Kanye West – Yeezus

Roc-a-Fella / Def Jam

No mitä nyt taas?

No mitä nyt taas?

Kanye West tekee kohahduttavan täyskäännöksen kuudennella levyllään.

”At this point, when I listen to radio, that ain’t what I wanna be no more.”

KanyeKansiKanye West on tänä päivänä musiikin suurin supertähti, ja viimeiset 12 vuotta eivät ole kuviteltavissa ilman niitä vaikutteita, jotka alkoivat nousta pintaan Jay-Z:lle vuonna 2001 tuotetun Izzo (H.O.V.A.):n saatossa. The College Dropout, Late Registration ja Graduation olivat suurmenestyksiä, ja 808s & Heartbreakilla on vahvat perusteet väittää pitävänsä suurinta vaikutusvaltaa modernin R&B:n tyylilajissa. My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli levy, jolla Kanye nousi tyylinsä suurimmaksi, ja heti ensimmäisenä hän täytti kaikki toiveet tekemällä siihen asti parhaan levynsä.

Mitä musiikkimaailman suurin supertähti ei koskaan ole tehnyt?

Vastaukseksi voisi tarjota jotain Yeezuksen kaltaista. Tähän asti Kanyen tapa on ollut lähinnä vahvuuksiensa asteittainen uudelleenjalostaminen, mutta nyt hän on tarpeeksi rohkea hyppäämään entisen toimintamallinsa ulkopuolelle 40 minuutin ajaksi. Yeezus on täysin hänen tunnetun mukavuusalueensa ulkopuolella, ja kuulija saa osakseen raivoavalla intuitiolla luodun järkäleen, joka on samalla modernin musiikin suurimpia ja rohkeimpia riskinottoja. Pienemmän yleisön artisteilta tällaista voi ajoittain nähdä, mutta tällä tasolla tapauksien välissä saattaa olla vuosikymmeniäkin.

Vaikka uusin levy onkin ylivoimaisesti lyhyin Westin  tuotannossa, sen vaativuusaste on moninkertainen. Yksikään kymmenestä biisistä ei edes muistuta radioystävällistä eikä kuulosta sellaiselta, että tähänastinen yleisö olisi kiinnostava kohderyhmä.

Siinä varoituksen sana – tämä levy tulee jakamaan mielipiteitä. Vähemmän seikkailunhaluiset vieraantuvat sen ylikokeellisuudesta, toiset taas ylistävät sen rohkeutta.

Miettikää sitä houreenomaista vierailijalistaa, jolta löytyi joukko musiikkimaailman suurimpia tähtiä Jay-Z:stä Bon Iveriin. Tällä kertaa vierailut ovat vähissä, ja kun niitä kuullaan, ne on usein väännelty lähes tunnistamattomiksi. Tuskin kukaan uskoisi Daft Punkin tuottaneen kaksikin levyn kappaleista.

Kanye haluaa valaa vielä vahvemman kivijalan valtaistuimelleen. Tähän on ymmärrettävät syynsä. Twisted Fantasyn ainoita epävarmoja kohtia saattoi havaita kysyessään, kuinka suuri osa levyn kunniasta menikään hänelle itselleen. Voi olla, että hän itsekin ymmärsi, että ainoa tapa todistaa ja ylläpitää suuruutensa oli tehdä seuraava soololevy lähes yksin.

Tällä kertaa saamme kokea kaiken lähes täysin vailla ulkopuolisia vaikutteita, ja Kanye on täynnä tahtoa työntää tähän mennessä hurjimmat ideansa pahaa-aavistamattoman yleisön niskaan. Asetelma on lievästi sanottuna herkullinen, mutta kun on myöntänyt, että tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras artisti, lienee syytäkin yrittää entistä korkeammalle.

Suunta on siis ylemmäs, mutta myös rajusti sivulle. Yeezus ei täysin hylkää hiphopia, mutta miettii väripaletin aivan erilaiseksi, lyöden ainakin ison kasan rajua dancehallia, industrialia ja valikoiman brittiläistä garagea samalle korokkeelle.

Koska uskallusta ja itsevarmuutta riittää, ja levyn huippukohdat tuntuvat lähtökohtaisesti mielettömiltä. Pelin avaava rämisevä ja meluisa elektro ei toimi tälle edes kunnollisena varoituksena. Jos Battlesin Atlas ja Gary Glitterin Rock n’ Roll part 2 olisivat toimineet lynkkaustiimin tunnareina, se kuulostaisi suunnilleen Black Skinheadin taustalta, jota terästetään vielä lukuisilla kirkumis- ja huutosampleilla.

”Mitä vittua äsken tapahtui?” -hetkien määrä on täysin absurdi, ja vielä selittämättömämpää on se, kuinka levy ylipäätään pysyy kasassa, kun ei kovinkaan synnitön, mutta galvanisoidun itseriittoinen Yeezus heittelee parin tonnin kivenlohkareita omia tekeleitään päin suunnilleen minuutin välein. Kun On Sight halkeaa keskeltä doo wop -sampleen, niin I Am a God katkeilee parin sekunnin hiljaisuuksiin ja viimeinen minuutti on pelkkää hengenhaukkomista sekä primal scream -terapiaa. New Slavesin dubviemärisyyttely päättyy unkarilaiseen rakkauslaulupätkään, kuin joku olisi vaihtanut radiotaajuutta kesken kaiken.

Äärikokeellinen äänimaailma on vain toinen puoli Yeezuksen hyökkävyydestä. New Slavesin ärhäkkä sormenosoittelu omaa kansanryhmää vastaan saa levyn yksin-kaikkia-vastaan-asetelman kautta todella ilkeän sävyn. Mikään ei ole Kanyelle pyhää, ja sen todistaa parhaiten koko uran tyrmäävin lainaus. Blood on the Leaves nimittäin nappaa pohjakseen kappaleen, jota voi hyvin perustellusti pitää koko afrikkalais-amerikkalaisen musiikin ikonisimpana. Watch the Thronella Otis Redding ja Nina Simone saivat kokea melkoista vääntelyä, mutta tässä kosketaan johonkin aivan muuhun: Kanyen egoakin suurempaan kulttuuripoliittiseen monumenttiin.

Jos Strange Fruitin sämpläyksesta ei nouse otsikoita, olen todella yllättynyt. Myönnetään, kyseessä on Nina Simonen eikä Billie Holidayn versio, mutta kun Kanye käsittelee sen päälle (mahdollisesti omaa) sydänsurutarinaansa vocoderin läpi ulvoen, voisi luulla monien konservatiivisempien sydänten saavan verenpainetaudin ensioireita.

Vaikka itselläni ei valkoisena nuorena miehenä olekaan pahemmin identifioituvaa tunnearvoa Strange Fruitia kohtaan, tuntuu silti mielipuoliselta kuunnella nopeutetun Simonen laulun kaikumista TNGHT:lta viedyn, kirskuvan tuuba-samplen keskellä. En tiedä kuka muu uskaltaisi yrittää jotain näin häikäilemätöntä: tunnen riemastumista ja varovaisuutta saman verran yhtä aikaa. Itsessänikin taitaa asua pieni kulttuurikonservatiivi – onneksi se hiljenee siksi, että Blood on the Leaves pysyy myös Kanyelle tyypillisesti pervertoituneella tavalla koskettavana.

Levyn lopusta löytyvät vielä viimeiset kiusaukset. Send It Up olisi vielä kolmd vuotta sitten muuttunut klubiystävälliseksi, mutta siihen sisältyy täysin epämelodinen palosireeni, hidastetulta hammaslääkärin poralta kuulostava kertosäe ja tahtilajia halveksuva yksittäinen syntetisaattorinisku. Bound 2 on hienovaraisesti vielä röyhkeämpi. Siihen Kanye ei suostu tarjoamaan edes minkäänlaista biittiä – sellainen muuttaisi tuon lopetusnumeron suoraan Late Registrationin muottiin sopivaksi hitiksi. Hänelle kelpaa pelkän soulsamplen päällä tyylittely. Irvokkuutta korostaa täysin biisistä irrallaan hyörivä kertosäe.

Peruslähtökohtana on siis yhä moderni sananlasku ”Ei kohu kauas Kanyesta putoa,” mutta tämä levy tuntuu ampiaispesän ravistelulta sekä toiveelta saada aikaan yhtä kohahduttavaa musiikkia kuin hänen yksityiselämänsäkin on ollut. Siinä hän onnistuu, koska materiaalin ylivertaisuus on musertavaa, eikä Yeezus koskaan sorru pelkällä shokkiarvolla leikkimiseen: nämä ideat ovat hänen tasoiselleen artistille ennenkuulumattoman rohkeita ja ne toteutetaan lähes demonisella voimalla.

Missä pisteessä nyt sitten olemme? Hän oli jo valmiiksi hiphopin suurin nimi. Yeezuksen myötä ei voi enää löytää haastajaa, jota ei naurettaisi pois kehästä, koska koko levyn ajan Kanye on kauimpana omalta mukavuusalueeltaan, kuulostaen samalla itsevarmemmalta kuin koskaan. Yeezus on hullun neron mestariteos.

Joudun siis palaamaan alussa esittämääni kysymykseen. En tiedä pettääkö muistini tai tietouteni, mutta en muista tätä tapahtuneen ennen.

94 Yeezus on hullun neron mestariteos. Can he get much higher?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress