King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Thrill Jockey

84 Hatanpään Arboretum Tampereella on niin mieltäylentävä paikka, että paineet millaisen tahansa samannimisen projektin onnistumiselle ovat musertavat. Dave Heumann on epäilemättä tiedostanut tämän; amerikkalaisen laulaja-kitaristin Arbouretum-yhtye sen kuin parantaa juoksuaan, jota on nyt kestänyt reilun vuosikymmenen ja viiden albumin verran. Coming Out of the Fog on aivan erinomainen levy, johon rakastuminen ei edellytä muhevaa partavärkkiä. Arbouretumin ydin on letkeäntiukassa, The Bandin vaivattomuutta huokuvassa americanassa, jota yhtye värittää shearwatermaisella jylhyydellä, pölyisellä preeriapsykedelialla ja (etenkin kitarasooloissa) yrtintuoksuisella avaruusrockilla – tarvittaessa kuitenkin lantsarit jalassa ja timotei huulessa kuistilla lönnien. Albumilla on yhdeksän biisiä, joista yhdeksän puolustaa paikkaansa. Koska Suomeen? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foals – Holy Fire

Transgressive

66 Foalsin uusi albumi Holy Fire on pettymys. Levyllä on muutamia hyviä kappaleita, mutta odotin jotakin hiukan mullistavampaa. Edellinen albumi Total Life Forever oli suuri harppaus debyyttialbumi Antidotesin hengästyttävästä kimpoilusta eteenpäin. Ajattelin, että Foals siirtyisi johonkin aivan odottamattomaan suuntaan edellisalbuminsa seesteisistä tunnelmista. Pakkaa sekoitetaan heti kakkosraidalla Inhaler, kun yhtye runttaa hard rock -meiningeissä oikein onnistuneesti, mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi kappale. Vaikka yhtyeen soinnissa on aiempaa enemmän lipevää valkoisen miehen funkia, levy tuntuu monin paikoin toistavan edeltäjänsä temppuja. Voisi sanoa, että Holy Fire on ikävällä tavalla hyvin kertosäe-painotteinen julkaisu. Moneen kappaleeseen on sävelletty tenhoava kertosäe, joka sitten hukkuu sitä ympäröivän biisin yhdentekevyyteen. Levyn suurin synti on kuitenkin kahden joutavan hiturin sijoittaminen levyn loppuun. Levy tuntuisi jo monin verroin mielekkäämmältä, jos se päättyisi uhmakkaaseen Providenceen. On kuitenkin mainittava, että levyn toisena sinkkuna julkaistu tanssiinkutsu My Number on ehjintä ja hitikkäintä Foalsia tähän asti. (Vilho Pirttijärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Babies – Crusher

Sub Pop

66 Grave Babies tulee Seattlesta ja kuulostaa jo nimensä puolesta jonkin 1990-luvun slacker-leffan fiktiiviseltä bändiltä. Vaikutteensa kolmikko kuitenkin anastaa suoraan 1980-luvun briteiltä. Bändi on sisäistänyt täydellisesti postpunkin essentian – ne valittavat kitarat, ne suljetut melodiakierrot, ne dramaattiset laulumölinät. Me kaikkihan rakastamme näitä transgression arkisia raaka-aineita, mutta emme sentään aivan näin paljon. Kuusitoista kosolti toisiltaan kuulostavaa raitaa on liikaa tätä pimeässä haahuilua, eikä mikään anna viitteitä valonpilkahduksesta, jos vaikkapa (gootti)popahtavammin samaa kaavaa soveltavaan Cold Caveen verrataan. Vankka levykokonaisuus mustavalkoisille synkistelijöille, puuduttava kertauskurssi niille satunnaisille retrorockin kuluttajille, jotka ovat vain turisteja surutalossa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Guided by Voices – Down by the Racetrack EP

Revolver

47 Alkuvoimaisen, vinksahtaneen, rujonkauniin indierockin mestarointi on lahja, jota toisinaan saattaa varjostaa oman tyylilajin liiallinen everything goes -asenne. Kun kyse on Robert Pollardin kaltaisesta hypertuotteliaasta nerosta, ovat fanit tottuneet siihen, että heitä siunataan jatkuvalla julkaisujen tulvalla. Samalla kuulijoiden rooli on myös toimittaa laadunvalvontaa, koska herra itse ei siihen kykene. Down by the Racetrackin oikeuttava helmi on Pictures of the Man -raita synkkine äänimaisemineen, mutta sen rinnalla kuullaan viisi täysin keskinkertaista sävellystä, joiden olisi kuulunut jäädä pöytälaatikon pohjalle. Kun kaikki filtterinsä hukannut Pollard on viimeisen vuoden sisään julkaissut jo neljä Guided by Voices -levyä ja kaksi sooloalbumia, en voi välttyä skenaariolta, jossa neljännen valvotun yön jälkeen luen Wikipedian Pollard-diskografiaa läpi vain, koska se on ainoa hänen musiikkiaan varmempi tie transsiin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Halme Prospekt – Prospektrum

TUM Records

72 Kallion Club Libertessä syntyneen projektin lapsena komeileva Prospektrum on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhallinsoitinvirtuoosi Hepa Halmeen vision ympärille rakennettua, rockahtavan jazzin ja Asan, Hannu Salaman sekä Paula Vesalan runonlausunnan synteesiä. Halmeen luotsaaman sähköisen, muun muassa Affe Forsmanin ja Arttu Tolosen sisältävän kuusikon soundi on kiinnostava: se ryömii, puhkuu ja ärisee raskaasti, viittaillen useasti Miles Davisin 1970-luvun mystisiin kokeiluihin, ja välillä Kasperi Laine kuorruttelee soundia kohtuullisen hyvin istuvilla levyskrätsäyksillään. Kollaasi toimii silti paremmin paperilla kuin käytännössä, ja huomio kiinnittyy lähes täysin lausujatrioon: Asan töksähtelevän vakavat, Vesalan viekkaan maailailevat sekä Salaman ironisen toteavat kerrontatyylit kummittelevat mielessä pitempään kuin yllättävän kesyksi ja staattisesti jäävä yhtye. Lausujien korostaminen on varmasti tarkoituskin, mutta etenkin Salaman hillittömän sanantaiteen vastineeksi kaipaisi yhtä villiä menoa edes hetkellisesti myös instrumentaalipuolelle. Päätösraita Toisella puolella sentään saattaa visiot yhteen onnistuneesti. Mielellään soisi tämän Otto Donnerin ja Eero Koivistoisen runojazz-spektaakkeille osoitetun hatunnoston jäävän muuksikin kuin kertakokeiluksi. (Mikael Mattila)

Night Marchers – Allez Allez

Swami Records

76 Muun muassa Drive Like Jehussa, Hot Snakesissa ja Rocket from the Cryptissä soittaneen John Reisin uusi yhtye soittaa erittäin verevää ja rehellisesti setämäistä garage- ja punkrockia. The Night Marchersin toisella albumilla on parasta sen rosoinen mutta napakka soundi, jossa on niin The Fallin romuluista kulmikkuutta, Dr. Feelgoodin sahalaitaista juurevuutta kuin Social Distortionin suoraviivaista paahtoa. Reisin känisevä laulutapa voi alkaa pidemmän päälle rasittaa, ja levyn rootsimmissa vedoissa bändi päästää itsensä hiukan liian helpolla, mutta joukkoon mahtuu paljon hyvää: Loud Dumb and Mean esittelee The Night Marchersin kovapintaisimmillaan, All Hits “rollareimmillaan” ja Ned Lud krauteimmillaan. Eri puoliaan esitellessään bändi kuulostaa aina yhtä luontevalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Hills – Chromatisms

Tapete Records

62 Soft Hillsin kolmas albumi tuskin vie seattlelaisyhtyettä yhtään lähemmäksi läpimurtoa. Chromatismsillä soi yhtye, joka tuntuu aprikoivan kahden tyylisuunnan välillä, joita se ei osaa ainakaan vielä riittävän luontevasti yhdistää. Albumi käynnistyy erittäin lupaavasti: ensimmäiset kappaleet tuovat mieleen vuosituhannen vaihteen popimman vaihtoehtokantrin parhaimmiston Calexicosta (Riding High) Ryan Adamsiin (Sweet Louise), mutta sitten fokus katoaa ja Chromatisms lipsuu päämäärättömäksi, klassisen rockin stemmoilla höystetyksi kevytpsykedeeliseksi tunnelmoinniksi, joka on elämänsä velkaa 1970-luvun puolivälin Pink Floydille ja Bendsin ja OK Computerin aikaiselle Radioheadille. Soft Hills on samassa tilanteessa kuin Midlake oli vuosituhannen alussa ennen kuin se sai edes auttavasti juonen päästä kiinni. Seuraava albumi lienee yhtyeelle se ”viimeisen mahdollisuuden saluuna”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Metsä nimeltä Guided by Voices.

Guided By Voicesin 11. levyllä Mag Earwhigillä Robert Pollard laulaa kappaleessa I Am Produced:

“I am trapped, tricked, packaged
And shipped out
I am produced”

Pollardin ja Guided By Voicesissa pitkään soittajana ja äänittäjänä toimineen Tobin Sproutin tekemä kappale saattoi huokua ahdistusta yhtyeen musiikin ylituottamisesta, mutta samaisella albumilla Guided By Voices oli jo alkanut käydä muutosta kohti kirkkaampia soundeja. Yhtye oli luonut maineensa enimmäkseen 4-raiturilla äänitetyillä rosoisilla ja rähjäisillä pophelmillä, jotka olivat osa lo-fi-musiikkityylin peruskalliota. Kymmenessä vuodessa (1986–1996) se oli julkaissut valtavan määrän levyjä, EP:itä, singlejä ja kaikenkarvaisia soolo- ja sivuprojekteja.

Sellaisilla levyillä kuin vuoden 1994 Bee Thousandilla ja 1995 julkaistulla Alien Lanesilla yhtyeen suosio oli kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin vaihtoehtorockin otettua niskalenkin valtavirrasta. Guided By Voices ei kilpaillut listasijoituksista Pearl Jamin tai Smashing Pumpkinsin kanssa, mutta yhtäkkiä vuosia nuhjuisia kotinauhoituksiaan julkaissut, keski-ikää lähestyvistä miehistä koostunut bändi oli yhä suuremman ihmisjoukon rakastama kulttisuosikki.

Vuonna 1996 julkaistu Under the Bushes Under the Stars oli äänitetty jo oikeassa studiossa (jossa bändi tosin oli käynyt silloin tällöin aikaisemminkin) ja viimein Mag Earwhigillä Pollard vaihtoi rähjäisen, kaljaa kittaavan rupusakkinsa taitavampiin soittoniekkoihin.

Kaikki tämä on toki suhteellista. Ei Mag Earwhigillä Pollardin taustalla soittanut Cobra Verde -yhtye mikään soittimiaan aistikkaasti hiplaillut Steely Dan ollut, eikä lopputulos muistuttanut valtavirtapoppia. Pollard ja Cobra Verde kuitenkin onnistuivat tiivistämään ja kiillottamaan persoonallisen melodiset kappaleensa hienoksi, maanläheiseksi, mutta korkealle kurkipotkunsa tähtääväksi kitarapopiksi.

Hyvä osoitus uuden taustayhtyeen tärkeydestä on Pollardin sijaan Cobra Verden Doug Gillardin kirjoittama I Am a Tree. Se on loistokas vaihtoehtopopin, voimapopin ja pseudo-hardrockin yhdistelmä, joka hyötyy hienosti kirkkaammasta soundista ja tarkan iskevästä toteutuksesta. Aikansa angstisesta jälkigrunge-ilmapiiristä se erottuu jo leikkisän seksuaalisella tekstillään:

“I’m planning to see
I’m planning to feel you all over me
So climb up my trunk and build on your nest
Come and get the sap out of me”

I Am a Treen ja Mag Earwhigin napakka poprock ei nostanut Guided By Voicesia kulttisuosiosta poptähteyteen, eikä sitä tehnyt myöskään muun muassa Weezerin levyjä tuottaneen The Cars -veteraanin Ric Ocasekin avustuksella tehty, (Guided By Voicesin mittapuulla) ennenkuulumattoman siloteltu vuonna 1999 julkaistu Do the Collapse.

Pollardin ja kumppaneiden (kovin yksipuolinen) flirttailu poptähteyden kanssa ei lopulta johtanut maailmanmaineeseen, vaan yhtyeen hajoamiseen vuonna 2004. Viimeiset vuotensa yhtye kamppaili jatkuvasti lo-fi-tuotannon ja hiotumman popsoundin välimaastossa. Paluuta 4-raitureihin ei ollut, mutta silotellut rocklevytkään eivät tarjonneet tietä eteenpäin.

Guided By Voicesin hajottua Robert Pollardin musiikillisten julkaisujen pysäyttämätön ja vuolas virta kuitenkin jatkui soololevyjen muodossa, ja viime vuonna Guided By Voicesin Mag Earwhigiä edeltänyt “klassinen” vuosien 1993–1996 kokoonpano teki paluun. Yhtyeelle tyypillisesti se on ehtinyt julkaista jo kolme pitkäsoittoa (jossain välissä Pollard ehti myös tehdä kaksi soololevyä). Seuraavaa levyäkään ei tarvitse kauaa odotella – uudelleen kasatun Guided By Voicesin seuraava levy English Little League ilmestyy huhtikuussa.

Palannut Guided By Voices haikailee 1990-luvun puolivälin Bee Thousandin ja Alien Lanesin lo-fi-mestariteoksiin, mutta ei pidä myöskään väheksyä I Am a Treen ja Mag Earwhigin edustamaa aikaa, jolloin Pollard uskalsi vielä unelmoida noususta rocktähteyden Valhallaan ihailemiensa The Beatlesin ja The Whon rinnalle. Se, että kapteeni Pollardin ja perämies Gillardin vene karahti karille, ei vähennä Mag Earwhigin ja valloittavan I Am a Treen tenhoa laisinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2002 Guided By Voices vieraili (Gunnareiden Slashin, Duff McKaganin ja Matt Sorumin kera) The Strokesin Someday-videolla, jolla yhtyeet baarissa hengailun lisäksi ottavat yhteen Family Feud -visailuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

I Am a Treen alkuperäisen version teki Doug Gillardin Gem-yhtye. Se kuulostaa tältä:

Video ei ole enää saatavilla

Indierockin käet, Guided by Voices.

”To everyone that says we have a drinking problem, we say: ’Fuck you’. I said it to my mom: ’I love you mother, I love you mom but fuck you’.” – Robert Pollard

Rakastettavat juopporyhmät. 1990-luvulla Daytonin Wal-mart-ketju sai varmasti huomattavan määrän tuotostaan Robert Pollardin rähinäryhmän lompakoista.

Mutta, kuten niin monesti ennenkin, tietyllä päihtymisellä on positiivinen vaikutus. 1990-luvun lopun Guided by Voices hienoissa studioissa ei yksinkertaisesti ole yhtä eloisaa kuin indierockin kaksoistornit Bee Thousand ja Alien Lanes. Joskus känni-ideat ovat oikeasti niin hyviä kuin miltä ne parin promillen kohdalla tuntuvatkin.

Alien Lanesin hittiputken alkupuolelta löytyvä Game of Pricks kuulostaakin sopivan juopuneelta ja huvittuneelta riitelijältä, keinuen hieman joka suuntaan järjettömän koukuttavan melodian ravistellessa sitä.

Koska studiotyöskentely ei toiminut tälle ryhmälle yhtään, ja oli kaiken lisäksi kallista, oli hyvä pysyä helpommissa paikoissa. Neliraituria raahattiin kellarista pesutupaan, pesutuvasta kuistille ja niin edelleen. Tätä kautta inspiraatio oli mahdollista nauhoittaa heti sellaisena kuin se ensin ilmestyi.

Joten suhinaa riittää. Game of Pricks on kuitenkin aikakautensa kevyemmästä päästä. Myöhemmin levyllä Ex-Supermodel käyttää kuorsausta tehokeinona – onnistuneesti. Toisaalta, ei sillä ole väliä miten nauhoitat Game of Pricksin suoraan ihon alle hyökkäävän riffin, se on niitä joita on hankala pilata. Ja jos saat aikaan jotain niinkin mainiota ja kestävää vain ryypätessäsi hyvässä seurassa, niin valittamisen syytä tuskin on. Vuosia myöhemmin nauhoitettu hienon studion versio ei toimi väärin sekään, mutta alkuperäisen yhtä aikaa innostunutta ja rentoa tunnelmaa se ei saavuta.

”And I never asked for the truth but you owe that to me”

Totuus on se, että tähän liittyy myös loistavaa sijoitustoimintaa. Jos olutta ei huomioida, niin Alien Lanesin nauhoittaminen maksoi noin kymmenen dollaria.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kaikista loistavista biiseistä mitä Guided by Voices on tehnyt, yksi on ylitse muiden.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Artikkelin aloittava lainaus tulee Robert Pollardin soololevyltä Relaxation of the Asshole. Se on indierockin vastine Having Fun with Elvis Onstagelle.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Vaikka Robert Pollard käyttikin kymmenen dollaria hyvin, tässä hän vittuilee Counting Crowsin Adam Duritzille raha-asioista.

http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=c6A6jPmWJ7Q

Fire

84 Bailterspace menisi sokkokuuntelussa täydestä uutena newyorkilaisyhtyeestä, joka on suodattanut 1980- ja 1990-luvun vaihtoehtorockista nipun sen kiinnostavimpia elementtejä (Afghan Whigsin veresliha, Swervedriverin maskuliininen shoegaze, Sonic Youthin melodinen dissonanssi, Gun Clubin hektinen paukutus) ja muokannut niistä onnistuneesti omanlaisensa soundinsa. Onkin mahtavaa huomata, että tämä on se sama, 120 Minutesista, brittilehtien arviopalstoilta sekä Flying Nunin ja Matadorin label-kokoelmilta etäisesti tuttu uusiseelantilaisyhtye, joka oli hetken 1990-luvun alussa kuumahko juttu, kunnes hiipui vuosituhanteen vaihteeseen mennessä näkymättömiin. Bailterspace ehti jo kertaalleen, vuonna 2004, lopettaa. Strobospheren perusteella comeback on ollut oiva idea. No Sensen nihilistisen kolho postpunk kestää vertailun jopa oman Sergiomme kanssa, Things That We Found tekee ihanasti kipeää ruosteiseen piikkilankaan käärityillä kitaravalleillaan ja World We Share yllättää sukeltamalla Brian Jonestown Massacresta muistuttavaan 1960-luvun garagepsykedeliasoundiin. Osa biiseistä on osastoa ”kivat kitarat, siinä se”, mutta albumikokonaisuuden tehoa eivät nekään syö. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cooly G – Playin’ Me

Hyperdub

81 Valojuovia öisillä valtateillä, kylmää terästä ja hikisen kuumaa ihoa sekä tummaan nahkaan verhottuja, kliinisen kauniita ihmiskehoja – jotain tällaista on Cooly G:n eli Merissa Campbellin esikoisalbumi Playin’ Me mielikuvien tasolla. Tummat, voimakkaan bassovetoiset kappaleet sijoittuvat brittiläisen futuristis-elektronisen tanssimusiikin vähäeleisempään päähän. Levyn kliinisen tarkasti tuotettu rytmiestetiikka saa kuitenkin viehättävän utuista ja rosoista sointia yllättävistä pienistä koukuista ja lainoista, joita tulee niin reggaen kuin stadionpopin puoleltakin. Useaan otteeseen julkaisusta viivästynyt Playin’ Me kantaa komeasti niin täysin uusiksi vedetyn Coldplayn Troublen kuin esoteerisen etäiseltä ja samalla intiimiltä tuntuvan Come into My Roomin, eikä oikeastaan jää näistä erottuvimmista vedoistaan jälkeen missään vaiheessa. Kuuntelu kuuntelulta levy aukeaa ensivaikutelmiaan laajemmaksi kuvaksi yön pimeiden tuntien jokaisesta sävystä ja alakuloisesta kiihkosta tavalla, joka voisi isompina annoksina nautittuna turruttaa, mutta on onnistuttu annostelemaan juuri oikein. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Can Dance – Anastasis

PIAS

81 Dead Can Dancen ensimmäinen levy kuuteentoista vuoteen on huomattavasti kiinnostavampi kuin kenelläkään olisi ollut syytä olettaa. 4AD:n taiderockyhteisön kulmakiviin kuulunut yhtye on päivittänyt soundinsa onnistuneesti 2010-luvulle, hiukan lähemmäs keskitietä hivuttautuen mutta ainutlaatuisuutensa säilyttäen. Vaikka Lisa Gerrard kujertaa omat soolonsa yhtä taipuisasti kuin aina ennenkin, on Anastasis ennen kaikkea Brendan Perryn näytös. Puolet levyn kahdeksasta kappaleesta laulavan 53-vuotiaan ääni on kypsynyt upealla tavalla: juhlavalla All in Good Time -päätöskappaleella Perry kuulostaa suorastaan erehdyttävästi Scott Walkerilta. Walkerin 1960- ja 1970-luvusta muistuttavat myös levyn yllättävän muhkeat ja viihteelliset orkestraatiot, jotka voisivat parhaimmillaan/pahimmillaan (Return of the She-King) olla Howard Shoren Taru Sormusten herrasta -scoreista lainattuja. On myös hauska huomata, kuinka merkittävä vaikutus, suora tai epäsuora, Dead Can Dancen ajattomalla, maailmanmusiikkia ja kokeellista rockia yhdistelevällä estetiikalla on ollut myöhempien aikojen artisteihin: sopisiko Opium paremmin jollekin 1990-luvun (Mezzanine) vai 2000-luvun (Silent Shout) tummasävyisistä mestariteoksista? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Guided by Voices – Class Clown Spots a UFO

Fire

72 Korvaamaton Lehtilehti julkaisi elokuun alun olympiavitutuksissaan artikkelin uimari Michael Phelpsistä, joka otsikon mukaan oli juuri voittanut ”700:nnen olympiamitalinsa”. ”Phelps voitti kahdeksannenkymmenennen kultamitalinsa ja yhteensä jo 700:nnen mitalinsa olympiatasolla, kun Yhdysvaltain joukkue otti 3×120 metrin koirauinnin olympiavoiton”, jutussa kirjoitettiin. Artikkeli olisi voinut yhtä hyvin kertoa Robert Pollardista: mielenvikaisuuteen asti tuotteliaan indieveteraanin henkiin herättämältä Guided by Voices -yhtyeeltä ilmestyy jo vuoden toinen albumi (järjestysnumero 17), minkä lisäksi Pollardin uunista on potkahtanut alkuvuoden aikana ainakin kaksi soololevyä (järjestysnumerot 17 ja 18). Class Clown Spots a UFO on hyvin tyypillinen GBV-albumi: sillä on aivan liikaa kappaleita (21), joista puolet on alle kahden minuutin mittaisia ja noin kolmannes erittäin hyviä (mm. napakankeveän akustisen kitaran kuljettama Keep It in Motion, reipasta ränttätänttää raikaava nimikappale). Jotain uutta kuitenkin: bändin kakkosmiehen Tobin Sproutin kynästä on peräisin poikkeuksellisesti peräti kuusi kappaleesta, joista levyn parhaimmistoon kohoavat sydäntälämmittävän suloiset All of This Will Go ja Starfire, joista jälkimmäinen muistuttaa hurmaavasti Leevi & the Leavingsin ja SIGin uuden aallon kömpelyydestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

John Maus – A Collection of Rarities and Previously Unreleased Material

Ribbon Music

72 Kuka on John Maus? Levyformaatissa julkaisemattomista raidoista koostettu rariteettikokoelma ei riitä vastaamaan kysymykseen. Kalifornialaisten friikkikollegoiden tavoin Maus piiloutuu liikaa paksujen maneeriensa taakse: oxfordinenglantia ääntävä ja halvan eurovamppyyrileffan dramatiikalla laulava amerikkalaismuusikko ei vaikuta turhan nöyrältä hepulta. Kidutettua sielunelämäänsä vuodattaessaan Maus taas tuntuu enemmän etäännyttävältä kuin kuulijan oman päänsä sisälle kutsuvalta: siellä on tilaa vain artistille itselleen ja tämän loputtomalle humanistimaailmantuskalle. Välillä tulokset ovat kutkuttavia (Bennington), liian usein turhauttavan alleviivaavia ekshibitionismin pläjäyksiä (The Fear, This Is the Beat). Outoilupoppiin viehtyneelle paketti on silti alusta loppuun varpaillaan pitävä matka. Kappaleet risteilevät kertakäyttöpopista täydellisten syntikkakoukkujen ja mädäntyneiden diskobiittien avulla kasarieepoksien Flashdance-soundeihin harvoin tylsiksi käyden. Ainoa häiriötekijä on itse artisti poseerauksineen. Kuvaavaa on, että Maus ehtii kokoelman mittaan kuulostaa vaikkapa Don Henleyn Boys of Summerilta, mutta seuraavassa hetkessä taas Frank Zappan tai The Doorsin kaltaisilta pölvästineroilta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Usher – Looking 4 Myself

RCA Records

68 Jari Sarasvuo totesi joskus Diili-ohjelmassa, että ”kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella”. Tämä ilmeisen toteaman pohjalta on helppo todeta, että Usherin uusin albumi Looking 4 Myself on tehty mukavuusalueella. Kaiken mahdollisen modernin R&B-supertähteyden saralla saavuttanut Usher on loihtinut kasaan paketin, jossa on jokaiselle jotakin, niin hyvässä kuin pahassa. Levylle on ahdettu ajallemme tyypillisiä, trance-samplella sisään ja turboahdetulla hoilauskertosäkeellä ulos -klubituuttauksia (Can’t Stop Won’t Stop, Euphoria), mutta myös joukko lähes täydellisesti tuotettuja R&B-melodraamoja sekä hiphopin ja popin välimaastossa samoilevia hittitäkyjä. Jälkimmäisistä erikoismaininnan ansaitsee Diplon tuottama Climax, joka on kevyesti yksi kuluvan vuoden parhaista kappaleista. Usheria artistina levy ei vie suuntaan tai toiseen, vaan yksinkertaisesti pitää hänet ajan hengessä kiinni, eikä vähiten albumilla vierailevien artistien (A$AP Rocky, Rick Ross) ansiosta. Looking 4 Myself yllättää tasan kerran, nimiraidallaan, joka on suorastaan hämmentävän toimiva sekoitus Hall & Oatesia ja tämän hetken kevyttä radiopoppia. Samalla kappaleeseen tiivistyy koko levyn ongelma: tämä on niin mukavaa, mutta pikkaisen munatonta musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Äänet kutsuivat jälleen Robert Pollardia.

Suhisevan indierockin mestarit palaavat seitsemän vuoden tauolta klassisella kokoonpanollaan.

Dayton, Ohio on pesulapopin mekka. Ai miksi? Suunnatkaamme takaisin 1990-luvun puoliväliin, kun Guided by Voices -niminen ronttiklaani onnistui kännissä huojuen painamaan neliraiturin nauhoitusnäppäintä täsmälleen oikeissa kohdissa.

Lopputulokset olivat usein vaihtelevia, mutta aikaa hyvin kestäneitä helmiä nostettiin tasaiseen tahtiin jostain kuivausrummun takaa. Tyyli oli tuohon aikaan selkeä: kappaleen ei tarvinnut kestää välttämättä edes minuuttia ja se sai olla tyylillisesti jostain 45 kierroksen vauhdilla soitetun progen ja The Beatlesin väliltä. Tuloksena oli levyjä, jotka olivat elinvoimaisia ja uniikkeja. Moni näistä on kanonisoitu hyvästä syystä.

Viimeksi, kun kuulimme Robert Pollardista tähän nimeen liittyen, vuosi oli 2004. Mutta, kuten niin monet muut myyttiset sankarit samalta ajalta, Guided by Voices on jälleen kerran kuullut ääniä ja nähnyt hyväksi nauhoittaa niitä.

Let’s Go Eat the Factory tuo yhteen bändin 1990-luvun alun kokoonpanon, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa kaikkein parhaiten, ja levyltä on aistittavissa tuon ajan äänityksille tyypillinen spontaanius, joka haihtui kunnianhimon alle vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä. Tuon ajan tuotokset onnistuivat tasapainottamaan Pollardin ja toisen biisinkirjoittajan, Tobin Sproutin, tyylejä luoden mosaiikkimaista parhautta.

Ylistetyimmät kaksi levyä, Bee Thousand (1994) ja Alien Lanes (1995), tekivät tämän parhaiten ja ovat kenelle tahansa varauksetta suositeltavia levyjä – jos pieni taustalla kuuluva sihinä ei haittaa liiaksi. Olisi tietenkin epäreilua yrittääkään verrata Factorya kahteen kruununjalokiveen, ja heti ensimmäiset kuuntelut sanoivat, että ”kuulepas Antti, voisit jättää sitten ne B1000– ja Alien Lanes -vertailut sikseen. Mietihän nyt miten epätasaisia nämä GBV-julkaisut ovat välillä olleet.”

Ja tottahan se on. Let’s Go Eat the Factory menee epätasaisten julkaisujen epätasaiseen sarjaan.

Varsinaisesti huonoja kappaleita ei löydy, mutta monet raidat kuten, Imperial Racehorsing, How I Met My Mother ja Either Nelson, kiitävät ohi jättämättä suurempaa mielikuvaa. Selkeä soundi auttaa niidenkin kohdalla sen verran, että levy kuulostaa soidessaan hyvältä, mutta syvemmin tarkastellessa siltä löytyy liian monta kappaletta, jotka eivät jää mentaalisiksi riivaajiksi tai tuo muitakaan kestäviä iloja. Faneja tämä ei haitanne – levyä ei voisi erehtyä luulemaan minkään muun yhtyeen tekemäksi.

Tyypillisesti levyn lyhyimmät kappaleet ovat muutaman kymmenen sekunnin mittaisia, ja alle puolet biiseistä pääsee kahden minuutin rajan yli. Lyhyissä kappaleissa löytyy myös ehkä määrällisistäkin syistä enemmän osumatarkkuutta: yllättävän hento, dementoitunutta dreampopia muistuttava Who Invented the Sun ja jousien sävyttämä Chocolate Boy nousevat levyn vahvimpien joukkoon. Kappaleet tuntuvat loppuvan aivan liian äkkiä.

Factory näyttäytyy myös äänikaavussa, joka on yhdistelmä useampaa aikakautta. Tästä seuraa variaatioita äänimaailmassa: kiusoittelukappaleena julkaistu Doughnut for a Snowman sisältää huilun sävyttämän intron ja Hang Mr. Kite kuulostaa siltä kuin Pollard olisi juovuksissaan halunnut tehdä jotain Eleanor Rigbyn suuntaista. Sproutin lähdettyä 1990-luvun puolivälissä tämänkaltainen metkuilu väheni, tälle levylle se tuo tasaisesti piristystä.

Samaa ei tapahdu yli kaksiminuuttisten kategoriassa lähellekään yhtä usein, mutta eeppistenkin teosten joukossa piileskelee onnistujia. Yllättävän synkkä levynlopetus We Won’t Apologize for the Human Race, pianoballadiksi muuntautuva Spiderfighter ja bändin kenties ensimmäinen ironiaton rakkauslaulu Old Bones ylittävät peukunnostokynnyksen. Kiintoisasti, kaikki nuo mieleenpainuvat kappaleet poikkeavat soundeiltaan yhtyeen ennen kokeilemista tyyleistä. Ehkä vanhat koirat voivat sittenkin oppia uusia temppuja.

67 Indierockin legendat palaavat seitsemän vuoden tauon jälkeen hieman epätasaisina, mutta pölypilvestä löytyy myös kultahippuja.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#20 The Magnetic Fields

Mikä? Kivikasvoisen, sarkastisiin ja traagisiin rakkauslauluihin erikoistuneen Stephin Merrittin bändiprojekti, joka albumikokonaisuudesta riippuen helisee barokkisesti, pulputtaa elektronisesti, särisee ärhäkästi tai pahoittelee akustisesti.

Odotettu? Innokkaimmat ovat tilanneet levyjä postimyynnistä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka, mutta huomiotalouden menestyjäksi Merritt kurotti vuoden 1999 mammuttiopuksellaan 69 Love Songs.

Tuleeko? Epätodennäköistä. Pahasta tinnituksesta kärsivä ja matkustamista vieroksuva Merritt heivaa takalistonsa lyhyellekään kiertueelle suhteellisen harvoin.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Gorillaz

Mikä? Fiktiivinen popbändi ja Damon Albarnin 2000-luvun tärkein aikaansaannos.

Odotettu? Vuodesta 2001, jolloin Clint Eastwoodista tuli hitti.

Tuleeko? Ei taida ehtiä, sillä projekti näyttäisi lähestyvän parasta ennen -päiväänsä.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Divine Comedy

Mikä? Terävä humoristi Neil Hannon kirjoittaa elämästä orkestroitua popmusiikkia hienovireiseen makuun.

Odotettu? Viimeistään siitä lähtien, kun Hannonin viihdyttävät haastattelut toivat kevennystä Blur vastaan Oasis -kauden brittiläisiin musiikkilehtiin.

Tuleeko? Ehkä jonain päivänä; onhan mies kuitenkin käynyt Skandinaviassa yksin ja yhtyeen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Yo La Tengo

Mikä? Raukeasti kitaroitaan riivaava, 1990-luvulla isoimmat hurmahetkensä elänyt indierock-bändi New Jerseystä.

Odotettu? 1980-luvun lopulta asti, laajemmin 1990-luvun lopulta asti.

Tuleeko? Miksei. Yo La Tengo kiertää maailmaa edelleen ahkerasti, joten konsertoiminen Suomessa ei ole täysin mahdoton skenaario.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Guided by Voices

Mikä? Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Odotettu? Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard on (ja ketä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko? Klassisella kokoonpanoolla rajoitetusti kiertänyt yhtye pääsi paluukeikoillaan jo Norjan Øya-festivaalille asti tänä vuonna (ainoa keikka Euroopassa, ensimmäinen yhdeksään vuoteen), joten miksei.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Feist

Mikä? Broken Social Scenestä soolouralle loikannut kanadalainen indiejumalatar ja päiväunien kohde. Koko nimeltään Leslie Feist.

Odotettu? Vuoden 2007 kaunosieluisesta ja lempeästä The Reminder -klassikosta lähtien.

Tuleeko? On vaikea kuvitella artistia, jonka esimerkiksi Flow Festival haluaisi line-upiinsa Feistiä mieluummin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Arctic Monkeys

Mikä? Yksi niitä klassisia rock-bändejä, jotka kasvavat yhteen lähiössä, osana pienen kaveriporukan nuoruutta ja joiden keskiössä vaikuttaa lahjakas poikkeusyksilö.

Odotettu? Vuodesta 2005, jolloin julkaistiin ällistyttävä ensisingle I Bet You Look Good on the Dancefloor. Seuraavana vuonna ilmestynyt albmi Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vahvisti, ettei kyseessä ole tähdenlento.

Tuleeko? Bändi soittaa tänä vuonna vielä pari keikkaa Englannissa tänä vuonna, mutta muuten loppuvuosi ja ensi vuoden alku kuluvat Australiassa. Studioon bändi palaa vasta vuonna 2013, joten kenties myöhemmin ensi vuonna ehtisi?

Video ei ole enää saatavilla

#13 Justin Timberlake

Mikä? 2000-luvun paras mahlanjuoksuttajapopkolli.

Odotettu? Siitä lähtien, kun saimme kuulla soolouran ensitahdit. Eli pian kymmenen vuotta.

Tuleeko? Keskittyy leffauraansa, valitettavasti. Kun palaa musabisnekseen, tulee tuskin ensimmäisenä Suomeen, valitettavasti.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Bill Callahan

Kuka? Aiemmin Smog-nimellä tunnettu amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka syvä baritoni on kiistatta miellyttävimpiä ääniä koko maailmassa.

Odotettu? Jos Callahanin tekemiset Smog-ajoilta eivät hetkauttaneet, viimeistään toinen omalla nimellä julkaistu albumi (Sometimes I Wish We Were an Eagle, 2009) paljasti miehen nerouden.

Tuleeko? Kappas, Apocalypse-albumia seuraava kiertue pysähtyy Ruotsissa kolmesti, mutta Suomeen asti eivät paukut riitä. Jos Callahanin haluaa siis nähdä, lienee parasta suunnata marraskuussa Tukholmaan eikä odotella seuraavien kiertueiden päivämääriä.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kate Bush

Kuka? Tarvinneeko edes esittelyjä. Yksi maailman legendaarisimmista lauluntekijöistä.

Odotettu? Wuthering Heightsistä eli 1970-luvun lopulta lähtien.

Tuleeko? Heikolta näyttää, sillä keikkailun saralla Bush on varsinainen Gösta Sundqvist: maailmankiertueita on takana tasan yksi. On tosin tänä vuonna sanonut toivovansa, että ehtisi keikkailemaan enemmänkin.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.