My Bloody Valentine / Kevin Shields 14.06.2013 Hultsfredin festivaali, Ruotsi.

Flow-festivaali on käynnissä Helsingin Suvilahdessa. Huomenna lauantaina festivaalien Nokia Blue Tent -lavalle kapuaa tylsä My Bloody Valentine.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

Kuukauden albumi, helmikuu 2013

My Bloody Valentine – m b v (kuuntele kappale In Another Way)

Yli 20 vuoden tauon jälkeen yllätyspaluun tehnyt shoegaze-legenda ravisteli Antti Piiraisen tajuntaa 94 pisteen veroisesti: ”M b v on kolmas kokopitkä todiste My Bloody Valentinen ainutkertaisuudesta, ja sen tulisi riittää. Ei mikään muu projekti olisi tehnyt tällaista. Se on myös ehkä rockmusiikin hienoin paluu. My Bloody Valentine vuonna 2013 kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista bändeistä.”

Kuukauden kotimainen albumi, helmikuu 2013

Ehdokas 7: K-X-P – II (kuuntele)

Antti Lähde arvosti Op:l Bastardsin raunioista nousseen krautdiscoyhtyeen kakkoslevyä 81 pisteen verran: ”Mistä K-X-P:ssä on kyse? Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä.”

Muut kahdeksan ehdokasta

Ehdokas 1: Nick Cave & the Bad Seeds – Push the Sky Away (kuuntele)

Grinderman otti mukaan kaksi miesvahvistusta ja on jälleen The Bad Seeds. Sen nimissä Nick Cave teki internet-levyn, jolle hän kertoo löytäneensä ideoita tutkimalla Googlen ja Wikipedian syövereitä lähdekritiikittä. Albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 2: Dalindèo – Kallio (kuuntele kappale Ilta Tokoinrannassa)

Ami Vuorinen arvioi helsinkiläisen jazzyhtyeen albumin peräti 90 pisteen arvoiseksi: ”Taidolla ja tunteella sävelletty ja vastustamattomalla tyylillä svengaava Kallio on tähän mennessä parasta Dalindèoa mitä levylle on tarttunut. Mielikuvamatka Helsingin värikkäimmille kulmille syvenee joka kuuntelukerralla.”

Ehdokas 3: Eels – Wonderful, Glorious (kuuntele)

Mark ”E” Everettin johtama amerikkalainen indierockinstituutio julkaisi jo kymmenennen studioalbuminsa, joka oli bändin ensimmäinen sitten liki neljän vuoden takaisen Tomorrow Morningin. Albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 4: Foals – Holy Fire (kuuntele)

Oxfordilaisyhtye julkaisi kolmannen albuminsa kultaa myyneiden top 10 -hittien Antidotesin (2008) ja Total Life Foreverin (2010) jatkoksi. Albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 5: Haloo Helsinki! – Maailma on tehty meitä varten (kuuntele)

Markus Hilden kiitteli nuorekkaan popyhtyeen neljättä albumia 79 pisteen edestä: ”Maailma on tehty meitä varten ei ole minkäänlainen mestariteos, mutta ehkä jotain vielä parempaa ja hetkeen sopivampaa: luonteva silta bändin aiemman materiaalin ja tulevan välillä ja kaikkein parasta siinä on se, ettei kukaan tiedä, mitä vastarannalla odottaa.”

Ehdokas 6: Iceage – You’re Nothing (kuuntele)

Oskari Onninen heltyi antamaan tanskalaiselle postpunk-sensaatiolle 83 pistettä: ”You’re Nothing fuusioi onnistuneesti Wipersin vyörytyspunkia Wiren taiderock-rakenteisiin ja Refusedin jälkihardcore-raivoon. Bändillä on nuoresta iästään kyky kirjoittaa erityisen sävykkäitä sävellyksiä, eikä vain kaataa samaa uhoa ja inhoa yhteen muottiin.”

Ehdokas 9: Neøv – Orange Morning (kuuntele)

Neufvoinina aikaisemmin tunnettu kuopiolainen indietulokas sai Petrus Koskimieheltä 68 pistettä: ”Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Windvane palautti uskon kotimaiseen shoegazeen, ja toisena singlenä julkaistu Mellow jatkoi samoilla linjoilla. Albumi ei kuitenkaan ihan lunasta kaikkia niitä odotuksia, jotka loistavat singlet herättivät.”

Ehdokas 10: Nicole Willis & the Soul Investigators – Tortured Soul (kuuntele)

Näyttävän paluun tehnyt soul-kuningattaremme synnytti Visa Högmanderissa 81-prosenttisesti positiivisia tuntemuksia: ”Tortured Soul on luonteva jatke suomalaisen retrosoulbuumin käynnistäjänäkin pidetylle Keep Reachin’ Upille. Albumillinen tasapainoisessa suhteessa tanssittavampaa ja hidastempoisempaa, 1960-luvulle kumartavaa kansainvälisen tason elokuvamaista soulfunkia.”

Ääniä saivat myös seuraavien artistien ja yhtyeiden helmikuussa ilmestyneet albumit: Amateur Best, Atoms for Peace, Autre Ne Veut, Bonnie ”Prince” Billy & Dawn McCarthy, Circle, Clouds, CMX, Lloyd Cole & Roedelius, Darkthrone, Grouper, Marko Haavisto & Poutahaukat, Jannika B, Jim James, Kavinsky, Mark Kozelek, Kytäjä, Pekko Käppi, Jyrki Nissinen & Hot Vision, Paperfangs, Pissed Jeans, Riutta, Sans Parade, Sheens, Shout Out Louds, Sink, Unknown Mortal Orchestra ja Vesterinen yhtyeineen.

Kevin Shields (vasemmalla ylhäällä) ja kumppanit silloin joskus.

Ovatko ne 22 vuotta nyt oikeasti todella ohi? Kyllä!

Mutta fanfaarit hiljentykööt toistaiseksi, sillä niiden taustalla pyörii aika hälyttäviä vaaroja: My Bloody Valentinen katoaminen on näet viimeisiä rockmusiikin myyttejä, ja siihen kajoaminen tuo Kevin Shieldsin ja kumppanit pakostakin takaisin haavoittuvien joukkoon. Tässä vaiheessa mikään muu kuin uusi mestariteos ei pystyisi pitämään yllä bändin mainetta.

Kaiken lisäksi: ainoa kappale, joka Lovelessin jälkeen on tällä nimellä julkaistu, sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista: vuonna 1996 julkaistu Wire-tribuutticover Map Ref. 41 N 93 W, joka oli monta askelta Lovelessinkin äänimaailmaa edellä. En keksi, että millään yhtyeellä olisi koskaan ollut näin valtaisaa onnistumispainetta.

Suurin osa mietti asiaa vitsinä, kun bändi ilmoitti muuan keikalla uuden levyn saapuvan muutaman päivän sisään. Mutta lopulta kello kaksi aamulla Suomen aikaa, sunnuntaina 3. helmikuuta, uusi levy tuli julki suoraan yhtyeen kotisivun kautta. Noin minuuttia myöhemmin sivusto kaatui, ja pian internet sekosi. Tätä oli selvästikin odotettu. My Bloody Valentinen kolmas levy, m b v.

Kevin Shields, Bilinda Butcher, Debbie Googe ja Colm O’Ciosoig astuivat alas populaarimusiikin Valhallasta kuolevaisten joukkoon. Vaikka kärsin tuona sunnuntaina viheliäisestä nielutulehduksesta, oli enemmän kuin selvää, että nukkumaanmenoaika olisi vasta sitten, kun levy on kuultu.

Tässä vaiheessa lienee kuitenkin hyvä todeta, että en voi laskea itseäni faniksi. Loveless on oikein hyvä levy, mutta Isn’t Anything on tuntunut aina amatöörimäiseltä ja hapuilevalta – huonolla tavalla. My Bloody Valentinella olisi paljon todistettavaa. Silti, uusi levy on 2010-luvun merkittävimpiä musiikkitapahtumia – tietenkin halusin olla ensimmäisten joukossa!

M b v ei voi mitenkään välttyä joutumasta jatkuvaan vertailuun edeltäjiensä kanssa. Sille on hyvät syynsä: 1980- ja 1990-luvun taitteessa ei kitarapainotteisessa musiikissa tehty mitään, minkä maine olisi kantanut yhtä rikkomattomana ja ylistettynä tähän vuoteen asti. Silti, polttava tarve uudelle levylle tuntuu hankalalta. Välillä en ole vakuuttunut Isn’t Anythingin ja Lovelessin olevan levyjä, vaan jotain katalaa huumetta – sellaista, minkä addiktiopotentiaali on mykistävää luokkaa.

Koska My Bloody Valentinen musiikki on aina ollut todella monikerroksista, aloitetaan vilkaisemalla m b v:n pintaa. Ensimmäisiä seikkoja, jotka korvat saavat huomata on se, että Isn’t Anythingin ja Lovelessin tuotannollinen yhtenäisyys ei enää ole Kevin Shieldsin prioriteettien listalla yhtä korkealla. Yleisvaikutelma ei muistuta enää pelkästään vaaleanpunaisen sumun läpi kuultua: selkeimmillään se on kuin My Bloody Valentine soittaisi omassa olohuoneessa tai raollaan olevan oven toisella puolella – villeimmillään taas tuntuu kuin äänestä muovattu tornado kiertäisi huonetta.

No, pelisäännöt lienevätkin jo selkeitä: ottakaa paras mahdollinen äänentoisto ja älkää säästelkö äänenvoimakkuutta. Tämä levy ei sitten kuulosta kansikuvaltaan.

M b v antaa heti avautuessaan muistutuksen siitä monoliittisesta urasta, jonka jälkiä se seuraa. She Found Now on samasta kankaasta kuin Lose My Breath ja Sometimes, ja yhtä eksyttävä. Se on erinomainen, mutta huomattavasti Only Shallowia vähäeleisempi aloitus, ja Only Tomorrow jatkaa lähes samanlaisella linjalla, tuoden sen kauan kaivatun kitarasoundin takaisin vain hieman mykistetympänä. Loistavia kappaleita, mutta toistaiseksi ihmetyttää samankaltaisuus entisten biisien kanssa.

Myös kolmantena kuultava Who Sees You vaikuttaa samalla tavalla – mutta siinä kohtaa osutaan täydellisesti: suoraan siihen kohtaan muistia, jossa aiempi tuotanto yhä hehkuu. Kun sen loputon mutta kevyt särkijämatto avautuu kertosäkeiden jälkeen, on helppo hymyillä huomatessaan kaiken olevan kuin ennallaan. Avaustrion aikana muistaa kuinka paljon tähän äänimaailmaan onkaan tahtonut palata, peläten, että uusi levy ei koskaan saapuisi ainakaan ennen tekijöidensä poismenoa.

Kolme kautta kolme siis. Mutta Who See Youn paikka tuntuu myös levyn rakenteen kannalta mestarilliselta valinnalta, sillä tuttu maasto loppuu heti seuraavassa kappaleessa. Nyt muistat, mitä olet niin pitkään toivonut, mutta seuraavaksi kuulet kuinka pitkälle siitä on kuljettu: Is This And Yes on vain muutaman nuotin urkutaustaan nojaava, ilmaa kevyempi unilaulu, joka uhkaa kadota ilmaan Bilinda Butcherin huokausten saattelemana.

Se avaa myös kuuden kappaleen sarjan, joka on tyylillisesti ennen kuulematonta. If I Am selventää ennen niin tyypillistä sumua entisestään, ja New You on lähes shokki – puhdasta popmusiikkia, jossa sanoista saa selvää ja ainoa utuinen elementti on Debbie Googen kevyesti pörisevä, sydämenlyöntejä mukaileva bassokuvio. Se on helposti riisutuin kappale, jonka bändi on koskaan julkaissut.

Tunnelma on tästä eteenpäin alati kauemmaksi kurotteleva: jos Loveless oli My Bloody Valentinen näkemys rocklevystä ambientmusiikkina, jälkipuoliskolta löytyy täysin erilainen käytäntöönpantu teoria. Viimeiset kolme raitaa ovat enemmänkin kuin rocklevy konemusiikkina – To Here Knows Whenin ja Soonin opetukset vietynä pidemmälle, lähes yhtä superlatiivisin tuloksin – ja samalla haastavinta musiikkia mitä yhtye on nimiinsä koskaan lukenut.

In Another Way sukeltaa suoraan O’ Ciosoigin rumpulooppiin, ja Shields antaa kitaroiden kehittyä taivasta hipoviin, murskaaviin droneihin. Saman tyylin rytmit kehittyvät askel askeleelta vieläkin uskaliaampiin suuntiin: Nothing Is on ärhäkkä ja vailla selkeää melodiaa, mutta hiphopia lähestyvän komppinsa ja jyskyttävän biittinsä takia kuin viereisulottuvuudesta saapuvaa tanssimusiikkia.

Wonder 2 menee kaikkein pisimmälle: sen sihisevät, flangerin syövyttämät kitarat reunustavat drum n’ bass -taustaa ja ympäri kanavien kaikuvaa lauluosuutta. Se on levyn alusta mietittävänä kehityskulkuna päätähuimaava. Tuotannon järjetön paino varmistaa sen, että 1990-luvun lopulla suosittu äänimaailma ei paina siihen aikansa leimaa. Se on levyn suurin saavutus, ja kaikin puolin ennen kuulematon virtuositeetin osoitus: drum n’ bass ei ole tyylilajina voinut väistää ajan antamaa leimaa. My Bloody Valentinen käsissä se sulaa kokonaisuuden osaksi, jolla ei ole mitään esimerkkiä. Wonder 2 kuulostaa muulta kuin mikään populaarimusiikki. Se on selkeä poplaulu, mutta noista paloista kasattuna myös lähes mahdoton tunnistaa.

Toisin kuin Loveless, m b v loppuu kuin seinään ja viimeinen signaali hiljenee äkkiä. Ensikuuntelun jännitys vaihtuu pian toisen kuuntelun parempaan tutustumiseen. Viidenteen mennessä kaikki alkaa kuulostaa toiveiden mukaiselta.

Kuuntelu toisensa jälkeen paljastaa Shieldsin yhä voimissaan olevan pakkomielteen saada äänimaailma juuri sellaiseksi kuin hän tahtoo. Ensin toisensa kanssa jatkuvasti sotkeutuvat tekstuurit ja rytmit, sen jälkeen lukemattomat kitararaidat. Musiikki lukkiutuu usein aggressivisempaan ja päättäväisempään transsiin kuin ennen. 46 minuuttia pitkä levy tuntuu todella paljon lyhyemmältä. Ottaen huomioon levyn loppupuolen haastavat ääniviidakot se on valtava saavutus ja todellinen tasapainoisuuden näyte: yhtään vähemmän osaavissa käsissä levy voisi kaatua katkerasti loppumetreillä.

M b v tarjoaa jotenkin samanlaisen, upottavan kuuntelukokemuksen, vaikka onkin haastavampi ja vähemmän melodinen kuin Isn’t Anything tai Loveless. Siitä tarjoutuvat palkinnot ovat monipuolisempia ja niin hyviä kuin ikinä olisi voinut odottaa. Sen sijoittaminen aikajanalle tuntuu arpapeliltä, koska musiikki voisi olla mistä tahansa vuosien 1997 ja 2047 väliltä – sitä on lähes mahdoton ajoittaa, ja usein se kuulostaa tulevaisuutta luotaavalta. Jos kokonaisuudesta irrotettaisiin elementtejä, ne kuulostaisivat vanhentuneilta. Mutta tässä kontekstissa kaikki sulaa loppumattomaan kenttään, joka on yhtä paljon euforiaa kuin musiikkia, yhtä spirituaalista kuin järkevääkin. Järjen ja tunteen raja katoaa täysin samalla tavalla kuin musiikin elementit sumenevat, tehden m b v:stä varsin kokonaisvaltaisen kokemuksen.

Yhdellä lauseella ilmaistuna: tämä on yksinkertaisesti ekstaattista musiikkia. En keksi yhtä ainoaa levyä, joka kuulostaisi tältä. Lähimmät – ja ehkä ainoat vertauspisteet, kuten osa brittiläistä 1990-luvun postrockia ja Boredomsin transsirockvaihe – ovat nekin parin aasinsillan päässä.

94 m b v on kolmas kokopitkä todiste My Bloody Valentinen ainutkertaisuudesta, ja sen tulisi riittää. Ei mikään muu projekti olisi tehnyt tällaista. Se on myös ehkä rockmusiikin hienoin paluu. My Bloody Valentine vuonna 2013 kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista bändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – parempaa kuin teollinen suklaa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Kalenterin avaa Samuli Knuuti.

Pet Shop Boys: Elysium

Syntikkasetien yhdestoista sooloalbumi ei ole heidän paras, yhtenäisin eikä rakastettavin albuminsa, mutta portfoliona kuuttakymppiä lähestyvien Neilin ja Chrisin luovuuden tilasta se on vakuuttava. Sielukas Leaving ja Please-pastissi A Face Like That olisivat 1980-luvulla olleet jättihittejä, kun taas kauniit Breathing Space ja Requiem In Denim And Leopardskin todistuksia siitä, ettei kokemuksen tuoma patina ole aina pahasta popmusiikissa. Musikaalikummajainen Hold On, sormianapsutteleva 1960-lukulaispastissi Give It A Go ja myrkyllinen Your Early Stuff taas muistuttavat, että sydäntäsärkevän hoksotinpopin valtiopäämiehet ovat poptaivaaseen noustuaan pidättäneet itsellään oikeuden tehdä aivan mitä itse lystäävät.

Video ei ole enää saatavilla

Marina & The Diamonds: Electra Heart

Marina Diamandisin brutaalisti väheksytty kakkosalbumi on harvinainen tapaus: äärikaupallinen popalbumi, joka useista tuottajista ja biisinkirjoittajakumppaneista huolimatta kuulostaa alusta loppuun mietityltä ja linjakkaalta temaattiselta kokonaisuudelta. Radioactive ja Power & Control ovat vuoden parasta klubipoppia, kun taas hiturit Fear & Loathing ja Buy The Stars pakahduttavat kuin parfymoitu tyyny vasten kasvoja. Sekään ei suoranaisesti haittaa, että Marina näyttää kokopäivätoimiselta jumalattarelta ja on sitten esikoisensa oppinut laulamaan kuulostamatta siltä että hänellä olisi äänenmurros kesken.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Sad: No One Can Ever Know

Jos Editorsin yhä vain pidemmäksi venyvä tauko ahdistaa, skottilainen Twilight Sad tulee apuun. Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat Mogwai-henkistä kitaramöyryä mongertavalla skottimurteella kuorrutettuna, Andrew Weatherallin tuottama No One Can Ever Know on koneellinen, kliininen ja kylmä kuin konepeltiin kaiverrettu itsemurhaviesti. Ilopillerien lailla nimetyt Sick, Dead City ja Kill It In The Morning ovat hyytävintä ja elähdyttävintä ahdistuspoppia pitkiin aikoihin, kun taas Another Bedin syntikkakoukku on vasen koukku oikeaan osoitteeseen. Sanoitusviholle olisi tosin ollut käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! My Bloody Valentine: Loveless

Sitä toukokuun päivää moni ei olisi uskonut näkevänsä. Hiottuaan klassikkolevynsä kansisuunnittelua neljä vuotta Kevin Shields viimein päästi käsistään uusintajulkaisun, jolla psykedeelisen pörinäpopin helmet soivat entistä kuulaammin kahdella ihmiskorvalle täysin identtisellä cd-levyllä.

Sarja jatkuu huomenna.

Bilinda Butcher ei näytä aivan vastaheränneeltä.

Tiedättehän, kuinka jotkut kappaleet kuulostavat siltä, että niiden on oltava albumin lopetusraitoja. Kappaleet, joita ilman kuuntelukokemus ja kokonaisuus ei ikinä päättyisi, vaan jäisi kellumaan riipivään vajavaisuuden limboon.

Siksi My Bloody Valentinen Soon on alkuperäissijainnissaan Glider-ep:n (1990) avaajana väärässä paikassa. Se kuuluu vain ja ainoastaan Lovelessin (1991) päätösraidaksi ja samalla eräänlaisiksi lopputeksteiksi koko shoegaze-aallolle.

Vaikka vielä Lovelessin jälkeen erinomaisia shoegaze-levyjä julkaisivat useat bändit Slowdivesta Medicineen ja Secret Shinesta Rideen, genren esteettinen evoluutio saavutti objektiivisesti katsottuna lakipisteensä Lovelessillä.

Kaikki tuon ajan kitarapopparit osasivat tuijottaa introvertisti kenkiään ja pedaalejaan, mutta ilman Kevin Shieldsiä shoegaze ei olisi ollut mitään. Shieldsiä eivät kiinnostaneet pedaalit. Hän vei kaiken pidemmälle ja pyrki minimoimaan efektien määrän. Kitaransoiton vallankumous syntyi heiluttamalla vibrakampea löysänä ja rämpyttämällä kieliä samanaikaisesti.

Maaginen tekniikka liimasi rytmit toisiinsa, sulatti äänen hyökyväksi nesteeksi ja loi Soonista vellovan äänimeren, johon ei pystyisi tarttumaan kiinni ilman pohjalla kolistavaa Madchester-rytmiä tai poijun tavoin pinnassa kilkattavaa syntikkalooppia.

Soon on täysin subjektiivinen kokemus, koska on toissijaista tietää, mitä unenpöpperöinen (ja laulujen nauhoittamista varten syvimmästä unestaan herätetty) Bilinda Butcher laulaa.

Sen kuusi minuuttia ja viisikymmentäkahdeksan sekuntia voisivat kestää tunteja. Niitä pidemmälle shoegaze ei koskaan päässyt, ja kliimaksin haluaisi jatkuvan ainiaan.

Kun sulkee silmät ja antaa Shieldsin keskitaajuuksista koostuvan hyökyaallon huuhtoutua korvista sisään, genren tekijätiedot ja kiitosluettelo virtaavat alitajunnassa ylhäältä alas.

Tärkein on silti kysymys: olisiko niiden fontti esanssisen vaaleanpunainen, vaikket olisi ikinä nähnyt Lovelessin kantta?

Video ei ole enää saatavilla

Sori, että kansitekstien kanssa kesti.

My Bloody Valentinen Isn’t Anything ja Loveless -levyjen uudelleenmasterointien kanssa samanaikaisesti julkaistu kokoelma sisältää yhtyeen Creation-kauden EP:iden lisäksi myös aikaisemmin julkaisematonta materiaalia

Jälkiviisaana tiedämme, että My Bloody Valentinen vuonna 1988 julkaistu ep You Made Me Realise oli yhtyeen uran käännekohta ja todellinen lähtölaukaus. Tuolloin kuitenkin näytti siltä, että se oli lopullisessa umpikujassa. Kukaan ei olisi uskonut, että nipun huonon vastaanoton saaneita EP:itä ja mini-lp:itä julkaissut My Bloody Valentine kykenisi luomaan musiikkia, joka mullistaisi sähkökitaramusiikin, saati sitten niin edistyksellistä musiikkia, että muut (My Bloody Valentine itse mukaan lukien) yrittäisivät ottaa sitä kiinni vielä yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Vuonna 1985 ensimmäisen mini-lp:nsä This Is Your Bloody Valentine julkaissut My Bloody Valentine oli täysin eri yhtye kuin mitä siitä myöhemmin tulisi. Sen post punkia, fiftarirockia, goottirockia ja 1960-lukulaisia soundeja yhdistellyt soundi kuulosti 1980-luvun puolivälissä auttamattoman vanhentuneelta.

Vuoden 1986 The New Record by My Bloody Valentine -ep:llä tyyli oli vaihtunut ajankohtaisempaan C86-/nynnypopsoundiin, mutta mikään ei vieläkään erottanut My Bloody Valentinea lukuisista muista samankaltaisista yhtyeistä.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan tapahtui vuonna 1987, kun silloinen laulaja Dave Conway lähti yhtyeestä, ja kitaristi Kevin Shields sekä siirtyi itse yhtyeen laulajaksi/nokkahahmoksi että otti My Bloody Valentinen toiseksi laulajaksi Bilinda Butcherin, jonka aikaisempi musiikillinen kokemus rajoittui klassisen kitaran soittoon lapsena ja tamburiinin paukuttamiseen ”huvin vuoksi kavereidensa kanssa”.

Butcherin pikkutyttömäinen ääni tulisi olemaan olennainen osa My Bloody Valentinen soundia, mutta vuoden 1987 lopulla julkaistut ep (Strawberry Wine) ja mini-lp (Ecstasy) olivat vielä harjoittelua tulevaa varten.

Mikään edellä mainituista julkaisuista ei kuulu siihen tarinaan, jonka nyt yhdessä My Bloody Valentinen pitkäsoittojen Isn’t Anythingin ja Lovelessin remasteroitujen uudelleenjulkaisujen kanssa julkaistu EP’s 1988-1991 kertoo. Tämä ei ole tarina haparoinnista ja harha-askelista, vaan sekä kertomus voitosta vastoin kaikkia odotuksia että valtavasta tuhlatusta potentiaalista.

Vuonna 1988 Alan McGeen Creation-levy-yhtiöllä julkaistu ep You Made Me Realise oli mammuttimainen harppaus My Bloody Valentinelle. Söpöilevä kitarahelinä jäi taakse, ja yhtye haki inspiraatiota sekä Jesus and Mary Chainin kirskuvasta kitarankidutuksesta että hardcore-punkista kasvaneilta meluisilta amerikkalaisindieyhtyeiltä, kuten Hüsker Dü, Dinosaur Jr. ja Sonic Youth. Miten se päätyi tähän soundiin? Shields oli päättänyt, ettei selkä seinää vasten olevalla yhtyeellä ollut enää mitään menetettävää, joten he voisivat yhtä hyvin tehdä juuri mitä halusivat.

You Made Me Realise oli vallankumouksellinen julkaisu, jonka erikoislaatuisuutta on mahdoton täysin arvostaa nykypäivän näkökulmasta, lukemattomien seuraajien ja jäljittelijöiden jälkeen. Kaikesta huolimatta kokoelman aloittavat ep:n raidat ovat yhä järisyttävän loisteliasta rockia. Nimiraita on indien Rosettan kivi, joka avaa sitä seuranneen indiekitararockin dna:n salat. Muut kappaleet eivät jää paljon jälkeen: Slow’n sensuelli ja raukea eroottisuus (”Sugar sugar you’re up to my lips/ Place my head upon your hips”), Thornin euforinen surinapop, Cigarette in Your Bedin narkoottinen haaveilu ja Drive It All Over Men hitaasti kytevä masokismi ovat kaikki upeaa kuultavaa.

You Made Me Realisea seurannut Feed Me With Your Kiss -ep ei pystynyt yllättämään edeltäjänsä tavoin, mutta nimiraidan takova ärjyminen, psykedeelisesti maalaileva I Believe ja rauhattomasti aaltoileva Emptiness Inside ovat kaikki edeltäjänsä veroisia kappaleita. Vain folkahtavasti laahaava I Need No Trust ei onnistu ihastuttamaan virkaveljiensä tavoin.

My Bloody Valentine loi näillä ep:illä ja Isn’t Anythingillä shoegazingin, mutta se ei suostunut jäämään viljelemään maaplänttiä, josta lukemattomat muut yhtyeet niittivät koko uransa hedelmät. Creation luuli, että yhtye tekisi seuraavan levynsä muutamassa päivässä, mutta olivat katkerasti väärässä – Shieldsin perfektionismi alkoi saada patologisia sävyjä Lovelessin äänityksissä, ja hän nysväsi albumia studiossa kaksi vuotta.

Ensimmäinen esimaku albumista saatiin vuonna 1990 Glider-ep:n muodossa. Tanssittava aloituskappale Soon erosi edeltäjistään kaikkein selvimmin ”madchester”-vaikutteineen, mutta muutenkin ep:llä on havaittavissa välähdyksiä siitä muutoksesta, jota My Bloody Valentine oli käymässä läpi.

Gliderin musiikki on aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa – kappaleiden elementit sulautuvat yhdeksi äänimyrskyksi, joka vie kuulijan mukanaan. Eri osasia on vaikea erottaa toisistaan musiikillisen maalauksen värien valuessa ja levitessä kauniiksi abstraktioksi. Soonia ja Glideria kuunnellessa ei auta kuin heittäytyä punaisen sävyissä hehkuvan hirmumyrskyn vietäväksi ja toivoa, ettei osu hattaran keskellä pyöriviin partateriin. Don’t Ask Why ja Off Your Face puolestaan edustavat lempeästi aaltoilevaa suvantoa myrskyn keskellä.

EP’s 1988-1991:n varsinaisen ”ep-osuuden” päättää vuonna 1991 julkaistu Tremolo-ep, joka oli nimetty yhtyeen soundille niin tärkeän tremolo-efektin mukaan (Shieldsin tekniikka, jossa hän samalla paineli vibrakampea ja rämpytti kitaraa sai nimen ”glide guitar”). Lovelessillekin päätynyt ep:n avausraita To Here Knows When tuntuu vangitsevan puoliksi muistetun unen musiikilliseen muotoon, Swallow on kuin ekstaattista tanssia lapsuudenmuistoissa, Honey Power vuoroin syöksyy, vuoroin leijailee kuin linnut myrskytaivaalla ja Moon Song upottaa kuulijan sähköisiin aaltoihin.

EP’s 1988-1991 toisen CD:n täyttävät muutaman instrumentaalin lisäksi aikaisemmin Only Shallow -singlen b-puolella julkaistu kaihoisasti lipuva Sugar sekä kokonaiset kolme aikaisemmin julkaisematonta kappaletta: surusilmäisesti popittava Angel, melkein yllättävän suoraviivainen Good for You ja tummasävyinen How Do You Do It. Kaikki ovat hyviä lauluja, jotka eivät tuo mukanaan yllätyksiä, mutta jokainen ”uusi” My Bloody Valentine -kappale on toki tervetullut lisä maailmaan.

Tarinan jatko on useimmille rockin ystäville tuttu. Loveless oli niin hieno levy, että se sai Isn’t Anythingin (puhumattakaan My Bloody Valentinen perässä seuranneiden musiikista) näyttämään pelkältä luonnokselta. Se oli albumi, joka uudisti koko sähkökitaramusiikin ja asetti yhdessä samana vuonna julkaistun Nirvanan Nevermindin kanssa 1990-luvun rockille lähes mahdottoman korkean esikuvan, jota tavoitella.

Lovelessin olisi pitänyt olla hienon uran alku, mutta jo sen loputtomissa sessioissa Shields alkoi eksyä oman täydellisyyden tavoittelunsa sokkeloihin. Muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta My Bloody Valentine vaikeni ja pysyi hiljaa. Vuonna 2007 se palasi keikkalavoille, ja yhä Shields lupailee tasaisin väliajoin uutta My Bloody Valentine -levyä.

Kuka tietää, ehkä tämä kokoelma ja yhtyeen albumien uudelleenmasteroinnit ovat tilinpäätöksen sijaan uuden alun merkki. Toisaalta, tuskin kannattaa sentään pidätellä hengitystään – kuten Shields harvinaisella Lovelessin jälkeisellä My Bloody Valentine -julkaisulla Louis Armstrongia versioidessaan lauloi: ”We have all the time in the world.”

96 EP’s 1988-1991 ei sisällä vain hienoa musiikkia, vaan olennaisen palasen rockin historiaa. Laadussa se häviää vain piirun verran My Bloody Valentinen klassisille albumeille. Toisin sanoen, jos pop, rock tai ylipäänsä musiikki edes vähän kiinnostaa: osta tämä levy.

Video ei ole enää saatavilla

My Bloody Valentine – nököhampaiden erotiikkaa.

Se tuntuu nopeutuvan ja hidastuvan yhtä aikaa. Se sumenee, kun sitä yrittää tarkastella läheltä. Se artikuloi tomerasti mutta epäselvästi. Se lepattaa kuin kaitafilmin loppuriekale. Se ei ole ihan synkassa.

Se käy päälle itsepintaisen lempeästi, kirskuu ja lirkuttelee. Kun sitä oikeassa valossa kuuntelee, siinä on jotain viettelevää. Rasvaisten hiusten, tunkkaisten villapaitojen, vuokrahuoneiden, nököhampaiden erotiikkaa. Kun sen päästää päähänsä, siitä ei pääse eroon. Se on vasta alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#10 PJ Harvey

Kuka? Vaihtoehtorockin kuumin ja hienoin jumalatar.

Odotettu? Ainakin siitä lähtien, kun R.E.M.:n Monster-kiertueen Helsingin-konsertin peruuntuminen perui myös brittiartistin odotetun lämmittelykeikan.

Tuleeko? Kannattaa uskoa, sillä Mercury Prize -palkinnon hiljattain toistamiseen voittaneen laulajan luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä. Suomesta löytyy uskollisia kuulijoita, ja Polly sopisi esiintymään niin areenoille kuin perinteisille ja vähemmän perinteisille festivaaleillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Daft Punk

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa elektronista musiikkia ja valtavirtapoppia äärettömästi rikastuttanut ranskalaisduo, joka on tehnyt useita aikaa kestäviä globaaleja hittijyriä ja onnistunut yhdistämään korkealentoiset konseptit toimivaan tanssimusiikkiin.

Odotettu? Ainakin vuodesta 1997, kun ensilevy Homework räjäytti pankin ja Da Funk ihastutti koiramaisella musiikkivideollaan.

Tuleeko? Daft Punkin luulisi olevan realistinen mahdollisuus. Duon manageritoimisto on vihjannut aiemmin tänä vuonna, että yhtye kiertää seuraavan parin vuoden sisään ja showsta tulee suurempi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bon Iver

Mikä? Partasuisen Justin Vernonin johtama indiefolk-yhtye

Odotettu? Vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -levystä lähtien.

Tuleeko? Mahdollista, muttei ainakaan nyt käynnissä olevalla kiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Beck

Mikä? Loserilla suosioon murtautunut ja edelleen kameleonttimaisesti muuttuva viisto vaihtoehto-singer-songwriter Beck Hansen.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Loser kuultiin vuonna 1994 ensi kerran MTV:ltä.

Tuleeko? Tuskin, koska ei ole tähänkään mennessä maahamme vaivautunut. Beckin aika tuntuu sitä paitsi kuluvan mukavasti tuottajanhommissa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Knife

Mikä? Väitetysti 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye, jonka Silent Shout -albumi inspiroi monia makuuhuone-syntesistejä luomaan oman versionsa kummittelevasta konemusiikista.

Odotettu? Vuonna 1999 perustettu sisarusduo aloitti keikkailun vasta vuonna 2006, mutta Silent Shout -kiertueen jälkeen omia keikkoja on ollut harvakseltaan, oopperaesiintymisiä lukuun ottamatta.

Tuleeko? Molemmat sisarukset ovat esiintyneet Suomessa omien projektiensa parissa: Karin Dreijer Andersson Fever Rayn muodossa vuonna 2009 ja Olof Dreijer Flow’ssa 2011 Oni Ayhun -nimellä. Toiveikas ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sufjan Stevens

Kuka? Suurien teosten erikoismies, Sufjan Stevens Detroitista, on yksi 2000-luvun arvostetuimmista artisteista.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Illinois-albumi helline otteineen räjäytti tajuntoja vuonna 2005.

Tuleeko? Miehen seuraavasta julkaisusta ei ole tietoa. Kiertueet ovat tähän mennessä ohittaneet Suomen, mutta voisi kuvitella, että Stevens vielä jossain vaiheessa tulee Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 OutKast

Mikä? Atlantalaisduo, joka saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla ug-hiphop-yleisön varauksettoman arvostuksen ja murtautui 2000-luvulla valtavirtasuosioon.

Odotettu? Hiphop-piireissä 1990-luvun lopulta, laajemmin pökerryttävän Stankonia-albumin (2000) ja ihan joka huushollissa Hey Ya! -ilmiön (2003) jälkeen. Oli tulossa Provinssirockiin vuonna 2001, mutta perui – ja paikattiin Ultra Bralla.

Tuleeko? Hiljattain levy-yhtiötä vaihtanut OutKast on esiintynyt viime vuosina äärettömän säästeliäästi, ja vaikka uutta albumia onkin ensi vuodelle lupailtu, on Suomeen asti ulottuvaan konserttikiertueeseen vaikea uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 My Bloody Valentine

Mikä? Niin sanotun kenkiintuijottelurockin suurin nimi.

Odotettu? Sukupolviklassikoksi muodostuneesta Lovelessista eli vuodesta 1991 lähtien.

Tuleeko? On vuoden 2007 paluun jälkeen esiintynyt silloin tällöin suurilla ulkomaisilla festareilla, mutta Suomen-keikka olisi melkoinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pixies

Mikä? Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin klassikko ja grungen innoittaja. Pani pillit pussiin vuonna 1993, mutta kokosi rivinsä satunnaisille kiertueille vuonna 2004.

Odotettu? Innokkaimmat siitä lähtien, kun Kurt Cobain kehui bändiä 1990-luvun alussa. Muut jälkeen vuoden 1999 Fight Club -elokuvan, jossa yhtyeen Where Is My Mind? soi unohtumattomalla tavalla.

Tuleeko? Johtohahmo Black Francisin mukaan yhtye keikkailee vain rahan vuoksi. Joten eiköhän, kunhan joku vain tarjoaa sopivan tukun kahisevaa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Portishead

Mikä? Triphopin kahdesta suuresta yhtyeestä se vakuuttavammin elossa oleva jumalaisuus.

Odotettu? Taika helähti täyteen loistoon Dummy-debyyttiklassikolla (1994), kehittyi ja vahvistui mestarillisella kakkoslevyllä (1997) ja liekehti murhaavasti 11 vuoden tauon katkaisseella Thirdillä (2008).

Tuleeko? Toivotaan, sillä yhtye on puhunut neljännestä studioalbumista, oli viime kesänä rautaisessa keikkaiskussa ja Suomesta löytyisi kiinnostusta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Koska yksi on aina ylitse muiden…

Brian Wilson

Kuka? The Beach Boysin nero ja todennäköisesti tärkein elossa oleva popsäveltäjä. (Jaettu sija joulukuussa Helsingissä konsertoivan Paul McCartneyn kanssa).

Odotettu? The Beach Boys ehti käydä suomessa kolme kertaa jo 1960-luvulla mutta studioonsa erakoitunut Brian ei jaksanut tulla mukaan. Käytännössä vierailua on uskallettu toivoa vasta vuodesta 1998, jolloin Wilson palasi esiintymislavoille.

Tuleeko? Wilson kävi syyskuussa Tukholmassa, joten Helsingin-konsertti ei liene täysin poissuljettu mahdollisuus. Todennäköisimmin Suomeen saapuu kuitenkin vain The Beach Boysin 50-vuotisjuhlakiertue vailla Wilson-esikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Knuuti ystävineen matkalla Sisters of Mercyn levynjulkaisubileisiin.

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua, lopulta yhteen ainoaan prosenttiin.

Alla viimeiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Aphex Twin – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 Richard D. James sai viettää 30-vuotissyntymäpäiviään maailman arvostetuimpana kokeellisen elektronisen musiikin artistina. Tupla-albumi Drukqs seurasi vuonna 1999 ilmestynyttä Windowlicker-ep:tä, joka oli äärifunkyn nimiraitansa ja pornahtavan videonsa voimin noussut Iso-Britannian singlelistalla hämmästyttävästi peräti top 20:een. Drukqs jäi Aphex Twinin viimeiseksi julkaisuksi Warp Recordsille. Moni albumiin pettynyt kriitikko jopa veikkaili, että juuri sopimuksesta irti pääseminen oli Jamesin osalta tärkein syy epätasaiseksi moititun levyn julkaisemiseen.

Mitä sen jälkeen?

2000-luvulla James on viihtynyt kiltisti elektronisen musiikin marginaalissa. Muut kuin miehen innokkaimmat fanit ovat törmänneet hänen julkaisuistaan todennäköisimmin korkeintaan 26 Mixes for Cash -kokoelmaan (2003) tai AFX-nimellä julkaistusta Analord-ep-levysarjasta koottuun acid techno -albumiin Chosen Lords (2006). Myös The Tuss -nimiseltä artistilta vuonna 2007 julkaistu Rushup Edge -albumi tiedetään Jamesin tekosiksi, vaikka virallisen tarinan mukaan kyse on devonilaisista ”Brian” ja ”Karen Tregaskinista”.

Mitä nyt?

Lokakuussa 2010 James sanoi Another Man -lehden haastattelussa, että hänellä on työpöytänsä laatikossa kuusi julkaisuvalmista levyä. Myös uudesta Warp-albumista on huhuiltu aika ajoin vaan eipä ole näkynyt.

Ilmestymistodennäköisyys: 31 %

Varmaa on, että Richard D. James julkaisee uransa aikana vielä tuntikaupalla musiikkia – mutta millä nimellä? Jotenkin tuntuu, että kynnys korkean profiilin albumijulkaisuun Aphex Twinin nimissä on korkea – eikä Jamesiä välttämättä edes kiinnosta kavuta sen yli. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Fantômas – 6 vuotta

Mitä silloin?

Mike Patton sai tarpeekseen sovinnollisesta rockmusiikista (viimeistään) vuonna 1998, jolloin mies alkoi lähetellä Fantômas-demoja tästä yllättyneille kavereilleen. Absurdia avantgardea ilmoille tuuttaava sekopäinen ryhmä piti Pattonin lisäksi sisällään Melvins-nero Buzz Osbournen, Mr. Bunglen Trevor Dunnin ja itse Dave Lombardon. Superryhmä-Fantômasista tuli eräs aikansa omaperäisimmistä ja puhutuimmista liveakteista. Bändin viimeiseksi tuotokseksi jäi vuonna 2005 julkaistu Suspended Animation, joka onnistui viemään yhtyeen näkemyksen aiempia äänityksiä pidemmälle.

Mitä sen jälkeen?

Patton vaihtoi tapansa mukaan maisemaa. Erilaisissa projekteissa aikansa touhuava miekkonen siirtyi puuhastelemaan Peeping Tomin ja John Zornin leireihin. Osbourne jatkoi Melvinsin parissa juonimista, samoin Fantômasin muut jäsenet palasivat omien musiikillisten inspiraatioidensa lähteille.

Mitä nyt?

Fantômasin paluusta puhuttiin aluksi pitkään ja hartaasti. Jo vuonna 2006 Patton kertoi työskentelevänsä yhtyeen viidennen albumin parissa. Siitä piti tulla täysin elektroninen albumi, jolla ei käytetä lainkaan perinteisiä akustisia soittimia. Vuonna 2008 Ipecac-levy-yhtiötä Pattonin kanssa pyörittävä Greg Weckman totesi, ettei Patton ole edes aloittanut uuden levyn äänityksiä Eikä uudesta Fantômas-pitkäsoitosta ole kuulunut sen koommin juuri mitään.

Ilmestymistodennäköisyys: 23 %

Buzz Osbournen mukaan Fantômas on puhtaasti Pattonin projekti, eikä uutta materiaalia ilmaannu ilman tämän vahvaa panostusta. Faith No Moren paluun vuoksi aikaa & halua moiseen tuskin riittää aivan pian. (TP)

Video ei ole enää saatavilla

The Avalanches – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 näkemyksellinen australialaiskuusikko oli hetken aikaa maailman kohutuin rytmiryhmä, kun hitit Since I Left You ja Frontier Psychiatrist täyttivät soittimet ja tanssilattiat. Since I Left You -albumi kehuttiin jokaisessa musiikkimediassa maasta taivaisiin.

Mitä sen jälkeen?

Sampleista, hälystä, vanhoista tv-ohjelmista ja ylipäänsä kaikesta jo olemassa olevasta aineksesta musiikkinsa koostanut kollektiivi lienee yhä hengissä, sillä he ovat uusineet nettisivunsa ja perustaneet Twitter-tilin. Uutta materiaalia on uumoiltu ilmestyväksi tasaisin väliajoin. Klassikoksi kasvanut Frontier Psychiatrist julkaistiin uudelleen muutama vuosi sitten, ja ryhmä remiksasi muun muassa Belle and Sebastianin I’m a Cuckoon vuonna 2004.

Mitä nyt?

Modular-lafkan Steve Pavlovic on sanonut, että uutta The Avalanchesia eksyisi verkkoon jo loppuvuodesta ja että uusi albumi ilmestyisi varsin todennäköisesti ensi vuonna. Sama virsi on kuitenkin kuultu jo ainakin yhtä monta kertaa kuin Frontier Psychiatristin ”that boy needs therapy” -hokema.

Ilmestymistodennäköisyys: 20 %

Kuka ohjastaisi tätä verratonta ravihevosta? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Chuck Berry – 32 vuotta

Mitä silloin?

1970-luvulla julkaisutahtiaan hidastanut Berry jätti Chess-levymerkin toisen kerran vuosikymmenen lopussa. Hänen toistaiseksi uusimman studiolevynsä, vuonna 1979 ilmestyneen Rock Itin, julkaisi Atco. Levy on tyypillinen Berryn myöhäiskauden kokonaisuus: kymmenestä kappaleesta vain kaksi on uusia ja tuotanto on luvattoman kolkkoa. Mukana on silti edelleen pieniä välähdyksiä rock’n’rollin suurimman lauluntekijän lahjoista.

Mitä sen jälkeen?

Berry on jatkanut reipasta keikkatahtiaan käytännössä ilman taukoja, mutta uusia levyjä on julkaistu vuoden 1979 jälkeen vain yksi. Vuoden 1987 Hail! Hail! Rock’n’Roll oli livetaltionti Berryn 60-vuotispäiviltä, joilla mies esitti klassikoitaan all-stars-kokoonpanon kanssa.

Mitä nyt?

”Minun pitäisi vain nousta perseeltäni ja tehdä se levy”, Berry sanoi Mojon haastattelussa vuosia sitten. Miehestä kertovissa artikkeleissa on siteerattu uusia kappaleita. Keikkasettiin niitä ei kuitenkaan ole päätynyt. Mitä ilmeisimmin jopa levytyksiä on tehty, mutta niiden julkaisemista ei edelleenkään ole tietoa.

Ilmestymistodennäköisyys: 10 %

Berry on jo 84-vuotias ja hänen terveydentilansa on alkanut heiketä. Toisaalta Berry on yllättänyt ennenkin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

Fireside – 8 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2003 luulajalainen Fireside hyppäsi retrorockin aallolle. Tyyliään halki 1990-luvun moninaistanut yhtye taltioi Get Shot -levylleen koko ruotsalaisen uusiobuumin hengen. Levyllä soitti musiikistaan innostunut ja sille tyylikkäästi omistautunut yhtye, joka kaveerasi sujuvasti niin The Soundtrack of Our Livesin kuin The Hivesinkin kanssa. Ajan henki kiteytyi albumilla suriseviin, vereviin riffeihin ja kursailematta lyöneeseen rytmiin. Se tuntui vakaalta pohjalta jollekin vielä paremmalle.

Mitä sen jälkeen?

Get Shotin ilmestymisen aikoihin yhtyeen ympärillä pyörineet sivuprojektit alkoivat vakiintua jäsenten päätöiksi. Kitaristi Pelle Gunnerfeldt istutti itsensä miksauspöydän taakse, vokalisti Kristofer Åström keskittyi parantelemaan folk-kärpäsen puremaa mainion Hidden Truck -orkesterinsa kanssa. Get Shotia kannatellut genreaalto taipui puolestaan tyveneksi lähes huomaamatta, kuin silauksena erään aikakauden päättymiselle.

Mitä nyt?

Firesiden paluusta liikkuvat tiedot ovat moninaisia muusikoiden puhuessa keskenään ristiin. Yhtyettä on tuskin haudattu lopullisesti, mutta sen jäsenet tuntuvat pysyvän tyytyväisinä nykyisien projektiensa kanssa – eivätkä nämä projektit sulje pois sellaista musiikkia, jonka julkaisuväyläksi tarvittaisiin juuri Fireside. Tulevaisuus on kuitenkin aina avoin, varsinkin Firesiden kaltaisella orkesterilla, jonka toimintaa on rikastanut alusta alkaen luova impulsiivisuus.

Ilmestymistodennäköisyys: 9 %

Yhtyeen konsertti ei olisi suunnaton ihme, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että into kantaisi studioon saakka. Firesiden kaari on ehyt jo tällaisenaan – joskin samalla edelleen kutkuttavasti auki jollekin täysin uudelle. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

Kelpo pojat – 17 vuotta

Mitä silloin?

Kelpo poikien kolmosalbumi Krääsää (1994) oli ilmava, romanttinen ja aavistuksen edeltäjiään popimpi kiekko. Ilmaisun virtaviivaistumisesta huolimatta yhtye osoitti kouriintuntuvasti, että mystiikan ja toden sekä raadollisuuden ja rakkauden palapelit saattoi koota monin tavoin. Yhtye konkretisoi viestiään keikoilla, joiden välitön tunnelma kasvoi usein hurmoksellisiin mittoihin.

Mitä sen jälkeen?

Vuoden 1995 kuluessa Kelpo poikien ohjelmistoon ilmestyi kaksi uutta kappaletta, Hauki ja Hakaniemen torilla. Kumpikin niistä kuulosti hyvältä. Kappaleet esiteltiin ”tulevan levyn” raitoina, mutta levyä ei kuulunut tulevaksi. Lopulta koko yhtye haihtui näkymättömiin – samaan aikaan, kun sen hovisanoittaja Tomi Kontio kohosi tunnustetuksi runoilijaksi, kolumnistiksi, nuorisokirjailijaksi ja kontulalaisuuden puolestapuhujaksi.

Mitä nyt?

Kelpo pojat on kuin sieni, joka makaa pitkään maan alla ja pulpahtaa yhtäkkiä näkyville. Miehistö on pitänyt hiillosta punervana soittamalla noin keikan vuodessa, mutta studioon tie ei ole vienyt. Maaliskuinen keikka Tampereen Vastavirtaklubilla ja huhtikuussa avautunut Facebook-profiili kertovat joka tapauksessa, että orkesteri on yhä olemassa. Tämä on jo itsessään arvokas tieto.

Ilmestymistodennäköisyys: 7 %

Huhut kertovat Kelpo poikien suunnittelevan kokoelmalevyä, jonka höysteenä olisi muutama uusi kappale. Täyspitkään studioalbumiin on kuitenkin vaikea uskoa. Yhtyeelle tuntuu riittävän sen nykyinen asema nostalgisoituneena kulttisuosikkina. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

My Bloody Valentine – 20 vuotta

Mitä silloin?

On makuasia, pitääkö marraskuussa 1991 julkaistua Lovelessia vain 1990-luvun vai alkuräjähdyksen jälkeisen maailmanhistorian parhaana levynä. Joka tapauksessa shoegazing-jumalien jälkimmäinen albumi oli niin massiivinen jysähdys, että se oli nielaista kitaansa koko Creation-levy-yhtiön. Creation kuitenkin selvisi – saimme kuullaksemme sellaiset klassikot kuin Heavy Stereon Deja Voodoon ja 3 Colours Redin Revoltin, jipii – mutta My Bloody Valentine ei.

Mitä sen jälkeen?

Kevin Shields johdatti joukkonsa Creationin savuavista raunioista Island-levy-yhtiölle, jonka valtaapitävät epäilemättä lipoivat huuliaan, hieroivat kämmeniään ja pomppivat tasajalkaa saadessaan talliinsa sukupolvensa suurimman kitarasankarin. Huulet olivat kuitenkin kuivuneet, kämmenpohjat koppuroituneet ja jalkapohjat kovettuneet hyvän aikaa sitten jo siinä vaiheessa, kun Island vihdoin vuonna 1997 pani pisteen Shields hedelmättömälle rehaamiselle ja ilmoitti, että latiakaan ei enää tipu. Perfektionismiin taipuvainen Shields löysi leikkikavereita muun muassa J. Mascisista, Yo La Tengosta ja Primal Screamista, jonka keikkakokoonpanossa takkutukka soittikin monta vuotta.

Mitä nyt?

My Bloody Valentine palasi konserttilavoilla kesällä 2008 ja on sittemmin keikkaillut ahkerasti. Vain mieleltään sairas yksilö voisi kuitenkaan aidosti uskoa, että yhtye vielä jonain päivänä saisi valmiiksi kolmannen albuminsa, jonka tekemisen se aloitti viisitoista vuotta sitten.

Ilmestymistodennäköisyys: 6 %

”Uusi My Bloody Valentine -albumi ilmestyy sataprosenttisella varmuudella, ellemme sitten kuole tai jotain”, Kevin Shields sanoi Magnet-lehdessä vuonna 2007. Ilmeisesti sitten kävi niin, että ”tai jotain”. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Sisters of Mercy – 21 vuotta

Mitä silloin?

”Mitäs olet ajatellut duunata maailmanlopun jälkeen?” oli Andrew Elritchille akuutti kysymys apokalyptisen Floodland-levyn (1987) jälkeen. Eldyn vastaus oli pistää bändinsä jälleen kerran uusiksi, ottaa kumppanikseen Sigue Sigue Sputnikissa ”soittanut” Tony James ja tehdä puhdasta rock’n’rollia, tyyliin Nietzsche-kohtaa-Lemmyn. Gootti ei kuitenkaan pääse irti täplistään, ja niinpä Vision Thingistä (1990) tuli goottimetallin klassikko, jolle on tehnyt kunniaa muun muassa The 69 Eyes maailman vanhimmalla ja vilpittömimmällä tavalla. Vakuuttuneena suursuosiostaan Eldritch päätti laajentaa yleisöään häkellyttävän kunnianhimoisella yhteiskiertueella Public Enemyn kanssa.

Mitä sen jälkeen?

Valitettavan vähän. Yhteiskiertue Public Enemyn kanssa jouduttiin keskeyttämään, koska promoottorit alkoivat kaikota rotumellakoiden pelossa. Eldritch – miehenä oikea megalomaanin megalomaani, tyyppi jota hullujenhuoneen napoleonit pitävät suuruudenhulluna – puolestaan väitti, ettei Eastwest-levy-yhtiö uskonut tarpeeksi Vision Thingiin ja kieltäytyi siksi antamasta firmalle uutta albumia. Kokoelmaa varten tehdyn Under the Gun -singlen (1993) jälkeen Sisters of Mercy ei ole levyttänyt uutta materiaalia – ei, vaikka Eldritch on ollut vuoden 1997 jälkeen vapaa mies etsimään siskoksilleen uuden kodin.

Mitä nyt?

Sisters of Mercy elää ja voi päivän keikkakunnosta riippuen hyvin tai surkuhupaisasti kaikkialla muualla paitsi levyllä. Viimeisen 19 vuoden aikana keikkasetissä on piipahtanut tai siihen on tullut jäädäkseen reippaasti albumillinen uusia kappaleita, joista löytää helposti netin uumenista vähintään kelvollisia bootleg-versioita. Kaljuuntunut Eldritch puolestaan ärsyttää mustiin pukeutunutta yleisöään sonnustautumalla eri urheilulajien pelipaitoihin.

Ilmestymistodennäköisyys: 3 %

Mikään levy-yhtiö ei kuuna päivänä suostu maksamaan Eldritchille hänen pyytämiään miljoonia, eikä Eldritch halua Groucho Marxin lailla liittyä mihinkään klubiin, joka ottaisi hänet jäsenekseen. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Psychedelic Furs – 20 vuotta

Mitä silloin?

”I’ve been waiting all night for someone like you but you’ll have to do” on vain yksi noin 76:sta nikotiinin tahraamien hampaiden läpi syljetystä one-linerista, joilla Richard Butler hurmasi 1980-luvulla. Mutta kun 1990-luku alkoi eikä World Outside (1991) enää todellakaan kiinnostanut ”maailmaa tuolla ulkona”, Butler sulloi psykedeeliset turkiksensa kaappiin ja aloitti uuden bändin nimeltä Love Spit Love. Kun sen suurimmaksi meriitiksi jäi kahdesta kelvollisesta albumista huolimatta teininoitaleffan soundtrackille heitetty How Soon Is Now -cover, oli taas aika palata alkuperäiseen ideaan.

Mitä sen jälkeen?

Vuonna 2000 Butlerin veljekset Tim ja Richard sopivat vanhat riitansa kitaristi John Ashtonin kanssa ja ilmoittivat vertyneen bändin jo huhkivan uuden albumin parissa. Väitettä tukivat vuonna 2001 ilmestynyt livelevy Beautiful Chaos, joka sisälsi studioversion upouudesta Alive-kappaleesta, sekä muu keikoilla testattu, joskaan ei livekiekolle päätynyt uusi materiaali. Ja sitten: kovin vähän. Uusia kiertueita entistä pienemmille yleisöille sekä Richard Butlerin soololevy (2006), jonka sisällöstä ainakin osa lienee hukkuneelle Furs-levylle kirjoitettua.

Mitä nyt?

Bändin nykyinen inkarnaatio kiertää paraikaa Yhdysvaltoja juhlimassa Talk Talk Talk -albumin 30-vuotisjuhlia. Liput tilaisuuteen kannattaa hankkia ajoissa runsaan kysynnän vuoksi. Tai sitten ei.

Ilmestymistodennäköisyys: 2 %

Kysynnän ja tarjonnan lait ovat hilpeässä sopusoinnussa silloinkin, kun kumpaakaan ei ole. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

The La’s – 21 vuotta

Mitä silloin?

The La’s julkaisi vuonna 1990 ensimmäisen ja viimeisen albuminsa, joka kantoi yhtyeen omaa nimeä. Perfektionistin maineessa olevan Lee Maversin johtama ryhmä työskenteli albumin parissa vuodesta 1987 lähtien. Mavers halusi, että kuulijasta tuntuisi levyä kuunnellessaan siltä kuin hän olisi yhtyeen seurassa. Moni ansioitunut brittituottaja (muun muassa The Smithsin kanssa työskennellyt John Porter ja Stone Rosesin esikoislabumin tuottanut John Leckie) pyrki saamaan aikaiseksi Maversin toivoman soundin – siinä epäonnistuen. Lopullinen versio levystä, jonka tuotti Steve Lillywhite, ei sekään ole Maversin mielestä täydellinen. Oli yhtyeen primus motor levystä mitä mieltä tahansa, voi The La’sin ainoan albumin olevan hieno esimerkki Maversin laulunkirjoittajan taidoista. There She Goesin, kappaleen, josta suuri yleisö yhtyeen muistaa, ei voi sanoa olevan onnenpotku, sillä levyllä on monta muutakin huippubiisiä, kuten Feelin’ ja Timeless Melody.

Mitä sen jälkeen?

Basisti John Power sai The La’sin jäsenenä olemisesta tarpeekseen soitettuaan samoja kappaleita vuodesta 1986 lähtien. Hän jätti yhtyeen vuoden 1991 joulukuussa ja perusti menestyksekkään uran luoneen Castin. Pian tämän jälkeen The La’s hajosi. Lee Mavers on tehnyt lyhyitä comebackeja The La’sin nimen alla ja aivan hiljattain nimellä Lee Rude & The Velcro Underpants.

Mitä nyt?

NME uutisoi edellisen kerran Maversin keikasta kesäkuun lopussa. Mavers ei ole julkaissut mitään uutta sitten The La’sin ainokaisen levyn, vaikka kappaleita ilmeisesti on ollut työn alla. Kovimmat The La’s -fanit voivat lohduttaa itseään kuuntelemalla eri kokoelmia, joille on koottu lähes kaikki studio-oloissa äänitetyt versiot debyyttilevyn kappaleista. Huikein The La’s -julkaisu lienee viime vuonna julkaistu neljän levyn boksi Callin’ All, jolta löytyy 92 versiota 27 kappaleesta.

Ilmestymistodennäköisyys: 1 %

Uuden materiaalin ilmestyminen The La’silta tai Maversilta on tapahtuma, jota voi toteutuessaan kutsua ihmeeksi. (VP)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.