”The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa.”

Jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla, sanoo Sufjan meille evankeliumissaan.

”You said something like, ’All you want is all the world for yourself’
But all I want is the perfect love, though I know it’s small, I want love for us all”

Tämä on niin vaikeaa.

Kaksikymmentäviisi ja puoli minuuttia. Viisi osaa. Mihin tarttua?

Sufjan Stevensin Impossible Soul on yksi elämäni tärkeimmistä kappaleista. Se on kulkenut mukanani yli seitsemän vuotta, kantaen surun ja introspektion hetkiä ja hätistänyt ne sitten pois ilon purkauksellaan.

Se on ollut mukanani sydänsuruissa, mökkireissuissa, tuskaisessa vatsataudissa Primavera Sound -festivaalin auditoriossa Barcelonassa, koti-ikävässä, baari-illoissa, ystävyydessä, rakkaudessa, ystävyyden ja rakkauden menettämisessä ja uusien ihmissuhteiden synnyssä.

”Have you failed to feel delight? ”

Tämän vuosikymmenen alussa The Age of Adz -albumi räjäytti Sufjanin – tuntuu tönköltä kutsua häntä sukunimellään, koska Sufjan on niin paljon läheisempi, tuttavallisempi, onhan hän vuodattanut itsestään lauluissaan meille niin paljon että hän tuntuu jopa läheiseltä; jokainen pop-musiikin ystävä tietää, ketä tarkoitetaan kun sanotaan Sufjan; ellei jopa Suffe, Suffeli – menneisyyden maailman kauneimman kahvilafolkin keisarina ja lähetti hänet vähintään Marsiin, ellei kokonaan toiseen ulottuvuuteen.

Carrie & Lowell palautti hänet takaisin vaaleiden puupintojen keskelle, surumielisenä espressokoneen viereen laulamaan vanhemmistaan. Sekin on ollut äärimmäisen ihanaa kuunneltavaa – mutta sillä ei ole merkitystä.

Myönnetään, The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa. Levyn kestosta kolmasosan vie sen viimeinen kappale, joka on käytännössä popsinfonia. Sen yksi osanen on täynnä autotunea, jonka ääni ainakin vielä levyn ilmestymisen aikaan haastoi useimmat kuulijat.

Mutta samalla se on Sufjanin uran omintakeisin, paatoksellisin, jyhkein ja lopulta kaiken tunnemyrskyn jälkeen kaunein monumentti. Se on lopulta ilosanomaa, se on evankeliumi, sen kaari on puhtaan aristoteelinen, ja sen ratkaisuun johtava käännekohta on puhtaan ilon täytteisin neljään lasku Hey Ya!n tällä puolen. Ja silloin voivat juhlat alkaa.

”Do you wanna dance?”

Koska lopulta yhtään mitään on turha ottaa täysin haudanvakavasti, niinhän?

Ei varsinkaan itseään; jokainen on joskus itsekäs, turhantärkeä, sokea omille etuoikeuksilleen, nautinnonhaluinen urpo. Me kaikki haluamme nautintoa, ja tuskin tahdomme muille kipuakaan. Joskus niin vain käy, aina sitä ei tajua, mutta lopulta tarvitsemme kuitenkin toisiamme ja toistemme armoa.

Elämä jatkuu, kukaan ei kuollut, kaikki on lopulta aivan mainiosti ja vitsit, mikä sekasotku meidän piti tästä kaikesta draamasta tehdäkään – elämä on pitkä ja pitää tehdä vain niin kuin hyvä tulee.

Pitää tehdä niin kuin hyvä tulee. Niin äitini aina minulle on sanonut ja niin haluaa Sufjankin sanoa.

Ja jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla. Se ei ole niin mahdotonta.

”Boy, we can do much more together
It’s not so impossible”

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam lupaa rahat takaisin lukijoilleen, jos Kate Bush esiintyy milloinkaan Suomessa.

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#20 Yeah Yeah Yeahs (+12)

Mikä: Yksi 2000-luvun New York -indien suurimmista ja kauneimmista.

Kauan odotettu: Siitä lukien, kun bändi lunasti valtaisaksi paisuneen hypen vuoden 2003 debyyttilevyllään Fever to Tell.

Tuleeko: Bändi lienee ollut kaikenlaisilla toivelistoilla jo pitkään, mutta tällä hetkellä todennäköisyydet ovat miinusmerkkisiä (sic). Yeah Yeah Yeahsin bänditoiminta oli tauolla vuodesta 2014 solisti Karen O:n äitiydestä johtuen. Tänä kesänä bändi tekee valittuja festivaaleja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kunhan seuraava kunnon kiertue julkistetaan, kannattaa olla sormet ristissä, sillä Suomen nykyisessä festivaalikentässä realistisia buukkaajia on enemmän kuin koskaan.

#19 Joni Mitchell (+31)

Mikä: Legendojen legenda.

Kauan odotettu: Vasta siitä asti, kun lehdet ovat listanneet ”kaikkien aikojen parhaita levyjä”. Blue-albumi ilmestyi vuonna 1971 ja päätyi naiskiintiöksi kaanonmiesten klassikkolistoille jättäen Mitchellin muun diskografian aiheetta varjoonsa.

Tuleeko: Ei tule. 74-vuotiaan Mitchellin terveydentilasta on kuultu huolestuttavia tietoja. Vuonna 2015 hän päätyi jopa hetkeksi teho-osastolle. Jo ennen sitä hän on kertonut, ettei pysty lentämään Morgellonin syndroomaksi kutsutun sairauden vuoksi. Viimeiset omat konserttinsa hän on soittanut tiettävästi vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#18 Courtney Barnett (uusi)

Mikä: Australialainen laajaleksikkoisen ja äärilyyrisen indierockin tähti.

Kauan odotettu: Avant Gardener -single hurmasi sivistyssanaindien ystävät vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit, jonka jälkeen kaikki tunsivat ”sen tyypin”, joka riimittelee sanoilla erroneous, harmoneous ja sanctimonius ja lausuu ”origamin” taitavammin kuin kukaan rockhistoriassa ennen häntä.

Tuleeko: Olisi voinut tulla jo! Suomalaiset indietyypit ovat varmasti nähneet Barnettin, jos ovat käyneet viime vuosina eurooppalaisilla festivaaleilla. Visiitti Flow’hun tai Sidewaysiin tai – huh – helsinkiläisklubille on vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Cardi B (uusi)

Kuka: Bronxin räp-kuningatar – ainakin siihen asti, kun Nicki Minaj julkaisee kesäkuussa symbolistisesti nimetyn The Queen -albuminsa.

Kauan odotettu: Bodak Yellow -läpimurtosingle ilmestyi viime kesänä ja paisui loppuvuoteen mennessä vuoden suurimmaksi biisiksi.

Tuleeko: Ruisrock oli jo tehnyt vuosikymmenen buukkauksen, kunnes Cardin vauvahommat sotkivat suunnitelmat. Nyt vaarana on, että hän nousee pysyvästi supertähtiluokkaan, jossa Suomen kaltaisen laitamarkkina-alueen epäkiinnostavuutta ei voi ylikorostaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Missy Elliott (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain eniten levyjä myynyt naisräppäri ja moninkertainen Grammy-voittaja.

Kauan odotettu: Vuodesta 1997, jolloin Supa Dupa Fly -levy teki niin Missystä kuin levyn tuottaneesta Timbalandista supertähtiä ja muun muassa Destiny’s Childille ja Aaliyah’lle yhdessä kappaleita tehneen tuottajakaksikon.

Tuleeko: Jos Missy Elliott saa seuraajan vuoden 2005 The Cookbook -levylleen julki tänä vuonna – kuten on uhkaillut – ensi vuonna voitaisiin nähdä hänen ensimmäinen kiertueensa sitten vuoden 2010 ja toivoa, että Flow tai Pori Jazz olisi yksi sen pysäkeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#15 SZA (uusi)

Mikä: Solána Imami Rowe, Beyoncélle, Rihannalle ja Nicki Minajille lauluja kirjoittanut yhdysvaltalainen neo-soul- ja r&b-tähti, joka julkaisi kolme vuotta valmistellun CTRL-debyyttinsä viime kesänä.

Kauan odotettu: Ennen kuin CTRL-levy myi platinaa ja päätyi kriitikkolistojen kärkipäähän, SZA:n tunnetuin saavutus oli Rihanna-feat tämän ANTI-levyn Consideration-kappaleella. Levyä seuranneen vuoden aikana osakkeet ovat olleet jatkuvassa nousussa. Viimeisin cv-merkintä on Kendrick Lamarin kanssa Black Panther -soundtrackille tehty All the Stars -hitti.

Tuleeko: SZA on varmasti Flow’n toivelistalla sen verran korkealla, että hänen saapumisensa on todennäköisempää kuin monen muun saman kokoluokan r&b-tähden – jos ei sitten Pori Jazz nappaa häntä ensin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Carly Rae Jepsen (uusi)

Kuka: Entinen Idols-kolmonen Kanadasta, joka päätyi tekemään näennäisen höttöä, mutta muotopuhtaudessaan täydellistä poppia.

Kauan odotettu: Hittien ystävät huomasivat, ettei Call Me Maybe olekaan kappale muiden joukossa. Pop-entusiastien rakkauden Jepsen voitti lopullisesti vuoden 2015 kaupallisesti epäonnistuneen Emotion-levyn jälkeen.

Tuleeko: Tähän mennessä Jepsen on tenyt vain kaksi omaa konserttia Euroopassa. Jos ja kun oikea Euroopan-kiertue joskus koittaa, on toivottavaa, että Suomesta löytyisi Jepsenille sopiva paikka. Jäähalleihin hänen suosionsa ei nykyisellään riitä, klubit tuntuvat niin ikään vaikeilta, ja festivaalien profiiliin häntä on vaikea mahduttaa tapauksesta riippuen suosio- tai profiilisyistä. Mitä jää jäljelle? Kulttuuritalo?

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Magnetic Fields (+7)

Mikä: Newyorkilaisen Stephin Merrittin pitkäaikainen projekti, joka on viehtynyt pikimustaan sarkasmiin, traagiseen romantiikkaan, lelusoittimiin, megalomaanisiin levykokonaisuuksiin, helinään, surinaan, pärinään, milloin mihinkin.

Kauan odotettu: 69 Love Songs julkaistiin vuonna 1999, ja Merrittistä tuli etabloitu musiikkilehtinimi. Aiemmat levyt ovat vähintään yhtä erinomaista, mutta kuulopuheiden mukaan niiden löytäminen vaati vakavaa postimyynnin ja indien harrastamista läpi 1990-luvun. Viime vuonna Merritt julkaisi 50 Song Memoir -nimisen omaelämäkertatriplalevyn, jota hän kiersi esittämässä kokonaisuudessaan kahden illan mittaisina konserttispektaakkeleina.

Tuleeko: Epätodennäköistä, mutta aina sopii toivoa, kunhan istumakonsertti saadaan järjestettyä. Merritt kärsii hyperakusiasta ja on laiska kiertämään varsinkin Euroopassa – mutta on silti käynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä kolmesti Tukholmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Gorillaz (+7)

Mikä: Blurin Damon Albarnin ja parhaiten Tank Girlistä tunnetun sarjakuvataiteilijan Jamie Hewlettin kaksikymmentä vuotta sitten perustama virtuaalibändi, joka kaikkien yllätykseksi tuli jäädäkseen.

Kauan odotettu: Alusta alkaen. Gorillazin konserteista ovat puhuneet haltioitunein sanoin nekin, jotka eivät yhtyeen vaikutteita sieltä täältä kauhovasta hybridipopista niin välitäkään.

Tuleeko: Toivottavasti – tosin pätäkkää pitää lyödää pöytään tukuttain. Gorillaz täyttäisi Suomessa minkä tahansa jäähallin ja voisi olla lukuisien festivaalien pääesiintyjä Flow’sta Ruisrockiin ja Provinssista Pori Jazziin. Keväällä bändi kolusi Etelä-Amerikkaa Para- ja Uruguayta myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Nils Frahm (uusi)

Mikä: Saksalainen klassista pianonsoittoa ja elektronista musiikkia yhdistelevä nero, joka pyörii lavalle rahdattavien soitinten ja laitteiden ympärillä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kauan odotettu: Vuoden 2013 kokoelmalevy Spaces summasi yhteen hiljalleen kertyneen maineen Frahmista upeana live-esiintyjänä, joka rakentaa kappaleensa vähäeleisesti ja kasvattaa ne kärsivällisesti kliimaksiinsa. Tänä vuonna julkaistu All Melody jatkaa samaa linjaa.

Tuleeko: Löytyykö riittävästi maksavaa kiinnostusta? Frahm olisi täydellinen kiinnitys Flow’lle tai Kulttuuritaloon, mutta promoottoreita varmasti mietityttää, onko Frahm Suomessa riittävän suuri nimi budjettiriskin kattamiseksi. Roudauskustannuksista ja livemaineesta johtuen Frahmin hintalappu ei liene kovin pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Boards of Canada (+68)

Mikä: Yksi mysteerisimmistä ellei mysteerisin elektronisen musiikin kokoonpano maailmassa. Vasta vuonna 2005 selvisi, että skottilaiskaksikko on biologista sukua keskenään – eli veljeksiä. Musiikki on upottavaa salatiedettä ja vangitsevaa magiaa.

Kauan odotettu: Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko: Vuoden 2013 paluulevy Tomorrow’s Harvest ja sen julkaisukampanja loivat odotuksia, että yhtye olisi tekemässä myös jonkinlaista keikkaa. Mutta ei. Boards of Canada ei ole vieläkään esiintynyt livenä vuoden 2001 jälkeen, eikä uutta musiikkiakaan ole ilmestynyt viiteen vuoteen muutamaa remixiä lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Burial (uusi)

Mikä: Lontoolainen William Bevan, elektronisen musiikin pioneeri ja mysteeri.

Kauan odotettu: Teoriassa siitä lähtien, kun vuoden 2007 Untrue-levy keksi elektronisen musiikin uudelleen. Käytännössä on ollut selvää, ettei Burialiin kuulu keikkoja tai julkisuutta.

Tuleeko: Jos – ja valtava paino sanalla jos – Burial joskus muuttaa julkisuuslinjaansa, niin ihan mahdollista. Monin verroin merkittävämpi este on, ettei hän ylipäänsä ole koskaan edes vihjaillut keikkailevansa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Solange (uusi)

Mikä: Beyoncén pikkusisko, joka on jo moneen kertaan osoittanut olevansa enemmän kuin vain Beyoncén pikkusisko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Losing You -indiehitti loi lupaukset, vuoden 2016 A Seat at the Table -levy räjäytti pankit.

Tuleeko: Kertoimet Flow-festivaalien pääesiintyjäpaikoille vuosina 2019–2021 eivät ole erityisen korkeat. Liikkuvat osat ja aikataulut ovat toki asia erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Lorde (uusi)

Mikä: Uusiseelantilainen Ella Yelich-O’Connor, 21 vuotta, sukupolvensa ääni.

Kauan odotettu: Moni kuunteli vuoden 2013 Pure Heroine -levyä nyökytellen, mutta kukaan ei maininnut Lordea Flow-toiveitaan listatessa tai lähtenyt Eurooppaan tämän keikkojen perässä. Viime vuoden Melodraman jälkeen tilanne on ollut aivan toinen.

Tuleeko: Eiköhän lähivuosina. Lorde olisi luonteva buukkaus mille tahansa suomalaisfestivaalille – tai miksei vaikka Kulttuuritalollekin – ja tällä hetkellä juuri sopivan kokoinen artisti saapuakseen tänne.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake (uusi)

Mikä: Meemien mestari ja yksi internet-ajan rap-suuruuksista, joka tietää, millä millenniaalien Instagram-kuvatekstit saa täytettyä.

Kauan odotettu: Take Care -levy löi Draken suureen tietoisuuteen vuonna 2011, ja Hotline Blingin tietää jokainen vähänkin internetiä viime vuosina vilkuillut.

Tuleeko: ”Now I’m on the road, half a million for a show”, räppäsi Drake jo vuonna 2013. Hintalappu lienee noussut entisestään, ja Drakella riittää kysyntää Pohjois-Amerikassa niin, ettei hän joka vuosi Eurooppaan vaivaudu. Lähimpänä hän on käynyt Tukholmassa, viimeksi vuosi sitten keväällä. Jos Drake Suomeen tulee, se ei tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ryuichi Sakamoto (uusi)

Mikä: Kokeellisen popin, elektronisen musiikin, elokuvamusiikin ja ambientin pioneeri, ”Japanin Kraftwerkin” eli Yellow Magic Orchestran perustajajäsen. 66-vuotias, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa David Bowien ja David Sylvianin, julkaisi viime vuonna erinomaisen async-albumin toivuttuaan kaulan alueen syövästä.

Kauan odotettu: Yellow Magic Orchestran, Thousand Knives -soolodebyytin (1978) ja viimeistään vuoden 1983 Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan (1983) myötä tietyissä piireissä jo vuosikymmentä. Ja uuden sukupolven taholta 2000-luvun alun Fennesz- ja Alva Noto -kollaboraatioista lähtien.

Tuleeko: Koputettakoon ensin puuta, mitä Sakamoton terveyteen tulee. Hänen edellisestä, sinfoniaorkesterin kanssa tehdystä Japanin-kiertueestaan on neljä vuotta. Sen jälkeen Sakamoto on esiintynyt vain kerran, viime vuoden toukokuussa Brasilian São Paulossa, japanilaisen kulttuurin edistämiskeskuksen Japan Housen avajaisissa. Euroopassa Sakamoto on käynyt viimeksi kesällä 2013, jolloin hän esiintyi Lontoossa Yoko Onon kuratoimalla Meltdown Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sufjan Stevens (+1)

Mikä: Amerikkalainen indie-folk-popin lippispäinen supernero.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003, kun Stevens julkaisi ”The Fifty States Projectin” aloittaneen albumin Michiganin ja etenkin vuoden 2005 jälkeisen Illinoisin jälkeen.

Tuleeko: Yritetty on, mutta hintalappu on kova. Toisaalta Nuorgamin vastaavalla toimittajalla on lippismiehen itsensä antama suullinen lupaus syksyltä 2016! Joten jos ei seuraavalla Euroopan-kiertueella nappaa, niin tiedätte keitä syyttää: keikkapromoottoreita.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daft Punk (+6)

Mikä: Ranskalainen kypäräkaksikko, jolla on pahana tapana tehdä yksi musiikillinen vallankumous vuosikymmenessä.

Kauan odotettu: Homework-esikoisalbumin (1997) singlet Da Funk ja Around the World nousivat hitiksi vielä aikana, jolloin ”kaikki” näkivät televisiossa musiikkivideoita. Eli alusta asti hyvin laajasti.

Tuleeko: Ei mahdotonta, muttei todennäköistäkään. Daft Punk ei ole keikkaillut sitten Alive 2007 -kiertueen, ja jos duo ”tien päälle” vielä joskus lähtee, varmasti aivan jokainen maailman metropoleista ottaa heidät avosylin vastaan. ”Alive 2017” -kiertueesta liikkui runsaasti huhuja, mutta kaikki vihjailevat verkkosivustot, videotrailerit ja uutiset paljastuivat ankoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Beyoncé (+22)

Mikä: Queen Bey, pop-ikoni, feministi-ikoni, tyyli-ikoni.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003 lähtien. Silloin Beyoncé siirtyi Destiny’s Childistä soolouralle ja julkaisi ensimmäisen singlensä Crazy in Loven.

Tuleeko: Aina saa toivoa, varsinkin, kun Olympiastadionin remontti saadaan valmiiksi. ‘Yoncen Euroopan-kiertueet eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. Tänä kesänä Beyoncé kiertää Jay-Z:n kanssa ja esiintyy pitkin Itämeren reunamia Tukholmasta Varsovaan. Edellisestä eurokiertueesta on siitäkin vain kaksi vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kate Bush (+10)

Mikä: Yksi popin suurimmista taiteilijoista. Ja yksi levyarvioiden väärinkäytetyimmistä referenssiartisteista.

Kauan odotettu: Wuthering Heights -single julkaistiin tammikuussa 1978. Siitä lähtien.

Tuleeko: Ei tule, koska ei lähtökohtaisesti keikkaile. Bushin esitykset Lontoon Hammersmith Apollossa elokuussa 2014 olivat valtava ihme, Euroopan-kiertue täyttä mahdottomuutta ja Suomen-konsertti vielä mahdotontakin mahdottomampi ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

Ei Jussi Mäntysaaren ”kylmikset”, vaan arkistokylmikset.

Nuorgam kävi läpi Jussi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella voi vaikka suomalainen artisti tai yhtye päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä, että saa Mäntysaarelta ”kylmikset”.

Tiedätkö Jussi Mäntysaaren? Jos et, niin Nuorgam voi esitellä.

Jussi Mäntysaari on Suomen toiseksi suurimman radiokonklaavin (alkuperäisen tekstin virhe korjattu, kiitos A. Granlund! – edit. huom.) Nelonen Median tuore musiikkipäällikkö. Sitä ennen hän oli Vuoden ohjelma-/musiikkipäällikkönä palkittu Spotifyn Suomen editori, jonka”kynästä” lähtivät lukuisat Suomi-musan soittolistat. Sitä ennen hän oli musiikkitoimittaja ja kriitikko, joka kirjoitti muun muassa Rumbaan. Hän on siis Musamediavaikuttaja isolla M-kirjaimella. Lisäksi hän on ahkera twitteristi ja bloggaaja.

Merkittävästä asemastaan johtuen Mäntysaaren musiikkimaku kiinnostaa monia. Mielipiteensä hän kertoo julkisuudessa valikoidusti, lähinnä Twitterissä ja blogissaan.

Aina välillä hän kertoo saavansa kylmikset.

”Kylmikset” on musabisnes-skenen – levy-yhtiöpomojen, tiedottajien, tv:n musiikkiohjelmien kommentaattorien ja toisinaan artistien itsensäkin – käyttämä termi sille, että jokin saa aikaiseksi kylmät väreet.

Tämä tapahtuu siis hyvässä mielessä, ei inhosta tai pelosta.

Kappale, joka aiheuttaa”kylmikset”, toisin sanoen ”koskettaa” eli vetoaa tunteisiin,”nostaa karvat pystyyn” ja”saa ihon kananlihalle”.

Ei ole yhdentekevää, mistä musiikista Jussi Mäntysaari pitää eli mistä hän saa kylmikset. Sellainen biisi kun päätyy todennäköisimmin jollekin Sanoman valtavan kanavaverkoston soittolistoista ja sitä kautta lukemattomien suomalaisten korviin.

Kylmikset kannattavat.

Nuorgam kävi läpi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella suomalainen artisti tai yhtye voi päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä saadakseen Mäntysaarelta”kylmikset”.

Kylmikset eivät ole erityisessä järjestyksessä.

Kylmikset aiheutti: Radioheadin Exit Music (for a film) Westworld -tv-sarjassa

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2016/12/arvio-hbon-westworld.html

Kylmikset aiheutti: JVG:n keikka Provinssissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/06/

Kylmikset aiheutti: Chandelier, Straight for the Knife, Free the Animal ja Dressed in Black Sian albumilla 1000 Forms of Fear

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/07/levyarvio-sia-1000-forms-of-fear.html

Kylmikset aiheutti: Ed Sheeranin välipalana esittämä versio Nina Simonen Feeling Good -biisistä Saku Suurhallissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/02/livearvio-ed-sheeran-saku-suurhall.html

Kylmikset aiheutti: Kentin Tigerdrottningen-albumin kappale Den andra sidan

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/12/vuoden-levyt-2014-ulkomaiset-top-10.html

Kylmikset aiheutti: Sufjan Stevensin Carrie & Lowell -albumi

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/04/levyarvio-sufjan-stevens-carrie-lowell.html

Kylmikset aiheutti: Anssi Kelan tarinointi keikallaan 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/11/miksi-anssi-kelan-keikat-ovat-niin.html

Kylmikset aiheutti: Lassi Valtosen Pispala-kappale

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2011/12/

Twitterin lukuisat kylmikset yhtenä kylmikset-rintamana:

Disclaimer: Kirjoittaja on tuntenut Jussi Mäntysaaren yli 10 vuotta. Mäntysaari ei tiennyt jutusta eikä sitä näytetty hänelle ennen julkaisua. Kirjoittaja itsekin käyttää aina välillä sanaa kylmikset, ironisesti totta kai.

”Fourth of July asettelee Sufjan Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut.”

Kuinka hyvästellä äiti, joka ei osannut olla äiti?

”Did you get enough love, my little dove?
Why do you cry?”

Vanhemman kuolema särkee ihmisen. Menetys räjäyttää sielun pintaan kraatterin, jonka saa luotua umpeen vain jäsentelemällä identiteetin osatekijät uudelleen; sanotut ja sanomattomat sanat, turvallisuudentunteen perusasetukset, oman epäselvän sijainnin syntymän ja kuoleman välissä.

Ja sittenkin jokin jää kytemään. Osa minuudesta jää vajaaksi, eikä palaa enää koskaan ennalleen. Siksi ihminen kääntyy surun hetkellä taaksepäin, pois siitä mihin voisi vielä kasvaa. Hän kurkottaa menneeseen, siihen kauan sitten kadonneeseen hetkeen, jolloin hän oli vielä kokonainen.

Vaikka muisto tuosta hetkestä on tietenkin vain illuusio.

”Sitting at the bed with the halo at your head
Was it all a disguise, like Junior High?
Where everything was fiction, future, and prediction
Now, where am I? My fading supply”

Kun Sufjan Stevensin äiti Carrie kuoli vuonna 2012, päätti Stevens mitata milli milliltä ne tunnetilat, joiden läpi hän oli joutunut samoamaan kauan ennen kuin hänellä oli niille sanoja. Ja mitä syvemmälle lapsuuteensa taiteilija upposi, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän on kirjoittamassa levyä; itsepäisen henkilökohtaista ja raadollisen avointa levyä, jonka jokaisen nuotin kautta hän synnytti äitinsä uudestaan. Katkerana. Osoittaen. Mutta silti omituisesti rakastaen, kaivaten, tuskaisen tietoisena siitä, että hänen äitinsä on vapaa, mutta hän itse on edelleen tämän vanki.

Syntyi Carrie & Lowell, vanhan valokuvan tavoin kauhtunut kuva kahdesta aikuisesta ja heidän juurellaan varttuneista lapsista. Akustinen ja paljas taideteos, jolla musiikki teki hienovaraisesti tilaa kaikille niille sanoille, joista kuva sai valonsa. Nuo sanat Stevens lauloi lempeästi, hellästi, mutta hankautuen. Niin runollisia ja tunteiltaan puhtaita kuin sanat olivatkaan, ne olivat myös painavia, kulmikkaita, eri muotoisia kuin esittäjänsä suu.

Jokainen niistä raapi.

”The hospital asked should the body be cast
Before I say goodbye, my star in the sky
Such a funny thought to wrap you up in cloth
Do you find it all right, my dragonfly?”

Vaikka levy on suora, se kiertyy yhden laulun ympärille, kuin kykenemättömänä päästämään irti hetkestä, josta henkinen purkautuminen alkoi. Fourth of July asettelee Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut. Kysymykset ja vastaukset liukuvat tilanteeseen dialogina, jota käydään liian myöhään, vain Stevensin päässä.

”What could I have said to raise you from the dead?
Oh, could I be the sky on the Fourth of July?”

”Well, you do enough talk
My little hawk, why do you cry?”

Stevens kuvaa tuntemuksiaan kipua karttamatta, mutta katsoo asetelmaa myös ulkopuolelta. Hän näkee hauraan hahmon, joka katsoo vanhempansa ruumista. Hän näkee hahmon, jolta hoitajat kysyvät absurdeilta tuntuvia kysymyksiä. Hän näkee hahmon, joka puhuu vielä äidilleen, vaikka kaikki on jo mennyttä. Kuiskii. Maanittelee. Hellittelee. Haluaa olla mieliksi. Hoitaa. Ylentää tämän vielä kerran. Kaivaa esille koko sen vääristyneen rooliasetelman, johon hän jo lapsena kudostui.

Ja mitä hän saa vastaukseksi? Sanoja, jotka kaikuvat kuvitelmissa kuin askeleet sairaalan käytävillä. Sanoja, joita äidin kasvot toistavat kuolleen tyyneydellä. Sanoja, joissa soivat kaikki noiden kasvojen lopullisesti kätkemät salaisuudet.

Niissä on lohtua. Niissä on syyllisyyttä. Niissä on hellyyttä. Niissä on turhia toiveita. Ja niissä on nimiä, pieniä herttaisia kutsumia, jotka tekevät dialogista kouraisevan intiimiä.

”My little dove, my little Versailles”, sanoo äiti.

”My firefly, my fading supply”, vastaa poika.

Näihin yksityiskohtiin laulu tiivistyy. Rakkaus ja viha, syytös ja pako, toivo ja täyttymättömyys. Mutta nimet eivät ole ainoastaan samettia, ne ovat myös ruusuiksi naamioituneita piikkejä. My dragonfly – petohyönteinen. My hawk – petolintu. My little loon – kuikka tai sekopää.

Tämä on sotaa, edelleen, äidin ja pojan patologisoitunutta mittelyä. Hellittelyt ovat hyökkäyksiä puolustuksen kaavussa. Ja niiden uumenista kumpuaa Stevensin äitisuhteen traumaattisuus. Carrie kärsi skitsofreniasta ja masennuksesta. Hän hylkäsi lapsensa ja kadotti itsensä päihteisiin. Viilsi Stevensin sielun täyteen raadelmia, joiden kautta haamut lentelevät edelleen sisään ja ulos lupaa kyselemättä.

Ja kuten kappale kertoo, kuolemankaan hetkellä hän ei halunnut ottaa poikansa tuskaa itselleen. Päinvastoin, hän hävisi, hylkäsi jälleen. Ja jätti viimeiseksi lohdutukseksi kalvakkaan huomion: ”We’re all going to die.”

Siihen lapsi jäi, yksin ajatustensa kanssa, kädessään vain aihio lauluksi.

Se, että tuosta laulusta tuli yksi Stevensin kauneimmista ja turvallisimmista, kertoo tekijän ammattitaidosta. Helmeilevien koskettimien puhaltelema Fourth of July on kuin höyhen, joka leijuu valkoisena ruumiin yllä kertoen että Stevens oli valmis rakastamaan ja antamaan anteeksi. Joskus. Ja ehkä vielä antaakin. Mutta laulu on myös uhkaava, sen taustalla yltyy kylmä varjo. Soitinnuksen pohjalle ujutettu tumma bassoääni ei jaa armoa; se muistuttaa että jokin seuraa Stevensiä tästä eteenpäin, jokin mikä on itse asiassa ollut aina olemassa.

Arpi, joka kuolemasta jää. Kaivanto joka ei maisemoidu. Jälki joka on valmis siirtymään sukupolvelta toiselle, ellei joku malta tarttua siihen kaksin käsin, kuristaa, hangata olemattomaksi. Ja rakentaa sen päälle uutta elämää.

Video ei ole enää saatavilla

Sufjan Stevens, enkeli.

Vauhdilla Chicagoon – ja takaisin.

”I fell in love again
All things go, all things go”

Vauhdilla Chicagoon -elokuvan (1987) nimessä on vitsi. Markkinointipäällikkö Neal Pagen (Steve Martin) matka New Yorkista Chicagoon joulua viettämään on nimittäin kaikkea muuta kuin vauhdikas.

Yksinkertainen lentomatka, jonka pitäisi olla vain noin puolentoista tunnin mittainen, paisuu loputtomien vastoinkäymisten ja punaposkisen kaupparatsun Del Griffithin (John Candy) hyväntähtoisen hölmöilyn myötä monipäiväiseksi odysseiaksi, josta selviytyäkseen Page joutuu turvautumaan – kuten elokuvan alkuperäinen nimi Planes, Trains and Automobiles hienovaraisesti vihjaa – paitsi lentokoneisiin, myös juniin ja autoihin.

Myös Sufjan Stevensin Chicagon pitäisi kaiken järjen mukaan olla yksinkertainen suoritus, noin puolentoista minuutin, korkeintaan kahden mittainen popkappale, joka ei anna aihetta sen suurempiin hössötyksiin. Onhan Stevens kappaleen säveltäessään päätynyt vain laittamaan jonoon neljä tavanomaista sointua ja loihtumaan sen ylle simppelin, neljän tahdin mittaisen melodian, josta siitäkin puolet perustuu toistoon.

Stevensin glockenspielillä soittama intro on varovainen, eikä vihjaa Chicagon olevan mitään elämää suurempaa. Intron lopussa kuin varkain eloon kuitenkin herää jousien soittama melodia, joka saa huomion kiinnittymään välittömästi. Jouset ehtivät piirtää ylvään melodisen kaarensa kahdesti ennen kuin kaikki vaikenee ja jäljelle jää vain Sufjan, peräänantamattomilla kosketinsoinnuilla lauluaan rytmittäen.

Sitten kuulemmekin saman sointu- ja melodiakierron 36 kertaa: ensin neljästi Sufjanin, sitten neljästi kuoron, neljästi Sufjanin, neljästi kuoron, neljästi trumpetin, neljästi Sufjanin, kuudesti kuoron, kahdesti kuoron ja Sufjanin sekä vielä neljästi trumpetin johdattamana.

Saattaa vaikuttaa tylsältä – vaan ei ole. Chicago on ensinnäkin pikakurssi dynamiikan merkityksestä popmusiikissa. Kappaleen instrumentaatio on runsas, mutta ei missään vaiheessa ”tukossa”. Yksittäinen soitin saattaa vaipua taka-alalle, vain palatakseen myöhemmin parrasvaloon, yhä uljaampana ja juhlavampana. Hurmoksellisten kuoro-osuuksien aikanakin kokonaisuus pysyy Stevensin hyppysissä eikä sorru 2000-luvun indierockissa kliseeksi muodostuneeseen holtittomaan riehakkuuteen.

Toisekseen, enkelinsiipinen Stevens on äärimmäisen herkkä ja ilmaisuvoimainen laulaja. Chicago saattaa olla sävellykseltään jopa lapsellisen yksinkertainen, mutta Stevens saa puhallettua sen yksittäisiin säkeisiin hämmästyttävää hehkua varioimalla laulun melodiaa ja rytmiikkaa mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Sitä paitsi Chicagon teksti on yksinkertaisesti pakahduttava. Stevens ei kirjoita junista tai lentokoneista, mutta sentään autoista. Kuuden minuutin mittaisen road tripin aikana hän kuljettaa kuulijan niin Chicagoon kuin New Yorkiinkin, parhaan beatnik-kirjallisuuden perinteiden mukaan vaistoaan kuunnellen ja virheistään voimaa hakien.

”I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes”

Chicago on samalla Stevensin mestarillisimman albumin Come on Feel the Illinoisen (2005) keskeinen, koossapitävä voima. Se tuo hätkähdyttävää omakohtaisuutta ja koskettavuutta massiiviseen kokonaisuuteen, joka kahdenkymmenenkahden kappaleen mittaan ehtii käsitellä varsin fantastisiakin teemoja, kuten eläviä kuolleita (They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh!), sarjamurhaajia (John Wayne Gacy Jr.), maan ulkopuolista elämää (Concerning the UFO Sighting Near Highland, Illinois) ja… no, mitä nyt kappale nimeltä A Conjunction of Drones Simulating the Way in Which Sufjan Stevens Has an Existential Crisis in the Great Godfrey Maze voi ikinä käsitelläkään.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Sufjan Stevensiltä äänestettiin myös kappaletta Impossible Soul.

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#10 PJ Harvey

Kuka? Vaihtoehtorockin kuumin ja hienoin jumalatar.

Odotettu? Ainakin siitä lähtien, kun R.E.M.:n Monster-kiertueen Helsingin-konsertin peruuntuminen perui myös brittiartistin odotetun lämmittelykeikan.

Tuleeko? Kannattaa uskoa, sillä Mercury Prize -palkinnon hiljattain toistamiseen voittaneen laulajan luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä. Suomesta löytyy uskollisia kuulijoita, ja Polly sopisi esiintymään niin areenoille kuin perinteisille ja vähemmän perinteisille festivaaleillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Daft Punk

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa elektronista musiikkia ja valtavirtapoppia äärettömästi rikastuttanut ranskalaisduo, joka on tehnyt useita aikaa kestäviä globaaleja hittijyriä ja onnistunut yhdistämään korkealentoiset konseptit toimivaan tanssimusiikkiin.

Odotettu? Ainakin vuodesta 1997, kun ensilevy Homework räjäytti pankin ja Da Funk ihastutti koiramaisella musiikkivideollaan.

Tuleeko? Daft Punkin luulisi olevan realistinen mahdollisuus. Duon manageritoimisto on vihjannut aiemmin tänä vuonna, että yhtye kiertää seuraavan parin vuoden sisään ja showsta tulee suurempi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bon Iver

Mikä? Partasuisen Justin Vernonin johtama indiefolk-yhtye

Odotettu? Vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -levystä lähtien.

Tuleeko? Mahdollista, muttei ainakaan nyt käynnissä olevalla kiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Beck

Mikä? Loserilla suosioon murtautunut ja edelleen kameleonttimaisesti muuttuva viisto vaihtoehto-singer-songwriter Beck Hansen.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Loser kuultiin vuonna 1994 ensi kerran MTV:ltä.

Tuleeko? Tuskin, koska ei ole tähänkään mennessä maahamme vaivautunut. Beckin aika tuntuu sitä paitsi kuluvan mukavasti tuottajanhommissa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Knife

Mikä? Väitetysti 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye, jonka Silent Shout -albumi inspiroi monia makuuhuone-syntesistejä luomaan oman versionsa kummittelevasta konemusiikista.

Odotettu? Vuonna 1999 perustettu sisarusduo aloitti keikkailun vasta vuonna 2006, mutta Silent Shout -kiertueen jälkeen omia keikkoja on ollut harvakseltaan, oopperaesiintymisiä lukuun ottamatta.

Tuleeko? Molemmat sisarukset ovat esiintyneet Suomessa omien projektiensa parissa: Karin Dreijer Andersson Fever Rayn muodossa vuonna 2009 ja Olof Dreijer Flow’ssa 2011 Oni Ayhun -nimellä. Toiveikas ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sufjan Stevens

Kuka? Suurien teosten erikoismies, Sufjan Stevens Detroitista, on yksi 2000-luvun arvostetuimmista artisteista.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Illinois-albumi helline otteineen räjäytti tajuntoja vuonna 2005.

Tuleeko? Miehen seuraavasta julkaisusta ei ole tietoa. Kiertueet ovat tähän mennessä ohittaneet Suomen, mutta voisi kuvitella, että Stevens vielä jossain vaiheessa tulee Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 OutKast

Mikä? Atlantalaisduo, joka saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla ug-hiphop-yleisön varauksettoman arvostuksen ja murtautui 2000-luvulla valtavirtasuosioon.

Odotettu? Hiphop-piireissä 1990-luvun lopulta, laajemmin pökerryttävän Stankonia-albumin (2000) ja ihan joka huushollissa Hey Ya! -ilmiön (2003) jälkeen. Oli tulossa Provinssirockiin vuonna 2001, mutta perui – ja paikattiin Ultra Bralla.

Tuleeko? Hiljattain levy-yhtiötä vaihtanut OutKast on esiintynyt viime vuosina äärettömän säästeliäästi, ja vaikka uutta albumia onkin ensi vuodelle lupailtu, on Suomeen asti ulottuvaan konserttikiertueeseen vaikea uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 My Bloody Valentine

Mikä? Niin sanotun kenkiintuijottelurockin suurin nimi.

Odotettu? Sukupolviklassikoksi muodostuneesta Lovelessista eli vuodesta 1991 lähtien.

Tuleeko? On vuoden 2007 paluun jälkeen esiintynyt silloin tällöin suurilla ulkomaisilla festareilla, mutta Suomen-keikka olisi melkoinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pixies

Mikä? Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin klassikko ja grungen innoittaja. Pani pillit pussiin vuonna 1993, mutta kokosi rivinsä satunnaisille kiertueille vuonna 2004.

Odotettu? Innokkaimmat siitä lähtien, kun Kurt Cobain kehui bändiä 1990-luvun alussa. Muut jälkeen vuoden 1999 Fight Club -elokuvan, jossa yhtyeen Where Is My Mind? soi unohtumattomalla tavalla.

Tuleeko? Johtohahmo Black Francisin mukaan yhtye keikkailee vain rahan vuoksi. Joten eiköhän, kunhan joku vain tarjoaa sopivan tukun kahisevaa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Portishead

Mikä? Triphopin kahdesta suuresta yhtyeestä se vakuuttavammin elossa oleva jumalaisuus.

Odotettu? Taika helähti täyteen loistoon Dummy-debyyttiklassikolla (1994), kehittyi ja vahvistui mestarillisella kakkoslevyllä (1997) ja liekehti murhaavasti 11 vuoden tauon katkaisseella Thirdillä (2008).

Tuleeko? Toivotaan, sillä yhtye on puhunut neljännestä studioalbumista, oli viime kesänä rautaisessa keikkaiskussa ja Suomesta löytyisi kiinnostusta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Koska yksi on aina ylitse muiden…

Brian Wilson

Kuka? The Beach Boysin nero ja todennäköisesti tärkein elossa oleva popsäveltäjä. (Jaettu sija joulukuussa Helsingissä konsertoivan Paul McCartneyn kanssa).

Odotettu? The Beach Boys ehti käydä suomessa kolme kertaa jo 1960-luvulla mutta studioonsa erakoitunut Brian ei jaksanut tulla mukaan. Käytännössä vierailua on uskallettu toivoa vasta vuodesta 1998, jolloin Wilson palasi esiintymislavoille.

Tuleeko? Wilson kävi syyskuussa Tukholmassa, joten Helsingin-konsertti ei liene täysin poissuljettu mahdollisuus. Todennäköisimmin Suomeen saapuu kuitenkin vain The Beach Boysin 50-vuotisjuhlakiertue vailla Wilson-esikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Olen niin nero, että minulle kasvavat siivet. Kuva: Oskari Onninen

Video ei ole enää saatavilla

We didn’t sleep too late
There was a fire in the yard
All of the trees were in light
They had no faces to show
I saw a sign in the sky
Seven swans, seven swans, seven swans

Kyykistelin tämän vuoden toukokuussa kameroineni barcelonalaisen Primavera Sound -festarin Rockdelux-auditorion lattialla muutaman metrin päässä Sufjan Stevensistä (s. 1975), kun ylle upotettu versio Seven Swansista alkoi soida keikan ensimmäisenä biisinä.

Pienempikin orkestraatio riittäisi itkettämään. Paljonkin pienempi.

Kun Stevens avasi enkelinsiipensä, olisin vain halunnut pudottaa kamerani maahan ja sulaa permannon reunaan kokemieni väristysten takia. Nopea silmäys ympärille osoitti, etten ollut tosiaankaan ainoa, joille työtehtäviin keskittyminen haltioitumisen vuoksi oli hankalaa.

Sen lisäksi, että Primaveran keikka oli kiistatta paras koskaan näkemäni konsertti, se auttoi hahmottamaan Stevensin mahlaa litratolkulla valuttavaa visionääriyttä, joka on paikannettavissa myös hänen diskografiansa kautta.

Vuosina 2000 ja 2001 julkaistut banjohäröilylevyt A Sun Came ja avantgardeen taipuvainen Enjoy Your Rabbit olivat enemmänkin hiljaisuudessa ilmestyneitä kuriositeettiteoksia, jotka asettuivat omaan perspektiiviinsä vasta viimeisen parin vuoden aikana.

Sillä Stevensin 2000-luvun puolivälin kolmen päälevyn jälkeen tuskin kukaan osasi mieltää häntä siksi musikaaliseksi eksentrikoksi, joka hänestä myöhemmin paljastui.

Video ei ole enää saatavilla

Asemansa sementoimisen 2000-luvun lauluntekijäsuuruutena Stevens aloitti vasta kolmannella levyllään. Vuonna 2003 hän julkaisi paikka- ja tapahtumaviittauksia uskonnolliseen fantasiaan yhdistelleen Michigan-albumin, jonka oli määrä olla hänen 50 osavaltiota käsittävän albumisarjansa ensimmäinen osa.

Samainen albumi käynnisti myös kolmen vuoden käsittämättömän tuotteliaan vaiheen Sufjanin uralla. Vuosina 2003–2006 julkaistut neljä levyä jättivät olon, ettei 50 osavaltion sarja olisi ollut se markkinointitemppu ja vitsi, minkä Sufjan vuonna 2009 sen paljasti olleen.

Michiganin kamarifolkia pienimuotoisempi, mutta raamatullisiin suurteemoihin ja Kristuksen toiseen tulemiseen uponnut Seven Swans ilmestyi vuonna 2004 ja esitteli Sufjanin perinteisimmillään lauluntekijänä. Miestä ja banjoa tai kitaraa säesti vain pieni orkestraatio siellä täällä.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2005 vauhti kiihtyi entisestään ja kristallisoi Sufjanin nerouden hänen ensimmäiseksi viralliseksi mestariteoksekseen. Alun perin 50 biisin tuplalevyksi suunniteltu Illinoise pursusi samoja referenssejä kuin Michigankin, mutta oli muuten jokaisessa suhteessa edeltäjäänsä suureellisempi teos.

Sen lisäksi, että se on 75-minuuttinen teos ilman turhia sekunteja, sen tekijätiedot kertovat jotain todella perusteellista Stevensin lahjakkuudesta.

Hän nauhoitti ja tuotti albumin itse, mikä ei ole vielä sinänsä suuri saavutus, mutta kun on kreditoitu kitaran, pianon, basson, rumpujen, oboen, alttosaksofonin, huilun, banjon, kellopelin, haitarin, vibrafonin, sähköurkujen, kulkusten, tamburiinin, triangelin, nokkahuilun ja marakassin soittajaksi ja tietty laulajaksi, niin väkisinkin on puhuttava aikamoisesta saavutuksesta jopa multi-instrumentalistisella mittapuulla.

Jouset soittivat sentään muut ihmiset. Sentään.

Ja siinä missä hyvin harvat artistit saavat 75-minuuttisen levyn pysymään alusta loppuun asti kiinnostavana ja täytteettömänä, Sufjan nokitti vielä julkaisemalla vuonna 2006 erinomaisen The Avalanche -kokoelman Illinoisilta ylijääneistä biiseistä.

Levyn kannen ”Shamelessly compiled by Sufjan Stevens” –teksti piti sikäli paikkansa, ettei yksikään varsinaisista biiseistä tuntunut ylijäämältä. Päinvastoin, jo levyn avaava The Avalanche -biisi olisi ollut emoalbumillakin sarjamurhaajaballadi John Wayne Gacy Jr.:n ja singlebiisi Chicagon veroinen huippuhetki ja klassikkokappale.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten alkoi odotus, joka jatkui, jatkui ja jatkui viime vuoden syksyyn, ennen kuin Illinoise sai seuraajansa.

Välissä oli toki ilmestynyt joululauluboksi ja Brooklyn–Queens-moottoritien kunniaksi kirjoitettu modernin klassisen suuntaan kurotellut The BQE -albumi, joka asettui kahden ensimmäisen levyn taidejatkumoon. Ne eivät kuitenkaan olleet lähelläkään sitä, mitä odotettiin.

Ensin elokuun lopussa Stevens julkaisi mitään varoittamatta All Delighted People EP:n. Se oli vielä enemmän tai vähemmän orkestroituine folk-biiseineen varsin yllätyksetön Sufjan-julkaisu ja luontevaa Illinoise-jatkoa. Mitä nyt sillä oli kaksi yli kymmenminuuttista kappaletta ja ep:ksi hyvin kunnioitettava 59 minuutin mitta.

Varsinainen pommi putosi vasta seuraavalla viikolla Sufjan ilmoitti julkaisevansa The Age of Adz -nimisen albumin lokakuun alussa. Ilmoituksen yhteydessä julkaistiin I Walked -biisi, joka nivoi Sufjanin lauluntekijä- ja taidemuusikkouran yhteen ennen kuulemattomalla tavalla.

Se oli r&b-rungon päälle rakennettu futuristinen äänikollaasi, joka soi kimallellen ja paksusti. Mitään vastaavaa ei oltu kuultu, saati osattu odottaa. Sufjan itse kertoi kiinnostuneensa äänikokeiluista, minkä pystyi kuulemaan kuka tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtäkkiä kunnianhimoinen folk-multi-instrumentalisti oli muuttumassa megalomaniaan taipuvaiseksi friikkipoppariksi, josta ei tiennyt, halusiko hän olla digitaaliajan Prince vai venyttää r&b:n ja lauluntekijämusiikin rajoja samalla tenholla kuin Arthur Russell mullisti discoa 20 vuotta sitten.

I Walked ja koko friikkitaiteilija ja apokalyptikko Royal Robertsonin ympärille tehty teema-albumi hilasivat Sufjanin aivan omiin sfääreihinsä – sekä soundillisesti että rohkeudellisesti.

Vaikka biisit eivät olleet kauttaaltaan edeltäjänsä mestarillisuuden tasolla, ideoiden määrän ja superiöörin innovatiivisuutensa puolesta The Age of Adz on helposti Sufjanin uran huimin teos, joka sai tekijänsä tuntumaan enemmän äänikeksijältä kuin lauluntekijältä.

Kuva: Oskari Onninen

Nyt on aika palata viime kevään Barcelonaan ja siihen, miten Sufjanin nerouden kokonaisvaltaisuus realisoitui konserttitilanteessa. Osasin odottaa, että luvassa on enimmäkseen uusia biisejä. Muuta en tiennyt.

Suuria ja rohkeita show’ta ovat varmasti kaikki nähneet. Uskallan silti väittää, että Stevens vei 13 hengen bändin kanssa esittämällään Age of Adz -spektaakkelillaan taiteellisen kunnianhimon ja megalomanian uusille leveyspiireille.

Seven Swansin enkelinsiivet olivat vasta alkua.

Juuri kun oli luullut nähneensä kaiken, Sufjan tarjosi aina jotain vielä huimempaa. Kolme liikuteltavaa videoscreeniä, hämmentävä ja kotikutoisen folioinen avaruuspuku (josta saa kuvaa alla olevasta videosta kahdeksan minuutin kohdilta), millilleen harkittu valoshow, eläinnaamareita, ilmapalloja, konfettia joitain paloja esityksen karnevalistisesta annista mainitakseni.

Video ei ole enää saatavilla

Helpoiten show’n voimaan pääsi käsiksi, kun sitä vertasi muihin sydäntäni vavahdutelleisiin konserttispektaakkeleihin.

Fosforimaalatuissa puvuissa ja taustatanssijoiden poikabändikoreografioissa oli samaa harkinnallisuutta kuin Pet Shop Boysilla, mutta Sufjan hoiti tämän paljon suuremmin. Konfettisade, jätti-ilmapallot ja eläinpuvut puolestaan lakaisivat edellisen illan The Flaming Lips -keikan parilla suurpiirteisellä huitaisulla vedolla maanrakoon. Muut massiivisella livekokoonpanolla esiintyvät yhtyeet pyöritettiin kumoon kokeilevuuteen pohjaavilla soundeilla.

Ikään kuin ei olisi saanut tarpeeksi makeaa mahansa pohjalle, keikan lopuksi pääsi vielä lavan eteen piehtaroimaan äärimmäisessä kollektiivisessa itkueuforiassa ja tanssimaan konfettisateessa Impossible Soulin voimauttavan r&b-osan ja edellä mainitun Chicagon tahtiin.

Better get it right get it right get it right get it right
Boy we can do much more together
It’s not so impossible

Vastaava toimittajamme sanoi minulle keikan jälkeen: ”taisi nerolistan voittaja mennä uusiksi.”

Ei se silti mennyt, vaikka olisi pitänyt. Sen verran mahdotonta minun on löytää Sufjan Stevensiä monipuolisempaa ja lahjakkaampaa muusikkoa viimeisen yhdentoista vuoden ajalta.

Video ei ole enää saatavilla