Shouting lager, lager. Mega-mega white thing. Rick Smith vasemmalla, Karl Hyde keskimmäisenä.

Freur –> Underworld

Suuri yleisö noteerasi Underworldin ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin bändin yhä ja ikuisesti tunnetuin single Born Slippy (NUXX) jytisi Danny Boylen Trainspotting-elokuvassa. Elektronisen musiikin tuntijat Karl Hyden, Rick Smithin ja Darren Emersonin trio oli hurmannut jo muutama vuosi aikaisemmin, jolloin se julkaisi ensimmäiset sittemmin klassikkoasemaan nousseista tekno- ja house-singleistään. Perustajajäsenet Hyde ja Smith olivat siihen mennessä pyristelleet popmusiikin pyörteissä jo yli kymmenen vuotta – ja saaneet aikaan jopa yhden new wave -klassikon, Underworldia edeltäneen Freuer-yhtyeen kuulaankauniin Doot Doot -singlen, johon ajan hammas ei pysty! Underworldin kaksikko perusti jo vuonna 1987, mutta ennen Emersonin liittymistä remmiin yhtye sai aikaan vain kaksi albumillista funkahtavaa kasarirockia (kuuntele single Stand Up vuodelta 1987), jonka laimeudesta kertonee jotain, että siitä kiinnostuivat vain jenkit ja aussit – ja hekin maltillisissa määrin.

Video ei ole enää saatavilla

Exotic Birds –> Nine Inch Nails

Nine Inch Nails oli alusta lähtien niin viimeistelty ja mietitty konsepti, että on vaikea kuvitella Trent Reznorin touhunneen minkään muun musiikin parissa Pretty Hate Machinea (1989). Vuodet 1985–1988 Reznor kuitenkin vietti Exotic Birdsin kosketinsoittajana ja taustalaulajana. Ajanmukaista syntikkapoppia tehnyt clevelandilaisyhtye julkaisi ainoan albuminsa Equilibriumin vasta Reznorin lähdettyä yhtyeestä, mutta goottikuninkaan kädenjälkeä voi kuulla bändin L’oiseau-EP:llä (1986). Laulujen kirjoittamiseen Reznor ei tosin tuolloin vielä osallistunut.

Video ei ole enää saatavilla

Darlin’ –> Daft Punk

Daft Punkin Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo tutustuivat toisiinsa jo koulupoikina 1980-luvun lopulla. Klassisesta popista ja rockista innostuneet nuorukaiset päättivät perustaa yhtyeen ja nimesivät sen Beach Boysin vuonna 1967 julkaiseman Darlin’-klassikkosinglen mukaan. Trion (jonka kolmas jäsen Laurent Brancowitz tuli sittemmin tunnetuksi Phoenixista) suurimmaksi saavutukseksi jäi kahden biisin saaminen Stereolabin levy-yhtiön Duophonicin julkaisemalle Shimmies in Super 8 -kokoelmalle (1993). Melody Makerin kriitikko arvioi ranskalaisten suorituksen ”typeräksi punkiksi” (”daft punk”), josta suivaantuneena Bangalter ja Homem-Christo keksivät nimen seuraavalle projektilleen. Mutta se on toinen tarina se.

Video ei ole enää saatavilla

Honey Is Cool –>The Knife

Göteborgilainen Honey Is Cool oli yksi 1990-luvun ruotsalaisen indie-aallon tärkeimpiä ja arvostetuimpia yhtyeitä, vaikka ei koskaan The Cardigansin, Wannadiesin tai Popsiclen kaltaista suosiota saavuttanutkaan. Yhteeltä julkaistiin kaksi albumia, Crazy Love (1997) ja Early Morning Are You Working? (1999), ennen kuin se heinäkuussa 2000 ilmoitti hajoamisestaan. Todennäköisesti suurin este Honey Is Coolin menestykselle oli Karin Dreijer, jonka kujertava ja kulmikas laulutapa oli suurelle yleisölle yksinkertaisesti liikaa. Maailma löysi saman aaltopituuden Ruotsin kenties omalaatuisimman popvokalistin kanssa vasta The Knifen myötä. Honey Is Cool toimi ponnahduslautana myös toiselle merkittävälle ruotsipopparille: bändin esikoisalbumiin asti sen rumpalina toimi Broder Danielista eronnut ja vuonna 1997 sen kokoonpanoon palannut Håkan Hellström, joka on sittemmin soolourallaan tehtaillut peräti kuusi Ruotsin albumilistan ykköstä.

Video ei ole enää saatavilla

Pony –> LCD Soundsystem

James Murphy oli jo kypsässä 32 vuoden iässä, kun LCD Soundsystem julkaisi esikoissinglensä, kaikkien aikojen (anti)hipster-anthemin Losing My Edgen, jota seurasi kymmenen vuotta universumin älykkäintä elektropunkia. Ennen LCD:tä Murphy oli ymmärrettävästi ehtinyt musisoida yhdessä jos toisessakin orkesterissa. 1980-luvun lopulla toimineesta goottirockyhtyeestä Falling Manista ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tietoa: Murphy oli duon laulaja, ja sen ainoan albumin, äärimmäisen pienenä painoksena julkaistun A Christeningin (1988), tuotti muun muassa Ministryssä soittanut William Tucker. Enemmän tiedetään Ponysta, Homestead Recordsille levyttäneestä Pixies-henkisestä indierockyhtyeestä, jonka esikoisalbumin Cosmovalidatorin (1994) kannessa Murphy näyttää liehuletissään ja kauluspaidassaan Ariel Pinkin umpimieliseltä serkkupojalta. Ennen Death From Above -tuotantotiimin perustamista vuonna 1999 Murphy ehti vielä takoa rumpuja varsin erinomaisessa Speedking-yhtyeessä (kuuntele Yi Ma), jonka postpunkia, hardcorea ja elektroa yhdistelevä tuotanto on koottu vuonna 2002 julkaistulle The Fist and the Laurels -kokoelmalle.

Video ei ole enää saatavilla

Aphrodite’s Child –> Vangelis

1960- ja 1970-luvun taitteessa vaikuttanut Aphrodite’s Child on yksi progressiivisen rockin eurooppalaisia kulmakiviä. Mahtipontisuutta kaihtamaton yhtye hajosi vuonna 1972, minkä jälkeen se julkaisi vielä kolmannen albuminsa, välittömästi kulttiklassikoksi nousseen 666:n. Useimmista tässä juttusarjassa esiintyvistä yhtyeistä poiketen Aphrodite’s Child pääsi nauttimaan kaupallisesta menestyksestä – se myi jopa kahdeksannumeroisen määrän albumeita – mutta kaksi sen jäsenistä ylsi vielä suurempaan menestykseen sooloutillaan. Vangeliksesta tuli yksi elektronisen musiikin ja elokuvamusiikin legendoista, bändin laulajasta eli  rintakarvoistaan tunnetusta Demis Roussisista puolestaan viihdemusiikin supertähti, Suomessakin kaksinkertainen albumilistan ykkönen ja kuolemattoman Kummeli-sketsin aihe.

Video ei ole enää saatavilla

Sisarukset Dreijer.

2000-luvun ikimuistoisin elektropopkappale on 3 minuuttia ja 51 sekuntia ekstaattista onnea, haavoittumista, enkeleitä sekä koskettavia syntetisoija-, sähkörumpu- ja steelpan-sulosäveliä.

”Ten days of perfect tunes
The colors red and blue
We had a promise made
We were in love To call for hands of above to lean on
Wouldn’t be good enough for me”

Steelpanin koskettava helinä hyökkää tappavien bassovoittoisten syntetisoijien ja terhakasti pörräävien sähkörumpufillien päälle. Sitten ajassa 44 sekuntia näyttämön valtaa Karin Dreijer Andersson, jonka outo kujerrus luo ihanan kontrastin täysin keinotekoisen sulavalinjaisille äänille. Kertosäkeeseen päästessä sielu on täynnä päälle satavaa popmusiikillista ekstaasia. Pää nytkyy vastustamattomasti, kerrokselliset syntetisoijat kutittelevat iholla, enkelit viekottelevat korvissa. Tunnen katoavani tanssilattialle, sen valoihin, sulautuvani osaksi täydellistä kappaletta.

Hienoin kohta odottaa kuitenkin ajassa 2 minuuttia 33 sekuntia, kun C-osan syntetisoijairiffi ja piiskaava takapotku vapauttavat kädet lopullisesti ilmaan. Euforista hetkeä seuraavat diskovalojen tuikkeessa kaikuvat riemunkiljahdukset.

”And you, you knew the hand of a devil
And you kept us awake with wolves teeth
Sharing different heartbeats in one night”

Ilmestyessään Heartbeatsin avaama Deep Cuts -albumi (2003) pamahti Ruotsissa pop-entusiastien puhutuimmaksi lemmikiksi ja Tukholman levykauppojen myyntilistojen kärkeen.

Toiset rakastuivat silmittömästi Dreijerin sisaruskaksikon oudon kauneudentajun, kotitekoisen estetiikan ja jopa väkivaltaisten synterisaattorien koristamaa anteeksipyytelemätöntä, äkkiväärää, tanssittavaa, liikuttavaa ja provosoivaa melodista kollaasia. Toisilta ammattikriitikoilta albumi keräsi taas nihkeitä arvioita, ei vähiten The Cop -kappaleen lapsellisuuden takia (”I am a cop, shut up / I piss in your mouth / I am a cop, shut up / I shoot you in the face motherfucker / I piss in your mouth”).

Vaikka Heartbeats on sittemmin noteerattu toistuvasti The Knifen tärkeimmäksi kappaleeksi – se on myös yhtyeen soitetuin kappale Spotifyssa lähes 12 miljoonalla kuuntelukerralla – vasta mestarillinen Silent Shout –albumi (2006) teki yhtyeestä kansainvälisen indie-megatähden ja paljon hengenheimolaisia (esim. Austra, Chvrches) synnyttäneen tummasävyisen elektropopjättiläisen.

Kuten tunnettua, tämänvuotinen raivopäinen, hullu, abstrakti ja orgaaninen Shaking the Habitual -albumi teki Knife-kopiokissojen elämästä huomattavasti hankalampaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Knifeltä äänestettiin myös kappaleita Pass This On, Silent Shout, We Share Our Mother’s Health ja You Take My Breath Away.

The Knife. Matkalla metsään tai lähiöostarille.

Ruotsalainen elektroduo The Knife julkaisi keväällä mielipiteet jakaneen Shaking The Habitual -albumin. Osa yhtyeen tuotantoon tutustuneista odotti paluulevyltä jotain samaa kuin esimerkiksi kriitikoiden ylistämiltä Deep Cuts– (2003) ja Silent Shout -albumeilta (2006).

Mutta mitä he saivat? He saivat 90 minuuttisen pitkäsoiton, jolla yhtye pyristelee irti popmelodioista.

Kokoonpanoa ymmärtävä Samuli Knuuti ja sen outoiluun kyllästynyt Tuomas Kokko ottivat yhteen tarkoituksenaan selvittää, millä tavalla The Knifeen pitäisi oikein suhtautua.

* *

Tuomas Kokko (TK): The Knife ei ole lainkaan kiinnostava kokoonpano näin vuonna 2013. Keväällä ilmestynyt Shaking The Habitual -albumi oli viimeinen naula arkkuun minun ja yhtyeen välisessä suhteessa.

Samuli Knuuti (SK): Odotin, että olisit maininnut sanan ”tekotaiteellisuus” jo heti aluksi. Plussat siitä, ettet tehnyt niin. Olet siis aikaisemmin tykännyt The Knifesta?

TK: En maininnut ”tekotaiteellisuutta”, koska sillä ajaa helposti itsensä umpikujaan. Se on argumentti, jota on mahdotonta perustella.

Deep Cuts ja Silent Shout menivät minulta ohi silloin, kun ne ilmestyivät. Muutama vuosi sitten yritin kuitenkin kuunnella niitä sinnikäästi, mutta minusta ei koskaan tullut The Knife -fania. Musiikin kylmässä elektronisuudessa on periaatteessa jotain kiehtovaa, mutta käytännössä The Knifen suoranainen rakastaminen on vaikeaa, ehkä mahdotontakin. Shaking The Habitual meni vain liian pitkälle.

SK: Brittiläisellä Loaded-lehdellä oli 1990-luvun kultakautenaan tapana kirjoittaa kanteen ”for men who should know better”. The Knifen olisi samalla logiikalla pitänyt laittaa levyjensä kanteen: ”Warning: we have ideas above our station”. Mutta siis: minusta pop tarvitsee vittumaisia ja vittupäisiä bändejä. Sellaisia, jotka eivät vain tyydy kirjoittamaan viikonlopun huumasta, seksistä ja seksistä viikonloppuna.

TK: No, joku varoitusteksti olisi ollut paikallaan Shaking The Habitualin kannessa. Onko se sitten sinun mielestäsi looginen jatkumo Deep Cutsille ja Silent Shoutille?

SK: Jos olen rehellinen, en ole vielä täysin päässyt sisälle Shaking The Habitualiin.

TK: Toisin sanoen pidät siitä mielenilmauksena, mutta et välttämättä albumina?

SK: Siinä on hienoja hetkiä ja huonoja hetkiä, mutta ei mitään, joka pysäyttäisi kellon tai pörhistäisi korvia Sonyn neukkarissa.

TK: Minusta se on ylipitkä, suorastaan tylsä levy. Sen kuunteleminen tuntuu enemmän suoritukselta kuin nautittavalta musiikilliselta kokemukselta.

SK: En sano, että olet väärässä.

TK: Eli myönnän siis rivien välissä, etten itsekään ole niin sanotusti päässyt sisälle levyyn. Enkä taida koskaan päästäkään. Ei minulla ole sellaista pakkomiellettä, että jokainen kuunteluun päätyvä albumi pitäisi saada täydellisesti haltuun, mutta The Knifella on niin luotaantyöntäviä, hermostuttavia elementtejä musiikissaan, ettei kuuntelemisesta tule mitään.

SK: Siis mielipiteet ovat aina vastaansanomattomia muutenkin, mutta Shaking The Habitual on aika pirullinen albumi. Ja sellaisia aina tarvitaan. Radioheadin Kid A:kin runtattiin vuonna 2000, muun muassa Drowned In Sound antoi sille 4/10.

TK: Tuota en tiennytkään. Luulin, että Kid A olisi aina nauttinut kriitikoiden arvostuksesta. Vaikkakin muistelen, että sitä olisi kritisoitu jossain demomaisuudesta.

SK: The Knifen pelastaa se, että sisaruskaksikko on jo osoittanut kykenevänsä loistaviin popmelodioihin. Niistähän on väläyksiä myös Shaking The Habitualilla.

TK: Jos jatkaa Kid A -vertausta, niin se jätti odottamaan jännityksensekaisella mielenkiinnolla, mitä yhtye tekee seuraavaksi. Shaking The Habitual on minun korviini vain musiikillinen kuilu, jonne sisaruskaksikko on hypännyt.

SK: Musiikkihan on näennäisesti ”helppo” taiteenmuoto. Romaanin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta 50 minuuttia kestävän levyn kuunteleminen vaatii aina vain 50 minuuttia. Shaking The Habitualin Raging Lung on minusta hieno popbiisi. Ja Stay Out Here myös.

TK: Shaking The Habitualin 96 minuuttia ovat pitkät 96 minuuttia.

SK: No, niistä 96 minuutista voi minusta suoraan vähentää ne 20 minuuttia, jotka tuhrautuvat Old Dreams Waiting To Be Realizediin.

TK: Mikä se levyä ennakoinut Full Of Fire -sinkku on oikein olevinaan?

Video ei ole enää saatavilla

SK: Minusta olisi ollut järjettömän hienoa, jos The Knife olisi julkaissut täydellisen popsinglen comeback-singlenä.

TK: Niin minustakin.

SK: Full Of Fire ei tietenkään ole sellainen kappale. Mutta se monella tavalla rikkoo popsinglen kaavoja, koska siinä on hienoja jaksoja, ja se vie kuulijansa matkalle. Klassinen popsinglehän tavallaan kertoo jo kaiken ensimmäisellä minuutillaan.

TK: Mutta ainakin se antaa todenmukaisen kuvan Shaking The Habitualista. Tarkoitan, ettei kukaan voinut odottaa poplevyä.

SK: No, pointtihan The Knifen suhteen on se, ettemme voi tietää mitä odotamme. Jos ne olisivat mukana seuraavalla Rihanna-levyllä, sekään ei olisi sinänsä ylläri.

TK: Se olisi kyllä upeaa.

SK: Minusta Silent Shout on 2000-luvun parhaita popalbumeita tähän mennessä. Ja kun sanon ”popalbumeita”, tarkoitan ”albumeita”. Popissa on tärkeätä se, että osoittaa kykenevänsä perusmatskuun ja sitten osaa ylittää sen.

TK: Entä Tomorrow, In A Year? Tunnustan, etten ole sitä edes kuunnellut, koska sen konsepti kuulostaa niin luotaantyöntävältä. Siis Spinal Tapilta.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Myönnän: Tomorrow, In A Year oli ihan kauhea. Aivan hirveä levy. Sitä kuunnellessa tuli mieleen, että olisi minulla parempaakin tekemistä – kuten skalpeerata itseni juustohöylällä.

Mutta toisaalta: jos tekee oopperan, miksi ei sitten tuollaista sitten. Mielelläni esittäisin sen Paavo Arhinmäelle. ”I saw your opera. I was glued to my seat. Otherwise I would have left.”

TK: Kun The Knifesta näin keskustelee, tulee sellainen olo, että ymmärtäisin kokoonpanoa ja sen tekemisiä aikaisempaa paremmin.

Olitko muuten Flow’ssa 2009? Karin Dreijer esiintyi siellä Fever Rayna. Minä lähdin kesken keikan grillijonon kautta kotiin, koska olin kyllästyä kuoliaaksi.

SK: En ollut tuolloin Flow’ssa. Ja Fever Ray -levy on ehkä hieman kesy. Vähän samalla tavalla kuin Karinin Röyksopp-kollaboraatio on liian kiltti, vaikka hieno biisi onkin. Kuin laittaisivat kehitysvammaiselle rusetin kaulaan.

Minusta The Knifessa on hienoa se, että ne ovat tavallaan post-punkin lapsia 30 vuotta liian myöhään. Niiden oikeita aikalaisia ovat esim Siouxsie, Magazine, Pil, Psychic TV ja niin edelleen.

TK: En ole jostain syystä koskaan ajatellut The Knifen mahdollista hengenheimolaisuutta noihin mainitsemiisi nimiin.

SK: Ne ovat taidekoulun kasvatteja, joilla on punkan alla pino Motown- tai Rihanna-levyjä, ja tavallaan haluavat toisintaa niitä ja taas toisaalta näyttää niille keskaria.

TK: Minulle sisarusduo on aina näyttäytynyt selkeästi 2000-lukulaisena kokoonpanona, joka on toki musiikillisesti velkaa menneille vuosikymmenille, mutta kaikista eniten Briteissä tehdylle äkkiväärälle elektrolle. Jotainhan se kertoo The Knifesta, etten näin heittämällä keksi mitään selkeää vertailukohtaa, genren tai musiikillisen ilmiön vain.

SK: The Knifessa on hienoa myös se, että ne vituttavat kuulijaa. Harva uskaltaa tehdä niin enää.

TK: Tuo on totta. Harva uskaltaa tehdä vituttavia levyjä. The Knife, Lou Reed ja Metallica – nuo uskaliaat, joilla on pokkaa tehdä vituttavia levyjä.

SK: Juu, Lulu on tämän surullisen vuosituhannen tärkeimpiä levyjä. Ei todellakaan parhaita, mutta tärkeimpiä.

Kun Simple Minds esiintyi Kulttuuritalossa 2. huhtikuuta 2006, niillä oli muuten sisääntulomusana Silent Shout. Keikka oli hyvä, mutta sisääntulo hieno.

TK: We Share Our Mothers’ Health on kieltämättä sellainen kappale, että sen soidessa baarissa ikään kuin havahtuu hereille ja alkaa kysellä vierustovereiltaan: ”Mikä tää on? Mikä tää bändi on?” Siinä mielessä siis vaikuttava kappale.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Shaking The Habitual on hetkien albumi siinä missä Silent Shout oli kokonaisuus.

TK: Kuuntelin Silent Shoutia viimeksi tänään, mutta pitää antaa sille vielä uusi mahdollisuus lähipäivinä.

SK: Jos rehellisiä ollaan, minusta Shaking The Habitual ei ole kovin hyvä levy. Mutta maailma on parempi tällaisena, kun tietää, että Dreijerit ovat jossain siellä ulkona tekemässä asioita, joita niiden ei pitäisi.

TK: Että on parempi mennä rehellisesti metsään kuin pelata varman päälle?

SK: Juuri niin. Ja kun se metsä ei edes ole metsä, vaan lähiöostari yleensä.

TK: Jaan tuon näkemyksen. The Knife on vain liian syvällä jo. Metsässä tai lähiöostarilla.

SK: Jos The Knife tekee tästä lähtien uusia oopperoita sun muita sivuprojekteja, ne ovat hukanneet mahdollisuutensa.

TK: Minä rakastuisin The Knifeen, jos ne seuraavaksi ja mahdollisimman pian, tekisivät sen täydellisen poplevyn. Siis sellaisen The Knife -henkisen täydellisen poplevyn.

SK: Olen tasan samaa mieltä. Shaking The Habitual on minusta siirtymällinen levy.

Pet Shop Boysin Neil Tennant on pophistorian paras sanoittaja juuri siksi, koska se tajuaa popbiisin tradition ja sotkee sitä. Eli siis pitää hallita jokin ennen kuin voi uskottavasti alkaa murtaa traditiota.

TK: Juuri niin. Tuo pätee kaikessa muussakin, ei vain popmusiikissa.

Lopputulos: Tasapeli! The Knife on kiinnostava kokoonpano 1 – The Knife on kuolettavan tylsä 1.

The Knife esiintyy Flow-festivaalin avajaiskonsertissa keskiviikkona 7. elokuuta.

Todella moni oli osannut googlata ”The Knife unmasked”, joka tuottaa muun muassa tämän kuvan…

Pari osasi lähettää tämmöisen. Tässä theknifelaiset vuosimallia 2001…

Vielä vanhempi kuva on tämä kuva 90-luvulta, kun Karin Dreijer soitti yhtyeessä nimeltä Honey Is Cool…

Harvinaisehko on myös tämä Fever Rayn backstagella napattu kuva…

Tosi harvinainen ja vanha on myös tämä, mitä ehdotettiin…

Moni ei kuulemma tiedä, että Karin ja Olof ovat nämä tyypit. Esiintyivät Flowssa jo 2010, silloin ilman maskeja…

Totta! Kyllä ne selvästi on samat tyypit kun vertaa esimerkiksi tähän kuvaan:

Tämä on siitä hyvä kuva, että se oli löydetty Nuorgamin omien kuvien joukosta!

Tää on tämä aika jännä promokuva…

Tää on vielä jännempi…

Nuorgamin suosikkikuva on tämä, jossa: ”sisarukset ovat pakomatkalla julkisuutta pick-upin lavalla. Viimeiset havainnot Pohjanmaalta uuninpankolta. Olafin tunnistaa rocktähden pesemättömistä kalsareista ja Karinin muodikkaasta onepiece- asusta.”

Kiitos kaikille kilpailuun osallistuneille! Teidän keskuudestanne arvottiin kaksi onnellista lippujen voittajaa, Kari ja Niina. Onnittelut!

Esimerkiksi tällaisissa…

…tällaisissa…

…ja tällaisissa.

Mutta miltä he oikeasti näyttävät? Kenties tältä?

Näytä meille kuva, joka paljastaa ruotsalaissisarusten todellisen ulkonäön ja voita itsellesi ja ystävällesi pääsylippu The Knifen konserttiin Helsingin Suvilahdessa keskiviikkona 7. elokuuta. Voit ottaa kuvan itse tai vaikka lähettää meille linkin johonkin kaksikosta jo aiemmin otettuun kuvaan. Vain mielikuvitus on rajana, kerrankin!

Vastausaikaa on tasan viikko. Kuva (tai linkki) tulee lähettää sähköpostiosoitteeseen info@nrgm.fi viimeistään tiistaina 30.7. kello 11. Laita viestin otsikoksi ”The Knife -kisa”. Liitä mukaan lyhyet perustelut, miksi juuri sinun kuvasi parivaljakko on sisaruspari.

Kilpailun tulokset julkaistaan keskiviikkona 31.7. KIITOS KAIKILLE OSALLISTUJILLE! TULOKSET JULKAISTAAN TORSTAINA 1.8.!

Karin ja Olof eivät uskalla keinua ilman käsiä.

Pyristeleekö The Knife irti maneereistaan – vai vain ravistelee niitä purkissa?

Kaksi hienoa elektropop-albumia (The Knife ja Deep Cuts) ja yhden uraauurtavan genrensynnyttäjän (Silent Shout) tehnyt, jo nyt yksi Ruotsin pophistorian suuruuksista, The Knife palaa yli kuuden vuoden tauon jälkeen. Miljoonien silmien alla sen täytyisi tehdä jälleen jotain ennakoimatonta ja unohtumatonta.

Jo vastustamaton avaaja A Tooth for an Eye muistuttaa, miten täydellisesti The Knife hallitsee leipälajinsa: pingispallona urposti poukkoilevat house-sukuiset biitit, aikaan, paikkaan ja asiaankuulumattomat soittimet sekä käsittämättömällä aksentilla svengerretyt vokaalit. Seuraavana märkiä käsiään pitkin vieressä tanssivien reisiä lätkivältä Full of Firelta meinaa vähitellen karata korvien välistä jotain muutakin kuin himoa.

”Of all the guys and the signori,
who will write my story,
get the picture, they get glory
Who looks after my story?

Liberals giving me a nerve itch

– –

Not a vagina,
it’s an option
The cock
had it coming”

Aivan pian joltakulta lähtee henki.

Vaikka ajatus siitä, että historialla on oma skitso seksiviettinsä, ei ole mitenkään uusi, mutta se, että siitä voisi muka tehdä popmusiikkia, jota haluaa tanssia alasti ihmismassassa, jossa jokaisella on kädessä partaterä, taas on. Kaikki toimii, kuten Deep Cutsilla tarttuvimmillaan tai Silent Shoutilla jäisimmillään.

Mutta onko se kaikki Karin Dreijer Anderssonilla ja Olof Dreijerillä piilossa selkärangassa vai vain tallessa kovalevyllä odottamassa peukalointia?

Avantgarde-taitojaan The Knifen ei tarvitse enää Darwin-oopperansa Tomorrow, In A Yearin (2010) jälkeen todistella: se taitaa abstrakteilla sointiväreillä ja dissonansseilla viettelyn. Jos Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa toteutetusta projektista Shaking the Habitualilla mitään käytännössä kuuluu, niin taito sovittaa kappaleita lukemattomilla soittimilla ja täyteäänillä ähkyyn asti ja silti taivuttaa koukeroita, jotka muistaa ja tuntee vuosien päästä tajuttomanakin. Selvästi The Knife on myös uskaltanut päästää popegonsa irti kappalemuotista.

Levyn kolmas kappale A Cherry on Top on jo lunastaa kohtuuttomat odotukset: viiden minuutin pedantin rakentelun jälkeen kuin puulusikalla näppäilty sitra ja hukuttavan pörröinen alataajuushumina ovat taluttamassa jonnekin todella syvälle. Without You My Life Would Be Boring palaa kuitenkin samaan kärpästen surinaan ja kuivien huilujen jäätikkö-Karibiaan, josta levy oli juuri eksymäisillään. Alkoivatko omat loitsut pelottaa rummunlyöjää?

Tomorrow, In A Year antoi luvan odottaa seuraavasta Knife-albumista taas yhtä pophistorian suurista ilmaisullisista katoamistempuista suosion huipulla. The Knifelle oli perusteltua petailla paikkaa aikalaistakinkääntäjien ja masentujien kunniagalleriaan Talk Talkin, Radioheadin ja kroonisessa kamoflaagissa kiemurtelevan The Flaming Lipsin rinnalle. Pahaa-aavistamattoman miljoonayleisön huiputtaminen on aina ollut omiaan kanonisoimaan kasvukipuiset jättiläiset.

Karin Dreijer Anderssonin sooloprojekti Fever Ray kokeili jo samoja elektrospirituaaleja kuin Shaking The Habitual nyt. Siinä missä Fever Rayn vallannut manaaja pysyi vielä tyynenä ja hädin tuskin ääneen vaati pitämään kadut tyhjinä itselleen, Shaking the Habitual heittelee ympärilleen myrkkysammakoita ja julistaa lupaa kysymättä hyperkapitalismin, globaalin varallisuuden kristillisen epätasajaon, feminismin alennustilan ja viettelyn taidon unohtaneen popin mädännäisyyksistä. Ja kumistelee peltirumpua mennessään.

Heartbeatsin, Marble Housen tai We Share Our Mother’s Healthin kaltaisia hittinerouksia Shaking the Habitual ei notku. Dreijerit ovat vannoneet jopa ääneen, ettei täydellisen popkappaleen kirjoittaminen enää heitä kiinnosta, vaan pikemmin lamaannuttaa. Shaking the Habitualille he roiskivat minuuttikaupalla virtuaaliseen limboon jätettyjä ikuisten hittien palasia kuin tahallaan epäonnistuen. Epäonnistumista Dreijerit ovat niin ikään sanoneet tavoitelleensa. Näppärät julkilausumat eivät silti ole sama kuin ahdistuksessa työskentely ja ahdistuksen aiheuttaminen. Juliste Guernicasta ei ole Guernica. On protestilauluja ja protestilauluja; on Dylanin Blowin’ in the Wind ja Culture Clubin The War Song.

Viiden komean ja näppärän kappaleen jälkeen alkaa varsinainen psykoanalyysi. Old Dreams Waiting To Be Realised katoaa 19 minuutiksi koluamaan itseään tarkoituksenaan ilmeisesti tyhjentää pöytä, taulu, pelikenttä, mitä näitä nyt on. Hartaan dronen keskellä pilkehtii tuttuja ääniä duon aiemmilta levyiltä, eksyksissä ja ilman ripustimia.

Sen jälkeen ei kuitenkaan tapahdu yhtään mitään. Seuraavat kaksi kymmenminuuttista Raging Lung ja Networking ovat täysin moitteetonta ja nokkelaa elektroa, kuten vain Dreijerit tapaavat tehdä. Mihin jäivät epäonnistumiset, ärsyttävät valinnat, kiusaannuttavat, pitkästyttävät tai riipivät äänet? Ei tästä voi tuohtua. Ei tästä voi olla eri mieltä. Ei tämä voisi olla mitään muuta kuin The Knifea. Dystopiaeepokseen tarvitaan muutakin kuin sairaskertomus ja pari minuutin mittaista kirskuvaa viitettä Margaret Atwoodin mustamaagiseen apokalypsiin (Oryx ja Crake) ja samalla aikaan, jolloin yhtye parivuotiaana kärsi omia Oidipus-kompleksejaan.

Toiseksi viimeinen Fracking Fluid Injection melkein jo tökkii kipukynnystä puolimielisellä huojunnallaan. Kymmenen minuutin rassauksen palkitsee silti viimeinen, kiltiksi kappaleeksi kuristettu Ready To Lose. Ei tämä ole epämukavaa, vaan tyynnyttävä katharsis, alentuvaa liennyttelyä ja robotin purkama pommi.

Parhaina hetkinään – ensimmäisellä viidellä kappaleella, kymmenen minuutin kärpäspaperi Raging Lungilla ja viimeisen rannan bungalow-bileissä Stay Out Herellä – Shaking the Habitual on todella vakuuttava ja ylitsepursuava, mutta se tuntuu tyhjentäneen samalla The Knifen hihat. Ilman tavanomaisen vieraannuttavia drone-sessioitaan se olisi ihan normaalimittainen, mukiin sujahtava ja parista geenivirheestä oikaistu Knife-albumi, eikä välttämättä yhtään sen mullistavampi miina etulinjassa kuin vuoden 2006 Silent Shoutkaan.

76 Joko The Knife tahkoo rakentamaansa noidankehää lopunaikoihin asti tai tyrmää vielä tavalla, jonka ennustamiseen meidän muiden shamaaninlahjat eivät riitä. Nyt se kuitenkin pakenee alitajunnastaan aivan liian turvallisiksi tallottuja ja viitoitettuja reittejä pitkin.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#10 PJ Harvey

Kuka? Vaihtoehtorockin kuumin ja hienoin jumalatar.

Odotettu? Ainakin siitä lähtien, kun R.E.M.:n Monster-kiertueen Helsingin-konsertin peruuntuminen perui myös brittiartistin odotetun lämmittelykeikan.

Tuleeko? Kannattaa uskoa, sillä Mercury Prize -palkinnon hiljattain toistamiseen voittaneen laulajan luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä. Suomesta löytyy uskollisia kuulijoita, ja Polly sopisi esiintymään niin areenoille kuin perinteisille ja vähemmän perinteisille festivaaleillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Daft Punk

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa elektronista musiikkia ja valtavirtapoppia äärettömästi rikastuttanut ranskalaisduo, joka on tehnyt useita aikaa kestäviä globaaleja hittijyriä ja onnistunut yhdistämään korkealentoiset konseptit toimivaan tanssimusiikkiin.

Odotettu? Ainakin vuodesta 1997, kun ensilevy Homework räjäytti pankin ja Da Funk ihastutti koiramaisella musiikkivideollaan.

Tuleeko? Daft Punkin luulisi olevan realistinen mahdollisuus. Duon manageritoimisto on vihjannut aiemmin tänä vuonna, että yhtye kiertää seuraavan parin vuoden sisään ja showsta tulee suurempi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bon Iver

Mikä? Partasuisen Justin Vernonin johtama indiefolk-yhtye

Odotettu? Vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -levystä lähtien.

Tuleeko? Mahdollista, muttei ainakaan nyt käynnissä olevalla kiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Beck

Mikä? Loserilla suosioon murtautunut ja edelleen kameleonttimaisesti muuttuva viisto vaihtoehto-singer-songwriter Beck Hansen.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Loser kuultiin vuonna 1994 ensi kerran MTV:ltä.

Tuleeko? Tuskin, koska ei ole tähänkään mennessä maahamme vaivautunut. Beckin aika tuntuu sitä paitsi kuluvan mukavasti tuottajanhommissa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Knife

Mikä? Väitetysti 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye, jonka Silent Shout -albumi inspiroi monia makuuhuone-syntesistejä luomaan oman versionsa kummittelevasta konemusiikista.

Odotettu? Vuonna 1999 perustettu sisarusduo aloitti keikkailun vasta vuonna 2006, mutta Silent Shout -kiertueen jälkeen omia keikkoja on ollut harvakseltaan, oopperaesiintymisiä lukuun ottamatta.

Tuleeko? Molemmat sisarukset ovat esiintyneet Suomessa omien projektiensa parissa: Karin Dreijer Andersson Fever Rayn muodossa vuonna 2009 ja Olof Dreijer Flow’ssa 2011 Oni Ayhun -nimellä. Toiveikas ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sufjan Stevens

Kuka? Suurien teosten erikoismies, Sufjan Stevens Detroitista, on yksi 2000-luvun arvostetuimmista artisteista.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Illinois-albumi helline otteineen räjäytti tajuntoja vuonna 2005.

Tuleeko? Miehen seuraavasta julkaisusta ei ole tietoa. Kiertueet ovat tähän mennessä ohittaneet Suomen, mutta voisi kuvitella, että Stevens vielä jossain vaiheessa tulee Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 OutKast

Mikä? Atlantalaisduo, joka saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla ug-hiphop-yleisön varauksettoman arvostuksen ja murtautui 2000-luvulla valtavirtasuosioon.

Odotettu? Hiphop-piireissä 1990-luvun lopulta, laajemmin pökerryttävän Stankonia-albumin (2000) ja ihan joka huushollissa Hey Ya! -ilmiön (2003) jälkeen. Oli tulossa Provinssirockiin vuonna 2001, mutta perui – ja paikattiin Ultra Bralla.

Tuleeko? Hiljattain levy-yhtiötä vaihtanut OutKast on esiintynyt viime vuosina äärettömän säästeliäästi, ja vaikka uutta albumia onkin ensi vuodelle lupailtu, on Suomeen asti ulottuvaan konserttikiertueeseen vaikea uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 My Bloody Valentine

Mikä? Niin sanotun kenkiintuijottelurockin suurin nimi.

Odotettu? Sukupolviklassikoksi muodostuneesta Lovelessista eli vuodesta 1991 lähtien.

Tuleeko? On vuoden 2007 paluun jälkeen esiintynyt silloin tällöin suurilla ulkomaisilla festareilla, mutta Suomen-keikka olisi melkoinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pixies

Mikä? Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin klassikko ja grungen innoittaja. Pani pillit pussiin vuonna 1993, mutta kokosi rivinsä satunnaisille kiertueille vuonna 2004.

Odotettu? Innokkaimmat siitä lähtien, kun Kurt Cobain kehui bändiä 1990-luvun alussa. Muut jälkeen vuoden 1999 Fight Club -elokuvan, jossa yhtyeen Where Is My Mind? soi unohtumattomalla tavalla.

Tuleeko? Johtohahmo Black Francisin mukaan yhtye keikkailee vain rahan vuoksi. Joten eiköhän, kunhan joku vain tarjoaa sopivan tukun kahisevaa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Portishead

Mikä? Triphopin kahdesta suuresta yhtyeestä se vakuuttavammin elossa oleva jumalaisuus.

Odotettu? Taika helähti täyteen loistoon Dummy-debyyttiklassikolla (1994), kehittyi ja vahvistui mestarillisella kakkoslevyllä (1997) ja liekehti murhaavasti 11 vuoden tauon katkaisseella Thirdillä (2008).

Tuleeko? Toivotaan, sillä yhtye on puhunut neljännestä studioalbumista, oli viime kesänä rautaisessa keikkaiskussa ja Suomesta löytyisi kiinnostusta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Koska yksi on aina ylitse muiden…

Brian Wilson

Kuka? The Beach Boysin nero ja todennäköisesti tärkein elossa oleva popsäveltäjä. (Jaettu sija joulukuussa Helsingissä konsertoivan Paul McCartneyn kanssa).

Odotettu? The Beach Boys ehti käydä suomessa kolme kertaa jo 1960-luvulla mutta studioonsa erakoitunut Brian ei jaksanut tulla mukaan. Käytännössä vierailua on uskallettu toivoa vasta vuodesta 1998, jolloin Wilson palasi esiintymislavoille.

Tuleeko? Wilson kävi syyskuussa Tukholmassa, joten Helsingin-konsertti ei liene täysin poissuljettu mahdollisuus. Todennäköisimmin Suomeen saapuu kuitenkin vain The Beach Boysin 50-vuotisjuhlakiertue vailla Wilson-esikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Vuosi 2003.

”To call for hands of above to lean on
Wouldn’t be good enough for me, no”

Tämän kertosäkeen jälkeen maailma ei ollut entisensä.

Itse taisin kuulla kappaleen ensi kertaa asiaan kuuluvasti Helsingin Erottaja-baarissa.
Lepää rauhassa, kultu.

Eikä haitannut vaikka olin samoihin aikoihin melko päissäni Kelisin Milkshakesta. Maailmani ei todellakaan ollut entisensä kasariteknoilevalta Björkiltä kuulostavan laulun jälkeen.

Tiesin kyllä mistä oli kyse. 2002 Tukholman-reissulta mukaani oli tarttunut paikallisten altsu-hipsterien (niitä kutsuttiin silloin indiepoppareiksi) suosituksesta The Knifen ensialbumin aikainen single, jonka arvioin myöhemmin Rumbassa.

Kun matkasin maaliskuussa 2003 suomalaisseurueessa Tukholmaan katsomaan The Flaming Lipsiä (oi noita viime vuosikymmenen popparien joukkopakoja ja pyhiinvaellusmatkoja Viking Linella), Knifen kakkos- ja läpimurtolevy Deep Cuts komeili jo, näin muistelen, St. Eriksgatanin Record Hunterin myydyimpänä levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Tuntuu hassulta sanoa, että ruotsalainen The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Miettikääpä. Vain kaksi vertailukelpoista albumia. Ensimmäinen niistä, Deep Cuts, paikoin aika ärsyttävä. Paikoin (Heartbeats, Pass This On, You Take My Breath Away) kertakaikkisen jumalainen.

Sitten on se loistava toinen noteeraamisen arvoinen albumi, Silent Shout. Se olikin sarjamurha. Ja monen mielestä vuoden 2006 paras levy maailmassa.

Mutta siinä se.

Pysyn silti kannassani. The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Olen haastatellut molempia Dreijerin sisaruksia, Karinia ja Olofia. Karinia muistaakseni pariin otteeseen. Tiesitkö muuten, että heitä voi pitää etäisesti Suomen-sukuisina – Dreijerien isoäiti on suomalainen. Dreijer Andersson on myös kertonut Aki Kaurismäen olevan yksi hänen lempielokuvaohjaajistaan ja vaikutteistaan.

Vaikka ei ehkä uskoisi, molemmat Dreijerit vaikuttivat erittäin tavallisilta. Mukavalta perusjampalta ja -mimmiltä. En tavoittanut puhelimessa lainkaan sitä kummallisuutta, joka leimaa yhtyeen ja sen sisarusten erikoisia häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä ja musiikkia.

Tavallisia pulliaisia? Ehkä he käyvät kuitenkin lähikaupassa korppikotkanaamiot yllään. Pomppivat sukukokouksessa apinapuvuissa. Lasereita ja sähkönoitarumpuja olohuoneessa?

Mutta eivät maskit niin hienoja ole. Niitä on nykyään vähän jokaisella epävarmuutensa kanssa kamppailevalla kokoonpanolla, jotka yrittävät jotenkin tehdä itsestään salaperäisempää kuin ovatkaan. Miike Snow’lla esimerkiksi. Puolella Flow’n esiintyjiä?

Massiivisia lasereita on myös Coldplaylla ja Musella.

Puhutaan musiikista. Knife on psykoosia. Viiltoja pimeässä. Vainoa ja teknoa. Yksinäisyyttä tanssilattialla. Jäätyneitä kyyneleitä pakkasessa. Epilepsiaa. Yläastetanssiaisia. Kuolleita lehtiä. Lapsuuden maksalaatikkoa rusinoilla. Transsia.

Knife on steelrumpuja. Kuulaita ja virtaviivaisia 80-lukusyntetisaattoreita. Muodottamaksi käsiteltyä laulua. Ja ennen kaikkea huikeita, viekottelevia melodioita.

Knife on Twin Peaksia. Ei ihme että vuoden 2006 keikkojen (oi onnelliset, jotka sen koitte) Silent Shout – An Audio Visual Experience -tallenteen perusteella versio Heartbeatsista oli silkkaa Angelo Badalamentia.

Video ei ole enää saatavilla

Knife ei olisi päässyt asemaansa ilman omaa ainutlaatuista todellisuuttaan. On puhuttelevaa ja hienoa, että yhä jokin yhtye onnistuu luomaan niin vahvan oman äänimaailman, että vuoden tulokastakin ryhdytään vertaamaan vain kaksi kelvollista levyä julkaisseeseen yhtyeeseen.

Me Knife-uskovaiset elämme ensi vuoden ja seuraavan studioalbumin – ensimmäisen kuuteen vuoteen – odotuksessa. Melkein yhtä toiveikkaita olemme sen suhteen, että Knife suuntaa jälleen keikoille. Seuraamme yhtyettä vaikka maailman ääriin. Toivottavasti matkamme ei tarvitse yltää Suvilahtea kauemmaksi.

Dreijer Anderssonin parin vuoden takainen Fever Ray -projekti oli sekin todella hieno. Kuin rauhoittavia vetänyt, transsissa keinuva Knife-shamaani. Dreijer Anderssonin panosta on kuultu Heartbeatsin lisäksi myös toisella 2000-luvun hienoimpiin lukeutuvalla popkappaleella, Röyksoppin What Else Is Therellä.

Ilta-Sanomien mukaan Dreijer Andersson piipahti esittämässä kappaleen pari viikkoa sitten Suvilahdessa. Tapahtuiko tosiaan niin? Olinko tosiaan niin sekaisin?

Video ei ole enää saatavilla