Popklassikko-listauksen ykkössija toi Tomille, Zackille ja niille kahdelle muulle, joiden etunimet tässä ajan-, tilan- ja motivaationpuutteen vuoksi jätettäköön hienotunteisesti mainitsematta, aivan mielettömän fiilikseen.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemästoista osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Popklassikot 1992 Top 30

1. Rage Against The Machine – Bullet In The Head
2. Charles & Eddie – Would I Lie To You?
3. Dr. Dre – Nuthin’ But A ’G’ Thang feat. Snoop Dogg
4. Manic Street Preachers – Motorcycle Emptiness
5. Pulp – Babies
6. Ice Cube – It Was A Good Day
7. Shakespears Sister – Stay
8. Ride – Twisterella
9. Screaming Trees – Nearly Lost You
10. Haddaway – What Is Love
11. Vanessa Paradis – Be My Baby
12. The Lemonheads – Confetti
13. Alice In Chains – Would?
14. The Cure – Friday I’m In Love
15. Faith No More – Midlife Crisis
16. R.E.M. – Man On The Moon
17. Wu-Tang Clan – Protect Ya Neck
18. L7 – Pretend We’re Dead
19. C.L. Smooth – They Reminisce Over You (T.R.O.Y.)
20. Grant Lee Buffalo – Fuzzy
21. Stereo MC’s – Connected
22. Sir Mix A Lot – Baby Got Back
23. Sugar – If I Can’t Change Your Mind
24. Nas – Halftime
25. The Boo Radleys – Lazarus
26. Radiohead – Creep
27. Army Of Lovers – Crucified
28. The Auteurs – Show Girl
29. Jodeci – Come & Talk To Me
30. The Cranberries – Dreams

Kuuntele soittolista tästä.

Rage Against the Machine, posket punoittaen systeemiä vastaan.

Kalifornialaisen Rage Against the Machinen vihassa ja turhautumisessa valtaapitäviä kohtaan on paljon hyvää ja aitoa ja sympaattista, mutta myös paljon sellaista, joka saa 20 vuotta myöhemmin kuunneltuna posket punottamaan.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy on aikansa tuote. Se on raskaan poliittisen musiikin esiinnousu, grungen ja x-sukupolven ambivalentin slackerismin antiteesi ja, valitettavasti, nu-metalin alkusoitto. Sitä tulisi seuraamaan lukematon määrä nuoria musikantteja, joilla on kova palo olla yhtä vihaisia, mutta ei oikeastaan mitään syytä siihen. RATM:n solisti Zack de la Rocha syö kymmenen freddurstia ennen kuin nousee sängystä ylös.

Bullet in the Head operoi väkivaltaisilla kuvilla. De la Rocha sylkee katkeria räkäklimppejä naruja vetelevää yläluokkaa kohtaan: amerikkalainen yhteiskunta on sairas, ja syöpäpesäkkeitä löytyy sen jokaisesta raajasta. Epäoikeudenmukaisuus on kaikkialla, missä puhvelit ovat joskus temmeltäneet, ja se vie ojanpohjiin vuosittain miljoonia amerikkalaisia.

”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya
Buyin’ all the products that they’re sellin’ ya
They say jump and ya say how high
Ya brain-dead
Ya gotta fuckin’ bullet in ya head”

Tällainen mediakritiikki oli vuonna 1992 tuoretta. Persianlahden sota oli ensimmäinen laajalti televisioitu ja reaaliaikaisesti massamediassa puitu konflikti, jonka uutisointi oli puolin ja toisin epäluotettavaa. Tutkijat ovat puhuneet siitä, kuinka koko sota käytiin lopulta ainoastaan televisioruuduilla. Median linssi suodatti ja filtteröi tapahtumat televisiokanaville suotuisaan muotoon. Koko kansan käsikirjoitettua viihdettä, mainoskatkojen ympärille saksittuna.

Rage Against the Machinen jäsenet eivät lannistuneet, vaan vittuuntuivat. Vuonna 1991 kitaristi Tom Morello jätti hevi-glam-ryhmä Lock Upin ja perusti uuden yhtyeen yhdessä räppiklubilla tapaamansa Zack de la Rochan kanssa. Mukaan tulivat pian myös rumpali Brad Wilk sekä basisti Tim Commerford. Ensimmäinen demonauha, nimeltään Rage Against the Machine, valmistui jo saman vuoden joulukuussa. Kahdentoista kappaleen demolta seitsemän raitaa päätyi vuosi myöhemmin julkaistulle albumille, osa tosin uusiksi rukattuina.

Musiikillisesti debyyttilevy on energinen ja ihanan suoraviivainen, mutta tyylivalinnat tökkivät. Tom Morellon luova kitarankäyttö toki viehättää, ja Rochan slogan-vetoisessa ulosannissa on paikoin yksinkertaisen osuvia oivalluksia. Silti valkoisen miehen naama irveessä rypistetty raivofunk on tyylilaji, joka vaatii 20 vuotta myöhemmin hyvin tarkan asennoitumisen kuulostaakseen joltain muuta kuin huvittavalta reliikiltä. Ei liene ihme, että 2000-luvun indieväki kaikessa ysärinostalgiassaan on hypännyt RATM:n lanaaman totisen metallipolun ylitse.

Yksi syy siihen on tietenkin se, että siinä missä slowdivet ja ridet ovat esteettisiä ikoneita, RATM on ennen kaikkea poliittinen voima. Aikaansa sidottu. Bullet in the Head heijastelee 1990-luvun alun tapahtumia ja menee asiat edellä. Heviriffit ja räppimaneerit ovat esittäjiensä valitsemia työkaluja viestin takomiseen. On kehittyvää teknologiaa, multimediallisuutta, propagandaa, matkapuhelimia, paranoiaa. De la Rocha vaahtoaa valtion aivottomiksi apinoiksi kaasuttamille kansalaisille: herätkää!

Apinat menivät, ja ostivat albumia triplaplatinan arvoisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Vasemmalla Charles, oikealla Eddie, oikeassa järjestyksessä yhtyeensä nimen mukaisesti.

Tämä popklassikkoteksti on pakko aloittaa Nuorgam-historialla. Siinä missä LCD Soundsystemillä, Pave Maijasella tai Skrillexillä, niin myös Charles & Eddiellä on paikkansa Nuorgamin mytologiassa. Se on tarina, johon liittyvät myös Flow Festival ja Jamie Woon.

Kun Nuorgamia alkuvuodesta 2011 suunniteltiin, esitti ihmisnero Antti Lähde ajatuksen, että mitä jos Nuorgam alkaisi julkaista listasarjaa musiikkivuosien popklassikoista tahtiin kuukausi per musiikkivuosi.

Sehän oli luonnollisesti loistava juttusarja-idea, jonka kanssa minä en halunnut olla missään tekemisissä. En kokenut, että minulla olisi mitään sanottavaa biiseistä, joista jo tehdyillä kaanonteksteillä täyttäisi Kansallisarkiston.

Toisaalta myös tiesin, että Nuorgamin joukoissa olisi paljon sellaisia, joilta sitä tuoretta sanottavaa löytyisi, kuten olette sittemmin popklassikkoteksteistä voineet päätellä.

Lupasin osallistua, mutta yhdellä ehdolla:

Että Charles & Eddien Would I Lie To You voittaa vuoden 1992 popklassikkosarjan ja sen jälkeen lopetamme Nuorgamin.

Taka-ajatukseni oli, rehellisesti sanottuna, että minun ei tarvitse kirjoittaa, koska emme koskaan pääse vuoteen 1992 asti. Juttusarja kuitenkin aloitettiin vuodesta 1976. Minulla olisi 17 kuukautta eli ikuisuus aikaa. (Ajattelin myös, että jos sinne asti pääsemme, niin Nuorgam on siinä vaiheessa jo niin kulunut ja väsynyt musiikkimedia, että voimme lopettaa siihen paikkaan.)

Loppukesä 2011, Flow Festival. Kaksi kolmekymppistä miestä, Matti ja Antti, keskustelevat keikkapaikan ulkopuolella Charles & Eddien Would I Lie To You -kappaleesta, kuten nousuhumalassa olevat kolmekymppiset miehet tapaavat festivaaleilla tehdä.

Teltassa esiintyy Jamie Woon, joka alkaa soittaa coverina… kyllä, Would I Lie To Youta.

Se on sattumaa, mutta otan sen jumalallisena merkkinä. Minun on pidettävä lupaukseni.

Joten tässä sitä nyt ollaan.

Ja tähän väliin vastuuvapauslauseke: Would I Lie To You ei ole mikään Nuorgamin sisäinen, ironinen hihittelyhitti vaan oikeasti loistava popkappale. Yksi maailman parhaista. Vaikka se ei voittanutkaan tätä vuotta. Mutta toisaalta, eipä Nuorgamkaan lopeta toimintaansa tähän kirjoitukseen.

Mutta mikä tekee elokuussa 1992 julkaistusta Would I Lie To Yousta ajattoman pophelmen?

En tiedä. En osaa selittää.

Enkä pysty lainaamaan kenenkään fiksumman ajatuksia laulusta mistään. Höttöisimmistä Beatles-kappaleistakin on kirjoitettu useiden kappaleiden mittaisia lukuja, kun taas tästä soulpophelmestä ei missään mitään.

Oli pakko ottaa yhteyttä suoraan toiseen duon jäsenistä, Eddie Chaconiin. Mieheen, joka on vastuussa laulun hienoimmasta yksityiskohdasta:

Oh yeah!

Eddie, Would I Lie To Youn julkaisusta on nyt 20 vuotta. Duophonic-albumilla se on yksi harvoista kappaleista, joka ei ole sinun kirjoittamasi. Mikä on biisin tarina? Kuinka siitä tuli Charles & Eddien kappale?

”Olimme jo saaneet levyn valmiiksi, kun meistä alkoi tuntua siltä puuttuvan ’se jokin’ kappale. Olin Capitol Recordsin toimistoilla New York Cityssä. Siellä oli laatikoittain kasetteja täynnä lauluntekijöiden levy-yhtiön kautta meille ehdottomia kappaleita. Me (Duophonic-levyn tuottanut Josh Deutsch ja minä) jotenkin vain törmäsimme Would I Lie To You -kappaleseen, joka tuntui heti jotenkin erityiseltä ja juuri siltä kappaleelta, jota olimme levylle etsineet. Menimme studioon ja teimme ensin demon laulusta varmistaaksemme, että se oikeasti sopi meille. Loppu on historiaa, kuten sanotaan.”

Millaisia muistoja sinulla on laulun levyttämisestä?

”Kokeilimme biisiä useilla eri rumpaleilla ennen kuin mies nimeltä Gene Lake sai kohdalleen sen, mitä haimme. Etsimme täydellistä old school -rumpufiilistä ja se oli vaikea saada kuulostamaan oikealta. Sama juttu piano-osuuden kanssa. Sen piti kuulostaa juuri oikealta eikä vain sinnepäin. Olimme varmoja, että jos vain tekisimme kaiken vimpan päälle, niin kappale tekisi vaikutuksen ihmisiin.”

Millaisia muistoja sinulla on kappaleen videon tekemisestä?

”Olimme molemmat Charlesin kanssa tehneet aiemminkin musiikkivideoita, mutta ei mitään suuren budjetin videoita, joten olimme uskomattoman keltanokkia. Muistaakseni lekottelimme tyytyväisinä kaikessa kuvausten huomiossa. Jo videota tehdessä tuntui siltä, että kaikki menee oikeaan suuntaan.”

Would I Lie To You oli massiivinen hitti vuonna 1992, mutta on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Mikä on sinun selityksesi sille?

”Mielestäni joissain asioissa on vain vaikeasti käsitettävää taikuutta. Voi kuulostaa hipahtavalta, mutta mielestäni albumi tallensi kauniisti kahden määrätietoisen, nuoren artistin juuri heidän lahjakkuutensa huipulla. Eikä siinä yhtään haitannut, että meillä oli mahtava kappale, jota esittää. Kiitokset vain laulun tehneille Mick Leesonille ja Peter Valelle!”

Milloin viimeksi lauloit kappaleen itse?

”Kun kuulen sen radiosta, laulan mukana sen verran vain nähdäkseni, että osunko vielä nuotteihin. Kappale tuo edelleen suuren hymyn kasvoilleni aina kun kuulen sen. Hyviä muistoja.”

Charles Pettigrew kuoli syöpään huhtikuussa 2001. Miten muistat hänet?

”Charles oli hieno ihminen, uskomattoman lahjakas ja monipuolinen. Tutustuin häneen vuonna 1991 ja työskentelimme yhdessä vuoteen 1996 asti. Hän oli tuolloin parempi laulaja kuin minä, joten hän auttoi minua paljon ollen ihana opettaja. Hän oli koulutettu laulaja kun taas minä olin itseoppinut, joten minusta tuntui, että opin aina kun sain esiintyä hänen kanssaan. Hän oli karismaattinen ja hurmaava. Charles eli elämänsä täysillä, joten oli suuri kunnia olla hänen partnerinsa.”

Mitä teet nykyisin? Pitääkö paikkaansa, että asut Berliinissä?

”Olen palannut Los Angelesiin Berliinissä vietetyn vuoden jälkeen. Olen jotenkin päätynyt tekemään elektronista musiikkia vaimoni Sissy Sainte-Marien kanssa. Yhtyeemme nimi on The Polyamorous Affair. Se on kovin erilainen juttu kuin Charles & Eddie. Toisinaan saan sähköpostia Charles & Eddie -faneilta, jotka sanovat, ettei minun olisi pitänyt koskaan vaihtaa musiikkityyliä tai leikata tukkaani. Aivan kuin he eivät tietäisi, että siitä alkaa olla jo 20 vuotta!”

Eddie vm. 2012 on tukkansa leikannut.

Video ei ole enää saatavilla

Arkistojen aarteita: kuva Dren ja Snoop Doggin hakemuksesta The Black Laurel and Hardy -elokuvan pääosiin.

Tapahtuu Los Angelesissa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Kansalaisoikeusliikettä ja rotuerottelun lakkauttamista seurannut mustien amerikkalaisten aseman koheneminen törmää seinään.

Piilorasistinen asuntopolitiikka työntää mustat ghettoihin, joissa leviävä crack-epidemia pudottaa yhteisöt polvilleen. Globalisaatio vie afroamerikkalaisten työt; he ovat valkoista väestöä useammin työttömiä ja saavat samasta työstä reilusti huonompaa palkkaa.

Mediassa nuoret mustat miehet esitetään useimmiten kasvottomina, väkivaltaisina petoina, jotka ovat vaaraksi kunnon ihmisille. Tämän kuvaston avulla Ronald Reagan onnistuu myymään kansalle ”sodan huumeita vastaan”, joka on käytännössä sota mustia vastaan. Esimerkiksi mustien yhteisöissä leviävän crack-kokaiinin hallussapidosta saa uuden lain mukaan satakertaisen tuomion valkoisten juppien suosimaan jauhekokaiiniin verrattuna.

Poliisit pahoinpitelevät Rodney Kingin vuonna 1991, mutta pääsevät rangaistuksetta, mikä aiheuttaa Los Angelesissa valtaisat mellakat. Jengisodat riehuvat kaupungissa. John Singletonin Boyz N the Hood tuo samana vuonna L.A:n kuumana kiehuvan painekeittimen yleisön nähtäville myös Suomessa.

N.W.A. on suoraa tämän kehityskulun heijastumaa ja reaktiota siihen. Vihaisen uuden ajan funkin muotoon puettu taisteluhuuto epäreiluun osaansa turhautuneelta kansanosalta, jolla ei ole juuri muita keinoja saada ääntään esiin.

Mutta viha ja turhaumat syövät miestä.

Ei siis liene ihme, että N.W.A:n hajottua vuonna 1991 Dr. Dre halusi vaihtaa edes hetkeksi vähän pienemmän pykälän silmään; polttaa jointteja, käydä puutarhajuhlissa, kruisailla amerikkalaisilla avoautoilla ja vokotella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Keskittyä niihin ghettoelämän puoliin, jotka antavat ghetoissa asuville nuorille miehille syitä elää ja jopa nauttia siitä.

Ja niin syntyi Nuthin’ But a G Thang. Samoihin aikoihin vapaalle vaihtoi myös vanha bändikaveri – ja silloinen vihamies – Ice Cube, jonka popklassikkolistallamme kuutostilan napannut It Was a Good Day on enemmän tai vähemmän Dren kappaleen sisarteos.

Kappaleen lämpimämpiin – uskaltaisinko sanoa suorastaan onnellisempiin – sävyihin vaikutti ratkaisevasti myös se, että vuosia Los Angelesin köyhiä alueita terrorisoineessa Crips– ja Bloods-jengien sodassa oli saavutettu aselepo, joka teki kaupungista huomattavasti turvallisemman ja viihtyisämmän paikan elää.

Puoli vuotta aiemmin ilmestynyt Dr. Dren ensimmäinen soolosingle Deep Cover kuulosti vielä verrattain tyypilliseltä aikakauden katurapilta, joka oli vieläpä velkaa itärannikon soundille. Sen perusteella kukaan ei liene odottanut aivan tätä – erästä maailmanhistorian innovatiivisimmista, tunnistettavimmista ja hienoimmista hiphop-kappaleista.

Vaikka g-funkin alkuperästä on taitettu tavalliseen tapaan peistä, käytännössä se syntyi  Nuthin’ But a G Thangin julkaisun yhteydessä.

Kappale ei tietenkään olisi mitä se on ilman Snoop Doggy Dogg -nimisen nuoren gentlemannin läsnäoloa. Snoopin raukeasti venyttelevä drawl tarjosi parhaan mahdollisen vastinparin Dren auringonpolttamille melodioille ja raukean uhkaaville biiteille. Kappale oli Deep Coverilla debyyttinsä tehneen nykyisen herra Lionin läpimurto; tämän jälkeen yhdellekään räppinsä tuntevalle ei ollut epäselvää, kuka oli se etäisesti hintelää rottaa muistuttava teini, jonka Dr. Dre oli ottanut siipiensä suojiin.

Kappale sisältää erään popmusiikin historian ihanimmista, puhtaan narkoottisista äänistä, jonka tenho ei tunnu laantuvan koskaan. Puhun tietenkin Dren sooluran alkuvaiheen ja koko genren tavaramerkiksi muodostuneesta g-funk-ujelluksesta, jonka kappaleessa kuultava versio herättää estyneimmässäkin kuulijassa välittömän halun ryystää ginimehua toisensa perään ja naida ryskyttää jatsitupakka huulessa lowrider-auton takapenkillä kuin huomista ei olisi.

En tiedä teistä, mutta minusta se kuulostaa parahultaiselta kesäpäivän suunnitelmalta.

Video ei ole enää saatavilla

Walesin leopardikuosin ystävät ry.:n luokkakuva vuodelta 1992.

Richey James Edwardsilla oli kaikissa teksteissään agenda, jonka julkituomisen väline Manic Street Preachers oli. Yhtyeen debyyttilevyn suurin hitti Motorcycle Emptiness oli ensimmäinen todellinen esimerkki siitä, kuinka pukea punk-vimma ja raivokas yhteiskuntakritiikki siihen muotoon, jossa mahdollisimman suuret massat sen kuulisivat.

Vaikka Manic Street Preachersin varhaisaikoina yhtye rakensi ympärilleen parhaansa mukaan rocktähtikulttia ja flirttaili glam-vaikutteilla sekä verhoutui meikkeihin ja leoparditurkkeihin, Motorcycle Emptiness oli ennen muuta uljaasti sävelletty ja huolimattomasti kuunneltuna vaaraton täsmähitti, joka oli kuin tehty kansansuosiota varten. Muiden Generation Terroristsin biisien seassa Motorcycle Emptiness tuntuu kypsemmältä.

Oikeastaan kappale olisi ihan hyvin voinut ilmestyä niin vuoden 1995 Everything Must Go -levyllä kuin sitä seuranneella This Is My Truth Tell Me Yoursillakin, joilla Manics asetti itsensä lopullisesti stadionbrittipopin maailmaan.

”Life lies a slow suicide
Orthodox dreams and symbolic myths
From feudal serf to spender
This wonderful world of purchase power”

Motorcycle Emptinessin kulutuskritiikki näyttää ilmiselvältä osalta Manicsien mediastrategiaa. He selvästi tiesivät jo varhain, että oikeat palopuheet pidetään suurin elkein stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille, eikä missään ryönäisen klubin nurkassa karjuen. Uskon, että Manic Street Preachers on alusta asti ihaillut salaa U2:ta, sillä bändin oli valjastettava U2:n aseet oman politiikkansa ja vallankumouksensa kanavaksi. Marxilainen julistus menee läpi siinä missä hyväntekeväisyysteatterikin, jos sen vain pukee oikeaan asuun. Massat kuuntelevat vasta silloin, jos heitä osaa puhutella oikealla tavalla. Siksi Motorcycle Emptinessin kaltaiset kappaleet ovat Manic Street Preachersin sanoman kannalta elintärkeitä.

Video ei ole enää saatavilla

Pulp. Brittibändi, uskoisitteko?

Vuonna 1992 Pulp oli teoriassa toiminut jo 14 vuotta – aluksi lähinnä teini-ikäisen Jarvis Cockerin bändifantasiana, sitten koko 1980-luvun sivuraiteelta toiselle ajelehtivana marginaaliyhtyeenä, joka ei onnistunut hyppäämään minkään trendin kyytiin, mutta koki sitäkin enemmän epäonnea levy-yhtiöiden kanssa. 1980-luvun lopussa kokoonpano oli levyttänyt ensimmäisen aidosti vaikuttavan levynsä, melodramaattisen Separationsin, mutta sekin oli ajelehtinut epämääräisessä limbossa kolme vuotta ennen kuin tuli lopulta julkaistuksi kesäkuussa 1992.

Sattumalta juuri samoihin aikoihin Pulp aloitti kokonaan uuden vaiheen urallaan Gift Recordingsin julkaisemalla hienolla O.U.-singlellä. Vielä saman vuoden aikana seurasi jotain vielä parempaa: Babies, ensimmäinen Pulp-biisi, josta tuli (tosin vasta ajan mittaan) laajemman yleisön tuntema popklassikko.

Niin indie-julkaisuja kuin nämä olivatkin, ne esittelivät yhtyeen aivan uudenlaisessa moodissa: itsevarmana, isommalta soundaavana, yhä omaperäisenä, mutta paljon helpommin lähestyttävänä. Musiikin ilmiasussa oli paljon glamrockia: härskejä syntikoita ja teatraalista tarttuvuutta. Vielä edellisenä vuonna tällainen ei olisi ollut kovinkaan muodikasta, mutta Britannian nopealiikkeinen popskene oli jo liikkumassa eteenpäin, olihan muuan Suede hypetetyin uusi bändi vuonna 1992.

Cocker onnistui sitä paitsi tekemään Babiesissa jotain, mikä on aina vedonnut britteihin: kertomaan pikkutuhman ja nolostuttavan tarinan teini-iästä ja seksistä. Ja tekemään sen paremmin kuin kukaan aikalaisensa.

Biisin kimurantti monen henkilön seksuaalidraama kiteytyy vaatekaappiin, jossa kertojalla – arvatenkin murrosikänsä varhaisia vaiheita elävällä pojalla – on tapana piileksiä. Kaappi kun sijaitsee huoneessa, jonka omistaa erään tytön isosisko. Isosisko taas tuo sinne poikia, ja sitten pannaan. Kertoja tuntuisi olevan koukussa makuuhuoneen tapahtumiin siitä syystä, että hänen omat pikkusiskoa koskevat haaveensa eivät oikein tahdo konkretisoitua sanoiksi ja teoiksi.

Ihminen ja etenkin teini voi olla seksuaalisuutensa suhteen monellakin tapaa kaapissa. Tämän päähenkilön ongelma on, että hänellä on vielä ylitettävänä kynnys seksiä koskevien fantasioiden ja itse toiminnan välillä. Useimmat meistä joutuvat elämään tuossa tuskallisessa välitilassa vuosia. Laulussa mainitaan eksplisiittisesti, että isosisko on ratkaisevat kaksi vuotta vanhempi. Kaappi on kertojan vastentahtoinen neitseellisyyden tila, isosiskon huone se tulevaisuus, jossa houkutteleva irstailu odottaa.

Babiesin unelmoiva kertosäe saa monia merkityksiä:

”I wanna take you home
I wanna give you children
You might be my girlfriend”

Nämä saattavat olla isosiskon poikaystävien tälle huohottamia lauseita, mutta ne ovat myös kertojan naiiveja ja kokemattomuuden paljastavia toiveita aikuisesta seksielämästä. Esitetyt fantasiat ovat kovin yhteismitattomia, koska kertoja ei vielä tiedä tästä elämänalueesta mitään. Hän ei taida edes tietää, kehen nämä haaveensa kohdistaisi.

Babies – vauvoja, joita sängyssä voi tosiaan tehdä, mutta englannissa myös pikkulapsia, penskoja. Sellaisia kuin kertoja.

Biisin aikamuoto ei kuitenkaan ole preesens: monen muun Cocker-helmen tapaan se on kirjoitettu muistelman muotoon. Eikä tämä tarina pääty sinne vaatekaappiin. Pikkusisko löytää toisen jätkän poikaystäväkseen ja katoaa kertojan elämästä. Tämä piiloutuu makuuhuoneeseen vielä kerran, mutta isosisko tulee paikalle ja avaa kaapin oven. Seuraa panemista. Pikkusisko tulee tietenkin paikalle ja yllättää pariskunnan. Kertoja puolustautuu:

”I know you don’t believe it’s true
I only went with her cos’ she looks like you”

Totta tai ei, kaappiin ei ole enää paluuta. Kertoja on astunut haikailemaansa aikuisuuteen, joka tosin on sotkuisempi ja sisältää enemmän noloja tilanteita kuin varhaispuberteetissa osaa kuvitella.

Kaiken tämän ahtaminen neliminuuttiseen poplauluun on saavutus sinänsä. Jarvis Cocker ei kuitenkaan tyydy lukemaan tekstiä läpi, vaan melkoinen osa Babiesin vetovoimasta perustuu hänen sittemmin tutuksi tulleeseen eläytyvään tyyliinsä: kaikkeen siihen huokailuun, dramaattisiin painotuksiin, ilmeikkäisiin tunnerekisterin vaihtoihin. Tällaisissa biiseissä hän kuulostaa brittiläisemmältä kuin kukaan toinen laulaja koskaan.

Babies ei ilmestyessään ollut hitti – siitä tuli sellainen remiksattuna versiona alkuvuodesta 1994. Tuo versio sisällytettiin myös Pulpin ensimmäiselle menestysalbumille His’n’Hers. Pian Cockerin vokaalimaneerit ja lyyriset kiinnostuksenkohteet olivat ikonisia.

Alkuperäinen promo, joka yrittää postmodernisti purkaa musiikkivideon rakenteellisiin osiinsa ja heittää sekaan seksuaalisen heräämisen symboliikkaa. Mukana myös poikkeuksellinen spektaakkeli: Jarvisin rintakarvat.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Remiksatun version video: tylsempi, joskin ehkä paremmin linjassa brittipop-estetiikan kanssa. Ei rintakarvoja, kohtalaisen raskaat meikit kylläkin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Peel-sessiossa äänitetty versio kertoo, että livenä Babies oli astetta rokkaavampi:

Video ei ole enää saatavilla

Tarua vai totta? Ketä kiinnostaa?

Public Enemyn Chuck D:n heitto räpistä mustan Amerikan uutiskanavana oli virtuoositason retoriikkaa. En tiedä heijasteliko se vallitsevaa suhtautumista räppiin vai vaikuttiko se siihen, mutta siitä lähtien, kun hip hop-kulttuuri alkoi suoltaa muunkinlaista lyriikkaa kuin Rapper’s Delightin hölynpöly, taipumus on ollut pitää tekstejä omaelämänkerrallisina.

Tämä taipumus korostuu erityisesti gangsta räpin kohdalla.

Artistit korostavat rajua menneisyyttään ja fanit spekuloivat keepin’ it real -tyylisten käsitteiden parissa, vaikka lienee aika selvää, että keskiverto gangstaräppistaran body count on pyöreä nolla. Onneksi fanien kohdalla kyseessä on kuitenkin aika pinnalliseksi jäävä ghetto-larppaus, sillä jos jengi ottaisi homman totissaan, PCP-päissään tyttöystävänsä tappanut ja syönyt Big Lurch olisi varmasti genren legenda. Keepin’ it real.

Gangstaräppärit ovat oman aikansa enttejä tai örkkejä, katsantokannasta riippuen, ja oikeassa elämässä huomattavasti suurempi osa on kuollut luoteihin kuin niillä tappanut.

Koomisimmat faktan ja fiktion rajamaita kartoittavat kiemurat on kuitenkin provosoinut Ice Cuben It Was a Good Day. Tekstinä se on hieno yhdistelmä esteettistä vastarannankiiskeilyä ja kantaaottavuutta.

Donovan Strain pisti pyörän pyörimään tammikuussa tällä varjo-Pulitzerin arvoisella tutkivan kansalaisjournalismin urotyöllä, jossa hän tuli lyriikkalappu kädessään historian alkuhämäriin sukellettuaan siihen tulokseen, että Ice Cuben hyvä päivä oli tammikuun 20. päivä vuonna 1992. Linkkiin kannattaa tutustua ja ottaa oppia. Näin ollaan internetissä, like a boss.

Tätä kaksikymmentä vuotta ihmiskunnan kollektiivisessa alitajunnassa tinnituksen lailla inissyttä kysymystä ei kuitenkaan saatu selvitettyä näin helposti…

Käyttäjä Mike B. tuli myöhemmin tammikuussa siihen tulokseen, että Strainin hakulaitteiden saatavuutta koskeva informaatio oli väärää, eli tämän tiedon perusteella eliminoidut päivämäärät tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun. Mike B. teki juuri näin ja päätyi tulokseen, jossa marraskuun 30. päivä vuonna 1988 oli Ice Cuben hyvä päivä.

Kun Ice Cubelta itseltään kysyttiin mistä päivästä hän kirjoitti klassikkokappaleessaan, vastaus oli, ”Nice try.”

Mitä faktaan ja fiktioon tulee niin luulisi, että viimeistään viimeisten värssyjen kohdalla osaisi luopua ajtuksesta, että kyseessä on tositarina.

”Even saw the lights of the Goodyear Blimp
And it read Ice Cube’s a pimp
Drunk as hell but no throwing up
Half way home and my pager still blowing up
Today I didn’t even have to use my A.K.
I got to say it was a good day”

Se, että Goodyearin ilmalaivassa lukisi Ice Cube is a pimp! tuntuu todennäköisemmältä kuin se, että mies olisi joskus käyttänyt konetuliasetta muuhun kuin maalitauluun ampumiseen, jos siihenkään.

Tämän oman genren paradigmoja rikkoneen fiilistelytauon jälkeen biisi kuitenkin loppuu tavalla, joka siirtää loistavan Predator-levyn takaisin väkivaltaviihderaiteilleen.

”Hey wait, wait a minute fool
Stop the shit
What the fuck am I thinking about?”

Video ei ole enää saatavilla

Sisarukset Marcella ja Siobhan.

On ehkä parasta aloittaa siitä mitä tapahtui Stayn jälkeen. Tammikuussa 1992 julkaistun kappaleen oltua ennätykselliset 8 viikoa brittilistan kärjessä, Shakespears Sister oli erittäin kuumaa valuuttaa ympäri maailman. Helmikuussa julkaistu toinen albumi Hormonally Yours myi hetkessä tuplaplatinaa briteissä, melkein pakottaen yhtyeen kiertueelle.

Menestyksekkäästi alkanut turnee jäi kuitenkin kesken, kun bändin perustaja Siobhan Fahey kirjautui yksityisklinikalle toipumaan hermoromahduksesta. Seuraavaksi duon toinen osapuoli Marcella Detroit sai kuulla potkuistaan Shakespears Sisteristä, Ivor Novello -palkintogaalassa – samaan aikaan muun maailman kanssa.

Mutta miksi?

Siobhan Fahey on pop-historian harvoja naisia, jotka ovat perustaneet kaksi menestysyhtyettä. Bananarama oli 1980-luvun menestynein tyttöbändi, jonka Fahey jätti sen aallonharjalla, kyllästyttyään musiikilliseen linjaan, johon bändi oli ajautunut hittitehdas Stock–Aitken–Watermanin siipien suojassa.

Fahey halusi kontrollin musiikistaan takaisin omiin käsiinsä.

Shakespears Sister syntyi alun perin sooloprojektina, ja sen toinen jäsen Marcella Detroit tuli vierailevana vokalistina mukaan vasta kolmannella singlellä. Ensimmäisen albumin Sacred Heartin (1989) kantta kaunistaa vain Siobhan Fahey, viitaten siihen, että myöskään levy-yhtiö ei vielä ajatellut projektia duona.

Toista albumia valmistellessa asetelma kuitenkin muuttui. Kokeneena muusikkona Marcella Detroitilla oli paljon annettavaa Shakespears Sisteriin. Hänhän oli ollut musiikkibisneksessä 1970-luvun puolestavälistä, ja kirjoittanut kappaleita sellasille legendoille kuin Eric Clapton ja Chaka Khan. Jossain taustalla hääri myös Faheyn tuore aviomies, Eurythmicsin Dave A. Stewart.

Lopullisesti Shakespers Sister ”duoutui”, kun levy-yhtiö päätti julkaista Stay-balladin Hormonally Yoursin toisena singlenä. Faheyn mukaan Marcella Detroitin vokaalisuorituksen kantama Stay oli keskitien huttua, eikä edustanut bändin musiikillista linjaa. Mutta levyn ensimmäisen sinkun flopattua ei Faheyn inho radioystävällistä kappaletta kohtaan paljoa painanut.

Stay on Faheyn, Detroitin ja salanimen taakse piiloutuvan Dave A. Stewartin kirjoittama goottivivahteinen mahtiballadi. Melodia on oudolla tavalla tuttu – en ole kylläkään 20 vuoden aikana keksinyt miksi. Sanoitus on melodramaattinen; Siobhan Faheyn mukaan toivotonta aikuisrock-roskaa.

Luultavasti Siobhania närästi kuitenkin enemmän se, että kappale on niin selkeästi Marcella Detroitin laulusuorituksen juhlaa. Faheyn oma osuus rajoittuu kertosäkeen stemmoihin ja väliosan new wave -tyyppiseen revittelyyn. Toisaalta ilman Faheyn panosta kappale lipsahtaisi perus-celinedioniksi.

Fahey jää silti uransa suurimmalla hitillä soittamaan kakkosviulua. Tämä oli taatusti kova kolaus naiselle, joka oli jo Bananaramassa taistellut äänensä kuulumisesta. Suurelle yleisölle Shakespears Sister tarkoitti tästä lähtien Stay-balladia, ja Stay tarkoitti Marcella Detroitin ääntä. Auts.

Tilanne eskaloitui kappaleen menestyksen myötä. Yhtäkkiä bändi oli erittäin tärkeä levy-yhtö Londonille, ennen kaikkea menestyskokoonpanossaan: duona. Tilannetta ei helpottanut yhtään, että losangelesilaisen mielenlaadun omaava ja musiikkibisneksessä erittäin kokenut Marcella oli jo tässä vaiheessa hankkinut itselleen oman managerin ja oli valmis tulevaisuuteen tähtenä. Hormonally Yours -levyn mainoskampanjassa käytetty humoristinen Bette Davis–Joan Crawford -asetelma oli muuttunut oudolla tavalla todellisuudeksi.

Lopulta Fahey sai tarpeekseen ja hajoitti menestyvän bändin jo toisen kerran. Ensin oli mennyt Guinnessin ennätystenkirjaan kirjattu ”maailman suosituin tyttöbändi”, nyt hajosi kaikkien aikoien menestynein naisduo.

Video ei ole enää saatavilla

Se kääntelehtii ja poukkoilee kuin kevättuuli – huolettomana, aurinkoisena ja onnellisena. Vuonna 1992 julkaistun toisen levynsä Going Blank Againin toisella singlellä Twisterellalla oxfordilainen Ride tuntuu onnistuneen vangitsemaan huolettoman kesäpäivän 3 minuuttiin 42 sekuntiin helisevää kitarapoppia.

Vaikka Ride muistetaan parhaiten lysergisestä kitarasurinastaan, se ei koskaan varsinaisesti piilotellut rakkauttaan klassista kitarapoppia kohtaan – jumituksen ja särön myrskypilvien takaa pilkotti alusta asti pakahduttavien popmelodioiden aurinko. Silti Twisterella on poikkeuksellinen kappale yhtyeen tuotannossa, laulu, jolla kaikki esteet puhtaan popin tieltä on sysätty sivuun. Jälkeenpäin katsottuna se on kuin välkehtivä puro, joka johtaisi pian kylmiin kiviin syöksyvään putoukseen.

Kuten Samuli Knuuti kertoi kirjoittaessaan vuoden 1990 Ride-popklassikko Vapour Trailista, Riden ura teki nolon mahalaskun hienon lähtölaukauksen ja häikäisevän nousun jälkeen. Vuonna 1990 julkaistu Nowhere ei ole pelkästään shoegazing-genren perusteos, vaan ihka oikea rockin klassikkolevy. Edeltäjäänsä hiukan popimpi Going Blank Again piti tason korkealla, mutta tämän jälkeen yhtye sotkeutui laimeaan retrorockiin ja pian arvostus ja ihailu muuttuivat pilkaksi.

Brittipopin tasapainoillessa oman suosionsa yhä kapenevalla huipulla vuonna 1996 julkaistiin väsyneen yhtyeen viimeinen levy. Tarantula oli nolo lopetus hienosti alkaneelle uralle – Ride oli jo ilmoittanut hajonneensa ennen sen julkaisua, ja innottomasti retrorokkaileva levy poistettiin Creation-levy-yhtiön katalogista vain viikko ilmestymisensä jälkeen.

Muiden Riden jäsenten matka jatkui kohti unohdusta, mutta laulaja/kitaristi Andy Bellin kohtalo oli kenties vielä kurjempi – lahjakas laulunkirjoittaja ja aikansa kitaramusiikin uudistaja päätyi lyhytikäisen Hurricane #1 -yhtyeen jälkeen soittamaan bassoa Oasiksen myöhäiskokoonpanoon ja lopulta veivaamaan Liam Gallagherin Beady Eyeen keksinkertaista retrorockia.

Vuonna 1992 kuitenkin näytti vielä siltä, että kaikki oli mahdollista. Grunge saattoi lähettää synkästi murisevia varoitusääniä lännestä meren takaa ja brittipop oli vain parin vuoden päässä, mutta hetken Ride shoegazing-virkaveljineen näytti popin tulevaisuudelta. Vain tuossa hetkessä Twisterellan kaltainen harvinainen kukka saattoi kukkia – ironiasta vapaa ja teeskentelemätön popkappale, joka oli samalla sekä klassinen että ajaton. Grungen valtakaudella se oli kuin aurinkoläikkä betonin ja piikkilangan keskellä.

Riden toisen laulaja-kitaristin Mark Gardenerin kirjoittama kappale saattoi kertoa kemikaaleilla saavutetusta euforiasta, mutta se on niin viattoman ja pelkistetyn oloinen, että sitä on vaikea mieltää huumebiisiksi. Dekadenssi on Twisterellasta niin kaukana, että ehkäpä kyse on kuitenkin rakkauden aiheuttamasta kemiallisesta reaktiosta aivoissa Gardenerin laulaessa:

”Any minute you will feel
The chemistry
Vibrations in the brain
Can’t ever be explained”

Ei ole mikään ihme, että Twisterellan sanoma jää tekstin tasolla epämääräiseksi. Riden vahvuus ei koskaan ollut sanoituksissa – useimmiten ne tulvivat psykedeelistä hölynpölyä. Mutta Twisterella ei oikeastaan edes kaipaa lyriikoita, Gardener voisi yhtä hyvin vain lallatella – onnen tunne, euforia ja lämpö ovat kuultavissa jo pelkässä musiikissakin. Twisterellan koukkukaan ei ole oikeastaan laulussa, kuten popkappaleissa yleensä, vaan Bellin kantrirock-henkisessä riemukkaan hyppelehtivässä kitarakuviossa.

Twisterella on liki täydellinen kitarapopin muotovalio, joka pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun kaikki näyttää mahdolliselta. Se on kappale, joka sopii siihen, kun ihastus ensi kerran puhkeaa kukkaansa. Siihen, kun ajat autolla kohti uutta kaupunkia, jossa odottaa perhosia vatsanpohjaan tuova loistava tulevaisuus. Siihen, kun valmistaudutaan viikonloppuun täynnä arvoituksia ja mahdollisuuksia. Hetkeen juuri ennen.

Parasta on, ettei karu todellisuus voi koskaan pilata tätä hetkeä – 222 sekuntia puhdasta iloa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Riden musiikki oli muuttunut vuoteen 1994 mennessä armottoman retroksi, ei lopputulos aina ollut välttämättä huono, kuten Carnival of Light -levyn tarttuva I Don’t Know Where It Comes From osoittaa:

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees. Nuori Mark Lanegan toisena oikealla.

Cameron Crowen vuonna 1992 ilmestynyt toinen pitkä ohjaustyö Singles ei ole kovin hääppöinen elokuva, mutta se on silti ansainnut paikkansa pophistoriassa. Singles on melko tavanomainen romanttinen komedia, jossa hiukan turhan vanhan näköiset “nuoret aikuiset” ruikuttavat sinkkuelämänsä vaikeutta ja etsivät “sitä oikeaa”. Amerikkalaiselokuvasta kun on kyse, niin tähtiin on kirjoitettu, että lopussa jokainen löytää partnerin, ja kaikki ovat niin sokerisen onnellisia, että hampaita vihloo.

Pophistoriallisen tärkeän Singlesistä teki sen sijoittuminen Seattleen grunge-skenen keskelle juuri, kun musiikkityyli oli lyömässä läpi valtavirtaan. Mitä siitä, vaikka grunge-kuviot ovatkin elokuvassa korkeintaan eksoottista paikallisväriä ja taustakoristelua? 1990-luvun alkupuolen nuorille riitti, että elokuvassa pyöritään Alice in Chainsin ja Soundgardenin keikalla, Tadin Tad Doyle esiintyy cameo-roolissa ja Pearl Jamin Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard esittävät Matt Dillonin näyttelemän Cliffin johtamaa Citizen Dick -yhtyettä (jonka hittikappale on, kuinkas muuten kuin, Touch Me, I’m Dick).

Parhaiten Singles toimiikin ajankuvana – kelpuutettakoon elokuva esimerkiksi raskauttavaksi todisteeksi siitä, että 1990-luvun alussa todella pukeuduttiin sortsit & pitkät kalsarit -yhdistelmään.  

Vielä elokuvaa olennaisempi 1990-luvun alun artefakti on sen soundtrack, joka oli huomattavasti keskinkertaisesti menestynyttä elokuvaa suositumpi. Levy myi miljoonia ja esitteli valtavirtayleisölle grungen tärkeimmät yhtyeet (Pearl Jam, Alice in Chains ja Soundgarden, vain Nirvana loisti poissaolollaan) sekä niiden vaihtoehtorock-aikalaisia (Smashing Pumpkins) ja esikuvia (The Replacements -legenda Paul Westerberg, Mudhoney, Pearl Jamin edeltäjä Mother Love Bone).

Singles-soundtrackin valtavirtamenestys oli vasta grungen suosion alkua, mutta Mudhoney näki soundtrackilta löytyvällä Overblown-kappaleellaan jo myrskypilvet horisontissa:

“Everybody loves us
Everybody loves our town
That’s why I’m thinkin’ lately
Time for leavin’ is now
Hey hey hey hey
It’s so overblown”

Mudhoneylla olikin epäilemättä eturivin näköala levy-yhtiöiden hillittömään mässäilyyn pikkuruisen Seattle-skenen äärellä. Kaikki liikkuva, jolla oli revityt farkut, flanellipaita ja säröpedaali, kiinnitettiin levy-yhtiöille. Kun grunge-bändit loppuivat, mikä tahansa “vaihtoehtoinen” riitti, ja kun Seattle oli kaluttu paljaaksi, siirryttiin muihin kaupunkeihin. Näin suurille levy-yhtiöille päätyi sekä lahjattomia perässähiihtäjiä (kuka muistaa vielä Candleboxin) että Tadin, The Melvinsin, Butthole Surfersin ja niinpä niin, Mudhoneyn kaltaisia yhtyeitä, joista ei koskaan saisi koulittua salonkikelpoista poprockia.

Jälkimmäiseen ryhmään kuului myös Electro-Harmonixin treble booster -kitaraefektipedaalin mukaan nimetty Screaming Trees, jonka Singles-soundtrackille valikoidusta kappaleesta Nearly Lost You tuli se isoin hitti ja ylivoimaisesti tunnetuin kappale.

Vuoteen 1992 mennessä 1980-luvun puolivälissä Ellensburgissa, Washingtonissa perustettu yhtye oli tehnyt jo viisi täyspitkää albumia. Näillä levyillä saavutetun kulttisuosion ansiosta se oli aloittanut kuherruskuukautensa suuren Epic-levy-yhtiön kanssa jo ennen grunge-boomia, vuonna 1990.

Screaming Trees on perinteisesti niputettu yhteen seattlelaisaikalaistensa kanssa, mutta todellisuudessa se oli paljon useimpia näitä monipuolisempi ja kaupallisessa mielessä sekavampi yhtye. Vaikka sen musiikissa oli elementtejä sekä hard rockista että punkista ja ulkoisesti se muistutti erehdyttävästi seattlelaisasetovereitaan, Screaming Trees saattoi yhtä hyvin soittaa heleää vaihtoehtopoppia tai harhautua psykedeeliseen kaleidoskooppiin.

Yhtyeen uran edetessä sen musiikki sai yhä enemmän folksävyjä. Folk ja blues johdattivat myös laulaja Mark Laneganin sielun pimeitä pohjamutia luotaavaa soolouraa, joka alkoi vuonna 1990 Winding Sheet -albumilla ja jatkuu yhä elinvoimaisena tänäkin päivänä.

Musiikin ohella ryyppäämisestä ja tappelemisesta tunnettu kvartetti – Lanegan, veljekset Gary Lee Conner (kitara) ja Van Conner (basso) sekä rumpali Barrett Martin – debytoi suurella levy-yhtiöllä vuoden 1990 Something About Today -ep:llä ja 1991 julkaistulla Uncle Anesthesia -albumilla. R.E.M.:in helisevää indie-folk-rockia muistuttavassa singlebiisi Bed of Rosesissa grungea oli oikeastaan vain laulaja Laneganin ruosteinen sointi. Kappale jäi pikkuhitiksi vaihtoehtoradiokanavilla.

Singlesin myötätuulessa Nearly Lost You vei Screaming Treesin viimein myyntilistoille ja MTV:hen, mutta lopulta kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Vuonna 1992 julkaistu Nearly Lost Youn sisältänyt pitkäsoitto Sweet Oblivion ei koskaan noussut Billboardin listan sijaa 141 korkeammalle. Yhtyeen seuraava single Dollar Bill menestyi vielä kohtalaisesti, mutta Screaming Treesin päivät valtavirran valokeilassa olivat luetut.

Sweet Oblivionia seurannutta kiertuetta värittivät jatkuvat tappelut, ja lopulta yhtye päätti jäädä tauolle. Seuraava Screaming Trees -levy, Dust, ilmestyi vasta neljä vuotta myöhemmin ja se menestyi kehnosti, vaikka kriitikot kehuivatkin sen kiehtovan pastoraalista, vahvasti folk-vaikutteista raskasta rockia, joka huokui sateisia peltoja, narisevia porstuan rappusia ja pölyisiä Raamattuja yksinäisten hotellihuoneiden yöpöydän laatikossa.

Dustilta selkeästi kuultava nuhjuisuus, kuluneisuus, harmaus ja tuulessa lentävä tuhka oli kuultavissa myös Sweet Oblivionilla ja Nearly Lost Youlla. Vaikka kappaleen Hendrix-vaikutteinen kitarariffi ja vastustamaton groove vievät mukanaan, Screaming Treesissä oli myös jotain, joka ei koskaan soveltunut samalla lailla valtavirtaan kuin sen grunge-aikalaiset. Se ei uhkunut näiden tavoin dramaattista teiniangstia tai eeppistä maailmantuskaa. Se oli kyllä surumielinen, melkeinpä epätoivoinen, mutta sen väsynyt, maahan lyöty ja tuulen pieksemä rock oli enemmän sukua naarmuiselle bluesille, tuskaiselle gospelille ja pölyiselle folkille kuin paisuttelevalle stadionrockille.

Sweet Oblivion -albumi manasi suloista unohdusta jo nimessään, ja sen aloittavan Shadow of the Seasonin lohduttomat ensisäkeet kertoivat paljon levyn sisällöstä ja Screaming Treesin maailmankuvasta:



“The hour is ending, can’t you see
There is no way now, to get free
In the shadow of the season
Without a reason, to carry on”

Nearly Lost You on tarttuvasta melodiastaan huolimatta veistetty samasta puusta. Se ei pursuile elämää suurempaa angstia, vaan hohkaa pessimismiä, menetettyjä mahdollisuuksia ja epätoivoisia käytännön kompromisseja.

Nearly Lost You tuntuu kertovan pariskunnasta, jotka kumpikin ovat syyllistyneet pettämiseen. Screaming Treesin maailmankuvassa tämä petos tuntuu vääjäämättömältä kuin vuodenaikojen vaihtelu:

“Did you hear the distant cry
Calling me back to my sin
Like the one you knew before
Calling me back once again”

Tuskaan ja suruun ikään kuin pitää alistua. Se ei johda dramatiikkaan, vaan tilanne hyväksytään ja käydään nukkumaan – jälleen yksi arpeutuva viilto sydämessä:

“I nearly, I nearly lost you there
And it’s taken us somewhere
I nearly lost you there
Let’s try to sleep now”

Nearly Lost You on loistava kappale ja Screaming Trees hieno yhtye, mutta tämä ei selvästikään ole Smells Like Teen Spirit. Luoja sitä sukupolvea auttakoon, jonka määrittelevä tunnuslaulu olisi näin toivoton ja alistunut. Screaming Trees oli ja on ikuisesti tuomittu olemaan grunge-sukupolven nuorten menestyjien se vähän kummallinen serkku, joka on selvästi lahjakas, mutta ei oikein tunnu onnistuvan missään. Sukujuhlissakin se vain istuu olohuoneen nurkassa jupisemassa omiaan. Taas humalassa, sen voi haistaa sen hengityksestä. Mutta yhtäkkiä se nousee laulamaan… Ja voi kuinka kaunista se onkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

“Wait a minute, man. I don’t wanna hear anything negative.” Matt Dillonin ja Pearl Jamin klassikkokohtaus Singlesissä:

Video ei ole enää saatavilla

Trinidadilais-saksalaisen koulumuusikon, amerikkalaisen jalkapalloilijan, koreografin ja matonmyyjän Nestor Alexander Haddawayn ainoa suuri hitti on todellinen kulttuuriartefakti. Se tuo mieleen visioita kotkalaisen kaljateltan lattialla vääntehtivistä keski-ikäisistä antiikin Kreikan rakkausteorioihin sekä auton takapenkillä joraavaan Jim Carreyhin.

Ja kas, tässähän onkin jo toinen popklassikko kuukauden sisään, joka sivuaa tuon Ontarion oman vekkulin taiteellisia ansioita! Milloin hän ei ole R.E.M.:n säestämänä esittämässä koomikko Andy Kaufmania, ehtii hän Will Ferrellin ja Chris Kattanin kera Saturday Night Liveen karkeloimaan tämän eurodancen ruumiillistuman tahtiin.

Tuon kyseisen sketsin myötä oli kappaleen vimmattu vimmattu kuntoutus yhdeksi aikakautemme ikonisimmista meemeistä alkanut. Jos internetin anonyymien armeija hoitaisi suomalaisia sytrjäytyneitä yhtä etevästi kuin he kierrättävät kulttuuri-ilmiöitä, voisi pullaa jakeleva presidenttimme nukkua linnassaan hyvät yöt, kuten Sana Mustonen Curren ja Maki Kolehmaisen avulla tuossa talven puolella toivoi.

Suomen kansa rakastaa Haddawayta. Nuorgamissa taannoin kartoitettiin, kuka artisti kaikkein auliimmin tänne kauppaketjujen toteemipaaluilla merkkaamaan valtakuntaamme taiteilijanruumiinsa raahaa. Siinä kilvoittelussa olisi Haddaway korkealla, sillä pelkästään kuluvana maailmanlopun vuonna on hän päättänyt ilahduttaa kansaamme ainakin kolmella visiitillä: Lahden öiden ja Kotkan meripäivien lisäksi mies palaa joulukuussa – Rednexin ja Dr. Albanin kanssa, tietenkin – vielä kolmelle keikalle Helsinkiin, Tampereelle ja Raumalle. Näillä liksoilla en jaksa etsiä, monestiko hän on vieraillut täällä aiemmin. Veikkaisin, että monesti.

What Is Love on ysäridancea klassisimmillaan, bassovoittoisine, säksättävine biitteineen sekä kvasi-eteerisine naistaustalauluineen. Haluaisin niin mielelläni tietää, miten tuo teemassa käytetty soundi on luotu. Niin kertakaikkisen legendaarinen se on, samaa luokkaa kuin Van Halenin Jumpissa käytetty synasoundi. Kappale osoittaa, miten minimaalisilla elementeillä on mahdollista tehdä suurtakin tanssilattiadraamaa: biisin koukkuja ovat lähinnä renkuttava kertosäe ja tuo neuroottisesti pulppuava synapompotus. Vai muistaako joku muka mitä tämän kappaleen säkeistöissä tapahtuu?

Kauhuromanttisten hallusinaatioiden keskellä vaikeroiva Haddaway ulkoistaa ristiriitaisen tunnemaailmansa naisen harteille, kuin kohteensa kryptisiä liikkeitä parhaansa mukaan tulkitseva uros ruotsinlaivadiskon nukkavierussa välkkeessä:

”So what is right and what is wrong
Gimme a sign”

Videossa mies seikkailee varsinaisena Jekyllina ja Hydena: yhtäältä hillittynä pukumiehenä, toisaalta libidonsa perässä juoksevana, nahkaliivisenä erotiikan mestarina. Naiset ovat kohtalokkaita ja provokatiivisia, houkuttelevat Haddaway-paran kiihkeään tanssiinsa, vain nakertaakseen tätä mahdollisuuden tullen kaulasta. Eipä ihme, että hän parahtaa:

”What is love?
Baby don’t hurt me
don’t hurt me
no more”

Antiikin kreikassa rakkaus jaoteltiin viiteen eri kategoriaan, mikä kertonee termin hankalasta määriteltävyydestä. Niistä tosin kaksi, vanhemmuussuhteeseen perustuva storge ja vieraanvaraisuutta kuvaava xenia ovat Platonin määrittelystä jääneet pois. Haddaway ei näytä kuitenkaan luottavan näihin muinaisiin ajatelmiin, vaan vaatii vastausta halunsa kohteelta. Niin, kai jokainen ihminen joutuu tämän irrationaalisen toiminnan lopulta itse määrittelemään. Arvaahan sen, että haavoja tulee eikä ruumiiltakaan säästytä.

Haddawayn tunteessa on selkeästi läsnä ”agape”-rakkautta, eli rakkautta sielua kohtaan, mutta What Is Lovessa vallalla on joka tapauksessa ”eros”-tyyppinen rakkaus, rakkaus ruumista ja aisteja kohtaan. Tuskinpa millään muulla tavoin tanssilattioita täytetäänkään, seksuaalisuuden sublimointia edes hieman siveämpään muotoon yökerhokäyttäytyminen kun joka tapauksessa on.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Alkuperäistä SNL-sketsiä ei YouTubesta tahdo löytyä, mutta tuohon legendaariseen autolla ajeluun törmää tämän tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Seuraavaan pätkään on taas viiden minuutin edestä koottu variaatioita tuosta infernaalisesta päännytkytyksestä. Bill Cosbysta Sean Conneryyn, Ankronikkaan ja Harry Potteriin asti.

Video ei ole enää saatavilla

Vanessa, hammasrakoeksotiikan airut.

Ranskalainen näyttelijä-laulaja Vanessa Paradis on kieppunut viime aikoina otsikoissa, koska hänen 14-vuotinen suhteensa Hollywood-tähti Johnny Deppin kanssa tuli päätökseensä. 20 vuotta sitten Paradis’n yhteydessä kohuttiin aivan toisesta herrasta.

Tuo mies oli 1990-luvun alussa kulta-aikaansa elänyt Lenny Kravitz, joka vastasi Paradis’n toisesta ja viimeiseksi jääneestä kansainvälisestä hitistä Be My Baby. Vajaata paria vuotta aiemmin Kravitzilla oli ollut sormensa pelissä myös Madonnan Justify My Lovessa. Hittejä siis syntyi, ja kauniita popmimmejä pörräsi nuoren retrorokkarin ympärillä.

Paradis sai ensimmäisen listaykkösensä Ranskassa jo 14-vuotiaana kappaleellaan Joe le taxi (1988). Koulun hän päätti jättää kesken 16-vuotiaana keskittyäkseen uraansa. Tie vei sitten tietysti Amerikkaan ja yhteistyöhön tuottaja Kravitzin kanssa, jonka käsialaa naisen kolmas albumi Vanessa Paradis (1992) pitkälti on. Tokihan he myös deittailivat samaan aikaan.

Tamperelaisissa dj-kopeissa hääriessä on tullut todettua monesti se, että Be My Baby on mitä parhaimpia ”siltabiisejä”. Sen kautta on hyvin vaivatonta kulkea melodisesta ysäripopista 1960- ja 1970-luvun helkkyville retrolaitumille tai toisin päin.

Sävellyshän on silkka sokerinen pastissi The Supremesin kaltaisesta 1960-luvun tyttöpopista ranskalaisella hammasrakoeksotiikalla kuorrutettuna. Jo kappaleen nimikin kävi suorasta viittauksesta Ronettesin jumalaiseen Be My Babyyn. Lolitamaisen teinitähden lapsenomainen tulkinta antoi lopulliset pisteet hitti-sanan i-kirjainten päälle.

Paradis’n ensimmäinen englanninkielinen single oli ajalle sen verran epätyypillinen laulu, että siitä huokui melkeinpä tiettyä toismaailmallisuutta. Tosin Kravitz oli selvästi ammentanut kappaleeseen samasta samettisten jousien ja romanttisen retropopin lähteestä, josta hänen vuoden takainen oma hittinsä It Ain’t Over ’til It’s Over kumpusi.

Be My Babyn tyhjänpäiväisen pumpulimaista rakkaushöttöä tarjonnut teksti oli myös omalla sarallaan nappisuoritus. Kertosäkeen porrasmaisesti nouseva popmelodia hiipii väistämättä mieleen näitä rivejä lukiessa.

”All I’m asking you for
when you walk out the door
Is to be my baby, baby
I just want to be sure
that forever and more
You would be my baby”

Seuraavana vuonna Suomessakin intoiltiin sitten jo aivan eri ranskattaresta, nimittäin aikuisemmalla otteella tulkinneesta Patricia Kaasista ja hänen Je te dis vous -levystään. Paradis’lla puolestaan kului peräti kahdeksan vuotta seuraavan sooloalbumin julkaisemiseen. Eihän se kiuas tietenkään enää sihahtanut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Säveltäjä Teemu Brunila on tykännyt sekoitella lauluissaan englantia ja ranskaa. Näin häneltä sujui Vanessa Paradis’in ensimmäinen hitti Joe le taxi.

Video ei ole enää saatavilla

Confetti kertoo Evan Dandon (vasemmalla) vanhempien avioerosta.

Vuonna 2009 vietin yhden elämäni apeimmista kesistä. Olihan minulla helvetin hauskaakin sinä kesänä, mutta aika paljon märisin yksinäni. Yksi olojani helpottaneista levyistä oli The Lemonheadsin It’s a Shame About Ray.

Kuuntelin tuona kesänä mainittua levyä uudestaan ja uudestaan. Äkkiä suosikkikappaleekseni levyltä nousi kakkosbiisi Confetti. Kappaleen kompakti toisteisuus imaisi mukaansa kerta toisensa jälkeen. Sinänsä kappale oli poikkeus levyllä, jonka lyriikat upposivat minuun melko kovasti ja joita oli helppo ymmärtää.

Confetti nimittäin viehätti minua siksi, että siinä oli helposti omaksuttavaa, vähän hölynpölyn omaista tekstiä, joka yksinkertaisesti kuulosti hyvältä. Kertosäkeen siistiltä kuulostavat englanninkieliset sanat toivat mieleeni Hurriganes-tyyppiset tekstit, jossa hyvältä kuulostavia sanoja oli paiskottu länään jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Confettin teksti tosin ei ole hyväntuulista tuttifruttia, vaikka se siltä tuntuikin.

“He kinda shoulda sorta woulda loved her if he could’ve”

En itse asiassa edes ole pohtinut Confettin sanoituksia sen syvällisemmin koskaan. Sen verran olen ymmärtänyt, että rakkauden loppumisesta kappaleessa puhutaan. Jos olisin viitsinyt lukea lyriikoita, olisin varmaan ankkuroinut lyyrisen sisällön vähän tulkiten omiin kokemuksiini ja tunnekuohuissani kuunnellut kappaleen täysin loppuun.

Teoksen varsin hilpeä ja rivakka poljento on vain jättänyt sanoitukset varjoonsa. Kappaleen näennäiseen tuttifruttiin on helppo eksyä ja vain hymyillä typerästi, kun pojilla on levyllä niin mahtava meininki.

Evan Dando on haastattelussa kertonut, että Confetti kertoo hänen vanhempiensa avioerosta. Vähin sanoin Dando on saanut tiivistettyä kappaleeseen kovin tutun tarinan lemmen lopusta.

”She just wanted him to love her but he didn’t
He took to the woods and wandered in it
Walked along and on until they couldn’t
Stole himself to tell her that he wouldn’t”

Kappaleessa miespuolinen tekijä antaa rakkautensa hiipua sen kummemmin taistelematta. Hänen olisi tavallaan pitänyt suunnilleen voida rakastaa, mutta hän ei enää sellaiseen kyennyt. Eikä hän ilmeisesti myöskään kyennyt puhumaan asiasta, joten ajatukset asian suhteen jäivät lojumaan mielen sisäiseen metsään. Kun kaikki puhuttava on kadonnut matkan varrelle, ei voi kuin sanoa hyvästi.

Aika kitkerän makuista tuttifruttia.

Video ei ole enää saatavilla

Alice In Chainsin Dirt-albumia on myyty yli 5 miljoonaa kappaletta.

X-sukupolven flannelliin verhoutuneessa musiikkihegemoniassa on yksi yli muiden, yksi Suuri Kappale, yksi Stairway to Heaven. Se ei ole tähän muodoltaan vertautuva Mother Love Bonen Chloe Dancer / Crown of Thorns, ei Pearl Jamin riipaiseva rakkauslaulu Black, ei Soundgardenin vetelä pop-rallatus Black Hole Sun. Se on Would?

Toki kappale on liki täydellinen antiteesi Led Zeppelinin pompöösille, ylimittaiselle, maailmojasyleilevälle klassikolle, mutta silti. Siinä on samaa ylimaallista taustavirettä, joka nostaa kappaleen aivan omaan luokkaansa.

Nimenomaan tuo taianomainen tunnelma nostaa Wouldiin tavallista rock-biisiä korkeampaan ulottuvuuteen. Tovereiden kanssa ihmettelimme aikanaan, miten joku voi vain herätä aamulla mielessään tällainen kappale. Alice In Chainsin kitaristi ja toinen laulaja Jerry Cantrell on mies, joka tähän pystyi.

Would julkaistiin hiukan etuajassa, ennen Alice In Chainsin huikeaan suosioon siivittäneen Dirt-kakkosalbumin julkaisua X-sukupolven grunge-seikkailuista kertovan Singles-elokuvan soundtrackilla. Synkeä kappale oli oudossa paikassa aloittaessaan kokoelman. Vaikka biisi myös oli niin sanotusti omiensa seurassa, se erottautui erikoislaatuisuudellaan jopa Soundgardenin maanisesta Birth Ritualista. Tunnettujen kollegoidensakin pätevien raitojen rinnalla Would oli ilmiselvä johtotähti.

Kun Dirt muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin, levyn biisilistasta oli heti skannattava, onko kappale mukana vai tuliko siitä eksklusiivinen irtoraita, kuten samaisen soundtrackin erinomaisista Pearl Jam-, Mudhoney-, Smashing Pumpkins– ja Soundgarden -biiseistä. Alice In Chains tunsi selvästi kappaleen voiman, sillä siellä se oli. Omalla paikallaan, klassikkolevyn suurena finaalina.

Would teki vaikutuksen aikanaan (ja tekee edelleen) erityisesti mystisellä vetovoimallaan, joka tuntui ulottavan maagiset lonkeronsa myös musiikilliseen ilmaisuun. Kappaleen tunnelma koostui varsin kapealla sointuskaalalla operoivasta, tunnelmaltaan vaanivasta riffistä. Biisin outous ilmeni myös ajalle tyypillisestä hiljaa-kovaa-hiljaa-rakenneratkaisusta, mutta samalla epätavallisesta sovituksesta. Näin kappale tuntui helposti lähestyttävältä ja samalla huomattavasti monimutkaisemmalta kuin se onkaan.

Se edustaa grungen ristiriitaisuutta parhaimmillaan: yksinkertaista, joka kuulostaa monimutkaiselta, synkkää, joka kuulostaa valoisalta, lyhyttä, joka kuulostaa pitkältä ja raskaalta, joka on kevyttä. Haurasta, joka on voimakasta.

Biisin savukiehkuran tapaan kiemurrellen leijuva melodia pohjaa monimutkaiseen bassoriffiin, jota pönkittää rento mutta jämäkkä tomikomppi. Se saa kontrastia rauhallisista kitarasoinnuista aavemaisen kiehtovasta, rauhaisasta laulumelodiasta, joka muistuttaa etäisesti jonkinlaista munkkien hautajaishymniä. Munkeista ei ole kyse, mutta kuolemasta kyllä.

Kryptisesti sanoitettuja säkeitä on vain neljä riviä, mutta silti kappaleen sanoma tuntuu musertavalta ja intiimin massiiviselta. Vaikutelma syntyy pintatasolla fragmentinomaisista, mutta ilmeisen tarkkaan valituista ydinsanoista ja niiden luomista mielleyhtymistä: broken, master, child, love, drifting, desertion, flying.

Tummasävyisestä ja pidättelevästä säkeestä biisi avautuu musiikillisesti reippaammin rockaavaan kertosäkeeseen. Sekin on angstinen ja vaikka ilmaisu onkin huomattavasti säettä ronskimpaa, kertsikään ei pauhaa täydellä energialla.

”Into the Flood again
same old trip it was back then
So I made a big mistake
Try to see it once my way”

Solisti Layne Staley kuitenkin kajauttaa tunnustuksensa railakkaasti ilmoille, vain vaipuakseen takaisin synkkään säkeen alhoon. Ja melankoliaa, pettymystä, itseinhoa ja sanat ovatkin pullollaan.

Wouldin sanat tuntuvat kuvaavan sitä epätoivoiselta vaikuttanutta tuulimyllyjä vastaan taistelua, jota Staley kävi heroiiniaddiktionsa kanssa. Vellovaa epäelämää repsahtamisien, väsyneiden mutta kutsuvien trippien jättämien epämääräisten ruumiistairtoutumista muistuttavien muistifragmenttien ja syvän katumuksen välillä. Mutta sanat eivät ole Staleyn vaan Cantrellin kynästä. Aihepiiri on edellä kuvatun tyyppinen, sillä Cantrell on kertonut kappaleen pohjaavan Mother Love Bone -solisti Andrew Woodin lopullisesta heroiiniyliannostuksesta kummunneisiin tuntemuksiin.

Biisin lopussa saavutettava varsinainen kliimaksi on lyhyt. Sävellaji vaihtuu duuriin ja kappaleen tähän asti kahlittu energia vapautuu. Tai ainakin siltä vaikuttaa: jokin jää silti kalvamaan, eikä totaalista täyttymystä saada, vaikka sellaista lupaillaankin.

”Am I wrong?
Have I gone to far to get home?
Am I gone?
Left you here all alone?”

Mitä, kuolinko minä? Vai selvisinkö? Tiedämme tämän vastauksen – oli kyse Woodista tai Staleysta. Mutta ainakin Would-biisin aikaan synkkien sanojen äänitorvena toimineen Staleyn mielessä tulevaisuus saattoi vielä hetkittäin näyttää valoisammalta.

Toisin kuitenkin kävi, ja kymmenen vuoden ankara narkkaaminen vei miehen. Rumalla tavalla: hampaita menettänyt, kalmankalpea ja alle 40-kiloiseksi kuihtunut laulaja sai virua speedball-övereihin kuolleena kämpillään kaksi viikkoa ennen kuin häntä pankkitilin käyttämättömyyden takia osattiin kaivata. Edelleen, Wouldin lopullinen kysymys jäi ilmaan:

”If I could, would you?”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wouldin taika välittyy mainiosti myös akustisessa versiossa, joka taltioitiin bändin viimeisiin lukeutuneella MTV-unplugged-keikalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Metallibändit ovat omaksuneet Alice In Chainsin otteista osansa. Progressiivinen death metal -yhtye Opeth on jopa rohjennut versioida Wouldin – ihan kelvollisin tuloksin, mutta ilman sitä maagista tunnetta.

Video ei ole enää saatavilla

Robert Smith väläyttää maanantai-ilmettään.

Kertomusten mukaan Robert Smith kärsi Friday I’m in Loven kirjoittamisen aikaan sielua repivästä vainoharhaisuudesta. Hän oli varma siitä, että oli varastanut kappaleen sointukierron jostakin, mutta ei keksinyt mistä. Arvoituksen ratkaistaakseen hän soitti kappaleen miltei jokaiselle tuntemalleen ihmiselle. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut biisiä mistään, joten se pääsi Wish-levylle.

Robert Smithin plagiaattipelot eivät hämmästytä, sillä Friday I’m in Love kuulostaa The Curen muiden kevythittien tavoin vastustamattoman tutulta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtye toisintaa kappaleessa Just Like Heaveniltä ja Boys Don’t Crylta tuttua vilpittömän pophitin kaavaa, mutta kuulijalle on selvää, että tässä soittaa jo vuosikausia huumeilla ja riidoilla itseään korventanut yhtye, joka ei ole viettänyt ihania hetkiä vuosikausiin.

Friday I’m in Loven euforisuus tuntuukin väkinäiseltä ja rasittavalta. Mutta väliäkö sillä, koska kappaleesta muodostui yksi The Curen suurimmista hiteistä. Sen lastenlorumaisissa lyriikoissa riittää samaistumispintaa jokaiselle, ja sen kehää kiertävä melodia ei unohdu koskaan. Se on kuin luotu soitettavaksi radion iltapäiväohjelmassa tai baarissa illan ensimmäisinä tunteina.

Friday I’m in Lovea kuunnellessa ja Fok it -sarjakuvaa lukiessa voi koko kansa huokailla, että arki on ollut pelkkää harmaata mössöä, mutta onneksi nyt koittaa perjantai ja pääsee diskoon ryyppäämään. Minulle tulee sen kuuntelemisesta yhtä nostattavan huono olo kuin suuren siiderimäärän juomisesta liian lyhyessä ajassa. Silti kun se alkaa soimaan diskossa, ajattelen, että ”jee, Cure!” ja menen tanssilattialle heilumaan kuin pölvästi.

Tyhmä biisi!

Video ei ole enää saatavilla

Old Wave of American Rap Metal, ei New Wave of Finnish Funk Metal

Kaikki lienevät jossain vaiheessa elämäänsä nähneet amerikkalaisen elokuvan, jossa aikuinen ihminen palaa lapsuuden kotiinsa kiitospäivän illalliselle. Asiaan kuuluu, että pitkään pinnan alla kyteneet jännitteet purkautuvat ja paska osuu proverbiaaliseen tuulettimeen. Alkoholilla on osuutta asiaan.

Faith No Moren Midlife Crisisin kertoja on tällainen hahmo. Kiitospäivän illallisella keitti yli. Yksi verbaalinen piikki katkaisi kamelin selän ja nämä asiat sanottiin vihdoin ääneen. Tai ehkä ne sanotaan ääneen joka vuosi?

”Go on and wring my neck
Like when a rag gets wet
A little discipline
For my pet genius
My head is like lettuce
Go on dig your thumbs in
I cannot stop giving in
I’m thirty-something”

Illallispöydässä mykkänä monologia kuunteleva äiti tai isä on itsekeskeinen paskiainen, ihminen jonka mielestä lapsen olisi pitänyt kurottaa suurempiin urotekoihin, tulihan hän pitkästä nerojen sukulinjasta.

”Sense of security
Like pockets jingling
Midlife crisis
Suck ingenuity
Down through the family tree”

Ehkä kasvaessa lapselle tuli myös usein olo, että äiti tai isä oli kiinnostuneempi turvallisen kaukaisista ongelmista, joiden avulla sai ostettua puhtaan omantunnon verrattain vaatimattomalla, verovähennettävällä lahjoituksella. Tarvitsee vain soittaa 1-800-numeroon. Omalle lapselle ei sitten myötätuntoa riittänyt.

”You’re perfect, yes, it’s true
But without me you’re only you (you’re only you)
Your menstruating heart
It ain’t bleeding enough for two”

Mike Patton itse on sanonut, että kappale kertoo Madonnasta, mutta suhtaudun tähän lausuntoon epäilyllä.

Musiikillisesti kappale on täyttä rautaa. Se soi hardrockin ja popin välimaastossa. On helppo nähdä miten Jim Martinin ja bändin välit alkoivat Angel Dust -levyn myötä rakoilla, mutta minkä musiikin maailma menetti, sen jättiläiskurpitsat voittivat. Tällä biisillä, ja koko levyllä, miehen kitarat toimivat kuin häkä. Martinin rajoitteet ja tinkimätön asenne soittajana tekivät hyvää bändille. Martinia seuranneet kitaristit olivat kaikki täysin eri tasolla teknisesti, mutta Angel Dust jäi bändin huippuhetkeksi.

Levy on oma maailmansa. Sen omasta ajasta ei löydy vastaavaa. Tai mistään muustakaan. Raprock oli ja on ylivoimaisen vaikea laji, ja 99,99 prosenttia bändeistä teki sen tavalla jossa bändi ja solisti eivät koskaan oikeasti kohdanneet. Mike Patton oli laulajana ja taiteilijana omaa luokkaansa tällä kentällä, eikä ikinä aliarvioinut kuuntelijoidensa älykkyyttä. Jim Martin ei vinguttanut kitaraansa. Billy Gould ei ”funkkaillut”. Mike Bordin soitti lähes aina yksinkertaisimman mahdollisen biitin, jossa ei koskaan tarvinnut arvuutella ykkösen paikkaa. Roddy Bottum soitti hienosti Pattonin kanssa samalla tontilla tulematta laulajan tielle. Ottaen huomioon kuinka paljon lauluraitoja Pattonilla usein oli, se ei ole voinut olla helppoa.

Giant Robot soitti Hultsfredin festivaaleilla vuonna 2000. festarien yhtenä pääesiintyjänä oli se toinen rapmetallin onnistuja Rage Against The Machine. Niityllinen ruotsalaisia hyppimässä tasajalkaa, huutamassa ”FUCK YOU I WON’T DO WHAT YOU TELL ME”… Toiset kaksi olivat Petter, jonka muistan jossain vaiheessa huutaneen ”jag attackerar som en doberman” ja Primal Scream, jossa soitti Kevin Shields, joka taidettiin taluttaa lavalle.

Ajaessamme pienellä pakulla läpi Ruotsin maaseudun jossa taukopaikkojen wc:t tuoksuivat sitruunalta, tuli pian selväksi, että vain yksi mukana olevista levyistä oli sellainen, jota kaikki varsin heterogeenisessä 7-hengen porukassamme jaksoivat kuunnella. Se oli Angel Dust. Kaikista reissuistamme se on ainoa jolla muistan minkään levyn soineen autostereoissa. Paitsi Serbiassa, jolloin ostimme huoltikselta läjän turbofolk-kasetteja. Unkarilaisen kuskimme mielestä olimme mielenvikaisia.

Angel Dust on ehdottomasti yksi skitsoimpia miljoonaluokan bändin julkaisemia teoksia.

Video ei ole enää saatavilla

Iso käsi R.E.M.:lle: Peter Buck, Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

”Now, Andy did you hear about this one
Tell me, are you locked in the punch
Andy are you goofing on Elvis? Hey, baby
Are we losing touch”

Tuolla Amerikassa kaikki tuppaa olemaan niin pirun äärimmäistä. On äärimmäisiä moralisteja, uskovaisia, nihilistejä, ateisteja – ja myös koomikoita. George Carlinin ja Bill Hicksin kaltaiset veijarit olivat toki raflaavia rääväsuita, mutta kenties kaikkein poskettomin hassuttelija, nykykielellä sanottuna ”trolli”, oli silti Andy Kaufman.

”Tuntuu kuin et ottaisi mitään vakavissasi”, karjuu Kaufmanin meditaatiovalmentaja tälle elokuvassa Man on the Moon. Jim Carreyn esittämä Kaufman väittää, että kyllä hän ottaa, mutta näkee maailman pikemminkin illuusiona, eikä ihmisten siksi pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti.

Vuoden 1999 Man on the Moon kuuluu Carreyn loistavimpiin roolisuorituksiin. Nimensä elokuva taas nappaa R.E.M.:n seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneestä hitistä, joka puolestaan on yhtyeen loistavimpia kappaleita.

Vaikken koskaan ole ollut kovinkaan suuri R.E.M.-tuntija, rakastan bändiä silti. Michael Stipen, Mike Millsin, Bill Berryn ja Peter Buckin kvartetin hittejä huonontaa korkeintaan niiden tyylitajuton puhkisoittaminen. Siihenkään en onneksi ole viimeaikoina törmännyt, vaan ysärinostalgiaa kohdannee useimmiten lähinnä Scooterin tai nykyään usein myös laimeaan shoegaze-revivalin muodossa.

Pidän siitä, miten Automatic for the People –albumilla Man on the Moon on jätetty levyn loppupuoliskolle, mikä ainakin omasta mielestäni kertoo bändin luottamuksesta nimenomaan taiteelliseen kokonaisuuteen. Hittiä ei ole aseteltu laskelmoidusti heti albumin kärkipäähän, vaan sitä pohjustetaan vaikkapa The Sidewinder Sleeps Tonightin ja Ignorelandin (joka muuten on minusta kuulostanut aina paljon Grand Slam -ajan Juice Leskiseltä, lienenkö vaikutelmani kanssa yksin…?) kaltaisilla, vähintäänkin yhtä osuvilla rokkailuilla.

Stipen kielikuvarikkaat ja mutkikkaat sanoitukset luovat myös Man on the Moonin tapauksessa assosiaatioita suuntaan jos toiseenkin. Melko osuvasti hän tosin nivoo kaikki fragmentit osaksi Kaufman-folklorea, jossa keskeistä oli kaiken epävarmuus. Miten voi luottaa mieheen, joka piti todellisuutta pilkkanaan?

Kaufmanin kaltaista avantgardistia kiinnosti nimenomaan todellisuuden esittäminen ja taide, jonka tarkoitus oli viihdyttää ihmisiä nimenomaan huijauksen kautta. Ei yllätä että mies oli suuri vapaapaini-intoilija; tuo isojen miesten sirkus kun on tunnettu hämmentävästä melodraamastaan sekä leikittelystään toden ja näytelmän rajapinnoilla.

Kaufman tulkitsi Elvistä jo ennen tämän kuolemaa, mutta onnistui silti uskottelemaan itsensä alkuperäisen paikalle. Osuvaa on puolestaan, miten juuri Elviksen kuolema sekä kuulento ovat olleet salaliittoteorioiden hittejä jo tapahtuneestaan lähtien. Sokerina pohjalla on vielä Kaufmanin itsensä kuolema, jonka todenperäisyys on niin ikään herättänyt epäilyksiä, tämän alter-egon Tony Cliftonin tehtyä esiintymisiä vielä kuoleman jälkeenkin.

Stipe yhdistää tämän kaiken jatkaen ”ars longa, vita brevis”-mantraa ja osoittaa, miten taiteilijat elävät töiden kauttaan vaikka minkälaisilla tavoilla.

Esimerkiksi siten, että amerikkalaisen komedian outolinnusta tehdään yksi vuosikymmenen ikonisimpia kappaleita, ja höystetään sen video vielä amerikkalaisuuden kliseisimmillä symboleilla, kuten aavikolla, stetsonilla, rekka-ajelulla ja hämyisellä huoltoasemalla. Kuvastohan on kuin kantrivideosta, vaan tarkoituksellako?

Video ei ole enää saatavilla

Joukkovoimaa à la Wu-Tang Clan.

Vuonna 1992 Yhdysvaltain itärannikon tappavin veto saapui tyhjästä kuin ninjat keskellä yötä. Anteeksi, mutta keksittekö parempaa tapaa kuvata tätä klaustrofobista vaaraa, jota Protect Ya Neck säkenöi? Se kuulostaa yhä hurjalta, ja pintapuolinen kuuntelu ei kerro paljonkaan niistä nerokkaista syvyyksistä, joissa Staten Islandin nuoriso ui.

RZA:n mullistava tuotantotyyli ja ainakin viiden omaperäisen suurlahjakkuuden (pahoitteluni Inspectah Deck, U-God ja Masta Killa – puhumattakaan kaikista muista: tekin olette hyviä) sisällyttäminen samaan kollektiiviin ruokki jo alkuvaiheessa ajatuksen, että olisi helppoa valloittaa koko tyylilaji pala palalta.

Kunnianhimoa ei todellakaan puuttunut, mutta miettikääpä onnistumismahdollisuuksia. Kenties vähäiset?

Sitten muistelkaa mitä historia kertoo: Jos Dr. Dren The Chronic aloitti jaon hiphopin valtavirran ja undergroundin välillä, Enter the Wu-Tang oli aluksi jälkimmäisen tyylin vastaus. Myöhemmin se ruokki yhtä paljon valtavirtaa, eritoten itärannikon äänikentällä, ja vuoteen 1996 mennessä Clanin esikoislevy oli saanut jatkoa Method Manin, GZA/Geniusin, Raekwonin, Ghostfacen ja Ol’ Dirty Bastardin soololevyjen muodossa – joka ikinen soololevyistä päätyi sekä listojen kymmenen kärkeen ja jokaista voi hyvistä syistä pitää klassikkoina.

Ellei jokaisen julkaisun laatu olisi hyvin tiedossa, koko tarina tuntuisi lähinnä Disney-elokuvalta, joka olisi kuvattu Staten Islandilla. Yhdeksän puhdassydämistä nuorukaista tähdenlentojen alla? Niin, niin… ehkä enemmänkin kannabiksen hajuisessa huoneessa useamman taisteluelokuvan kanssa.

Wushu, tai ehkä paremmin Kung Fu -nimellä tunnettu taistelulaji asettaa suuren painoarvon liikkeiden sulavuudelle ja kauneudelle. Protect Ya Neckillä seitsemän teräväkielistä sanan säilän soturia suorittavat lingvistis-motorista akrobatiaa mykistävällä tavalla.

Ehkä nyt, 20 vuotta myöhemmin tekstiä on vaikea lukea ilman nostalgian sävyä, joka heijastuu nuorten artistien sanoista. 2000-luvun Ghostface ei koskaan puhuisi mitään niin selkokielistä (lue: viesti on ymmärrettävissä) kuin Protect Ya Neckillä, mutta päättäväisyys huokuu äänestä. Säkeistö säkeistöltä, jokainen ryhmän jäsenistä pitää yllä intensiteettiä ja tuo esille omaa tyyliään.

Lopuksi Genius räjäyttää pankin ja tarjoilee koko Enter the Wu-Tangin vahvimman valokeilavuoron. Hänen ensimmäisen soololevynsä julkaissut Cold Chillin’ -levy-yhtiö ja muutkin samoissa puuhissa elantonsa ansaitsevat kuulevat kunniansa. Se kertoo kaiken tarvittavan Wu-Tang Clanin lähestymistavasta musiikkiin.

”The Wu is too slammin’ for these Cold Killin’ labels
Some ain’t had hits since I seen Aunt Mabel
Be doing artists in like Cain did Abel
Now they money’s getting stuck to the gum under the table

That’s what you get when you misuse what I invent
Your empire falls and you lose every cent
For trying to blow up a scrub
Now that thought was just as bright as a 20-watt light bulb

Should’ve pumped it when I rocked it
Niggas so stingy they got short arms and deep pockets
This goes on in some companies
With majors, they’re scared to death to pump these

First of all, who’s your A&R?
A mountain climber who plays an electric guitar?
But he don’t know the meaning of dope
When he’s looking for a suit-and-tie rap
That’s cleaner than a bar of soap

And I’m the dirtiest thing in sight
Matter of fact, bring out the girls and let’s have a mud fight ”

Protect Ya Neck on murskaava ensijulkaisu, eikä se ole koskaan tuntunut lähellekään viiden minuutin mittaiselta. Jäsenten saadessa vain alle puoliminuuttiset vuorot, se on liitoksistaan natiseva aarrearkku, joka luonnollisestikin räjähti varsin pian joka puolelle hiphopia. Klaanin jäsenten saatua kuuntelijan pään pyörälle niin pahasti, että se on pyörinyt useamman kerran ympäri, kävi selväksi, miksi suuri osa itsepuolustuslajeista opettaa sivulta tulevan iskun torjumisen ja niskan suojaamisen erittäin varhaisessa vaiheessa harjoittelua.

Taistelutilanteessa niskan ja pään alue on tärkeimpiä suojeltavia: kumpikaan ei jää sisältä tai ulkoa ehjäksi Protect Ya Neckin myllerryksestä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Protect Ya Neck jäi elämään vahvana Wun historiassa. Ol’ Dirty Bastard tarjoaa tässä oman näkemyksensä niskan suojaamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

L7 – fast, lean and frightening.

Kävin vuonna 2005 Tampereen klubilla katsomassa maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattua Girlschoolia. Paikalla oli ehkä 100 maksanutta asiakasta, joista suurin osa röhnötti penkeissään koko keikan ajan.

Kaksi vuotta myöhemmin menin Yo-talolle väijymään Japanin black metal -ekstremisti Gallhammeria. Vaikka yleisöä oli paikalla kohtalaisesti – ja osa oli jopa pakkautunut lavan eteen kuin mannet Corollan takapenkille – keikka ei siltikään ollut edes etäisesti loppuunmyyty.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Ensinnäkin sen, että ihmisillä on paska musiikkimaku. Toisekseen sen, että akkojen asennejytä ei myy. Pitäisi olla vähemmän säröä, vähemmän riffejä, vähemmän kledjuja ja mielellään myös vähemmän soittotaitoa. Kyllähän se nyt vituttaisi, jos ämmät alkaisivat keulia Holdsworth-taidoillaan tai heitellä verisiä tamponeitaan yleisön sekaan. Jälkimmäinen tapahtuikin vuonna 1992, jolloin L7:n kitaristi-laulaja Donita Sparks menetti hermonsa Englannin Reading-festivaaleilla.

Suomessa L7 kävi ensimmäisen kerran vuonna 1992 (toinen oli vuonna 2000). Tuolloin grunge ja riot grrrl -liike myllersivät teinien tajunnassa, paiskoivat sukupuolirooleja nyrkkiraudalla dunkkuun ja tekivät L7:n kaltaisten mimmibändien breikkaamisen aiempaa helpommaksi.

Tai paskat. Kyllä L7 loi uransa ja maineensa ihan itse.

Siinä missä moni 1990-luvun alun riot grrrl -rykmentti luotti tissien vilautteluun, kömpelöön vitossointujen sahaamiseen tai pamfletista päntättyjen feminismisloganien kirkumiseen, L7 tahtoi soittaa punkinkatkuista heviä. Bändi halusi olla fast, lean and frightening, aivan kuten Donita Sparks ja Suzi Gardner vuoden 1990 mestariteoksessaan julistivat. Munakkaasta otteestaan huolimatta biisissä oli niin paljon häpyä, ettei se edes kaivannut palleja ympärilleen. Näin taisi ajatella myös L7 itse, sillä seuraavana vuonna yhtye lanseerasi aborttia tukevan Rock for Choice -konserttisarjan. Newt Gingrichin ja kumppaneiden helpotukseksi viimeinen hyväntekeväisyyskonsertti rokattiin vuonna 2001.

Tämä oli kuitenkin vielä pientä. Vuonna 1992 ilmestyi L7:n ensimmäinen iso hitti Pretend We’re Dead, jonka jälkeen vulvahanat kääntyivät lopullisesti kaakkoon. Sparksin säveltämä ja vaihtoehtorock-guru Butch Vigin tuottama kappale tunkeutui kertalaakista amerikkalaisten college-radioiden rotaatioon ja kiteytti sen, mistä Los Angelesin päheimmässä mimmibändissä oli oikein kyse. Pretend We’re Dead oli hevimpää kuin The Runaways, punkimpaa kuin Babes In Toyland, grungempaa kuin The Hole ja vähemmän julistavaa kuin Bikini Kill. Lisäksi biisi löi litsarilla kasvoihin kaikkia niitä, jotka seurasivat sokeasti L7:n jalanjäljissä vailla omaa ääntä tai visiota.

”Cramping styles is the plan
They’ve got us in the palm of every hand”

Jos rehellisiä ollaan, en tajua vittuakaan Pretend We’re Deadin tekstistä. Vaikka ymmärrän kertosäkeessä peräänkuulutetun mielihalun vaalia omaa yksilöllisyyttä ja teeskennellä kuollutta idioottien edessä, Sparksin kynäilemässä tekstissä ei varsinaisesti ole päätä eikä häntää.

Mutta hei, niin sen kuuluukin olla! Tämän genren biiseissä ei tarvitse päteä itselle, taidehistorian professorille eikä sille kirjallisuustieteen tunnilla luetulle beat-kirjailijalle, jota intellektuelliksi tekeytyvä artisti yrittää epätoivoisesti jäljitellä. Yksikin hyvä slogan, klisee tai ähkäisy riittää – etenkin, jos siihen on ladattu tarpeeksi asennetta ja V-poweria. Siispä paskat ylianalysoimiselle ja let’s pretend we’re dead!

”When we pretend that we’re dead
When we pretend that we’re dead
They can’t hear a word we’ve said
When we pretend that we’re dead”

Video ei ole enää saatavilla

Troija? Hetkinen, siis kuka? Pete Rock, sinulla on juuri nyt paljon selitettävää siitä, kenestä tarkalleen on kyse.

”Troy was a playful person like that. He was at the edge of the stage and it was twenty feet high, and he slipped off the edge and fell – and died. I don’t know how I made that beat while being depressed for such a long period of time. He was really close with everyone in the neighborhood. Mount Vernon is not that big, it’s four square miles wide and long. Everybody knew him.”
(Pete Rock, 2002)

Mount Vernonista, juuri New York Cityn pohjoispuolelta kotoisin olevien tuottaja Pete Rockin ja sanaseppo CL Smoothin duo koki kesällä 1990 henkilökohtaisen tragedian, kun heidän hyvä ystävänsä, Heavy D and the Boyzin jäsen, Troy ”Trouble T. Roy” Dixon kuoli kiertueella Indianapolisissa, tipahdettuaan noin kymmenen metrin korkeudelta. Tuo tapahtuma poiki hiphopin klassikkokappaleen nimeltään T.R.O.Y. (They Reminisce Over You).

Kaksikon nykyään oudosti unohdettu esikoislevy Mecca and the Soul Brother odottaa yhä renessanssiaan. Jos nimeäisin yhden levyn, joka on epäreilusti unohdettu tuolta ajalta, se olisi ehdottomasti se. Vahvoine jazz-vaikutteisine taustoineen se on lähellä paljon tunnetumpaa A Tribe Called Questia, mutta ei häviä ainakaan paljon The Low End Theoryn tai Midnight Maraudersin kaltaisille kuolemattomille klassikoille.

Vaikka kumpikaan parivaljakosta ei kuulunut ainakaan julkisesti Nation of Islamiin, sen alajaostoon Nation of Gods and Earthsiin (joiden neoislamilaiseen slangiin kuului se, että Harlemia kutsuttiin Meccaksi – Medinana toimi Brooklyn) tai Native Tonguesiin, he sopivat mainiosti niiden edustajien joukkoon – ilman, että se toimisi minkäänlaisena loukkauksena. Pete Rock ja CL Smooth olivat lyhyen olemassaolonsa ajan tyylinsä parhaimmistoa.

Vaikka esimerkkejä albumin laadusta löytyykin monia, T.R.O.Y. nousee niistä esimerkillisimmäksi. Pienimuotoisia tribuuttikappaleita oli tässä tyylissä tehty jo aiemminkin, parhaimpana esimerkkinä KRS-Onen monisäikeiset muistelmat ystävästään Scott LaRockista vuonna 1988, mutta tribuuttikappaleen historian voidaan aivan hyvin katsoa alkavan tässä kohtaa.

Mecca and the Soul Brotherin kuudestatoista kappaleesta tunnetuin nojaa samoille vahvuuksille kuin albumin muutkin kappaleet. Pete Rockin ymmärrys siitä, kuinka jazz-vaikutteet voidaan kytkeä popmaisella tavalla hiphopin alati laajenevaan äänimaailmaan kohtasivat CL Smoothin ajatuksia ja tunteita herättävät lyriikat. Thinking man’s rap? Todellakin.

Mutta T.R.O.Y.:n kunnianhimoisuus kulkee paljon kauemmaksi. Peten ja CL:n noidankattilaan päätyvät niin yhteiskunnalliset ongelmat kuin kuolleet ystävätkin.

Tom Scottin Todaysta napattu saksofonikuvio kantaa kappaletta varsin pitkälle. Tausta tarjoaa vain kaksi selkeää elementtiä, jotka ovat silti erottamattomia toisistaan. Edellä mainittua Scott-samplea vie eteenpäin vain yksinkertainen rumpukomppi. CL pitää valokeilaa hallussaan selkeästi, ja hänen sormensä osoittaa muuallekin kuin Dixonin hautakivelle vievälle polulle.

Kyseessä ei ole pelkkä tribuutti. Trouble T. Royn kuolema tarjoaa CL Smoothille ikkunan tarkkailla omaa elämäänsä paljon laajemman linssin lävitse. Kaikki käydään läpi aivan kuin päinvastaisessa järjestyksessä, ja tämä vaatiikin pitkällisiä lainauksia T.R.O.Y.:n tekstistä – itse asiassa kaikki kolme säkeistöä ansaitsevat sataprosenttisen kokonaiset sitaatit siitä syystä, että lineaarinen kerronta täytyy käsitellä kokonaisuudessaan, päällimmäisestä ajatuksesta aina liikkeelle panevaan tekijään, Dixonin kuolemaan.

Ensimmäisenä käsitellään räppärin itsensä varhaislapsuus, vain ajoittain paikalla olevasta – ja usein seksin seurauksiin, kuten lasten syntymiseen, liittyen – isähahmosta aina sisariensa syntymiseen. Aloitamme siis vastasyntyneen ensimmäisestä kirkaisusta, johon vuosia myöhemmin on tullut jo kypsä ja terve näkemys.

”I reminisce for a spell, or shall I say think back
22 years ago to keep it on track
The birth of a child on the 8th of October
A toast but my granddaddy came sober
Countin all the fingers and the toes
Now I suppose, you hope the little black boy grows, huh
18 years younger than my mama
But I really got beatings cause the girl loved drama
In single parenthood there I stood
By the time she was 21, had another one
This one’s a girl, let’s name her pam
Same father as the first but you don’t give a damn
Irresponsible, plain not thinking”

Poissaolon toimiessa ensimmäisten sanojen teemana, toinen tuo kertojalle kaksi tärkeää tekijää vielä enemmän esille. Ensimmäisistä painavista sanoista selitetään pidemmälle, ja CL Smooth tuo esiin vanhempien eron kaltaisen, yhtä paljon ihmisten kaukaisuuteen vaikuttavan tekijän, joka mainitaan jo selvin päin ristiäisiin saapuvan isoisän poikkeuksellisessa tilassa: alkoholismin.

Miehen mallia tarjonnut isäpuoli on tuonut elämään paljon hyvää, mutta valitettavasti tässä kohtaa kertojalle paljastuu myös omien geeniensä pirullinen uhka. Eikä pelkästään se: uusi perheenjäsen tuo myös omat elementtinsä. Luonnollisesti tästä seuraa yllättäviäkin uusia sääntöjä. Nuoren miehen kannalta ne ovat kuitenkin armeliaammalta puolelta, eikä CL ole hieman pohjoisemmassa New Yorkissa päätynyt Niggaz With Latitudea perustamaan.

”When I date back I recall a man off the family tree
My right hand poppa doc I see
Took me from a boy to a man so I always had a father
When my biological didn’t bother
Taking care of this so who am I to bicker
Not a bad ticker but I’m clocking pop’s liver

But you can never say that his life is through
5 kids at 21 believe he got a right too
Here we go while I check the scene
With the portugese lover at the age of 14
The same age, front page, no fuss

But I bet you all your dough, they live longer than us
Never been senile, that’s where you’re wrong
But give the man a taste and he’s gone
Noddin off, sleep to a jazz tune

I can hear his head banging on the wall in the next room
I get the pillow and hope I don’t wake him
For this man do cuss, hear it all in verbatim
Telling me how to raise my boy unless he’s taking over

I said pop maybe when you’re older
We laughed all night about the hookers at the party
My old man standing yelling good god, almighty
Use your condom, take sips of the brew
When they reminisce over you, for real”

Vasta viimeisessä säkeistössä hän tarjoaa läheisen kuvan Dixonista, jonka kohtalo on todennäköisimmin aloittanut kovin pitkän muisteluprosessin. Vaikka sorrunkin arvailuun, tarinan kuvailema aikakausi on tuskin edes Public Enemya nähnyt – niin syvällinen nostalgia niistä huokuu. Sanat välittyvät syvällisellä tasolla, jossa CL nimeää pienen katukahnauksen, jonka kautta ystävyksen ovat kohdanneet. Koko teoksen konteksti kertoo selvästi sen, että kyse ei todellakaan ole ollut pelkästä hyvän päivän tuttavasta, vaan oikeasta ystävästä.

“I reminisce so you never forget this
The days of wayback, so many bear witness the fitness
Take the first letter out of each word in this joint
Listen close as I prove my point
T to the r-uh-o-y, how did you and I meet?
In front of big lou’s, fighting in the street
But only you saw what took many time to see
I dedicate this to you for believing in me
Rain or shine, yes in any weather
My grandmom pam holds the family together
My uncle doc’s the greatest better yet the latest
If we’re talking about a car, uncle sterling got the latest
I strive to be live ’cause I got no choice
And run my own business like my aunt joyce
So Pete Rock hit me, nuff respect due
When they reminisce over you, listen”

Kolmasosan omistaminen kokonaista elämää tarkastelevassa kappaleessa yhdelle ystävälle kertoo paljon. Muutaman sekunnin tapahtumasarja vei näiltä artisteilta jotain korvaamatonta. Perhesiteet ja ystävyys ovat lopulta ihmiselle tärkeimpiä elämän verkkoja.

Viimeiset sanat annettakoon Pete Rockille. Tuo yö Indianassa loi pohjan kovin monille suurille kappaleille, jotka suurien rap-nimien kuolemia täynnä ollut 1990-luku joutui näkemään. Tässä siis tekijän kertomus lajinsa ensimmäisen laulun synnystä.

”CL came up with the lyrics even before I came up with the beat. He didn’t have the beat [to write to]. He already had the song written. The beat made me emotional so I figured it would work. When the lyrics came together with the music, that was the match made in heaven. Thank God it matched the way it did. It was a great outcome. When we finished the song and mixed it, I had Charlie Brown from Leaders Of The New School in the session, and when we listened back to the record we just started crying. When I felt like that, I was like, ‘This is it.’ Deep in my heart I felt like this was gonna be something big.”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Pete Rock oli 1990-luvun arvostetuimpia tuottajia, ja eräänä päivänä A Tribe Called Questin Q-Tip vieraili hänen luonaan, kun tämä biitti soi. Taustasta vakuuttuneena Questin mies suuntasi studioon, ja loi samoista aineksista Low End Theorylle kappaleen. Valitettavasti siis krediitit menivät muille. Nykyään hän sanoo olevansa täysin sinut asian kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Grant Lee Phillips (keskellä) ja kaksi tonokkia.

Kalifornialainen Grant Lee Buffalo edusti muinaisella 1990-luvulla tietynlaista myyttistä americanaa, jonka pauloihin oli helpottavaa kietoutua. Tietysti yhtye piti ensin onnistua jollain ilveellä löytämään. Googlesta ei vielä tuolloin ollut kuultu.

Kuten käsittääkseni aika moni muukin, satuin bongaamaan Grant Lee Buffalon Michael Stipen kehujen kautta vuonna 1995. R.E.M.-solisti äityi Monster-kiertueen aikoihin hehkuttamaan folkrock-tulokasta maailman parhaaksi yhtyeeksi. Pitihän moisesta parhaudesta tietysti ottaa selvää.

Laulaja-kitaristi Grant-Lee Phillipsin, basisti Paul Kimblen ja rumpali Joey Petersin muodostama ”kantrirockin Nirvana” julkaisi uransa aikana neljä albumia ja kiersi muun muassa R.E.M.:n, The Smashing Pumpkinsin, Pearl Jamin ja The Cranberriesin kaltaisten isojen nimien kanssa. Yhtyeen itsensä suosio jäi kuitenkin kulttitasolle. Oivalliselta jäähyväislevy Jubileelta (1998) löytynyt Truly, Truly sentään nousi Yhdysvalloissa pienimuotoiseksi radiohitiksi.

Grant Lee Buffalo kantoi suuren ja mahtavan Fleetwood Macin malliin primus motorinsa nimeä, eikä suotta. Yhtye henkilöityi Grant-Lee Phillipsiin, mieheen, joka sävelsi ja sanoitti biisit, lauloi, soitti taidokkaasti 12-kielistä akustista kitaraa sekä edusti yhtyettä kummallisella habituksellaan esikoislevyn kansikuvaa myöten. Perushumanistisen näköisessä rillipäässä kyti erikoislaatuista karismaa.

Samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Fuzzy laittoi pyörät pyörimään. Kappale julkaistiin alun perin Bob Mouldin Single Only -levymerkillä vuonna 1992, minkä seurauksena kriitikot kilahtivat ihastuksesta. Yleishulina johti siihen, että vuotta aiemmin Shiva Burlesque -yhtyeen raunioille perustettu Grant Lee Buffalo nappasi levydiilin punkisti rockahtaneelta Slash Recordsilta.

Grant Lee Buffalosta tuli suhteellisen nopeasti valmis bändi. Se yhdisteli omaperäisessti college rockin rohkean nuorekkaita ja suoraviivaisia linjoja Neil Youngin viitoittamiin, maukkaan kaurapuuromaisiin folkrock-oppeihin. Lopputulos oli parhaimmillaan hyvin herkullinen.

Edellä mainittujen elementtien lisäksi Fuzzy-singlessä kaikuu tietty grunge-ajan alakulo. Säkeistön lakonisen toteava välinpitämättömyys on kaiken pohja. Laiska säkeistö taas saa kaivatun vastaparin Phillipsin käsittämättömän upeasta ulvonnasta. Kertosäkeen punch line – eli naukuen suusta päästetty ”fuzzy” – lähentelee jo komediaa. Harva kykenee hoilaamaan kertosäkeen mukana nauramatta.

Toisen kertosäkeen jälkeinen kitarasoolo tapailee ja hyväilee laulumelodiaa antaumuksellisesti akustisen kitaran helkkyessä taustalla. Viimeistään tässä kohtaa iskee sellainen hyvän olon tunne, jonka mahtavat kappaleet usein teettävät. Korviin soljuu totaalisen simppeliä ja samalla täysin tuolilta pudottavaa amerikkalaista vaihtoehtomusiikkia.

Fuzzyn teksti velloo epämääräisessä ihmissuhdeproblematiikassa. Kertojaminälle on valehdeltu, minkä seurauksena hän tietysti liikkuu samean sekavissa olotiloissa. Vaikka melankolia edellä mennään, riittää Fuzzyssa myös omanlaista takkatulen äärelle saattelevaa lämmintä tunnelmaansa. Kappaleen yksinkertaiseen nerokkuuteen palaa mielellään vielä 19 vuodenkin jälkeen.

Grant Lee Buffalon ura kesti kuutisen vuotta. Loppuvaiheessaan duoksi kutistunut yhtye ei nähnyt albumimuodossa uutta vuosituhatta, mutta päämies Phillips on ehtinyt julkaista 2000-luvun mittaan peräti kuusi soololevyä. Toki niitäkin paremman puutteessa kuuntelee.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grant Lee Buffalo teki faniensa iloksi ja ihmetykseksi paluun lavoille viime vuonna. Viime kesänä bändi pistäytyi pistokeikoilla Saksassa, Belgiassa ja Englannissa. Eiköhän Suomestakin löytyisi vähintään Tavastian verran uskollisia faneja. Olkaatte tervetulleet!

Näin komeasti kajahti Fuzzy heinäkuussa Belgiassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Grant Lee Phillips esitti suomalaistenkin suosimassa Gilmoren tytöt -jaarittelusarjassa kaupungin trubaduuria. Phillipsin kaikki sarjassa nähdyt katusoitantasessiot 12-kielisen Takaminen kanssa on ympätty kahdeksaan minuuttiin. Videon upottaminen on valitettavasti estetty, mutta voit katsoa sen tästä.

Rob Birch (keskellä) ja Stereo MC’s, jokunen vuosi läpimurtohittinsä jälkeen.

Suomalaisen ja brittiläisen hiphopin kehityskaarien välillä on yllättävän paljon samankaltaisuuksia. Vasta vuosituhannen vaihteessa sekä Itämeren että Englannin kanaalin takainen hiphopkulttuuri alkoi saada jonkinlaista pysyvyyttä.

Molemmissa maissa edelläkävijät loivat 1980-luvulla pohjaa rap-musiikille, mutta piirit pysyivät vielä pieninä. Vuosikymmenen lopussa molemmissa maissa alkoi kuitenkin olla havaittavissa orastavaa rap-buumia.

Me tiedämme mitä Suomessa kävi. Vaikka Briteissä ei lyöty hommaa läskiksi samalla tavalla kuin täällä meillä, 1990-luvun alun suuren suosiopiikin jälkeen kiinnostus räppiä kohtaan laimeni huomattavasti vuosien ajaksi. Kesti 1990-luvun lopulle ja 2000-luvun alkun asti ennen kuin saarivaltiosta saatiin kuulla Roots Manuvan, The Streetsin ja Dizzee Rascalin kaltaisia varteenotettavia hiphopartisteja.

Tuon suosiopiikin aikana suurin kaikista hiphop-genren alle laskettavista yhtyeistä oli Nottinghamista kotoisin oleva Stereo MCs. Yhtyeen melko turvallinen, hieman UB40:ltä hiphop- ja elektrovaikuttella kuulostanut soundi ja Connected-hitti siivittivät sen maailmanlaajuiseen suosioon.

Ja mikäs siinä: Hömppähittinä Connected on mutkaton. Siinä on tarttuva kertosäe ja laulaja Rob Birchin hieman nasaali ääni on sopivan ärsyttävä jäädäkseen mieleen hyvällä tavalla. Birchin muka-räppäys on riittävän etäällä varsinaisesta räpistä ollakseen ärsyttämättä uudehkoa musiikkityyliä vielä karsastavia ihmisiä, mutta samalla tarpeeksi lähellä, että uutuudenviehätystä voidaan käyttää myyntivälineenä. Jälkikäteen kuunneltuna Connected soundiltaan on yksi leimallisimpia 1990-luvun alun radiohittejä, ja yllättävää kyllä, se nousi jopa USA:n singlelistan top 20:een.

Eniten yllättynyt suosiostaan tuntui olevan yhtye itse, joka tuudittautuikin nautiskelemaan menestyksestä ja päätyi kiertueelle ajan suurnimien, kuten Lenny Kravitzin ja U2:n kanssa. Samalla Stereo MCs:stä tuli ensimmäinen brittiläinen hiphop-yhtye Britannian isoilla festivaaleilla.

Jatkuva kiertäminen ja suhteettoman isolta tuntuneet ympyrät kuluttivat yhtyettä, joka sai julkaistua Connectedille seuraajan vasta vuonna 2001. Siinä välissä yhtye oli pokannut pari Brit Awardia, remiksannut U2:ta mutta kieltäytynyt remiksaamasta David Bowieta ja Massive Attackia, sekä kieltäytynyt Robbie Williamsin pyynnöstä tuottaa tämän soolodebyytti. Ainoa julkaisu tuolla aikavälillä oli miksaus !K7-levy-yhtiön DJ-Kicks-sarjassa.

Yhtye on edelleen pystyssä, mutta mitään mainittavaa se ei ole kahdenkymmenen vuoden aikana saanut aikaan. Tuorein levy, Emperor’s Nightingale, ilmestyi vuosi sitten vailla kovin suurta huomiota. Tv-esiintymisissäkin Stereo MCs esittää edelleen Connectedia, vanhojen muisteluna. Nykyään suuri yleisö taitaa tuntea Connectedin parhaiten mainoksista – maailmalla sillä on myyty matkapuhelimia, Suomessa siideriä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Connected sämplää Jimmy Bo Hornen Let Me Be Your Loveria.

Video ei ole enää saatavilla

Sir Mix-a-Lot. Pyllyt kiinnostaa.

Luin, että takamuksestaan(kin) tuttu Nicki Minaj ja polkupyörän satula eivät ole ystäviä keskenään. Ei se mitään, sillä kaikki tietävät, että ahkeralla pyöräilyllä on tuhoisia vaikutuksia takapuolen ulottuvuuksille.

”They only talk to her because she looks like a total prostitute”

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Ja sitä paitsi nuo miehet juttelevat tytölle kasvotusten vain, koska takamukset eivät puhu.

Sir Mix-a-Lot on kaiken tämän suhteen rehellinen. Hänelle ei kelpaa kuka tahansa. Tai ehkä kelpaa, mutta toivelistan kärjessä ovat sopivan maksimaaliset gluteus maximukset. Vasta sen jälkeen aletaan ruksata muita vaatimuskohtia. Elämä on yhtä suurta cosmotestiä. Eniten a-vastauksia: ”Mitä vielä odotat? Älä ala miettiä ainakaan persoonallisuutta!”

”You can do side bends or sit-ups
But please don’t lose that butt”

Sieltä tulee treenivinkkejäkin! Hyvä. Ei ihme, sillä Baby Got Back on erinomainen salihitti. Joku naikkonen sanoi joskus salilla, sivukorvalla ihan vain kuu(nte)lin: ”Pitää välttää isoja vastuksia, niillä tulee liikaa lihaksia.”

Peban pitää siis olla iso, muttei liian tiukka. Elämä on paitsi kovaa, niin myös täynnä kompromisseja. Kaikki oman elämänsä sirmixalotit aiheuttavat naisille musertavia paineita. Miesten silmissä kiiluu Flo Jon (RIP) takamus ja oman heilan perän pitää olla parempi kuin kaverin kainaloon päätyneellä:

”So your girlfriend rolls a Honda
Playin’ workout tapes by Fonda
But Fonda ain’t got a motor in the back of her Honda
My anaconda don’t want none
Unless you got buns, hun”

Kuten todettua, oikeasti Herra Miksaa-Paljolle varmaan kelpaa muunlainenkin naisvartalo, mutta sitä ei sanota ääneen. Panorapegoilu perustuu ehdottomuuteen. Räppärit haluavat tunkea sen juuri sinne juuri sillä hetkellä juuri tietyllä tavalla. Se osoittaa valtaa.

Baby Got Back -kappaleella kunnianhimoisissa suunnitelmissa on tutustua lähemmin majesteettisesti kumpuileviin ulokkeisiin. Anakonda saattaa kasvaa yhdeksänmetriseksi, joten se tarvitsee paljon temmellyspintaa.

”Little in the middle
But she got much back”

Baby Got Back on kuitenkin kaikessa pinnallisuudessaan ilmiömäinen ja sympaattinenkin pophitti, kysykää vaikka Frendien Rossilta ja Racheliltä. Vielä kun joku tekisi popklassikon myös reisilihaksista.

Video ei ole enää saatavilla

Sugarin kappaleet syntyivät pitkillä ajomatkoilla Bob Mouldin (keskellä) ajaessa soolokiertueellaan ristiin rastiin Yhdysvaltoja.

Ensimmäisen bändinsä Hüsker Dün hajottua Grant Hartin huumesekoiluihin ja manageri David Savoyn itsemurhaan Bob Mould vetäytyi maaseudulle, vanhaan maalaistaloon Pine Cityssä Minnesotan osavaltiossa.

Oli peiliin katsomisen aika. Vuosia raittiina ollut mies oli masentunut ja koki tarpeen jonkinlaiseen muutokseen. Vaikka Worbook-soolodebyytin taustalla oli sininen Fender Stratocaster ja siitä saatu uusi into sähkökitaran soittamiseen, oli levyn perusilme akustinen.

12-kielinen akustinen kitara oli tavallaan silta näiden kahden maailman välillä. Sen rikas sointi transponoi akustisten soittimien maailmaan Mouldin tavaramerkinomaisen Flying V:n soundin, jota mies on itse kuvaillut samanlaiseksi kuin jos hopeatarjottimellinen kristallilaseja putoaisi kivilattialle. Bassokielten yläpuolella helkkyvät oktaavikielet olivat kuin Mouldille rakkaalla MXR:n klassisella keltaisella säröpedaalilla luotu feedback: määrittelemätön amfetamiinikihinä, joka sitoi tummat nuotit yhteen.

”Between the new Yamaha APX acoustic twelve-string I’d just bought in Boston and this blue Strat, it was the beginning of a whole new sound for me…. The Yamaha twelve-string had an enormous sheen, filled with twinkling overtones that floated above the fundamental tone of the guitar. I called the sound the ’bag of dimes’, because it sounded like someone shaking a Crown Royal Bag full of dimes – thththththththth.”
(Mould elämänkerrassaan See A Little Light, 2011)

Toisen soololevynsä jälkeen tuo sama 12-kielinen kitara olikin aika pitkälle kaikki mitä Mouldilla oli jäljellä. Levyllä kitara kuuluu kappaleessa The Last Night, joka on muutenkin synkällä levyllä suorastaan katatonisen pysähtynyt hetki, samasta homeisesta puusta veistetty kuin Hardly Getting Over It ja Thumbtack.

Levyn jälkeisellä kiertueella mies kiersi Amerikkaa vain tuo kitara seuranaan, ajaen loputtomia yksitoikkoisia teitä pikkukaupungista toiseen.

”I ended up being on the road for close to nine months in 1991, winding around the States a couple times, driving a rental car an average of three hundred miles each day. I’d show up in a town, play long sets, then find a cheap motel to lay it down for the evening. All I brought was my guitars, a bag of clothes and a jug of water. I was netting five to seven thousand dollars a week, building up funds to bankroll the next project.”

Yksinäiseltä vaikuttava kiertue kylvi kuitenkin tuon nimenomaisen seuraavan projektin siemenet.

”These streches of time on the road were both lonely and inspiring. Driving for hours every day, I had plenty of time for reflection; consequently, I was writing a lot of songs. I’d come home for a week at a time and head straight for my studio.”

Noiden laulujen pohjalta syntyi Mouldin toinen voimatrio Sugar, joka lunasti Hüsker Dün lupauksen tavalla, joka saa jälkeenpäin tarkastellen pyörittämään päätään. Yhtyeen debyytti Copper Blue on Mouldin teokseksi suorastaan naurettavan positiivinen, mitä nyt aihepiirissä on hukuttamista, itsemurhaa ja AIDS. Nopeatempoiset sävelmät kulkevat miltei säännöstään duurissa.

Tämän kaiken kruunaa If I Can’t Change Your Mind. Levyn kolmantena sinkkuna julkaistu kappale on Mouldin tuotannossa yhtä hämmentävä poikkeus normista kuin The Curen vuotta aikaisemmin julkaisema Friday, I’m In Love. Jotain samaa noissa kappaleissa on muutenkin: 12-kielisen kitaran kuljettama euforia, liitoksistaan repeävä riemu. Jopa lopun lyhyt soolo tuntuu suorastaan sekoavan onnesta: ylös ja alas skaalaa juoksennellessaan se on kuin niityllä kirmaava varsa, joka ei oikein tiedä mihin suutaan juosta.

Kappaleen sanoitus on mouldmaisen kohtalokas, mutta se oivaltaa jotain ihmisten välisistä suhteista: toista ei voi muuttaa. Eikä ehkä pidäkään, sillä tuon saman oivalluksen taustalla on se suurin rikkaus mikä kahden ihmisen välillä on, yhteys erilaisuudesta riippumatta.

”Someday you’ll see I’ve been true
I’ll stay that way until
If I can’t change your mind
then no-one will”

Mould laittoi kaiken tämän kortin varaan. Aiemmista singleistä (A Good Idea ja Helpless) oli kuvattu halvat videot, mutta nyt käytetttiin 35 mm filmiä. Budjetti oli myös huomattavasti aiempaa suurempi, 35 000 dollaria. Riski kannatti: MTV otti kappaleen rotaatioon, ja kun radioasema KRQO teki samoin, murtui pato Sugarin kohdalta kotimaassakin: 30 000 myytyä levyä olikin pian 100 000, ja sitten 300 000.

Erilaisten pariskuntien suhteita tutkiva video oli kipeän henkilökohtainen, sillä se näytti lopussa lähikuvan Mouldista, joka piti kameran edessä polaroidia itsestään ja pitkäaikaisesesta elämänkumppanistaan Kevinistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mould oli edes viitannut julkisuudessa homoseksuaalisuuteensa. Pidettyään polaroidia hetken kameran edessä Mould kääntää sen. Selkäpuolella lukee: ”THIS IS NOT YOUR PARENT’S WORLD”.

Kappaleen kertosäe sai taas yhden uuden merkityksen.

Video ei ole enää saatavilla

Nasir Bin Olu Dara Jones, 19 v.

Ensin on biitti.

Siinä kiteytyy hiphopin henki – se on samalla notkea ja painava, pahaenteinen ja leikkisä. Se on Shaq O’Neal parhaina päivinään.

Kertosäkeessä huomion kaappaavat Gary Byrd & The G.B. Experienceltä nerokkaasti sämplätyt torvet, jotka on luupattu huumavaan kiepuntaan.

Halftime edustaa monelle puristille hiphopia aidoimmillaan – ja sitähän se onkin. Sämpläykseen ei ole suhtauduttu kuin monessa tapauksessa myöhemmin. Siis lyhimpänä tienä onneen ja hittilistoille, jonka mahdollistaa käytännössä koko vanhan hittikappaleen tai vähintään sen isoimman koukun ryöstöviljely. Ei, tässä on kyse aidosta ja oikeasta levylaarien kaivelun taiteesta kauneimmillaan.

Kappaleen tuottanut hiphop-legenda Large Professor otti osittain hyvinkin lyhyitä ja huomaamattomia osia sämpläämistään kappaleista ja luuppasi, yhdisteli ja punoi näistä elementeistä – vanhoille levyille hautautuneista muistoista – briljantin kerroksellista kudelmaa, jossa vanha muuttui kokonaan uudeksi, kuten parhaassa kierrätystaiteessa tapahtuu.

Mutta olemme sivuuttaneet itseoikeutetun pääosan esittäjän toistaiseksi kokonaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nasty Nas astui parrasvaloihin omalla kappaleellaan. Jos se ei ole rapin kaikkien aikojen paras debyyttisingle, se on ainakin pirun lähellä.

Zebrahead-elokuvan soundtrackilla ilmestynyt ja myöhemmin myös über-klassikko Illmaticille sisällytetty Halftime esitteli maailmalle superlahjakkaan 19-vuotiaan Nasin. Hänen flow’nsa oli lähes yliluonnollinen – se ei kuulostanut harjoitellulta vaan sisäsyntyiseltä taivaan lahjalta, mitä vaikutelmaa Nas ei myöhemmin itse ainakaan tietoisesti vältellyt.

Jo vierailu Main Source -yhtyeen kappaleella vuonna 1991 pani hiphop-puskaradion kalkattamaan, mutta Halftime todella räjäytti potin. Nasia kutsuttiin lehdistössä Rakimin perilliseksi ja Queensbridgen slummien katurunoilijaksi.

Halftime on enemmän tai vähemmän hiphop-perinteisiin kuuluva esittelyraita, jolla Nas riimittelee varhaisvuosistaan ja keskittyy kerskailun jaloon taitoon.

”Back in eighty-three I was an MC sparking
But I was too scared to grab the mic in the park and
kick my little raps cause I thought niggaz wouldn’t understand
And now in every jam I’m the fuckin man”

Rakenteellisesti hieman monimutkaiseisempaa riimittelyä kuullaan seuraavissa säkeissä:

”But not bisexual, I’m an intellectual
Of rap, I’m a professional and that’s no question, yo
These are the lyrics of the man, you can’t near it, understand
Cuz in the streets, I’m well known like the number man
Am I in my place with the bass and format
Explore rap, and tell me Nas ain’t all that”

Samalla se on haaste. Nas tuntee hiphop-historiansa ja kehottaa suorastaan toteavasti meitä vertaamaan itseään muihin. Jo teini-iässä hän oli vuorenvarma taidoistaan.

Tässä tapauksessa nuorella miehellä oli polleuteensa hyvä syy: Nas yksinkertaisesti vain oli niin hyvä. Nasilla oli kaikkea: hänellä oli karismaa, monipuolinen flow joka taipui kaikkiin erilaisiin rytmityksiin ja riimien kaariin, yleissivistystä ja kykyä pukea se fiksuiksi sanoituksiksi. Riimeissään hän tutkaili välitöntä todellisuuttaan paljon itseään vanhemmin silmin.

Jay-Z:tä on pidetty vähintään koko 2000-luvun liikuttavan yksimielisesti maailman parhaana räppärinä. Mutta tiedättekö mitä? Viimeistään uuden Life Is Good -albumin räpit todistavat, että Nas on ohittanut karikatyyriksi lässähtäneen herra Beyoncén jo jokin aika sitten.

Nas on edelleen – tai pikemminkin taas – yhtä elinvoimainen kuin 20 vuotta sitten; hänen räppäyksensä on ihan melkein yhtä älykkäästi räiskyvää, yhtä karismaattista, yhtä nälkäistä. Ja Halftime on se kappale, josta kaikki alkoi.

Video ei ole enää saatavilla

Boo Radleys teki kuusi albumia ennen kuin iski hanskat tiskiin vuonna 1999.

”Emme koskaan halunneet kuulua joukkoon.”
– Martin Carr

Kitaristi ja lauluntekijä Martin Carr oli Boo Radleysin liikkeellepaneva voima ja varsin monipuolinen soittaja. Sopivalle tuulelle sattuessaan yhtye oli yhtä meluisa kuin korvalle epäystävillisimmätkin – oli kyseessä sitten 1990-luvun alun tinnitustohtoreista My Bloody Valentine, Swervedriver, Mercury Rev tai Ride.

Vulkanus vastaan Carr -oikeuskäsittely ei ole vieläkään käynnissä, mutta syyttäjältä ei puuttuisi todisteita. Lazaruksen korviahuumaava äänivalli voisi jo yksinään tuottaa parin vuoden tuomion.

Yhtyeen koko ura tuntuu nyt jälkeenpäin katsottuna – onnistuneesti siis, jos se tosiaan oli tavoitteena kaiken aikaa – sivupoluilla kulkemiselta. Ainoastaan brittipopin suurimpana vuonna 1995 he kuuluivat muiden aikalaistensa joukkoon. Listaykköseksi noussut Wake Up! (1995) oli myyntiluvuiltaan aivan toista luokkaa yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna, mutta tuntuu epäaidolta. Kaikki yhtyeen kummallisuudet on riisuttu pois, ja alta paljastuu useimmiten ärsyttävää kirkasotsaisuutta ja vain vähän keskivertoa parempia biisejä.

Tavanomaisuus oli, hassua kyllä, se tila, missä Boo Radleys oli oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Ehkä siksi Wake Up! on niin ontto levy: sillä levyllä he kuuluivat joukkoon, ja yhtyeen modus operandi kouristeli kostonhimoisena alitajunnan pohjavirrassa. Ohjekirjan lennähtäessä erinäisiä vesilintuja kohden tulokset olivat paljon vahvempia, ja tuo suuri hittilevy jäikin kuriositeetiksi.

Tästä seuraa valitettavasti, että jos brittipopista tehtäisiin saippuasarja, Boo Radleys näyttäytyisi vain ”mukana myös” -kategoriassa. Se olisi varsin epäreilua, sillä kyseessä ei todellakaan ollut mikään brittipopbändi.

Aikaa parhaiten kestäneet teokset ovatkin ne vähemmän tunnetut. Giant Steps (1993) ja C’mon Kids (1996) tuntuvat yhä uskaliailta viritelmiltä. Toisaalta, ensin mainittu yhdistelee dubia ja noisea höyhenenkevyeen indiepoppiin, joten lienee turha odottaa yleisöryntäystä. Ja jälkimmäisen tehostaessa viiltävää särkijää konevaikutteilla kävi niin, että aurinkoisella ja kevyellä tyylillä houkuteltu yleisö juoksi vauhdilla pakoon.

Mutta tarkistakaa nämä levyt ihmeessä: itse sanoisin Giant Stepsin häviävän Britannian levyjen ykköspaikan tuolta vuodelta vain Tindersticksin ensijulkaisulle. Vuotta aiemmin julkaistu single Lazarus on Boo Radleysin parhaiten tiivistävä kappale, esitellen niin kokeellisen kuin helposti lähestyttävän puolen. Pitkän dub-intron auki repivä trumpetti saa pysyä omissa korkeuksissaan Carrin hiekkapaperikitaran kannattelemana. Säkeistöt tipauttavat äänenvoimakkuuden minimiin, ja Sice Rowbottom kuiskailee harvat sanansa pelkän akustisen kitaran säestämänä.

”I, I must be losing my mind
I keep on trying to find a way out
But it’s ok you don’t lock the door anymore

I, you know I never go out
And you know that I start to forget things
But it’s ok they weren’t essential anyway

I, and when I start to look back
I feel like I’ve spent my whole life just kicking round
And not getting in the way

And now, and maybe now I should change
Because I’m starting to lose all my faith
While those around me are beaten down each day ”

Hienoa, kirjallisuustieteilijät taisivat juuri herätä. Harper Leen moderni klassikko To Kill a Mockingbird nousee tässä kohtaa kirjahyllyn syövereistä. Yhtyeen nimi tulee Boo Radley -henkilöhahmosta, ja Lazaruksen lyriikkaa ei tarvitse käännellä yhtään – se sopii kyseiseen henkilöhahmoon aivan loistavasti.

Ovi jätetään muumitalomaisesti lukitsematta, kun Boo Radley tahtoo ilmaista hyväntahtoisuuttaan, vaikka hahmo on varsin syrjäänvetäytyvä ja viihtyy lähinnä omassa mökissään. Viimeinen säkeistö vahvistaa teorian ja tiivistää muutamassa lauseessa kirjan kohtauksen, jossa Boo Radley pelastaa Finchin lapset Bob Ewellin kynsistä. Tämä Lasarus ei nouse Jeesuksen herättämänä, mutta tarjoaa melkoisen määrän teorisointia, jos sille linjalle tahdotte lähteä.

Mutta jos Leen kirjaa ei löydy hyllystä tai lähikirjastosta, ja Raamattukin puuttuu, Lazarus tarjoaa musiikillisesti tarpeeksi potkua pahaa-aavistamattomille. Lopulta majesteettinen instrumentaalikertosäe ajetaan loppuun kitaroiden villiintyessä yhä kuurouttavammiksi, kunnes yhtäkkiä saapuva viimeinen sointu katkaisee kaiken. Se sopii yhtälöön täydellisesti, ja noin viidessä minuutissa on saatu aikaan melankolinen mutta jylhä äänimaailma klassisia antisankareita varten.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Lazarus ei todellakaan ole Giant Stepsin ainoa loistokappale. Ohessa aivan yhtä vahva Barney (…and Me)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

…ja I Hang Suspended, jonka muuan Noel Gallagher myönsi yhdeksi lempikappaleistaan.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead teki läpimurtohittinsä The Policen jalanjäljissä.

Thom Yorke on kertonut, että Radioheadin maailmanmaineeseen vuonna 1992 johdattanut kappale Creep kertoo miehestä, joka seurailee ihastustaan, mutta ei uskalla kohdata häntä. Kappale yhdistyy tämän lausunnon myötä toiseen väijyntää käsittelevään popklassikkoon. The Policen yhdeksän vuotta aiemmin julkaisema maaninen Every Breath You Take on kuin sisarteos epätoivoiselle Creepille.

“When you were here before
Couldn’t look you in the eye”

Creepin teksti on kuin laskuhumalaisen masentunutta mutinaa, ja sellaiseksi se lieneekin tarkoitettu. Viimeinen mandariini paskameressä on syöty ja ne vähäisetkin mahdollisuudet tyttöön, joka hymyili kirjastossa ja katsoi suoraan kohti, ovat menneet. Vittuako tässä viitsii edes unelmoida, jos ei pysty edes silmiin katsomaan, sanoo hän.

Tekstin henkilö kokee olevansa vähäpätöisin ihminen koko maailmassa, pölyhiukkasen kokoinen vikakappale, jonka huuto ei kuulu olutlasin pohjalta. Helpompaa olisi olla kuin omien tunteidensa kohde. Kaunis, täydellinen ja so fucking special.

Herra Creep on ihan normaali jätkä, mitä nyt raadollisen rehellinen vikojensa ja itsetunto-ongelmiensa kanssa verrattuna Stingin hahmottelemaan salakatselijaan. Yorken hahmo käpertyy itseensä nähdessään tunteidensa kohteen ja haluaa kadota pois. Sting taas on luonut perverssin, joka potkisi vaikka vessan oven sisään nähdäkseen pakkomielteensä.

Voisivatko nämä kaksi lemmenkipeätä hahmoa olla yksi ja sama henkilö? Laulujen herra oli vuonna 1983 nuori ja vetreä kaveri. The Policen kappaleessa hän vakuutti valvovansa tyttöään elonsa loppuun saakka. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut, kun hän ilmestyi ääniaaltoina vuonna 1992 kertomaan Radioheadin Creepin sävelin kertomaan, ettei pystynyt pitämään lupaustaan.

Hän ei ollut se järkähtämätön uros, joka hän väitti olevansa. Hän ei ollut so fucking special.

Video ei ole enää saatavilla

Army of Lovers, kaunis kuva, kauniit kehykset.

”I stand before my Maker
Like Moses on the hill
My Guinness record breaker
I abide your will”

Kaksikymmentä vuotta sitten Army of Loversilta ei hetkeen voinut välttyä. Crucified raikasi radiossa ja bändi kekkuloi tiiviisti taivaskanavilla ja MTV:llä. Siis ainakin silloin, kun sen videoita ei ollut hyllytetty liian roisin sisällön vuoksi.

Nykyään poppoon perustaja Alexander Bard tunnetaan Ruotsissa paremmin vakavasti otettavana ajattelijana kuin poptähtenä. Hän on kirjoittanut kolme internetin filosofiaa ja vuorovaikutteisuuden vallankumousta käsittelevää kirjaa ja on kysytty luennoitsija.
Monivaiheinen ura alkoi 1980-luvun puolivälissä ja sen starttasi ankara halu bailata.

Kauppatieteiden opiskelija A. Bardilla oli ongelma: häntä ei kiinnostanut kanssaopiskelijoiden kuppaiset kotibileet, vaan seurapiirit ja kokaiininveto Tukholman eksklusiivisimmissa pintapaikoissa. Tähän tarvittiin kuitenkin rahaa, jota Bardilla ei juurikaan ollut. Mistä sitä saisi hankittua helposti ja nopeasti? No, tietenkin säveltämällä hittibiisin! Problem solved!

Alexander Bardilla ei omien sanojensa mukaan ollut mitään musikaalisia kykyjä. Hän vain hankki pari tietokonetta ja alkoi ahkerasti opiskelemaan biitin tekoa. Yksi ensimmäisistä demoista eksyi Abba-ikoni Agnetha Fältskogin käsiin ja laulunkirjoittajatähti oli syntynyt.

Bard teki vuosikymmenen loppuun mennessä itselleen enemmänkin bailumassia osallistumalla kymmenien hittien säveltämiseen. Suomalaisetkin muistanevat esimerkiksi Ankie Baggerin (Where Were You Last Night), Lili & Sussien (What’s the Colour of Love) tai Trollin (Jimmy Dean) ûber-tarttuvat purkkapophitit. Näistä kaikista oli vastuussa tiimi Norell–Oson-Bard, eräänlainen ruotsin vastine Stock–Aitken–Watermanille.

Alexander Bardin vaikutus musiikkibisneksessä ei lopu kirjoittamiseen, tuottamiseen ja esittämiseen, vaan hän oli myös toinen Stockholm Recordsin perustajista. Lafkahan toimi menestyksekkäästi 1990-luvulla muun muassa The Cardigansin ja Army of Loversin kotina.

Bardin omat bändikokeilut ovat olleet huomattavasti kokeellisempia. Flirttailtuaan aluksi punkin ja new waven kanssa syntyi drag-discoprojekti Barbie. Yhtyeen vuoden 1985 debyytti sisälsi muun muassa kappaleet Prostitution Twist ja Sex Is the Dynamite Drug, mutta suunniteltu toinen albumi hyllytettiin kaupallisen menestyksen puutteessa.

Projektin tuhkasta nousi uusi bändi: Army of Lovers. Ryhmä muodostui Bardista, myöhemmin ruotsin kuninkaan rakastajana tutuksi tulleesta Camilla Henemarkista ja make-up-taiteilija Jean-Pierre Bardasta.

Army of Lovers oli silti ennen kaikkea Bardin hengentuote: siinä yhdistyi miehen kiinnostus kitsch-estetiikkaan, seksiin (Bard oli työskennellyt myös prostituoituna) ja hieman yllättäen uskontoon. Bardhan oli opiskellut jo vuosia zarathustralaisuutta ja muita uskontoja ja jopa osallistui myöhemmin uuden suuntauksen, ”ateistien uskonnon” eli Syntheist Movementin, kehittelyyn.

Army of Loversilla oli jo tilillään muutama hitti Ruotsissa, kun Crucified räjäytti potin. Kappale lainaa 1970-luvun saksalaisesta hansa-discosta niin paljon kuin plagioimatta on mahdollista. Sanoitukset ja ylitsepursuavan pikkutuhma video ovat juuri riittävän nokkelia, että kuulija tajuaa nauttivansa jonkin sortin ironiasta.

Crucifiedin teho pohjaa samoihin koukkuihin, joilla Boney M:n ja Dschinghis Khanin kaltaiset bändit onnistuivat myymään miljoonia levyjä, vain reipas vuosikymmen aikaisemmin. Kertosäe on teutoneilta tuttua eurodisco-messuamista; syntetisaattoriviulut sahaavat kiivaasti, abbamainen piano kilkattaa ja tunnelma nousee kattoon. Kieli on kuitenkin kokoajan vankasti poskessa. Kun bändi laulaa ristiinnaulitsemisesta, tehdään selväksi, että kuulija saa itse päättää minkälaisesta seivästyksestä kappaleessa puhutaan.

”I’m crucified
Crucified like my Saviour
Saintlike behaviour
A lifetime I prayed”

Aika oli kaikin puolin otollinen Army of Loversille. 1990-luvun alussa mainstream-viihdeteollisuus rohkaistui vihdoin ammentamaan vaikutteita homokulttuurista reippaalla kädellä. Gay-skenen sisäpiirivitsejä ja vanhoja homodiskoklassikoita kierrättävät elokuvat, kuten Priscilla, aavikon kuningatar ja Tahdon naimisiin (Muriel’s Wedding) olivat isoja hittejä. Drag-kuningatar RuPaul talloi korkokengillään Yhdysvaltojen listakärkeen. Jopa kantrimusiikki joutui myöntämään kaapin paikan, kun k.d. lang kertoi homoseksuaalisuudestaan.

Myös 1970-luvun discobuumista oli kulunut riittävästi aikaa, jotta ihmiset saattoivat suhtautua tähän kimaltavaan periodiin naureskelun sijaan nostalgisesti ja lämmöllä. Yksi vuoden 1992, ja koko vuosikymmenen, myydyimpiä levyjähän oli Abban Gold-kokoelma.

Army of Lovers kanavoi onnistuneesti kaiken tämän, silmää iskien ja lihasta tinkimättä. Crucified sementoi bändin aseman jonkinlaisena tanssipopin perverssinä The B-52’sina, ja vaikka lopullinen läpimurto listojen kärkeen jäi saavuttamatta, onnistui se myymään melkein kymmenen miljoonaa levyä ennen hajoamistaan 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Luke Haines, katkera narisija.

“I took a show girl
for my bride
Thought my life
would be right
Took her bowling
got her high
Got myself a showgirl bride”

Näin alkaa Luke Hainesin revyytytöstä kertova vuodatus, joka ei tunnu niinkään todellisesta henkilöstä kirjoitetulta tarinalta kuin ennakoivalta tilinpäätökseltä jostain aivan muusta.

The Auteursin bändityrannin lauluissa on toki usein mukana vahva autobiografinen ote, mutta toiset ihmiset jäävät hänelle aina etäisiksi. Ainoat todella lihalliset hahmot Hainesin itsensä lisäksi ovatkin julkisuuden henkilöt, joihin kirjoittajalla tuntuu olevan paljon läheisempi suhde: muinaiset pop- ja elokuvatähdet tai vaikkapa 1970-luvun vapaapainijat ja Saksan liittotasavallan vasemmistoterroristit.

Kenties Show Girl kertookin kirjoittajansa omasta suhteesta tähteyteen ja julkisuuteen. Jos Haines ei vielä vuonna 1992 ollutkaan sama katkera narisija kuin nykyään, saattoi hän kenties aavistella jo tulevaa. Showbisnes on kamala narttu. Se ei kanna leipää pöytään ja siihen sitoudutaan iäksi.

“I married a show girl
That’s for life”

Kertojalla on kuitenkin palava tarve tulla kuuluisaksi, kaikkien lapsuuden idoliensa kaltaiseksi. Ehkä showtytön naiminenkin oli lopulta vain haparoiva yritys päästä luovimaan pinnalle.

Mikään muu termi ei taida riittävästi tiivistää tätä täydellisen melankolisena soljuvaa pophelmeä kuin katkeransuloinen (tai ehkä katkeranmakea, kuten Hainesin kyynisestä ja samalla hunajaisesta lauluäänestä voisi todeta) ja kappaleessa esitettävää tilannetta, jossa itsensä satirisoinut eilispäivän julkkis lopulta, kuitenkin yhä aavistuksen verran toiveikkaana anelee lopuksi:

”Don’t you recognise us?”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Muun muassa Klaus Kinskin muistelmat lienevät jotain, mistä Luke Haines on tunnistanut itsensä…

Video ei ole enää saatavilla

Veljekset Hailey & DeGrate.

Kuvitelkaa torikauppias, sellainen rento ja rempseä. Aina sanavalmis. Kuvitelkaa nyt, että hän yrittää myydä teille 1990-luvun alun musiikkitarjontaa. Liturgia voisi mennä kutakuinkin näin:

”Ja siitä surisevia kitaroita, riitasointuja ja mököttävää kenkiintuijottelua tai vihaa ja uhmaa tulvivaa gangsta-rappia. Ja jos näillä ei sävelnälkä lähde, niin laitetaan samaan hintaan pieni erä klubimusiikkia, sopivasti pop-formulassa uitettuna, ettei tule liian kovaa jytkettä, ja onhan meillä tuota vanhaa kunnon rockiakin vielä, uukakkosta ja gunnareita. Halvalla lähtee! Koko perheelle kunnon paketti!”

Näin siis ainakin eurooppalaisilla toreilla. Amerikan markkinoilla oli kuitenkin grungen menestyksen ja gangsta-rapin valtavirtaistumisen rinnalla nähtävissä kehitys, joka olisi lisännyt torikauppiaiden pakettiin sielukkaan r’n’b:n hiphopahtavamman päivityksen. Jo 1980-luvulla Teddy Rileyn ja kumppaneiden lanseeraama New Jack Swing -soundi oli tehokkaasti risteillyt sekä hiphopin että r’n’b:n välimaastossa tuottaen hittejä niin gangstailun ammattilaisille kuin Michael Jacksonin kaltaisille tähdille.

1990-luvulla r’n’b alkoi flirttailla entistä enemmän hiphopin äänimaailman kanssa ja lopputuloksena oli jytisevämmällä bassolla ja suorasukaisemmalla otteella työstettyjä lemmentuskien ja sydänsurujen kuvauksia. Tämän kehityksen keihäänkärkenä toimi Jodeci. Kahden uuskristillisen herätysliikkeen parissa sielukasta sointiaan hioneen veljesparin muodostaman ryhmän nousu r’n’b:n uuden soundin kärkeen oli tarkan suunnittelun ja kovan työn tulos.

Jo teineinä tavanneet Cedric ”K-Ci” ja Joel ”JoJo” Hailey sekä Donald ”DeVante Swing” ja Dalvin ”Mr. Dalvin” DeGrate olivat tyrkyttäneet kappaleitaan levy-yhtiöille jo tovin, ennen kuin 1980- ja 1990-luvun vaihteen suurimpiin rap-nimiin kuulunut Heavy D otti heidät suojiinsa. R’n’b:n ja hiphopin liitto kruunattiin valjastamalla r’n’b-romantiikan silloinen mestari Al B Sure! Jodecin esikoislevyn tuottajaksi ja rap-mogulin uraansa aloitteleva Sean ”Puffy” Combs yhtyeen imagon vartijaksi. Lopputuloksena oli hiphopin lihallisuudella ja tukevalla soinnilla kuulijat koukuttavaa, mutta soulin raa’an koskettavuuden säilyttänyttä uuden sukupolven soundia.

Kriitikot kirjoittivat Jodecista jo ensimmäisen levyn aikaan, että yhtyeen päälle parikymppiset jäsenet kuulostivat ikäisiään kypsemmiltä. Yhtyeen kappaleet eivät tarvinneet ylimääräisiä rivouksia tai nyky-r’n’b:lle tyypillistä seksuaalisten yksityiskohtien pikkutarkkaa kuvailua. Jodeci uskalsi luottaa tyyliinsä ja henkevyyteensä, mikä teki siitä laajan yleisön suosikin ja toi kappaleelle yhtyeen siihen asti korkeimmat listasijoitukset. Aivan samaan kypsään sulavuuteen ei yllä esimerkiksi Omarionin kappaleen uusversiolla.

Sanoituspuolella Come and Talk To Me huokuu kuitenkin lemmennälkäisen nuoren miehen patoutunutta epäonnistumisen pelkoa.

”I really want to meet you
But I’m kind of scared
Cause you’re the kind of lady
With so much class”

Jos sanoitukset tulvivat epävarmuutta ja mokaamisen pelkoa, samaa ei voi sanoa kappaleen sävellyksestä. Kuplivasti käynnistyvä kosketinkuvio ja balladipiano yhdistyvät jo ensitahdeilla laiskasti groovaavaan sähköbassoon ja terävään komppiin. Laulupuolella K-Ci huokailee alkuun kuin vain epätoivoisesti himon ja kaipauksen ajama parikymppinen kolli voi, mutta pian miehen sulava lauluääni aukeaa vastustamattomasti hidasta svengiään tiputtelevien taustojen päälle.

Loppu on pelkkää r’n’b-hekumoinnin juhlaa. Kun JoJo, DeVante ja Dalvin yhtyvät lauluun kertosäkeessä, on homma jo sillä heruttelun tasolla, että jäyhän härmäläisen on pakko nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa. Ei tällaista kamaa olisi ikinä tehty 1990-luvun Suomessa, eikä oikeastaan tehdä vieläkään.

Kappaleen kirjoittanut DeVante oli jo 16-vuotiaana hakenut Princen taustayhtyeeseen laulajaksi, mutta tullut torjutuksi. Hyvä niin, sillä hänen todelliset lahjansa olivat laulunkirjoittajana. Come and Talk To Men sisältäneen Jodecin esikoislevyn kappaleista melkein jokainen oli hänen säveltämänsä.

Dalvin DeGrate on myöhemmin kertonut, että kappaleen alkuperäinen sovitus oli paljon newjackswingimpi ja vasta Al B Sure!:n tekemät muutokset kokosivat kappaleen siksi sulavaksi paketiksi, jollaisena se lunasti paikkansa sielukkaiden lemmenluritusten klassikkona.

Video ei ole enää saatavilla

The Cranberries teki musiikillisen vastineen 1990-luvun nuorisosarjalle.

”Now I tell you openly
You have my heart so don’t hurt me
You’re what I couldn’t find”

Muistatteko tv-sarjan Niin sanottu elämäni (My So-Called Life), jossa Claire Danesin esittämä ihana Angela rakastui Jared Leton esittämään ihanaan Jordaniin? Katsoin sarjaa lapsuudessani säännöllisesti ja törmäsin siihen uudelleen alkaessani tutkia tätä The Cranberriesin uran alkutaipaleen hittiä. Ja jos nyt tältä istumalta pitäisi soittaa yksi musiikkikappale määrittämään jenkkiläisen nuorisosarjan musiikki käsitteenä, soittaisin Dreamsin.

Irkkubändin Everybody Else Is Doing It, So Why Can’t We? -albumilta lohkaistu Dreams nimittäin on musiikillinen vastine 1990-luvun nuorisosarjalle: innokas intro, flanellipaitoihin kietoutuvat ilmavat kitarat, Dolores O’Riordanin riipivä laulutapa sekä ennen kaikkea biisin viipyilevä ja hyväntahtoinen toivekkuus määrittämässä hetkeä ennen kuin oikeasti tajuaa, että juuri tässä rakkaudessa joutuu pettymään.

Ja äskeinen virke on valtava kehu.

Sillä kuten parhaat nuorisosarjat, Dreams ei lopulta ole koko maailman taiteeseen suhteutettuna mitenkään erikoinen. Silti se on hetken aikaa tärkeä ja oikeastaan virheetön: tarpeeksi pinnallinen kiinnostaakseen ja tarpeeksi syvällinen koskettaakseen.

Ja kuten elämässä useimpien asioiden kohdalla tuppaa käymään, on nuorisosarjoista ja joistain unelmistakin joskus syystä tai toisesta luovuttava ja siirtää katse kohti seuraavia. Aikansa kutakin.

Niin sanottu elämäni -sarjaa tehtiin vain yksi tuotantokausi. Ei liikaa, vaan juuri kylliksi, jotta maailmaan saatiin sukupolvi, jota inspiroivat Angela Chase, Jordan Catalano ja The Cranberries.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Niin sanottu elämäni -sarjan kohtauksista koottu video.

Video ei ole enää saatavilla