Cass McCombs: folkin määritelmä ja muita hyveitä

Cass McCombs on kiinnostunut huumetarinoista, al-Qaidasta, magiasta ja lacanilaisen teorian yksityiskohdista.

Popmusiikki, tuo modernia aikaa edeltävän musiikillisen perinnön ja 1900-lukulaisen joukkoviestinnän lopputuote, on epäilemättä yksi suurista nautinnonlähteistä tässä käsityskyvyn ylittävän ihmeellisessä, hirveässä ja nautinnollisessa ajassamme. Koko kirjossaan, laajasti käsitettynä, voimme puhua popmusiikista todellisena kansankulttuurina. Siitä huolimatta, että markkinat jäädyttivät sodanjälkeisen nuorisokulttuurin erilaisiksi tuoteryhmiksi, näiden sukupolvien itselleen sovittama soundtrack on kaanon, joka koostuu mitä välittömimmistä kansantajuisista kaikkeen ihmisyyteen liittyvän ilmauksista ja näiden jäljitelmistä.

Kansankulttuuri on yksi Cass McCombsin (s. 1977) ristiriidan tämänhetkisistä kärjistä. Huomattavan vastahakoisesti haastatteluja antava lauluntekijä päätyy lähes jokaisessa julkaistussa juttutuokiossaan alleviivaamaan omaa etäännytetyn tekstittäjän rooliaan; laulut eivät kerro tekijästään, sen sijaan ne kertovat muista ihmisistä. Läheisistä ihmisistä, tuntemattomista ihmisistä, ihmisistä mielenkiintoisissa tilanteissa, kuin myös elon banaaleista hetkistä, jotka rajaavat jotain merkitykselliseksi kuviteltavissa olevaa.
Tämä on McCombsin mukaan todellista kansanmusiikkia (folk music). Jokapäiväiset kohtalot, ristiriitaiset tunteet, sekavat baarikeskustelut ja huonosti perustellut poliittiset kannat sekoittuvat todellisuuden monitulkintaisuutta vaaliviksi lauluiksi.

Ongelma on McCombsin tapa suodattaa vaivaamaan jääneet arkiset sivulauseet runouden keinojen, esoteerisen namedroppingin, ja muiden tekstin vaikeaselkoisuutta tukevien tekniikoiden läpi. Jos kommunikointi tavikselta tavikselle olisi todella McCombsin vaatimaton tavoite, älylliset savuverhot loistaisivat poissaolollaan. Puhun tietysti omasta puolestani, mutta juuri nämä sofistikoituneisuudellaan brassailevat savuverhot ja näennäiset nokkeluudet, jotka ympäröivät McCombsin paljaimpia oivalluksia, saavat ne loistamaan ansaitsemallaan tavalla.

Mitä itse musiikkiin tulee, se ei tietenkään haittaa, että mies osaa naittaa sirpalemaisen lyriikkansa mielikuvitusta aktivoivat punchlinet tarpeeksi yksinkertaiseen melodiaan ja sointuvaihtoon. Yrittäessäni kuvailla McCombsin viimeisimpien levyjen sointia, palaa mieleen Gram Parsonsin itselleen räätälöimä termi ”Cosmic American Music”. McCombsin soundi on amerikkalaisen rock-soinnin perinteistä intuitiivisesti koottu tilkkutäkki, jossa vain harva räikeämpi kohta herättää huomiota pastissin tai röyhkeän retroilun mielessä.

Ajatonkaan ei ole käypä sana, nuorehkot soittajat vain sattuvat suhtautumaan myötämielisesti kitaroidensa ja rumpujensa kulttuurihistoriaan. Näin laulut saavat ansaitsemansa tilan. Soitto tapahtuu niiden ehdoilla, kuten klisee kuuluu. Toisaalta Dropping the Writin (2007) yksityiskohdilla mässäilevä äänikuva tai Wit’s Endin (2011) yhdistelmä itsetarkoituksellista minimalismia ja pop-barokkia toimivat esimerkkeinä satunnaisista sovituksellisista ja tuotannollisista neronleimauksista, joita McCombsin tuotanto perehtyjälle paljastaa.

Lavalla McCombs yhtyeineen luo uskoa perinteisen rockinstrumentaation ilmaisukykyyn ja tilankäytön mahdollisuuksiin. Maaliskuussa todistettu yhtye soitti kuin unelma silminnähden tukevasti paukuissa liihottelevasta johtajastaan huolimatta. Laulajan show-osuudeksi riitti karisma, joka pääsi yllättämään välittyessään miehestä, joka aikoinaan kuvaili Vice-lehdessä persoonaansa yhtä kiinnostavaksi kuin märkä lakana.

Cass ottaa rennosti.

Lopuksi lainaus kirjeestä, jossa McCombs kuvaili lähestymistapaansa lauluntekoon huhtikuussa 2011:

”Mielestäni jokainen voi kohdistaa ihailunsa idoleihin tai sitten omiin ystäviinsä. Voit valita ystäväsi, mutta et muuttaa heitä.

Mitä ”folkin” käsitteeseen tulee, se on rehellisyyttä itselleen, ihmisyydelleen. Haluan että lauluni olisivat hyödyllisiä, kuin käsityöläisen taidolla hiomat esineet. Muuten tässä kaikessa ei ole järjen hiventä.

Kuulun sukupolveen, joka varttui Pohjois-Kaliforniassa Jonestownin, Mansonin, Zodiac-murhien, Harvey Milkin ja Mustien panttereiden jälkeen. Nämä olivat tarinoita, joita kuulin lapsuudessani.

Yksi laulujeni tarkoitus on kuvata elämäntapaa; ideoita, joita voisi kutsua kumouksellisiksi. Olen kiinnostunut huumetarinoista, al-Qaidasta, magiasta, lacanilaisen teorian yksityiskohdista, jotka ystäväni Albert on minulle selittänyt.

Työnkuvani on selkeä. Älä kysy mikä se on, minulla ei ole lupa kertoa sitä. Laulut kertovat muiden viisaudesta siinä missä itse oppimastani, joten olisi hankala väittää että olen täysin yksin vastuussa niiden luomisesta. Olen vain yhdistellyt sieltä täältä löytämiäni palasia ihmeliimalla.

Jos minä tai joku ystävistäni esiintyy laulussa, se ei niinkään liity todelliseen henkilöön vaan enneminkin uneksittuun, epämääräiseen versioon, joka syntyy elävien salaisista ajatuksista ja edesmenneiden viisaudesta. Niin kuin unessa kohdatut tutut, jotka eivät välttämättä vastaa todellisia ihmisiä, vaan niitä peilin toisella puolella, siinä päälaellaan olevassa maailmassa jossa ’ei’ tarkoittaa ’kyllä’.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lähteet:

www.diesect.net
www.epiclylaterd.com
The Fader
Magic rpm

Cass McCombs Helsingin Kuudennella linjalla lauantaina 25.8. Lue myös Nick Trianin kirjoittama artikkeli artistista!