”Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin Ariel Pinkin maailma tehty.”

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Ariel Pinkin edelleenkin ihmeellisen hienon Before Today -läpimurtolevyn edelleenkin kerrassaan hämmästyttävä Round and Round on luontevan suvereeni kappale, joka kuitenkin yhdistää niin paljon vaihtelevaa hyvää viiteen minuuttiin.

Muistan sekopäisen oloni, kun yritin loppukesästä 2010 selittää tuttavalleni, miksi käsillä on nyt niin kerrassaan hurmaava ja huumaannuttava, erityislaatuinen albumi.

Muistan luonnehtineeni levyn kirjoa yhdistelmäksi lohdullisuutta ja nivusissa kihelmöivää pervoilua.

Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin maailma tehty.

”Merry go ’round
We go up and around we go”

Armotonta kaahausta ja suoranaista päätöntä mellastusta, eläimellistä hyväntahtoista mökää ja mylvintää, Rampe ja Naukkis -tyylin urkukikkelöintiä sekä nuhruista bailugroovea kuin paskan autorämän vielä paskemmasta kasettisoittimesta kuunneltuna.

Silkkaa nousuhumalaa nahkaisella takapenkillä, aurinkolasien läpi kaupungin yötä harottavien unisten silmien läpi tuijottaen, karvanoppien pomppiessa puolivillisti.

Sitten toisaalla on Can’t Hear My Eyesin suorastaan tainnuttavan kauniisti ja päätä pehmeästi silittävää aikuisrockia.

Olin noihin aikoihin lievästi sanottuna allapäin. Before Today oli teos, joka antoi toivoa vilpittömällä, hempeällä hölmöilyllään.

Fantastisia levyjä myöhemminkin tehnyt Ariel Rosenberg ei olisi kuitenkaan lunastanut asemaansa ilman Round and Roundia, hävyttömän kovatasoisen ilmestymisvuotensa ikimuistoisinta hengennostajaa.

Ensin on paska puhelinlinja, neonvaloista unelmointia ja kuin Italians Do It Better -kyyneldiskoilijoiden ja Drive-elokuvan aamuöistä tenhoa.

”Pick up the phone
and I want to go
and I want to go home now”

Lopulta räjähtävä kertosäe, joka syöksee kuulijan aurinkoisiin festivaalinhohtoisiin kesäpäiviin tai jatkojen jatkojen uuteen nousuun kaljan läikkyessä rinnuksille.

”Hold on, I’m calling, calling back to the ball
And we’ll dazzle them all, hold on”

Video ei ole enää saatavilla

”Reflektorilla yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä muuntautui kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi.”

Arcade Firen neljännen levyn lähtösingle on Pohjois-Amerikan indiejättiläisten ja esikuvansa David Bowien ekstaattinen kohtaaminen sekä synkän tanssi-indien manifesti.

”Will I see you on the other side?
We all got things to hide”

Iso Roobertinkadun asfalttiin oli piirretty liidulla pahaenteinen pakanahenkinen kuvio.

”Reflektor”, ympyräkuvion sisään oli raaputettu elokuussa 2013.

Arvasimme kyllä mistä oli kyse, me fanit.

Helsingin edesmennyt popkulttuurikeidas Stupido Shop oli mukana Arcade Firen neljännen albumin ja sen johtosinglen lanseerauskampanjassa. Hieman samanlaisia tempauksia oli koettu Roballa esimerkiksi Radioheadiin liittyen The Universal Sigh -sanomalehtijakelun tapauksessa.

Vastaavia Reflektor-kuvioita levisi ympäri maailmaa kuin scifi-elokuvassa. Manhattanilla seinämuraali julisti tulevaa selkeämmin: ”Arcade Fire 9pm 9/9”.

”The Reflektors -yhtyeen” kimaltelevaa kaksitoistatuumaista maksisingleä jonotettiin sitten viimeisiä päiviä Roballa auki olleesta Stupidosta syyskuun yhdeksäntenä aamuyhdeksältä.

Samana iltana iltayhdeksältä The Reflektors esiintyi karnevaaliasuihin pukeutuneena kotikaupunkinsa Montrealin Salsathèque Clubilla. Liput maksoivat yhdeksän dollaria.

Yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä oli muuntautunut kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi. Vihiä tähän oli antanut edellislevyn, yhtyeen Helsinkiin tuoneen The Suburbs -albumin jopa italohenkinen kappale Sprawl II (Mountains Beyond Mountains).

Muistan elävästi hetken, jolloin kuulin verkkoon vuotaneen Reflektor-singlen ensi kertaa. Hämmästelin tuloksen hivelevää jylhyyttä: pahaenteisesti sykkivä, perkussioilla väritetty diskosyke, täydellinen Bowie– ja LCD Soundsystem -tyylinen yhdistelmä vintage-synteettistä, orgaanista ja elektronista sointia.

Olin lopullisesti myyty toisen säkeistön alussa, reilun viidenkymmenen sekunnin paikkeilla, kun Régine Chassagnen laulu sai rinnalleen Owen Pallettin sovittamat, laakeasti liitävät jouset.

”Entre la nuit, la nuit et l’aurore
Entre les voyants, les vivants et les morts
If this is heaven
I need something more
Just a place to be alone
’Cause you’re my home”

James Murphy oli nakitettu mukaan Arcaden Firen leiriin. LCD Soundsystemillä ja Arcade Firellä oli yhteistä historiaa muun muassa kiertueen ja seiskatuumaisen split-singlen verran.

The Next Day -albumillaan juuri pitkän hiljaisuutensa katkaissut David Bowie oli konsertoinut Arcade Firen kanssa jo vuonna 2005 esittäen Life on Marsin ja Wake Upin. Nyt Bowie pääsi ääneen Reflektor-singlen loppupuolella.

Täydellisempää manifestia Pohjois-Amerikan indierockista oli vaikea kuvitella. Sukupolvensa tärkeimmät indietähdet Arcade Fire ja LCD Soundsystem tunnetaan molemmat Bowie-vaikutteistaan, mutta nyt loistavaan kappaleeseen oli saatu kaiken kukkuraksi mukaan itse pääpiru.

Reflektor kasvaa Arcade Firelle tyypilliseen tapaan hyökyaaltomaiseen pauhuun, mutta mukana on synkkää kuolemanläheistä karnevaalia, ehkä Chassagnen sukutaustaan liittyvän Haitin voodoo-henkeä: ”Will I see you on the other side? We all got things to hide”.

Istuin iltaa Eerikinkadulla sijaitsevassa räkälässä ja kuuntelin luureilla albumia, join muutaman tuopin kaljaa. Naputin.

”Mustan peilipallon katveessa”, otsikoin levyarvioni Rumbaan. Kehuin albumia alkuun varovaisesti kolmen ja puolen tähden arvoisesti, mutta lisäsin loppuun, että levy kasvaa hyvin mahdollisesti suuriin mittoihin.

Niin kävi. Loistava tupla-albumi on nykyisin helppo nostaa debyytin ja The Suburbsin rinnalle Arcade Firen merkkiteokseksi.

Pääsin kokemaan Arcade Firen seuraavana kesänä Berliinin Wuhlheide-puistossa ja Lontoon Hyde Parkissa. Etenkin ensimmäinen pani pääni täysin onnesta sekaisin. Eeppistä diskoa, synkkää vuolasta rockia, kauneutta ja hurmiota, yhtye kykyjensä huipulla.

Ilta päättyi – paitsi Michelberger-hotellin sisäpihalla kuultuun yhtyeen jäsenten salaiseen punk-keikkaan – versioon John Lennonin Mind Gamesista, jolla Win Butler laulatti berliiniläisyleisöä varsinaisen keikan jälkeen.

Lauloin nyrkit pystyssä, The Reflektors -paita ylläni.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanye Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä.”

Minimalistinen Runaway-spektaakkeli huipentaa hämmentävän ja häikäisevän barokkiveistospuiston sekä traagisen saippuaoopperan nimeltä Kanye West.

2000-luvun popin dream teamin kapteeniksi ehdolla oleva Kanye West on helppo laskea osaksi sitä ikiaikaista myyttisten miestaiteilijanerojen joukkoa, jonka meininki näyttäytyy vähintäänkin epäilyttävänä, mutta jonka taiteelliset ansiot säihkyvät siellä jossain, kultareunaisten pilvien yläpuolella.

Ehkä siksi The Life of Pablo tuntuikin niin osuvalta nimeltä räppäri-tuottajan edellislevylle.

Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä. Melkoisen sakea liemi syntyy tunnetusti siitä, kun epävakaata räpiköintiä ja paikoittaista matalalentoa säestää julkisuuden kiroilla sekä herkkyyteen ja perfektionismiin taipuvalla taiteilijaluonteella. Kaikkivoipaisuuskuvitelmista puhumattakaan.

Kanye-show on ollut, näkökulmasta riippuen, viihdyttävää tai surkuhupaisaa seurattavaa. Toisaalta Westin koko tähänastinen häikäisevä musiikkiura on hakenut vertaistaan – olkoonkin, että se on kärsinyt aivan viime vuosina lievästä himmenemisestä.

Kappaletasolla Westin uran kulminaatiopisteeksi on helppo nostaa kaikista huippubiiseistä huolimatta vuoden 2010 Runaway-single.

Päättyvän vuosikymmenen todennäköisesti parhaaksi popalbumiksi jäävän My Beautiful Dark Twisted Fantasyn loppupuolen magnum opus soi tummasävyisenä oodina elämän ja etenkin sen romanssien karvaille vastoinkäymisille ja masentavalle sekoiluille.

Pateettisen veistoksellinen teos tiivistää Westin rakkauden barokkimaisen ylitsevuotavaan spektaakkeliin sekä päinvastaisen ultraviileään ja avantgardistiseen minimalismiin. Koko näytös esitetään veronalaisen oopperan sijaan popin kuninkuusluokassa, vuolaassa valtavirrassa.

Nostan esiin kaksi olennaista Runaway-hetkeä.

Lokakuussa 2010 kappale sai ensiesityksensä MTV:n VMA-gaalassa, siis samassa tapahtumassa, jossa West hämmensi vuotta aiemmin Taylor Swiftin kiitospuheen aikana. Imma let you finish, but!

Punaiseen pukuun ja korupaljouteen koristautunut Kanye naputtaa esityksen alussa antiikkihenkisen miniatyyripylvään päällä valkoista sähköpianoaan – yhtä säveltä toistavaa ikonista Runaway-introa.

https://vimeo.com/14961446

Intro on naurettavan yksinkertainen, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen väkivaltaisen bassovoittoisen ”look at ya, look at ya” -moukaroinnin räjäyttäessä luulot pois ja tunnelman suoraan kliimaksiin, nollasta sataan.

West esitti kappaleen gaalassa, kuinkas muuten, balettitanssijat seuranaan.

Vastaavien seksiobjektimaisten ballerinojen ympäröimänä West esiintyi myös My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin huikeassa promoelokuvassa.

Sulat, pakeneminen, taivaankappaleet, saaliseläimet, baletti.

Kanye on kuin elokuvan alussa taivaalta syöksyvä tulipallo (jota hän itse pakenee), korkealle kohoava mutta alas romahtava (vai ammuttu?) Ikaros – ehkä elokuvan alun metsäkohtauksessa vauhkoontunen eläimen tavoin pakeneva ja väärinymmärretty uhri, jonka täytetty pää roikkuu myöhemmin paistilihojen yllä rakkauden ruokasalin seinällä.

”Baby, I got a plan
Run away fast as you can”

Albumin kannessa on tunnetusti maalaus viinilasia kohottavasta ballerinasta.

”Let’s have a toast for the douche bags
Let’s have a toast for the assholes”

Alkuperäisessä sensuroimattomassa kuvassa virnuileva alaston tumma hahmo, kenties West itse, röhnöttää viinipullo kourassaan. Hänen päällään irvistää vaalea, petomaisesti isotissinen ja siivekäs nainen, jota on verrattu Feeniksiin.

”Twenty four seven, three sixty five
Pussy stays on my mind”

Yliseksuaalisen haista vittu -mentaliteetin alta paljastuu kuitenkin pettymystä, häpeää, kaipuuta ja tragediaa, jotka luovat pohjavireen koko My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumille.

*

Flow-festivaali 2011 Suvilahdessa, vajaa vuosi VMA-gaalasta.

Elokuun hämärässä yössä popmaailman sen hetken suurin tähti laulaa naurettavan pitkäksi paisuvaa Runawayta kyynelten valuessa vuolaana mestarin kasvoilla.

Helsingin Suvilahdessa. Yleisön edessä. Ikimuistoinen mitä vittua -momentti.

Kanyen saaminen mestariteoksensa jälkeen Helsinkiin tuntui ihmeeltä jo itsessään.

Se, että supertähti purkaa traumojaan suomalaisyleisön edessä kuin terapeutin vastaanotolla ja räpistelee jälleen kohti korkeuksia – nyt Ramirentin vuokranosturin avulla – ihan tuossa noin, pureutuu kotimaisen pophistoriaan yhtä olennaisesti kuin Jimi Hendrixin esiintyminen Kulttuuritalolla tai Paul Ankan vierailu Linnanmäellä.

Video ei ole enää saatavilla

Sisarukset Dreijer.

2000-luvun ikimuistoisin elektropopkappale on 3 minuuttia ja 51 sekuntia ekstaattista onnea, haavoittumista, enkeleitä sekä koskettavia syntetisoija-, sähkörumpu- ja steelpan-sulosäveliä.

”Ten days of perfect tunes
The colors red and blue
We had a promise made
We were in love To call for hands of above to lean on
Wouldn’t be good enough for me”

Steelpanin koskettava helinä hyökkää tappavien bassovoittoisten syntetisoijien ja terhakasti pörräävien sähkörumpufillien päälle. Sitten ajassa 44 sekuntia näyttämön valtaa Karin Dreijer Andersson, jonka outo kujerrus luo ihanan kontrastin täysin keinotekoisen sulavalinjaisille äänille. Kertosäkeeseen päästessä sielu on täynnä päälle satavaa popmusiikillista ekstaasia. Pää nytkyy vastustamattomasti, kerrokselliset syntetisoijat kutittelevat iholla, enkelit viekottelevat korvissa. Tunnen katoavani tanssilattialle, sen valoihin, sulautuvani osaksi täydellistä kappaletta.

Hienoin kohta odottaa kuitenkin ajassa 2 minuuttia 33 sekuntia, kun C-osan syntetisoijairiffi ja piiskaava takapotku vapauttavat kädet lopullisesti ilmaan. Euforista hetkeä seuraavat diskovalojen tuikkeessa kaikuvat riemunkiljahdukset.

”And you, you knew the hand of a devil
And you kept us awake with wolves teeth
Sharing different heartbeats in one night”

Ilmestyessään Heartbeatsin avaama Deep Cuts -albumi (2003) pamahti Ruotsissa pop-entusiastien puhutuimmaksi lemmikiksi ja Tukholman levykauppojen myyntilistojen kärkeen.

Toiset rakastuivat silmittömästi Dreijerin sisaruskaksikon oudon kauneudentajun, kotitekoisen estetiikan ja jopa väkivaltaisten synterisaattorien koristamaa anteeksipyytelemätöntä, äkkiväärää, tanssittavaa, liikuttavaa ja provosoivaa melodista kollaasia. Toisilta ammattikriitikoilta albumi keräsi taas nihkeitä arvioita, ei vähiten The Cop -kappaleen lapsellisuuden takia (”I am a cop, shut up / I piss in your mouth / I am a cop, shut up / I shoot you in the face motherfucker / I piss in your mouth”).

Vaikka Heartbeats on sittemmin noteerattu toistuvasti The Knifen tärkeimmäksi kappaleeksi – se on myös yhtyeen soitetuin kappale Spotifyssa lähes 12 miljoonalla kuuntelukerralla – vasta mestarillinen Silent Shout –albumi (2006) teki yhtyeestä kansainvälisen indie-megatähden ja paljon hengenheimolaisia (esim. Austra, Chvrches) synnyttäneen tummasävyisen elektropopjättiläisen.

Kuten tunnettua, tämänvuotinen raivopäinen, hullu, abstrakti ja orgaaninen Shaking the Habitual -albumi teki Knife-kopiokissojen elämästä huomattavasti hankalampaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Knifeltä äänestettiin myös kappaleita Pass This On, Silent Shout, We Share Our Mother’s Health ja You Take My Breath Away.

Kelis ei kuvatekstiä kaipaa.

Kesällä 2003, vai oliko se 2004, mikään muu ei kelvannut. Vatkaa sitä pirtelöä.

”My milkshake brings all the boys to the yard
And they’re like, It’s better than yours
Damn right it’s better than yours
I can teach you, But I have to charge”

Niin siinä kävi.

Istuimme lukemattomia iltoja Helsingin Oujee, Åbo, We Got Beef ja Erottaja Bar -ravitsemusliikkeissä. Aina jossain vaiheessa iltaa oli pakko saada sitä.

Pirtelöö.

Kuten niin lukemattomat muutkin 2000-luvun alkupuolen ja puolivälin parhaat pophitit, Milkshake on The Neptunesin Pharrell Williamsin ja Chad Hugon tekele.

The Neptunesilla oli takana sellaisia tapporaitoja kuin Britneyn I’m a Slave 4 U ja Boys, luonnollisesti N*E*R*Din Lapdance ja Provider, No Doubtin häiriintyneen hieno Hella Good, Justin Timberlaken täysin päräyttävät Senorita, Like I Love You ja Rock Your Body, Nellyn Hot in Herre, Snoop Doggin Beautiful, Jay-Z:n Change Clothes, mutta Kelisin kolmoslevyn johtosingle oli sellaista taivaallista huumetta, että kaikesta koetusta huolimatta juuri sitä oli pakko saada aina ja kaikkialla tasaisen jatkuvina annoksina.

Tuottajien nerokkaan tavaramerkkimäisen tyylin mukaisesti kappale rakentuu hyvin yksinkertaisten ainesten yhdistelmälle: härskin bassovoittoinen ja ”vaarallisen” epävireisesti vaappuva syntetisaattoriluuppi, eksoottisesti poukkoilevia orgaanisia perkussioita, kahvilakellon nostattava helähdys.

Päälle Kelisin hyräilyä ja räppäystä.

Hirvittävä vatkaus, joka saa takamuksen valumaan keikkumaan ja valumaan hikeä. Yhä tänäänkin.

“La la-la la la, Warm it up, La la-la la la, The boys are waiting”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kelisiltä äänestettiin myös kappaleita Trick Me ja Young, Fresh N’ New.

Yeah Yeah Yeahs – rämäpäisyyttä ja raukeutta.

Koruttoman kaunis pieni suuri rakkauslaulu avasi Yeah Yeah Yeahsille tien puhuttelevaksi vaihtoehtorocksuuruudeksi.

”Wait, they don’t love you like I love you
Wait, they don’t love you like I love you
Maps
Wait, they don’t love you like I love you”

Ikoniseksi rakkauslauluksi kasvanutta Mapsia voi pitää vedenjakana yhdysvaltalaisen Yeah Yeah Yeahsin uralla.

Yhtyeen debyytti-ep sekä Fever to Tell -esikoisalbumi esittelivät rämäpäisen taidepunk-trion, joka kieltämättä sai kysymään, mistä moinen kohu bändin ympärillä?

Kun kitaramestari Nick Zinnerin yhden sävelen kimmeltävään taustaääneen ja Brian Chasen tanakkaan rummutukseen uljaasti nojaava balladi Maps pamahti 2004 musiikkikanavien ohjelmistoon, kiinnostus Yeah Yeah Yeahsia kohtaan nousi aivan uudelle tasolle.

Yksinkertainen, koruton, kyynelehtivän kaunis rakkauslaulu herätti odotuksen, johon yhtye sittemmin on vastannut kolmella hienolla albumillaan Show Your Bones, It’s Blitz! ja Mosquito.

Niillä Yeah Yeah Yeahs on todistanut, ettei se ole mikä tahansa The Strokesin ja The White Stripesin vanavedessä pinnalle noussut sekoilija, vaan poikkeuksellisen hieno vaihtoehtorockyhtye, jolla on tajua herkkyydelle, jota Maps on tulvillaan.

Räimeämpien revittelyjen vastapainona yhtyeen uran avainkappaleiksi onkin noussut sellaisia kauniita ja raukeita hetkiä kuin Way Out, Soft Shock, Skeletons, Hysteric ja Little Shadow. Tänä vuonna ilmestyneellä Mosquitolla sarjaa jatkavat esimerkiksi Subway ja Always.

Jonkinlaisen salin lavalle ja kuvauksiin sijoittuvan tyylikkään videon on ohjannut Patrick Daughters. Daughters on Karen O:n läheinen ystävä ja sai siksi hyödyntää aidon tunteenpurkauksen: videossa Karen kyynelehtii aidosti, koska hänen silloinen poikaystävänsä, Liarsin Angus Andrew, on myöhässä.

Karenin NME:lle kertoman mukaan hän ei uskonut Liars-miehen edes saapuvan kuvauksiin, vaikka kiertueelle lähdössä ollut laulaja oli kirjoittanut kappaleen sydänkäpyselleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yeah Yeah Yeahsilta äänestettiin myös kappaleita Hysteric ja Zero.

Jenni Vartiaisen kahta sooloalbumia on myyty yhteensä yli 200 000 kappaletta. (Kuva: Tomi Palsa)

Huikeasti menestyneen laulajan poikkeuksellisen hieno läpimurtohitti hehkuu onnea, rohkeutta ja kaipuuta.

”Kadut täyttyy ihmisistä
ne ei tiedä meistä mitään
Ootat mua asemalla
Ehkä kello antaa anteeksi minulle
Juoksen loppumatkan
Sinä olet kaunis niin kuin aina
sinun korkeissa koroissa”

Näiden avaussäkeiden ja sitä seuraavan haikean pianovetoisen poljennon jälkeen syksy 2007 ei ollut entisensä.

Jenni Vartiainen oli toki osoittautunut jo Gimmelissä ryhmän karismaattiseksi ja lahjakkaaksi voimahahmoksi. Siirtyminen soolouralle ei yllättänyt. Ei myöskään ennätyksiä paukutellut tuleva soolomenestys.

Ihmisten edessä on helposti viime vuosien hienoimpia kotimaisia popkappaleita, eri kansanryhmät lävistänyt Vartiaisen uran toistaiseksi hienoin yksittäinen laulu.

Turun taikuri Teemu Brunila ammensi sävellykseensä kaihoisia sävyjä ja lannistunutta diskokomppia – molemmat tuttuja The Crashin tuotannosta.

Kappaleen lopussa tunnelma paiskautuu suorastaan katarttiseksi, mitä yöllisesti hehkuva video hyvin tukee: on kuin eteerisen vahvan Vartiaisen tulkinta leijailisi jossain yötuulen kannattelema, pikaruokaroskien mukana kelmeiden katuvalojen hohkaamilla rautatieaseman nurkilla. Yksinäisyyttä ja yhdessäoloa. Kaipuuta ja onnea.

We’re trash, you and me. Tiedäthän. We’re the litter on the breeze.

Vartiaisen singleistä kaksi, En haluu kuolla tänä yönä ja Missä muruseni on, on yltänyt singlelistan ykköseksi. Ihmisten edessä nousi parhaimmillaan listan kakkoseksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Ihmisten edessä on kappale ihastumisen huumasta, onnesta, ihmimillisestä rohkeudesta, tavallaan myös itsemääräämisoikeudesta, ja hyvä niin.

Silti kappaleesta on pakko nostaa tuttu riemastuttava tekstirivi, joka heivaa odotushorisontin ympäri: ”olet kaunis niin kuin aina, sinun korkeissa koroissa”.

Sanoitus on Brunilan kirjoittama, mutta Vartiaisen laulamana se saa uuden, painokkaamman merkityksen: kappaleesta tuli valtavirtaradioiden gay-anthem, joka toi Vartiaiselle ja Brunilalle sekä Seta ry:n Asiallisen tiedon omena -palkinnon että vuoden biisi-Emman.

Kappaleesta tuli onnellista hymyilyä herättävä kohottava rakkauslaulu, rohkea laulu, jonka takia ainakin minä koin sen yhä enemmän omakseni.

”Sillä tämä ilta kävellään käsi kädessä
ihmisten edessä
Älä sinä muiden katseista välitä
sillä me ollaan yhdessä
Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan
joka harvoille luetaan”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Monelta oli jäänyt huomaamatta, miten hieno Vartiaisen varsinainen esikoisingle, Ihmisten edessä -hittiä edeltänyt Tunnoton oli ollut. Kappaleen on säveltänyt Egotripin Knipi.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

14. tammikuuta 2007 – Per-hirmumyrsky iski Ruotsiin. Maan liikenne pysähtyi, kolme ihmistä kuoli kaatuneiden puiden alle ja 262 000 jäi ilman sähköjä.

Jori Sjöroos on esiintynyt tällä listalla jo Fu-Touristina, sijalla 47. (Kuva: Tomi Palsa)

Magenta Skycoden debyyttialbumin ihanan leijailevasta kolossaaliseen paisuva helmi kuuluu myös maestro-Sjöroosin omiin Magenta-suosikkeihin.

”I called her back within
Compassion wearing thin
Oh darling don’t despair
Will I ever get to go outside again?”

Tap, tap, tap-tap-tap, tap, tap, tap-tap-tap!

Muistan elävästi, miten sittemmin Magenta Skycoden keikoilta tutuksi tullut taputussarja ja siihen yhdistyvä haikea kitarariffi värisyttivät ensi kertaa elävänä kuultuna Provinssirockin päätöspäivänä 2007.

Lohdullisen kappaleen ja hetken täydellisyys ja kauneus saivat hetkeksi unohtamaan jopa Amy Winehousen samana päivänä tekemät oharit.

Vaikka Jori Sjöroosin luotsaama Magenta Skycode pokkasi Emma-palkinnon ja keräsi laajamittaisempaa suitsutusta vasta kakkoslevy Reliefillä (2010), IIIII-debyyttialbumi (2006) tuntuu yhtyeen kahdesta albumista edelleen läheisemmältä.

Entisen doom-metallistin taituruus popsäveltäjänä oli alkujaan jäänyt mieleen PMMP:n debyytin Joutsenet-kappaleesta, toisille mahdollisesti jo This Empty Flow -yhtyeestä. Ikimuistoisen ravistelevan innostuksen aiheuttaneen PMMP:n Kovemmat kädet -albumin (2005) jälkeen ei ollut enää epäselvyyttä, kuka oli maan kiinnostavin uusi kitarapopnikkari.

Silti ja toisaalta juuri sen vuoksi Plastic Passionin julkaisemaa ja magentanvärisillä kansilla varustettua Magenta Skycoden ensi-ep-läpyskää (2005) ihmeteltiin kaveriporukassa kuin pientä aarretta.

Vaikka seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen ”palkkilevy” ei lopulta kokonaisuudessaan täysin vastannut ensisinglen ja Kovempien käsien herättämiin odotuksiin, Magenta Skycoden debyyttialbumille jäi vahva pikkuklassikon leima.

Magenta Skycode ”palkkilevyn” aikaan. Maestro Sjöroos vasemmalla.

Sjöroos soitti albumille itse kaikki instrumentit vaatimattomassa kotistudiossaan Turussa. Juuri muuta ei sitten voinutkaan kuvata vaatimattomaksi: yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita ihanan leijailevia sävyjä tai herkästä mahtipontiseen laukeavaa ilmaisua, joka yhdistyy koskettavaan sävellykseen yhtyeen katalogissa hienoimmin juuri IIIII:n loppupuolelta löytyvällä Go Outside Againilla.

Oikeastaan yhtä hyvin tälle paikalle kotimaisten popklassikkobiisien sarjaan olisi Magenta Skycodelta voinut nostaa debyyttialbumin huikean avausraidan Hands Burnin. Tuleeko mieleen toista yhtä pelottomasti maalailevaa, suorastaan eeppisesti räjähtävää, kotimaista pophetkeä?

Kun haastattelin Sjöroosia Relief-albumin julkaisun yhteydessä, maestro nimesi onnistuneimmiksi kappaleikseen Magenta Skycodelta juuri Go Outside Againin sekä Relief-albumin Montagin ja Kiplingin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Magenta Skycode oli ensimmäinen Off the Record -sivuston sessioissa esiintynyt artisti. Oheisen varsin arcadefireaanisen version Go Outside Againista yhtye kävi nauhoittamassa Töölön Ratikkamuseon vanhassa kulkupelissä marraskuussa 2010. Erityispisteet basisti Kalle Taivaiselle miehekkään suomenkielisestä tulkinnasta klipin loppupuolella. Kaunista.

http://vimeo.com/19262351

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. heinäkuuta 2006 – Israel hyökkäsi Libanoniin Hizbollah-sissien kaapattua kaksi israelilaista sotilasta.

Maija Vilkkumaa ja geometrinen klassikko, 90 asteen kulma. (Kuva: Tomi Palsa)

Suomirockin 2000-luvun kuningattaren kivuliaiden ja ihanasti antautuvien tunnelmien malliesimerkiksi käy kevyesti triphoppaava poiminta vuodelta 2001.

”Vielä sinun vuokses jään
vaikk’ totuutta ja tehtävää täällä pelataan
ja soitetaan vain humppaa
ja vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissä
se varmaan luulee se saa miehen jos se jumppaa”

Minkä kappaleen muistamme Maija Vilkkumaalta? Moni kaltaiseni satunnaiskäyttäjä vastaisi todennäköisesti Ei, Satumaa tango, Ingalsin Laura, ehkä Kesä tai Mun elämä.

Hardcore-Maija-faneilla on varmasti omat suosikkinsa laulajan vähemmän tunnetuista tai uudemmista kappaleista. Minun Vilkkumaani on kuitenkin juntattu syvälle 2000-luvun vaihteen ja alkupuolen vuosiin, vaikka uudemmista radiosuosikeista esimerkiksi Luokkakokous sekä Dingo ja Yö ovat toimineet vastustamattomasti.

Maija, ilmeisen höyryissä. (Kuva: Tomi Palsa)

Totuutta ja tehtävää vuodelta 2001 käy malliesimerkiksi tyypillisestä kivuliaan kauniista ja ihanan elämänmakuisesta Vilkkumaa-laulusta. Laulaja-lauluntekijän tuotannosta tutut palaset ovat läsnä äärimmäisen hallitusti, luontevasti ja vetoavasti: hieman yllättäväksi muuttuva sävellys sekä vahvan visuaalisia mielikuvia herättävä teksti. Haikeutta, herkkyyttä, heittäytymistä, pelkoja, kapinaa. Ehkä jotain vaistonvaraista? ”Oltais kuin metsäneläimet”, kuten kappaleessa lauletaan.

Tunnelmassa avautuu ainakin minulle paljon samaa kuin varhaisemmissa Hiuksissa hiekkaa ja Auringonpimennys -kappaleissa. Tuokiokuva kasvaa suureksi ja kurottaa syvälle muistoihin. Satuttavan kauniista tunnelmista ja toisaalta 2000-luvun alun kevyen elektronisesta tuotannosta tulee myös mieleen Levottomat-elokuva ja sen ansiokas ääniraita. Meikit, ketjut ja vyöt -albumin kappale ei kuitenkaan ollut suositun elokuvan suositulla levyllä mukana (Vilkkumaalta mukana oli Hiuksissa hiekkaa), vaikka laulu olisi sopinut oivallisesti Sugaredin, Musik non stopin ja Child Is My Namen rinnalle.

Ehkä mielleyhtymä elokuvaan juontaa myös siitä, että Levottomissa pelataan ”en oo koskaan” -leikkiä. Aivan yhtä hyvin voitaisiin pelata totuutta ja tehtävää, jossa leikin varjolla saattaa paljastua jotain hurjaa.

Kappaleen sykähdyttävin hetki osuu kohtaan, jossa a-osan haikeus ui rumpufillin kautta toiveikkaana avautuvaan kertosäkeeseen.

”Ja pahimpia on aamut joiden päättymistä ei näy
mä pelkään aina ne saa mut ja niin lopulta käy”

Odottamaton hyvänolontunne korvaa surumielisyyden kuin kesäaamun minuutti minuutilta kasvava lämpö yön vilun. Värjöteltiin sitten festariheilan kaunalossa Provinssirockin aamuhallassa, kuten muistoissa, tai pelataan mökillä pienissä juovuspäissä ystäväporukassa totuutta ja tehtävää. Juhannustaikakukat on pantu odottamaan tyynyn alle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Nostetaan Nuorgamin ensimmäisen Vilkkumaata käsittelevän jutun kunniaksi vielä festariveto kymmenen vuoden takaa, Raumanmereltä tietenkin. Onhan Vilkkumaa yhtä elimellinen osa suomalaista kesä- ja juhannusfestaritunnelmaa kuin Apulanta, Klamydia tai Yö.

Tukkaa Vilkkumaalla löytyy videossa kuin Imogen Heapilla. Meno yleisössä näyttää niin vilpittömän suomalaisen hirvittävältä ja ihanalta, että voi melkein aistia sadeviittojen alla väentungoksessa leijuvan lämpimänkostean hien ja kotiviinin tuoksun.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

12. tammikuuta 2012 – Ruotsalaisen diplomaatin Raoul Wallenbergin kohtaloa selvittänyt tutkijaryhmä julkisti raporttinsa, jonka mukaan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB oli teloittanut Wallenbergin vuonna 1947 vakoilusta syytettynä. Ruotsi suhtautui raporttiin epäillen, koska huhuja siitä, että Wallenbergin eläisi, oli liikkunut vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

New Orderin kohdalla jaksetaan väitellä siitä, onko nerokas popyhtye ennen muuta sinkku- vai albumibändi. Valitsetko Substancen, (The Best of) New Orderin ja Singles-kokoelman vai kietoudutko mieluummin Low-Lifeen, Techniqueen, Power, Corruption & Liesiin ja Brotherhoodin b-puoleen?

Selvää on joka tapauksessa se, että osa yhtyeen loistavimmista biiseistä ei koskaan päässyt studioalbumeille eikä osa singleiksi. Molempi siis parempi – vai mitä?

New Orderin uran alkupäästä ehdittiin Nuorgamin vuoden 1981 hittejä kartoittaneessa sarjassa noteerata jo loistelias debyyttisingle Ceremony, jonka Marie Antoinette -elokuva nosti uudelleen tämän päivän indiediskojen vakiotanssittajaksi. Bändin uran alkupään niin ikään loistava neljäs single Temptation sai vielä vahvemman ylösnousemuksen kappaleen oltua mukana Danny Boylen sukupolvi- ja brittipop-klassikkoelokuva Trainspottingin (1996) menestysääniraidalla.

Elokuvassa Mark Rentonin pokaama (vai toisin päin) Diane hyräilee kappaletta ottaessaan kylvyn. Muistathan? Tietysti muistat:

”Oh, you’ve got green eyes
Oh, you’ve got blue eyes
Oh, you’ve got grey eyes
And I’ve never seen anyone quite like you before
No, I’ve never met anyone quite like you before”

Siihen ei ollut mitään lisättävää. Humalaista onnea, upeasti takovia, paiskovia ja tanssittavia komppeja, falsettiulinaa, huikea melodia, kitaroita, säkenöintiä, euforiaa. Täydellinen popsingle.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten Ceremony, myös Temptation julkaistiin kahtena eri versiona samalla kataloginumeroilla (FAC 63). Julkaisupäivä oli 10. toukokuuta 1982. Iskevämpi seitsemäntuumaisen versio tuli soittaa 33 ⅓-nopeudella kappaleen pitkästä kestosta (5.21) johtuen. Lemppoisammin etenevä 12-tuumaisen singlen versio oli luonnollisesti vielä pitempi, 8 minuuttia 47 sekuntia.

Maksisinglen intron aikana, noin 50 sekunnin kohdalla, voi kuulla epämääräisen huudon. Tämä johtuu tarinan mukaan siitä, että bändin soittajat työnsivät lumipallon laulaja Bernard Sumnerin paidan alle kesken äänityksen.

Kaksi versiota ei tietenkään ollut riittävästi, vaan yhtye äänitti biisin vielä uusiksi vuoden 1987 Substance-singlekokoelmaa ja toistamiseen vuoden 1998 Retro-boksia varten. Substancen dynaaminen ja aiempia helpommin lähestyttävä versio muistetaan juuri Trainspottingista.

New Orderin kerrotaan soittaneen Temptationia keikoillaan enemmän kuin mitään toista kappaletta. Nimimerkki ”Gaius Turunen” osasi vinkata Nuorgamin Ceremony-jutun yhteydessä, että New Order olisi esittänyt Temptationin ensimmäistä kertaa elävänä Kulttuuritalon-keikallaan 6.9.1981. Ooh!

Suomi ja New Order – kuulen pophistorian siipien havinaa!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Magenta Skycode, eksyy musiikkiin, eksyy metsään.

Torstaina Tampereen Yo-talolla Lost in Music -festivaalin Nuorgam-illassa esiintyvät Magenta Skycoden taiteellinen johtaja ei halua toistaa vuoden takaista painajaista.

Heipä Jori Sjöroos! Mitä sinulle kuuluu?

”Kiitos, ihan hämmentynyttä. Löysin muutama tunti sitten Quru-kissani kuolleena tv-huoneen matolta, joten saatan vastailla hieman sekavasti.”

Mitä olet puuhaillut kuluvana vuonna?

”Melko paljon Magenta Skycode -juttuja. Hyvin hyvin antoisaa, mutta aikaa vievää puuhaa. Niin, ja ollaan myös Miran ja Paulan kanssa erittäin rauhallisesti tehty uutta albumia. Sitten kesällä ruohonleikkaamista ja pihahommia. Pari kertaa ollaan käyty tyttöystävän kanssa Toscanassa ajelemassa, syömässä ja viinittelemässä… kreisin hyviä chianteja ja brunelloja. Suosittelen.”

Mitä ajattelet tällä hetkellä Magenta Skycoden albumeista, IIIII:sta ja Reliefistä? Kummasta pidät enemmän ja miksi?

”Niin kuin ehkä ymmärrätte, en pysty laittamaan levyjä paremmuusjärjestykseen. Mutta voin kertoa todella lyhyesti jotain itselleni tärkeitä mikromuistoja noiden syntyajoilta. IIIII-albumin ajoista – PMMP:n Kovemmat kädet oli juuri löytämässä paikkaansa, mä itse olin tehnyt ison elämäntapamuutoksen ja mietin, että nyt on se hetki, että mä teen sen levyn, josta olen haaveillut kauan. Mulla meni puoli vuotta IIIII:n tekemiseen. Puolen vuoden päästä IIIII:n valmistumisesta Miran ja Paulan Leskiäidin tyttäret oli myös valmis. Kaksi levyä vuodessa – tahti oli melkoinen. Ja sitten hidastui. Relief-albumin ajoista – tuosta on sen verran vähän aikaa, että en muista muuta kuin sen, että masterointipäivänä mulla oli melkosia rytmihäiriöitä valvomisen takia ja masteroinnin jälkeen join elämäni ekaa kertaa Dom Perignonia.”

Jos saisit muuttaa vuosi sitten ilmestynyttä Relief-levyä, mitä tekisit nyt toisin? Tai jos et muuttaisi, mikä levyllä miellyttää sinua vähiten?

”En mä oikeasti mielelläni lähtis ajankuvia muuttamaan.”

Mitkä ovat lempikappaleesi Magentalta?

”Kipling ja Go Outside Again ovat olleet mun lempikappaleita syntymisestään saakka. Myös keikalla tykkään todella paljon noiden biisien esittämisestä.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten Magenta Skycoden keikat ovat muuttuneet kuluvan vuoden aikana? Mitä voimme odottaa Lost in Musicin keikalta?

”Viime Lost in Musicin keikalla 2010, joka oli siis eka Relief-albumin tiimoilta ollut keikka, oltiin treenattu melko paljon, mut jännitys lamautti meidät täysin ja keikka oli meille aika painajainen. Muistaakseni pari toimittajaa vielä haukkui musiikkia, ei siis varsinaista keikkaa, ja totesi sen sisällön olevan ’empty vessel’. Muutaman päivän päästä mentiin Madridiin keikalle ja Kalle Taivainen antoi mulle yhden kirjan, jossa yks elämää elänyt hahmo sanoi näin: ’Ihminen ei pelkää mitään niin paljon maailmassa kuin muiden mielipiteitä.’ Teki hyvää ja soitettiin superhyvä keikka.”

Moni varmaankin odotti Reliefin nappaavan Best New Music -leiman ja keräävän huomiota ulkomailla. Miksi albumia ei ole erityisemmin noteerattu ulkomailla?

”Ai odottiko? Mä en kyllä osaa vastata tähän, vaikka kuinka yrittäisin.”

Miksi ette ole keikkailleet enemmän ulkomailla?

”Jaa-a. Jospa me mentäis kohta enemmän…”

Onko jo syntynyt uusia Magenta Skycode -lauluja? Ja jos on, niin kuullaanko niitä livenä?

”Onhan noita syntynyt, mutta niitä ei kuulla livenä.”

Mitä PMMP-projektillesi kuuluu?

”Miran ja Paulan kanssa nauhoitellaan, ja hitaasti – ja jossain kohtaa nopeasti – syntynee uutta musaa.”

Kuinka pitkällä yhtyeen viides albumi on?

”Ollaan aika alussa.”

Millaista musiikkia on luvassa? Miten se eroaa yhtyeen aiemmista tekemisistä?

”Ei aavistustakaan.”

Onko sinulla paineita, koska yhtyeen kolme edellistä albumia ovat olleet mestariteoksia?

”Oi kiitos. Silloin, kun tartun niihin stressaaviin ajatuksiin jotka luovat paineita, olen hukassa ja musiikkia ei synny.”

Mikä on paras tänä vuonna ilmestynyt albumi? Entä biisi? Mainitse suosikkisi sekä suomalaisista että ulkomaisista.

”Ulkomaisista albumeista Bon Iverin Bon Iver ja biiseistä Bon Iverin Holocene. Olen kuunnellut valtavalla repeatilla sekä albumia että biisiä. Kotimaisista albumeista Rubikin Solar ja biiseistä Burning Heartsin Into the Wilderness.”

Video ei ole enää saatavilla

Jori suosittelee. Mekin suosittelemme, sillä Burning Hearts esiintyy tapahtumassamme ensi torstaina!

Mikä konsertti on ravistellut sinua eniten kuluvana vuonna?

”Mennäänkö tulevaisuuteen, vaikka en tiedä tuleeko sitä? The Cure Royal Albert Hallissa 15.11. He soittavat kolme ensimmäistä levyään plus encoret, joten tiedän jo, että se tulee olemaan mulle vuoden show.”

Turun kulttuuripääkaupunkivuosi – uhka vai mahdollisuus, huikeaa taiteen ilotulitusta vai verovarojen haaskausta, pettymys vai riemunkiljahduksia?

”Toisille uhka, toisille mahdollisuus. Pidän Logomosta ja toivon, että se tuli jäädäkseen. Verovarojen kohdentamisesta en juuri stressaisi. Olisi väkivaltaa itseäni kohtaan.”

Mitä kissakatraallesi kuuluu?

”Niin kuin alussa mainitsin, Quru on kissojen taivaassa, mutta Astrid on ottamassa Donin paikan talossa. Quru ilahdutti elämällään mua ja monia muita, joten iso kyynel ja skolioosis hänelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Magenta Skycode, Iconcrash ja Burning Hearts Tampereen Yo-talolla Lost in Music -festivaalin Ilta Nuorgamin kanssa -tapahtumassa torstaina 20.10.

Ceremony hämärtää rajaa New Orderin ja sitä edeltäneen Joy Divisionin välillä.

Miksi Ceremony on niin loistava kappale, yksi parhaista?

Olen romantikkona antanut selittää itselleni perimmäisen syyn juontavan siitä, että kappale on elämänlanka loistavien Joy Divisionin ja New Orderin välillä. Joy Division kirjoitti kappaleen, New Order äänitti ja julkaisi sen.

Kärjistäen: mukana ovat kahden jättiläisen parhaat elementit neljään ja puoleen minuuttiin tiivistettynä sekä rautaisella, nautittavan yksinkertaisella popsävellyksellä kuorrutettuna. Joy Divisionia popeimmillaan (newordermaisimmillaan), New Orderia rockeimmillaan (joydivisionmaisimmillaan). Helpoiten lähestyttävää Joy Divisionia, kitararockaavinta ja postpunkeinta New Orderia.

Poplaulu täynnä riehaannuttavaa kitaranräimettä, jälkipunkin kolhoa, tehokasta ja vaappuvaa diskokomppia, aavemaista etäännytettyä mökötyslaulua sekä New Orderin pop- ja tanssikuninkuutta enteileviä elementtejä: pumppaavaa bassoa, New Order -tavaramerkin naukuvia kitarariffejä. Kaikua.

Ihanaa jälkeähän siitä syntyy.

Muutos on hyvästä. Kriiseistä syntyy, toisinaan, ikuisuuteen kurottavaa taidetta.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony on yksi viimeisiä kappaleita, jotka Joy Division kirjoitti ennen Ian Curtisin kuolemaa. Erään tiedon mukaan kappale syntyi vain viikkoja ennen Curtisin itsemurhaa.

Kappaleen tekstit ovat Curtisin käsialaa. Wikipedia listaa kappaleesta kolme äänitettyä Joy Division -versiota: Still-albumin liveversion (Birminghamin yliopistolta Joy Divisionin viimeisestä konsertista 2.5.1980, 16 päivää ennen Curtisin kuolemaa), Heart and Soul -boksilla mukana olevan harjoitusnauhoitteen huhti-toukokuulta 1980 sekä 2.5.1980 soundcheckissä äänitetty versio, joka löytyy ilmeisesti vain bootlegina.

Curtisin kuoleman jälkeen perustettu New Order äänitti Ceremonyn ja julkaisi sen ensisinglenään. Yhtye julkaisi kappaleen kahtena eri versiona vuonna 1981, maaliskuussa (kesto n. 4:34) ja syyskuussa (n. 4:23). Molemmilla singleillä on sama kataloginumero, FAC33.

Molemmat tuotti Martin Hannett. Laulusta vastasi kitaristi Bernard Sumner. Syyskuun versiolla kitaraa soittaa pian singlen julkaisun jälkeen yhtyeeseen liittynyt Gillian Gilbert. Maaliskuun versio julkaistiin ensi kertaa cd:llä vasta vuoden 2005 Singles-kokoelmalla.

Itselläni kolhon kaunis Ceremony näyttäisi löytyvän viideltä eri vinyylijulkaisulta – cd-versioista puhumattakaan. 12-tuumaiseni on laatua, jossa vinyyliin on etsattu teksti ”watching love grow – forever”.

”Watching forever, forever
Watching love grow, forever
Letting me know, forever”

Ceremony on kokenut viime vuosina melkoisen ylösnousemuksen, minkä voi havaita ainakin helsinkiläisissä indiediskoissa. Kiitos siitä mennee Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuvalle, jonka hienolla, new wavea, post-punkia, indietä ja barokkimusiikkia yhdistävällä ääniraidalla Ceremony loistaa Gang of Fourin, Siouxsie & the Bansheesin ja The Curen sekä uudemmista poppareista esimerkiksi The Strokesin ja The Radio Deptin rinnalla. Mukana on myös Antonio Vivaldia ja Jean-Philippe Rameauta.

Elokuvan hienoin idea tuntui olleen juuri railakkaan indiemusiikin yhdistäminen kuviin Versailles’n palatsin kermakakkuhovista ja villikkokuningattaren kiihkeästä hedonistisesta juhlinnasta. Post-punkin kaunis ja kiihkeä kapina puki nuoren, kapinoivan kuningattaren elämänmyrskyjä.

Marie Antoinette -elokuvassa kuullaan Ceremonyn 12-tuumainen versio, kun taas trailerissa seitsemäntuumaisen vinyylin versio.

Bonus!

Radioheadilla on hyvä tyylitaju. Marraskuussa 2007, pian In Rainbowsin julkaisun jälkeen, yhtye juoksutti radiohead.tv-osoitteessa Oxfordin studiostaan Thumbs_Down -sessiot. Netistä löytyvässä taltioinnissa Thom Yorke ja kumppanit esittivät hienon ja uskollisen mutta radioheadmaisen version Ceremonystä. Sessioissa kuultiin myös Radioheadin näkemykset Björkin Unravelista sekä The Smithsin The Headmaster Ritualista yhtyeen omien kappaleiden ja dj-sekoilun jatkoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Damon. Kova.

2000-luvun musiikkineroja valitessamme olemme olleet ankaria niitä taiteilijoita kohtaan, joiden merkittävät saavutukset ovat ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Sen vuoksi Thom Yorke rojahti jumalaisista Kid A:sta (2000) ja In Rainbowsista (2007) huolimatta sijalle 87.

Damon Albarn nousi listallamme komeasti kärkikymmenikköön, aina sijaille viisi. Edellisen kappaleen valossa asiaa voi tietenkin pitää outona, ovathan Albarnin suurimmat saavutukset Blurissa – Modern Life Is Rubbish, Parklife ja The Great Escape – kaukaa 1990-luvun puolelta.

Albarnin tämän vuosituhannen aktiivista ja paikoin loisteliasta otetta ei silti voi ohittaa, vaikka Blur on viettänyt vuoden 2003 epätasaisen ja kädenlämpöisen Think Tank -albumin jälkeen hiljaiseloa levykauppapäivän 2010 Fool’s Day -singleä ja paluukiertuetta lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Albarnin 2000-luvusta nousee esiin kaksi asiaa. Tärkeimpänä se, että hän on edelleen yksi aikamme parhaista popsäveltäjistä, jonka erikoisalaa ovat erityisesti haikean aseistariisuvat, etäistä onnea ja toiveikkuutta hehkuvat raukean melodiset laulut.

Esimerkiksi Blurin ainoa tämän vuosituhannen albumi Think Tank ansaitsisi olemassaolonsa, jos ei muuten, niin musertavan upean Out of Time -klassikon johdosta. Siihen on mahdoton kyllästyä.

On pakko nostaa esiin myös kappaleen upea video. Meinaan purskahtaa joka kerta itkuun kohdassa, jossa naissotilas seisoo aamu- tai iltaruskossa lentotukialuksen kannella suuren valtameren edessä biisin marokkolaistyylisen väliosan soidessa. ”Two days after I get home he leaves. It’s just too hard. I used to love him. But you can’t love someone you don’t know anymore...”, ajatukset ilmestyvät ruutuun. ”And you’ve been so busy lately that you haven’t found the time, to open up your mind. And watch the world spinning, gently out of time. Tell me I’m not dreaming, but are we out of time. We’re out of time. Out of time”, Albarn jatkaa ja saa todennäköisesti monen kaltaiseni länsimaalaisen tuntemaan piston rinnassa.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen Albarnin 2000-lukuun liittyvä merkittävä piirre on, että hän on jatkuvasti kulkenut eteenpäin kartoittaen mahdollisuuksiaan erilaisissa projekteissa. Tämä uteliaisuus on saattanut olla tappio Blur-faneille, mutta kunnioitettavaa yhtä kaikki.

Albarnin 2000-luku tiivistyy parhaiten miljoonia levyjä myyneeseen virtuaaliyhtye Gorillaziin, jonka laulajana ja biisinkirjoittajana Albarn on toiminut.

Albarnin  ja Tank Girl -sarjakuvan isän Jamie Hewlettin suunnitteleman, viiden piirroshahmogorillan ilmentämän projektin vuoden 2000 ensialbumi oli kovin yhdentekevää jamittelua, mutta tuottajan ja toisen mahlaneromme Danger Mousen kanssa syntynyt kakkoslevy Demon Days teki Gorillazista hetkessä kiinnostavan. Feel Good Inc. oli ilmestymisvuotensa kappale. Dirty Harry ja El Mañana eivät jääneet kauas.

Muutamien kehuttujen spektaakkelikonserttien jälkeen yhtye palasi studioalbumien kantaan Plastic Beach -levyllä 2010. Demon Daysin tavoin levy esitteli melkoisen määrän tähtivierailijoita Snoop Doggista Lou Reediin, Mos Defiin, Bobby Womackiin, De La Souliin, Hypnotic Brass Ensembleen ja Little Dragoniin. Albumin upeita hetkiä edustivat tiukasti jytännyt Stylo, valloittava poplaulu On Melancholy Hill  ja Albarnille tavaramerkkimäisen haikean kauniisti tuikkiva syntikkatunnelmointi Empire Ants.

Kesällä 2010 Hypnotic Brass Ensemblen puhaltajilla, merimieshenkisellä naisjousiyhtyeellä, The Clashin Paul Simononilla ja Mick Jonesilla sekä esimerkiksi Womackilla vahvistettu Gorillaz valloitti Roskilden ja Glastonburyn päälavat.

Ansioista huolimatta Gorillaz on tuntunut Bluriin verrattuna liikaa MTV-projektilta, kertakäyttöhyödykkeeltä ja välityöltä. Albarnin sävellyskynä ja tyylitaju ovat kuitenkin loistaneet gorillojen kohelluksen seasta kultaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten Albarnin 2000-luvun muut projektit, joita riittää.

Viimeksi kuluvalla viikolla uutisoitiin Albarnin, XL Recordings -pomo Richard Russellin sekä muutaman muun muusikon DRC Music -kokoonpanon Kinshasa One Two -albumista, jonka Warp julkaisee lokakuussa.

Siinä missä kirkkaita värejä ja yliaktiivisuutta vilissyt Gorillaz tuoksui kalliille teinilenkkareille, Albarnin toinen superkokoonpano The Good, the Bad and the Queen huokui elämänkokemusta, kauhtunutta charmia, maanläheisyyttä ja seesteisyyttä.  Hienoja biisejä: Northern Whale, Kingdom of Doom, Herculean (voisi olla Gorillazia), A Soldier’s Tale… Ja mainitaan vielä superyhtyeen jäsenetkin: Albarnin lisäksi Simonon, The Verven ja Gorillazin kitaristi Simon Tong sekä rumpali Tony Allen. Levyn tuottajana toimi jälleen Danger Mouse.

Irakin sotaa julkisesti vastustaneen Albarnin 2000-lukua on leimannut kiinnostus afrikkalaiseen musiikkiin, johon myös tuleva DRC Musicin albumi liittyy. Think Tankin Marokko-vaikutteiden lisäksi Albarnin Afrikka-innostus kuului vuoden 2002 Mali Music -levyllä. Vuosituhannnen vaihteessa Albarn äänitti musiikkia Tony Allenin kanssa. Myöhemmin hän tuotti Gorillazista muistuttavaan synteettiseen tyyliin malilaisen Amadou & Mariamin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi 2003.

”To call for hands of above to lean on
Wouldn’t be good enough for me, no”

Tämän kertosäkeen jälkeen maailma ei ollut entisensä.

Itse taisin kuulla kappaleen ensi kertaa asiaan kuuluvasti Helsingin Erottaja-baarissa.
Lepää rauhassa, kultu.

Eikä haitannut vaikka olin samoihin aikoihin melko päissäni Kelisin Milkshakesta. Maailmani ei todellakaan ollut entisensä kasariteknoilevalta Björkiltä kuulostavan laulun jälkeen.

Tiesin kyllä mistä oli kyse. 2002 Tukholman-reissulta mukaani oli tarttunut paikallisten altsu-hipsterien (niitä kutsuttiin silloin indiepoppareiksi) suosituksesta The Knifen ensialbumin aikainen single, jonka arvioin myöhemmin Rumbassa.

Kun matkasin maaliskuussa 2003 suomalaisseurueessa Tukholmaan katsomaan The Flaming Lipsiä (oi noita viime vuosikymmenen popparien joukkopakoja ja pyhiinvaellusmatkoja Viking Linella), Knifen kakkos- ja läpimurtolevy Deep Cuts komeili jo, näin muistelen, St. Eriksgatanin Record Hunterin myydyimpänä levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Tuntuu hassulta sanoa, että ruotsalainen The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Miettikääpä. Vain kaksi vertailukelpoista albumia. Ensimmäinen niistä, Deep Cuts, paikoin aika ärsyttävä. Paikoin (Heartbeats, Pass This On, You Take My Breath Away) kertakaikkisen jumalainen.

Sitten on se loistava toinen noteeraamisen arvoinen albumi, Silent Shout. Se olikin sarjamurha. Ja monen mielestä vuoden 2006 paras levy maailmassa.

Mutta siinä se.

Pysyn silti kannassani. The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Olen haastatellut molempia Dreijerin sisaruksia, Karinia ja Olofia. Karinia muistaakseni pariin otteeseen. Tiesitkö muuten, että heitä voi pitää etäisesti Suomen-sukuisina – Dreijerien isoäiti on suomalainen. Dreijer Andersson on myös kertonut Aki Kaurismäen olevan yksi hänen lempielokuvaohjaajistaan ja vaikutteistaan.

Vaikka ei ehkä uskoisi, molemmat Dreijerit vaikuttivat erittäin tavallisilta. Mukavalta perusjampalta ja -mimmiltä. En tavoittanut puhelimessa lainkaan sitä kummallisuutta, joka leimaa yhtyeen ja sen sisarusten erikoisia häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä ja musiikkia.

Tavallisia pulliaisia? Ehkä he käyvät kuitenkin lähikaupassa korppikotkanaamiot yllään. Pomppivat sukukokouksessa apinapuvuissa. Lasereita ja sähkönoitarumpuja olohuoneessa?

Mutta eivät maskit niin hienoja ole. Niitä on nykyään vähän jokaisella epävarmuutensa kanssa kamppailevalla kokoonpanolla, jotka yrittävät jotenkin tehdä itsestään salaperäisempää kuin ovatkaan. Miike Snow’lla esimerkiksi. Puolella Flow’n esiintyjiä?

Massiivisia lasereita on myös Coldplaylla ja Musella.

Puhutaan musiikista. Knife on psykoosia. Viiltoja pimeässä. Vainoa ja teknoa. Yksinäisyyttä tanssilattialla. Jäätyneitä kyyneleitä pakkasessa. Epilepsiaa. Yläastetanssiaisia. Kuolleita lehtiä. Lapsuuden maksalaatikkoa rusinoilla. Transsia.

Knife on steelrumpuja. Kuulaita ja virtaviivaisia 80-lukusyntetisaattoreita. Muodottamaksi käsiteltyä laulua. Ja ennen kaikkea huikeita, viekottelevia melodioita.

Knife on Twin Peaksia. Ei ihme että vuoden 2006 keikkojen (oi onnelliset, jotka sen koitte) Silent Shout – An Audio Visual Experience -tallenteen perusteella versio Heartbeatsista oli silkkaa Angelo Badalamentia.

Video ei ole enää saatavilla

Knife ei olisi päässyt asemaansa ilman omaa ainutlaatuista todellisuuttaan. On puhuttelevaa ja hienoa, että yhä jokin yhtye onnistuu luomaan niin vahvan oman äänimaailman, että vuoden tulokastakin ryhdytään vertaamaan vain kaksi kelvollista levyä julkaisseeseen yhtyeeseen.

Me Knife-uskovaiset elämme ensi vuoden ja seuraavan studioalbumin – ensimmäisen kuuteen vuoteen – odotuksessa. Melkein yhtä toiveikkaita olemme sen suhteen, että Knife suuntaa jälleen keikoille. Seuraamme yhtyettä vaikka maailman ääriin. Toivottavasti matkamme ei tarvitse yltää Suvilahtea kauemmaksi.

Dreijer Anderssonin parin vuoden takainen Fever Ray -projekti oli sekin todella hieno. Kuin rauhoittavia vetänyt, transsissa keinuva Knife-shamaani. Dreijer Anderssonin panosta on kuultu Heartbeatsin lisäksi myös toisella 2000-luvun hienoimpiin lukeutuvalla popkappaleella, Röyksoppin What Else Is Therellä.

Ilta-Sanomien mukaan Dreijer Andersson piipahti esittämässä kappaleen pari viikkoa sitten Suvilahdessa. Tapahtuiko tosiaan niin? Olinko tosiaan niin sekaisin?

Video ei ole enää saatavilla

Timbalandilta taittuu outoilu ja hitteily.

Raakana yleistyksenä voisi sanoa, että siinä missä 1990-luvun lopulla ja vuosituhannen vaihteessa tanssittavan valtavirtapopin valtikka kuului Britney Spearsia ja Backstreet Boysia tuottaneelle Max Martinille, uuden millenniumin alkupuoli Pharrell Williamsille ja tämän The Neptunesille, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ennen Lady Gagan valtaannousua Onnela-popin kruunun kahmi päähänsä  Timothy ”Timbaland” Mosley.

Näytteitä tuottajan erinomaisuudesta oli tulvinut vastaan jo vuosia aiemmin, ei vähiten Missy Elliottin ja Aaliyahin hienoissa lauluissa. Vaikka esimerkiksi Aaliyahin ikuisesti jumalainen Try Again tai neiti E:n Get Ur Freak On olisivat jo yksin turvanneet ”Timballe” paikan auringossa, tuntui silti yllättävältä, miten vahvasti Timbaland & Magoo -yhtyeensä kanssa aiemmin mellastanut hiphop- ja R&B-tuottaja otti ”vanhoilla päivillään” tanssipopkentän haltuunsa.

Timbalandin palveluksia hyödynsivät vuosien 2006–08 levyillään poptähdet Nelly Furtadosta Madonnaan ja Justin Timberlakesta Björkiin. Timba-ruuhkavuosien seurauksena tuottajan säksättävä, ujeltava, poukkoilevien rytmien sekä hassujen suulla tehtyjen äänien synteettinen matto alkoi kuulostaa väljähtyneeltä ja Mosley maneeriensa vangilta viimeistään tämän omalla Shock Value -albumilla. Ykkösosan varsin komeasta The Way I Are -kappaleesta huolimatta vaikutti myös siltä, että Mosley oli tyhjentänyt biisipajatsonsa kultakolikoista erityisesti Timberlaken ja Furtadon loistaville albumeille.

Video ei ole enää saatavilla

Ja ne kovimmat Timba-hetket. Try Againin, Get Ur Freak Onin ja Work Outin jatkeeksi Mosley oli liekeissä toisen mahlaneromme ja melkein-kaimansa Timberlaken edelleen upealla FutureSex/LoveSounds-albumilla. My Love oli oikeutetusti vuoden 2006 kovin popkappale maailmassa, What Goes Around… sai hunajan virtaamaan kiiltävällä tanssilattialla. Timberlake ja Timbaland olivat yhdistäneet voimansa näyttävästi jo Cry Me a Riverillä 2002.

Yhtä väkevä suoritus oli Furtadon Loose-albumi. Tyrmäävän seksikkäästi pumppaava Promiscuous, askeettisen viekotteleva Say It Right, raivostuttavan tehokas Maneater ja korneista panhuilusoundeista huolimatta (ja ehkä vähän sen vuoksi) itkettävän ihana All Good Things (Come to an End) olivat ilmestymisvuotensa parasta popmusiikkia; musiikkia, jonka pariin minun on edelleen pakko palata tasaisin väliajoin. Noiden kappaleiden soidessa maailma näyttää hetken paremmalta paikalta elää.

Jotenkin minulle on jäänyt mieleen Björkin Pitchforkille antama kommentti Timbalandista. Kun islantilaistähti ja Timbaland tapasivat ensi kertaa, Timbaland sanoi Björkin mukaan näin: ”So what do you wanna do? You wanna do something weird? Or something like a hit?”

Itsevarmuutta, suoraviivaisuutta, outoutta ja hitikkyyttä. Niistä ovat myös Timbaland-kappaleet tehty.

Lopuksi kysymys: miten päivämäärä 23.8.2008 liittyy neroomme? Tietenkin Lahden mäkimonttuun kaavaillun keikan ansiosta. ”Valitettavasti” Timballe oli kuitenkin buukattu Wikipedian mukaan samalle päivälle keikat Puolaan ja Australiaan, joten Lahden-konsertti jäi toteutumatta. Lahteen buukattiin Sean Paul, mutta konsertti päätettiin perua Etelä-Suomen Sanomien mukaan huonon sääennusteen takia. Näin.

http://www.dailymotion.com/video/x38qr3_justin-timberlake-my-love_music

Chisun kakkosalbumi Vapaa ja yksin viihtyi Suomen virallisella albumilistalla 70 viikkoa. Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Suomalaisessa popmusiikissa osuu ja uppoaa harvoin. Kun niin käy, ilon määrä on suunnaton.

Tarina juontaa vuoden 2007 lopulle, helsinkiläiseen konsertti- ja kulttuurikeskus Korjaamoon.

Olin siellä iltaa viettämässä.

Sattumaako? En usko.

Muistan tunkeneeni Kulmasaliin, Korjaamon pienemmälle keikkapuolelle. Siellä oli muistaakseni jonkinlaiset yksityisbileet, joihin työnsin nenäni.

Muistan ihmetelleeni pienessä takakenossa lavalla raivoisasti ja täysin musiikilleen omistautunutta ja suomeksi laulanutta naista. Muistan syntetisaattorit, laulajan väkivahvan tulkinnan, massiiviset biitit, jyräävästi pauhaavat taustat sekä lavan kummalliset new age -helyt ja -kilkuttimet.

Tämähän on mahtavaa, muistan ajattelleeni. Kuka tämä oikein on?

Keikan jälkeen menin tavoilleni uskollisena ja kokemastani häkeltyneen vaikuttuneena juttelemaan kamppeitaan pakkailevalle artistille. Kehuin laulajaa ja tiedustelin tämän nimeä. ”Kisu”, hän vastasi. Tuhersin nimen pienelle paperinpalalle, koska en halunnut kadottaa löytöäni.

Ei kun c:llä, Chisu, nuorehko naislaulaja ojensi.

Aamulla löysin taskunpohjallani rypistyneen paperinpalan ja riensin nettiin julistamaan ilosanomaa ystävilleni. ”Suomen The Knife on löytynyt!” muistan hehkuttaneeni täysin varauksetta, vakuuttuneena, riemua täynnä.

Haluan korostaa, että vertaus Knifeen oli sekä tyylillinen että ilmaisullinen. Varsin elektronisesta soinnista huolimatta Christel Sundbergin musiikissa tuntui ensikosketuksella olleen jotain samaa järkälemäisyyttä, kiinnostavaa mystisyyttä ja pelottomuutta kuin Tukholman elektropop-shamaneissa. Omaehtoisuutta, näkemyksellisyyttä, mahtipontisuutta sekä hyvällä ja kuumottavalla tavalla hippihenkisyyttä. Chisu vaikutti täysin valmiilta ja täysin hyödyntämättömältä salaisuudelta. Harkitsin levy-yhtiön perustamista. Olisiko Chisu vielä vapaa ja yksin?

Kului pari kuukautta ja laulajan ensimmäinen julkaisu, Mun koti ei oo täällä -biisi, nousi hittilistaykköseksi. Kokemani keikkaherätyksen valossa Chisun esikoisalbumi Alkovi maistui kuitenkin lievästi pettymykseltä. Upeiden Nellee Hooper -soundien ja mahtavan Muut-kappaleen lisäksi parhaat sävärit jäivät uupumaan. Panin mieluummin Björkin esikoisen soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

Yllättävän iskelmällisellä Vapaa ja yksin -levyllä Sundberg nousi lopullisesti maamme naislaulajien kärkijoukkoon. Kaupallinen ja arvostelumenestys hakivat vertaansa, kollektiivinen hurmos muistutti PMMP:n vastaavasta. Chisun kasvot komeilivat Image-lehden juhlanumeron kannessa ja lehti valitsi laulajan ykkösnostoksi 25 sankarinsa joukosta. Kukapa ei rakastaisi Chisua?

Vapaa ja yksin vietti albumilistalla kivat 70 viikkoa. Suosion virkistävällä tavalla hitaasta kasvusta kertoo se, että albumi nousi listaykköseksi ensi kertaa vasta 47. listaviikollaan.

Sundbergin odotettua kolmatta levyä enteilevä ja mahtavasti nimetty Sabotage-single on julkaistu tänään maanantaina, tämän jutun julkaisupäivänä. Kun valaistun -albumi seuraa eri lähteiden perusteella joko syyskuun lopulla tai lokakuun alussa. Vaikka Jenni Vartiaisen Seilin käsittämättömään yli 120 000 kappaleen levymyyntiin voi kenenkään olla enää vaikea yltää, syksy on pedattu kotimaisen popin rintamalla yksin Chisulle.

Hienoista levyistä ja kappaleista huolimatta odotan Chisulta yhä sitä suurta musiikillista jymypaukkua. Siihen popin auteurillamme on kaikki edellytykset.

Video ei ole enää saatavilla

Chris on syvällinen mies, ei kitarassaan ole edes kaikukoppaa talvella. Kuva: Tomi Palsa

”Musiikkia miehille, jotka itkevät runkatessaan” ei ole ehkä kohteliain määritelmä, jonka musiikista voi sanoa.

Vaikka Coldplayn kohdalla usein eri muodoissa vastaantullut luonnehdinta olisikin osuva, brittijättiläistä – ilmeisesti suurinta 2000-luvulla esikoisalbuminsa julkaissutta uutta yhtyettä – ja sen keulakuvaa Chris Martinia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan uuden vuosituhannen popparineroista. Ei vaikka haluaisi.

Nimittäin neroutta se on taiten ja päihdyttävästi tehty suureellisuuskin – sadantuhannen ihmisen kietominen samaan tahtiin laulavaksi, hyppiväksi ja onnellisesti hunningolla toisiaan halailevaksi vyyhdiksi. Kyynikonkin on myönnettävä, että jotain Coldplayn täytyy tehdä oikein.

Jätetään itsestäänselvyydet ja palataan Roskilden festivaalin kesän 2009 päätöskonserttiin, joka hienosti ilmensi Coldplayn magnumjipon.

Kun brittipopin ruhtinaat paukuttivat sydämensä kyllyydestä valtavalle yleisömerelle hetkeen vangitsevinta mahdollisista popviihdettä, runkkailu – ainakaan säälittävä ja sisäänpäinkäpertynyt sellainen – ei kelvannut vertailukohdaksi. Ja nimenomaan viihteestä Roskilden hurlumheissa oli kyse. Keikan aikana koettiin esimerkiksi yleisöä valoheittimillä sohimaan saapunut helikopteri ja erivärisistä silkkipaperiperhosista koostunut konfettisade.

Video ei ole enää saatavilla

Muutama viikko sitten tarkastin yhtyeen livekunnon Belgiassa Werchterin festivaaleilla. En voinut kuin ihailla Martinin joukon rennonoloista terävyyttä ja hauskaa taiturimaisuutta, joka puri vastustamattomasti noin 80 000 -päiseen yleisöön. Uusia kappaleita (jotka lupailevat Brian Enon tuottaman tulevan albumin jatkavan edeltäjänsä maisemissa) kiitettävästi esitellyt yhtye asteli lavalle Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tunnarin tahdissa. Viva la vida loca.

Ja ne biisit. Kirkkaimmiksi helmiksi on syytä nostaa bändin ensimmäisen britti- ja jenkkiykkösen Viva la Vidan ohella ihanaisen Rimakauhua ja rakkautta -sarjan liikkiksestä hautajaisjaksosta ja takaperin rullaavasta onnettomuusvideosta tutun The Scientistin. Kun tukkuun lisätään Speed of Sound, Politik, God Put a Smile Upon Your Face, Green Eyes, Rush of Blood to the Head, In My Place ja Clocks (liki koko kakkosalbumi siis), ei voi väittää, ettei Martinin ja kumppanien sävelkynä olisi parhaimmillaan ihailtavan terävä.

Kun vierailin yhtyeen studiopäämajassa, Lontoon The Bakeryssa, hieman ennen Viva la Vida or Death and All His Friends -albumin julkaisua keväällä 2008, musiikkileipomon seinällä komeili kehystettynä – jos en väärin muista – jonkin The Beatlesin kappaleen nuotit. Coldplayn vertaaminen Fab Fouriin on toki liioiteltua, mutta ei täysin perusteetonta: harvassa ovat 2000-luvulla olleet brittiartistit, joiden kappaleet olisivat valloittaneet maailman yhtä ansiokkaasti kuin Coldplayn ovat onnistunut tekemään.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Ensikohtaamiseni 2000-luvun mahdollisesti valoittavimman laulaja-lauluntekijän kanssa oli ikimuistoinen.

Lomailin huhtikuussa 2005 Barcelonassa, jossa samana iltana eri klubeilla sattuivat esiintymään Low-yhtye ja Rufus Wainwright. Vaikka en ollut aiemmin kuullut tietääkseni kumpaakaan, olin vakuuttunut, että molemmat olisivat kokemisen arvoisia. Kinkkinen tilanne!

Apuun riensi tekstiviestitse Rumba-lehden silloinen toimituspäällikkö, nykyinen Nuorgamin kyläläinen Antti Lähde, joka suositteli minulle Tukholmassa kokemaansa Low’ta.

Ongelman ratkaisi, kuten niin usein, sattuma. Tai kenties kohtalo. Satuin kävelemään keikkailtapäivänä Sala Apollon, Wainwrightin keikkapaikan, ohi ja jäin ihmettelemään toviksi aniliininpunaiset Want Two -passit kaulassaan soittimia sisään kantaneiden roudarien puuhia. Sain kuulla keikan aloitusajan, ja jokin minussa alkoi ilmoitella tulevasta huipputapauksesta.

Video ei ole enää saatavilla

Neljäsosavuorokautta myöhemmin koin sitten elämäni konsertin, jolle vertoja tunteikkuudessaan on vetänyt lähinnä tänä keväänä Primavera-festivaaleilla kokemani Sufjan Stevensin käsittämätön pop-spektaakkeli.

Barcelonan täyteen ammutussa Sala Apollossa ei säästelty kyyneleitä ja onnellista huutoa. Minä ja homopääkaupungin köriläät saimme todistaa ”the greatest songwriter on the planetia”, kuten Elton John on Wainwrightia kutsunut, toistaiseksi täydellisimmällä hetkellä: newyorkilaislaulaja oli juuri julkaissut väkivahvan Want One ja Want Two -albumikaksikon, jolla Wainwright paljasti lopullisesti huiman potentiaalinsa niin lauluntekijänä, tulkitsijana kuin taiteellisena visionäärinä.

Se kaikki roihusi hurjistuneen liekin lailla Sala Apollon lavalla. Vuoroin flyygeliä ja kitaraa soittanutta Wainwrightia tuki massiivinen ja taiturimainen taustayhtye, kitarassa eräskin nahkalippalakkipäinen Joan Wasser alias Joan as Police Woman, joka vielä silloin oli huomattaavasti nykyistä tuntemattomampi.

Kaikki oli kohdallaan: Wainwright ammensi päällemme suurta, mestarillista, vavahduttavaa ja hersyvää tulkintaa. Huikeat melodiset kappaleet iskostuivat pääkoppaani ensikuulemalta – kesä 2005 hujahti Want Onea kuunnellessa. Venymiskykyinen taustayhtye paukutti taustalaulajineen ja patarumpuineen barokkipopkappaleista mahtipontisia kieppuvia sovituksia.

Tuntemattomuudesta elämääni tullut Wainwright iski suoraan sydämeni herkimpään onkaloon. Se täyttyi onnesta.

Puolet Wainwrightin lumovoimasta on sittemmin tuntunut liittyvän hänen säkenöivään show-persoonaansa, jota muusikko on esitellyt muun muassa hypättyään Judy Garlandin korkokenkiin. Siitä syystä on ollut tappio, että molemmilla viime vuosien Suomen-keikoillaan Kulttuuritalolla Wainwright on esiintynyt soolona.

Barcelonan-konsertti päättyi Old Whore’s Diet -kappaleen pähkähulluun tähtisäde-keijukais-nakuilunumeroon. Tukholmassa Accelerator-festivaaleilla 2007 Wainwright-show:n nähneet muistavat keikan lopun kylpytakki-, aamutohveli- ja suihkulakkitempauksen. Toisinaan Wainwright on esittänyt Gay Messiah -kappaleen jonkinlainen orjantappurakruunu otsallaan ristillä riippuen. Häpeämätöntä! Ihanaa.

Video ei ole enää saatavilla

Erinomaisten Poses- (2001) ja Want-albumien jälkeen Pet Shop Boysin Neil Tennantin kanssa levytetty Release the Stars (2007) oli aiempaa helpommin lähestyttävä, yhtä lailla hieno poplevy. Kysymys siitä, koituisivatko Wainwrightin maneerit – eritoten nariseva joskin komea lauluääni – rasitteeksi laulajan uran kannalta, heräsi pintaan 2010 ilmestyneen All Days Are Nights: Songs for Lulu -albumin myötä. Riisuttu pianovetoinen albumi tuntui välityöltä.

Tänä keväänä uutisoitiin, että avoimesti homo Wainwright oli saanut lapsen Leonard Cohenin tyttären Lorca Cohenin kanssa. Kuten hyvin tiedetään, kanadalais-yhdysvaltalaisen Wainwrightin suvussa piisaa taiteellisuutta jo entuudestaan. Rufusin vanhemmat ovat folklaulajat Loudon Wainwright III ja vuotta sitten syöpään kuollut Kate McGarrigle, sisko puolestaan poppari Martha Wainwright.

Video ei ole enää saatavilla

Leslie Feist.

Kanadalainen sydäntenmurskaaja Leslie Feist kelpaa ehdolle 2000-luvun tärkeimmäksi indieartistiksi, joka ei vielä ole konsertoinut Suomessa.

Laulajan viime kiertueella suomalaisia lähti jo pyhiinvaellusmatkalle Tukholmaan, kuten niin usein naapuriin Suomen sijaan saapuvien merkittävien popparien tapauksessa. Vaikka Tukholmaan suuntautuvan keikkamatkailun tarve on – luojan kiitos – vähentynyt isosti, Feistin keikalle sankarointi on ehkä vilpittömin osoitus siitä, että laulajan hennonvahvalla ja söpöllä musiikilla on enemmän merkitystä kuin ensikuulemalta voisi ajatella.

Mikä sitten tekee Feististä erityisen? Päällisin puolin tämä Broken Social Scene -yhtyeessä mukana ollut laulaja voisi olla kuin kuka tahansa sadoista nylonkielistä rämpyttävistä ja viehkeästi tulkitsevista popparineitokaisista.

Ensin tulevat laulut. Feistin ison levy-yhtiön debyytti Let It Die (2004) oli valmis paketti ja aivan valloittava albumi, mutta vasta vuoden 2007 The Reminder räväytti syystä ovet auki selvästi laajemmalle suosiolle. Applen iPod Nano -mainos, jossa Feistin 1234-kappale ja -video olivat isossa roolissa, pönkitti laulajan ja The Reminderin menestystä sekä biisin aina Yhdysvaltojen hittilistan sijalle kahdeksan.

Jos alusta loppuun vahvaa The Reminderia voi pitää lähimenneisyysklassikkona, Feistin runollista ja leikkisää indieherkistelymaailmaa avaa kuitenkin ehkä parhaiten viime vuoden puolella dvd:llä julkaistu ja ainakin osin superkasille tyyliin sopivasti kuvattu hieno kiertue- ja levyntekodokumenttielokuva Look at What the Light Did Now. Se muistuttaa, miten hienosti taidokas visuaalisuus kulkee musiikin rinnalla tämän halutun yhteistyökumppanin taiteessa: esimerkeiksi voi mainita koristeelliset levynkannet, mahtavat yhden oton videot kappaleista My Moon My Man, 1234 ja I Feel It All sekä kiertueen ällistyttävän ihanat varjoteatteritaustaprojisoinnit.

Video ei ole enää saatavilla

Dokumentin herkkua ovat The Reminderin äänityksiä kuvaavat kohtaukset, joissa ”Les” sekä esimerkiksi mainiot muusikot Chilly Gonzales, Mocky ja Jamie Lidell, ovat linnoittautuneet Pariisin lähellä sijaitsevaan La Fretten studiotaloon. Hengitys on salpautua, kun seuraa, miten Feist ja jännittäviä ääniä epätavallisilla soittimilla tunnelmoiva joukkio purkittavat kappaleita The Park, The Water ja Limit to Your Love, joista viimeistä postdubstepperi James Blake on hiljattain menestyksekkäästi versioinut.

Ilotulitusta, leijailua arjessa ja sen yläpuolella, värikästä ryhmätanssia – huumoria, herkkyyttä, haikeutta, onnea, yhteistyön voimaa ja läpitunkevaa kauneutta. Niistä on Feistin ihanan elämän näköinen musiikillinen kokonaistaideteos tehty.

Video ei ole enää saatavilla