”Do I train in vain”, kysyy Joe Strummer itseltään, kun läpimurtoa The 101’ersin keulakuvana ei näy eikä kuulu.

The 101’ers –> The Clash

Joe Strummer oli oikealta nimeltään John Mellor, ja kun hän vuonna 1974 päätti perustaa bändin, jonka nimeksi vakiintui lopulta The 101’ers, tunnettiin hänet nimellä ”Woody”. Woody ei ollut vielä punkrockista kuullutkaan vaan rakensi musiikillisen pohjansa rakkaudesta Beach Boysiin, Captain Beefheartiin ja – tietenkin – Woody Guthrieen. Energiseen ja alkuvoimaiseen pub rock -liikkeeseen yhdistetty The 101’ers soitti alkuaikoinaan enimmäkseen lainabiisejä, enimmäkseen amerikkalaista rhythm’n’bluesia, mutta hiljalleen myös omia biisejä. Niistä yksi, Strummerin silloisen tyttöystävän eli Slits-rumpali Paloma ”Palmolive” Romeron inspiroima Keys to Your Heart, jäi yhtyeen ainoaksi singleksi – ja sekin julkaistiin vasta sen jälkeen, kun Strummer oli Sex Pistols -lämmittelykeikan seurauksena havahtunut The 101’ersinkeskinkertaisuuteen ja päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä uuden bändin kanssa. Päätös oli oikea, koska The Clash.

Video ei ole enää saatavilla

The Golliwogs –> Creedence Clearwater Revival

John Fogerty oli vain 14, kun hän perusti ystäviensä Dough Cliffordin ja Stu Cookin kanssa instrumentaaliyhtyeen Blue Velvets. Hieman myöhemmin Johnia neljä vuotta vanhempi veli Tom liittyi yhtyeen laulajaksi. Levyttämään Blue Velvets pääsi pienelle Orchestra-levymerkille jo 1961, silloin nimellä Tommy Fogerty & The Blue Velvets. Vuonna 1964 yhtye kiinnitettiin Fantasylle, joka vaihtoi yhtyeen nimen ensin The Visioniksi ja sittemmin The Golliwogiksi. Nimivalintaa voi pitää outona vitivalkoisten poikasten yhtyeelle, sillä se viittaa mustaa miestä esittävään GolliWogg-nukkeen. The Golliwogs julkaisi vuosina 1964—1967 seitsemän singleä ilman mainittavaa menestystä. Vuonna 1966 John Fogerty värvättiin ja hän palveli vuoden verran reserviläistukikohdissa. Seuraavana vuonna hän palasi yhtyeeseensä muuttuneena miehenä, otti sen tiukasti komentoonsa, ja 1960-luvun paras yhdysvaltalainen rockyhtye käynnisti varsinaisen uransa. Vain yksi ei muuttunut: olutmainoksesta ja Tom Fogertyn ystävästä inspiraation saanut Creedence Clearwater Revival oli yhtä käsittämättömän tyhmä nimi kuin The Golliwogskin.

Video ei ole enää saatavilla

The Karelia –> Franz Ferdinand

Franz Ferdinandin nykymenoon pettyneet indierockfanit voisivat ryhtyä kieli poskessa vaatimaan ”Karjalaa takaisin”. Puoli vuosikymmentä vuotta ennen Franz Ferdinandin perustamista Alex Kapranos (tuolloin sukunimeltään Huntley) nimittäin soitti jazzahtavaa lofi-rockia The Karelia -yhtyeessä, joka ei juuri hetkauttanut Glasgow’n ulkopuolista maailmaa, vaikka yhden albumin (Divorce at High Noon, 1997) julkaisikin. The Karelian hajottua muutama sata myytyä levyä rikkaampana vuonna 1998 Kapranos loikkasi The Fall -vaikutteiseen Peel-suosikkiin The Yummy Furiin, mutta sitäkään riemua ei vuotta kauempaa kestänyt. Vuonna 2004 vihdoin tärppäsi: Take Me Out -jättihitti siivitti Franz Ferdinandin nimettömän esikoisalbumin lähes platinamyyntiin niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Australiassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Durst

Parva –> Kaiser Chiefs

Kaiser Chiefsin juuret ulottuvat kauas vuoden 2004 ja läpimurtosinglejen Oh My Godin ja I Predict a Riotin taakse. Laulaja Ricky Wilson, kitaristi Andrew White ja leedsiläisyhtyeen viime vuoden joulukuussa jättänyt rumpali Nick Hodgson löivät hynttyyt yhteen jo vuonna 1996, jolloin trio perusti Runston Parva -nimisen yhtyeen. Basisti Simon Rixin ja kosketinsoittaja Nick Bainesin palattua kotiseuduilleen yliopistoympyröistä bändi lyhensi nimensä Parvaksi ja sai lopulta solmittua levytyssopimuksen Mantra Recordsin kanssa. Parva ehti julkaista vain yhden albumin, maailman olankohautuksella vastaanottaman 22:n (2003) ennen kuin levy-yhtiö lopetti toimintansa ja jätti yhtyeen oman onnensa nojaan. Se oli onni onnettomuudessa: Parvan raunioille perustetun Kaiser Chiefsin esikoisalbumia Employmentia (2005) myytiin pelkästään Britanniassa yli 2 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

The Nazz –> Todd Rundgren

Vuonna 1967 Todd Rundgen, 19, jätti ensimmäisen yhtyeensä Woodys Truck Stopin yhdessä basisti Carl Van Ostenin kanssa ja perusti Thom Mooneyn ja Robert Antonin kanssa uuden yhtyeen, jonka nimen he nappasivat The Yardbirdsin kappaleesta The Nazz Are Blue. Yhtyemuodosta huolimatta The Nazz oli pitkälti Rungrenin projekti – laulaja-kitaristilla on kirjoittajakrediitti yhtyeen kolmen levyn kaikissa originaaleissa kolmea kappaletta lukuun ottamatta ja useimmat niistä hän teki itse. Valta-asemastaan huolimatta Rundgren kyllästyi nopeasti yhtyeen managereihin, jotka yrittivät markkinoida The Nazzia teinipoppareina ja typistivät yhtyeen kakkoslevyn tuplalevystä tavalliseksi. Niinpä Rundgren lähti yhtyeestä jo vuonna 1969. Muut jatkoivat vielä hetken, mutta yhtye pani pillit pussiin vuonna 1971. Suurimman suosionsa The Nazz sai vasta lopettamisensa jälkeen vuonna 1972, kun kappale Open My Eyes valittiin suositulle Nuggets –kokoelmalle. Samana vuonna Rundgren sai uransa suurimman hitin uudelleenlevytyksellä The Nazzin kappaleesta Hello It’s Me.

Video ei ole enää saatavilla

Buckingham/Nicks –> Fleetwood Mac

Alastonkuva kannessa eli tyypillistä köyhien muusikoiden huorausta? Ei sentään. Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin ainoa duolevy on ansainnut maineensa albumina, joka on heti saatettava digimuotoon. Vaan sitä ei tapahtunut tänäkään vuonna, jolloin julkaisusta tuli täyteen 40 vuotta. Levyltä löytyvät jo monet Fleetwood Macin menestyksekkään Kalifornia-popin piirteet: eri iskutaajuuksille hiotut kielisoittimet, värisyttävät lauluharmoniat ja mahtibiisit, joista Don’t Let Me Down Again ja Crystal kelpasivat Macinkin äänitettäviksi. Buckingham kierrätti myös tuhmasti paria albuminriffiä uudestaan. Esimerkiksi Stephanie-instrumentaali toimi Mirage-albumin Eyes of the Worldin pohjana. Buckingham Nicksillä oli kuitenkin Sixto Rodriguezin tapaista rajattua suosiota Alabaman osavaltiossa, jossa duo sai vielä soittaa loppuunmyydyn ison keikan vähän Fleetwood Maciin liittymisensä jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Slumgudgeon. Mokomaakin sojometallia.

Slumgudgeon –> Mokoma

Vanha ja kulunut kielikuva siitä, että sen ja sen paikkakunnan ”juomavedessä on jotain”, juolahtaa mieleen katsellessa 1990-luvulla Lappeenrannan lähistöltä ponnistaneiden raskaan rockin yhtyeiden listaa. Suomen suurimmaksi yhtyeeksi sittemmin nousseen (Hullu Ukko ja) Kotiteollisuuden lisäksi Etelä-Karjalassa soittivat kummallisuusrockiaan sellaiset pesosiaanisen* oloiset yhtyeet, kuten Pronssinen Pokaali, Valtava Kääpiö, Magneetti, Stam1na ja tietysti Mokoma, tuo Marko Annalan johtama Suomi-thrashin ykkösyhtye, joka Sakara Recordsillaan tuli perustaneeksi yhden maamme merkittävimmistä indielevy-yhtiöistä. Ennen Mokoman perustamista Annala ja Heikki Kärkkäinen soittivat grungella maustettua progressiivista metallia Slumgudgeonissa. Kaksi levyä Stupido Twinsille tehneet yhtyeen rumpali oli Juhana Rantala, joka toimi sittemmin HIMin rumpalina vuoteen 1998 asti.

* Pesosiaaninen = äkkiväärää, kimuranttia ja nyrjähtänyttä musiikkia soittava äkkiväärästi, kimurantisti ja nyrjähtäneesti nimetty rockyhtye, jolle Raimo Pesonen ja muut kaljupäiset ja hirveän mukavat, mustia vaatteita suosivat suomalaismiehet todennäköisesti antaisivat hyväksyntänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanasia –> YUP

Jäikö pesosiaanisuuden määritelmä kaihertamaan? Kenties mielesi tekee kuulla lisää pesosiaanisesta taiderockista? No, täältä pesee! Nimittäin Jarkko Martikainen, jonka YUP-yhtyeen täydellinen nimi Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit vie pesosiaanisuuden jo lähes brüsselkaupallinenmaiselle ”nextille levelille”, soitti ja lauloi 1980-luvun jälkipuolella hc-punkia Euthanasia-nimisessä yhtyeessä. Euthanasian nimi nyt ei ole mitenkään erityisen pesosiaaninen, mutta toisin oli yhtyeen tuotosten laita. Vai mitä sanotte EP:stä nimeltä Ämpäri päässä pyöränkumia pumppaa? Tai demosta nimeltä Turpa umpeen, uskovainen? Tai kappaleista, kuten Videonsaantipakko, Astutan koiraa, Ylivieskan nuijamiehet, Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko tai – kenties pesosiaanisimpana kaikesta – Perhe on saha? Vuonna 2009 Euthanasian tuotanto julkaistiin tuplakokoelmalla, jonka nimi oli ytimekkäästi Rymykorpi. Sen julkaisi King Foo. On sanomattakin selvää, että Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä, mutta sanotaan se siitä huolimatta: Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä. Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen.

Video ei ole enää saatavilla

MAC –> Dingo

Dingoa ennen Pertti ”Nipa” Neumannillla oli yhtye nimeltä MAC. Dingo aiheutti dingomaniaa; ”macmaniaa” emme valitettavasti päässeet kokemaan. Levymerkki Kräk! julkaisi ”Porin Policelta” kaksi singleä, sympaattisesti nimetyt Suomi itkee ja Joo joo, joiden respektiiviset b-puolet olivat hulppeasti tittelöityjä nekin: Ylistyslaulu virvoitusjuomalle ja Metropoliitta. Macin jäsenistä Jarkko Eve ja Pepe Laaksonen toimivat 1980-luvun puolivälissä Dingon basisteina. Jippo Laaksosen ja Neumannin tiet kohtasivat myöhemmin S.E.X.-yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Autopilot –> Joensuu1685

Joensuu 1685:n juuret ulottuvat Olavi Uusivirran ja Jiri Kurosen vuonna 2004 perustamaan levy-yhtiöön, Kiima-levyihin. Muun muassa Paukkumaissia ja Risto Juhania julkaissut indielafka esitteli vuonna 2006 lupaavan Autopilot-yhtyeen, jonka Russian Roulette -EP-levyn se lupasi sisältävän ”suoraviivaista vauhtirockia, jossa on hapokkaita piirteitä”. Kaksi vuotta myöhemmin Mikko, Markus ja Risto Joensuu olivat jo vaihtaneet bändinsä nimeä ja tyyliä – ja piirtäneet pysyvän puumerkkinsä suomalaisen shoegazen historiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Appendix –> Yö

Appendix oli porilainen punkrockyhtye, joka julkaisi kaksi studioalbumia 1980-luvun alussa ennen hajoamistaan vuonna 1985. Appendixin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Olli Lindholm ja Juha Rauäng. He kuitenkin erosivat yhtyeestä ennen sen esikoisalbumin julkaisua ja perustivat Yön, josta oli tuleva yksi viime vuosikymmenten menestyksekkäimmistä suomirockyhtyeistä. Appendixin tunnetuin kappale, vuonna 1983 ilmestyneen esikoisalbumin nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa on muuten Yö-kaksikon Lindholm–Hakulinen hengentuote.

Video ei ole enää saatavilla

Major Label –> Pariisin kevät

Tuottaja-kitaristi-laulaja Arto Tuunelan onnettomasti nimetty vaihtoehtometallibändi ehti tehdä vuosituhannen alkuvuosina jokusen demon ja pari oivaa levyä. Vahvasti Deftones-vaikutteisen, meluisasti rymisevän mutta melodisesti vahvan ilmaisun jälkeen Tuunela siirtyi musiikillisesti aivan toisenlaisen projektin Pariisin kevään pariin. Vaikka Major Labelin tuotanto pääsi etenkin loppuvaiheessaan jossakin määrin esillekin, Pariisin kevään yhä epäkeskon mutta laajempia kansanosia miellyttävän musiikin parissa Tuunela onnistui saavuttamaan huomattavasti suuremman suosion.

Video ei ole enää saatavilla

Pekka ja susi, rockin suomenmestarit.

Pekka ja susi –> Anssi Kela

Levylaulaja Anssi Kela teki suuren läpimurron kautta aikain myydyimpien suomalaisten äänilevyjen joukkoon nousseella, viisinkertaista platinaa myyneellä Nummelalla (2001). Viime keväänä laulaja julkaisi viidennen sooloalbuminsa, joka palautti miehen laskusuhdanteessa olleen uran jälleen nousukiitoon, mutta Kelalla oli musiikillinen ura jo ennen soolouraa. Pekka ja Susi oli yhtye, jossa Kela soitti bassoa ja lauloi. Bändi voitti Rockin SM-kilpailut vuonna 1993 ja julkaisi debyyttialbuminsa 1994. Karhun elämää oli radiohitti, mutta levy ei kuitenkaan osoittautunut myyntimenestykseksi. Yhtye julkaisi vielä yhden singlen, mutta hajosi lopulta musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1999. Tämän jälkeen Kela pehmensi laulutyyliään, siirtyi symbolisista sanoituksista suoraviivaisiin tarinoihin, levy-yhtiö BMG innostui ja Nummelan hittien myötä Anssi Kelan sooloura sai lentävän lähdön. Menestyksen myötä julkaistiin myös Pekan ja Suden uran paketoiva kokoelmalevy – kokoelma yhtyeeltä, joka julkaisi urallaan yhden albumin.

Video ei ole enää saatavilla

Korroosio –> Joel Hallikainen

Lainatkaamme alkuun Wikipediaa ja hiljentykäämme erään mykistävän faktan äärelle: ”Joel Hallikaisen ensimmäinen iskelmäalbumi Joel Hallikainen (1992) myi yli 180 000 kappaletta ja ylitti silloisen kolmoisplatinalevyrajan. Se on edelleen kaikkien aikojen viidenneksi myydyin albumi Suomessa.” Ja tottahan se on: Musiikkituottajat IFPI Finlandin tilastossa Hallikaisen debyytin edellä ovat vain Jari Sillanpään Jari Sillanpää, Eppu Normaalin Repullinen hittejä, Kirkan Surun pyyhit silmistäni ja Dingon Kerjäläisten valtakunta. Myyntimääräksi tilasto tosinmainitsee ”yli 180 000 sijaan” 178 654. Kuten nyt jo hyvin tiedetään, Hallikaisella oli jo 1990-luvun alussa musiikillinen menneisyys – tai itse asiassa useampia. Ennen Kuurankukkaa hän oli ehtinyt levyttää musiikkia kolmella taiteilijanimellä: raisiolaisessa uuden aallon yhtyeessä Korroosiossa Hallikainen oli mahtavasti ”Jeesus Caesar” ja sitä seuranneissa lastenmusiikkiprojekteissaan ensin ”Jokke” (Jakke & Jokke) ja sitten Taikuri Telmus.

Video ei ole enää saatavilla

Nuera –> Petri Nygård

”Liepo” dominoi pirkanmaalaista hiphop-kenttää 1990-luvulla Lielahden kuvankauniista kaupunginosasta käsin. Liepon käyntikortti Länsi-Tampereen ulkopuolelle oli englanniksi räpännyt Nuera. Skemin ja Dreamin muodostamasta mc-kaksikosta jälkimmäinen iski vuosituhannen vaihteessa kultasuoneen rääväsuisella alter egollaan ”pillumagneetti” Petri Nygårdilla. Nygård-ilmiö pumpattiin tyhjiin parissa vuodessa, ja Dream (oikealta nimeltään Petri Laurila) palasi vakavamman säveltaiteen pariin Travis Biclenä. Tähdenlennoksi tuomittu Nygård teki kuitenkin yllätyspaluun 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla meemipotentiaalia uhkuvien nettisinglejensä ja -videoidensa avulla – ja on nyt suositumpi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kukka –> Risto

Ennen kuin Risto Ylihärsilä meni ja perusti etunimensä mukaan kastetun yhtyeen, joka ylsi sittemmin muun muassa tällaisiin ja tällaisiin urotekoihin, hän soitti yhtyeessä nimeltä Kukka. Ja kuten jokainen vuosituhannen vaihteessa Tampereen keikkapaikkoja pintapuolisestikin kolunnut tietää, Kukka oli mahtava yhtye. Risto oli Kukassa taustalla, kosketinsoittajana. Velvet Undergroundin räminää rujoihin konesoundeihin, hempeän romanttisiin iskelmäsävyihin ja välillä hellyttävänkin kömpelöihin englanninkielisiin sanoituksiin yhdistäneen yhtyeen keulakuva oli Tuomas Toiviainen, joka on sittemmin niittänyt mainetta etenkin Moppi ja Aivokurkiaiset -yhtyeellään. Kukka ilmoitti hajoamisestaan Yo-talon lavalla ennen kuin ehti julkaista ensimmäistäkään albumia. Vuonna 2007 Helmi Levyt julkaisi bändin ep-, single- ja demoäänitykset Collected Works -tupla-cd-kokoelmalla, joka on pakkohankinta jokaiselle – siis ihan jokaiselle. Samana vuonna Kukka teki lyhyen comebackin Tampereen Monsters of Pop -festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

Tarharyhmä –> Maija Vilkkumaa

Vuosina 1990–1995 toiminut Tarharyhmä osoittautui melkoiseksi suomalaisjulkkisten hautomoksi: Maija Vilkkumaan tuntevat kaikki ja näyttelijä Minna Haapkylän melkein yhtä monet. Laulaja-tinapillisti Isa-Eerika Lehdonkin on moni nähnyt muun muassa Oulun ja Turun kaupunginteatterien näyttämöillä ja Nelosen Buusteri-nuortenohjelmasaa. Ainoa Tarhiksen jälkeen parrasvaloista vähin äänin kadonnut on rumpali Nöksy Niiniluoto. Mutta se on rumpalin osa. Tarharyhmän musiikki oli kertakaikkisen ihastuttavasti remeltävää, no, ”tyttömäistä tappopoppia”, kuten yhtye itse asian ilmaisi. Tarharyhmälle ovat kiitollisuudenvelassa energiset ja irtonaiset suomalaiset tyttöbändit Pikku Kukasta Pintandwefalliin. Maija Vilkkumaa ryhtyi tietysti esikoisyhtyeensä jälkeen erääksi koko Suomen suurimmista popparisuosikeista. Nuorgam pitää tätä hyvänä strategiana.

Video ei ole enää saatavilla

Oheisvasara –> Mariska

Vuonna 2002 ”tämän” tarkastamaan kehottamalla kotimaisen hiphopin ykkösnaiseksi noussut Anna Maria Rahikainen on sittemmin kiilannut suomipopin eturiviin jazzahtavaa iskelmää esittävällä Mariska & Pahat sudet -kokoonpanollaan, jonka tuorein levy Kukkurukuu nousi maamme albumilistalla peräti kolmanneksi. Ennen räp- tai popuraansa Mariska hankki kannuksiaan punkrockyhtyeessä Oheisvasara. 1990-luvun jälkipuoliskolta aina uudelle vuosituhannelle aktiivinen yhtye julkaisi sekalaisten pikkulevyjen lisäksi yhden albumin, Halla Julkaisujen kautta vuonna 1998 ilmestyneen Vasaranmerkin. Kiinnostavaa kyllä, Englannissa opiskellessaan Mariska lisäksi kuului kosketinsoittajana kaksi albumia tehneeseen post-hardcore-yhtyeeseen Stratford Mercenariesiin, jonka jäsenistöllä oli kokemusta niinkin olennaisista punksuuruuksista kuin Crassista, Dirtistä ja Buzzcocksista.

Video ei ole enää saatavilla

The Tourists ennen uusjakoa, jossa lilaan pukeutuneet perustivat Eurythmicsin.

The Tourists –> Eurythmics

The Tourists perustettiin vuonna 1977 ja se hajosi vuonna 1980. Vähän yli kahdessa vuodessa bändi julkaisi kolme levyllistä musiikkia, jota kai voisi sanoa power popiksi. Vaikka bändi muistetaan jälkeenpäin lähinnä David A. Stewartin ja Annie Lennoxin kasvualustana ennen maailmanmaineeseen noussutta Eurythmicisiä, se oli laulajan, kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Peet Combesin show. Bändillä oli kolme hitiksi laskettavaa sinkkua, joista ajalleen ominaisin video tehtiin tälle Dusty Springfield -lainalle. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Vice Versa –> ABC

Jos Stephen Singletonin ja Mark Whiten Vice Versa olisi tullut jostain muualta kuin Sheffieldinä tunnetusta konesynkistelyn runsaudensarvesta, se olisi voinut saada enemmänkin huomiota primitiivisellä elektrollaan. Bändi julkaisi Music 4 -ep:n omalla Neutron Records -merkillään, mutta törmäsi sitten Martin Fryhyn tämän haastatellessa bändiä Modern Drugs -zineensä. Fry liittyi bändiin soittamaan syntetisaattoria, mutta siirtyi pian laulajaksi, ja jo vuonna 1980 ABC:ksi nimensä muuttanut orkesteri oli listoilla. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Nipple Erectors –> The Pogues

Punktaiteilija Shanne Bradley perusti The Nipple Erectorsin vuonnan 1976. Myös The Nipsinä tunnetussa, garage punkia soittavassa bändissä lauloi Shane O’Hooligan -niminen irlantilainen hahmo. Bändi julkaisi neljä sinkua, joista All The Time In The World / Private Eye on klassikko. Bändi hajosi vuonna 1980, mutta palasi seuraavana vuonna. Rummuissa oli hetken aikaa myöhemmin Culture Clubiin tiensä löytänyt Jon Moss. Mossin jälkeen rytmiä tuli lyömään Madnessistä lähtenyt John Hesler. Bradley alkoi tuoda bändiin lementtejä kreikkalaisesta, kreetalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, mutta bändi ei enää selvinnyt studioon saakka. Shanne Bradley piti taukoa musiikista, mutta palasi vuonna 1984 yhtenä The Men They Couldn’t Hangin perustajista. Shane O’Hooligan muuttui Shane MacGowaniksi ja siirtyi yhdessä Heslerin kanssa Pogue Mahoneen, joka lyhensi pian nimensä Poguesiksi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Johnny & The Self-Abusers –> Simple Minds

Eteläglasgowilainen punkbändi on soundiltaan ja asenteeltaan jostain karikatyyrin ja arkkityypin väliltä. Skotlantilaisessa yliopistokaupungissa eivät punkbändit juhlineet, ja Johnny & The Self-Abusers olikin yksi lajityyppinsä harvoja edustajia. Bändi sai ulos yhden singlen, mutta hajosi pian kahtia. Yksi puolisko muuttui Cuban Heelsiksi ja toinen, johon kuuluivat Charlie Burchill, Brian McGee ja silloin vielä Pripton Weird -nimellä tunnettu ja kulmakarvansa ajava Jim Kerr, kampesi itsensä 1980-luvun stadioneille Simple Mindsina. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Frantic Elevators –> Simply Red

Kuten tunnettua, ja esimerkiksi Michael Winterbottomin 24 Hour Party People -elokuvassa esitettyä, Simply Redin pörröpäinen keulakuva Mick Hucknall oli läsnä Sex Pistolsin myyttisellä keikalla Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa herran vuonna 1976. Keikan innoittamana Hucknall perusti bluesahtavan punkyhtyeen nimeltä The Frantic Elevators, joka jaksoi hakata päätään seinään seitsemän kuivaa vuotta, kunnes hajosi 1984 monta kokemusta ja kourallinen flopanneita singlejä rikkaampana. Tai kyllähän singleistä yksi nousi hitiksi, Simply Redin esittämänä. The Frantic Elevatorsin viimeiseksi singleksi jäi nimittäin Holding Back the Years (1982), jonka Manchesterin soul-instituutio äänitti uudelleen aika helvetin monta miljoonaa myyneelle Picture Book -debyytilleen (1985).

Video ei ole enää saatavilla

Graduate –> Tears For Fears

1970—80-lukujen vaihde oli poikkeuksellisen hedelmällistä aikaa englantilaisessa popmusiikissa. Punkin vanavedessä syntyivät goottirock, syntikkapop, uusromantiikka ja post-punk, mutta myös vanhoja tyylisuuntia palautettiin muotiin uusin maustein. Yksi The Jamin inspiroimista bändeistä oli Bathista kotoisin oleva viisimiehinen Graduate, joka sekoitti mod-revivaliinsa mausteita The Beatin, The Specialsin ja Madnessin kaltaisilta ska-yhtyeiltä. Yhtye julkaisi yhden albumin, Acting My Age (1980), teki demoja toista varten (levy ei koskaan ilmestynyt) ja saavutti singlellään Elvis Should Play Ska brittilistan kunniakkaan sijan #106. (Laulu ehdotti tyylinvaihdosta Costellolle, ei Presleylle). Graduate olisi jäänyt entistäkin niukemmaksi alaviitteeksi pophistoriassa, ellei sen riveissä olisi ollut kaksi vakavaa nuorta miestä, Curt Smith ja Roland Orzabal, jotka käänsivät selkänsä modille ja ryhtyivät manaamaan omia traumaattisen lapsuuden haamujaan ensiksi nimellä History Of Heartaches ja lopulta Tears For Fears. Heidän debyyttinsä The Hurting ilmestyi 1983 ja on edelleen yksi valottomimmista lista-albumeista ikinä: kuten Mojo-lehti kirjoitti tuoreesta uudelleenjulkaisusta George Orwellia mukaillen, ”The Hurting on se ääni, joka syntyy kun teini läimäyttää huoneensa oven vasten vanhemman kasvoja, ikuisesti.” (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Torilla tavataan, koska Tori ei osaa vielä lukea. *aplodit*

Y Kant Tori Read –> Tori Amos

Y Kant Tori Readin esikoisalbumin (1988) kannessa Tori Amos poseeraa hemaisevan seksikkäänä pörröpäänä rintaliiveissään, miekkaa mustissa hansikkaissaan pidellen. Kuvan perusteella on vaikea uskoa, että siinä seisoo sama myöhempien aikojen katebush, joka neljä vuotta myöhemmin mullistaisi vaihtoehtoisen aikuispopin maailman kypsällä, älykkäällä ja emotionaalisesti paljaalla esikoisalbumillaan Little Earthquakes. Y Kant Tori Readin tarina jäi yhden albumin mittaiseksi. Kosketinsoittaja Kim Bullard liittyi myöhemmin Kajagoogoo-yhtyeeseen, rumpali Matt Sorum puolestaan – Guns N’ Rosesiin.

Video ei ole enää saatavilla

’Til Tuesday –> Aimee Mann

Viime vuosituhannen lopulla ja 2000-luvun alussa taiteellisia ja levymyynnillisiä huippuvuosiaan elänyt yhdysvaltalaislaulaja-lauluntekijä Aimee Mann päätyi suuren yleisön tietoisuuteen Magnolia-elokuvan (1999) ja sen soundtrackin sekä vuotta myöhemmin julkaistun Bachelor No 2 -albumin myötä. Wise Up, Save Me ja Red Vines soivat vaikuttavassa episodielokuvassa, mutta Mann, 53, oli ehtinyt seikkailla musiikkimaailmassa jo ennen soolouraansakin. Laulaja oli mukana The Young Snakes -punkbändissä, joka julkaisi 1980-luvun alussa yhden ep:n, mutta suosiota Mann saavutti ensimmäisen kerran kohtuullisen menestyneessä new wave -yhtyeessä ’Til Tuesday. Ryhmä julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista ensimmäinen käväisi parhaimmillaan Yhdysvaltain albumilistan sijalla 19. Vuonna 1990 yhtye hajosi, kun Mann lähti edelleen jatkuvalle soolouralleen, joka käynnistyi tosin virallisesti vasta vuonna 1992 johtuen ’Til Tuesdayn levytyssopimuskoukeroista Epic-yhtiön kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Cheap Hotel –> Anna Calvi

Väkevä-ääninen englantilaislaulajatar Anna Calvi julkaisi hiljattain toisen albumillisen tummanpuhuvaa, dramaattista taiderockiaan. One Breathistä tuskin tulee sen suurempaa myyntimenestystä kuin Mercury-ehdokkuudestaan huolimatta korkeintaan kulttisuosikiksi nousseesta edeltäjästään, mutta toisen top 40 -albuminsa Calvi siitä kuitenkin sai – paitsi Britanniassa, myös Ranskassa ja Belgiassa. Ensimmäisen kerran top 40 -raja rikkoutui lisäksi Italiassa ja Irlannissa. Tämä kaikki on jo määrättömästi enemmän kuin mikään, mitä Calvin edellinen bändi Cheap Hotel saavutti. Lyhytaikaisen indierockyhtyeen ainoaksi saavutukseksi jäi vähin äänin unohtunut nettisingle New York, josta tehtiin jälkipolvien iloksi myös musiikkivideo.

Video ei ole enää saatavilla

DeYarmond Edison –> Bon Iver

Vähälle huomiolle aktiivivuosinaan jäänyt, Yhdysvaltojen keskilännestä ponnistanut folkrock-yhtye DeYarmond Edison julkaisi kaksi albumia ja yhden EP:n ennen hajoamistaan vuonna 2006. Ajottain oikein mainiota akustista folkia soittaneen yhtyeen nokkamies Justin Vernon siirtyi yhtyeen jälkeen soolouralle taiteilijanimellä Bon Iver ja kohosi Grammy-voittajaksi ja kriitikoiden suitsutusta kahmivaksi indie-jeesukseksi. Yhtyeen muista jäsenistä Brad Cook, Phil Cook ja Joe Westerlund muodostivat Megafaun-yhtyeen ja James Porterfield levyttää nimellä Field Report. Megafaunin friikkifolkiksikin kutsuttu maalaileva taideindie ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, mutta on löytänyt vakiintuneen kuulijakunnan. Field Reportin viime vuotinen esikoislevy taas sai pääasiassa kiittäviä arvioita.

Video ei ole enää saatavilla

Heatmiser –> Elliott Smith

Elliott Smithin, Neil Gustin, Brandt Petersonin (jonka vuonna 1994 korvasi Sam Coomes) ja Tony Lashin Portlandissa vuonna 1991 perustama yhtye soitti samanlaista vaihtoehtorockia kuin kaikki muutkin tuon ajan ja alueen bändit. Gustille on kreditoitu yhtyeen diskografian pirteämmät pop-biisit, kun taas Smith etsiskeli jo sitä itsesäälissä piehtaroivaa itseään, joka myöhemmin soolourallaan pääsi Oscar-gaalaan asti. Smithille Heatmiser muuttuikin pian rajoitteeksi, meluisaksi rock-bändiksi, jossa hänen sävellystensä dynamiikka ei päässyt oikeuksiinsa. Lavalla bändi teki usein ivaa Smithin alakuloisesta olemuksesta. Kun Smithin soololevyt saivat huomiota, välit Gustiin tulehtuivat ja Heatmiser hajosi. Bändi ehti kuitenkin julkaista kolme albumia ja EP:n. Ajasta kertoo paljon se, että koska Gust oli julkihomo, nimettiin Heatmiserin musiikki homocoreksi tai queercoreksi. Gustin ja Smithin välistä rakkaussuhdetta spekuloitiin pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

First Floor Power –> Jenny Wilson

Moni kuuli Jenny Wilsonista ensimmäisen kerran vasta vuonna 2005 hänen soolodebyyttinsä Love and Youthin ja siltä lohkaistujen hittien Summer Time – The Roughest Timen ja Let My Shoes Lead My Forwardin myötä. Tuolloin 30-vuotias Wilson oli kuitenkin jo tunnettu tekijä Ruotsin indiepiireissä: olihan hän duetoinut Karin Dreijerin kanssa The Knifen You Take My Breath Away -singlellä (2003) ja tehnyt kaksi albumia First Floor Power -yhtyeensä kanssa. Nukkavierua, Pavementin sukuista indierockia tehnyt First Floor Power vieraili vuosituhannen vaihteessa Suomessakin, muun muassa Jyväskylän Jyrock-festivaaleilla. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla yhtye nähtiin vuonna 2008, kuitenkin ilman Wilsonia, joka oli jättänyt yhtyeen jo ennen soolouransa aloittamista.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu maanantaina.

Meidän yhtyeemme nimi on BetoniHank. Anteeksi.

BetoniHank –> Ghost Brigade

Vuonna 2000 BetoniHank muistetaan jos ei muusta niin ainakin ylittämättömän typerästä nimestään. Jyväskyläläisen indierockyhtyeen Fridgen raunioille syntynyt BetoniHank julkaisi Johanna Kustannuksen kautta yhden albumin (Orvot kaksoset, 2004) ennen katoamistaan historian poimuihin. Laulaja Manne Ikonen on sittemmin valjastanut äänijänteensä metallimusiikin palvelukseen – ja tehnyt sen varsin hyvällä menestyksellä. Ghost Brigaden keulakuvana hän on yltänyt jopa Suomen albumilistan seitsemänneksi (Until Fear No Longer Defines Us, 2011).

Video ei ole enää saatavilla

Donits-Osmo Experience –> HIM

Ylittämättömän typeristä nimistä puheen ollen, ohittaa ei sovi HIMin Ville Valon aikaisempaa bändiä Donits-Osmo Experienceä. Primus-henkistä kikkailuprogea soittanut bändi lämmitteli Mudhoneya Lepakossa ja sai kaksi kappalettaan Rumba-lehden julkaisemalle A Collection Of Fresh Finnish Underground Rock -kokoelmalle. Donits-Osmo Experiencessä soittivat myös Joel Melasniemi ja Antti Lehtinen, joiden myöhempi bändi Ultra Bra menestyi HIMin tavoin vallan mukiinmenevästi.

Video ei ole enää saatavilla

Vomiturition –> Rotten Sound

Vomiturition oli 1980- ja 1990-luvun taitteessa Vaasan metalliskenen all stars -miehistö ja sellaisena kaupungin keskeisimpiä nimiä. Yhtyeestä jäi jälkipolville muistoksi pari ep-levyä (muun muassa mahtavasti nimetty Flesheater Musicians on Their Last Supper, 1992) ja vähälle huomiolle jäänyt A Leftover -albumi (1995). Vomituritionista Rotten Soundiin siirtyivät tuolloin vielä Keijo Bagge -nimellä örissyt Keijo Niinimaa, kitaristi Mika Aalto ja metallirumpalien pikavauhtinen suurruhtinas Kai Hahto. Sittemmin Rotten Soundista on kehkeytynyt maamme kansainvälisesti tunnustettu ykkösnyrkki death metal -pohjaisen grindcoren armottomasti piiskaavalla saralla.

Video ei ole enää saatavilla

FlyLow Organization –> The Blanko

Ankeasta mutta kovasti yrittäneestä alternative-bändistä kuoriutui hiukan arveluttavalla tarkkuudella ajan henkeä haisteleva, mutta laadullisesti erinomainen voimatrio The Blanko. Suosiota etsiessään FlyLow’ksi nimensä lyhentänyt yhtye julkaisi yhden sinkun ja yhden pitkäsoiton (Bridges, 2005), joiden voimin bändin ura ei mainittavasti pääkaupunkiseudun pikkupiirejä suuremmaksi laajennut. Lopetuspäätöksen jälkeen kitaristi (ja sittemmin myös laulaja) Pauli Hauta-Aho ja basisti Marko Haataja käynnistivät varsin hyvin vastaanotetun The Blankon, joka soi progressiivisella ja intensiivisellä vaihtoehtorock-vaihteella maailmanluokan tyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanausea –> Endstand

Riihimäeltä ei tule pelkästään pikkurikollisia ja satelliittilähiöläisiä. Sieltä tuli myös 1990-alkupuolella melodista trash- ja death metalia soittanut Euthanausea-yhtye. Bändin Songs of Forgotten Souls -ep:n kansikuva on suorastaan ihastuttavan, historiallisen kökkö. Katsokaa vaikka – se on YouTube-klikkimme kuvituksena. Laulaja ja nykyinen Combat Rock Industry -jehu Janne Tamminen lähti perustamaan Endstandia vuoden 1995 tienoilla, kun taas Euthanausea vaihtoi laulajaa ja nimensä – kyllä – Sinsationaliksi. Tammisen Endstand muistetaan tietysti meillä ja suuressa maailmassa (tai no, ainakin Saksassa) yhtenä olennaisimmista kotimaisen uuden aallon hardcore-punkin sanansaattajista.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence –> Amorphis

Abhorrence oli suomalainen death metal -yhtye, jonka lyhyeksi jäänyt tarina on dokumentoitu kattavasti Svart Recordsin julkaisemalla kokoelmalla Complete Vulgar (2012). Yhtye hajosi vuonna 1990 vain reilun vuoden ikäisenä, minkä jälkeen kitaristi Tomi Koivusaari (vai sittenkin Metsäketo?) meni ja perusti Amorphisin, peräti neljällä albumillaan Suomen virallisen listan ykköspaikalle yltäneen ”Kalevala-metallin” pioneerin.

Video ei ole enää saatavilla

Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

Shouting lager, lager. Mega-mega white thing. Rick Smith vasemmalla, Karl Hyde keskimmäisenä.

Freur –> Underworld

Suuri yleisö noteerasi Underworldin ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin bändin yhä ja ikuisesti tunnetuin single Born Slippy (NUXX) jytisi Danny Boylen Trainspotting-elokuvassa. Elektronisen musiikin tuntijat Karl Hyden, Rick Smithin ja Darren Emersonin trio oli hurmannut jo muutama vuosi aikaisemmin, jolloin se julkaisi ensimmäiset sittemmin klassikkoasemaan nousseista tekno- ja house-singleistään. Perustajajäsenet Hyde ja Smith olivat siihen mennessä pyristelleet popmusiikin pyörteissä jo yli kymmenen vuotta – ja saaneet aikaan jopa yhden new wave -klassikon, Underworldia edeltäneen Freuer-yhtyeen kuulaankauniin Doot Doot -singlen, johon ajan hammas ei pysty! Underworldin kaksikko perusti jo vuonna 1987, mutta ennen Emersonin liittymistä remmiin yhtye sai aikaan vain kaksi albumillista funkahtavaa kasarirockia (kuuntele single Stand Up vuodelta 1987), jonka laimeudesta kertonee jotain, että siitä kiinnostuivat vain jenkit ja aussit – ja hekin maltillisissa määrin.

Video ei ole enää saatavilla

Exotic Birds –> Nine Inch Nails

Nine Inch Nails oli alusta lähtien niin viimeistelty ja mietitty konsepti, että on vaikea kuvitella Trent Reznorin touhunneen minkään muun musiikin parissa Pretty Hate Machinea (1989). Vuodet 1985–1988 Reznor kuitenkin vietti Exotic Birdsin kosketinsoittajana ja taustalaulajana. Ajanmukaista syntikkapoppia tehnyt clevelandilaisyhtye julkaisi ainoan albuminsa Equilibriumin vasta Reznorin lähdettyä yhtyeestä, mutta goottikuninkaan kädenjälkeä voi kuulla bändin L’oiseau-EP:llä (1986). Laulujen kirjoittamiseen Reznor ei tosin tuolloin vielä osallistunut.

Video ei ole enää saatavilla

Darlin’ –> Daft Punk

Daft Punkin Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo tutustuivat toisiinsa jo koulupoikina 1980-luvun lopulla. Klassisesta popista ja rockista innostuneet nuorukaiset päättivät perustaa yhtyeen ja nimesivät sen Beach Boysin vuonna 1967 julkaiseman Darlin’-klassikkosinglen mukaan. Trion (jonka kolmas jäsen Laurent Brancowitz tuli sittemmin tunnetuksi Phoenixista) suurimmaksi saavutukseksi jäi kahden biisin saaminen Stereolabin levy-yhtiön Duophonicin julkaisemalle Shimmies in Super 8 -kokoelmalle (1993). Melody Makerin kriitikko arvioi ranskalaisten suorituksen ”typeräksi punkiksi” (”daft punk”), josta suivaantuneena Bangalter ja Homem-Christo keksivät nimen seuraavalle projektilleen. Mutta se on toinen tarina se.

Video ei ole enää saatavilla

Honey Is Cool –>The Knife

Göteborgilainen Honey Is Cool oli yksi 1990-luvun ruotsalaisen indie-aallon tärkeimpiä ja arvostetuimpia yhtyeitä, vaikka ei koskaan The Cardigansin, Wannadiesin tai Popsiclen kaltaista suosiota saavuttanutkaan. Yhteeltä julkaistiin kaksi albumia, Crazy Love (1997) ja Early Morning Are You Working? (1999), ennen kuin se heinäkuussa 2000 ilmoitti hajoamisestaan. Todennäköisesti suurin este Honey Is Coolin menestykselle oli Karin Dreijer, jonka kujertava ja kulmikas laulutapa oli suurelle yleisölle yksinkertaisesti liikaa. Maailma löysi saman aaltopituuden Ruotsin kenties omalaatuisimman popvokalistin kanssa vasta The Knifen myötä. Honey Is Cool toimi ponnahduslautana myös toiselle merkittävälle ruotsipopparille: bändin esikoisalbumiin asti sen rumpalina toimi Broder Danielista eronnut ja vuonna 1997 sen kokoonpanoon palannut Håkan Hellström, joka on sittemmin soolourallaan tehtaillut peräti kuusi Ruotsin albumilistan ykköstä.

Video ei ole enää saatavilla

Pony –> LCD Soundsystem

James Murphy oli jo kypsässä 32 vuoden iässä, kun LCD Soundsystem julkaisi esikoissinglensä, kaikkien aikojen (anti)hipster-anthemin Losing My Edgen, jota seurasi kymmenen vuotta universumin älykkäintä elektropunkia. Ennen LCD:tä Murphy oli ymmärrettävästi ehtinyt musisoida yhdessä jos toisessakin orkesterissa. 1980-luvun lopulla toimineesta goottirockyhtyeestä Falling Manista ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tietoa: Murphy oli duon laulaja, ja sen ainoan albumin, äärimmäisen pienenä painoksena julkaistun A Christeningin (1988), tuotti muun muassa Ministryssä soittanut William Tucker. Enemmän tiedetään Ponysta, Homestead Recordsille levyttäneestä Pixies-henkisestä indierockyhtyeestä, jonka esikoisalbumin Cosmovalidatorin (1994) kannessa Murphy näyttää liehuletissään ja kauluspaidassaan Ariel Pinkin umpimieliseltä serkkupojalta. Ennen Death From Above -tuotantotiimin perustamista vuonna 1999 Murphy ehti vielä takoa rumpuja varsin erinomaisessa Speedking-yhtyeessä (kuuntele Yi Ma), jonka postpunkia, hardcorea ja elektroa yhdistelevä tuotanto on koottu vuonna 2002 julkaistulle The Fist and the Laurels -kokoelmalle.

Video ei ole enää saatavilla

Aphrodite’s Child –> Vangelis

1960- ja 1970-luvun taitteessa vaikuttanut Aphrodite’s Child on yksi progressiivisen rockin eurooppalaisia kulmakiviä. Mahtipontisuutta kaihtamaton yhtye hajosi vuonna 1972, minkä jälkeen se julkaisi vielä kolmannen albuminsa, välittömästi kulttiklassikoksi nousseen 666:n. Useimmista tässä juttusarjassa esiintyvistä yhtyeistä poiketen Aphrodite’s Child pääsi nauttimaan kaupallisesta menestyksestä – se myi jopa kahdeksannumeroisen määrän albumeita – mutta kaksi sen jäsenistä ylsi vielä suurempaan menestykseen sooloutillaan. Vangeliksesta tuli yksi elektronisen musiikin ja elokuvamusiikin legendoista, bändin laulajasta eli  rintakarvoistaan tunnetusta Demis Roussisista puolestaan viihdemusiikin supertähti, Suomessakin kaksinkertainen albumilistan ykkönen ja kuolemattoman Kummeli-sketsin aihe.

Video ei ole enää saatavilla

Kara’s Flowers. Vielä raivostuttavampi kuin Maroon 5.

Kara’s Flowers –> Maroon 5

Vuotta 2000 muistellaan terveiden ihmisten keskuudessa lämpimästi, sillä se oli viimeinen vuosi, jolloin maailma ei ollut vielä kuullut yhtyeestä nimeltä Maroon 5. Nostalgisointia varjostaa kuitenkin valheellisuuden kultareunus, sillä Adam Levine ja kumppanit olivat harrastaneet musiikillisten rikosten tekemistä jo ennen 30 miljoonaa albumia myyneen funk rock -yhtyeensä perustamista. Järkyttävää c-luokan Weezer-voimapoppia soittaneen Kara’s Flowers -yhtyeen perinnöksi maailmalle jäi yksi albumi (The Fourth World, 1997) ja siltä lohkaistu pikkuhitti (Soap Disco). Siitä, jos mistä, meidän on syytä olla kiitollisia.

Video ei ole enää saatavilla

The Valli Girls –> Haim

Toissa kesänä kaikki klassisen popin ystävät Forever-singlellään hurmannut Haim saapui maailmaan niin valmiina ja viimeisteltynä pakettina, että kalifornialaissisaruksten kaapeista on vaikea uskoa löytyvän minkäänlaisia musiikkiin liittyviä fail-luurankoja. Mutta niin vain Danielle ja Este Haimin historiasta paljastuu aivan esimerkillinen tyttöpopkalkkuna, Columbian kanssa vuonna 2005 levytyssopimuksen solminut The Valli Girls. Pretendersin ja Pat Benatarin hengessä poprockanneen kvintetin suurimmaksi saavutukseksi jäi biisi suositun The Sisterhood of the Traveling Pants -teinikomedian soundtrackilla (2005). Samalla soundtrackilla kuullaan muuten myös Katy Perryä, reilut kaksi vuotta ennen läpimurtoaan.

Video ei ole enää saatavilla

Stiffed –> Santigold

Santi ”Santigold” White oli jo kypsässä 31 vuoden iässä julkaistessaan esikoisalbuminsa Santogoldin (2008), joka poiki huomionarvoiset indie dance -hitit Creator, L.E.S. Artistes ja Lights Out. Sitä ennen White oli ehtinyt ansainnut kannuksiaan muun muassa Epic Records A&R-muurahaisena, soul-poppari Resin biisinkirjoittajana sekä ska- ja new wave -vaikutteisen philadelphialaisbändin Stiffedin keulakuvana. Stiffed äänitti Bad Brains -punkpioneerin Daryl Jenniferin johdolla EP:n Sex Sells (2003) ja albumin Burned Again (2005), joista maailma ei kuitenkaan kiinnostunut. Bändi pisti pillit pussiin vuonna 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Orchid –> Fergie

Kalifornialaiset Stacy Ferguson, Renee Sands ja Stefanie Ridel muodostivat 1990-luvun alussa Wild Orchid -nimisen r&b-lauluyhtyeen, joka sai pitkän yrittämisen jälkeen levytyssopimuksen RCA:n kanssa vuonna 1994. Heidän singleistään The Night I Pray, Talk to Me ja Supernatural tuli ihan kunnollisia Hot 100 -hittejä ja bändi kiersi muun muassa ’N Syncin kanssa. Pikkuhittien ansiosta nimetön esikoisalbumi keräsi jonkin verran huomiota, mutta kakkosalbumi Oxygen floppasi. Bändi pinnisteli kuitenkin vielä parisen vuotta, kunnes RCA hylkäsi heidät vuonna 2001. Hieman ennen levy-yhtiön giljotiinin heilahdusta Ferguson oli tavannut Black Eyed Peas -yhtyeen will.i.amin. Ferguson vaihtoi taiteilijanimekseen Fergien ja liittyi Black Eyed Peasiin täysipainoseksi jäseneksi vuoden 2003 Elephunk-albumia äänitettäessä. Black Eyed Peas on sittemmin vastannut eräistä 2000-luvun suurimmista hiteistä, ja Fergie julkaisi vuonna 2006 loistavasti menestyneen sooloalbumin The Dutchess, jolle ei jostain syystä ole toistaiseksi saatu jatkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Choice –> Pink

Vuosituhannen alussa There You Go -singlellään ja sitä seuranneella Can’t Take Me Home -albumilla (2000) poptaivaan kirkkaimpien tähtien joukkoon kertaheitolla noussut Pink on yksi sukupolvensa menestyneimpiä artisteja. Naisenergiaa uhkuvan amerikkalaislaulaja on noussut niin Yhdysvaltain kuin Britanniankin albumi- ja singlelistan ykköseksi ja saanut maailmanlaajuisesti kaupaksi reilusti toistasataamiljoonaa levyä. Ennen kuin Pinkistä tuli Pink (tai P!nk, kuten taiteilijanimi usein kirjoitetaan), hän oli tuiki tavallinen Alecia Beth Moore, yksi philadelphialaisen Choice-tyttöbändin kolmesta teini-ikäisestä jäsenestä, joille poptähteys oli vain kaukainen haaveuni. Choicen ura jäi torsoksi: trio sai sentään solmittua levytyssopimuksen L.A. Reidin LaFace Recordsin kanssa ja levytti sille jopa albumin, joka kuitenkin jäi levy-yhtiön hyllyyn pölyttymään. Choicen ainoaksi virallisesti julkaistuksi kappaleeksi jäi Key to My Heart, joka löytyy koripallotähti Shaquille O’Nealin tähdittämän musikaalikomedian Kazaamin soundtrackilta. Bändi hajosi vuonna 1998, mutta Pink jäi LaFacen talliin tekemään taikojaan.

Video ei ole enää saatavilla

Lizzy Grant –> Lana Del Rey

Koska Lana Del Reystä ja Lana Del Rey -nimisen hahmon aitoudesta/epäaitoudesta on taitettu peistä jo aivan riittävästi, tyydytään tässä toteamaan, että ennen Video Gamesin instagram-haaveunia, huuli-aiheisia salaliittoteorioita tai H&M-poseerauksia Lana Del Rey teki musiikkia nimellä Lizzy Grant – laulajan oikea nimi on Elizabeth Woolridge Grant. Popmoguli David Kahnen suojeluksessa syntyi EP-levy Kill Kill (2008) sekä albumi Lana Del Ray A.K.A. Lizzy Grant (2010). Sekä EP:ltä että albumilta löytyvän kappaleen Yayo Del Rey äänitti uudelleen vuoden 2010 Paradise-EP:lleen.

Video ei ole enää saatavilla