”Kanyen elämä julkisuuden valokeiloissa oli vuonna 2010 niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.”

Kanye Westin megalomaanisin pophitti on Band Aid -single Kanyelle itselleen.

”Cop lights, flash lights, spot lights
Strobe lights, street lights
All of the lights, all of the lights”

On megalomaniaa ja maksimalismia. Sitten on jotain vielä enemmän.

Kanye Westin tapauksessa Rihannan fiittaus ja The-Dreamin, Elton Johnin, Draken, Elly Jacksonin, Alicia Keysin, Fergien, John Legendin, Charlie Wilsonin ja Kid Cudin keräileminen samalle kappaleelle ”ylimääräisinä muusikoina” on ihan tavallinen ja arvattava suoritus.

Vuonna 2010 se oli hauska kanyemainen ”vitsi” eikä edes verrattavissa tuleviin neronleimauksiin ja turautuksiin, joista me emme vielä tienneet mitään.

Kanye oli vastikään eronnut Amber Rosesta ja aukonut VMA-gaalassa päätään Taylor Swiftille siihen malliin (”Imma let you finish, but…”), että jopa presidentti Obama oli todennut hänen olevan jackass. Michael Jacksonin kuolemasta oli puolitoista vuotta. Popin kuninkaan vapautuneelle valtaistuimelle oli vain yksi ottaja.

Tuolloin ilmestyi My Beautiful Dark Twisted Fantasy. All of the Lights oli yksi sen neljästä ennakkosinglestä. MJ:n kuoleman Kanye mainitsee jo toisessa lauseessaan.

Mutta se muista tyypeistä, sillä kappaleen perusteella Kanyen oma elämä julkisuuden valokeiloissa oli tuolloin niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään Band Aid -singlen tyyliin kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on edelleen Kanye Westin poplevy (vaikka listasijoituksissa se ei näy) ja All of the Lights sen tyylipuhtain poplaulu (sekään ei näy listoilla), joka on kuusiminuuttisessa komeudessaan todiste siitä, että popissa tai pizzassa ei voi koskaan olla liikaa juustoa – kunhan juusto on tarpeeksi laadukasta.

Ja tässä sitä kuulkaa piisaa: minuutin alkusoitto, koska toisia lauluja varten esirippu pitää avata erikseen, jonka jälkeen taivas täyttyy tähdistä, kullasta ja mirhamista. Vuosituhannen torvikoukku, Rihanna ja sämpleriniskuja, joiden synkoopit pohjannevat korkeampiin matemaattisiin laskelmiin.

Juuri debytoinutta Drakea tarvitaan lopulta tuplaamaan yksi Rihannan säe. Elton John saa fiilistellä ensin seppohovina pianon takana, kunnes päästetään revittelemään taustalaulajana loppusoitossa kuin mikäkin studiobändin pomo.

Kaikki tämä sen vuoksi, että Kanye West voi esittää yhden iltapäivälehtikelpoisen opetustarinan perheväkivallasta, vankilatuomioista ja lähestymiskielloista. Tai moninaisten metaforien kautta ilmeisesti hänestä itsestään uuden ajan uomo universalena, jonka luomistyölle sana daughter on sopiva metafora.

All of the Lightsissa listataan nopeita autoja ja pyrstötähtiä kuin seuraavaksi listaan kuuluisi diskopallo, mutta taika tapahtuu vasta hieman myöhemmin. Ja se tapahtuu tavalla, jolla sen ei pitäisi.

Jos popmusiikin kautta voi saavuttaa pyhän, se todennäköisimmin tapahtuu hetkenä, joka on lähinnä popmusiikin pohjimmaista olemusta.

Eli höpöilyä, jonka päästää vahingossa ihon alle, vaikkei oikein yhtään ymmärrä, mitä sillä oikein tarkoitetaan.

Vierailijasumien, magnum opusten, King Crimson- ja Bon Iver -sämplejen ja kaiken rahatukoilla hankitun sijaan maagisin ja liikuttavin Kanye West -hetki ikinä on, kun Kanye päättää listata taksonomiseen tyyliin läpi kaikki ne valot (kuusi kappaletta) ja elämät (neljä kappaletta) ja päättää mantransa typerimpään kuviteltavaan latteuteen:

”Rock life every night!”

Genius-sivustolla luettelorakenteen muiksi käyttäjiksi listataan Raamattu, Homeros ja Walt Whitman, mutta nerous ei ole kopioitavissa.

Seuraa kertosäe, ja Rihanna pyytää laittamaan valot päälle, jotta ”kaikki” saataisiin näkyviin. Tuo ”kaikki” on silloin tasan yksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ’vihaajistaan’.”

Surkean vuoden 2009 jälkeen Kanye West keksi vittuuntuneen voimaannutuslaulun ja pelasti uransa.

”I guess every superhero need his theme music”

Kanye Westillä on usein tapana julkaista albuminsa ensimmäisenä singlenä stadioninkokoinen ja pompöösi biisi. Sellainen, joka sopisi yhtä hyvin supersankarielokuvan traileriin, räiskintävideopeliin tai urheilujoukkueen sisääntulomusiikiksi.

Diamonds from Sierra Leone käytti hyväkseen tunnettua James Bond -tunnaria, Black Skinhead jytisi ainakin Suicide Squadissa, Strongeria (juu tiedän, oli vasta toinen single Graduation-levyltä) on käyttänyt ainakin kymmenen eri lajien urheiluseuraa areenalle astuessaan. (Famous sopisi samaan kategoriaan, mutta äärimmäisen epäilyttävän sanoituksensa takia sitä ei ole kai kukaan uskaltanut käyttää.)

My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin ensimmäinen single Power on eeppisyydessään kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Listaus Powerin lisensoimisesta eri medioihin on vaikuttava: se on soinut yli 20 leffassa, televisiosarjassa, trailerissa ja mainoksessa aina Sofia Coppolan The Bling Ringistä Power Rangersin traileriin ja Xboxin tv-mainokseen.

Power ilmestyi kriittisellä hetkellä Kanyen uran kannalta. Sitä edelsi masentunut autotune-eepos 808s and Heartbreak (2008). Lisäksi Kanye oli saanut paljon kuraa niskaansa muun muassa törkeästä käytöksestään Taylor Swiftiä kohtaan Grammy-gaalassa, mikä sai suuren yleisön pohtimaan hänen hyvinvointiaan. Voi turvallisesti sanoa, ettei vuosi 2009 ollut Westin parhaita. Näin ollen Power oli paitsi odotettu, myös poikkeuksellisen suopeasti vastaanotettu single Westin diskografiassa.

Poweria pidettiin Kanyen paluuna vanhaan tyyliinsä: raivokas mutta musikaalinen biitti, näppärät (ainakin Kanyen mittapuulla) ja hyökkäävät punchline-riimit sekä yleisesti ihanan kaoottinen ja synkkä meininki.

Apokalyptisen tunnelman takasi sample brittiprogebändi King Crimsonin kappaleesta 21st Century Schizoid Man (1969), joka särölauluineen on melkeinpä protometallia. (King Crimsonin laulaja-basisti Greg Lake, 69, on muuten soittanut soolokeikoillaan aloitusnauhana Poweria!) Mahtipontinen kuoro messuaa muistuttaen Kanyen vihaisesta Jesus Walks -kappaleesta (2004). 2000-luvun alun neo-soul-kultapoika Dwele laulaa välillä hunajaisia harmonioita.

Kuulostaa paperilla helvetinmoiselta sekamelskalta – ja niinhän se kuulostaa tavallaan myös levyllä. Mutta aivan upealta sekamelskalta.

Kappaleen kirjoittajaksi on merkitty 17 nimeä, joista valtaosa on toki samplattujen biisien tekijöitä: King Crimsonin ohella biisissä sampalataan ranskalaisen diskobändin Continent Number 6:n Afromericaa, jota kuullaan intron käsientaputuksessa ja mainitussa kuoromessussa, sekä funkbändi Cold Gritsin It’s Your Thingiä, josta on napattu kappaleen rummut. Mutta tuottajiakin on viisi ja mukana on myös paljon muuta sakkia. Enemmän on enemmän, kuten Kanyen oppikirjassa lukee.

Kanye West on kertonut käyttäneensä Powerin kirjoittamiseen 5 000 tuntia. Se on yllättävää, sillä lopputulos kuulostaa – varmasti tarkoituksellisesti – spontaanilta kiukunpurkaukselta ja Kanyen massiivisen egon pullistelulta. Kanye hyppii aiheesta toiseen kuin räppäisi freestyle-sessiossa, mutta pitää sosiaalisen kommentoinnin koko ajan mukana.

Silti Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ”vihaajistaan”. Kanye esimerkiksi kunnostautuu Taylor Swift -episodista huumoria repineen Saturday Night Liven mollaamisessa jo vuosia ennen Donald Trumpia:

”Fuck SNL and the whole cast
Tell them Yeezy said they can kiss my whole ass
More specifically they can kiss my asshole
I’m an asshole? You niggas got jokes”

Vuonna 2010 Kanye West oli saanut julkisuudessa niin pahasti turpaan, että hänellä oli pelkkää voitettavaa. Ehkä hieman yllättäen hän sai tuon voiton – vieläpä ottamalla kantaa kaikkiin asioihin, joista häntä oli kritisoitu ja joiden takia hänelle oli naurettu. Voi ajatella, että Power esittelikin aivan uuden konseptin popmusiikissa: vittuuntuneen voimaannutuslaulun. Laulun täynnä egoa, sekopäisyyttä, paskaa asennetta ja jumalaista vihaa.

”All of his various guises – King of the Assholes, drama queen, Red Bull’d 12-year-old, Next Chappelle, strangely relatable Megaman – are mashed up in this proudly schizoid roll call”, kirjoitti Powerin vuoden 2010 kuudenneksi parhaaksi kappaleeksi nimenneen Pitchforkin Ryan Dombal arviossaan.

Power oli fanien ja kriitikkojen suosikki – samoin kuin My Beautiful Dark Twisted Fantasy, yleisesti Westin parhaana pidetty albumi. Silti Power ei noussut Billboardin Hot 100 -listalla 22. sijaa korkeammalle ja jäi albuminsa heikoimmin menestyneeksi singleksi, mutta ”supersankarien teemabiisi” muistetaan epäilemättä ikuisesti yhtenä Kanye Westin raivokkaimmista ja sekopäisimmistä kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanye Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä.”

Minimalistinen Runaway-spektaakkeli huipentaa hämmentävän ja häikäisevän barokkiveistospuiston sekä traagisen saippuaoopperan nimeltä Kanye West.

2000-luvun popin dream teamin kapteeniksi ehdolla oleva Kanye West on helppo laskea osaksi sitä ikiaikaista myyttisten miestaiteilijanerojen joukkoa, jonka meininki näyttäytyy vähintäänkin epäilyttävänä, mutta jonka taiteelliset ansiot säihkyvät siellä jossain, kultareunaisten pilvien yläpuolella.

Ehkä siksi The Life of Pablo tuntuikin niin osuvalta nimeltä räppäri-tuottajan edellislevylle.

Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä. Melkoisen sakea liemi syntyy tunnetusti siitä, kun epävakaata räpiköintiä ja paikoittaista matalalentoa säestää julkisuuden kiroilla sekä herkkyyteen ja perfektionismiin taipuvalla taiteilijaluonteella. Kaikkivoipaisuuskuvitelmista puhumattakaan.

Kanye-show on ollut, näkökulmasta riippuen, viihdyttävää tai surkuhupaisaa seurattavaa. Toisaalta Westin koko tähänastinen häikäisevä musiikkiura on hakenut vertaistaan – olkoonkin, että se on kärsinyt aivan viime vuosina lievästä himmenemisestä.

Kappaletasolla Westin uran kulminaatiopisteeksi on helppo nostaa kaikista huippubiiseistä huolimatta vuoden 2010 Runaway-single.

Päättyvän vuosikymmenen todennäköisesti parhaaksi popalbumiksi jäävän My Beautiful Dark Twisted Fantasyn loppupuolen magnum opus soi tummasävyisenä oodina elämän ja etenkin sen romanssien karvaille vastoinkäymisille ja masentavalle sekoiluille.

Pateettisen veistoksellinen teos tiivistää Westin rakkauden barokkimaisen ylitsevuotavaan spektaakkeliin sekä päinvastaisen ultraviileään ja avantgardistiseen minimalismiin. Koko näytös esitetään veronalaisen oopperan sijaan popin kuninkuusluokassa, vuolaassa valtavirrassa.

Nostan esiin kaksi olennaista Runaway-hetkeä.

Lokakuussa 2010 kappale sai ensiesityksensä MTV:n VMA-gaalassa, siis samassa tapahtumassa, jossa West hämmensi vuotta aiemmin Taylor Swiftin kiitospuheen aikana. Imma let you finish, but!

Punaiseen pukuun ja korupaljouteen koristautunut Kanye naputtaa esityksen alussa antiikkihenkisen miniatyyripylvään päällä valkoista sähköpianoaan – yhtä säveltä toistavaa ikonista Runaway-introa.

https://vimeo.com/14961446

Intro on naurettavan yksinkertainen, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen väkivaltaisen bassovoittoisen ”look at ya, look at ya” -moukaroinnin räjäyttäessä luulot pois ja tunnelman suoraan kliimaksiin, nollasta sataan.

West esitti kappaleen gaalassa, kuinkas muuten, balettitanssijat seuranaan.

Vastaavien seksiobjektimaisten ballerinojen ympäröimänä West esiintyi myös My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin huikeassa promoelokuvassa.

Sulat, pakeneminen, taivaankappaleet, saaliseläimet, baletti.

Kanye on kuin elokuvan alussa taivaalta syöksyvä tulipallo (jota hän itse pakenee), korkealle kohoava mutta alas romahtava (vai ammuttu?) Ikaros – ehkä elokuvan alun metsäkohtauksessa vauhkoontunen eläimen tavoin pakeneva ja väärinymmärretty uhri, jonka täytetty pää roikkuu myöhemmin paistilihojen yllä rakkauden ruokasalin seinällä.

”Baby, I got a plan
Run away fast as you can”

Albumin kannessa on tunnetusti maalaus viinilasia kohottavasta ballerinasta.

”Let’s have a toast for the douche bags
Let’s have a toast for the assholes”

Alkuperäisessä sensuroimattomassa kuvassa virnuileva alaston tumma hahmo, kenties West itse, röhnöttää viinipullo kourassaan. Hänen päällään irvistää vaalea, petomaisesti isotissinen ja siivekäs nainen, jota on verrattu Feeniksiin.

”Twenty four seven, three sixty five
Pussy stays on my mind”

Yliseksuaalisen haista vittu -mentaliteetin alta paljastuu kuitenkin pettymystä, häpeää, kaipuuta ja tragediaa, jotka luovat pohjavireen koko My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumille.

*

Flow-festivaali 2011 Suvilahdessa, vajaa vuosi VMA-gaalasta.

Elokuun hämärässä yössä popmaailman sen hetken suurin tähti laulaa naurettavan pitkäksi paisuvaa Runawayta kyynelten valuessa vuolaana mestarin kasvoilla.

Helsingin Suvilahdessa. Yleisön edessä. Ikimuistoinen mitä vittua -momentti.

Kanyen saaminen mestariteoksensa jälkeen Helsinkiin tuntui ihmeeltä jo itsessään.

Se, että supertähti purkaa traumojaan suomalaisyleisön edessä kuin terapeutin vastaanotolla ja räpistelee jälleen kohti korkeuksia – nyt Ramirentin vuokranosturin avulla – ihan tuossa noin, pureutuu kotimaisen pophistoriaan yhtä olennaisesti kuin Jimi Hendrixin esiintyminen Kulttuuritalolla tai Paul Ankan vierailu Linnanmäellä.

Video ei ole enää saatavilla

Kanye Westille koitti aikainen joulu.

Hei, sinä!

Koska olemme kilttejä ihmisiä – ja haluamme joulupukilta kovia paketteja – olemme koonneet iloksesi kaksi soittolistaa vuoden 2013 parhaista kappaleista.

Soittolistan, jolla on kaikki Spotifystä löytyvät ja top 100 -listallemme äänestetyt albumit kokonaisuudessaan, voit kuunnella tästä.

Soittolistan, jolla on yksi näytekappale jokaiselta Spotifystä löytyvältä ja top 100 -listalle äänestetyltä albumilta, voit kuunnella tästä.

Kummallakaan listalla ei ole kappaleita My Bloody Valentinelta, Bill Callahanilta, Pekko Käpiltä, Run the Jewelsiltä, Sur-rurilta, Haxan Cloakilta, Seksihulluilta ja Maakuntaradiolta, koska heidän uutta tuotantoaan ei Spotifystä löydy. Ristolta, Black Lizardilta ja Beastmilkiltä on puolestaan pidemmälläkin listalla mukana vain yksi tai kaksi kappaletta, koska niiden albumeita ei Spotifystä löydy.

Poimintoja vuoden 2013 parhailta albumeilta

1. Kanye West – Black Skinhead
2. Daft Punk – Giorgio by Moroder
3. Nick Cave & The Bad Seeds – Jubilee Street
4. Minä ja Ville Ahonen – Ennen kuin kuolen
5. Drake – Hold On, We’re Going Home
6. Pet Shop Boys – Vocal
7. The National – Don’t Swallow the Cap
8. Kurt Vile – Never Run Away
9. Oneohtrix Point Never – Boring Angel
10. Chvrches – We Sink
11. Darkside – Paper Trails
12. Risto – Tiedän millainen on ihminen
13. John Grant – GMF
14. Arcade Fire – Reflektor
15. Paavoharju – Minä nousen sinne
16. Hopeajärvi – Kiinnostaa
17. Disclosure – White Noise
18. Deerhunter – The Missing
19. Deafheaven – Irresistible
20. The Hearing – Wohu Wohu
21. Prefab Sprout – The Best Jewel Thief In The World
22. Julia Holter – World
23. Pimeys – Rakennukset
24. Goldfrapp – Annabel
25. J. Karjalainen – Meripihkahuone
26. The Knife – A Tooth For An Eye
27. Anssi Kela – Superkuu
28. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana – Rakkaudella vihaajille
29. Tim Hecker – Virginal I
30. Queens Of The Stone Age – I Sat By The Ocean
31. Panssarijuna – Marjaana
32. Danny Brown – Dip
33. Haim – The Wire
34. David Bowie – Where Are We Now?
35. Dalindéo – Ilta Tokoinrannassa
36. Ruger Hauer – Terra nullius
37. Haloo Helsinki! – Maailma on tehty meitä varten
38. Fuck Buttons – Brainfreeze
39. Sin Cos Tan – Limbo
40. Blood Orange – You’re Not Good Enough
41. Matti Johannes Koivu – Laulu pohjoisesta
42. Radiopuhelimet – Kilju
43. Vampire Weekend – Diane Young
44. Death Hawks – Blind Daughter of Death
45. Black Lizard – Boundaries
46. Justin Timberlake – Mirrors
47. These New Puritans – Fragment Two
48. Oranssi Pazuzu – Olen avannut uuden ailmän
49. Riitaoja – Alitajuntaa ovelta ovelle
50. King Krule – A Lizard State
51. Devendra Banhart – Für Hildegard von Bingen
52. Rhye – Open
53. Savages – Shut Up
54. Wire – Doubles & Trebles
55. Boards of Canada – Reach For The Dead
56. K-X-P – Magnetic North
57. Lady Gaga – Dope
58. Them Bird Things – Pachyderm Nightmare
59. The Flaming Lips – Look… The Sun Is Rising
60. Räjäyttäjät – Räjä’n’Roll All Night Long
61. Midlake – Provider
62. Håkan Hellström – Det kommer aldrig va över för mig
63. Major Lazer – Watch Out For This [Bumaye]
64. Eleanor Friedberger – I’ll Never Be Happy Again
65. Jonathan Wilson – Love To Love
66. Califone – Movie Music Kills A Kiss
67. Euro Crack – Pojat on huudeilla
68. Iron And Wine – Joy
69. Beastmilk – Love in a Cold World
70. Avicii – You Make Me
71. Phosphorescent – Song For Zula
72. Editors – Honesty
73. Tropic of Cancer – Plant Lilies at My Head
74. Manic Street Preachers – 4 Lonely Roads
75. Penniless – My Imaginary Friends
76. Autre Ne Veut – Play by Play
77. Tegan And Sara – Closer
78. Washed Out – It All Feels Right
79. Pure Bathing Culture – Dream The Dare
80. Eels – New Alphabet
81. Austra – Forgive Me
82. Ka – You Know It’s About
83. Cass McCombs – There Can Be Only One
84. Toro Y Moi – So Many Details
85. Lorde – Royals
86. Robin – Erilaiset
87. Arctic Monkeys – Why’d You Only Call Me When You’re High?
88. Miley Cyrus – Wrecking Ball
89. The Lieblings – It’s All Gonna Fall
90. Anna Calvi – Suddenly
91. Jessy Lanza – Kathy Lee
92. Iceage – Coalition

”Miten niin ’marttyyri’?!”

Kanye ja Kanyen paasauskohtaukset. Kanye ja Kim Kardashian. Kanye ja Jay-Z. Kanye ja Kanyen viimeisin mestariteos. Kanye ja North West.

Kanye, Kanye, Kanye.

Mitä Kanye Westista ei olisi kirjoitettu? Onko mitään järkeä toistaa tässä taas kertaalleen hänen äkkiävääriä mediatempauksiaan, isopeppuisia tyttöystäviään (jotka saattavat nekin olla tai olla olematta mediatempauksia) ja musiikillisia voittojaan?

Kanye lienee nykypoppareista se, josta on kirjoitettu Lady Gagan ohella eniten. Se on Kanyen kannalta sikäli huutava vääryys, että Kanyen musiikillinen vertailu Gagaan on kuin rinnastaisi Picasson entiseen aerobic-ohjaajaan, joka on päättänyt ryhtyä maalaamaan ”vähäks rajuja hei” postikortteja.

Vuonna 2004 ensilevyllään Jesus Walks -kappaleen julkaissut Kanye Omari West oli varsin erilainen hahmo kuin nykyinen hybriksen, lahjakkuuden, julkisuuden ja taiteen teemoja käsittelevä monitaideteos, millennial-sukupolven muistomerkki.

Tai ei ehkä ollut, mutta hänellä ei ollut siinä vaiheessa riittävän isoa lavaa esitellä hurmaavan persoonallisuutensa kaikkia sävyjä.

Ennen esikoisalbumia West oli puuhannut isojen räppärien luottotuottajana. Hänen tuottamansa kappaleet olivat nostaneet ainakin omat debyyttiin liittyvät odotukseni taivaisiin. Ei Kanye pettänyt, mutta ei aivan lunastanutkaan niitä.

College Dropout ei ole mikään uusia uria aukova neronleimaus, vaikka erinomainen hiphop-albumi onkin. Tuotanto kuulostaa toki omaleimaisesti Kanyelta, mutta albumi on enimmäkseen varsin perinteinen soul-sämplekeitos.

Jos albumilla olisi enemmän Jesus Walksin tavoin musiikilliseen peruskallioon uusia uria räjäyttäviä kappaleita, se olisi kaiketi eräs kaikkien aikojen hiphop-levyistä.

Jesus Walks ei kuulosta muilta levyn kappaleilta. Vielä vähemmän se kuulostaa kenenkään muun räppärin tuotokselta. Se on ainoa lajissaan; täysin omaleimainen popkappale, jossa on ainutlaatuinen tunnelma ja äänimaailma.

Sanoituksessa Kanye rakentaa tavoilleen uskollisesti itselleen marttyyrin asemaa, sillä kaikesta muusta kuin Jeesuksesta saa kuulemma laulaa tai listat jäävät haaveeksi. Mutta hän sen kun laulaa vain, koska on Kanye West – urhea Jumalan soturi eikä kuka tahansa vitun maallikko.

No, eiväthän listat tietenkään haaveeksi jääneet, vaan kappale oli itse kyhäämäänsä olki-Jeesusta selässään raahaavan Westin suurin siihenastinen hitti.

Kappaleeseen – ja etenkin sen kertosäkeeseen – mahtipontisessa uskonnollisessa marttyyriudessa kieriskely kuitenkin sopii täydellisesti.

Jesus Walks päätyi alhaiselle sijalle Rolling Stonen kaikkien aikojen kappaleiden listalla ja vähän satasen huonommalle puolelle Pitchforkin listatessa 2000-luvun kappaleita. Nuorgam on luonnollisesti ketterämpi kuin kumpikaan näistä jähmeän mediavallan edustajista, joten meidän listallamme kappale pääsee lähemmäs ansaitsemaansa sijoitusta.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Kanye Westiltä äänestettiin myös kappaleita All of the Lights, Gold Digger, Gorgeous, Heartless, Power, Runaway ja Street Lights sekä Jay-Z-duettoa Ni**as in Paris.

No mitä nyt taas? Voitinko mie?

Nuorgam valitsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä päättyneen kuukauden parhaan levyn. Valintaa edeltävänä päivänä esittelemme lyhyesti viisi kotimaista ja viisi ulkomaista albumia*, joiden joukosta voittaja löytyy.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

*Tällä kertaa ehdokkaiden joukosta löytyi viisi ulkomaista ja neljä kotimaista levyä sekä yksi siltä väliltä.

Kuukauden albumi

Ehdokas 10: Kanye West – Yeezus (kuuntele Spotifystä)

”Yeezuksen myötä ei voi enää löytää haastajaa, jota ei naurettaisi pois kehästä, koska koko levyn ajan Kanye on kauimpana omalta mukavuusalueeltaan, kuulostaen samalla itsevarmemmalta kuin koskaan. Yeezus on hullun neron mestariteos.” (Antti Piirainen, 94/100)

Kuukauden (lähes) kotimainen albumi

Ehdokas 7: Studio Killers – s/t (kuuntele Spotifystä)

”Kliinisyyden ja riemuisan leikkisyyden välillä taiteileva albumi ei teeskentele sekuntiakaan. Se on kuin minttujäätelö – moni ei voi sitä sietää, mutta vähintään yhtä moni rakastaa.” (Markus Hilden, 86/100)

Muut ehdokkaat:

Ehdokas 1: Aavikko – Planet Fun-Fun (kuuntele Spotifystä)

Ehdokas 2: Alexi Tuomarila Trio – Seven Hills (kuuntele Spotifystä)

Ehdokas 3: Deafheaven – Sunbather (kuuntele Spotifystä)

Ehdokas 4: Disclosure – Settle (kuuntele Spotifystä)

Ehdokas 5: Euro Crack – Huume (kuuntele Youtubesta)

Ehdokas 6: Sigur Ros – Kveikur (kuuntele Spotifystä)

”Kveikur on Sigur Rósia äänekkäimmillään ja aggressiivisimmillaan tähän asti. Albumi, johon voi ensihämmennyksen jälkeen upota kuin pumpulilla täytettyyn huoneeseen, jossa on raapivia teräsvillasattumia. Kuin painoton tila, johon heittäytyä leijumaan.” (Visa Högmander, 85/100)

Ehdokas 8: These New Puritans – Field of Reeds (kuuntele Spotifystä)

Ehdokas 9: Antti Tolvi – Pianoketo (kuuntele Soundcloudista)

Ääniä saivat myös seuraavien artistien ja yhtyeiden kesäkuussa julkaisemat albumit: Austra, Bass Drum of Death, Boards of Canada, Camera Obscura, Lloyd Cole, Maya Jane Coles, Empire of the Sun, Eleanor Friedberger, Holden, Booker T. Jones, Lust for Youth, Oblivians, Palms, Queens of the Stone Age, John Roberts, Super Janne, Thundercat ja Zomby.

No mitä nyt taas?

Kanye West tekee kohahduttavan täyskäännöksen kuudennella levyllään.

”At this point, when I listen to radio, that ain’t what I wanna be no more.”

Kanye West on tänä päivänä musiikin suurin supertähti, ja viimeiset 12 vuotta eivät ole kuviteltavissa ilman niitä vaikutteita, jotka alkoivat nousta pintaan Jay-Z:lle vuonna 2001 tuotetun Izzo (H.O.V.A.):n saatossa. The College Dropout, Late Registration ja Graduation olivat suurmenestyksiä, ja 808s & Heartbreakilla on vahvat perusteet väittää pitävänsä suurinta vaikutusvaltaa modernin R&B:n tyylilajissa. My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli levy, jolla Kanye nousi tyylinsä suurimmaksi, ja heti ensimmäisenä hän täytti kaikki toiveet tekemällä siihen asti parhaan levynsä.

Mitä musiikkimaailman suurin supertähti ei koskaan ole tehnyt?

Vastaukseksi voisi tarjota jotain Yeezuksen kaltaista. Tähän asti Kanyen tapa on ollut lähinnä vahvuuksiensa asteittainen uudelleenjalostaminen, mutta nyt hän on tarpeeksi rohkea hyppäämään entisen toimintamallinsa ulkopuolelle 40 minuutin ajaksi. Yeezus on täysin hänen tunnetun mukavuusalueensa ulkopuolella, ja kuulija saa osakseen raivoavalla intuitiolla luodun järkäleen, joka on samalla modernin musiikin suurimpia ja rohkeimpia riskinottoja. Pienemmän yleisön artisteilta tällaista voi ajoittain nähdä, mutta tällä tasolla tapauksien välissä saattaa olla vuosikymmeniäkin.

Vaikka uusin levy onkin ylivoimaisesti lyhyin Westin  tuotannossa, sen vaativuusaste on moninkertainen. Yksikään kymmenestä biisistä ei edes muistuta radioystävällistä eikä kuulosta sellaiselta, että tähänastinen yleisö olisi kiinnostava kohderyhmä.

Siinä varoituksen sana – tämä levy tulee jakamaan mielipiteitä. Vähemmän seikkailunhaluiset vieraantuvat sen ylikokeellisuudesta, toiset taas ylistävät sen rohkeutta.

Miettikää sitä houreenomaista vierailijalistaa, jolta löytyi joukko musiikkimaailman suurimpia tähtiä Jay-Z:stä Bon Iveriin. Tällä kertaa vierailut ovat vähissä, ja kun niitä kuullaan, ne on usein väännelty lähes tunnistamattomiksi. Tuskin kukaan uskoisi Daft Punkin tuottaneen kaksikin levyn kappaleista.

Kanye haluaa valaa vielä vahvemman kivijalan valtaistuimelleen. Tähän on ymmärrettävät syynsä. Twisted Fantasyn ainoita epävarmoja kohtia saattoi havaita kysyessään, kuinka suuri osa levyn kunniasta menikään hänelle itselleen. Voi olla, että hän itsekin ymmärsi, että ainoa tapa todistaa ja ylläpitää suuruutensa oli tehdä seuraava soololevy lähes yksin.

Tällä kertaa saamme kokea kaiken lähes täysin vailla ulkopuolisia vaikutteita, ja Kanye on täynnä tahtoa työntää tähän mennessä hurjimmat ideansa pahaa-aavistamattoman yleisön niskaan. Asetelma on lievästi sanottuna herkullinen, mutta kun on myöntänyt, että tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras artisti, lienee syytäkin yrittää entistä korkeammalle.

Suunta on siis ylemmäs, mutta myös rajusti sivulle. Yeezus ei täysin hylkää hiphopia, mutta miettii väripaletin aivan erilaiseksi, lyöden ainakin ison kasan rajua dancehallia, industrialia ja valikoiman brittiläistä garagea samalle korokkeelle.

Koska uskallusta ja itsevarmuutta riittää, ja levyn huippukohdat tuntuvat lähtökohtaisesti mielettömiltä. Pelin avaava rämisevä ja meluisa elektro ei toimi tälle edes kunnollisena varoituksena. Jos Battlesin Atlas ja Gary Glitterin Rock n’ Roll part 2 olisivat toimineet lynkkaustiimin tunnareina, se kuulostaisi suunnilleen Black Skinheadin taustalta, jota terästetään vielä lukuisilla kirkumis- ja huutosampleilla.

”Mitä vittua äsken tapahtui?” -hetkien määrä on täysin absurdi, ja vielä selittämättömämpää on se, kuinka levy ylipäätään pysyy kasassa, kun ei kovinkaan synnitön, mutta galvanisoidun itseriittoinen Yeezus heittelee parin tonnin kivenlohkareita omia tekeleitään päin suunnilleen minuutin välein. Kun On Sight halkeaa keskeltä doo wop -sampleen, niin I Am a God katkeilee parin sekunnin hiljaisuuksiin ja viimeinen minuutti on pelkkää hengenhaukkomista sekä primal scream -terapiaa. New Slavesin dubviemärisyyttely päättyy unkarilaiseen rakkauslaulupätkään, kuin joku olisi vaihtanut radiotaajuutta kesken kaiken.

Äärikokeellinen äänimaailma on vain toinen puoli Yeezuksen hyökkävyydestä. New Slavesin ärhäkkä sormenosoittelu omaa kansanryhmää vastaan saa levyn yksin-kaikkia-vastaan-asetelman kautta todella ilkeän sävyn. Mikään ei ole Kanyelle pyhää, ja sen todistaa parhaiten koko uran tyrmäävin lainaus. Blood on the Leaves nimittäin nappaa pohjakseen kappaleen, jota voi hyvin perustellusti pitää koko afrikkalais-amerikkalaisen musiikin ikonisimpana. Watch the Thronella Otis Redding ja Nina Simone saivat kokea melkoista vääntelyä, mutta tässä kosketaan johonkin aivan muuhun: Kanyen egoakin suurempaan kulttuuripoliittiseen monumenttiin.

Jos Strange Fruitin sämpläyksesta ei nouse otsikoita, olen todella yllättynyt. Myönnetään, kyseessä on Nina Simonen eikä Billie Holidayn versio, mutta kun Kanye käsittelee sen päälle (mahdollisesti omaa) sydänsurutarinaansa vocoderin läpi ulvoen, voisi luulla monien konservatiivisempien sydänten saavan verenpainetaudin ensioireita.

Vaikka itselläni ei valkoisena nuorena miehenä olekaan pahemmin identifioituvaa tunnearvoa Strange Fruitia kohtaan, tuntuu silti mielipuoliselta kuunnella nopeutetun Simonen laulun kaikumista TNGHT:lta viedyn, kirskuvan tuuba-samplen keskellä. En tiedä kuka muu uskaltaisi yrittää jotain näin häikäilemätöntä: tunnen riemastumista ja varovaisuutta saman verran yhtä aikaa. Itsessänikin taitaa asua pieni kulttuurikonservatiivi – onneksi se hiljenee siksi, että Blood on the Leaves pysyy myös Kanyelle tyypillisesti pervertoituneella tavalla koskettavana.

Levyn lopusta löytyvät vielä viimeiset kiusaukset. Send It Up olisi vielä kolmd vuotta sitten muuttunut klubiystävälliseksi, mutta siihen sisältyy täysin epämelodinen palosireeni, hidastetulta hammaslääkärin poralta kuulostava kertosäe ja tahtilajia halveksuva yksittäinen syntetisaattorinisku. Bound 2 on hienovaraisesti vielä röyhkeämpi. Siihen Kanye ei suostu tarjoamaan edes minkäänlaista biittiä – sellainen muuttaisi tuon lopetusnumeron suoraan Late Registrationin muottiin sopivaksi hitiksi. Hänelle kelpaa pelkän soulsamplen päällä tyylittely. Irvokkuutta korostaa täysin biisistä irrallaan hyörivä kertosäe.

Peruslähtökohtana on siis yhä moderni sananlasku ”Ei kohu kauas Kanyesta putoa,” mutta tämä levy tuntuu ampiaispesän ravistelulta sekä toiveelta saada aikaan yhtä kohahduttavaa musiikkia kuin hänen yksityiselämänsäkin on ollut. Siinä hän onnistuu, koska materiaalin ylivertaisuus on musertavaa, eikä Yeezus koskaan sorru pelkällä shokkiarvolla leikkimiseen: nämä ideat ovat hänen tasoiselleen artistille ennenkuulumattoman rohkeita ja ne toteutetaan lähes demonisella voimalla.

Missä pisteessä nyt sitten olemme? Hän oli jo valmiiksi hiphopin suurin nimi. Yeezuksen myötä ei voi enää löytää haastajaa, jota ei naurettaisi pois kehästä, koska koko levyn ajan Kanye on kauimpana omalta mukavuusalueeltaan, kuulostaen samalla itsevarmemmalta kuin koskaan. Yeezus on hullun neron mestariteos.

Joudun siis palaamaan alussa esittämääni kysymykseen. En tiedä pettääkö muistini tai tietouteni, mutta en muista tätä tapahtuneen ennen.

94 Yeezus on hullun neron mestariteos. Can he get much higher?

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Kaiken muun hyvän lisäksi Kanye West on ehdottomasti maailman viihdyttävin tweettaaja!

Mikä tekee Kanye Westistä neron? Hän on eittämättä musiikillisesti lahjakas, mutta niin on moni muukin. Hänen biittejään ovat hinkuneet nyt jo yli kymmenen vuoden ajan hiphopin isoiset Jay-Z:stä alkaen. Mutta samaa voisi sanoa tietyistä muistakin tuottajista. Kanyella on tyylitajua. Mutta niin on nykyään kaikilla oikean stylistin palkanneilla.

Ei, mikä tekee Kanyesta niin mahtavan, mikä tekee Kanyesta neron, on hänen luonnonvoimia muistuttava megalomaniansa.

Kanye sai ison mahdollisuuden, kun Jay-Z:n otti hänet aikoinaan suojiinsa. Normaalille ihmiselle olisi riittänyt tienata isoja taaloja ylistettyjä raitoja rapin kuninkaallisille tuottaen. Kanyelle ei – hän halusi itse supertähdeksi supertähden paikalle.

Kun Westin Touch the Sky -video ei voittanut parhaan videon pystiä MTV:n palkintogaalassa, hän pomppasi ikimuistoisesti lavalle vaatien sitä, mikä nerolle kuuluu: ”Minun videossani oli Pamela Anderson!”

Muut räppärit saattoivat motkottaa George W. Bushin hallinnosta riimeissään, Kanye haukkui hänet rasistiksi suorassa hurrikaani Katrinan hyväntekeväisyyslähetyksessä.

Muut valittavat eroistaan haastatteluissa. Kanye tekee raastavan vieraantuneen ja ainutlaatuisen teemalevyn, jolla hän huutaa tuskaansa Auto-tuunattujen robottivokaalien välityksellä. Räppäreillä on diilejä Niken kanssa; Kanyella on oma kenkämallisto Louis Vuittonilla.

Toiset popartistit tyytyvät toistamaan samaa kaavaa levystä toiseen. Kanyen jokainen albumi on ollut edeltäjäänsä rikkaampi, musikaalisempi, kunnianhimoisempi, isompi. Muut tekevät musiikkivideoita. Kanye tekee visuaalisesti pyörryttäviä konseptuaalisia lyhytelokuvia, jotka kestävät 35 minuuttia.

Millään edellä mainituista asioista ei tietenkään olisi mitään merkitystä, jos Kanye olisi lahjaton. Mutta lahjattomuus on yksi harvoista asioista, joista häntä ei voi syyttää.

Lady Gaga ei ole likipitäenkään kiinnostavin popartistimme, Kanye West on.

Video ei ole enää saatavilla

Muista myös: Lentävä Kanye Westin pää -bookmarklet!

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas

Flow-festivaalille ensi kesänä saapuvan Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli yksi viime vuoden parhaista levyistä ja siltä löytyvä All of the Lights parhaista biiseistä.

Westin luottomiehen ja legendaarisen hiphop-videoiden ohjaajan Hype Williamsin All of the Lights -musiikkivideo on Gasper Noe -viittauksineen puolestaan yksi tämän vuoden parhaista musiikkivideoista.

Ainakin se on video, jolla Rihanna näyttää kuumemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Kanye West saattaa olla narsistinen hullu, mutta hän on myös aikamme musiikillisia neroja – ja mikä hienointa, työnarkomaani. Lisää musiikkia on luvassa kesäkuussa, jolloin Westin ja Jay-Z:n yhteinen Watch the Throne -albumi näillä tiedoin julkaistaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kanye West – All of the Lights