Pekka ja susi, rockin suomenmestarit.

Pekka ja susi –> Anssi Kela

Levylaulaja Anssi Kela teki suuren läpimurron kautta aikain myydyimpien suomalaisten äänilevyjen joukkoon nousseella, viisinkertaista platinaa myyneellä Nummelalla (2001). Viime keväänä laulaja julkaisi viidennen sooloalbuminsa, joka palautti miehen laskusuhdanteessa olleen uran jälleen nousukiitoon, mutta Kelalla oli musiikillinen ura jo ennen soolouraa. Pekka ja Susi oli yhtye, jossa Kela soitti bassoa ja lauloi. Bändi voitti Rockin SM-kilpailut vuonna 1993 ja julkaisi debyyttialbuminsa 1994. Karhun elämää oli radiohitti, mutta levy ei kuitenkaan osoittautunut myyntimenestykseksi. Yhtye julkaisi vielä yhden singlen, mutta hajosi lopulta musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1999. Tämän jälkeen Kela pehmensi laulutyyliään, siirtyi symbolisista sanoituksista suoraviivaisiin tarinoihin, levy-yhtiö BMG innostui ja Nummelan hittien myötä Anssi Kelan sooloura sai lentävän lähdön. Menestyksen myötä julkaistiin myös Pekan ja Suden uran paketoiva kokoelmalevy – kokoelma yhtyeeltä, joka julkaisi urallaan yhden albumin.

Video ei ole enää saatavilla

Korroosio –> Joel Hallikainen

Lainatkaamme alkuun Wikipediaa ja hiljentykäämme erään mykistävän faktan äärelle: ”Joel Hallikaisen ensimmäinen iskelmäalbumi Joel Hallikainen (1992) myi yli 180 000 kappaletta ja ylitti silloisen kolmoisplatinalevyrajan. Se on edelleen kaikkien aikojen viidenneksi myydyin albumi Suomessa.” Ja tottahan se on: Musiikkituottajat IFPI Finlandin tilastossa Hallikaisen debyytin edellä ovat vain Jari Sillanpään Jari Sillanpää, Eppu Normaalin Repullinen hittejä, Kirkan Surun pyyhit silmistäni ja Dingon Kerjäläisten valtakunta. Myyntimääräksi tilasto tosinmainitsee ”yli 180 000 sijaan” 178 654. Kuten nyt jo hyvin tiedetään, Hallikaisella oli jo 1990-luvun alussa musiikillinen menneisyys – tai itse asiassa useampia. Ennen Kuurankukkaa hän oli ehtinyt levyttää musiikkia kolmella taiteilijanimellä: raisiolaisessa uuden aallon yhtyeessä Korroosiossa Hallikainen oli mahtavasti ”Jeesus Caesar” ja sitä seuranneissa lastenmusiikkiprojekteissaan ensin ”Jokke” (Jakke & Jokke) ja sitten Taikuri Telmus.

Video ei ole enää saatavilla

Nuera –> Petri Nygård

”Liepo” dominoi pirkanmaalaista hiphop-kenttää 1990-luvulla Lielahden kuvankauniista kaupunginosasta käsin. Liepon käyntikortti Länsi-Tampereen ulkopuolelle oli englanniksi räpännyt Nuera. Skemin ja Dreamin muodostamasta mc-kaksikosta jälkimmäinen iski vuosituhannen vaihteessa kultasuoneen rääväsuisella alter egollaan ”pillumagneetti” Petri Nygårdilla. Nygård-ilmiö pumpattiin tyhjiin parissa vuodessa, ja Dream (oikealta nimeltään Petri Laurila) palasi vakavamman säveltaiteen pariin Travis Biclenä. Tähdenlennoksi tuomittu Nygård teki kuitenkin yllätyspaluun 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla meemipotentiaalia uhkuvien nettisinglejensä ja -videoidensa avulla – ja on nyt suositumpi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kukka –> Risto

Ennen kuin Risto Ylihärsilä meni ja perusti etunimensä mukaan kastetun yhtyeen, joka ylsi sittemmin muun muassa tällaisiin ja tällaisiin urotekoihin, hän soitti yhtyeessä nimeltä Kukka. Ja kuten jokainen vuosituhannen vaihteessa Tampereen keikkapaikkoja pintapuolisestikin kolunnut tietää, Kukka oli mahtava yhtye. Risto oli Kukassa taustalla, kosketinsoittajana. Velvet Undergroundin räminää rujoihin konesoundeihin, hempeän romanttisiin iskelmäsävyihin ja välillä hellyttävänkin kömpelöihin englanninkielisiin sanoituksiin yhdistäneen yhtyeen keulakuva oli Tuomas Toiviainen, joka on sittemmin niittänyt mainetta etenkin Moppi ja Aivokurkiaiset -yhtyeellään. Kukka ilmoitti hajoamisestaan Yo-talon lavalla ennen kuin ehti julkaista ensimmäistäkään albumia. Vuonna 2007 Helmi Levyt julkaisi bändin ep-, single- ja demoäänitykset Collected Works -tupla-cd-kokoelmalla, joka on pakkohankinta jokaiselle – siis ihan jokaiselle. Samana vuonna Kukka teki lyhyen comebackin Tampereen Monsters of Pop -festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

Tarharyhmä –> Maija Vilkkumaa

Vuosina 1990–1995 toiminut Tarharyhmä osoittautui melkoiseksi suomalaisjulkkisten hautomoksi: Maija Vilkkumaan tuntevat kaikki ja näyttelijä Minna Haapkylän melkein yhtä monet. Laulaja-tinapillisti Isa-Eerika Lehdonkin on moni nähnyt muun muassa Oulun ja Turun kaupunginteatterien näyttämöillä ja Nelosen Buusteri-nuortenohjelmasaa. Ainoa Tarhiksen jälkeen parrasvaloista vähin äänin kadonnut on rumpali Nöksy Niiniluoto. Mutta se on rumpalin osa. Tarharyhmän musiikki oli kertakaikkisen ihastuttavasti remeltävää, no, ”tyttömäistä tappopoppia”, kuten yhtye itse asian ilmaisi. Tarharyhmälle ovat kiitollisuudenvelassa energiset ja irtonaiset suomalaiset tyttöbändit Pikku Kukasta Pintandwefalliin. Maija Vilkkumaa ryhtyi tietysti esikoisyhtyeensä jälkeen erääksi koko Suomen suurimmista popparisuosikeista. Nuorgam pitää tätä hyvänä strategiana.

Video ei ole enää saatavilla

Oheisvasara –> Mariska

Vuonna 2002 ”tämän” tarkastamaan kehottamalla kotimaisen hiphopin ykkösnaiseksi noussut Anna Maria Rahikainen on sittemmin kiilannut suomipopin eturiviin jazzahtavaa iskelmää esittävällä Mariska & Pahat sudet -kokoonpanollaan, jonka tuorein levy Kukkurukuu nousi maamme albumilistalla peräti kolmanneksi. Ennen räp- tai popuraansa Mariska hankki kannuksiaan punkrockyhtyeessä Oheisvasara. 1990-luvun jälkipuoliskolta aina uudelle vuosituhannelle aktiivinen yhtye julkaisi sekalaisten pikkulevyjen lisäksi yhden albumin, Halla Julkaisujen kautta vuonna 1998 ilmestyneen Vasaranmerkin. Kiinnostavaa kyllä, Englannissa opiskellessaan Mariska lisäksi kuului kosketinsoittajana kaksi albumia tehneeseen post-hardcore-yhtyeeseen Stratford Mercenariesiin, jonka jäsenistöllä oli kokemusta niinkin olennaisista punksuuruuksista kuin Crassista, Dirtistä ja Buzzcocksista.

Video ei ole enää saatavilla

Mariska 14.03.2012 Poklan muistokonsertti, Tavastia, Helsinki.

Mariskan vauhti kestää neljän kappaleen ajan.

Tähtien tekstintekijä lunastaa lopullisesti oman poptähteytensä – mutta varsin erikoisella levyllä.

Moni suomalaisartisti on kulkenut huipulle kiertotietä, mutta harva ihan niin mutkikasta maisemareittiä kuin Mariska. 33-vuotias nainen on ehtinyt kokeilla niin punkia, hiphopia kuin ensimmäisen Pahat Sudet -levyn “asenneiskelmääkin”. Leveämpään leipään hän pääsi kiinni vasta Jenni Vartiaisen kaltaisten supertähtien sanoittajana, ja tänä syksynä Kukkurukuu nimibiiseineen on sitten jyrännyt myyntilistoilla ja nostanut Mariskan viimeinen esiintyvänä taiteilijanakin valtakunnan ykköskastiin.

Neljän ensimmäisen biisinsä ajan Kukkurukuu tuntuu linjakkaalta ja loogiselta. Ahaa, Mariska on liittynyt suomipopin synkistelijöiden, rakkauden lopusta ja kuolemasta laulajien joukkoon – ja tehnyt sen hyvin. Matkalla manalaan on tummasävyinen, uhmakas ja jämäkkä avausraita, joka esittelee Pahojen Susien uuden, ison poprocksoundin. Asenneiskelmän melko teennäisestä keitoksesta siinä ei ole juuri jälkeäkään.

Vielä parempaa on tulossa. Runollinen erolaulu Liekki piiskaa kiihkeänä tunnemyrskynä tiensä kuulijan sydämen pimeämpiin nurkkiin. Vuoden kovimpia kotimaisia biisejä. Kuolema on kalamies on kaikkein synkintä Mariskaa ja hieno sävellys sekin, vaikka tuntuu jo vähän yli vedetyltä apeudessa rypemiseltä kuolevaisuutta pohdiskelevine teksteineen. Radiotkin hurmanneen otsikkokappaleen balladikertosäe soi ylväänä ja murheellisena ja loppunostatus pakahduttaa. Laulusta tulee epäilemättä salaa karaokessa käyvien taiteellisten tyttöjen bravuurinumero.

Tämä Kukkurukuu vaikuttaa kaikin puolin vakuuttavalta, vakavalta poplevyltä. Mutta tämä Kukkurukuu päättyy tähän. Seuraa joukko tyylilajikokeiluja, joiden toimivuuden voi pitkälti kyseenalaistaa. Skitsofreeninen poukkoilu yltää kankeasta Sinä päivänä kun sä lähdet -slovarista Ketun ja korpin hämmentävään, raakkumisäänillä tehostettuun eläinsatuiluun ja La Muerten sarjakuva-Meksikoon sijoitettuun kostotarinaan. Veri on vettä sakeampaa potkii tarttuvana voimarokkina, mutta sen kliseinen ahneuskritiikki ei sekään oikein istu muiden tekstien joukkoon.

Lopuksi kuullaan vielä melodraamalinjalle palaava, ihan hyvä Kalpeet-herkistely ja syntetisoidulta kansanlaululta kuulostava Ukon laulu -faabeli. Albumi kestää aika vaatimattomat 32 minuuttia, mikä herättää väkisinkin kysymyksiä materiaalin ollessa näin sirpaleista.

Ilmeinen vertailukohta on Chisun vuoden takainen Kun valaistun. Sekin ratsasti muutamalla ässäbiisillä kymmeniin tuhansiin koteihin, vaikka kokonaisuus oli puolitekoinen – ainakin ilman niitä kolmea bonuskappaletta, jotka sittemmin lisättiin albumin uudelle painokselle haalimaan tuhansia ostajia lisää.

Voi tietysti kysyä, mitä väliä albumikokonaisuudella niin sanotussa popmusiikissa enää on. Siihen voi vastata huomauttamalla, että Kukkurukuuta tullaan kyllä myymään albumina rutkasti enemmän kuin sen hittibiisejä yksittäisinä latauksina. Saa nähdä, mitä mieltä levynostajat tästä selvästi kahteen osaan jakautuvasta ja aika epätyydyttävän jälkimaun jättävästä tuotteesta ovat. Itse koen ongelmaksi jo senkin, että on aika hankala kuvitella tilannetta, jossa nämä kymmenen kappaletta haluaisi kuunnella putkeen. Kukkurukuu ei kerta kaikkiaan toimi ilman ohjelmointia. Jotkut sen biiseistä eivät toimi, vaikka miten ohjelmoisi.

Mutta ne neljä ensimmäistä – ne ovat tummana kipinöivää hienoa melankoliaa, jonka uskon kestävän aikaa.

57 Epätasapainoinen kokonaisuus tekee arvosanan antamisesta hankalaa. Neljästä ensimmäisestä kappaleesta koostuva ep saisi arviolta 25 pistettä enemmän kuin nyt irtosi.

Video ei ole enää saatavilla