Nuorgamin tulevaisuudentutkimuksen yksikön arvion mukaan 2010-luvun timanttisin ulkomainen popklassikko on Hannu Mikkolan mielestä todennäköisesti Kavinskyn Nightcall, koska se kuullaan autoiluaiheisessa Drive-elokuvassa.

Kaikki Nuorgamin 2010-luvun popklassikkoäänestyksen (Spotifystä löytyvät) kappaleet Frank Oceanin Pyramidsista The Posiesin The Glitter Prizeen. Antoisia kuunteluhetkiä!

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Sadasta äänestyksessä parhaiten sijoittuneesta kappaleesta julkaistiin esseemuotoiset tekstit toukokuussa 2018 Nuorgamin Uuden lopun yhteydessä. Esseet pääset lukemaan täältä.

2010-luvun popklassikoiden äänestämiseen osallistui 36 Nuorgamin kirjoittajaa: Ville Aalto, Teemu Fiilin, Markus Hilden, Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Aleksi Kinnunen, Teemu Kivikangas, Joni Kling, Samuli Knuuti, Kari Koivistoinen, Tuomas Kokko, Kimmo K. Koskinen, Joonas Kuisma, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Tomi Nordlund, Oskari Onninen, Harri Palomäki, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Antti Piirainen, Vilho Pirttijärvi, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Gaius Turunen, Mikko Valo, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Niko Vartiainen ja Maija Vikman.

Kukin raatilaisista listasi 50 parasta vuosina 2010–2017 julkaistua ulkomaista kappaletta. Samalta artistilta sai valita listalle rajoittamattoman määrä kappaleita (tai no – ei yli viittäkymmentä).

Listan koostamisessa huomioitiin kappaleen saamien pisteiden lisäksi tietyin painotuksin sekä esittävän artistin kaikkien kappaleiden saamat pisteet sekä kappaleen sijoittumien artistin kappaleiden sisäisessä rankingissa.

Monimutkaista – mutta niin on elämäkin! Pyrkimyksenä oli mahdollisimman reilu lopputulos, jossa tulisivat huomioiduksi yhtä lailla ”yhden hitin ihmeet” kuin useilla eri kappaleilla ääniä vertauskuvallisesti ”haravoineet” artistit, jotka suoraviivaisempi pisteidenlaskumetodi olisi jättänyt tyystin pimentoon.

Tästä linkki soittolistaan tai alta.

Soittolista: Nuorgamin 2010-luvun popklassikot

”Frank Ocean ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala.”

Nuorgamin valinta 2010-luvun timanttisimmaksi ulkomaiseksi popklassikoksi on Frank Oceanin liki kymmenminuuttinen mestariteos vuoden 2012 Channel ORANGE -albumilta.

”Working at the pyramid
Working at the pyramid tonight”

Kuten kourallinen muitakin populaarimusiikin klassikoita, kuten Meat Loafin Bat Out of Hell (9:50) ja Stone Rosesin Fools Gold (9:53), Frank Oceanin Pyramids (9:54) jää vain parin tahdin päähän täydestä kympistä – mutta ainoastaan minuuteissa mitattuna.

Pyramids julkaistiin singlenä 7. kesäkuuta 2012 – tasan viisi viikkoa ennen Frank Oceanin ensimmäistä studioalbumia Channel ORANGEa, jonka Nuorgamkin nosti heti ilmestymisen yhteydessä klassikoiden joukkoon.

Anton Vanha-Majamaa antoi albumille 95 pistettä sadasta ja nimesi sen ”genrensä merkkipaaluksi” ja ”vuoden tärkeimmäksi R&B-julkaisuksi”.

Pyramids erottautuu albumin ilmeiseksi avainraidaksi paitsi kestonsa (se on ylivoimaisesti levyn pisin kappale), myös sijaintinsa puolesta: pyramidin ”kärki” sijaitsee täsmälleen 55-minuuttisen albumin puolivälissä.

Laulu, jossa ”kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi”, nousee esiin keskeisenä, albumin teemat yhteen kietovana teoksena myös Vanha-Majamaan arviossa: ”Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia.”

Koska mm. #kisaväsymys, emme ryhdy purkamaan Pyramidsia sen tarkemmin osatekijöihinsä. Rakennelma levätköön rauhassa, ihailkaamme sen sijaan arkkitehtiä, Frank Oceania itseään.

Pyysimme Nuorgamin Uuteen Loppuun osallistuneita kirjoittajia täydentämään lyhyesti ja ytimekkäästi lauseen:

”Frank Ocean on tosi hyvä, koska…”

Vastaukset on koottu alle. Ennen niihin pureutumista haluamme kiittää teitä, lukijat, kiinnostuksesta paitsi Nuorgamin Uutta Loppua, myös 2010-luvun popklassikot -juttusarjaa kohtaan! Kiitos – ei nähdä taas!

Frank Ocean on tosi hyvä…

#1

…koska hän ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala. (Juuso Janhunen)

#2

…koska hän sai minut ensimmäisenä ajattelemaan sitä, miten kapeisiin raameihin afroamerikkalaisen miespuolisen artistin pitäisi mahtua. (Anton Vanha-Majamaa)

#3

…koska hän tuntuu futuristiselta kuulostamatta siltä. (Arttu Tolonen)

#4

…koska Pyramids-kappaletta on verrattu muun muassa Bob Dylanin The Hurricaneen. (Oskari Onninen)

#5

…koska hänelle ei ole vastinetta – ainoa referenssi Frank Oceanille on Frank Ocean itse. (Anna Brotkin)

”Frank Ocean tuntuu olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä.”

#6

…koska hän on samanaikaisesti itseluottamusta kuin täydellistä haurautta; kaikki hänessä on kovaa, mutta helposti särkyvää. (Antti Lähde)

#7

…koska harva artisti on hämmentänyt minua säveltaiteellaan niin kuin hän. (Vilho Pirttijärvi)

#8

…koska hän ei halua pelata vanhojen sääntöjen mukaan eikä astua mihinkään valmiiseen rooliin – kun muut tekevät isoa ja näyttävää, Frank tekee pientä ja intiimiä ja saa sen kuulostamaan elämää suuremmalta. (Teemu Fiilin)

#9

…koska hän on ilmiömäinen fiittaaja; esimerkiksi Earl Sweatshirtin Sunday, Calvin Harrisin Slide ja Tyler, the Creatorin 911 / Mr. Lonely huokuvat magiaa, jota ei olisi ilman Frankin läsnäoloa. (Niko Vartiainen)

#10

…koska hän naamioi surun ja tuskan feromoneiksi ja dekadenssiksi, jota ei uskalla itse kokeilla mutta josta voi turhaan yrittää hieroa itseensä hitusia. (Tapio Reinekoski)

”Ihmiset hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

#11

…koska hän on nero ilman Michael Jackson -syndroomaa. (Kari Koivistoinen)

#12

…koska hän on niin tavoittamaton; samassa paketissa mustaa ja valkoista, luksusta ja arkisuutta, toisaalla avaruudellista kuroittelua tähtiin ja toisaalla kaikille tuttua maanläheisyyttä. (Aki Ala-Kokko)

#13

…koska hän on onnistunut soittamaan yhden hämmentävimmistä ja loistavimmista festarikeikoista tilanteessa, jossa minkäänlaisia odotuksia ei ollut ja poistuminen festivaalilta oli varteenotettava vaihtoehto vielä viisi minuuttia ennen konsertin alkua. (Visa Högmander)

#14

…koska hän on parempi kuin Billy Ocean. (Markus Hilden)

#15

…koska hän saa maailman ilman Princeä tuntumaan vähemmän kamalalta. (Mikko Valo)

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

#16

…koska hänen musisointinsa kaataa raja-aitoja genrejen välillä, mustan ja valkoisen musiikin, maskuliinisen ja feminiinisen ilmaisun, henkilökohtaisen ja kryptisen – kuten kaikki suurimmat persoonallisuudet, Frank osaa piiloutua näkyville. (Samuli Knuuti)

#17

…koska hänen näkemyksensä popista on alan kiinnostavin juuri nyt. (Aleksi Kinnunen)

#18

…koska hänenkaltaisiaan esikuvia on kaivattu uudistamaan genreä, joka perinteisesti on keskittynyt miehen kiimaan ja naisten esineellistämiseen – Ocean on enemmän emo kuin macho. (Arttu Seppänen)

#19

…koska kaverit puhuvat hänestä jatkuvasti, vaikkei hän ole edes voittanut euroviisuja. (Veikko Halmetoja)

#20

…koska kukaan muu ei saa löysyyttä kuulostamaan niin tiukalta. (Veikko Eranti)

”Frank Ocean on ravistellut R&B-piirejä paitsi kunnianhimoisuudellaan myös seksuaalisella suuntautumisellaan.”

#21

…koska vaikkei Ocean välitäkään musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista, hän ottaa soulin ja R&B:n parhaat palat ja kasaa niistä jotain uutta, jatkuvasti trendikkäänä pysyvää musiikkia. (Mikko Pihkoluma)

#22

…koska hän on soinut elämässäni monen hienon hetken taustalla. (Teemu Kivikangas)

#23

…koska hänessä on iätöntä mystiikkaa ikään kuin muusikko olisi laskeutunut toisesta ulottuvuudesta vahingossa someaikaan. (Tuomas Kokko)

#24

…koska hänen ei ole tarvinnut vaihtaa etunimeään Frankiksi. (Joni Kling)

#25

…koska ei kai hän muuten olisi voittanut Nuorgamin popklassikkoäänestystä. (Juha Merimaa)

”Get Lucky voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta.”

Kun Radio Aallon sloganina käyttämä sanapari ”pehmeä suosikki” on mitä suurin kehu.

”She’s up all night to the sun
I’m up all night to get some
She’s up all night for good fun
I’m up all night to get lucky”

Kun googlasin ”get lucky”, ensimmäisten osumien joukossa tuli ”get lucky ukulele”. Jos ukulele-versiolle on kysyntää, kappaleen täytyy olla hitti.

Ranskalaiskaksikko Daft Punkin pitkä hiljaiselo päättyi menestyksellä jo Yhdysvalloissa kultaa myyneellä Tron: Legacy -soundtrackilla, ja vahvasti uudelle mantereelle suunnatun uuden tulemisen aloitti Saturday Night Livessä mainostettu Get Lucky. 1970-luvun diskoa mukailleesta kevyestä house-kappaleesta tuli välittömästi valtava menestys, joka nosti Daft Punkin suosion etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömälle tasolle: Get Luckystä tuli bändin ensimmäinen top 10 -menestys Hot 100 -listalla ja heti kakkonen, edellään toinen Pharrellin tähdittämä hitti Blurred Lines.

Siinä, missä Blurred Lines on täysin vastenmielinen kappale kuunnella ilmiselvistä syistä, samantyyppistä ”hän on tullut tänne pitämään hauskaa, tänään mulla käy flaksi” -sanomaa pehmeämmin julistava Get Lucky on ehta popklassikko. Se voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta. Oman makunsa biisiin tuo Nile Rodgersin hienostunut funk-kitara, kun taas Daft Punk jo lähtökohtaisesti vie kappaleet New Yorkin sijasta Välimerelle.

Yhdistelmä on hienovaraisesti taivaallinen ja Daft Punkin tyylille ominaisesti anonyymi. Jos kappaleesta muuttaisi jotain elementtiä päällekäyvemmäksi, siihen kuvaisi ”bilevideon” tai ylipäätään yrittäisi tehdä siitä jotenkin voimakkaamman, se menisi pilalle.

Nyt Get Lucky luottaa kuuntelijan omaan mielikuvitukseen ja käsitykseen siitä, millaiseen tilanteeseen biisi on omiaan. Kappale kulminoituu lämpimään ja rullaavaan diskosovitukseen ja hämmästyttävän tiukasti ja varmasti tarkkaan mietittyyn ”Up all night to get lucky” -hokemaan, joka sopii sekä Pharrellin falsetin että Daft Punkin robottiäänen laulettavaksi.

Get Luckyn ilmestyessä Daft Punk oli pitkän uransa vuoksi muuttunut underground-bileiden toivemusiikista vinyylinkerääjien audiovisuaaliseksi toivesisustuselementiksi, joten Get Lucky ei ollut samalla tavalla pioneerimainen Daft Punk -hitti kuin esimerkiksi Around the World tai One More Time.

Juuri sen vuoksi se onkin erinomainen osoitus siitä, että kun kappale osuu täysillä napakymppiin, siitä tulee mittava hitti – olkoonkin vaikka teoriassa monessa mielessä epätrendikästä Saturday Night Feveriä – joka lävistää kaikki mahdolliset kuluttajaryhmät edelläkävijöistä ukulelensoittajien kautta rockpuristeihin ja vie esittäjänsä Grammy-gaalan palkintosateeseen ja lavalle Stevie Wonderin kanssa.

Juuri epätodennäköisyytensä ansiosta Get Lucky on 2010-luvun ehkä kovin popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanyen elämä julkisuuden valokeiloissa oli vuonna 2010 niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.”

Kanye Westin megalomaanisin pophitti on Band Aid -single Kanyelle itselleen.

”Cop lights, flash lights, spot lights
Strobe lights, street lights
All of the lights, all of the lights”

On megalomaniaa ja maksimalismia. Sitten on jotain vielä enemmän.

Kanye Westin tapauksessa Rihannan fiittaus ja The-Dreamin, Elton Johnin, Draken, Elly Jacksonin, Alicia Keysin, Fergien, John Legendin, Charlie Wilsonin ja Kid Cudin keräileminen samalle kappaleelle ”ylimääräisinä muusikoina” on ihan tavallinen ja arvattava suoritus.

Vuonna 2010 se oli hauska kanyemainen ”vitsi” eikä edes verrattavissa tuleviin neronleimauksiin ja turautuksiin, joista me emme vielä tienneet mitään.

Kanye oli vastikään eronnut Amber Rosesta ja aukonut VMA-gaalassa päätään Taylor Swiftille siihen malliin (”Imma let you finish, but…”), että jopa presidentti Obama oli todennut hänen olevan jackass. Michael Jacksonin kuolemasta oli puolitoista vuotta. Popin kuninkaan vapautuneelle valtaistuimelle oli vain yksi ottaja.

Tuolloin ilmestyi My Beautiful Dark Twisted Fantasy. All of the Lights oli yksi sen neljästä ennakkosinglestä. MJ:n kuoleman Kanye mainitsee jo toisessa lauseessaan.

Mutta se muista tyypeistä, sillä kappaleen perusteella Kanyen oma elämä julkisuuden valokeiloissa oli tuolloin niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään Band Aid -singlen tyyliin kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on edelleen Kanye Westin poplevy (vaikka listasijoituksissa se ei näy) ja All of the Lights sen tyylipuhtain poplaulu (sekään ei näy listoilla), joka on kuusiminuuttisessa komeudessaan todiste siitä, että popissa tai pizzassa ei voi koskaan olla liikaa juustoa – kunhan juusto on tarpeeksi laadukasta.

Ja tässä sitä kuulkaa piisaa: minuutin alkusoitto, koska toisia lauluja varten esirippu pitää avata erikseen, jonka jälkeen taivas täyttyy tähdistä, kullasta ja mirhamista. Vuosituhannen torvikoukku, Rihanna ja sämpleriniskuja, joiden synkoopit pohjannevat korkeampiin matemaattisiin laskelmiin.

Juuri debytoinutta Drakea tarvitaan lopulta tuplaamaan yksi Rihannan säe. Elton John saa fiilistellä ensin seppohovina pianon takana, kunnes päästetään revittelemään taustalaulajana loppusoitossa kuin mikäkin studiobändin pomo.

Kaikki tämä sen vuoksi, että Kanye West voi esittää yhden iltapäivälehtikelpoisen opetustarinan perheväkivallasta, vankilatuomioista ja lähestymiskielloista. Tai moninaisten metaforien kautta ilmeisesti hänestä itsestään uuden ajan uomo universalena, jonka luomistyölle sana daughter on sopiva metafora.

All of the Lightsissa listataan nopeita autoja ja pyrstötähtiä kuin seuraavaksi listaan kuuluisi diskopallo, mutta taika tapahtuu vasta hieman myöhemmin. Ja se tapahtuu tavalla, jolla sen ei pitäisi.

Jos popmusiikin kautta voi saavuttaa pyhän, se todennäköisimmin tapahtuu hetkenä, joka on lähinnä popmusiikin pohjimmaista olemusta.

Eli höpöilyä, jonka päästää vahingossa ihon alle, vaikkei oikein yhtään ymmärrä, mitä sillä oikein tarkoitetaan.

Vierailijasumien, magnum opusten, King Crimson- ja Bon Iver -sämplejen ja kaiken rahatukoilla hankitun sijaan maagisin ja liikuttavin Kanye West -hetki ikinä on, kun Kanye päättää listata taksonomiseen tyyliin läpi kaikki ne valot (kuusi kappaletta) ja elämät (neljä kappaletta) ja päättää mantransa typerimpään kuviteltavaan latteuteen:

”Rock life every night!”

Genius-sivustolla luettelorakenteen muiksi käyttäjiksi listataan Raamattu, Homeros ja Walt Whitman, mutta nerous ei ole kopioitavissa.

Seuraa kertosäe, ja Rihanna pyytää laittamaan valot päälle, jotta ”kaikki” saataisiin näkyviin. Tuo ”kaikki” on silloin tasan yksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Samuel T. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään.”

Seasons (Waiting on You) -kappaleella Future Islands paljastaa avoimesti tunteensa ja opettaa, että myös sinä voit tehdä niin.

”You know, when people change
They gain a peace
But they lose one too”

Yksi popmusiikin perustavanlaatuisista myyteistä on ainutkertainen salamavalon välähdyksen kaltainen hetki, joka nostaa artistin tuntemattomuudesta tähteyteen. Yksi radiosoitto, yksi keikka tai yksi televisioesiintyminen muuttaa kaiken: luuserista tulee voittaja, mitättömyydestä tähti.

Usein menestys on hitaan rakentamisen tulosta, mutta toisinaan yksi hetki voi tosiaan olla ratkaiseva. Tällainen oli Future Islandsille Seasons (Waiting on You) –kappaleen esittäminen The Late Show With David Letterman -ohjelmassa 3.3.2014.

Esityksen keskiössä oli yhtyeen arkipäiväisesti pukeutunut (paita visusti housuissa!) ja selvästi päälaelta kaljuuntunut laulaja Samuel T. Herring. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään ja tanssi tavalla, joka muistutti jonkinlaista sivuttaista versiota Chuck Berryn kuuluisasta duckwalkista.

Eleettömän ja ilmeettömän bändin edessä tapahtunut performanssi oli samalla sekä vaikuttava että hämmentävä kokemus.

Letterman-esiintymisestä tuli ohjelman YouTube-kanavan katsotuin video. Kuuluisuudet, kuten Bono, Debbie Harry ja Haruki Murakami, ylistivät yhtyettä. Herring poseerasi selfiessä Gwyneth Paltrow’n kanssa. Kotimaassaan Future Islands siirtyi pikkuklubeilta suurten festivaalien päälavavoille. Myös Suomessa yhtye huomattiin. Se esiintyi 2014 Ruisrockissa, 2015 Flow’ssa ja 2017 loppuunmyydyssä Circuksessa.

Mikä teki Season (Waiting on Youn) esityksestä niin vangitsevan? Osansa oli varmasti sillä, että Herringin tanssiminen näytti hassulta ja hänen tunteilunsa oudolta. Esityksestä tuli pienimuotoinen nettimeemi. Samalla tavalla kuin television laulukilpailun persoonallinen osallistuja tai vanhalla häävideolla hassusti soittava rumpali, Herringin esitys vetosi netin loputtomaan haluun nauraa erilaisuudelle.

Tärkeämpää kuitenkin oli, että Future Islands vangitsi yleisön avoimella tunteellisuudellaan. Sen esiintymisessä ei ollut mitään ironista tai coolia. Herring heittäytyi kappaleeseensa täysillä ja oli valmis tekemään itsestään pellen. Hänen tanssinsa ei ollut itsetietoista performanssia, vaan antautumista tunteiden tyrskyjen vietäväksi. Se kiehtoi ja vetosi, koska se antoi jotain aitoa, johon tarttua netin loputtoman kuva- ja äänivirran joukossa.

Future Islandsin suosio tuntuu liittyvän kulttuuriseen liikehdintään, jota on kutsuttu uusvilpittömyydeksi tai metamodernismiksi. Tässä ajattelussa postmodernin ironian ja kyynisyyden on korvannut tai ainakin niiden rinnalla elää vilpittömyys ja avoin tunteellisuus.

Kun nyt katson Seasonsin Letterman-esitystä, huomaan, kuinka kovasti Herring haluaa kommunikoida sisimpäänsä. Hän ravistelee meitä, tolkuttaa meille: ”Tämä on todellista, näin minä tunnen.” Samalla hän antaa myös katsojalleen luvan tuntea ja olla oma itsensä.

Nykyään ”ole oma itsesi” on tsemppimottojen ja inspiraatiotaulujen valjua sanahelinää. Rehellisyys tuntuu tarkoittavan sitä, että setämies laukoo mielipiteitään poterostaan ja uhriutuu, kun joku on eri mieltä. Future Islands ja Samuel Herring kuitenkin näyttävät, että ne voivat olla myös hyveitä.

”Keikkojemme perimmäinen tarkoitus on tuoda ihmiset yhteen. Saada heidät tuntemaan, että he voivat olla tunteellisia ja avoimia itsensä ja toistensa kanssa. Haluamme luoda tilan, jossa ihminen voi olla vapaasti oma itsensä”, Herring kommentoi vuonna 2017 GQ-lehden haastattelussa.

Seasons on kappale muutoksesta, ajan kulumisesta ja rakkaudenkaipuusta. Herring yrittää muuttua rakkaansa takia, olla jotain muuta kuin on.

”Seasons change, and I’ve tried hard just to soften you
Seasons change, but I’ve grown tired of trying to change for you
Cause I’ve been waiting on you”

Samuel T. Herring, älä koskaan muutu. Rakastamme sinua juuri tuollaisena.

Video ei ole enää saatavilla

”Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun.”

Ei riitä, että on kaikkia muita parempi. Kuninkaan pitää myös johtaa.

”From a peasant to a prince to a motherfuckin’ king!”

Ehkä kerran vuosikymmenessä jostain putkahtaa artisti, jonka alkutaipaleen suurikin menestys tuntuu lähinnä maistiaiselta siitä, mitä on tulossa. Alla on jo ”ihan helvetin hyvä levy”, mutta se ei ole se mestariteos, johon kaikki artistin tekemisessä tuntuu viittaavan.

Kendrick Lamarin kohdalla tämä asetelma oli ilmeinen, mutta jopa kaikkein tylsämielisimpien musiikkijournalistien puhe toisen levyn paineista tai haastavauudesta olisi ollut pöljää, koska oli ilmeistä, että jotain vielä isompaa on tulossa.

Kendrick Lamar on sellainen artisti, joita tulee vain kerran vuosikymmenessä, siksi hän tekee kaiken moniulotteisemmin, kuin miltä ensin näyttää. Hän esimerkiksi ottaa afroamerikkalaisen sankariperimän – oli kyse sitten fiktiosta tai todellisuudesta – ja asettaa itsensä sen tuoreimmaksi lipunkantajaksi, mutta tekee sen toisiinsa kietoutuvin viittauksin. Hän on Alex Haleyn Juuret-romaanin (Roots: The Saga of an American Family, 1976) kapinoiva orja Kunta Kinte, paitsi että hänen jalkojaan ei kukaan pääse katkomaan.

”Bitch where you when I was walkin?
Now I run the game got the whole world talkin’, King Kunta”

Hän on James Brown ja Michael Jackson, ainakin samplen tai kahden verran, mutta kun hän lainaa, hän ei vain palauta, vaan iskee lujempaa kuin Rocky-elokuvien Apollo Creed:

”Life ain’t shit but a fat vagina
Screamin’ ”Annie are you ok? Annie are you ok?”
Limo tinted with the gold plates”

Pintapuolisesti kyse on siis suvereniteetin ja valtaannousun julistuksesta, tai isosta keskisormesta kilpailijoille ja vihaajille, mutta paljon kiinnostavampaa on se, millaisessa ajankohdassa Kendrick Lamar päätti tämän julistuksen tehdä. To Pimp a Butterfly levytettiin. Black Lives Matter-kansalaisliike poliisiväkivaltaa ja Yhdysvaltojen rodullistettujen väkivaltaista kohtelua vastaan oli voimakkaimmillaan. Lamarin mestariteoksen lisäksi esimerkiksi D’Angelo oli tehnyt kriitikot polvilleen laittaneen paluulevyn, jolla lähes kaikki tuntui huutavan afroamerikkalaisen yhteisön tuskaa, joka kumpuaa sorron ja rasismin pysyvyydestä.

Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun. Se on oman genrensä sisäisen kukkoiluperinteen priimasuoritus ja samalla kumarrus tekijänsä juurille niin länsirannikkorapin kuin pitemmän aikajänteen osalta. Ja se on täynnä vuosisatojen ruokkimaa kiukkua, joka välittyy ylpeytenä omasta alueesta ja perinteistä.

Viimeistään siinä kohtaa, kun kappaleen musiikki katkeaa ja kuuluu laukaus, Lamar tuntuu huutavan: ”Herätkää saatana! Rapilla on uusi kuningas, joka aikoo puhua teille isommistakin asioista kuin siitä, että olen kaikkia teitä muita paskiaisia parempi”.

Suotta, sillä jokainen kuulija on jo hereillä, valmis kuuntelemaan ja kantamaan kruunun Comptoniin.

Video ei ole enää saatavilla

”Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.”

Dancing On My Own on epätavallisen sykähdyttävä popkappale, sellainen joita syntyy ehkä vain yksi vuodessa tai kahdessa. Mikä tekee siitä erityisen?

”There’s a big black sky over my town
I know where you’re at, I bet she’s around”

Helpointa olisi sanoa, että lahjakkaat ja ahkerat ihmiset ovat sattuneet osumaan sellaiseen – Velipuolikuun Mikko Niskas -sketsiä mukaillen – ”sisimpäni ripseä värähdyttävään” melodian, äänensävyn ja soinnin yhdistelmään, johon edes lahjakkaat ja ahkerat eivät osu kovin usein.

Ymmärrykseni mukaan tämä on totuus. Ylivoimaiset popkappaleet ovat paljolti alkemiaa. Nuorgamin preussilaista kuria harjoittava toimitusneuvosto on kuitenkin määrännyt tekstin vähimmäismitaksi 1 000 merkkiä. Olemme nyt merkissä 870. Yritän toista kulmaa. Asettuisiko Dancing On My Own johonkin pophistorialliseen perinteeseen?

Tiedätte jo mikä se on: ABBA ja euforinen skandimelankolia. Jotakuinkin kaikki Andersson & Ulvaeusin teokset, jotka eivät ole pohjimmiltaan lohduttomia, kuulostavat väkinäisiltä. Taivaalliset sävelkulut ja ylellinen tuotanto sokaisevat kasuaalin kuuntelijan siltä, että ABBAn parhaat ovat lähes järjestään tarinoita menetyksestä. S.O.S., Mamma Mia, Knowing Me Knowing You, If It Wasn’t for the Nights, Slipping Through My Fingers.

Entä Dancing Queen, huomautatte, sehän on jokaisen hää-dj:n vakioase. Annan itseäni paremman kirjoittajan, Taylor Parkesin, läpivalaista:

”…rarely (never?) in the history of popular song, has one word, any word been loaded with more gut-wrenching emotional violence than that massive, brimming ’tambourine’ in the second chorus of Dancing Queen. It spills over with unbuttoned poignancy, chased through by helpless, skyscraping cries.”

”I’m not the girl you’re taking home” on Dancing On My Ownin tamburiinihetki. Biisin voi myös nähdä ja kuulla The Winner Takes It Allin nuorisoversiona. Aviovaimo menettää aviomiehen, tyttö menettää pojan (tai tytön). Siinä kun Agnetha Fältskog vaikuttaa luovuttaneelta, Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.

Video ei ole enää saatavilla

”Koskaan ennen Hotline Blingiä ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei!”

Tällä kappaleella Drake tanssi itsensä jutun kirjoittajan sydämeen.

”You used to call me on my cell phone
Late night when you need my love
And I know when that hotline bling
That can only mean one thing”

Tunnustusten aika: en aluksi juuri välittänyt Hotline Blingistä – edes sen jälkeen, kun tiesin ystävieni intoilevan, etteivät ole juuri muuta päiväkausiin kuunnelleet.

Tämä ei ole varsinaisesti ensimmäinen kerta, kun olen ollut väärässä.

Epäonnistuminen kappaleesta innostumisessa on sikälikin tuomittavaa, että sen soundi on niin omalaatuinen. Toki riisuttua r&b:tä oli tehty 2010-luvulla niin paljon – eikä vähiten Draken toimesta – että sille oli keksitty niinkin typerä nimi kuin PBR&B hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan.

Mutta Hotline Bling oli jotain vähän erilaista: trooppisesti thaihierovaa nyyhkyminimalismia, joka kuulostaa vähän siltä kuin Whamin Club Tropicana olisi pumpattu täyteen hevosrauhoittavia ja suljettu pehmustettuun eristysselliin, jossa In the Air Tonightin hiljaisten kohtien rummut soivat taustalla. (No okei, ehkä aika vähän, mutta Phil Collinsin rummut ainakin kimmahtelevat pehmeästi huoneen seinistä.) Drake on jatkanut myöhemmin samalla trooppisella sekoituksella murskahiteillään One Dance ja Passionfruit.

Kappaleella ei ollut alun perin mitään aikomusta olla hitti. Drake julkaisi sen Soundcloud-sivullaan eräänlaisena Meek Mill -dissausraita Back to Backin b-puolena. Mutta niin vain kävi, kuten joskus käy: ihmiset löysivät kappaleen omine neuvoineen ja pitivät sen tenhoa vastaansanomattomana.

Moni internet-tuohtuja on pitänyt kappaleen sanoitusta ongelmallisena. Se saattaisi olla sitä enemmänkin, ellei Draken (tai siis tarinan kertojan) vaikerrus siitä, ettei ex-tyttöystävä pysy enää kotona vaan ramppaa ulkona uusien kavereiden kanssa, kuulostaisi niin pohjattoman säälittävältä äninältä, että yritys kontrolloida paljastuu siksi mitä se onkin – naurettavaksi. Vaimeahkoa lutkaleimausta on toki kuultavissa.

Vaan on kappaleessa aitoa haikeuttakin, peräänitkua ja menetystä ja peruuttamattomuutta. Etenkin kertosäkeessä, jossa Drake kietoo menneisyyden vonkauspuhelut lähinostalgian huntuun. Hän saa nimittäin kännykän konseptin kuulostamaan arkaaiselta. Tuulahdukselta kitten heels -kenkien, Kate Hudsonin romanttisten komedioiden, All Saints -halternecktoppien ja simpukkapuhelinten romanttisesta maailmasta. Ehkä yksinkertaisesti siksi, että käyttää sellaisia aataminaikaisia käsitteitä kuin ”hotline” ja ”puhelimella soittaminen”.

Samaan kategoriaan kuuluu myös musiikkivideo ajankohtaisena tai merkityksellisenä kulttuurituotteena. Ja kuinka ollakaan: Hotline Blingin video on yksi niistä harvoista 2010-luvun musavideoista, jotka ovat murtaneet tiensä lähelle yhtenäiskulttuurista tunnistettavuutta.

Tällä videolla Drake faijatanssi itsensä tuhansiin meemeihin ja suoraan minun sydämeeni. Koskaan aiemmin ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei! Siksi(kin) Hotline Bling yksinkertaisesti on koettava videonsa kera.

Video ei ole enää saatavilla

”Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin Ariel Pinkin maailma tehty.”

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Ariel Pinkin edelleenkin ihmeellisen hienon Before Today -läpimurtolevyn edelleenkin kerrassaan hämmästyttävä Round and Round on luontevan suvereeni kappale, joka kuitenkin yhdistää niin paljon vaihtelevaa hyvää viiteen minuuttiin.

Muistan sekopäisen oloni, kun yritin loppukesästä 2010 selittää tuttavalleni, miksi käsillä on nyt niin kerrassaan hurmaava ja huumaannuttava, erityislaatuinen albumi.

Muistan luonnehtineeni levyn kirjoa yhdistelmäksi lohdullisuutta ja nivusissa kihelmöivää pervoilua.

Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin maailma tehty.

”Merry go ’round
We go up and around we go”

Armotonta kaahausta ja suoranaista päätöntä mellastusta, eläimellistä hyväntahtoista mökää ja mylvintää, Rampe ja Naukkis -tyylin urkukikkelöintiä sekä nuhruista bailugroovea kuin paskan autorämän vielä paskemmasta kasettisoittimesta kuunneltuna.

Silkkaa nousuhumalaa nahkaisella takapenkillä, aurinkolasien läpi kaupungin yötä harottavien unisten silmien läpi tuijottaen, karvanoppien pomppiessa puolivillisti.

Sitten toisaalla on Can’t Hear My Eyesin suorastaan tainnuttavan kauniisti ja päätä pehmeästi silittävää aikuisrockia.

Olin noihin aikoihin lievästi sanottuna allapäin. Before Today oli teos, joka antoi toivoa vilpittömällä, hempeällä hölmöilyllään.

Fantastisia levyjä myöhemminkin tehnyt Ariel Rosenberg ei olisi kuitenkaan lunastanut asemaansa ilman Round and Roundia, hävyttömän kovatasoisen ilmestymisvuotensa ikimuistoisinta hengennostajaa.

Ensin on paska puhelinlinja, neonvaloista unelmointia ja kuin Italians Do It Better -kyyneldiskoilijoiden ja Drive-elokuvan aamuöistä tenhoa.

”Pick up the phone
and I want to go
and I want to go home now”

Lopulta räjähtävä kertosäe, joka syöksee kuulijan aurinkoisiin festivaalinhohtoisiin kesäpäiviin tai jatkojen jatkojen uuteen nousuun kaljan läikkyessä rinnuksille.

”Hold on, I’m calling, calling back to the ball
And we’ll dazzle them all, hold on”

Video ei ole enää saatavilla

”Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri.”

21-vuotias Ella Marija Lani Yelich-O’Connor on parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee.

”Those great whites, they have big teeth
Oh, they bite you
Thought you said that you would always be in love
But you’re not in love no more”

Uusi-Seelanti on ymmärtääkseni aika erikoinen maa. Siellä ihmiset kävelevät pää alaspäin, ja kesällä on talvi ja syksyllä kevät.

Uudessa-Seelannissa asuu monia outoja eläimiä, jotka kehittyivät eristäytyneellä saarella aivan omaan suuntaansa. Koska sieltä puuttuivat pitkälti nisäkkäät, varsinkin suuremmat maapedot, ottivat matelijat ja linnut haltuunsa maanisäkkäille muualla kuuluneita ekologisia lokeroita.

Useat lintulajit kehittyivät suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Eurooppalaisten saavuttua monet lajit kuolivat sukupuuttoon tai vähintään päätyivät uhanalaisiksi. Ikonisin linnuista on tietysti kiivi, hurmaavan söpö höyhenpallo. Australialaiset kutsuvat naapurisaaren väkeä kiiveiksi, ja nämä kutsuvat ausseja kenguruiksi.

Nykyään Uusi-Seelanti tunnetaan myös hobittien kotimaana. Kulttimainetta nauttinut uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson räjäytti pankin Taru Sormusten Herrasta -elokuvilla, joista suuri osa kuvattiin Jacksonin kotimaan komeissa maisemissa. Viime vuonna Uusi-Seelanti nousi maineeseen paikkana, josta superrikkaat ostelevat bunkkereita maailmanlopun varalta.

Silti parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee on Lorde.

Vielä vuoden 2013 Pure Heroine -levyn Royals-hitillä syrjäinen kotimaa oli keskeinen teema, kuten Anton Vanha-Majamaa aiemmin tässä juttusarjassa kirjoitti.

Nykyään Lorde reissaa ympäri maapalloa, ja Green Lightin erotarina voisi sijoittua minne tahansa. Musiikkivideokin on kuvattu siellä Los Angelesissa, jonne Royalsilla haikailtiin. Mutta olen aina kuvitellut, että Uuden-Seelannin uimarannat ja oletettavasti erinomaiset surffauskohteet kuhisevat kappaleen julmia valkohaita isoine hampaineen.

Green Light on avaussingle viime vuoden Melodrama-albumilta. En oikeastaan miellä sitä levyn ilmeiseksi hitiksi, koska koko albumi on pakattu täyteen upeita popkappaleita. Melodrama tuntuu jo nyt klassikolta kunnianhimoisen ja silti lähestyttävän populaarimusiikin saralla.

”But I hear sounds in my mind
Brand new sounds in my mind
But honey I’ll be seein’ you, ever, I go
But honey I’ll be seein’ you down every road
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Omaelämänkerrallisessa kappaleessa vaiheillaan parisuhteen päättymisen jälkeisessä limbossa. Toisaalta exälle ollaan selvästi melko käärmeissään, toisaalta on vaikeaa luopua. Kaikki tuntuu muistuttavan entisestä kumppanista.

Green light, vihreä valo, on helppo tulkita vihreäksi liikennevaloksi. Voit jatkaa elämääsi. Tie on selvä. Sitä Lorde laulussa kertoo odottavansa, haluavansa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri. Tässä, noh, valossa tuntuukin loogiselta, että Lorde laulaa kuulevansa päässään uusia ääniä. Ehkä ne ovat vihreitä ääniä.

”Yes, honey I’ll come get my things, but I can’t let go
I’m waiting for it, that green light, I want it
Oh, I wish I could get my things and just let go
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Green Light rakentuu herkullisella, joskin varsin epähitikkäällä tavalla. Vokaali-intro jatkuu pitkälle kappaleeseen, joka säästelee koukkujaan. Mutta kun house-henkinen piano-luuppi iskee kehiin, on loppu täyttä euforiaa.

Kappaleen nostattava optimismi onkin kiinnostavassa ristiriidassa synkähkön sanoituksen kanssa, jota Lorden melodramaattinen lauluesitys tukee. Kun hän syvällä äänellä haukkuu eksäänsä, alkaa jo hieman pelottaa.

Ehkäpä tässä näennäisessä ristiriidassa on biisin voima. Vaikka vihreää valoa vielä odotetaan, tulee se lopulta. Lorde on kuitenkin tätä kirjoitettaessa yhä vasta 21-vuotias, joten mihinkään ei ole vielä kiire. Odotellessa voi vaikkapa tanssia.

Video ei ole enää saatavilla

”Adam Gradunciel tekee isoa musiikkia, joka jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi.”

Möhisten safe space, josta löytyy myös toivoa.

”Don’t wanna let the dark night cover my soul
Well you can see it through the darkness coming my way
Well we won’t get lost inside it all again”

Onnittelut, jos olet saanut sanoituksesta täysin selvää ilman lunttiapua. Luulen, että meillä monilla on vaikeuksia Adam Granducielin sanojen kuulemisessa.

Granducielin The War on Drugs on sekä perinteinen bändi että yhden miehen tietokoneen ääressä harjoittama äärimmäisen yksityiskohtainen kudontakerho. Kuten jo yleiseltä tuntuva kuvaus kuuluu, Granduciel yhdistelee lapsuutensa amerikkalaista heartland rockia, Springsteeniä ja Tom Pettyä, kahteen siitä ennen niin kaukana sijainneisiin genreihin: ambientiin ja saksalaisessa krautrockissa vain silloin tällöin esiintyneisiin, mutta sitä vähän reduktiivisesti määrittämään päätyneisiin monotonisiin komppeihin.

Toinen yleinen War on Drugsiin liittyvä havainto on se, että se olisi hyvää autoilumusiikkia. Tämä johtunee osin siitä, että kaikkia sen fuusioimia genrejä on muutenkin pidetty autoon sopivana musiikkina.

Mutta tämä ei ole riittävän tarkkaa. Granduciel tekee perinteisen kuuloisia kappaleita, joiden kuulokuvia hän venyttää, maalaa ja sumentaa monilla efekteillä. Jos katsot satasen vauhdissa sivuun kun metsät viilettävät sumeina vieressäsi, epämääräisen kaunis näkymä on visuaalinen vastine War on Drugsin musiikille. Musiikkia, jota kannattaa kuunnella vain ruuhkattomina aikoina, muuten on vaarassa joutua lisähypnoosiin valtatiehypnoosin ohella.

Tätä mahtavaa musiikillista liittoa on osuvaa kuvata maantieteen termein. Perinteinen heartland rock voi areenarockin puolelle lipsahtaessaan olla isoa musiikkia lujaa kaikuvine rumpuineen ja äänekkäine laulajineen. Etenkin areenalla soittavan Springsteenin bändeineen pystyy kuvittelemaan jättiläisiksi, joiden huuto kaikuu korkeuksiin.

War on Drugs on sekin isoa musiikkia, mutta jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan se levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi. Vaikutus on aivot vähitellen hyvällä tavalla nyrjäyttävää, vaikka kyseessä on tavallaan myös möhömahaisten keski-ikäisten levydiggarien safe space -musiikki, jossa nostalginen genre kohtaa ambientin, tuon nykyajan vastineen 1970-luvun singer-songwriter-levyille.

Granduciel on päästänyt myös mielenterveysongelmansa sanoituksiinsa. War on Drugs välttää kuitenkin liiallisen synkkyyden, koska Granduciel on mieltynyt nostattavaan ja voimauttavaan musiikkiin. Lisäksi äänikuvan sumeus etäännyttää kuulijan sanoituksista jossain määrin: on vaikea synkistellä, kun ei kuule mistä lauletaan.

Granducielin tapa käyttää omaa ääntään joskus pelkkänä musiikin osasena on vahvimmillaan bändin varsinaisen läpimurtohitin Red Eyesin väliosassa, jossa hän heittelee sitä reverbillä pitkin äänikuvaa kuin palloa löisi.

On potentiaalisena vaarana, että Granducielin biisit muuttuisivat liian samankaltaisiksi ja että äänimassasta ei erottuisi mieleen jääviä elementtejä. Red Eyes todistaa kuitenkin muuta. Granduciel rakentaa jumalaisen riffikoukun ympärille laulun, jossa on kaksi olennaista äänikuvan vaihdosta, kaksi emotionaalisen sykkeen muutosta. Ensimmäinen, biisiä korkeammalle tasolle työntävä hetki saapuu, kun Granduciel huudahtaa ”WHOOP!” ja päästää biisin pääkoukun ensimmäistä kertaa irti. Toinen puolestaan silloin, kun levähdämme hetken baritonisaksofonin ja Granducielin kaikulaulun värittämään väliosassa, ikään kuin ajoreitti poikkeaisi henkeäsalpaavaan laaksoon ihailemaan maisemia, joista jatkamme kohta yhä korkeammalle.

Voisi kuvitella, että Granducielille suuremman läpimurron saavuttaminen tuntui helpottavammalta kuin muusikoiden tavanomaisemmat läpimurrot. Se tapahtui vasta ”vanhoilla päivillä”, 35-vuotiaana. Mutta ennen kaikkea Granduciel on levy levyltä hionut War on Drugsin soundia yksityiskohtaisemmaksi ja terävämmäksi.

Perfektionismi ja mielenterveysongelmat eivät ole hyviä liittolaisia. Jos musiikkia mikrosäätää 12 tuntia päivässä ja katoaa sen ja päänsä sisälle, voi ahdistus ja pakkomielteinen sovitusten jatkuva hääriminen muodostua taakaksi.

Tällaisen pitkälti yksin tehtävän työn aikana luulisi epätoivon käyvän vieraana useamman kerran. Entä jos musiikki ei kiinnosta juuri ketään tai päätyy vain toistamaan itseään?

On syytä palata Red Eyesin ”whoop”-huutoon. Minä en kuule siinä pelkästään perinteistä rokkihuudahdusta vaan myös vapautuneen miehen, jolta osa taakasta on juuri sulanut pois olkapäiltä. Voisi kuvitella, että kun Granduciel löysi Red Eyesin pääkoukun, hän löysi myös uskon siihen, että War On Drugs voisi tehdä vielä isomman läpimurron, luoda isomman yhteyden kuulijoihin. Hänen on pakko hihkaista meille, että kuunnelkaapas tätä.

Ainakin minulle se huuto, ja Red Eyes kokonaisuudessaan, on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä. Se raivaa tietä A Deeper Understandingin laajemmalle toiveikkuudelle ja jopa juhlan tunnulle. Albumille, jolla Granduciel löysi taas äänimaailmastaan nyansseja, jotka tuntuvat suureksi osaksi kaikelta muulta kuin itsensä toistamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

”Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.”

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”Another walk about, after dark
It’s my point of view”

Ihanalla pulputuksella se alkaa. Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.

Mielen ovi aukeaa. Se aukeaa muistoihin, joihin on samanaikaisesti lohdullista ja tuskallista astua. Vuoteen 2012, yliopiston käytäville, Pengerpuiston nurmen tuoksuun. Mäkikuplan Pinato-pitsan rakenteeseen. Kakkahätä-77:n keikkaan Elannon korttelissa. Heräämiseen krapulassa kaverin asunnossa, kun ei ole syönyt 24 tuntiin. Jatkoihin, joissa hierotaan hartioita ja nukutaan vierekkäin sängyssä, joka ei kuulu kummallekaan. Huonoon oloon. Akateemisesti yhdentekevään kandidaatintutkintoon. Hetkeen, jossa ei enää idolisoi Jack Kerouacia, koska kirjailija on rasisti ja sovinisti. Bileisiin, joissa viina on sinistä, mutta oksennus kirkasta.

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”And now another clue, I would ask
If you could help me out
It’s hard to understand
Cause when you’re really by yourself
It’s hard to find someone to hold your hand”

Miksi huonoja muistoja ja vaikeita kokemuksia nostalgisoi vuosien jälkeen? Koska niihin sisältyy vielä tunne. Koska ne edeltävät vakiintumisen ja syvältä perimästä nousevan keskiluokkaisuuden pelokkaan onnen turtumusta. Ei kukaan luopuisi lauantai-aamusta, jona herää kirkkaalla päällä, syö tuhdin aamiaisen ja lähtee pitkälle maantielenkille. Ei kukaan antaisi pois saavutettua kontrollin tunnetta. Ei kukaan haluaisi palata lohduttomaan tunteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”And now it’s gonna be, tough on me
But I will wait forever
I need someone now to look into my eyes and tell me
Girl you know you gotta watch your health”

Vaan voi luoja, miten hulluutta kaipaakaan – omaansa ja toisten. Vaaleanpunaisten otsahiusten heilahdusta ilkikuristen silmien yllä. Yllättävää ja pyytämätöntä Butler-luentoa. Sedille naureskelua kauan ennen omaa setääntymistä. Tavoiteltua empatiaa kuunnellessa ystävän mieshuolia. Sitä, miten ylitsepääsemättömän vaikealta kaikki tuntuu: opinnot, tulevaisuus, rakkaus, mielenterveys, identiteetti. Jos hyväksytään, että postmodernissa kirjallisuudessa merkitys karkaa tavoittamattomiin, minkä perustalle on oma elämänsä laskettava?

Muistossa rakastaa aiempaa itseään ja ystäviään lempeydellä ja myötätunnolla, johon ei enää ole mitään kykyä siinä todellisuudessa, jossa kappale hiljenee ja mielen ovi alkaa sulkeutua.

Kuten isä Call Me By Your Name -elokuvan lopussa riipaisevasti sanoo: ”But to make yourself feel nothing so as not to feel anything – what a waste. ”

Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Ihanaan pulputukseen se päättyy.

Video ei ole enää saatavilla

”Sian itsensä osittain ohjaama video on yksinkertainen, kaunis ja mieleenpainuva. Koko videon ajan 11-vuotiaan Maddie Zieglerin esittämä hahmo on yksin.”

Roikutaan kattokruunussa kuin viimeistä päivää.

“1 2 3, 1 2 3, drink
1 2 3, 1 2 3, drink
1 2 3, 1 2 3, drink”

Chandelier on australialaisen Sian kuudennen albumin ensimmäinen single ja hänen kansainvälinen läpimurtolaulunsa sooloartistina.

Sia Kate Isobelle Furler sävelsi ja sanoitti Chandelierin alkujaan Rihannan, Katy Perryn tai Beyoncén (nämä nimet kävivät hänen mielessään) laulettavaksi, mutta päättikin levyttää kappaleen itse. Siitä tuli liian hyvä ja omakohtainen jollekin muulle tuhlattavaksi.

Sittemmin sitä on vaikea kuvitellakaan edellä mainittujen maailmantähtien esittämänä. Chandelier on yhtä kuin Sia, Sia on Chandelier. Tavaramerkkilaulu.

Chandelier on kappale bile-eläimen itsepetoksellisesta elämästä. Siinä eletään vailla huolta huomisesta, lasi on puoliksi täynnä, aina ollaan valmiina lähtemään ”vain yksille” mutta lopulta tanssitaan kattokruunuissa roikkuen aamunkoittoon asti.

Ulkopuoliselle iloiselta #YOLO-asenteelta näyttäytyvä elämä on todellisuudessa pelkkää verhottua itsetuhoa, todellisuudesta pakenemista. Kukaan ei voi olla 24h party people kuluttamatta itseään ulkoisesti eikä varsinkaan sisäisesti.

”Sun is up, I’m a mess
Gotta get out now, gotta run from this
Here comes the shame, here comes the shame”

Sia on sanonut, että Chandelierin lyriikat pohjautuvat häneen omiin kokemuksiinsa alkoholi- ja päihdelääkeriippuvaisena. Sia sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, on ujo eikä viihdy ihmisjoukoissa eikä huomion keskipisteenä.

Vaikka emme tiedäkään täyttä totuutta julkisuutta karttelevan australialaisen yksityiselämästä (eikä sillä ole niin väliäkään), eletyn elämän kuulee kappaleessa, etenkin sen kertosäkeessä, joka 2010-luvun upein kertosäe. Se on yhtä aikaa kirkas ja selkeä, mutta suurempi-kuin-elämä-kokoluokassaan aivan helvetin vaikea esitettävä.

On tärkeää, että kertosäkeen mahtipontisuus pysyy aisoissa. Monet ovat laulua sittemmin teknisellä tasolla täydellisesti versioineet, mutta kukaan ei ole päässyt samaan tunnelmaan ja tunteeseen kuin artisti itse. Kova ääni ei ole sama asia kuin iso tunne.

Chandelier on myös musiikin ja videon kokonaistaideteos. Ei tarvitse kuulla kuin biisin ensimmäiset tahdit pystyäkseen näkemään sielunsa silmin 11-vuotiaan Maddie Zieglerin esittämän ”nuoren Sian” nykytanssimassa läpi hylättyjen, parhaat päivänsä nähneiden huoneiden. Sian itsensä osittain ohjaama video on yksinkertainen, kaunis ja mieleenpainuva. Koko videon ajan Zieglerin esittämä hahmo on yksin.

Video ei ole enää saatavilla

”The Nationalin leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.”

Kappale, jolla The National lakoniselta ja punaviinipöhnäiseltä kuulostavan Matt Berningerin johdolla viimeistään sementoi paikkansa 2000-luvun isoimpien indiesuosikkien joukossa.

”I was carried to Ohio in a swarm of bees
I never married but Ohio don’t remember me”

Vuonna 2007 julkaistu The Nationalin viides studioalbumi Boxer oli jotain täysin uutta. Bändi oli minulle uusi tuttavuus, samoin musiikkityylinsä, josta löytyi paljon tuttuja elementtejä, mutta muotokieli oli raikas ja viehättävä.

Samana vuonna julkaistiin kaksi elämäni tärkeimpien levyjen kärkikymmenikössä olevaa albumia: Boxer ja Radioheadin In Rainbows. Radiohead oli tuossa vaiheessa jo vanha tuttu, joka onnistui päivittämään itsensä naittamalla sinänsä tylsästi mutta kovin täydellisesti yhteen konemusiikin ja melodisen melankolisen kitaraindien – tavalla, jonka vain Radiohead osaa.

The National oli uusi tuttavuus. Fake Empiren herättämä mielenkiinto syveni pian lähes pakkomielteiseksi. Boxerista löytyi jatkuvasti jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen myötä oli otettava haltuun yhtyeen aiempi tuotanto, josta löytyikin rutkasti hienoa materiaalia, vaikka mikään muu levyistä ei Boxerin tasolle yltänytkään.

Yhtyeen leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.

Vuoden 2010 keväällä odotukset The Nationalin viidettä studioalbumia kohtaan olivat maltilliset. Voisiko uusi levy mitenkään vetää vertoja valtavan ison vaikutuksen tehneelle Boxerille?

Ennusmerkit olivat lupaavat. High Violet -albumin ykkössingle Bloodbuzz Ohio nosti maltilliset odotukset pykälää, ehkä jopa kahta korkeammalle. Rumpali Bryan Devendorfin nykivä komppi yhdistettynä Dessnerin kitaristikaksosten Aaronin ja Brycen pitkiin sävelmaalailuihin sekä Berningerin hieman aiempaakin syvempään baritoniin ja katkeransuloiseen sanoitukseen oli täydellisen toimiva kombo.

”I still owe money to the money to the money I owe
I never thought about love when I thought about home
I still owe money to the money to the money I owe
The floors are falling out from everybody I know”

Yhden tulkinnan mukaan Bloodbuzz Ohio on laskuhumalainen hatunnosto kertojan juurille, joihin ei tunnu liittyvän lämpimiä muistoja, vaikka kappale sykkiikin eteenpäin nostattavasti.

Tuo samankaltainen laskuhumalainen tunnelma pätee myös moneen suomalaiseen paikkakuntaan, joissa ihmisillä on juurensa. Noilla paikkakunnilla oli varmasti hienoa kasvaa aikuiseksi, mutta vielä hienompaa oli muuttaa pois. Jotain velkaa noita juuria kohtaan tietenkin on, mutta ei niitä läheskään aina mielellään muistele. Ei edes punaviininhuuruisessa laskuhumalassa.

Nousseista odotuksista huolimatta High Violet ei lopulta yltänyt Boxerin tasolle, vaikka Bloodbuzz Ohio on yksi The Nationalin avainteoksista. Se on pakahduttava kappale, jossa Matt Berningerin lakoninen baritoni kohtaa julkaisuajankohtana ja sen jälkeisenä ajanjaksona ehkä uransa suurimman momentumin keskellä olleen indieyhtyeen kuulaan soinnin.

Video ei ole enää saatavilla

”Lana Del Reyn persoona, vaurioitunut nuori kaunotar, ei matkalla ole ehkä syventynyt, mutta jokaisen julkaisun myötä siihen on tullut lisää myyttistä laahusta.”

“Lana Del Rey” näytti, kuinka passiivisesta uneliaisuudesta voi loihtia päättäväisen uran.

”I’m in his favorite sun dress
Watching me get undressed
Take that body downtown
I say ’you the bestest’
Lean in for a big kiss
Put his favorite perfume on
’Go play your video game’”

Siinä missä rockissa on aina arvostettu matkaa menestykseen, ankaraa keikkailua pikkuklubeissa ja nimen rakentamista raa’alla työllä, popissa sisääntulo on kaikki kaikessa. Eikä kukaan 2010-luvun popissa ole tehnyt näyttävämpää sisääntuloa kuin Lana Del Rey.

Kesällä 2011 viraalihitiksi muodostunut Video Games oli räikeässä kontrastissa kaiken sen ympärillä olevan kanssa. Orkestraalinen balladi henki yhtä aikaa 1960-lukua ja Los Angelesia, glamouria ja joutilaisuutta, viattomuutta ja turmelusta; kaikki David Lynch -henkisen samean prisman nähtynä.

Itse kappale tuntuu kertovan nuoren, alistuvaisen ja korviaan myöten rakastuneen nuoren naisen rakkaudesta vanhempaan ja vauraampaan mieheen – joka saatuaan oluen käteensä ja nähtyään naisensa suosikkiasussaan kehottaa tätä menemään pelaamaan ”videopelejään”, paljastavan vanhanaikainen termi sekin.

Riipaisevan kaunista kappaletta säesti kotikutoisen oloinen video, johon oli rinnakkain leikattu vanhoja kotivideoita, uutisvideoita ja itse Lana kujertamassa kappaletta silmäluomet raskaina ja huulet kuin ampiaisten pistämänä, yhtä aikaa kameralle poseeraten ja sitä tietoisesti väheksyen, kuten Instagram-sukupolven oman Brigitte Bardot’n kuuluukin.

Video Games (ja sen ohessa nettiin vuodettu Blue Jeans) poikivat Lanalle nopeasti rahakkaan levytyssopimuksen, jolloin hänen taustatarinansa pulpahti nopeasti pinnalle. Taiteilijanimen takana oli 26-vuotias Elizabeth Woolidge (eli Lizzy) Grant, jonka debyyttialbumi Lana Del Ray (a-kirjaimella siis) oli julkaistu vähin äänin vuonna 2010 ja vedetty markkinoilta Lizzyn alkaessa kunnolla rakentaa Lana-sivupersoonaansa. Odotellessaan maineen kolkuttavan ovelleen Grant ehti työskennellä viisi vuotta vapaaehtoistyössä auttamassa alkoholisteja, narkomaaneja ja kodittomia.

Video Gamesissa oli kaikki fabulöösin yhden hitin ihmeen ainekset, mutta jo debyyttialbumi Born to Die (2012) osoitti Del Reyn tulleen jäädäkseen. Yhdistämällä Video Gamesin retroestetiikkaan rautalanka-, elektro- ja hiphop-vaikutteita myöhemmässä tuotannossaan Del Rey on vuollut ohuelta vaikuttaneesta emopuusta kokonaisen tuotannon, joka hehkuu omintakeista lahjakkuutta. Lana Del Reyn persoona, vaurioitunut nuori kaunotar, ei matkalla ole ehkä syventynyt, mutta jokaisen julkaisun myötä siihen on tullut lisää myyttistä laahusta.

Video ei ole enää saatavilla

Call Me Maybe on vuosikymmenen paras popkappale, koska sen jokainen elementti on yksinkertainen – paitsi elämä, josta se kertoo.

”Hey, I just met you
and this is crazy”

Musiikkikappaleiden laittaminen absoluuttiseen parhausjärjestykseen on nautinnollisen tuskaista. Tällekin listalle tuli äänestää viittäkymmentä laulua. Niistä helpoin oli valita ykkönen eli paras.

Kanadalaisen Carly Rae Jepsenin Call Me Maybe on höpöilyn voitto kaikista uskottavuuskysymyksistä, joita popin portinvartijat olivat valvoneet vuosia ennen kuin Spotify antoi heidän kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Ja höpöilyäkin se on vain teoriassa. Kappaletta toki verhoaa kertakäyttöisyyden viitta – kuin hämäykseksi. Sen alta paljastuu loputtoman syvällinen millimetrisävellys ja ihastumisen vaikeuden mahdoton kysymys.

Call Me Maybe julkaistiin vain Kanadassa syyskuussa 2011. Yhdysvaltain singlelistan ykköseksi se nousi vasta lähes vuotta myöhemmin. Niin tuskin olisi tapahtunut, elleivät Justin Bieber ja hänen kanssaan silloin deittaillut Selena Gomez olisi twiitanneet joulukuussa 2011 kuulleensa radiosta mahtavan biisin.

Pari kuukautta myöhemmin Bieber ja Gomez tekivät Call Me Maybelle hassutteluvideon. Maaliskuun alussa 2012 Call Me Maybe julkaistiin Yhdysvalloissa, ja se pääsi aloittamaan nelikuukautisen kipuamisensa Billboardin listan sijalta 38 ykköspaikalle, johon se jäi peräti yhdeksäksi viikoksi.

Tuona kesänä Call Me Maybea ei päässyt missään pakoon. Suomenkin Spotifyssa siitä tuli vuoden soitetuin kappale.

Kaikki varmasti kuulivat sen, mutta harvempi muistaa ensimmäisen kerran.

Itsekin todennäköisesti altistuin Call Me Maybelle ensi kertaa kaupankaltaisella julkisella paikalla, jossa musiikin tarkoitus on täyttää tyhjää tilaa, ei niinkään olla musiikkia.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa tuntematon korvamato sai nimen, jota saattoi tulevina vuosina etsiä japanilaisten karaokehuoneiden listoilta, jatkoilla, diskoissa, bluetooth-kännien huumassa julkisissa kulkuvälineissä ja kotona ihan tavallisina iltapäivinä, jolloin haluaa nousta edes joitain senttejä maanpinnan ja arjen yläpuolelle.

Kappaleen oli kirjoittanut jo teinivuotensa ohittanut kanadalainen tuntemattomuus, jonka saattoi luulla jäävän sellaiseksi, kuten kesä- ja meemihitintekijän kohtalo usein on. Toisin kävi, sillä vuonna 2015 kuuntelimme Jepsenin E*MO*TION-levyä entistäkin rakastuneempina. Suuri yleisö oli silloin jo poissa.

Carly Rae Jepsen on epäpoptähti, jolta puuttuu poptähtien viehtymykset persooniin, rooleihin, kultaan ja kimallukseen. Hän on popin virtuoosi, joka kaataa ruotsalaisen mallin mukaan kappaleensa täyteen ekstaasia ja glitteriä ja palaa sen jälkeen kotiinsa olemaan ei kukaan.

Kuten Jia Tolentino kirjoittaa: Jepsen on ”ei-kukaan” siksi, että hän on ”lähes jokainen”, mikä kadottaa hänet maisemaan.

Call Me Maybekin on kappale lähes jokaisesta, henkilökohtaisen sijaan universaali purkkadraama ja tapahtumasarja, joka tyypillisten ihastumistilanteiden tavoin tuntuu selostettuna läpibanaalilta, vaikka sen kokijan näkökulmasta maailmat huojahtelevat, kaikki on loputtomiin analysoitavissa eikä kukaan voi tajuta miltä musta just nyt tuntuu. (Toisen teorian mukaan kappale kertoo eurokriisistä.)

Mutta miksi siitä tuli megahitti?

Lyhyt vastaus: Call Me Maybessä kaikki on yksinkertaista paitsi elämä.

Pidempi vastaus: Katso kertosäettä ja huomaa kuinka oppikirjamaisen minimalistinen se on! Bassorumpu lyö, sokeriset jousiglissandot vongahtelevat ja lopussa taka-alalla kiemurtaa höpsö kitaratilutus.

Vielä syvempi vastaus: Pophittien anatomioita perannut Owen Pallett huomauttaa kuinka niin laulumelodia kuin jouset välttelevät asteikon pohjasäveltä samalla tavalla pari vuotta aiemmin ilmestyneessä Katy Perryn Teenage Dreamissä. Melodia ”kelluu”, ja kaksi suurta koukkua vuorottelevat. Rytmitys tipahtaa kohotahtien välistä ykkösiskulle vain tahtien alussa, mikä saa kertosäkeen ”vikuroimaan” ja tekee siitä ”kahdeksan tahdin mittaisen trampoliinivoltin”.

Varsinainen taika on silti tekstin näennäisessä helppoudessa ja höhlyydessä. Loppusoinnut on kirjoitettu alimman yhteisen nimittäjän mukaan (crazy/baby), ja kertosäe tekstiviestimuotoinen soittopyyntö. Siis että pitäisi soittaa ihan puhelimella! Niin hassua jo vuonna 2012, vaikka juuri puhelut olivat silloin ainut jokaisen sukupolven kokema viestintäväline.

Ja tärkein, joka on höhlä loppusointu sekin.

Maybe, tuo elämän helpoin ja siksi vaikein sana, johon on aina pakattu lupaus tulevista monimutkaisuuksista.

Call Me Mayben ehkä on pophittien painavimpia yksittäisiä sanoja ikinä ja epämääräistä lähitulevaisuutta henkivä mysteeri, joka ei ratkea. Sen ansiosta kappale ei ole tyhjentynyt vielä kuudessakaan vuodessa.

Sokeripinnoitettua ekstaasia, kutkuttavaa epävarmuutta, jotka muistuttaa trampoliinivoltteja, joissa pelkää putoavansa päälleen, kunnes jalat ottavat vastaan. Mitä muuta ihminen popmusiikiltaan tai miltään muultakaan tahtoisi. Ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

”Säveltäessään Midnight Cityn Anthony Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Los Angelesin vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.”

Kappale, jolla Anthony Gonzales ajoi sähkömoottoripyöränsä suurkaupungin valoihin – ja hittilistoille.

”Waiting for a roar
Looking at the mutating skyline
The city is my church
It wraps me in the sparkling twilight”

Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA-A-A-A!

Kaikkihan tämän tuntevat. Se on 2010-luvun the koukku: ensi kuuleman jälkeen laakista tunnistettava ulina, jota Samuli Knuuti kuvaili Nuorgamin 2000-luvun pophelmet -sarjan Midnight City -esseessään ”orgasmissaan piehtaroivaksi robottinorpaksi”.

Vielä edellislevy Saturdays = Youthilla osin lähes pastoraalista, joskin isosti kasaria, elektronista shoegazea tarjoillut nokkajehu Anthony Gonzalez ajoi Midnight Cityllä sähkömoottoripyöränsä suoraan kuluvalle vuosikymmenelle, suurkaupungin valoihin – ja ensimmäistä kertaa listoille.

Kappaleen massiivinen suosio jätti Gonzalezin ambivalenttiin mielialaan. Toisaalta oli tietysti mukavaa, että ohjelmistossa oli varma täky, johon yleisö reagoi. Toisaalta: kuten niin montaa puolivahingossa poptähteyteen tietyllä kappaleella singahtanutta taiteilijatyyppiä aiemmin, myös Gonzalezia ärsytti, että ihmiset sivuuttivat kokonaan hänen muun uransa, kymmenet kappaleet ja useat albumit, jankuttaakseen tästä yhdestä, loputtomasti.

Anthony, koska olen biljoonaprosenttisen varma, että luet tätä suomeksi kirjoitettua pienehkön musasaitin artikkelia juuri tällä hetkellä: Emme voi itsellemme mitään! Midnight City on vain niin penteleen hyvä!

Antibesin piskuisesta ranskalaiskaupungista kotoisin oleva Gonzalez oli kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttanut Los Angelesiin ennen Midnight Cityn emolevyn Hurry Up, We’re Dreamingin säveltämistä. Säveltäessään Midnight Cityn Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Suurkaupungin – ja nimenomaan Drive-elokuvan modernia noiria taustoittaneen Los Angelesin – vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.

Mutta kiskaistessaan kappaleen koukun kaiketi hengellisen inspiraation puuskassa eetteristä Gonzalez suoritti samalla viharikoksen musiikkia vastaan. On nimittäin helppo esittää, että kappale on vähintään osavastuussa neljästä ja puolesta miljoonasta samaan tapaan mutta äärettömästi huonommin ulisevasta ja törisevästä syntikkafonilla/-huilulla/-bassopasuunalla/-jne. tehdystä koukusta, jotka täyttivät hittilistat vähän myöhemmin samalla vuosikymmenellä.

Mutta ei se mitään, Anthony! (Oletan, että olet jatkanut lukemista.) Me annamme sinulle anteeksi. Midnight City on kaiken sen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

”Kuvassa kaikki on vielä hyvin.”

Ennemmin kuin konkreettinen katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa, Jubilee Street on paikka laulajan mielikuvituksesta. Tai kaukaa historiasta.

”On Jubilee Street
There was a girl named Bee
She had a history
But she had no past”

Jubilee Street on katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa Brightonissa, Englannissa. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta katu kulutti vuosikymmeniä epäonnisen kaupunkisuunnittelun tuottamana urbaanina jättömaana. Prostituoidusta kertovassa kappaleessa Jubilee Street on värikäs paheiden koti.

Todellisuudessa katu näyttää nykyään ilottomalta. Sen varrelta löytyy pikaruokaloita ja ketjukahviloita. Yo Sushi, Pizza Express ja Starbucks. Cave on itse todennut että laulun Jubilee Street on pikemminkin paikka hänen mielikuvituksestaan. Tai kaukaa historiasta.

”And here I come up the hill
I’m pushing my wheel of love
I got love in my tummy
And a tiny little pain”

Push the Sky Away -albumin kannen valokuvassa, Dominique Issermanin vangitsemassa satunnaisessa hetkessä, ollaan niinikään Brightonissa, Caven kodissa.

Caven vaimo, Susie Bick, näyttää tanssivan korkeassa huoneessa. Hän leijuu alasti, hiukset kasvoillaan. Cave on jo saanut päälleen tutun mustan pukunsa ja valkoisen kauluspaitansa – kuvittelen, että hetki on varhainen aamupäivä – ja työntää auki asunnon Yrjöjen aikakauden ikkunaluukkuja.

Kuvan tunnelma on epätodellinen. Huone näyttää typötyhjältä, avaralta kuin meri, ja päivänvalo tunkeutuu asuntoon puoliväkisin ikkunaluukkujen raoista. Melkein voi kuulla kiviseen rantaan lyövät aallot, maistaa suolaiset pärskeet ja tuntea kylmän, kirkkaan ilman ihollaan.

Kuvassa on jotain rauhoittavaa ja lohdullista. Ja myös levy, ja kappale Jubilee Street, on raskaitakin aiheita käsitellessään usein seesteisen rauhallinen, jopa kepeä. Onko Nick Cave, vanha manaaja, löytänyt rauhan sielulleen tuulisesta merenrantakaupungista Englannin Kanaalin reunalta?

Kuvassa kaikki on vielä hyvin.

”I am transforming
I am vibrating
I am glowing
I am flying
Look at me now”

On silti vaikea kuunnella levyä muistamatta mitä sitten tapahtui.

Vuonna 2015 Caven poika putosi Brightonissa kalliolta kohtalokkain seurauksin. Traaginen kuolema kuuluu niin mykistävänä painona seuraavalla Skeleton Tree -albumilla, että se tuntuu, kuin musta aukko, taivuttavan massallaan aikaakin ja virittävän Push the Sky Awaylle tulevaisuudesta käsin traagisen alavireen. (Jarkko Immonen kirjoitti aiemmin tässä juttusarjassa upeasti Skeleton Treen Jesus Alone -kappaleesta.)

Mutta Jubilee Streetillä kaikki on yhä kevyempää, ja valo tunkeutuu ikkunaluukkujen läpi. Cave voi rennosti tarinoida prostituoiduista, antisankareista ja värikkäistä kaduista, omaan hieman fantastiseen ja vinksahtaneeseen sävyynsä.

Jubilee Street on alakuloinen ja nostalginen. Se kertoo surullisista hahmoista, muttei ole samalla tavalla aggressiivinen kuin Caven vanhat anti-sankaritarinat. Kappaleessa soi rakkaus kotikaupunkiin ja sen historiaan, väreineen ja varjoineen.

Video ei ole enää saatavilla

”Lorde lauloi esikoisalbumillaan sellaisella vilpittömyydellä, joka sai toimittajat hämmästelemään loputtomiin sitä, kuinka näin nuori voi puhua näin viisaasti.”

Kerran Lorde oli nuori ja ei-mistään, ja ajoi Cadillacia unissaan.

”We’ll never be royals
It don’t run in our blood”

Royals oli ensimmäinen kosketukseni Lordeen. Kuuntelin sen kesällä 2013 yksin asunnossani. Olin kahden pitkän parisuhteen välissä ja mietin, haluanko jäädä Helsinkiin vai lähteä pois. Täyttelin vaihtarihakemuksia Tel Aviviin ja Fidzille.

Kiinnostuin Lordesta, koska hän oli hyvin nuori ja tuli hyvin kaukaa. Lorde oli 16-vuotias ja kotoisin Uuden-Seelannin kaupungista Aucklandista. Hän lauloi itsestään ja ikäpolvestaan vilpittömyydellä, jollaista en ollut ennen kohdannut.

Sellaisella vilpittömyydellä, joka sai toimittajat hämmästelemään loputtomiin sitä, kuinka näin nuori voi puhua näin viisaasti.

Royals on lähiöteinin voimaantumiskappale. Kertoja on marinoitunut amerikkalaisessa kulutuskulttuurissa kuin kuka tahansa länsimaalainen nuori. Kuunnellut A$AP Rockya, Jay-Z:tä ja Lana Del Reytä (kyllä, hän on näin nuori!) ja leikitellyt ajatuksella, että hänkin asuisi Hollywoodissa ja nuuskaisi muotihuumeita julkkisten kartanoissa.

Mutta hän asuu Aucklandissa, eikä ole ikinä matkustanut ulkomaille.

Kappaleen bridgessä Lorde listaa asioita, jotka toistuvat hänen kuuntelemissaan amerikkalaisissa lauluissa: kultahampaat, Grey Goose -votka ja kylppäreissä trippailu. Lentokoneet, saaret ja lemmikkitiikerit. Asioita, joista kuninkaat on tehty.

Kertoja ja hänen ystävänsä eivät tule koskaan olemaan kuninkaallisia. He asuvat pienessä kaupungissa maassa, jonka pääkaupungin harva osaa nimetä: ”In a torn up town, no post code envy.”

Eikä se haittaa. Kertoja tietää olevansa nuori ja ei-mistään. Hän ajelee unissaan Cadillacilla, mutta hilluu päivät Devonportin lähiössä, joka ei todellakaan ole ”torn up”, mutta ei myöskään millään tapaa ihmeellinen.

Eikä se ainakaan ole Hollywood.

Siinä minä makasin vuokrayksiöni kovalla futonilla ja kuuntelin 16-vuotiaan laulua maailman toiselta laidalta. Musiikkivideon lähiö muistutti Länsi-Vantaasta, jossa kävin kouluni.

Mietin, miten kaukaisena Lorde pitää sitä, mistä hän Royalsissa laulaa. Hollywoodia, laatuvodkia, The Weekndin musiikkivideoita. Miettiikö hän, että on yksi asia päästä Hollywoodiin, ja kokonaan toinen asia voida kutsua sitä kodiksi?

Minusta tuntuu nimittäin usein, että Kalifornia on lähellä. Se on niin tuttu kuin voi olla. Osaisin suunnistaa Los Angelesissa aika hyvin, koska olen katsonut Crashin, Nuoren kapinallisen ja kolme kautta The Hillsiä. Tietäisin, mistä löytyvät parhaat viinitilat ja mitä naapurustoja kannattaa välttää.

Helsingistä Los Angelesiin on kuitenkin 9 000 kilometriä, ja vaikka pääsisin perille, en tiedä, pääsisinkö oikeasti. Paikat paljastavat todellisen luontonsa vasta, kun niitä peilaa omaan itseen. Jos pidän jostain kaupungista, se tarkoittaa yleensä, että pidän itsestäni siinä kaupungissa.

Elämässäni on kourallinen kaupunkeja, joissa olen itsestäni pitänyt. Kaupunkeja, joita voisin pitää kotina, on ehkä yksi.

Royals julkaistiin sinkkuna 3. kesäkuuta 2013. Se nousi hitaasti kaikkien listojen kärkeen ja teki Lordesta tähden. Syksyllä ilmestynyttä Pure Heroine -albumia myytiin miljoonia.

Vuoden 2013 jälkeen Lorde on käynyt Los Angelesissa monta kertaa, ystävystynyt Taylor Swiftin kanssa ja varmasti saanut maistaa Grey Goose -votkaakin (hän täytti 21 viime marraskuussa). Internetin mukaan Lorde asuu yhä Uudessa-Seelannissa.

Video ei ole enää saatavilla

”The Guardianin arvion mukaan Rihanna olisi voinut lausua Harrisin biitin päälle varapääministeri Nick Cleggin konferenssipuhetta samalta viikolta ja We Found Lovesta olisi silti tullut hitti.”

EDM:n kultavuonna 2011 oli ilmiselvää, että Rihanna tekee massiivisen EDM-hitin. Mutta kuka olisi arvannut, että tuosta kappaleesta tulisi myös yksi Rihannan uran parhaista kappaleista.

”We found love in a hopeless place”

Rihanna oli tehnyt dance- ja house-vetoisia kappaleita ennenkin: Don’t Stop the Music (2008) flirttaili elektronisen tanssimusiikin kanssa ja Only Girl in the World (2010) oli gratinoitu paksulla EDM-kuorrutuksella. Tätä seuraava vuosi oli EDM-musiikin kaupallinen piikki, ja oli selvää, että myös Rihannan pitää tehdä jotain isoa genren sisällä. Ja se, mitä piti tehdä, oli skottituottaja Calvin Harrisin säveltämä We Found Love.

We Found Love on yksinkertaisuuden ja tiivistämisen sinfoniaa, aivan konkreettisesti. Seitsemän sanan mittainen kertosäe-mantra toistuu kolmen ja puolen minuutin kappaleen aikana 16 kertaa. Muutenkaan sanoja ei tuhlailla: laulun kahdessa ensisäkeistössä on yhteensä kahdeksan lausetta:

”Yellow diamonds in the light
I was standing side by side
As your shadow crosses mine
What it takes to come alive”

”Shine a light through an open door
Love and life I will divide
Turn away ’cause I need you more
Feel the heartbeat in my mind”

Jos We Found Loven sanoissa ei ollutkaan suuresti pureskeltavaa – tai edes tolkkua – se ei haitannut. The Guardianin arvion mukaan Rihanna olisi voinut lausua Harrisin biitin päälle pääministeri Nick Cleggin konferenssipuhetta samalta viikolta ja kappaleesta olisi silti tullut hitti.

We Found Lovesta tuli Rihannan yhdestoista listaykkönen Yhdysvalloissa, jossa se pysyi listaykkösenä kymmenen viikkoa. Siitä tuli myös Calvin Harrisin toistaiseksi ainoa Billboardin Hot 100 -singlelistan ykkönen. Se myös sinetöi Harrisin aseman EDM:n jättinimenä vuosiksi.

We Found Love on puhdasta euforiaa popkappaleen muodossa. Sen alkukantaista, suorastaan lapsellista vetovoimaa on aivan turha yrittää pukea sanoiksi. Yksi aivan naurettava urkuriffi, neljä sointua, 128 biittiä minuutissa. Mutta jos serotoniiniarvot kehossani mitattaisiin We Found Loven kuuntelun jälkeen, mittari menisi rikki.

Tämän päivän biisileirikulttuurin keskellä on miltei uskomatonta, että We Found Loven säveltäjäksi on merkitty vain Calvin Harris. Esimerkkinä: ainuttakaan Harrisin uusimman Funk Wav Bounces Vol. 1 -levyn (2017) singleä ei ole tehty alle neljän kirjoittajan voimin.

Vaikka epäonnistuneen Motion-albumin (2014) jälkeen Harris pääsikin jaloilleen luopumalla EDM-soundista, voidaan sanoa, ettei Harris ole tehnyt urallaan toista We Found Loven veroista kappaletta. Eikä luultavasti teekään, sillä tällainen täydellisyys osuu harvoin useampaa kertaa saman biisintekijän kohdalle.

Rihanna ei puolestaan ole tehnyt toista We Found Loven tasoista EDM-kappaletta: tyyliä kokeiltiin melko onnistuneesti Talk That Talk -albumin (2011) Where Have You Been -kappaleella ja vähemmän onnistuneesti Unapologetic-levyn (2012) Right Now -singlellä. Vuoden 2016 Anti-albumilla Rihanna jätti EDM:n vakavamman r&b:n tieltä, ja niin tuntuu tehneen muukin maailma hänen perässään.

Mutta aina kun We Found Love soi, on taas vuosi 2012 ja tekee mieli hyppiä ilmaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Formationin videolla Beyoncé hyöri ikään kuin Katrina-hurrikaanin jälkeisissä maisemissa Louisianassa, vaikka se kuvattiinkin Los Angelesissa. Kappaleen poliittisesti latautuneet sanoitukset henkivät black positivity -asennetta.”

Beyoncé-bileet kesällä 2016 Helsingin Teurastamolla olivat maailman parhaat.

”Okay, okay, ladies, now let’s get in formation, ’cause I slay
Okay ladies, now let’s get in formation, ’cause I slay”

Kesällä 2016 Helsingin Teurastamolla järjestettiin Beyoncé-bileet. Oli paskan kesän paras päivä. Aurinko paistoi B-Side-baarin terassille tauotta. Dj:t soittivat vain Beyoncén kappaleita. Glitter-artisti taitelili glittermeikkejä halukkaille. Halukkaita oli niin paljon, ettei jonottaminen edes olisi kannattanut. Tanssiryhmä oli hankittu paikalle opettamaan Beyoncé-tansseja. Lisäksi oli asukilpailu.

”Tervetuloa viidakkoon… on pelejä”, kuten siinä Guns N’ Roses -käännösiskelmässä, jota ei ole levytetty, sanottaisiin.

Harhauduin, anteeksi.

Pukukilpailussa riitti osanottajia. Erilaisia beyonceja eri Beyoncé-aikakausilta tanssi auringonpaisteessa.

Ne olivat maailman parhaat bileet! 95 prosenttia osallistujista oli oletettavasti naisia. Tanssilattia oli turvallinen tila. Ei lääpitty, ei ördätty eikä isketty kiinni takapuskuriin. Toisin kuin monissa indiediskoissa, kävijäkuntaan kuului runsaasti muitakin kuin valkoisia ihmisiä. Juhlittiin kesää, kauneutta, nuoruutta ja monimuotoisuutta toisia kunnioittaen mutta ilosta pirskahdellen. Sinä iltana jokainen oli oman elämänsä Queen B.

Soittolista oli ymmärrettävistä syistä sangen kapea, vaikka kappaleita kuultiin myös Destiny’s Child -orkesterin tuotannosta. Saman vuoden helmikuussa julkaistu Formation kuultiin muistin mukaan ainakin 15 kertaa. Se oli osa visuaalista Lemonade-albumia, jonka harva oli kuullut, koska sitä ei löytynyt Spotifysta. Joku murjaisi vitsin, että julkaisutemput ovat menneet niin pitkälle, että pian Beyoncén albumin voi saada haltuunsa vain, jos artisti toisi sen käteen Uberilla keskellä Manhattania.

Formationin videolla Beyoncé hyöri ikään kuin Katrina-hurrikaanin jälkeisissä maisemissa Louisianassa, vaikka se kuvattiinkin Los Angelesissa. Kappaleen poliittisesti latautuneet sanoitukset henkivät black positivity -asennetta. Kaukana New Orleansista, Helsingin Teurastamolla, hoettiin kappaleen feminististä mantraa.

Formationin soidessa bileet hehkuivat luoksensa jokaista kutsuvaa Bey-feminismiä. Sen voiman ja tärkeyden tunsi illan aikana tapahtuneessa kohtaamisessa.

Kaveri pyysi bilealueen ulkopuolelle juomaan reppuviinejä. Hän maisteli lämmintä Rieslingiä aikansa ja sanoi sitten:

– Kuule, minusta tuntuu, että Trump voittaa ne vaalit.

Video ei ole enää saatavilla

”Legenda Kavinskysta – Belorgeyn artistiminästä – alkaa näin: mies kuolee vuonna 1986 kolaroituaan Ferrarinsa. Hän palaa maan päälle Kavinsky-nimisenä zombina pari vuosikymmentä myöhemmin.”

Kavinskyn yösoitto on öisempi kuin Mozartin.

”I’m giving you a nightcall to tell you how I feel
I want to drive you through the night, down the hills
I’m gonna tell you something you don’t want to hear
I’m gonna show you where it’s dark, but have no fear”

Nightcall on näkyvästi mukana Nicolas Winding Refnin viileänkiiltävässä Drive-elokuvassa (2011). Ryan Gosling esittää nimetöntä mysteeripäähenkilöä, ja Nightcall soi alusta loppuun, kun hahmon arkiyötä näytetään katsojalle ensi kertaa. “I want to drive you through the night”, lausuu Kavinsky, ja valkokankaalla Ryan Gosling kaahaa läpi yön.

Lovefoxxxin sametinpehmeä ääni toteaa kertosäkeessä:

”There’s something inside you
It’s hard to explain
They’re talking about you, boy
But you’re still the same”

Itse Kavinsky (oikealta nimeltään Vincent Belorgey) on kehittänyt Nightcallin taustalle eri tarinan, joka kertoo eri autokuskista. Legenda Kavinskysta – Belorgeyn artistiminästä – alkaa näin: mies kuolee vuonna 1986 kolaroituaan Ferrarinsa. Hän palaa maan päälle Kavinsky-nimisenä zombina pari vuosikymmentä myöhemmin. Hän alkaa tehdä elektronista musiikkia. Hän menee tapaamaan ihmiselämänsä aikaista tyttöystäväänsä.

Lovefoxxx kertoi haastattelussa saaneensa tarkat ohjeet kertosäettä varten: zombitarina kerrottiin ja pyydettiin tulkitsemaan tyttöystävän tunnetilaa tämän saatua tietää, että entinen poikaystävä onkin elossa, mutta elävänä kuolleena. Asia kunnossa!

Nightcallin herkullista estetiikkaa on tietenkin ollut tuottamassa itse Daft Punkin Guy-Manuel de Homem-Christo. Mukana rattia kääntämässä oli ranskalainen tuottaja SebastiAn. Driven jälkeen Kavinsky sai kiinnittää turvavyönsä, sillä elokuvan myötä hänen kasari-synthwavensa nousi nostalgiseksi ilmiöksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ’vihaajistaan’.”

Surkean vuoden 2009 jälkeen Kanye West keksi vittuuntuneen voimaannutuslaulun ja pelasti uransa.

”I guess every superhero need his theme music”

Kanye Westillä on usein tapana julkaista albuminsa ensimmäisenä singlenä stadioninkokoinen ja pompöösi biisi. Sellainen, joka sopisi yhtä hyvin supersankarielokuvan traileriin, räiskintävideopeliin tai urheilujoukkueen sisääntulomusiikiksi.

Diamonds from Sierra Leone käytti hyväkseen tunnettua James Bond -tunnaria, Black Skinhead jytisi ainakin Suicide Squadissa, Strongeria (juu tiedän, oli vasta toinen single Graduation-levyltä) on käyttänyt ainakin kymmenen eri lajien urheiluseuraa areenalle astuessaan. (Famous sopisi samaan kategoriaan, mutta äärimmäisen epäilyttävän sanoituksensa takia sitä ei ole kai kukaan uskaltanut käyttää.)

My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin ensimmäinen single Power on eeppisyydessään kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Listaus Powerin lisensoimisesta eri medioihin on vaikuttava: se on soinut yli 20 leffassa, televisiosarjassa, trailerissa ja mainoksessa aina Sofia Coppolan The Bling Ringistä Power Rangersin traileriin ja Xboxin tv-mainokseen.

Power ilmestyi kriittisellä hetkellä Kanyen uran kannalta. Sitä edelsi masentunut autotune-eepos 808s and Heartbreak (2008). Lisäksi Kanye oli saanut paljon kuraa niskaansa muun muassa törkeästä käytöksestään Taylor Swiftiä kohtaan Grammy-gaalassa, mikä sai suuren yleisön pohtimaan hänen hyvinvointiaan. Voi turvallisesti sanoa, ettei vuosi 2009 ollut Westin parhaita. Näin ollen Power oli paitsi odotettu, myös poikkeuksellisen suopeasti vastaanotettu single Westin diskografiassa.

Poweria pidettiin Kanyen paluuna vanhaan tyyliinsä: raivokas mutta musikaalinen biitti, näppärät (ainakin Kanyen mittapuulla) ja hyökkäävät punchline-riimit sekä yleisesti ihanan kaoottinen ja synkkä meininki.

Apokalyptisen tunnelman takasi sample brittiprogebändi King Crimsonin kappaleesta 21st Century Schizoid Man (1969), joka särölauluineen on melkeinpä protometallia. (King Crimsonin laulaja-basisti Greg Lake, 69, on muuten soittanut soolokeikoillaan aloitusnauhana Poweria!) Mahtipontinen kuoro messuaa muistuttaen Kanyen vihaisesta Jesus Walks -kappaleesta (2004). 2000-luvun alun neo-soul-kultapoika Dwele laulaa välillä hunajaisia harmonioita.

Kuulostaa paperilla helvetinmoiselta sekamelskalta – ja niinhän se kuulostaa tavallaan myös levyllä. Mutta aivan upealta sekamelskalta.

Kappaleen kirjoittajaksi on merkitty 17 nimeä, joista valtaosa on toki samplattujen biisien tekijöitä: King Crimsonin ohella biisissä sampalataan ranskalaisen diskobändin Continent Number 6:n Afromericaa, jota kuullaan intron käsientaputuksessa ja mainitussa kuoromessussa, sekä funkbändi Cold Gritsin It’s Your Thingiä, josta on napattu kappaleen rummut. Mutta tuottajiakin on viisi ja mukana on myös paljon muuta sakkia. Enemmän on enemmän, kuten Kanyen oppikirjassa lukee.

Kanye West on kertonut käyttäneensä Powerin kirjoittamiseen 5 000 tuntia. Se on yllättävää, sillä lopputulos kuulostaa – varmasti tarkoituksellisesti – spontaanilta kiukunpurkaukselta ja Kanyen massiivisen egon pullistelulta. Kanye hyppii aiheesta toiseen kuin räppäisi freestyle-sessiossa, mutta pitää sosiaalisen kommentoinnin koko ajan mukana.

Silti Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ”vihaajistaan”. Kanye esimerkiksi kunnostautuu Taylor Swift -episodista huumoria repineen Saturday Night Liven mollaamisessa jo vuosia ennen Donald Trumpia:

”Fuck SNL and the whole cast
Tell them Yeezy said they can kiss my whole ass
More specifically they can kiss my asshole
I’m an asshole? You niggas got jokes”

Vuonna 2010 Kanye West oli saanut julkisuudessa niin pahasti turpaan, että hänellä oli pelkkää voitettavaa. Ehkä hieman yllättäen hän sai tuon voiton – vieläpä ottamalla kantaa kaikkiin asioihin, joista häntä oli kritisoitu ja joiden takia hänelle oli naurettu. Voi ajatella, että Power esittelikin aivan uuden konseptin popmusiikissa: vittuuntuneen voimaannutuslaulun. Laulun täynnä egoa, sekopäisyyttä, paskaa asennetta ja jumalaista vihaa.

”All of his various guises – King of the Assholes, drama queen, Red Bull’d 12-year-old, Next Chappelle, strangely relatable Megaman – are mashed up in this proudly schizoid roll call”, kirjoitti Powerin vuoden 2010 kuudenneksi parhaaksi kappaleeksi nimenneen Pitchforkin Ryan Dombal arviossaan.

Power oli fanien ja kriitikkojen suosikki – samoin kuin My Beautiful Dark Twisted Fantasy, yleisesti Westin parhaana pidetty albumi. Silti Power ei noussut Billboardin Hot 100 -listalla 22. sijaa korkeammalle ja jäi albuminsa heikoimmin menestyneeksi singleksi, mutta ”supersankarien teemabiisi” muistetaan epäilemättä ikuisesti yhtenä Kanye Westin raivokkaimmista ja sekopäisimmistä kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

”Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.”

Lauluntekijän hyvästijättö ja moniselitteinen teologinen pohdinta samassa paketissa.

”Hineni, hineni
I’m ready, my Lord”

82-vuotiaana marraskuussa 2016 kuolleen Leonard Cohenin jäähyväisistä yleisölleen olisi houkuttelevaa etsiä yhtäläisyyksiä David Bowien vastaaviin vain vajaata vuotta aiemmin. Bowie tiesi kuolevansa syöpään Blackstar-albumiaan tehdessään, ja Coheninkin terveys oli loppuaikoina ilmeisesti niin heikko, että sopii olettaa hänen ymmärtäneen You Want It Darkerin viimeiseksi levykseen. Kumpikin teos on ladattu ainakin jonkinmoisella määrällä viitteitä edessä olevaan. Ja kumpikin albumi ehti tehdä vaikutuksen kriitikoihin ja kuulijoihin vain täpärästi ennen kuin suruviesti jo saapui.

Samankaltaisuuksia on lisää: niin Blackstarilta kuin You Want It Darkeriltakin julkaistiin ennakkoon singlenä nimikappale, ja juuri näissä molemmissa kappaleissa kuoleman aavistelu on ainakin jälkiviisaasta perspektiivistä kouriintuntuvinta.

Mutta sitten niihin eroihin.

Bowien kuolema tuli yleisölle täytenä yllätyksenä, ja vastaavasti Blackstar-biisi ilmaisee asiansa niin abstraktisti, ettei siitä osattu aluksi lukea aivan niin tummia sävyjä kuin siinä sitten osoittautui olevan. Cohen taas puhuu tässä niin suoraan kuin uskonnollisia symboleja käyttäen voi puhua. Tai no, se on ainakin osatotuus You Want It Darkerista.

Melko suoraa puhetta näyttää olevan ainakin tämä:

”If you are the dealer
I’m out of the game
If you are the healer
I’m broken and lame”

Eli vanha ja väsynyt ihminen anelemassa vapautusta tämän elämän kahleista? Säkeet on helppo tulkita näin ja jättää pohtimatta niiden moniselitteisyyttä. Ehtolauseet eivät kenties välitä vain ensimmäisenä mieleentulevaa sanomaa. Jos sinä olet parantaja. Ehkä et olekaan. Ja kuka sinä? Sekin kysymys on kysyttävä, vaikka taas vastausta voisi luulla ilmeiseksi.

Selvää toki on, että laulussa on kyse jumalasuhteesta. Selvää ei kuitenkaan ole edes se, mistä jumalasta puhutaan, sillä konteksti väreilee juutalaisuuden ja kristillisyyden välimaastossa. Teksti viittaa suoraan ristiinnaulitsemiseen, toisaalta se käyttää juutalaista uskonnollista sanastoa ja synagogakuoroa. Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.

Tulkitsen, ettei You Want It Darker sittenkään ole tunnustuksellinen laulu tai mitään niin helposti ymmärrettävää kuin kuolemaansa odottavan ihmisen monologi jumalalleen. Se on saattanut saada virikkeensä jostakin tällaisesta, mutta laajenee yleisemmäksi kuvaukseksi elämästä uskonnollisen kokemuksen läpi nähtynä – monologi, kyllä, mutta ei rukous, vaan pohdintaa siitä, mitä tuo ihmistä suurempi haluaa, mahdollistaa, sallii ja lupaa. Vaiko mitään?

Hyvien sanoittajien lauluissa kannattaa aina kiinnittää huomiota nimeen ja sen rooliin kokonaisuudessa. You want it darker; we kill the flame. Mieleenpainuva ja arvoituksellinen säe, joka tuntuu kuvastavan elämän rajallisuutta ja tämänpuoleisen maailman kärsimyksentäyteisyyttä ja sitä, että asioita nyt vain ei ole tehty meille helpoiksi. Emmekä mekään tee niitä meille helpoiksi, vaan olemme susia toisillemme ja itsellemme.

Ja se on kai tärkein syy siihen, että niin monet meistä kaipaavat jumalaa (tai kaikki, ainakin jonkinlaista). Tarkoitusta.

Kieltämättä nämä ovat asioita, joiden kuvittelisin kuoleman lähestyessä, elämästään tiliä tehdessä, saavan entistä raskaamman painon.

On ehkä yllättävää, että You Want It Darkerin säveltäjä on nipusta loistavia Madonnan kasarihittejä parhaiten tunnettu Patrick Leonard. Mutta tämä ei oikeastaan ole sävellysbiisi. Tämän tekevät teksti, Cohenin loppua kohti vain vakuuttavammin sanoja painottava puhelaulu, kuoron lähes aavemainen, tyhjiä tiloja ja ihmisen suurta yksinäisyyttä alleviivaava osuus ja taiteilijan pojan Adam Cohenin vähäeleisen dramaattinen tuotanto.

Leonard Cohenin myöhempää levytysuraa leimaa usein jopa juustoiseksi käyvä syntikka- ja taustalaulumatto, jolla on kaiketi yritetty pehmentää hänen levy levyltä epämelodisempia vokaalisuorituksiaan, mutta tässä ei olla lähdetty tilkitsemään melodista tyhjiötä, vaan alleviivaamaan sen mahdollistamaa luontaista dynamiikkaa. Se on oikea ratkaisu, kun ollaan vastauksetta jäävien kysymysten äärellä.

Video ei ole enää saatavilla

”The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa.”

Jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla, sanoo Sufjan meille evankeliumissaan.

”You said something like, ’All you want is all the world for yourself’
But all I want is the perfect love, though I know it’s small, I want love for us all”

Tämä on niin vaikeaa.

Kaksikymmentäviisi ja puoli minuuttia. Viisi osaa. Mihin tarttua?

Sufjan Stevensin Impossible Soul on yksi elämäni tärkeimmistä kappaleista. Se on kulkenut mukanani yli seitsemän vuotta, kantaen surun ja introspektion hetkiä ja hätistänyt ne sitten pois ilon purkauksellaan.

Se on ollut mukanani sydänsuruissa, mökkireissuissa, tuskaisessa vatsataudissa Primavera Sound -festivaalin auditoriossa Barcelonassa, koti-ikävässä, baari-illoissa, ystävyydessä, rakkaudessa, ystävyyden ja rakkauden menettämisessä ja uusien ihmissuhteiden synnyssä.

”Have you failed to feel delight? ”

Tämän vuosikymmenen alussa The Age of Adz -albumi räjäytti Sufjanin – tuntuu tönköltä kutsua häntä sukunimellään, koska Sufjan on niin paljon läheisempi, tuttavallisempi, onhan hän vuodattanut itsestään lauluissaan meille niin paljon että hän tuntuu jopa läheiseltä; jokainen pop-musiikin ystävä tietää, ketä tarkoitetaan kun sanotaan Sufjan; ellei jopa Suffe, Suffeli – menneisyyden maailman kauneimman kahvilafolkin keisarina ja lähetti hänet vähintään Marsiin, ellei kokonaan toiseen ulottuvuuteen.

Carrie & Lowell palautti hänet takaisin vaaleiden puupintojen keskelle, surumielisenä espressokoneen viereen laulamaan vanhemmistaan. Sekin on ollut äärimmäisen ihanaa kuunneltavaa – mutta sillä ei ole merkitystä.

Myönnetään, The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa. Levyn kestosta kolmasosan vie sen viimeinen kappale, joka on käytännössä popsinfonia. Sen yksi osanen on täynnä autotunea, jonka ääni ainakin vielä levyn ilmestymisen aikaan haastoi useimmat kuulijat.

Mutta samalla se on Sufjanin uran omintakeisin, paatoksellisin, jyhkein ja lopulta kaiken tunnemyrskyn jälkeen kaunein monumentti. Se on lopulta ilosanomaa, se on evankeliumi, sen kaari on puhtaan aristoteelinen, ja sen ratkaisuun johtava käännekohta on puhtaan ilon täytteisin neljään lasku Hey Ya!n tällä puolen. Ja silloin voivat juhlat alkaa.

”Do you wanna dance?”

Koska lopulta yhtään mitään on turha ottaa täysin haudanvakavasti, niinhän?

Ei varsinkaan itseään; jokainen on joskus itsekäs, turhantärkeä, sokea omille etuoikeuksilleen, nautinnonhaluinen urpo. Me kaikki haluamme nautintoa, ja tuskin tahdomme muille kipuakaan. Joskus niin vain käy, aina sitä ei tajua, mutta lopulta tarvitsemme kuitenkin toisiamme ja toistemme armoa.

Elämä jatkuu, kukaan ei kuollut, kaikki on lopulta aivan mainiosti ja vitsit, mikä sekasotku meidän piti tästä kaikesta draamasta tehdäkään – elämä on pitkä ja pitää tehdä vain niin kuin hyvä tulee.

Pitää tehdä niin kuin hyvä tulee. Niin äitini aina minulle on sanonut ja niin haluaa Sufjankin sanoa.

Ja jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla. Se ei ole niin mahdotonta.

”Boy, we can do much more together
It’s not so impossible”

Video ei ole enää saatavilla

”Losing You kuulostaa huolettoman ’lushilta’ kuin ensimmäinen lämmin kesäyö, jolloin hämmästyy siitä, että ulkona voi hengata vielä puolen yön jälkeenkin ilman, että alkaa paleltaa. Kaupunki on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia.”

Solangen erobiisi on popklassikko, koska sen ilmaisemat tunteet ovat ristiridassa tuotannon huolettoman kesäyöfiiliksen kanssa

”There’s nothing more I know you’re taking it away from me
I gave you everything and now there’s nothing left of me”

Feministisissä keskusteluissa on viime aikoina usein puhuttu emotionaalisesta työstä, joka herkästi kasautuu naisten tai femmejen harteille. Malli on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista: heterosuhteissa naisten rooliksi jää setviä miehen ongelmia, tukea lempeästi henkistä kasvua ja vielä kaiken päälle selvittää, missä oikein mennään parisuhteessa.

Sama kaava toistuu helposti ystävyyssuhteissa. Tämä ”työ” kuluttaa tekijänsä energiaa, etenkin jos olisi lisäksi omiakin ongelmia käsiteltävänä.

Suositussa meemissä animehahmo pitelee hämmästyneen näköisenä kätensä yllä perhosta ja kysyy siltä ”Is this a therapist?” Meemillä ilmaistaan vähän bleakisti, kuinka tietyntyyppiset miehet suhtautuvat keheen tahansa normaaleilla tunteidenkäsittelytaidoilla varustettuun tyttöön kuin he voisivat olla hänen terapeuttejaan.

Emotionaalisen työn käsite on vähän hankala, koska kyse ei oikeastaan ole mistään ”työstä”, jota kukaan pakottaisi ketään tekemään, vaan valtarakenteisiin kytkeytyvistä monimutkaisista rooleista ja käyttäytymismalleista, joihin ihmiset sosiaalistuvat tai sitten eivät. Hyödyllinen käsite se silti on, koska se auttaa tunnistamaan ihmissuhteet, joissa roolit eivät ole ollenkaan tasapuolisia.

”I don’t know why I fight it, clearly we are through
Tell me the truth boy, am I losing you for good”

Dev Hynesin tuotanto saa Losing Youn kuulostamaan huolettoman ”lushilta” kuin ensimmäinen lämmin kesäyö, jolloin hämmästyy siitä, että ulkona voi hengata vielä puolen yön jälkeenkin ilman, että alkaa paleltaa. Kaupunki on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia.

Kappale käsittelee kuitenkin uupumuksen, turhautumisen ja jopa vihan tunteita. Kertoja on niin loppu emotionaalisen työn tekemisestä, että hänestä tuntuu, että hän on ”antanut kaiken” eikä hänestä ole jäljellä mitään. Hän tietää, että suhde on tuomittu epäonnistumaan, mutta jatkaa tilanteen selvittelyä ehkä siksi, että pelkää toisen menettämistä, tai siksi, ettei muuta osaa.

Käytös on ristiriidassa ajatusten kanssa, koska kertoja haluaisi, että toinen osapuoli kommunikoisi eroamisesta suoraan. Synkkyydestä huolimatta biisin tunnelma on haikean hyväksyvä. Kertoja kuulostaa siltä, että hän kyllä selviää riipaisevasta tilanteesta lopulta smoothisti (kenties juuri loistavien ”tunnetaitojensa” ansiosta!) ja muuttuu eron jälkeen niin cooliksi ja voimaantuneeksi, että vaikuttaa täysin saavuttamattomalta. Aivan niin kuin oranssissa housupuvussa bailaava Solange biisin musiikkivideossa.

Video ei ole enää saatavilla

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

Ihmisen rajapinta toisen luo on kuin integraatioprojekti helvetistä. Purkkakoodia syntyy ajatuksen nopeudella.

”No, I don’t like you
I just thought you were cool enough to kick it”

Ihmisen elämä on sotkuista ja sotkuisimmillaan se on silloin, kun koetamme luoda yhteyttä toiseen ihmiseen. Se tuo esiin kaikki epävarmuutemme, ja pään sisäinen monologi muuttuu torikokoukseksi, jossa kaikki eri impulssimme – hyvät ja huonot, rehelliset ja valheelliset – yrittävät huutaa toisiaan suohon.

Olemme itsevarmoja ja samalla sielumme huutaa hyväksyntää, validaatiota. Uskottelemme itsellemme olevamme epätoivoisesti rakastuneita ja koetamme kertoa itsellemme, ettemme oikeasti välitä. Emme oikeasti edes tykkää toisesta, mutta ajattelemme häntä koko ajan. Emme oikeasti edes halua olla toisen kanssa, mutta haluamme hänen ajattelevan meitä jatkuvasti.

Frank Oceanin Thinkin Bout You kertoo tästä sotkusta ja siitä hetkestä, kun kiihkeimmin selitämme asioita parhain päin, itsellemme ja sille toiselle, joka sai sotkun aikaan tai pakotti meidät sotkemaan paikat. Syy ei ole koskaan meidän.

Kappale on samanlainen paradoksi kuin tuo tilanne: minimalistinen rumpukonetausta pitää homman huomattavan tiukasti kasassa, mutta Frankin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Jousissyna tuo äänikuvaan imelän itsepetoksen tuoksua. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä. On vaikea sanoa mikä on aitoa.

Sanoitus on hyvin puheenomainen, täytesanoineen päivineen, ja kaikki ajattelun ristiriitaisuudet on kirjoitettu ja laulettu auki. Kertoja haluaa niin paljon, on himossaan niin alaston, eikä näe tätä hetkeä pidemmälle.

Ja kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään suhtautunut toisiin ihmisiin utilitäärisesti, keinona hiljentää se huuto edes hetkeksi.

Mutta harva meistä osaa tehdä ristiriitaisimmista impulsseistaan näin kaunista musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

”FKA Twigsin minimalistinen ja abstrakti funk on niin rakastettavaa ja upottavaa, samaan aikaan kulmikasta ja kodikasta.”

FKA Twigs on aikamme Sade – kaunis, saavuttamaton ja oman tilansa herra. 2010-luvulla 6. käskyä on rikottu toistaiseksi kauneiten tässä biisissä.

”I know it hurts, you know I’d put you first
I can fuck you better than her”

FKA Twigs manifestoitui musiikin maailmaan valmiina taiteilijana, jolla on todella tunnistettava tyylinsä. Se on harvinaista. Laulutyyli oli valmiiksi oma, perkussiivinen olematta tai edes muistuttamatta räppiä. Soundi oli ensimmäisistä lyönneistä lähtien peloton ekonomisuudessaan.

Two Weeks on poikkeuksellisen suorasukainen biisi. Siinä ei kierrellä eikä kaarrella tai ilmaista asioita näppärin vertauskuvin. Se ei ole runollinen, ja vaikka sen substanssi on omalla tavallaan hyvin romanttinen, ilmaisu on kaukana siitä.

Two Weeks heittäytyy, usein lähes tyhjän päälle. Twigsin minimalistinen ja abstrakti funk on niin rakastettavaa ja upottavaa, samaan aikaan kulmikasta ja kodikasta – kuin kubistiset mjukisbyxorit. Kutsuva kuin täyttyvä kylpyammeellinen lämmintä mutaa. Se kasvaa suureksi kuin huomaamatta, kun laulu siirtyy C-osasta alkaen perkussiivisesta elementistä yhä korkealentoisemmaksi.

Two Weeks elää epätodellisessa ja monomaanisessa tilassa, kuin unen ja valveen rajamailla, mutta ehkä se on enemmän panetusta, halua.

Se, mistä suorasukaisesti puhutaan, on 6. käskyä vastaan rikkominen. Kertoja haluaa toisen puolisoa. Heittäytymistä on sekin, kun kerrotaan toiselle ihmiselle rehellisesti mitä halutaan.

Sovituksessa on hieno draaman kaari varovaisesta ja hillitystä alusta aina maanisempaan otteeseen. Kun on kerran alkanut kertoa toiselle, varatulle ihmiselle, miten paljon paremmin häntä panisi kuin hänen nykyinen puolisonsa, on luonnollista ottaa koko ajan lisää kierroksia.

Ajatus on kuin huume.

”Higher than a motherfucker
dreaming of you as my lover”

Video ei ole enää saatavilla

”Alberto Rossinin ohjaama Kill For Love -video kanavoi Ruth Radeletin laulun tympeyttä kliseisimmillä videokikoilla ja filttereillä, jotka eivät aivan tiedä, mitä vuosikymmentä henkiä.”

Kukaan, joka voi hyvin, ei tarvitse Chromaticsia. Muille se antaa katoavaisia väläyksiä siitä, millaista voisi olla onnellisena. Kuin glitteri kyynelissä tai huulipuna ruumiilla.

”I can’t remember if I like what I said
I can’t remember it went straight to my head
I kept a bottle by the foot of the bed
I put a pillow right on top of my head
But I killed for love”

Aikakoneesta muutaman vuoden liikaa menneisyyteen harpannut ääri-, äärityylikäs Night Drive -levy (2007), Nicolas Winding Refnin Driven ääniraita (2011), Johnny Jewelin Italians Do It Better -levymerkki, jonka kaikki yhtyeet kuulostavat samalta yhdistelmältä sokerihumalaa, beetasalpaajia, neonpinkkiä ja -violettia ja kevyintä post punkia – toinen toistaan ihanammalta. Mutta yksikään ei niin ihanalta kuin Chromatics ja sen suuruudenhullu ja suloinen Kill for Love (2012). Pakolliset asiat mainittu.

Kill for Love alkaa välähdyksillä siitä, miltä linssiheijastus voisi kuulostaa. Ja miten sillä voisi saada epätoivon tuntumaan vähemmän todelliselta. Ja olemaan välittämättä siitä, että se on kulunein keino lisätä keinotekoisesti ”aitoutta” kuvaan, jossa sitä ei ole.

Erehdyttävästi The Curen Disintegrationin tyyliin röyhkeistä hiteistä vähitellen omaan mustaansa ja lävistettyä napaansa kiertäviin riffeihin liukenevan Kill for Love -albumin nimikappale on Chromaticsin siirappikarvaisimpia takiaisia. Ja niin välinpitämätön, ettei sen tarvitse lunastaa nostamaansa jännitettä kertosäkeellä tai hekumallisella c-osalla, vaan notkahtamalla hieman sävellajissa ja volyymissa. Ei vain lähde, koska ei tarvitse.

Ruth Radelet latoo sanansa intonaatiolla, joka on unohtunut päiväkausiksi sänkyyn kuin kostoksi yhtä monen päivän lääkesumusta. Pidäkkeetöntä raivoa herättävää ja ylikorostetun laiskaa laulua ei ole korostettu kuin hidulla kaikua; kaikki muu kimaltaa aivan liian kirkkaasti ympärillä.

Tunnustus, katumus ja täydellinen solipsismi sekoittuvat: maailma ympärillä pysyy samana, ja minä minä minä yritän saada jotain tapahtumaan pillereillä. Rakkauden vuoksi on kuoltu, murhaaja ja uhri ovat yksi ja sama, omassa oksennuksessaankin kermaleivokselta näyttävä ihminen. Levyä on jäljellä 74 minuuttia. Bileet.

Johnny Jewel on viime vuodet roiskinut kappaleaihioita sekä ympäriinsä omiin projekteihinsa että muiden elokuviin (mm. Ryan Goslingin suotta parjattuun ohjaukseen Lost River [2014]). Toivottavasti esiintyminen uudessa Twin Peaksissa saa yhtyeen pian taas ajankohtaiseksi, ja neljä vuotta ilmassa roikkuneen uuden levyn saatettua viimein maailmaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria.”

Haaveet kaatuu, who cares.

”Smash hits, Melody maker, NME
All sound like a dream to me”

Ah, nuoruus, tuo ailahtelevan itseluottamuksen ja suurien unelmien aika. Yksi jos toinenkin haaveilee poptähteydestä – siitä, että olisi jotain, eikä vain joku. Haaveissa siintävät julkisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet, hyväksyntä ja loistelias elämäntyyli.

Ja miksipä ei, onhan meille syötetty jo vuosikymmeniä musiikkivideoiden ja median kautta poptähteyden myyttistä loistoa. Edellisille sukupolville nämä tarinat tulivat tutuiksi teinilehtien sivuilta ja musiikkivideoista, tuoreemmille taas somen striimitulvan tuomana.

Näiden haaveiden polttoaineeksi on helppo rakentaa lauluja, joissa jokaisen unelman on yhtä mahdollista toteutua, ja jotka nostattavat kuulijansa fiiliksiä hetkeksi katteettomilla lupauksilla menestyksestä. Siinä on ehkä popmusiikin perustavanlaatuisin taika: saada kuulijansa ajattelemaan, että tämä tsemppaava laulu on juuri minulle.

Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria. Se saa kaiken muun kuulostamaan rahvaalta ja tunkkaiselta. Miten musiikki voi olla näin ilmavaa ja viileää?

Mutta mutta, Dan Bejarin laulun sanoja kuunnellessa ymmärtää pian, että unelmien ja hattaraisten haaveiden säestykseltä kuulostava Kaputt ei ehkä olekaan pelkkä matka nuoruuden haavekuviin. Vaikka se kyllä kuvittaa tähteyden hedonistista lumoa heti alkutahdeillaan:

”Wasting your days
Chasing some girls, alright
Chasing cocaine
Through the backrooms of the world”

Mutta sen taustalla soivan torven alakulosta ja Bejarin haikeasta”All sound like a dream to me” -toteamuksesta voi päätellä, että ehkä nuoruus on jo mennyt. Ehkä lähes nelikymppisen laulajan kynäilemä hitti on hänelle itselleenkin vain haikea muisto siitä, mitä unelmointi oli. Ehkä hän yllättää itsensäkin kirjoittamalla jotain niin vahvasti nostalgian ja meille syötetyn amerikkalaisen popunelman vetovoimaan nojaavaa, ja lopulta huokaisee:

”I wrote a song for America
Who knew?”

Bejarin huokaus ei kuulosta kuitenkaan katkeralta. Eikä ihme, sillä kappaleen haikeahko lopetus olisi ehkä murskaavan surullinen, ellei se soisi kauniina kuin kuikan korkea kuikaus kesäisenä yönä. Mestariteoksen tehneellä ei ole hirveästi syytä itkeä nuoruuden unelmien perään.

Video ei ole enää saatavilla

Swimming Pools (Drank) julkaistiin sinkkuna Kendrick Lamarin Good Kid, M.A.A.D City -albumilta, joka on hänen toinen levynsä.

Kendrick Lamar kirjoitti hitin lähipiirinsä alkoholinkäytöstä.

”Some people like the way it feels
Some people wanna kill their sorrows
Some people wanna fit in with the popular that was my problem”

Teini-iässä ihmiset saattoi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka käyttävät alkoholia, ja niihin, jotka eivät käytä alkoholia.

J käy kanssani samaa lukiota. Hänet tunnistaa paikallisen jalkapallojoukkueen keltaisesta putkikassista. J:llä on tapana varata itselleen istumapaikkoja putkikassillaan. Hän heittää sen huolettomasti tuolille tai pulpetille ja poistuu sen jälkeen irrottamaan nuuskapaakkua ylähuulestaan.

J viettää viikonloppuillat nuorisotilan ja kirjaston väliin jäävällä betonikaistaleella. Niin olen ymmärtänyt. Minä en ole siellä koskaan ollut, koska vietän viikonloppuillat pääsääntöisesti kotona. Luen kirjoja, katson televisiota.

Istun penkillä koulun käytävällä, kun J lähestyy.

”Läheksää tänään ottaa kaljaa? Lähekkö?” hän huutaa.

Seuraavaksi hän läimäyttää minua lapaluiden väliin näennäisen toverillisesti.

”Läheksää ottaa keittoo? Lähekkö?”

J tietää, että en lähde. En ole vielä koskaan käyttänyt alkoholia.

Noin vuotta myöhemmin vietämme lauantai-iltaa A:n luona, koska hänen vanhempansa ovat poissa kotoa. J on luultavasti silloinkin nuorisotilan ja kirjaston väliin jäävällä betonikaistaleella.

Me saunomme, me juomme Lapin kultaa. En ole koskaan aiemmin kaatanut olutta lasiin. Sen vuoksi se on kuohuta pöydälle jokaikisellä kerralla, kun otan itselleni lisää juotavaa. Tunnen, kuinka poskiani punottaa ja päässäni humisee.

Puoliltaöin voin niin huonosti, että menen kylpytakki päällä lepäämään säkkituoliin A:n olohuoneeseen. Hänen siskonsa katsoo televisiota ja teeskentelee, ettei minua olisi olemassakaan. (Ymmärrän vasta myöhemmin, että A:n sisko saattoi olla kotona vain siksi, että hänet oli pakotettu meille lapsenvahdiksi.)

Seuraavana aamuna herään kotona vuoteestani. Kello ei ole vielä edes seitsemää. Kieriskelen levottomana. Suuta kuivaa niin, että kieleni liimautuu kiinni kitalakeen.

Tunnen kuitenkin ylpeyttä. Minä olen ylittänyt rajan. Viimeinkin minä olen käyttänyt alkoholia, minä olen ollut humalassa ja minä tiedän, mitä krapula tarkoittaa. Kenties myös J alkaa pitää minua vertaisenaan, koska olen nyt edes pikkuriikkisen niin kuin hän.

Video ei ole enää saatavilla

”Drake kutsuu maailmaansa, jossa kaikkialla on tunnelmallisen hämärää ja valkoiset Air Force 1:t uppoavat pehmeään kokolattiamattoon, kun kävelee tilaamaan itselleen lasillisen kuohuviiniä.”

Drake esittää kutsun, josta on mahdotonta kieltäytyä.

”I got my eyes on you
You’re everything that I see
I want your hot love and emotion, endlessly”

En muista, missä ja milloin kuulin Draken Hold On, We’re Going Home -kappaleen ensimmäisen kerran. Sen kuitenkin muistan, että hänen Nothing Was the Same -albuminsa (2013) oli viimeisiä levyjä, joita latasin iPodilleni, kunnes astuin lopullisesti nykyaikaan ja ryhdyin käyttämään suoratoistopalveluita älypuhelimellani.

Minulle itselleni Hold On, We’re Going Home on 2010-luvun tärkeimpiä popkappaleita. Haastatteluissaan Drake on itse kuvaillut sitä eräänlaiseksi kunnianosoitukseksi Michael Jacksonin ja Quincy Jonesin yhteistyönä syntyneille kappaleille. Kappaleen suurimpia ansioita onkin sen ajattomuus, sillä mikään ei sido sitä vuoteen 2013.

Hold On, We’re Going Home on vilpitön rakkauslaulu, joka pukee sanoiksi tuntemuksia, joista voi olla vaikea puhua ääneen. Mikäli minä en osaa muotoilla ajatuksiani lauseiksi, voin antaa Draken tehdä sen puolestani.

Kappaleellaan Drake kutsuu minut maailmaansa, jossa kaikkialla on tunnelmallisen hämärää ja valkoiset Air Force 1:t uppoavat pehmeään kokolattiamattoon, kun kävelee tilaamaan itselleen lasillisen kuohuviiniä.

Se on maailma, jossa katseet ovat viipyileviä ja jokainen suudelma edellistä intohimoisempi.

Video ei ole enää saatavilla

Victoria Legrand huokailee ihastellen. Zebra väreilee rauhallisesti ja tapetoi huoneeseen helkkyvän kangastuksen.

Seepra tietää olevansa saaliseläin: siitä kertovat vaistomainen säikkyys ja varuillaanolo. Beach Housen seepra on erilainen otus hevoslauman joukossa, omalaatuisesti kaarteleva ravailija.

”Any way you run
You run before us
Black and white horse
Arching among us”

Seepran raitojen muotoutumista säätelee prosessi, jota kutsutaan morfogeneesiksi. Raidoittuminen pystytään mallintamaan laskennallisesti. Morfogeneesiteorian matemaattisen mallin perusteet kehitti Alan Turing 1950-luvulla.

Zebra on tammikuussa 2010 julkaistun Teen Dream -albumin avausraita, levyn, jolle tiivistettiin Beach Housen beachhousein ydin: ultimaattista turvamusiikkia lämpöisine tavaramerkkisoundeineen.

”You know you’re gold, you don’t gotta worry none
Oasis child, born so wild
Don’t I know you better than the rest”

Suosittu teoria on, että seepran raitojen tarkoitus on sulauttaa eläin ympäröivään kasvillisuuteen saalistajien silmissä. Teorian tosin osittain kumoaa se tosiasia, että hevoseläimet elävät avomaalla, eivätkä metsässä, missä raidat voisivat auttaa naamioitumisessa. Raidat eivät myöskään estä saalistajaa erottamasta seepran muotoa.

Seepra ei siis sulaudu osaksi maisemaa, eikä muutu tavalliseksi hevoseksi. Seepra on erityislaatuinen, kaunis villieläin tupsuhäntineen.

Zebra on kasvanut kertosäkeeseen mennessä massiivisen, laukkaavan lauman mittoihin kaihoamaan ”mustavalkoista hevosta”, joka on erilainen kuin kaikki muut. Victoria Legrand huokailee ihastellen. Zebra väreilee rauhallisesti ja tapetoi huoneeseen helkkyvän kangastuksen.

Video ei ole enää saatavilla

”Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen.”

Dan Snaith, lyömäsoittimia rakastava matematiikan tohtori Kanadasta, suuntasi postrock-psykedelian sekä sunshine pop -tutkielmien jälkeen yökerhoon ja nosti vuosikymmenen vaihteen elektrodiskopopsoundin seuraavalle tasolle.

”Takin’ the kids, drivin’ away
Turn around the life she let him siphon away”

Cariboun esiintyminen Flow-festivaalin aurinkoisella päälavalla elokuussa 2010 oli tilan haltuun ottamisen sekä artistin ja yleisön välisen etäisyyden häivyttämisen yllättävä mestarikurssi. Dan Snaith ja hänen kolme kanssamuusikkoaan olivat lavalla kuin teekkarit tekemässä puhelinkoppiin mahtumisen maailmanennätystä saaden suurieleisiäkin diivoja palvelleet puitteet vaikuttamaan ylenpalttiselta tuhlailulta.

Moneen kertaan palkitun Swim-albumin avaavan Odessa-singlen taustalla on mieli, joka haluaa tutkia, etsiä ja haastaa. Loputtomien, aamun sarastukseen päättyvien studiosessioiden päätteeksi se valitsee bassosoundin joka on kuin robotin luuranko. Äänikuvassa hytkyvät vastustamattomasti niin kellot kuin 1980-luvun alusta muistuttavat kompressoidut, läskit rummutkin.

Ja ehkä se tärkein: sample, josta kappale muistetaan. Sample, jota on mahdoton ajoittaa tai paikantaa. Se kylmää, vieraannuttaa ja juuri samoista syistä pakottaa lähelle. Erlend Øyen Röyksopp-vokaaleista muistuttava, alakulon läpitunkema ja äärimmäisen tarttuva laulumelodia on sille herkullinen vastapaino. Snaith kertoo näennäisen lakoniseen tyyliin tarinan naisesta, joka on saanut tarpeekseen, suunnittelee pakoa ja aikoo ottaa lapset mukaansa. Eikä lähdettyään katso taakseen.

Viisi vuotta Flow-keikkaa aiemmin Caribou oli elävänä vielä perkussiivinen tutkielma, selkeästi enemmän ensemble kuin yhtye. Se hääri, kokeili ja kompasteli ollen ajoittain briljantisti modernin psykedelinen. Vuoden 2007 Andorra-albumilla Dan Snaith päästi 1960-lukufanituksensa toden teolla kaapista. Levy pursuaa viittauksia amerikkalaiseen 1960-luvun loppupuolen sunshine-poppiin hieman samalla tavoin kuin Avalanchesin Wildflower myöhemmin.

Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen. Näennäisen vaivattomalta soundaavan, minimaalista teknoa sekä syvää housea sykkivän uuden Cariboun taustalla oli tekijänsä ehkäpä suurin luova kausi, jonka jäljiltä julkaisemattomia kappaleita tai niiden aihioita on seitsemänsataa.

Tätä taustaa vasten onkin paradoksaalista, että juuri tämä yksi viisiminuuttinen soitettiin vuonna 2010 täysin puhki, eikä monikaan sittemmin kyennyt tarttumaan siihen pitkään aikaan. Kappale oli vuoden ajan äärimmäistä viileyttä tavoittelevien brändien sisäänheittokatapultti.

Valtava myyntipotentiaali saa helposti unohtamaan, että Odessan upottavassa äänimaailmassa kuuluvat lopulta kuitenkin nääntymätön kokeilunhalu, säkenöivä musikaalisuus ja yksi erityisen merkittävä tekijänsä ominaisuus: kyky ymmärtää, että eri osatekijöiden välisestä ristiriidasta syntyy usein klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

”Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian.”

Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.

”How many people rise and think
’Oh good, the stranger’s body’s still here
Our arrangement hasn’t changed?’”

Elämäntapojen kautta artikuloidun yhteiskuntakritiikin esittäminen poptaiteen keinoin voi mennä monella tavalla pieleen.

Jos moitittavat piirteet ruumiillistaa omassa itsessään, lopputulos on helposti älyllisesti velttoa itseinhoa, josta kuulija saa harvoin täyttä otetta ja joka herättää vielä harvemmin myötätuntoa. Jos ongelmaa puolestaan lähestyy kuvailemalla muita ihmisiä tai ihmisryhmiä, sortuu väistämättä osoitteluun ja stereotypioihin. Tälläkään tavoin keskustelu tuskin etenee. Ja jos koettaa nousta kerronnassaan rakenteiden tasolle, on epäonnistuminen lähes varmaa. Etäisyys muuttuu besserwisserismiksi, ja sidos arkipäivään hapertuu konstruktioksi. Analyysi voi olla koherentti, mutta se mikä selittää, ei välttämättä kosketa.

Etukäteisajatus Father John Mistystä ironisoimassa pohjoisamerikkalaisen keskiluokan ylipainoista tahdottomuutta tuo kaikki nämä riskit yhteen. On lähes mahdotonta uskoa, ettei taiteilija sortuisi piinterävän älykkyytensä kirvoittamana pisteliääseen ylimielisyyteen. Tai ettei hän innostuisi pyörittelemään rasvaisinta itsestäänselvyyttä sairaalloisen vahingoniloisesti niin pitkään, että kohde loitontuu ilkeämieliseksi abstraktioksi.

Bored in the USA onkin tätä kaikkea, nimensä sanaleikistä lähtien. Laulu on juuri niin osoitteleva, suureellinen, kliseinen, ylimielinen ja tahmea kuin kuvitella sopiikin. Mutta se on myös laulu, joka kumpuaa niin syvältä yhdysvaltalaisesta 2010-luvun mentaalitodellisuudesta, ettei raadollisinkaan esitystapa ole kuin aavistus siitä mitä todellisuus on.

Tämä on kappale reseptilääkeriippuvuuksiin ja viihdekuvastoihin hukkuneiden elämien juurilta. Tämä on kappale vaihtoehto-oikeiston maasta, jossa kertomukset ja tarinat määrittelevät identiteettejä ja reaktiomalleja. Tämä on kappale kuolleista teollisuuskaupungeista, joissa yksi sukupolvi havahtuu siihen, ettei heillä ole mennyttä saati tulevaa. Tämä on kappale autojen ja roskaruoan maailmasta, maissisokerivuoren alle tukehtuneesta nautinnonhalusta.

Tai vielä tarkemmin: tämä on kappale siitä pahoinvoinnista, joka sai ihmiset uskomaan, että Donald Trump olisi pikemminkin ratkaisu kuin osa ongelmaa.

”Oh, just a little bored in the USA
Save me, President Jesus”

Pohjimmiltaan Bored in the USA selvittää kaikki karikkonsa ajamalla vauhdilla niitä päin. Se repii myytit auki palauttamalla ne raadollisiksi totuuksiksi, joihin on lisätty tunnetila. Ja tuon tunteen Father John Misty välittää täydellisesti. Hän huokuu länsimaista etääntynyttä omahyväisyyttä, hän huokuu muutoshalun nujertanutta itseruoskintaa. Ja pienellä keikarimaisella koreilulla hän lisää kokonaisuuteen ummehtuneen itseylpeyden rippeen, sen tunteista tuhoisimman.

”Is this the part where I get all I ever wanted?
Who said that?
Can I get my money back?”

Mitä ahnaammin tulkinta värisee sieluntuskissaan, sitä terävämmin musiikin sisältämät kulttuuriset viittaukset purevat. Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian. Kuitenkaan hän ei päästä laulua kasvamaan hallitsemattomaksi. Sävelkulku aaltoilee kautta kappaleen luontevasti, kauniistikin, ja pienten orkesterinyanssien paino on mittaamaton. Ja ikään kuin tämä ei riittäisi, puhaltaa laulaja kirkkaimpiinkin melodisiin kaariin lääkepöhnäisen ja laskuhumalaisen vainoharhan tuntua; kuin rasvaisen muovikalvon, jonka läpi laulun korutonta minäkuvaa pitää tulkita.

Oikeastaan kerronta on niin vahvaa, että sanat tuntuvat sen rinnalla melkein turhilta. Kaikki on ladattu jo musiikkiin. Mutta tyhjiksi unelmiksi ja lannistavaksi kilvoitteluksi osoittautuneen aikuisuuden päälle syljetyt rivit vahvistavat rikkumatta sen minkä musiikki kertoo. Father John Misty purkaa näkemänsä turhuuden syytteleviksi päälauseiksi, itsekunnioitusta väärin keinoin metsästäväksi ripittäytymiseksi. Ja koska hän on armoton kertojaansa kohtaan – niin armoton, että hänen täytyy nähdä hahmossa ripaus itseään – hän reunustaa tekstinsä irvokkaalla spektaakkelilla. Kolmannessa säkeistössä jokaisen huokauksen taustalla remahtaa studioyleisö, joka ei osaa nähdä alennustilaan ajautunutta elämää enää minään muuna kuin viihteenä.

”Oh, they gave me a useless education” – naurua!
”And a subprime loan” – aplodeja!
”On a craftsman home” – lisää naurua!
”Keep my prescriptions filled” – hurmiota!

Tässä laulu saavuttaa raadollisuutensa kliimaksin. Kaikki on käynyt niin kyyniseksi, että kuulijan on lähes pakko oksentaa. Lopettaa ei kuitenkaan voi. Laulua on kulutettava kerta toisensa jälkeen, kunnes on sulautunut itse osaksi sen kuvaa, muuttunut laulun kertojaääneksi.

Olo on kuin Kafkan kovakuoriaisella.

Mihin tästä voi enää jatkaa? Vielä yksi kertosäe, sanat jotka Father John Misty luettelee myrkyllisen tietoisena siitä, miten väärin Bruce Springsteenin Born in the USA aikoinaan ymmärrettiin. Hieman paisuttelua sen päälle, musiikilliset muistumat ajalta joka tuntui aurinkoiselta, mutta jonka keskellä kollektiivinen sairaus kasvoi jo kuin syöpä. Ja sitten hiljaisuus, yleisölle alistettu loppu, se mihin kaikki tämä kuitenkin johtaa, se mikä tekee kaikesta niin katkeran turhaa.

Father John Mistyn osoittama tie ei vie mihinkään, mutta eivät vie muutkaan. Kun kappaleen minäkuvan on ottanut omaksi kuvakseen, ei oikeaa suuntaa enää kerta kaikkiaan löydy. Kaikkialla soi halu luovuttaa, mukautua. Mikään muu ei tunnu järkevältä.

Olemme saapuneet kulttuurimme ytimeen. Siellä on paha olla. Ansassa, jonka itsellemme viritimme.

”I’m bored in the USA
How did it happen?”

Video ei ole enää saatavilla

”Reflektorilla yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä muuntautui kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi.”

Arcade Firen neljännen levyn lähtösingle on Pohjois-Amerikan indiejättiläisten ja esikuvansa David Bowien ekstaattinen kohtaaminen sekä synkän tanssi-indien manifesti.

”Will I see you on the other side?
We all got things to hide”

Iso Roobertinkadun asfalttiin oli piirretty liidulla pahaenteinen pakanahenkinen kuvio.

”Reflektor”, ympyräkuvion sisään oli raaputettu elokuussa 2013.

Arvasimme kyllä mistä oli kyse, me fanit.

Helsingin edesmennyt popkulttuurikeidas Stupido Shop oli mukana Arcade Firen neljännen albumin ja sen johtosinglen lanseerauskampanjassa. Hieman samanlaisia tempauksia oli koettu Roballa esimerkiksi Radioheadiin liittyen The Universal Sigh -sanomalehtijakelun tapauksessa.

Vastaavia Reflektor-kuvioita levisi ympäri maailmaa kuin scifi-elokuvassa. Manhattanilla seinämuraali julisti tulevaa selkeämmin: ”Arcade Fire 9pm 9/9”.

”The Reflektors -yhtyeen” kimaltelevaa kaksitoistatuumaista maksisingleä jonotettiin sitten viimeisiä päiviä Roballa auki olleesta Stupidosta syyskuun yhdeksäntenä aamuyhdeksältä.

Samana iltana iltayhdeksältä The Reflektors esiintyi karnevaaliasuihin pukeutuneena kotikaupunkinsa Montrealin Salsathèque Clubilla. Liput maksoivat yhdeksän dollaria.

Yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä oli muuntautunut kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi. Vihiä tähän oli antanut edellislevyn, yhtyeen Helsinkiin tuoneen The Suburbs -albumin jopa italohenkinen kappale Sprawl II (Mountains Beyond Mountains).

Muistan elävästi hetken, jolloin kuulin verkkoon vuotaneen Reflektor-singlen ensi kertaa. Hämmästelin tuloksen hivelevää jylhyyttä: pahaenteisesti sykkivä, perkussioilla väritetty diskosyke, täydellinen Bowie– ja LCD Soundsystem -tyylinen yhdistelmä vintage-synteettistä, orgaanista ja elektronista sointia.

Olin lopullisesti myyty toisen säkeistön alussa, reilun viidenkymmenen sekunnin paikkeilla, kun Régine Chassagnen laulu sai rinnalleen Owen Pallettin sovittamat, laakeasti liitävät jouset.

”Entre la nuit, la nuit et l’aurore
Entre les voyants, les vivants et les morts
If this is heaven
I need something more
Just a place to be alone
’Cause you’re my home”

James Murphy oli nakitettu mukaan Arcaden Firen leiriin. LCD Soundsystemillä ja Arcade Firellä oli yhteistä historiaa muun muassa kiertueen ja seiskatuumaisen split-singlen verran.

The Next Day -albumillaan juuri pitkän hiljaisuutensa katkaissut David Bowie oli konsertoinut Arcade Firen kanssa jo vuonna 2005 esittäen Life on Marsin ja Wake Upin. Nyt Bowie pääsi ääneen Reflektor-singlen loppupuolella.

Täydellisempää manifestia Pohjois-Amerikan indierockista oli vaikea kuvitella. Sukupolvensa tärkeimmät indietähdet Arcade Fire ja LCD Soundsystem tunnetaan molemmat Bowie-vaikutteistaan, mutta nyt loistavaan kappaleeseen oli saatu kaiken kukkuraksi mukaan itse pääpiru.

Reflektor kasvaa Arcade Firelle tyypilliseen tapaan hyökyaaltomaiseen pauhuun, mutta mukana on synkkää kuolemanläheistä karnevaalia, ehkä Chassagnen sukutaustaan liittyvän Haitin voodoo-henkeä: ”Will I see you on the other side? We all got things to hide”.

Istuin iltaa Eerikinkadulla sijaitsevassa räkälässä ja kuuntelin luureilla albumia, join muutaman tuopin kaljaa. Naputin.

”Mustan peilipallon katveessa”, otsikoin levyarvioni Rumbaan. Kehuin albumia alkuun varovaisesti kolmen ja puolen tähden arvoisesti, mutta lisäsin loppuun, että levy kasvaa hyvin mahdollisesti suuriin mittoihin.

Niin kävi. Loistava tupla-albumi on nykyisin helppo nostaa debyytin ja The Suburbsin rinnalle Arcade Firen merkkiteokseksi.

Pääsin kokemaan Arcade Firen seuraavana kesänä Berliinin Wuhlheide-puistossa ja Lontoon Hyde Parkissa. Etenkin ensimmäinen pani pääni täysin onnesta sekaisin. Eeppistä diskoa, synkkää vuolasta rockia, kauneutta ja hurmiota, yhtye kykyjensä huipulla.

Ilta päättyi – paitsi Michelberger-hotellin sisäpihalla kuultuun yhtyeen jäsenten salaiseen punk-keikkaan – versioon John Lennonin Mind Gamesista, jolla Win Butler laulatti berliiniläisyleisöä varsinaisen keikan jälkeen.

Lauloin nyrkit pystyssä, The Reflektors -paita ylläni.

Video ei ole enää saatavilla

”Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks.”

Parhaat popkappaleet vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Yritetään ensin kuvan muodossa.

Tai siis, antakaas kun selitän.

On popkappaleita. Ja sitten on popkappaleita.

The Look of Love. Holiday. Vamos a la Playa. Never Gonna Give You Up. One More Time. Move Your Feet.

Ne ovat popkappaleita, eivätkö vain? Ne ovat euforisia ja autuaita puhtaan hedonistisen ilon purkauksia, kuin suoria dopamiinipiikkejä aivoissasi, jollaisia hypotalamuksesi ei edes tiennyt voivansa tuottaa.

Ne vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Miettikääpä vaikka Madonnan Holidayta. Intro johdattaa jo lupaavasti aurinkoon, turkoosien laineiden äärelle ja huulillesi piña coladan kunnes tsäk! – huumaava bassolinja ottaa lanteesi haltuun ja voit vain ihmetellä miten kehosi pystyy moisiin liikkeisiin.

Tai Junior Seniorin Move Your Feetiä? Madonna vielä pohjusti euforiaa jonkinlaisella johdatuksella, mutta Tanskan Ohukainen ja Paksukainen laittavat jo torvi-introllaan pystyyn sellaiset lettukestit, että hammaslääkärisi ei ole moista sokeritulvaa aiemmin nähnyt. Oh yeah!

Ja sitten on Inspector Norse.

Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks, tässä on kuusi minuuttia ja 47 sekuntia jotain mitä ei voi selittää mutta jonka voi korvin havaita ja kehossaan tuntea ja helevetti että pärisee enemmän kuin isoin mahdollinen alkuluku ES-tölkkejä.

Siinä on osia kaikesta mikä on hyvää – maata järisyttävä groove, maailmankaikkeuden funkeimmat syntetisaattorit, jalat alta vetävä sointuvaihto keskellä kappaletta, rantabaarin parhaat drinkit, kosminen yhteys rakkauden ytimeen, kaikkien ystävien näkeminen samana iltana – ja sen saa kokea aina uudestaan ja uudestaan. Onkin vain kaksi asiaa, jotka Inspector Norsessa tekevät hieman haikeaksi: se, ettei kappaletta voi vetää nenäänsä, ja se, ettei mikään sen jälkeen enää välttämättä koskaan tunnu yhtä hyvältä.

Mutta ei se mitään. Lopulta, kun maakuntauudistuksia ei enää ole ja maapallo on yhtä, olkoon tämä planeettamme tunnuslaulu. Ja jos saamme joskus avaruudesta vieraita kotiplaneetallemme, johtajamme ensimmäinen tehtävä on soittaa olioille juuri tämä biisi, koska siinä on intergalaktisen ystävyyden tae eikä missään muussa.

Koska siinä on jumalauta popkappale.

Video ei ole enää saatavilla

”Annie Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin.”

St. Vincent pohtii menetystä ja löytää jotain yksinkertaista, kaunista ja universaalia.

”I have lost a hero
I have lost a friend”

2016 muistetaan vuotena, jona kuoli poikkeuksellisen monta länsimaisen populaarikulttuurin sankaria. Tammikuuta oli ehtinyt kulua kymmenen päivää, kun menetimme David Bowien. Joulun jälkeen keskuudestamme poistuivat parin päivän sisällä George Michael ja Carrie Fisher. Väliin mahtui nimiä Princestä Leonard Coheniin, Leon Russellista Pete Burnsiin ja Scotty Mooresta Merle Haggardiin.

En tiedä, oliko kuolleiden julkkisten määrä tavallista suurempi, mutta siltä se ainakin tuntui. Lopulta koko juttu vaikutti jo joltain hirveältä kosmiselta pilalta. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin jo jännittää, kuka vielä ehtii kuolla ennen kuin kello lyö kaksitoista.

Tuona synkkänä vuonna oivalsin viimein, miksi julkkisten kuolemaa surraan. Kun David Bowie kuoli, luin tuttujen ja tuntemattomien kokemuksia aiheesta. Kirjoitin itsekin siitä tunteellisen ja omaa menneisyyttäni pohtivan Facebook-päivityksen (joka julkaistiin myös Rumban nettisivuilla).

Aikaisemmin kuuluisien ihmisten kuolemasta jauhaminen oli tuntunut jotenkin ärsyttävältä. Ehkä en halunnut kohdata kuoleman mukanaan tuomia tunteita ja ajatuksia. Bowien kuoleman herättämistä tunteista lukeminen ja niistä kirjoittaminen tuntui kuitenkin helpottavalta. Hetken me Bowie-fanit olimme osa suurta kollektiivista kokemusta, surijoita globaaleissa hautajaisissa.

Nuoruudenidolin tai lempiartistin kuoleman aiheuttama järkytys liittyy tietysti meihin itseemme, ei kuuluisaan ihmiseen, jota emme todella tunteneet. Muistamme oman historiamme, hetket ja unelmat, joihin sankarimme vaikutti taiteellaan. Kuuntelemme elämämme ääniraitaa ja kirjoitamme omaa tarinaamme kokonaisuudeksi, jonka pohjalle voimme rakentaa tulevaisuutemme. Etenkin musiikki on tässä prosessissa kuin laastia, joka yhdistää muistot toisiinsa.

Viime vuonna julkaistulla Masseduction-levynsä ensimmäisellä singlellä New York St. Vincent eli Annie Clark pohtii menetystä sekä yhteisöllisessä että henkilökohtaisessa mittakaavassa. ”I have lost a hero / I have lost a friend”, hän laulaa. Song Exploder -podcastin jaksossa hän kertoi, että kappale sai osittain inspiraationsa juuri Bowien ja Princen kuolemista.

Kollektiivisen surun rinnalla on henkilökohtainen menetys: ”New York isn’t New York without you love.” Laulun on arveltu kertovan osittain myös Clarkin ja huippumalli Cara Delevingnen suhteen päättymisestä.

Kappaleessa Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin. Kun ihmiset poistuvat elämästämme ja paikat muuttuvat, myös suhteemme ympäristöömme muuttuu. Entiset, yhteiset paikat eivät enää tunnu samalta: ”Too few of our old crew / Left on Astor / So if I trade our hood / For some Hollywood…”

Viimeistään vuonna 2014 julkaistun nimettömän levynsä myötä Clarkista tuli yksi sukupolvensa kiitetyimmistä ja mielenkiintoisimmista artisteista. Jos kuitenkin hänen musiikissaan on ollut jokin heikkous, se on ollut toisinaan välittömän kokemuksen ja tunteiden piilottaminen tyylittelyn ja kulmikkuuden taakse. Ei ole sattumaa, että monissa promokuvissaan ja levynkansissaan Clark on kuvattu androidimaisen ilmeettömäksi.

New York on kuitenkin pelkistetty ja kaunis. Se ei hautaa välittömyyttä soundikokeiluihin, kimurantteihin melodioihin tai sanoitussokkeloihin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan New York tavoittaa tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kappaletta hallitsevat menetys ja pettymys, mutta myös uuden alku ja muutoksen välttämättömyys. Ei pidä unohtaa sen viimeisiä säkeitä:

”But for you, darling
I’d do it all again”

Video ei ole enää saatavilla

”Lauren Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.”

Skotlantilaistrio astuu päätä pahkaa ulinaindien ansaan, mutta selviää siitä kuin ihmeen kaupalla kuivin jaloin.

”Come in misery, where you can seem as old as your omens
And the mother we share
Will never keep your proud head from falling”

Henkilökohtainen kuppini meni nurin 8. helmikuuta vuonna 2011.

Kuuntelin ensimmäistä kertaa Cut Copy -yhtyeen samana päivänä ilmestynyttä kolmosalbumia Zonoscopea, kun kolmannen kappaleen kohdalla en vain jaksanut enää.

Biisi numero 1, Need You Now, ajassa 2:53: ”U-uu.. a-eeh… a-eeh…”

Biisi numero 2, Take Me Over, ajassa 0:46: ”U-u-uuuu….” – ja perään, ajassa 1:16: “Uu-uu-uh… woo-oo…”

Biisi numero 3, Where I’m Going, ajassa 0:47: ”O-o-ooo-ooo-oo-oo… Wo-hou… Yeah! Yeah! Woo…”

Huusin, ainakin sisäisesti: ”Lopettakaa! Helevettiin! Ettekö te muuta keksi!”

Mitä pidemmälle 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli edennyt, sitä voimakkaammaksi Tuo Ääni oli käynyt: luihin ja ytimiin käyvä aneeminen indieulina.

En tiedä, kuka kaiken aloitti (syyllisiä löytyy pilvin pimein Arcade Firestä Klaxonsiin), mutta uudelle vuosikymmenelle tultaessa homma oli käynyt naurettavaksi.

Koko indiemaailma jalkaansa tamppaavista heinälatofolkkareista neontetraelektroartisteihin tuntui, kuin yhteisestä sopimuksesta, vain minua piinatakseni, ujuttavan jokaiseen kappaleeseensa enemmän kuin riittävästi ulinaa, hoilotusta tai uljellusta. Woo-ooo! Aaa!

Rikos oli kaikkien yhteinen, mutta suurimmaksi syylliseksi katkeroitunut mieleni oli päättänyt juuri Cut Copyn. Yhtye oli ulissut, hoilottanut ja ujeltanut piinallisen ahkerasti jo edellisellä, vuonna 2008 julkaistulla ja sinänsä aivan mainiolla albumillaan In Ghost Colours – kuunnelkaa vaikka Feel the Love (”U-uu-uh! U-uu-uh!”), Lights & Music (”A-aa-ah… A-ah-aa…”), So Haunted (”Uuu-ah! Uuu-ah! Aaa-ah! Aaa-ah!”) tai oikeastaan ihan mikä tahansa levyn kappaleista, jos ette usko. (Minä en enää pysty.)

Asiaan!

Onko siis ihme, jos CHVRCHES-yhtyeen The Mother We Sharen ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 2012 Nuorgamin Levyraadissa kuultuani läiskäytin kappaleelle viisi pistettä kymmenestä ja kirjoitin:

”Nämä woo-oo-koukut voisi tässä indie-elektro-pop-tyylilajissa unohtaa vähäksi aikaa… Syytän sinua, Cut Copy!”

Olin kenties oikeassa Cut Copyn suhteen, mutta aivan varmasti väärässä The Mother We Sharen suhteen. Skotlantilaisen syntikkapoptrion suurin hitti (vain UK #38, mutta Spotify-lukema reilut 97 miljoonaa) olisi ansainnut tasan neljä pistettä enemmän.

The Mother We Share on kappale, josta minulla ei ole oikeastaan paljonkaan sanottavaa – mistä edelle kirjoittamani Cut Copy -jeremiaadi saattoi olla eräänlainen dead giveaway.

Kappale kuulostaa aina ihanalta, vaikka sen 22-sekuntisen intron pilkotut ulinat nostattavatkin näppylöitä ja säkeistön säkeiden perään liitetyt o-oh-o-oh-o-oh:t poraavat yhä repaleisia reikiä sieluuni.

The Mother We Share huokuu epämääräistä melankoliaa, joka syntyy Lauren Mayberryn laulusuorituksen ja laulun tekstin välisestä ristiriidasta. Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.

Samaa tunnelmaa on itse kappaleessa: se etenee jähmeän väkinäisesti, kuin kaikki happi olisi kaikonnut. Synteettisyydessään siinä on jotain PC Musicin kyborgeille suunnitellussa aikalaissoundissa. Sitä koskettavammalta inhimillinen ääni kaiken keskellä kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Can’t Feel My Face kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea.”

The Weekndin Can’t Feel My Face on Joonas Kuisman mielestä 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi.

”I can’t feel my face when I’m with you
But I love it”

Poppers on yhteisnimi joukolle alkyylinitriitteja (usein amyylinitriitti tai butyylinitritti), jotka ovat yleisiä seksistimulantteina ja muussa viihdekäytössä. Alkyylinitriittien suosio tanssilattioilla on säilynyt 1970-luvun diskoista 1990-luvun raveklubeille.

Poppersin käyttö seksistimulanttina alkoi pääasiassa homoseksuaalisten miesten parissa, mutta levisi nopeasti muihin väestöryhmiin. Poppersin nuuhkaisu rentouttaa mm. peräaukon sulkijalihasta, ja mm. sen vuoksi aine on ollut suosittu homoseksuaalimiesten parissa.

Nimi poppers (”poksahtajat”) on laina englannin kielestä; yksi aikaisista amyylinitriittituotteista oli sideharsoon tai vaahtomuovivaippaan kääritty lasiampulli, joka taitettiin rikki ja nopeasti haihtuvaa nitriittia voitiin siten nuuhkia vaipan läpi. Ampullia taitettaessa kuului tyypillinen poksahtava ääni – pop.

– Wikipedia

Nuuhkaisin ensi kerran poppersia yliopiston päärakennuksen portailla. Sitä tarjosi kaverini. Nuuhkaisun jälkeen naamani tuntui irtoavan. Se tuntui ihanalta. I loved it. En muista havainneeni vaikutuksia sulkijalihaksessani. Kaveristani tuli maailmankuulu kirjailija. Hän ei ole enää kaverini.

The Weekndin Can’t Feel My Face on mielestäni 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi. Se kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea. Veri on kenties siirtynyt peräaukkoa ympäröiviin suoniin. Butt loves it.

On kiinnostavaa, miten päihdekokemukset usein tuntee voimakkaimmin juuri naaman alueella. Viina nostaa punan poskille. Kauhukertomuksissa sienien syönti saa naaman tuntumaan siltä kuin se valuisi hiekkana maahan. Aamurööki saa otsan tuntumaan kevyeltä. Hammaslääkärin puudutus leviää ylähuuleen. Naaman voi tuntea vaikutuksen alaisena irtoavan tai olevan tunnoton.

Tunnoton naama seksin aikana on minulle uusi ilmiö. The Weekndin hitin kuultuaan eräs kaverini kertoi tosin tarinan, jonka mukaan hän oli kadottanut tuntonsa kasvoiltaan sukupuoliaktin aikana. Jälkikäteen hän oli päätellyt, että tunnottomuus oli johtunut liiallisesta hengittämisestä, siis hyperventilaatiosta. Hän on yhä kaverini.

Video ei ole enää saatavilla

”Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta Vocalissa on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.”

Vallitseehan maailmassa jo yhteisymmärrys siitä, että Pet Shop Boysilla on mitättömän vähän tekemistä ironian kanssa? Hyvä. Semminkin kun tarkasteltavana on yksinkertainen ja koruton rakkaudentunnustus tanssimusiikille.

”And everything about tonight feels right and so young
And anything I wanna say out loud will be sung”

Neil Tennant on lukenut ihminen, joka olisi voinut ripotella lyriikkaansa alaviitteitä neotribalismiin, karnevalismiin ja useisiin muihin ismeihin. Sen sijaan hän kertoo tykkäävänsä näistä ihmisistä ja tästä biisistä.

Tässä musiikissa ja tässä biisissä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Tanssimusiikissa avainsana on ”tonight”: juuri nyt kaikki tuntuu oikealta. Huominen on jossain mutta ei vielä täällä.

Tennant oli liki kuusikymppinen laulaessaan Vocalin levylle. Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta biisissä on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.

Vai kanavoiko Tennant bile-eläin Chris Lowea? Sanoissa on ainakin lowemaista suoruutta – muistanette taannoisen haastattelureplan, joka kuullaan myös Paninarossa: ”I don’t like much really, do I? But what I do like, I love passionately.”

Lauluesityksen mietteliäs, surumielinenkin sävy ja tuottaja Stuart Pricen ekstaattinen rynkytys, joka on nostattavuudessaan liki väkivaltaista, tekevät yhdessä Vocalista vuosikymmenen olennaisimman Pet Shop Boys -biisin. Se on vastaus Morrisseyn kitinään siitä, että dj:n soittama musiikki ei kerro mitään hänen elämästään.

”I like the singer, he’s lonely and strange”

Sivuhuomio: tuo maskuliininen pronomini on pohdituttanut. Ikoniset disko- ja reivivokalistit ovat useimmiten olleet naisia. Kuka on yksinäinen ja outo laulaja? Michael Jackson? Prince? Sylvester? Tennant itse?

Video ei ole enää saatavilla

Jamie ”xx” Smith, Romy Madley Croft ja… [googlaa] Oliver Sim.

Pehmeästi sykkivä kappale, jonka päälle kuolleet tunteet puhaltavat kylmää viimaa.

”The stars and the charts and the cards make sense
Only when we want them to
When I lie awake staring in to space
I see a different view”

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta.”

Tietenkään en ole koskaan noudattanut tunteettoman robotti-ihmisen kehotusta. Luuri kiinni, saman tien.

Jonottaminen on kamalaa. Odottaminen on kamalaa. Venaaminen ja vartoominen on kamalaa. Kaikki mahdollinen ajanhukka, kamalaa.

”Malta, hyvä ihminen.” ”En.”

Pahinta on epätietoisuus. Oli kyse sitten tulevaisuudesta, terveydestä, rahasta, ihmisuhteista tai siitä, kaatuiko tietokone – koska totta kai olit muistanut tallentaa, kuten aina, kiitos kysymästä, oi pyörivä sateenkaaripallo Helevetistä.

Odottaminen ja epätietoisuus on kiireiselle nykyihmiselle turhauttavaa – mutta niin se oli varmasti myös Pähkinäsaaren rauhasta (1323, toki) autuaan tietämättömälle Laatokan maajussille, mm. viikunapuuhun kiivenneelle Sakkeukselle (pienen pieni) tai muinaisen Mesopotamian tarinaniskijällekin: ”Voisitko jo hiljalleen kehittää sen kirjoitustaidon, please? Mulla ois yks hyvä kolumniaihe!”

The xx:n On Hold on hirvittävän kaunis ja melankolinen kappale siitä, kun toinen on kyllästynyt odottamaan ja siirtynyt ”toisen tähden kiertoradalle”. Laulu kertoo puolivahingossa syttyneestä romanssista (”we got carried away”), joka jäi kytemään sen sijaan, että se olisi puhallettu roihuun tai maltettu sammuttaa. Vaiheiluhommabiisi, siis.

Popmusiikissa on tuhansia duettoja, mutta On Hold on siitä huolimatta harvinaisuus. Se kertoo tilanteesta, jossa kaikki on jo ohi ja periaatteessa selvää, eikä jäljellä ole dramatiikkaa tai katkeruutta, ei oikeastaan mitään. ”I don’t blame you” on lakonisuudessaan yksi hienoimpia popbiisin avaussäkeitä vuosiin.

Vuosia sitten ystäväni perusteli Kauniit ja rohkeat -saippuaoopperan katsomistaan sillä, että hänestä oli hienoa seurata, kuinka sarjan henkilöhahmot ratkaisivat keskinäiset kiistansa yleensä keskustelemalla, ”diskuteeraamalla” kuin ruotsalaiset.

On Holdissa on jotain samaa, vaikkei sitä aivan dialogina voi pitää. Itse ainakin ajattelen Romy Madley Croftin ja Oliver Simin laulavaan kappaleessa tahoillaan, sille toiselle mutta itsekseen.

The xx:n briljanttia kolmosalbumia I See You (2017) ennakoinut single sykkii pehmänä ja lämpimänä kuin lampaanvillainen viltti, mutta viimeistään Simin laulama säe ”I thought I had you on hold” puhaltaa sen alle kylmän arroganssin viimaa.

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua – olette pidossa.”

Se mikä on toiselle tarpeeksi, voi olla toiselle vain ”empty space” – ei mitään, mistä voisi pitää kiinni. Ja onko se sitten kenenkään vika.

Muuten olen sitä mieltä, että Hall & Oatesin samplaaminen popmusiikissa pitäisi tehdä pakolliseksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Azealia Banksin nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo.”

Känkkäränkkätrolli tuli tehneeksi heti vuosikymmenen alussa hiphopin muotovalion.

”I’m a rude bitch nigga
What are you made up of?”

Onko jotain epäilystä siitä, että 212 kuuluu 2010-luvun kymmenen parhaan kappaleen joukkoon?

Ei tietenkään ole. (Sain juuri korvanappiini tiedon, että Nuorgamin listauksessa se ei kuitenkaan topkymppiin päässyt. Sacredieu!)

Tällaisen iskuvoiman onnistuu taikomaan kappaleeseen joku suunnilleen kerran vuosikymmenessä. 212 on ”musiikkisaittiräpin” platoninen ideaali. Siinä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo, joka nyhtää irti kaiken hyödyn Banksin ”Minni Hiiri vittuilee” -vibasta. Jopa tämän vuosituhannen tunnetuin minimalisti Steve Jobs olisi arvostanut, ellei olisi ollut sertifioitu molopää, joka tuskin ymmärsi räppiä enempää kuin esimerkiksi sanskriitinkielistä eeppistä runoutta.

Kappaleen omaperäisyyttä korostaa se, että huolimatta musiikillisen jalanjälkensä koosta juuri kukaan ei edes yrittänyt kopioida sitä – ainakaan menestyksekkäästi. (Voisi toki väittää, että muun muassa Vince Staplesin hirmuiset lekat ovat paljonkin velkaa 212:lle.)

Vuosikymmenen alun jälkeen hiphop lähti eri suuntiin kuin mitä Banks yritti viitoittaa. Se alkoi kuulostaa enenevässä määrin dullahorkkaiselta vainoharhamuminalta. Usein sen määrittäväksi piirteeksi nousi nihilismi – syvänä erotuksena vaikka maailmaa ja musiikillista kekseliäisyyttä syleilleeseen 1990-luvun golden age -räppiin.

Sen pääasialliset värit olivat musta ja savunharmaa ja esteettinen asenne jonkinlainen post-lilwayneaaninen performoitu vinous. Toisaalla taas Kanye ja Drake suolsivat herkkiä tuntojaan herkille milleniaaleille – ja tietysti myös meille herkkäsieluisille möhiksille.

Näitä yhdistävä tekijä oli niiden välimatka Azealia Banksin musiikkiin. Ei ehkä ihme, että oltuaan lyhyen hetken zeitgeistin kärjessä Banks hävisi kuvista. Tai itse asiassa – ei hävinnyt. Huomio vain siirtyi lähes tyystin Banksin musiikista hänen pöljäilyynsä Twitterissä ja muualla.

Lienee väistämätöntä, mutta on silti sääli, että Banksin myöhempi maine ensiluokkaisena känkkäränkkätrollina hämärtää 212:n arvoa. Lisäksi Banks on tuskin tehnyt itselleen palveluksia jatkamalla uppiniskaisesti omilla poluillaan hiphopin trendeistä piittaamatta. Mutta se ei ole kappaleen vika.

212 on nimittäin lajinsa muotovalio. Se on moderni klassikko siinä missä Aallon 406-nojatuoli ja Die Hard -elokuva. Menkää kuuntelemaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ’bosslady’, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva.”

Yhden poptähden puheenvuoro ylikuumentuneeseen arvokeskusteluun.

”Aren’t you lonely up there in utopia?”

Juu, tiedetään. Vuonna 2016 kaikki meni pilalle. Kaikki meidän vanhat suosikkiartistimme kuolivat, ja tyhmät ja sivistymättömät ihmiset äänestivät Yhdysvaltain presidentiksi länsimaisen yhteisön kaapin päälle persoonallisuushäiriöisen konkurssimiljardöörin. Oli surua, oli protesteja, mutta oli myös ”maltillisia analyysejä” siitä miksi kaikki on niin helvetin huonosti ja miksi olikin oikeastaan ”meidän” syytämme, että näin kävi.

Samalla tavoin kuin Perussuomalaisten muinainen Jytky, tuli myös Trumpin vaalivoitto sähköistämään sikäläisen (ja täkäläisen) kulttuurikeskustelun äärimmilleen. Henkilökohtaisesta tuli äärimmäisen poliittista, ja identiteeteillä oli väliä. Omista kokemuksista ja tunteista tuli imperatiiveja, joihin ympäröivän maailman tulisi asettua. ”Ennen vanhaan” kun tavattiin ajatella, että maailmassa selviäminen edellytti juuri sopeutumista ympäröiviin oloihin.

Tietenkään totuus ei ole näin yksinkertainen, mutta näin nämä asiat koetaan ja niin päin pois.

”So comfortable, we’re living in a bubble, bubble”

Osa minusta tietenkin huokaisee tällaisten oivallusten äärellä kyllästyneesti. Poistan varmistimeni, kun jossain puhutaan ”kuplista”. Sana tuntuu tätä nykyä niin köykäiseltä retoriselta ansalta ja viraalisanalta, jota nyt toistellaan, kun ei itsekään keksitä parempaa.

Kenties tästä Derridan kaltaiset postmodernistit puhuivat, kun halusivat osoittaa, ettei kielessä ole mieltä. Se on auktoriteetti vain, koska me teemme siitä sellaisen.

Trumpin valtaan nostanut ajatusmaailma väittää käyvänsä juuri postmodernismia ja sen mukanaan tuomaa identiteettien moninaisuutta vastaan. Katsokaa vaikka trendifilosofi Jordan Petersonin kauhisteluja ”uusmarxilaisuuden” edessä. Paluu traditioihin ja ennalta käsitettäviin malleihin – johonkin ”järjestykseen” – tuntuu tavallaan ymmärrettävältä, jos on tottunut olemaan sellaisessa asemassa, että saa aina periaatteessa kaiken mitä haluaa. Vallasta luopuminen on vaikeaa.

(Eikä mennä nyt siihen, että monet uuskonservatismin piirteet ”vaihtoehtoisine faktoineen” ovat aivan samanlaista järjenvastaista postmodernismia. Tai oikeastaan menevät jo senkin yli.)

Siksi myös Chained to the Rhythmin musiikkivideossa bailataan 1950-lukulaisen atomiajan näköisessä huvipuistoympäristössä. Tuo maaginen nousukauden utopia lienee amerikkalaista tulevaisuuskuvista helpoiten toisinnettava.

”Turn it up, it’s your favorite song / Dance, dance, dance to the distortion”

Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ”bosslady”, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva. Ehdottomasti karikatyyrimäinen pro-Hillary-hahmo, joka ei ole nähnytkään elämässään epäoikeudenmukaisuutta, mutta haluaa silti häärätä hirveästi sen kitkemiseksi.

Se hänelle suotakoon. Hyperkapitalistisena aikana on ihan okei ajatella, että H&M-vaateketju poistaa AIDSin tai että laululla voisi vaikuttaa siihen, etteivät Rio de Janeiron olympiakisojen valmistelut olisivat olleet mitään muuta kuin törkeitä ihmisoikeusloukkauksia yksi toisensa perään.

Sellaisia poptähdet ovat, aika naiiveja. ”Hyvän puolella”. Ei kai kukaan kuvittelekaan, että he tietäisivät, millaista on veroilmoituksen täyttäminen.

Tämän takia Chained to the Rhythm onkin ehkä tarpeellisin ja kykenevin poplaulun kokoinen kannanotto, mihin Katy Perryn asemassa oleva artisti kykenee. Hänen ei kannatakaan artikuloida asiaansa kuin Beyoncé tai Kendrick Lamar, koska ymmärtää sentään, etteivät ne asiat kuulu hänelle. Hän ottaa sosiologisemman kannan (milloin ei etuoikeutettu henkilö olisi häivyttänyt omaa subjektiotaan kannanotoissaan), mutta onnistuu silti sanomaan jotakin osuvaa.

”Come on, turn it up, keep it on repeat ”

Idenditeettien, tarinoiden ja kokemusten julkisessa sfäärissä todellisuutemme rakentuvat juuri meille mieluisen toiston kautta. Siksi juuri ”meidän” tunteistamme tulee kunnollisia, toisten tunteista vääriä ankeuttamisia. Se on inhimillistä, mutta älyllisesti laiskaa.

Tähän oivallukseen Katy Perrykin suuren laulunsa (ensimmäisen sitten Rion kisoja varten tehdyn Risen) perustaa. Siihen, että muita on vain pakko sietää.

Kun se puetaan keskitempoiseen mutta maksimalistiseen sävellykseen, saadaan aikaan kenties viime vuoden vaikuttavin valkoisen artistin tekemä popkappale. Kertooko se ensisijaisesti Perrystä (tai kappaleen takaa löytyvistä Max Martinista ja Siasta, jotka tietenkin tekevät tällaisia helmiä vaikka unissaan), asiasisällöstä vaiko tästä ajasta – vaikea sanoa.

Yksi lempikappaleistani se on silti.

Video ei ole enää saatavilla

”Pintatasolla Wrecking Ball on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät.”

Taivas varjele, mitä sieltä tulee.

”Don’t you ever say I just walked away
I will always want you”

Väitän: kaiken parodian, kaiken provokatiivisuuden, kaiken ylisoittamisen ja kaiken meemisaturaation jälkeenkin Miley Cyrusin ensimmäinen Billboard-listaykkönen on tämän vuosikymmenen definitiivisin viimeinen hidas.

En voi kuvitella tilannetta joskus puoli nelj… tai siis puoli viid… tai öh no siis joskus puolta tunia ennen kuin baarit nyt tässä aikamme aukioloanarkiassa menevätkään kiinni (ajatelkaa joku dj:nkin työturvallisuutta!), jossa Wrecking Ball ei olisi totaalinen isku laskuhumalaisten toisiinsa nojailijoiden vöiden alle.

Kappale on paitsi lopullinen niitti kaikenlaiselle mittailulle ja arvioinnille, myös lohdullinen myönnytys antaa tunteiden ja elämän tulla. Hetki, jolloin arat ventovieraat lopulta päättävätkin suudella ja antautua toisilleen. Piste, josta ei ole paluuta. Kihelmöivä tunne siitä, että nyt olen saavuttanut yhteyden: päässyt tuon toisen ihon alle.

Lauluna se on kuin uupuneen, kokemuksensa ja tunteensa sisälleen padonneen ihmisen väistämätön ja vapauttava itku. Romahdus, jota kukaan tunteva ihminen ei lopulta kykene pitkittämään tai vastustamaan. Kappale, jota tekee mieli huutolaulaa, vaikka keho olisi kuinka tunteista tukossa.

Kyyneleistään vääristynyt Cyrus näyttää mallia. Siksi ainut tapa representoida laulun sanoma on mennä kekkuloimaan purkupallolle juuri alasti. Ei siksi, että sillä haluaisi herättää aistillisia impulsseja, vain yksinkertaisesti halutakseen viestittää, että tässä olen; täysin paljaana ja puolustuskyvyttömänä.

Sinun, itseni, koko maailman edessä.

Tuo tunne on tietenkin hirvittävä. Ihmiset pitävät itsensä hillittyinä samasta syystä kuin pitävät itsensä puettuina: he haluavat viestittää, että minä hölmöile, minulla on kaikki kunnossa.

Vahinko vain, että tämä kulissi säilyy vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos jossain vaiheessa on väistämätöntä, että vaatteet lentävät toisen ihmisen edessä pois, ei tunteiden patoaminenkaan kestä ikuisesti.

Molemmat tapahtumat ovat sattumanvaraisia, joskin jälkimmäinen niistä on todennäköisesti kipeämpi ja raskaampi. Ei alastomuuskaan lopulta merkitse mitään, jos eleet ovat mekaanisia ja jäisiä. Sen sijaan pelkkä puolihuolimaton ”onks kaikki hyvin” -tiedustelu saattaa olla täydellinen purkupallon isku sisupunokseen.

Terveisin ihminen, joka on noiden kolmen sanan jälkeen romahtanut täysin hallitsemattomasti ja itselleenkin äkkiarvaamatta kohtuullisen täydessä baarissa – ja vieläpä melkoisen selvinpäin. Ei, kaikki ei ole hyvin.

Tämä on se tunne, johon Wrecking Ball tarttuu. Pintatasolla se on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät. Sitä, miksi jokin ääni, tuoksu tai maisema saa meissä aikaan reaktioita, joiden syitä emme itsekään välttämättä tiedä.

Siksi ”tunne” on ”järjen” vastakohta. Se yllättää juuri silloin, kun järki on laskenut hetkeksi puolustuksensa, ja ympäröivät impulssit vyöryvät auki jääneestä räppänästä sisään hallitsemattomana kimppuna – kuin purkupallona. Se on se sattumanvarainen aivokemiallinen vikatila, jonka esimerkiksi exän yllättävä näkeminen tai lapsuuden pesuaineen haistaminen aiheuttaa.

Toki tämä tila on myös sellainen, jolle voimme siedättää itsemme ja josta voimme oppia pois. Yleensä se tapahtuu ajan ja itsenäisen prosessoinnin kautta.

Silti kaikki nuo hetket ovat taas läsnä, kun jotakin uutta vavahduttavaa tapahtuu esimerkiksi valomerkin aikaan tapahtuvan ihmiskohtaamisen muodossa.

Silloin saatamme ehkä kuvitella, että tilanne normalisoituu, jos vetämme henkeä noin puolentoista sekunnin verran.

Vaan ei voi mitään: sieltä se pallo taas viuhuu. Taas mennään, saatana.

Uusi kertosäe alkaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Alkuvuodesta uutisoitiin, että Taylor Swift oli päätynyt raastupaan kiistelemään siitä, onko Shake It Offissa plagioituja osia.”

Taylor Swift kirjoitti laulun siitä, kuinka hän pyrkii olemaan välittämättä mediassa häntä koskevasta kritiikistä ja vihasta.

”’Cause the players gonna play, play, play, play, play
And the haters gonna hate, hate, hate, hate, hate
Baby, I’m just gonna shake, shake, shake, shake, shake
I shake it off, I shake it off”

Menneenä keväänä kahvikupin äärellä ystäväni paasasi minulle siitä, kuinka kotimainen taidekenttä on muuttunut tylsäksi. Taidetta tehdään oman position ylläpitämiseksi, ja vallankumouksellisuus ja riskinotto ovat kaikonneet. Minusta hänen näkemyksensä oli ohuelti naavan peittämä, hiukan näköalaton.

Minusta tuntuu, että varsinkin rodullistetut taiteilijat ottavat valtavia riskejä ja pyrkivät saamaan äänensä kuuluviin silläkin uhalla, että heillä on vastassaan vihapuhetta ja muuta lannistavaa hälyä. Tämä on omiin havaintoihini perustuvaa pohdiskelua, enkä laisinkaan tiedä, onko se millään tavalla linjassa todellisuuden kanssa. Minä en ole taiteen tai yhtään minkään alan asiantuntija, joten tunnepohjaisia näkemyksiäni ei varmaankaan kannata noteerata.

Nämä kriittiset aatokseni ovat kuitenkin toissijaisia tässä kontekstissa. Ystäväni puheet jäivät kaivelemaan, ja lopulta Taylor Swiftin jättihitti Shake It Off vuodelta 2014 ja nämä iltapäiväkahvikeskustelut kytivät mielessäni samassa karsinassa. Syy siihen oli uutisessa.

Alkuvuodesta uutisoitiin, että Taylor Swift oli päätynyt raastupaan kiistelemään siitä, onko Shake It Offissa plagioituja osia. Lauluntekijät Sean Hall ja Nathan Butler kokivat, että kappaleen kertosäe oli varastettu heidän 3LW-yhtyeelle tekemästään laulusta Playas Gon’ Play (2001).

Pyrkimys päästä osille suurhitin tuotoista kariutui. Asiaa käsitellyt tuomari Michael W. Fitzgerald totesi kertosäkeen ajatuksen siitä, että pelaajat pelaavat ja vihaajat vihaavat banaaliksi ja vallan yleiseksi, ja sen vuoksi plagioinnista ei voida puhua. Ylen uutisessa lainattu pätkä Fitzgeraldin päätöksestä laittoi mielessäni ajatusprosessin liikkeelle.

“Käsite toimijoista toimimassa heidän olennaisen luontonsa mukaisesti ei ole lainkaan luova: se on banaali.”

Taylor Swift kirjoitti laulunsa siitä, kuinka hän pyrkii olemaan välittämättä mediassa häntä koskevasta kritiikistä ja vihasta. Minä nyt kuitenkin otan kertosäkeen alkuperäisestä kontekstistaan, että pääsen vähän pohdiskelemaan.

Mitä jos kaverini on oikeassa? Ovatko kulttuurin kentällä toimivat henkilöt taantuneet vain keskittymään ydinosaamiseensa sen sijaan, että he pyrkisivät muutoksiin ja keskusteluun yhteiskunnassamme? Taiteilijat taiteilevat, muusikot muusikoivat ja tuottajat tuottavat.

Minä en ole tarpeeksi viitseliäs todentamaan, tapahtuuko näin, mutta jos taylorswiftit vain taylorswiftaavat, se on vähän huolestuttavaa. Tai siis: ajatus henkilöstä, joka jatkaa radallaan pyrkimättä muuttamaan ympäristöään paremmaksi, on ikävä. Apatiaa vastaan ei voi taylorswiftata.

Video ei ole enää saatavilla

Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat?

PC Music -kollektiivin heppoisin hitti oli uutuuttaan kimmeltävä pop-ansa ja esteettinen trippi, mutta oikean futurismin sijaan se sisälsi törkeää varkautta menneisyydestä, jonka luulimme tuntevamme.

”Hey QT!”

PC Music oli kulttuurillista omimista – kyllä vain – niiltä, joilla oli yltäkylläisesti mistä omia, ja niiltä, joilla ei ollut edes kiinnostusta säilyttää tuota kulttuuria. Heitimme sen itse pois.

Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat? Meitä surkeita kolmekymppisiä muistelemassa 1990-lukua? Osa popkulttuurin ikuisen paluun sykliä, jossa oma teini-ikä monistetaan, kun itse viimein päästään kuratoimaan soittolistaa?

Vai olivatko he sittenkin peräti kymmenen vuotta nuorempia diginatiivijolppeja, jotka kertasivat syntymävuosikymmentään, mutta eivät koskaan olleet eläneet sitä? Lohikäärmeprintti- ja tribaalikuvioituja parasiittilintuja lainahöyhenissä.

Haluaisin ajatella heidän ottaneen yhtä röyhkeästi omakseen meidän lapsuutemme kitschin kuin me otimme sitä edeltävän. Haluan ajatella heidän varastaneen meiltä bensalenkkarit, rumat verkkarit ja toyotacorollat. Eurodancen ja sen vielä kevytmielisemmät bubblegumdance-alaotsikot: Aqua, Vengaboys, Me & My, Daze… sen mitä postgrungefani kutsui 1990-luvulla halventavasti ”lelumusiikiksi”.

Ja katso, PC Music vetosi konemusiikin ja popkulttuurin käyttäjien etabloituneeseen yläpäähän, siis täysin vastakkaiseen segmenttiin kuin esikuvansa. Maineenpalautus – paitsi ettei ollut mitään mainetta palautettavaksi.

Mitä nostalgia edes on, ellei arvon löytämistä eilispäivän mitättömyydestä. En halua lukea enää yhtään taivastelevaa mielipidekirjoitusta siitä, kuinka älypuhelintemme takaa emme enää kohtaa oikeasti ihmisiä, en yhtään väsynyttä historiatajutonta esseetä tai op-ediä siitä, kuinka aikamme on entistä enemmän merkkien, symbolien ja informaation “tulvan” määrittämää. En mitään niin pikkuvanhaa kuin Brian Enon Windows-käynnistysäänen mestariteoksena hehkuttaminen tai vanhojen käyttöliittymien estetisointi niiden aiheuttaman kiroilun sijaan.

Ihminen asui luolissa 100 000 vuotta ja nyt meillä oli internet ja yhtäkkiä se oli muka ohjelmoinut meidät yhdessä yössä käyttäytymään jotenkin toisin kuin ennen.

Postinternet oli pettymys. Pelkkää digikannibalismia tekki-agiileilta milleniaaleilta, jotka nokkivat meidän refreshaamaan jähmettyneitä valkoisia luurankojamme autiomaassa.

Rakastamme kirjoittaa mytologiaa siitä, että vuosituhannenvaihteen myötä katosi jokin entinen korkeakulttuuri, jonka me viimeisinä elimme.

Se oli meidän roskaamme. Kukaan ei oikeasti tajunnut sen arvoa. Ennen kaikkea meillä oli niin paljon, ettemme edes halunneet pitää siitä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

James Murphy tanssii itsensä puhtaaksi, miten päin vain.

2000-luvun indiesosiologin yksi kaikkein ”sellaisimmista” kappaleista.

”Talking like a jerk
Except you are an actual jerk
And living proof that sometimes friends are mean”

”Ellei James Murphyä olisi, hänet pitäisi keksiä”, lausui filosofi Voltaire joskus vuoden 2010 tienoilla.

James Murphy on mies, jolle tarjotaan töitä Seinfeld-sarjan kirjoitustiimistä, joka muuttaa Brooklynin Williamsburgiin, joka perustaa kotikonnuilleen viinibaarin ja joka julkaisee nimikkoespresson. Näiden lisäksi hän kirjoittaa näsäviisaita ja ”tanssittavia” kappaleita nuorten 2000-lukulaisaikuisten elämänmenosta.

Murphy on joko hahmo jossakin hysteeristä realismia edustavassa aikalaisromaanissa tai jonkinlainen ”starter pack” -meemin ilmentymä.

Kyseisessä meemissä laaditaan irvailevia karikatyyrikollaaseja erilaisten ”tyylien” edustajien ominaispiirteistä, eli suunnilleen niistä sosiaalisen pääoman elementeistä, jotka sosiologi Pierre Bourdieu niputti termin ”habitus” alle.

Jos iskee kuvahakuun lauseen ”hipster starter pack”, löytää väsyneesti naurattavia, itsestäänselviä summauksia, joissa vilisevät Pitchforkin ja NPR:n logot, viikset, polkupyörät, erikoiskahvit, Pabst Blue Ribbon -oluet tai mitkä tahansa ”tällaiset” asiat, jotka viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen päätyvät suomalaisen viihdeohjelman käsikirjoituspöydälle.

Meemin kärjistys tuntuu tietenkin banaalilta, koska vuonna 2018 se on vanha vitsi.

LCD Soundsystemin tapauksessa vitsi on lähes nostalginen. Lisäksi se on tarkka osoitus siitä, mitä ”habitus” käytännössä tarkoittaa.

Kaikki habitukset maailmassa voidaan tarvittaessa vääntää enemmän tai vähemmän naurettaviksi; ”käveleviksi Andy Warhol -näyttelyiksi”, kuten musiikkitietelijikäkaksikko Simon Frithin ja Andrew Goodwinin toimittamassa On Record -opuksessa sutkauteltiin.

Arvelen James Murphyn tietävän tämän. Siksi tuo valkoisia t-paitoja ja väljiä pukuja käyttävä, viittäkymppiä lähestyessään harmaantunut nörtti on tehnyt musiikkiaan suorastaan sosiologisella otteella.

Vai mitä voisi sanoa miehestä, joka lausui Dance Yrself Cleanilla alkavan This is Happening -levyn aikaan The Guardianissa näin:

”Tässä taisi käydä niin, että yritin ensin koko elämäni olla ’cool’, mutta päädyin lopulta vain tunnistamaan ne mekanismit, miten ’coolius’ toimii.”

Kuulostaa ihmiseltä, joka voisi kirjoittaa Seinfeld-jaksoja tai Seinfeldin dialogilta kuulostavia lauluntekstejä. Dance Yrself Clean kun on sarjaan sopivia lauseita pullollaan.

Tämän etäisyyden ja ”tarkkailijuuden” avulla James Murphy on luonut musiikkia, joka toki kuulostaa maailman eniten 2000-luvun indieltä, jossa valkoiset miehet hytkyvät v-aukkoisine paitoineen velton spastisesti soittimiensa ääressä. Karikatyyri on ilmiselvä, mutta se naurahtaa jo tekovaiheessa itselleen ja toteaa, että ”tällaisesta soundista tämä aika tullaan tunnistamaan”.

Niinpä tultiinkin. Dance Yrself Cleanin kummallinen jaarittelu on rakastettavaa, koska se on itsetietoista. Kappale on klassikko, koska sen tehnyt ihminen on vapautunut omaa aikaansa määrittävän cooliuden kahleista.

James Murphy on – kuten kappaleen otsikonkin voisi kuvitella antavan ymmärtää – tanssinut itsensä puhtaaksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Blackstarilla David Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja.”

David Bowien viimeisen levyn avaava nimiraita on kymmenminuuttinen mystinen matka yksinäisen kynttilän luo.

”In the villa of Ormen, in the villa of Ormen
Stands a solitary candle, ah-ah, ah-ah
In the centre of it all, in the centre of it all”

Viime vuosina arkiaamuni ovat asettuneet kaavaan, jossa lähden kotoa kahden lapsen kanssa. Kävelemme ensin isomman päiväkodille Linnunlauluun. Tämän jälkeen työntelen nuoremman vaunut radan vartta Kaisaniemeen, parkkeeraan vaunun ja jätän lapsen tarhaan.

Tämän jälkeen kävelen parinkymmenen minuutin matkan Pitkänsillan yli työhuoneelle.

Aamun huippuhetki on viimeinen kaksikymmenminuuttinen. Laitan luurit korviin ja kuuntelen jotain. Maanantaisin pyrin aina korkkaamaan jonkin uuden, ennen kuulemattoman levyn, ikään kuin antamaan sävelen viikolle.

Maanantaina 11. tammikuuta 2016 laitoin tarhasta poistuessani soimaan David Bowien edellisenä perjantaina julkaistun levyn ★ (tunnetaan myös nimellä Blackstar). Odotukset olivat ristiriitaiset. En ollut juuri jaksanut innostua Bowien Next Day -paluulevystä (2013), joka oli kuulostanut vanhan soundin lämmittelyltä ilman uutta sanottavaa. Toisaalta olin kuullut hyvää newyorkilaisten jazzmuusikkojen kanssa levytetystä uutukaisesta.

Jo muutaman tahdin kuultuani ymmärsin, että nyt oltiin jännän äärellä.

Levyn käynnistävä nimiraita imaisi ikiaikaiselta kuulostavaan maailmaan. Ollaan Ormenin kylässä, yksinäisen kynttilän ympärillä, meneillään on ehkä jokin riitti tai teloitus.

Musiikki on tässä vähintään yhtä tärkeää kuin sanat – sekoituksessa on triphopia, monimutkaisin rytmikuvioin etenevää jazzia, lähi-idän sävyjä, kirkkokuoroa ja urkua.

Vaikka ★:n kutsuminen popmusiikiksi alkaa olla termin venyttämistä äärimmilleen, on kokonaisuus on silti hallittu. Alun jälkeen seuraa pitkä B-osa, jossa messiaan julistetaan kuolleen mutta uuden mustan tähden syntyneen, minkä jälkeen palataan alun tunnelmiin. Silti jännite ei laske liki kymmenminuuttisen kappaleen aikana kertaakaan. (Itse asiassa ★ oli alun perin 11-minuuttinen, mutta mitaksi editoitiin 9:57, koska iTunes ei hyväksy yli 10-minuuttisia singlejä).

Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja. Kuuntelin kappaleen kahdesti ennen kuin pääsin työhuoneelleni ja avasin tietokoneen.

Ensimmäinen uutinen kertoi David Bowien menehtyneen edellisenä päivänä.

”Something happened on the day he died
Spirit rose a metre then stepped aside
Somebody else took his place, and bravely cried
(I’m a blackstar, I’m a star’s star, I’m a blackstar)”

Video ei ole enää saatavilla

”Siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä.”

Tämähän on luonnos. Tässä on kertosäe, säkeistö, kertosäe ja toinen säkeistö, ja kertosäettä sitten loput.

”I got my hopes up again, oh no, not again
Feels like we only go backwards, darling”

Jotenkin tämä on venytetty kolmeen minuuttiin, vaikka aineksia on ehkä puoleentoista. G, D, C ja niin edespäin. e-molli, D, taas E ja sitten a-molli. Ollaanko tässä jossain musiikintunnilla? Ei ihme, että sama kappale tehtiin Argentiinassa jo parikymmentä vuotta aiemmin, ja on varmasti tehty muuallakin.

Mutta ulkokuori pettää. Tame Impalan läpimurtolevy Lonerismilla esityksen ensi kuulemalta varastavat studion äärimmilleen valjastava Apocalypse Dreams ja junan lailla etenevä Elephant, kun Feels Like We Only Go Backwards jää lallattelumaisuudessaan lähes välisoitoksi pidempien kappaleiden keskellä.

Kappale onkin käytännössä hieman väännelty The Beatlesin Baby, You’re A Rich Man, johon on lisätty The Beach Boysin lauluharmonioita ja Todd Rundgrenin taikapölyä miksauspöydän takaa.

Tai ei oikeastaan vain yhden, vaan ennemminkin kolmen tai kolmentoista Todd Rundgrenin. Kaikki alkaa kappaleen soidessa näkyä useina eri kappaleena – ääriviivoja ei enää erota.

Sillä niin huumaavaksi on Kevin Parker luonut kappaleen maailman: siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä ja jalat ovat vajoamassa juoksuhiekkaan keskellä Senaatintoria. Ja silloin tuntuu, että me aina vain taaksepäin…

”Seed of all this indecision isn’t me, oh no, cause I decided long ago
But that’s the way it seems to go when trying so hard to get to something real”

Kyllä, tämä on luonnos – luonnos, joka on taivaankappaleita studiossa järjestelemällä saatu upeaksi, aina vain rewind-napin painamista vaativaksi taideteokseksi. Opetushallitukselle tiedoksi: jos tämä saa yhdenkään musiikkiluokkalaisen innostumaan äänimiestaiteen mahdollisuuksista, antakaa mennä vain seuraavassa opetussuunnitelmassa.

Miltä tuntuukaan olla yksi niin kauniista ihmisistä, Kevin?

Video ei ole enää saatavilla