Andre 3000 – erittäin pahoillaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeskymmenesviides osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Popklassikot 2000 Top 30

1. OutKast – Ms. Jackson
2. Phoenix – Too Young
3. The Avalanches – Since I Left You
4. Aaliyah – Try Again
5. At The Drive-In – One Armed Scissor
6. All Saints – Pure Shores
7. Goldfrapp – Utopia
8. The Hives – Hate To Say I Told You So
9. Destiny’s Child – Independent Women Part I
10. Radiohead – Idioteque
11. PJ Harvey – Good Fortune
12. Coldplay – Yellow
13. Modest Mouse – Tiny Cities Made Of Ashes
14. Sugababes – Overload
15. The Ark – It Takes A Fool To Remain Sane
16. Grandaddy – The Crystal Lake
17. Del The Funky Homosapien – Positive Contact
18. Queens Of The Stone Age – Feel Good Hit Of The Summer
19. Venus In Furs – Ladytron
20. Deftones – Change [In The House Of Flies]
21. Broadcast – Come On Let’s Go
22. St Germain – Rose Rouge
23. Alizée – Moi… Lolita
24. Asian Dub Foundation – Real Great Britain
25. Blonde Redhead – In Particular
26. Spiller – Groovejet – If This Ain’t Love
27. Richard Ashcroft – A Song For The Lovers
28. Britney Spears – Oops!… I Did It Again
29. The White Stripes – You’re Pretty Good Looking
30. Calexico – Ballad Of Cable Hogue

Kuuntele soittolista tästä.

”Sori hei.”

Tämä on erään matkan loppu. Se matka alkoi vuoden 1976 popkappaleilla, kun Nuorgam otti ensi askeleensa vuoden 2011 huhtikuussa.

Julkaisimme saitin synnystä alkaen yhden popklassikkotekstin per päivä. Matemaattisesti suuntautuneet lukijat ovatkin jo päätelleet, että se kattaa 25 vuoden kappaleet: 30 biisiä kuukaudessa eli yhteensä 750 popklassikkoartikkelia. Se on aika paljon.

Ensimmäisen popklassikkovuoden tekstit olivat yleensä vain muutaman lauseen mittaisia kuvailuja kappaleista ja niiden syntyyn vaikuttaneista seikoista.

Pikku hiljaa tekstien mitta ja kunnianhimoisuus paisui nykytasolleen. ”Popklasareista” tuli kappaleiden syntyhetken kulttuuri-ilmastoa ja popmusiikin trendejä kartoittavia tutkimusmatkoja musiikkiin. Niistä tuli kirjoittajien välillä massiivisiin mittoihin yltäneitä trippejä omaan nuoruuteensa ja rakkauskirjeitä suosikkibiiseilleen.

Niissä nähtiin myös hauskoja muotokokeiluja, jotka ovat osaltaan olleet tekemässä Nuorgamista sitä mitä se on. Meidän mielestämme suomalaisessa musiikkijournalismissa ei oltu aiemmin nähty mitään vastaavaa.

Kuten kaikki hyvä, myös popklassikkosarja loppuu aikanaan. Ja se aika on nyt.

* * *

Vaikka muiden listalle päässeiden biisien perusteella ei ehkä siltä vaikuta, vuosi 2000 ei ollut hyvää aikaa valtavirran popmusiikille. Listoja hallitsivat Limp Bizkit, 98 Degrees, Creed ja Ricky Martin.

Tähän ympäristöön OutKast laskeutui ikonisen mustavalkoisen tähtilipun koristaman Stankonia-albuminsa kera. Levyn musiikki oli kaleidoskooppista, kokeellista avaruusräppiä, garage-hiphopia ja psykedeelistä 2000-luvun funk-odysseiaa.

Siinä joukossa Ms. Jackson oli kuin seurapiiridebytantti hippien love-in-ringissä. Huoliteltu ja siisti ja aika helposti lähestyttävä.

Se on silti tai pikemminkin juuri siksi yksi niistä kappaleista, joista Outkast laajemmalti muistetaan. Kappaleen valtteja ovat poikkeuksellisen itsepintaisen takiaisen lailla mieleen takertuva kertosäe (”Uuuh!”), jännästi päässä pimpottava pianokoukku ja ääniloopit, jotka kuulostavat siltä kuin niitä imuroitaisiin lattialta miksauspöydän sisuksiin.

Kappaleen tunnelma on poikkeuksellisen lämmin ja omalaatuinen. Se erottuu joukosta. Siksi Ms. Jacksonista tulikin monessa mielessä OutKastin lopullinen läpimurtohitti Yhdysvalloissa ja myös meillä Suomessa.

Biisi oli muun muassa Jay-Z:n ja Pharrellin Excuse Me Miss -kappaleen sekä Ja Rulen ja Ashantin Always On Timen ohella esittelemässä pehmeämpää, popahtavalta r&b:ltä sokerinsa lainaavaa soundia, jonka avittamana hiphop löi tosissaan läpi 2000-luvun alun listoilla. Nellyn ja Kelly Rowlandin Dilemma vei tämän soundin ilokaasuiseen, hattarahuuruiseen huippuunsa.

Ms. Jackson on toki parempi ja omaperäisempi kappale kuin sitä seuranneet popräpsinglet. Se vain oli osaltaan auraamassa niille tietä.

Sanoituksessa André 3000 puhuttelee ex-tyttöystävänsä, soul-avaruusolento Erykah Badun, äitiä – titulaarista Ms. Jacksonia. Andre pyytelee Jacksonin rouvalta kunnioittavasti anteeksi, surkuttelee että suhde ei toiminut ja lupaa huolehtia yhteisestä jälkikasvusta erosta huolimatta.

Duon toinen jäsen Big Boi puolestaan on sitä mieltä, että hänen baby mamansa mama – siis lapsensa mummo – elää hänen siivellään, käyttää lapsenlastaan kuin shekkiä konsanaan ja muutenkin hankaloittaa kaikin tavoin hänen elämäänsä.

Yhtenäistä merkitystä kappaleelle voi etsiä jostain näiden näkökulmien välistä. Mutta en tiedä, kuinka kiintoisaa se lopulta on.

Paljon kiintoisampi on kappaleen video. Siinä kuvatussa talossa asuu nimittäin leppoisasti jammaavia koiria, kissoja ja pöllöjä. Ja kiva pianoa soittava koiranpentu.

Nuorgamin metkut tuntien pelkkä pianoa pimpottava koiranpentu olisi saattanut riittää kaikkien aikojen viimeisen popklassikkovuoden ykköstilaan. Vaan sitä emme tule koskaan saamaan selville.

* * *

Nillä uskollisille lukijoille, jotka surevat popklassikkosarjan loppumista, kerrottakoon lopuksi ilouutinen. Tänä kesänä Nuorgam nimittäin panee proverbiaalisiin yksiin kansiin koko 2000-luvun kansainväliset popklassikot! Mukana pelkkää helmiäishohteista briljanssia ja kuninkuusluokan poplaulunkirjoitustaitoa. Lisätietoja pian!

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kirjoittajan täydellinen tietämättömyys kutittelee Phoenix-miesten huumorintajua. Paitsi Thomas Marsin, joka haluaa vain surmata.

Tunnustetaanpa aluksi pari juttua.

En ole koskaan kuunnellut suurta osaa Phoenixin tuotannosta. Tiedän, että yhtye on ranskalainen ja kotoisin Versailles’ta, mutta en muista sen jäsenten nimiä, enkä tiedä, miltä he näyttävät. Tällä hetkellä levyhyllyssäni ei ole edes United-levyä, jolta tämän klassikkokirjoituksen kohde löytyy.

Tarkoituksenani ei ole kehuskella tietämättömyydelläni (nämä faktat olisi hyvä tietää jo siksi, että voisin päihittää esimerkiksi Nuorgamin vastaavan toimittajan rockvisassa), mutta Too Youngin kohdalla faktoilla tai yhtyeen muun tuotannon tuntemisella ei ole koskaan ollut väliä. Minulle tämä kappale on aina erottunut omana ensiluokkaisena valioyksilönään – lähes täydellisenä etkoilukappaleena.

Haikeankaunis syntetisaattorimelodia. Svengaava kitaranakutus. Sitten biitti, joka repäisee mukaansa tanssilattialle, ja laulaja Thomas Mars (tarkistin tyypin nimen Wikipediasta) aloittaa:

”Baby when I saw you turning at the end of the street
I knew a time was gone and it took me like ages
Just to understand that I was afraid to be a simple guy”

Yhtäkkiä olen siinä juhlien hetkessä, kun kaikki on vielä mahdollista. Edessäni oleva ilta maalautuu eteeni taianomaisen säihkyvänä kangastuksena. Kaupunki kimaltelee ympärilläni kiihkeänä, mutta lämpimänä. Valot heijastuvat pimeistä näyteikkunoista, ja kaikkialla helisee ihmisten nauru. Kotoisan baarin pöydässä jokaista äärettömän nokkelaa kommenttiani seuraa naurunremakka. Ympärilläni tunnen silkkaa rakkautta ja ystävyyttä. Kaiken alla hohkaa hyvän viinin jälkimaulta maistuva melankolia, joka tekee hetkestä vain paremman, koska se korostaa elämän ainutkertaisuutta.

Totuus ei tietenkään koskaan ole tällainen. Mieleeni tulee vuosituhannen vaihde – hetki, jolloin olisi pitänyt olla kaikkien aikojen bileissä. Missä minä olin? Istuimme muutaman kaverin kanssa pienessä alivuokralaishuoneessa Tiimarista ostetut hassut ”year 2000” -vitsihatut päässä ja ryystimme olutta. Emme edes kuunnelleet musiikkia, koska meillä ei ollut siihen tarvittavaa soitinta.

Tuolloin emme siis kuunnelleet Too Youngia (eikä se toki ollut vielä ilmestynytkään). Lukemattomissa vastaavissa tilanteissa sen sijaan olen sen ystävieni kanssa kuunnellut – itse asiassa monen vuoden ajan se kuultiin lähes jokaisissa bileissä, joissa pystyin tavalla tai toisella (luvatta tai luvan kanssa) vaikuttamaan musiikkitarjontaan.

Kirjoitan tätä tylsänä arki-iltapäivänä, mutta kun laitan kappaleen soimaan, palaan jälleen siihen täydellisen toiveikkaaseen hetkeen, kun toiset tai kolmannet juomat on avattu. Juhlien alun nihkeä vaivaantuneisuus vaihtuu kuplivaan nousuhumalaan, ja mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta. Mars saattaa yrittää höpöttää sanoituksissa jotain sydänsuruista, mutta minä en kuule muuta kuin:

”Can’t you hear it calling?”

ja:

”Oh yeah!”

ja:

”Everybody’s dancin’!”

ja taas:

”Oh yeah!”

ja tietenkin:

”I feel too young!”
(Tosin voiko tuntea itsensä liian nuoreksi?)

Kun Too Young soi, olen varma, että se on yksi kaikkien aikojen hienoimpia kappaleita – laulu, joka kykenee hetkeksi muuttamaan maailman unelmien kaltaiseksi. Kuuntele, sulje silmäsi ja anna sen viedä mukanaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Avalanches – kuusi miestä, yksi sohva ja kilometreittäin vinyyliä.

Keskustelu sivistymättömän skribentin ja anonyymin toimitussihteerin välillä.

– Niistä Avalancheista: sopiiko, jos kirjoitankin Frontier Psychiatristista enkä Since I Left Yousta?

– Ei sovi missään tapauksessa. Frontier = paskaa, Since = klassikoiden klassikko.

Värillisiä karkkirakeita, nuoruuden unelmia, kukkamekkoja, autoretkiä jätskiautolla, enkelinsiipiä, haalistuneita Polaroid-valokuvia.

Tämä australialainen duo varasti ja labrassaan jalosti kaikkensa. Se sekoitti muumioituneita soul- ja jazz-sampleja, jotka eivät koskaan selviytyneet standardeiksi, funk-levyjä, joista tiesivät vain divarinisti-dj:t, elokuvien ääniraitoja sekä teollisuuskaupunkidiasporan kolhoa dubia ja hiphopia: kokosi levyn lähes pelkästään sampleista.

Emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 1960-luvulta 2000-luvulle.

Kappaleen näennäiseen tuttifruttiin on helppo eksyä ja vain hymyillä typerästi, kun pojilla on niin mahtava meininki.  Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja. Se on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan.

Kappaleen elementit ovat niin kohdallaan, että on parhausteknisistä syistä täysin paradoksaalista, että biisi onnistuisi olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Rennompaa ja smoothimpaa kappaletta ei vuonna 1977 julkaistu – tokkopa on julkaistu sen jälkeenkään.

Kappale, jonka laulut on täysin samplattu vanhalta levyltä, on hieman hankala promottava. Kuka laulaa musiikkivideolla? Kuka hoitaa Top of the Popsin? Ja musiikkivideo edustaa lajia parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Aaliyah kontemploi sompailemista millenniumin futurismin ja perinteisen r&b:n välillä.

Ilman tavoitteellisuutta on hankalaa kokea onnistumisen tunnetta. Tavoitteisiin liittyy aina pään hakkaaminen seinään. Jos ensin epäonnistuu, sitten onnistuminen tuntuu entistä paremmalta. Tämänpäiväinen ”ei” voi olla ylihuomisen ”kyllä”.

”Would you give up or try again
If I hesitate to let you win?”

Timbalandin ja Stephen Garrettin kirjoittaman Try Againin kertoja haastaa kosijaansa näyttämään todellisen minänsä. Poistamaan suojakuoren ja paljastamaan sielunsa. Biisin hienous kiteytyykin tähän: Try Againin pinta kiiltää Timbalandin millintarkan tuotannon lakkaamana, mutta sen varsinaiseksi substanssiksi muodostuu sanoituksen viesti sinnikkyydestä ja Aaliyahin valloittava läsnäolo. Samoin eväin hurmasi myöhemmin Aaliyah-albumin (2001) avausraita, pohdiskeleva We Need a Resolution. Pinta ja sisältö täydensivät toisiaan, kuten maailman parhaassa popmusiikissa pitääkin.

Aaliyah oli täydellinen esittäjä Try Againille: taidokas r&b-laulaja, joka pystyi halutessaan kuulostamaan eurooppalaiselta poptähdeltä. Hän sompaili millenniumin futurismin ja perinteisen r&b:n välimaastossa. Hän pystyi koskettamaan laululla, jossa soi lihan ja veren sijaan teräs ja hiilikuitu.

”It’s the new millennium, baby”

Try Again edusti muotovaliosti vuosituhannen vaihteen popihannetta. Aaliyah Haughton ehti elää uutta vuosituhatta vajaat 20 kuukautta, mutta jättää suuremman jäljen kuin kukaan uskalsi kuvitellakaan.

Video ei ole enää saatavilla

At the Drive-In – kimuranttius kunniassa.

Vaikutusvaltaisen legendabändin (ja silti underground-nimen) suurimman hitin (ja silti kulttiklassikon) kuuntelemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa. Silti biisin jäntevä ja pidäkkeetön tunne hyökyy mieleen selkärangasta. Uusi pyöräytys hämmentää: ei tämä olekaan täydellinen kappale. Paitsi tietyllä tavalla on, ja etenkin oli.

Tarkastellaanpa tämän kappaleen sisältämiä, nykymusiikissa jo rasittaviksi muodostuneita elementtejä: surrealistiset sanoitukset, kimurantti rakenne, nykivä instrumentaatio, räjähtelyä ja sen ennakointia vaihteleva dynamiikka, tempovaihdokset, herkästä karjuntaan vaihteleva laulu. Ja hämmennystä herättävä nimi niin kappaleella, levyllä (Relationship of Command) kuin yhtyeelläkin.

Kieltämättä emocore, math core, metalcore ja muu 2000-lukulainen jälki-hardcoresta ammentava ilmaisu on paljon velkaa At the Drive Inille. Muut uranuurtajat Refused, …And You Will Know Us Byt the Trail of Dead ja Jawbox ovat myös syyllisiä, mutta texasilaisryhmän ilmaisu on kenties se perimmäisin kyljyslettibändien sylttytehdas.

ATDI:n joutsenlauluksi jääneen levyn kärkiraita on tietenkin se, johon whatevercoreen väsähtäneiden syyttävä sormi julmimmin osoittaa. Mutta vaikka perässähiihtäjät ja haudanryöstäjät ovat tehneet parhaansa kopioidakseen One Armed Scissorin intensiivistä tunnelmaa ja monipuolisen mielipuolista musiikillista kaaosta, kappaleen viehätys ei ole näivettynyt.

Toki jäljentäjät ovat saattaneet tehdä musiikillisesti ansiokkaampia kappaleita, mutta harva on saanut ilmaisuunsa ATDI:ssä leiskuvaa aidon tunteen korventava tulta. Tai vastaavaa yllättävyyttä, joka vieläpä toimii vuosikausia myöhemminkin. Suuri syy tähän on vain vaivoin hallinnassa pysyvän ilmaisun huojuva vääjäämättömyys, jossa nykyisten tuotantostandardien vastaiset epätarkkuudet luovat kappaleeseen inhimillisen särmän.

Relationship of Command jäi At the Drive Inin viimeiseksi levyksi, ja hyvä niin. Se oli jo sanottavansa sanonut, ja viimeiset sanat olivat ne voimallisimmat. Jatkaessaan yhtye olisi muodostunut monien liian runsaasti tatuoitujen, liikaa hiustuotteita käyttävien ja liiaksi pukeutumiseen huomiota kiinnittävien yhtyeiden viisaaksi mutta jalkoihin jääväksi isoveljeksi.

Tämän kuin ennalta tietäen yhtye lopetti toimintansa uransa huippukohdassa, josta sillä olisi voinut olla silti mahdollisuus saavuttaa jotakin. Bändi jakaantui kahtia: kitaristi Omar Rodríguez ja solisti Cedric Bixler kasasivat huikean 10-vuotisen uran tehneen prog-core-yhtye The Mars Voltan, kakkoskitaristi Jim Ward ja rytmiryhmä Hinojos–Hajjar puolestaan selväpiirteisemmin alternative-hardcore-osastolle pudonneen Spartan.

Ja hei, At the Drive In on taas kasassa. Mutta uutta materiaalia ei tule. Hyvä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Hei. Hei. Hei. Hei.

Spice Girls.

Kaksi sanaa, jotka mainitaan All Saintsin yhteydessä liian usein. Melanie Blatt, Shaznay Lewis sekä Nicole ja Natalie Appleton eivät varmasti siitä pidä, mutta minkäs teet, kun nelikosta tuli suosittu hieman sen jälkeen, kun maustetytöt olivat valloittaneet koko maailman. Tekivät he mitä tahansa, jonkun mielestä he ratsastivat aina Spice Girlsin suosion siivellä.

Ehkä leima oli ansaittu, vaikka All Saints kulkikin lähinnä TLC:n tasoittamaa polkua. En oikein ymmärtänyt heidän suosiotaan lukuun ottamatta Never Everin ja Bootie Callin kaltaisia täysosumasinkkuja. Pari hittiä nyt voi saada kuka vain, miksi juuri nämä nostettiin esiin – kun vielä cover-vedot Under the Bridge ja Lady Marmalade notkuivat ihan pöpelikköön?

Minulle All Saints ei ollut tarpeeksi r&b eikä tarpeeksi pop. He olivat väliinputoajia, joiden musiikissa kaikki oli näennäisesti kunnossa, mutta mikään ei oikeasti sytyttänyt. He olivat silti vaihtoehto Spice Girlsille – haalea, mutta vaihtoehto kuitenkin.

Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa All Saints ujuttautui ulos hieman päälleliimatusta r&b-kuorestaan lähemmäksi kohti mystisempää poppia. Shaznay Lewisin ja sen hetken kuumimman tuottajan, jopa omalla sooloalbumillaan listojen kärkisijoja kolkutelleen William Orbitin kynäilemä Pure Shores on silkkaa popjumaluutta alusta loppuun. Se kuulostaa melko samalta kuin Madonnan Ray of Lightin muutamat keskitempoiset kappaleet (Ray of Lightilla on jopa samaa meritematiikkaa hyödyntävä Swim) ja hänen tulkintansa American Piesta, mutta ei haittaa: pulppuileva intro herättää mielenkiinnon, säkeistöissä on sopivasti ideaa ja kertosäkeen laulumelodiat risteävät juuri oikealla tavalla hienostuneesti. Biisin paras kohta taitaa kuitenkin olla räväkkä ja julistuksellinen c-osa:

”I move it
I feel it
I’m coming
Not drowning”

Tuon ohikiitävän hetken All Saints kuulosti kerrankin isolta ja rehellisen itsevarmalta, kuten kunnon popyhtyeen pitääkin. Tuon hetken ajan he eivät pinnistelleet liiaksi varpaillaan.

Kun tiedostavat musiikinystävät tajusivat perusnäppärän The Beach -elokuvan kylkeen liimatun Pure Shoresin hyvyyden, he kehuivat lattiasta kattoon seuraavana syksynä julkaistun Black Coffeen, joka oli loistava biisi, mutta tavallaan syöksy unholaan kaupallisesti: ostavalle yleisölle kelpasi paremmin jo aivan toisenlainen musiikki.

Elettiin uutta vuosituhatta, rapakon takaa vyöryi The Neptunesin minimalistinen popsoundi, ja All Saints oli Spice Girlsin tapaan hiljalleen tuomittu ysärisuuruuksien joukkoon. Mutta siinä, missä Spice Girlsistä tehdään musikaaleja ja heidän muutaman minuutin visiittinsä olympialaisten päättäjäisiin on kuin Jeesuksen toinen tuleminen, aika moni joutuu pinnistelemään muistaakseen kaikkien All Saintsin jäsenten nimet.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Leffascore-säveltäjä Will Gregory ja ällistyttävän laajan äänialan sopraano Alison Goldfrapp hyökkäsivät puskista debyyttialbumillaan Felt Mountainilla vuosituhannen vaihteessa. Toki bändille sukunimensä lahjoittanut laulajatar oli ehtinyt jättää kuulokuvia vierailemalla Orbitalin Snivilisationilla (1994) ja erityisesti huokailemalla Trickyn tötsyklassikolla Maxinquayella (1995), mutta Felt Mountain oli jotain aivan muuta.

Felt Mountainilla yhdistyivät vintagetuhnu electronica, tuulahdukset John Barryn rakeisista James Bond -tunnareista ja jotenkin vinksahtaneet scifi-teemat; levy voisi olla soundtrack tulevaisuuden dystopiaan sijoitetulle Liisa Ihmemaassa -tarinalle, jota on terästetty LSD:llä. Yksi levyn outoudellaan kiehtovista helmistä on sen loppumetreiltä löytyvä, ihmisten kloonaamisen teemalla leikittelevä Utopia.

Felt Mountain syntyi syrjäisessä vuokra-bungalowissa Wiltshiren maaseudulla, Englannissa syksyllä 1999, ja prosessi oli mitä ilmeisimmin raskas. No, kuvittelepa itsesi työstämään levyä jonnekin brittien perämetsiin syysmonsuunin aikaan. Ehkä tämä osaltaan selittää levyn kolean ja tummasävyisen yleisilmeen.

Levy sai ilmestymisensä aikoihin enimmäkseen positiivisia arvioita, mitä nyt peribrittiläiseen tyyliin osa kriitikoista dissasi bändin agenttijazz-viboja Portisheadin perässä hiihtämiseksi, mikä kyllä oli melkoista liioittelua. Portishead oli bluesia levareilla ja sämplerillä, Goldfrapp on enemmän sukua 1960-luvun viihdemusiikille.

Portisheadin Adrian Utley tosin featuroi levyllä muutamassa biisissä basson varressa ja syntikkasuhinoiden parissa, mutta alavireisen tunnelman, analogifetissien ja vintagen nimeen vannovan tuotannon lisäksi näillä kahdella bändillä ei loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ollut.

Utopia on ehkä levyn ”idyllisin” raita. Se kirvoittaa mielikuvia rotuvalioista jugend-nuorista kirmailemassa vuoristoniityllä kuin varsat kevätlaitumella – lederhosen natisee ja jodlaus raikaa! Tällä(kin) biisillä Alisonin äänijänteet lepattavat melkoisen vaikuttavasti oopperadiivan ylärekisteristä eroottiseen huokailuun. Onhan se nyt jumalauta viisaria värisyttävän hottia, kun näyttävän näköinen pimatsu keimailee kertsissä: ”Fascist baby…”

Utopian videokin pelaa siekailematta bändin laululintusen fotogeenisyydellä. Siinä vannoutuneempikin vastarinnankiiski alkaa sovittaa univormua ylleen ja nostamaan kättä lippaan. Moinen täydellisyys on silkkaa fasismia – vähintäänkin aisteille.

Jotain synkkää näihin täydellisiin idylleihin kuitenkin aina liittyy. Jos ei muuta, niin ainakin tietoisuus siitä, etteivät ne tule kestämään. Tulee mieleen parikin leffaa, jotka eittämättä ovat innostaneet Goldfrapp-pariskuntaa teemojensa ja tunnelmansa puolesta: Blade Runner ja Solaris.

”Too bad she won’t live… but then again, who does?”

Onneksi musiikki sentään elää ikuisesti.

Video ei ole enää saatavilla

The Hives – musiikkia idiooteille.

Varovaisten arvioiden mukaan 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt The Hivesin keikan. Luku on aavistuksen pienempi kuin kanssaruotsalaisten bändien, The Arkin ja The Soundsin tapauksissa, joissa prosenttimäärät nousevat yli yhdeksänkymmenen.

The Hivesin kohdalla yhtälö on helppo ymmärtää. Sen soittama garagerock manifestoi rockmusiikin kaikkien aikojen tärkeintä arvoa: avointa ja vapaata idiotismia. Suomalaiset kesäfestivaalit puolestaan ovat idiotismin virallisia juhlia. Kysyntä kohtaa tarjonnan.

Kesäfestivaalit ovat myös epätoivoisen ja testosteronin täyteisen machoilun aidattuja eläintarhoja. Sitä on myös The Hives. 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt myös juuri ennen sammumistaan ja ensiaputelttaan joutumistaan rakettihumalassa mäyränkoiran kuoret päässään heiluvan nuorukaisen, joka sokeltaa The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvistin perässä Hate To Say I Told You Son avaussäkeet:

”Do what I want cause I can and if I don’t
because I wanna be ignored by the stiff and the bored
because I’m gonna”

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Mikään ei tee niin poikaa kuin olla nuori ja humalassa ja The Hivesin keikalla. Ajan myötä siihen vain väsyy.

Niin väsyi The Hiveskin. Siitä ei koskaan tullut niin isoa bändiä, kuin Almqvist, kitaristi Nicholaus Arson tai todennäköisesti fiktiivinen perustajamanageri Randy Fitzsimmons olisivat halunneet.

Vuonna 2000 The Hivesilla meni kuitenkin helvetin lujaa. Veni Vidi Vicious -levy oli hitti. Elettiin garagerockin henkiin heräämisen kulta-aikaa. Legendaarinen skottimanageri Alan McGee kokosi Veni Vidi Viciouksen ja vuonna 1997 julkaistun Barely Legal -albumin parhaista paloista Your New Favourite Band -kokoelman, joka kipusi saarivaltion albumilistalla sijalle seitsemän. Tämän jälkeen The Hives solmi 50 miljoonan arvoisen levytyssopimuksen Universalin kanssa. Turkulaiset muistelevat edelleen kaiholla tammikuista iltaa Säätämö-klubilla vuonna 2002, kun suuri ja mahtava NME oli saapunut kaupunkiin tekemään juttua tulikuumasta ruotsalaisbändistä.

Mitä seurasi? Walk Idiot Walk -hitti ja auttamaton väljähtyminen. Vuoden 2012 Ilosaarirockissa silinterihatuissa esiintynyt, ”soomitytöt hyppi hyppi” -huudoillaan yleisöä kosiskellut The Hives teki jälleen vanhan keikkatemppunsa eli noin minuutin mittaisen täydellisen pysähtymisen. Sillä hetkellä bändi näytti rehellisimmin itseltään – garagerockin vahakabinetilta.

Hate To Say I Told You So on kuitenkin kaikesta huolimatta äärimmäisen tiukka biisi, joka saa harjan edelleen pörhistymään kuin lääkekaapin perälle vuosiksi unohtunut adrenaliiniruiske.

Video ei ole enää saatavilla

Jos Juuso Janhunen joskus saa tyttären, tulee tämän nimeksi Beyónce Knowlesia mukaillen Pejonse.

”I’m about to give you all of my money
And all I’m askin’ in return, honey
Is to give me my profits
When you get home (Just a, just a, just a, just a)
Yeah baby (Just a, just a, just a, just a)
When you get home (Just a little bit)
Yeah (Just a little bit)”

Näin lauloi Aretha Franklin Otis Reddingiltä lainaamallaan, legendaariseksi muodostuneella Respect-hitillään vuonna 1967. Kappaleesta tuli Franklinin tavaramerkki ja yksi 1960-luvun feministisen liikkeen keskeisistä teoksista. Laulu toi esittäjälleen myös kaksi Grammy-ehdokkuutta ja aseman vahvatahtoisten ja itsenäisten naisten esikuvana.

Ajan saatossa Franklinin kappaleesta on tullut myös juurevan r&b:n kultakauden ikivihreä, kappale, joka soi muunkin kuin mustan yleisön soittimissa ja radiokanavilla. Siitä on tullut helposti jokaisen tunnistettavissa oleva jingle, joka on soinut lukuisissa vapautta ja omanarvontuntoa viestivissä elokuva- ja tv-kohtauksissa.

Teemallisesti samaan suoneen, mutta vielä voimallisemmin naisen menestymistä omilla ehdoillaan korostaen, iski myös Destiny’s Child Independent Womenillaan yli 30 vuotta myöhemmin.

”The watch you’re wearin’, I’ll buy it
The house I live in, I’ve bought it
The car I’m driving, I’ve bought it
I depend on me, I depend on me”

Kyseessä ei kuitenkaan ollut yksittäisen naisen vaatimus kunnioituksen saamisesta, vaan oman asemansa ja menestyksensä tiedostaneiden, valtaansa aivan kuin miehet käyttävien menestyjien hengennostatushuuto kaikille niille, jotka haaveilivat samasta asemasta. Siinä missä Aretha huusi aikanaan kunnioitusta yhden suhteen sisällä, peilaten arkitarinan kautta laajempaa ilmiötä, Destiny’s Child heilutti lujatahtoisuuden ja omavaraisuuden lippua niille, jotka uskalsivat juhlia tasa-arvopyrkimysten tuomia hedelmiä. You go girl!

”Woah, all the women who are independent
throw your hands up at me
All the honeys who makin’ money
Throw your hands up at me”

Toki kappaleen sanomaa hieman latistaa se, että se julkaistiin alunperin karmivan pösilön Charlie’s Angels -filmatisoinnin markkinoimiseksi, kera täysin älyvapaan videon. Mutta hei, jokainen itsenäinen nainen, joka elättää itsensä kovalla duunilla, tietää, että jos haluaa räjähdyksiä ja moottoripyöriä, pitää tehdä kompromisseja. Ja kappaleen ensimmäisen version toimitti Hollywood-pomoille yhtyeen silloinen manageri Mathew Knowles, bändin tietämättä asiasta, joten tämäkin vähemmän hohdokas osa tarinaa on enemmän miehisen vallankäytön, kuin naisellisen kaksinaamaisuuden tulosta.

Oli tämä sitten lenkki tasa-arvotaistelun pitkässä ketjussa tai vain elokuvan myymiseksi tehty popklassikko, niin on tämä niin hieno kappale, että jos joskus saan tyttären, nimeän hänet kappaleen valovoimaisimman tähden nimeä mukaillen Pejonseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead – just kiddaeing.

Radiohead julkaisi vuonna 2000 Kid A -albumin, jolla se keksi itsensä uudelleen, vaikka OK Computerin jälkeen kukaan ei ollut sitä pyytänyt tai toivonut. Saati aluksi uskonut korviaan. Ilman Kid A:ta…

…Radiohead olisi juuttunut fin de sieclen teknologia-angstiinsa ja kitaroihin. Nyt he voittivat fobiansa kohtaamalla sen.

…Radioheadilta olisi odotettu sen rajallisen mittaisen loppu-uran ajan ”uutta OK Computeria”. Järjettömästi ja turhaan, kunnes bändi olisi saanut tarpeeksensa ja luovuttanut.

…Radiohead voisi aivan hyvin tehdä comebackin tämän vuoden Primaverassa ja soittaa Karma Policea, Street Spiritiä ja muita OK Computerin ja The Bendsin hittejä ja itkettää varhaiskeski-ikäistä ja nuoruutensa jo kadottanutta yleisöään. Ja siinä sivussa osoittaa muuttuneensa Paranoid Androidin rahanahneeksi ”Gucci little piggyksi”.

…musiikkitoimittajilta puuttuisi kunnollinen klisee ”itsensä täydelliselle ja koneelliselle uudelleenkeksimiselle”. Vai sanottaisiinko muka ”tehdä Transit” Neil Youngia mukaillen? Häh?

…Radioheadista ei olisi tullut ”aikamme tärkeintä bändiä”, popmaailman virallista kultaisia innovaatioita hautovaa pekkahimasta tai vastaavaa fantastikkoa, vaan sille olisi voinut povata ideakaivon hidasta tyrehtymistä.

…Pitchfork olisi jakanut kymmenpisteisiä fiilispohjalta nykyistä pidempään. Ainakin jos tätä esseetä on uskominen.

…Radiohead ei olisi koskaan tehnyt omaa Metal Machine Musiciaan. Tai ei se sitä nytkään tehnyt kuin Nick Hornbyn mielestä.

…Radioheadia voisi nälviä siitä, ettei se keksinyt mitään konkreettisesti ”ennenkuulematonta” musiikkia, sillä Kid A:hin verrattuna OK Computeria voi hyvällä tahdolla kutsua yhdeksi angstiseksi ja erinomaiseksi kitararocklevyksi muiden aikalaistensa joukossa.

…meillä ei todennäköisesti olisi King of Limbsiä. No, jokaisella hopeareunuksella on pilvensä, kuten viisaammat sanovat.

Video ei ole enää saatavilla

Polly.

Kun artisti on PJ Harveyn tapaan vaikean ja synkän maineessa, huokaisee koko maailma helpotuksesta hänen tehdessään kerrankin vaivatta lähestyttävän, paikoin suorastaan positiivisen levyn. Harveyn tapauksessa tämä levy oli vuoden 2000 Stories From The City, Stories From The Sea. Se sai ylistävät arvostelut, voitti Mercury Music Prizen, on sittemmin rankattu erinäisille kaikkien aikojen parhaat -listoille – ja ymmärtääkseni myös myynyt eniten naisen albumeista.

Vannoutuneet fanit tarkastelevat asioita vähän eri näkökulmasta. Ainakin osa heistä oli pettynyt “liian helppoon” Stories-levyyn. Myönnän, etten itsekään laskisi sitä Harveyn kaikkein parhaiden tuotosten joukkoon, mutta kynnys siihen porukkaan pääsemiselle onkin pirun korkea.

Muotoillaan näin: tässä vaiheessa elämäänsä Harvey halusi tehdä tällaisen levyn ja tekikin sen erittäin hyvin. Aika usein tekee mieli kuunnella PJ Harveyta, ja mahtavaahan se on, että hänellä on kiekko myös hilpeään, itsevarmaan, urbaaniin mielentilaan. Kiekko, joka tuoksuu katupölyltä ja kuulostaa metropolin yötä päivää jatkuvalta kuhinalta. Kiekko, joka maistuu halvalta kiinalaiselta ruoalta tai pikkupuodista ostetuilta croissantilta ja kahvilta.

Mutta Good Fortune. Se on äärimmäisyysbiisi jopa tämän levyn mittapuulla. Se on onnellinen. Se on rakastuneen naisen tilitys tunneaallon huipulta.

Kuvittelen mielessäni kerrontahetken: olet ollut pari viikkoa maailman siisteimmän tyypin kanssa, juttu on (ehkä, vähitellen) muuttumassa säädöstä suhteeksi. Juuri nyt olet kuitenkin yksin. Kuljet suurkaupungin (New Yorkin) katuja, mielesi tekisi juosta ja pomppia. Ostaa jäätelötötterö (saako sellaisia New Yorkista?) Ei voi sanoa, että miettisit tilannettasi, koska se ei alistu miettimiselle. Sitä voi vain fiilistellä. Ei vittu, parasta ikinä. Miten tällaista ylipäätään voi tapahtua?

”Things I once thought unbelievable
in my life
have all taken place”

Näiden rivien ekstaattisuus kätkee väliinsä sen, että aikaisemmin ei ollut hyvin. Aikaisemmin oli ehkä masennusta, angstia, huonosti valittua seuraa. Sitä jatkui vuosia ja se tuntui elämänkohtalolta.

Siksi onkin niin hämmentävää, että nyt on toisin.

PJ Harvey vaikuttaa naiselta, jolle rakastuminen tekee ulkopuolisenkin näkökulmasta hyvää. Jotkut ihmisethän muuttuvat sellaisessa elämäntilanteessa rasittaviksi. Harvey vain saa itsevarmuutta ja coolia, tuntuu että hän on valmis ilmaantumaan minkä tahansa taidenäyttelyn avajaisiin ja esittämään teoksista mielipiteen, jonka jälkeen kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja hymyilee vinosti. Hän on haavoittumaton.

Ja onhan PJ:n, sukunimikaima Mick Harveyn ja Rob Ellisin soittama Good Fortune myös suoraviivaisuudessaan täydellinen rockbiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Ei olisi Chrisistä aikoinaan uskonut.

Chris varttuu viisilapsisessa perheessä Devonissa Isossa-Britanniassa. Äiti työskentelee musiikinopettajana, isä kirjanpitäjänä.

19-vuotiaana Chris aloittaa yliopisto-opinnot Lontoossa. Koulussa hän tutustuu Jonnyyn, Williin ja Guy’hin. Nopeasti he huomaavat pitävänsä samoista yhtyeistä. Ei siis mikään ihme, että he päättävät alkaa soittaa yhdessä.

Aluksi he ovat Pectoralz, sen jälkeen Starfish, lopulta he ryhtyvät yhteisymmärryksessä Coldplayksi.

Jo heidän debyyttialbumiaan ennakoivasta Yellow-singlestä tulee jättimenestys.

Mutta mitä Chrisille kuuluu nyt?

Hänen elämänsä on kääntynyt ylösalaisin.

Chris on naimisissa Hollywood-tähti Gwyneth Paltrow’n kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta. He omistavat asunnot Lontoosta, New Yorkista ja Los Angelesista.

Chrisin ansioluettelosta on tullut hämmästyttävän pitkä. Hän on vieraillut Simpsoneissa, eläinsuojelujärjestö Peta on taannoin valinnut hänet vuoden seksikkäimmäksi vegaaniksi, mutta ennen kaikkea hän on rikastunut Coldplayn kanssa tekemällään musiikilla.

Vuonna 2000 julkaistu Yellow tiivistää Coldplayn hiteistä olennaisimman. Se on yltiösentimentaalinen ja mieleenpainuva. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Hiiriä vai ihmisiä?

”Ja tapahtui niillä kiertueilla, että Modest Mouse Detroitin-keikkansa jälkeen jäi juomaan paikallista mallasta Red Red Meatin (myöhemmin Califonen) jäsenten kanssa. He ystävystyivät, mutta karmean krapulansa ja muiden kiireiden vuoksi eivät ennättäneet suunnitella yhteistyötään. Muutamaa vuotta myöhemmin Kuningas Brock kutsui kummallisen countryrockryhmän neuvottelemaan.” 2. Ind. 1-4

Tästä pääsemmekin Tim Rutilin ja Brian Deckin Perishable Recordsin studioon, vuoteen 1999. Modest Mouse ratsasti jo melkoisella aallonharjalla ja olikin ensimmäinen tuon ajan indiebändeistä, joka sai kutsun suurelta levy-yhtiöltä. The Moon & Antarctica, bändi toinen loistolevy (eipäs unohdeta vuoden 1997 Lonesome Crowded Westiä) katseli eri suuntaan kuin aiempi tuotanto: tylsä ja lohduton USA:n luoteiskulma oli jo nähty. Nyt katseltiin niin pään sisälle kuin ulkoavaruuteenkin.

Suurin osa autoilubiisien aatelista – mietitään vaikka Modern Loversin Roadrunneria tai Beach Boysin Little Hondaa – keskittyy paljon pirteämpiin tunteisiin kuin pakokauhun ja saastan harmaaksi tahrima Tiny Cities Made of Ashes. Tämä misantropiafunkin valtikkaa heilutteleva järkäle tahtoo pahaksi onneksi pakoon hieman isommilta asioilta.

Kaiken lisäksi Tiny Citiesiä vaanivat kaiken maailman outoudet. Jos hapan robo-funk ei ole jo valmiiksi hankala myytävä, niin rytmin lisäravinteena kulkee hajonnutta gongia muistuttava kolahdus, ja Brockin muovia sulattavat taajuudet haastaavat Kevin Shieldsin kitaran vibrakammen hyödyntämisen maailmanmestaruuskisojen finaalissa. Jostain tyhjästä löytyy aivan vimmainen groove viimeisen kertosäkeen karattua taivaan tuuliin mutta toisinaan toivon, että bändi olisi luonut polyrytmin vielä seonneen geigermittarin avulla, että apokalypsi aktualisoituisi.

Nokkeluudet jäävät suht vähiin tällä pakomatkalla – ei ihan tavallisin tilanne, kun Isaac kertoo juttuja, mutta yläkerrasta soitellaan villapaidan tarpeesta huomauttaen ja maailma toimii tuhkakuppina. Perus-roadtrip-menoa siis.

Ja se keskeinen kysymys?

”Does anybody know a way that a body could get away?
Does anybody know a way?”

No en minäkään tiedä. Villapaidasta ei ole kukaan ainakaan vielä soittanut, ehkäpä niin on parempi, jos nämä tanssikohtaukset jatkuvat. Seuraavaa odotellessa voidaan juoda kokista ja käydä röökilläkin. Tarvitsetko tulta?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Mark Kozelek teki vuonna 2005 kokonaisen levyn Modest Mouse -versiointeja.Tiny Cities sisältää tämänkin kappaleen coveroinnin. Melodia on tyypillisen upea, mutta lauluosuus sieltä kummallisemmasta päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Sokeria, sisaret: Siobhán, Keisha ja Mutya eivät kuulu enää Sugababesin kokoonpanoon.

Mitäs sinä teit herkässä iässä, siinä 15–16 ikävuoden tienoilla? Pakkohan tässä on hieman piikitellä, koska suurella todennäköisyydellä et kuullut baarin ohi kulkiessasi omaa biisiäsi. Siobhán Donaghy, Mutya Buena ja Keisha Buchanan sentään tietävät miltä moinen tuntuu.

Overload levittää kätensä kiitettävälle ulottuvuudelle, kahmaisten jotain helppoa ja tarttuvaa sekä hieman kummallisempaa, koska miksipä ei? Rytmi vie heti mukanaan, mutta taustalla suhisee ainakin pari metriä kummallista takaperin kulkevaa nauhaa, ja surf-kitarasoolo tekee kyykäärmepantomiimin. Tästä alkoi aikakausi, jolloin brittiläinen listapop muuttui kummallisemmaksi ja kokeellisemmaksi.

Isoin kiitos menee kuitenkin esittäjille itselleen, koska Overloadin erottaa helposti laulusuoritusten perusteella. Viehkeys syntyy puhtaasti nuorten ei-ammattimaisesta laulutavasta: muutama nuotti menee hieman vierestä, ja on helppo kuvitella kuinka laulamista on harjoiteltu mikrofonin sijaan vaikkapa hiusharja kädessä.

Loput Sugababesin urasta onkin paljon suoraviivaisempaa. Seuraavan levyn ensisingle Hole in the Head oli täysin Overloadin veroinen, mutta tällaista charmia ei siitä enää löytynyt. Mutta ei paha ensijulkaisu vai mitä?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kahdessa vuodessa tapahtui todellakin harppaus ammattimaisempaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Ark – naurettavia ja ylpeitä siitä.

So, take it to the stage in a multicoloured jacket take it jackpot, crackpot,
Strutting like a peacock
Nailvarnish Arkansas
Shimmy-shammy featherboah crackpot haircut
Dye your hair in glowing red and blue,

Tätä oli The Ark.

Mutta mitä siitä, jos tarjolla oli mustia T-paitoja, joissa luki ”ART_IS_RESISTANCE”.

Tai tuolta minusta tuntui elämäni ainoalla The Ark -keikalla Ankkarockissa 2007, jossa bändi esiintyi ennen Nine Inch Nailsia. Vaikka katsoin keikkaa turvallisen etäisyyden päästä lähinnä skriinien välityksellä. Mutta olisi kuvottanut lähes kaikki kaikki muukin, joka tuona pyhiinvaelluksenomaisena päivänä ei ollut Trent Reznorista lähtöisin.

Nyt tilanne on se, että livetilanteessa Arkin It Takes a Fool to Remain Sane olisi varmasti potentiaalisempi itkettäjä kuin Nine Inch Nailsin Hurt tuolloin.

Samoin Ark olisi ollut  parempi samastumiskohde teinille kuin Reznorin nihilistiset itsetuhofantasiat. (Jos olisin ollut edes jollain lailla oikeasti ulkopuolinen, mutta kunhan dramatisoin nuoruuttani, koska se kuuluu popklassikkoformaattiin, sori.) Samoin se on säilynyt paremmin kuin yksikään muu Arkin kappale. Erityisesti bändin muuta tuotantoa painavamman ja vakavamman sisältönsä vuoksi.

Saman We Are the Ark -debyyttilevyn toinen hittisingle Let Your Body Decide on vaivaannuttava aikahyppy kertosäettä edeltävine kovalevyrock-breikkeineen, jotka kaivavat esiin traumaattiset muistikuvat The Rasmuksen In the Shadowsin musiikkivideosta ja Pahojen poikien elektroniikkaliikeryöstöstä.

Seuraavan albumin Calleth You, Cometh I tai muut singlet eivät yltäneet enää läheskään It Takes a Fool to Remain Sanen tasolle. Arkin tuotannon ylivoimaisin huippuhetki on killersmäisesti hehkuva stadionpopin mestariteos. Se oli toisaalta bändin oma, glitterillä kirjattu huoneentaulu, mutta vielä enemmän universaali suvaitsevaisuuden ohjelmajulistus, jota tulisi soittaa kaikkialla halki maailman Euroviisuista etelävaltioihin – myös turpiinsaamisen tai muilutuksen uhalla.

And if you think I’m corny
Then it will not make me sorry
It’s your right to laugh at me
And in turn that’s my opportunity
To feel brave

Vuonna 2000 Arkin  ja erityisesti keulakuvansa Ola Salon riikinkukkomainen ja liikaa kimalletta sieraimiinsa hönkinyt överiglam sopi täysin ajan henkeen. Nousukaudet ovat perinteisesti vapauttaneet sekä arvoja että pukeutumista. Se auttoi varmasti myös debytoivaa ruotsalaisbändiä nousemaan listamenestykseksi – tippaakaan itse kappaletta väheksymättä. The Arkin tietynlaista edelläkävijyyttä 2000-luvun alun glam-sävyisessä ja seksuaalisilla rooleilla pelailevassa musiikkiilmastossa korostaa se, että Scissor Sisters ja The Darkness breikkasivat vasta pari vuotta myöhemmin.

Samoin teki The Killers, jonka valtava painoarvo on jättänyt jälkensä anakronistisesti myös It Takes a Fool to Remain Saneen. Nyt It Takes a Fool to Remain Sanea ei saa kuunneltua huomaamatta tätä pinttynyttä leimaa, vaikka kappaleessa ja Arkissa ylipäätään olennaisinta on se elementti, joka Killersiltä puuttuu totaalisimmin: kyky itseironiaan.

Ola Salo on sanonut, että minkä tahansa kappaleen riveistä voisi kaivertaa hänen hautakiveensä. Mitähän Brandon Flowersin hautakivessä lukisi?

No, ei ainakaan: ”because ridicule is no shame”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

”You better get back honky cat
Living in the city ain’t where it’s at
It’s like trying to find gold in a silver mine
It’s like trying to drink whisky from a bottle of wine”
(Elton John – Honky Cat, 1972)

Maalaispoika suurkaupungissa on yksi popin klassisista asetelmista. Nuhjuisessa rippipuvussaan vain matkalaukku ja kitara mukanaan onneaan etsimään lähtevässä kulkurissa on jotain pohjattoman romanttista. Toisinaan reissumiestä kohtaa satumainen menestys, mutta yhtä usein hän päätyy rahattomana torakoiden petikaveriksi hotellimurjuun, jonka ikkunassa välkkyy kaukaisten tähtien sijaan alakerran räkälän neonkyltti. Silloin tulee ikävä kotipirttiä ja sen ympärillä kultaisena lainehtivia viljapeltoja.

Yleensä tällaisessa asetelmassa maaseutu on aitouden, rehellisyyden, perinteiden ja yhteisöllisyyden tyyssija, kun taas kaupunki symboloi paheita, kolkkoa teknologiaa ja persoonatonta eristäytyneisyyttä – yksinäisiä ihmisiä vankeina vierekkäisissä betonikuutioissa.

Populaarimusiikissa teknologian ja ihmisen suhdetta on pohdittu paljon, mutta erityisen suosittua siitä tuli uuden vuosituhannen vaihteessa. Ilmeinen edelläkävijä ja esimerkki oli Radiohead, jonka hymnimäisen surumieliset kappaleet kertoivat usein ihmisistä eksyksissä teknologian täyttämissä kasvottomissa suurkaupungeissa.

Kalifornialainen Grandaddy saattoi näyttää partoineen ja rekkamieslippiksineen enemmän metsureilta tai kaivosmiehiltä kuin herkän taiderockin ystäviltä, mutta toisella levyllään The Sophtware Slumpilla yhtye tutkiskeli samankaltaisia teemoja kuin Oxfordin virkaveljensä. Siinä, missä Radiohead ei tarjonnut varsinaisia ratkaisuja yhä kovempaan vauhtiin kiihtyvän yhteiskunnan ongelmiin, Grandaddy etsi pelastusta samasta suunnasta kuin Jean-Jacques Rousseau jo 1700-luvulla, paluusta takaisin luonnon helmaan.

The Sophtware Slump pelaa teknologian ja ihmisen, maaseudun ja kaupungin sekä puhtaan luonnon ja ihmisen kädenjälkien, välisillä ristiriidoilla. Tästä kielivät jo sellaisten kappaleiden, kuten Broken Household Appliance National Forestin tai Miner at the Dial-a-View’n nimet, mutta erityisen selvästi nämä teemat ovat esillä albumin huippuhetkellä, upealla The Crystal Lakella.

Uuden ja vanhan, juurevan ja modernin, luonnon ja teknologian ristiriidat ovat kuultavissa kappaleesta jo ennen kuin perehtyy sen sanoituksiin. Toisaalta The Crystal Lakella kuuluu perinteinen rocksoundi, klassinen pop, folkahtava melodisuus ja kantrin melankolia, toisaalta taas sen helpoiten päähän tarttuva koukku perustuu kirkkaan vuoristopuron lailla pulputtavalle syntetisaattorikuviolle, ja sen soundin muhkeus ja hieman luonnoton kirkkaus kielivät tuolloin vielä tuoreesta Pro Tools -tietokoneohjelmasta.

Enää musiikintekijöitä eivät sitoneet raitojen rajoitettu määrä, ja äänitysten pienimmätkin virheet oli mahdollista korjata. Tällaisten tietokoneohjelmien ansiosta myös vanha bändiajattelu lensi romukoppaan, kun yksi ihminen saattoi huomattavasti entistä helpommin toteuttaa kunnianhimoisiakin musiikillisia visioita ilman muiden apua. Grandaddyn johtohahmo Jason Lytle olikin nauhoittanut The Sophtware Slumpin käytännössä yksin.

The Crystal Lake kuulostaa tuoreelta, mutta samalla menneisyyden klassiset esikuvat ovat selvästi esillä – kappale kuulostaa hieman siltä kuin Neil Young olisi päätynyt laulamaan Pixiesissä ja tuottajana toimisi ELO:n Jeff Lynne.

The Crystal Laken sanoitukset käsittelevät edellä mainittuja teemoja hyvin selväsanaisesti. Laulun kertoja on jättänyt myyttisen järven, jonka nimi jo kielii sen turmeltumattomasta puhtaudesta. Nyt tämä “moderni mies” asuu tekopuiden, italialaisen nahan, koiranraatojen ja kierojen ihmisten keskellä ja kaipaa takaisin tuolla jossain kaukana kangastuksen lailla häämöttävän vesialueen rannoille. Kun Lytle laulaa ”I gotta get out of here”, toteamuksessa alkaa olla jo epätoivon sävy. Kappaleen melodian surumielisyys tuntuu vihjaavan, että jotain arvokasta on peruuttamattomasti menetetty.

The Crystal Lake ja The Sophtware Slump osuivat oivaan saumaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin epäluulot teknologiaa kohtaan olivat huipussaan. Oltiinhan sitä sentään vasta toivuttu pelosta, että vuosituhannen vaihde romahduttaa maailman tietokonejärjestelmät. Etenkin Englannissa Grandaddysta povattiin jopa Radioheadin seuraajaa. Innokkaimpien joukossa oli The Independent -lehti, joka julisti The Sophtware Slumpin painivan samassa sarjassa OK Computerin kanssa.

Grandaddy ei kuitenkaan oikein koskaan pystynyt toistamiseen yltämään The Sophtware Slumpin korkeuksiin. Vuonna 2003 julkaistu Sumday oli virtaviivaisempi, mutta myös tasapaksumpi kokonaisuus, ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Just Like the Fambly Cat jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi (Grandaddy on tosin palannut tien päälle viime vuonna, ja eiköhän se uusi levykin ilmesty ennen pitkää). Yleisön tai kriitikoiden kestosuosion sijaan Grandaddyn osaksi jäi rakastetun kulttisuosikin asema. Kiistatonta taitaa olla, että harva enää asettaisi sitä kulttuurisen merkityksensä puolesta samalle viivalle Radioheadin kanssa.

Kun The Crystal Lakea kuuntelee 13 vuotta sen julkaisun jälkeen, maailmassa, jossa ihmisen ja teknologian symbioosi on yhä tiiviimpi, kappale kuulostaa sympaattisen vanhanaikaiselta kuin vuoden 2000 kännykät, joissa uusinta uutta olivat tekstareiden ennakoiva tekstinsyöttö, sisäinen antenni ja netin selaaminen WAPin avulla. Toisaalta taas sen sanoma on lähestulkoon universaali. Nämä samat teemat ovat askarruttaneet ihmistä todennäköisesti jo silloin, kun muinaisen Mesopotamian asukit katselivat epäluuloisina ensimmäistä pyörää ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja, kun ei vielä voinut jäädä kärryjen alle.

Video ei ole enää saatavilla

Mies, joka luuli sänkeään hatuksi

Positive Contactin biitti tuntuu tältä:

Läppien fiilis on suunnilleen näin:

Del kuulostaa usein about näin selkeältä:

… ja on varmasti uransa aikana käyttänyt suurinta osaa kaaviossa esiintyvistä sanoista.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2000 en tiennyt päihteistä mitään. Olin vielä lapsi: omissa oloissani viihtyvä nörtti, joka kuunteli vihaista musiikkia ja pelasi MMORPGeja. Kun Josh Homme astui elämääni, rakastuin, mutta lempi jäi siltikin ulkokohtaiseksi: maailma, josta tuo raamikas ja tatueerattu punapää tuli, oli minulle vieras. Mutta ai vittu, että oli hyvä buugi.

Jälkikäteen tuntuu välillä, että nautin Queens of the Stone Agen ja sitä edeltäneen Kyussin musiikkia aivan väärin. En louhinut halpaa bourbonia ja tapellut tyttöystävien kanssa, en jammaillut kaverien kanssa ja poltellut pilveä. En hankkinut porttaria lähikapakkaan tai tyhjentänyt äidin lääkekaappia.

Pelasin EverQuestia Lucy-nimisellä papittarellani ja join paljon Pepsiä.

Rated R ei ole Queens of the Stone Agen paras levy – se kunnia kuuluu Songs for the Deafille – mutta sen avausraita lienee yhtyeen ikonisin. Feel Good Hit Of The Summer on tulkinnallisesti kaksiteräinen miekka. Sen nimi ja sisältö ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään, että kokonaisuus tuntuu vittuilulta Tipper Goren vetämälle PMRC:lle. Kappale kun ei vaivaudu kertomaan tarinaa, vaan yksinkertaisesti listaa erilaisia päihdyttäviä substansseja.

“Nicotine, valium, vicodin, marihuana, ecstasy and alcohol
co-co-co-co-co-co-caine!”

Moralistien reaktio oli arvattavissa. Monet radiokanavat blokkasivat kappaleen, ja Wal-Mart kieltäytyi ensialkuun myymästä koko levyä. Yhtye tosin huomautti, että albumin koko kansitaide on itsessään varoitustarra: Rated R. Elokuvissa käytetty luokka vaatii, että alle 17-vuotiaalla on ostohetkellä mukana vanhempi.

Kappaleen paahto on hypnoottinen, ja sen kodeiininkärventämiin keuhkoihin happea pumppaa Nick Olivierin basso, joka itsepintaisesti toistaa A-sointua alusta loppuun (ensimmäisellä kierrollaan kerran E:hen notkahtaen). Tätä voi soittaa vaikka minkälaisissa sooseissa. Ja sooseissahan bändin jäsenet tuohon aikaan olivat, kertoo yleinen konsensus.

Vittuilun lisäksi Feel Good Hit of the Summerin voi lukea myös itseironisena. Kuuluuhan siihen stoner rockiin, johon Homme kumppaneineen oli Kyussista lähtien lokeroitu, nimenomaan päihteidenkäyttö ja siitä seuraava aivotoiminnan amputaatio. Koska Homme on kuitenkin keskivertoa fiksumpi stoner-keulahahmo, ei tämä leima varmasti aina miellyttänyt.

Toisaalta kappale on myös ihan rehellinen manifesti niille aineille, joista tulee kiva olo. Nikotiini vapauttaa dopamiinia ja avittaa kognitiivisia kykyjä. Valium (diatsepaami) jarruttaa keskushermoston toimintaa ja rentouttaa. Vicodin lamauttaa sekin keskushermostoa ja vähentää tietenkin samalla kipua. Marihuana (hasis) rentouttaa ja lisää mielihyvän tunnetta. Ekstaasi lisää serotoniinin sekä noradrenaliinin vapautumista ja saa käyttäjän kokemaan aistiärsykkeet entistä voimakkaammin, samalla rakkautta itseään ja muita kohtaan tulvien. Alkoholi saa nyrkkeilemään nakkikioskilla, vertailemaan meisseleiden kokoa saunassa ja kirjoittamaan Nuorgamiin.

Tuottaja Chris Goss on kertonut, että kappale äänitettiin alkujaan lyhyeksi hassutteluksi levyn loppuun. Kun tekijät äkkäsivät sen huumaavan tenhon, nostettiin raita rohkeasti levyn avausbiisiksi. Ajan myötä siitä muodostui livesuosikki, ja lavalla se venyy monasti pitkälliseksi jamitteluksi.

Taustalaulajana kuullaan muuten Judas Priestin Rob Halfordia. Hänelläkin on kipulääkkeistä omat kokemuksensa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”What more do you need? You’ve got fucking rock’n’roll, the sunshine, the beautiful weather, and anal sex”, kysyy Josh Homme belgialaisilta. Kappaleen loppupuolella hän tulee vielä ennustaneeksi Amy Winehousen kuoleman.

Video ei ole enää saatavilla

Onpa ihanan monotonista, Ladytron tuumaa.

Viileät syntetisaattoritaustat, etääntyneen apaattinen laulusuoritus ja lakkaamatta toisteltu otsikko, joka muodostaa koko kappaleesta oman hypnoottisen kertosäkeensä. Siinä ainekset tähän aamuöisyyttä ja tyhjiä terminaalirakennuksia henkivään melankoliseen pophelmeen. Ladytronin muusikot taitavat popklassikoidensa haikeudella täyteen lataamisen hittipotentiaalia unohtamatta.

Roxy Musicin yhtä lailla yksinäisyyttä huokuneen kappaleen mukaan nimetty nelikko edusti uutta englantilaista elektropoppia, jossa oli kuultavissa niin new waven kuin uusromantikkojen ja goottipopinkin kaikuja. Kun monet kollegoista asettuivat punkahtavamman electroclash-nimikkeen alle, oli Ladytron kuitenkin lopulta hyvin konventionaalinen yhtye. Playgirl olisi lopulta voinut soida radiossa jo 1980-luvulla Depeche Moden ja Siouxsie & the Bansheesin välissä.

Tämä konventionaalisuus, joka näkyi niin yhtyeen musiikin suoraviivaisessa viileydessä, kuin pateettisen sävyttömässä pukeutumisessakin, teki Ladytronista lopulta aikalaisiaan huomattavasti tylsemmän, mutta myös kestävämmän yhtyeen. Kymmenen vuotta ja viisi levyä myöhemmin hyvin vähän on muuttunut bändin mustanpuhuvassa maailmassa, johon omaa tavaramerkkiään itsevarmasti kantava nelikko kuitenkin on pystynyt jatkuvasti esittelemään tasokkaita sävellyksiä.

Sellainen oli myös Playgirl. Monotoninen, mielikuvituksetonkin elegia kuvastonaan 2000-luvun alun oppikirjakliseitä vieraantumisesta: löytyy rikkinäistä maksupuhelinta, viivakoodia ja tilinumeroa. Mutta nämä leppymättömät kutsuhuudot huomisen juhlia hamuavalle Playgirlille eivät ole kuin koristeluja välittömästi tarttuvalle melodialle ja kappaleen äänimaailman luomalle ilmapiirille, joka antaa vaikutelman päättymättömästä surullisesta matkasta ja tämän kehämäisen teknologiaballadin loputtomista tulevista kierroksista levylautasella.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Lähtee: än yy tee – nyt.

Näppäriä kirjapölyn hajuisia singlejä 1990-luvulla julkaissut Broadcast levytti ensimmäisen kerran kunnolla vuonna 2000 Warpille. The Noise Made By People on täynnä niin täydellisesti 1960-luvun psykepopista imitoituja rumpu- ja bassosoundeja, että ne tuntuvat autenttisilta eivätkä vuonna 2013 kuulosta miltään muulta kuin Broadcastilta. Paitsi hieman päänsäryltä, josta ei oikeastaan halua eroon, koska senkään sointumodulaatioita ei voi olla seuraamatta.

Vapaimpina hetkinään Broadcast pakeni jo ensilevyllään alitajuntaan ja muodottomuuteen. Tavallaan se ennakoi kymmenen vuotta myöhemmin puhjenneen metatasohyppelypop-buumin, josta voimme syyttää angloamerikkalaisten taideyliopistoalumnien reality bites -valaistumisia. Broadcastissa tuntui jo vuonna 2000 soivan aina menneiden, nykyisten ja tulevien radiolähetysten kohina ja ohjelma samaan aikaan.

Come On Let’s Go jopa kirjaimellisesti flirttailee 1960-lukulaisen tyttöpopin suuntaan – sen jossa tanssitaan rivissä jalkapohjat paikoillaan, heilutetaan käsiä ympäri ja yritetään näyttää tikkarilta ja leivokselta samaan aikaan. Erotuksena on vain se, että Come On Let’s Gossa on kyse ihan oikeasta rakkaudesta, johon ei tarvita mitään muuta:

”If you want I’ll compensate
If you over estimate
So there’s nothing left to fear
You won’t be alone
You know who to turn to”

Kertoja on paras ystävä, joka osaa vartti juhliin tulon jälkeen kenenkään muun huomaamatta, vain sinulle, nielaista kaikilta jo unohtuneen tarinansa lopuksi:

”What’s the point in wasting time
On people that you’ll never know
Come on let’s go”

Hän tietää paremmin ja haluaa pelkkää hyvää ja muualle, ehkä vähäksi aikaa lukemaan hiljaa jotakin. Ja pitää naamansa ilmeen vastakohtana aivan kuin Trish Keenan kappaleen videolla. En osannut katsoa sitä kuin parikymmentä sekuntia. Syyn voi halutessaan lukea täältä.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä Eurooppa näytti vuonna 2000.

”’You’re listening to Groove FM.’

Hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsän – ’I want you to get together’ – tsäntsäntsän…”

Yksinäinen Audi liukasteli syyspimeällä suomalaisella maantiellä piiskaavassa sateessa. Väsynyt mutta onnellinen nousukauden työstäpalaaja kuunteli edellisenä vuonna aloittanutta jazziin, funkiin, souliin ja muuhun rytmimusiikkiin erikoistunutta radiokanavaa, jolle autoilijalla oli jo vuosia ollut krooninen pula. Kuinka miellyttävää olikaan kertoa pariskuntailloissa kuuntelevansa Groovea ja saada osakseen kultturellin, muttei kuitenkaan snobin maineen.

Nyt kanavalta soi jälleen kerran ranskalaisen St. Germainin, oikealta nimeltään Ludovic Navarren, nu jazz/house-hitti Rose Rouge, jonka monotonisen ride-kompin, puhallinsoolot ja säästeliäät ”I want you to get together/ Put your hands together one time” -säkeet autoilija oli kuullut jo aamulla töihin mennessään. Tämä ”sattuma” ennakoi sitä soittolistansa puhkisoittavaa bulkkikanavaa, joksi Groove oli muuttuva, mutta autoilijaa se ei haitannut. Hän nyökytti päätään biitin tahdissa ja hymyili ajatellen: ”Tältä Eurooppa saundaa, beibi.”

Hän siirtyi mielikuvissaan Saksaan, frankfurtilaiseen design-hotellin aulaan, jonka viehättävästi sisustetuun interiööriin kiemurteli Bang&Olufsenin kaiuttimista Rose Rougen viettelevän punainen ruusu. Hipstereistä, lähiruoasta tai tyylikkäästä kierrätyksestä ei ollut tietoakaan. Vuoden 2000 tyyliniekka osasi kuluttaa!

Nytkin hotelliaulan nahkanojatuoleilla istuskeli hyvin leikatuissa puvuissaan saksalaisia ja ranskalaisia uusjuppeja, digitaalisen murroksen karkeaharjaisia salonkileijonia. He naureskelivat pikkutuhmille kuvaviesteille, joita lähettivät toisilleen Nokian 3000-sarjan puhelimilla, joissa oli wap-ominaisuus. Iloista seuruetta saapui tervehtimään juuri Helsingistä business-meetingiin saapunut suomalaisen tietotekniikkafirman edustaja. Hän kaivoi korvistaan minidiscin nappikuulokkeet, jotta voisi heittää small talkit tuttaviensa kanssa. Minidiscilleen hän oli ladannut juuri ilmestyneen St. Germain Tourist-albumin, joka tulisi myymään neljä miljoonaa kopiota maailmanlaajuisesti.

Tietotekniikkafirman edustaja oli varma kosmopoliitista musiikkimaustaan, mutta koki kirvelevän imagotappion, kun seurueen ranskalainen jäsen kaivoi Armani-takin povitaskustaan Creativen Nomad Jukebox mp3-soittimen, jolla oli peräti 6 gigabittiä kovalevytilaa. ”Are you still listening to minidisc”, hän naurahti.

Tietotekniikkafirman edustaja mumisi tahmean vastauksen, nyökkäsi happamena seurueelle ja vetäytyi perässävedettävän matkalaukkunsa, joka on erittäin kätevä, jos lentää paljon, kanssa hotellihuoneeseensa nauttimaan viivan kokaiinia aperitiiviksi ennen siirtymistä Frankfurtin parhaaseen japanilaisravintolaan client-illalliselle.

Tällä välin Bang&Olufsenin kaiuttimista soljuva Rose Rouge saavutti lakipisteensä, kolmen minuutin ja 54 sekunnin hetken, jolloin joka iskulla lyövä basso muutti kappaleen entistä selvemmin lounge houseksi. Hotelliaulan salonkileijonat hymyilivät kuullessaan uuden pulssin biitissä. He tilasivat viskit ja pullollisen norjalaista Voss-vettä Master Cardiensa yhteisellä tilivaluutalla.

Ajatella! Kahden vuoden kuluttua ranskalaisilla ja saksalaisilla olisi sama käteisrahakin. Mikseivät norjalaiset lähteneet mukaan tähän nerokkaaseen kansainväliseen yhteisöön, josta nuorelle, röyhkeälle yksilölle avautui rannaton ja autuas tulevaisuus? Here is money to be made! La vie en rose! Onhan norskeilla öljyä, mutta katsotaanpa vain kymmenen vuoden päästä, kuka nauraa viimeksi. Haha, die norwegischen Dummköpfe!

”Hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsän – ’I want you to get together’ – tsäntsäntsän…”

”You’re listening to Groo…”

Audin valot sammuivat. Jäi pimeys ja sateen ropina. Hiekkalaatikko tulvi. Keinujen tangot ruostuivat. Syvä huokaus. Avain ei olisi halunnut sopia Abloy-lukkoon.

”Moi!?”

”Kävitkö kaupassa? Lassella on taas kuumetta.”

Video ei ole enää saatavilla

Alizée Jacotey ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi. Nyt 28-vuotias ranskalainen on myynnyt edellisillä albumeillaan kultaa muun muassa Venäjällä, Israelissa ja Meksikossa.

Ah, Ranska! Ilman tuon eurooppalaisen omahyväisyyden ja terveen itsetunnon rajalla tasapainoilevan sivistysvaltion kansalaisten ylivertaisia luomuksia elämä olisi ankeaa. Ilman patonkia, brie-juustoja, samppanjaa ja burgundilaisrypäleistä valmistettuja viinejä jäisi kovin moni illanvietto vain varjoksi itsestään. Ja millainen olisi muodin ja hajusteiden maailma ilman Coco Chanelin, Christian Diorin tai Yves Saint Laurentin luomuksia? Tokkopa kovin kummoinen.

Joo, joo. Toki ranskalaiset ovat antaneet paljon myös filosofian, taiteen ja politiikan kentille. Vapaus, veljeys, tasa-arvo jne. Mutta nyt keskitytään aistien valtakuntaan, sillä jos jossain, niin eroottisen latauksen nostattamisessa ranskalaiset ovat omaa luokkaansa. Heidän taiteensa ytimeen on ikäänkuin valettu kyky nähdä pienimmässäkin eleessä intohimoa tai haistaa vienoimmankin kukan tuoksussa vihje jostain kiihkeämmästä, sammuttamattomasta halusta.

Tärkeää tässä eroottisten havaintojen ja kohtalokkaan nautinnontavoittelun esittelyssä on tietty porvarillinen turmeltuneisuus ja hyvinvoinnista kumpuavasta vapaudesta nauttiminen. Maan tunnetuimpiin runoilijoihin ja esseisteihin lukeutuva Charles Baudelair kirjoitti jo 1800-luvulla Modernin elämän maalari -kokoelmansa dandyja käsittelevässä tekstissä:

”Ilman rahaa ja joutoaikaa rakkaus typistyy matalamieliseksi irstailuksi tai aviollisten velvollisuuksien täyttämiseksi. Intohimoisen tai haaveellisen oikun sijaan siitä tulee vastenmielinen hyödyke.”

Baudelairen aikaan Eurooppa keskiluokkaistui ja yhä useammalla oli varaa miettiä muutakin kuin hengissä selviämistä. Vapaa-ajan ja varallisuuden lisääntyminen avasivat itsetutkistelun ja elämän eri osa-alueiden arvioinnin valtavan kirjon muillekin kuin aatelistolle, papistolle tai rikkaimmille porvareille.

Baudelair saattoi uskoa, että joutilaisuus ja raha luovat otollisen tilan eroottiselle vapaudelle ja myyttisten intohimojen toteuttamiselle, mutta todellisuudessa juuri vapaa-ajan ja ostovoiman lisääntyminen ovat tehneet seksuaalisista oikuista erikoisimmistakin arkisia kuin paahtoleivästä. Nykyajan seksioppaiden, aikuisten ”lelukauppojen”, keskustelupalstojen ja nettipornon myötä yksi elämän perusasioista, seksuaalisuuden monenkirjava maailma, on kenen tahansa tutkittavissa vähintäänkin fiktion tasolla.

Mutta jos näin on, niin mitä jännittävää tai posket punoittamaan saavaa voivat erotiikan parissa operoivat taiteilijat enää tehdä erottuakseen arjen yläpuolella leijuvina, kohtalokkaina aistillisuuden palvojina?

No leikkimällä tabuilla tietysti. Sillä vaikka erotiikka olisikin typistetty kulutushyödykkeeksi, on olemassa edelleen alueita, joista ei sovi ääneen puhua, tai jos puhutaan, niin ainakin varovaisesti ja suorasukaisuutta paheksuen.

Yksi tällaisista tabuista on nuoressa heräävä seksuaalisuus ja kiinnostus aikuisia kohtaan. Ja juuri tähän tabuun Baudelairen seuraajat Ranskan kulttuurikentällä tarttuivat. Musiikissa Serge Gainsbourg on ehkä tunnetuin näin tehnyt, mutta härskein ja oman aikansa henkeen sopivin suoritus on tämä Alizéen Moi… Lolita, jossa ei ole enää jäljellä tippaakaan siitä hetken oikusta toimimisen tai haaveellisuuden ideaalista, josta Baudelair kirjoitti.

Moi… Lolita on alusta loppuun laskelmoitu ja mietitty lanseerauskappale, jolla vasta 15-vuotiaasta laulajattaresta tehtiin debyyttilevyllään pikkutuhmaa Lolita-poppia huokuva, ja juuri siksi huomiota herättävä seksisymboli. Se on siis kaikinpuolin jo 1800-luvulla alkaneen eroottisen porvarillistumisen tiivistymä, popmusiikin hyödykemäistä luonnetta korostava teos, jonka ihanassa muovisuudessa soi kaikkien nuorten toteutumattomien seksuaalisten haaveiden kaihoinen alavire.

Kappale on oikeastaan vain ranskalaisen viekasta leikkiä, jonka seurauksena erotiikan- ja popinnälkäiset, elämysjanoiset nykyihmiset ryhtyivät tyrkyttämään rahojaan kirkkaana popin taivaalle nousseelle tähtöselle. Baudelair paheksuisi, mutta kaikilla muilla on ainakin videosta päätellen ihan helvetin hauskaa.

Video ei ole enää saatavilla

Will the real Great Britain please stand up?

”Union Jack and Union Jill
Back up and down the same old hill
Sell the flag to the youths
But who swallows the bill”

1990-luvulla elettiin Cool Britannia -buumia ja saarivaltiossa isänmaallisuus kupli yli äyräiden. Säälittävin hahmo tässä näytelmässä oli Union Jack -kitarastaan tuttu Noel Gallagher, joka kaveerasi kokkelipäissään Tony Blairin kanssa Downing Street kympillä. Retardi-veli sen sijaan osoitti harvinaista pelisilmää jäämällä pirkeistä pois, sillä seuraava vuosituhat toi krapulan viimeistään ensimmäisten pommien paukkuessa Bagdadissa.

”Blairful of Thatcher
Stuck on the 45
The suits have changed
But the old ties survive
New Britannia cool
Who are you trying to fool?
Behind your fashion-tashion
I see nothing at all”

Toisaalta jonkinlaista harhaista krapulaa Yhdistynyt kuningaskunta on potenut jo yli puoli vuosisataa. Tämä entinen teollisuus- ja sotilasmahti ja siirtomaavalta näkee peilissä jotain ihan muuta kuin nykyisen todellisuuden. Niinpä siihen suhtaudutaan kuin kekkereillä uhoavaan jurriseen uunoon, jonka kengänpohjasta roikkuu pitkä vessapeperinpala. Pitäisikö sille sanoa jotain vai antaa olla? Sanoa vaikka, että olisi aika katsoa eteenpäin.

”So will the real, the real Great Britan
Step forward
This is the national identity parade
Shoegazer nation forever looking
Backwards
Time to reject the sixties charade”

Iso-Britannia haluaa nähdä itsensä modernina, rikkaana maailmanmahtina. Tosiasiassa se on persaukinen jenkkilän apupoika, jonka infrastruktuuri sekä luokkayhteiskunta ovat vieläkin viktoriaanisella ajalla. Jos synnyt rikkaaseen perheeseen ja osaat puhua oikeaa murretta, hyvä, jos et, paskempi juttu.

”Care for the commodity
Cuts the nation into three
Rich pickings for the first
Bottom third you never see
While middle England keeps swinging it’s
Loyalty
No concern for the future
Just with dead royalty”

Jotain tämän maan tilanteesta kertoo se, että mikään ei ole muuttunut. Oli vallan kahvassa sitten Thatcher, biisin julkaisun aikaan Blair tai nyt Cameron, julkista sektoria romutetaan taas kerran puskutraktorilla, mutta ydinpelotteesta ja monarkiasta pidetään kiinni, maksoi mitä maksoi. Olympialaiset 14 miljardia? Onnistuu! Millennium Dome vajaalla miljardilla? Totta kai! 25 milljardia sotiin Irakissa ja Afganistanissa? Tottahan toki! Lisää rahaa koulutukseen? Ei vitussa!

”Not enough schools
Not enough homes
Just phony care in his millennium dome
More prime cuts than beef on the bone”

Johtuneeko se sitten mahtavasta Provinssirockin keikasta vuonna 2000, poliittisesta suuntautumisestani, Euroopan talous-kohmelosta tai kappaleen erinomaisuudesta, mutta allekirjoittaneesta Real Great Britain ei ole vanhentunut päivääkään. Se on kaunis muistutus siitä, kuinka hyvää ja raikasta poliittinen musiikki voi parhaimmillaan olla.

Video ei ole enää saatavilla

Simone (vas. tai oik.), Amedeo (oik. tai vas.) ja Kazu löysivät viimein näppituntuman touhuunsa.

Blonde Redhead on no wave -kulttuurin rich kids of instagram: Sonic Youthin rumpalin kautta kummilapsiksi päässyt aivan liian hyvännäköinen kaveriporukka, joka otti nimensä yhdeltä nyrpeän akateemisimmasta postpunk-avantgarde-yhtyeeltä koskaan. 1990-luvun se soitti penseää muutaman soinnun kitaravahvistimia vihlovaa taideyliopistorokkia, jossa pudoteltiin enemmän nimiä kuin kiinnostavia sointuja tai tunteita. Passeismi ja Pasolini mainittu.

Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jotain. Ehkä Kazu Makino ja Pacen kaksoset löysivät koskettimet. Tai rakastuivat. Tai nauttivat musiikin teosta. Aivan sama, Melody of Certain Damaged Lemons -levyllä on, edelleen kusipäisestä nimestä huolimatta, muutama upea, viettelevä ja haavoittuvan melodiseksi asti päästetty kappale – In Particular niistä sulkeutuneimpana ja nurkan takaa tuijottelevimpana.

In Particular on hillitty ja nonchalantti kuviteltu rakkauskirje täynnä bipolaarisia mielialoja, ensi kertoja rakkautta, musiikkia ja huumeita, vainoharhaa, pakkomiellettä, arkuutta ja “hysteeristä masennusta”, eikä kuitenkaan oikein mitään niistä. Kazu Makinon laulama tyyppi kuulostaa siltä, että haluaisi kokea, vetää ja naida kaiken, mutta uskaltaa ajatella kirjoittavansa haluamalleen Alexille vain X… XX.

Klassikkonsa aika lailla samoista tunnesolmuista ja niiden arvaamattomista avautumisista (Misery Is A Butterfly ja 23) yhtye teki vasta vuoden 2000 jälkeen. Lemons-levy on silti edelleen hienoimpia millennium-nahanluonteja, ainakin juuri sulle ja mulle liian tyylikkäässä New York -sisäpiiripopissa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Blonde Redhead otti nimensä no wave -kiho DNA:n kappaleesta. Sitä on coveroinut toki myös Sonic Youth.

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor. Ei tarvetta hot pantseille.

Vuonna 2000 oli tapana juhlia railakkaasti – ainakin huomattavasti railakkaammin kuin nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin. Juhliminen johti usein (lue: lähes joka viikonloppu) siihen, että tie vei baariin. Tietyn porukan kesken juhlimisreissuilla oli muodostunut joukko suosikkibiisejä, joiden lähtiessä soimaan koko poikapoppoo säntäsi tanssilattialle. Tanssirinki oli valmis.

Tuolloin tanssimista kutsuttiin länsiuusmaalaisporukoissa tamppaamiseksi. Kyllä. Tamppaamiseksi.

”Nyt tamppaamaan”, kuului kutsuhuuto baaritiskiltä. Joku tilasi koko seurueelle hot shotit, oluet, kaktuslonkerot, kelkat, gin tonicit tai mitä ikinä silloin juolahtikaan mieleen tilata. Siitä sitten drinkistä puolet lattialle, neljäsosa itsensä ja neljäsosa tielle osuneiden kanssajuhlijoiden päälle läikyttäen raivattiin tie tanssilattialle, koska dj oli päättänyt laittaa soimaan jonkun niistä kappaleista, joka sai kaveriporukkamme raivaamaan tiensä keskelle tanssilattiaa.

Beckin Mixed Buziness. Modjon Lady (Hear Me Tonight). Robbie Williamsin Rock DJ. Daft Punkin One More Time. Kentin Musik non stop.

Ja tietysti Spillerin Groovejet (If This Ain’t Love).

Italialainen tiskijukka Cristiano Spiller osui kultasuoneen kappaleella, jossa Sophie Ellis-Bextorin laulama yksinkertainen, lempeä, mutta silti äärimmäisen tarttuva ja kertaheitolla päähän jäävä melodia, The Doobie Brothersin Long Train Runnin’ -klassikon hassun nytkähtelevästi liikkuvan sukulaisen mieleen tuova, sämplätty kitarateema ja mukaansatempaava, groovaava klubipoljento yhdistyvät tanssihittitäydellisyyttä hipovalla tavalla.

Sophie Ellis-Bextor kävi vuonna 2000 tiukkaa kamppailua tuon aikakauden diskokuningattaruudesta Kylie Minoguen kanssa. Kylie nokitti Spinning Aroundilla, mutta Ellis-Bextor pääsi niskan päälle Groovejetin myötä. Vuotta myöhemmin Minogue räjäytti potin Can’t Get You Out of My Headillä, johon Ellis-Bextor vastasi Murder on the Dancefloorilla, josta ei kuitenkaan tullut yhtä isoa hittiä.

Groovejet (If This Ain’t Love) -videossa Sophie Ellis-Bextor söpöilee niin sophieellisbextormaisesti kuin vain Sophie Ellis-Bextor ikinä osaa. Cristiano Spiller pääsee esittelemään luonnenäyttelijän kykyjään kohdassa, jossa taksikuski hiljentää Spillerin biisin ja dj vaatii lisää äänenvoimakkuutta, mutta video on silti täysin Ellis-Bextorin heiniä.

Siinä missä Kylien Spinning Around -video herätti pientä kohua hotpantseihin verhoutuneen pepun keinumiseen ja muihin laulajan vartalon liikkeisiin keskittyneen videon myötä, vei Groovejetin videolla esiintyvä eteerisen kaunis brittilaulaja kiehtovuudellaan voiton.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Spiller julkaisi Groovejetin alun perin vuonna 1999 Mighty Miami -EP:llä. Levy-yhtiö näki biisissä hittipotentiaalia ja värväsi Sophie Ellis-Bextorin tekemään lauluun melodian ja sanat.
Groovejetissä sämplätään Carol Williams -nimisen laulajan lemmenlaivamaisen sokerisissa tunnelmissa liikkuvaa biisiä Love is You.

Video ei ole enää saatavilla

Mistä ihmeestä minä oikein puhun?

Minäkuvan rakentuminen on kyllä kummallinen juttu.

Yksi katsoo itseään peilistä ja näkee kaikkialla vain aaltoina hyllyvää läskiä, vaikka on todellisuudessa langanlaiha.

Toinen puolestaan tuijottaa heijastustaan näyteikkunasta ja sukii neuroottisena otsatukkaansa kohti nenänvartta, vaikka hiusraja ei ole karkaamassa vielä vuosiin.

Richard Ashcroft taasen näkee peilikuvassaan Scott Walkerin näköisen ja veroisen laulaja-lauluntekijän. The Verve -aikoinaan hän kuuli yhtyeen levyillä Spiritualizedin säröistä psykedeliaa.

Me kaikki muut vain ihmettelimme hänen haastatteluitaan lukiessamme, että mistä ihmeestä tuo mies oikein puhuu.

Mutta Ashcroftin A Song For The Lovers ei suinkaan ole merkityksetön kappale. The Verven menestyksekkään Urban Hymns -albumin (1997) (voisitko kuvitella, että nyt vuonna 2013 jokin yhtye julkaisisi Urban Hymns -nimisen levyn vailla ironian häivääkään?) jälkeen Ashcroftin kapeille hartioille oli laskettu neron viitta. Kaikki, siis ihan kaikki, tiesivät yhtyeen suurimmat hitit, Bitter Sweet Symphonyn ja The Drugs Don’t Workin. Niin vain yhtye kuitenkin hajosi ja Ashcroft lähti odotetusti soolouralle.

A Song For The Lovers on hänen debyyttisinglensä sooloartistina. The Verven hittien tavoin kappale tasapainottelee henkilökohtaisuuden ja yhdentekevyyden välillä. Se kertoo kenestä tahansa tai se ei kerro yhtään kenestäkään. Se on niin yleismaailmallinen kappale.

A Song For The Lovers ansaitsee paikkansa Popklassikot-listalla, koska vuonna 2000 elimme maailmassa, jossa Ashcroftin soolosingle olisi ollut tapaus, olisi se ollut millainen tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen video oli tarkkaan laskelmoitu Lolita-fantasia pornahtavaan koulupukuun sonnustautuneesta koulutytöstä, joka laulaa monitulkintaisesti: ”hit me baby one more time”. Se oli avainasemassa luotaessa Britneyn imagoa, joka rakentui raivoisaan ristivetoon äärimmäisen viattomuuden…

… ja suorasukaisen seksikkyyden välillä:

Seuraavana vuonna julkaistun Oops! …I Did It Again -kappaleen ja samannimisen albumin oli tarkoitus toistaa kieliopin vastaisen pisteiden käytön lisäksi debyytin menestys. Albumi teki sen hien kohoamatta pintaan, mutta single petti hienoisesti odotukset edellisvuoden kultaturbohittiin verrattuna.

Kappale ammensi suoraan samasta Max Martinin vuosituhannen vaihteen muotista, jonka lihaksikkaasti tamppaavat kompit, jyrähtelevät synaiskut ja synteettistä siirappia vuotavat lauluharmoniat kuulostivat Backstreet Boysin käsittelyssä aivan sietämättömältä. Britney teki narisevine äänineenkin soundista nautittavaa kuultavaa.

Kappaleessa Britney pyöräyttää pelimies-kliseet päälaelleen: herttaiselta vaikuttanut tyttö onkin se, joka on leikkinyt miehen tunteilla ja joutuu nyt myöntämään, ettei ole vakavissaan mukana.

Britneyn imagon kannalta oleellisesti kappale alleviivaa lausetta ”I’m not that innocent”.

Tämä kaikki tapahtui kauan ennen kemikaalien ja surun ja julkisuuden ja ties minkä ruokkimaa kaaosta. Ja ennen tätä herraa, mutta mitä vähemmän hänestä puhumme, sen parempi.

Pääasia on, että popin kuningatar on tehnyt viime vuosina näyttävän paluun. Se lämmittää mieltä erityisen paljon siksi, että yhä useampi nuorena aloittanut naistähti tuntuu sekoavan lopullisesti median ympärivuorokautisen tarkkailun, millintarkan vartalosyynin, kaksinaismoralismin ja bailukulttuurin kiirastulessa.

Luojan kiitos, Britney sen sijaan vaikuttaa tasapainoisemmalta kuin koskaan.

Se on hienoa, sillä Nuorgam  Britney.

Video ei ole enää saatavilla

Älä murjota, Jack, oot säkin ihan näpsäkän näköinen jätkäks.

Ah, noita 2000-luvun alun vuosia, kun The White Stripes tuntui voittamattomalta. Jack Whitessa yhdistyivät hämmentävällä tavalla omiaan hautova nörtti ja kitarasankari, Meg taas oli jonkinlainen garagerock-söpöyden virallinen ruumiillistuma. Duon punavalkoinen estetiikka oli kaikkien aikojen rock-imagojen kärkipäässä, ja tietysti se teki muutaman levyllisen ihan sairaan toimivaa popiksi naamioitunutta rockmusiikkia (tai toisin päin).

Kyllä, minä olin kohtalaisen omistautunut White Stripes -fani. Tuolloisen autotalliaallon äijämäisemmistä ryhmistä en piitannut paskaakaan, ja miksi olisinkaan, kun Jack ja Meg tarjosivat paljon parempia biisejä ja paljon kutkuttavampia mielikuvia vailla äijämäisyyden häivääkään.

Tämä kaikki sijoittuu elämässäni aikavälille 2001-2003. Se alkoi siitä, kun näin televisiosta Fell In Love With a Girl -biisin nerokkaan videon. Piti hankkia White Blood Cells, jota tulikin popitettua huolella siihen asti, kun Elephant ilmestyi keväällä 2003. Tämähän oli aikansa suurtapaus. Elephant ei silti ollut ihan niin hyvä levy kuin edeltäjänsä, ja vähitellen innostus alkoi laantua, vaikka ei sammunutkaan kokonaan.

Ennen White Blood Cellsiä White Stripesistä ei ollut Suomessa kuullut juuri kukaan – en minäkään. Monen muun tavoin tutustuin duon kahteen ensimmäiseen levyyn vasta sen jälkeen. Ensimmäinen on epätasainen, mutta parhaimmillaan erinomainen raakile, vuoden 2000 De Stijl taas Jackin ja Megin taiteellinen läpimurto. You’re Pretty Good Looking (For a Girl) on sen avauskappale, selvästi alle kaksiminuuttinen tiivistämisen mestarinäyte, jossa on jo kaikki se, minkä takia maailma näihin eksentrikkoihin hieman myöhemmin ihastui.

Niin hyvä kuin biisi onkin, ehkä tärkeintä siinä on otsikko ja sen huikea sulkumerkkien käyttö. Että siis Jack White puhuttelee jotakuta, joka on hyvännäköinen – tytöksi? Heteroseksuaalisen rakkauslaulun lähtöpositioksi tämä on mieleenpainuva. Siinä on sitä leikkikenttänaivismia, jonka White veti näillä varhaisilla klassikkolevyillä poikkeuksellisen uskottavasti; hän tuntui oikeasti tavoittavan keskenkasvuisen pojan tavan katsoa maailmaa. Silloinhan tytöt tietysti ovatkin toisaalta kiinnostavia, mutta toisaalta vähättelyn ja yliolkaisuuden kohteita.

Toinen Whitelle tyypillinen moodi, epämääräisen vihainen häiriintyneisyys, tulee esiin itse tekstissä, jossa otsikko/avausrivi jatkuu: ”But your back is so broken.” Teksti liikkuu muutenkin siinä dadan rajamailla, mutta selväksi tulee ainakin se, että kertoja toisaalta suhtautuu epäilyksellä tyttöön, joka on antanut muiden poikien kuljetella itseään ulkona, ostaa juttuja ja “varastaa ajatuksensa”. Toisaalta hän kuitenkin on ihastunut tyttöön ja “the future’s wide open”. Loppuvaikutelmaksi jää, että eiköhän tämä kissa-hiiri-leikki jonkinlaiseen ujoon pussailuun pääty.

Ylimääräistä hupia saatiin silloin 2000-luvun alussa kuvittelemalla, että biisissä laulettaisiinkin: “You’re pretty good looking, four-eyed girl.”

Ihan mahdolliselta Jack White -läpältä sekin kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä takalamppu symboloi elämän kehää…

Maailmassa on kaksi balladia Cable Hoguelle. Toinen on Sam Peckinpahin elokuva ja toinen Calexicon laulu. Pintapuolisesti niillä ei ole kauheasti yhteistä.

Peckinpahin elokuvassa Cable Hogue on epäonninen kullankaivaja, joka löytää Arizonan aavikolta lähteen. Hän näkee siinä vedessä mahdollisuuden uuteen elämään, koska se sijaitsee postivaunureitin varrella ja vaunujen matkustajat sekä hevoset kaipaavat huoltoa. Avainkohtauksessa auto ajaa pitkin postivaunureittiä eikä pysähdy. Tämä tarkoittaa, että kaikki on ohi. Juoneen kuuluu vielä rakkaussotkuja ja Cable Hoguen kuolema rakkaansa omistaman auton alle, mutta oikeasti kaikki oli menetetty jo sen ensimmäisen auton ajaessa ohi.

Calexicon laulu kertoo kultakaivoksen löytäneestä kaivajasta, joka jättää erakon elämänsä skorpionien ja käärmeiden tykönä rakastuttuaan, vaikka aavistaa sen olevan kuolemaksi. Ehkä hän vaistoaa siinä jonkun mahdollisuuden. Loppujen lopuksi, hänen rakkautensa ranskalainen kohde kuiskaa ”je t’aime” ja ampuu luodin Cablen sydämeen, ensin hänet petettyään.

Loppujen lopuksi molemmat kertovat rajattomien mahdollisuuksien kuolemasta. Ne kertovat vanhaksi tulemisesta. Peckinpahin elokuvassa, niin kuin niin monessa länkkärissä sitä ennnen ja sen jälkeen, rajattomia mahdollisuuksia symboloi Amerikan länsi. Ja antisankarimme on paikalla liian myöhään. Länsi on aina kesyyntymässä ja usein moottorina on teknologia: auto, rautatie, lennätin…

Kehitys on kuolemaksi. Ja rakkaus.

Peckinpahin elokuvista The Ballad of Cable Hogue on ehkä lähimpänä jonkinlaista slapstickiä – lähempänä jopa kuin The Convoy. Usein tuntuu, että sama pätee myös Calexicon The Ballad of Cable Hogueen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Peckinpahin elokuvan traileri.

Video ei ole enää saatavilla