Sadcore-miehen parempi päivä.

Dream River on albumi, jonka vähäeleisen pinnan alla kuohuu. Bill Callahan on onnistunut jälleen.

Bill Callahan on noussut Smog-projektinsa usvasta, jättänyt c-kasetit taakseen, mutta hänen musiikissaan on edelleen samaa tunnelmaa, elämän katkeransuloista mysteeriä, arjen outojen pikku hetkien sublimaatiota. Keinot vain ovat muuttuneet, samalla laajentuneet että tiivistyneet. Dream River onkin albumina taattua Bill Callahania, vakaa mutta yllätyksellinen, haikea mutta toiveikas, harva sekä tiheä.

Callahan on rakentanut musiikillista uraansa omassa rauhassaan jo päälle parikymmentä vuotta. Alun perin hänet tunnettiin nimellä Smog, hänen nyrjähtänyt ja epävireinen lofi-maailmansa oli miltei läpipääsemätöntä ja synkkää. Mutta suhinan ja kohinan läpi on aina kuulunut sana, ja nyrjähtänyt huumori. Callahanin maailmassa ihmiselämä on kosminen huumorinäytelmä, ja onkin jokaisen päähenkilön tehtävä suhtautua siihen ainoalla oikealla tavalla – nauramalla. Callahanin musiikillinen evoluutio on merkillinen sinänsä, että vaikka Smogina hänen biisinsä olivat rosoisempia ja karumpia, olivat ne jollain tapaa rönsyileviä ja monimutkaisia. Siirryttyään äänittämään levyjä omalla nimellään Callahan on yksinkertaistanut ilmaisuaan.

Callahan on aikaisemmilla levyillään käsitellyt pääosin yksilön kohtaloa absurdissa maailmassa, mutta nyt hän tuo yhtälöön toisen ihmisen. Dream Riverillä ei tietenkään anneta mitään suuria lausuntoja ihmisten välisistä kohtaamisista, vaan, niin kuin usein Callahanin musiikissa, vihjeet löytyvät rivien välistä. Mitä arkisimmat hetket nousevat kosmisen yhteyden symboleiksi. Monesti Callahanin levyjä onkin verrattu joko romaaniin, tai novellikokoelmaan: kaikki kappaleet nivoutuvat jotenkin yhteen joko saman hahmon tai teeman alle.

Dream River ei ole Callahanin tuotannossa poikkeus, vaan se tuntuu jopa edellisiä levyjäkin yhtenäisemmältä kokonaisuudelta. Dream River on albumi, jonka pohjavireenä on jonkinlainen uhmakas toiveikkuus, usko parempaan. Yllättäen parempi huominen toteutuu toisen kanssa. Small Plane -kappaleessa Callahan laulaakin suloisesti ”Sometimes you sleep while I take us home/that’s when I know we really have a home”.

Dream Riverin sovitukset muistuttavat minua Tim Buckleyn aistikkaasta ja meditatiivisesta psykedeliasta. Kappaleet liukuvat tarinan ja sanojen ehdoilla, myötäilevät niitä eivätkä kurista niitä perinteisiin säkeisiin tai kertosäkeisiin. Pääosassa on kuitenkin Callahanin rikas ja syvä baritoniääni, jonka käyttöä hän ei enää kainostele. Se on hyvä, sillä hänen lyyrinen ulosanti on enemmän kuin laulamista. Se on tarinankerrontaa laulun muodossa. Tämä hämmästyttävien lyriikoiden, ja näennäisesti yksinkertaisten biisien yhtälö, tekee Bill Callahanin musiikista niin voimakasta.

Levyn huippukohta on upea Ride My Arrow. Kappale lähtee hitaasti liikkeelle, ja kun Callahan laulaa ”I don’t ever want to die”, kalisevat rymikapulat kuin luut. Ride My Arrow nousee kotkan siiville, lentämään joen ylle, suunnistamaan ja polveilemaan havaintoihin elämän liikkeistä ja sattumista. Callahan yhdistelee pohdinnoissaan vaivattomasti sodan, kuoleman, ihmisen yksityisyyden rajat ja rakkauden kotimaahan ja ihmisen suhteen luontoon. Ride My Arrow leijuu noiden teemojen yllä kuin shamanistinen näky, liitää määrätietoisesti kohti tuntematonta.

Callahanin musiikkia voisi helposti luonnehtia monilla yksinkertaistavilla labeleilla (folk, americana, country), mutta totuus, ja lopputulos, on usein monimutkaisempi. Yhtye, joka tukee Bill Callahania Dream Riverillä, on mahdottoman upea. Perkussiot ovat soitettu kokonaan käsirummuin, rytmikapuloin ja shakerein. Psykedeelisiä tekstuureja loihtiva sähkökitara uppoaa syvään kaikuun, ja nousee paikoitellen esiin kuin hurrikaani kappaleessa Summer Painter. Callahanin rytmikitarassa on miltei joka kappaleessa pehmeä phaser-efekti, joka vie menneille vuosikymmenille. Callahanin orkesteri liimaa Dream Riverin musiikillisesti yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Levy kuulostaa todella hyvältä livetaltiolta.

Sanoitukset, kuten päätöskappale Winter Roadissa kuultava ”time itself means nothing”, ovat niitä hetkiä, joita Callahanilta on tottunut odottamaan. Ne vievät jalat alta, kuten tieto siitä kuinka monta kilometriä syvyyttä on meren pinnan alla. Kun pinta liikahtaa, on liike alkanut jo jostain niin syvältä ettei sitä näe. Ja miten hyvältä voi kuulostaa sanat ”beer” ja ”thank you”, kun niitä toistetaan The Sing –kappaleessa uudestaan ja uudestaan. Monikaan lyyrikko ei osaisi upottaa noita sanoja kappaleeseen kuulostamatta ironiselta tai pöhköltä, mutta Callahan nostaa ne elämän symboliksi. Oluita saattaa olla monta samana iltana, tai ne ovat jaettu hiljaisten perjantai-iltojen ratoksi. Jokaisesta oluesta kuitenkin kuuluu kiittää, niin kuin onneaan että on tuota huurteista juomassa.

Bill Callahanin edellinen mainio albumi Apocalypse tuntui artistin uran huipentumalta. Dream River jatkaa Callahanin hidasta, mutta varmaa, nousujohdetta. Vaihdettuaan artistinimensä omaansa, tuntuu että Callahanista on tullut varmempi, terävämpi eikä yhtään vähemmän ällistyttävä tai moniuloitteinen kuin hänen tuotantonsa Smogina. Dream River on täydellinen levy syksyyn, se avartaa tajuntaa, lämmittää ja hämmästyttää.

96 Dream River on niin täynnä elämää, sekä sen tummempia että kirkkaimpia hetkiä, ettei sitä sanoihin vangita. Se liikkuu mielen lävitse kuin kesätuulen haamu. Koe tämä!

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

#20 The Magnetic Fields

Mikä? Kivikasvoisen, sarkastisiin ja traagisiin rakkauslauluihin erikoistuneen Stephin Merrittin bändiprojekti, joka albumikokonaisuudesta riippuen helisee barokkisesti, pulputtaa elektronisesti, särisee ärhäkästi tai pahoittelee akustisesti.

Odotettu? Innokkaimmat ovat tilanneet levyjä postimyynnistä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka, mutta huomiotalouden menestyjäksi Merritt kurotti vuoden 1999 mammuttiopuksellaan 69 Love Songs.

Tuleeko? Epätodennäköistä. Pahasta tinnituksesta kärsivä ja matkustamista vieroksuva Merritt heivaa takalistonsa lyhyellekään kiertueelle suhteellisen harvoin.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Gorillaz

Mikä? Fiktiivinen popbändi ja Damon Albarnin 2000-luvun tärkein aikaansaannos.

Odotettu? Vuodesta 2001, jolloin Clint Eastwoodista tuli hitti.

Tuleeko? Ei taida ehtiä, sillä projekti näyttäisi lähestyvän parasta ennen -päiväänsä.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Divine Comedy

Mikä? Terävä humoristi Neil Hannon kirjoittaa elämästä orkestroitua popmusiikkia hienovireiseen makuun.

Odotettu? Viimeistään siitä lähtien, kun Hannonin viihdyttävät haastattelut toivat kevennystä Blur vastaan Oasis -kauden brittiläisiin musiikkilehtiin.

Tuleeko? Ehkä jonain päivänä; onhan mies kuitenkin käynyt Skandinaviassa yksin ja yhtyeen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Yo La Tengo

Mikä? Raukeasti kitaroitaan riivaava, 1990-luvulla isoimmat hurmahetkensä elänyt indierock-bändi New Jerseystä.

Odotettu? 1980-luvun lopulta asti, laajemmin 1990-luvun lopulta asti.

Tuleeko? Miksei. Yo La Tengo kiertää maailmaa edelleen ahkerasti, joten konsertoiminen Suomessa ei ole täysin mahdoton skenaario.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Guided by Voices

Mikä? Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Odotettu? Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard on (ja ketä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko? Klassisella kokoonpanoolla rajoitetusti kiertänyt yhtye pääsi paluukeikoillaan jo Norjan Øya-festivaalille asti tänä vuonna (ainoa keikka Euroopassa, ensimmäinen yhdeksään vuoteen), joten miksei.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Feist

Mikä? Broken Social Scenestä soolouralle loikannut kanadalainen indiejumalatar ja päiväunien kohde. Koko nimeltään Leslie Feist.

Odotettu? Vuoden 2007 kaunosieluisesta ja lempeästä The Reminder -klassikosta lähtien.

Tuleeko? On vaikea kuvitella artistia, jonka esimerkiksi Flow Festival haluaisi line-upiinsa Feistiä mieluummin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Arctic Monkeys

Mikä? Yksi niitä klassisia rock-bändejä, jotka kasvavat yhteen lähiössä, osana pienen kaveriporukan nuoruutta ja joiden keskiössä vaikuttaa lahjakas poikkeusyksilö.

Odotettu? Vuodesta 2005, jolloin julkaistiin ällistyttävä ensisingle I Bet You Look Good on the Dancefloor. Seuraavana vuonna ilmestynyt albmi Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vahvisti, ettei kyseessä ole tähdenlento.

Tuleeko? Bändi soittaa tänä vuonna vielä pari keikkaa Englannissa tänä vuonna, mutta muuten loppuvuosi ja ensi vuoden alku kuluvat Australiassa. Studioon bändi palaa vasta vuonna 2013, joten kenties myöhemmin ensi vuonna ehtisi?

Video ei ole enää saatavilla

#13 Justin Timberlake

Mikä? 2000-luvun paras mahlanjuoksuttajapopkolli.

Odotettu? Siitä lähtien, kun saimme kuulla soolouran ensitahdit. Eli pian kymmenen vuotta.

Tuleeko? Keskittyy leffauraansa, valitettavasti. Kun palaa musabisnekseen, tulee tuskin ensimmäisenä Suomeen, valitettavasti.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Bill Callahan

Kuka? Aiemmin Smog-nimellä tunnettu amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka syvä baritoni on kiistatta miellyttävimpiä ääniä koko maailmassa.

Odotettu? Jos Callahanin tekemiset Smog-ajoilta eivät hetkauttaneet, viimeistään toinen omalla nimellä julkaistu albumi (Sometimes I Wish We Were an Eagle, 2009) paljasti miehen nerouden.

Tuleeko? Kappas, Apocalypse-albumia seuraava kiertue pysähtyy Ruotsissa kolmesti, mutta Suomeen asti eivät paukut riitä. Jos Callahanin haluaa siis nähdä, lienee parasta suunnata marraskuussa Tukholmaan eikä odotella seuraavien kiertueiden päivämääriä.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kate Bush

Kuka? Tarvinneeko edes esittelyjä. Yksi maailman legendaarisimmista lauluntekijöistä.

Odotettu? Wuthering Heightsistä eli 1970-luvun lopulta lähtien.

Tuleeko? Heikolta näyttää, sillä keikkailun saralla Bush on varsinainen Gösta Sundqvist: maailmankiertueita on takana tasan yksi. On tosin tänä vuonna sanonut toivovansa, että ehtisi keikkailemaan enemmänkin.

Video ei ole enää saatavilla

Warp
83 Niille Warp Recordsin ystäville, joiden henkinen kapasiteetti ei riitä käsittelemään levymerkin kaikkein huuruisimpien avantgarde-anarkistien luomuksia, Bibio on ollut yksi viime vuosien miellyttävimpiä yllätyksiä. Brittiartisti (oikealta nimeltään Stephen Wilkinson) on luonut kahdella Warp-albumeillaan kiehtovaa, toisaalta kunnianhimoisuutta ja toisaalta veikkolaviaanista ”ota löysin rantein, älä jännitä” -mentaliteettia uhkuvaa rytmitaidetta. Bibio napsii musiikkiinsa aineksia sieltä täältä: on rapeasti kompuroivia biittejä, romuluista akustista kitaraa, kenttä-äänityksiä, satunnaisia syntetisaattorin iskuja. Mind Bokehilla hän kuitenkin ”myy itsensä”: merkittävä osa levyn kahdestatoista kappaleesta on ns. ”oikeita biisejä”, suorastaan popmusiikiksi luokiteltavaa normalismia. Ja kuten arvata saattaa, pehmorockin baleaariset tuulahdukset puhaltavat Mind Bokehillakin – niin kuin vähän joka toisella levyllä herran vuonna 2011. Epämääräisesti huljuva ja huojuva avausraita Excuses ja fourtetmäisen minimalistisesti napsuva päätösraita Saint Christopher hellivät sentään niitä Bibion ystäviä, joille kovasti erilaisten, mutta aivan yhtä mahtavien Light Seepin ja K is for Kelsonin Doobie Brothers -riffittelyt ja Moog-lurittelut ovat liikaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bill Callahan – Apocalypse

Drag City
94 Vaikka Bill Callahan on laajan tuotannon tehnyt ja kanonisoitu lauluntekijä, hänen kiero americanansa on lentänyt tutkani ohi mainiota Smog-nimellä ilmestynyttä Knock Knock -levyä lukuun ottamatta. Apocalypsen myötä olen valmis itsekin julistamaan Callahanin neroksi ja vaikka muuttamaan hänen kanssaan preerialle paimentamaan karjaa. Kappaleita on vain seitsemän, mutta kirjo yltää taitavasti polveilevasta folkista luonnosmaiseen absurdismiin ja mitä sielukkaimpaan klassiseen poppiin. Äänikuva on modernin erotteleva, ja Callahanin pehmeä ääni tulee pelottavan lähelle kuuntelijaa. Silti tuntuu siltä kuin kuuntelisi kaikuja vuosikymmenien takaa. Alkuvuoden olennaisimpia levyjä. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Yelle – Safari Disco Clube

Cooperative
61 Laulaja Julie ”Yelle” Budet’n karismaan voimakkaasti nojaava ranskalaistrio esittäytyi maailmalle neljä vuotta sitten, jolloin siltä julkaistiin aivan mahdottoman rasittava esikoisalbumi Pop Up. Zero-tason odotuksiin nähden Safari Disco Club on todella miellyttävä tuttavuus; ihan tolkullinen popalbumi, jolla on peräti kolme erittäin hyvää tai jopa erinomaista kappaletta. Nimikappaleen Miike Snow kohtaa Lady Gagan -tyyppinen Karibia-rytmittely tuottaa yhden kevään riemastuttavimmista tanssihiteistä, mitä ei terve mieli olisi etukäteen uskonut. La Musique on suoraviivaisempaa elektropoppia Goldfrappin ja Golden Filterin tyyliin, ranskaksi siis laulettuna. Le Grand Saut voisi puolestaan olla joku leikkisä Chisu-ralli Justicen remiksaamana – tai päinvastoin. Levyllä on myös kahdeksan muuta kappaletta, mutta niiden kuunteleminen useammin kuin kahdesti ei tuo mainittavampaa lisäarvoa yksilön elämään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla