Björk rukoili Nuorgamilta ykkössijaa – ja sai sen.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksastoista osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-syistä Toolin Prison Sexistä kuullaan Piano Tribute Playersin herkkä tulkinta, Jam & Spoonin ja Culture Beatin eurodance-klassikoista puolestaan modernisoidut versiot.

Popklassikot 1993 Top 30

1. Björk – Human Behaviour
2. Suede – Animal Nitrate
3. Duran Duran – Ordinary World
4. The Smashing Pumpkins – Today
5. Depeche Mode – Walking In My Shoes
6. The Breeders – Cannonball
7. Mazzy Star – Fade Into You
8. New Order – Regret
9. Nirvana – Heart Shaped Box
10. Wu-Tang Clan – Da Mystery Of Chessboxin’
11. Porno for Pyros – Pets
12. Piano Tribute Players – Prison Sex [alun perin Tool]
13. The Beloved – Sweet Harmony
14. The Flaming Lips – She Don’t Use Jelly
15. Ace of Base – All That She Wants
16. Blur – For Tomorrow
17. Jam & Spoon – Right In The Night feat. Laura Harding [ei alkuperäinen]
18. Stereolab – French Disko
19. Gabrielle – Dreams
20. Red House Painters – Grace Cathedral Park
21. The Posies – Dream All Day
22. Robin S – Show Me Love
23. Souls Of Mischief – 93 ’Til Infinity
24. Boy George – The Crying Game
25. Janet Jackson – That’s The Way Love Goes
26. Melvins – Honey Bucket
27. Cypress Hill – Insane In The Brain
28. M People – Moving On Up
29. Culture Beat – Mr. Vain [ei alkuperäinen]
30. Slowdive – Alison

Kuuntele soittolista tästä.

Miten ihana miellekartta! Hvað dásamlegt huga kort!

”There’s no map
And a compass
Wouldn’t help at all”

Video ei ole enää saatavilla

Suede 1993: Matt Osman, Brett Anderson, Simon Gilbert ja Bernard Butler.

Puhutaanko taas briteistä ja seksistä? Popmusiikki ei ole ainoa kulttuurin ala, jolla tämä yhdistelmä on tuottanut hatunnoston ja hämmästelyn arvoisia tuloksia. Mutta nimenomaan popmusiikki saa kiittää paljosta brittien taipumusta seksuaalisiin neurooseihin ja kiinnostusta poikkeustiloihin ja perversioihin. Maailma tarvitsee poppia, joka ei jää mutkattoman paritteluunkutsun tasolle.

Vuonna 1993 maailma tarvitsi ehdottomasti Suedea, jolla oli tarjota teini-ikäiselle mielelle jotain eksoottisempaa ja jännempää kuin gangstaräppäreiden tisseistä kiinni -poseeraus tai grungesurkujen turhautumat ja hyljeksityksi tulemisen tunteet. Mitä väliä sillä on, että debyyttilevyn aikainen Brett Anderson on lähinnä rankan seksin ja rankempien huumeiden karkkikaupassa temmeltävä ilahtunut lapsi? Leikkikehässä oli niin hauskaa, että lopputuloksena oli huumaavaa, sähköistävää nerousmusiikkia.

Ja nerokkain yhtyeen täysosumista oli kolmas ja varsinaisen läpimurron tuonut single Animal Nitrate. Se on niitä biisejä, joissa ei tuhlata aikaa. Se lyö kaiken pöytään heti ensi sekunneista: maaginen, partaveitsenterävä, pöyristyttävän tehokas kitarateema ui kuulokuvaan saman tien ja tempaisee kuulijan sarjakuvadekadenssin maailmaan, jossa eritteet eivät tahri kuin korkeintaan nuoren mielen.

Tehokas on myös Brett Andersonin pelinavaus kohdassa 0:24:

”Like his dad, you know that he’s had
animal nitrate in mind
So in your council home he jumped on your bones
Now you’re taking it time after time”

Parissa säkeessä vihjaukset insestin ja väkivaltaisen seksin suuntaan ja sanaleikki amyylinitraatti-huumeella. Yrittämisen puutteesta Andersonia ei voi syyttää.

Vokalistin ottama positio on brittiartistille tyypillinen ja tuttu myös vaikkapa Jarvis Cockerin teksteistä. Hän ei mene skenaarioonsa sisään, vaan ikään kuin kurkkii ikkunoista tai makuuhuoneen ovenraosta. Kyse ei ole tarkkailijan roolista, vaan voyeuristin. Biisin sinä-muoto on varmaankin valittu helpottamaan sukupuolisen ambivalenssin syntymistä. Tosiasiassa Anderson ei puhuttele kaltoin kohdeltua sinä-henkilöään, vaan hekumoi kuulijalle: kelatkaa miten sairaita asioita tämän maan suljettujen sälekaihdinten takana tapahtuu, kelatkaa millaisia kiihottavia hirveyksiä kaupungin kämppien nuhruisilla patjoilla tälläkin hetkellä tehdään.

Samuel Beckettin näytelmien tapaan Animal Nitraten varsinainen päähenkilö on silti hän, joka on poissa, lähtenyt: entinen dominoiva rakastaja, eläin. Kuka tämä pelonsekaista kiinnostusta herättävä hahmo on? Ehkä se primitiivinen voima, joka ajaa ihmisiä vääriin makuuhuoneisiin tekemään vääriä asioita. Se ei ole sinulle hyväksi, mutta ilman sitä maailma tuntuu laimealta ja elämä tyhjältä.

”Animal, he was animal”, Anderson biisin hysteerisessä kliimaksissa ja tuntuu olevan laukeamispisteessä tuon yhden sanan stimuloimana.

Eläin on toive, pelko ja tosiasia. Entä jos se herää? Kuka tahansa meistä voi päätyä vuokrayksiöön säälimättä pantavaksi.

Mutta Animal Nitratea ei olisi ilman Bernard Butleria, jonka vimmainen kitarointi tihkuu sitä samaa aggressiivista kiimaa, jota Andersonkin tässä kanavoi.

Video ei ole enää saatavilla

Tällainen oli Simon Le Bonin ensimmäinen comeback-look.

1990-luku oli kovaa aikaa monelle 1980-luvun kullannupulle. Sitä se oli myös Duran Duranille, 1980-luvun alkupuoliskon parhaalle ja suosituimmalle popbändille, jonka kimalteleva ja kerskakulutuksellinen glam-syntikkapop Live Aidin jälkeisenä juppi-AOR:n ja sosiaalisen omatunnon aikakautena väistämättä putosi jalustaltaan. Asiaa eivät auttaneet myöskään se, että rumpali Roger Taylor ja kitaristi Andy Taylor erosivat bändistä ja uusi Princea apinoiva, entistä funkahtavampi tyyli hukkasi bändin alkuperäisen soundin omaleimaisuuden.

Aallonpohja oli vuonna 1990 ilmestynyt Liberty, kahta kappaletta (Serious, My Antarctica) lukuun ottamatta kerrassaan karmea funk rock –fiasko, kuin INXS-albumi ilman koukkuja ja Michael Hutchencen ”Walmartin Jim Morrison” -karismaa. Yhtye tiesi itsekin paistaneensa kalkkunan jo vetäessään sitä ulos uunista, sillä kiertueen sijasta he päättivät pitää muutaman kuukauden loman ja palata studioon tekemään paremman levyn seuraavan vuoden syksyksi.

Mutta tässä vaiheessa levy-yhtye sulki rahahanat. Vielä viisi vuotta aikaisemmin EMI oli työntämässä Birminghamin kultapoikia studioon miltei väkisin, mutta nyt se ilmoitti, että Libertyn flopattua Duran Duranin oli astuttava uuteen tulosvastuullisuuden aikaan. Bändin oli hyväksytettävä demot EMIllä ja vasta niiden perusteella studio maksaisi studioajan pätkissä, kuukausi kerrallaan. 1980-luvun playboyt olivat muuttuneet isältään kuukausirahaa kerjääviksi teineiksi.

Olisi siis roisia vähättelyä sanoa, että keväällä 1991 Duran Duran oli kipeästi potentiaalisen hittibiisin tarpeessa. Sellainen syntyikin heti ensimmäisissä sessioissa, kun Andy Taylorin vuonna 1986 korvannut Warren Cuccurello esitteli bändille kiehtovasti polveilevan, liki flamencosävyisen kitarakuvion. Missing Personsista Duran Duraniin loikannut Cuccurello oli varsinainen hörhö, huumeita ja alkoholia välttelevä seksiaddikti, joka kerskui myöhemmin 1990-luvulla harrastaneensa seksiä keskimäärin viisi kertaa päivässä ja toi markkinoille oman anatomisesti uskollisen nimikkodildonsa. (Huhujen mukaan hänen bravuurinsa oli houkutella naisfaneja kanssaan kylpyyn ja sitten paskantaa ammeeseen. New Yorkin terroristi-iskun jälkeen Cuccurello on esiintynyt julkisuudessa vain teettämänsä foliohattu päässä.)

Ordinary Worldin tapauksessa Cuccurello osui kuitenkin kultasuoneen. Miehen kitarakuvion ympärille Nick Rhodes loihti mahtipontisen ja nostattavan balladimelodian, joka hehkui juuri sellaista mahtipontista kauneutta jota bändin 1980-luvun albumit olivat uudistumispyrkimyksissään tietoisesti karttaneet. Tekstittäjä Simon Le Bon nimesi kappaleen ensiksi Ordinary Girliksi, mutta kirjoitusprosessin aikana sanoitus muuttui tribuutiksi Le Bonin nuorena kuolleelle lapsuudenystävälle. Se ei ollut ensimmäinen muistolaulu hänelle, sillä samaa teemaa oli käsitellyt jo Big Thing -albumin (1988) kohokohta Do You Believe In Shame?

Kuten niin usein, laulun kiinnostavin tulkinta ei kuitenkaan ole lähtöisin kirjoittajan aikomuksesta. Kun laulun ilmestyessä ei tiennyt Le Bonin kuolleesta ystävästä, Ordinary World tuntui ilmeiseltä elegialta kadotetulle kuuluisuudelle ja yrityksille totuttautua siihen ”tavalliseen elämään”, jota luuli jo iäksi päässeensä pakoon.

”What has happened to it all?
Crazy, some are saying
Where is the life that I recognize?
Gone away”

Ordinary Worldin säkeistöissä onkin liki typertynyt tunnelma. Niissä Le Bon muistuttaa alkoholistia, joka on juuri ryöminyt ulos kymmenen vuoden putkesta ja koettaa asettaa itseään uuteen selväpäiseen todellisuuteen, totuttautua sen uusiin väreihin ja tuoksuihin. 1980-luku oli tehnyt Duran Duraneista kuuluisuusaddikteja, ja nyt heidän suosikkihuumeensa oli riistetty heiltä. Paparazzit ja fanit eivät enää telttailleet heidän pihallaan, prinsessa Dianasta oli tullut Take That -fani ja Duran Duranin klassisia jahtivideoita pidettiin thatcherismin ajan häpeällisinä reliikkeinä.

Ordinary Worldin kertosäkeen sävy on kuitenkin uhmakkaan toiveikas. Se tavallinen maailma on jossakin tuolla ulkona ja kenties jopa elämisen arvoinen; se täytyy vain kohdata ja heittäytyä siihen samalla asenteella kuin siihen srilankalaiseen laguuniin Rio-kappaleen videolla.

”But I won’t cry for yesterday
There’s an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive”

Yltäkylläisessä läntisessä maailmassa kolmenkymmenen ikävuoden saavuttaminen on usein kriisin paikka. Ordinary World onkin pahin kolmenkympin kriisi ikinä, mutta kriisi on aina mahdollisuus, ja siksi kappale onkin tappion torahampaista kahmaistu triumfi, Duran Duranin uran kenties hienoin kappale – ja paradoksaalisesti se, joka palautti heille sen suosikkihuumeen, josta vieroittumiseksi he olivat kappaleen kirjoittaneet: maailmanmaineen. Sing Blue Silver, todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

”Mikä on tuo haju”, miettii Billy. Oikealla jekusta vastuussa oleva henkilö.

Värillisiä karkkirakeita, nuoruuden unelmia, kukkamekkoja, autoretkiä jätskiautolla, enkelinsiipiä, haalistuneita Polaroid-valokuvia.

Ja tietysti koiranpennun lailla riehaantuneita, Marshall-vahvistimien ja Big Muff -pedaalien ruokkimia ihania murinakitaroita. Puhdasta, huumaavaa onnentunnetta annosteltuna suoraan aivokuoreen.

Tältähän Today kuulosti.

Billy Corganin nariseva julkisuuskuva on vaikuttanut yhtyeen musiikin tulkintaan niin paljon, että usein on tunnuttu kiinnittyvän hänen sanoitustensa tummiin pohjavirtoihin. ”Angstiin”. Lehdistöltä on tuntunut jäävän toisinaan huomaamatta, että Smashing Pumpkinsin varhaisvaiheen musiikki kuulostaa yhtä angstiselta kuin pomppulinna lasten tyhjennettyä hattarabuffetin.

On toki totta, että Corgan oli ollut jo kuukausia masentunut säveltäessään Todayn – ensimmäisen kappaleensa suurlevy-yhtiödebyytti Siamese Dreamille. Corganin oman kertoman mukaan kappale kertoo päivästä, jona hän oli niin alamaissa, että oli päästää itsensä päiviltä.

Tässä törmäämme kuitenkin perinteiseen taiteentulkinnan ongelmaan – taipumukseen antaa teokselle merkitys pitkälti taiteilijan henkilöhistorian perusteella. Vaikka Todayn olisi kirjoittanut helvetin seitsemännellä kehällä Dante itse, se ei tekisi kappaleesta synkeän kuuloista. Ja sitä ei myöskään tee Corganin kappaletta koskeva syntykertomus.

Vaan eihän Todayn sanoitus puutarhajuhlista ja perunasalaatin syömisestä kerro. Sama ristiriita musiikin pyörryttävän nosteisuuden ja sanoitusten fatalismin välillä jatkuu läpi albumin.

Sanoituksissa lurkkivista peikoista huolimatta kappaleen ja koko albumin perusvire on kuitenkin aurinkoinen, tulevaisuudenuskoinen.

Vai olinko se sittenkin vain minä? Olinko se minä, joka aikanaan upotin kappaleen omaan nuoruudenintooni, maalasin sen kirkkailla sormiväreillä, annoin sille omat merkitykseni?

Ei, kyllä vastuussa oli myös Billy. Me olimme nuoria, Billy ja minä – minä tosin vielä huomattavan paljon nuorempi.

Elämän monimutkaisuus, psyykkiset ongelmat ja vaikeudet löytää yhteisymmärrystä vastakkaisen sukupuolen – tai kenenkään läheisen ihmisen – kanssa eivät vielä olleet ehtineet kovettaa Billyä niin epäluuloiseksi, että hän olisi joutunut etsimään ”totuutta” salaliittoteorioista. Sillä jos kaikki läheiset James Ihasta tyttöystäviin ovat Billyn mielessä pettäneet hänen luottamuksensa, on vain luonnollista olettaa, että myös yleiset totuudet maailmasta ovat vääristeltyjä.

Kaikki tämä on kuitenkin vain taustakohinaa sen faktan rinnalla, että Billy Corgan oli huippuvuosinaan ihka aito popnero – yksi niistä harvoista 1990-luvun poppareista, jotka ansaitsevat tittelin sen inflaatiosta huolimatta. Today on eräs Aurinkokuningas Corganin valtakauden lukuisista kruununjalokivistä.

Alussa kappaleen sanoitus kuulostaa liioitellun myönteiseltä, mutta samalla hetkellä, kun särökitarat jyrähtävät täyteen voimaansa, se tekee äkkikäännöksen synkälle metsätielle (ei, ei näin synkälle):

”Today is the greatest
Day I’ve ever known
Can’t wait for tomorrow
I might not have that long
I’ll tear my heart out
Before I get out

I wanted more
Than life could ever grant me
Bored by the chore
Of saving face”

Sanoituksen voi ajatella käsittelevän vaikkapa pikkukaupungin painostavaa ilmapiiriä ja sitä, kuinka sieltä on päästävä pakoon. Vaikken olisi silloin aikanaan voinut olla enempää samaa mieltä, en minä sellaista kappaleessa kuullut.

Minä kuulin kitarat, jotka murisivat ihanan lämpimästi kuin peitto johon voi kietoutua, kun ikkunasta vetää. Ja kuulin lauseen: ”Today is the greatest day I’ve ever known.”

Se oli se, mitä kuulin, vaikka nyt olisi toki hyvä hetki kertoa, että koin kappaleen heijastelevan prikulleen omaa hienoviritteisen ahdistunutta pikkukaupunkilaisarkeani.

Mutta se riitti minulle. Ja riittää edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode: vasemmalta Dave Gahan, Andy Fletcher, Martin L. Gore, Alan Wilder.

Jotkut oikeudenkäynnit eivät vaadi todellista rikosta tapahtuakseen, sillä ne ovat olemassa vain kokijansa päässä. Riittää, että kertojaa itseään häiritsee toimintansa, tai että hän olettaa muiden tuomitsevan käytöksensä. Depeche Moden Walking In My Shoes näyttäytyy ehkä alkuun kertojansa syyttäjilleen tarjoamalta puhtaan omantunnon julistuslaululta, mutta oikeastaan se on surullisen vainoharhainen, pelkkiin olettamuksiin perustuva palopuhe.

”I would tell you about the things
They put me through
The pain I’ve been subjected to
But the Lord himself would blush
The countless feasts laid at my feet
Forbidden fruits for me to eat
But I think your pulse would start to rush”

Sanoitus lataa heti alkuun ennakkoluulot tiskiin. Ei ole mitään näyttöä siitä, että kukaan on tuomiolla, tai että ketään edes kiinnostaisi, mitä kertoja on mennyt tekemään. Laulun kertoja on kuitenkin jo vakuuttunut, että huonostihan siinä käy, jos hän paljastaa syntinsä, varmaa on vain, että jotain on nyt tullut tehtyä. Jotain karmivan pahaa.

Eikä syntilistan kasvamista tarvitse edes odottaa kauan. Heti kertosäkeen alustuksessa kertoja sortuu yhteen synneistä yleisimpään, nimittäin ylimielisyyteen. Vaikka syntilista on hänen itsensäkin mukaan pitkä, niin katumusta on turha odottaa, sillä eihän hölmö kuulija voi tietää, millaista on olla tämä synneissään rypevä syytetty:

”Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes”

Oikeastaan Walking In My Shoesin kertoja on jokseenkin raivostuttavan omahyväinen tyyppi. Hän on nimittäin varma, että kuka tahansa tekisi aivan samat mokat kuin mitä hän on tehnyt.

”You’ll stumble in my footsteps
Keep the same appointments I kept
If you try walking in my shoes
If you try walking in my shoes”

Missään kohdassa kappaletta ei toki kerrota, mitä ovat nämä synnit ja kiusaukset, joiden parissa kertojamme on joutunut rypemään ja kärsimään, mutta jos asiasta täytyy oikein julkisesti puhua, niin tuskin tässä mistään omenavarkaissa käymisestä on kyse. Varsinkin kun syytettymme sortuu vielä ennen kertosäkeen viimeistä toistoa klassiseen marttyyritemppuun ja väittää kohtalon tehneen hänestä syntipukin sekä vetoaa pohjimmiltaan hyviin aikeisiinsa:

”Morality would frown upon
Decency look down upon
The scapegoat fate’s made of me
But I promise now, my judge and jurors
My intentions couldn’t have been purer
My case is easy to see”

Tragikomiikkaa tarjoilevan kertomuksen kaari on herkullinen, sillä kaikki perustuu olettamaan. Syntiensä kanssa tuskaileva kertoja on selvästi haavoittuvainen ja pohdinnoissaan koskettava, mutta samalla narkkarin tai kleptomaanin lailla pakonomaisesti pahat tekonsa parhain päin selittävä ja omille virheilleen sokea vainoharhailija. Juuri siksi Walking In My Shoes on myös herkullinen metafora esittäjiensä koukeroisesta tilanteesta erään aikakauden lopulla.

Depeche Mode oli Songs of Faith And Devotionin ja sen sisältäneen Walking In My Shoesin julkaisun aikaan siihen astisen uransa lakipisteessä. Grungesta ja teknosta sointiinsa vaikutteita suodattanut levy oli edeltäjäänsä Violatoria rohkeampi, joskin tekijöiltään looginen askel uuteen suuntaan. Yhdessä nämä levyt olivat tehneet bändistä maailmantähtiä. Uutukaisen myötä jopa 1980-luvun lopulla mielenkiintonsa yhtyeeseen menettäneet britit olivat jälleen kiinnostuneet siitä.

Tämä oli yhtyeelle sekä hyvästä että pahasta. Taloudellinen menestys oli tottakai kaikille mieleen, mutta samalla yhtyeen sisäinen eripura ja etenkin laulaja Dave Gahanin huumeriippuvuuden mukanaan tuomien ylilyöntien täyttämä rocktähteily alkoivat jyrsiä Depeche Moden perusteita peruuttamattomasti. Songs of Faith And Devotionin markkinoimiseksi tehdyt haastattelut olivat ensimmäinen kerta, kun yhtyeen jäsenet eivät puhuneet näissä promotilaisuuksissa toimittajille yhdessä, vaan jokainen teki osuutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Gahanin kohdalla tämä tarkoitti muun muassa jokseenkin huuruisten haastattelujen antamista hotellihuoneesta käsin.

Menestyksen tuomat sopeutumiskivut huipentuivat vuonna 1995, kun Depeche Moden kantaviin voimiin kuulunut Alan Wilder lähti lätkimään bändistä. Siksi Walking In My Shoes vaikuttaa näin jälkikäteen eräänlaiselta oletetun lopunaikojen alun julistukselta. Yhtye oli saanut kaiken ja kokeillut kaikkea niin lavalla, studiossa kuin jäsentensä yksityiselämässä. Mitä muuta kaikki syntisyyden hedelmät tarjottimella eteensä saanut, miljoonien palvoma yhtye voi tehdä kuin kääntyä lievästi vainoharhaisena itseensä ja olettaa, että joku tulee vielä tuomitsemaan kaiken tämän elostelun?

Vaikka yhtyeen menestys ei suinkaan loppunut tähän kappaleeseen, kiteytyy Walking In My Shoesissa kaikki se epävarmuuden, epäilyn ja saavutettuun asemaan sopeutumisen mukanaan tuoma ristiriitojen aallokko, jossa Depeche Mode tuona aikana luovi. Siinä on jopa tiettyä ylimielisyyttä, jonka kanssa me tavalliset kuolevaiset vain joudumme elämään. Joistain syntisistä ei voi olla pitämättä, vaikka ne vähän ärsyttäisivätkin.

Video ei ole enää saatavilla

Breeders: it’s a Deal – and another.

“Spitting in a wishing well
Blown to hell crash
I’m the last splash
I know you little libertine
I know you’re a real coocoo
Want you coocoo cannonball”

Pixies kurkotteli 1990-luvun alussa kohti kaupallista läpimurtoa, mutta telakoitui riitoihinsa vuonna 1993. Black Francis keskittyi soolomateriaaliinsa ja Kim Deal puolestaan toiseen bändiinsä, siskonsa Kelleyn kanssa jo 1980-luvun lopulla perustamaan The Breedersiin.

Last Splash oli Breedersin toinen albumi ja siitä muodostui musiikillinen pelastusvene Kim Dealille. Indielevyksi se menestyi loistavasti ja ylsi esimerkiksi Brittien albumilistalla jopa viidenneksi.

Levyn avainsinglessä Cannonballissa kulminoituivat monet asiat, jotka erottivat The Breedersin Pixiesistä. Pixiesin aavikkomaiseen piinaavuuteen verrattuna Cannonball on suoraviivainen ja vapautunut rokkibiisi, jonka tahdissa tekee mieli hyppiä tasajalkaa.

Dealin mukaan lyriikoiden ”little libertine” viittasi markiisi de Sadeen. Teksti oli tarkoitettu irvailuksi ranskalaiskirjailijan näkemyksille siitä, että elämä olisi jonkinlainen kilpailu, jossa vain parhaat pärjäävät. Kim Dealia ei kiinnostanut voittaminen. Hän on maininnut, että bänditoiminta oli mielekästä ajantappamista, jota ilman hän olisi vain istunut sohvalla, katsonut telkkaria ja juonut kaljaa.

Cannonball tuli nerokkaine riffeineen monelle tutuksi MTV:ltä, joka näytti Spike Jonzen ja Kim Gordonin ohjaamaa musiikkivideota tiuhaan. Ajatella, että vuonna 1993 MTV:n rotaatioon saattoi päästä slacker-biisi, jonka videon yhtyeen omat kaverit ovat kuvanneet! Oi voi, ne vasta olivat musiikkitelevision kulta-aikoja…

(Tosin itse olin tuolloin 5-vuotias ja autuaan tietämätön The Breedersistä, Kim Gordonista tai MTV:stä, enkä saanut muistoja kyseisestä kanavasta myöhemminkään. Olen katsonut musiikkitelevisiota vain muutaman kerran elämässäni ja joka kerta olen altistunut joko räppivideolle, jossa kurvikas nainen ravistaa g-stringeillä verhoiltua pyllyään tai tosi-tv-ohjelmalle, jossa joku idiootin näköinen lippispää kiinnittää baarikaappia autonsa takapenkille.)

Kaikki oli rennompaa 1990-luvulla! The Breedersin horjuva läpilyönti ei kuitenkaan jatkunut kauaa, sillä Kelley Dealin heroiininkäyttö kasvoi pian ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Vuosi Last Splashin julkaisun jälkeen Kelley pidätettiin hallussapidosta ja lähetettiin läheisten painostamana vieroitukseen.

The Breedersillä on edelleen maine lähinnä Pixiesin helposti lähestyttävänä sivuprojektina, jonka huumemieltymyksistä jaksetaan alituisesti muistuttaa. Kim Deal huomauttikin Guardianille 2000-luvun alussa, että jos huumeita ei olisi ollut, bändiä olisi todennäköisesti kiusattu ikuisuuksiin kysymyksillä siitä, että ”miltä tuntuu olla nainen indierock-maailmassa”.

Toinen kliseinen ikuisuuskysymys on: kumpi on siistimpi Kim indierock-maailmassa, Kim Deal vai Kim Gordon?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Ehkä inhottavin mainostoimiston approksimaatio koskaan…

Video ei ole enää saatavilla

Mazzy Star: Hope Sandoval ja David Roback.

Maailmassa on nippu lauluja, jotka tuntee vaikkei niitä olisi koskaan kuullut ennen. Niiden maalaama tunnemaailma on niin tosi, niin virheettömän rehellinen, ettei yksikään elävä voi olla löytämättä niistä itseään. Fade Into You on yksi näistä lauluista.

Vuonna 2012 tehdyn paluukiertueen myötä ajankohtaisen Mazzy Starin kakkoslevyltä So Tonight That I Might Seeltä (1993) irroitettu ensisingle on yhä se kappale, josta yhtye tunnetaan parhaiten. Siinä yhdistyy oikeastaan kaikki säveltäjänero David Robackin ja laulaja-tekstittäjä Hope Sandovalin huomattavat osaamisen alueet: klassinen ja näennäisen yksinkertainen sävellys tyylikkäästi toteutettuna ja tulkinnoille avoin sanoitus pikkutyttömäisellä äänellä hönkäiltynä.

Hope Sandoval on se valttikortti, joka saa homman toimimaan, sillä konkari David Roback on haaskalla jo kolmatta kertaa. LA:n Paisley Undergroundin lippulaivayhtyeen Rain Paraden kitaristina Robackilla oli kokemusta suosiosta, joskin hän alkoi kaivata jotain muuta perinteistä ammentavan kitarapartion tilalle jo yhtyeen ensilevyn jälkeen. Syntyi skenen toisen merkittävän yhtyeen eli Dream Syndicaten ex-basistin Kendra Smithin kanssa Clay Allison, joka muuntui pian Opaliksi.

Velvet Undergroundin kolmos- ja neloslevyn laiskoista ja maailmaankyllästyneistä kappaleista suuntansa ottanut yhtye muuntui kuitenkin pian Robackin ja Smithin romanttisen suhteen hiipuessa Mazzy Stariksi. Smithin tilalle tuli nuori Rain Parade -fani, jonka ääni oli tehnyt Robackiin vaikutuksen.

Ja onhan se vaikuttava ääni. Sandoval tuntuu jotenkin haluamattaan tasapainoilevan aikuisuuden ja lapsuuden välillä, tai kenties vielä pahempaa: käyttävän äänensä lolitamaisia ulottuvuuksia tehokeinoina. Äänessä on samaan aikaan goottimaista tummuutta ja syvyyttä, mutta myös tyttömäistä keimailua. Se ei kuitenkaan ole kumpaakaan näistä, ja voima syntyy niiden lomittautumisesta.

Myös sanoitus alkaa pikkutyttömäisenä rakkausrunona, mutta jo kolmannella rivillä sävy muuttuu yllättävän kylmäksi.

“I want to hold the hand inside you
I want to take a breath that’s true
I look to you and I see nothing
I look to you to see the truth”

Tyhjyys ja totuus tuntuvat olevan yhtä. Siinä, ettei ole mitään, ei ole myöskään valheellisuuden siementä. Kumppanin tyhjyys on myös kohta, josta voi pyrkiä sisään, jonka voi pyrkiä täyttämään. Johon voi pyrkiä sulautumaan, niin kuin kappaleen nimikin sanoo.

Tämän mielessä pitäen on häkellyttävää, millaiset kolme riviä päättävät ensimmäisen säkeistön:

“You’ll come apart and you’ll go black
Some kind of night into your darkness
Colors your eyes with what’s not there”

Hetken tauko, henkäys sisään, ja “Fade into you…”.

Upeaa. Ensimmäinen säkeistö piirtää kartan maisemasta, kertosäe ratkaisee sen, värittää sen, täyttää sen. Tekee sen mitä kappale väittää tekevänsä.

Fade Into You on laulu poimuista, laskoksista, unohdetuista paikoista, joissa kaikkein tärkeimmät elämämme valinnat uinuvat. Sen sisään vajoaa niin kuin hukkuva vajoaa pohjattomaan lampeen, ja se lohduttaa omalla pimeydellään, omalla lopullisuudellaan.

Se on laulu niistä alueista kahden ihmisen välillä, joita ei ole olemassa kenellekään muulle, ei-kenenkään-maasta juuri noiden kahden välillä; hämärästä joka on yhteistä, mutta silti ei kummankaan omaisuutta.

Unohdettuja salaisuuksia, tunnustuksia joita ei koskaan tehty. Kaikesta siitä, mitä olisi pitänyt sanoa, mutta ei uskaltanut, koska luuli toisen jo tietävän.

“I think it’s strange you never knew”

Niinpä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

MTV Live, joka on kenties vielä hienompi kuin levytetty versio:

Video ei ole enää saatavilla

New Order – kaikki hyvin valtakunnassa?

Stop. Pikakelaus. Play.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: New Orderin paluusingle Crystal antaa vääriä lupauksia loistokkaasta 2000-luvusta. Albumit Get Ready (2001) ja Waiting for the Sirens’ Call (2005) ovat vain ”ihan kivoja”. Se ei riitä, kun joskus on ollut paras. Peter Hook jättää bändin vuoden 2006 Etelä-Amerikan kiertueen jälkeen ja antaa Myspace-kiihkoilullaan varoittavan esimerkin siitä, miten popmuusikkojen ei tule käyttää sosiaalista mediaa. Gillian Gilbert palaa bändiin 13 vuoden poissaolon jälkeen ja se jatkaa…*VOUVAUS*

Ei tämä nyt onnistunut. Kelataan vielä taaemmas.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: Substancen (1987) ja Techniquen (1989) läpimurto antaa ounastella New Orderille suurta menestystä Yhdysvalloissa. Pitkien kiertueiden sijaan bändi julkaisee World in Motionin, umpibrittimäisimmän singlensä, ja keskittyy sivuprojekteihin. Paluu yhteen tapahtuu Republic-albumilla (1993), jonka teon aikana vanhat koulukaverit Hooky ja Bernard Sumner taas riitelevät. Manageri Rob Gretton pitää rivit suorina eikä päästä mediaa kehittyvälle haaskalle. Seuraa lisää sivuprojekteja.

”Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart”

Suosikkibändistään on vaikea luopua. Heikkoina hetkinä sille toivoisi elämää sen loogista loppua pitemmälle. Muulloin sille toivoisi kerronnallisesti tyydyttävää loppua. Minä en mielelläni muistele Rob Grettonin kuolemaa seuranneita 2000-luvun New Order -sotkuja. Ne ovat elämää, säännötöntä ja rakenteetonta kaaosta, eivätkä ne tarjoa tilaisuutta samanlaiseen täyttymykselliseen päätökseen kuin Regret.

Jos omaksun yhtä tiukan linjan kuin ne, jotka paraikaa väittävät, ettei New Orderia voi olla ilman Hookya, niin New Order loppuu vuonna 1993. Ydinnelikosta ei Gillian Gilbertiä ole enää (perhesyistä ja sairauksista johtuen) kuultu myöhemmillä julkaisuilla. Voimme vielä tiukentaa rajausta ja nimetä Regretin viimeiseksi New Order -kappaleeksi. Republicin muut biisit ovat lähempänä bändin sivuprojekteja Electronicia ja The Other Twota ja Hookyn tavaramerkkibasso on niissä vain levytyssopimuksen sanelema lisä.

Republicin tunnelmista heijastuu Factory Recordsin sotkujen aikainen pessimismi ja uskonpuute. Albumi, jonka työnimi oli vitsikäs Carry on New Order, ei naurattanut edes tekijöitään.

Popyhtyeen uran kauniiseen loppuun taivuttaminen on tietenkin vain harhaisen fantasialeikkiä, kirkkaimman mahdollisen viimeisen biisin hakemista. Regret on silti Crystalin valheita parempi loppu, sillä bändin jäsenillä oli vielä 1990-luvulla paljon annettavaa. Electronic, The Other Two ja Monaco julkaisivat laadukkaita levyjä, joista olisi voinut koostaa kolmisen loistavaa New Orderin ysärialbumia. Parempi tämä toisen todellisuuden fantasia kuin Crystalin uutta alkua seurannut pettymys.

”Maybe I’ve forgotten
the name and the address
of everyone I’ve ever known
it’s nothing I regret”

Kuseeko Bernard Sumner bändikumppaniensa juomiin heti suuren paluusinglen alussa? Samuli Knuutin ja Niko Peltosen Nuorgamin torilla yhä kaikuvat äänet varoittavat lukemasta liikoja Sumnerin sanoituksellisiin hajalaukauksiin. Regret kuitenkin kertoo jotain New Orderin tuolloisesta tilasta. Aikuistuminen on uhka, joka pyrkii tuhoamaan popmusiikillisen olemuksesi heti, kun raotat hieman maskejasi. Eikä se sovi New Orderille.

New Order oli kultakautenaan kuitenkin teinimäisen ilkikurinen bändi. Factory Recordsin huolitellun visuaalisuuden taustalta löytyi neljä maanläheistä ihmistä, joiden keikat saattoivat romahtaa epävireiseen sekoiluun aina sen mukaan, kummalle puolelle kolikko kunakin iltana putosi. Sumner muunteli sanojaan alatyylisiksi ja Hooky nähtiin aika ajoin yleisössä kurmottamassa uhoajia, jotka eivät olleet tyytyneet pelkkään suunaukomiseen. Osa siitä arvoituksellisuudesta, jonka olemme New Orderin ympärille rakentaneet, johtuu juuri siitä, ettemme itse nähneet heitä keikalla 1980-luvulla.

Minä rakastan tätä vuosikymmenen vaihteessa häivyntänsä aloittanutta ensimmäistä versiota New Orderista. Regret tuntuu tuotannollisessa puhtoisuudessaan liian aikuiselta, liian ammattimaiselta. Nämä piirteet pysyivät vielä World in Motionista poissa, kiitos John Barnesin välttävän rapsuorituksen. On osuvaa, että Bernard Sumner ihannoi itse Regretissä aikuistumista.

”I was upset you see
Almost all the time
[…]
I was a short fuse
Burning all the time”

Kukapa ei haluaisi aikuistua ja irtautua, jos lähinuoruudessa on vain sekasotkua, vanhoja ystäviä, jotka tunnetaan liian hyvin, ja omia rasittavasti sinkoilevia tunteita. Kaikkein newordermaisimmat sanat ovat kuitenkin kertosäkeessä.

”I would like a place I could call my own
Have a conversation on the telephone”

Kuka muu käyttäisi luontevasti näin banaaleja riimejä tai asettuisi vielä 37-vuotiaana teini-ikäisen asemaan? Ammattimaisuus saa sittenkin särönsä. Jossain on se raja, jolloin Bernard Sumnerin erikoislaatuiset tekstit lakkaavat olemasta viehättäviä oikkuja ja muuttuvat varhaisseniiliyden oireiksi. Olemme vielä sen paremmalla puolella.

Soinniltaan Regret on yllättävän bändiharmoninen. Hookyn basso dominoi sitä pöyhkeästi ja ihastuttavasti. Gilbert ja Sumner vuoropuhelevat introssa ja etenkin Sumnerin C-soinnun ympärillä laiskasti räpeltävä riffi on mahtava; niin yksinkertainen idea, että sitä ei mikään tosikitaristi kehtaisi keksiä. Bändin ainoa muusikko Steve Morris on luotettava, kekseliäs itsensä. Kaikki vielä hyvin, ennen kuin Republic paljastaa muun sisältönsä.

Olemme katsoneet VHS-kasettiamme kuva kuvalta kuin Twin Peaksia. Miltä nyt näyttää tilannekomedia Neworderstory?

Sarja on ollut musiikin maailmassa harvinainen matka pimeydestä valoon. Tätä tarinaa ei muilla bändeillä ole koko uran mitassa tarjota: kuinka musertavan surullisesta menetyksestä voi kamppailla valoon ja normalisoida itsensä – nimenomaan siksi, että omaa olemassaoloaan ei halua redusoida samojen menneiden kohtausten toistoksi – vaikka jotain korvaamatonta puuttuu. Entisten synkistelijöiden tekemä jalkapallokannatuslaulu World in Motion päättää tämän matkan ja saa homman vaikuttamaan vitsiltä. Kuin nerokas televisiosarjan kausifinaali, jossa katsoja laitetaan arvioimaan kokonaisuus uudestaan.

Lopputekstit vilkkuvat. Niiden alla näemme muutaman minuutin tagin, Regretin. Sarjan hahmot näytetään vastuullisina, haalistuvina aikuisina. Kohtaus toimii, koska se on lyhyt ja tämä on juuri sitä, mitä katsoja ei koskaan halunnut hahmoille tapahtuvan. Sitten New Order luikahtaa takakautta pihalle, juuri kun aikuisuus on saamassa siitä otteen.

”It’s the school exam,
the kids have run away”

Käytän vielä viimeisen korttini. Regret on musiikillisesti hyvin Ceremonyn kaltainen ja esimerkiksi niiden kertosäkeet ovat kuin veljeksiä. New Order on itse tiedostanut tämän, sillä 2000-luvulla kappaleet ovat seuranneet keikkaseteissä lähes poikkeuksetta toisiaan. Nuorta, nälkäistä ja tunteiltaan sekaista jässiä katsoo peilistä merkkivaatteisiin pukeutunut nelikymppinen. Molemmat vieroksuvat toisiaan hieman, mutta tiedostavat myös, että toisessa tuntuu olevan jotain tuttua.

!Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart!

– Ian. Sinäkö siinä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Virallinen video unohtuu varmaan monelta heti, kun on nähnyt tämän Santa Monicassa kuvatun… no, katsokaa itse.

Video ei ole enää saatavilla

Pohja

• 2 tl pikkukaupungin teiniangstia
• 2 tl onnetonta lapsuutta rikkonaisessa perheessä
• 1 rkl ulkopuolisuutta
• 1 rkl huumekokeiluja
• ripaus jatkuvaa masentavaa sadetta
• 5 dl rock-unelmia
• 3 dl kunnianhimoa
• 1 litra säkenöivää lahjakkuutta
• 1 rkl klassista punkia sekä 1980-luvun hardcorea (esim. Sex Pistols tai Black Flag käyvät hyvin)
• 1 rkl The Beatlesia
• 1 rkl 1980-luvun indietä ja nynnypoppia (esim. The Vaselines tai Talulah Gosh)
• 1 rkl Black Sabbathia
• Maun mukaan Sub Popin grunge-sekoitusta
• 1 dl poppia

Sulata pannulla pikkukaupungin teiniangsti, onneton lapsuus, ulkopuolisuus, huumekokeilut ja jatkuva sade. Sekoita joukkoon rock-unelmat, kunnianhimo, lahjakkuus, punk, Beatles, Black Sabbath sekä 1980-luvun indie ja nynnypop. Kierittele syntynyt taikina reilussa annoksessa Sub Popin grunge-sekoitusta. Sekoita pop mukaan vähitellen, kunnes seos alkaa muuttua mustasta vaaleansiniseksi. Anna taikinan nousta neljä kuukautta, kunnes se kohoaa keittiösi ylimpien hyllyjen korkeudelle. Muista varoa, koska se saattaa pudottaa paketillisen Michael Jacksonin Dangerous-vaahtokarkkeja edeltään lattialle. Jos sinulla on kiire, voit myös käyttää valmista Nevermind-pohjaa.

Täyte

• 1 kokonainen Frances Bean Cobain
• 1 kokonainen Courtney Love
• 300 grammaa menestyksestä johtuvaa ahdistusta
• 2 dl kiirastulessa riutuvaa rakkautta
• 1 ihmisen anatomiaa ja synnytystä käsittelevä kirja
• kokonainen paketillinen syntymää ja kuolemaa
• 1,5 dl maailmanlaajuista grunge-maniaa
• 3 dl epätoivoa ja masennusta
• 2 dl huumeita
• 1 punainen sydämen muotoinen suklaarasia

Voitele Frances Bean Cobain ja Courtney Love kiirastulessa riutuvalla rakkaudella. Sekoita ne tehosekoittimessa menestyksestä johtuvaan ahdistukseen, maailmanlaajuiseen grunge-maniaan, epätoivoon ja masennukseen sekä huumeisiin. Kun vaaleanpunaiseen seokseen alkaa muodostua mustia läiskiä, lisää mukaan anatomiaa käsittelevä kirja ja paketillinen syntymää ja kuolemaa. Kaada täyte sydämen muotoiseen suklaarasiaan ja säilytä sitä siellä, kunnes seos polttaa rasian tuhkaksi.

Kuorrutus

• puolikas balladia
• puolikas rockia
• 3 dl Steve Albinia
• 1 dl Scott Littiä
• 1 rkl menestyspaineita
• 1 rkl kapinaa
• sokeria
• suolaa

Valuta kulhon pohjalle balladia ja rockia vuorotellen, niin, että niistä muodostuu raidallinen kokonaisuus. Ripottele joukkoon kapinassa marinoitua Steve Albinia. Kaavi tämän jälkeen osa Steve Albinista pois ja lisää päälle Scott Littiä sekoitettuna menestyspaineisiin. Mausta tasaisesti sekä sokerilla että suolalla.

Kaada pohjan päälle täyte ja kuorruta. Odota, että kokonaisuus päätyy onnettomaan loppuun puolisen vuotta myöhemmin. Jätä se kuitenkin sydämeesi ja anna sen seurata sinua läpi elämän. Ota esiin silloin tällöin, mutta älä kuitenkaan liian usein. Huomaatkos, kuinka se ei ole menettänyt lainkaan makuaan vuosien varrella?

Video ei ole enää saatavilla

I’m flying, Jack!

Wu-Tang Clan on kuin räjähdys päässäni. Vähän sama fiilis kuin silloin kun kuuli ensimmäistä kertaa Tom Waitsiä, Bad Brainsiä, Radiopuhelimia, Guy Clarkia tai Minor Threatiä. Tai kun ensimmäistä kertaa tajusi, että Hank Williams on kovin. Räpin saralla kovin elämys sitten niiden hetkien kun törmäsi puolivahingossa Grandmaster Flashin The Messageen tai Run-DMC:n Walk This Wayhin. Vuonna 1993 julkaistiin myös ensimmäinen Grand Royal-lehti, joka suoritti sukelluksen juuri samoihin pop-kulttuurin geologisiin kerrostumiin kuin Wu-Tang. Videovuokraamoihin ilmestyi oma hyllynsä kung-fu-klassikoille.

Aika oli kypsä.

Da Mystery of Chessboxin’ on kaikkea, joka tässä kollektivissa toimii.

Soundi on undergroundia kaikilla tasoilla. Se on tuhnuinen ja tumma, hiukan uhkaava, kuin vieraan toimistotornin tyhjässä hississä leijuva pierun haju, mutta viljelee silti koukuttavia elementtejä. Wu-Tang ei koskaan lähtenyt täysillä mihinkään Crooklyn-tyylisen hämyilyyn. Tämä on sirkusta, jossa estradille tuodaan palavia öljytynnyreitä.

Biisi esittelee kollektiivin lyyristä tykistöä hienosti. Alkuun sitä myöhemmin varjoon jäänyttä kalustoa: Inspectah Deck ja U-God ovat ensimmäiset siirrot. Sotilaita. Ensimmäiset soolot alkoivat tulvia Wu-Tang-leiristä vasta seuraavana vuonna, joten kertsikoukun vetävä Method Man, Raekwon the Chef, Ghostface Killah sekä tyypillisen nyrjähtäneen neronleimauksen roiskiva Ol’ Dirty Bastard olivat tässä vaiheessa vielä nappuloita muiden joukossa, mutta lähettejä, torneja ja ratsuja. Kaikkien myöhemmin korostunut persoona tulee hienosti esille.

Kuten Ol’ Dirty Bastard sanoi:

Jacques Cousteau could never get this low

Yllättävän paljon huippuluokan suorittajaa klaanista löytyykin. Wu-Tangin osumatarkkuus sooloprojekteissa saa varmaan maailman jokaikisen poikabändi-impressaarion vihreäksi kateudesta.

Videon teki nuori Hype Williams eikä tässä vaiheessa ollut vielä rahaa omakotitalon kokoisiin valoseiniin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Mystery of Chess Boxing on yksi monista Wu-Tangia inspiroineista kung-fu-elokuvista.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros. Perry Ferrell toisena vasemmalta.

Jane’s Addictionin, tuon viiston alternative-kummajaisen ensimmäisen tuhoutumisen jälkeen Perry Farrell otti matkaansa rumpali Stephen Perkinsin ja jatkoi loogisen epäloogisesti mutkittelevalla musiikillisella polullaan. Janen suosio oli vielä hyvin muistissa, kun Porno for Pyros saapui taivaskanaville erikoisella Pets-biisillään. Sen tunnisti helposti tutuksi, mutta kuitenkin erilaiseksi.

Porno for Pyrosin kahteen julkaisuun jääneen uran merkkipaaluksi jäi nimenomaan Pets. Sen ytimekäs sanoma – lyriikoita on Farrellin tapaan vain muutama rivi – on suurin piirtein se, että ihmiset ovat täysin sekaisin, mutta jengistä saisi ihan hyviä lemmikkejä. Olemme tyhmempiä kuin dinosaurukset, ja ehkä marsilaiset voisivat tulla ottamaan meidät hallintaansa.

Surullisen osuvat mutta hauskat analogiat ja sanojen lapsellinen ytimekkyys tavoittavat karun perusajatuksen hyvin. Yhdistyessään kappaleen leikillisen kepeään melodiaan ja Farrellin helium-pallon lailla huojuvaan epälauluun, biisin tunnelmasta muotoutuu vähintäänkin erikoislaatuinen.

Martyn LeNoblen dubahtavan basson kannattelema Pets koostuu rock-biisiksi erikoisista elementeistä. Sen hämmentävä fiilis pohjautuu Perkinsin alati neljäsosia jauhavaan timbale-rummun rytmitykseen. Perkins kertoi aiheesta Modern Drummerin haastattelussa seuraavaa:

”Tavoittelin kappaleeseen simppeliä Motown-biittiä. Musiikki ja sanat olivat mielestäni niin vahvat, että halusin olla vain kello taustalla. Pelkkä tik-tak, tik-tak, ei fillejä tai mitään.”

Tätä klikki-efektin hypnoottisuutta täydentää Peter DiStefanon harvinaisen tyylikkäästi näppäilemä akustinen kitara. Vähäeleinen kappale luiskahtaa ajoittain varsin vapaamuotoisena meluaviin wahwah-osioihin.

Pets on käytännössä yhden ja saman osan toistoa. Kappaleen raukean unenomainen tunnelma kuitenkin saa sopivasti särmää nimenomaan kitaran hetkittäisestä mökäämisestä. Samalla leijaileva tunnelma korostuu, ja hippitutka loimottaa punaisena.

Pintatasolla joltisenkin yksiulotteiselta vaikuttava Pets on kokonaisuutena erittäin hankalasti määriteltävissä, siksi monisyinen sen ilmiasu on. Se on samaan aikaan avantgardea, simppeliä poppia, runoutta, soulia, rockia ja epämääräistä psykedeliaa täydellisesti yhteen sulautuneena. Juuri siksi Pets on tenhoava kappale, koska siitä ei ota selvää, onko se lintu vai kala. On siis pääteltävä, että se on vihdoin se ehta, genrerajoja pakoileva lintukala.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

X-sukupolven oma Woodstock-festivaali vuonna 1994 sai Porno for Pyrosin esiintymisestä oman hippiannoksensa. Oheisessa liveversiossa kappaleen surrealistinen vetovoima ilmenee kenties vielä voimakkaampana kuin levytallenteena. Tätä ei vähennä se, että Farrell povaa julistuksessaan muukalaisten ottavan ihmiskunnan haltuunsa vuonna 2000.

Ehkä vuonna 2013 näin jo käy, kun Porno for Pyros lupausten mukaan palaa aktiiviseen olomuotoon. Lopullisena tajunnanräjäyttäjänä ja rock-anarkian manifestina mainittakoon, että liveversiossa Perkinsillä on käytössä timbalen sijasta conga-rumpu ja DiStefano soittaa kaksikaulaista SG:tä kahden eri kitaran sijaan!

Video ei ole enää saatavilla

Maynard James Keenan.

Ennen mystistä progemetallia Tool oli musiikillisesti suoraviivaisempi yhtye. Mutta ei siltikään missään määrin tavallinen: metallia tämä oli jo vuonna 1993, mutta tematiikka oli enemmän alternative rockin ja post-punkin suunnilta haettua. Tämä taiteellisempi aspekti tuotti lopulta järjettömän määrän seuraajia ja faneja – syystäkin. Oli sitten fani, jossain kohtaa kelkasta jo tipahtanut, tai päänpudistelijoihin kuuluva, on hankala olla myöntämättä sitä, että Toolin musiikki on monimutkaisimmillaankin koukkuja ja ensimmäisellä kerralla osuvia iskuja täynnä.

Ja täten esittelemme teille Toolin kenties suoraviivaisimman kappaleen: se on seksuaalisen hyväksikäytön teemaan sukeltava Prison Sex. Toisin kuin eräässä toisessa popklassikkokappaleessa, joka käsitteli samaa arkaluontoista aihetta, tässä kertoja on jättänyt aseen kääntämättä hyväksikäyttäjäänsä kohti, ja menneisyyden demonit tanssivat viisi minuuttia käsi kädessä libidon ja kostonhimon kanssa. Kosto suuntautuukin viattomiin.

Teema on todella arkaluontoinen, ja lopputulos viiteen minuuttiin tiivistetty mielenmaisema uhrin muuntumisesta pedoksi. Yhtye pelasikin viisaasti tehdessään sille mitä puoleensavetävimmän äänimaailman. Undertow’n seuraavan kappaleen, Soberin doom-discon ohella Prison Sex ansaitsee maininnan siitä, että Danny Carey tarjoilee poikkeuksellisen vähän mielipuolisia rumpufillejä. Sen sijaan tyyli on todella kierolla tavalla svengaava, ja kaikki kulkeekin perverssin sensuellin rytmin saattelemana.

Prison Sex nousee pimeydestä oven narinan saattelemana. Adam Jones viiltää muutamassa sekunnissa haavat auki yhdellä kuuntelulla päähän kaikumaan jäävällä riffillä. Toolin modus operandi muistuttaa paljon vanhemman yhtyeen tyyliä. Siellä kitaristi piti kappaleita kasassa, antaen basistille ja rumpalille tilaa heittäytyä villeiksi.

Mutta sen yhtyeen sukupolviteemat olivat hieman erilaisia ja vähemmän kidutettuja. Ja niin loistavaa kuin Toolin soitto onkin, esityksen varastaa itselleen Maynard James Keenanin tarina hyväksikäytetystä, joka päätyy itse metsästämään sisäistä rauhaa karmivin keinoin. Sanoituspuoli on poikkeuksellisen häiritsevä – täynnä häpeää, julmuutta, alistamista, Hammurabin räikeitä hymyjä. ”Silmä silmästä” ja ”hammas hampaasta ”saavat seurakseen lauseen ”viattomuus viattomuudesta”. Itse lauluesitys taas kantaa hienoa draaman kaarta, tuoden Prison Sexiin niin herkkyyttä kuin raivoakin.

Lopun graafinen eritteiden kuvailu ajaa kertojan psykoosin rajamaille, kun kliimaksi saapuu ja hetkellinen mielenrauha pitää hajoavaa persoonaa kasassa hetken aikaa. Mutta äänten hiljetessä hirvittävä peto nousee haudastaan uudestaan, toistaen ikuisuudelta tuntuvan ajan ”You look so precious”, haluten kohdata aina lopulta pakenevan. Aivan kuin henkinen lepotila olisi saatavissa vain pienemmän ihmisen henkisten ja fyysisten rajojen murskaamisen kautta.

Kiintoisaa kyllä, että Toolin seuraavan levyn nimeksi tuli lopulta Ænima. Anima eli sielu yhdistettynä enemaan eli peräruiskeeseen – ja tähän lauluksi puettuun raivonhuutoon rinnastettaessa lienee selvää mitä tuo jälkimmäinen on. Nämä kaksi tekijää kertovat Prison Sexin päällimmäiset elementit.

Mutta mikään näissä viidessä minuutissa ei edes haiskahda glorifioinnilta, vaan varoitukselta. Keenan on kertonut kappaleen tarinaksi hetken, kun hyväksikäytetty tunnistaa käyttäytymisensä oravanpyörän. Vasta havaittuaan, tunnistettuaan ja hyväksyttyään tosiasiat voi tapahtua muutosta. Siihen saakka uhreista kasvaa kiduttajia, ja synkkä kierre jatkuu. Heille yhteistä on se, kuinka söpöiltä ja pahaa-aavistamattomilta he joskus näyttivät henkisen vankilan ristikon läpi.

Video ei ole enää saatavilla

The Beloved pääsi auttavasti jaloilleen jo vuonna 1987 Mantronix-vaikutteisella Forever Dancing -sinkullaan. Aika kulmikas biittitutkielma se toki oli – nokkamies Jon Marshin piti vielä käydä New Yorkissa ja Etelä-Lontoon Shoom-klubilla sekoilemassa ennen kuin rytmi pääsi valahtamaan päästä liikuntaelimiin.

Groove alkoi hiipiä biiseihin askel askeleelta. Acid Love (1988) vei bändin varastobileisiin ja The Sun Rising (1989) aamukasteisiin niittyraveihin. Hello (1990) ja Your Love Takes Me Higher (1990) kuuluivat hetkensä tempaavimpiin purkkatanssihitteihin.

Tähän saakka tapahtuneesta voi tulkita, että The Beloved oli enemmänkin seuraaja kuin johtaja. Sweet Harmonyssa se onnistui kuitenkin luomaan viiden minuutin ajaksi ihan oman kosmoksensa: pumpulista tehdyn diskoteekin. Lempeästi maanitteleva laulu, unelias italobasso ja loputtomasti pyörivä kilkutus yhtyvät mantraksi, joka tahdistaa sydämen täsmälleen oikeaan tempoon.

Jos biisistä saisi vielä suodatetuksi saksofoninluimutuksen, sen voisi jättää soimaan luuppina elämänsä taustalle. Kaikki olisi ihanaa, yhtä luomuhattaraa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Bill Clinton tööttää Sweet Harmonyn saksofonisoolon.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips ja kaksi kenokaulaista pörhistelijää lisää.

“I know a girl who thinks of ghosts
She’ll make ya breakfast
She’ll make ya toast
She don’t use butter
She don’t use cheese
She don’t use jelly
Or any of these
She uses Vaseline”

Wayne Coynelle ja kumppaneille hulluttelu on aina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja pienoinen oudoke on myös She Don’t Use Jelly. Tällä kertaa friikkeily kuitenkin siistiytyi suurelle yleisölle kelpaavaan kuosiin ja kappaleesta tuli Flaming Lipsin epätodennäköinen, ensimmäinen hitti vailla bändin alkuaikojen psykoottisuutta ja kuolematrippejä.

Oli kyse sitten varhaiskauden tuskaisen punkahtavasta happogaragesta, neljälle cd-levylle tallennetusta Zaireeka-projektista, installaatioista, joissa parkkipaikallinen pysäköityjä autoja soittaa stereoitaan, tai rockin historian psykedeelisimmästä lavashowsta, on kyseessä yhtye, jolle hulluus on rakettipolttoainetta. Flaming Lipsin kaoottisessa universumissa bändin äänivalli on keskellä hohkaava aurinko, joka taivuttaa fysiikkaa ympärillään.

Tavallaan on siis sopivaa, että suuruudenhullujen avaruusapinoiden suurin hitti on heidän lauluistaan lopulta se tavanomaisin. Monille kyseessä on jännittävän psykedeeliseltä kuulostava tarina aamiaista laittavasta tytöstä, jonka levitevalinta on vaseliini. Mutta Wayne Coyne on heppu, joka luultavasti on kuollut tuhat egokuolemaa, käynyt taivaassa, helvetin porteilla ja tähdissä, ja prosessissa sulattanut päänsä kuin voinapin Quaker Oats -lautaselliseen.

Sfääreistä laskeuduttua pidetään hengähdystauko ja syödään aamiaista. Ja sillä aterialla paahtoleivän päällä oleva vaseliinikin on lopulta hyvin arkipäiväistä. Flaming Lipsille She Don’t Use Jelly on kevyt välipala, jonka aikana kuitenkin voi tapahtua maagisia asioita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”I’ve never been a big fan of alternative music but those guys rock the house!”

Video ei ole enää saatavilla

Kuvaajan ”katsokaa kameraan” -ohje hämmensi osaa yhtyeen jäsenistä.

Nyt kun tuottajat David Guettan ja Max Martinin johdolla ovat jyränneet eurodancen soundit maailman poplistoille ja 1990-luvulla nuoruutensa viettäneet kolmekymppiset ovat kypsiä häpeämättömään nostalgiatrippeilyyn, on hyvä aika palata genren hallintakauteen.

Ace of Basen perustivat göteborgilaiset Berggrenin sisarukset jo vuonna 1987, mutta suosiota he saivat odottaa All That She Wants -kappaleen julkaisuvuoteen (jonka nokkelimmat ovatkin jo päätelleet otsikosta). Nämä vuodet olivat ruotsalaisen eurodancen kultakautta. Ace of Basen lisäksi listoja miehittivät muun muassa Pandora, Basic Element, E-Type sekä tietysti tohtorit Bombay ja Alban.

Ace of Base kävi alkuaikoinaan läpi useita nimiä: Kalinin Prospekt (joka olisi ollut kertakaikkisen fantastinen nimi eurodance-yhtyeelle),  CAD (eli Computer-Aided Disco, joka olisi nauttinut ainakin kuvailevuuden suomasta edusta) ja The Terminator -elokuvasta napattu Tech-Noir (joka olisi toimiakseen vaatinut yhtyeeltä mustaa hiusväriä, nahkaa ja paljon typerän näköisiä solkia). Kyseiset nimet olivat kuitenkin Göteborgin dance-apostolien mielestä liian vaikeita, joten he valitsivat nimen Ace of Base, koska olivat oman kertomansa mukaan ”studionsa valtiaita”. Tietysti!

Sisarukset  eivät keksineet soundiaan itse – he lainasivat sen ruotsalaisartisti Kayon kappaleesta Another Mother, jonka kuultuaan he ottivat yhteyttä biisin tuottajaan pyytääkseen häntä tekemään Ace of Baselle samanlaista musiikkia. Yhteistyön ensimmäinen tulos oli All that She Wants.

All That She Wants on niin 1990-lukua, että sattuu. On hilpeän muovisesti pimputtava pseudo-reggaekomppi, ovat Movetronin ja Sound of R.E.L.S:in ja Waldo’s Peoplen mieleen tuovat syntikkafonitörähdykset ja missä tahansa tunnistettava, huilumainen taustaulina, joka saattoi saada alkunsa tästä kappaleesta. (En aio teeskennellä muistavani enkä sen koommin aio kahlata läpi kaikkea 1990-luvun alkupuolella tuotettua eurodancea.)

All That She Wants on myös pirullisen tarttuva popkappale, jonka lievästi amatöörimäinen koti-Casio-renkutus ja hiukan horjahteleva laulu tekevät siitä oudon sympaattisen. Etenkin sen kertosäe simppeleine sanomineen on sulaa melodisen poptaiteen neroutta. Kappaleen apaattisen pirtsakka kvasi-reggae, tunteettomasta miehennielijästä kertova sanoitus ja toteava laulusuoritus lainaavat sille sen tunnistettavan, jopa omaperäisen tunnelman.

Mutta puhutaanpa välillä natseista.

Tarkkailijoiden alettua kummastella tiettyjä Ace of Basen sanoituksia Ruotsin iltapäivälehdet alkoivat tonkia asiaa ja saivat selville, että bändin ainoa sisarparveen kuulumaton jäsen, Ulf Ekberg – tiedättehän, se peroksidipystytukkainen, riemastuttavan paljon germaanista elokuvaroistoa muistuttava –, oli kuulunut nuoruudessaan uusnatsipuolueeseen ja tehnyt bändeineen rasistisia kappaleita. Ekberg joutui kesken yhtyeen jättisuosion vaikkapa Tiger Woodsin tapauksesta tuttuihin julkisiin pr-anteeksipyyntöhommiin.

Ekberg on myöhemmin vakuuttanut katuvansa syvästi, mutta kukaan hänen kuvansa nähnyt ei voi olla aivan varma. Vuonna 1998 Ekbergin rasistisia kappaleita julkaistiin hilpeästi nimetyllä Uffe Was a Nazi -kokoelmalla.

Tieto äärioikeistosympatioista kasvatti Ace of Basen suosiota uusnatsien keskuudessa, mutta ei lopulta ainakaan vähentänyt sen suosiota muualla: yhtyeen albumit myivät vuodesta 1993 alkaen arviolta 50 miljoonaa kappaletta maailmalla. 50 miljoonaa! Se on luku, joka tekee Ace of Basesta levymyynnillä mitaten Ruotsin kaikkien aikojen kolmanneksi menestyneimmän yhtyeen heti Abban ja Roxetten jälkeen.

Lisäperspektiiviä asiaan voi hakea siitä tosiasiasta, että muun muassa  Oasis, Jay-Z, Linkin Park, The Police, Coldplay ja Christina Aguilera ovat myyneet urallaan suurinpiirtein saman määrän levyjä. Se on hämmentävä, lähes selittämätön määrä yhtyeelle, joka muistetaan tasan kahdesta kappaleesta.

Levymyynnin huomioon ottaen onkin hieman hämmästyttävää, että Ace of Basen tähdenlento katkesi niin tyystin yhdeksänkymmentäluvulle. Aika ja musiikin trendit kai ajoivat ohi, kun 2000-luvulle tultaessa katu-uskottava elektroninen musiikki ja hiphop löivät läpi listoilla.

Ace of Basen kohtaloksi jäi löytyä jokaiselta pihakirppikseltä, jossa aikuisiksi ehtineet yhdeksänkymmentäluvun kakarat yrittävät päästä eroon sumeiksi naarmuuntuneisiin muovikansiin pakatuista keskinkertaisuutensa noloimmista symboleista.

Mutta ei itse yhtye mihinkään ole mennyt. Tai itse asiassa on – osa yhtyeestä. Berggrenin siskokset on nimittäin korvattu nuoremmilla ruotsalaisblondeilla. Se on ruotsalaista can-do-asennetta, ystävät!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tältä kuulostaa Kayon Another Mother.

Video ei ole enää saatavilla

Blur kainostelee sillee söpösti: Damon, Alex, Graham ja Dave.

John Harrisin upean The Last Party -kirjan ansiosta tiedämme tarkkaan, millaisissa olosuhteissa For Tomorrow, tietyssä mielessä brittipopin ensimmäinen ikoninen singlebiisi, syntyi. Joulupäivänä 1992, krapulassa, turhautumisen pohjamudissa.

Blur oli ajautunut yhä pahemmin sivuraiteelle sen jälkeen, kun yhtyeen myöhäsyntyinen yritys hypätä baggy-kelkkaan oli tuottanut sen ensimmäisen hitin, pari kuukautta sitten tässä sarjassa ruoditun There’s No Other Wayn. Tyylipoliisit olivat naureskelleet bändille alun alkaenkin, pian sen hylkäsivät myös pop-nuoret. Esikoisalbumi oli puolivillainen, velkojen maksamiseksi järjestetty Amerikan-kiertue katastrofi. Vieraan mantereen hotellihuoneissa Damon Albarn alkoi kaivata – englantilaisuutta. Mitä tahansa englantilaista BBC:n aamuohjelmista huonoihin lämmitysratkaisuihin. Mutta kun siipirikot lopulta pääsivät kotimaahan, se olikin grunge-kuumeen vallassa. Hapsupartaiset amerikkalaiset tunkivat iholle täälläkin!

Albarnin mielessä alkoi hahmottua pop-manifesti, joka olisi äärimmäisen ja uhmakkaan englantilainen ja tekisi kunniaa saarivaltakunnan populaarikulttuurin koko historialle. Siis brittipop. Mutta Blurin levy-yhtiöpomot Food Recordsilla eivät olleet lainkaan innoissaan näin itsetarkoituksellisesta muotia vastaan asettumisesta. Yhtye sai työn ja tuskan kautta valmiiksi toisen albumin, vain kuullakseen Foodin Dave Balfen nillittävän, ettei levyä voisi sellaisenaan julkaista, vähintään yksi hittisingle puuttui yhä.

Albarn meni jouluksi kotilomille vanhempiensa luo, veti aattona kunnon kännit, heräsi seuraavana aamuna darrassa ja asettui porukoiden flyygelin ääreen. Näin hehkeissä olosuhteissa syntyi euforinen kappale nimeltä For Tomorrow.

Kun brittipopin nousua ja rappiota tarkastellaan nyt vuosien päästä sillä tavoin jälkiviisaasti kuin historian suuria tarinoita yleensä tarkastellaan, on helppo erehtyä näkemään siisti draaman kaari siellä, missä oikeasti oli sattumanvaraisesti hyppelehtivää todellisuutta. Tässä draamallisesti hiotussa versiossa For Tomorrow on sarastus ja suuri lähtölaukaus, viattomuuden ja optimismin ruumiillistuma, merkki paremmista ajoista. Katsokaa sen kirkasotsainen ja nerokas video: Albarn roikkuu double decker -bussin ovenkahvassa, pulut lennähtävät ilmaan Trafalgar Squarella, eri-ikäiset ja -näköiset lontoolaiset laulavat hurmioitunutta la-la-la-kertosäettä, kaupunki on mustavalkoinen ja kaunis. Lopussa laulusolisti kierii Primrose Hillin nurmea alas kietoutuneena söpöön 1960-luvun polkkatukkatyttöön.

Todellisuudessa tämä kaikki oli epätoivon manaamista toivolla, turhautumisen manaamista voitonriemulla, Amerikan manaamista Englannilla, epäonnistumisten manaamista säkenöivällä musiikillisella onnistumisella. Jos For Tomorrow’n tekstiä alkaa kuunnella biisin yleisen valoisuuden ja vaivattoman yhteislaulatuksen alta, löytää säkeistöistä lievästi paniikinomaisen kuvauksen viimeisiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja lopullisen tuhon täpärästä välttelystä. Vasta kertosäkeissä se taittuu uskoksi parempaan.

Eikä se kaikinpuolisessa hienoudessaankaan pystynyt aloittamaan brittipop-huumaa. Se menestyi listoilla huonosti, kuten manifestin laajempi versio, Modern Life Is Rubbish -albumikin. Vasta vuotta myöhemmin tähdet olivat Blurille oikeassa asennossa.

Vaan väliäkö näillä, kun koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.

Tällaiset kappaleet kun ovat aina totta viimeistään siinä vaiheessa, kun huhtikuu kallistuu loppupuolelleen ja me voimme itse kukin palata omalle Primrose Hillillemme, missä se sitten onkaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tässä audioversiona kappaleen pidempi “Visit To Primrose Hill Extended” -versio, joka sisältää vastustamattoman instrumentaalilopukkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Kalifornian lahja eurodancelle, Plavka.

Yöllä kaikki on hyvin ja oikein.

Näin jälkikäteen on helppo muistaa 1990-lukulainen eurodance musiikillisen dekadenssin aikakautena. Siis ajanjaksona, jolloin liian isojen lippalakkien ja onnettomien korostusten takama lymyilevät eurooppalaiset teknotuottajat antoivat palttua klassiselle anglosaksiselle poplaulunkirjoitustaidolle ja poimivat vain sukaatit hedelmäkakusta. Taidoin kynäillyt säkeistöt ja jännitteet lensivät roskiin, kun kappaleet saksittiin koostumaan vain kertosäkeestä, toisiaan vastaan mittelevistä synakoukuista ja ehkäpä jonkun traagisen antwerpenläisen räppärin puhelauluosuudesta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Jos haluaa kuulla oikeasti kyynistä musiikkia, kannattaa tarttua mihin hyvänsä, johon David Guetta on kajonnut. 2010-luvun yliseksualisoidusta ja virtaviivaistetusta listapopista käsin katsottuna moni entinen euroteknosuuruus näyttäytyykin mannermaisen romantiikan perinteen jatkajana.

Näin myös ja erityisesti saksalaiset Rolf Ellmer ja Markus Löffel, tuttavallisemmin ”Hillo” ja ”Lusikka”. Hillo oli klassisen koulutuksen saanut säveltäjä ja Lusikka pahainen dj, ja koska he olivat saksalaisia ja siksi myös saksalaisten tyylikäsitysten tuotteita sekä germaanisen huumorin ystäviä, he tekivät musiikkia myös nimellä Tokyo Ghetto Pussy. Lusikasta puhuttaessa imperfektin käyttö on traagisesti oikeutettua, sillä hän poistui keskuudestamme taivaan suureen Kalajoen juhannukseen vuonna 2006.

Hillo ja Lusikka ajattelivat aikalaisiaan isompia asioita, sillä heidän pääteoksensa oli vuonna 1993 ilmestynyt albumikaksikko Tripomatic Fairytales 2001 ja Triopmatic Fairytales 2002. Näiltä ensiksimainitulta on lohkaistu Right In The Night, suloisen Plavkan (joka teki videoilla parhaansa näyttääkseen siltä kuin olisi syntynyt tunikassa, mutta oli onnettomuudekseen kotoisin Kaliformiasta) laulama todellinen europophelmi, joka salakavalasti vohkii espanjalaisen Isaac Albénizin liki sata vuotta vanhan Leyenda-kappaleen kitarajuoksutuksen ja naittaa sen niin samettiseen eurotranceen että sillä voisi verhoilla kokonaisen düsseldorfilaisen yöklubin.

Right In The Nightissa yhdistyivät siis kaikki parhaan euroteknon klassiset piirteet: varastettu koukku, parhaat konesoundit mitä rahalla ja lahjakkuudella saa, kansainvälisen yhteistuotannon Brysselin lentokentän mieleen tuova ylellinen kotimaattomuus ja jäsentymätön kurkotus kohti maanosan kulttuuripääomaa. Jälkimmäisestä on mainiona esimerkkinä kappaleen video, joka saisi Federico Fellinin raapimaan päätään kummastuneena.

Kaikkien klassisten popkappaleiden lailla Right In The Night on myös aikakone, mutta minne se vie, se jää kuulijan vastuulle. Jos määränpää on jotain niin mautonta ja typerää kuin 1990-luku noin keskimäärin ja yleensä, voit syyttää vain itseäsi. Et Hilloa, Lusikkaa tai Plavkaa, jotka ovat tällä kappaleella tehneet ikuisen piston poptaivaan firmamenttiin.

Video ei ole enää saatavilla

Stereolab ja hymyilevä vallankumous!

Stereolabille Debord, Adorno ja Foucault ovat olleet varmasti sankareita siinä missä Velvet Underground, Françoise Hardy kuin Neu!:kin.

Vuonna 1990 Lontoossa perustettua yhtyettä voi hyvällä tahdolla väittää aikansa taidepop-ryhmistä totaalisimmaksi: postmoderniksi kokonaistaideteokseksi, joka todennäköisyyksien vastaisesti selviää lukuisten ja lukuisten viittaustensa taakan alta voittajana, aikansa pop-musiikin suurena radikaalina ja vallankumouksellisena.

French Disko julkaistiin vuonna 1993 Jenny Ondioline -ep:n päätösraitana. Tuossa vaiheessa Stereolab oli vasta rakentamassa musiikillista maailmaansa. Sen soundin pohjana olivat lauluntekijä-kitaristi Tim Ganen entisen bändin, sosialisti-C86-yhtye McCarthyn kitaraindiepop sekä shoegazen ja noiserockin pedaaliviehtymykset. Stereolabin oman äänen kruunasi laulaja-lauluntekijä Lætitia Sadier, ranskatar, joka laulaa kuin 1960-luvun sensuelli ranskatar aiheista, joita edustivat lähinnä 1900-luvun vasemmalle kallellaan olleet ranskalaiset filosofimiehet.

Ep:tä seurannut Transient Random Noise-Bursts with Announcements -kolmosalbumi on luettavissa yhtyeen tärkeimpien albumeiden joukkoon, mutta vaikka sen meluaallot olivat enemmän väkivaltaisia kuin viimeisen päälle chic.

Yhtye oli noihin aikoihin vielä kaukana Emperor Tomato Ketchup- ja Dots and Loops -albumeilla saavutetusta maalista, jossa motorik-biitit ja vintageurut sekä pulputukset, exotica-, tropicalia- ja loungesävyt loivat täysin uniikin yhdistelmänsä.

Tuon ajan Stereolabin mekaanisen krautpopin seassa French Disko oli tyylipuhdas poppis. Se oli Stereolabille eräänlainen vaalimainos, ohjelmajulistus sekä yltiöälykäs tapa aloittaa vallankumous ja kutsua kuulijat barrikadeille. Viva la resistance -slogan energisoidaan huutamisen sijaan räjähtävällä särövallilla.

French Diskoksi manifestoitunut viesti on selvä: toivoa on, mutta se vaatii muutoksen.

”Though this world’s essentially
An absurd place to be living in
It doesn’t call for bubble withdrawal

It said human existence is pointless
As acts of rebellious solidarity
Can bring sense in this world”

Ganen ja Sadierin terävästä sävelkynästä huolimatta Stereolabin nerous on noussut häikäisevimmilleen kokonaisuuksien tasolla. Edgar Varésen ja Karlheinz Stockhausenin kaltaiset elektronisen musiikin pioneerisäveltäjät loivat 1950- ja 1960-luvuilla ”tulevaisuuden musiikkia”. Siinä missä heidän luomansa tulevaisuusnäkemykset eivät ikinä toteutuneet, Stereolab on operoinut jo lähtökohtaisesti retrofuturistisesti ja rakentanut järjestelmällisesti analogisoittimin omaa kadonnutta tulevaisuuttaan.

Työn tarkkuudesta kertoo se, että todennäköisesti jokainen Stereolabinsa kuunnellut pystyy kuvittelemaan täsmälleen, miltä tuossa tulevaisuudessa näyttäisi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Versio numero 2.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Editors teki French Diskosta mainion coverin. Tällä kertaa sanoistakin saa selvää!

Video ei ole enää saatavilla

Gabriellen Dreams soi muun muassa Magnolia-elokuvassa.

Brittilistoja hallitsevat tällä hetkellä muiden joukossa Emeli Sandén ja Rebecca Fergusonin kaltaiset hyvin vahvasti 1990-luvun popsoul- ja R’n’B-perinteestä ammentavat naisartistit. Vajaa parikymmentä vuotta sitten samassa asemassa patsasteli Gabrielle.

Tuolloin taivaskanavilla jyräsivät myös valtameren takaa tulleet Silkin Freak Me sekä SWV:n Right Here, nurkan takana väijyi TLC:n ensimmäinen oikea megahitti Creep ja pian Boyzone otti ensiaskeleitaan levyttämällä The Osmondsin Love Me for a Reasonin.

Dreamsissä yhdistyvät kaikki nämä: sensuelli groove, sivistynyt naisenergia ja Brittein saarille ominaiset popvivahteet. Kaikki on niin silkkistä, smoothia. Ja Gabriellen ote niin positiivinen – unelmat voivat toteutua:

”Dreams can come true
Look at me babe I’m with you
You know you gotta have hope
You know you gotta be strong”

”Lässytystä”, joku ehkä sanoisi. Mutta Dreamsin kaltainen jousilla kuorrutettu soul-kappale nimenomaan ammentaa kaiken elinvoimansa positiivisuudesta. Sen tahdissa voi notkua, katsella taivaalla liitäviä lintuja tai ihan vain olla. Olla ajattelematta mitään. Ja sitten yhtäkkiä alkaa hymyilyttää.

Maailmassa on aivan liian vähän positiivisia biisejä, jotka koskettavat lipsahtamatta saarnaamisen tai tekopirteyden puolelle. Dreamsissä kaikki on hyvin ja kaikki on luonnollista.

Tämän lisäksi Gabrielle sai puserrettua musiikkiinsa aimo annoksen persoonallisuutta. Niinpä hän oli kaikkea muuta kuin yhden hitin ihme, sillä lukuisten brittilistan top ten -merkintöjen lisäksi uralle siunaantui toinenkin yhtä iso menestyssingle, Rise (2000). Upea biisi sekin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Samana keväänä Keith Sweatin tuutoroima Silk maanitteli kuulijoita Freak Me -ykköshittinsä avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Red House Painters. Mark Kozelek toisena oikealta.

Bob Dylan lausui aikoinaan, että suurilla artisteilla on kyky luoda melodioita, jotka tuntuvat ikiaikaisilta. Kuin ne olisivat aina olleet olemassa, mutta vasta tietyssä hetkessä ne puetaan laulun muottiin.

Mark Kozelekin melodiakynä on aivan oman värisensä. Väittäisin, että pystyn erottamaan hänen kirjoittamansa laulun helposti. Kaiken voisi koettaa typistää yhtälöksi jossa olisi yksi osa Nick Drakea, yksi Dean Warehamia ja hieman vanhaa folkia ja bluesia. Silti, se on niin kovin helppo tunnistaa – uunituoretta nostalgiaa jo ensimmäisellä kuuntelulla.

Rollercoaster-nimellä paremmin tunnettu Red House Painters I on musiikkinsa puolesta upea. Moni sen kappaleista, kuten Katy Song, Mistress ja Dragonflies ovat kenellekään sadcore-tagilla varustetusta musiikista kiinnostuneelle pakollista kuunneltavaa. Genrenimen perusteella aiheet eivät yllättäne ketään, ja Grace Cathedral Park on melko lempeä aloitus verrattuna siihen, mitä levyllä myöhemmin kohtaa:

”A rare and blistering sun shines down
on Grace Cathedral Park
there with you I fear the time
when air gets dark
you know I don’t spend days like this
caught up in lost times of youth that I miss”

Hieno ambivalenssi heti alkuun – se, onko kertoja tai toinen pian pimeässä istuva hahmo kiinni mennessä, on melko mahdotonta selvittää. Tämän ajan Kozelek käytti paljon epämukavan kuuloisia voimasuhteita sanoissaan.

Ja vaikka pelottavan moni aikakauden Red House Painters -levytyksistä tuntuu nyt lähinnä obsessiivisen teiniangstin variaatioilta – ja jotkut, kuten Lord Kill the Pain, Evil, Mother ja Uncle Joe sen suoranaisilta parodiolta – Grace Cathedral Park kuuluu niihin, jotka tipahtavat aidan turvalliselle puolelle. Ei pelkästään masokistisen angstin vähäisyyden, vaan myös Kozelekin yksinkertaisten ja elävien kielikuvien takia.

”Can almost hear rollercoasters
see sailboats in the sea
hear noise and screaming
weaving in and out of
happy music box sounds”

Mutta missä seurassa Mark liikkuukaan, ja pitäisikö jonkun ehkä tietää tästä kaikesta? Suu auki senkin teinisika, mitäs tietoa pihtaat?

”I feel the coming on
of the fading sun
and I know for sure
that you’ll never be the one
it’s the forbidden moment that we live
that fires our sad escape
and holds passion more that words can say
tell me why are you like this
are you the same with anyone?”

Auringonlaskun kokeminen jonkinlaisena luonnon viestinä omasta tilanteesta on lievästi sanottuna vaivaannuttavaa, mutta rehellisyys on tärkeä hyve. Eli pakoilet jotain. Kuulustelun paikka!

Eikö tyttösi enää miellytä vai jätitkö tyttöystävälle kertomatta uudesta ihastuksesta? Ehkä nyt voisit viisaasti kävellä kukkakaupan kautta kotiin. Toisaalta, monitulkinnallisuus laskettakoon yhdeksi kappaleen monista koukuista. Se, katsotaanko tässä puistoilukaveria ylös- vai alaspäin, jää täysin auki (uskokaa pois, Rollercoaster-levyltä ei löydy emotionaalisen tasa-arvon muruakaan) ja levyn musiikillisesti suoraviivaisin veto muuttuukin yhtäkkiä yhdeksi sen kryptisimmistä.

Onnea on toki turha odottaa, ja ensimmäinen Red House Painters -laulu, jossa löytyy edes hiven tyytyväisyyttä, lienee Ocean Beach -levyn Over My Head, johon oli matkaa vielä kaksi vuotta.

Jälleen yksi kielletty tai torjuttu unelma hajoaa vuoristoradan kiskojen jylinän alle mutta kaunis laulu siitä ainakin syntyi. Nyt kävi näin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jos todellisesta angstista puhutaan, niin tässäpä vuotta aikaisemmalta Down Colorful Hilliltä löytyvä Medicine Bottle…

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

…ja nykyään varmasti mielipiteitä jakava Mother.

Video ei ole enää saatavilla

Ainakin The Posies oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – Seattlessa vuonna 1993 grungen jatkaessa voitokkaana edellisenä vuonna alkanutta valtavirtamenestystään. Valitettavasti se ei kuitenkaan soittanut grungea, vaan melodista ja vahvoilla lauluharmonioilla silattua kitarapoppia, joka oli lähempänä Teenage Fanclubia kuin Alice in Chainsia tai Soundgardenia. Niinpä The Posies oli tuomittu miljoonamenestyksen sijaan pikkuhitteihin vaihtoehtoradiossa ja lopulta rakastetuksi kulttisuosikiksi.

Tokkopa The Posiesin pääarkkitehdit ja ainoat pysyvät jäsenet Jon Auer ja Ken Stringfellow jättimenestystä havittelivatkaan. Heidän musiikkinsa oli veistetty samasta puusta kuin sellaisilla power pop -legendoilla, kuten Big Starilla ja Badfingerillä – yhtyeillä, joiden tarinoita värittivät popneroudesta huolimatta tragediat, arvostuksen puute ja kehnot myyntiluvut. Tätä musiikkia tehtiin kutsumuksesta, ei dollarinkuvat silmissä. Kolmannen pitkäsoittonsa Frosting on the Beaterin kappaleella Flavor of the Month Auer ja Stringfellow tekivät mielipiteensä selväksi:

”The flavor of the month is busy melting in your mouth
Getting easier to swallow and harder to spit out”

1990-luvun alun särökitaravetoisella vaihtoehtorockilla oli kuitenkin vaikutuksensa The Posiesin musiikkiin. Grungen valtakaudella yhtyeen vuonna 1988 julkaistun debyyttilevy Failuren kotikutoisen kuulas pop ja vuonna 1990 ilmestyneen Dear 23:n kunnianhimoisempi vuosikertasoundi kuulostivat auttamattoman vanhanaikaisilta. Stringfellow ja Auer eivät toki ryhtyneet grungen perässähiihtäjiksi, mutta Seattlessa hallinnut raskas sähkökitarasoundi jätti kuitenkin The Posiesiinkin jälkensä.

Frosting on the Beaterilla kuultiin uusi sähköisempi ja aggressivisempi The Posies -soundi, jossa kauniit melodiat ja haaveilevat harmoniat yhdistyivät piekseviin riffeihin ja särisevään kitaramurinaan. Näin siitä tuli yksi pääarkkitehti 1990-luvun voimapopsoundissa. Loistava esimerkki yhtyeen musiikista on albumin hieno avausraita Dream All Day, jonka voisi oivasti soittaa ihmiselle, joka pyytää määritelmää termille voimapop.

Sanoituksiltaan se on yksi yhtyeen vahvimmista kappaleista. The Posies osasi aina Big Starin tai vaikkapa Cheap Trickin esimerkkiä seuraten piilottaa hattaransa sisälle viiltäviä partateriä. Dream All Day kertoo ikuisesta uneksijasta, joka luo lukemattomia suunnitelmia ja maailmoja oman huoneensa turvassa, mutta ei oikein koskaan pysty toteuttamaan niitä:

”In a blackened room
Staring into space
Underneath a thousand blankets
Just to find a place
Where everything is reachable
Imagining is safe
I tried to make it so
I didn’t even know
I could dream all day”

The Posiesin samalla sekä haikean surumielinen että raivokas musiikki ilmentää täydellisesti inertiaan tarrautuneen haaveilijan unensekaista raivoa. Ikään kuin laulun päähahmo heittelehtisi jatkuvasti levottomuuden ja houkuttelevan unohduksen välimaastossa.

The Posies ei onnistunut toistamaan Frosting on the Beaterin pikkumenestystä, ja vuonna 1996 julkaistu Amazing Disgrace myi huonosti. 1998 ilmestyneen ironisesti nimetyn Successin jälkeen Auer ja Stringfellow päättivät pistää pillit pussiin. The Posies ei kuitenkaan hajonnut lopullisesti, vaan jatkaa tänäkin päivänä puoliaktiivisena Auerin ja Stringfellow’n soolourien ja muiden projektien ohella. Yhtyeen viimeisin albumi Blood/Candy ilmestyi vuonna 2010.

The Posiesin ura ei kenties ole mennyt aivan unelmien mukaan, mutta se on synnyttänyt valtavasti hienoa musiikkia. Onneksi Auer ja Stringfellow eivät jääneet sänkyihinsä makailemaan. Silloin emme olisi saaneet kuulla Dream All Dayn tapaisia loistokkaita popklassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Posies on tehnyt uransa aikana useita hienoja covereita. Yksi parhaista on tämä loistava Beatles-tyylinen versio The Germs -klassikosta Richie Dagger’s Crime, joka löytyy The Germs -tribuuttilevyltä A Small Circle of Friends.

Video ei ole enää saatavilla

Pidä kiinni käsilaukustasi. Robin S on lähistöllä.

Jonnalla on uusi käsilaukku. Sen väri on tumma kulta, vaikka Maiju sanoi bussissa että onpa erikoinen ruskea, ”aika jännä”. Maiju osaa olla rasittava, mutta tiukassa paikassa siihen voi aina luottaa.

Phoeben käsilaukku on lattialla Meganin, Charlotten ja toisen Charlotten laukkujen vieressä. Naiset tanssivat ringissä laukkujen ympärillä. Toinen Charlotte on paras tanssija mutta pidättelee, jotta muut eivät joutuisi pinnistelemään. Välillä Phoebe vilkaisee baaritiskin edessä liikehtivää haukkaparvea. Rinki tiivistää vaistomaisesti, kun joku irtautuu parvesta ja alkaa kierrellä tanssilattiaa.

Keväällä haukka vei Hirokon. Sen jälkeen sitä ei ole juuri nähty ringissä. Kerran Nanami törmäsi Hirokoon ja sen haukkaan pizzapaikassa. Ne näyttivät säyseiltä ja kylläisiltä. Kahden viikon päästä Nanami lähtee Osakaan opiskelemaan mediaa. Tanssivatkohan ne käsilaukkujen ympärillä Osakassa?

DJ miksaa seuraavan biisin sisään. Kish-kish-kish-kish. Pom-podo-po-pom-pom-pom-po-dom. Jonna hihkaisee ja nostaa kätensä ylös. Isoääninen nainen laulaa petetyistä lupauksista. Turha enää yrittää lirkutella. Näytä, älä kerro. Kish-kish. Pom-podo-po-pom-pom. Maiju käy baaritiskillä kiskomassa Marjukan takaisin tanssilattialle. Rinki hehkuu.

Video ei ole enää saatavilla

Missä Bridget? Ja kääpiö?

1993 oli G-funkin vuosi. Dr. Dren The Chronic oli ilmestynyt edellisen vuoden lopulla, joten kesän soundtrack oli siinä. Snoop Doggy Doggin Doggystyle julkaistiin syksyllä. Warren G:n Regulate tuli ulos seuraavana vuonna.

Keskelle tätä ujeltavien synien, hydrauliikaltaaan pimpattujen autojen ja vähäpukeisten naisten tsunamia pöllähti jazzahtavasti funkkaava oaklandilainen Souls of Mischief ja Hieroglyphics-posse Del Tha Funkee Homosapienin johdolla.

Minusta 93 ’til Infinity on aina ollut reppuräpin Summer of 69, sillä erotukselle että Bryan Adamsin laulu kertoo menneisyydestä ja tarkastelee ikuisen kesän illuusiota, kun taas Souls of Mischief raportoi tästä hetkestä, ikuiseen kesään yhä uskoen. Olisi ollut hauskaa jos Souls of Mischief olisi ottanut vuoden 1993 kesän uusintakäsittelyyn 16 vuotta myöhemmin, kuten Adams teki vuoden 1969 kesälle vuonna 1985.

Vieläkö Bridget, jonka mies on kääpiö kiinnostaisi? Ehkä ne seitsemän numeroa, jotka Tajal näppäili puhelimeensa vuonna 1993 olivat elämän alkua. Ehkä Bridget jätti kääpiömäisen miehensä. Ehkä Tajal ja Bridget perustivat perheen. Tuliko vuosituhannen vaihteessa ero?

Mutta mitä kääpiölle tapahtui? Voihan olla, että Bridgetiä alkoi vanha kääpiösuola janottaa…

Haluaisin vastauksen näihin ja moniin muihin sitä kesää koskeviin kysymyksiin. Minä en enää chillaa tavalla, jolla chillasin vuonna 1993. Enkä usko, että Souls of Mischiefin jätkätkään chillasivat vuoden 1993 tyyliin siitä hetkestä ikuisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Bryan Adamsin hienon biisin video, höystettynä YouTubeen upanneen ”tarkkanäköisellä” kommentilla: The ”69” reference is not about the year, it’s about nostalgia and making love in the summer time.

Video ei ole enää saatavilla

Boy George. Suuri artisti ansaitsee suuren kuvan.

”One day soon, I’m gonna tell the moon about the crying game
And if he knows, maybe he’ll explain
Why there are heartaches, why there are tears?
And what to do to stop feeling blue, when love disappears?”

90-luku teki hyvää Boy Georgelle.

Edellinen vuosikymmen oli alkanut ihanana romanssina, lupauksena ikuisesta onnesta, mutta sen viimeiset vuodet olivatkin olleet katkeraa laskuhumalaista välienselvittelyä ja ovien paiskomista. Oli selvää, että tämä suhde ei enää toimisi. Huumesekoilut, sieluttomat levytykset ja hittien puuttuminen oli saanut Culture Club -supertähden näyttämään 28 vuoden iässä nololta reliikiltä menneisyydestä. Kulahtaneelta julisteelta isosiskon vanhan Bravon tai Suosikin välissä.

Boy George tajusi, että tulevaisuus vaatisi menneisyyden hyvästelemistä. Oli painuttava takaisin maan alle. Lontoon underground-skenestä ponnistanut ja siellä aina viihtynyt tähti palasi klubeihin, sekä kirjaimellisesti, että musiikillisesti.

Boyn perustama More Protein -levymerkki alkoi tuottamaan klubisinkkuja ja keräämään kadonnutta kredibiliteettiä omistajalleen. Seuraava askel oli hieno Jesus Loves You -projekti, joka oli demokraattisen bändin sijaan pikemminkin peitenimi Boy Georgen uudelle soolotuotannolle. Strategisesti levynkansista häivytettiin kaikki merkit maestrosta – jokainen tiesi, että tällä tavalla musiikilla olisi paremmat mahdollisuudet tulla soitetuksi klubeilla, ehkäpä radiossakin.

Paluu valtavirran valokeilaan Boy Georgena tapahtui Pet Shop Boysin tuottamalla The Crying Game -singlellä.

Paperilla Boy Georgen ja Pet Shop Boysin yhteistyö näyttää aika kamalalta. Camp-overload, anyone? Lopputulos on kuitenkin tyylipuhdas-cover, jonka maltillisesti pulputtava tuotanto voisi olla peräisin pettareitten omalta Behaviour-levyltä (1990). Originaali The Crying Game oli Dave Berryn esittämä melankolinen kitaraballadi vuodelta 1964. Sitä on versioitu aiemminkin, mutta mistään ihan kuluneimmasta ikivihreästä ei ole kysymys.

Tämä levytys tehtiin Neil Jordanin samannimisen psykologisen trillerin tunnussävelmäksi. Siis juuri sen, jonka lopussa paljastuu, että… tai no, katsokaa itse; hyvä on elokuvakin.

Hämmentävintä Boy Georgen versiossa on itse vokaalisuoritus. Ensikuulemalta luulin, että kyseessä on ennenjulkaisematonta ja remixattua Roy Orbisonia. En tiedä ovatko Herra Pojan edelliset tuottajat huomanneet, mutta hänellä on itse asiassa todella hieno ääni. The Crying Gamella Boy George laulaa melkein varovasti; ääni ei pääse missään vaiheessa karkaamaan tuttuun nasaaliin, vaan leijuu pumpulisen surumielisenä jossain pilvien välissä, kuun möllöttäessä taivaalla.

Boy George tulkinnassa soi se kuuluisa (ja pahamainen) ”eletty elämä”. Vaikka ääni on edelleen samettia, tuntuu Boy tietävän mistä laulaa. Culture Clubissa koettu valtava menestys ja vuoristoratamainen, väkivaltainenkin suhde bändin rumpalin Jon Mossin kanssa olivat molemmat vain katkeransuloista historiaa. Boy George tiesi nyt jo jotain menettämisestä.

”First there are kisses, then there are sighs
And then before you know where you are, you’re saying goodbye”

The Crying Game nousi listoille ympäri maailman, ja soi kiitettävästi Suomenkin radiossa. Yllättäen single nosti Boyn myös Yhdysvaltain top 20 -listalle – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986. The Crying Game ei kuitenkaan muuttanut Boy Georgea uudelleen mainstream-tähdeksi, vaan jäi hänen toistaiseksi viimeiseksi isoksi soolohitikseen. Ehkäpä ihan hyvä niin; lahjakas mies on toiminut sittemmin laulamisen ohella dj:nä, kirjoittanut kaksi kirjaa, broadway-musikaalin, suunnitellut vaatemalliston ja paljon paljon muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Janet, 45, on nuorin yhdeksästä Jacksonin sisaruksesta.

Ah, rakkaus, tuo ihmiselon sulostuttaja ja surustuttaja, saavuttamattomien haaveiden ja toteutuneiden unelmien sidosaine, jonka tarkka määritteleminen on yhtä hankalaa kuin uskonnollisen kokemuksen tai happotripin kuvaaminen sitä kokemattomalle. Vaikka tunne pakenee määreitä, on sen kuvaamiseen ja piirteiden sanoiksi pukemiseen käytetty taiteen historiassa todennäköisesti enemmän työvoimaa ja aikaa kuin minkään muun asian puntaroimiseen.

Kauneimmillaan nämä kuvaukset ovat, kun ne saavuttavat tietyn helposti lähestyttävän intiimiyden tason, yleisen ja yksityisen risteyskohdan. Se mikä on tapahtunut kahden ihmisen välillä, on tapahtunut niin monelle muullekin.

”Like a moth to a flame
Burned by the fire
My love is blind
Can’t you see my desire?”

Janet Jackson huokaa näin That’s the Way Love Goesin alussa ja yhdessä taustalta unenomaisesti laskeutuvan kosketintapailun kanssa asettaa tunnelman kappaleelle, joka tavoittaa jotain oleellista tästä rakkauden visaisesta luonteesta. Halun, intohimon ja kaiken antavan rakkauden vastavoimana on tunteiden kuluttavuus ja pelko siitä, ettei toinen vastaa niihin.

Ja kuitenkin, rakkaus on myös optimismia, vimmaista halua näyttää toiselle, kuinka hyvä olisikaan olla yhdessä.

”I’m gonna take you places
You’ve never been before and
You’ll be so happy that you came”

Sulavana valuvan rytmiosaston ja näppärästi Janetin that’s the way -huokailun hidastettua luuppia hyödyntävän toiston kautta kappale rakentuu sellaiseksi intiimiyttä henkiväksi, mutta helposti aukeavaksi kutsuksi lemmen kipupisteisiin ja hauraisiin haluihin, ettei sen kutsulle voi olla antautumatta. Kappale ei jää vain romantisoitujen tunnehaikailujen tasolle vaan porautuu lihan ilojen ytimeen vain muistuttaakseen, kuinka herkästä hetkestä todella on kyse silloin, kun pelissä ovat sekä himo että tunteet.

”Go deeper
Baby deeper
You feel so good I’m gonna cry”

Vaikka maallisten tilastojen tutkiminen on tällaisen herkkyyden edessä hiukan mautonta, on todettava, että tämä suorasukainen, mutta niin haavoittuvainen kappale ilmeisesti tavoitti tuon mainitsemani risteyskohdan, onnistuen läpäisemään yleisen tajunnan yksityisyydellään. That’s the Way Love Goes oli ilmestyessään valtava hitti, joka vei myös sen sisältäneen Janet-albumin suoraan jenkkilistan ykköseksi ja takasi sille miljoonamyynnin.

Jackson oli levyn ilmestymisen aikoihin lausunut toimittajille, että levy kantaa vain artistin etunimeä, koska jotkut uskovat hänen suosionsa perustuvan vain hänen veljensä, Popin kuninkaan menestykseen. Laulajatar halusi tulla toimeen omillaan, ja millä tavalla hän sen tekikään. That’s the Way Love Goes on tyylipuhdas esimerkki aikuiseksi kypsyneen artistin kyvystä kuvata aiheista arkaluontoisimpia ilman ujostelua tai turhia imeliä kuorrutuksia. Siksi se ansaitsee paikkansa tällä listalla ja mustan rytmimusiikin historiassa.

Video ei ole enää saatavilla

Melvins poseeraa parhaan kykynsä mukaan.

Kiitos Kurt Cobain. Ilman sinua Melvins ei olisi ikinä noussut suuremman yleisön tietoisuuteen, saanut levydiiliä Atlantic Recordsilta eikä julkaissut uransa parasta studioalbumia Houdinia. Tai toisaalta, kiitos Buzz Osborne. Ilman sinua Kurt Cobain ei olisi ikinä perustanut Nirvanaa, julkaissut Nevermindia eikä luonut absurdeihin mittasuhteisiin noussutta Seattle-kiimaa, jonka seurauksena jokainen risafarkkuinen slacker-viritelmä – plus Melvins – nostettiin 1990-luvun alussa Rolling Stonen next big thingiksi.

Mikään näistä zeitgeist-bändeistä ei kuitenkaan ollut kuten Melvins. Eikä ole vieläkään, vaikka Toolin, Mastodonin ja Isiksen kaltaiset perässähiihtäjät sitä perse hiessä yrittävätkin.

Siinä missä Melvinsin aikalaiskollegat soittivat punkia, hardcorea, heviä tai wannabe-Nirvana-grungea, Buzz ja kumppanit soittivat kaikkea (paitsi sitä wannabe-osastoa) yhtä aikaa. Trion liejuisessa soundissa yhdistyivät Flipperin laahaava punk, Henry Rollinsin aikaisen Black Flagin päällekäyvä hardcore ja Black Sabbathin raskaasti groovaava heavy/doom metal. Kun tähän päälle vielä lisättiin makaaberi huumori, taukoamaton kokeilunhalu ja King Buzzon kieliopista piittaamaton nonsense-lyriikka, tuloksena oli jotain helvetin omituista ja ihanaa.

”Eight times of fel-an-fo-fi
Like cobalt cast and clean
I got a mojo felt the wheel
Real fashion feel”

Näinkin syvällisellä proosalla käynnistyy Houdinin ylikierroksilla käyvä sinkkubiisi Honey Bucket. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava yli minuutin mittainen intro, mikä on – Melvinsin tuntien – täysin normaali ja kaupallisesti järkevä ratkaisu alle kolmiminuuttiselle biisille. Alkulämpöjen jälkeen bändi vaihtaa jumalattomalle thrash-vaihteelle – eikä vähiten siksi, että King Buzzo kuulostaa jostain käsittämättömästä syystä James Hetfieldiltä. Tanakan riffittelyn lomassa voi katsella musiikkivideota, jossa Melvins soittaa navettakeikan innokkaalle lammasyleisölle. Sludge ’n’ sheeps!

Tai hetkinen, onpa mukana myös yksi Melvins-maalauksella varustettu aasi.

Honey Bucketin lisäksi Houdinilta löytyy useita muitakin mestariteoksia, kuten laahaava Hag Me, hyytävä Joan of Arc ja nerokkaasti sovitettu KISS-cover Goin’ Blind. Kaiken kaikkiaan levy on kuin silmänkääntötemppu, joka hämää kuulijoitaan alati vaihtuvilla jäynillä, äkkikäännöksillä ja komiikkaan verhotulla turpaanvedolla. Ei siis mikään ihme, että Melvins nimesi albuminsa kuuluisan taikurin ja kahlekuninkaan mukaan.

Video ei ole enää saatavilla

Johan sekoiltiin, Cypress Hill reflektoi.

Oli vuosi 1996, kun sain koulukaveriltani lainaan Cypress Hillin Black Sundayn. Heti ensikuuntelulla vimmastuin ja pompin ympäri huonettani. Mitään näin vaarallisen ja samalla rennon kuuloista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Rap oli toki alkeellisesti tuttua jo ennen tuota hetkeä, mutta savolaisessa pikkukylässä asuvan 13-vuotiaan käsitys koko genrestä oli jokseenkin hataralla pohjalla. Naapurin Tuomas oli joskus soittanut minulle MC Hammeria. Michael Jacksonin Dangerous-levyllä vierailleen Heavy D:n lisäksi olin kuullut lähinnä 2Pacia sekä pari vuotta vanhemman serkkuni suosikkiyhtyettä Beastie Boysia.

Black Sunday mullisti musiikillisen tajuntani, ja vaikka makuni ja mieltymykseni ovat sen jälkeen kääntyneet nurinkurin moneen kertaan, etenkin levyn avaussingle Insane In The Brain pysyy muistoissani teini-ikäisen minäni ylitsepääsemättömänä suosikkina. Miksi?

Kyseessä ei ole älyllisesti korkealentoisen lyriikan riemuvoitto. Eikä kappaleen biitti jälkikäteen katsottuna ole mitenkään mullistava, vaan ajalleen tyypillisen jykevää tuuttausta. Oikeastaan kappaleen riimittely ei ole mitenkään maagisen omaperäistä, ja joillekin pääosan siitä hoitavan B-Realin nasaalinen ulosanti on varmasti liikaa.

Tällä kaikella ei ole mitään merkitystä, sillä Insane In The Brain ei ole analyysin edessä alistuvaa, loogisuuden tarpeisiin taipuvaa tarinankerrontaa. Se on raa’an alkukantainen, kaikesta hienostuneisuudesta riisuttu uhkaa ja vimmaa tihkuva purkaus. Siinä kuuluu primitiivisyys ja nuoren miehen patoutunut turhautuneisuus, joka ei pyytele anteeksi. Se vetoaa jokaiseen, jonka täytyy päästellä vähän höyryjä.

”Who you trying’ to get crazy with ese?
Don’t you know I’m loco?”

B-Real asettaa laulun aloittavalla lauseellaan kuulijan ja itsensä väliin rajan, jonka yli on hypättävä täydellä raivolla, ja jonka taakse jättäytyvät ne, jotka haluavat elää järjen ja tympeän turvallisuuden maailmassa.

Lausetta seuraa biitti ja riimitulva, josta en saanut 13-vuotiaana juurikaan tolkkua. Vai mitä suuria oivalluksia esimerkiksi näistä kappaleen ensimmäisen säkeistön riveistä pitäisi saada?

”To da one on da flamboyant temp
I just toss that ham on the fryin pan
Like spam
It’s done when I come in slam”

Kuitenkin heti ne kuultuani tiesin vastauksen B-Realin kysymykseen. Juuri näiden tyyppien musiikin tahdissa haluan sekoilla, pomppia ja riehua. Niin paljon energiaa ja tummanpuhuvaa tylyyttä siinä on. Kappaleen vimmaisuuden keskellä pystyin vain ihmettelemään, voiko mitään näin siistiä olla?

Kun nyt 16 vuotta myöhemmin kuuntelen tätä kappaletta, kerrankin rauhallisena ja ajan kanssa, voin todeta, että maailmassa on paljon siistimpiä ja merkityksellisempiä rap-kappaleita. Moni niistä olisi kuitenkin jäänyt vieraaksi, jos Insane In The Brain ei olisi aikoinaan levysoittimeeni eksynyt ja laittanut janoamaan lisää rapin tuolloin vielä niin uhmakasta voimaa. Kiitos Cypress Hill, olit jonkin aikaa elämäni parasta huumetta.

Video ei ole enää saatavilla

Heather Small, luumunkivi kurkussa, ananas päässä.

Kun Moving on Upin saksofonisooloa kuuntelee, tuntuu siltä kuin Mike Pickering päästelisi fanfaareja viimeinkin alkaneen popmenestyksensä kunniaksi. Samalla päätyy miettimään miksi M Peoplea ei erityisemmin enää muistella ja miksi Moving on Up ei ole kovin todennäköinen valinta yleis-dj:lle ysäriklassikkoa kaivattaessa.

Vastaus löytyy äkkiä, kun muistaa tätä singleä ja kakkosalbumi Elegant Slummingia seuranneen tuotannon. Pääasiassa huoneenlämpöistä downtempoa, jonka vauhdikkaammatkin tanssiraidat saavat nuoremmilta tutut pilkkakirveet osakseen: tanssimusiikkia niille, jotka eivät pidä tanssimisesta eivätkä musiikista. Tämä mukamas ”aikuisempi” viba lemuaa Moving on Upissa jo hieman. Kajareista kuuluu kolmekymppisten pidättelevyys. Repäisyt on aikanaan tehty ja nyt varotaan sotkemasta kuoseja.

”Mike’s Peoplen” (bändi nimettiin Pickeringin etukirjainten mukaan) lähestymistapa oli kuitenkin ymmärrettävä. Pickering oli itse aloitellut fonin tuuttaamisen kakkosdivarin manchesterilaisbändissä Quando Quangossa ja edennyt Factory Records -yhteyksiensä kautta dj:ksi Haçiendaan nostamaan klubia arvoon arvaamattomaan vuodesta 1986 eteenpäin.

Kun huumesekoiluksi muuttunut meininki sai miehen lopettamaan levynsoiton vuosikymmenen vaihteessa, oli miellyttävämpää perustaa M People laulunkirjoittajakaveri Paul Heardin kanssa ja keskittää kertynyt monipuolinen musiikkiosaaminen kevyempään housemuotoon. On myös muistettava, että Pickering oli ollut A Certain Ration Simon Toppingin kanssa vastuussa Britannian kenties ensimmäisestä houselevystä, T-Coyn Cariñosta.

M People henkilöityi kuitenkin jo Black Boxin Ride on Timen uusintalevytysversiolla kajautelleeseen Heather Smalliin. Kurkkuun luumunkiven pysyvästi saaneen naisen laulu erottuu ja antaa heikommillekin biiseille muistoarvon. Pickeringin musiikkiperinteitä ehkä liiankin kunnioittava yritys tehdä 1970-lukua 1990-luvulla eli yhdistää ”oikeita” instrumentteja housebiittien sekaan, olisi paljon vähäpätöisempi ilman Smallia. Verratkaa joskus, kuinka hän tekee alilaulannallaan M Peoplen Don’t Look Any Furtherista Dennis Edwardsin alkuperäistä inhimillisemmän ja haavoittuvamman.

Moving on Up on sanoitukseltaan tavanomainen ”teit-mulle-väärin-mut-mä-selviän” -biisi. Siitä voi kuitenkin halutessaan lukea uskoa Manchesterin uuteen nousuun. 1980-luvulla kaupunki oli muuttunut hylkybetonirivistöstä Britannian bilekeskukseksi, joka M Peoplen perustamisen aikaan houkutteli joukkoonsa järjestäytynyttä rikollisuutta. Myös Factory Records romahti taloudelliseen mahdottomuuteensa vuonna 1992.

Moving on Up yritti tämän keskellä vakuutella M-kansalaisille, että kyllä tämä vielä klaarattaisiin. Näin kai kävikin, mutta paluuta menneeseen ei Manchesterin ensimmäisellä merkittävällä muusikkopolvella ollut. Aikuisuus alkoi painaa (kuten voimme kuulla myös eräästä toisesta Manchesterin vuoden 1993 popklassikosta), ja innovointi sekä röyhkeä kierrättäminen jäivät nuoremmille. M Peoplenkin suurin menestys rajoittui Moving on Upia lukuun ottamatta Britannian sisäpuolelle.

Silti se on aika hemmetin hyvä biisi. Tätä me lama-aikaan kaipasimme, mutta sopivassa määrin. Joku D:reamin Things Can Only Get Better löyhkäsi yltiöpositiivisuudelta jo ilmestymishetkellään (ennen kuin se valjastettiin osaksi Tony Blairin New Labour -kampanjaa), mutta Heather Smallin ja Mike Pickeringin sopan miellyttävämmät aromit eivät ole vieläkään haihtuneet. Voimme santsata, Veikko Hurstin käsi raottaa jo kantta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ensimmäiseksi brittihousebiisiksi (ja öh, latinohousebiisiksi?) usein mainittu T-Coyn Cariño (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Evans ja Jay Supreme antoivat Culture Beatille kasvot.

Mr. Vain on hauska kappale. Ensinnäkin, oli aika hämmentävää kuulla noin kymmenkesäisenä naisen laulavan olevansa Herra Turhamainen. Myöhemmin toki tajusin, että Tania Evans vain kertoo, mitä Mr. Vain sanoo, mutta silti.

Toiseksi, Mr. Vain on eurodancea, mutta sieltä vaarattomammasta päästä. Biisistä pitävät monet, joiden mielestä eurodance on kaikessa hömppäydessään vastenmielinen genre. Eurodance kun oli popmaailman porvarijuntta: työharjoittelijat pihalle ja uusia tilalle, ja bisnes pyörii.

Culture Beatin taustapiru Torsten Fenslau menehtyi auto-onnettomuudessa pian Mr. Vainin julkaisun jälkeen vain 29-vuotiaana. Sen jälkeen Culture Beatia alkoi luotsata hänen veljensä Frank. Kuten monet eurodance-ryhmät, myös Culture Beat jatkoi porskuttamistaan, vaikka bändin kaikki jäsenet lopulta kaikkosivat. Se ei tietenkään enää ylittänyt Mr. Vainin saavutuksia, tarkasteltiin asiaa mistä näkökulmasta tahansa.

Mr. Vainissä on jotain universaalisti miellyttävää. Bändin sen aikainen laulaja Evans sekä räppäri Jay Supreme olivat kotoisin Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista ja toivat trance-taustaan mukanaan mustan musiikin groovea. Hieman samoin teki La Bouche pari vuotta myöhemmin, ja homma toimi heilläkin.

Niinpä Culture Beat ei kuulostanut lainkaan yhtä muoviselta euroroskalta kuin monet muut aikalaisensa. Tuloksena Britannian sinkkulistan ykkönen (Mr. Vain) sekä kaksi muuta top 5 -hittiä (Got to Get It ja Anything).

”I know what I want
And I want it now
I want you
’cause I’m Mr. Vain”

Suomessa Mr. Vain edusti lama-ajan hedonismia. Jokainen sukupuolesta riippumatta oli mehevän tanssipoljennon ansiosta savun seassa ja diskovalojen välkkeessä hetken Herra Turhamainen.

Video ei ole enää saatavilla

Slowdive huolehti julkisivustaan myös promokuvissa.

Slowdiven Alison on mielestäni yksi maailman parhaista kappaleista.

Tylsää tai ei, mutta se on myös kappale, josta on hyvin vaikea sanoa mitään järkevää yrittämättä keksiä nokkelia tai ”nokkelia” vertauksia siitä, miltä yhtye kuulostaa.

Varsinkaan, kun en ole niin pelihousuja nuuhkivaa tyyppiä, että tahtoisin trivianöyhtäillä Creation-levy-yhtiön Slowdiven kakkoslevylle esittämistä vaatimuksista ja Brian Enon kanssa tehdyn studioyhteistyön detaljeista. Tai pohdiskella bändin biisinkirjoittaja Neil Halsteadin kannabisviehtymystä, joka oikeastaan latistaa illuusion Slowdiven täydelliseksi siloitellusta pehmeydestä rokkiurpojen laajapupilliseksi jumitukseksi.

Vaikka biisin tekstistä löytyy traaginen kuvaus päihteisiin viehtyneestä naisesta, Alisonissa on tärkeintä Halsteadin sävellys ja Slowdiven millimetrityöltä tuntuva sovitus. Kaikuhunnusta kuultavat juuri oikean verran läpi niin kappaleen löysää ryhtiä pystyssä pitävät kitara- ja bassolinjat.

Lontoolaisyhtyeen kakkoslevy Souvlaki julkaistiin joitain kuukausia ennen Sueden debyyttilevyä, jonka jälkeen brittipop-aalto hukutti shoegazen alleen. Sen listahuipuksi jäi 51:s sija, joka oli flopannutta edeltäjälevy Just for the Daytakin (1991) heikompi suoritus. Alison oli levyn avauskappale, Slowdiven huumaavan raukeuden maksiimi.

Mediassakin shoegaze-kiuas oli ehtinyt jo tässä vaiheessa jäähtyä ja kastua sen verran, että edeltäjänsä Just for the Dayn tavoin Souvlakia lähinnä läiskittiin. Melody Makerin Dave Simpson ilmoitti jopa haluavansa mieluummin tukehtua puuroon kuin kuunnella Souvlakia koskaan uudelleen.

Väärässä olivat, typerykset, sillä näin jälkikäteen katsottuna Souvlakista on muodostunut yksi shoegazen kivijalkalevyistä, vaikka pioneeriarvoa sillä ei olekaan. Oman tunnelmansa se välitti kuitenkin paremmin kuin mikään kollegalevy.

Jos Cocteau Twins oli kuin tiukaksi vedettyä, tummansinistä satiinia, Slowdive oli samaa kangasta leijailemassa vapaana syystuulessa. Tai jos My Bloody Valentine oli kuin kaiken yli vyöryvä tsunami, Slowdive oli kuin hidastettua makrokuvaa sadepisaran särkemästä vedenpinnasta, sillä heissä ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta.

Alisonissa on vain yksi särö, jota ilman kappale olisi liiankin täydellinen. Kuka ihmeessä voi aloittaa loppufeidauksen välittömästi biisin noustua hekumalliseen codansa korkeimpaan kohtaan? Tekivät saman virheen vielä Souvlakin toisessa huippubiisissä When the Sun Hitsissä.

Niin, miksi? Oliko ihan pakko?

Video ei ole enää saatavilla