpin valtavirrassa Sandmanille ei välttämättä juuri nyt ole tilaa, mutta jotenkin tuntuu, ettei se haittaa häntä yhtään.

Video ei ole enää saatavilla

Konev.

Konevin ensimmäinen pitkäsoitto kolisee ja piipittää tavalla, joka on kaukana Kone Oyj:n varmasta insinöörintyöstä. Sen elevaattori nitisee liitoksissaan ja on turhautunut, yksinäinen ja lopen väsynyt.

Tamperelaisen Konevin nimi tuo tietenkin mieleen juuri tuon teräksisiä ihmistenliikuttimia valmistavan Kone Oyj:n. Sen musiikissa toistuvat hissien, liukuportaiden ja muiden ihmisten siirtelyyn tarkoitettujen aparaattien kaltaiset motiivit. Krautisti eteenpäin nytkyttävässä ikiliikkujaelektrossa on staattiseen arkeen juuttuneen, olemassaolonsa kanssa kamppailevan nykyihmisen harmaa haju. Hissillä pääsee yhä ylemmäs, mutta oikeasti se ei vie mihinkään. Lähtö- ja pääteasemat ovat aina yksi ja sama.

Konevin maailmassa on jotain samaa kuin Tarik Salehin parin vuoden takaisessa, kuviltaan kiehtovassa animaatiossa Metropia. Siinä lähitulevaisuuden kontrolliyhteiskuntaa riivaa krooninen öljypula, ja tyhjään olemiseen väsynyt päähenkilö kuulee outoja ääniä. Maailma on harmaa ja hitsauksistaan ruostunut.

Tai sitten voidaan kuvitella pieni kerrostaloasunto jossain Hervannan laitamilla. Valkoiset seinät ja harmaa muovilattia, pimeässä nurkassa kaikki Korgit ja Rolandit ja vitusti joka suuntaan luikertelevia piuhoja. Ulkona manselaiset lenkkeilevät, käyvät Pancho Villassa illallisella ja katsovat televisiosta Putousta. Sisällä kolme kalpeaa ihmistä nysvää elektronisten vehkeidensä kanssa, nauhoittelee lankapuhelimen numerokiekon räksätystä ja postiluukun kolahduksia.

Dedicated to People Flow on osuva kiteytys arjen harmaudesta. Oli kyse sitten tulevaisuuden dystopiasta isoveljineen tai ihan vaan hyisestä syyspromenaadista Hämeenkadun loskassa, Konevin teollinen ambient-tekno on sille oiva ääniraita. Seitsemään jaettu albumi kilkuttaa ja kaikuu tavalla, joka on sopiva antiteesi hittihakuiselle popmusiikille. Sen soinnissa on totisesti romukasan svengi: tuuli tyhjissä sardiinipurkeissa ja hyljätyn polkupyörän akustisissa käytävissä. Ja niin edelleen.

Albumi ei varsinaisesti liikuta. Se ei ole katossa pyörivä diskopallo, eikä edes lattiaa tamppaava yksinäinen tennari. Levynkannessa oleva heijastin on oikeastaan aika osuva vertauskuva: huomaamaton ja arkinen, mutta oikeassa valossa kirkkaanvihreä. Nysväystä? Ehdottomasti – mutta hyvää sellaista.

70 Dedicated to People Flow hukkuu väärään aikaan kuultuna hetkessä taustahälyksi. Sitä se pohjimmiltaan onkin: äänimatto, jonka elementeissä on jotain niin arkista, ettei niitä tahdo laisin huomata.

Video ei ole enää saatavilla

TLC vasemmalta: T-Boz, Left Eye ja Chilli.

Kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän tyttöbändin suurin hitti on aikansa keskeisiä anthemeita: popkappale, joka kiteyttää itseensä paljon 1990-luvun alkupuolen peloista ja epävarmuuksista niissä ghettoissa, joista Tionne “T-Boz” Watkins, Lisa “Left Eye” Lopes ja Rozonda “Chilli” Thomas ainakin esittivät tulevansa.

Waterfalls on laulu huippujen hamuamisesta. Sen symboliksi sopii hyvin crack-kivi, joka oli tuolloin ollut jo pitkään mustien lähiöiden tärkein kauppatavara. Kivi oli ja on todellinen ghettounelma: valkoisesta juppitaivaasta, jauhemuotoisesta kokaiinista muotoiltu kömpelö möykky, johon on ympätty etyylieetterin sijasta tavallista ruokasoodaa. Tällä kulut pysyvät kurissa, ja pienen kiven saat katukaupasta muutamalla dollarilla.

Crack-piipun kautta imetty taivas on lyhyt ja epätasainen, mutta se on parasta, mihin kaduilla elävällä ghettonuorella on eväitä. Oma vesiputous, josta nauttia, kunnes kanootti räsähtää pohjaan.

Crack on myös ennen kaikkea mustien amerikkalaisten huume (vaikka käyttäjistä suurin osa onkin valkoista valtaväestöä). Waterfallsia täytyykin lähestyä rotuaspektista, kappaleena, joka kertoo jotain olennaista Yhdysvaltain mustasta kansanosasta. Ryhmästä, joka edustaa 15 prosenttia maan koko väestöstä. Ryhmästä, jota on lainsäädännöllä sekä asunto-, sosiaali- ja huumepolitiikalla aidattu 1950-luvulta lähtien punakynällä rajattuihin asuinalueisiin, suurten asutusalueiden laitamille, kauas yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenoista.

Näistä lähtökohdista sosiaaliset tikapuut ovat kohtuuttoman pitkät ja huterat. Urahuippu voidaan saavuttaa lähtemättä omaa kotikadun kulmaa pidemmälle. Huipulla myös tuulee tavalla, johon TLC:n levyjä ostanut MTV-väki ei varmasti saanut mitään suoraa kosketuspintaa. Viidakon lait, ja pöheikön keskellä amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan muovaamia vesiputouksia, jotka päätyvät aina äkkipysähdykseen.

Waterfalls ja siihen tehty ikoninen video kertaavat kaksi ihmiskohtaloa. Ensimmäinen esittää nuoren huumediilerin, joka äitinsä protestoinnista huolimatta tienaa elantonsa kadunkulmassa. Lopputulos: nappi rintaan, ja äiti vierelle itkemään. Toisessa HIV-positiivinen nainen harrastaa suojaamatonta seksiä ja levittää sairauttaan ympärilleen. Alaspäin suuntaava kierre on liian voimallinen, jotta vauhtia kannattaisi edes yrittää hidastaa.

Tarinat asettuvat osaksi sitä jatkumoa, jossa lähiöiden todellisuutta tuotiin valtavirran musiikkiin ja televisiokanaville. Ehkä olennaisinta on, että TLC:ssä kyse oli kolmesta naisesta. Tähän asti katugangsterien maailma oli ollut etupäässä miehistä, sarjakuvamaisena nähtyä pyssyjen paukuttelua, jossa naiset edustivat samanlaista motiivia kuin huumenyssäkkä, setelinippu tai ysimillinen. Sitten tuli TLC ja myi yli 50 miljoonaa levyä.

T-Boz, Left Eye ja Chilli oli helppo kuvitella Harlemin kasvateiksi. Yhtä helppoa oli päästä sisälle heidän musiikkiinsa, joka tuntui ensimmäistä kertaa tarjoavan naisäänen siihen todellisuuteen, josta Waterfallskin kertoo. TLC:n kohdalla on puhuttu naisten voimauttamisesta. Termi ei toki ole ongelmaton – nykiväthän trion naruja ja rahahanoja koko 1990-luvun ajan miehet ja miesten vetämät levy-yhtiöt – mutta kontekstissaan vuoden 1994 lopulla julkaistu CrazySexyCool oli parasta, mitä musta populaarimusiikki olisi voinut toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tuoreen coverin musiikkivideolla T-Boz ja Chilli antavat hyväksyntänsä Step Up -henkiselle brittiversiolle, jonka Rihannaa ja Pinkiä apinoivat esittäjät olivat taaperoikäisiä Waterfallsin ilmestyessä.

Video ei ole enää saatavilla

Julianna Barwick rakastaa Rihannaa eikä innostu Enya-vertauksista.

Ensimmäisen varsinaisen albuminsa, The Magic Placen, viime vuonna julkaissut Julianna Barwick on viime vuosien mielenkiintoisimpia sooloartisteja. Lauluharmonioita ja klassisia instrumentteja hartaasti kerrostava Barwick fanittaa Rihannaa ja Whitneyä, mutta R&B lienee paitsiossa, kun artisti esiintyy koneidensa kera keskiviikkona Siltasessa.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Joe Jacksonin Steppin’ Out. Muistan kuulleeni sitä vanhempieni autossa, ja innostuin aina, kun se alkoi soida. Jokin sen soundeissa vetoaa minuun, ja rakastan sitä yhä. Pianon ja (uskoakseni) xylofonin yhdistäminen kuulostaa aivan mahtavalta. Se on aina ollut kaikkien aikojen lempikappaleitani ja ensimmäinen, jonka nyt muistan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Mitä tahansa 1980-luvun kappaletta, jossa kuullaan huuliharppua. Niin kuin nyt vaikkapa jokin Stevie Wonderin viisu. En ole koskaan ymmärtänyt huuliharpun vetoa, omaan korvaani se on kuin raapisi kynsillä liitutaulua.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Rakastan popmusiikkia, joten tämä on todella vaikea kysymys. Ehkä kuitenkin Mariah Careyn Vision of Love, jossa lauletaan…”

”I had a vision of love
and it was all that you’ve given to me”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Jos saisin valita kenet tahansa, valitsisin Rihannan. Rakastan hänen ääntään.”

Millaisen biisin tekisit hänelle?

”Ehkä jonkinlaisen R&B-kappaleen, jossa voisimme laulaa yhdessä harmonioita. Luulen, että kuolisin onnesta, jos se oikeasti tapahtuisi. Rakastan kaupallista R&B:tä, ja olen kuunnellut Rihannaa varmaan enemmän kuin mitään muuta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Se, miten se on toteutettu, ehdottomasti. Aivoni reagoivat välittömästi siihen, miltä jokin tietty kappale kuulostaa. Teen oman musiikkinikin nimenomaan siitä lähtökohdasta.”

Kuinka tärkeä sinulle on vahva melodia?

”Sekin on äärimmäisen tärkeä. Hyvä melodia saa kappaleen erottumaan muista. Parhaita ovat kappaleet, jotka jäävät välittömästi takaraivoon kiinni.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Pidän kappaleista, jotka erottuvat joukosta, niin kuin vaikkapa Sanguinelta (2006) Red Tit Warbler tai The Magic Placelta (2011) White Flag.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Se, että muistuttaisin mitenkään Enyaa. Tai että olisin uusi Enya. Tai että rakastaisin Enyaa. Tai että yrittäisin olla niin kuin Enya. Kaikki Enyaan liittyvä ärsyttää. Lisäksi ärsyttää se omituinen harhaluulo, että tekisin jotenkin uskonnollista musiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Millaista musiikkia sitten teet? Osaatko nimetä jonkin genren?

”En oikein osaa asettaa musiikkiani mihinkään tiettyyn genreen. Osa musiikistani menisi klassisen alle, osa new agen, indien, elektronisen ynnä muiden alle. En osaa määrittää itseäni minkään tarkan lajityypin tai siihen liittyvien ideoiden kautta, eikä minua oikeastaan kiinnosta koko asia.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Olen aina ollut se lapsi, joka laulaa koko ajan itsekseen ja on täysin omassa maailmassaan. Jossain vaiheessa aloin kokeilla erilaisia asioita pianolla ja kitaralla. Viisi vuotta sitten tein ensimmäisen EP:ni, Sanguinen, ihan omaksi ilokseni, ja saman tien rakastuin musiikin tekemiseen.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olen koulutukseltani valokuvaaja, joten varmaankin tekisin sitä. Tai olisin esimerkiksi valokuvauksen opettaja. Nykyään teen musiikkia niin täysipäiväisesti, ettei kameran kanssa työskentelyyn jää juuri aikaa.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Dirty Projectorsin uuden levyn. Se on ehdottomasti lempiyhtyeeni. Enkä yleensä juuri fanita bändejä, vaan ostan esimerkiksi lähinnä sooloartistien levyjä. Dirty Projectors on kuitenkin kova, ja erityisesti livenä se pistää pään pyörälle.”

Video ei ole enää saatavilla

Ostatko paljon levyjä?

”Minulla on paljon kavereita, jotka tekevät musiikkia ja saan sitä heiltä. Puolet levyistäni olen saanut tutuiltani lahjaksi tai vaihtamalla. Puolet taas ovat itse ostettuja.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En, koska en ole lainkaan viileä. Makuni on aika dorkahko ja ei-viileä, ja myönnän tämän mieluusti.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Tämä on helppo: Michael Jacksonin Thriller. Se on varmaankin ensimmäinen näkemäni musiikkivideo, ja se säikäytti minut lapsena täysin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Suhteeni ihmisiin ja ympäristöni, joka on tällä hetkellä New York. Alkuvuodesta se oli Reykjavik. En koskaan tajunnut ympäristön tärkeyttä ennen kuin vietin siellä aikaa. Kolmanneksi voisin mainita kaikki sellaiset pienet asiat, joita satun kuulemaan ja joista satun nauttimaan.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Youtuben kaltaisten palvelujen rooli tulee kasvamaan entisestään. Cd katoaa, ja vinyylien myynti nousee. Nuo ovat trendejä, joita itse olen ympäriltäni havainnut.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyyli. Sen äänimaailma on parhaimmillaan aivan uskomaton: voit kuulla bassot kaukana vasemmassa laidassa ja vaikkapa jouset oikealla reunalla. Rakastan vinyyliä myös esteettisenä objektina. Lapsena saatoin viettää ikuisuuksia vanhempieni levyjen parissa, niiden kansien jokaista pientä yksityiskohtaa ihaillen. Cd:n kohdalla se ei ole sama asia.”

Mitä mieltä olet viimeaikaisesta kasettitrendistä?

”Se on aika siistiä. Vaikeaa on tietenkin se, että aika harvalla on nykyään enää kasettisoitinta. Kasetti objektina on silti hauska. Kyse on kuitenkin samasta jutusta kuin esimerkiksi vinyylien kanssa: saatan kotona kuunnella musiikin suoraan tallenteelta, mutta samaan aikaan minulla on se digitaalisena iPhonessani. Ja se on mielestäni aivan loistavaa.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Whitney Houstonin, tietenkin! Ensimmäiset ostamani levyt olivat Lionel Richieä ja Whitneyä. Olen rakastanut Whitneyä aina, ja uutinen hänen poismenostaan sai minut täysin pois tolaltani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä voimme odottaa keikaltasi Siltasessa?

”Olen todella innoissani siitä, että pääsen vihdoin Helsinkiin! Lavalla on minä ja laitteeni. Soitan vähän vanhaa ja vähän uutta materiaalia. Parhaani teen.”

Julianna Barwick Helsingin Siltasessa keskiviikkona 28.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1994 Nuorgamzinessä julkaistiin vain pieniä mustavalkokuvia.

30. toukokuuta 1994

Rok! Nuorgamzine tavoitti Nine Inch Nailsin laulajan, kiireisen Trent Reznorin vastaamaan muutamaan kysymykseen bändin uuden musiikkivideon tiimoilta. Closer on toinen sinkkunosto The Downward Spiral -nimiseltä albumilta, joka jätti hiljattain Yhdysvaltain albumilistalla taakseen muun muassa Soundgardenin Superunknownin.

Nuorgamzine povaa sille vielä miljoonamyyntejä! Reznoria tämä ei jaksa kiinnostaa, koska muut haastajat ovat täyttä paskaa. Oikea asenne!

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

“Isäni omisti tuulettimia kauppaavan firman eli varmaan joku niiden mainos-jingle. Vitustako minä tiedän. Pianonopettajani sanoi, että muistutan Harry Connick Jr:ia, mutta mieluummin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle kuin kuuntelen sitä sielunsa myynyttä runkkaria.”

Heh. No mitäpä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Rollareiden Sister Morphine soi aina kun tykitän. Tykitän tosi usein. Siis huumeita. Heroiinia, amfetamiinia, kloroformia, ihan mitä vaan. Mutta älä laita tätä siihen juttuun.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“En tiedä mikä lasketaan klassiseksi, mutta 90 % kaikesta radiossa soivasta kamasta on paskaa, isojen firmojen lobbaamaa hissimusiikkia. Minä en ikinä tule sellaista tekemään! Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Heroin, it’s my wife and it’s my life”
(The Velvet Underground – Heroin)

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Raamattu, rakas isoäitini ja David Bowien Low, jota kuuntelin koko The Downward Spiral -äänitysten ajan. Ehkä myös Sharon Taten murha, koska äänitimme levyn samassa talossa, jossa Mansonin perhe surmasi hänet. Tätä en kuitenkaan ole aiemmin tunnustanut yhdellekään toimittajalle. Haluan pitää kiinni imagostani salaperäisenä nihilistinä, joka ei koe tarvetta perustella taidettaan. Mutta joo, murhat kiinnostaa. Ja huumeet. Vaikka en niistä halua puhua. Jokainen voi itse päätellä. Mulla on ollut vaikeaa. Älä laita tätä siihen juttuun.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Karaoke edustaa länsimaisen ihmiskunnan viimeistä rappion astetta. Ennemmin survon itseni täyteen Twinkie-pötköjä ja katson Onnen päivät -maratonia kuin menen lähellekään mitään karaoke-helvettiä. Ajatus siitä, että Nine Inch Nailsia löytyisi karaoke-levyiltä tai vaikka jostain videopelistä, saa haluamaan työntää likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“David Bowien kanssa olisi siistiä tehdä jotain. Voisin näytellä vaikka sen stalkkeria, heh!”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Marilyn Manson -niminen tyyppi, jonka sainasin juuri levy-yhtiölleni. Ja minä, tietenkin. En oikeastaan kuuntele uutta musiikkia. En osaa nimetä yhtäkään levyä, joka ei olisi vähintään viisi vuotta vanha. Uusi musa on keskimäärin niin hirveää paskaa. Katso nyt vaikka jotain Billboardin levylistoja, sieltä löytyy jotain Counting Crowsin ja Soundgardenin kaltaisia yhtyeitä — siis mitä vittua? Ei minua kiinnosta pyöriä tällaisissa piireissä.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

“Vaikea sanoa. Nykyään puhutaan paljon tiedon valtaväylistä ja siitä, kuinka pian jokaisella voi olla oma kirjastonsa tai museonsa kotonaan. Siitä voisi tulla jotain tosi upeaa ja pidän ajatuksesta, että pääsemme käsiksi suurempaan määrään informaatiota. Mutta kuten MTV teki musiikkivideolle, niin eiköhän joku runkkari vielä kuse tuonkin systeemin. Joku kusee aina. Paitsi minä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

“Ihmiset syyttävät minua misogyniasta tai väkivallan ihannoinnista. On aina ongelmallista, kun jengi tulkitsee tekstejäni tietyllä tavalla. Esimerkiksi Big Man With a Guniin monet tarttuvat. Samoin tähän Closeriin, jonka vuoksi tätäkin haastattelua teen. Kyseessä on satiiri: ironinen huomio siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat seksiin ja millaisena vallan työkaluna sitä käytetään. Ei se ole panobiisi, vaikka voisin veikata, että monet sen sellaisena mieltävät. Varsinkin, kun sen tyyli on tarkoituksellinen letkeä ja funkkaava. Leikkisyys hämää.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

“Closer on aika lähellä. Se kiteyttää sen, kuinka kova jätkä olen. Siinä on myös hauskaa ambivalenssia, joka tulee siitä, että käytän paljon ääripäitä ja shokkikuvastoa. Kuulija, tai musiikkivideon katsoja, ei osaa päättää, kuinka suhtautua kappaleeseen. Toisaalta se kertoo hikisestä panemisesta ja toimisi varmaan jonkinlaisena S&M-kemujen taustanauhana, toisaalta kyse on hyvin säälittävistä ihmissieluista ja esineellistämisestä.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

“En minä lapsena katsonut musiikkivideoita. Soitin saksofonia ja runkkasin faijan vanhoille Hustlereille. Nykyään katson MTV:tä, mutta lähinnä ihmetellen, miten hirveää paskaa jengi tekee. Rock-videon genre on alennustilassa: siitä on tullut väylä isoille korporaatioille myydä tuotteitaan, oli kyseessä sitten Bon Jovi, Pearl Jam tai uusi hammastahna. En tee musiikkia valtavirtayleisölle, enkä koe tarvetta liikkua niissä piireissä.”

Mutta Closerin video soi myös MTV:llä..?

“Se onkin iloinen poikkeus. Mark Romanek, joka ohjasi videon, on tehnyt ihan siistejä juttuja muun muassa Michael ja Janet Jacksonille. Ja David Bowielle — siksi minäkin häneen päädyin. Olen videosta ylpeä, vaikka sen monisyinen symboliikka menee varmasti tavalliselta amerikkalaiskatsojalta täysin yli hilseen. Eikä sen leikkaamatonta versiota varmaan nähdä missään.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

“No, Closerissa on aika hyvä tempo siihen.. No älä tätä laita haastatteluun. Laita vaikka että ’ei kommenttia’. Sitten voit laittaa juttua huhusta, että Trent Reznor olisi laittanut Tori Amosta Under the Pink -äänitysten lomassa. Mutta en tosiaankaan sen oman länkytyksen tahtiin. Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Vinyyli, kasetti vai cd?

“Vinyyli on kuollut ja kasetti oli väliformaatti. Luulen, että cd on korruptoituneiden suurkorporaatioiden intresseille paras tapa jakaa musiikkia. Se on sopivan kompakti, eikä vie tilaa samalla tapaa kuin epäkäytännölliset älppärit. Kun levy-yhtiöiden tulot tulevat isolta osin levymyynneistä, eikä pienen cd:n ulkoasuun ynnä muuhun tarvitse panostaa yhtä paljon kuin kookkaaseen vinyyliin, voidaan painaa enemmän levyjä halvemmalla. Luulen, että kun levyjen hinnat lähtevät hiljattain laskuun, myyntiluvut kohoavat vielä taivaisiin.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

“Vastailemalla suomalaisten rokkizinejen yhdentekeviin kysymyksiin. Bilettämällä Marilyn Mansonin kanssa. Lukemalla Nietzscheä.”

Missä olet kymmenen vuoden päästä?

“Oscar-gaalassa Hollywoodissa, smokki päällä, pokkaamassa palkintoa ja juhlimassa muiden rahakkaiden arvokonservatiivien kanssa. Tai kuollut. Sama asia.”

Video ei ole enää saatavilla

Siellä jossakin se bändi on.

Viime viikolla aloitimme uuden liveraportointitavan livetviittaamalla keikkoja. Liveraportointitapa. Livetviittaus. Kauhean vaikeita sanoja. Lähes yhtä vaikeita sanoja kuin Nightwishin uuden albumin nimi, Imaginaerum, jonka niminen elokuva on nyt myös julkaistu.

Reportterimme Anton Vanha-Majamaa oli paikanpäällä älypuhelin tanassa katsomassa keikkaa ja uutta elokuvaa. Tässä kooste lauantai-illan tapahtumista:

Lauantaita! Rakkauden ja lohikäärmeiden hengessä Nuorgam twiittaa tänään livenä Nightwishin megakonsertista Hartwall Areenalla. Jännittää…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Täällä ollaan! Täytyy vaan 30min odotella lippuaa. Meiningit alkaa kasilta, saa tulla moikkaan näytän nuorgamilta twitter.com/nrgm_fi/status…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

sisällä! hirveeryysiss. taidan mennä spaddulle (ei sähkö-)

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

keikkaalko ja verkko bugaa, valot välkkyytt

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

uusi laulaja näyttää hollantilaiselta. istun kaukana hänestä

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

näin kaukana twitter.com/nrgm_fi/status…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

täällä haisee hiki ja nahka! verkko toimii satunnaisesti. kova alku, hittejä!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

nightwish näyttää blue man groupilta #arresteddevelopment

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

lentävä hollantilaisnainen laulaa nyt amaranthin! tämän biisin tunnen!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

taustalla on liekehtivä silmämuna. amaranth on yhtyeen paras biisi ja se ottaa siitä kaiken irti. koko areena taputtaa!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

lavalla helvetisti liekkejä, karusellivideo ja lisää liekkejä!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

nyt kuulostaa jo vähän terasbetonilta. kaipaan lavalle hevosia. missä miehet ratsastaa?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

luulen, että tämä on evanescence-coveri. olisinpa kuunnellut nightwishia enemmän.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Isot alkukirjaimet päälle tulevan balladin kunniaksi. ”English is our language for tonight, in a way”

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Laulajan nenäkoru näyttää räkäpallolta. Hetki, onko se räkäpallo?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Pekka Kuusisto lavalla!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Onkohan pekka kuusistolla cameo imaginarerumissa viulua soittavana haltiana? Se nähdään reilun tunni päästä

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

5 minuuttia tuliakrobaatteja. Ehti bändi vaihtaa vaatteensa. Hirveä vessahätä mutta ei malta liikkua. Eikä voi kun istuu keskellä riviä.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Laulaja on viehättävä kauempaa iltapuvussaan ja solakassa uomassaan. Musiikki muuttuu biisi biisiltä geneerisemmäksi

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Bassorummut jytisee! Neljä smurffia moshaa! I am a believer!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

”Ever seen the lord smile?” lukee taustalla. Eikö Lordi hymyile aina?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Serpentiiniä yleisöön! Halpa kikka mutta toimii, ei vaa yletä tänne asti. Kauhean vähän muuten tapahtuu

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Paitsi lisää liekkejä ja valoja ja moshausta.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Last song!!! In this together. The last ride!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Avainsanat stargate, beethoven, s&m, linnanmäki, teräsbetoni, disney, adhd, brostep, limudisko

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Ilotulitus! Paloturvallisuus!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Imaginaerium valmiina alkamaan. Puhelimessa akkua 27%, leffalla kestoa ikuisuus, allekirjoittanut haluaa baariin. It’s a race!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

”Tämä elokuva on tekijöidensä näköinen” eiihh

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Olenko drunk, vai onko tämä ihan crazy ass elokuva?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

”He’s regressed to childhood”

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

”Same damn melody over and over again, makes me sick”. Itseironiaa?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Tuomas Holopainen jazz-pianistina. This is too weird

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

On tämä parempi ku Tahraton mieli, hä?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Mitä nightwish teki kun se keksi että walt whitman voisi lentää lumiukolla? -Imaginaerumin. Mitä minä tein kun näin sen? -lähdin baariin.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Hartwall Areena jytisee, minä testasin eturauhaseni ja olen tarpeeksi mies lähteäkseni pois. Kiitos! twitter.com/nrgm_fi/status…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 10, 2012

Rage Against the Machine, posket punoittaen systeemiä vastaan.

Kalifornialaisen Rage Against the Machinen vihassa ja turhautumisessa valtaapitäviä kohtaan on paljon hyvää ja aitoa ja sympaattista, mutta myös paljon sellaista, joka saa 20 vuotta myöhemmin kuunneltuna posket punottamaan.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy on aikansa tuote. Se on raskaan poliittisen musiikin esiinnousu, grungen ja x-sukupolven ambivalentin slackerismin antiteesi ja, valitettavasti, nu-metalin alkusoitto. Sitä tulisi seuraamaan lukematon määrä nuoria musikantteja, joilla on kova palo olla yhtä vihaisia, mutta ei oikeastaan mitään syytä siihen. RATM:n solisti Zack de la Rocha syö kymmenen freddurstia ennen kuin nousee sängystä ylös.

Bullet in the Head operoi väkivaltaisilla kuvilla. De la Rocha sylkee katkeria räkäklimppejä naruja vetelevää yläluokkaa kohtaan: amerikkalainen yhteiskunta on sairas, ja syöpäpesäkkeitä löytyy sen jokaisesta raajasta. Epäoikeudenmukaisuus on kaikkialla, missä puhvelit ovat joskus temmeltäneet, ja se vie ojanpohjiin vuosittain miljoonia amerikkalaisia.

”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya
Buyin’ all the products that they’re sellin’ ya
They say jump and ya say how high
Ya brain-dead
Ya gotta fuckin’ bullet in ya head”

Tällainen mediakritiikki oli vuonna 1992 tuoretta. Persianlahden sota oli ensimmäinen laajalti televisioitu ja reaaliaikaisesti massamediassa puitu konflikti, jonka uutisointi oli puolin ja toisin epäluotettavaa. Tutkijat ovat puhuneet siitä, kuinka koko sota käytiin lopulta ainoastaan televisioruuduilla. Median linssi suodatti ja filtteröi tapahtumat televisiokanaville suotuisaan muotoon. Koko kansan käsikirjoitettua viihdettä, mainoskatkojen ympärille saksittuna.

Rage Against the Machinen jäsenet eivät lannistuneet, vaan vittuuntuivat. Vuonna 1991 kitaristi Tom Morello jätti hevi-glam-ryhmä Lock Upin ja perusti uuden yhtyeen yhdessä räppiklubilla tapaamansa Zack de la Rochan kanssa. Mukaan tulivat pian myös rumpali Brad Wilk sekä basisti Tim Commerford. Ensimmäinen demonauha, nimeltään Rage Against the Machine, valmistui jo saman vuoden joulukuussa. Kahdentoista kappaleen demolta seitsemän raitaa päätyi vuosi myöhemmin julkaistulle albumille, osa tosin uusiksi rukattuina.

Musiikillisesti debyyttilevy on energinen ja ihanan suoraviivainen, mutta tyylivalinnat tökkivät. Tom Morellon luova kitarankäyttö toki viehättää, ja Rochan slogan-vetoisessa ulosannissa on paikoin yksinkertaisen osuvia oivalluksia. Silti valkoisen miehen naama irveessä rypistetty raivofunk on tyylilaji, joka vaatii 20 vuotta myöhemmin hyvin tarkan asennoitumisen kuulostaakseen joltain muuta kuin huvittavalta reliikiltä. Ei liene ihme, että 2000-luvun indieväki kaikessa ysärinostalgiassaan on hypännyt RATM:n lanaaman totisen metallipolun ylitse.

Yksi syy siihen on tietenkin se, että siinä missä slowdivet ja ridet ovat esteettisiä ikoneita, RATM on ennen kaikkea poliittinen voima. Aikaansa sidottu. Bullet in the Head heijastelee 1990-luvun alun tapahtumia ja menee asiat edellä. Heviriffit ja räppimaneerit ovat esittäjiensä valitsemia työkaluja viestin takomiseen. On kehittyvää teknologiaa, multimediallisuutta, propagandaa, matkapuhelimia, paranoiaa. De la Rocha vaahtoaa valtion aivottomiksi apinoiksi kaasuttamille kansalaisille: herätkää!

Apinat menivät, ja ostivat albumia triplaplatinan arvoisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young tulkitsee.

25-vuotisjuhlaansa viettävä Rakkautta & Anarkiaa on suomalaiselle elokuvaihmiselle vuoden tärkein tapahtuma. Nytkin yli 180 elokuvaa kattavasta ohjelmistosta löytyy iso liuta vuoden tärkeimpiä filmejä. Leos Carax’n, Ken Loachin, Alexei Balabanovin, Takashi Miiken, David Cronenbergin, Richard Linklaterin ja William Friedkinin kaltaisten ohjaajien ohella festari tarjoaa hyvän kattauksen musiikkiaiheisia elokuvia. Eilen esiteltiin niistä kolme, tässä vielä kaksi lisää.

Esiteltyjen lisäksi on syytä mainita festareilla esitettävä Dylan Southernin ja Will Lovelacen ohjaama Shut Up and Play the Hits, jossa seurataan LCD Soundsystemin jäähyväiskonsertteja loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa. Nuorgamin kriitikkoraati ei valitettavasti saanut huippuodotettua dokkaria etukäteen katsottavaksi, mutta ensimmäinen näytös on jo lauantaina 22. syyskuuta. Lippuja löytyy kirjoitushetkellä vielä hyvin, joten nappaa kiinni, jos James Murphyn nerous kiinnostaa. Ehkä näet, mitä se parjattu Flow’n keikka olisi voinut olla, jos aurinko ei olisi paistanut silmiin.

NEIL YOUNG JOURNEYS (2011)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Yli 50-vuotisen uran tehneestä Neil Youngista on vuosien saatossa kuvattu lukuisia dokumentteja, niistä ehkä tunnetuimpana vuoden 2006 Neil Young: Heart of Gold. Vähemmälle huomiolle jäi R&A:ssakin nähty, vuonna 2009 valmistunut Neil Young Trunk Show, jonka virallista tallennejulkaisua odotetaan yhä.

Edellämainitut ohjannut Jonathan Demme (Uhrilampaat, Philadelphia) palaa lempiaiheensa pariin Neil Young Journeysilla, joka on kolmikosta vähäeleisin ja ehkä henkilökohtaisin. Sen selkärankana on artistin automatka lapsuutensa kotiseuduilla, ja väliin leikataan hänen soolona esittämiään kappaleita Toronton Massey Hallissa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllähän sitä. Youngin esiintymisessä vuorottelevat aiheiden suunnaton herkkyys ja vanhan miehen katkeruus. Biisilistaa hallitsee vuoden 2010 Le Noise, mutta Peaceful Valley Boulevardilla alkavaa koostetta puhkovat vanhat klassikot. Down By the River ja Ohio saavat arvoisensa tulkinnat, vaikka riisuttu lavaolemus ja leikelty ulosanti karsivat intensiteettiä.

NUORGAMIN TUOMIO

Demmen ote on dokumentissa harmittavan laiska. Vaivattomuus ja rosoisuus kääntyvät paikoin tympeydeksi, eikä lyhyen automatkan aikana ei päästä kovinkaan syvälle Youngin taiteilijaprofiiliin. Keikkataltioinneissa häiritsee kamerankäyttö: kuva on valtaosan ajasta kiinni Youngin kasvoissa, eikä ratkaisu toimi. Ohion lomaan leikattu kuvamontaasi poliisien surmaamista opiskelijoista on myös tökerö. Käsivaralta pienin resurssein kuvattu dokumentti haahuilee, päätymättä lopulta mihinkään.

Jollain tasolla tämä tietenkin natsaa Youngille, joka pysyttelee liki 70-vuotiaanakin vielä ahkerana, vaikka musiikin taso välillä heitteleekin.

NÄYTÖKSET:

Kinopalatsi 10: 23.9. klo 16.30. Kinopalatsi 7: 25.9. klo 12, 26.9. klo 19.

MARLEY (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Robert Nesta ”Bob” Marley nousi lyhyessä ajassa jamaikalaisen reggaemusiikin pioneeriksi ja valloitti maailman ennen kuolemaansa syöpään vain 36-vuotiaana. Pitkään kaavaillun dokumentin ohjaajaksi valikoitui lopulta hienon The Last King of Scotlandin ohjannut Kevin Macdonald, jolla on taustaa myös dokkareissa (mm. Gestapo-dokkari My Enemy’s Enemy).

Liki kaksi- ja puolituntinen elokuva kertaa Marleyn elämän syntymästä kuolemaan valtavalla määrällä arkistomateriaalia. Kronologisesti kulkeva tarina saa puhtia myös lukuisista haastatteluista, joissa ääneen pääsevät Marleyn muusikkokollegat, ystävät ja sukulaiset.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

On ja ei. Bob Marleyn tarina on monelle tuttu, eikä Macdonaldin sinänsä ansiokas elokuva tuo siihen hirveästi uutta. Jos reggae on juttusi, tarjoaa Marley tietenkin hyvää fiilistelyä siitä, mitkä ovat jamaikalaisen rytmimusiikin juuret ja millainen sen sanansaattaja oli artistina ja ihmisenä. Harvinaista herkkua ovat varhaiset demoäänitykset No Woman, No Cryn kaltaisista klassikoista, sekä 1970-luvun haastattelunauhat muusikosta suosionsa huipulla.

NUORGAMIN TUOMIO

Macdonaldilla on osin epäkiitollinen tehtävä kronikoida valtavan artistin elämä yhteen pakettiin niin definitiivisesti, ettei toista dokkaria enää tarvittaisi. Onkin sääli, ettei filmistä löydy rosoja lainkaan. Saamme kyllä kuulla, kuinka Marley seikkaili naisten kanssa ja sai tusinan lapsia liki yhtä monen daamin kanssa. Tälle annetaan kuitenkin vapautus ihan vain siksi, että hän nyt oli niin komea ja charmikas. Myöskään reggae-kulttuurissa pesivää ahdasmielisyyttä (lue: homofobiaa) ei kaiveta esiin, koska Marley halutaan nähdä vastapoolien yhdistäjänä ja rakkauden sanansaattajana.

Tämä on tietenkin täysin OK, ja Marley ansaitsee paikkansa ammattitaidolla tehtynä dokumenttina yhdestä pop-musiikin suurista ikoneista. Se ei kuitenkaan uskalla kyseenalaistaa tavalla, johon 2010-lukulaisen silmät kykenisivät.

NÄYTÖKSET:

Bio Rex: 24.9. klo 21.

Lue jutun ensimmäinen osa tästä. Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.

F. Scott Fitzgerald: ’Laittakaa alkuun vähän St. Vincentiä ja loppun joku LCD Soundsystemin styge, niin kyllä siitä hyvä tulee.’

Musiikkisoundtrack on kuulunut elimellisesti elokuviin vuosikymmenten ajan. Myös pop-kappaleet ovat soineet kohtausten taustalla jo kauan. Musiikki on muuttunut elävän kuvan erottamattomaksi keskustelukumppaniksi, joiden dialogi lähentelee parhaimmillaan symbioosia. Kohtauksen taustalle ei voisi kuvitella mitään toista biisiä eikä biisiä voi enää kuunnella ajattelematta vastaavaa kohtausta.

Kirjallisuuden lukemiseen on sen sijaan aina liitetty hiljaisuus. Sivuja on varoen rapisteltu munkinkammiossa, lukusalin nurkassa tai taskulampun valossa peiton alla salaa vanhemmilta. Lukeminen on toki vaativa kognitiivinen prosessi, jossa kaikenlaiset häiriöäänet saattavat särkeä kertomuksen herkän lumouksen tai tehdä keskittymisen tekstiin yksinkertaisesti mahdottomaksi. Äänen, musiikin ja lukemisen suhde on kuitenkin ollut vahvana olemassa aina antiikin lyyralla säestetystä lyriikasta laulettuun draamaan.

Yhteys on sittemmin kadotettu, varsinkin kun post-modernistisesta korkea–matala-akselin murtamisesta huolimatta rock-lyriikkaa ei ole edes hienostuneimmissa tapauksissaan alettu pitää aidosti kirjallisuutena.

Tätä taustaa vasten katsottuna entisen The Coral -kitaristi Bill Ryder-Jonesin viime vuotinen If…-projekti oli erityisen kiinnostava. Mies sävelsi albumillisen musiikkia Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies inspiraationaan. Syntyi Ryder-Jonesin näkemys soundtrackiksi tuolle post-modernin ja metafiktiivisen romaanin kulmakivelle.

Levyä on kiinnostavaa kuunnella erityisesti lukiessaan Calvinon teosta. Se luo kohtauksille ja koko tekstin yleistunnelmalle uuden ei-sanallisen kehyksen. Lukukokemukseen kietoutuu toisen ihmisen musikaalinen tulkinta ja näkemys kirjasta, joka vaikuttaa eri osissa aivoja kuin kirjoitettujen sanojen tankkaaminen. Vaikutelma on täyteläinen.

Hieman Bill Ryder-Jonesin työtä vastaava projekti oli Nick Caven Bunny Munron kuolema -romaanin äänikirja, jolle Cave itse sävelsi taustamusiikin.

Näiden esikuvien rohkaisemana päätimme Radio Nuorgamin ohjelmassa luoda omat soundtrackimme romaaneille, jotka ovat meille tärkeitä. Koska emme ole muusikoita, jouduimme etsimään sopivaa musiikillista taustamaisemaa valmiista populaarikappaleista.

Lähestyimme ääniraitojen luomista kahdesta suunnasta:

1. Romaanin kohtauksissa esiintyvän musiikin kuuntelu kohtausta lukiessa

Musiikki on tärkeä osa kertomuksen maailmaa esimerkiksi Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa. Sen kohtauksissa hikoillaan Bebop-klubeilla esimerkiksi Charlie Parkeria tai George Shearingiä kuunnellen. Jazz vyöryy tekstistä suoraan tajuntaan, jossa Birdin fonisoolot ja Shearingin svengi alkavat tehdä työtään.

Pop on tärkeässä ajankuvaajan roolissa myös esimerkiksi sellaisilla suomalaisilla kirjailijoilla kuin Kjell Westö tai Riku Korhonen. Esimerkiksi eräässä Korhosen Lääkäriromaanin kohtauksessa luodaan merkityksiä sillä, että päähenkilö muistaa tarkasti, miltä tuntui kuulla Primal Screamin XTRMNTR:n ensimmäisen kerran.

2. Romaanin yleisestetiikka ja -tunnelma assosioituvat tiettyihin kappaleisiin

Voitko olla ajattelematta Happy Mondaysia, kun luet Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa? Me emme!

Siispä, arvoisa lukija, Nuorgamin toimittajien soundtrackit kolmelle klassikkoromaanille – rakkaudella sinulle.

I GUSTAVE FLAUBERT – ROUVA BOVARY (1857)

Rouva Bovary kuuluu realistisen romaanin arkkityyppeihin. Se aiheutti ilmestyessään kunnon taideteoksen tavoin siveettömyyskohun. Kertojaääni ei tuomitse hahmojen toimintaa vaan tyytyy ainoastaan objektiivisesti tarkastellen kuljettelemaan tarinaa vääjäämättömään loppuunsa.

Kehiteltäessä soundtrackiä Rouva Bovarylle ei oikeastaan voi tarttua tekstissä esiintyvään musiikkiin. Romaanin päähenkilöt käyvät oopperassa kuuntelemassa Gaetano Donizettin Lucia di Lammermooria, ja Emma harjoittele kelvon porvarisvaimon tavoin pianoetydejä kotioloissaan. Ääniraidan rakentaminen näiden kohtien varaan olisi kuitenkin aivan liian tylsää. Ratkaisua on etsittävä omasta mielikuvituksesta.

Teos alkaa kuvauksella Charles Bovaryn elämän varhaisvaiheista. Charles on hieman yksinkertainen nuori mies, joka opiskelee itsensä vaikeuksien kautta lääkäriksi ja alkaa harjoittaa ammattiaan Ranskan maaseudulla. Hän nai äitinsä suosituksesta rikkaan vanhan naisen, joka kuitenkin kuolee. Charles päätyy uusiin naimisiin erään potilaansa tyttären, Emma Roualt’n kanssa.

Emma on nuori, kaunis ja intohimoinen nainen. Hän on lukenut elämänsä aikana lukemattomia romaaneja, joiden ansiosta hänellä on vilkas mielikuvitus ja idealisoitunut käsitys romanttisesta rakkaudesta. Porvarillisen provinsiaalisen Ranskan sosiaaliset säännöt ja vaatimukset kuristavat. Emmasta kehittyy eräänlainen provinssien Marie Antoinette, joka pakenee äidin ja vaimon rooleja tuhlailevaan elämäntapaan ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kauniit kankaat, koriste-esineet ja huonekalut löytävät tiensä Bovaryjen asuntoon taloudellisen varmuuden kärsiessä.

Emma Bovary on 1800-luvun Material Girl. Romaanin ääniraidalle kuuluu kuitenkin 1980-luvun Material Girl.

Video ei ole enää saatavilla

Avioliiton ulkopuolisissa suhteissa Emma vuorottelee nuoren lakiopiskelijan, Leon Dúpuis’n, ja rikkaan maanomistajan, Rodolphe Boulangerin, välillä. Leonissa Emmaa viehättää taiteiden ja ”korkeampien asioiden” ymmärrys, joka hänen karkealta aviomieheltään puuttuu. Nuorukainen joutuu kuitenkin aluksi torjutuksi.

Sitten Emman viettelee neljäksi vuodeksi monsieur Boulanger, jonka kanssa hän haluaa lopulta karata. Boulanger torjuu Emman, joka turvautuu surussaan ensin uskontoon, kunnes lennähtää jälleen Leonin käsivarsille.

Emma tapaa Leonin vuosien tauon jälkeen oopperassa. Ihastus syttyy uudelleen. Nainen valehtelee aviopuolisolleen haluavansa ottaa viikoittain pianotunteja Rouenissa, jotta voi rakastella Leonin kanssa. Päivä on aina sama, kuten on hotellihuonekin.

Ääniraidalle, Emman säännöllisten intohimojen taustalle, tarvitaan nyt jotain stereotyyppisen ranskalaista: erotiikkaa, intohimoa ja tuhmuutta. Tarvitaan Serge Gainsbourgia.

Video ei ole enää saatavilla

Päähenkilömme jatkaa tuhlailuaan. Hän ostelee pikku ylellisyyksiä luotolla Leonille ja itselleen, mutta Leon kyllästyy huomionosoituksiin ja rakastajattareensa. Luotonantaja Lheureux alkaa puolestaan periä velkojaan ja Bovaryn perhe joutuu vararikon partaalle.

Emma nielee arsenikkia ja kuolee.

Mutta ei Emmaa tapa arsenikki. Hänet tappaa provinsiaalisen Ranskan kapean naisen roolin ja romaanien suurten rakkausseikkailujen välinen kuilu. Rakkaus pettää Emman ja murtaa tämän sydämen.

Rouva Bovaryn kansien sulkeutuessa ääniraidallani soi Saint Etienne, vaikkei siinä ole muuta ranskalaista kuin jalkapallojoukkueeseen viittaava nimi. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

II NORMAN MAILER – YÖN ARMEIJAT (1968)

Reportaasiromaanissaan Yön armeijat yhdysvaltalainen kirjailija ja lehtimies Norman Mailer kuvailee Washingtonissa vuonna 1967 tapahtuneita Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia, joissa jännitteet kasvavat virkavallan ja protestoijien välillä, mutta samalla myös pasifistien omissa riveissä.

Toisen maailmansodan veteraanina Mailer itse on vankka rauhan puolestapuhuja – sotakokemuksiaan hän tilitti jo esikoisromaanissaan Alastomat ja kuolleet. Washingtonin katuja kutsuntakortinpolttajien ja yliopistoälykköjen kanssa marssiessaan hän kuitenkin tekee kiperiä huomioita rauhanliikkeen sisäisistä valtapeleistä ja vanhurskaista poseeraajista, ihmettelee hippien kuontaloita ja on tapansa mukaan kroonisessa krapulassa.

Kyynisen miehen jupinoista huolimatta hippiliikkeen henki on terävästi dokumentoitu ja tapahtumat on helppo nähdä kuin kaitafilmiväreissä lukijan silmien eteen levittäytyvinä ajankuvina. Lukukokemuksen taustalle voikin suositella aikalaismusiikkia. Sotaa parjaavista poplauluistahan ei tuolloin ollut pulaa.

Folklegenda Phil Ochsin I Ain’t Marching alkaa vuodesta 1812 ja etenee 1960-luvulle, jolloin Ochs kieltäytyy marssimasta enää maansa puolesta. Yllättäen yhdellä aikansa väkevimmistä protestikappaleista on myös tuore roolinsa kaunokirjallisuudessa. Stephen Kingin sukupolviromaanissa Hearts in Atlantis se näyttelee merkittävää osaa collegessa ensimmäistä vuotta opiskelevan nuoren konservatiivin radikalisoitumisessa ja lopulta vajoamisessa hulluuteen. Myös omalla urallaan Phil Ochs kärsi myöhemmin mielenterveysongelmista.

Video ei ole enää saatavilla

The Byrds lipui Fifth Dimension -albumillaan syvämietteisiin teemoihin. Pete Seeger oli tehnyt sanoituksen pohjanaan Nazim Hikmetin runo, joka on kirjoitettu Hiroshimassa kuolleen lapsen näkökulmasta. Melodia tekstiin napattiin Judy Collinsin Golden Apples of the Sun -albumilta kuullusta Great Selchie of Shule Skerrystä. Tuloksena oli entisten teinipoppareiden kenties synkkämielisin esitys.

Video ei ole enää saatavilla

1970-luvun puolellakin jaksettiin vielä uskoa kaduilla marssimisen tärkeyteen. John Lennonin poliittiset laulut ovat usein kiinnostavampaa kuultavaa kuin makeahkot maailmanrauhan balladit, vaikka ylilyöntejäkin tuli tehtyä. Lennon itse ei myöhemmin ollut tähän iskusävelmäänsä tyytyväinen, mutta kyseessä on silti harvinaisen tarttuva radikaali-anthem.

Video ei ole enää saatavilla

Yksinkertainen studiotemppu voi olla kammottavan tehokas. Kokeellisempaan suuntaan hiljalleen ohjautunut Simon & Garfunkel yhdisti Parsley, Sage, Rosemary & Thyme -albumin hiljaiseksi vetävälle päätösraidalle karua kieltään puhuvan uutislähetyksen ja maailman tunnetuimman joululaulun.

Video ei ole enää saatavilla

Kas, olemme livahtanneet jo 1980-luvulle, ja brittituottaja Paul Hardcastle tekee Simon & Garfunkelin tempun uusiksi. Vastustamattoman syntsaraidan päälle on jälleen koottu dokumenttipätkistä puheraita. Kappaleen nimi tulee Vietnamissa sotineen nuoren keskimääräisestä iästä. Hardcastlen kappaleen noustessa kansainväliseksi hitiksi vuonna 1985 nuo miehet olivat ehtineet vanhentua saman määrän vuosia: siis ne, jotka palasivat sodasta hengissä. Kasarisoundeilla päivitettynäkään viesti ei vesity – mielikuvat jäävät häiritsemään. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

III F. SCOTT FITZGERALD – KULTAHATTU (1925)

Kultahattu (The Great Gatsby) on amerikkalaisen F. Scott Fitzgeraldin neljäs romaani, ja viimeinen, jonka julkaisun hän ehti nähdä. Viides, Viimeinen ruhtinas, julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1940. Gatsby on teos, jossa tavoitellaan viimeiseen asti loputonta kesää ja jonka nostan yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden suurimmista saavutuksista. Tässä joitain syitä siihen, satunnaisen ääniraidan siivittämänä.

Eletään villiä ja vaarallista 1920-lukua New Yorkin etelärannikolla, Long Islandilla. Jazz-aikakauden huikenteleva huolettomuus värisee juhlahumun tihentämässä ilmassa, eikä huolta tulevasta ole. Kultahattu on rakkaustarina, mutta samalla jotain paljon enemmän: millintarkka kairaus niistä miehistä ja naisista, jotka törmäsivät sattumalta valtaviin omaisuuksiin ja tuhlasivat ne sitten ylellisiin karkeloihin. Kesä ei lopu koskaan; juhlat eivät lopu koskaan; shampanja ei lopu koskaan.

Texasissa varttuneen Annie Clarkin eli St. Vincentin melankolisesti laulaman Champagne Yearin kertoja tietää tehneensä virheitä, mutta odottaa silti salaa sankarin vastaanottoa. Onnellista loppua. Kuoroa vastarannalla, confettisadetta ilmassa. Hän tietää, ettei suunnitelma ole täydellinen, mutta se on ainut, mitä hänellä on.

Video ei ole enää saatavilla

Jay Gatsby tekee Fitzgeraldin romaanissa kaikkensa voittaakseen itselleen entisen heilansa rakkauden. Köyhänä varttunut nuorukainen vetäytyy vuosiksi normaaliarjestaan keräämään valtavaa omaisuutta, tarkoituksenaan hurmata Daisy Buchanan (os. Fay). Hulppean kartanonsa terassilta hän katsoo lahden toisella puolen siintävää vihreää valoa, joka Gatsbylle edustaa toivoa tulevasta.

Yritteliäisyys on ihailtavaa, mutta ehkä myös epätoivoista. Gatsby on koko elämänsä uhrannut tämän valonsäteen seuraamiseen. Ja hän haluaa uskoa, että tästä tulee vielä shampanjavuosi.

Tapa, jolla Gatsby yrittää tutustuttaa itsensä Daisyyn, on mittakaavaltaan huikenteleva. Hän järjestää valtavia juhlia, joihin hän kutsuu kaupungin koko kerman, ja vähän muitakin. Kaiken taustalla on toive siitä, että hän kerran törmäisi kekkereissä Daisyyn, tai edes johonkin tämän tuttuun.

Fitzgeraldin huikea kieli pääsee oikeuksiinsa juhlakuvauksissa, joiden herkullinen komiikka on usein mustaa; sen yllä leijuu vääjäämättömän tragedian viskinkatkuinen löyhkä. Sikarinsavun seassa nuoret ja vanhat rahaihmiset puhuvat toistensa päälle, leveilevät arvotavaroillaan ja nahistelevat asioista, jotka eivät heille merkitse mitään. Ja juhlat jatkuvat.

”Bring your own lampshade, somewhere there’s a party
Here it’s never endin’, can’t remember when it started
Pass around the lampshade, there’ll be plenty enough room in jail”

Video ei ole enää saatavilla

Teoksen teemakappaleeksi nousee vanha foxtrot-klassikko Ain’t We Got Fun, jota Gatsbyn hovimestari Klipspringer soittaa, kun Gatsby esittelee hulppeaa asuinrakennustaan Daisylle. Laulun sanat kertovat kaiken siitä maailmasta, johon Gatsby on itsensä ostanut, ja jota Daisy hengittää jokaisella pakkeloidulla ihohuokosellaan.

”There’s nothing sure
The rich get rich and the poor get poor
In the meantime, in between time
ain’t we got fun?”

On myös ironista, kuinka tästä kappaleesta tulee lopulta Gatsbyn ja Daisyn uudelleen lämmenneen lemmen teemaraita. Laulu kun sisältää säkeet ”not much money, but honey, ain’t we got fun?” ja ”the rent’s unpaid dear, and we haven’t a bus”. Köyhyyshän oli syy siihen, miksi pari alun perin hajosi.

Video ei ole enää saatavilla

Gatsbyn pyrintöjä leimaa tarve jättää mennyt taakseen. Yhtä teoksen keskeisistä jännitteistä leimaa se, onko Gatsby tosiasiassa valmistunut Oxfordista – eli onko hän aito ”Oxford-mies”? Paljon huhutaan myös hänen historiastaan, jonka Gatsby itse on tietenkin halunnut vaieta. On puheita murhista ja viinan trokaamisesta.

Mennyt leimaa tulevaa, ja tulevaisuus on Kultahatussa utuinen. Kun Gatsby hetkeksi saa haluamansa, ei minkään tarvitsisi koskaan päättyä. Silmät täytyy sulkea ulkopuolisilta. The Doors kysyy kappaleessaan, missä me olemme kesän lopulla, Gatsby vakuuttaa itselleen, että vielä on kesää jäljellä.

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrisonin esittämään kysymykseen on lopulta vain yksi vastaus. Lukijana se on minulle tuskaisan selvä. Gatsby uhraa puolet aikuisiästään vihreän valonkimalluksen perässä juoksemiseen, mutta lopputulos on jotain aivan muuta, kuin mihin hänen suunnitelmansa olivat johdattelemassa.

Tärkeintä on, niin naiivilta kuin se kuulostaakin, nauttia jokaisesta hetkestä. Se voi tarkoittaa järjestyksen hylkäämistä, sydänsuruja ja lamaantumisia, mutta se on ainut tapa, jolla nämä arvokkaat vuodet kannattaa käyttää. Koskaan et tiedä, mikä hetki on viimeisesi.

Elämän koko absurdi, epäreilu ja kivuliaan kaunis kaaos kiteytyy Kultahatun viimeiseen näytökseen, jonka surkeiden sattumusten sarja vie Gatsbyn mennessään. Ja lopussa hän on, kaikesta maallisesta omaisuudestaan huolimatta, yksin. Fitzgerald päättää:

”Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna…

Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.”

(Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bill Ryder-Jonesin musiikkia Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt, Krist ja Dave.

Mitenkään liioittelematta voidaan kai sanoa, että Nirvanan vuonna 1991 julkaisema Nevermind oli vaihtoehtorockin suurin yksittäinen hetki. Se räjäytti liki yhdessä yössä genren, joka aiemmin oli löytänyt sijansa kauhtuneisiin farkkuihin ja pölyisiin flanellipaitoihin sonnustautuneiden slackereiden horjuvista cd-torneista, valtavirran musiikiksi.

Aivan yhtä nopeasti se myös alkoi syödä genreään sisältäpäin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös grungen valtakausi, jonka loputtoman romantisoinnin laukaisi eräs 20-kaliiperinen Remington vuonna 1994. Nirvana kasvoi markkina-arvoltaan valtavaksi bändiksi, ja sen keulahahmo Kurt Cobain sukupolvensa tuskien kanonisoiduksi tulkiksi.

Syyllinen on Nevermindin ensimmäinen kappale. Sen riffi on yksi populaarimusiikin tunnetuimmista ja sen lyriikat äidinmaidon lailla usean sukupolven itseensä imeskelemiä.

Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo on myös yksi MTV-aikakauden ikonisimmista. Se kytkeytyy siihen yhdysvaltalaisen lukiomaailman superidylliin, jota 1980- ja 1990-lukujen teinielokuvat representoivat loputtoman lohdullisesti. Nirvanan näkemys kääntää tuon eriväristen klikkien iloisen sekamelskan loputtomalta tuntuvaksi neljän vuoden tarpomiseksi.

Inhottavan ahtaassa ja kusen värisessä liikuntasalissa yhtye soittaa vuoden 1991 anthemia. Kurt hädintuskin katsoo kameraan, suunnaten hiuskuontalonsa takaa pilkottavan katseen epämääräisesti salin seinille. Tai ehkä ei edes sinne. Ehkä suuntaa ei löydy. Solisti edustaa Yhdysvalloissa ensimmäistä sukupolvea, jonka vanhemmat ovat päässeet avioeron makuun. Generation X. Amerikkalainen perheidylli, kristillisen ihanne-elämän stabiilein komponentti, on särkynyt kuin pullo Jamesonia treenikämpän lattiaan.

Vaikka Smells Like Teen Spirit on jumalaisen tarttuva kappale, on sen päällimmäisin tunne – kuten koko albumin kohdalla – ahdistus. Se on autenttinen, oikeasti kusinen alkusoitto niille yhtyeille, jotka seuraavien kymmenen vuoden ajan soittivat domestikoitua nössöversiota sen alkukantaisesta raivosta.

Ehkä leimaavinta kappaleessa on se, kuinka sen lyriikka on lopulta silkkaa hölynpölyä. Teen Spirit on deodorantti, jolta Kurt tyttöystävänsä mukaan löyhkäsi. Taustalla on ajatus kapinasta, mutta se on solistin mukaan pelkkä ajatus. Vitsi.

Tämä edustaa hyvin koko sukupolvea. Ei suuntaa, ei hajua siitä, mitä elämällä pitäisi tehdä. High school valmistaa vähän kaikkeen, mutta annettu paletti on huomattavan rajattu. Mitä tehdä, kun jalkapallo ei kiinnosta? Kapina kiinnostaisi, mutta löytyykö siihen keinoja? Ja miksi vaivautua?

”And I forget just why I taste
Oh yeah, I guess it makes me smile
I found it hard; it’s hard to find
Oh well, whatever, never mind”

Teksti on täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja paradokseja. Viimeinen säe alleviivaa hyvin sen asenteen, jonka symbolina Cobainin kauhtuneet villaneuleet ja rasvainen tukka on opittu tuntemaan. Cobain pyytää imaginääristä yleisöään ”viihdyttämään meitä”, mutta käpertyy lopulta omaan itseensä, kaiken kieltäen.

”A denial, a denial, a denial, a denial…”

Toisella albumillaan Nirvana nousi jättiläiseksi. Sen ironinen näkemys yleisöstään ei enää ollut ironinen, kun lavan ääreen pakkautui kymmeniä tuhansia nuoria. Nevermind on myynyt maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta. Avausraidan musiikkivideota on myös katsottu YouTubessa liki 100 miljoonaa kertaa, vaikka se on ympätty sinne 18 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Allekirjoittaneelle Nirvana on aina ollut tärkeä yhtye. Vaikka olin Nevermindin aikaan vielä liian nuori rockille, tartuin siihen hanakasti hieman myöhemmin. Opettelin biisit ulkoa, luin kaiken mahdollisen kirjallisuuden ja käytin sopivasti kulunutta smiley-paitaa niin paljon, että äidin piti öisin pihistää se pestäväksi.

Cobainista löysin paljon samastumisen aihetta, vaikka suurin osa oli varmasti silkkaa kuvitelmaa. Palvoin, kuten kaikki muutkin, vaikka lopulta Nirvanan nousu kaikista suurimmaksi oli tuurista kiinni. Se ei ollut Seattlen tuon aikaisista yhtyeistä paras tai persoonallisin. Alice in Chains oli sopivasti synkempi, Pearl Jam rockimpi, Melvins punkimpi.

Kuten niin usein, sattuma kuitenkin nosti yhden ylitse muiden. Se teki Nirvanasta bändin, jota harva aktiivisesti kuuntelee, mutta jonka suurimmat hitit jokainen tuntee. Se teki Nevermindista levyn, jonka jokainen osaa liki alusta loppuun, mutta yllättävän harva omistaa. Onko sinulla Nevermindia hyllyssä? Jos ei, tulisiko mieleenkään ostaa?

Video ei ole enää saatavilla

Arto Tuunela, vahingossa poptähdeksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Vuoden 2010 kesähitissä jätettiin lääkkeet ottamatta.

”Vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu
Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi
Tulee juhannus ja joulu
Uudestaan, otan ensimmäisen junan
Jonnekin ja herään kyläpahasesta
Täytyy kirjoittaa äidille, täällä naiset on kuin noitii
Ne kysyy ’ootsie tämän kylän poikii’”

Arto Tuunela ei ota vuoden 2010 kesähitissä lääkkeitään, vaan harhailee kesäyössä suunnasta toiseen. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat; vievät ties mihin, varoittamatta koskaan, mitä toisella puolen on luvassa. Hän seikkailee läpi juhannuksen ja joulun pitkin maanteitä, paikkoihin, joissa tytöt puhuvat outoa murretta ja näyttävät noidilta.

Kyseessä voisi olla sellainen seikkailu, jollaista Oskari Sipolan luokaton teinifilmi Elokuu kuvaa. Siinä kaksi vitun rasittavaa nuorta ylioppilasta nussii, kinastelee ja ajelee ympäri Suomen sorateitä. Vaikka kaksikko lopulta palaa ruotuun – poika ottaa exänsä takaisin ja liittyy armeijan harmaisiin, tyttö tekee ties mitä – ehtivät he ennen sitä varastaa isin auton, pettää kumppaneitaan ja aiheuttaa vanhemmilleen huolta ja mielipahaa.

Tuunela laulaa ehkä siitä sukupolvesta, jota Aku ja Julikin edustavat. Se sukupolvi on kasvanut iPhone kädessään, saanut lääkitystä orastavaan ADHD:hen, paniikkihäiriöön, masennukseen ja about kaikkeen, mitä ylihuolehtivat vanhemmat ovat Joka kodin lääkärikirjan korvanneesta Wikipediasta löytäneet. Ja sitten ihmetellään, kun silti ei oikein luista.

”Hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä”

Kertosäkeeltä ei kukaan voinut pari vuotta sitten välttyä. Se muuttui anthemiksi niin niille, jotka lääkkeitä popsivat, kuin niillekin, jotka eivät. Sen mahdolliset lisämerkitykset lipuivat suurelta osalta ohi, kuten aidossa kesähitissä kuuluukin. Vaikka teksti ei ole yhtä raadollinen kuin PMMP:n kylmäävässä Joku raja -kappaleessa, ovat lääkkeet liki samanlainen tabu kuin se perheväkivalta, josta Paula ja Mira laulavat.

Edellämainitun kappaleen kertoja on teljetty omaan painajaiseensa, eikä ulospääsyä tarjota, vaikka kappale onkin uhmakas. ”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut” on hyvä uhkaus, mutta ei sen enempää. Kuulijan täytyy vain toivoa, että kun Tuunela kappaleen lopussa pyytää ”äiti, tuu hakee mut pois täältä”, äiti myös kuuntelee.

Niin tai näin, Tuunela taitaa tarttuvien pop-sävellysten tehtailun. Kappaleen säkeistöt soljuvat eteenpäin vastustamattomalla temmolla, ja kun loppuun vielä säästetään se pakollinen modulaatio, on täydellisen kesähitin aihio täytetty ääriään myöten.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. maaliskuuta 2010 – Turun hiippakunnan piispa Kari Mäkinen valittiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon uudeksi arkkipiispaksi. Edellinen arkkipiispa Jukka Paarma siirtyy eläkkeelle kesäkuussa.

Ceremony. Joku heistä on Anthony Anzaldo.

Club Hori Smokun Summer Termination -minifestareilla esiintyy yhdysvaltalainen Ceremony, jonka Princeä diggaava streittarikitaristi Anthony Anzaldo vastasi Nuorgamin kysymyksiin allaolevaan tyyliin. Punk-viisikon neljäs pitkäsoitto Zoo ilmestyi alkuvuodesta ja sai runsaasti huomiota musiikkiblogeissa. Se osui samaan loveen, josta eräskin Fucked Up kiipesi tämänkin musiikkisivuston korkeimmin arvioiduksi yhtyeeksi.

Mikä on ensimmäinen pop-kappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaankin joku Michael Jacksonin kappale. Luultavasti jotain Bad-levyltä. Pidin sen pop-koukuista, tietenkin.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”En tiedä. Varmaan Princen Purple Rainia.”

Mikä tekee siitä niin erikoisen?

”Oletko kuullut sitä?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Niitä on niin monta…”

Mitkä ovat lempisäkeesi pop-/rock-musiikissa? Miksi?

”’Too many secrets, too many lies’ The Curelta. Koska se on totta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä laulat todennäköisimmin, jos päädyt karaokebaariin?

”Princeä.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Olen streittari.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Zola Jesusin.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”CD:t häviävät.”

Mikä pysyy ennallaan?

”Reunionit.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale vai se, miltä se kuulostaa?

”Kappale, ehdottomasti.”

Miksi?

“Kuuntele Minor Threatia ja sen perään Fall Out Boyta, niin ymmärrät.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Video.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Ei se ollut mikään varsinainen päätös. Olen syntynyt rokkaamaan.”

Mitä olisit, jos et olisi muusikko?

”Surullinen.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Meillä ei ole bussia, mutta Operation Ivy tulee ensimmäisenä mieleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Kamoon…”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Enpä usko.”

Mikä on ärsyttävin kohtaamasi musiikkityyli?

”Pop punk.”

Mikä on viimeisin hyvä kappale, jonka olet kuullut?

”Twin Shadow’n, Marina and the Diamondsin, Best Coastin, Gossipin ja Silversun Pickupsin uusilla levyillä on jokaisella biisejä, joita rakastan.”

Mikä on kiusallisin levy kokoelmassasi?

”En häpeä mitään, mistä pidän.”

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony Kuudennella linjalla, Helsingissä, tiistaina 21.8.2012. Ovet aukeavat kello 21. Liput alkaen 15€.

Fannies, parempi kuin Nirvana, Pixies tai Soundgarden.

Teenage Fanclub oli vuonna 1991 valmis yhtye. Skotlantilainen nelikko julkaisi tuolloin kolmannen albuminsa, joka nostettiin välittömästi aikansa vaihtoehtorockin viralliseen kaanoniin. Spin valitsi Bandwagonesquen ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, nostaen sen ohi Nirvanan Nevermindin, Pixiesin Trompe le Monden sekä Soundgardenin Badmotorfingerin.

Valmis on muutenkin sana, joka on helppo liittää Teenage Fanclubiin. Vuodesta 1990 lähtien se on julkaissut yhdeksän studioalbumia. Songs From Northern Britainilta (1997) lähtien ne ovat koostuneet aina kahdestatoista kappaleesta, joiden kirjoitusvastuu on jaettu tasan kitaristien Norman Blaken ja Raymond McGinleyn, sekä basisti Gerard Loven kesken. Jokainen myös laulaa omat sävellyksensä.

Bandwagonesquen avaava The Concept on poikkeuksellinen Fannies-klassikko. Se kestää yli kuusi minuuttia ja on kaukana siitä tiiviistä pop-kappaleen ideaalikonseptista, jonka yhtye hioi täydellisyyteensä vuoden 2005 Man-Madella. Kappaleen muotokielessä on vielä ripaus slackeria, joka myöhemmillä levyillä jalostui sivistyneeksi unisuudeksi.

Kappaleessa Norman Blake laulaa tytöstä, joka ajaa bändin jäsenet aina kotiin keikalta ja joka tykkää solistin pitkistä hiuksista ja jota hän ei missään tapauksessa halunnut satuttaa. Satutti sittenkin, oh yeah. Biisin viimeistelee yllättäen tekstin keskeistä fiilistä alleviivaamaan nouseva kitarasoolo, joka hakee kaihoisassa kipuilussa vertaistaan. Sydän pakahtuu. Näin rohkeasti juustoisen rajamaille yhtye ei myöhemmin uskaltaisi.

”Says she likes my hair ’cause it’s down my back
Says she likes the group ’cause we pull in the slack
Oh yeah…
Oh yeah…”

Vaikka Teenage Fanclub on suvaitsevan demokratian ja täydellisen ammattimaisuuden ilmentymä, oli se 20 vuotta sitten vielä paikoin jotain muutakin. Blake, McGinley ja Love olivat ehkä nössöjä, ja Blake näytti jo tuolloin kirjastonhoitajalta (kun taas nykyään enemmänkin Timo Soinilta), mutta ainakin The Concept vihjaa sellaiseen vaaraan, jota yhtyeestä ei sittemmin ole löytynyt. Eikä tarvitse löytyäkään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Yksinkertaisesti kova livetaltiointi vuoden 1992 Readingista.

Video ei ole enää saatavilla

Itse asiassa Suomi ei kuulu Skandinaviaan, vaikka kylläkin Pohjoism- WHACKK.

Viime vuosikymmenen puolivälissä syntyi Helsingin ja Manchesterin hämyisten katujen ristipaineessa levyllinen melkein tanssittavaa hämydiskoa, joka ei aivan kivunnut tanssipunkin aallonharjalle, vaikka reseptiä tulkittiin luovasti ja ammattitaitoisesti. Worse Than a Girl oli Boys of Scandinavian toinen single.

“Under the iron bridge
I never play hard to please”

Synkähkön diskon ja postpunkin välimaastossa operoivaa tanssimusiikkia soittava Boys of Scandinavia osaa kysyä olennaisimmat kysymykset. Olennaisimmat siinä aamuneljän tumussa, kun pitäisi siirtyä valomerkin jälkeen jatkamaan aamuklubille ja suusta tulee vain seuralaiselle osoitettu kysymys ”miks shä rakashtat mua kun mä oon tämmöne?”

Ympärillä kaupunki herää uuteen aamuun, mutta silmissä hämärtää. Vastausta kysymykseen et muista, mutta jatkoilla tanssit hulluna, pyydät tiskijukalta Pet Shop Boysia, itket eteisessä ja sammut lopulta porttikongiin. Yksin. Story of your life. Ainakin melkein.

Worse Than a Girlillä laulaa hieman samanlainen sääliö. Kertoja viihtyy varjoissa, siltojen alla, pimeydessä.

Alun suttuisan rumpukoneen nuhaisesta tuhnutuksesta purkautuu silti bassokuvio, joka on letkeämpi kuin mihin tarinan kertoja oikeasti kykenisi. Se katselee ympärilleen, keikuttaa lannettaan ja uskaltaa kuvitella itsestään liikoja. Liikkeen vimmassa ja lauluäänen vaivaantuneessa toteavuudessa on samaa kiusallisen kömpelöä viehkeyttä, jolle Ian Curtisin livehahmo rakentui.

45 sekunnin kohdalla esiin pilkahtava riffi ujeltaa jo suorastaan uhmakkaasti, ikään kuin parempaansa teeskennellen. Ikään kuin sanoen ”hei beibi, täältä mä tuun”. Mikään ei kuitenkaan muutu. Kolmannen kiertonsa kohdalla se on jo nujerrettu. Puhtinsa menettäneenä se joutuu myöntämään, ettei mitään hienompaa ole tulossa. Beibi saa seuraa jostain toisesta. Humalatila ei kohennu uudella Fisu-kierroksella, eikä nurkissa nyhjöttävä nukkavieru hylkiö muutu rock-tähdeksi sellaista esittämällä.

Eikä muuttunut Boys of Scandinaviakaan. Vuonna 2005 julkaistu debyyttipitkä Kill The Party on sinkkuja ja remixejä lukuun ottamatta ainut merkintä yhtyeen diskografiassa. Suurin suosio jäi saavuttamatta, vaikka tuskinpa Teemu Metsälän, Tuomo Kuusen ja Juhana Lahtisen muodostama trio maailmantähdiksi aikoikaan. Viime vuodet yhtye on viettänyt hiljaiseloa.

Kotimaisen tanssimusiikin lyhyeen historiaan se jätti kuitenkin jälkensä levyllä, jonka kimurantissa, mutta vastaanpanemattomassa seksikkyydessä on jotain ainutlaatuisen, noh, skandinaavista.

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hell saapuu Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kuva: Agnus Rowe MacPherson.

Kanadalaisen The Burning Hellin kokoonpano vaihtelee levystä, kiertueesta ja keikasta toiseen. Vakiona pysyy kuitenkin kuolemaa, lapsuutta ja leikkiä käsittelevä lyriikka sekä tietty arvaamattomuus. Kuudes Aisti -festareille saapuvan yhtyeen parrakas hipster-keulahahmo Mathias Kom arvostaa Nickelbackia, Lionel Richietä ja Pekka Strengiä.

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Ensimmäinen kappale, josta minulla on eläviä muistikuvia, on The Banglesin Walk Like An Egyptian. Muistan olleeni kahdeksanvuotias ja soittaneeni sitä jukeboksista ravintolassa, jossa olin vanhempieni kanssa. Minut vangitsi se, kuinka siistiltä kappale kuulosti, ja kuulostaa yhä. Se ei välttämättä kerro oikeastaan yhtään mistään, mutta tuo oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että musiikki voi olla muutakin kuin piirrettyjen taustaääniä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Kanadalaisen Men Without Hatsin kappaletta Pop Goes The World. Se on minulle erityinen, koska a) se on hieno kappale, ja b) siihen liittyy nostalgiaa: kyseessä on ensimmäinen sinkku ensimmäiseltä omalla rahalla ostamaltani levyltä, ja ensimmäinen yhtye josta todella innostuin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Niitä on useampia, mutta koska olemme viime aikoina kuunnelleet kiertuepakussamme paljon Beatlesia, vastaan Yesterday. Puklaan suuhuni hitusen aina kun kuulen sen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Aivan liian vaikea kysymys. Oikeasti? Vain yksi? Ugh. Annas kun mietin muutaman kuukauden.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Wu-Tang Clanin levyä Enter The Wu-Tang Clan (36 Chambers). Ja kun dj sanoo, ettei hänellä ole sitä, varmaankin Vanilla Icea.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Yhden tai kaikkien jäsenten jamaikalaisesta The Jolly Boysista.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka monta jäsentä yhteen bändiin voi oikein tupata?

”Se riippuu täysin siitä, kuinka ystävällinen ja/tai typerä yhtyeen keulahahmo osaa olla.”

Kuinka monta keikkaa voi yhtye 24 tunnissa soittaa? Jos joku voittaa ennätyksenne (10 konserttia vuorokaudessa), aiotteko yrittää uudestaan?

”Voi luoja. Ei enää ennätysyrityksiä, kiitos!”

Kuinka monta instrumenttia hallitset?

”Soitan ukulelea, kitaraa ja bassoa. Opettelen lisäksi alttotorvea.”

Mikä on lempiaiheesi, kun kirjoitat musiikkia?

”Tasapeli: joko kuolema tai sen pelkääminen.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Onko tämä noloa? En tiedä, mutta totuus on: Creedence Clearwater Revival.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Kaikki niistä. Oikeasti. Tärkeintä on, että kaikki heistä tekevät musiikkia – jopa ne, jotka ovat surkeita. Jopa Nickelback. Jos vain saisimme jok’ikisen ihmisen maailmassa perustamaan bändin, vaikka sitten huonon bändin, olisi se mielestäni paljon parempi tapa käyttää aikaa kuin se tylsä ja itsetuhoinen paska, johon useimmat meistä tyytyvät.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Ainut, mikä pysyy samana, kuten se on musiikkibisneksen historiassa aina pysynyt, on se, että ihmiset puhuvat sen epävarmuudesta ja muuttuvista tulevaisuudennäkymistä.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Aivan ehdottomasti sävellys. Hyvää fonttia on kiva katsella ja lukea, mutta tarina on se, joka lopulta ratkaisee kaiken.”


Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Kirjoitin kaikki parhaat biisini ennen kuin kuvittelin tekeväni tätä oikeasti. Varmaankin I Love The Things That People Make.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Ei sellaisia ole! Mielestäni väärinymmärrykset ovat yleensä parempia kuin kappaleen varsinainen ajatus.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Ehdottomasti Thrillerin.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Neil Youngin Transin, jonka ostin Ruotsissa, kaikista maailman paikoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”1. Pohjoisnapa, 2. Ikääntyminen, 3. Se, kuinka olen löytänyt uudelleen rakkauteni tieteisromaaneja kohtaan (enkä häpeä sitä).”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Meillä ei ole kiertuebussia, vaan tila-auto, jossa kaikki nauttivat tällä hetkellä ainakin mahtavasta norjalaisesta bändistä nimeltään Yoyoyo Acapulco.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Onko paavi katolinen?”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Luojan tähden, en! Erektion ylläpitäminen omaa musiikkiaan kuunnellessa on luullakseni jotakin sellaista, mihin kykenevät vain pahimman laatuiset ihmisyksilöt. Tai Prince.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Rakastan kaikkia genrejä, vaikka toisaalta en kai juuri ymmärrä mitään niistä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kauhean hyvin, mutta viimeisten parin vuoden aikana olen innostunut oppimaan lisää. Ainut elektronisen musiikin rakkauteni on skweee, ja odotan löytäväni Helsingistä lisää Harmönian julkaisuja, sillä niitä on käytännössä mahdotonta löytää Kanadasta. Pidän myös Jaakko Eino Kalevin Modern Lifesta ja Pekka Strengin Kesämaasta. Ystävämme Ville soittaa mahtavassa bändissä, nimeltään Plutonium 74, ja heidän levyjään olemme kuunnelleet kiertueautossamme. Viimeksi Helsingissä käydessäni ostin myös loistavan levyn Teddy and the Tigers -nimiseltä suomalaiselta rockabilly-yhtyeeltä. Kyseessä on luultavasti ainut rockabilly-levy, josta tällä hetkellä pidän.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”En häpeä levyhyllystäni mitään, kaikelle on syynsä. Jopa Lionel Richielle.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Kaikki mainituista. Fetisoin vinyyliä ihan niinkuin kuka tahansa muukin parrakas hipsteri, ja se kuulostaa ja näyttää hyvältä. Kasetti on lapsuuteni formaatti, ja minulla on yhä tallessa kaikki mixtapet, joita minulle on vuosien varrella tehty. Cd:t ovat hauskoja, halpoja ja kertakäyttöisiä, musiikkibisneksen donitseja. Ja mp3:t kuulostavat paskalta mutta ovat todella käytännöllisiä. Tarvitsemme siis näitä kaikkia!”

Mitä odotat keikaltanne Kuudes Aisti -festivaaleilla?

”Se on kolme kuukautta kestäneen kiertueemme viimeinen ilta, joten toivon, että yleisö on valmis pitämään kanssamme hauskaa. Suosittelen ostamaan bändille kierroksen fisua!”

The Burning Hell Kuudes Aisti -festivaaleilla Helsingissä perjantaina 27.7. K18. Liput alkaen 39 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Frank Ocean, raikas tuulahdus tunkkaiseen genreen nimeltä r’n’b.

Modernin r’n’b:n mestariteos, jolla ei ole hitustakaan itsekorostusta, uhoa tai oman tähtikultin pyörittelyä.

”A tornado flew around my room before you came / Excuse the mess it made, it usually doesn’t rain / In Southern California much, like Arizona / My eyes don’t shed tears, but boy, they pour when / I’m thinking ’bout you”

Näillä sanoilla alkaa Odd Future -kollektiivista tutun, upean Nostalgia, Ultra -mixtapen vuosi sitten julkaisseen Frank Oceanin ensimmäinen virallinen pitkäsoitto. Avausraita Thinkin ’Bout You on rehellinen kertomus Oceanin myrskyisästä ensirakastumisesta, joka jäi lopulta yksipuoliseksi. Koska seuraamme Oceanin tumblria, tai sitä seuraavia pop-medioita, tiedämme nyt, että tuo rakkaus kohdistui kenties mieheen.

Seikka ei olisi niin merkittävä, ellei kyseessä olisi nimenomaan amerikkalainen r’n’b-artisti. Koko genre nojaa kuitenkin vahvasti juuri heteronormatiivisiin miehen ja naisen malleihin – niihin, joille R. Kellyn kaltaiset artistit ovat perustaneet koko uransa. Joten kuinka käy, kun laulun ”toinen” onkin mahdollisesti mies?

Channel Orangea kuunnellessa on selvää ainakin se, ettei Oceania kiinnosta Frank Ocean hahmona. Levyn urbaani uussoul on muodollisesti velkaa genren viimeaikaisille mestariteoksille, kuten Kanye Westin 808’s and Heartbreakille ja Draken Take Carelle, mutta sisältö toimii antiteesinä. Levynkansikin muistuttaa enemmän Pet Shop Boysia kuin mustaa rytmimusiikkia.

Channel Orangella ei ole hitustakaan itsekorostusta, uhoa tai oman tähtikultin pyörittelyä. Itsetietoiseksi voitaisiin korkeintaan nimetä se, kuinka poikkeukselliselta albumi tuntuu niin aiheiltaan, kielikuviltaan kuin lähestymistavaltaankin. Se on jotain, mitä tunkkainen r’n’b kipeästi kaipasi.

”This unrequited love
To me it’s nothing but
A one-man cult
And cyanide in my styrofoam cup
I can never make him love me”

Ennen kaikkea Channel Orange on albumi, jolla Frank Ocean itse pysyttelee suurelta osin varjoissa. Hän kertoo tarinoita, henkilökohtaisiakin, mutta ne on häivytetty runollisen symboliikan ja impressionististen lauserakenteiden taakse. Kaiken yllä leijuu rikkaasti kasettianalogisuutta huippumoderneihin studiojekkuihin yhdistelevä tuotanto, joka sitoo kokonaisuuden yhteen kuin aamuyön humalainen usva, joka laskeutuu amerikkalaisen Beverly Hills -idyllin ylle vääntäen sen kirkkaat värisävyt saman puklatun aamupuuron väriseksi. Miljoonan arvoinen Maserati onkin kälyinen Nissan ja jumalainen Kleopatra pelkkä korkkareissaan horjuva escort.

Channel Orange paljastuu lopulta teemalevyksi. Keskiössä on ainakin rakkaus ja sen petollisuus. Oli kyseessä sitten Thinkin ’Bout Youn yksipuolinen lempi, Bad Religionin paranoia ja epävarmuus tai Sierra Leone, jossa Ocean keskustelee (mahdollisesti) nuoremman itsensä kanssa ja reflektoi tekemiään virheitä, kappaleita leimaa tietynlainen pelko avautua ja antaa itsestään jotain. Ja tieto siitä, että kaikilla on salaisuuksia. Pimeämpi puoli.

Tämä kuuluu hyvin Pyramidsissa, jossa kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi, ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi.

Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on samalla kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia. Ehkä olennaisin kysymys esitetään Sweet Lifen kertosäkeessä, kun Ocean kysyy, onko parempi kurkistaa fasadin taakse ja riskeerata kaikki, vai elää onnellisena valheessa?

”Don’t know why see the world
When you got the beach
The sweet life”

95 Odd Futuren mielenkiintoisin jäsen laulaa pettymyksistä, virheistä ja rakkaudesta kypsällä ja älykkäällä äänellä. Frank Oceanin ensimmäinen varsinainen pitkäsoitto riisuu amerikkalaisen Beverly Hills -idyllin ilkosilleen ja haastaa katsomaan, mitä Gucci-kerraston alta paljastuu. Samalla se on genrensä ehdoton merkkipaalu ja vuoden tärkein r’n’b-julkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

Future Roots odottaa Nuorgamin kello 11.45 julkaistavaa levyarviota jännittynein mielin.

”Safe Places on nukkavieru uneksija, huoleton matkalainen. Se on valikoima paikkoja, joihin paeta, joissa levähtää hetki, joissa olla turvassa”, lupaa saatekirje.

Elisabeth Underground jäi taannoin telakalle, mutta sen jäsenet jatkavat muissa projekteissa. Malla Malmivaara muutti nimensä Belle Whoksi ja julkaisi soololevyn Can’t Whistle When You Smile (2009), ja biisinikkari Henri Lindström julkaisi vuotta myöhemmin hienon albumin nimellä The Future Roots.

Eponyymi debyyttialbumi yllätti allekirjoittaneen tuolloin täysin. Vaatimattomasti markkinoitu levy täynnä musiikkia, joka oli vaatimatonta vain hyvällä tapaa. Siitä löytyi jäänteitä Elisabeth Undergroundin triphop-sävyistä, mutta ilmaisu oli orgaanisempaa ja runollisempaa. Kemopetrol ei enää kummitellut taustalla.

Safe Places on Lindströmin ja Alex Zubkermanin muodostaman kaksikon toinen pitkäsoitto. Se on välillä vielä edeltäjäänsä introvertimpi ja abstraktimpi, usein taas varsin pop. Jälkimmäiset hetket muistuttavat Teenage Fanclubin kaltaisesta pikkunätistä voimapopista villasukkaisimmillaan.

Levyn mukana tulleessa saatekirjeessä Lindström kuvailee albumiaan ehtaan runopojan tyyliin. ”Safe Places on nukkavieru uneksija, huoleton matkalainen. Se on valikoima paikkoja, joihin paeta, joissa levähtää hetki, joissa olla turvassa”. Kielikuvat saattavat vaivaannuttaa kaunosieluja karsastavaa musiikinkuuntelijaa, mutta sopivat itse asiassa varsin hyvin Safe Placesin oheen. Levy liikkuu juuri siinä pienten tunnelmien ja hetken mielleyhtymien herkästi punotussa merkitysverkostossa, jota Lindströmin sanavalinnatkin heijastelevat.

Välillä kieli menee liiallisuuksiin. Esimerkiksi silloin, kun Lindström laulaa asemalla uinuvista junista (A Song About Stations) tai kun lumi laskeutuu kalpeana peittona kertojan ylle (We’re in the Waiting Room, Melina). Näistä hetkistä on vaikea palautua, sillä albumin taika on nimenomaan siinä, että se tarjoaa eheitä tunnelmia – että sen voi laittaa soimaan, pistää iPhonen piiloon ja maata futonilla kolme varttia tekemättä mitään. Ongelmia seuraa heti, kun solistin sanavalinnat särähtävät korvaan. Silloin tekee mieli kaivaa älypuhelin käteen ja vilkaista Facebookia.

Onneksi Safe Places väistää karikot hyvällä prosentilla. Se on ehyt ja sopivalla tavalla naiivi kokonaisuus, jossa tunnelma tulee ennen muotoa. Eri tyylit toimivat instrumentteina sille, mitä Lindström haluaa itsestään kertoa. Levyä tehdessä on tuskin mietitty, tehtäisiinkö yhdestä kappaleesta hittisinkku ja toisesta taas maalailevampi välisoitto.

Siksi albumia onkin niin vaikea kategorisoida, ja siksi siitä on ehkä niin vaikea kirjoittaa. Safe Places pakenee määrittelyjä ja on lopulta paljon enemmän (tai vähemmän) kuin mitä tässä levyarviossa voin siitä kertoa. Sen hienous ei tule koskaan aukenemaan suurelle yleisölle, eikä niin ole tarkoituskaan.

75 Henri Lindströmin musiikki lämmittää samaan tapaan kuin lempivillapaita – aina sitä ei jaksa vetää ylle, mutta koleina kevätöinä pehmeä villa tuntuu iholla syntisen hyvältä. Safe Places on musiikkia ihmisille, jotka eivät vieroksu villapaitoja tai niiden käyttöä metaforana.

Video ei ole enää saatavilla

Suhteeni raskasta vaihtoehtorockia veivaavaan Fugaziin on lyhyt ja yksipuolinen, mutta sangen intensiivinen. Se lähtee ensimmäisestä bassoriffistä, joka aloittaa yhtyeen ensimmäisen, eponyymin debyytti-EP:n (1988) sekä sitä seuranneen 13 Songs -kokoelman (1989) ja päättyy 40 minuuttia myöhemmin Promises-kappaleen huutolyriikkaan.

Sen pidemmälle en ole oikein koskaan päässyt. Olen kyllä kursorisesti käynyt läpi yhtyeen varsinaiset pitkäsoitot Repeaterista viimeiseksi jääneeseen The Argumentiin, mutta 13 Songsilla yhtyeen hienous kiteytyy kaikista komeimmin. Se naittaa yhteen kaksi bändin aiemmin julkaisemaa EP:tä, Fugazin ja Margin Walkerin (1989).

13 Songs on raakile – tietenkin se on raakile. Fugazi ei vuonna 1989 ollut vielä millään tavoin valmis yhtye. Mutta ahkera ja intohimoinen se oli; kokoelmasta välittyy se vastaansanomaton into ja ihailtava omaehtoisuus, jolla Ian MacKayen vetämä ryhmä työtään teki.

Ja tekee ehkä vielä joskus: bändia on sen kymmenen vuoden takaisen hajoamisensa jälkeen kosiskeltu Coachellan kaltaisille festivaaleille huimilla rahasummilla. Muusikot ovat todenneet ykskantaan, että jos Fugazi joskus palaa, se ei tule tekemään sitä rahan vuoksi. On bändi ennenkin sivuuttanut miljoonasopimuksia.

Washington D.C.:ssä syntynyt yhtye oli vielä 1980-luvun lopussa käytännössä keulahahmo Ian MacKayen projekti. Hän teki biisit, jotka sitten purkitettiin studiossa. Tätä ajatellen alkuvuosien kappaleet kuulostavat huolettomilta, ilmavilta ja jopa improvisoiduilta. MacKayea lienee kiittäminen siitä, että jammailufiilis välittyy, vaikka kaikki olisikin etukäteen suunniteltua.

MacKayen edellisestä yhtyeestä, vuosikymmenen alussa operoineesta Minor Threatista, tuli Fugazin musiikkiin hc-punkin vaikutteita, mutta kokonaissoundi oli alusta asti pehmeämpi ja juurevampi. Dub- ja reggae-vaikutteet kuuluvat erityisesti myöhemmillä levyillä, mutta niiden estetiikkaa edustivat alusta alkaen musiikin bassovetoisuus ja usein varsin lungisti löntystävä tempo.

Fugazi oli myös poliittinen ja tiedostava bändi. Sen nimi liittyy Vietnamin sotaan, jonka veteraanit käyttivät termiä niistä sotilaista, jotka eivät taistelusta palanneet. He olivat fucked up, zipped into a body bag.

Waiting Room on suoraviivainen päänavaus, jonka voi lukea poliittisena tai yleismaailmallisena. Kertoja on jämähtänyt muiden tavoin odotushuoneen penkkiin, mutta vierustovereistaan poiketen hän valmistelee yllätystä, eikä siis aio jäädä aloilleen.

”But I don’t sit by idly
I’m planning a big surprise
I’m gonna fight for what I want to be”

Ja taistelua Fugazin alkuvuodet olivatkin. Yhtye keikkaili hurjaa tahtia ja halusi tehdä mahdollisimman paljon itse. Toiminnan piti olla helppoa ja rehellistä: lipputulot pidettiin alhaisina ja turhat välikädet siivottiin. Fanikrääsää ei kaupattu, koska se olisi tarkoittanut ylimäääristä työtä. Isot levydiilit sivuutettiin samasta syystä.

DIY-henki kantoi yhtyeen lopulta yhdeksi vuosikymmenen vaihteen tärkeimmistä, ja omissa kirjoissani arvostetuimmista vaihtoehtobändeistä. Sen perässä tulivat Nirvana, Pearl Jam ja kaikki ne muut sielunsa ennen pitkää taivaskanaville ja suurlafkoille myyneet popparit.

En usko, että Fugazi koskaan palaa. Ja tavallaan toivonkin, ettei niin käy.

Video ei ole enää saatavilla

Sabrina.

Taidekriitikko John Berger on todennut miehen kategorisen olemassaolon maailmassa ilmaisevan ”valtaa, jota hän harjoittaa toisiin” ja naisen ”sitä, mitä voidaan tai ei voida hänelle tehdä”. Mies toimii ja nainen on näytillä; mies katsoo naista, nainen katsoo itseään katsottavan. Nainen on siis katseen kohde: näky.

Berger puhuu vuoden 1972 kirjoituksessaan lähinnä kuvataiteesta, mutta ajatus aktiivisen ja passivisen, maskuliinisen ja feminiinisen vastapareihin perustuvasta dikotomiasta pätee laajemminkin visuaaliseen kulttuuriin.

En tiedä, kuka on ohjannut musiikkivideon italotähti Sabrinan jättihittiin Boys, enkä usko, että ohjaaja on halunnut muuta kuin herkutella italialaiseen kuvakulttuuriin elimellisesti kuuluvalla pornoestetiikalla. Silti teos herättää mielenkiintoisia kysymyksiä sen sisältämistä valtasuhteista.

Videossa 19-kesäinen Sabrina keimailee italialaisen luksushotellin uima-altaassa, hörppii trooppista cocktailia ja laulaa pojista. Väliin leikataan pätkiä, joissa tähti tanssii psykedeelisesti pyörivien aurinkovarjojen edessä. Välillä hän kiipeilee pukuhuoneen katolla ja vilkuttelee sieltä pojille.

Kuvaan implisiittisesti luettava mieskatsoja saa tyrmäävästi kaiken anteeksi kohteeltaan. ”Boys, boys, boys!” on periaatteessa paheksuva fraasi; pojat, nyt te olette tuhmia! Se kuitenkin esitetään niin leikkisään ja anteeksiantavaan sävyyn, ettei sitä voi noin lukea. Pojat nyt on poikia. Ja tytöt tyttöjä.

Videon porkkana on Sabrinan bikinitoppi, jota hän ei-niin-aktiivisesti yrittää pidellä riittävän ylhäällä. Rinnat keräävät vedenpinnassa momentumia sen verran, että nännit hyppäävät jatkuvasti näkökenttään. Ja tästä muodostuu videon kantava jännite: koska ne ilmestyvät, koska Sabrina tulee ne kätkeneeksi, ja kuinka kauan kestää, ennen kuin ne taas ilmestyvät?

Koska musiikkivideo ei tarjoa juuri muita täkyjä, pysyy katse väkisinkin tiiviisti solistin paljaassa vartalossa. Katsoja suorastaan pakotetaan saamaan nautintoa naishahmon katselusta. Pois katsominen on vain tämän nautinnon tiedostava protesti: käännämme katseemme, koska tunnemme olomme epämukavaksi.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: katsoa altaassa hyppivää hahmoa ja saada siitä nautintoa, tai kääntää katse pois, ja kohdata oma epämukavuutemme. Varareittiä ei ole. Video ei kritisoi eikä kyseenalaista, ei satirisoi tai tee naurunalaiseksi. Siihen kytkeytyvät camp-konnotaatiot näkyvät vain 2000-lukulaisen silmin.

Ja niin, katsoja on nimenomaan mies, tai siis poika. Naiskatseelle videota ei ole tarkoitettu eikä sitä oikein voi sellaisena lukea. Ihan jo pelkästään siksi, että tiedämme, kuinka homofobisesta maailmasta se tulee.

(Ironista tietenkin on, kuinka Sabrinan ja Samantha Foxin kaltaiset artistit on homoyhteisön toimesta väännetty affirmatiivisiksi idoleiksi ja tietoisesti sivuutettu niihin alkujaan sisältynyt arvomaailma.)

Mutta kuten totesin, kaiken saamme Sabrinalta anteeksi. Ei häntä oikeastaan haittaa, että katsomme. Jälkikäteen hän on varmasti ollut aika iloinen siitä, että olemme katsoneet. Sabrinan tähti hohtaa yhä kirkkaana eritoten kotimaassaan, ja Boys on yksi 1980-luvun katsotuimmista musiikkivideoista.

Eikä biisi ole lainkaan kehno. Sen kornit ja kömpelöt sanoitukset eivät eroa mitenkään olennaisesti siitä, mitä 2000-luvun soitetuimpien pop-biisien listalta löytyy. Ne tavoittelevat impressionistiseen tapaan hetken vaikutelmia ja maalaavat tarinansa summittaisin siveltimenvedoin. On auringonpaiste, poikia, ja loputonta liikettä. On eurohumpan käsikirjasta nyysitty tausta jonka muovista italopornoisuutta on viime vuosien ladygagojen sun muiden toimesta turhaan yritetty tavoittaa.

Pyrinnöissä ei olla päästy edes lähelle sitä, mitä nuori Sabrina Salerno edusti vuonna 1987.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

En voi olla nostamatta esiin yhtä viime vuoden parhaista covereista, joka hidastaa originaalin liki tunnistamattomaksi folk-hissutteluksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Kaikkien aikojen MILF-battle todistettiin, kun Sabrina yhdisti voimansa Samantha Foxin kanssa. Ei paha! Itse asiassa ihan helvetin hyvä!

Video ei ole enää saatavilla

The Cure, imaginääriset valtimot sohjona.

Vuosi 1985 oli The Curelle tärkeä. Vuosien 1980–1982 essentiaalisen masistelutrilogiansa (Faith, Seventeen Seconds ja Pornography) jäljiltä Robert Smithin johtama ryhmä oli viillellyt imaginääriset valtimonsa niin sohjoksi, ettei enää kiinnostanut, vaikka kaikki vain kuolisivat.

Paluu levytyskantaan näytti hetken aikaa mahdottomalta. Basisti Simon Gallup oli tarinan mukaan muun muassa mujauttanut Smithiä nekkuun baaritiskillä ja saanut mönkään menneen Pornography-kiertueen myötä yhtyeestä kenkää.

Sopu kuitenkin löytyi parin vuoden välirikon jälkeen, ja vuosikymmenen puolivälissä yhtye nousi hirttopuutarhan tuhkista kuin välikuoleman vieroitusklinikalla kokenut goottifeeniks. Lopputuote oli sen pirtein albumi, The Head on the Door, joka tuntuu liki iskevän silmää aiemmalle synkistelylle.

Levyn avaava In Between Days on kevyt ja tiivis pophelmi – sellainen, joita The Curella ei vielä tässä vaiheessa ollut liikaa. Sen teksteissä vilautellaan tutun romanttista goottikuvastoa, mutta tempo on popimpi ja äänipaletti kevyempi. Alkaen jo ihanasti rämpytetystä akkari-introsta, joka naittuu pirteään synariffiin täydellisessä balanssissa. 50 sekuntia silkkaa taivasta!

En kuitenkaan ole ihan varma, mistä biisi kertoo. Sen kertosäkeessä on pari negaatiota, pari pronominia liikaa. Eikä helpota sekään, että kirjoitusasu vaihtelee eri julkaisuissa. Välillä se on ”In Between Days”, välillä ”In-Between Days”.

”And I know I was wrong
When I said it was true
That it couldn’t be me
And be her in between
Without you”

Kertoja on kiusallisen ambivalentti venkoillessaan ilmeisesti kahden rakastettunsa välillä. Oman luentani mukaan puhuja haikailee entisen rakastettunsa perään ja yrittää turhaan perustella uutta romanssiaan sillä, ettei exän kanssa kuitenkaan enää koskaan mitään tapahtuisi.

Ei onnistu. Musiikkivideo sen kertoo: kamera on se entinen kumppani, jota Smith yrittää törkkiä pois, mutta joka aina heilahtaa takaisin. Ja ehkä paljastaa tästä samalla epämiellyttäviä puolia (ks. videon värinegaatiot).

Tai sitten kyse on Gallupista. The Head on the Dooria edelsi The Top (1984), jolla Smith teki käytännössä kaiken. Sen viimeisessä kappaleessa voihkitaan ”please come back, all of you”. In Between Daysilla ääni on toiveikkaampi, kun Smith laulaa ”come back, come back, come back to me”. Me, her ja you olisivat Robert Smith, Laurence “Lol” Tolhurst ja Simon Gallup.

En tiedä. Täytyy kuunnella vielä kerran. Ja vielä kerran. Biisissä ja albumissa on jotain hypnoottista. Ei sillä tapaa kuin mahtailevalla (ja mahtavalla) Disintegrationilla (1989), joka pakottaa kuulijan sisään kitkeränsuloiseen sammioonsa – ei, The Head on the Dooria voi vielä kuunnella kappaleen sieltä, toisen täältä. Kurkistaa ovesta sisään, kuitenkaan sulkematta sitä taakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ben Foldsin versio samaisesta kappaleesta lukeutuu omiin suosikkeihini. Löytyy vuoden 2006 Supersunnyspeedgraphic-LP:ltä.

Video ei ole enää saatavilla

Madonna, raha ei kiinnosta. Eipä.

Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Madonnan eponyymi debyytti oli kotimaassaan hitti, ja siltä lohkaistu Holiday ansaitusti vuoden 1983 popklassikoiden listallamme. Vuotta myöhemmin kuitenkin räjähti. Like a Virgin julkaistiin 12. marraskuuta 1984, ja se ampaisi välittömästi muun muassa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian levylistojen kärkiin. Nyt sitä on myyty jo yli 20 miljoonaa kappaletta.

Tyylillisesti albumi ei eronnut suuresti edeltäjästään. David Bowiea ja Spoonsia tuottaneen Nile Rodgersin rooli kuului ehkä hienoisissa new wave -vaikutteissa, mutta pääpiirteittäin Like a Virgin oli lisää samaa pirteää tanssipoppia. Ennen kaikkea se oli sitä, mitä yleisö kaipasi.

Levyn avaava Material Girl on temaattisesti pastissi Marilyn Monroen ikonisesta Diamonds Are a Girl’s Best Friend -esityksestä – seikka, jota tietenkin korosti biisiin tehty video. Rakkaus esitetään nytkin kauppatavarana, kulutushyödykkeenä. Marilynillä miehet lakoavat tämän paljettimekon äärellä, Madonnalla heidät sysätään taustalaulajiksi toistamaan robottimantraa ”living in a material world”.

Jos tarinoihin on uskominen, Monroeta ja Madonnaa yhdistää kummankin luontainen bisnesvaisto. Molemmat olivat enemmän kuin mitä kuva antoi ymmärtää. Siinä missä Monroe jäi traagisesti blondihahmonsa vangiksi, kykeni Madonna kuitenkin jatkuvasti uudistamaan itseään. Harvalla on varaa tehdä niin huonoja valintoja ja silti pidellä maailman suurimman tähden valtikkaa.

1980-luvulla Madonna ei vielä huonoja valintoja tehnyt.

Material Girl on toki 27 vuoden jälkeen kovin vanhentunut, itseään toistava ja pinnallinen pop-pala. Solistin ääni kuulostaa tuplanopeudella soitetulta Diana Rossilta. Silti siinä oli jotain, joka osui juuri oikeaan loveen. Alkaen albumin nimestä ja kansitaiteesta, Madonna osasi tarjota jotakin, joka ihastutti yleisöä ja vihastutti moraalinvartijat. Ja hän teki sen aivan uudella tavalla.

“Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play, no way
Only boys who save their pennies
Make my rainy day”

Tekeekö Madonna ivaa itsestään? Haastatteluissa hän on puhunut siitä, kuinka raha ja taloudellinen tuki ovat tärkeitä ominaisuuksia miehessä – kuinka ne kestävät pidempään kuin tunteet. Toisaalta hän on myöhemmin korostanut kappaleen ironisuutta ja provokatiivisuutta.

Hän myös katuu koko kappaleen julkaisemista; lempinimestä oli sen jälkeen mahdotonta päästä eroon. Siinä eivät kabbalat tai satukirjatkaan tuntuneet auttavan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

”Hong Kongin Celine Dioniksi” tituleerattu Sally Yeh teki seuraavana vuonna kappaleesta oman näkemyksensä. 200 Degreesin kertosäe menee jotakuinkin näin:

”这世界气温 会有 Two hundred degrees
暖到要爆炸             When you hold me
知不知气温 会有   Two hundred degrees
暖到要爆炸             Like my body”

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey (toinen oik.) oli kiinnostuneempi Oscar Wildestä kuin Bronski Beatista.

Vuosi on 1983. Björn Borg lopettaa tennisuransa. Vanessa Williams valitaan ensimmäisenä afrikanamerikkalaisena Miss Americaksi. Kiss esiintyy MTV:llä ilman maskejaan. McNuggetit esitellään pikaruokakulinaristeille.

Morrissey niitä tuskin jonottaa.

Kylmässä ja kalseassa Manchesterissa The Smiths julkaisee eponyymin debyyttinsä. Siltä lohkaistu This Charming Man ei nouse listojen kärkeen, mutta jotain silti tapahtuu. Sen listasijoitus on 25:s. Vuonna 1992 sen uudelleenjulkaisu kiipeää jo brittien sinkkulistan sijalle kahdeksan, ollen samalla yhtyeen historian korkein listamerkintä. Vuonna 2008 MOJO valitsee sen kaikkien aikojen parhaaksi brittiläiseksi indielevytykseksi.

The Smiths on brittipopin viimeinen suuri aarre ja yhtye, jonka vaiheita on kirjoitettu historiaksi ansiokkaasti maailman sivu. Yhtye, josta on tylsä puhua ja jota on tylsä digata, mutta jota kaikki kuitenkin diggaavat. Ja vihaavat – Morrissey on varsinkin myöhemmällä iällään leimautunut kiukuttelevaksi kusipääksi, eikä syyttä.

This Charming Mania ei voi vihata. En itse oppinut kuuntelemaan The Smithsin lyriikoita ennen kuin aivan viime vuosina. Juuri niissä kuitenkin piilee yhtyeen hienous. Morrissey käyttää englannin kieltä luovasti ja perinteitä kunnioittaen. Vanhahtavat sananvalinnat ovat tietoinen vastaisku sille puhetyylille, joka laulajan mukaan leimasi 1980-luvun homopiirejä.

Morrisseytä ne eivät kiinnostaneet. Hän halusi löytää toisen kulman, josta lähestyä kysymyksiä seksuaalisuudesta. This Charming Manilla muusikko käsitteli (ilmeisesti) kahden miehen välistä eroottista latausta hienovaraisesti ja huomaamattomasti.

Kappale kertaa kahden miehen kohtaamisen. Kertojan polkupyörästä puhkeaa rengas, mutta onnekseen hän saa kyydin paikalle saapuvalta autoilijalta. Matkalla kuski yrittää vietellä kertojan…

”I would go out tonight
But I haven’t got a stitch to wear
This man said ’It’s gruesome
That someone so handsome should care’”

…ja mahdollisesti taivutella tämän luopumaan aikeistaan avioliittoon.

”A jumped up pantry boy
Who never knew his place
He said ’return the ring’
He knows so much about these things”

Lainauksiin kiteytyy kolme Morrisseyn tekstien vahvinta tendenssiä. Ensimmäinen on aiemmin mainittu vanhahtavan kielen revitalisointi – ”handsome” ja ”charming” ovat sanavalintoja, jotka eivät kuuluneet aikalaisnuorten puheenparteen. Ne olivat enemmän Oscar Wildea kuin Bronski Beatia.

Toinen on kappaleiden viehättävä kirjanörttiys, joka ilmenee tässä viittauksena elokuvaan. Jälkimmäisen lainauksen kaksi ensimmäistä riviä ovat Joseph L. Mankiewiczin ohjaamasta homoeroottisesta filmistä Pirullista peliä (1972), joka pohjaa Anthony Shafferin näytelmään Sleuth (1970).

Kolmas on niiden seksuaalinen ambivalenssi. Morrisseyn hahmoa on yritetty turhaan lukea auki vuosikymmenten ajan. Onko hän homo? Hetero? Aseksuaali? Selibaatissa? Kaapissa? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan edustavansa ”neljättä seksuaalisuutta” (”fourth-gender”)?

Koska Mozzer ei haastatteluissaan juuri aiheesta avaudu, on huomio täytynyt kiinnittää hänen teksteihinsä – ja niistähän tulkittavaa löytyy. Suoraa vastausta ne eivät kuitenkaan anna. Jokainen outo tai mielenkiintoinen sanavalinta tai fraasi on intertekstuaalinen viittaus tai metaforan metafora, ja lähiluku lähtee pian kiertämään loputonta kehäänsä. Tekstit siksakkaavat aiheensa ympärillä kuin vuosisataiset muratit, sitä koskaan suoraan läpäisemättä.

Ja siksipä The Smiths pysyy ajankohtaisena ja arvostettuna ja on yksi harvoista yhtyeistä, jonka tekstejä saatan iltaisin kaikessa hiljaisuudessani lueskella. Olenpas klisee.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Smiths -covereiden kermaan kuuluu kanadalaisen Starsin kuiskutteleva näkemys tässä käsitellystä viisusta.

Video ei ole enää saatavilla

U2 vapaata maailmaa etsimässä.

Vuonna 1983 U2 oli maailman parhaita bändejä, ja sillä saa anteeksi aika monta myöhempää toilailua. Taustalla olivat vuoden välein julkaistut Boy ja October, kolmantena oli vuorossa yhtä ytimekkäästi nimetty War. Kolmas albumi kolmessa vuodessa, mutta tyyliltään erottuva ja uuteen suuntaava.

War esitteli yleisölle yhtyeen poliittisuuden, josta tuli sittemmin määräävä tekijä bändin uralla, tai ainakin sen mediakuvassa. Boyn käsittelemät aikuistumisen ja kasvamisen teemat sekä Octoberin hengellisyys väistyivät suorapuheisen politiikan tieltä. Tästä alkoi yhtyeen pitkä polku humanitääreinä.

Levyn toinen sinkkunosto oli Sunday Bloody Sunday. Se julkaistiin Euroopassa, kun taas Two Hearts Beat as One valloitti samaan aikaan Yhdysvallat ja Iso-Britannian. Protestikappale nosti yhtyeen profiilia erityisesti Alankomaissa, mutta myös jenkkiradioissa se teki bändiä tunnetuksi. Nykyään se on U2:n tunnetuimpia kappaleita.

Kappaletta pitää kasassa Larry Mullen, Jr.:n militantti rumpukomppi, jonka päälle The Edge räiskii kitarariffejä, jotka ovat huomattavasti aiempaa aggressiivisempia. Yleisvaikutelma on aiempien levyjen kaikuisuuteen verrattuna suora ja ytimekäs. Taustalla venkoilee viulisti, jonka bändi nappasi studioon bussipysäkiltä.

Tekstin pohjalla on 30. tammikuuta 1972, jolloin brittisotilaat teloittivat Derryssä, Pohjois-Irlannissa 26 aseetonta kansalaisoikeusaktivistia. Menehtyneistä osa oli alaikäisiä, ja monta oli ammuttu selkään. Toisaalta sen on puhuttu viittaavan myös toiseen veriseen sunnuntaihin vuonna 1920, jolloin Irlannin itsenäisyystaisteluissa menehtyi 31 henkeä.

Lyriikat eivät jätä sijaa arvailulle. Bonon käyttämät kielikuvat ovat konkreettisia ja menevät suoraan sodan kauhujen ytimeen. Verinen sunnuntai on voimakas ja yhtyeelle läheinen väline, jonka kautta he ottavat kantaa ongelmiin ympärillään.

”Broken bottles under children’s feet
Bodies strewn across the dead end street
But I won’t heed the battle call
It puts my back up
, puts my back up against the wall”

Bono on myöhemmin todennut, että kappaleen kaunopuheisuus on enemmän lauluharmonioissa ja sävellyksessä kuin itse sanoissa. Siinä hän on oikeassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Viime vuosien tärkein musta spoken word -artisti puhaltaa kappaleeseen uutta eloa Trent Reznorin tuottamana. Saul Williamsin näkemys tuo kappaleen 2000-luvun Yhdysvaltoihin, suoraan sinne LA:n laitakaduille, joilta turvaverkkoa on turha hakea.

Video ei ole enää saatavilla