Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

”Mitä, onko Nuorgamin listalla vain 16,2 prosenttia naisten laulamia kappaleita”, kysyy järkyttynyt Risto Ylihärsilä, 2000-luvun kirkkaimman suomipophelmen tekijä. (Kuva: Sami Sänpäkkilä)

Nuorgam aloitti 2000-luvun kotimaisten pophelmien listaamisen 1. kesäkuuta 2012. Sarjan avasi sijalla 111 Antero Raimo & Ovien Kiitos minä. Tänään perjantaina 21.9. sarja huipentuu Risto-yhtyeen kappaleeseen Nina, olen palasina, mielestämme kaikkein kirkkaimpaan suomalaiseen pophelmeen tällä vuosituhannella.

Sarja koottiin Nuorgamin avustajakunnan keskuudessa äänestämällä, ja jokainen äänestykseen osallistunut sai valita kolmekymmentä mielestään parasta 2000-luvun suomalaiskappaletta.

Lopullinen lista laadittiin äänestyksen perusteella niin, että kultakin artistilta on mukana vain yksi, eniten ääniä kerännyt, kappale. Sijoitukseen vaikuttivat sekä artistin kappaleiden kokonaisäänimäärä että listalle päätyneen kappaleen äänimäärä.

Siitä huolimatta, että myös tänä vuonna ilmestyneitä kappaleita sai äänestää, yhtäkään vuoden 2012 kappaletta ei noussut listalle.

Ylivoimaisesti eniten ääniä saivat vuonna 2006 ilmestyneet kappaleet, joita listalle päätyi 15 eli 13,5 prosenttia kappaleista. Vuodet 2000, 2001, 2005 ja 2007 tulivat toiseksi 11 kappaleella (9,9 %) kukin.

Pahnanpohjimmaisiksi jäivät vuodet 2009 ja 2010 viidellä kappaleella (4,5 %) kumpikin. Tuoreehkoja kappaleita päätyi silti listalle kohtalaisen paljon, sillä vuosi 2011 on edustettuna kahdeksalla kappaleella (7,2 %).

Mukaan mahtui kappaleita viidellä eri vuosikymmenellä levytysuransa aloittaneilta artisteilta. Ylivoimaisesti eniten listalle päätyi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä aloittaneita esittäjiä, jopa 68 (61,3 %)! 1990-luku seurasi perässä 28 esittäjällä (25,2 %), 1980-luku seitsemällä (6,3 %) ja tämä vuosikymmen kuudella (5,4 %).

1,8 prosenttia eli kaksi 2000-luvun kotimaisten pophelmien esittäjistä on levyttänyt jo 70-luvulla. Nämä konkarit ovat Eppu Normaali (Suolaista sadetta sijalla 101) ja Tuomari Nurmio (Alamaailman vasaroiden kanssa tehty Paavi Roskapankissa sijalla 31).

Listan esittäjistä 28 eli melko tarkalleen neljäsosa (25,2 %) on sooloartisteja ja kolme neljäsosaa (74,8 %) yhtyeitä. Yksiselitteistä eroa näiden välille ei ollut kaikissa tapauksissa mahdollista tehdä.

Esimerkiksi Emma Salokoski Ensemble ja Ville Leinonen & Valumo on laskettu yhtyeiksi mutta yhtä lailla kiinteiden kokoonpanojen kanssa keikkailleet ja levyttäneet Anssi Kela ja Maija Vilkkumaa sooloartisteiksi – näissä tapauksissa nimi siis ratkaisi.

Siitä huolimatta, että naisäänet ovat nousseet suomalaisessa popmusiikissa vahvasti pinnalle 2000-luvulla, naisten laulamia kappaleita mukaan mahtui vain 18 eli 16,2 %. Miehet jyräsivät 85 kappaleella (76,6 %). Kappaleita, joissa mies- ja naisäänet esiintyvät tasavertaisina, listalla on kolme (2,7 %) ja instrumentaaleita viisi (4,5 %).

Jaoimme listalle päätyneet kappaleet myös karkeasti kuuteen genreen. Selvään pop-kategoriaan tippui 29 kappaletta (26,1 %), samoin indiepopin ja -rockin sateenvarjon alle.

Keskenään tasavertaisia lajeja olivat myös hiphop ja raskas rock, kumpikin 16 kappaleella (14,4 %). Jälkimmäiseen niputimme julmasti niin Abduktion hardcoren, Mokoman ja Stam1nan modernin metallin kuin Von Hertzen Brothersin raskaan retrorockinkin.

Elektronista ja muuta tanssimusiikkia mukaan mahtui 11 kappaleen (9,9 %) ja folkia sekä muuta lauluntekijämusiikkia 10 kappaleen verran (9 %).

Esityskielenä suomi on ylivoimaisesti suosituin listallamme. Kappaleista 64 (57,7 %) on laulettu ensimmäisellä kotimaisella. Tavalla tai toisella englannin kielellä esitettyjä kappaleita mukana on 39 (35,1 %). Yhtään ruotsiksi laulettua kappaletta listalle ei noussut.

Yksi 111 kappaleesta on laulettu espanjaksi (Deep Turtlen Perdido sijalla 66), ja kahdessa kielenä on sekä ranska että englanti (The Crashin Lauren Caught My Eye sijalla 5 ja Giant Robotin Superweekend sijalla 17).

Valtaosa listan kappaleista on julkaistu indie-levymerkillä, peräti 72,1 prosenttia (80 kappaletta). Monikansalliset levy-yhtiöjätit EMI, Warner, Universal, BMG, Sony ja kahden jälkimmäisen yhteenliittymä ovat julkaisseet 26,1 prosenttia kappalehelmistä (29 kappaletta). Mukaan on laskettu myös näiden lukuisat alamerkit ja lisensoinnit.

Listalle nousi lisäksi kaksi omakustanteella julkaistua kappaletta, Tuomio & Koneen Taru Sorbuksen herrasta (85.) ja Antero Raimo & Ovien Kiitos minä (111.).

Levy-yhtiöistä eniten listan kappaleista, yksitoista eli 9,9 %, on julkaissut Johanna. Mukaan on laskettu myös kappaleet, jotka yhtiö on julkaissut Universalin ostettua sen.

Toisena tulee Universal yhdeksällä kappaleella (8,1 %). Sen saldoon on puolestaan laskettu myös eri alamerkkien julkaisut. Yksittäinen kappale on siis saatettu ottaa huomioon useamman levy-yhtiön tuloksessa.

Kuusi kappalettaan (5,4 %) saivat mukaan Fonal ja Warner ja viisi kappaletta (4,5 %) Fullsteam ja Monsp.

Neljään kappaleeseen (3,6 %) ylsivät BMG, Ektro, EMI, Poko ja Spinefarm, kolmeen (2,7 %) taas Helmi-levyt, Sony ja Sony BMG.

Seuraavat levymerkit saivat kaksi kappaletta (1,8 %) listalle: Backstage Alliance, If Society, Jupiter, Levy-yhtiö, M.dulor, Playground, Sakara, Solina ja Verdura.

Listalle päätyi kappaleita esittäjiltä ympäri Suomea, ei kuitenkaan Nuorgamista asti.

Listalle valittiin 111 kappaletta, joista jokainen on klassikko. Miksi? Koska me sanomme niin!

Kuuntele tästä! 

Äänet paukkuvat Risto Ylihärsilän päässä. (Kuva: Tomi Palsa)

Yksitoista Nuorgamin kirjoittajaa kertoo suhteestaan 2000-luvun parhaaseen kotimaiseen popkappaleeseen. Onneksi olkoon, Risto.

”Lähdin luoksesi junassa pummilla
Olisi pitänyt tietää että kyllä ne vessan oven avaa
Jouduin Riksussa pois puoli yhden aikaan koitan taas aamulla uudestaan

Olin yötä kerrostalon lehtiroskiksessa
Tein sulle paperiruusun Seuran kannesta
Ja kun viimeinkin pääsin sun luokse voisit ees oven aukaista”

Tasapainoilevaa draamaa

Juuso Janhunen

”En nykyään jaksa Riston musiikkia ollenkaan, mutta Nina, olen palasina on siinä määrin osa musiikinkuluttajan historiaani, että pakko sitä oli tälle listalle äänestää. Ilmestyessään kappale edusti minulle suunnatonta ahaa-elämystä. Lukioikäisen, maailmaan aivan liian totisesti suhtauneen nuorukaisen tajuntaa kappale järisytti vieraantuneisuudellaan ja sopivasti aukkoja sisältävällä tarinallaan.

Pohjimmiltaan ahdistavaa tarinaa lähestytään sellaisessa vimmalla, että yksi askel pidemmälle muuttaisi kappaleen tragediasta komediaksi, ja juuri sellaista on hyvä draama. Koko kappalehan on lapselliseksi kääntyvän rypemisen ja pohjattoman lohduttomuuden häilyvällä rajalla tasapainoilua. Tottakai sellainen vetoaa yliherkkään nuoreen, ja jättää voimakkaan muistijäljen, jota vaalin vieläkin, vaikken enää jaksakaan yhtyeen patetiaa ja neuroosikertomuksia.”

Elämä vain on

Aleksi Kinnunen

”’Olin yötä kerrostalon lehtiroskiksessa. Tein sulle paperiruusun Seuran kannesta.’

Oliko kertoja todella heitetty junasta Riihimäellä – kuten voi ymmärtää – ja kömpinyt paremman puutteessa heikohkoon punkkaan.

Vai tapahtuiko kaikki kertojan päässä?

Ristossa ei innosta niinkään sävellykset (olkoonkin, että Ninan lauluriffi on aivan järjettömän tehoava) vaan onnistunut heittäytyminen ja sanoitukset, joita voisi paremman ilmaisun puutteessa kutsua psykoottiseksi realismiksi. Kuvaukset ovat tarkkoja, mutta ne tuoksahtavat laitapuolen elämältä, joka voi kohdata kenet vain, missä tahansa, tahtomatta.

Kertoja on ehkä hairahtunut polulta tai vain tavallisen surullinen outsider, ehkä putkahtanut maailmaan syntymähumalassa. Silti kertoja ei tunnu järin pettyneeltä kohtaloonsa. Elämä vain on.

’Tulkaa tänne pikkuoravat, tartten teitä’, ’känninen kotka lentää taivaalla’, ’se on aina rauhoittava näky, kun ilta-aurinko tekee vastapäisestä talosta Homer Simpsonin kasvot’, ’lapsiveden vielä valuessa juoksin ja juoksen vieläkin’ ja niin edelleen.

Kuka, missä, milloin? Häikäisee. Sydäntä särkee. Olen palasina.”

Viima yltää ytimiin

Auroora Vihervalli

”Se on se koko kappaleen läpi tikittävä kosketinsoitinkuvio, joka muistuttaa junan etäistä kalsketta. Suunta on pohjoiseen, Helsingistä Tampereelle. Kappale liikkuu.

Se on se yhden vokaalin taustalaulu, jota ei saa karkotettua kantapäiltä. Välillä se katkeaa, mutta ennen kuin ehtii vilkaista taakseen, laulu on kintereillä jälleen.

Se on graniitista ja teräsbetonista tehty Hämeensilta, jota ylittäessä viima yltää ytimiin. Se on se, kun ovea ei avata.

Nina, olen palasina on 2000-luvun paras kotimainen kappale, koska se haastaa kuulijan empatiakyvyn ihailtavalla tavalla. On raskasta ymmärtää, miksi laulun Nina ei avaa oveaan kertojalle. Mitä useammin kappaleen kuuntelee, sitä selvempää se on: kertoja on epätasapainoinen, arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän tarvitsee apua.

Kappale vetää myötäelämään ahdistavan tilanteen. Sellaista arvostaa aikana, jolloin sympatia on yhtä harvinaista kuin empatia.

Biisin loppuessa mielessä pyörii vain kaksi toivetta: että Nina pitää ovensa kiinni ja joku soittaa paikalle ambulanssin.”

Krapulainen havainto maailmasta

Ville Aalto

”Riston yhteydessä muistetaan aina mainita arvaamattomat, raivokkaat keikat, häpeilemättömät sanoitukset ja yleinen anarkistinen ote musiikin tekemiseen.

Aivan turhan usein sivuutetaan se, että herra Ylihärsilä on täydellisyyttä tavoitteleva tuottaja, jonka kappaleiden taustalla on paljon enemmän työtä ja ajatusta kuin niiden rosoisesta ulkokuoresta voisi päätellä.

Nina, olen palasina ei sisällä yhtään turhaa elementtiä. Piano kilkattaa kiskoilla Tampereelta Riihimäelle, kitara surisee öisenä hälynä yösijaksi valikoituneen roskalaatikon ulkopuolella. Nainen huhuilee kertojan pään sisällä ja muistuttaa menneestä mokailusta.

Kappaleen jokaisessa raidassa on klassikkouden siemen. Äänikuva on kuin krapulainen havainto maailmasta – samaan aikaan liian tarkka ja aivan sumuinen.”

Kultaisen sateen katveessa

Antti Lähde

”Olin 2000-luvun alussa puolet piskuisesta indielevy-”yhtiöstä”, joten aika ajoin postiluukustani putoili demoja – ei sillä, että olisin niitä aktiivisesti kaivannut. Silloin tällöin kouraani iskettiin myös puolivalmiita levyjä, jotka olivat vailla julkaisijaa – useimmiten täysin perustelluista syistä.

Jotenkin (tarkemmat olosuhteet olen jo armollisesti unohtanut) päätyi kuultavakseni myös Risto-yhtyeen esikoisalbumi, joitakin aikayksiköitä ennen kuin Fonal Records sen lopulta julkaisi. Muistan, kuinka pyörittelin päätäni levyn soidessa ensimmäistä kierrostaan. En ollut oikopäätä julkaisemalla levyä, jonka ensimmäisessä kappaleessa lauletaan pissasuihkuista (Sade, kultainen sade). Mutta minä olinkin ’levy-yhtiön jätkä’, ja mitäpä sellainen mistään ymmärtäisi.

Olin jo ehtinyt nähdä Riston livenä, bändin ensimmäisellä keikalla Tampereen Telakalla. Tiesin Risto Ylihärsilän luonnollisesti mahtavasta Kukka-yhtyeestä – jolta taisin nähdä kaikki Tampereen-keikat yhtä lukuun ottamatta – enkä oikein osannut kuvitella häntä rockyhtyeen keulahahmona. Mutta minä olinkin ’levy-yhtiön jätkä’.

Keikka Telakalla oli kaikesta päätellen syksyllä 2003 (tarkemmat olosuhteet olen jo armollisesti unohtanut) ja jos jotain, niin se oli hyvin epätasainen. Osa biiseistä kuulosti melko hirvittäviltä ja itse bändi epäpyhältä sekoitukselta Ultra Brata ja sellaista Kauko Röyhkää, joka on kaikkea muuta kuin ’tyttöjen ystävä’.

En muista, soiko Nina olen palasina jo Riston ensimmäisellä keikalla, mutta muistan hetken, jolloin tajusin, ettei se olekaan bändin pakanallisen esikoisalbumin ainoa hyvä kappale. Toisena aukesi Unessa mies, valveilla nainen, kolmantena Kateelliselle ystävälle. Lopulta antauduin innolla jopa kultaisen sateen kasteltavaksi.”

Mestarillinen novelli

Arttu Tolonen

”Jos pitäisi valita suomalainen rock-sanoitus joka minua on eniten säväyttänyt, se olisi tämä. Olen aina pitänyt esimerkiksi ZZ Topin, Camper Van Beethovenin ja ajoittain Steely Daninkin lyriikoissa siitä miten ne onnistuvat kertomaan hienoja tarinoita äärimmäisen ekonomisesti. Sellaisia elämänmakuisia. Jenkeillä nyt on verissään joku novellikirjailun nerous muutenkin, ihan Poesta ja Hawthornesta Carverin kautta nykypäivään.

Nina, olen palasina on samaa tasoa. Hieno novelli, jonka pohjalta voisi heittämällä tehdä hienon lyhärin, jossa olisi taatusti mehukas rooli Mikko Koukille.”

Risto-yhtyeen kitaristi on Tuomas Eriksson. Yhtyeessä soittavat nykyään myös basisti Minna Kortepuro ja rumpali Alina Toivanen.

Nosta kädet pystyyn ja luovuta

Samuli Knuuti

”Dingon kappaleessa Rhonda Rhonda (1994) Neumann lauloi ikimuistoisesti ’Rhonda sinä kana, olet itse saatana’. Lähes yhtä viiltävään rinnastukseen yltää Risto omassa kappaleessaan, jonka kertosäe nerokkaasti nostaa kappaleen säkeistöjen renttudraamasta kohti syvempää ja riipaisevampaa oman voimattomuuden tunnustamista.

Nina, olen palasina on laulu antautumisesta, siitä kuinka joskus on pakko nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa tahtonsa korkeammalle voimalle, joka tässäkin tapauksessa on nainen. Arkinen suomalaisen naisen nimi saavuttaa tässä kontekstissa liki pyhimyksenomaisen auran.

Riston kappaleen vaikutusvallasta kertoo sekin, että Regina julkaisi sille vuonna 2009 rinnakkaisteoksen Olen häviöllä, Pauli. Tai jos ei kirjoittanut, sellaisena sen voi ainakin kuulla ja sellaisena kuunnella.”

Baabelin tornin tuho

Jean Ramsay

”Epätoivo. Siitä on hyvät pop-laulut tehty. Pitää olla joku paikka johon pyrkii, joku yhteys jonka haluaa saavuttaa. Riston Nina, olen palasina on tällainen laulu. Siinä päähenkilö yrittää kaikin keinoin päästä Ninansa luo. Jos kolmanteen säkeistöön on uskominen, on päähenkilö juossut jo lapsiveden puhkeamisesta asti, pyrkinyt takaisin johonkin määrittelemättömään yhteyteen.

Päällisin puolin kysymys on rakkaustarinasta. Sen taustalla on kuitenkin sellaisia ur-myyttejä kuin karkotus paratiisista, kaikkein perustavalaatuisimman alkuperäisen yhteyden hajottaminen. Risto on Aatami, Nina Eeva. Jopa Tampere näyttäytyy veljessurman paikkana, jossa Kain tönäisee Abelia baarissa, ilmeisen kohtalokkain seurauksin. Kappaleen teemoja ovat siis syntiinlankeemus ja väkivalta, ja välimatkat, jotka niiden seurauksena ihmisten välille syntyvät.

Kappaleen lopussa oleva häly on kuin Baabelin tornin tuho, hetki jolloin Jumala sekoittaa ihmisten kielet ja ihmiset hajaantuvat ympäri maailmaa. Tuon tapahtuman jälkeen ihmiskunta on ollut palasina, ja Risto on vain yksi meistä. Lopun ’nina/sina’ korostaa sitä miten lähellä sanat ovat, mutta alleviivaa sitä, että ne ovat silti kaksi, ei yksi.”

Näennäisen naiivi tragedia

Joonas Kuisma

”Nina, olen palasina ei ole suosikkikappaleeni Riston tuotannossa. Edelle kiilaavat Aurinko Aurinko plaa plaa plaa -levyn Diskopallo ja Rakkauden avaruusraketti. Nina, olen palasina on kuitenkin kappale, joka vainoaa minua pahimmin. Kun vain ajattelen sen nimeä, jää aavemainen naisen ujellus soimaan päähäni koko päiväksi.

Kun vaihdan junaa Riihimäellä, nousevat mieleeni puhujan kokemukset lipuntarkastajien kanssa ja paikkakunnan viikkolehtien täyttämät paperikorit. Aina, kun tapaan naisen nimeltä Nina, tai edes Niina, tekee mieleni avautua hänelle olevani aivan palasina.

Nöyryytetyn, oven taakse jääneen tamperelaisen poikaystävän tavoin minua ei lopulta kuitenkaan vainoa kappaleen sävelmä. Ei kilkuttava syntetisaattori, särötetty kitarakierto tai se fantastinen kertolaulu. Aivojeni poimuihin on tatuoitu nerokas teksti. Pienin, lähes impressionistin vedoin hahmoteltu näennäisen naiivi tragedia. Suuri, häpeillen ja selitellen kerrottu tarina, joka alle viidessä minuutissa hahmottelee kokonaisen ahdistuneen yhteiskunnan.”

Äänet paukkuvat päässä

Niko Vartiainen

”Kun 2000-luvun parhaiden kotimaisten kappaleiden listaa katsoo taaksepäin, voi vain ihailla, miten hieno sukupolvi nuoria sanoittajia Suomeen on 2000-luvun aikana syntynyt. Paula Vesalan suorapuheiset ja usein synkeät mutta kauniit ihmissuhdekuvaukset, Joose Keskitalon räkäinen Raamattu-blues ja Asan yhteiskunnan monimuotoisuutta ruotivat riimit ovat vain osasia siitä neroudesta, mitä suomen kielellä on tällä vuosituhannella osattu saada aikaan. Nämä nuoret sanoittajat toimivat tietoisina maamme sanoitusperinteestä, mutta rikkovat sen kaavoja tehdäkseen mitä haluavat.

Yksikään ei ole kuitenkaan ollut yhtä omaleimainen kuin Risto Ylihärsilä. Hänen äkkivääryyttään, antaumuksellisuuttaan, haurauttaan, huumoriaan ja tarkkanäköisyyttään olisi mahdoton kopioida. Jos häntä ei olisi olemassa, hänet olisi erittäin vaikea keksiä tyhjästä. Risto on kuitenkin nyt meidän lahjanamme ja on jo kolmen albumin jälkeen erottamaton osa suomalaista rock-lyriikkaa.

Exänsä luo palaavasta, lievästi sanottuna töpeksineestä miehestä kertovan Nina, olen palasina -kappaleen ensiviehätys tulee juuri tekstistä. Pienet yksityiskohdat, kuten Seuran kannesta leikattu paperiruusu, jäävät heti mieleen. Kappaleen kliimaksi olisi voinut jäädä lapsiveden valumiseen, mutta lopun äänikollaasi paljastaa Ninan olevan täysivaltainen popklassikko myös sävellyksenä.

’Loppupeleissä tuli sitten kokeiltua vielä kaikkea paperinleikkelytekniikkaa ja mietittyä miten saisi mahdollisimman hyvin kuvattua sitä, kun mieli järkkyy ja äänet alkavat paukkua päässä’, Ylihärsilä on sanonut haastattelussa. Äänet paukkuvat päässä, hiljaisuus saapuu ja kappaleen kertojan kohtalo jää auki. Ei auta kuin kuunnella uudestaan.”

Maailman parasta motorik-iskelmää

Oskari Onninen

”Peitsamo Leavings plaa plaa plaa. Ristosta kirjoittaessa maamme musiikkiskribentit tuntuivat juuttuvan tarkalleen suomirockdiskurssiin. Risto laulaa suomeksi, joten hän asettui samalla suoraksi osaksi jatkumoa, vaikka hänen arkirealisminsa on aina ollut enemmän säröille hakattua kuin leavingsiaanisen lohdutonta tai naiivia Peitsamon tapaan.

Mutta kuten Leevienkin, Riston musiikki on täynnä suomenkielisyyden varjoon jääneitä viitteitä niin klassisen kuin vinksahtaneemman popin historiaan. Kotimaisten bändien sijaan Riston musikaalinen sielu on aina heijastellut erityisesti 1980-luvun taitteen kokeellisemman siiven post-punkia. Sen kuulee Ninastakin, joka on sitä nerokkainta a-a-a-aa-koukkuaan lukuun ottamatta kuin Wirea. Eli tuo koukku huomioiden siis vielä vähän enemmän kuin Wire.

Live!-albumilla kappale on vääntynyt Neu!:n sukuiseksi bipolaarikrautiksi, jossa mekaaniseen tunteettomaan kolkotukseen yhdistetään Riston maaninen karjunta, laulu ja ulina.

Ja kun Risto esiintyy yksin syntikoineen, Nina on rujoudessaan silkkaa Suicidea. Kaikessa maanisuudessaan biisi on sovituksesta maailman parasta motorik-iskelmää. Se on vasta pienin syy, miksi Risto kuuluu Göstan ja Karin kaltaisten legendojen rinnalle, eikä vain heidän perijäkseen.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Risto ja Nina livenä vuoden 2007 Provinssirockissa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. tammikuuta 2004 – Hanna Pakarinen valittiin Suomen ensimmäiseksi Idols-voittajaksi.

Matti Johannes Koivu ylsi 2000-luvun kotimaisten popklassikoiden listallamme omillaan sijalle 23. (Kuva: Tomi Palsa)

Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

”Vuoksesi, olen aina huolissani
vaikka se, mikä virtaa suonissasi
ei ole verta, se on elohopeaa”

Ihmiset halveksuvat usein upeiden pop-kappaleiden kirjoittajia. Täydellisyyttä hipova pop-kappale on nimittäin siinä mielessä häkellyttävän ristiriitainen otus, että mitä tehokkaampi se on, sitä itsestäänselvemmältä se tuntuu. Riippumatta siitä kuinka monimutkainen ja sivistynyt sävellys ulkokuoren alla on.

Ultramariinin Elohopeaa on juuri tällainen kappale. Se kampeaa itsensä ihosi alle jo kertosäkeen ensimmäisellä toistolla; tuntuu siltä kuin olisit kuullut sen miljoona kertaa aiemminkin. Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

Tavallaan se vähän myös ärsyttää. Samalla tavalla kuin neuroottista teiniromantikkoa ahdistaa, jos orastava parisuhde loksahtaa kohdalleen ilman draamaa ja säätöä. Nautinto ilman työtä ja tuskaa pelottaa. Voitko luottaa tunteeseen, jonka synnyttäminen sujuu tuskitta?

Tunteellista rajapintaa kappaleesta kuitenkin löytyy yllin kyllin. Klassisen ylevä kertosäemelodia pyyhkäisee jalat alta ja sanoitusten kuvaus riippuvuudesta ja ulkopuolisuudesta on tarpeeksi tarkka välttääkseen geneerisyyden, mutta tarpeeksi abstrakti ollakseen sovellettavissa lähes kenen tahansa elämään. Näistä osista syntyy se tuttuuden tunne, joka on jokaisen hittibiisin peruselementti. Kuin taitava selvännäkijä, ne kertovat meille juuri meidän elämästämme kertomatta juuri mitään täsmällistä.

Ultramariinia julkaisee kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirran M.dulor-levymerkki. (Kuva: Tomi Palsa)

Elohopeaa sekä Ultramariinin ura yleisesti on samalla muistutus musiikkimaailman oikukkaasta luonteesta. Vaikka jo pelkästään tämän kappaleen meriiteillä yhtyeellä pitäisi olla kanonisoitu asema suomalaisen pop-musiikin suuressa kirjassa, se uhkaa jäädä tuherretuksi lyijykynällä marginaaliin.

Toki me Nuorgamin kevytnepotistisessa universumissa kehtaamme nostaa yhtyeen ja kappaleen ansaitsemalleen jalustalle, mutta hyvästä alkumomentumista huolimatta Ultramariinin ura ei ikinä noussut ansaitsemalleen tasolle. Vaikka yhtye tehtaili urallaan vahvan nipun biisejä, jotka olisivat ansainneet paikkansa tällä listalla, ellei Elohopeaa suvereenisti dominoisi niitä yhtyeen katalogissa.

Toivottavasti tulevat sukupolvet löytävät yhtyeen musiikillisen aarreaitan ja arvostavat sitä omaamme paremmin. Tämän komeammaksi ei nimittäin haikea suomenkielinen pop-musiikki yksinkertaisesti tule.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen isä Ville Aalto:

”Yhtyeemme tunnetuin ja eniten radiosoittoa saanut kappale oli vähällä jäädä pois esikoislevyltämme. Elohopeaa tuntui meistä Juuri ja juuri olemassa -levyä tehdessä pilatulta, liian vanhalta laululta. Olihan se julkaistu jo pari vuotta aikaisemmin ep:llä demomaisena ja minun laulamanani versiona ‒ Matti ei tuolloin kuulunut yhtyeeseen. Kappaletta ei muistaakseni koskaan julkaistu edes promosinglenä, vaan sitä soittaneet radiot nappasivat sen soittolistoilleen suoraan albumilta. Taiteellinen vapaus ja itsesabotaasi ovat todistettavasti lähisukulaisia.”

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. helmikuuta 2003 – Suomessa lakattiin käyttämästä television virityskuvaa. Sitä viimeksi käyttänyt YLE TV2 korvasi sen mobiilipeleillä.

Mira Luoti ja Paula Vesala. (Kuva: Tomi Palsa)

PMMP:n uran merkittävimmän albumin ensimmäinen single osoittautui yhdeksi popmusiikin historian koskettavimmista.

”Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?”

Vuonna 2005, kun PMMP:n uran tärkeimmäksi albumiksi osoittautunut Kovemmat kädet oli ilmestynyt, matkustin lähes päivittäin lähijunalla töihin Helsinkiin ja kuuntelin albumia usein repeatilla. Ohi kiitävät maalaismaisemat sopivat kappaleiden tunnelmaan liian hyvin, jotta siitä malttoi luopua kuukausiin.

Järkyttävän upea Päiväkoti kosketti tehokkaimmin pimeinä loppusyksyn ja alkutalven aamuina, jolloin ilma ei ollut kovinkaan kaunis, mutta jolloin kappaleen erosaagassa ja pysäyttävässä itkeä-verbin käytössä oli jotain maagista.

PMMP:ltä on julkaistu kuusi albumia, joita on myyty yhteensä lähes 400 000 kappaletta. (Kuva: Tomi Palsa)

Jos viilataan pilkkua, niin Päiväkoti ei ole täydellinen. Sen säkeistöjen teksti lipeää paikoin epäkiinnostavaksi ja jopa omahyväiseksi parisuhdehaikailuksi:

”Juuri nyt joisimme aamukahvia
Katsoisimme ikkunasta leikkipuistoa
Pyysin jo anteeksi, kahdestikin
Kuka nyt pussailee mua aamuisin?”

Mutta vyöryvässä kertosäkeessä Päiväkoti mitätöi kaikki mahdolliset pienet virheensä ja kappaleeseen on pakko rakastua. Alussa siteeraamani huipennus kiteyttää koko biisin ja on kuin voimaannuttava syli, joka nostaa mielialan lattianrajasta vähintään lähijunan hattuhyllyn tasolle. Miksi itkeä, kun ympäröivä maailma on niin kaunis? Miksi itkeä, kun vaahterat säteilevät ruskan väreissä? Miksi itkeä, kun aamun ensimmäinen vastaantulija hymyilee? Miksi itkeä, kun työkaverit olivat taas kerran niin ystävällisiä?

Mutta itken silti. Viimeisen kertosäkeen jälkeen kyyneleet eivät valu siksi, että tuskailisin oman tai kertojan menetetyn parisuhteen perään vaan siksi, että ymmärrän paikkani maailmassa, jota rakastan ja joka rakastaa minua.

Päiväkoti on kaikkien aikojen parhaita lauluja.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen säveltäjä Jori Sjöroos kertoo:

”Mulla ei oikeastaan koskaan ole muistikuvia siitä, miten sävellykseni syntyvät. Mutta muistan että tämä oli ekoja biisejä Open Airin ja Hands Burnin kanssa, joita aattelin laittaa tulevalle omalle albumilleni (Magenta Skycode: IIIII). En kuitenkaan saanut sanoituksia tehtyä kuin kertosäkeeseen, joten annoin demon rouville. Paula teki sanat, ja ekan demotuksen jälkeen oli selvää, että biisi on PMMP:n seuraavalla levyllä. Rakastan Paulaa (ja Miraa) ja hänen omituisen poikkeuksellista kykyään saada mun fonetiikkasianenkkudamdamsaksasta aikaan niin hienoja sanoituksia rytmityksineen kaikkineen. Kilpikonna-säkeistö on mun ehdoton suosikki.

Muistaakseni olimme lievästi pettyneitä, ettei kukaan halunnut soittaa biisiä oikeastaan missään verrattuna siihen, mihin olimme Rusketusraitojen ja Joutsenten kanssa tuolloin ’tottuneet’. Meistä laulu oli koskettava ja kertoi viime ajan tapahtumista. Jotenkin ihmiset alkoivat pikkuhiljaa ihastua Kovemmat kädet -albumiin ja tähän biisiin. Sen jälkeen kaikki on ollut vaan suurta bonusta ja ihmettelyä.

Vanha, mun laulama demo soi muistaakseni PMMP:n Kosketuksessa-ohjelmassa ja mun isä näki ja kuuli sen. Se soitti mulle, että ’poika, sun kannattaisi varmaan tehdä itse toi biisi vielä englanniksi’.”

Tässä Jorin alkuperäinen demo.
Päiväkoti demo 2004 Jori laulaa by NRGM

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

21. huhtikuuta 2004 – Helsingin metrossa 36-vuotias mies surmasi opiskelijan kirveellä.

Rubik viitisen vuotta ja hirvittävästi karvaa sitten. (Kuva: Tomi Palsa)

City & the Streets tuo paremman huomisen jo tänään.

I’m on a path of recovering
This city and the streets I’ve been harbouring

Tammikuu 2007. Lahti. Tiirismaan lukio.

The Mars Voltan De-loused in the Comatorium  Mew’n Frengers, Magenta Skycoden tolppalevy ja Velvet Undergroundin sekä Interpolin debyytit olivat mielestäni maailman parhaita albumeita. Osin ne ovat sitä yhä.

Muut uudet luokkatoverini kuuntelivat Bodomia, Ensiferumia ja Sonata Arcticaa. Niistä en pitänyt yhtään.

Tutustuin luokka-astetta ylempänä olevaan Jerryyn. Kahtena tammikuisena päivänä Jerry toi minulle levyjä.

”Kuuntele tämä”, oli ohje.

Toinen levyistä on Silvion Amass All You Can. Toinen Rubikin People Go Missing -ep.

Ilman noita levyjä mikään ei olisi, niin kuin se on nyt. Kiitos Jerry. I owe you one.

People Go Missingissä oli jotain uskomattoman maagista. Sen valtavan heittäytymisen ja riipivien dynamiikkojen rinnalla mikään ei tuntunut miltään. Sen ajan Rubik oli kuin Radioheadia, jossa on oikeaa tunnetta, eikä laboratoriossa kehitettyä ja koe-eläimillä testattua tunteenkaltaista latausta.

Joitain viikkoja myöhemmin Rubik esiintyi Lahdessa Kasisalin kellarissa. Jerryllä oli muutaman kuukauden takaisen Torven keikan settilistasta painatettu T-paita. Torveen minä en ikäni puolesta päässyt.

Tuolla keikalla kuulin luullakseni City & the Streetsin ensimmäisen kerran.

Eikä kappale jättänyt silloin ainuttakaan muistijälkeä.

Sen sijaan muistan tulevan levyn Bill Withersin paksun riffin ja sen, että huusimme encoreksi kilvan People Go Missingin avausraitaa Telecvokningia. Sitä emme kuulleet, mutta Just Heads Dropping kelpasi lähes yhtä hyvin.

Keikan jälkeen seisoin kadun varressa ja odotin illan viimeistä bussia kotiin Heinolaan. Olin totaalisen vaikuttunut näkemästäni. Encoren puutetta paikkasin kuuntelemalla Telecvokningia Creativen 512 megatavun mp3-soittimestani. Pakkasta oli musertavan paljon. Varpaat jäätyivät tennareissa. ”Twenty hours of your smile”, ujelsi Artturi Taira korvissani – kuten niin monta kertaa aiemminkin menneen kuukauden aikana.

En odottanut tuolloin mitään yhtä paljoa kuin Rubikin maaliskuussa julkaistavaadebyyttilevyä. Tilasin levyn heti, kun se Fullsteamin nettikauppaan ilmestyi. Sika säkissä.  Odotukset taivaassa.

Joitain viikkoja myöhemmin kuulin City & the Streetsin ensimmäisen kerran tietoisesti. MySpacesta, tietysti. Se oli mielestäni laimea kappale. Siitä puuttui se kaikki viskeraalisuus, mihin Rubikissa ja kaikessa muussakin musiikissa tuohon aikaan tuppasin rakastumaan.

Niin ikään MySpaceen laitettu, saman singlen toinen A-puoli The Interventionist kutitti räjähtävyydessään vavisutteli enemmän juuri 16 vuotta täyttäneen Mars Volta -fanin sydäntä.

Koko Bad Conscience Patrol -debyytti oli ilmestyessään musertava pettymys. Ihan hyvä levy, muttei sitä, mitä olin maanisesti odottanut. Rubik oli vähentänyt äänivalleja, vyörytystä ja hekumaa. Tilalla oli pieniä nyansseja ja perinteisempää kitarapoppia. Huomioni kiinnittyessä Buildingsiin ja Interventionistiin, City & the Streets jäi albumiraidaksi muiden joukkoon.

Sitä se ei tietenkään oikeasti ole.

City & the Streets oli Rubikin ensimmäinen single. (Kuva: Tomi Palsa)

Joskus seuraavana keväänä koin Lahden linja-autoaseman kevätauringossa vihdoin valaistuksen. Silloin City & the Streets nostatti kylmät väreet ja täytti sisimmän sillä optimismilla, mihin koko arcadefiremaisella tavalla ekstaattiseksi yltyvä kappale pohjautuu. Siitä lähtien se on tehnyt sen lähes joka kerta.

If every heart stopped
run-run-running and felt love
we all share

Rubikin nykyinen, suurempi livekokoonpano tekee City & The Streetsistä erityisen kokemuksen kiihdyttämällä sen sinfonisille piireille. Samalla alkuperäinen kappale alkaa tuntua luurankomaiselta luonnostelmalta lopullisesta teoksesta.

Silti tärkein on ollut aina läsnä. City & The Streets tuo kirkasotsaisuudessa optimismissaan mieleen Neutral Milk Hotelin. Se on täynnä sielua ja uskoa, että tulevaisuus on ihan okei ja kaikki maailman lasit puoliksi täynnä.

Ja kun kappaletta kuuntelee, ei sen sanomaan voi olla uskomatta. Ehkä kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti.

Kun nyt, viisi ja puoli vuotta ensikohtaamisemme jälkeen laitan City & the Streetsin soimaan ties monetta kertaa, se kuulostaa jälleen paremmalta kuin koskaan. Olen alkanut uskoa siihen, että mitä enemmän korvani harjaantuvat tunnistamaan täydellistä pop-musiikkia, sitä parempana kappaleena City & the Streetsiä pidän.

Noiden aikojen jälkeen kaupungit elämässäni ovat vaihtuneet, mutta City & the Streets on pysynyt. Se liittyy aina juuri niihin katuihin, joita satun kävelemään napit korvissani. Se on irronnut tietystä paikasta ja muodostunut itse sellaiseksi. Se on oma musikaalinen kaupunkinsa, jossa askel kevenee, pessimismi haihtuu ja johon parempi huominen saapuu jo tänään.

Eikä missään oikeassa kaupungissa voi tuntea olevansa yhtä turvassa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

18. maaliskuuta 2007 – Suomen eduskuntavaalit 2007. Kokoomus sai 10 kansanedustajaa lisää ja SDP menetti kahdeksan. Perussuomalaiset, Vihreät ja RKP lisäsivät myös paikkamääräänsä. Keskusta menetti paikkoja, mutta säilytti asemansa suurimpana puolueena. Äänestysvilkkaus oli heikoin sitten vuoden 1945.

I was young and needed the money. (Kuva: Tomi Palsa)

The Crashin Lauren Caught My Eye on tavua vaille haiku. Sen säkeistöjen tavut noudattavat 5-6-5 -kuviota perinteisen 5-7-5 tai 6-7-5 sijaan, mutta ilmaisun ekonomiassa Brunilan teos toimii lähes samalla tasolla. Se vangitsee äärimmäisessä yksinkertaisuudessaan pienen, mutta rikkaan ihmiselämän hetken.

Seattlelainen The Stranger -ilmaisjakelulehti julkaisi 1990-luvun alussa (ehkä vieläkin?) I Saw U -nimistä palstaa. Ideana oli, että jos näit tai tapasit ohimennen jonkun, joka jäi pörräämään piposi sisällä jollain tavalla, pystyit nimettömänä laitattamaan palstalle tapauksen speksit. Tässä lyhyt dokumenttielokuva aiheesta.

Teemu Brunila ja Samuli Haataja. (Kuva: Tomi Palsa)

Lauren Caught My Eye on kuin I Saw U -ilmoitus laulun muodossa, mutta ajat ovat kymmenessä vuodessa muuttuneet. Kappale on osoitettu ihmiselle, jonka on nähnyt vain kuvaruudun välityksellä. Tai oikeastaan se ei edes elättele toivoa, että Lauren koskaan sitä kuulisi. Se kertoo hänestä meille muille. Lauren Caught My Eye on pophaiku digitaaliselle kuvalle ja illusoriselle, saavuttamattomalle rakkaudelle.

Itse rakastuin biisiin heti ensi kuulemalta, viimeistään siinä vaiheessa kun kitara-armeija alkaa tiluttaa niin hellästi. Se on pieni, täydellinen helmi ja The Crashin tuotannossa täysin omalla tasollaan. Jos Brunila saa orastavalla kansainvälisellä urallaan tämän kappaleen (tai Ihmisten edessä) tasoisen täysosuman jonkun amerikkalaisen tai englantilaisen artistin levylle, that’s all she wrote.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

The Presidents of the United States of American I Saw U -aiheinen laulu kokonaisuudessaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

16. marraskuuta 2001 – Ensimmäinen Harry Potter -elokuva tuli ensi-iltaan tuottaen 975,8 miljoonaa dollaria, eniten vuoden 1997 elokuvan Titanic jälkeen.

Vasemmalla Riku, oikealla Kauko, takana 30 vuotta yhteistä historiaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetti oli ensimmäinen single, joka julkaistiin kovasti odotetulta Röyhkän ja Mattilan yhteislevyltä.

“Sä oot niin yksin, yksin, yksinäinen
Haluut ulos täältä, mut sä et pääse
tää on Helvetti”

Niille faneille, jotka odottivat paluuta Lauralle tai Onnellinen laiva -tyylisten kappaleiden kepeyteen, Helvetti tuli varmasti pettymyksenä. Surumarssimaisen yksitoikkoinen akustisen kitaran kuljettama sävelmä, johon huilusoolo tuo valonsäteen verran lämpöä, on aivan toisesta maailmasta. Kaiken päällä Röyhkän saarnaajamiehen vanhatestamentillisen pessimistinen ja paikoitellen sadistisesti harmaata litaniaa maisteleva ääni on kuin lähestyvän Tuomiopäivän synkät pilvet.

Paluulevyn ensimmäisenä kappaleena se toimi kuitenkin erinomaisesti alkusoittona. Nämä ovat miehiä eivätkä poikia enää, ja levyn kappaleissa, kuten Kaikki menee hyvin kun olet nuori ja Jäi jäljet, on tosiaankin syvyyttä ja näkökulmaa enemmän. Elämää puhkuvan valoisan kitararockin tilalla on Incredible String Bandille velkaa olevaa, avovireisiin perustuvaa kuolonfolkkia.

Eikä auringon alla ole mitään uutta. Näin on käynyt monta kertaa.

“Kukaties huomenillalla
Saatat kelluu uima-altaassa
Kasvot alaspäin ja kohmeessa
Lennät kädet auki kohti Helvettii”

Minulle tulee tästä aina mieleen Brian Jones, kultainen poika, joka hukkui Nalle Puhin luojan entisen mökin uima-altaaseen. Jonesin hahmo kummittelee levyllä muutenkin, eräänlaisena vertauskuvana siitä nuoruudesta, joka pitää uhrata, jotta keski-iän realiteetit hyväksyvä tila saavutetaan. “Se ei ole mikään kauhupaikka / ennemminkin siellä on surullista”, Röyhkä laulaa ja lataa samalla kappaleen avainlauseen pöytään.

Riku Marttila liittyi Narttuun vuonna 1980 ja soitti yhtyeen kuudella ensimmäisellä levyllä. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetissä on hirvittävintä sen harmaa tavallisuus, sen tylsä monotonisuus. Se on jurnuttavan uuvuttavaa Sisyfoksen rutiinia, toiston toistoa, monotonian monotonisin muoto.

Ja sieltä ei pääse pois.

“L’enfer, c’est les autres”, Sartre sanoi. “Helvetti on toiset ihmiset”. Voisi jopa sanoa, että helvetin muodostavat toiset ihmiset, sillä ainoastaan suhteessa heihin yksinäisyytesi syttyy kuin joulukuusi, muuttuu näkyväksi. Tätä tuntuu tukevan kappaleen kolmas säkeistö.

“Jengi juttelee ja pitää hauskaa
Kaikki tuntee toinen toisensa
Mutta sua yksin ei tunne kukaan
Painut nurkkaan lasi kourassa
Yksi tyttö sentään vastaa sun hymyyn
Mutta sekin on lähdössä, haluut tietää syyn
Mä oon sun pelastava enkelis
Mut mä en voi jäädä tänne Helvettiin”

Kappaleen viimeisen säkeistön lopussa, sen temaattisessa päätepisteessä, kaikuu V.A. Koskenniemen Elegiaa yksinäisyydelle (“Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin…”). Koskenniemi on innoittanut Röyhkää aiemminkin (vrt. Tyttöjen ystävä -levyn Vaeltava vitsaus, joka riffailee Koskenniemen teoksen Vaeltava viisaus -nimellä), mutta tässä yhteys on paljas, vapaa ironiasta. On kuin Röyhkä olisi kulkenut saman tien, päätynyt samaan päätepisteeseen, eikä pysty tai edes halua lisätä mitään Koskenniemen paljaaksi keittämiin luihin.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

29. helmikuuta 2008 – Karkauspäivä. Vanki karkasi Vantaan vankilasta

Regina. Vasemmalta Mikko Rissanen, Iisa Pykäri ja Mikko Pykäri. (Kuva: Tomi Palsa)

Vuodessa klassikoksi kivunnut kappale muistuttaa, että aina kannattaa kokeilla onneaan.

”Kaikki haalistuu”

Jos et sä soita valittiin täällä Nuorgamissa viime vuoden toiseksi parhaimmaksi biisiksi. Koska pääpalkinto luiskahti Ranskaan M83:lle, se tarkoittaa lyhyellä matikallakin sitä, että Reginan soljuva hittibiisi oli viime vuoden paras kotimainen. Samoja ylistyksiä on turha toistaa, joten voit lukea syyt hehkutukseen täältä. Samaisista syistä Jos et sä soita keimailee näin korkealla tälläkin listalla.

Vaan mietitäänpä, mistä tämä kappale kertoo.

Minä olen tehnyt sen kerran. Muutama vuosi sitten lymysin helsinkiläisen kaupan hyllyjen välissä, kunnes uskaltauduin kassalle. Maksettuani kulissiostokseni raapustin hätäisesti kuitin reunaan puhelinnumeroni. Ojensin sen ihanalta vaikuttavalle myyjälle hymyillen kauhusta kankeana. ”Soittele, jos haluat lasilliselle”, sanoin ja pakenin paikalta.

Ei soitellut.

Soita mulle (2011) oli Reginan neljäs studioalbumi. (Kuva: Tomi Palsa)

Päivän aikana olotila vaihteli pollevasta epäuskoiseen, jännittyneestä pahoinvoivaan. Seuraavana päivänä vilkuilin kenties turhan usein puhelintani. Sitten aloin jo unohtaa. Myyjän kasvot haalistuivat mielestäni ja oli vaikeaa muistaa, miksi alun perin olinkaan halunnut tyrkyttää tälle tuntemattomalle ihmiselle numeroani. Jotenkin hän siinä neonputkilamppujen loisteessa oli tuntunut kiehtovalta, jollain tapaa kaltaiselta ja tutustumisen arvoiselta. Kai.

Uu-u-uu, visertää Iisa samassa tilanteessa ja jatkaa:

”Ei ehkä haittaa, jos et soita sittenkään”

Ei haittaakaan. Korkeintaan sitä joutuu välttelemään yhtä tiettyä myymälää, ei sen enempää. Niin että hei, anna numerosi kiinnostavalle tyypille, soittele. Kokeile.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Anna Hanskin tulkinta samasta aiheesta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. toukokuuta 2011 − Tuhannet roomalaiset pakenivat kaupungista, koska täksi päiväksi ennustettiin vuosikymmeniä sitten tuhoisa maanjäristys. Maanjäristystä ei tullut.

Viljakainen ja Kaukolampi, alkuperäiset Opel-äpärät. (Kuva: Tomi Palsa)

On vaikea uskoa että Op:l Bastardsin Scorpius ilmestyi sinkkuna jo vuonna 2000. Kappale kuulostaa edelleen tuoreelta kuin vastakuoriutuneen skorpioninpoikasen verenhimoinen kirkaisu.

”Scorpius!”

Perusfaktat aluksi. Op:l Bastardsin perustivat konemusiikin arkkivelho Timo Kaukolampi ja kulttuurin moniottelija Vilunki 3000. Myöhemmin joukkoa liittyi täydentämään Tuomo Puranen. Yhtyeen superklassikkoalbumi on The Job vuodelta 2001, jolta Scorpius monen muun helmen ohella löytyy.

Scorpius on elektronista poppia, joka hullaantuu välineistään. Syntetisaattorien jännät vinkaisut ja biitin sähköinen junnaus piiskaavat kappaleen outoon grooveen. Kappaleessa aistii sielunsukua muun muassa Suicidelle, mutta samalla se kiitää hellittämättä eteenpäin aivan omilla taajuuksillaan.

Biisissä on jotain salaperäistä, jopa hitusen pahaenteistä. Ontuvilla ötökkävertauksilla jatkaakseni, Scorpius on kuin tarantellan tanssiinkutsu: kenties myrkyllinen, mutta vastustamaton. Se pakottaa liikkumaan.

Juuri tästä biisissä on kyse. Turha lässyttää taustatietoja tai yrittää kuvailla kappaletta, joka on parasta kokea tanssimalla.

Oikealla Tuomo Puranen, kolmas bastardi. (Kuva: Tomi Palsa)

Minulle Scorpius merkitsee seuraavia asioita.

Ollaan parikymppisiä. Meitä on kolme, neljä jannua. Nuoria ja ehkä suhteellisen kauniitakin. On perjantai-ilta. Ilmetään pohjia jonkun poikamiesboksissa. Suuntana on kaupungin yö, vielä täynnä jännitystä ja mahdollisuuksia. Tyttöjäkin. Kukaties suuntana on Kerma, Soda, Uudenmaankatu, mitä noita silloin oli. Erottajakin kelpaa.

Scorpius soi. Jalka polkee tahtia. Joku tekee tanssiliikkeen.

On kulunut muutama vuosi. Olen muuttanut uuteen kämppään, Krunassa tai Töölössä. Virittelen äänentoistoa. Siihen aikaan purin muuttokuormasta aina ensimmäisenä levysoittimen.

Asettelen Scorpiuksen levylautaselle ja otan pari tanssiaskelta muuttolaatikoiden keskellä. Olo on heti kotoisampi.

Makaan riippumatossa jokilaivalla keskellä Amazonia. En ole nähnyt Suomea lähes vuoteen. Yllättävä koti-ikävä iskee. Ennen kaikkea kaipaan ystäviäni. Soitan Scorpiuksen iPodista. Yritän heilutella riippumattoa biitin tahtiin. Muodostan biisin sähköisen noitarummun avulla telepaattisen yhteyden kotimaahan.

Ystäväni synttärit ja omat valmistujaiseni Kuvataideakatemian edesmenneessä salakapakassa. Kesäinen sunnuntai-ilta. Olen railakkaalta mökkiviikonlopulta palattuani väsynyt, joskin onnellinen. Tilanne on silti haastava: miten jaksaa vielä yksi yö? Laitan Scorpiuksen levylautaselle. Juhlatila leimahtaa ja tanssimme pitkälle maanantaiaamuun.

Pidämme toisen ystäväni kanssa yhteisiä kolmekymppissynttäreitä edesmenneessä Nollassa. Tupa on täynnä, etupäässä ystäväni vieraita. Kun pääsen dj-vuoroon, asettelen ensitöikseni nyt jo monissa juhlissa naarmutetun vinyylin lautaselle. Ja kun Scorpius soi, olen taas nuori ja kaunis, ainakin oman pääni sisällä.

2000-luku oli hyvää aikaa kotimaisessa sähköisessä tanssimusiikissa. Vuosikymmenen aikana kuultiin monta hienoa kappaletta, monelta hienolta artistilta. Mutta minulle se kaikkein rakkain on Scorpius. Jos hieman kömpelöt tanssiliikkeeni olisi vuosien varrella jotenkin voitu valjastaa energiaksi, olisi Op:l Bastards tehnyt tarpeettomaksi ainakin yhden ydinvoimalan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

IT-kupla paisui maksimiinsa.

Sister Flo silloin joskus: vasemmalta Mikko Salonen, Samae Koskinen ja Antti Kaistinen. (Kuva: Tomi Palsa)

Sister Flo kohisi kauneimmin.

“Oh, we love thunder
We love rain and we love life
And it must hurt
When you get here only twice”

Sister Flon jätkät, kiitos.

Teillä oli mahtava yhtye, ja nautin keikoistanne tosi paljon. Varsinkin joskus Healer-levyn tienoilla Yo-talolla oli järki lähteä. Jarnon inkkaripäähine ja lavan etureunaan laitettu toinen rumpusetti naurattivat, ja soititte niin ilmavasti ja tiukasti samaan aikaan, että kateeksi kävi.

AU oli rohkea siirto, ja levyä tulee edelleenkin kuunneltua muutaman kuukauden välein. Sitä viimeistä albumia en oikein tajunnut, ja kyllähän se vähän siltä vaikutti, että bändinne alkuperäinen idea oli päässyt katoamaan.

Niin tuntuu käyvän turhan monille meidän sukupolvemme yhtyeille. Vaan eipä minkään ole tarkoitus kestää ikuisesti.

Sister Flolta ilmestyi vuosien 2000-10 aikana kuusi albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

White Noise oli kaikista hyvistä biiseistänne se, johon kiintyi eniten. Sitä tuli analysoituakin aika paljon, Samaen suhisevien s-kirjainten kaiutuksia ja upeita kitaroita. Oli kiva saada tietää, miten ne nauhoitettiin, mutta ei me kyllä siitä Drawmerin kompressorista ikinä saatu samoja tehoja irti.

White Noise on siitä hauska kappale, että sen melodia on äärettömän pop ja tarttuva, mutta Samae lopettaa laulamisen jo kahden minuutin kohdalla. Eihän siinä olisi mitään järkeä, elleivät ne yli puolet kappaleen kestosta vievät kitaramelodiat olisi niin siistejä. Hyvin pelattu!

Lopussa tulee tietenkin kohinaa, ja se kuulostaa juuri sellaiselta analogisen delayn kohinalta, jota viime vuosikymmenellä tungettiin kaikkien biisien loppuun.

Teidän kohinanne on kuitenkin kaikista perustelluin ja paras.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. lokakuuta 2004 – Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit. Merkittävimpiä voittajia olivat SDP ja Kokoomus. Kainuussa valittiin samalla Suomen ensimmäinen maakuntavaltuusto.

Jenni Vartiaisen kahta sooloalbumia on myyty yhteensä yli 200 000 kappaletta. (Kuva: Tomi Palsa)

Huikeasti menestyneen laulajan poikkeuksellisen hieno läpimurtohitti hehkuu onnea, rohkeutta ja kaipuuta.

”Kadut täyttyy ihmisistä
ne ei tiedä meistä mitään
Ootat mua asemalla
Ehkä kello antaa anteeksi minulle
Juoksen loppumatkan
Sinä olet kaunis niin kuin aina
sinun korkeissa koroissa”

Näiden avaussäkeiden ja sitä seuraavan haikean pianovetoisen poljennon jälkeen syksy 2007 ei ollut entisensä.

Jenni Vartiainen oli toki osoittautunut jo Gimmelissä ryhmän karismaattiseksi ja lahjakkaaksi voimahahmoksi. Siirtyminen soolouralle ei yllättänyt. Ei myöskään ennätyksiä paukutellut tuleva soolomenestys.

Ihmisten edessä on helposti viime vuosien hienoimpia kotimaisia popkappaleita, eri kansanryhmät lävistänyt Vartiaisen uran toistaiseksi hienoin yksittäinen laulu.

Turun taikuri Teemu Brunila ammensi sävellykseensä kaihoisia sävyjä ja lannistunutta diskokomppia – molemmat tuttuja The Crashin tuotannosta.

Kappaleen lopussa tunnelma paiskautuu suorastaan katarttiseksi, mitä yöllisesti hehkuva video hyvin tukee: on kuin eteerisen vahvan Vartiaisen tulkinta leijailisi jossain yötuulen kannattelema, pikaruokaroskien mukana kelmeiden katuvalojen hohkaamilla rautatieaseman nurkilla. Yksinäisyyttä ja yhdessäoloa. Kaipuuta ja onnea.

We’re trash, you and me. Tiedäthän. We’re the litter on the breeze.

Vartiaisen singleistä kaksi, En haluu kuolla tänä yönä ja Missä muruseni on, on yltänyt singlelistan ykköseksi. Ihmisten edessä nousi parhaimmillaan listan kakkoseksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Ihmisten edessä on kappale ihastumisen huumasta, onnesta, ihmimillisestä rohkeudesta, tavallaan myös itsemääräämisoikeudesta, ja hyvä niin.

Silti kappaleesta on pakko nostaa tuttu riemastuttava tekstirivi, joka heivaa odotushorisontin ympäri: ”olet kaunis niin kuin aina, sinun korkeissa koroissa”.

Sanoitus on Brunilan kirjoittama, mutta Vartiaisen laulamana se saa uuden, painokkaamman merkityksen: kappaleesta tuli valtavirtaradioiden gay-anthem, joka toi Vartiaiselle ja Brunilalle sekä Seta ry:n Asiallisen tiedon omena -palkinnon että vuoden biisi-Emman.

Kappaleesta tuli onnellista hymyilyä herättävä kohottava rakkauslaulu, rohkea laulu, jonka takia ainakin minä koin sen yhä enemmän omakseni.

”Sillä tämä ilta kävellään käsi kädessä
ihmisten edessä
Älä sinä muiden katseista välitä
sillä me ollaan yhdessä
Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan
joka harvoille luetaan”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Monelta oli jäänyt huomaamatta, miten hieno Vartiaisen varsinainen esikoisingle, Ihmisten edessä -hittiä edeltänyt Tunnoton oli ollut. Kappaleen on säveltänyt Egotripin Knipi.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

14. tammikuuta 2007 – Per-hirmumyrsky iski Ruotsiin. Maan liikenne pysähtyi, kolme ihmistä kuoli kaatuneiden puiden alle ja 262 000 jäi ilman sähköjä.

Disco Ensemblen viides albumi Warriors ilmestyy 21. syyskuuta 2012. (Kuva: Tomi Palsa)

Emopunkkarit laajensivat kotimaan radiohitillä kuulijakuntansa pienistä vaihtoehtopiireistä kansainväliseen indie-skeneen.

“On any given day, we might fall apart
On any minute now, we might fall apart
Like a house of cards”

Kuulin We Might Fall Apartin kansalliselta radiokanavalta niinkin eksoottisessa paikassa kuin Kalevan Prisman pihalla. Ennen ostoshelvetin syövereihin astumista oli jäätävä kuuntelemaan biisi loppuun. Oli varmistuttava, että olihan esittäjä ounastelemani ulvilalainen Disco Ensemble eikä jokin jenkkibändi. Ja toiseksi, biisi oli sairaan hyvä.

Heti ensi kuulemalta oli selvää, että We Might Fall Apart kuljetti emo-rähjääjiä oikeaan suuntaan. Biisin ja koko First Aid Kit -levyn valtavirtaa kosiskeleva suosio toki kismitti underground-faneja. Yhtye nousi kappaleen myötä ns. seuraavalle tasolle kansainvälisestikin. Sukseeta ei varsinaisesti haitannut kappaleen päätyminen FIFA 08 -potkupallopelin ääniraidalle.

Pääsyy suosioon on kuitenkin se, että Disco Ensemble oli tehnyt rehellisesti sanoen hyvän biisin. Se ei ole teknisesti niin monimuotoinen tai uskalias kuin kappaleet, joihin yhtye tätä nykyä kykenee, mutta debyytti Viper Ethicsin räiskyvään emopunk-paahtoon verrattuna mukana on kosolti enemmän sävyjä. Selkeä harppaus eteenpäin debyytin ilmaisusta on havaittavissa sävellyksellisestikin: kertakuulemalta mieleen jäävän biisin korvamato-aste on huikea.

Lainkaan väheksymättä oivasti nytkyvää kitarariffiä ja sitä villisti pönkittävää rytmitystä, Miikka Koiviston kiipparilla ja laulaen tarjoilemat melodiat muodostavat biisin pihvit.

Miikka Koiviston aseina ovat kiipparit ja keuhkot. (Kuva: Tomi Palsa)

Koskettimet olivat bändille uusi löytö, mutta ne olivat samalla myös avain laajempaan ilmaisuun. Vaikka sormion rooli We Might Fall Apartilla on lopulta varsin vähäinen, melodicamaisella tuuttauksella on kappaleelle suuri merkitys. Se johdattaa biisiin muovisen värjyvästi keskeistä riffiä mukaillen. Aivan Jump-tason ikonisuudesta ei voida intron kohdalla puhua, mutta erittäin tunnistettavaksi alun kosketinosio on muodostunut.

Rivakka punk-ote räjäyttää biisin kulmikkaaseen loistoonsa, jota höystää mainion hengästyttävä tunnelma. Kappale etenee mukavassa etukenossa, mikä hahmottuu bändin hektisestä soittotatsista ja toisaalta Koiviston melankolista riehakkuutta uhkuvasta tulkinnasta.

Sovitukseltaan We Might Fall Apart on varsin yllätyksetön, vaikka esimerkiksi rytmitykseen onkin kiinnitetty rutkasti huomiota ja taukoja käytetään tehokkaasti aksentoimaan osien vaihtumista. Biisin muoto onkin kuin oppikirjaesimerkki, kuinka rakennetaan perinteinen, ”oikeaoppinen” rock-kappale. We Might Fall Apart on kuitenkin mainio esimerkki siitä, miten perinteikkäälläkin rakenteella varustettu biisi saadaan pysymään mielenkiintoisena ja kuuntelua kestävänä. Tarvitaan vain riittävästi osaamista, sopivasti näkemystä ja ennen kaikkea laadukkaat raaka-aineet.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lafkatoveri Rubikin tulkinta kappaleesta ei ole likimainkaan yhtä tarttuva tai mukaansatempaava. Se kuitenkin uuttaa esiin kappaleen melankolisen ytimen samalla harvinaisen surumielisyyden löytäen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

16. toukokuuta 2005 − Paperiliitto aloitti lakon, johon Metsäteollisuus ry vastasi työsululla kaksi päivää myöhemmin. Lakko ja työsulku kestivät lähes puolitoista kuukautta.

Edu Kehäkettunen, Setä Koponen ja Davo Isotaaki.

Taakibörsta huumasi suomalaisen räppiyleisön, käytti sitä törkeästi seksuaalisesti hyväkseen ja varasti bonuksena lompakot ja kännykät paikalta poistuessaan.

”On parempi olla vakavast p.a. ku Timo T.A.
Börstat on kusipäitä luonnostaan sitä ei tartte treenaa
Mut kaikest huolimatta pelimestoil on aina väkee
Börsta osaa asiansa, sen kuulee ja näkee”

Vuonna 2001 Suomen virallisella listalla keikkuivat Eminemin ja HIMin lisäksi The Rasmus ja muut vastaavat rasvattomat kulutustuotteet. Kolmen viikon ajan samaisella listalla nähtiin yllättäen myös MC Taakibörstan raisuli oodi lossaukselle, täysin räävitön PA 2001. Raidalla kolme olarilaista sälliä kertoo arjestaan niin ainutlaatuisesti karrikoiden, että ei voi kuin ihailla herrasmiesten härskiyttä.

Ja kuten asiaan niin luonnollisesti kuuluu, MC Taakibörstan persaukinen arki pyörii erilaisten vedätysten, kupin ottamisen ja kronarin ympärillä. Eikä lossaamista, tuota pummina olemisen ylistämistä, juuri hävetä. Kaikkea muuta: siitä kerrotaan leuka pystyssä, silmiin katsoen ja suu vaahdossa.

PA 2001 on eräs suomiräpin merkittävimmistä teoksista. Jos se julkaistaisiin huomenna, se olisi samanlainen hitti kuin vuonna 2001. Hitto, milloin rappioromantiikka ei olisi ajankohtaista?

Niin mainio kuin PA 2001 onkin, muodostaa jokainen sen kuuntelukerta ajatushautomoon tietyn ajatuksen: Missä helvetissä se levy oikein viipyy, Davo?

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

20. tammikuuta 2001 – George W. Bush seurasi Bill Clintonia Yhdysvaltain presidenttinä.

Jori Sjöroos on esiintynyt tällä listalla jo Fu-Touristina, sijalla 47. (Kuva: Tomi Palsa)

Magenta Skycoden debyyttialbumin ihanan leijailevasta kolossaaliseen paisuva helmi kuuluu myös maestro-Sjöroosin omiin Magenta-suosikkeihin.

”I called her back within
Compassion wearing thin
Oh darling don’t despair
Will I ever get to go outside again?”

Tap, tap, tap-tap-tap, tap, tap, tap-tap-tap!

Muistan elävästi, miten sittemmin Magenta Skycoden keikoilta tutuksi tullut taputussarja ja siihen yhdistyvä haikea kitarariffi värisyttivät ensi kertaa elävänä kuultuna Provinssirockin päätöspäivänä 2007.

Lohdullisen kappaleen ja hetken täydellisyys ja kauneus saivat hetkeksi unohtamaan jopa Amy Winehousen samana päivänä tekemät oharit.

Vaikka Jori Sjöroosin luotsaama Magenta Skycode pokkasi Emma-palkinnon ja keräsi laajamittaisempaa suitsutusta vasta kakkoslevy Reliefillä (2010), IIIII-debyyttialbumi (2006) tuntuu yhtyeen kahdesta albumista edelleen läheisemmältä.

Entisen doom-metallistin taituruus popsäveltäjänä oli alkujaan jäänyt mieleen PMMP:n debyytin Joutsenet-kappaleesta, toisille mahdollisesti jo This Empty Flow -yhtyeestä. Ikimuistoisen ravistelevan innostuksen aiheuttaneen PMMP:n Kovemmat kädet -albumin (2005) jälkeen ei ollut enää epäselvyyttä, kuka oli maan kiinnostavin uusi kitarapopnikkari.

Silti ja toisaalta juuri sen vuoksi Plastic Passionin julkaisemaa ja magentanvärisillä kansilla varustettua Magenta Skycoden ensi-ep-läpyskää (2005) ihmeteltiin kaveriporukassa kuin pientä aarretta.

Vaikka seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen ”palkkilevy” ei lopulta kokonaisuudessaan täysin vastannut ensisinglen ja Kovempien käsien herättämiin odotuksiin, Magenta Skycoden debyyttialbumille jäi vahva pikkuklassikon leima.

Magenta Skycode ”palkkilevyn” aikaan. Maestro Sjöroos vasemmalla.

Sjöroos soitti albumille itse kaikki instrumentit vaatimattomassa kotistudiossaan Turussa. Juuri muuta ei sitten voinutkaan kuvata vaatimattomaksi: yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita ihanan leijailevia sävyjä tai herkästä mahtipontiseen laukeavaa ilmaisua, joka yhdistyy koskettavaan sävellykseen yhtyeen katalogissa hienoimmin juuri IIIII:n loppupuolelta löytyvällä Go Outside Againilla.

Oikeastaan yhtä hyvin tälle paikalle kotimaisten popklassikkobiisien sarjaan olisi Magenta Skycodelta voinut nostaa debyyttialbumin huikean avausraidan Hands Burnin. Tuleeko mieleen toista yhtä pelottomasti maalailevaa, suorastaan eeppisesti räjähtävää, kotimaista pophetkeä?

Kun haastattelin Sjöroosia Relief-albumin julkaisun yhteydessä, maestro nimesi onnistuneimmiksi kappaleikseen Magenta Skycodelta juuri Go Outside Againin sekä Relief-albumin Montagin ja Kiplingin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Magenta Skycode oli ensimmäinen Off the Record -sivuston sessioissa esiintynyt artisti. Oheisen varsin arcadefireaanisen version Go Outside Againista yhtye kävi nauhoittamassa Töölön Ratikkamuseon vanhassa kulkupelissä marraskuussa 2010. Erityispisteet basisti Kalle Taivaiselle miehekkään suomenkielisestä tulkinnasta klipin loppupuolella. Kaunista.

http://vimeo.com/19262351

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. heinäkuuta 2006 – Israel hyökkäsi Libanoniin Hizbollah-sissien kaapattua kaksi israelilaista sotilasta.

Tomi Kosonen päästelee Yamahallaan. (Kuva: Tomi Palsa)

Valtatie 5 syntyi vuonna 1938, kun käyttöön otettiin uusi tienumerointijärjestelmä. 62 vuotta myöhemmin Aavikko-niminen yhtye Siilinjärveltä – viitostien varrelta – julkaisi kansallislaulun pitkän ja yksinäisen valtaväylän vaeltajille.

”Viitostie
Valtatie
Viitostie
Minne vie”

Heinolasta Sodankylään kulkee 905 kilometrin mittainen nauha asfalttia, joka esittelee kulkijalleen kituvamman puolen Suomea: Savon, Kainuun, Koillismaan ja Lapin. Tuon väylän nimi on viitostie.

Viitostietä pitkin kulkuneuvoihin suljetut ihmiset syöksyvät kohti työtä, lomakeskuksia, hautajaisia ja tavarataloja. Jokainen on matkalla johonkin, mutta tie vapauttaa selittelyn tarpeesta. Matkan tarkoitusta ei kysellä, sillä verorahoin kustannetulla tiellä kaikki syyt matkustaa ovat tasavertaisia.

Ajaminen on ajatusten stimulantti. Jotkut käpertyvät maailmalta autotekniikan suojiin. Osa taas pitää autoa mietiskelykammiona, joka antaa symbolista ja konkreettista etäisyyttä asioihin. Ajoneuvo on pieni ja intiimi tila, jossa voi käydä dialogia ilman ulkoisia häiriöitä.

Tien päällä asiat puhutaan halki ja ihmisten syövereistä kaivetaan esiin pohjamutiin kätketyt mietteet. Kyytiin noustaan tuttuina tai ehkä kavereina, perillä poistutaan autosta ystävinä tai vakuuttuneina vihamiehinä.

Viitostie on kaikkea tätä. Jokainen projisoi siihen omien kokemuksien värittämät muistot ja mietteet, mutta tiettyä viitostiehen liittyvää rujoutta ei voi kiistää. Se ei ole mikään autobahn, jota pitkin tuore autokanta kiitää kohti vakaata talouskasvua. Viitostietä kynnetään suurin osa vuodesta vasten kylmää vesisadetta ja tuiskuttavaa lunta.

Sen varrella, kuten elämässäkin, on taipaleita, joita ei jaksaisi käydä läpi. Joskus ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kulkea, ja toisaalta rapistunutkin päällyste vie sentään kohti jotain määränpäätä.

Jos viitostie olisi vain reitti muiden joukossa, ei siitä tehty kappale olisi suomalaisen indien tunnistettavimpia aikaansaannoksia.

Julkaistessaan Viitostie-minialbumin Aavikko oli filosofialtaan hieman ilkikurinen retkikunta, joka seikkaili Casio-valtion piirilevyviidakoissa villin pioneerimielen rohkaisemana, matkalukemisenaan kuvakirjoja Neuvostoliitosta. Aavikko puhui rupisten kosketinsoitinten kielellä ja antoi koneille erävoiton ihmisen äänestä.

Vaikka Viitostiekin nakuttaa itäisen camp-hengen pauloissa, on siinä myös vakavan mietteliästä tunnelmaa, jopa hartautta. Jotain, mikä voi kummuta vain ihmisen päästä ja sydämestä. Voi kuvitella, että reaalielämässä viitostie on vienyt ja tuonut siilinjärveläisiä niin paljon, ettei Aavikko noin vain mitätöi omia muistojaan halvalla ironialla.Jopa kappaleen ”vokalisti”, viisisanaisen oodin viitostielle lausuva robottiääni, kuulostaa kaihoisalta.

Kuten mainittua, viitostie ei ole korskeille Audeille kunnostettu oikopolku pankilta huvilalle, vaan rujo osa kansallista infrastruktuuria, jolla saa ajaa häpeämättä vanhan vuosimallin riisikupilla.

Toki Viitostie kunnioittaa avoimesti Kraftwerkia, mutta kuppaus on suoritettu periferisellä nöyryydellä. Viitostie on kuin muurin itäpuolella valmistettu jäljitelmä länsisaksalaisesta luksustuotteesta. Toisaalta sen ekologiassa ei ole mitään ylimääräistä, eikä se olisi biisinä yhtään parempi, vaikka Aavikko esittäisi sen markkinoiden kalleimmilla syntetisaattoreilla. Niukkuudessa sikiää nerokkuutta, jos kekseliäisyyttä riittää.

Aavikon miehitys on tänä päivänä sama kuin Viitostietä taivaltaessa, mutta nykyään trion katse on kohotettu ajoradan pinnasta kohti tähtiä. Aavikon uran kannalta tämä klassikko olikin maaginen taitos, josta bändi valitsi suunnan kohti progressiivisia avaruuseepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Sama tie, eri maailma. Oheinen Hurriganes-suomennos osoittaa, kuinka erilaisia ovat viitostien liikuttamat tunteet tuusulalaisen rasvatukan ja savolaisen koneromantikon sydämissä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

3. maaliskuuta 2000 − Chilen entinen presidentti, 84-vuotias kenraali Augusto Pinochet palasi kotimaahansa Espanjasta. Pinochet’n paluu aiheutti välittömästi suuret mielenosoitukset, joissa vaadittiin hänen vangitsemistaan.

Matkustajan säveltänyt ja sanoittanut Knipi sekä kappaleen laulava Mikki Kauste. (Kuva: Tomi Palsa)

Matkustaja on kappale, josta voi karrikoiden väittää, että jokainen suomalainen on kuullut sen joskus elämänsä aikana.

”Asemalta kaikuivat kuulutukset
kutsuna jota pakoon ei pääse
nousit kyytiin kerran
oot kyydissä aina”

Egotrippi oli jo ennen vuotta 2004 napannut muutaman mukavan kokoisen radiohitin, mutta Matkustaja-singlen suosio oli aivan omaa luokkaansa. Se nousi lopulta Suomen radiolistan ykköseksi ja siivitti yhtyeen 20 suosikkia -kokoelman platinamyyntiin.

Se on hieno saavutus kappaleelta, joka on pohjimmiltaan radiohitiksi aika omituinen.

Ensinnäkin Matkustajan poljento perustuu puolitettuihin tahteihin – täyttä 4/4-tahtia seuraa liki kautta kappaleen lyhyempi 2/4-tahti. Se tuo klassisen popsävellyksen taustalle huomaamatonta levottomuutta.

Liikkeessä olemista käsittelevä sanoitus kaihtaa konkretiaa, eikä kappaleen pihvi ole niinkään kertosäe kuin koko neljän minuutin ajan tasaisesti kasvava jännite. Se ei lopullisesti purkaudu koskaan, aivan kuin laulun päähenkilökään ei ikinä saavu perille.

Kaiken lisäksi Matkustaja on Egotripin viidennen levyn nimikaima mutta ei nimikappale. Laulu ehti lahjoittaa nimen yhtyeen uran ehkä merkityksellisimmälle albumille mutta ei ehtinyt itse mukaan, mikä sekin tuntuu jotenkin täydellisen sopivalta.

Matkustaja on minulle rakas kappale siitä huolimatta, että olen kuullut sen aivan liian monta kertaa ja monesti juuri niin banaaleissa yhteyksissä kuin ison radiohitin saattaa kuulla.

Kappale palauttaa minut aina tammikuuhun 2004 ja Tavastialle, missä oma yhtyeeni Ultramariini lämmitteli Egotrippiä. Kummankin yhtyeen keikka televisioitiin ja lähetettiin suorana radiolähetyksenä. Kaikki se tuntui valtavan suurelta ja jännittävältä.

Kun Egotrippi soitti Matkustajan soundcheckissään, kappaleesta kuuli heti, että siinä on jotain erityistä. Intron melodia ja sitä tukevat symbaaliaksentit iskivät sydämeen välittömästi. Vielä paremmalta kappale kuulosti illan keikalla, jota kuuntelin takahuoneen seinän läpi taivaallisessa, tyytyväisessä nousuhumalassa.

Erilaisia, paljon synkempiä merkityksiä, laulu sai kaksi kuukautta myöhemmin soidessaan radioissa Konginkankaan linja-autoturmasta kertovien uutisten lomassa. Niille, jota turma kosketti läheltä, haluaisin uskoa kappaleen tuoneen lohtua menetyksestä muistuttamisen sijaan.

Matkustaja on orpo piru, mutta rakastettu sellainen. Se on albumilta tippunut valtava radiohitti, jonka sanoitus tarjoaa mahdollisuuden lukemattomille tulkinnoille. Se on levoton mutta lohdullinen.

Loputon matka, josta kappale kertoo, lienee myös itsensä toteuttava ennustus. Veikkaisin, että Matkustaja jatkaa radioaaltojen kyydissä vielä senkin jälkeen kuin Egotrippi ja kaikki muut tälle listalle päätyneet artistit on unohdettu.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

25. heinäkuuta 2004 – Lance Armstrong teki historiaa voittamalla kuudennen kerran peräkkäin Tour de Francen.

Tähtityttö on Ville Leinosen ensimmäiseltä Valumo-yhtyeen kanssa tehdyltä albumilta. (Kuva: Tomi Palsa)

En tiedä, onko Ville Leinonen se rakkauden ja romantiikan suuri lähettiläs mitä hänestä 2000-luvun alussa oltiin muovaamassa, tai pitikö hänen koskaan ollakaan sitä, mutta Tähtityttöä kuunnellessa sillä ei ole merkitystä.

“Hani, mä tuun sun luokse
Junalla halki Suomen
Koko yön”

Popkappaleena Tähtityttö on erinomainen: yksinkertainen, helposti nautittava ja loputtomasti kuunneltavissa. Rakkauslauluna Tähtityttö on kaunein, mitä Suomessa on 2000-luvulla tehty. Hania ja himotyötä lukuun ottamatta sen teksti olisi voitu kirjoittaa vaikka 1950-luvulla.

Rakkaansa luokse palaavan muusikon lemmenlaulu ei tunnu vieraalta tänäkään hetkenä. Pari tuoretta sanavalintaakin soljuvat tekstiin luontevasti. Leinosen pehmeä ääni rautalankakitaran ja sähköurkujen päällä luovat haikean tunnelman, joka parhaan iskelmän tavoin vie ajatukset siihen rakkaimpaansa, oli hän lähellä tai kaukana.

On kummallista, että Tähtitytöstä ei ole tullut niin isoa koko kansan hittiä kuin olisi pitänyt. Edellytykset kansansuosiolle olivat loistavat, sillä Tähtityttö koskettaa laajaa viiteryhmää: iskelmäpoppina se sopii Radio Suomen musiikkikartalle, mutta erottautuu edukseen olemalla välitön ja aidon kuuloinen. Baddingmaisuudellaan se puolestaan sointuu hyvältä perinnetietoisen musiikinystävän korvaan.

Omintakeisilla rakkausrunoillaan ja chanson-vaikutteillaan Leinonen saa osakseen runotyttöjen palvonnan, kokeellisuudellaan hän on saanut vaihtoehtoväenkin siunauksen. Tähtityttö voisi yhtä hyvin soida taustamusiikkina Esson baarissa tai taideopiskelijoiden illanistujaisissa. Kerran eräs kauppatieteilijä tuli dj-keikalla kiittelemään minua kappaleen soittamisesta.

Leinonen on tehnyt urallaan huomattavasti raadollisempaakin musiikkia kuin Tähtitytön kaltaisia romanttisia iskelmiä. (Kuva: Tomi Palsa)

“Mut kun ilta viimein sammuu
Ja mä jään pukuhuoneeseen
Suljen silmäni ja kyyneleiden läpi kutsun sua”

Luultavasti Leinonen ei halunnut Tähtitytöstä koko kansan rallatusta. Näin jälkikäteen sitä olisi hankala kuvitella. En tiedä, miten tosissaan Leinonen iskelmäkappaleita sävelsi, mutta onneksi hän ei tehnyt sitä totisesti. En tiedä, kuinka moni Radio Suomen vakiokuuntelija päätti Tähtityttö– ja Enkeli-sinkkujen perusteella ostaa Valumon levyn, mutta veikkaan, että he kaikki tulivat vähintään yllätetyiksi. Toivottavasti he kuitenkin kuuntelevat sitä ainakin joskus.

Vielä yllättyneemmiksi he tulisivat, jos laittaisivat Majakanvartijan uni– tai Auringonsäde/Pommisuoja -levyn soimaan. Tuskinpa Leinonen olisi voinut tälle yleisölle huutaa ”Kari Tapio on kuollut mutta Ville Leinonen elää”, niin kuin hän elokuussa Korjaamolla teki.

Levyillä Leinonen on kulkenut kauas siitä iskelmäprinssistä, joksi hän Poko-debyyttinsä avausraidalla itseään nimittää. Keikoilla hän voi olla sitä, tai sitten mitä tahansa muuta majakanvartijasta Glenn Danzigiin, nerosta glorifioituun pubilaulajaan. Hänen diskografiansa on upean epätasainen, ja harvassa ovat ihmiset, jotka kehuvat varauksetta kaikkia hänen levyjään.

Koska Tähtityttö on Leinosen tunnetuin ja toivotuin kappale, voisi kuvitella sen olevan hänelle jonkin asteinen risti selässä. Onneksi ei ole, kiitos Leinosen itsensä, sillä hän ei ota kappaletta turhan vakavasti. Onneksi hänellä on intoa soittaa sitä yhä – paitsi silloin, kun hän haluaakin tehdä jotain aivan muuta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. helmikuuta 2000 − Kurdistanin työväenpuolue PKK ilmoitti lopettavansa aseellisen taistelun Turkin hallitusta vastaan.

Fibonaccia ja sisäänpäinkääntynyttä funkkausta (kuva: Pasi Räsämäki)

Giant Robotin kunnianhimoisin kappale antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä.

“Bring you back my keys, love
I wanna sleep in your room tonight
we can leave the world unseen
fade away into the forest dim”

Tiedän varsin hyvin tämän listan käsittelevän biisejä, mutta Giant Robotin Superweekendin kohdalla on lähes mahdotonta irroittaa samannimistä kappaletta ja levykokonaisuutta toisistaan.

Muistan törmänneeni Giant Robotiin jossain itselleni aivan liian trendikkäissä bileissä Helsingin Teatrossa joskus vuoden 1997 tienoilla. Ensihetkistä oli selvää, että Helsingissä varovaisesti pitkin 1990-lukua kuplinut, lähes kansainvälistä tasoa edustanut urbaanin musiikin aalto RinneRadiosta Cool Sheiksiin oli saanut merkittävän uuden edustajan, jolla oli kaikki edellytykset lyödä läpi isomminkin.

Ostin toki välittömästi aaltopahvikantisen ep:n, joka lupaili paljon, ja jahka ensilevy Crushing You With Stylestä alkoi tihkumaan ep-mittaisia otoksia, oli selvää että odotukset ollaan lunastamassa.

Niin myös kävi. Debyyttialbumi, Helsinki Rock City -sinkun johdolla, teki varsin selvää jälkeä kesällä 1999. Tuntui selvältä, että edessä olisi vähintään kansainvälinen läpimurto.

Sitten iski vaikean kakkoslevyn syndrooma.

Livenä Superweekendin teon aikoihin (kuva: Laura Turkki)

Kolmisen vuotta myöhemmin ensikuuntelussa Superweekend-levy tuntui järkyttävimmältä pettymykseltä koskaan. Levy tuntui samalta kuin lentokentillä kuvatut kantensa: kliiniseltä, tyhjältä, keinotekoiselta – inhimillisyyden läpikulkupaikalta.

Toki kuten monissa levyissä, ensivaikutelma voi pettää. Vaikka Superweekend ei lukuisillakaan kuunteluilla paljastanut bilekansan villitsijöitä tai radioaaltojen valloittajia sisältään, eikä kovan ulkokuoren alta löytynyt pehmeää lämmintä sydäntä, jokin tuossa loputtoman viileän älyllisyyden suohon upotetun äänimaailman vieraantuneisuudessa viehätti. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Onkin oireellista, että nostamme levyltä tälle listalle sen nimibiisin, joka yli 11 minuutin eeppisen mittansa, teennäisyyttä hipovien ranskankielisten osiensa ja patetiaa tihkuvan loppunsa kanssa on kaikkea muuta kuin ”popklassikko”.

Mutta Superweekend-albumi on ehdottomasti kanonisoinnin ansaitseva työ 2000-luvun suomalaisen musiikin historiassa ja sen nimibiisi albumin ehdoton kiintopiste. Laulun verkkaisesti kasvava tunnelma ei tunnu olevan menossa mistään mihinkään. Se antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä, vääjäämättä määränpäähänsä viileän itsevarmasti soljuen. Kuin mystinen digitaaliajan humanoidi-Fonzie, jonka ei tarvitse yrittää ollakseen cool.

Harmi vain, että bändi meni lyhentämään sen alkuperäisestä noin 20-minuuttisesta mitastaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Superweekendiin tekoon merkittävästi vaikuttanut teos: merkittävästi hitikkäämpi, lyyrisiltä teemoiltaan maanläheisempi, mutta esteettisesti samoista lähteistä ammentava Sisqon Thong Song.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2002 kansainväliseksi ekoturismin vuodeksi.

Teemu Soininen, joka soitti ennen muun muassa Superissa, ja Janne Kuusela, joka opittiin tuntemaan Karkkiautomaatista. (Kuva: Tomi Palsa)

Pienokainen tiivistää Janne Kuuselan ilmaisun Liekin puitteissa paremmin kuin muut yhtyeen kappaleet.

“Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, tyttöni pois”

Liekin Janne ”Jansku” Kuusela kykenee parhaana päivänään todelliseen nerouteen, mutta harmillisen usein tyytyy paljon vähempään. Se nähtiin jo Karkkiautomaatissa, mutta etenkin Liekin myöhempien aikojen levyillä. Pienokainen on Karkkiautomaatin Suudelmilla-levyn ohella oivin esimerkki siitä, millaista jälkeä säveltäjältä syntyy parhaana päivänään.

Liekin todelliselta magnum opukselta, vuoden 2003 Korppi-albumilta löytyvä Pienokainen tiivistää Kuuselan ilmaisun Liekin puitteissa paremmin kuin muut yhtyeen kappaleet.

Liekki syntyi vuonna 1999 vuotta aiemmin hajonneen Karkkiautomaatin raunioille. Kun Karkkiautomaatti oli vain viisivuotisen taipaleensa aikana harpannut ison matkan naivistisesta punkpopista, öh, naivistiseen indiepoppiin, Liekki oli ainoastaan loogista jatkumoa sille. Janskun sävellysten muuttuessa yhä polveilevimmiksi ja monimutkaisemmiksi tarvittiin niiden toteuttamiseen taiturimaisempia muusikoita ja sovittajia. Sellaiseen kelpasi hyvin esimerkiksi yksi harvoista kyseenalaisen ”kosketinvelho”-termin Suomessa ansaitsevista miehistä, Okke Komulainen. Komulaisen ammattimainen soitto otti melkoisen kaulan verrattuna Karkkiautomaatin kahden sormen urkumelodioihin.

Liekin debyyttilevy Magio (2001) keskittyi esittelemään uuden bändin soundin – ja ennen kaikkea Janskun uuden lauluäänen. Raakilemaisuudestaan ja ilmeisestä karkkiautomaattimaisuudestaan huolimatta levyllä oli hienoja kappaleita, kuten Sulka, Aave ja Tähtien. Kaksi vuotta myöhemmin yhtye oli kuitenkin hitsautunut soundiltaan lähes täydelliseksi ja Kuuselan sävellykset harpanneet lähes kauttaaltaan mestarilliselle tasolle.

Mutta ennen kaikkea Liekillä oli nyt käsissään jotain kultaakin arvokkaampaa: oikea hittilaulu. Toki Karkkiautomaatilla oli ollut pikkuhittejä, mutta yhtye oli jäänyt vahvasti kulttistatuksensa vangiksi.

Liekin ensimmäinen hitti Pienokainen on edelleen yhtyeen suurin. Keväällä – kesällä 2003 se soi radioissa kaiken aikaa – tai ainakin siltä se tuolloin tuntui. Se riitti myös nostamaan Korppi-albumin peräti listaviitoseksi – huikea suoritus vuonna, jolloin suomalaiset ostivat kahmalokaupalla Yötä, Pizza Enricoa, Pikku G:tä, Gimmeliä ja Nightwishiä.

Pienokaiseen on puristettu Liekin olennaisimmat elinmehut: melankolia, kaiho, mystiikka ja öisen metsälammen tyyneys. Tätä kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla kuin Manulle illallista, vaan hyvyyttä ripotellaan säästeliäästi.

Kuusiminuuttinen Pienokainen alkaa odottavasti kuulaalla pianomelodialla ja helisevillä kitaroilla. Pikkukivan kitaranäppäilyn kautta se etenee puolivillaista melodiantynkää tapailevaan huiluriffiin. Vajaan minuutin kohdalla Jansku alkaa laulaa hieman pitkäpiimäistä säkeistöä, joka ei vielä lupaa kovin suuria.

”Kylmä huoneessain
kylmä huulillain
kauan kuulla sain
kauan”

Kappaleen kortit isketään pöytään vasta tämän säkeen puolivälin kohdalla: melodia kehittyy ja alkaa kasvattaa tunnelmaa isommalle. Koskettimet viiltävät taustalla.

”Kauan
En palata voi, en voi
Kauan
En palata voi”

Liekiltä on julkaistu kuusi albumia, joista Korppi ja sitä seurannut Rajan piirsin taa (2005) ylsivät Suomen albumilistalla top 5:een. (Kuva: Tomi Palsa)

Jo ensimmäinen säkeistö sisältää sanan ”kauan” neljä kertaa – tämän onkin oltava Kuuselan suosikkisana. Löytyyhän yhtyeeltä myös laulu nimeltä Kauan, kauan sitten. Sama, kaihoisan tunteikkaasti lausuttu ”kauan” toistuu muuten kappaleen aikana vielä neljä kertaa.

Säkeen jälkeen tulee sanojensa ja tunnelmansa puolesta korkealle ilmoihin nouseva kertosäe. Tätä kannatti odottaa yhden minuutin ja 32 sekuntia!

”Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, tyttöni pois”

Maailma on jälleen pelastettu, ainakin muutaman minuutin ajaksi.

Kuten Liekin kappaleissa usein, sanoista on hyvin vaikeaa muodostaa mitään erityisen selkeää tarinaa – lähinnä ne tuntuvat musiikin sekaan hyvin sopivalta, kryptiseltä ja mystiikkaa huokuvalta sanahelinältä. Mutta kun sävellys on riittävän hieno, sekin riittää.

Kuuselaa olisi lisäksi helppo epäillä äärimmäisen laiskaksi sanoittajaksi, sillä seuraava säkeistö poikkeaa edeltäjästään vain vähän.

“Taivas reunallain
taivas unessain
kauan tietää sain
kauan

Kauan,
en salata voi, en voi
Kauan,
en salata voi”

Laulun sanoitusta voi toisaalta pitää myös jonkinlaisena minimalismina, vastakohtana Liekin maksimalistiselle progepopille – mikä antaa jo paljon mairittelevamman kuvan Kuuselasta sanoittajana.

Liekistä ei tullut yhden hitin ihmettä, vaan yhtye on pysynyt taiteellisesti suhteellisen kunnianhimoisena ja relevanttina näihin päivin asti – itse asiassa yhtyeen tuorein levy, kahden vuoden takainen Paimen oli sen paras vuosikausiin. Mutta ikävä kyllä silläkään ei ollut uutta Pienokaista.

No, eipä Marsiinkaan laskeuduta ihan joka vuosi.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. helmikuuta 2003 – Yhdysvaltain presidentti George W. Bush kertoi puheessaan suunnitelmastaan tehdä Irakista demokratian mallimaa arabimaailmassa

Ruudolf, pehmo-mc Herttoniemen getosta.

Rap-evankelista saarnaa kaikista hyvän elämän aineksista: epäterveellisestä ruoasta, piereskelystä ja hauskanpidosta. Selvää klassikkoainesta!

”Se on Ruudolf, fresh outta poikamiesboksi
ruff’n’tuff niinku nahkarotsi
gettoevankeliumii ja munii ja pekonii ja laardii
for every soul and everybody”

Rudy Kulmala oli jo ennen vuoden 2004 Doupeimmat jumala seivaa -albumiaan ehtinyt muun muassa julkaista omakustanteita, voittaa ensimmäisen räpin suomenmestaruutensa sekä hyöriä muutenkin hyvän aikaa kotimaan hiphop-kuvioissa.

Tätä taustaa vasten ei siis pitäisi olla lainkaan tavatonta, että Ruudolfina parhaiten tunnetun Kulmalan levy-yhtiödebyytistä tuli paitsi räppärin avain valtakunnalliseen suosioon, myös eräs Monspin myydyimmistä levytyksistä sekä yksi viime vuosikymmenen kovimmista kotimaisista popalbumeista.

Mutta kun ottaa huomioon, että Ruudolf räppää albumilla ja sen suurimmalla hitillä muun muassa uskostaan ja jumalasta, tuntuu levyn suosio jopa pieneltä ihmeeltä. Siinä missä moni valtavirran liepeilläkin porskuttava artisti takuulla empisi uskonnosta puhumista, tai ainakin tarkastelisi sitä turvallisesti ja hyväksyttävästi kriittisestä näkökulmasta, ei Ruudolf häpeile vakaumustaan. Niin kotimaisessa räpissä kuin laajemminkin ”kunhan ei tuu mulle tuputtaa” -mentaliteettia pursuavassa yhteiskunnassa Doupeimmat jumala seivaa on yhä raikas poikkeus.

Koska keskiverto suomalainen tempaisisi ovensa kiinni alta aikayksikön puheen kääntyessä uskoon, hyvän mielen apostoli Ruudolf tietää, että tärkeintä on tapa, jolla sanoma tuodaan sitä tarvitseville. Siksi Kulmala valmisti Rolf Santana -aliaksensa suojissa A Taste of Honeyn usein sämplätystä vuoden 1980 discohitti Rescue Mesta polveutuvan biitin, joka on niin vakuuttava, ettei paatuneinkaan ateisti voi sitä vastustaa.

Saarnansa Ruudolf ja mukana komppaava Kemmurustakin tuttu Aksim ovat valmistelleet yhtä huolellisesti. Se on juuri sitä, mitä me kaikki eksyneet lampaat vakaumukseen ja uskontokuntaan katsomatta kaipaamme: spontaania, elinvoimaista ja huumoria pursuavaa ilosanomaa elämän hyvistä puolista.

”Ruudolf, fresh outta poikamiesboksi
jumalan rintamapappi ja gettokokki
ja sana leviää ku streptokokki, mitä mä meinaan?
Elävä todiste, et doupeimmat jumala seivaa”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Rudy Kulmala on toistaiseksi voittanut räpin SM-kisat kahdesti: vuosina 2001 ja 2005. Vuoden 2005 finaalissa kaatui Kajo, joka kruunattiin vuorostaan mestariksi myöhemmin 2009 ja 2011.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Joskus sanat eivät riitä. Silloin Asfalttisoturi on valmis astumaan toisenlaiseen kehään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 3!

Rudy Kulmala kertoo uskoontulostaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

7. tammikuuta 2004 – Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio erosi tehtävästään ja samalla puolueesta. Taustalla oli Raution pettymys puolueen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen harjoittamaan politiikkaan.

Jenni Koivistoinen ja Lauri Ainala Paavoharjun viimeisellä keikalla Korjaamolla marraskuussa 2010. (Kuva: Oskari Onninen)

Hyvässä maailmassa Yhä hämärää -levy olisi jo kansallisaarre.

”Kuin tuuli ilman virtaavan
Kulkee henki päällä aavan veen
Synnyttäen sisälläni
Kaipuun kaipuuseen

Oksa taipuu
Hipaisee veden pintaa
Kuvajaisein rikkoen
Kuvas esiin saa

Laine huuhtoo
Sielun peilin pintaa
Esiin kutsuen
Kuvaa kirkkaampaa”

Ainalan veljesten, äänihuulikannel Jenni Koivistoisen, ajoittain Joose Keskitalon varhaisen roolihahmon ja lukuisten muiden musiikiksi materialisoitunut joukkokokeilu teki suomalaisesta osin sähköisestä ja osin eetterisestä folkista hetkeksi maailmankuulua.

Kuin tekstinsä, Valo tihkuu kaiken läpi huojuu, sumenee ja tarkentuu samanaikaisesti tavalla, jossa haaraluterilainen gospel, ehkä joskus olemassa ollut lauluperinne, kuulas elektrohäly, hifi ja lofi sekä tuon- ja tämänpuoleinen eivät vielä olleet arvanneet eriytyä.

Sopua kappaleessa etsivät The Curelta viety bassojankutus, Múmista muistuttava sekvensserisutina, laavulle ihmisten kaikottua soimaan jäänyt kitara, Jenni Koivistoisen muinaisintonaatioinen kujerrus ja kaikkialle tulviva syntikkasumu.

Jenni Koivistoinen kujertaa ääni- ja valosumussa. (Kuva: Oskari Onninen)

Ensi kuulemalla en voinut uskoa kappaletta tai Yhä hämärää -levyä kulttuuriselta itseruoskinnaltani suomalaiseksi. Kaikki siinä oli kuitenkin tuttua selkärangassa asti, luuydin tosin ennenkuulumattomasti kypsennettynä ja suutavirnistävästi maustettuna. Jos yksikin amerikkalainen 2000-luvun alun freak folk -hypessä päätyi luulemaan Suomen kuulostavan ja näyttävän Paavoharjun musiikilta, en olisi tohtinut väittää vastaan. Haluaisin elää siellä itsekin.

Vuonna 2012 kappaleen äänimaailma – missä se ikinä sijaitseekaan – kuulostaa ajankohtaisemmalta ja olennaisemmalta kuin monet casio-mankoilla levyhyllyään ja kirppissyntikoita heittelevät DIY-myyrät. Vuonna 2005 Valo tihkuu kaiken läpi oli neljän minuutin ajan kekseliäintä ja lumoavinta musiikkia maailmassa.

Sami Sänpäkkilän ohjaama video vie kappaleen lähiön masentaman lumienkelin korvien väliin.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

5. toukokuuta 2005 – Ensimmäinen Disneyland-huvipuisto täytti 50 vuotta.

Noora Tommila on soittanut ja laulanut myös Lowlife Rock’n’Roll Philosophers -yhtyeessä. (Kuva: Tomi Palsa)

Tämä kappale on nihilistirunkkarin Euroviisu.

”Aamunkoin myötä metsän viertä pyöräilen
polku rantaan laskee kaarrellen
kuin neito sadun oisin
heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin
orvokin pientareelta poimin kuivuneen, eväskoriin lasken
hiuksillain kuuma tuuli leikkii lailla rakastajan
jonka hetki sitten jätin”

Maailmanloppu taipuu monenlaisiin tulkintoihin, mutta minusta tuntuu, että keskiössä on aina leikki.

Itsestäänselvin vaihtoehto on lukea se kuvauksena järkkyneen psyykkeen leikistä. Päiväunet ovat leikkiä, ja tässä rauhallinen hetki heinikossa muuttuu merkittäväksi sadistisen ja itsetuhoisen väkivaltafantasian ansiosta. Hekuma yhdistyy alfa-suorittajien henkisestä työkalupakista tuttuun toivotun lopputuleman visualisointiin. Kertoja kävelee lieskoihin, vakaana ja onnellisena uskossaan, ettei mitään tai ketään jää jälkeen.

Aika selvä juttu.

Mutta mitä jos kyseessä onkin aivan toisenlainen leikki ja konkreettisempi hekuma.

Viittaako itsestään nauttiminen masturbaatioon? Olisiko tämä kuulunut Nuorgamin runkkubiisien listalle? Olisi jo toinen ”sinne” mennyt kappale listallamme. Ajatus pakottaa katsomaan osia laulusta uusin silmin…

”Retki tää odotettu viimeiseksi jää
hymyn jälkeen jätän hellimmän
orvokkia vielä kerran haistan
kirsikoita koristani maistan”

Kirsikka edustaa tällaisessa yhteydessä aika halolla päähän -tason symboliikkaa. Kieltämättä se on hieman irrallinen, mutta kun tälle retkelle olen nyt lähtenyt, niin aion tulkita tarkoitustani palvelevalla tavalla. Samaa teen seuraavalle värssylle:

”Vihdoinkin koitti tuhon aamu kaunehin
lasin sille nostan liekkeihin poljen
ne avosylin luokseen laskee
valo painuu vihdoin mailleen maaten”

Tässä kohtaa haemme sivistyneesti apua Ranskasta. Le petite mort, eli pieni kuolema, viittaa orgasmiin. Ihan osuvasti. Tuhon aamu voi viitata samanlaiseen kokemukseen.  Kieltämättä Maailmanlopun sanoituksessa ollaan enemmän le grande mort -linjoilla, mutta kyllä monet kielikuvat, kuten maankuoren sulaminen, kasvoilla tuntuva ilmakehän kuumuus, tuliseinä, kuumuus (no, ehkä kelvinit ovat hiukan överiä…) voi kaikki tulkita seksuaalisesti värittyneiksi. Jos niin haluaa. Sama pätee räjähdystä edeltävään tyyneen hetkeen:

”Ääntäkään ei metsän takaa kuulu,
värjekään ei liiku, meri tyyni
rinnassain rauhan tunnen”

Eleanoora Rosenholmilta on ilmestynyt toistaiseksi kolme albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

Leikin lisäksi kaikille tulkinnoille yhteistä on myös mielenhäiriö.

Eleanoora Rosenholm projektina menee samaan jatkumoon kuin vaikka kaikki Thomas Harrisin Hannibal Lecter -kirjojen ympärille kasvanut toiminta. Voisin laittaa freudilaisen piipun suuhun ja väittää, että kaikki sarjamurhaajaviihde liittyy loppujen lopuksi seksuaalisiin patologioihin. Piippuni sanoo samaa vampyyriviihteestä.

Koetan juuri keksiä tapaa niputtaa myös zombiet tähän, mutta ne ovat osoittautuneet hankalaksi tapaukseksi. Ehkä ne ovatkin pelottavia juuri aseksuaalisuutensa johdosta. Lisääntymistapakin on mitä on. Zombiet ovat kuin sukupuolitauti, joka on saatu ilman nautintoa. Paskan möivät.

Yksi Eleanoora Rosenholmin tuotannon vahvuuksia löytyy tekijöiden kyvystä yhdistää elementtejä, jotka luovat jännitteitä; usein juuri pirtsakoita melodioita makaaberiin lyyriikkaan. Musiikilliselta toteutukseltaan Maailmanloppukin on ihanan pirteä ja hienolla tavalla hieman lapsellinen. Kertsi nousee kuin suihkukone ja fraasien loput alleviivataan abbamaisilla kelloilla.

Tämä kappale on nihilistirunkkarin Euroviisu.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

27. elokuuta 2007 − Venäjällä pidätettiin kymmenen henkilöä epäiltyinä osallisuudesta toimittaja Anna Politkovskajan lokakuussa 2006 tehtyyn murhaan. Pidätettyjen joukossa oli yksi turvallisuuspalvelu FSB:n upseeri, yksi virassa ollut ja kolme entistä poliisia. Jutun tutkijoiden mukaan murha oli ollut tilaustyötä ja sen toimeksiantaja oleskeli ulkomailla.

Uusi Fantasia rynni 2000-luvun alussa puskista suomalaisen tanssimusiikin eturiviin.

Mitä oli ennen?

Ennen Freemania. Ennen heimokaapuja ja hippivaatteita. Ennen Pave Maijas -covereita ja Jaffa-mainoksia.

Ennen Stig Doggia, Anna Abreuta ja Laura Närheä. Ennen Tuottajalevyä ja Op:l Bastardsin paluuta.

Ennen kymmenien tähtivierailijoiden täyttämiä albumeja. Ennen jazz-sooloja. Ennen seitsemänhenkistä livebändiä. Ennen kuin Ercola oli edes virallisesti Uusi Fantasian jäsen.

Oli vain kaksi huuruista miestä. Oli 10-tuumainen vinyylinpala, jossa oli ruma kansi. Siinä diskosämple, vähän kitaraa ja syntikoita.

Ja se tappoi tanssilattioita.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2003 – Valtion liikuntaneuvosto ehdotti Suomen Hiihtoliiton saaman valtionavun jyrkkää pudottamista suomalaisten hiihtäjien dopingin käytön vuoksi. Useat sponsorit olivat jo vetäneet tukensa pois Hiihtoliitolta.

Matti Johannes Koivu tuli ensin tutuksi Ultramariinin laulajana. (Kuva: Tomi Palsa)

Ultramariini-laulaja otti soolouransa alussa tulen kantaakseen.

”Kuulin junien puhuvan
ajon viheltää kaksi kertaa
annan valon loistaa
niin, että kaikki rantakadulla herää”

Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) Valtatiet-runokokoelma (1928) on kiehtova kirja. Tuskin kukaan on kyennyt välittämään näiden kahden Tulenkantajan tavoin sitä huumaa, jossa modernin ajan optimismi sekoittuu nuorten miesten eksistentiaaliseen levottomuuteen ja kokemuksien janoa lisääviin suurkaupunkinäkymiin. Teoksen säkeissä junat jyskyvät savupilviä sylkien kolossaalisiin asemahalleihin, joiden teräskaarissa kiiltelevät kokonaisen kulttuuripiirin yhteinen edistysusko ja maailmankatsomus. Runojen rytmiä soittavat kiskot ja niiden riveillä avartuvat valloitettavat maisemat.

Nykyajan näkökulmasta Waltarin ja Paavolaisen hurmahenkinen vyörytys tuntuu naiivilta, jopa vieraalta. Muovi on peittänyt teräksen, tietoteknologia on tehnyt liikkeestä näkymätöntä. Aikaamme reunustavan innovaatioretoriikan takaa ei löydy koko ihmiskunnan kehittymiseen tähtääviä ihanteita, kaupunkitilaa tuotetaan markkinavoimien ehdoilla ja merkityspeleiksi sirpaloitunut todellisuus ruokkii kyseenalaistamisen varaan rakentuvia identiteettejä. Kohina, jylinä ja kumu ovat tehneet tilaa pehmeälle huminalle, johon sekoittuu valtava määrä tyhjiä sanoja.

Jossakin suurkaupunkien takana, kaukana globaalien virtojen risteyskohdista, on kuitenkin vielä rautateiden halkomia kaupunkeja, joissa öljyn ja ratapuun tuoksu sekä asemien koruttomat kuulutukset maanittelevat ihmisiä lupauksella jostakin muusta. Näissä kaupungeissa kiskot ovat edelleen kasvun suunta, pakotie, sielun viimeinen laajenemisväylä. Kiskojen varrella elää vielä unelma matkasta, siirtymisestä, jossakin avautuvasta maailmasta. Tällä unelmalla on jäsenissään kiskojen rytmi ja sydämessään junien kieli.

Sillä ihmisen levottomuus, sehän ei katoa minnekään.

Näiden asetelmien varassa käynnistyi Matti Johannes Koivun sooloura. Kuin vastapainona Ultramariini-yhtyeensä tyylitajuisesti aikaansa seuranneelle musiikille Koivu hyppäsi soolodebyytillään keskelle maanläheistä folk-ilmaisua, lauluihin joista huokui menneisyyden lämpö. Hän kokosi lauman ystäviään hämeenlinnalaisen työväentalon nurkkaan ja antoi äänien kummuta yhdessäolon ehdoilla. Albumin nimi, Puuhastellen, kertoi näistä lähtökohdista paljon.

Mutkattoman ja vaivattoman ilmaisun alla väreili kuitenkin outo jännite. Koivun lauluissa soi jatkuva kaipaus jonnekin; nykyisyydestä pois, unelmiin, tasa-arvoisempaan maailmaan. Soiton yksinkertainen ja huokoisa rullauskin tuntui jonkinlaiselta kannanotolta hitaamman elämän puolesta. Sellaisen, jota elettiin silloin kun koneiden jylystä huokui vielä ihmisen läsnäolo.

Jännite virittyy jo avausraidalla. Kuulin junien puhuvan on hienostunut kuvaus tuntemattoman kutsusta, mutta samalla siinä on jotakin surumielistä. Laulussa väreilee levottomuus, joka pakottaa liikkumaan tilassa, vaikka liikkeelle pitäisi päästä ajassa. Niinpä sanafragmentit putoilevat Koivun huulilta mahdollisuuksistaan onnellisina, mutta samalla haikeina. Kappaleen olemus muistuttaa, että kiihkon viedessä jotain jää myös taakse. Kotikaupunki, lapsuus, pala vanhaa minuutta, paikkojen kautta rakentuva sidos johonkin joka oli joskus olemassa, kokonainen aikakausi.

Näistä kaikesta on oltava valmis luopumaan, sillä junat puhuvat muutoksen kieltä.

”Pari vaimeaa vihellystä
kilinää, kolinaa
ei muuta menetettävää
kuin välimatka”

Laulun selkärangan muodostuu se vapauttavan ulkopuolisuuden hetki, jolloin päätös on tehty, mutta ruumis on vielä paikoillaan. Vaikka sanoitukset kulkevat vielä rantakadulla, kuulumisen ja kuulumattomuuden rajaa tarkastellen, on musiikki jo valmis lähtemään. Säkeistöissä jännite kasvaa hienovaraisesti kitaran, basson ja savuisen symbaalin varassa, kuin asemalaiturilla lähtölupaa odottaen. Lopulta puomi nousee, veturi viheltää, savu ja höyry räjähtävät liikkeeksi. Suitsistaan irti riuhtautunut virvelikomppi piiskaa laulun lopulliseen vauhtiinsa, kitarat vonkuvat kiskojen narahduksina.

Näinhän maailmalle lähdetään, yhden matkalaukun ja kitarakotelon kanssa. Ja näinhän maailmalla vartutaan, vanhojen suuntaviivojen päälle. Ihmiset kasvavat menneisyytensä yli, ne jotka haluavat.

”Kaikki jatkavat uniaan
vain naakat nousevat ilmaan
tietäen niistä kuullan vielä
joskus myöhemmin”

Soolourallaan Matti Johannes Koivu on julkaissut myös albumillisen Irwin-covereita. (Kuva: Tomi Palsa)

Koivukin on kasvanut. Hänen taiteestaan on tullut vakavampaa ja sofistikoituneempaa, hänen hankkeensa ovat nykyisin kaukana puuhastelusta. Silti soolouran avaus kuulostaa mitä ilmeisimmältä kerronnalliselta suuntaviivalta. Koivu puntaroi junien tahdittamana suhdettaan historiaan ja sen myytteihin – ja niiden kautta nykyhetkeen. Pohdinnalla on arvonsa, päätyipä se synteesiin tai ei. Se auttaa ottamaan etäisyyttä, tunnustautumaan vapaaehtoisesti ulkopuoliseksi. Sen kauemmas omaa aikaansa ja sitä syövää jatkuvaa muutosta ei voi paeta.

Sitä eivät voineet paeta myöskään ne menneiden aikakausien unelmat ja utopiat, jotka kasvavat nykyisin ruohoa ja ruostetta hylättyjen ratapihojen keskellä, uusien virtojen ja väylien ulkopuolella. Utopiat, jotka jäivät oman kehitysintonsa uhreiksi. Koivu katsoo niitä ihmetellen, aavistuksen apein mielin, ulkopuolisten välistä solidaarisuutta tuntien.

”Minun vanha asemani
kiiltävät vaununi
kuuluvat muualle
alle tähtien
päälle kiskojen”

Modernin projektin jäänteet ovat kuin pikkukaupungin keskelle jäänyt levoton sielu. Ne tuijottavat täyttymystä kohti kuljettavia kiskoja tietäen ettei niiden paikka ole nykyajassa. Kehitys on kuitenkin leikannut niiltä siivet ja halvaannuttanut kielen. Siksi ne voivat vain odottaa, että joku kaunomieli eksyy joskus sattumalta niiden luo, näkee kuluneen pinnan alla kiiltävän unelman ja kirjoittaa näkemänsä lauluksi.

Niin harva ymmärtää enää niiden puhetta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

6. kesäkuuta 2006 – Päivämäärää 6. kesäkuuta 2006 kutsuttiin ”paholaisen päiväksi” tai ”pedon päiväksi”. Sen päivämäärämerkintä 060606 muistuttaa lukua 666, joka on Pedon luku.

Vuonna 2004 esikoislevynsä Luoja auta tehneeltä Joose Keskitalolta on julkaistu toistaiseksi kuusi albumi ja useita singlejä ja ep-levyjä. (Kuva: Tomi Palsa)

Kappale, joka on Jukka Virtasenkin mielestä täydellinen.

”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen
Ja kappelin kellot soivat
Se unelmoi saavansa pesää
Joka sen kummulle kaivetaan
Keskussairaalan hohtavista huoneista
Alas patologiseen
Pakastimesta morsian viedään morsiushuoneeseen”

Meinasin lentää selälleni, kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa. Paikka oli Kuudes Linja Helsingissä, ja tapahtuma oli Kolmas Maailmanpalo -levyn julkaisukeikka kevättalvella 2008.

Olin ollut hieman pettynyt levyyn. Se tuntui jotenkin kevyeltä. Kun Keskitalo sitten keikalla esittikin nipun lauluja, joista jokainen oli parempi kuin yksikään tuolla levyllä ollut, meinasin seota.

Päällimmäisenä minua vaivasi kuitenkin tämä poikkeuksellisen voimakas visio onanoivasta hautausmaasta. Sen seitsemään näennäisen yksinkertaiseen riviin tuntui risteytyvän niin suuria linjoja, niin voimakkaita ja latautuneita kuvia ja merkityksiä, että pää meinasi räjähtää.

Dylanmaisen karun ja hieman ruumishuoneelta ja homeelta kaikuvan huuliharppu ja akustinen kitara -taustan päällä Keskitalo makustelee sanoja, kuten “kumpu” ja “pesä”, huvittuneen tietoisena niiden kaksoismerkityksistä.

Hautausmaan kumpu on sen häpykumpu, elämän lähde ja sen lopullinen päämäärä. Hautaan asetettava vainaja on syntymän negaatio, anti-syntymä, ihan konkretiankin tasolla. Äidistä ulos tullut laitetaan takaisin Äiti Maan poveen. Kappelin kellot soivat niin häissä kuin hautajaisissakin, ja haudasta tulee morsiusvuode, joka täydentää kuoleman sakramentin. ”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.”

Ei tule nopeasti mieleen toista suomalaista populaarimusiikin saralla työskentelevää tekstittäjää, joka saisi ladattua näin paljoa näin vähään.

Laitoin Helmi-levyjen Arwi Lindille konserttia seuraavana päivänä meiliä, sillä nämä uudet laulut vaivasivat minua.

“Nuo mainitsemasi uudet biisit (Hautausmaa vetää käteen, Viis’ tyttöä, Esineet, Tule minun luokseni kulta) on Joosen seuraavan levyn matskua, joka onkin jo työn alla, tosin vielä ihan hiljakseen. Kuitenkin Joose on yksin äänitellyt siihen jo 20 minuutin verran biisejä ja kevään aikana äänitetään bändilläkin biisejä siihen. Livelevy (tai kasetti) on myös suunnitteilla”, Lind vastasi tuolloin.

Kävi ilmi, että levyn äänitysten loputtua Joose oli tosiaan vielä prosessin päästyä kunnolla vauhtiin kirjoittanut nipun kappaleita, jotka eivät olleet ehtineet levylle.

Joose Keskitalo ei pelkää kaksoismerkityksiä. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun kappale viimein vuoden odotuksen jälkeen julkaistiin, oli se paraatipaikalla. Keskitalon neljännen levyn avausraitana Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen on pysäyttävä. “Neljäkymmentä vuotta sitten Keskitalo olisi jo pelkästään levyn avaavasta kappaleesta haastettu oikeuteen jumalanpilkasta”, kirjoitan Rumbaan tekemässäni levyarviossa maaliskuussa 2009.

Kappaleesta tuli minulle eräänlainen talismaani tai pikemminkin albatrossi kaulan ympärille. Ihmiset tulivat juttelemaan siitä, vaativat tulkitsemaan sitä lisää, keskustelemaan sen merkityksistä. Laulu vaivasi ihmisiä, kuten kunnon surrealistisen vision kuuluukin. Sen rinnastukset olivat niin poikkeuksellisen voimakkkaita, sen termistö niin selke’ä, että se pakotti ihmiset seinää vasten.

Vuosia vaivannut aihe tuli esille aina, kun joko päädyin puhumaan tai kirjoittamaan Keskitalosta. Syytä tähän olen miettinyt pitkään, ja pohjimmiltaan uskon, että niin on, koska sen seitsemään riviin tiivistyy jotain olennaista Keskitalosta tekstittäjänä: se on rohkea, miltei houreisen visionäärinen, rujo mutta silti lohdullinen. Tietoisen shokeeraava, mutta shokilla saatua huomiota hyödyntävä.

“Keskitalo poikkeaa aikalaisistaan myös siinä, että hän pystyy käsittelemään pyhyyden teemaa lankeamatta latteuksiin tai kliseisiin. Keskitalon sanoissa on latautunutta voimaa, joka tuntuu puuttuvan nykykirkon retoriikasta melkein kokonaan. Kun hautausmaa vetää käteen Keskitalon kenties kontroversillimmässä laulussa, kyseessä ei ole pyhäinhäväistys, vaan pikemminkin halu ravistella kuulija hereille, herkistää tämän aistit.

Kuten surrealistit, Keskitalo käyttää shokkikeinoja arkisen keskellä saadakseen katsojan näkemää kuvan uudelleen, harkitsemaan sen rakenteita. Eloton ja hiljainen hautausmaa muuttuu himokkaaksi rakastajaksi, tuoreesta haudasta tulee morsiusvuode, mutta kyseessä ei ole parodia tai vitsi. Keskitalo pikemminkin korostaa sitä Luojan lakien määräämää rujoa täyttymystä, joka tapahtumaan liittyy”, analysoin kappaleen maailmaa Keskitalosta tekemässäni kansijutussa vuoden 2012 helmikuun Rumbassa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. tammikuuta 2009 – Irlanti kielsi hehkulamput.

Olavi Uusivirta tavoitti Minä olen hullu -levyllään tarkasti 2000-luvulla aikuistuneiden ahdistuksen ja epävarmuuden.(Kuva: Tomi Palsa)

Tästä ei seuraa mitään hyvää.

”On kädet kuin kerjäläisen
niin rengin kuin isännänkin”

Olihan siinä mistä valita. Nukkekoti palaa, Salmisaaren Salome, On niin helppoo olla onnellinen, mitä näitä nyt on. Entten tentten -metodi tuntui kuitenkin aivan liian mielivaltaiselta, joten oli turvauduttava tuttuun ja turvalliseen eliminointiin.

Se oli odotettua nopeampi prosessi. Kun silmäilin Olavi Uusivirran viiden studioalbumin kappalelistoja, oli selvää, että tämän listasarjan pophelmi piileksii Minä olen hullu -albumilla, vaikka se ei olekaan lauluntekijän ehein albumi. Minä olen hullu on rosoinen ja vinksahtanut levy, siinä on näyttämisen halua ja kouriintuntuvaa ahdistusta. Silti se on kahta edeltäjäänsä syvällisempi ja älykkäämpi.

Minä olen hullu sivalsi oikeasta kohdasta. Ei ole ollenkaan korkealentoista sanoa, että Uusivirta tavoitti levyllään tarkasti 2000-luvulla aikuistuneiden ahdistuksen ja epävarmuuden. Mutta taas oli valittava. Salmisaaren Salome, Huomenna hän tulee sekä Ukonlintu ja virvaliekki kinastelivat voittajan tittelistä, kunnes niiden ohi keuli albumin aloituskappale Löysäläisen laulu.

Syy on yksinkertainen: Löysäläisen laulu on täydellinen aloitus Minä olen hullu -levylle, se on ovi ja lähtöviiva. Kappale taluttaa kuulijan Uusivirran hulluuden kallistamaan maailmaan, ottaa kädestä riuskasti kiinni muttei sysi. Näin karhea levy tarvitsee juuri tällaisen aloituksen.

Löysäläisen laulu ei tuo turvaa tai yritä pehmitellä tulevaa. Jo ensisäkeet enteilevät pahaa, vaikka kauhukuvaa ei väläytetä kuulijalle suoraan.

”Nyt lähti pojatkin Aatamin
taas naapurin omenia poimimaan”

Uusivirran sanoissa on jotain puistattavaa. Tulee tunne, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Laulun kertoja rakastuu epätodellisiin kiiltokuviin, muistaa vielä lapsuutensa, joka nyt on jo hyvin kaukana, tavoittamattomissa. Kertojan mieli alkaa hiljalleen pirstaloitua.

Näyttelijänäkin kunnostautuneelta Olavi Uusivirralta on julkaistu tähän mennessä viisi albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

Löysäläisen laulu huipentuu loppuaan kohden. Yhtäkkiä kuulija huomaa, että alun rauhallisuus on poissa ja jäljellä on epätasapainoisen nuoren miehen uhma, harha ja kaipaus.

”Ja pidänkin siitä huolen, että lasini viini täyttää
ja kun pahalta alkaa näyttää
viime pisaran siitä nuolen
ja odotan, että taipuu
jo lopulta selkä mielen
jota kuristaa kahleet kielen
ja vapauden villi kaipuu”

Sanat iskevät lujaa. Löysäläisen laulussa ahdistus lyö kertojan kurkkuun kiinni ja alkoholi höllää tuota kuristusta siinä määrin, että itsensä turruttaminen tuntuu armeliaalta ratkaisulta. Kertojaa ei voi syyttää, sillä kun Löysäläisen laulua on kuunnellut jatkuvalla syötöllä kaksi päivää, jotta voisi kirjoittaa siitä jonkinlaisen läpileikkauksen, viini alkaa tuntua houkuttelevalta, jopa tarpeelliselta.

Eino Leino päätti 1920-luvulla kirjoittamansa Löysäläisen laulu -nimisen runon näin:

”On sulla sun itsesi ies”

Ei liene tarpeen korostaa, kuinka mestarillisesti Uusivirta on onnistunut kuvaamaan tämän ajatuksen kappaleessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

22. huhtikuuta 2008 – Volvo ilmoitti sulkevansa linja-autotehtaansa Tampereella, mikä merkitsi 213 työntekijän irtisanomista. Tehtaan tuotanto oli tarkoitus siirtää Volvon tehtaalle Puolan Wroclawiin.

Kemmurun jätkien kanssa landella viihtyisi stadilaisinkin.

Jos pop-musiikin genret ottelisivat siitä kuka on urbaanein, olisi rap yksi katutappelun ehdottomista voittajasuosikeista. Se on syntynyt suurkaupungissa, kasvanut suurkaupungissa ja kertoo etupäässä elämästä suurkaupungissa. Pilvenpiirtäjien katveesta se poistuu korkeintaan pikalomalle Barbadokselle miljonääribileisiin tai Alpeille laskettelemaan.

Suomalaisella rap-artistilla on siis ongelma: edes se suurin stadi ei oikein käy suurkaupungista. Kuinka pysyä genrelleen uskollisena ja kertoa kokemuksen äänellä katutarinaa elämästä metropolissa?

Osa kotimaan räppäreistä ratkaisee tilanteen pakenemalla mielikuvitusmaailmoihin. Strategia johtaa valitettavan usein nolostuttaviin tuotoksiin. Silti, jos peliin laitetaan sydäntä ja huumorintajua voidaan näinkin päästä huipputuloksiin. Todisteina vaikkapa Stig Dogg, Eevil Stöö ja Notkea Rotta.

Osa vuorostaan vääntää räpin reilusti suomalaiseen muottiin. Lopputulos ei tietenkään ole aivan samanmuotoinen kuin Ameriikassa. Olari ja Herttoniemi ovat tulleet yhtä tutuiksi kuin Compton ja Bronx, mutta Ruudolf tai MC Taakibörsta eivät suorita murhia, kauppaa kolakiloja tai räppää miljoonista. Gangsteriglamour on kotimaan keskikaljagetoista kaukana.

Ja sitten on Kemmuru, joka myöntää suoraan olevansa landespede.

Yhtyeen Kehumatta paras -kakkosalbumin (2006) hilpeä Landespede kertoo nimensä mukaisesti landesta, eikä häpeile maalaisuuttaan yhtään.

Vaikka Kemmuru syntyi vasta bändin jäsenten tavatessa Helsingissä, on jokaisella juuret syvällä maaseudun mullassa. Tuottajasankari Aksim ponnistaa Tikkakoskelta, Jodarok Joensuusta ja DJ J-Laini Rovaniemeltä. Lappia edustavat myös Landespedellä mukana piipahtavat Hannibal ja Soppa.

Kappaleen ote on kevyen itseironinen. Kertsissä bimbon kuuloinen tyttölapsi kyselee, että ”mistä sä tuut, landespede”. ”Mie tuun maalta bebe, oon grande hefe”, kuuluu vastaus. Vaatteetkin kehotetaan ottamaan veke.

Ja onhan yhtye toki tavallaan olemassaolonsa pääkaupungin sulatusuunille velkaa:

”Ne muutti Helsinkiin ja pommit alko täsmään
AK herra 47 niinku Pirkka-Pekka”

Ainakin valtakunnan keskiöstä tuntuu löytyvän enemmän töitä verbaalikirveelle. Kataisen kavereille varataan useampi roskalava.

Kemmuru ei väitä, että elämä landella olisi pelkkää apilapellossa makoilua. Kuten jokainen böndellä nuoruuttaan viettänyt tietää, on pienellä paikkakunnalla helppo hankkia oudon kaverin maine – esimerkiksi musiikkiharrastukselleen omistautumalla :

”Se on Tikkakosken mannekiini
Ikinä käynny inttii, se on varmaa hintti
Tai muuten pimiäkö vintti
Aika outo lintu omilla huudeilla
Kuin riikinkukko, kummajainen”

Silti maaseutu on Kemmurulle rakas.

Ja näinhän sen pitääkin mennä: räpissä kotiseuturakkaudella on pitkät perinteet. Ylpeys omasta kaupunginosasta kuuluu olennaisena osana myös amerikkalaisen räpin malliin. Jos esikuvat eivät suostu häpeilemään gettoa, niin miksi Kemmuru nolostelisi landea?

Tunturin päältä on hyvä kuikuilla maisemaa avaraa. Kaupunkiin muuttaneelle lande on varaventtiili ja turvallinen kotipesä:

”Niin monta asiaa pielessä
Sen takii lande pysyy meikän mielessä”

2000-luvun puolivälin (toki melko laveasti ymmärrettynä) voisi jo melkein kirjata historiaan Suomi-räpin kultakautena. Kehumatta paras on yksi noiden vuosien hienoimpia albumikokonaisuuksia. Albumin monesta mainiosta biisistä Landespede on yksi rakastettavimpia ja omalaatuisimpia.

Se kertosäkeen mimmi kuulostaa kieltämättä aivan helvetin ärsyttävältä, kuten on kai tarkoituskin, mutta muuten biisi on täyttä timanttia.

Aksimin tuottajantaidot on moneen kertaan todistettu. Landespedestä yksi mitali miehen rintaan lisää. Riimit ovat kauttaaltaan osuvia ja hauskoja. Väliin ölistyt läpätkin luovat rakastettavan kotikutoista autotallitunnelmaa.

Näitten jätkien kanssa viihtyisi landella varmasti stadilaisinkin.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2006 kansainväliseksi aavikoiden ja aavikoitumisen vuodeksi.

Janne Laurila lopetti Office Buildingin neljän albumin jälkeen. (Kuva: Tomi Palsa)

Janne Laurilan tulkinta saa tunteet liikkeelle.

”To see only shadows
is the basic situation”

Minulla on pitkä ja hitaasti kasvanut suhde Office Building -yhtyeeseen. Muistan nähneeni orkesterin livenä aikoinaan Lutakossa. Pidin keikasta. Sen jälkeen yhtye hetkeksi unohtui. Seuraava muistikuvani orkesterista tulee ex-tyttöystäväni kautta, joka piti heidän ”hevoslevystään” (Violent Heart). Taisimme kuunnella levyn joskus, mutta se ei jättänyt jälkeensä vahvoja muistoja.

Sen jälkeen suhteessamme oli useiden vuosien tauko. Suhde alkoi lämmetä uudelleen, kun bongasin heidän debyyttilevynsä pilkkahintaan If Societyn levykaupan poistomyynnistä (RIP). Ostin pois pyörimästä. Albumi osoittautui merkittävästi paremmaksi kuin varhaiset muistot yhtyeestä.

Tämän jälkeen välimme ovat pysyneet lämpimänä. Eräs ikimuistoisimmista hetkistä Office Buildingin kanssa on eräs kerta, jolloin harrastin ns. yhdyntää erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Taustalla soi yksi heidän kappaleensa ja ikään kuin Janne Laurila olisi juuri sillä hetkellä toistanut sitä, mitä en itse osannut sanoiksi pukea. Olin liikuttua kyyneliin asti, mutta en sitä tehnyt. Kesken panemisen itkevä mies ei ole cool.

Sen jälkeen – ja sitä ennen – eräs heidän kappaleensa on toistunut useasti kotimatkalla yötöistä päästyäni, To See Only Shadows. Se on bändin debyyttilevyn avausraita, jossa soi viulu, kitara, saha (?) ja ties mitä. Kaikki soittimet kuitenkin päätyvät taka-alalle siinä vaiheessa, kun Janne Laurila avaa suunsa. Miten jonkun laulu voikin kuulostaa niin aidolta? Miten jonkun lauluääni voi välittää tunnetta niin tehokkaasti? Ihan sama mikä on senhetkinen tunnetilani; kun To See Only Shadows lähtee soimaan, tunnetila kääntyy välittömästi melankolian puolelle.

“No matter what I call you,
I know that it’s an understatement”

En väitä olevani hyvä tulkitsemaan laulujen sanoja. Itselleni laulujen sanat ovat useimmiten vain irrallisia lauseita sieltä täältä. Niitä tulkitsen laulun tunnelman kautta ilman, että tulkinta välttämättä olisi pätevä, jos tekstiä katsoo kokonaisuutena. Se ei haittaa minua. Yllä oleva sitaatti merkitsee minulle jotain. Se on kappaleesta se kohta, joka jää toistumaan päähäni joka kerta, kun kappaleen kuulen. Aina eivät sanat riitä kuvaamaan tunteita, ja juuri sen asian ilmaisemissa tuo kyseinen lainaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

”And I want to see
my treasure at the end of the rainbow”

Melankolisesta ilmeestään ja suorastaan yltiöpessimistisistä avaussanoistaan huolimatta kappaleesta on välittynyt minulle aina toivonpilkahduksia kaiken alakuloisuuden keskeltä. Ehkäpä juuri siitä syystä kappaleen kuunteleminen on tietyssä mielessä myös katarttinen kokemus eikä vedä mukanaan syvempiin vesiin. Tästä ja kappaleen erinomaisuudesta johtuen se tulee varmasti olemaan oman elämäni pikkutuntien soundtrackinä jatkossakin. Suhteeni Office Buildingin kanssa jatkukoon.

”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on”, lauloiko Pepe sittenkin Jannesta?

P.S. Se eräs taustalla soinut biisi oli muuten It All Comes Down On You, kuitenkin jäitte miettimään asiaa.

Bonus!

En tiedä missä määrin Janne Laurila on kuunnellut Low-orkesteria, mutta itselleni Office Buildingin ensimmäisestä levystä tulee tunnelmien puolesta vahvasti mieleen tuon mainion yhtyeen varhaistuotanto. Tässä tyylinäyte, Drag.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Pekko Käppi sekä Office Buildingin esikoislevyllä soittanut Ville Leinonen esittivät 2000-luvun puolivälissä lopettaneen yhtyeen tuotantoa vuoden 2009 Monsters of Popissa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

25. toukokuuta 2000 – Israel vetäytyi Libanonista 22 vuoden miehityksen jälkeen.

Tehosekoitin, eturivissä Otto, Hanski ja Matti. (Kuva: Tomi Palsa)

Tehosekoitin ampaisi huipulle ja käynnisti samalla pitkät jäähyväiset.

”Kaikki nuoret tyypit
Tahtoo mennä sekaisin
Kaikki nuoret tyypit
Tahtoo olla jotakin”

Se oli yksi hujaus, kun Tehosekoitin kasvoi suttusilmäisten rokkityttöjen lemmikistä kunnon rockbändiksi. Vuoden 1994 debyyttilevy Rock’n’Rollin biisit pantiin kasaan hakumiehen noutamien kaljojen voimalla, mutta muutamaa vuotta myöhemmin samoja nulikoita Päijät-Hämeestä tervehdittiin suomirockin pelastajina.

Monet suitsuttivat pidäkkeettä jo vuoden 1999 Tehis-hittejä, mietteliästä Valonkantajaa ja superpirteää Asfaltti polttaa -renkutusta. Ne antoivat vahvoja viitteitä siitä, että lahtelaiset olivat tiirikoineet kultaisten ideoiden pankkiholvin auki. Avaintodisteet rikokselle saatiin vuotta myöhemmin, kun Kaikki nuoret tyypit starttasi Tehosekoittimen viidennen albumin, jonka otsake kuvasi osuvasti, miten esikoislevyn aikainen perusrokkenroll oli paisunut: Rock’n’Roll Monster Movie Show.

Siinä vaiheessa kaverukset pyyhälsivät kohti tähtiä. Uhmakkaan avausraidan otsikkoon ujutettu Mott the Hoople -viittaus viestitti, että aarreholvista oli osattu vohkia kalleimmat klassikot. Jopa nostalgialla turvotetut rokkisedät nostivat kädet pystyyn ja tunnustivat, että Tehosekoittimella on homma hallussaan. Punk, jenkkihenkinen rock ja glam olivat sekoittuneet niin sopivassa suhteessa, etteivät herkimmätkään koneet nikotelleet Oton, Matin, Hanskin, Arskan ja Teron käsittelyssä.

Se lopullinen irtiotto tavanomaisen rockbändin kohtalosta tapahtuu ajassa 3.14, kun jouset nostavat Tehosekoittimen siivilleen ja repäisevät kaverit irti Lahden likaisesta asvaltista. Hetki on kaunis ja täynnä elämisen ja soittamisen iloa. Olisikohan vuoden 1994 Tehosekoitin uskonut korviaan, jos olisi päässyt kurkkaamaan tulevaisuuteen ja kuullut kyseiset sävelet?

”No kato musta kuullaan vielä
Mä lennän korkeella
Nimeni mä tahdon nähdä välkkyvissä valoissa”

Kuten nyt tiedämme, nousukiito oli samalla lopun alkua. Tehosekoitin julkaisi vielä yhden mainion albumin, kunnes väkinäinen Screamin’ Stukas -projekti palautti bändin maan kamaralle. Väsähtäneen Tehosekoittimen liike pysähtyi, eikä lepokitkan kumoaminen enää onnistunut. Menestyksen kuorma oli jo liian raskas.

Tehosekoitin lopetti vuonna 2004 ja teki jäähyväiskiertueen viisi vuotta myöhemmin. (Kuva: Tomi Palsa)

Kolme vuotta kestäneen hiljaiselon aikana ei syntynyt kelvollisia ideoita. Sen todisti surullisesti yhtyeen joutsenlauluksi jäänyt kammottava progetuherrus Lupaan. Ehkä aikuistuminen nitisti Tehosekoittimen sisältä kurittoman koltiaisen sielun, tai kenties karttuneet soittotaidot avasivat lannistavan suuren kirjon uusia mahdollisuuksia.

Olipa kuolinsyy mikä tahansa, ehti Tehosekoitin täyttää olemassaolonsa tarkoituksen. Se oppi säveltämään rockia ja tehtaili koko joukon pophelmiä, joissa uskallettiin kurkottaa tutun ja turvallisen hiekkalaatikon reunojen yli. Mikä tärkeintä, Tehosekoitin toi nuorisokulttuuriin rutkasti potkua ja antoi tuhansille teineille jotain, mistä innostua: pippurista rokkia ja poeettisesti koristeltuja tekstejä. Paras osoitus ensimmäisestä on Kaikki nuoret tyypit.

Aika vaikea käsittää, että tällaiset biisit olivat vielä vuosituhannen alussa valtakunnan ykköshittejä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. toukokuuta 2000 − Belgian parlamentin nimittämä asiantuntijaryhmä alkoi selvittää Kongon entisen pääministerin Patrice Lumumban kuolemaa. Lumumba oli murhattu Kongon sisällissodan aikana vuonna 1961 ja Belgian silloisen hallituksen epäiltiin olleen vastuussa teosta.

Arto Tuunela, vahingossa poptähdeksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Vuoden 2010 kesähitissä jätettiin lääkkeet ottamatta.

”Vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu
Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi
Tulee juhannus ja joulu
Uudestaan, otan ensimmäisen junan
Jonnekin ja herään kyläpahasesta
Täytyy kirjoittaa äidille, täällä naiset on kuin noitii
Ne kysyy ’ootsie tämän kylän poikii’”

Arto Tuunela ei ota vuoden 2010 kesähitissä lääkkeitään, vaan harhailee kesäyössä suunnasta toiseen. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat; vievät ties mihin, varoittamatta koskaan, mitä toisella puolen on luvassa. Hän seikkailee läpi juhannuksen ja joulun pitkin maanteitä, paikkoihin, joissa tytöt puhuvat outoa murretta ja näyttävät noidilta.

Kyseessä voisi olla sellainen seikkailu, jollaista Oskari Sipolan luokaton teinifilmi Elokuu kuvaa. Siinä kaksi vitun rasittavaa nuorta ylioppilasta nussii, kinastelee ja ajelee ympäri Suomen sorateitä. Vaikka kaksikko lopulta palaa ruotuun – poika ottaa exänsä takaisin ja liittyy armeijan harmaisiin, tyttö tekee ties mitä – ehtivät he ennen sitä varastaa isin auton, pettää kumppaneitaan ja aiheuttaa vanhemmilleen huolta ja mielipahaa.

Tuunela laulaa ehkä siitä sukupolvesta, jota Aku ja Julikin edustavat. Se sukupolvi on kasvanut iPhone kädessään, saanut lääkitystä orastavaan ADHD:hen, paniikkihäiriöön, masennukseen ja about kaikkeen, mitä ylihuolehtivat vanhemmat ovat Joka kodin lääkärikirjan korvanneesta Wikipediasta löytäneet. Ja sitten ihmetellään, kun silti ei oikein luista.

”Hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä”

Kertosäkeeltä ei kukaan voinut pari vuotta sitten välttyä. Se muuttui anthemiksi niin niille, jotka lääkkeitä popsivat, kuin niillekin, jotka eivät. Sen mahdolliset lisämerkitykset lipuivat suurelta osalta ohi, kuten aidossa kesähitissä kuuluukin. Vaikka teksti ei ole yhtä raadollinen kuin PMMP:n kylmäävässä Joku raja -kappaleessa, ovat lääkkeet liki samanlainen tabu kuin se perheväkivalta, josta Paula ja Mira laulavat.

Edellämainitun kappaleen kertoja on teljetty omaan painajaiseensa, eikä ulospääsyä tarjota, vaikka kappale onkin uhmakas. ”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut” on hyvä uhkaus, mutta ei sen enempää. Kuulijan täytyy vain toivoa, että kun Tuunela kappaleen lopussa pyytää ”äiti, tuu hakee mut pois täältä”, äiti myös kuuntelee.

Niin tai näin, Tuunela taitaa tarttuvien pop-sävellysten tehtailun. Kappaleen säkeistöt soljuvat eteenpäin vastustamattomalla temmolla, ja kun loppuun vielä säästetään se pakollinen modulaatio, on täydellisen kesähitin aihio täytetty ääriään myöten.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. maaliskuuta 2010 – Turun hiippakunnan piispa Kari Mäkinen valittiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon uudeksi arkkipiispaksi. Edellinen arkkipiispa Jukka Paarma siirtyy eläkkeelle kesäkuussa.

Kuusumun Profeetta esiintyi aluksi englanniksi ja nimellä Moon Fog Prophet. (Kuva: Tomi Palsa)

Tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

“Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä”

Me Nuorgamissa, kuten olette varmasti huomanneet, rakastamme Mika Rättöä. Tietysti aivan erityisesti silloin, kun tämä heittäytyy saman sorvin ääreen tutun taisteluparinsa Jussi Lehtisalon kanssa. Viime kesänpahamaineisen neromahlan voittajaduon tuotoksille on varattu sijoja luonnollisesti tämänkin suven hittipotpurista.

Länsirannikon veijarit eri projekteineen on nähty kesän festivaaleilla useimmiten heavy metal -tunnelmissa, niittirannekkeissa ja spandekseissa. Kaiken kitaranvingutuksen keskellä on ehkä paikallaan pyyhkiä hieman hikeä otsalta ja rauhoittua hetkeksi. Kelataan nauhaa vuosikymmen taaksepäin. Nostalgisissa fiiliksissä, päättyneen festivaalikauden ja alkusyksyn kunniaksi kuunnellaan Ei aurinko milloinkaan laske.

Ja todetaan, että tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

Monelle Rättö tuli tutuksi vuonna 1994 Mikko Elon kanssa perustetusta, alun perin englanniksi toimineesta Kuusumun Profeetasta. Yhtyeen suomenkielisen reinkarnaation kakkoslevy Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (2002) ei voisi upeammin alkaa. Levyn kenties vakavamielisin kappale avaa paatuneimmankin sydämen alakuloiselle folk-progematkalle elämän peruskysymysten äärelle.

Mika Rätön muita projekteja ovat muun muassa Circle, Rättö ja Lehtisalo sekä Eleanoora Rosenholm. (Kuva: Tomi Palsa)

Aasinsiltana niittivaljaista kuusumun hämärään esitettäköön, että sanoituksissa on samaa edesvastuutonta rohkeutta kuin Rätön muissakin projekteissa: pokkaa hortoilla trikoot päällä vaarallisille jäille miettimättä miten tyylikästä tämä nyt on.

Eikä häpeän tunteille ei olekaan sijaa, kun pelissä ovat näin raskaat nappulat. Pottiin heitetään aiheista isoimmat, ne sellaiset, jotka varovaisuuttaan suhteellisuudentajulla selittelevä pop-muusikko kiertäisi kaukaa.

Jo pelkästään Rätön nyttemmin tutuksi ja rakkaaksi kehittynyt, ainutkertainen laulutyyli aikoinaan tuotti hämmentyneen mutta riemukkaan ahaa-elämyksen. Ajatella, että näinkin voi laulaa! Rättö rimmailee röyhkeästi totuudesta, jumalasta ja maailmankaikkeudesta. Ja ennen kaikkea siitä, kun totuutta ei löydy – jos joku sen uskookin löytäneensä, ei kukaan osaa sitä totuudeksi todistaa.

Liikutaan siis runoilijoille varatuissa ilmanaloissa. Olenkin nähnyt tekstiä verratun muun muassa Fernando Pessoaan. Omassa päässäni kielikuvat puolestaan kasvavat jonkinlaiseksi villin pohjolan sekopääversioksi Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden kosmisesta angstista:

“Kuuleeko jokin niin suuri
Muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa
Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa
Tarkoittaako se keitä
Vaiko kaikkea olevaa”

Näin mahtipontisilla puheilla voisi jo eksyä juustopöydän puolelle, ellei kappaleen hiljainen musikaalinen ilmaisu loisi niin upeaa vastapainoa käymättömien korpimaiden perukoilta vastausta etsiville sanoituksille. Sointi on samalla uljas kuin syksyinen kansallismaisema ja pehmoinen kuin vanha villapaita.

Kitarat ja viulut vetelevät niin kauniisti, että itku tulee vanhallakin. Jokainen otteen vaihdon helähdys kitaran kaulalla kasvaa kysymysmerkin kaiuksi avaruuden sfääreissä. Jousen vedot ovat kuin elokuun musta samettiyö, lämmin ja ääretön. Jos Mika Rättö yhtyeen keulakuvaksi on muodostunutkin, on syytä muistaa että Kuusumun profeetta on monen ansiokkaan muusikon yhteistyön hedelmä.

Lopuksi pieni harhapolku merten taa: ajatus auringonlaskusta ja sen subjektiivisesta luonteesta esiintyy myös The Flaming Lipsin iki-ihanassa kappaleessa Do You Realize?? Ja kuinka ollakaan, biiseissä on jotain samaa – kivuliaan kaunista haikeutta elämän suuren arvoituksen äärellä.

Ja molemmat suoriutuvat voittajina painistaan aiheista suurimman kanssa, toki kumpikin omalla tavallaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

30. huhtikuuta 2002 – Maailman ensimmäinen ydinvoimala sammutettiin Obninskissa 48 vuoden miltei yhtäjaksoisen käytön jälkeen.

Vuonna 2005 ilmestynyt Kinaporin kalifaatti on toistaiseksi ainoa Tuomari Nurmion ja Alamaailman vasaroiden yhteinen albumin. (Kuva: Tomi Palsa)

2000-luvun kirkkain Nurmio-klassikko kertoo siitä, mistä useimmat muutkin hänen klassikkonsa: hullusta maailmasta, jossa jokin on pahasti vialla.

“Roskapankissa, Hesarilla
näin paavin notkumassa terassilla
pannumyssy päässä ja perseet olalla
Vatikaani taitaa olla heikolla tolalla”

Paavi Roskapankissa -biisin avaussäkeet ovat niitä, jotka jäävät mieleen. Niitä, joita voisi jäädä makustelemaan tuntikausiksi, ellei biisiä olisi pakko kuunnella loppuun aina, kun sen kerran aloittaa.

Ensin ne huvittavat. Johan on mielikuva! Tuollaisen keksiminen vaatii jo itsessään yhtä mieletöntä ajatuksenjuoksua kuin suomen kielen keinovarojen hallintaakin. Mutta muistan kyllä, miten tajunta räjähti silloin aikanaan, kun noin toisen kuuntelun paikkeilla tajusin kappaleen olevan groteskin hauskuutuksen ohella aika helvetin syvämietteinen.

Anniskeluravintola Roskapankki Helsingin Kalliossa on rujo paikka. Hyvin humalaiset ihmiset juovat siellä halpaa olutta, mutta kyse ei ole pelkästään tästä, eikä tässä tietysti olisikaan vielä kotiin kerrottavaa. Se on ollut olemassa liian kauan ja sen pohjapiirustus noudattaa saatanallisesti vääristynyttä geometriaa.

Tuhoutuneet elämät ovat pesiytyneet homeen tavoin sen seiniin ja lattian alle. Miestenvessassa unelmien sirpaleet rahisevat kengissä, enkä uskalla edes kuvitella, miltä naisten puolella näyttää. Se ei ole mikään geneerinen räkälä, joka vaihtaa nimeä ja konseptia parin vuoden välein. Siellä on tapettu ihmisiä jo minun lapsuuteni suuren laman ajoista asti määrätietoisella otteella. Se on katosta lattiaan ja terassin ovelta peränurkkaan pahuuden tyyssija.

Roskapankissakin on tarjolla kylmää kyytiä. (Kuva: Tomi Palsa)

Janan päät sulkeutuvat yhteen. Saatananpalvojilla on rituaalinsa – ne rakentuvat pyhiksi tarkoitettujen asioiden julmalle kierouttamiselle, nihilistiselle pilkanteolle. Yhden paha paikka on toisen pyhä paikka. Jumala on sitä paitsi addiktio siinä missä kylmä Karjalakin. Roskapankissa palvotaan jumalaa. Se jumalanpalvelus on joka päivä, ja se jumala on vaativampi kuin useimmat.

Miksi siis kysyä, mitä paavi tekee Roskapankissa. Mitä hän ei tekisi siellä? Paavi on illuusio niin kuin humalakin. Roskapankki on kirkko ja tarvitsee paavinsa.

Sellainen oli oikeastikin olemassa. Eräs tuttavani kertoo olleensa mukana nostamassa “Hesarin Paavina” tunnettua rapajuoppoa pyörätuoleineen Roskapankin terassin pöydälle saarnaamaan. Älä koskaan oleta, ettei todellisuus voisi olla tarinoita metaforisempi.

”Matkalla Kurviin tajusin
nyt on maailmankirjat sekaisin
Itse piru on nyt paavina Vatikaanissa
ja paavi paviaanina Roskapankissa

Toivon ettei Jeesus enää koskaan
astu tähän pahaan maailmaan
Hänet puettaisiin viittaan ja orjantappuraan
ja naulattaisiin ristiin uudestaan

Halleluja!”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

7. lokakuuta 2005 – Nils Gustafsson vapautettiin kaikista häntä vastaan Bodominjärven murhien vuoksi nostetuista syytteistä. Syyttäjät eivät valittaneet päätöksestä.

Tiesitkö, että Radiopuhelimet rakastaa sinua? (Kuva: Tomi Palsa)

Perämeren suurin saari on oululaisinstituution Shangri-La.

”Laita pitkät päälle
Voi olla hirviä liikkeellä
Suopursu kukkii taas
Parasta on mökillä kanssasi”

Radiopuhelimet on yhtye, josta puhuttaessa mainitaan toistuvasti sen maantieteelliset lähtökohdat: Oulu, Perämeri ja Pohjois-Pohjanmaa. Ne ovat sijainteja, jotka Radiopuhelimet on musiikillaan käsitteellistänyt mielentiloiksi. Varsinkin niille, joiden ensi käden kokemukset Oulusta ovat ohuet, on bändin edistyksellinen mutta suorasukainen punk synonyymi koko seudulle.

Vuonna 2000, oltuaan olemassa 14 vuotta, Radiopuhelimet näytti mitä se itse asuinpaikastaan tuumaa. Yhdeksännen albumin Oulu on kaupungin nimi samanniminen raita osoittaa, että vaikka kotiseutua on hyvä rakastaa, on vaikea ylistää kaupunkia, jota insinöörit repivät ja rakentavat, kiihkouskovaisuuden perintö ahdistaa ja raaka meriviima kurittaa. Kappale pukee sanoiksi miesten kaksijakoisen suhteen ”Pohjanlahden harmaaseen helmeen” ja ”rahalla pilattuun ystävään”.

Kun paha veri on juoksutettu viemäriin, on mentävä puhdistumaan jonnekin, missä kaikki on hyvin. Osoite löytyy albumin lopusta: Hailuotoon on Oulusta runsaat 50 kilometriä. Kyynisyys ja raivo unohtuvat matkan varrelle, ja perillä mieli on raukea ja tyytyväinen.

Sen kuulee biisin alusta lähtien. Laulu askeltaa harkiten, kuin herkkää sammalpohjaa varoen. Jyrki Raatikainen tekee rummuttaessaan ajatusmatkan Kuikan lavalta helmenvalkeille Jamaikan hietikoille – vähän valssia, vähän reggaeta. Kitaristit Mällinen ja Katz nautiskelevat kevyistä kahden soinnun riffeistä, vieraileva Jimi Tenor puhaltelee huilustaan kuulaita kaikuja elokuiselta ulapalta. Soitto ladotaan yhteen elegantisti. Kukaan ei hosu tai ryntäile, sillä matka ja määränpää ovat yhteiset.

Vie aikansa vakuuttua, että Radiopuhelimet on jättänyt aseensa maihin. Fyysistä tai henkistä yllätyshyökkäystä ei tule, vaikka viisikon turpaanvetotaidot ovat omaa luokkaansa. Jopa alati maaninen J.A. Mäki kuulostaa epäilyttävän rauhalliselta: tällä mökkireissulla kukaan ei saa kirveestä päähänsä eikä halkoliiterissä vaani sosiopaattirunkkaria.

Mökkeily on kenelle tahansa vaarallinen aihe, mutta Jarno Mällisen sanoituksissa ei ole keskiluokkaisuuden hiventäkään. Kun valkokaulusväki näpertelee mökkigastronomian parissa ja tekee patioremonteillaan lähiomaisten kesälomasta helvetin, lompsitaan Mällisen tarinassa sienimetsään liian isot kumpparit jalassa, huuhdellaan savulohi kaljalla alas kurkusta ja lämmitetään sauna puilla. Mökkeily on meditatiivinen anti-suoritus.

Kun ei vaadi joutenololta kohtuuttomia, voi sattumalta ja satunnaisina hetkinä kokea, kuinka ympäröivä kaikkeus ilmenee hetken virheettömänä. Niihin kokemuksiin on jälkikäteen mahdoton palata, mutta Hailuoto pääsee niin lähelle kuin luultavasti on mahdollista. Se lähestyy herkkää ja harvinaista mielentilaa varovasti, jottei se säikähdä karkuun. Kauniisti tavuttuvin sanoin ja lyhyin lausein, tähän tapaan:

”Illalla menemme rannalle
Meri on peilityyni
Tähtitaivas kaartuu yllä
Kukaan ei ole enää kuningas”

Viimeinen säe ojentaa kuulijalle kysymyksen. Kuninkaita ei enää ole – mitä se tarkoittaa? Onko tapahtunut suuri, valta-asetelmat romuttanut mullistus, jota on hyvä paeta omaan piilopaikkaan? Vai onko kuninkaiden puuttuminen vertaus arjen rooleista vapautumiselle? Luonnon helmassa kun ei tarvita johtajia, säätäjiä, projektinvetäjiä eikä päällepäsmäreitä.

Väittäisin, että Hailuoto on Radiopuhelimien luonnostelma suomalaisuuden ihanteesta tänä päivänä. Ei pullistelevaa patriotismia, vaan unelma harmoniasta oman itsensä ja ympäristönsä kanssa, kulloiseenkin hetkeen tyytyen.

Tarkkanäköisesti yhtye ymmärsi jo vuosituhannen alussa, että stressin raastama kansalainen tarvitsee uudenlaisia utopioita. Klassikkobiisin asema määrää Hailuodolle tehtävän kertoa jälkipolville, mikä täkäläisessä elämänmenossa oli upeinta ennen kuin kaikki mokattiin.

Hailuoto//

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. huhtikuuta 2000 − Pesäpallon sopupeliskandaalin syyteharkinta valmistui. Vantaan käräjäoikeudessa nostettiin syytteet petoksesta 21 pelaajaa ja muuta pesäpallojoukkueiden jäsentä vastaan. Syytteet koskivat kolmea miesten Superpesikseen kuulunutta, elokuussa 1998 pelattua pesäpallo-ottelua.

Joa Korhonen. (Kuva: Tomi Palsa)

Hypätäkö laulumelodian kyyntiin vai sukeltaa alla jylläävän soundin sekaan?

”Vain heikkous voi
Lupauksen murtaa
Harvoin teen sen tahallani”

Mitä vitsauksiin tulee, suomenkielinen metallimusiikki oli 2000-luvun alussa verrattavissa ebolaa kantaviin heinäsirkkoihin. Kun yhtyeet, kuten 51koodia ja Kara, runtelivat suomen kieltä kuin se olisi etuillut heitä kouvolalaisen nakkikioskin jonossa perjantaiyönä kello kolme, vuonna 2008 lajityypin ajan olisi pitänyt olla armeliaasti ohi.

Mutta kävi kuten usein kävi. Monet genret saattavat energisoitua vielä kuolinvuoteellaan hetkeksi – mistä on hyvänä esimerkkinä Saran viides albumi Veden äärelle (2008). Se ja etenkin albumin suurin hittisingle Rauhan aika oli edeltäjiään pehmeämpi ja samettisempi albumi, joka Stam1nan ja Mokoman sijasta etsi sukulaissieluja kenkiintuijottelu-genren raskaasta pikkuveljestä metalgazesta.

Sara, enemmän Keanea kuin Kotiteollisuutta. (Kuva: Tomi Palsa)

Saran parhaissa kappaleissa, joihin Rauhan aika epäilemättä kuuluu, rakentuu hieno jännite ujolta Freddie Mercurylta näyttävän laulaja Joa Korhosen ja muhkeiden mutta upottavien kitaravallien välillä. Kun tähän lisää kertosäemelodian, joka on enemmän Keanea kuin Kotiteollisuutta, tuloksena on kahden kerroksen musiikkia. Kuulija voi päätellä hypätäkö laulumelodian kyyntiin vai sukeltaa alla jylläävän soundin sekaan.

Rauhan ajassa on toki myös sanoitus, mutta sen lähempi tarkastelu on hedelmätöntä ja siteeraaminen artikkelin yhteyteen epätarkoituksenmukaista. Kyse on epämääräisten kliseiden jonglöreeraamisesta, minkä tarkoituksena ei ole kertoa mitään vaan pikemminkin luoda vaikutelma herkkyydestä vastapainoksi suomenkielisen metallin perinteisille kliseille perkeleistä, ahdistuksesta ja pimeydestä. Lisäksi teksti on aivan liian pinnassa, jotta siihen voisi tarkentaa musiikissa, joka katsoo taivaanrantaan kuin koti-ikkunasta sisään.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

20. kesäkuuta 2008 – RMJ-juhannusfestivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa Porissa.

Matti Salo eli Asa eli entinen Avain. (Kuva: Tomi Palsa)

Laulu mielen järkkymisestä, huolenpidosta, yhteisön puolustamisesta, näistä kaikista tai ei mistään.

“On viiskyt kilsaa ja viikset jäiset
Talviyös, itsepäiset
Kyräilee kypäräs kulkurin kruunus myöhäs
Kuurankukkina huurus tääl
Hiihdetään hiljaa pienet eel
Kun liljat tippuu alas kielekkeelt
Välistä vinojen hampaiden vikojen
Läpi kylmien tilojen tyhjien pihojen”

Loppuasukas-levyn julkaisun yhteydessä Matti Salo eli tunnetummin Asa kertoi avoimesti, että albumi kertoo luonnosta, ihmisestä ja henkisestä kasvusta. Useat levyn teemat näkyvät kappaleiden nimistä suoraan; Leipä lukkojen takana, Kanttarilla kantarelli, Alkuasukas, Loppuasukas. Ehkä juuri tämän suoraviivaisuuden vuoksi levyn päättävää Runoilijanarsissia on useasti kuvattu niin ”kryptisenä”. Monissa keskusteluissa se on yritetty selittää puhki, jokainen omalla tavallaan.

Monitulkintainen Runoilijanarsissi onkin. Se voi kertoa mielen järkkymisestä, huolenpidosta, yhteisön puolustamisesta, näistä kaikista tai ei mistään. Sanoituksen tarkka kuvailu on haastavaa ja sanalla sanoen turhaa. Runoilijanarsissin väkevyys piilee sen herkkyydessä. Sen voima ja jännite voisivat hajota minä hetkenä vain.

Huilun, haitarin ja jouhiviulun soidessa Salo piirtää meille kuvan silmien takaisesta Siperiasta ja öisestä matkasta halki kylmän ja aution maan. Ilmaisut muuttuvat alati moniselitteisemmiksi, ääni tunteellisemmaksi, painokkaammaksi ja päättäväisemmäksi. Musiikki seuraa sanoja kuin soittokulkue johtajaansa – mutta vain seuraa, sillä kun Salo päättää viimeisen kertosäkeen, soittaa haitari loppusoinnun joka haihtuu ilmaan.

Kansanmusiikkivaikutteiden kyllästämällä levyllä Runoilijanarsissi on eräänlainen hautajaismarssi, joka päättyy toiveikkaaseen nuottiin. Vihaisena nuorena miehenä esiin nousseen artistin omassa levytyshistoriassa se on poikkeuksellisen tunteikas ja suruisa esitys. Toisin kuin monet muut Asan sanoitukset, Runoilijanarsissi ei sisällä viitteitä menneisiin paikkoihin, henkilöihin tai myytteihin, joiden tunteminen avaisi kappaletta kuulijalle. Se, miten kappaleen kielikuvat kuulijalle avautuvat, on hänestä itsestään kiinni.

Kaikkea ei pidä ymmärtää, Asa muistuttaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Loppuasukas-levyllä Asan taiteellinen kehityskulku saavutti tähänastisen lakipisteensä. Sitä edeltäneet Leijonaa metsästän ja varsinkin Terveisiä kaaoksesta olivat kiehtovia teoksia, joita vaivasivat hajanaisuus ja kappaleiden epätasaisuus.

Sen jälkeen, kun Loppuasukkaalla Asa nosti rimaa koko suomalaisen puhelaulun ja riimittelyn saralla, hän ei ole edes halunnut yrittää vastaavaa uudestaan. Via Karelia- ja Jou Jou -levyillä hän palasi hiphopin tyypillisempien muotokeinojen pariin, Jätkäjätkät-yhtyeessä Asa on puolestaan pystynyt rentoutumaan olemaan yksi muusikko muiden joukossa.

Ehkä Loppuasukas julkaistaan joskus pyöreiden vuosien merkkipainoksena lähdeviitteiden kera. Toivottavasti kuitenkaan ei, sillä haluan Runoilijanarsissin säilyttävän sen moniselitteisyyden. ”Ei kaikkea pidäkään ymmärtää, niin kuin en itsekään ymmärrä kaikkea”, sanoi Asa Loppuasukkaan ilmestymisen aikaan haastattelussa.

“Yli pienten kukkasten näe
Ojensi kauas auttavan käen
Silmien takan siperia hänen
Ain iäti äeti täten”

Video ei ole enää saatavilla

Ville Ahonen ja Jussi Moila tekivät rumankorean kappaleen. (Kuva: Tomi Palsa)

Ville Ahonen saa karun tarinan kuulostamaan kauniilta.

“Pidin susta aivan liian lujaa
niin, että mulle jäi käteen lopulta vain tuppo tukkaasi
Ja kun sä hyppäsit ikkunasta
niin mä tulin sua vastaan samalla tavalla kuin asvaltti
Sano, että olisit hypännyt ilman apuakin”

Vuonna 2010 laulaja-lauluntekijä Ville Ahosen konstailematta nimetty yhtye Minä ja Ville Ahonen julkaisi debyyttialbuminsa, jonka tunnelataus hiljensi Suomen indiekansan. Levyn haikeita kappaleita terästivät suomenkieliset hämmentävät lyriikat, ja Ahosen vaikeroiva ääni tunkeutui kuulijan tajuntaan.

Ensilevyn avausraita Sano tiivistää koko 40-minuuttisen albumin hienouden. Siinä on kaikkea sitä, mistä Ahosta on kiitelty. Se on viiltävä, kaunis ja ristiriitainen kappale. Levynkannesta läpitunkevasti tuijottava Ahonen ujeltaa herkästi, mutta välinpitämättömästi.

Sano-biisistä on vaikeaa kirjoittaa mainitsematta sen sanoitusta, jossa piilee koko kappaleen voima. Tuntuu silti turhalta lähteä analysoimaan sitä tarkemmin. Toisaalta laulun tarina on yksiselitteinen ja brutaalin konkreettinen. Toisaalta taas jokainen voi löytää siitä omia merkityksiä ja tulkintoja. Ei olisi reilua kajota niihin.

Jokainen löytää Sano-kappaleesta oman merkityksensä. (Kuva: Tomi Palsa)

Isoisoäitini tapasi aikoinaan käyttää adjektiivia rumankorea. Sano-kappale on juuri sellainen. Unettavan hempeä melodia paiskataan maanpinnalle karmivilla sanoilla.

On kiistatta totta, että rakkausballadista tulee kertaheitolla mielenkiintoisempi, kun joku tiputetaan ikkunasta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

4. tammikuuta 2010 – VR:n Intercity-juna törmäsi Helsingin rautatieaseman seinään. Syynä oli ilmeisesti jarruvika.

Raukatko vain menevät merten taa? (Kuva: Tomi Palsa)

Rakkauden rallia varten 22-Pistepirkko kiillotti kuorensa ruotsalaisella vahalla.

”This time, it will be so much better,
All those letters and words”

22-Pistepirkkoa on helppo pitää yhtenä Suomen omapäisimmistä orkestereista, yhtyeenä jota muiden sanomiset eivät juuri hetkauta. Siksi onkin hätkähdyttävää oivaltaa, miten suuri rooli yhteistyökumppaneilla on ollut kolmikon musiikissa. Mitä syvemmälle laulujen tekijätietoihin ja levyjen tuotantohistoriaan uppoaa, sitä useammin ulkopuolisiin nimiin törmää.

Havainto ei ole kuitenkaan ristiriidassa yhtyeen luonteen kanssa. Apulaisten käytössä lienee kyse lähinnä työskentelytavasta ja keinoista toteuttaa omaehtoisia visioita. Kuten Viljami Puustisen kokoama briljantti yhtyehistoriikki (22-Pistepirkko, Like, 2005) osoittaa, Keräsen veljeksillä ja Espellä on ollut tapana viedä studioon rajaton määrä aihioita, omaleimainen estetiikantajunsa sekä tukku teesejä, joiden mukaan levyä tulee lähestyä. Samalla he ovat muovanneet tuottajan yhdeksi instrumenteistaan – tekniseksi ja vuorovaikutteiseksi apuvälineeksi, jonka avulla yhtye sovittaa tai sovituttaa laulunsa miksausvaiheessa kokonaisiksi kappaleiksi.

Prosessien luonteet ovat vaihdelleet vuosien, aihioiden ja näkemysten mukaan. Esimerkiksi Big Lupun (1992) kokoaminen jäi aikoinaan lähes yksin Riku Mattilan harteille. Vastavasti Rumble City (LaLa Land):in (1994) ja Elevenin (1998) kappaleteelmiä ja teemoja heiteltiin tuottajalta ja miksaajalta toiselle, kunnes monen kokin sopista saatiin koostettua hämmästyttävän yhtenäiset ja onnistuneet albumit. (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumin (2008) tuottaneen Kramerin tehtävänä taisi puolestaan olla lähinnä vihreän valon heiluttelu pirkkojen puolivillaisimmillekin jamisessioille.

Kenties voimakkaimpana tuotantotiimin ääni soi kuitenkin vuonna 2001 ilmestyneellä Rally of Lovella, jolla 22-Pistepirkko päätti päivittää sointinsa kerralla radiokelpoiseksi. Uuden musiikillisen muotonsa syntypaikaksi orkesteri valitsi Malmön kuuluisan Tambourine-studion, jossa kolmikko antautui Per Sundingin kipparoiman työryhmän tuotettavaksi.

Rally of Loven ”hittikonsepti” oli yksinkertainen. Kappaleaihioiden taustalle koottiin kevyesti popahtaneita konetaustoja ja P-K Keräsen lauluosuudet perattiin lähes pikkutarkalla otteella virheettömiksi. Vaikka äänimaailma poikkesi rajusi Pistepirkkojen nuhjuisesta estetiikasta, sessioihin tuodut sävellykset tuntuivat asettuvan oitis tuotantojoukon aaltopituudelle. Niinpä kolmikko lähti kotimatkalle mukanaan linjakkaasti ja tyylikkäästi soinut kappalepaketti.

Matkalaukkuun sullottiin viime hetkellä myös jokunen raakile, jotka yhtye työsti Suomessa valmiiksi Jussi Jaakonahon avustuksella. Yksi näistä oli This Time – haikeasti soiva kuvaelma uuden mahdollisuuden metsästämisestä ja muutoksen illuusioon turvautumisesta. Tarinan alla konepohja soljuu suorastaan petollisen kevyenä ja P-K:n laulussa kaikuu vähintään yhtä paljon haaveita kuin menneen pettymyksen tuskaa. Yhtyeen blues-juuret kuuluvat ryhdikkään kaihoisasti soivissa kitaroissa, joiden huomaamaton vuoropuhelu ja nyanssien seuranta ovat vertaansa vailla.

Ja kuten kappaleen akustiset keikkaversiot ovat osoittaneet, on laulun varsinainen sydän jossakin kaukana koneiden ulottumattomissa, mutta lähellä kuulijaa.

”This time I’ll take it cool
absolutely fine
not out of reach”

Stetson pysyi P-K Keräsen päässä silloinkin, kun tausta täyttyi koneista. (Kuva: Tomi Palsa)

Avoimesti radiohakuisen musiikin tekeminen ei tietenkään muuttanut 22-Pistepirkkoa kertaheitolla uudeksi orkesteriksi. Vaikka This Timea voi pitää eräänlaisena kompromissina, konemaisen pop-kaavan ja utajärveläisen eksentrismin keskiarvona, soi kaiken yllä orkesterin epäsovinnaisuus. Juuri tämä silon ja roson välinen ristiriita tekee Rally of Lovesta kauttaaltaan kiinnostavan levyn. Jos yhtyeen hienovarainen melodiantaju onkin kuin kotonaan pehmeästi naksuttavan ja rullaavan konepatterin päällä, tuntuu P-K:n äänen rohtunut sielukkuus muistuttavan lähes anarkistisesti kaiken muun pop-musiikin pinnallisuudesta.

Tämä jännite osoittaa 22-Pistepirkon pysyvän 22-Pistepirkkona, olipa musiikin ulkoasu millainen hyvänsä. Ehkä siksi This Timestakaan ei tullut koskaan suoranaista hittiä. Vika saattoi olla myös kappaletta ympäröineessä ajassa ja sen muotivirtauksissa. Ironista kyllä, This Timen ilmestyessä maailmaa ravisteli musiikki, johon 22-Pistepirkko oli juuri tehnyt uransa jyrkimmän pesäeron.

Onkin vaikea sanoa, tekikö 22-Pistepirkko liukassointisen pop-levyn tiedostamattomana vastareaktiona The White Stripesin ja kumppanien käynnistämään retrobuumiin, vai oliko orkesterin ajoituksessa kyse vain sattuman epäonnisesta oikusta. Lähes varmaa kuitenkin on, että jossakin kollektiivisen alitajuntansa uumenissa 22-Pistepirkko tiesi olevansa vain käymässä Rally of Loven äänimaailmassa. Samalla lailla kuin This Timen surumielinen pohjavire vihjaa päähenkilön jäävän lopulta kiinni vanhoihin kaavoihinsa, palasi 22-Pistepirkko Rally of Loven jälkeen summittaisesti soitetun garagen ja ytimekkäästi räimivän triosoinnin pariin.

Matka Ruotsiin oli loppujen lopuksi vain aurinkoinen viikonloppuristeily, käynti vieraassa mielentilassa. Tällaista tällä kertaa. Jokin This Timessa kertoo kuitenkin, että matka oli tehtävä. Ilman sitä ei olisi ollut mahdollista palata kotiin.

”It’s time; I choose my kind of a street
It’s got to be, so much better”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. huhtikuuta 2001 – Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Matti Ahde erotettiin virastaan syytettynä naispuolisten alaistensa ahdistelusta.

Paleface tietää, että tiedonjano vie umpikujiin. (Kuva: Tomi Palsa)

Suomiräpin älykkäimmän vaihto-oppilaan ensihitti on täysosuma, jonka veroista hän ei tähänkään päivään mennessä ole tehnyt.

”I’m the man with the 88 methods like Tical
and I’m biblical
like Samson, Delilah and Deborah
mathematical like
trigononometry and algebra et cetera”

Karri ”Paleface” Miettisen debyyttialbumilla The Pale Ontologist on harvinainen kunnia kuulua siihen pienoiseen levyjen valiojoukkoon, jota kehtaan kiusaantumatta kuunnella varhaisteinivuosien jälkeenkin. Vähänpä minä 11-vuotissyntymäpäivälahjani sisällöstä aikoinani todella ymmärsin, mutta Miettisen häikäisevä flow ja muhkea tuotanto tykittivät kiehtovia sämplemaisemia ja erikoisia englanninkielikuvia tukevasti tajuntaan. Nautin suurena räppifanina suurenmoisesta räpistä.

Tiedostin kyllä Miettisen hankkineen vahvat kannuksensa hip-hopin alkuperäisiltä laulumailta, vaihto-oppilasvuodestaan Iowassa sekä angloamerikkalaisen humanismin kaanonista. Levy soundasi hyvin amerikkalaiselta – täysin joltain muulta kuin tuon ajan kanssasuosikkini Fintelligens tai Seremoniamestari. Siksi olikin irvokkaan osuvaa, että WTC-iskut sattuivat samalle syksylle. Tavallaan purin amerikkalaiselta kuulostavaan suomiräplevyyn maailmanpelkoani ja -tuskaani, jonka televisiosta nähdyt savuavat tornit olivat minussa viimeistään herättäneet.

Palefacen tekstit ovat kuin kävelyä räppärin päänsisäisen kirjaston käytävillä. Hän latoo innokkaasti syliisi opusta toisen perään, pitkillä suositusmonologeilla eleitään säestäen. Tämä verbaliikka ja (pop)kulttuurihistoriallisten sirpaleiden jemmailu äkkiväärien havaintojen oheen on kuulostanut ylivoimaisesti älykkäimmältä, iskevimmältä ja monitasoisimmalta nimenomaan englanniksi syljettynä. Näin myös Back to Square Onen tapauksessa.

Sinällään ymmärrän Miettistä, kun hän niin sanottuun cocktailkutsu-ilmiöön viitaten vaihtoi esityskielensä suomeksi. Englanninkielinen ilmaisu vaikutti menneen kuulijoilta yli hilseen, vaikka kansamme englanninkielen taidoillaan rehvasteleekin. Vasta vaihdoksen jälkeen korvia höristeltiin, ja äkkiäpä YouTube-sosiologit olivatkin esittämässä sellaisia syväanalyysejä, kuten ”hyvä kappale, mutta levittää kommunististista ajattelutapaa”.

Sikäli mikäli yllä esitetty uhka on realistinen, mainitaan jo Back to Square Onen alkuriimeissä ”the Pick, the Shovel and the Sickle” sekä Meksikon vallankumouksen vasemmistolainen avainhahmo Venustiano Carranza. Tosin samalla Miettinen heittää tälle symboliikalle vastapariksi maisemia tv-sarjoista Taxi ja Seinfeld:

”Try to be brooklynesque
like Tony Danza
but you end up balding
and neurotic like George Costanza”

Eipä siis ihmekään, että tällaisen ilotulituksen ydin voi monelta jäädä oivaltamatta. Kaikki tämä turboahdettu kielikuvasiltojen rakentelu ympäröi teollisuusliiman tavoin tarttuvaa kertosäettä, joka osaltaan peilaa myös Miettisen omaa päänsisäistä avaruutta:

”You can ask a man what
he’s accused of or convicted of
but never what he done
Just when you think that you’ve
been able to turn your life around
before you know it
you’re back to square one”

Kolmannen levynsä jälkeen Paleface vaihtoi esityskielensä suomeksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Voin hyvin ymmärtää Miettisen kaltaisen lateraalisen ajattelijan joutuneen vastaaviin tilanteisiin: Miten hänen käsityksensä Yhdysvalloista mureni vaihto-oppilasvuoden aikana ja vaihtui tyystin toiseen. Miten jatkuvan tiedonjanon perässä joutuu umpikujiin, joissa joutuu väistämättä kääntämään maailmankuvansa päälaelleen. Miten ovet paukkuen toimistosta ulos paineleminen johtaa silti takaisin sorvin ääreen palaamiseen. Kyökkipsykologiaa ehkä, mutta faktaa silti.

Ehkä Paleface teki tuoreimmalla Maan tapa -levyllään pienoista paluuta tällaiseen baabelintornien tavoitteluun. Siltikin se energia ja intellektuelli uho, mitä Back To Square One tietokoneenhajottamisvideoineen sisältää, on jotakin täysin muuta kuin nopeasti laimennut kitaranrämpyttely parkkihallissa kymmentä vuotta myöhemmin.

Tästä käy kiittäminen myös multi-instrumentalisti Jaan Wessmanin ja tuottaja Antti ”Lex Luthor” Suomalaisen loihtimaa sekä DJ Infektion skrätsien värittämää, maagisen viileää kevytfunktaustaa, joka kumartaa Curtis Mayfieldin ja Gil Scott-Heronin suuntaan. Kokonaisuutena on lyömätön pophelmi, joka on kestänyt aikaa erinomaisesti.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. heinäkuuta 2000 – Vicente Fox voitti vaalit Meksikossa ensimmäisenä oppositiosta valittuna presidenttinä sitten Francisco I. Maderon vuonna 1911.

Villa Nah. Tomi Hyyppä ja Juho Paalosmaa.

Ways to Be ei ollut meidän Waterloomme, mutta taas yksi hyvä askel suomalaisen popmusiikin historiassa.

”So long have I waited
waited for somebody to help me thru”

Aina välillä, melko usein itse asiassa, me katsomme Ruotsiin. Osaisimmepa mekin tehdä hyviä poplauluja. Sellaisia poplauluja, jotka ulkomaillakin tunnetaan. Sellaisia, joista voi olla aidosti ylpeä, eikä luimistella hieman häpeillen, kun Morrissey nälvii Ruissalossa Lordin euroviisuvoitosta.

Aina välillä tulee pilkahdus. Tässä on potentiaalia! Tämähän kuulostaa kansainväliseltä! Laulajalla on hyvä aksentti, kappaleet kuulostavat hyviltä, tuotanto pelaa! Me osaamme täällä, me teemme sen! Tämä laulu vie Suomen maailmankartalle. Tämä on meidän Waterloomme!

Liioittelen, onhan pessimistisyys sisäänrakennettua musiikkiviejiimmekin. Mutta jokin Villa Nahin Ways to Bessä sai viisarin värähtämään monen suomalaisen popmusiikin seuraajan sisällä vuonna 2009.

1980-luku ja syntikat olivat olleet muotia jo hetken, mutteivät liian kauaa. Juho Paalosmaan ääni kuulosti hyvältä ja elähdyttävältä, se sopi sävellykseen ja tuotantoon niin hyvin, että laulun nimeä lukuun ottamatta sanat jäivät aivan paitsioon.

Kappaleessa on romanttinen tunnelma, jotain kaihoisaa, ilmavaa, jäistä. Sellaista melankoliaa, minkä suomalaiset kyllä osaavat, mutta harvoin näin hyvin ulkomaisen popin keinot hallitsevalla otteella. Loistavaa pophömppää! Tässä on potentiaalia, tämähän kuulostaa kansainväliseltä.

”So now that I’ve wasted
wasted all the fun that we could do
could never replace it
I only think of ways to be with u”

Sittemmin Villa Nahista tuli hetkeksi Imagen lukijoiden suosikkiyhtye ja Nelosen ohjelmamainosten vakiotavaraa. Tähän tätä nykyä suomalaisten trendiyhtyeiden hypekierre jää, mutta jossakin lähti Villa Nahin kohdalla isompi ratas pyörimään. Popkoukkuja tarjoavat kappaleet ja ajan retrohenkeen uppoava tyyli johtivat brittikiertueelle esikuvayhtye OMD:n kanssa ja Time for Tea -kappaleen soimiseen Chanelin muotinäytöksessä. Keikka Shanghain maailmannäyttelyssä tuntuu näiden rinnalla sivuseikalta.

Ehkä hieman korniksi hehkutus meni – ainakin suomalaisen vähättelijän näkökulmasta – kun syntetisaattorivalmistaja Rolandin nettivideossa Jamie Franklin kiitti luojaa Villa Nahista ja totesi yhtyeen kohtalona olevan nouseminen Kraftwerkin, Ultravoxin ja Duran Duranin kaltaisten syntikkapopin suuryhtyeiden joukkoon.

Vastaryöppy oli tietysti odotettavissa. Tuotanto oli liian hiottua, kappaleet itseään toistavia, Juho Paalosmaan laulu turhankin puhdasta. Syntikkapopin Poets of the Fall, joku keksi. Ymmärrän tätä kritiikkiä, onhan debyyttilevy Origin loppuun asti kuunneltuna melko puuduttava. SIllä on tarttuvia ja taitavia kappaleita, mutta tuotannon yksipuolisuus saa, jos ei lopettamaan levyn kuuntelua kokonaan, niin ainakin hyppäämään loppupuolen Envelope-kappaleeseen.

Ways to Ben ja sen sisältäneen VN EP:n julkaisusta on nyt kulunut yli kolme vuotta, Jori Hulkkosen tuottaman Origin-kokopitkän julkaisusta kaksi. Duosta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, joskin solisti Paalosmaa tuli Hulkkosen kanssa esiin Sin Cos Tan -projektinsa kanssa aivan hiljattain. Toivottavasti se ei ole merkki Villa Nahin jäämisestä taka-alalle.

Ways to Be ei ole meidän Waterloomme, mutta se on taas yksi hyvä askel suomalaisen popmusiikin historiassa. Villa Nahin pitäisi nyt vain ottaa uusi askel ja yllättää meidät uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MUUALLA

6. huhtikuuta 2009: Eteläitalialaiseen L’Aquilan kaupunkiin iski 6.2 magnitudiasteen maanjäristys, jossa menehtyi lähes 300 ihmistä.

Mirel ei kerro liikaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Mirel Wagnerin debyyttilevyn avainkappale kuiskaa uhkaavammin kuin moni huutaa.

“My baby has a swollen face
Long stiff limbs
Them eyes are black pits
Of a place where I’ve been
Her hair is long
Still smells like mud
She answered to my kiss
With a rotten tongue
No death can
Tear us apart”

Kerro vain se mikä on pakko. Älä ikinä liikaa. Anna kuulijan kuvitella loput.

Luin ohjeen joskus teoksesta, jossa opetettiin, miten kummitusjuttuja tulee kertoa. Aivan yhtä hyvin se voisi olla Mirel Wagnerin huoneentaulu.

Sillä kummitusjutusta tässäkin on kyse.

No Deathilla ei ole mitään ylimääräistä. Vain taidokas, mutta yksinkertainen kitarakuvio ja kolme kuiskaamalla laulettua säkeistöä. Ei edes oikeaa kertosäettä, vaan pelkkä uhmaa uhkuva toteamus:

”No death can
Tear us apart”

Mirel Wagnerin esikoisalbumi kirvoitti neljän tähden levyarvioita ympäri maailmaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Paljon jää kertomatta. Emme saa kuulla miten rakas menehtyi tai edes sitä, mikä kertojan ja kaivatun suhde todella oli. Ensimmäinen säkeistö voisi olla äidin tuskaa kuolleen vauvan äärellä, mutta toisen säkeistön ruumiiseen yhtyminen vie tarinan toiselle tasolle. Tai ehkä kyseessä on kaksi tarinaa samasta aiheesta?

Varmaa on ainoastaan kuoleman ylivalta, lopullinen voitto, jolle ihminen voi mitään. Ei vaikka kuinka rakastaisi.

”But Death come a sneeking in
through the keyholes
he’s clever and he knows
what’s beneath the floorboards”

Parhaiden tarinoiden tapaan myös kummitusjutut ovat ikuisia. No Deathissa voi kuulla kaikuja esimerkiksi englantilaisesta kansanlaulusta The Unquiet Grave, jonka varhaisimmat versiot ajoitetaan 1400-luvulle.

Kummituistarinoissa se, miten kerrotaan, on kuitenkin lopulta tärkeämpää kuin se, mitä kerrotaan. Ja tässä Wagner loistaa. No Deathin kuiskaus kuuluu voimakkaampana ja synkempänä kuin hevin luvatun maan kaikki örinä yhteensä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. kesäkuuta 2011 − Italian keskuspankin johtaja Mario Draghi valittiin Euroopan keskuspankin uudeksi pääjohtajaksi lokakuusta alkaen.

Tulenkantajat toi suomiräppiin pohjoisen ulottuvuuden. (Kuva: Tomi Palsa)

Biisi, joka toi pohjoisen ulottuvuuden suomiräppiin ja antoi Lapin pääkaupungille uuden nimen.

”Tuuppa Rolloon!!!”

Kevättalvella 2001 oli vasta puolitoista vuotta siitä, kun olin muuttanut Rovaniemeltä Helsinkiin opiskelemaan. Ihminen tarvitsee kotipaikkaidentiteetin, mutta minä harhailin vanhan ja uuden sellaisen välimaastossa. Helsinki tuntui siistiltä paikalta, mutta helsinkiläiset usein ärsyttäviltä, ihan vain siksi, että olivat joissakin asioissa erilaisia kuin rovaniemeläiset. He vaikuttivat vähän sluibaavilta, smalltalkiin ja kohteliaisiin sanoihin kykeneviltä, mahdollisesti epäluotettavilta. Tietysti hienosteleviltakin.

Peitin hämmennystäni katteettomalla uholla ja lappilaisen suoraselkäisyyden larppaamisella. Join vodkaa kirkkaana ja harrastin jämäkkyyttä puolustavaa retoriikkaa (vaikka Lapissa on itse asiassa hyvinkin voimakas selän takana kieroilun ja suhmuroinnin perinne). Rovaniemellä olin ollut joku kirjoja lukeva nörtti, etelässä mielsinkin yhtäkkiä itseni konstailemattomaksi syrjäseutujen mieheksi (vaikka olinkin kotoisin säntilliseltä omakotialueelta, jollaisia on kaikkialla).

Keskelle tätä kohtalaisen huvittavaa identiteettikriisiä iski sitten perihelsinkiläisen MoonTV-kanavan näyttämä musiikkivideo Tulenkantajat-yhtyeen kolmannesta singlestä. Olin toki tietoinen bändistä, tai ainakin sen aiemmasta Nuoret Herrat -inkarnaatiosta. En kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut kovin kiinnostunut uudesta suomiräpistä.

En ollut kuullut Tulenkantajien kahta ensimmäistä singleä, vaikka ne olikin julkaistu genren tuolloisen hypetyksen siivittämänä kerrassaan Poko Rekordsin kautta. En tiennyt, että Nuoret Herrat olivat itse asiassa äänittäneet Rollofunkin varhaisen version jo vuonna 1999.

Kappale iski tajuntaani aivan puun takaa, ja suhtauduin siihen saman tien hurmioituneella innolla. Jumalauta, tässähän on historian ensimmäinen Rovaniemi-anthem! Biisi, jossa kerrotaan etelän vetelille suorat sanat ja muistutetaan siitä, missä on oikeasti kova meno! Kaikki tämä mainion rempseällä, huumoria ja aitoa kovanaamaisuutta yhdistelevällä asenteella.

Tulenkantajat opetti suomalaiset kutsumaan Rovaniemeä Rolloksi. (Kuva: Tomi Palsa)

”Rollo” kotikaupunkini lempinimenä oli minulle ihan uusi. Käsittääkseni sitä oli käytetty lähinnä bändiläisten omassa kaveriporukassa. Rovaniemen nuoriso omaksui sen kuitenkin saman tien. Se vakiintui ”Stadin” tai ”Mansen” kaltaiseksi yleiskäsitteeksi muutamassa kuukaudessa ja on pitänyt pintansa nämä kuluneet 11 vuotta. Aika harva kokoonpano voi leuhkia pystyneensä muuttamaan ihmisten arkista kielenkäyttöä pysyvästi.

Rollofunkin vaikutusvaltaisuutta ei sovi ihmetellä. Pikkukaupungeista kirjoitetaan yleensä lauluja, joissa seisoskellaan rautatien varressa ja haikaillaan pois. Niitä tarvitaan, mutta useimmat ihmiset eivät voi tai jaksa elää elämäänsä haluten koko ajan pois jostain tai omat juurensa kiistäen. Pikkukaupungista pitää voida tuntea ylpeyttäkin. Pitää voida ajatella, että siellä on jotain, mitä muualla ei ole; oma meininkinsä, omat bileet.

Tällainen positiivinen asenne voisi olla aluepoliittisestikin viisasta ainaisen marisemisen sijaan.

Vuonna 2012 minulla ei ole enää kriisejä kotipaikkaidentiteetin suhteen. En tunne tarvetta alleviivata menneisyyttäni napapiirin tuntumassa. Rollofunk kuulostaa silti edelleen loistavalta ja saa hyvälle tuulelle. Biisi on nimensä mukaisesti funkia, letkeää mutta tiukkaa poljentoa, jonka päälle sanataiteilijat Hannibal ja Herra Soppa heittävät pilke silmäkulmassa kotipaikkauhoa, muissa paikoissa asuvien kevyttä dissausta, sisäpiiriläppää ja muka-väkivaltaisia uhkauksia.

”Tuuppa Rolloon, ei me veetä sua dunkkuun
(eipä vissiin!)
Tuuppa Rolloon, ei me anneta sulle rankkuun
(eipä vissiin!)
Tulenkantajat talossa, kaikilla ilme muuttuu
(eipä vissiin!)
ja son vissi
lätty lätisee saletisti!”

Biisi on parhaimmillaan videon kera nautittuna. Hannibal ja Soppa esittävät uutistenlukijoita, mutta tänä iltana kaikki uutiset tulevat Rovaniemeltä, jossa onkin suhteellisen hurja meininki päällä. ”Sääbeibe” osoittaa karttakepillään, että Rovaniemellä on hellettä, vaikka kaikkialla muualla on kylmää ja sadetta. Lopussa uutistenlukijat heittävät paperinsa mäkeen, Soppa haastaa eteläsuomalaisen kuulijan vaatimuksella ”Tuuppa Rolloon!!!” ja biisin loppujamittelu toimii soundtrackina studiossa alkaville sekoilubileille.

Kyllä tästä voi jo paikallisylpeyttä tuntea.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. maaliskuuta 2001 – Afganistania hallinnut Taliban-liike alkoi hävittää maan alueella olevia historiallisia Buddhan patsaita, koska ne olivat ”islamin vastaisia”.

Rättö ja Lehtisalo, Olympian sankarit. (Kuva: Tomi Palsa)

Jos suomalainen pop-musiikki olisi sadan metrin juoksu, Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon suoritukset diskattaisiin, koska sadan metrin juoksun sijasta he päättäisivät kävellä käsillään kaksikymmentä kilometriä ainoastaan siksi, että tänä päivänä intuitio sanoi niin.

“Ultravalon merta
Gammavalon röntgenin
Taivaankannen aukoo lasersäde mahtavin
Sateenkaari spektrin
joka muodoltaan on hexagon
Taittuu värit valon, joka öisen sateenkaaren on”

Rätön ja Lehtisalon toiminta tuntuu olevan niin omissa sfääressään pelattua shakkia, että sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Heistä puhuttaessa tavataankin usein suitsuttaa duon liverituaalien ja musiikillisten seikkailujen itseisarvoa.

Vuoteen 2003 mennessä porilaismiehiltä oli kuultu Kuusumun Profeetan syvämietteisiä horinoita ja Circlen metallibakkanaaleja. Rätön ja Lehtisalon oli puolestaan tarkoitus olla häikäilemätön hittitehdas, jonka kappaleet operoisivat radiopop-muotin rajoissa. Syntyi Kopernikus hortoilee näkinkengässä -albumi, jonka muutaman minuutin kappaleet täyttyivät tähtisumulla, lasersäteillä ja vaaleanpunaisella avaruusshampanjalla.

Albumi ja sen avauskappale Valonnopeus kuulostaa edelleen yhtä hypnoottisen raikkaalta kuin ilmestyessään. Yhtye sekoittaa lyriikoissa tieteestä, viihteestä ja runoudesta kosiskelevan krautpop-cocktailin. Mika Rättö kuulostaa jatkobileisiin päätyneeltä Kylli-tädin tiedemiesversiolta, joka luonnostelee paperille valonnopeuden logiikan neljässä minuutissa.

Mika ja Jussi julistavat. (Kuva: Tomi Palsa)

Into edustaa kaikessa foliohattuisuudessaan pikemminkin 1970-lukua kuin tätä päivää: se tuo mieleen Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin ja vanhojen huvipuistojen avaruusvuoristoradat. Valonnopeuden kitarasoolo puolestaan soi sinisen hetken himmennetyillä viihdesoundeilla, jotka muistuttavat lähinnä J. Karjalaisen Telepatiaa– kappaleesta.

Rätön ja Lehtisalon ainoa päämäärä oli menestys. Lopputulos ei tietenkään päätynyt kaupalliseen radiosoittoon, kenties siksi, että duon hihoihin on läiskäisty ikuinen underground-eksentrikon merkki. Lehtisalo uhosi Kalevan haastattelussa vuonna 2007, että jos yhtye ikinä pääsisi 40 myydyimmän levyn listalle, he lopettaisivat saman tien. Hän suunnitteli levy-yhtiönsä ensimmäistä ja viimeistä mainoskampanjaa, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, että ostamalla yhtyeen levyjä heillä on ainutlaatuinen tilaisuus lopettaa yksi olematon pop-bändi.

Valonnopeus on lopulta seksikkyydessään lähempänä pari vuosikymmentä sitten kuvattua Koulu TV:n fysikanopetusvideota kuin Justin Timberlakea. Hitiltä se silti kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2003 – Valtion liikuntaneuvosto ehdotti Suomen Hiihtoliiton saaman valtionavun jyrkkää pudottamista suomalaisten hiihtäjien dopingin käytön vuoksi. Useat sponsorit olivat jo vetäneet tukensa pois Hiihtoliitolta.

Kissat raittiimpien elämäntapojen puolesta! (Tomi Palsa)

Voiko hauskaa olla ilman viinaa ja vanhaa rockia?

”By nature you are quiet
Your shyness leaves your wisdoms on the floor
So if I want to hear you talk I
See you when you’re under your favourite spell”

Me kaikki tunnemme sellaisia tyttöjä.

Niitä, jotka ovat sisäänpäinkääntyneitä myttyjä, kunnes juovat itsensä puhekykyisiksi. Ja kun he huumaantuvat tästä sosiaalisen kyvykkyyden olotilasta, viiniä on kiva juoda senttilitratolkulla ja harva se päivä.

Cats on Firen Tears in Your Cup -kappaleessa Mattias Björkas laulaa juuri tällaisesta hahmosta. Kappaleen kertoja, todennäköisimmin Björkas itse, on kiinnostunut tytöstä, joka vaikuttaa fiksulta, ujolta ja masentuneelta – kuten keskimäärin kaikki parhaat tytöt tässä maailmassa.

Eteen nousevat vain kertojahahmon omat, jyrkät mielipiteet. Kun tietää Björkasin taustan streittarina, kiihkososialistina ja ennen muuta morrisseymäisen äänekkäänä aatteidensa edustajana, biisi asettuu lopulliseen kontekstiinsa – ja nousee esimerkiksi siitä, miksi Björkas on englanninkielisenä pop-lyyrikkona Suomen ykkönen.

En ihmettelisi tippaakaan, jos Tears in Your Cup uudelleenkehittäisi muistikuvien filmiä noin 10 vuoden takaisen Vaasan tapahtumista.

Cats on Fire inspiroi toimittajia kirjoittamaan sellaisia sanoja kuin ’orangejuicesti’ ja ’gobetweensisti’. (Kuva: Tomi Palsa)

Orangejuicesti ja gobetweensisti hölkkäävältä kitarapopilta kuulostavasta kappaleesta loistaa koko Our Temperance Movement -albumia leimannut ylimielinen observointi ja päänsisäinen moralismi. Björkasin taiteilijarooli vaikutti maakuntakaupungin ainoalta dandylta. Vaikka hän ei sitä myönnä, myös biisin kertojan on koko ajan vaikea ymmärtää tytön taipumusta ryyppäämiseen.

Juominen hauskanpidon vuoksi on vieras ajatus, mutta negistelyn vuoksi korkkaaminen on paljon hyväksyttävämpää. Siksi kertoja lopulta pettyy siihen, ettei tyttö lopulta edes juo minkään erityisen murheen vuoksi. Hauskaa ei vain voi olla ilman rokkia ja alkoholia.

”I always thought that there were
Tears in your mug
But years went by and I never saw you cry”

Se kiinnostava ja sosiaalinen hahmo, jonka tyttö on itsestään viinillä luonut, kärsii vuosien kuluessa pahan inflaation.

Kertoja kypsyy, irtoaa vallankumouksellisuudestaan. Samaan aikaan toinen roikkuu viinilimbossa, jossa ainut muuttuva asia ovat levyt soittimessa: Yardbirds, Ten Years After ja Rolling Stones.

”Expelled the Marxist ghost
The cynical consumerist remains
I suppose I want to be depressed when I
See you when you’re under your favourite spell”

Björkasin teksti on myös helppo tulkita näpäytykseksi stereotyyppistä rock-elämän glamorisointia kohtaan. Exile on the Main Street -julisteen varjosta loistava dekadenssi himmenee, jos siihen jumittuu. Mikään ei ole niin surullista kuin parhaat nuoruusvuotensa ohittanut ihminen, joka ei itse tajua aikansa kadonneen ruukkua louhiessa.

Kun kehitystä ei ole tapahdu, tytön kiinnostavuus muuttuu hiljalleen sääliksi ja välinpitämättömyydeksi. Käteen jää hukattu tulevaisuus ja pullopantteja, eikä siihen enää kannata ulkopuolisten puuttua.

Siinähän dokaat. Tai kuten Björkas asian esittää:

”Why would I deny you the fun?”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska kappaleen kertosäkeissä fiilistellään peräti kolmea kappaletta, kuunnelkaamme ne myös sopivin juomasuosituksin varustettuina: Viiniä ja Yardbirdsin For Your Love!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Viskiä ja Ten Years Afterin Love Like a Man!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Ihan vaan alkoholia ja Rollareiden The Last Time!

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. helmikuuta 2009 – Jóhanna Sigurðardóttir nousi Islannin uudeksi pääministeriksi hallituksen kaaduttua. Hän on Islannin ensimmäinen naispääministeri ja myös ensimmäinen avoimesti homoseksuaali pääministeri maailmassa.

Christel Sundberg, suomipopin suursuosikki. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun vapaa tahto ja kohtalo lähtivät kilpasille.

”Hei kohtalo, oon iso tyttö jo
ja mä päätän sen, kenen oon tai en”

Tanssilattia oli pieni ja täynnä. Kyseessä oli suljetun kuppikunnan kekkerit, ja parketilla tanssiliikkeittään esitteli joukko musiikkitoimittajia, suurin osa lähemmäs 30–40-vuotiaita miehiä. Keskiyön lähestyessä kaiuttimista alkoi kuulua Chisun Kohtalon oma -kappaleen ensisävelet.

Ja sitten mentiin.

Siinä hetkessä oli jotain perin kaunista. Aikuiset suomalaismiehet hyppivät tasajalkaa ja heiluttivat käsiään ilmassa samalla laulaen mukana: ”Hei kohtalo, oon iso tyttö jo.” Samanlaista antaumusta näkee harvoin.

Ei pidä käsittää väärin: kukaan tanssilattialla ei pilkannut Chisun Kun valaistun -levyn radiohittiä. Päinvastoin hetki oli kunnianosoitus kyseiselle kappaleelle, sillä Kohtalon omaa voi imarrella niinkin suotuisilla adjektiiveilla kuin ihastuttava, mukaansatempaava ja valloittava.

Ihastuttava, mukaansatempaava ja valloittava. (Kuva: Tomi Palsa)

Hienointa Kohtalon omassa on se, että riippuen kuuntelukerrasta säkeet avautuvat aina hieman eri tavalla.

”Mut kuule kohtalo
mul oma tahto on”

Joskus sanat tuntuvat huumaavan naiiveilta: onhan lähtökohtaisesti typerää, että kohtaloa muka voisi puhutella. Tuntuu myös lapsellisen itsepäiseltä ajatella, että rakastuminen on pelkästään päätöksestä kiinni. Toisaalta sama ajatus on varsin kiehtova. Ainainen sydämellä ajattelu ja holtiton tunteiden seuraaminen kaikessa söpöydessään voi alkaa ällöttää, joten Chisu tarjoaa tähän kyllästymiseen vastapainoksi kylmän järjen ja päätöksenteon.

Tuntuu lapsekkaalta sysätä kaikki kohtalon varaan ja yhtä lapsekasta on kuvitella päättävänsä itse kaikesta. Kohtalon oma onkin salakavalan viisas kappale, vaikka tanssilattialla se voi kuulostaa sanomattomalta popbiisiltä. Tanssihuumassa kaikki eivät huomaa, että Christel Sundberg on tiivistänyt kolmeen minuuttiin ja viiteenkymmeneen sekuntiin yhden elämän suurimmista eksistentiaalisista valtataistelukysymyksistä: missä suhteessa kohtalo ja vapaa tahto ovat toisiinsa.

Niin, yllättävän syviä vesiä. Mutta nyt filosofoinnit sikseen ja kappale soimaan. Saa tanssia, saa miettiä, yhtä aikaa tai erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. helmikuuta 2011 − Korkein oikeus ei myöntänyt Alma Media -viestintäkonsernille valituslupaa toimittaja Johanna Korhosen nostamasta syrjintäkanteesta käydyssä oikeusjutussa.

Maailma muuttuu, mutta Lääkkölä-Liimatta-Krutsin-Otsala-kokoonpano on ollut parikymmentä vuotta sama. Vain kosketinsoittaja Janne Hast on siirtynyt muihin hommiin, kuten Jaakko Laitisen & Väärän rahan rumpaliksi. (Kuva: Mikael Mattila)

Kappale, jonka kahvinjuontisymboliikkaa en kymmenen vuotta sitten tajunnut.

”Väisty
Ja mene nyt juomaan se kahvi termoksestasi
Keitit sen ennen vallankumousta, se on vielä hyvää
Pian lapses’ ensimmäinen piirros pannaan roskiin
Mutta siviilejä ei vielä kaivata”

Kaikkihan me tiedämme tuon tv-ohjelmista klassisimman, ääniraitanaan Yöradiota hyödyntävän Uutisikkunan. Aina välillä se on pikkutunneilla jäänyt päälle pitämään yksinäisiä jatkojaan ja vaikuttanut osaltaan myös 2000-luvun alun musiikkimuistoihini.

Olen jostakin syystä aina ajatellut, että lähes kaikki musiikki kuulostaa paremmalta Yöradiosta kuultuna. Sen kappalevirrasta on kaikkein elävimmin jäänyt mieleen juuri Absoluuttinen Nollapiste – niin ristiriitaiselta kuin rovaniemeläis-tamperelais-helsinkiläiskvartetin tuotannon kuuleminen muissa kuin ohjelmakartan erikoisohjelmissa kuulostaakin. No, onhan noista muistoista jo kymmenen vuotta. Moni asia on muuttunut (ja huonontunut) siinä ajassa.

Syinä Nollapisteen muistiinpainumiselle toimivat 2000-luvun alun Olos– ja Nimi muutettu -levyjen kappaleet Ja jos sekä Eräät tulevat juosten. Ne saattavat olla laajinta radiosoittoa saaneet Nollapiste-tekeleet, ja jälkimmäinen onkin bändin tunnetuin klassikko. Erityistä on, ettei se ollut edes sinkkujulkaisu.

Vuoden 1999 Suljettu oli eräänlainen vedenjakaja Absoluuttisen Nollapisteen uralla. Sen ja Nimi muutetun väliin mahtui kevyempi Olos, mutta siirtymä kohti koherentimpaa ilmaisua oli tapahtunut. Kappaleet eivät enää assosioineet vapaasti laulaja Tommi Liimatan levottomien aivoitusten siivittäminä, vaan loivat ympärilleen syvällisempää tematiikkaa.

Oikeastaan koko Nimi muutettu huokuu tätä aikuistumisprosessin tunnelmaa. Se kuuluu jo pelkässä soundissa, joka on bändin itsensä tuottamana varsin hulppea, mutta yhtä vahvasti orgaaninen kuin aiemminkin.

Eräät tulevat juosten on erityinen myös siksi, että se on ilmeeltään melko akustinen. Kappaleen letkeästi rullaavaa komppia kannattelee Aki Lääkkölän romuluisesti helisevä akkarityöskentely. Vaikka tämän Suomen etevimpiin kuuluvan kitaristin sähköistä sankarointia ei kovin laajalti biisissä kuullakaan, pysyy äänikuva mukavalla tavalla täyteläisenä. Ja toki suomiprogelle kumartavana, mistä vaivihkaa pinnan alta pulpahteleva urku muistuttaa.

Levyn avaavan Pyhän Nynnyn johdannossa Tommi Liimatta mutisee alakuloisesti, kuinka ”aina riippuvuus meitä johdattaa”. Tämä ei ole vain koko levyn vakavan tunnelman kiteytys, vaan yksinkertaisuudessaan 2000-luvun nokkelimpia lyyrisiä oivalluksia. Miten meitä ohjaavatkaan pakottavat suhteet toisiimme, perheeseen, yhteisöön ja yhteiskuntaan, ympäristöön, jumalaan.

Absoluuttisen Nollapisteen esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1994. (Kuva: Tomi Palsa)

Samaa pakkomielteistä riippuvuutta on myös Eräät tulevat juosten täynnä. On jotenkin kuvaavaa, että kappaleen alussa kehotetaan juomaan kahvia: edes vallankumous ei ota käynnistyäkseen ilman päivittäistä tummaksi paahdettua kofeiiniannosta.

Kahvi toimii myös symbolina laajemmille riippuvuuksille: vallanpitäjä on riippuvainen kansasta, jotta voisi hyödyntää sitä omiin tekemisiinsä. Niin ikään kansa vaatii itseään hallittavan, jotta voisi luottaa edes jonkinlaisen heitä paremmin tietävän instanssin olemassaoloon. Tämä keskinäinen riippuvuus asettaa taasen pohtimaan dilemmaa: kuka hallitseekaan ketä?

Samalla tavoin toimittaja vaatii kahvia voidakseen deadlinet paukkuen vuodattaa tekstillistä virtuositeettiaan, jotta voisi tulevaisuudessa hyötyä siitä. Esimerkiksi ostaakseen lisää kahvia. (Joskaan itse en jostakin syystä ole tämän juoman latkimisen taitoa koskaan oikein oppinut.)

Täten niin kahvinjuoja kuin kansakin asettavat itsensä vapaaehtoisesti hallittavien asemaan, vaikka itse hallintaan valmistavaa prosessia ainakin näennäisesti itse hallitsevat: juoja itse keittää kahvin, kansa taas saa ”vapaasti” äänestää itselleen hallitsijansa. Tai ainakin muutos lähtee aina tavalla tai toisella kansasta, oli kyseessä sitten Mao tai Perussuomalaiset. Prosessin jälkeen asetelma vaihtuu – tai ainakin näin tahdotaan ajatella. Hallittavista tulee hallitsijoita ja päinvastoin. Mutta asemansa legitimoidakseen he tarvitsevat toisiaan.

Riippuvuus on lohdullinen tunne. Pahimmillaan toki raastava ja elämää täysin ohjaava. Samalla on helppoa heittäytyä täysin jonkun itsestään ulkoisen tekijän käsivarsille.

”Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
On Rami Ensimmäinen vallassa
Tai jos lehdet ei ehdi mukaan, ehkä jo syösty vallasta
Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
Me suhtaudumme kaikkeen niin
Kuin meitä on neuvottu suhtautumaan”

Silti riippuvuuden kohde voi olla mitä heiveröisin. Yksi kauhistuttavimmista kuviteltavissa olevista asioista lienee ajatus täydellisestä yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Miten riippuvuuden kohteisiin ei enää voikaan luottaa, niidenkin alistuessa alinomaiselle muutokselle. Miten surullinen ja julma ajatus onkaan, että joutuisimme panemaan lapsemme ensimmäisen piirroksen roskiin.

Liimatta. (Kuva: Tomi Palsa)

Myös Liimatta tuo ajatuksen esiin: niin paljon kuin haluisimmekin kahviimme tai vallanpitäjiimme ripustautua, aina tulee jokin seremoniallisesti vyöryvien tankkien avulla saapuva uusi tekijä, joka pyyhkii vanhan pois. ”Minkä jumala yhdistää, sen kolmas osapuoli erottaa”, todetaan Nimi muutetun kappaleella Vihkikaava ja käytäntö.

Aina tulee uusia kahvikuppeja, uusia lapsia uusine roskiinpantavine ensipiirroksineen sekä uusia ”Rami Ensimmäisiä” – tai Muammar Gaddafeita, Muslimiveljeskuntia tai Arabikeväitä vallankumouksineen (näin teeman nykypäivään nivoakseni). Se, mikä ensinäkemältä näyttää tarkasti järjestellyltä, onkin laajemmasta perspektiivistä mitä sekamelskaisinta anarkiaa.

Kuin tätä alleviivatakseen jolkottelee myös Eräät tulevat juosten codaansa muutoksen siivittämänä. Liimatta julistaa vallan vaihtumista, ravistelee tulitikkuaskia ja tuleen tuikkaamalla pyyhkii kuin leikiten kappaleen alkupuolen jäljettömiin.

On paljon helpompaa tuhota kuin rakentaa. Wigwamiaaninen duurissa menevä funkrock taustoittaa ilkikurista, kuin ylimielisten valtapomojen laulettavaksi luotua kertosäettä. Juhlakulkue marssii editsemme pitkin koristeltua pääkatua ja painuu hiljalleen horisonttiin. Antaen uuden vallankumouksen ja järjestyksen tulla.

”Kansa ei pelkää
Kansalla ei ole muistia
Kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

13. huhtikuuta 2002 – Hugo Chávez palasi valtaan armeijan uskollisten joukkojen tuella ja kansannousun jälkeen.

Kemin karpaasi Jori Hulkkonen.

Musiikillisille juurilleen palanneen konemuusikon pikkuhitti on merkityksien ja todellisuustasojen peilitalo ja lasisokkelo.

”Well would it be strange to see me smile
When the cabins are so dark at night”

Kotiinpaluussa on usein jotakin kaunista. Ja juuri sitä Jori Hulkkosen Lo-Fiction on, musiikillinen kotiinpaluu. Kappaleen ja sen sisältävän emoalbumin Dualizmin ilmestyessä vuonna 2005 Kemistä lähtöisin oleva Hulkkonen oli ehtinyt jo luoda kunnioitettavan kansainvälisen uran dj:nä ja muusikkona. Hulkkosen Dualizmia edeltävät albumit olivat virtaviivaisia ja läpeensä moderneja house-albumeita, moitteettomia mutta monella tavalla tunnekylmiä, hetkessä kiinni ja siksi jo ilmestyessään usein aikaansa jäljessä.

Lo-Fictionilla Hulkkonen otti valtavan loikan eteenpäin astumalla muutaman askeleen taaksepäin. Lo-Fiction on kunnianosoitus hänen ensimmäisille musiikillisille sankareilleen: John Foxxin kaltaisille futuristeille, jotka 1980-luvun vaihteessa loihtivat kylmän elektronisista soundeista riipaisevan elektronista musiikkia. Lo-Fictionin alakuloinen ja sinnikäs rytmiraita sekä sen alle puoliksi hautautuva lakoninen laulu koskettavat kuulijaa omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan enemmäi kuin huoneellinen mylviviä house-diivoja.

Monien alkuperäisten futurismiklassikoiden tapaan Lo-Fiction herkuttelee arvoituksellisuudellaan. Jo nimi Lo-Fiction on apea sanaleikki, joka ei itsessään tarkoita mitään mutta jonka voi projisoida itse kappaleeseen monella eri tavalla: tekstin voi tulkita kertovan vastakaiuttomasta rakkaudesta, jolloin nimi mahdollisesti leimaa laulajan koko rakkauden vain typeräksi haaveiluksi.

Kappaleen laulajana on salaperäinen Jerry Valuri, jota on monessa yhteydessä epäilty Hulkkosen omaksi salanimeksi – sillä vaikka Hulkkonen sittemmin perusti Valurin kanssa kaksi albumia tehneen Processory-yhteen, Jerry on pysytellyt poissa valokuvista, haastatteluista, keikoilta (joita Processory ei siis ole tehnyt) ja julkisuudesta noin muutenkin.

Näin kappale on yhtä aikaa erilaisten merkityksien ja todellisuustasojen peilitalo ja lasisokkelo, jonne voi hyvin päättää olla astumatta sisään mutta josta ei sitten noin vain ulos pääsekään.

Seitsemän vuoden ja satojen soittojen jälkeen Lo-Fiction säilyttää yhä mysteerinsä – se on kuin simpukka, josta kuulee meren kohinan parhaiten silloin kun sitä ei ole vielä avannut.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. huhtikuuta 2005 − Syyria veti viimeiset joukkonsa Libanonista ja lopetti siten yli 30 vuotta kestäneen miehityksensä. Syyria oli joutunut voimakkaan kansainvälisen painostuksen kohteeksi Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn murhan jälkeen.

Emma Salokoski, poikkeuksellisesti veden yllä. (Kuva: Tomi Palsa)

Sukelletaan pinnan alle kohti voimaannuttavaa rakkautta ja vedenalaista satufantasiaa.

”Joo, mä tiedän, on veden pinta kaukana
En nää pohjaan, en näe onko sen alla
Haukia tai haita
Jotka mut voi kerralla hotkaista

Mut sä näät pintaakin syvemmälle
Sä viet mukaan
Saat minut uskaltamaan sun kaa
Niin vaarallisesti
En oo koskaan mä sukeltanut

Veden pintaa keihään lailla
Halkoo hahmosi jäntevä
Sulava, valuva
Vahva, vakuuttava, vaikuttava
Niin sä viet varmalla otteellasi
Aina vaan kauemmas rannan

Turvasta ja mua huimaa ja pelottaa mut
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata”

Emma Salokosken Veden alla -kappale on vaikea kommentoitava. Toisin kuin suurin osa kaikesta muusta kuuntelemastani musiikista, Veden alla on teos, josta kaikki tuntuvat pitävän. Kaikki ystävistä vanhempiin, puolisoon, puolison vanhempiin, isovanhempiin, tv-ohjelmiin ja radiokanaviin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään helposti nieltävä radiohumppa, vaan rehellisesti syvällinen ja koskettava biisi, joka menee pintaa syvemmälle ja vie kuulijan mukanaan.

Eero Heinosen vienosti melankolisen ja toiveikkaan välillä seilaava pianomelodia sekä Salokosken hauras tulkinta ja koskettava teksti tekevät kappaleesta kotimaisen helmen. Siinä missä kappale piirtää kaunista kuvaa vedestä elementtinä, se on ennen kaikkea vaikuttava rakkauslaulu, joka kertoo rakkaalleen kuinka helppoa on olla rohkea pelottavassakin paikassa, kun rinnalla on joku johon luottaa.

Syvälle sukeltava, veden pintaa keihään lailla halkova hahmo synnyttää myös satumaisia mielikuvia kansantarun Näkistä ja vedenalaisesta maailmasta. Melkein tulee mieli sukeltaa öiseen järvimaisemaan satua etsimään.

Vedenalaisen fantasian lisäksi kappaleen tekstissä on tunnelmaltaan jotain samaa kuin kohdun sisään sijoittuvassa Kate Bushin Breathingissä; molemmat kuvailevat äärimmäisen upeasti miltä tuntuu olla ihmisenä osa sellaista elementtiä ja ainetta, mikä ei ole ihmiseläimelle helpointa käsittää tai käsitellä. Pitkälti vettä välttelevän maakravunkin on helppo samastua ja ihastua Salokosken vapauttavaan huutoon:

”Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa”

Suuren yleisön suosion ja tunnettuuden sekä erinäisten reality- ja kykyohjelmien suursoiton ja coveroinnin seurauksena Veden alla on kuitenkin hiukkasen valunut samaan laariin tylsien tusinahittien kanssa. Kappale vaatisikin säännöllisin väliajoin kahdenkeskista aikaa, ettei pääsisi unohtumaan kuinka upea biisi meillä tässä on. Täytyykin laittaa Veden alla korvakuulokkeisiin ja lähteä soutelemaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. heinäkuuta 2008 – Applen iPhone-puhelin tuli myyntiin Suomessa.

Fu-Tourist oli Jori Sjöroosin lyhytaikainen projekti This Empty Flow’n sekä Magenta Skycoden ja PMMP:n välissä. (Kuva: Tomi Palsa)

Kaksi palloa kookosjäätelöä, kiitos.

”I am the flavour of the month”

Poplaulu on parhaimmillaan kuin hetken palavasti kukoistava hittituote. Tuote, jota kukaan ei vuosia myöhemmin ymmärrä jatkuvasti kaipaavansa, mutta jota kuitenkin satunnaisesti kaipaa.

King Kong of the Dancefloor sai ilmestyessään osakseen melkoista hehkutusta, vaikka on varmasti joidenkin mielestä rasittava renkutus, aivan kuten PMMP:n esikoishitti Rusketusraidat. Mutta juuri sen vuoksi se on omalla tavallaan parempi kuin yksikään Jori Sjöroosin toisen projektin Magenta Skycoden kappaleista.

Jos Sjöroos kuvitteli, ettei Fu-Tourist jäisi yhden hitin ihmeeksi, hän oli väärässä. Esikoissinglellä lauletaan elektrobiitin päälle kuukauden mausta ja tanssilattian King Kongista. Ei sellaisen kappaleen jälkeen voi kuvitella olevansa hittiputken alussa. Se putki on vain jäätelökulho, jonka sisältö sulaa vauhdilla ja pohja paistaa selvästi jo valmiiksi.

Turun tanssilattioiden King Kong. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun artisti assosioituu tanssirenkutukseen, on samalla nimellä yleensä mahdotonta saada jatkuvaa menestystä, vaikka materiaali olisi miten nerokasta. Big Trouble ja You Come Alive olivat hyviä sinkkuja, mutteivät yhtä hyviä kuin King Kong of the Dancefloor, eivätkä – mikä tärkeintä – yhtä hauskoja.

Paras popnostalgia syntyykin hetkiin liitettävistä muistoista, jolloin biisin hyvyydellä – tai laadulla ylipäätään – ei ole mitään merkitystä. Hitit eivät siis välttämättä ole muodollisesti päteviä, mutta kertovat jotain olennaista ympäröivästä maailmasta tai luovat meille mielikuvan jostain tärkeästä, hauskasta tai miellyttävästä.

King Kong of the Dancefloor muistuttaa minua siitä, miten sössin ensimmäisen inssini. Sellaisten asioiden kanssa tekemisissä olevan kappaleen absoluuttisesta musiikillisesta hyvyydestä paasaaminen jää vain sanahelinäksi.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. maaliskuuta 2000 – Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentiksi.

Joensuu 1685 on viettänyt hiljaiseloa jo parisen vuotta. (Kuva: Tomi Palsa)

Seuraa ääntä, joka pelastaa.

”Whisper in my wall of sound
like silence all around
I’m pondering the choice
in beauty of your voice”

Siinä missä psykedeelisin shoegaze ja melurock pohjautuu usein puhtaaseen kirskumiseen ja kaikki esteet tieltään rusentavaan vyörytykseen, Joensuu 1685:ssa on kyse puhdistautumisesta, jonkinlaisesta feedbackilla suoritettavasta äänikasteesta.

Bändin vuonna 2008 julkaistu hurmiollinen debyytti ja toistaiseksi ainut levy on suomalaisen kitarapsykedelian mahtavin teos – vaikka se ilmestyikin lähes 20 vuotta sen jälkeen, kun genren suuruuksilla olivat omat huumeiden ja desibelien täyttämät loistonpäivänsä.

Nimettömän levyn toinen raita Nothingness yhdistää puhtaimmin Spacemen 3:n huurun Joensuu 1685:n gospeliin. Kun basso on ehtinyt junnata yhtä säveltä kolme minuuttia, Mikko Joensuu aloittaa kaikujen takaa virsimäisen laulumelodian, joka toistuu biisissä mantramaisesti.

Huurua. (Kuva: Tomi Palsa)

Juuri melodiakieli on se, mikä tekee Joensuu 1685:stä enemmän kuin vaikutteidensa summan. Siinä missä Spiritualizedin gospel-levyt, kuten Let It Come Down ja Amazing Grace, ovat kuin rock’n’roll-versio Raamattu-vyöhykkeen hurmiollisista jättijumalanpalveluksista, Joensuun pyhyys henkii Pohjanmaan lakeuksien pienten kirkkojen primitivismiä.

Nothingness paisuu alun jumituksesta yhä suurieleisemmäksi. Osa osalta lataus kasvaa. Viimeisellä minuutilla biisi alkaa askeltaa kohti taivaisiin nousevaa huippuaan massiivisella Spiritualized-riffillä. Matka pysähtyy kuitenkin kuin seinään lähes heti alkunsa jälkeen.

Ääni leikkautuu poikki. Laulu jää kesken.

Hiljaisuuden laskeuduttua ei voi kuin uskoa siihen, että se pelastava ääni tulee vielä takaisin.

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. toukokuuta 2008 – Sichuanin maanjäristys Kiinan Sichuanissa surmasi lähes 70 000 ihmistä.