Portishead / Beth Gibbons 14.06.2013 Hultsfred, Ruotsi.

Thank you, thank you, it’s great to be back!

Portishead kyllästyi kuvastamaan aikaa ja teki omansa.

”I saw a saviour, a saviour come my way
I thought I’d see it in the cold light of day
But now I realise that I’m only for me”

Portishead katosi vuonna 1998 tehtyään kaksi vastaansanomatonta ajankuvastinta, Dummyn (1994) ja Portisheadin (1997). Albumien konseptit olivat niin hermeettiseen minigrip-pussiin suljettuja, että minkään uuden keksiminen tyylin jatkeeksi olisi vaatinut jo aivan toisen yhtyeen. Tämän Beth Gibbons, Geoff Barrow ja Adrian Utley myönsivät itsekin, ja keskittyivät kukin tekemään jotain muuta. Gibbons teki yhden 2000-luvun parhaista folk-levyistä. Barrow purki kraut-patoumansa BEAK>-projektiinsa. Utley lelutteli syntikkakokoelmallaan ja depressio-western-kitarallaan missä milloinkin (ja julkaisee aivan pian soololevyn, mind yous!).

Kun yhtyeen kolmas albumi oli viimein vuonna 2008 ilmestymässä, ja singlen lohkeamisesta supistu ympäri silloisen internetin, odottaa sopi aivan kaikkea ja ei mitään. Machine Gun -single julkaistiin maaliskuussa, eikä verkossa ollut silloin mitään niin jännittävää. Syyhy oli hyvin samanlaista kuin My Bloody Valentinen ilmestyy/ei ilmesty -herutuksen aiheuttaman ihottuman tämän vuoden keväänä.

Triphopista katkottiin viimeisetkin jänteen rippeet, kun Machine Gunin koruton pneumaattinen imaisujytke alkoi. Vinyylin rahina ja neulan äänet tai samplesaumoilla briljeeraus olivat mennyttä: Portishead kuulosti vapautuneelta – vainoharhaisessa sydänsurussa ja nieleskellyssä paniikissa toki – 1990-luvun kirostaan, koska oli joutunut luomaan itsensä alusta. Gibbonsin laulu muistutti viimeistään nyt, missä yhtyeen sielu ja sisin oli ollut aina: parhaassa brittiläisessä soulissa, joka ei koskaan ollut soulia. Eikä muuta kuin Portisheadia.

Third-albumi paljastui vähitellen Portisheadin monipuolisimmaksi ja uskaliaimmaksi. Se loi itse uuden soundinsa, joka imitoi 1980-luvun ääniteteknologiaa. Siinä missä aiemmat levyt soittivat vinyylin uria ja kulttuuria, Thirdillä Portishead imitoi c-kasetin kulumaa, sai sointinsa kuulostamaan venytetyltä nauhalta. Inspiraationa siinä kuului hiphopin tai soulin sijasta 1980-lukulainen industrial, kasettinoise ja synthwave – folkiksi, krautiksi ja Portisheadiksi muotoiltuna tosin.

Vuonna 2008 Gibbons, Barrow ja Utley haistoivat jo trendin, joka viisi vuotta myöhemmin on levinnyt ympäri Britanniaa ja Eurooppaa: unohdettu teollinen, postpunkin ja synapopin ei-kenenkään-maa on alkanut löytää pieniä levy-yhtiöitä uudelleenjulkaisemaan musiikkia yhtyeiltä, joiden olemassaolosta eivät tienneet edes niiden jäsenien äidit. Thirdillä niiden estetiikka oli otettu ja omittu jo osaksi jotain aivan muuta ja ainutkertaista.

Kappaleen ensimmäistä säkeistöä lukeekin 2000-luvun Portisheadin credona.

Aivan kuin Machine Gunin kohtalonsa tyrineen lauluvaikerruksen ja peräänantamattoman jyskeen yhdistelmä ei jo olisi saanut varpaankynsiäkin kananlihalle, viimeisten tahtien päälle Portishead upottaa huumorintajuisimman, röyhkeimmän ja tunnistettavimman samplensa koskaan. Koko aiemman kappaleen melodia ennakoi ja pohjustaa sitä; vieläkin huudan hiljaa ”ei jumalauta”, kun Vangelisin Blade Runner -teema alkaa soida. Paitsi se ei ole sample, vaan jotain täysin Portisheadin itseensä omaksumaa ja sulauttamaa. Sitä ei sellaisenaan Blade Runnerista löydä, vaikka melodia ja soundi tuovat mieleen vain ja ainoastaan sen.

Portishead kyllästyi kuvastamaan aikaa ja teki omansa.

http://www.dailymotion.com/video/x4uuq1_portishead-video-machine-gun-third_music
Portishead – Machine Gun (ohj. Pascal Laugier)

Bonus!

Portisheadilta äänestettiin myös kappaletta The Rip.

Portishead-jengi fiiliksissä.

Kuusitoistavuotiaana monet asiat muuttuvat. On jo päästy ripille. Lukio- tai ammattikoulutaival on alkanut. Vastakkaisen tai saman sukupuolen kiinnostavuusaste on noussut toden teolla. Musiikkimaku on alkanut asettua uomiinsa.

Pienessä länsiuusmaalaisessa taajamassa vuonna 1997 oli tapana kuunnella rankempaa musiikkia. Rageagainstthemachinet, faithnomoret ja kohti suursuosiota hiljalleen nousemassa olleet nu metal -bändit olivat kovien tyyppien juttuja. Mutta vuonna 1997 aukeni myös ovi maailmaan, jossa on ihan ookoo kuunnella balladeja sekä tunnelmoivampaa, maalailevampaa ja ei niin yksinkertaista musiikkia. Tuon oven takaa löytyivät muun muassa orkesterit nimeltä Portishead, Massive Attack ja Radiohead.

Kolmikko oli toki jo tuttu Music TV:llä pyörineiden hittivideoiden (Glory Box, Protection, High and Dry) ansiosta, mutta vuonna 1997 nämä bändit sekä musiikkityylisuuntaukset, kuten indierock ja triphop, hiipivät alitajuntaan.

Tai no, eivät ne mitään mihinkään hiipineet. Ne rysähtivät sinne kertaheitolla. Kun All Mine kantautui korviin ja koko Portishead-levy tehosoittoon ystävän suosituksesta, asia oli selvä. Tämä kappale on olennainen osa 1990-luvun loppuvuosien ajankuvaa.

Portishead-levystä ei ikinä tullut itselleni OK Computerin tai Isolan kaltaista ikisuosikkia. Levy oli raskas, synkkä ja painostava, mutta sen hienoimmat hetket jäivät kuitenkin pysyvästi mieleen. Niistä kirkkaimpana All Mine. Kappale on hidastempoinen eikä lainkaan hitikäs. Silti se on ainoa Portishead-single, joka on yltänyt Brittein saarten singlelistan kärkikymmenikköön.

Laulussa teki vaikutuksen sen erilaisuus. Se oli orkestraatioineen elokuvallinen, kuin suoraan italialaisesta mafiaelokuvasta, jonka mustavalkoisiin kuviin on livahtanut kauhallinen film noir -eleganssia.

All Mine liikkuu ahdistavan ja pakkomielteisen rakkauden maailmassa. Beth Gibbons laulaa kuin koko mafiaelokuvan lavastuksessa savuisen ravintolan nurkkaan käpertyneen naisen sielullaan, että sinun on pakko, kertakaikkisen pakko olla minun.

Ensimmäisessä säkeistössä ollaan vielä suht kiltisti malttamattomia, vaikka tuntuu, että mikään ei riitä.

“But when you smile / Oh how I feel so good
That I can hardly wait
To hold you / enfold you
Never enough / render your heart to me
All mine / you have to be”

Toisessa säkeistössä päästään everybreathyoutakemäisiin stalkkaustunnelmiin. Vaaniva, jännittynyt ja painostava tunnelma saa perusteensa.

”Make no mistake / you shan’t escape
Tethered and tied / there’s nowhere to hide from me
All mine / you have to be”

Portisheadin debyyttilevyltä löytyvällä Sour Timesilla Beth Gibbons lauloi, että kukaan ei rakasta minua, se on totta, ei niin kuin sinä. All Minen pakkomielteisyys on tavallaan uusi luku Sour Timesin kertojan elämässä.

Video ei ole enää saatavilla

Murhetta sinertävä Portishead Portisheadista.

Portisheadin ensilevy Dummy on Margaret Thatcherin jääkauden kohmeesta ja brittipopin ikeestä Bristolin persnurkkaisesta pendelilähiöstä Somersetin Portisheadista sulanut ihme.

Se sekoitti muumioituneita soul- ja jazz-sampleja, jotka eivät koskaan selviytyneet standardeiksi, funk-levyjä, joista tiesivät vain divarinisti-dj:t, elokuvien ääniraitoja sekä teollisuuskaupunkidiasporan kolhoa dubia ja hiphopia. Bristol-soundin edeltäjistään ja aikalaisistaan Massive Attackista ja Trickystä poiketen Portishead tavoitteli aina mahdollisimman ehjää ja kokonaista pop-kappaletta.

Aivon ja sormien koordinaation menettänyt brittimedia nimesi tyylin triphopiksi. Dummy taas latistettiin muutamassa vuodessa kahvila-ambienssiksi. Se oli oikeastaan levyn ainut mahdollisuus lunastaa klassikon iankaikkinen elämä: vastaavaa ei ollut kukaan tehnyt ennen vuotta 1994 eikä sitä osannut sen jälkeen kukaan matkia. Triphop syntyi ja kuoli pioneeriensa käsissä, väärinkäytettynä tai -ymmärrettynä.

Portishead toi The Wild Bunch -kollektiivin synnyttämään soundiin häpeilemättömän vietin perinteiseen kappaleeseen a-, b- ja c-osineen. Joko siihen suhtautui fanaattisen suojelevasti tai ohimenevänä korvamatokuurina.

Sour Times oli vasta toinen single Dummylta, eikä se ole edes Portisheadin suurin hitti. Vasta kolmantena sinkutettu Glory Box nousi kunnolla listoille ja sai macchiato-juottolat hankkimaan Dummyn cd-vaihtajaansa.

Portishead uhmasi aikaa ja sen lineaarista kulkua. Sample-estetiikan perusteiden mukaan se kohtelee kaikkea äänitettyä musiikkia mahdollisena raaka-aineena, yhdistelee toisiinsa täysin liittymättömiä fragmentteja vain peittääkseen kaikki käsityönsä jäljet.

Taittele nenäliina auki, piirrä kulmasta kulmaan viiva, kuvittele viiva ajaksi, rypistä liina nyrkkiin. Pisteet, jotka sileällä liinalla olivat viivalla kaukana toisistaan, saattavat olla rypistettynä vierekkäin tai päällekkäin. Tai sitten eivät ole. Tämän filosofi Michel Serresin tempun Portishead toistaa jokaisella kappaleellaan, joka kerta ainutlaatuisella tavalla.

Sour Timesin biittikuvio on puristettu yhteen argentiinalaisen säveltäjän Lalo Schifrinin Mission Impossible -televisiosarjaan tekemästä The Danube Incident -kappaleeesta ja Smokey Brooksin Spin It Jig -nimisestä mutaseksin makuisesta sekofunkista.

Schifrin on säveltänyt musiikkia kymmeniin elokuviin ja tv-ohjelmiin, tunnetuimpana hulppean Mission Impossible -teeman, levyttänyt niin Dizzy Gillespien kuin José Carrerasinkin kanssa ja tehnyt William Friedkinille liian oudon soundtrackin Manaajaan. Smokey Brooksista olisi harva kai koskaan kuullutkaan ilman Portisheadia.

Molemmat samplet erottaa välittömästi, vaikka lopputulos on jotain täysin muuta: aistikasta nytkettä jossain dubin, flamencon ja bossanovan välissä. Adrian Utley tekee kitarallaan kaikkensa muuttaakseen kappaleen länkkäritunnariksi. Beth Gibbons laulaa nurkassa omaa katkeraa soul-apologiaansa. Geoff Barrow pysyy dekkeineen kuitenkin taipumattomana. Muutamaa raapaisua lukuun ottamatta hän paahtaa sample-solmunsa koskemattomana loppuun.

Vaikka triphopin (sic; suom. yrjö) vokaalikatalogi pullistelee Sarah Nelsonia, Elizabeth Fraseria, Tracey Hornia, Sinead O’Connoria, Martina Topley-Birdia ynnä muita, Dummyn ja viimeistään Portishead-levyn (1997) jälkeen valtaistuimelle mahtui enää yksi – Beth Gibbons.

Kuvittele 1970-luvun alun Patti Smith iättömän kärsineenä, hiirenharmaissa hiuksissa, ääni kuin elämänsä rakkauden vuoroviikoin menettäneellä ja hylänneellä, enemmän tupakansavua kuin ilmaa hengittäneellä ja giniä kuin vettä juoneella Billie Holidaylla.

Saman hahmon Gibbons siirtää teksteihinsä ja vaikertaa ulos kurkustaan.
Rakkaus ja muut intiimit riesat eivät aiheuta sille kuin katumusta, joiden väleissä ehtii juuri ja juuri karistella tuhkaa päälleen ja soimata itseään siitä, että koskaan uskalsi mitään.

Sour Times yrittää solmia hylkäyksen katkomia oljenkorsia elämään. Yhtä kyynistä valitusvirttä himonsekaiseen rakastumiseen heittäytymisestä olisi vaikea kirjoittaa lipsumatta sarkasmiin. Vaikka jälkiviisaus maistuu jonkun muun kuselta, sitäkään ei viitsisi sylkeä pois.

”After time the bitter taste
Of innocence, descent or race
Scattered seed, buried lives
Mysteries of our disguise revolve
Circumstance will decide

’Cause nobody loves me
It’s true
Not like you do”

Portisheadin tekemästä To Kill A Dead Man -murharakkaustarinasta tuli kuvasto koko Dummy-levylle ja Sour Timesin videon kuolemaa sinertävälle murheelle.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Verille Dummyn synteettisestä kalmanketteryydestä Sour Times raapiutui vasta 1998 julkaistulla Roseland NYC Live -levyllä. Melkein vuosi Roseland-ballroomin legendaarisen jousi- ja torvisektioilla jylhennetyn keikan jälkeen San Franciscossa äänitetty versio vääntää rautalangasta Portisheadin suuruuden sample-konservoinnin alla: virheettömät, ajattomat ja sovituksen kuin sovituksen kestävät kappaleet.

Barrow’n vahanraaputtelu kummittelee raukean bändisoinnin ja Utleyn värisevän betoni-western-riffin tyynen uhkailun tahtiin. Elävältä soitettuna leikkauksen ja liimauksen muotovaliosta kasvaa hiljalleen yksi pelottavimmista soul-vaikerruksista koskaan. Levyversiota hitaammalla tempolla ja painavammin putoavin polkaisuin etenevällä Sour Timesilla Gibbons irrottelee, briljeeraa ja lämmittelee ääntään lopun kuolonkorinaan.

Vaivihkaa lyönteihin hiipii lisää voimaa, Gibbons alkaa kadota ”Nobody loves me, it’s true” -mantraansa – ja nousee sieltä riivattuna koko orkesterin kanssa. Loppukiihdytys ja -rääyntä ovat hyytävintä äänitettyä Portisheadia. Live-dvd:lle versio ei päässyt, ja vaikka olisikin, en olisi sitä uskaltanut koskaan katsoa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Sampleina käytetyt Lalo Schifrinin The Danube Incident ja Smokey Brooksin Spin It Jig.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Sinkkujaan ahkerasti remixannut yhtye taivutti Sour Timesin myös grungeksi, nimellä Airbus Reconstruction.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#10 PJ Harvey

Kuka? Vaihtoehtorockin kuumin ja hienoin jumalatar.

Odotettu? Ainakin siitä lähtien, kun R.E.M.:n Monster-kiertueen Helsingin-konsertin peruuntuminen perui myös brittiartistin odotetun lämmittelykeikan.

Tuleeko? Kannattaa uskoa, sillä Mercury Prize -palkinnon hiljattain toistamiseen voittaneen laulajan luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä. Suomesta löytyy uskollisia kuulijoita, ja Polly sopisi esiintymään niin areenoille kuin perinteisille ja vähemmän perinteisille festivaaleillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Daft Punk

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa elektronista musiikkia ja valtavirtapoppia äärettömästi rikastuttanut ranskalaisduo, joka on tehnyt useita aikaa kestäviä globaaleja hittijyriä ja onnistunut yhdistämään korkealentoiset konseptit toimivaan tanssimusiikkiin.

Odotettu? Ainakin vuodesta 1997, kun ensilevy Homework räjäytti pankin ja Da Funk ihastutti koiramaisella musiikkivideollaan.

Tuleeko? Daft Punkin luulisi olevan realistinen mahdollisuus. Duon manageritoimisto on vihjannut aiemmin tänä vuonna, että yhtye kiertää seuraavan parin vuoden sisään ja showsta tulee suurempi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bon Iver

Mikä? Partasuisen Justin Vernonin johtama indiefolk-yhtye

Odotettu? Vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -levystä lähtien.

Tuleeko? Mahdollista, muttei ainakaan nyt käynnissä olevalla kiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Beck

Mikä? Loserilla suosioon murtautunut ja edelleen kameleonttimaisesti muuttuva viisto vaihtoehto-singer-songwriter Beck Hansen.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Loser kuultiin vuonna 1994 ensi kerran MTV:ltä.

Tuleeko? Tuskin, koska ei ole tähänkään mennessä maahamme vaivautunut. Beckin aika tuntuu sitä paitsi kuluvan mukavasti tuottajanhommissa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Knife

Mikä? Väitetysti 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye, jonka Silent Shout -albumi inspiroi monia makuuhuone-syntesistejä luomaan oman versionsa kummittelevasta konemusiikista.

Odotettu? Vuonna 1999 perustettu sisarusduo aloitti keikkailun vasta vuonna 2006, mutta Silent Shout -kiertueen jälkeen omia keikkoja on ollut harvakseltaan, oopperaesiintymisiä lukuun ottamatta.

Tuleeko? Molemmat sisarukset ovat esiintyneet Suomessa omien projektiensa parissa: Karin Dreijer Andersson Fever Rayn muodossa vuonna 2009 ja Olof Dreijer Flow’ssa 2011 Oni Ayhun -nimellä. Toiveikas ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sufjan Stevens

Kuka? Suurien teosten erikoismies, Sufjan Stevens Detroitista, on yksi 2000-luvun arvostetuimmista artisteista.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Illinois-albumi helline otteineen räjäytti tajuntoja vuonna 2005.

Tuleeko? Miehen seuraavasta julkaisusta ei ole tietoa. Kiertueet ovat tähän mennessä ohittaneet Suomen, mutta voisi kuvitella, että Stevens vielä jossain vaiheessa tulee Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 OutKast

Mikä? Atlantalaisduo, joka saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla ug-hiphop-yleisön varauksettoman arvostuksen ja murtautui 2000-luvulla valtavirtasuosioon.

Odotettu? Hiphop-piireissä 1990-luvun lopulta, laajemmin pökerryttävän Stankonia-albumin (2000) ja ihan joka huushollissa Hey Ya! -ilmiön (2003) jälkeen. Oli tulossa Provinssirockiin vuonna 2001, mutta perui – ja paikattiin Ultra Bralla.

Tuleeko? Hiljattain levy-yhtiötä vaihtanut OutKast on esiintynyt viime vuosina äärettömän säästeliäästi, ja vaikka uutta albumia onkin ensi vuodelle lupailtu, on Suomeen asti ulottuvaan konserttikiertueeseen vaikea uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 My Bloody Valentine

Mikä? Niin sanotun kenkiintuijottelurockin suurin nimi.

Odotettu? Sukupolviklassikoksi muodostuneesta Lovelessista eli vuodesta 1991 lähtien.

Tuleeko? On vuoden 2007 paluun jälkeen esiintynyt silloin tällöin suurilla ulkomaisilla festareilla, mutta Suomen-keikka olisi melkoinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pixies

Mikä? Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin klassikko ja grungen innoittaja. Pani pillit pussiin vuonna 1993, mutta kokosi rivinsä satunnaisille kiertueille vuonna 2004.

Odotettu? Innokkaimmat siitä lähtien, kun Kurt Cobain kehui bändiä 1990-luvun alussa. Muut jälkeen vuoden 1999 Fight Club -elokuvan, jossa yhtyeen Where Is My Mind? soi unohtumattomalla tavalla.

Tuleeko? Johtohahmo Black Francisin mukaan yhtye keikkailee vain rahan vuoksi. Joten eiköhän, kunhan joku vain tarjoaa sopivan tukun kahisevaa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Portishead

Mikä? Triphopin kahdesta suuresta yhtyeestä se vakuuttavammin elossa oleva jumalaisuus.

Odotettu? Taika helähti täyteen loistoon Dummy-debyyttiklassikolla (1994), kehittyi ja vahvistui mestarillisella kakkoslevyllä (1997) ja liekehti murhaavasti 11 vuoden tauon katkaisseella Thirdillä (2008).

Tuleeko? Toivotaan, sillä yhtye on puhunut neljännestä studioalbumista, oli viime kesänä rautaisessa keikkaiskussa ja Suomesta löytyisi kiinnostusta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Koska yksi on aina ylitse muiden…

Brian Wilson

Kuka? The Beach Boysin nero ja todennäköisesti tärkein elossa oleva popsäveltäjä. (Jaettu sija joulukuussa Helsingissä konsertoivan Paul McCartneyn kanssa).

Odotettu? The Beach Boys ehti käydä suomessa kolme kertaa jo 1960-luvulla mutta studioonsa erakoitunut Brian ei jaksanut tulla mukaan. Käytännössä vierailua on uskallettu toivoa vasta vuodesta 1998, jolloin Wilson palasi esiintymislavoille.

Tuleeko? Wilson kävi syyskuussa Tukholmassa, joten Helsingin-konsertti ei liene täysin poissuljettu mahdollisuus. Todennäköisimmin Suomeen saapuu kuitenkin vain The Beach Boysin 50-vuotisjuhlakiertue vailla Wilson-esikoista.

Video ei ole enää saatavilla