”Justin Vernonin laulu voi olla joidenkin mielestä rasittavaa ulinaa, mutta ainakin miehellä on oma persoonallinen äänensä.”

Heath Ledgerin inspiroima laulu on hyvä osoitus siitä, kuinka paljon merkitystä muutamalla olennaiseen paikkaan isketyllä nuotilla voi olla.

”Iʼm tearing up, across your face
Move dust through the light
To find your name
It’s something faint
This is not a place
Not yet awake, I’m raised of wake”

Justin Vernonin johtama Bon Iver -yhtye tarjoili vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -esikoisellaan niin sanottua mökki-indietä, joka saavutti nopeasti musiikkinörttien yleisen hyväksynnän.

Surumielisen eteerinen indie folk -yhtye nousi lopullisesti amerikkalaisen vaihtoehtomusiikin isoimpien nimien joukkoon mainiolla kakkoslevyllään. Bändivetoisemmalle Bon Iver -albumille (2011) sateli tunnustuksia: sille myönnettiin muun muassa Grammy-palkinto sarjoissa Best Alternative Music Album ja Best New Artist.

Albumin käynnistävä Perth on popklassikko, joka ei välttämättä ole kovin pop. Mutta kappale onnistuu luomaan omanlaisensa tunnelman ja tilan, millä on valtava merkitys etenkin tässä tyylilajissa.

Perthin tunnelma on suorastaan pakahduttava. Ja miten Bon Iver sen synnyttää? Oikeastaan vain muutamalla tarkkaan valitulla efektoidun sähkökitaran nuotilla. Tässä nähdään, kuinka suuri merkitys tietyillä yksittäisillä äänillä voi musiikkikappaleessa olla. Perthin utuinen alkuriffi lamauttaa kuulijan hyvällä tavalla paikoilleen, asettaa tunnelmaan ja antaa odottaa jotain suurta tapahtuvaksi.

Kappale etenee Bon Iverille tyypillisesti pohjattoman surumielisyyden vallassa. Vernonin laulu voi olla joidenkin mielestä rasittavaa ulinaa, mutta ainakin miehellä on oma persoonallinen äänensä. Kokonaisuuteen saadaan ryhtiä ja tehoa marssirummuilla. Lopun torviosuus bändinostatuksineen on kerta toisensa jälkeen yhtä vavahduttava.

Perth on saanut inspiraationsa nuorena kuolleesta näyttelijätähdestä Heath Ledgeristä. Perth on Ledgerin Australiassa sijaitseva syntymäkaupunki. Kappaleen syntyyn vaikutti myös se, että Vernon sattui olemaan suunnittelemassa ohjaaja Matt Amaton kanssa musiikkivideota Wolves (Act I & II) -kappaleeseen, kun he kuulivat Ledgerin kuolemasta. Tilanne oli pysäyttävä, sillä Amato oli Ledgerin hyvä ystävä. Kun yhdistää mielessään Ledgerin kohtalon ja Perthin melankoliavyöryn, alkaa kurkkua miltei kuristaa.

Bon Iverin raukean harras Perth on paitsi yksi 2010-luvun omintakeisimmista popklassikoista, myös parhaita tällä vuosikymmenellä tehtyjä albumin avausraitoja.

Video ei ole enää saatavilla

Torilla tavataan, koska Tori ei osaa vielä lukea. *aplodit*

Y Kant Tori Read –> Tori Amos

Y Kant Tori Readin esikoisalbumin (1988) kannessa Tori Amos poseeraa hemaisevan seksikkäänä pörröpäänä rintaliiveissään, miekkaa mustissa hansikkaissaan pidellen. Kuvan perusteella on vaikea uskoa, että siinä seisoo sama myöhempien aikojen katebush, joka neljä vuotta myöhemmin mullistaisi vaihtoehtoisen aikuispopin maailman kypsällä, älykkäällä ja emotionaalisesti paljaalla esikoisalbumillaan Little Earthquakes. Y Kant Tori Readin tarina jäi yhden albumin mittaiseksi. Kosketinsoittaja Kim Bullard liittyi myöhemmin Kajagoogoo-yhtyeeseen, rumpali Matt Sorum puolestaan – Guns N’ Rosesiin.

Video ei ole enää saatavilla

’Til Tuesday –> Aimee Mann

Viime vuosituhannen lopulla ja 2000-luvun alussa taiteellisia ja levymyynnillisiä huippuvuosiaan elänyt yhdysvaltalaislaulaja-lauluntekijä Aimee Mann päätyi suuren yleisön tietoisuuteen Magnolia-elokuvan (1999) ja sen soundtrackin sekä vuotta myöhemmin julkaistun Bachelor No 2 -albumin myötä. Wise Up, Save Me ja Red Vines soivat vaikuttavassa episodielokuvassa, mutta Mann, 53, oli ehtinyt seikkailla musiikkimaailmassa jo ennen soolouraansakin. Laulaja oli mukana The Young Snakes -punkbändissä, joka julkaisi 1980-luvun alussa yhden ep:n, mutta suosiota Mann saavutti ensimmäisen kerran kohtuullisen menestyneessä new wave -yhtyeessä ’Til Tuesday. Ryhmä julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista ensimmäinen käväisi parhaimmillaan Yhdysvaltain albumilistan sijalla 19. Vuonna 1990 yhtye hajosi, kun Mann lähti edelleen jatkuvalle soolouralleen, joka käynnistyi tosin virallisesti vasta vuonna 1992 johtuen ’Til Tuesdayn levytyssopimuskoukeroista Epic-yhtiön kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Cheap Hotel –> Anna Calvi

Väkevä-ääninen englantilaislaulajatar Anna Calvi julkaisi hiljattain toisen albumillisen tummanpuhuvaa, dramaattista taiderockiaan. One Breathistä tuskin tulee sen suurempaa myyntimenestystä kuin Mercury-ehdokkuudestaan huolimatta korkeintaan kulttisuosikiksi nousseesta edeltäjästään, mutta toisen top 40 -albuminsa Calvi siitä kuitenkin sai – paitsi Britanniassa, myös Ranskassa ja Belgiassa. Ensimmäisen kerran top 40 -raja rikkoutui lisäksi Italiassa ja Irlannissa. Tämä kaikki on jo määrättömästi enemmän kuin mikään, mitä Calvin edellinen bändi Cheap Hotel saavutti. Lyhytaikaisen indierockyhtyeen ainoaksi saavutukseksi jäi vähin äänin unohtunut nettisingle New York, josta tehtiin jälkipolvien iloksi myös musiikkivideo.

Video ei ole enää saatavilla

DeYarmond Edison –> Bon Iver

Vähälle huomiolle aktiivivuosinaan jäänyt, Yhdysvaltojen keskilännestä ponnistanut folkrock-yhtye DeYarmond Edison julkaisi kaksi albumia ja yhden EP:n ennen hajoamistaan vuonna 2006. Ajottain oikein mainiota akustista folkia soittaneen yhtyeen nokkamies Justin Vernon siirtyi yhtyeen jälkeen soolouralle taiteilijanimellä Bon Iver ja kohosi Grammy-voittajaksi ja kriitikoiden suitsutusta kahmivaksi indie-jeesukseksi. Yhtyeen muista jäsenistä Brad Cook, Phil Cook ja Joe Westerlund muodostivat Megafaun-yhtyeen ja James Porterfield levyttää nimellä Field Report. Megafaunin friikkifolkiksikin kutsuttu maalaileva taideindie ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, mutta on löytänyt vakiintuneen kuulijakunnan. Field Reportin viime vuotinen esikoislevy taas sai pääasiassa kiittäviä arvioita.

Video ei ole enää saatavilla

Heatmiser –> Elliott Smith

Elliott Smithin, Neil Gustin, Brandt Petersonin (jonka vuonna 1994 korvasi Sam Coomes) ja Tony Lashin Portlandissa vuonna 1991 perustama yhtye soitti samanlaista vaihtoehtorockia kuin kaikki muutkin tuon ajan ja alueen bändit. Gustille on kreditoitu yhtyeen diskografian pirteämmät pop-biisit, kun taas Smith etsiskeli jo sitä itsesäälissä piehtaroivaa itseään, joka myöhemmin soolourallaan pääsi Oscar-gaalaan asti. Smithille Heatmiser muuttuikin pian rajoitteeksi, meluisaksi rock-bändiksi, jossa hänen sävellystensä dynamiikka ei päässyt oikeuksiinsa. Lavalla bändi teki usein ivaa Smithin alakuloisesta olemuksesta. Kun Smithin soololevyt saivat huomiota, välit Gustiin tulehtuivat ja Heatmiser hajosi. Bändi ehti kuitenkin julkaista kolme albumia ja EP:n. Ajasta kertoo paljon se, että koska Gust oli julkihomo, nimettiin Heatmiserin musiikki homocoreksi tai queercoreksi. Gustin ja Smithin välistä rakkaussuhdetta spekuloitiin pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

First Floor Power –> Jenny Wilson

Moni kuuli Jenny Wilsonista ensimmäisen kerran vasta vuonna 2005 hänen soolodebyyttinsä Love and Youthin ja siltä lohkaistujen hittien Summer Time – The Roughest Timen ja Let My Shoes Lead My Forwardin myötä. Tuolloin 30-vuotias Wilson oli kuitenkin jo tunnettu tekijä Ruotsin indiepiireissä: olihan hän duetoinut Karin Dreijerin kanssa The Knifen You Take My Breath Away -singlellä (2003) ja tehnyt kaksi albumia First Floor Power -yhtyeensä kanssa. Nukkavierua, Pavementin sukuista indierockia tehnyt First Floor Power vieraili vuosituhannen vaihteessa Suomessakin, muun muassa Jyväskylän Jyrock-festivaaleilla. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla yhtye nähtiin vuonna 2008, kuitenkin ilman Wilsonia, joka oli jättänyt yhtyeen jo ennen soolouransa aloittamista.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu maanantaina.

Maksaan koskee ja sydämeen sattuu, vaikeroi Justin Vernon.

Särkyneen sydämen voi korjata monella tapaa, vaikka laulamalla falsetilla yksin mökissä.

”Only love is all maroon
gluey feathers on a flume
sky is womb and she’s the moon”

Muutaman vuoden ajan Flume oli kännykkäni herätyskellon ääni. Kappaleen alkutahdit laskivat hellästi uuteen päivään. Joskus keskellä talvea jäin kuuntelemaan koko kappaleen, ihan vain herätäkseni rauhassa. Talvella ihminen vetäytyy itseensä, ja löytää kevään tullen kipinän nousta jälleen ihmisten ilmoille. Näin kävi Justin Vernonin Bon Iver -projektille.

Flume on haikea kappale, raukea kuin aamun ensimmäinen haukotus. Lempeydestään huolimatta se on raskas ja todella fyysinen kappale. Sanoitukset ovat täynnä kuvajaisia syntymisestä, kivusta, kohduista, köydenhierämistä käsistä ja kaipuusta menneeseen. Nimikin, Flume, viittaa kapeaan rotkoon, jossa virtaa vesi tai kuiluun, jossa tukit kulkevat tehtaalla. Kertosäkeessä rakkaus rinnastuu haaksirikkoon, johon ihminen ajautuu omasta tahdostaan.

Justin Vernon oli levyä tehdessä särkynyt mies monella tapaa, sairastaen maksan sairautta ja särkynyttä sydäntä. Hän vetäytyi isänsä mökkiin parantumaan ja tappamaan aikaa. Sairastuminen vaikutti myös Vernonin projektin nimeen. Oikeaoppisesti yhtyeen nimi kuuluisi ”Bon Hiver” (hyvän talven toivotus), mutta jälkimmäinen sana muistutti liikaa sanaa ’liver’, maksa, ja toi mieleen ikävän sairauden. Mietteet fyysisyydestä ponnahtavat esiin monella tasolla miltei jokaisessa albumin kappaleessa, ja ne usein rinnastuvat eksyneen miehen mielentiloihin. Flumessa menneisyys ja juuret rinnastuvat äitiin, siihen miten se näyttäytyy ihmisen elämässä ainiaan:

”I am my mothers only one
it’s enough
I wear my garments so it shows
now you know”

Kyyninen ihminen voisi väittää, että Flumen sanoitukset ovat täyttä dadaa. Vernon itsekin myönsi sanoitusten muotoutuneen loputtomien hyräilyjen pohjalta. Silti Flumen sanoitukset ovat kiehtovia juuri niiden kryptisyyden ja hienoisen psykedeelisyyden takia. Ne ovat raakoja, kuin päiväkirjamerkintöjä, niin kuin Bon Iverin mainio esikoisalbumi For Emma Forever Ago. Parasta levyssä onkin, että se on syntynyt pakottomasti. Tuo pakottomuus sulatti sydämiä, ja teki Justin Vernonin projektista yhden 2000-luvun alun menestystarinan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bon Iveriltä äänestettiin myös kappaleita Blood Bank, Skinny Love ja Towers.

Mökkiloman aikana on hyvä vaalia lihaskuntoa.

Bon Iverin tarina on kerrottu monta kertaa, mutta silti siihen on palattava. Sillä vain siten myytit syntyvät.

Vuonna 2006 Justin Vernon erakoitui kolmeksi kuukaudeksi Wisconsinin perukoille isänsä mökille. Sydänsurujen murtama, mononukleoosin riivaama ja DeYarmond Edison -yhtyeensä menettänyt mies halusi ottaa etäisyyttä elämäänsä voidakseen kohdata sen. Erämaakeljansa uumenissa hän antoi ajatusten, maksakipujen ja lemmentuskien vyöryä ylitseen. Lauluiksi niitä ei ollut tarkoitus puristaa.

Koettelemuksista kumpusi kuitenkin Bon Iverin debyyttialbumi, paljas ja kihelmöivä For Emma, Forever Ago (2007). Alkujaan pöytälaatikkoon tehty levy nousi lähes heti ilmestyttyään yhdeksi folk-vaikutteisen vaihtoehtomusiikin kulmakivistä. Vernonin toinen albumi, soittajakaartiltaan, instrumentaatioltaan ja tulkinnaltaan runsaampi Bon Iver, Bon Iver (2011) olikin jo äärimmäisen odotettu julkaisu, jonka suosio viimeistään osoitti, että Vernon taiteilijanimineen oli tullut jäädäkseen.

Kaunis tarina. Vaikuttavakin. Silti se on häirinnyt minua, sillä en ole onnistunut innostumaan sen kylkiäisinä soivasta musiikista. Bon Iver on merkinnyt minulle aina kauniita, mutta itseään toistavia melodioita ja nyansseja. Niiden päälle lueteltujen ajatusten sisään en ole päässyt, vaikka Vernon on niitä mielellään haastatteluissa taustoittanut. Vernonin äänestä pidin aluksi, mutta viimeistään kakkoslevyllä aloin tuskastua miehen yksioikoiseen tapaan käyttää sitä.

Vaikka olen päätynyt tähän mielipiteeseen monta kertaa, en ole sen kanssa sinut. Jokin sisälläni väittää että olen väärässä; että Bon Iverin musiikissa avautuu maailma, jossa voisin viihtyä.

Vernonin ensimmäisen Suomen vierailun kynnyksellä tahdoinkin antaa miehelle viimeisen mahdollisuuden. Pakkasin laukkuuni Bon Iverin molemmat levyt ja suuntasin viikoksi mökilleni, satojen asfaltoitujen ja kymmenien kelirikkoisten kilometrien päähän. Metsän keskellä, etäällä kaikesta, olin valmis selvittämään lopullisesti suhteeni Bon Iveriin. Olin päättänyt palata muuttuneena miehenä tai ilman kahta levyä. Kompromissia en tahtonut tuntea.

Kun käännyin kihelmöivin mielin kohti pohjoista, kuului mieleni sopukoista aavemainen ulina:

”Someday my pain, someday my pain
will mark you”

Kuvan mökki ei liity tapaukseen.

Ensimmäinen päivä: tunnustelua

Saavun mökille alkuillasta. Hiekka laskeutuu hitaasti jäljessäni. Ympärilläni kaartuu hiljaisuus, yksinolon lohdullinen humina. Heinä on kasvanut polven korkeuteen. Kuistin vesikourussa keikkuu tyhjä rastaan pesä, jonka viereen on kuivunut höyhen.

Kaivan levyt repustani tuvan pöydälle ja katson niitä arvioivasti. Muutama pala muovia, kannet joista on tuskin edes uunin sytykkeeksi, kylmät elottomat kiekot, joiden sisään on ladattu loputon määrä tunteita, tunteja ja ajatuksia. Saanko nuo tunteet ulos? Asetan ensimmäisen levyn soittimeen velvollisuudentuntoisin elein. Poimin kansilehtisen käteeni ja avaan oven musiikille.

Justin Vernon astuu mökin pimeyteen epävarmoin askelin. Hänen äänensä singahtaa kuitenkin oitis korkeuksiin. ”Only love is all maroon”, mies parahtaa. Flume. Helppo alku, suosikkilauluni. Ääni kaikuu torpassa kuin eksyneen huuto. Se ei osaa asettua paikalleen, se räpiköi kuin sisätilojen vangiksi joutunut lintu. Tiedän tunteen, mutta se ei vastaa omaani.

Koetan unohtaa puitteet ja upota musiikkiin, mutta olen aivan liian valpas ja analyyttinen. Kärsimätönkin. Luen seuraavan tekstirivin etukäteen, tahdon ahmia, väsyn nopeasti. Näin Bon Iveria ei ainakaan pidä lähestyä. Jätän levyn soimaan taustalle ja menen ulos niittämään heinää. Päässäni soivat toiset laulut, ne joita olen tottunut kuuntelemaan täällä. Niissä lauletaan suomeksi.

Vieraalle on annettava aikaa sopeutua. Hänen sisäänpäinkääntyneisyydessään on jotakin sympaattista.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen päivä: kokkareita

Teen sen, mitä en tahtoisi. Vääjäämättömän. Tyhjennän huussikompostin. Kokkareita on summattomasti. Ne ovat multaantuneet, mutta niiden alkuperää ei voi unohtaa. Huomaan jonkun Bon Iverin melodian pyrkivän päähäni. Lump Sum. Hymähdän. Tämäpä sopivaa.

Joku hymähtää kanssani. Käännyn ja näen Vernonin hyyppämäisen katseen vieressäni. Keskipäivän aurinko näyttää miehen uudessa valossa. Hän virnuilee pakottomasti, kuin todetakseen että olen ottanut hänet aivan liian vakavasti. Minulla on ollut omituinen tarve tehdä hänestä itselleni kurttuotsainen sielunkumppani yksinäisyyden ja kivun alhoihin. Sellainen kumppanuus ei vie omaa napaa pidemmälle. Vernon sanoo kuitenkin antavansa anteeksi. En ole kuulemma ainoa.

Illalla löydän Bon Iverin musiikista pilaa ja kurittomuutta. Löytö avartaa lauluja. Kun Vernon laulaa, hänen silmänsä ovat kiinni, mutta kun silmät aukeavat, niistä väikkyy hymy johon suu ei aivan taivu. Tämäkö selittää Vernonin lähes pakkomielteisen taipumuksen leikkiä sanoilla? Tai jopa musiikkiin ladatun provosoivan teatraalisuuden?

Justin, perkele, taidatkin olla huumorimiehiä. Teikäläisillä on paha taipumus leikkiä kaltaisillani vakavikoilla.

Onneksi olet samalla täysin tosissasi.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmas päivä: paikkoja

Olen päättänyt omistaa tämän päivän kakkosalbumille. Se on edeltäjäänsä muovisempi, mutta myös jylhempi levy, jolla Vernon sanoutuu selvästi irti debyyttilevyn kouriintuntuvuudesta. Siitä olisi ollut mahdoton aloittaa.

Annan levyn soida uudestaan ja uudestaan, katkotta. En yritäkään keskittyä tarinoihin, koetan unohtaa kaikki musiikille antamani merkitykset. Sanoitukset tahdon lukea vasta sitten kun sävelet soittavat selkärankaani – onhan Vernonkin kertonut melodioiden syntyvän usein ensin, kuin liikennemerkeiksi sanoille.

Huomaan pitäväni Bon Iver, Bon Iveristä. Musiikki on suureellisessa röyhkeydessään niin räikeässä ristiriidassa mökkini vaatimattomien puitteiden kanssa, että se muodostaa oman tilansa. Muutamat melodiat ovat kauniimpia kuin kesän laki. Luovun halustani samastua ja ryhdyn janoamaan suoraviivaisia elämyksiä. Ehkä se on sittenkin helpoin tie Bon Iverin luo.

Bon Iver laulaa paikoista, mutta hylkää niiden fyysiset puitteet. Hänen paikkansa ovat elämäkerrallisia kudelmia, joista muistot, maisemat, haaveet, odotukset, pettymykset, kaikki ihmisyyden kirjot, rakentavat jotakin paljon konkreettisempaa. Näitä paikkoja on vaikea nähdä muutoin kuin etäältä, ne vaativat irtautumisen.

Astun kuistilta horsmittuvalle pihalle ja kuuntelen hetken hiljaisuutta. Mielessäni soi kaikkien läpikulkemieni ja kuvittelemieni paikkojen humina voimakkaana kutsuna. Paikkojen ja tilojen virrassa mökki pysyy, se on mittakaava. Täällä olen niin kaukana kaikesta, että haaveenikin ovat hetken aikaa totta.

Vernon laulaa Calgarysta. Yhtä hyvin hän voisi laulaa mökistäni.

“So it’s storming on the lake
Little waves our bodies break
There’s a fire going out,
But there’s really nothing to the south”

Video ei ole enää saatavilla

Neljäs päivä: yksinäisyyttä

Sadepäivä. Alan löytää levyiltä minua ympäröivän maiseman. Stacks tippuu kuin vesi räystäältä kovimpien kuurojen laantuessa. Holocene soi kuin laine veneen keulassa melodiakaarien taipuessa airojen hitaaseen rytmiin. Taivallan sateen piiskaamana kaivolle ja takaisin For Emma, Forever Agon nimikkokappaleen tahdissa. Laulut hengittävät ja aaltoilevat kuin tuuli. Musiikki paljastaa sisältään avaruuden. Aiemmin olin älynnyt etsiä vain tunteita.

Musiikin sielu on kuitenkin yksinäisyydessä. Mitä voimakkaammin alan kaivata ihmiskontaktia, sitä lähemmäs laulut astuvat. Bon Iverin musiikki ei ainoastaan täytä hiljaisuutta, se myös korvaa tyhjän tilan. Löydän Vernonin lauluista loputtomiin haaveita – runsaimmillaankin musiikki perustuu johonkin mikä ei ole läsnä. Vernon puhuu monille, ajattelee monia, mutta on aina yksin. Laulut liimautuvat mökin seiniin, seiniin joiden pinnalta voin mitata elämääni. Samastun. Vihdoinkin.

Pöyhin orastavaa sänkeäni ja rasvoittuneita hiuksiani. Kannan levysoittimen saunaan ja annan sen hieroa liikkeitäni. Vuolen verkkaisesti kiehisiä, lyön uuniin vanhan iltapäivälehden. ”Lukijat kertovat: Tuntui ettei mikään ole enää totta”. Paperi mustuu, hapertuu. Liekki tarttuu puuhun. Rätinää. Nautin yksinäisyydestä, ajasta. Se tuo ihmiset lähelle.

Video ei ole enää saatavilla

Viides päivä: vuoropuhelua

Kun For Emma, Forever Ago ilmestyi, olin keskellä erokriisiä. Identiteettien välitilassa, syyllisyyden ja uhriuden ristitulessa, musiikin olisi luullut koskettavan kouraisevasti. Tuolloin Bon Iver tuntui kuitenkin teennäiseltä. Hänen elämänsä ei koskettanut tilanteessa, jossa oma tuskani nousi kaiken edelle. Näin itsekeskeinen ihminen on.

Nyt elän uudessa onnessa, täynnä avoimuutta ja empatiaa. Minulla on taas varaa ajatusleikkeihin, kyky uida muiden tunteisiin ja elää niiden kautta. Niinpä jaksan ottaa Bon Iverinkin musiikin vastaan kauneuden ja kekseliäisyyden vuoropuheluna, joka avaa hartaita tarinoita ja hätistelee muistoja ympäriltään kuin hyttysiä. Musiikki vyöryy ylitseni biogeografisena sekamelskana, jota sovitan miellekartoilleni.

Iltakuuden aikaan Bon Iverin syli räjähtää auki. Musiikki avaa väylän niihin tunteisiin joista on tullut minulle näennäisesti tarpeettomia, mutta joita tahdon vaalia, koska niiden ristiriitaisuus tekee elämästä elämän makuista. Autuas postmoderni ja elämyskeskeinen egosentrismi, siunattu tavoitehakuinen myötäelo! Asetan Bon Iverin sijaiskärsijäkseni. Omatuntoni sallii tämän huomatessaan, että sijaiskärsijä ei kärsi itsekään. Hän nauttii.

Istumme Vernonin kanssa saunarakennuksen portailla pitkään iltaan. Puhumme itsestämme ja ymmärrämme kuuntelemalla. Tiedämme olevamme tuomitut tähän asetelmaan ja otamme siitä siksi kaiken irti. Kesäyö lämmittää, vaikka sen ydin on jo pimeä. Kun lähden nukkumaan, Vernon jää portaille. Kuulen uneni sekaan hiljaista humalaista laulua. Se on alkanut asua täällä ja elää puolestani.

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes päivä: löytöjä

Herään aamulla onnellisena. Olen alkanut ymmärtää. Yksi kynnys on kuitenkin ylitettävänä: kakkoslevyn päätösraita Beth/Rest. Vaikka valtaosa Bon Iverin musiikista kehrää jo sydämessäni, vääntyy suuni edelleen irvistykseen, kun Beth/Restin muoviset soinnit ja AOR-saksofonit pyrkivät ilmoille. Olen oppinut ajoittamaan ulkohuonekäyntini niille hetkille, jolloin laulu soi, mutta enää en halua perääntyä. Viimeinen askel on aina raskain.

Laitan levyn soimaan ja kääriydyn 1980-lukuun. Sukellan komeroon, josta löytyy sekalainen ja hylätty kokoelma lapsuuskotini historiaa. Aikajättöjä vaatteita, hyvinvoinnin haaveet aikakausien ivaksi kutistaneita kodinkoneita, setäni vanhoja kalaverkkoja joiden rei’istä aikuinen ihminenkin voisi uida läpi, mittava tilastokatsaus jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin vuodelta 1986.

Uppoan löytöihini. Bon Iver uppoaa omiinsa. Olemme oppineet mahtumaan samaan tilaan ilman että toisen läsnäolo vaatii toiselta jotain. Samalla hetkellä kun Beth/Rest nousee saksofonien puhaltamana kotkansiivilleen, käteni osuu johonkin pehmeään. Kauhtunut pino vanhoja musiikkilehtiä. Suosikki, Stara, Bravo. Tunnen punan nousevan kasvoilleni. Lehtien alle on taiteltu julisteita, joita liimailin lapsuudessani seinilleni. Zero Nine. Sigue Sigue Sputnik. Bogart. A-ha (Paal Waaktaar). Europe. Herra nähköön, Lionel Richie!

En kuitenkaan kuule maailman nauravan. Mökki kilpistää katseet. Tämä on paikka, jossa voi palata itseensä, muistoihinsa, rehellisenä itselleen, ilman merkitysleikkien tarjoamaa suojaa. Muistojen herkistämänä löydän Beth/Restin pintakiillosta himmeää kauneutta. Saavutan tilan, jossa kaikesta saa pitää sellaisena kuin se on, vailla mielikuvien ja intertekstuaalisuuden taakkaa. Oikeastaan Beth/Rest on aika sympaattinen laulu. Perustelematon yhä. Ja siksi rohkea.

Ehkä juuri siinä soi Vernonin musiikin pohjimmainen sanoma: ole uskollinen sille mitä rakastat.

Kiikutan matkalukemiseksi ottamani Rumban uuniin ja poltan sen mukana kaiken sen mitä olen tahtonut muiden takia olla. Vernon nyökkää rohkaisevasti.

Hormi työntää taivaalle valkoista savua.

Video ei ole enää saatavilla

Seitsemäs päivä: yhteyksiä

Palaan maailmaan jostakin paljon kauempaa kuin minne lähdin. En tiedä osaanko enää puhua ihmisten kanssa, minun pitää saada totutella. Mieli on täyttynyt, mutta silti kevyt. Tiedän että jossakin on muusikko, joka jakaa tunteeni. Hän tuntuu ystävältäni, ehkä hän onkin sitä tietämättään. Samoin kuin kaikki muut surumieliset ihmiset mökeissään, yrmeinä ja hiljaisina ajatustensa äärellä.

Käynnistän auton ja ryömitän sitä varoen pitkin ruohottunutta pihapolkua. Mökki jää taakseni odottamaan. Se säilöö salaisuudet ja muistot, myös tämän viikon. Peruutuspeilistä näen myös Vernonin. Hän on hypännyt kyytiin ja ehdottaa, että soittaisin Towersin. Miksikö? Siksi, että se liittyy elämääni, tähän hetkeen, tähän paikkaan, ja kaikkiin aiempiin. Tunteisiin joita olen projisoinut rakennuksiin; koteihin jotka olen purkanut muuttolaatikoihin saadakseni tunteeni irti niistä; ajatuksiin joihin olen hirttänyt entisen minäni ja joiden jälkiä on yhä kaulallani.

Niistä kaikista Bon Iver laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bon Iver Flow-festivaalien avajaiskonsertissa Helsingin Suvilahdessa keskiviikkona 8. elokuuta 2012.

Voita lippu konserttiin! Kerro alle kommenttina, mikä oli parasta sinun mökkikesänäsi 2012? Plussaa, jos siihen liittyy Bon Iver. Kommentoijien kesken arvotaan avec-lippu Bon Iverin Suvilahden keikalle. Kilpailu päättyy tiistaina 7.8.2012 klo 15.00.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

Kathleen ja Justin ne yhteen soppii, pannaan ne huomenna pussauskoppiin.

Kanadalaisen countryrockin karhea kultakurkku saa vetoapua uudelta sussultaan, Bon Iverin Justin Vernonilta.

Kathleen Edwards on julkaissut 2000-luvun mittaan kolme albumia, jotka eivät ole kiittävistä arvioista huolimatta auttaneet 33-vuotiasta kanadalaista nousemaan ylös siitä kaupallisesta sudenkuopasta, joka vainoaa valtavirran syleilemän countryn ja valikoidumman yleisön arvostaman indie-americanan välistä sarkaa kyntäviä artisteja.

Edellisellä albumillaan Asking for Flowersilla (2008) Edwards ylsi sentään kotimaansa albumilistalla Top 20:een ja Yhdysvalloissakin Top 100:n kynnykselle, mutta erityisen suuria otsikoita hän ei silloinkaan synnyttänyt.

Edwards palaa neljän vuoden tuumaustauolta albumilla, jonka silmiinpistävin piirre on samanaikaisesti musiikillinen ja ulkomusiikillinen. Viime vuonna Edwards erosi elämänkumppanistaan ja yhteistyökumppanistaan Colin Crippsistä ja alkoi olla ”sillä tavalla” Bon Iverin Justin Vernonin kanssa.

Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet Edwardsin uralla säännöllisesti; hänen albumeillaan on tähän asti ollut aina eri tuottaja tai tuottajat. Se, että Voyageurin tuottajaksi on valikoitunut Vernon, tuntuu johdonmukaiselta muistakin kuin romanttisista syistä; jos Edwardsin uran ”pelastajaksi” joku artisti sopii, niin softrockin ja psykedelian sävyjä hauraaseen folkiinsa innovatiivisesti sekoitteleva Vernon. Tällaista tulokulmaa kun ei laulajattaren musiikkiin ole vielä aikaisemmin kokeiltu.

Voyageurilla soittaa koko joukko nimekkäitäkin vierailijoita Norah Jonesista Megafaunin Phil Cookiin. Jotain albumikokonaisuuden linjakkuudesta kertoo, ettei kuulija kuitenkaan havahdu missään vaiheessa kenenkään muun kuin Edwardsin ja Vernonin läsnäoloon.

Bon Iverin kädenjäljen tunnistaa helposti myös niissä kappaleissa, joissa hän ei ole äänessä. Tietty ilmava, urbaani täyteläisyys on korvannut sen rosoisuuden ja ne saappaankantoihin junttaantuneet savikokkareet, jotka tekivät etenkin Edwardsin Failer-debyytistä (2003) niin koskettavan ja vastustamattoman.

Tekstittäjänä Edwards ei edelleenkään ole erityinen – miten voisikaan, jos albumilta kerran löytyy foneetiikalla leikittelevä kappale nimeltä Chameleon/Comedian – mutta hänen laulunsa on vahvistunut ja kirkastunut. Kymmenen vuotta sitten viehättäneen kömpelön raakkunan on korvannut voimakas ääni, jossa on itsevarmuutta kuin Neko Casella tai Suzanne Vegalla. Voyager on itse asiassa todennäköisesti ensimmäinen Suzanne Vega -vaikutteinen albumi, jota sietää kuunnella – Vegan omat levyt pois lukien, luonnollisesti.

Suzanne kummittelee jo avauskappaleessa Empty Threat, jonka kirkkaasti räiskähtelevät kitaraiskut tuovat mieleen levyn soundimaailman toisen ilmeisen kiinnekohdan, Fleetwood Macin. Samaa raikasta, radioaaltojen rakastamaa Lindsey Buckingham -fiilistä on ihanan tyhjänpäiväisesti tanssittavassa Sidecarissa ja erinomaisessa Change the Sheetsissa, jonka kaiutetussa soundissa ja laulukoukuissa Justin Vernon näyttää kyntensä.

Neil Young -riffillä käynnistyvä Mint muistuttaa vanhasta Edwardsista, mutta ei saa haikailemaan vanhoja hyviä aikoja; niin hienosti Voyageur toimii sokerisimmillaankin, kuten sovituksellisiin detaljeihin dipatussa House Full of Empty Roomsissa tai lopun sooloissa suorastaan Mike Oldfieldiksi repeävässä Going to Hellissä. Levyn ainoa huti on hidas pianoballadi Pink Champagne, joka on yhtä äitelä kuin nimensä.

Levy päättyy iki-ihanaan, Aimee Mannin parhaisiin lauluihin vertautuvaan For the Recordiin. Kappale on kirkas kuin yötaivas, ja siinä on Justin Vernonin pysäyttävimpien kappaleiden (Lump Sum, Re:Stacks) kaltaista kertakuulemalla klassikoksi -neroutta.

84 Uusi urbaanimpi Edwards on ilahduttava tuttavuus. Voyageur hengittää, mutta ei enää vain maalaisilmaa, ja haastaa Failerin (2003) tasapäiseen taisteluun laulajan parhaan albumin tittelistä. Kaupallisessa mielessä levy jäänee edeltäjiensä tapaan väliinputoajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#10 PJ Harvey

Kuka? Vaihtoehtorockin kuumin ja hienoin jumalatar.

Odotettu? Ainakin siitä lähtien, kun R.E.M.:n Monster-kiertueen Helsingin-konsertin peruuntuminen perui myös brittiartistin odotetun lämmittelykeikan.

Tuleeko? Kannattaa uskoa, sillä Mercury Prize -palkinnon hiljattain toistamiseen voittaneen laulajan luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä. Suomesta löytyy uskollisia kuulijoita, ja Polly sopisi esiintymään niin areenoille kuin perinteisille ja vähemmän perinteisille festivaaleillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Daft Punk

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa elektronista musiikkia ja valtavirtapoppia äärettömästi rikastuttanut ranskalaisduo, joka on tehnyt useita aikaa kestäviä globaaleja hittijyriä ja onnistunut yhdistämään korkealentoiset konseptit toimivaan tanssimusiikkiin.

Odotettu? Ainakin vuodesta 1997, kun ensilevy Homework räjäytti pankin ja Da Funk ihastutti koiramaisella musiikkivideollaan.

Tuleeko? Daft Punkin luulisi olevan realistinen mahdollisuus. Duon manageritoimisto on vihjannut aiemmin tänä vuonna, että yhtye kiertää seuraavan parin vuoden sisään ja showsta tulee suurempi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bon Iver

Mikä? Partasuisen Justin Vernonin johtama indiefolk-yhtye

Odotettu? Vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -levystä lähtien.

Tuleeko? Mahdollista, muttei ainakaan nyt käynnissä olevalla kiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Beck

Mikä? Loserilla suosioon murtautunut ja edelleen kameleonttimaisesti muuttuva viisto vaihtoehto-singer-songwriter Beck Hansen.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Loser kuultiin vuonna 1994 ensi kerran MTV:ltä.

Tuleeko? Tuskin, koska ei ole tähänkään mennessä maahamme vaivautunut. Beckin aika tuntuu sitä paitsi kuluvan mukavasti tuottajanhommissa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Knife

Mikä? Väitetysti 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye, jonka Silent Shout -albumi inspiroi monia makuuhuone-syntesistejä luomaan oman versionsa kummittelevasta konemusiikista.

Odotettu? Vuonna 1999 perustettu sisarusduo aloitti keikkailun vasta vuonna 2006, mutta Silent Shout -kiertueen jälkeen omia keikkoja on ollut harvakseltaan, oopperaesiintymisiä lukuun ottamatta.

Tuleeko? Molemmat sisarukset ovat esiintyneet Suomessa omien projektiensa parissa: Karin Dreijer Andersson Fever Rayn muodossa vuonna 2009 ja Olof Dreijer Flow’ssa 2011 Oni Ayhun -nimellä. Toiveikas ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sufjan Stevens

Kuka? Suurien teosten erikoismies, Sufjan Stevens Detroitista, on yksi 2000-luvun arvostetuimmista artisteista.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Illinois-albumi helline otteineen räjäytti tajuntoja vuonna 2005.

Tuleeko? Miehen seuraavasta julkaisusta ei ole tietoa. Kiertueet ovat tähän mennessä ohittaneet Suomen, mutta voisi kuvitella, että Stevens vielä jossain vaiheessa tulee Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 OutKast

Mikä? Atlantalaisduo, joka saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla ug-hiphop-yleisön varauksettoman arvostuksen ja murtautui 2000-luvulla valtavirtasuosioon.

Odotettu? Hiphop-piireissä 1990-luvun lopulta, laajemmin pökerryttävän Stankonia-albumin (2000) ja ihan joka huushollissa Hey Ya! -ilmiön (2003) jälkeen. Oli tulossa Provinssirockiin vuonna 2001, mutta perui – ja paikattiin Ultra Bralla.

Tuleeko? Hiljattain levy-yhtiötä vaihtanut OutKast on esiintynyt viime vuosina äärettömän säästeliäästi, ja vaikka uutta albumia onkin ensi vuodelle lupailtu, on Suomeen asti ulottuvaan konserttikiertueeseen vaikea uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 My Bloody Valentine

Mikä? Niin sanotun kenkiintuijottelurockin suurin nimi.

Odotettu? Sukupolviklassikoksi muodostuneesta Lovelessista eli vuodesta 1991 lähtien.

Tuleeko? On vuoden 2007 paluun jälkeen esiintynyt silloin tällöin suurilla ulkomaisilla festareilla, mutta Suomen-keikka olisi melkoinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pixies

Mikä? Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin klassikko ja grungen innoittaja. Pani pillit pussiin vuonna 1993, mutta kokosi rivinsä satunnaisille kiertueille vuonna 2004.

Odotettu? Innokkaimmat siitä lähtien, kun Kurt Cobain kehui bändiä 1990-luvun alussa. Muut jälkeen vuoden 1999 Fight Club -elokuvan, jossa yhtyeen Where Is My Mind? soi unohtumattomalla tavalla.

Tuleeko? Johtohahmo Black Francisin mukaan yhtye keikkailee vain rahan vuoksi. Joten eiköhän, kunhan joku vain tarjoaa sopivan tukun kahisevaa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Portishead

Mikä? Triphopin kahdesta suuresta yhtyeestä se vakuuttavammin elossa oleva jumalaisuus.

Odotettu? Taika helähti täyteen loistoon Dummy-debyyttiklassikolla (1994), kehittyi ja vahvistui mestarillisella kakkoslevyllä (1997) ja liekehti murhaavasti 11 vuoden tauon katkaisseella Thirdillä (2008).

Tuleeko? Toivotaan, sillä yhtye on puhunut neljännestä studioalbumista, oli viime kesänä rautaisessa keikkaiskussa ja Suomesta löytyisi kiinnostusta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Koska yksi on aina ylitse muiden…

Brian Wilson

Kuka? The Beach Boysin nero ja todennäköisesti tärkein elossa oleva popsäveltäjä. (Jaettu sija joulukuussa Helsingissä konsertoivan Paul McCartneyn kanssa).

Odotettu? The Beach Boys ehti käydä suomessa kolme kertaa jo 1960-luvulla mutta studioonsa erakoitunut Brian ei jaksanut tulla mukaan. Käytännössä vierailua on uskallettu toivoa vasta vuodesta 1998, jolloin Wilson palasi esiintymislavoille.

Tuleeko? Wilson kävi syyskuussa Tukholmassa, joten Helsingin-konsertti ei liene täysin poissuljettu mahdollisuus. Todennäköisimmin Suomeen saapuu kuitenkin vain The Beach Boysin 50-vuotisjuhlakiertue vailla Wilson-esikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernonin tulevaisuus on kirjoitettu kultamusteella.

Jos bändisi hajoaa, rakastettusi hylkää ja saat kaiken pahan päälle vaikean mononukleoosin, kannattaa joko soittaa wisconinilaiselle Justin Vernonille tai ainakin hänen esimerkistään niin kutsuttu isoisä.

Vernonin Bon Iver -pseudonyymin debyytti, For Emma, Forever Ago, on hämmentävä albumi. Sen jännitteiset ja herkät sävellykset ovat helposti parhaimmistoa, mitä menneellä vuosikymmenellä on levytetty mies ja kitara -yhdistelmällä.

Silti tärkein albumiin liittyvä seikka on tarina. Sen tietävät ja muistavat kaikki.

Ensin hajosi Vernonin DeYarmond-yhtye, jota seurasivat muut edellä mainitut vastoinkäymiset. Tästä ilmeisen ahdistuneena Vernon päätti sulkeutua talven ajaksi keskelle metsää negistelemään ja jalostaa kärsimyksensä 37-minuuttiseksi muovin tai vinyylinpalaseksi.

Varsinainen kysymys kuuluu: kuinka paljon tämä, kieltämättä varsin riipaiseva, taustatarina lopulta vaikuttikaan For Emman sukseeseen?

Ei käy pieninkään kiistäminen, etteikö albumi ole musiikillisesti mestarillinen. Tarina on nostettava siksi spottivaloihin, että se sijoitti levyn suoraan kontekstiinsa.

Yhtäkkiä For Emma, Forever Ago oli jokaisen kuulijan korvissa erolevy – ilman, että kyseistä stooria tarvitsi sen enempää kaivella Vernonin lyriikkasokkeloista. Kun halutun tunnelman tiesi, se välittyi ja kosketti heti. Kun merkitykset tiesi valmiiksi, metaforalliset tekstit olivat helppoja tulkita.

Kuulijan palveleminen tällä tavalla riitti tekemään Vernonista hetkessä aikansa palvotuimman laulaja-lauluntekijän – eikä hän ollut näyttänyt vielä kuin ilmiselvimmän puolensa stereotyyppisenä laulaja-lauluntekijänä.

For Emma, Forever Agon jälkeen Vernon julkaisi Blood Bank –ep:n, joka kertoi lähinnä siitä, että mökkiin oli tilattu postimyynnistä autotune. Volcano Choirin levy Unmap väläytti sen sijaan Bon Iverin bändimuotoisilta livekeikoilla kuultua stemmavirtuositeettia.

Harva kuitenkaan arvasi, että viime vuonna ilmestynyt Gayngsin Gaudy Side of the Town oli perverssillä tavalla limaisine 10cc-covereineen ensimmäinen vihjaus tulevasta.

Video ei ole enää saatavilla

Enää tarvittiin vierailut The Nationalin taustalaulajana ja Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylla, ja yhtäkkiä Vernonin nukkavieru ja parrakas hahmo oli jälleen estradilla, vaikkei se oikeastaan ehtinyt sieltä edes poistua.

Kun Vernon julkaisi kesäkuussa toisen Bon Iver -levyn, kitaraluurangot olivat kasvaneet kokeellisesti tuotetuiksi nuhjujärkäleiksi. Ratkaisu oli ehkä lähtökohtaisesti odottamaton, mutta se roikkui 2010-lukulaisessa folk-zeitgeistissa.

Bon Iverin auditiivisen harppauksen jälkeen päädyttiin outoon tilanteeseen, jossa yksikään 2000-luvun kolmesta suurimmasta laulaja-lauluntekijästä ei enää tehnyt folkia ainakaan perinteisimmässä muodossaan. Sufjan Stevens oli kiinnostunut viime vuoden The Age of Adzilla äänen ulottuvuuksista an sich enemmän kuin banjostaan. Iron & Wine eli Sam Beam puolestaan löysi tammikuisella Kiss Each Other Clean -albumillaan yhden musiikin universaaleista perustotuuksista: miksi tehdä mitään muuta, jos voi tehdä AOR:ää.

Vernon päätyi jonnekin oman aiemman tuotantonsa, Beamin ja Stevensin välille. Bon Iver, Bon Iver oli kuin Stevensin uskalluksen rohkaisema ja AOR:n huumaama Bon Iver –levy, jonka lo-fi-purkaukset vaikuttivat salaa The Microphones– ja Mount Eerie -mies Phil Elvrumin makuuhuonestudiossa nauhoitetuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka ilmaisutapa oli muuttunut, tekstit pysyneet tulkinnanvaraisina, eikä levylle ollut enää minkäänlaista ilmiselvää taustaa, albumi oli intensiteetin ja herkkyyden superlatiivein sinetöitävä liitto.

Mielikuvituksen vääristämistä kaupungin nimistä tehdyt kappaleet sisälsivät houreisia ajatuksia sieltä ja täältä. Punaista lankaa oli teksteistä vaikea löytää pakottamatta. Lopulta sitä ei enää edes halunnut etsiä.

Pääasia oli upota kerta toisensa jälkeen Vernonin auditiiviseen taikamaailmaan ja oppia, että riittävällä sielukkuudella saa aivan minkä tahansa kuulostamaan kyynelkanaviahivelevän koskettavalta.

Vaikka lauluntekijä osaisi tehdä absoluuttisen täydellisiä kappaleita, hän ei ole mitään ilman tunnetta. Justin Vernonille on annettu se lahja puhtaimmassa muodossaan. Siksi hänen koko tähänastinen urakehityksensä on kuin kultamusteisin kaunokirjaimin kirjoitettua lupausta siitä, että tulevaisuudessa on luvassa jotain vielä suurempaa ja rohkeampaa.

En edes halua kuvitella, millaiset sisäiset mannerlaatat se saa liikkumaan kehossani.

Video ei ole enää saatavilla