Cass McCombs teki levyn Karen Blackin muistolle.

Cass McCombs on yksi tämän hetken parhaita lauluntekijöitä, ja kolossi Big Wheel and Others on hänen paras levynsä.

Cass McCombsista voi kirjoittaa ainoastaan musiikin perusteella. Hänen antamansa haastattelut voidaan laskea yhden käden sormilla, joista yksi tehtiin ihan oikeilla kirjeillä. Tarinaa ei ole, koska tarinaa ei ole. Paljon kertoo miehen elämänkatsomuksesta ja huumorista, että hän haluaa hautakivessään lukevan ”vihdoin kotona”.

Cass McCombs on kiertolainen, hän säveltää ja äänittää levynsä missä milloinkin. McCombs seuraa vain omia oikkujaan ja halujaan, ja tuntuu, ettei hän ole vastuussa kenellekään. Tarinaa ei ole, paitsi hänen kirjoittamiensa kappaleiden teksteissä.

Big Wheel and Others on McCombsin seitsemäs levy. Edelliset levynsä Wit’s Endin ja Humor Riskin hän julkaisi peräperää vuonna 2011.

Big Wheel and Othersia ei ole promottu millään tavalla, ja artisti itse ei avaa levyn sisältöä tai taustoja. Tarkkaavaisimmat ovat kuulleet Everything Has To Be Just So -kappaleen muutaman kerran hämärillä indieradioaalloilla (albumiversio on sovituksellisesti täysin erilainen ja yhdeksänminuuttinen).

Mainio Morning Star julkaistiin levyn ensimmäisenä virallisena maistiaisena. Kappaleen musiikkivideona toimi Patrick O’Dellin ohjaama montaasi skeittauksen historiasta sen alkuhämäristä nykypäivään. On hyvin Cassin tapaista, että referenssit aamunkoihin, pohdinnat avaruudessa ulostamisen vaikeuksista ja kappaleen painoton ja eteerinen tunnelma rinnastetaan amerikkalaiseen alakulttuuriin. Videota on vaikea olla tulkitsematta jonkinlaisena kunnianosoituksena, vaikka musiikilla, lyriikoilla ja kuvan sisällöllä ei näennäisesti ole mitään yhteistä.

Big Wheel and Others on massiivinen levy, ainakin kestoltaan. Levy on miltei 90 minuuttia pitkä eli normaalin pitkän elokuvan pituinen. Analogia on sinänsä sopiva, että levyä on vaikea kuunnella sieltä täältä. Vaikka Big Wheel and Others sisältää lukuisia ”hittejä” ja korvamatoja, tuntuvat ne yksinään irrallisilta. Albumi on kokonaisuus, vaikka mitään tietoa sen punaisesta langasta ei ole.

Viittaus suureen kokonaisuuteen löytyy albumin isosta nimestä sekä kolmesta katkelmasta, joissa puhuu neljävuotias Sean-poika. Haastattelut ovat vuonna 1970 julkaistusta elokuvasta Sean, jossa ohjaaja Ralph Arlyck jututtaa naapurin hippikommuunissa asuvaa poikaa. Napero laukoo muun muassa polttavansa pilveä, keskustelee poliiseista ja osoittaa muutenkin omaavansa melko omaperäisen maailmankuvan. Sattumaa, vinkki vai pelkkää kiusottelua? Cass McCombs jättää palaset pöydälle.

Albumin yhdeksästätoista kappaleesta kaksi on nimeltään Brighter! Albumin ensimmäisellä puoliskolla kappaleen laulaa McCombs ja toisen versioi Karen Black. Jälkimmäinen vetää jalat alta ja on huikea osoitus McCombsin kirjoittajantaidoista. Hän voi antaa kappaleensa toisen tulkittavaksi, ja se silti kuulostaa McCombsilta. Normaalipituisella levyllä moinen versiointi tuntuisi pöljältä, mutta puolentoista tunnin sisään mahtuu monenlaisia kohtauksia. Joihinkin asioihin voi vallan mainiosti palata uudestaan. Viimeksi McCombs ja Black tekivät yhteistyötä Catacombs-albumin kappaleella Dreams Come True Girl. Big Wheel and Others on omistettu Karen Blackin muistolle.

Cass McCombsin uran alkutaipaleen sävellykset ja sovitukset olivat kiihkeitä, räiskyviä ja rauhattomia. Mitä useampi levy hänellä on plakkarissaan, sitä selkeämmäksi hänen muotokielensä tuntuu kirkastuvan. McCombs karsii, kunnes jäljelle jää vain laulut – ja tarinat.

On eriskummallista, että Big Wheel and Othersilla Cass on lauluntekijänä selkeimmillään, koska albumikokonaisuus on niin valtava. Yleensä vain kokoelmalevyt ovat yhtä mittavia. Vaikka kappaleita on todella paljon, mitään turhia rakoja ei kokonaisuudesta löydy. Tuntuu kuin McCombs haluaisi kuuntelijan hukkuvan albumiin, viettävän aikaa, uppoutuvan, sillä siihen Big Wheel and Others sopii mitä mainioimmin.

Levyä kuunnellessa puolitoistatuntinen vierähtää salakavalan sutjakkaasti. Se tuo esiin sen mikä tekee McCombsista niin upean artistin; tuo esiin tarinat, joita emme muuten tuolta kiertolaiselta ehkä kuulisi. Voimme väitellä tarinoiden syntyperistä ja totuudenmukaisuudesta, mutta se ei ole tärkeää. Cass McCombs voi olla vain hahmo, suurta kuvitelmaa, mutta hänen kappaleensa ovat totta.

Big Wheel and Others on julkaisu, joka vaatii melkoista pokkaa. Sellainen, jolla on varmasti seuraamuksia. McCombs tulee saamaan joko neron tai kusipään maineen, joista kumpikin sopii hänelle varsin mainiosti. Big Wheel and Others on nimensä mukaisesti järkäle, vaikka musiikki onkin yksinkertaista ja tarttuvaa. Älkää edes yrittäkö sisäistää sitä yhdellä kuuntelukerralla. Antakaa sille aikaa, kuunnelkaa uudestaan ja uudestaan, niin lopulta se palkitsee.

97 Big Wheel and Others on albumi, jolla Cass McCombs ylittää itsensä. Tämän levyn pilkkomiseen ja koluamiseen menee varmasti koko talvi.

Video ei ole enää saatavilla

Olen matkalla. Taas.

Vahingossa syntynyt Cass McCombs -teemaviikkomme jatkuu, kun haastatteluihin keskimäärin nihkeästi suhtautuva ja lähinnä kirjeenä lähetettyjä kysymyksiä suosiva artisti vastasi small talk -kysymyksiimme. Formaatti oli tietty 1 480 merkin mittainen, kappalejaoton monologi. Lisäksi mystisyyden peittoon jäi, mihin kysymykseen mikäkin vastaus on osoitettu.

Lisäksi McCombsin tajunnanvirta vastasi moneen kysymykseen, joita emme häneltä edes tienneet kysyneemme. Siksi tarjoamme teille koko monologin sellaisenaan. Kun tietää McCombsin taipumuksen ajella autolla ympäriinsä ilman sen kummempia kohteita, on täysin ymmärrettävää, että tästä small talk -sessiosta tuli todellinen meilihaastatteluiden Matkalla. Sen vaiheissa selviävät McCombsin suhde suomalaisiin rock-ikoneihin, hänen elämänsä aikana eniten kuuntelemat kappaleet ja ne biisit, joita hän ei ymmärrä. Lopulta jäljelle jää vain tärkein kysymys: Cass McCombs – nero vai pölvästi?

”Tämä olisi kiinnostava tietää. Todennäköisesti Take Me Out to the Ball Game tai Star Spangled Banner. Suurin osa kuulemastamme musiikista tulee jostain ymmärryksemme tuolta puolen. Radiosta, televisiosta, ruokakauppojen taustamusiikkina, lentokentiltä ja niin edelleen. Kuuntelijana etsin musiikkia, joka opettaisi minut paremmaksi kitaristiksi ja ymmärtämään musiikkia itsessään paremmin. Ja tietty hyviä lyriikoita. Erityisesti sellaisia, jotka naurattavat. Tuntuu kuin kaikesta tämän ajan musiikista puuttuisi huumori. Kun olin nuori, huumorilla oli paljon suurempi rooli. Tarkoitan tällä Butthole Surfersin kaltaisten bändien lisäksi myös kantria. Itse asiassa punkilla lienee enemmän yhteistä kantrin kuin minkään nykyisen kanssa. Jos musiikissani on jotain surullista, se on varmasti taustaväreilyä, samaan tapaan kuin vitsin taustalla väreilee aina suru. Tietoisuutemme on vitsi ja mielipiteet väliaikaisia, joten niitä on hauska muuttaa. Rakastan aivan kaikkea Hanoi Rocksissa. Heidän sävellyksensä ovat ylivertaisen älykkäitä. Kun on kasvanut Guns N’ Rosesin kanssa, tuntui hienolta saada selville mistä he ovat tulleet ja löytää muitakin yhtyeitä ajalta ennen heitä. Lisäksi löysin vastikään toisenkin suomalaisen yhtyeen The Hurriganesin. En kuule enää missään erinomaista kitaransoittoa siinä määrin kuin ennen, ainakaan valtavirrassa, vaan pienillä klubeilla. Hajoamispisteen on tultava vastaan jossain vaiheessa. Koska me kaikki etsimme universaalia laulua, joka ei ole yksittäinen laulu, vaan joukkio ihmisiä, joilla on yhteinen idea laulusta. Silloin ei ole enää bändejä, vain musiikkia ja tanssimista.”

Cass McCombs Kuudennella Linjalla huomenna 25. elokuuta. McCombsin showtime on jo 20:30. Teemaviikkomme aiemmat artikkelit Nick Trianin ja Ukko Perttilän kirjoittamina löydät tästä ja tästä.

Cass McCombs on kiinnostunut huumetarinoista, al-Qaidasta, magiasta ja lacanilaisen teorian yksityiskohdista.

Popmusiikki, tuo modernia aikaa edeltävän musiikillisen perinnön ja 1900-lukulaisen joukkoviestinnän lopputuote, on epäilemättä yksi suurista nautinnonlähteistä tässä käsityskyvyn ylittävän ihmeellisessä, hirveässä ja nautinnollisessa ajassamme. Koko kirjossaan, laajasti käsitettynä, voimme puhua popmusiikista todellisena kansankulttuurina. Siitä huolimatta, että markkinat jäädyttivät sodanjälkeisen nuorisokulttuurin erilaisiksi tuoteryhmiksi, näiden sukupolvien itselleen sovittama soundtrack on kaanon, joka koostuu mitä välittömimmistä kansantajuisista kaikkeen ihmisyyteen liittyvän ilmauksista ja näiden jäljitelmistä.

Kansankulttuuri on yksi Cass McCombsin (s. 1977) ristiriidan tämänhetkisistä kärjistä. Huomattavan vastahakoisesti haastatteluja antava lauluntekijä päätyy lähes jokaisessa julkaistussa juttutuokiossaan alleviivaamaan omaa etäännytetyn tekstittäjän rooliaan; laulut eivät kerro tekijästään, sen sijaan ne kertovat muista ihmisistä. Läheisistä ihmisistä, tuntemattomista ihmisistä, ihmisistä mielenkiintoisissa tilanteissa, kuin myös elon banaaleista hetkistä, jotka rajaavat jotain merkitykselliseksi kuviteltavissa olevaa.
Tämä on McCombsin mukaan todellista kansanmusiikkia (folk music). Jokapäiväiset kohtalot, ristiriitaiset tunteet, sekavat baarikeskustelut ja huonosti perustellut poliittiset kannat sekoittuvat todellisuuden monitulkintaisuutta vaaliviksi lauluiksi.

Ongelma on McCombsin tapa suodattaa vaivaamaan jääneet arkiset sivulauseet runouden keinojen, esoteerisen namedroppingin, ja muiden tekstin vaikeaselkoisuutta tukevien tekniikoiden läpi. Jos kommunikointi tavikselta tavikselle olisi todella McCombsin vaatimaton tavoite, älylliset savuverhot loistaisivat poissaolollaan. Puhun tietysti omasta puolestani, mutta juuri nämä sofistikoituneisuudellaan brassailevat savuverhot ja näennäiset nokkeluudet, jotka ympäröivät McCombsin paljaimpia oivalluksia, saavat ne loistamaan ansaitsemallaan tavalla.

Mitä itse musiikkiin tulee, se ei tietenkään haittaa, että mies osaa naittaa sirpalemaisen lyriikkansa mielikuvitusta aktivoivat punchlinet tarpeeksi yksinkertaiseen melodiaan ja sointuvaihtoon. Yrittäessäni kuvailla McCombsin viimeisimpien levyjen sointia, palaa mieleen Gram Parsonsin itselleen räätälöimä termi ”Cosmic American Music”. McCombsin soundi on amerikkalaisen rock-soinnin perinteistä intuitiivisesti koottu tilkkutäkki, jossa vain harva räikeämpi kohta herättää huomiota pastissin tai röyhkeän retroilun mielessä.

Ajatonkaan ei ole käypä sana, nuorehkot soittajat vain sattuvat suhtautumaan myötämielisesti kitaroidensa ja rumpujensa kulttuurihistoriaan. Näin laulut saavat ansaitsemansa tilan. Soitto tapahtuu niiden ehdoilla, kuten klisee kuuluu. Toisaalta Dropping the Writin (2007) yksityiskohdilla mässäilevä äänikuva tai Wit’s Endin (2011) yhdistelmä itsetarkoituksellista minimalismia ja pop-barokkia toimivat esimerkkeinä satunnaisista sovituksellisista ja tuotannollisista neronleimauksista, joita McCombsin tuotanto perehtyjälle paljastaa.

Lavalla McCombs yhtyeineen luo uskoa perinteisen rockinstrumentaation ilmaisukykyyn ja tilankäytön mahdollisuuksiin. Maaliskuussa todistettu yhtye soitti kuin unelma silminnähden tukevasti paukuissa liihottelevasta johtajastaan huolimatta. Laulajan show-osuudeksi riitti karisma, joka pääsi yllättämään välittyessään miehestä, joka aikoinaan kuvaili Vice-lehdessä persoonaansa yhtä kiinnostavaksi kuin märkä lakana.

Cass ottaa rennosti.

Lopuksi lainaus kirjeestä, jossa McCombs kuvaili lähestymistapaansa lauluntekoon huhtikuussa 2011:

”Mielestäni jokainen voi kohdistaa ihailunsa idoleihin tai sitten omiin ystäviinsä. Voit valita ystäväsi, mutta et muuttaa heitä.

Mitä ”folkin” käsitteeseen tulee, se on rehellisyyttä itselleen, ihmisyydelleen. Haluan että lauluni olisivat hyödyllisiä, kuin käsityöläisen taidolla hiomat esineet. Muuten tässä kaikessa ei ole järjen hiventä.

Kuulun sukupolveen, joka varttui Pohjois-Kaliforniassa Jonestownin, Mansonin, Zodiac-murhien, Harvey Milkin ja Mustien panttereiden jälkeen. Nämä olivat tarinoita, joita kuulin lapsuudessani.

Yksi laulujeni tarkoitus on kuvata elämäntapaa; ideoita, joita voisi kutsua kumouksellisiksi. Olen kiinnostunut huumetarinoista, al-Qaidasta, magiasta, lacanilaisen teorian yksityiskohdista, jotka ystäväni Albert on minulle selittänyt.

Työnkuvani on selkeä. Älä kysy mikä se on, minulla ei ole lupa kertoa sitä. Laulut kertovat muiden viisaudesta siinä missä itse oppimastani, joten olisi hankala väittää että olen täysin yksin vastuussa niiden luomisesta. Olen vain yhdistellyt sieltä täältä löytämiäni palasia ihmeliimalla.

Jos minä tai joku ystävistäni esiintyy laulussa, se ei niinkään liity todelliseen henkilöön vaan enneminkin uneksittuun, epämääräiseen versioon, joka syntyy elävien salaisista ajatuksista ja edesmenneiden viisaudesta. Niin kuin unessa kohdatut tutut, jotka eivät välttämättä vastaa todellisia ihmisiä, vaan niitä peilin toisella puolella, siinä päälaellaan olevassa maailmassa jossa ’ei’ tarkoittaa ’kyllä’.”

Video ei ole enää saatavilla

Lähteet:

www.diesect.net
www.epiclylaterd.com
The Fader
Magic rpm

Cass McCombs Helsingin Kuudennella linjalla lauantaina 25.8. Lue myös Nick Trianin kirjoittama artikkeli artistista!

Kaliforniassa vuonna 1977 syntynyt Cass McCombs julkaisi viime vuonna viidennen ja kuudennen studioalbuminsa.

A moody nomad-like creature who lives like a hermit, doesn’t want to say anything and remains a mystery. I’m not talking about a Tolkien character here but L.A.-born Cass McCombs.

“Who?” you’re probably asking. Well, let me let you in on a secret: along with Bill Callahan and Will Oldham, McCombs is the finest spinner of yarns working in music right now. And yes, he’s as good as the company he keeps.

A reluctant subject for interview (his preferred way is via letter) Cass doesn’t like having his picture taken either. His publicist from label Domino recently told me they hired a private investigator to take promo shots of McCombs! So, we can imagine that Cass McCombs is difficult or at least fiercely private.

How refreshing is that in this age of social media performers and I’ll-lick-your-arse-just- to-get-ahead mentality.

Not convinced yet? Here’s five reasons in video form why you should go see Cass McCombs this Saturday.

#1

Video ei ole enää saatavilla

It’s impossible to convey to you the sheer excitement I felt when I first saw this clip. Karen Black, legendary star of New Hollywood movies like Five Easy Pieces, Easy Rider and Nashville (to name a few), not only makes an appearance in this clip but she also adds her catty and frankly all-out bonkers persona and voice to this track. Dreams Come True Girl is a McCombs signature tune.

#2

Video ei ole enää saatavilla

McCombs released two albums in 2011, Wit’s End and Humor Risk. County Line’s blue-eyed soul is perhaps the track that has endeared him most to the Pitchfork generation. Wit’s End, Humor Risk (say it fast), Dropping The Writ (2007) and 2009’s Catacombs (get it?) are album titles that display dark humor and playfulness. This offsets McCombs’ often serious tag. Amongst the heartbreaking music, Cass can tell a joke  (sort of). Which brings us to…

#3

Video ei ole enää saatavilla

…Brian King ranting at McCombs, poking fun at his public persona. More self-deprecating humor from McCombs:

“Why are you so fucking afraid? Are you so filled in you fucking Gossip Girl / Ikea world you don’t understand even the concept and energy in music anymore”

#4

Video ei ole enää saatavilla

McCombs makes fine art of being underrated. He’s yet to release a weak album. I could have picked other tracks and live clips (there’s nothing on this post from Humor Risk and Dropping The Writ – both excellent records). Instead, here is a track from McCombs’ first full-length album A (2003) and another discussion on the laughing arts.

#5

Video ei ole enää saatavilla

The last track McCombs released was this track dedicated to Wikileaks whistleblower Bradley Manning. Musically this could be straight off Neil Young’s On The Beach. But it’s the words that matter here. As far as I know, this is the only comment on Manning from an American artist. Why? McCombs’ storytelling skills are to the fore as he guides us through Bradley’s life and reminds us of his current state:

“Now he’s due to be court-martialed this December
To prove bullying is better than a wild temper
Now, when we say ‘I want’, we invoke his chair
Bradley, know you have friends, though you’re locked in there”

Don’t miss.

Cass McCombs Helsingin Kuudennella linjalla lauantaina 25.8.2012.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 65 Death Cab for Cutie – Codes and Keys

Amerikan indiesuuruuden seitsemänneltä albumilta löytyy melodinen ja tunteellinen pianohelmi. Biisi muistuttaa jostakin syystä tunnelmaltaan vähän heidän vuosien takaista tekelettään Your Heart Is an Empty Roomia. Se tuskin haittaa ketään, sillä molemmat pätkät ovat loistavia todisteita Death Cab for Cutien taidosta tehdä yksinkertaisia ja osuvia pianokappaleita. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 64 Kasabian – Days Are Forgotten

Kasabian on briteille sitä mitä keskitien suomirock meille, mutta tietysti popmusiikin suurmaassa nämäkin kuviot hoidetaan paremmin. Aina Kasabianin levyiltä on pari harmittomalla tavalla hienoa lad-renkutusta löytynyt. Tämä sinkkubiisi on edelleen sitä itseään, vähän Happy Mondaysia ja vähän Rollareita ja ripaus melankoliaa ja mukana hoilattava kertosäe. Toimii. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 63 Wild Beasts – Lion’s Share

Eroottisen ulinaindien kultapoikien tuorein pitkäsoitto ei avautunut ihan ensi kuulemalta, mutta palkitsi jaksamisen pakahduttavalla kammiovärinän tunteella. Kappaleessa on kuultavissa kaikki syyt tykätä Wild Beastsista: ihanan hintahtavat vokaalit, tunnelmallinen, äärimmilleen kiristettyä pianonkieltä muistuttava purkautumaton jännite ja pehmopornahtava kuvasto. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 62 Ville Leinonen – Aika

Klaustrofobista goottidiskoa, joka juoksee pirullisen tikittävää kelloa vastaan. Se vaanii ja velloo, kuten nuolen nuoreen uhriinsa ampuva laulaja. Päättää Auringonsäde/Pommisuojan hämmentäviin, mutta lumoutuneisiin tunnelmiin. Ja kaikesta ebm-jytkeestä huolimatta tämänkin kappaleen juuret ovat iskelmässä, siitä Leinosen mahtavan kohtalokas tulkinta pitää huolen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Aika-kappaleen studioversio Spotifyn kautta tästä.

# 61 The New Tigers – Pocketful of Sand

Olen kehunut New Tigersiä jo aivan liikaa, mutta kerta kiellon päälle. Kun kuuntelen Pocketful of Sandia, en edelleenkään jaksa välittää sen ysärisurinan retromaanisuudesta tai vaikutteiden ilmeisyydestä, vaan toivon kappaleen jatkuvan äärettömyyksiin. Kaksi sointua on paperilla vähän, mutta oikeinkäytettynä paljon enemmän kuin kolme tai kuusi. Sen tiesi jo Wire. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 60 Cass McCombs – County Line

County Line on balladi sanan vanhimmassa merkityksessä: ajaton, hempeilevä ja nostalgiaan nojaava sävellys. Se ei tosin veisi yhtä hyvin mukanaan, jos äänitys ei olisi niin äärettömän hienon kuuloista joka hetki. Kaikki virveleistä kitaraan kuulostaa erittäin tarkkaan harkituilta, mutta täydellinen sähköurkusoundi ja McCombsin ääni jättävät kaiken muun varjoonsa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 59 Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kun Kirsten Dunst tuli Göteborgiin Lars von Trierin Melancholian kuvauksiin, Jens Lekman teki biisin Dunstin visiitistä hänen kotikaupunkiinsa. Tositarinaan mahtuu godotmaisen tuloksetonta odottelua Dunstin hotellilla, folköliä ja osuvia huomioita ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Samalla selviää, miksi Lekman on nykypopin parhaita tarinankertojia. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 58 Holy Ghost! – Wait and see

Newyorkilaisten Wait and See on malliesimerkki täydellisen popkappaleen muodosta, tyylistä ja mitasta. Wait and See on kevyt, rullaava ja helposti lähestyttävä kolme ja puoliminuuttinen kappale, jossa ei lauleta tuhmista asioista, vaan ihmissuhteesta ja rakkaudesta. Ihanassa videossa muuten esiintyvät Holy Ghost! -kaksikon iskät esittämässä lapsiaan. Hellyyttävää! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 57 Rihanna – We Found Love

On Rihannan onni, että hän löysi Calvin Harrisin. We Found Love on jälkimmäisen kappale alusta loppuun. Musiikkivideo kierrättää Trainspotting-henkistä brittibilekuvastoa, joka on barbadosmimmille varmasti vierasta. Kappale rytmittyy huumepilvien ja alati jyrkemmiksi käyvien laskutilojen varaan. Avainsana on toisto, kertosäkeen koukku ei tahdo päästää otteestaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 56 Forest Fire – Born Into

Mitä tapahtui ujostelevan ensilevyn jälkeen? Missä vaiheessa Forest Fire ehti kasvaa näin itsevarmaksi ja suvereeniksi? Missä vaiheessa siitä jalostui massiivinen roihu, jonka liekeissä kärventyy koko joukko vaihtoehtomusiikin kuivimpia totunnaisuuksia? Palovaroitus: kun yhtye laulaa asettaneensa sydämensä sinuun, se saattaa olla oikeammassa kuin osaat uskoakaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 55 Real Estate – It’s Real

Mars lähimpään puistoon, viltti alle ja kylmät juomat varjoon. Se on ensimmäisiä ajatuksia Real Estaten kitaroiden helistessä ja koko bändin yhtyessä riemulliseen hoilotukseen. It’s Real on mitä täydellisintä musiikkia laiskoihin hellepäiviin tai niistä haaveilemiseen. Kesää odotellessa voikin siis tyytyä vain sulkemaan silmänsä – antaa Real Estaten hoitaa loput. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 54 Beyoncé – Party

Messevä booty, jumalainen ääni ja vuoden leppoisin bilebiisi. Tätä olisi kelvannut hietsun rannassa männäkesänä jorailla, jos joku muukin olisi kappaleen kuullut. Kanye West juontaa kappaleen, jolla Andre 3000 vierailee maailman vaivattomimmalla featilla. Tempo on sellainen, että kelpaa uima-altaassa keinutella. Jos tällainen nynny kynäniska nyt sinne uskaltaisi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Humor Riskillä Cass McCombs esittäytyy tavallista positiivisempana.

Jos kuuntelet tänä vuonna vain kaksi Cass McCombsin albumia, aloita huhtikuussa julkaistusta Wit’s Endistä ja poimi sen jälkeen käteesi Humor Risk.

Humor Risk on yhtä matalaprofiilinen kuin edeltäjänsä. Puolituntinen paketti on kokoelma lauluja vailla määrittävää korkeakonseptia tai teemaa. Vaikutelma on nopeasti rustattu. Yhdistävänä tekijänä voi pitää luonnosmaisuutta ja kokonaistunnelmaa, joka on tavallista neutraalimpi ja vapaampi angstista. Omaelämänkerralliset elementit ovat väistyneet yleisluontoisempien tekstien tieltä.

Wit’s End kamppaili tummanpuhuvan masentuneisuuden kanssa. Humor Risk pyrkii näyttämään kolikon kirkkaamman puolen. Cass McCombsin kaltaiselle X-sukupolven tulkille kyseessä on toki usein vain nuhjaantunut kaksisenttinen, joka kaivetaan kupeesta Greyhound-terminaalissa purukumipaperin ja sulaneen juustovoileivän seurasta. Laulut ovat taskunpohjille kerääntyvää efemeraa, josta on päästävä nopeasti eroon.

Olisi kohtuutonta väittää Cass McCombsin tähänastisen tuotannon hakeneen suuntaansa. Maankiertäjämuusikon tienviitat ovat aina osoittaneet selkeästi kohti friikahtavan countryfolkin pitkää ja joskus turhankin tiheään tallattua maantietä. Humor Riskin vahvuus on esitellä singer-songwriter rupisen sähkökitaran käteensä poimineena indierokkarina. Kappaleet toteutetaan kuitenkin edelleen vannoutuneen folksterin skaalalla. Lyömäsoittimet jäävät useimmiten yksitoikkoiseksi taustalisukkeeksi musiikin perustuessa yhteen krampinomaisen riffiin ja mumisevaan puhelauluun.

Levyn avaa Love Thine Enemy – monotoninen saarna Raamatun opetuksista, joihin McCombs ei kuitenkaan täysin voi yhtyä, vaan kiukuttelee äänenmurrosikäisen pojan ihmisiin turhautuneisuudella kuin Jonathan Richman ikään. Aavistus tribuuttia on myös Meet Me At the Mannequin Galleryn vokaaleissa, joissa McCombs kuulostaa erehdyttävästi Doug Yulelta. The Living Word taas muistuttaa Gene Clarkin tuotannosta.

Humor Risk on äänitetty suureksi osaksi McCombsin satunnaisten tuttavien asunnoissa. Taustalla kummittelee vieraiden elämien tuntu. Mystery Mail voi kuulostaa laahaavalta, kunnes korva tarttuu etäisenä kaikuna mukana sinnittelevään pahvilaatikkobongorummutukseen. Virheitä ei improvisoiduissa nauhoitustilanteissa ole liiemmin siloteltu. Tärkeintä on liikkuminen eteenpäin.

Kaiken spontaaniuden vastaparina albumin harkituimmalta tuntuu kolmosraita The Same Thing. Se on verkkaisesti etenevä mietintö, jossa rakkaus ja kärsimys, hämärä ja valo, kietoutuvat yhteen vailla minkäänlaista turhaa dramatiikkaa. Halutessaan tekstissä voi nähdä jälkiä Herakleitoksen ajattelusta:

“Like vermin
Roman sewers bring
Pain and love
Are the same thing”

Jos The Same Thingin kertoja kuulostaakin kyyniseltä, muistaa hän silti lisätä säkeistöjen väliin juuri sopivan lakonisesti fraseeratun ”In my opinion” -heiton. Välillä tahti tipahtaa väliamerikkalaisen jurriseen Eagles-laahustamiseen, antaen McCombsille tilaa hengähtää ja laukoa taas epävarmoja elämäntotuuksiaan. Täydellisyyttä.

87 Humor Risk saattaa pienimuotoisuudessaan vaikuttaa välityöltä, mutta siinä on myös kömpelön rock-oppitunnin kaiku, joka saa sympatiat puolelleen välittömyydellään ja annoksella vanhankoiran nuivamielisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla