Atlético Kumpula: Kun kerran ollaan leppoisaa musaa tekeviä kilttejä, aikuisia miehiä, niin ollaan sitä sitten täysillä.

Suomen leppoisin yhtye käy yhä leppoisammaksi.

”Onhan niitä muitakin paikkoja kuin katu”, sanoi J. Karjalainen joskus uransa alkuvaiheessa toimittajan peräänkuuluttaessa puuttuvaa katu-uskottavuutta.

Myöskään Atlético Kumpula ei ole millään tapaa katu-uskottava yhtye, mutta vuoden takaisella Puutarhajuhlat-esikoisellaan se onnistui sanomaan kiinnostavia asioita eräistä muista paikoista. Vallan mallikas levy kartoitti maisemaa todellisen puutarhalähiö Kumpulan ja eskapistisen fantasia-Kumpulan välistä. Se nousi viime kesän suosikkieni joukkoon.

Pikaisesti ilmestyneellä kakkosalbumilla bändi tuntuu langenneen omaan ansaansa. Kun kerran ollaan leppoisaa musaa tekeviä kilttejä, aikuisia miehiä, niin ollaan sitä sitten täysillä. Esikoisen parhaissa biiseissä oli tervettä maanläheisyyttä (Kumpulaan) tai vastapainona aidosti usvaista magiaa (Kolme variksensulkaa). Tällaiset vibat loistavat poissaolollaan Pitkä matka kotiin -kiekolla, joka sortuu päinvastoin ympäripyöreään ihankivuuteen ja latteuteen.

Ero on kieltämättä hiuksenhieno ja saattaa syntyä ainakin osittain omassa päässäni. Kyse lienee myös siitä, että Atlético Kumpulan juttu tuntui vuosi sitten tuoreemmalta kuin näin pikaisesti toistettuna. Kyllä bändin linjassa on silti tapahtunut kiistattomiakin muutoksia. Se tuntuu ottaneen askeleen jonkinlaisen easy listeningin suuntaan. Esimerkiksi lattarivaikutteinen Picasso ja euroviisuihinkin tyrkyllä ollut Paperilyhty ovat niin pehmoista pumpulia, että minunkin herkistelyyn kykenevät makuhermoni alkavat protestoida välittömästi. Ne ovat selvimpiä irtiottoja yhtyeen perusmeiningistä, ja on oireellista, että ne epäonnistuvat.

Levyä vaivaa konkretian puute. Siinä missä suuri osa Puutarhajuhlien materiaalista synnytti vahvoja mielikuvia ajasta ja paikasta, laulaa biisintekijä Kyösti Salokorpi nyt kliseisiä tarinoita, jotka eivät tunnu kenenkään kokemilta. Huonoon parisuhteeseen joutuneelle naiselle osoitettu Annabella kuulostaa lähinnä valistusoppaalta: kuulehan, se mies on juoppo, pettääkin sinua, ansaitset parempaa, kaikki tietävät tilanteesi, jätä jo se paskiainen.

Monissa biiseissä haikaillaan jonnekin, alkaen Kahdestaan-avauksesta, jossa halutaan pois arjesta, viettämään laatuaikaa puolison kanssa. Eskapismi on ihmisen perustarve, mutta tuntuu huonolta idealta laulaa siitä sen sijaan, että tarjoaisi hyvillä, suorastaan maagisilla lauluilla mahdollisuuden todellisuuspakoon. Toisen ihmisen pakofantasiat eivät ihan helpolla kosketa. Varanginvuono-kappaleen unelma norjalaisella kalatehtaalla työskentelemisestä ja kalastajanlesken lämmittelystä tuntuu melkeinpä parodialta.

Tällaisista asioista tekee mieli valittaa, koska Atlético Kumpula on jo todistanut pystyvänsä parempaan. Salokorven kannattaisi vain varoa liiallista mukavuusalueella hengailua ja ehkä myös odottaa todellista inspiraatiota.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Pitkä matka kotiin ei suinkaan ole umpihuono levy. Bändin kepeän folkahtava perussoundi hyväilee sopivassa mielentilassa edelleen korvia. Puristien mielestä se ei ole tarpeeksi rouhea, mutta täytyy muistaa, ettei tätä musiikkia luoda Appalakeilla, vaan siellä Kumpulassa. Se on kaunis paikka ja hyväksi ihmisen sielulle, mutta vaarallinenhan se ei ole. Niinpä kulmakunnan nimikkobändikin kuulostaa leikatulta nurmikolta ja säntilliseltä lehtimetsältä – ja tekee sen hyvin.

Levyllä on myös pari oikein hyvää biisiä, jotka antavat osaltaan toivoa tulevasta. Luonnollisesti ne ovat sieltä elämänmakuisimmasta päästä. Puppa J:n kanssa esitetty Bensavalo palaa on eletyn oloinen kiertue-elämän kuvaus, ja tummasävyinen Askel askeleelta albumin ehdoton kohokohta, sen Iso Biisi. Tarttuva Neliapila on myös erinomainen sävellyksenä, mutta tyhjänpäiväinen teksti häiritsee.

56 Atlético Kumpula ajautuu liialliseen hempeilyyn ja ulkokohtaiselta maistuvaan eskapismiin, mutta toivoa ei ole syytä menettää. Vahvuusalueillaan pysyessään yhtye on edelleen harvinaisen vaivatonta kuunneltavaa, ja ehkä sitä oikeaa sanomisen tarvetta on seuraavalla kerralla sitten enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Hello internet! Suomi on tänä talvena lähettämässä edustajaansa Eurovision laulukilpailuihin jo neljättäkymmenettäkuudetta kertaa. Maamme soivaa kunniaa on lähdetty puolustamaan ensin asiantuntijaraadin, sitten kansan ja nykyään sekä kansan että raadin toimesta, mutta koskaan ei ole mielipidettä kysytty Nuorgamin rautaisilta viisuasiantuntijoilta. Muistettakoon silti, että viime vuonna Azerbaidzanin viisufinalisteja ruoti Nuorgamin viisuekspertti Anna Muurinen.

Vuosi sitten ensimmäistä kertaa järjestetty Uuden Musiikin Kilpailu onnistui ehkä laventamaan kilpailijoiden musiikillista spektriä, mutta nakersi yleisön kiinnostusta – ikään kuin Euroviisujen diggailu olisi viime aikoina siistien juttujen kärkipäässä ollutkaan. Siltikin on Malmön pan-euoroppalaisille camp-karnevaaleille seulottu 12 kynnelle kyennyttä kokelasta, ja heistä etevin pokkaa matkalippunsa euroviisuihin lauantaina 9. helmikuuta.

Sitä odotellessa kuulemme Nuorgamin juryn äänet! Raadissa istuivat Mikael Mattila, Oskari Onninen, Antti Lähde, Joni Kling, Juuso Janhunen, Vilho Pirttijärvi ja Santtu Reinikainen (huom! ei yhtään naista, vt. toimittaja huomauttaa). Pisteet jaettiin perinteiseen euroviisutyyliin yhdestä kahteentoista. Eipähän kukaan jää nollille ainakaan!

12. sija: Arion – Lost

Pisteitä: 21

”Hevillä hävitään”, ainakin jos Nuorgamin raatia on uskominen. 17–18-vuotiaista helsinkiläisistä koostuva, vuonna 2011 perustettu melodisen metallin nimeen vannova pumppu sai kauttaaltaan nihkeähkön vastaanoton.

”Miksi pojat ovat käyneet kaivamassa Sonata Arctican tuotannosta juuri ne unohdettavimmat hetket?” -Mikael Mattila, 2 pistettä

”Richard Marx kohtaa teatterihevin. Miksi. En ole eläissäni pitänyt yhdestäkään musiikkiesityksestä, joka on vähänkään tämän kaltainen, enkä pidä tästäkään.” -Antti Lähde, 3 pistettä

”Epäpyhä yhdistelmä huonoa englantia, Nightwishiä, Foreigneria ja Nickelbackia, jonka kuunteleminen on kuin kurlaisi reilun kolmeminuuttisen liian vahvalla suuvedellä.” -Santtu Reinikainen, 3 pistettä

”Kyseessä on ihan toimiva iskusävelmä. Metallimusiikin kontekstissa tämä on minun ymmärrykseni mukaan ihan linjakas kokonaisuus ja nuorten musikanttien näytönhalun kuulee aivan selkeästi biisistä.” -Vilho Pirttijärvi, 7 pistettä

11. sija: Last Panda – Saturday Night Forever

Pisteitä: 35

”Vahvasti kemiläisväritteisen”, discojytää ja pop-punkia sekoittelevan viisikon lauantain ylistys sai raadilta pisteitä maanantain verran.

”Eiköhän tämä YleX:ään pyrkivä kotimainen landfill-punkpoppi ole kuultu jo.” -Mikael Mattila, 1 piste

”Aina kun Ylen viihdeohjelma alittaa DDR-tason, yritän muistuttaa itseäni siitä, että tehtiin Syksyn säveleenkin biisejä joskus kolmen tunnin varoituksella. Paitsi että ne olivat hyviä biisejä.” -Joni Kling, 2 pistettä

”Oululaisen Last Pandan ansiosta Lucy Was Drivingin nimi ei olekaan kisan typerin. Last Panda yhdistää 1990-luvun kaupallisen punk-popin ja turboahdetut ruotsinlaivasyntikat. Yhtye on Suomen Wheatus.” -Santtu Reinikainen, 6 pistettä

”Onko tämä The Sounds? On! Paitsi, että kertosäkeen perusteella tämä onkin Green Day!” -Antti Lähde, 9 pistettä

10. sija: Atlético Kumpula – Paperilyhty

Pisteitä: 37

Scandinavian Music Groupistakin tutun Kyösti Salokorven folk-yhtye ei luomuisella puutaloestetiikallaan taida päästä näissä kekkereissä Vallilaa edemmäs.

”Jos väkisin yritän keksiä jotain hyvää sanottavaa, niin kertosäkeessä on jotain J. Karjalaisesta muistuttavaa. Karjalainen ei varmaan olisi toteuttanut tätä näin tokkuraisena hyssyttelynä. Kuin desin puuromitalla löylyä heittäisi.” -Joni Kling, 3 pistettä

”Aika irvokkaalla tavalla menivät nyt lastenlaulumelodiat, luomufolk ja silkka laimeus sekaisin. Jos kuulin oikeasti alussa balalaikkaa, niin se on aika halpa tapa tavoitella slaavilaisääniä viisuissa.” -Oskari Onninen, 4 pistettä

”Tässä on korvaani miellyttäviä sovituksellisia ratkaisuja ja Kyösti Salokorven laulutapa on mukavan persoonallinen, mutta biisinä tämä on harmillisen yhdentekevä. ” -Vilho Pirttijärvi, 5 pistettä

”Olen aina antanut ekstrapisteitä Atlético Kumpulalle, koska sen nimi muistuttaa minua espanjalaisesta jalkapallosta ja se on aina iloinen asia. Niin teen nytkin. Kuitenkin tämä ’me asutaan Helsingin Puu-Vallilassa ja meillä on mahtavia puutarhajuhlia, paperilyhtyjä ja kaikki meidän kaverit on sivistyneitä ja fiksuja ja me tehdään täydellistä ruokaa, jota sitten syömme luomuvalkoviiniä siemaillen’ -meininki, jota kaikki yhtyeen kappaleet henkivät, saa toivomaan, että jostain kulman takaa niihin ilmestyisi juoppohullu kirvesmurhaaja, joka pilkkoo koko porukan palasiksi yön pimeinä tunteina. Kun kappaleeseen ei kuitenkaan ilmaannu edes pienintäkään säröä, on pettymys aika suuri.” -Juuso Janhunen, 8 pistettä

9. sija: Lucy Was Driving – Dancing All Around the Universe

Pisteitä: 38

Helsinkiläisen, ”amerikkalaisen punkpopin ja stadionrockin” maastossa seikkailevan kvartetin stephenhawkingmaisissa sfääreissä lentelevä viisukokelas jäi pistemäärällään tämän galaksin lähiöihin.

”On vaikea uskoa, että tällaista soitettaisiin edes jossain paikallisradiossa, jonka toimitusjohtaja on laulajan isä. Jopa alun jytinärummut kuulostavat jotenkin ponnettomilta. Sääli on halpaa, joten en sääli heitä yhtään, vaikka melkein mieli tekisi.” -Juuso Janhunen, 1 piste

”Jos haluan kuulla teorioita maailman synnystä, katselen mieluummin tiededokumentin.” -Vilho Pirttijärvi, 4 pistettä

”Äärettömän kankeasti ja epäsvengaavasti klenkkaava kolmijakoinen rockrallatus, jossa on kuitenkin ihan oikea kertosäe ja asiaankuuluva soundimaailma. Hyvän tuulen musaa.” -Antti Lähde, 6 pistettä

”Aiemmista Lucy Was Driving -kokemuksistani on kyllä selvästi edistytty. Kiva loppuaikojen mychemicalromance-viba, joka onnistutaan nickelbäkkäämään kertsissä.” -Oskari Onninen, 8 pistettä

8. sija: Mikael Saari – We Should Be Through

Pisteitä: 41

Komeaääninen lahtelainen täyttää vuoden ehdokaskatraan balladikiintiön. Laulussa pauhaava draama jakoi raadin mielipiteet.

”Mikael Saari väittää, ettei ole mikään pelle. Pirullisen tylsä ja anteeksiantamattoman herkkäitkuinen itsesäälissä rypijä hän sen sijaan on. Lievään karheuteen puhkeava ääni on hiottu syväanalysoimalla Josh Grobanin kaltaisten futisäitien suosikkien keikkataltiointeja. Kamalaa, Mikael, kamalaa.” -Santtu Reinikainen, 1 piste

”Olematon melodia. Mitätön kertosäe. Laulaja, joka kuulostaa siltä, että alkaa itkeä, jos sen kengännauhat aukeaa kävellessä. Eikö siitä Paradise Oskarin yhdentekevyydestä opittu mitään?” -Juuso Janhunen, 5 pistettä

”Phil Collins versioimassa James Bluntia vai toisinpäin? Tosin tämä heppu huutaa lujempaa kuin molemmat yhteensä. Voisihan tämä viisuissa olla ihan kovaa kamaa, kun sen noin surusilmäinen poika esittää. Tosin punainen lanka tipahti ihmeellisesti puolivälin kliimaksin jälkeen. Silti en välttämättä häpeäisi tätä.” -Mikael Mattila, 9 pistettä

”Liipataan pelottavan läheltä ’nillittävät miehet’ -laulugenreä, mikä ei yllätä, kun Saari kertoo tykkäävänsä Damien Ricesta. Hyvä ja kunnianhimoinen sävellys, sovitus on halvahko ja banaalilla tavalla mahtipontinen.” -Oskari Onninen, 11 pistettä

7. sija: Elina Orkoneva – He’s Not My Man

Pisteitä: 46

Niin ikään Helsingistä kotoisin olevan laulajattaren jonnekin valkoisen motownin, soulin ja jazzin suuntaan kiemurteleva veto sai raadilta suopeahkon vastaanoton.

”Jos tehdään retroa, niin tehdään sitten kunnolla, eikä tällaista muovista ja modernisoitua vayacondiosia. Ei tunnetta, ei svengin tynkääkään.” -Antti Lähde, 1 piste

”Kappale on jonkinlainen yritys naittaa yhteen taannoisen Saksan viisuvoittaja Lenan nenäkäs charmi ja miedon kohteliaasti 1960-lukulainen soundimaailma. Suuren filosofin sanoin: meh.” -Santtu Reinikainen, 5 pistettä

”Footstompia ja vähän latotansseja, selvästi tavoitteena #aitous. Onko tällainen mainstream-kantrijuttu jokin tän vuoden juttu? C-osassa melkein on jopa jännite ja sielua! HYVÄ! Dööz pöönz tai ainakin melkein.” -Oskari Onninen, 9 pistettä

”Tutusta melodiasta vaikea saada kiinni, Simon & Garfunkelin We’ve Got a Groovy Thing? Retroisa tuotanto sopii viisuihin. Valikoiman kärkikastia.” -Joni Kling, 11 pistettä

7. sija: Ilari Hämäläinen – Sytytä mut vaan

Pisteitä: 46

Orkonevan kanssa samoille luvuille leiskauttanut pitkän linjan laulaja-näyttelijä kirvoitti glam-hassuttelullaan raadilta värikkäitä luonnehdintoja.

”Haluaisin henkilökohtaisesti tavata kaikki ne naiset, jotka tämä biisi ’sytyttää’.” -Oskari Onninen, 1 piste

”Urheiluruudun tunnariyhtye muuttuu 1990-luvun alun Popedan heikkolahjaiseksi pikkuveljeksi heti alun jälkeen. Kuuntelin ensimmäisen kertosäkeen kolmeen kertaan, ja minusta kuulostaa edelleen siltä, että tässä lauletaan ’että vittuasi pääsisin jo pois riisumaan’, mikä toki naurattaa kaltaistani lapsellista spedeä. Ei tällä kyllä Euroopassa pärjätä.” -Juuso Janhunen, 2 pistettä

”En tiedä, kuka Ilari Hämäläinen on, mutta hän kuulostaa Seminaarinmäen mieslaulajien jäseneltä, joka esittää tässä Seppo Hovin 1980-luvun Sisu-mainokseen säveltämän tulkinnan heavy metalista. Kuka nyt sellaista voisi vastustaa?” -Santtu Reinikainen, 10 pistettä

”Vaadin, että Jim Steinman tuottaa Ilari Hämäläisen kokopitkän!” -Joni Kling, 12 pistettä

5. sija: Great Wide North – Flags

Pisteitä: 52

Kokkolalainen kvartetti yhdistää ehdokasbiisissään gospelin ja maailmojasyleilevän AOR:n. Raati nyökytteli sopuisasti mukana.

”GWD yrittää kirkasotsaista julistusviisuilua ja sotkee mukaan myös ripauksen opportunistista pseudo-irkkuluritusta. Talouskriisin ikeessä tuskailevia eurooppalaisia yritetään kosiskella herttaisen yhdentekevillä ’tsempataan yhdessä’ -kliseillä. Hirveää.” -Santtu Reinikainen, 2 pistettä

”Turvallisuushakuinen poppi on UMK:ssa ollut hyvin edustettuna. Ties vaikka kotisohvaltakin katsoessa alkaisi muuten henkeä ahdistaa.” -Joni Kling, 5 pistettä

”Flags on kappaleena selkeästi joukon parempaa puoliskoa, vaikka ei mikään erikoinen nyt olekaan. Sanoisin, että yhtyeen stadionfolk on vähän limaista ja turhan turvallista. Kappaleen loppupuolella on kuitenkin sellainen oikein ihastuttava kitarahilutilu alleviivaamassa paisuttelua. Se saisi kuulua kovempaa!” -Vilho Pirttijärvi, 8 pistettä

”Gospelrockin suomenmestarit Kiviniemi, Kiviniemi, Kiviniemi ja Kiviniemi säväyttävät häpeilemättömällä AOR-fiilistelyllään! Laulaja kähisee ja ähkii kuin Don Henley ja muuten meininki on väkevää kuin Bostonilla tai Journeyllä! Ja vielä Hooters-mandoliinit kaupan päälle! Niin sitä pitää! Kultaa!” -Antti Lähde, 12 pistettä

4. sija: Diandra – Colliding Into You

Pisteitä: 53

Diandra Flores yrittää uhmata Idols-voittajien kirousta (eli suosion äkillistä katoamista) kilvoittelemalla UMK:ssa. Raati oli ainakin kohtelias.

”Biisi on vähän liukuhihnamainen ja Diandran pitäisi harrastaa enemmän parisuhteita, jotta tulkinnassa olisi enemmän kokemusta ja vähemmän taidoilla briljeerausta.” -Vilho Pirttijärvi, 2 pistettä

”Diandralla on edelleen kovasti yritystä Suomen katyrihannaswiftiksi, mutta biisi on rasvatonta kolesterolinalentajaa semi-okeista kertosäkeestään huolimatta.” -Santtu Reinikainen, 9 pistettä

”Pikkusievää rytmipoppia sunnuntain lakanapyykin seassa arkiseksi valkopestynä. Viisulava kaivannee tätä enemmän spektaakkelia ja tunnetta, mutta muiden kandidaattien rinnalla Diandra selviytyy oikein hyvin.” -Joni Kling, 10 pistettä

”Sähkönsinistä tunnelmointia. Hakua Lana Del Reyn ja Jessie Waren kaltaisten artistien tyylikkyyteen kenties. Huokoisia taustahuokailuja ja Join Me -pianokilkatuksia. Ihan oikea kertosäe. Positiivinen yllätys ja niin sanotusti kansainvälinen meininki. Hopeaa!” -Antti Lähde, 11 pistettä

3. sija: Krista Siegfrieds – Marry Me

Pisteitä: 57

Pronssia pokkasi vuonna 2009 Daisy Jack-yhtyeessä aloittanut, ja nyt yleisöä kosiskelevaan (sic!) tanssijytään luottava bilehirmu.

”Kuin muutaman vuoden takainen Islanti-edustaja Silvia Night olisi innostunut harmaan viidestäkymmenestä sävystä tai Twilightin uuskonservatismista. Miinusta tosin ’my inner goddessin’ sekä brostep-dropin puutteesta. Jälkimmäiselle olisi kahden minuutin kohdalla ollut tilausta.” -Mikael Mattila, 4 pistettä

”Tässä on hitunen yritystä tuotannon puolella. Löytyy kelloja ja kaikkea. Onomatopoeettinen kertosäe on sopivan löyhämielinen. Kosintamenoissa en lähtisi käyttämään.” -Joni Kling, 6 pistettä

”En ole ehtinyt nähdä tämän videota, mutta jos siinä on tarpeeksi greisibailausta ja hassun dorka meininki, niin tästä saa oivan nettihitin teineille. Ei tämä mikään Call Me Maybe ole, mutta kyllä tätä kuuntelee.Hidas C-osa kyllä vähän latistaa tunnelman, ja miksi pitää sanoa ding dong, kun se jo kuuluu tuolla taustalla? Olen vähän liian vanha tällaiselle sekoboltsiudelle, mutta tässä joukossa tämä on suorastaan loistava.” -Juuso Janhunen, 11 pistettä

”Ding dong! Lauletaanko tässä fuck you? Ihanan radikaalia! Ding dong! Onko Krista Siegfrieds Suomen Kesha! Tässä seurassa tämä on ihan sympaattinen tai ainakin sympaattisella tavalla dingdong!” -Oskari Onninen, 12 pistettä

2. sija: Rautakoura – Ilmalaivalla

Pisteitä: 58

Myös kuumailmapallolla matkustamisesta laulanut, vuonna 2004 perustettu bluegrass-henkinen helsinkiläispoppoo selvisi leppoisalla poljennollaan Nuorgamin raadin kakkoseksi.

”Bluegrassilla Jukka Poika -yleisösegmentin sydämiin? Laskelmoivan oloinen ja varsin vihattava kappale. Sanoitus niin sanotusti tuubaa.” -Antti Lähde, 2 pistettä

”Turkasen rasittava, mutta jää myös päähän. Hipit ovat nykyään urakalla sovittamassa kansanomaisia heinähattuja päähänsä ja valtaamassa alaa paikallisradioista. Bluegrass ja junttisäpinä eivät tässä myöskään hautaa psykedeelistä pohjavirettä, siksi satsin parhaimmistoa.” -Joni Kling, 9 pistettä

”Rautakouran bluegrass-henkinen kappale vastaa tästä teosten joukosta eniten omia mieltymyksiäni. Kappale ei ole ehkä suuri hitti, mutta siltikin siinä on imua. Kappale toki myös erottautuu kontekstissa ollessaan lempeä vastalause koko Euroviisu-meiningille maanläheisyydessään, vaikka yläilmoissa tekstitasolla liikutaankin.” -Vilho Pirttijärvi, 11 pistettä

”Hillittömän sympaattinen ralli, jonka tarttuvuus on sitä luokkaa, että voisin kuvitella sen jonnekin Aku Ankan sivuille, Itkevän merimiehen ja muiden sarjishittien oheen. Olisiko tässä uusi Pihasoittajat?” -Mikael Mattila, 12 pistettä

1. sija: Iina Salin – Last Night

Pisteitä: 61

Ja voiton vie helsinkiläisen Iina Salinin house-hymni! Komeasti Salin Malmöhön lähtisikin, sillä seitsemästä raatilaisesta kolme antoi sille täydet 12 pistettä. Disko, vintage ja soul ovat nyt se juttu!

”Klubitunnelmaa kuin ala-asteen mehudiskossa. Tulkitsijassa on paljon potentiaalia, mutta biisi ei kihahda hattuun millään.” -Joni Kling, 4 pistettä

”Tämä oli vähän kuin joisi makeaa kuoharia amis-corollan takapenkillä, mutta kuvittelisi tilalle nahkapenkit ja pullollisen Dom Perignonia. Silti tässä on jotakin viehättävää.” -Mikael Mattila, 7 pistettä

”Miellyttävän brittityylinen, ysäristi soulahtava klubibängeri on yllättävän vähän euroviisu ja hämmentävän hyvä. Joukon yllättäjä!” -Santtu Reinikainen, 12 pistettä

”Pidän tästä kappaleesta kovin. Housepianot ja sykkivä diskobiitti tenhoavat oikein mukavasti. Osaksi kyllä pidän kappaleesta ihan televisiossa nähdyn esityksen vuoksi. Siinä oli roikku-Roland, ujot viikset ja kömpelö, mutta hyvin sympaattinen koreografia.” -Vilho Pirttijärvi, 12 pistettä

”No nyt! Onko tämän kirjoittanut joku ranskalainen? On meinaan daftpunkit ja modjot kuunneltu. Voittaja-ainesta, eikä vähiten Iinan mahtavan tulkinnan ansiosta. Epäilen, että tämä ei uppoa slaavilaista melankoliaa palvovaan kansaamme, mutta jos tämä jollain kumman konstilla onnistuu euroviisufinaalin asti pääsemään, niin saattaa jopa pärjätä.” -Juuso Janhunen, 12 pistettä

Iina Salin on paras!

Muista myös Uuden musiikin nelikenttämme!

Atlético Kumpulan pelintekijänä loistaa Kyösti Salokorpi.

Kumpulan cityhippien superbändi tarjoilee kesän virallisen soundtrackin luomutuotteiden grillaamiselle ja yleiselle iisille elämälle.

Kumpula on Helsingin esikaupunkialueiden Shangri-la tai Keski-Maa. Sinne laskeudutaan metsäpolkua pitkin, alas jyrkkää rinnettä. Jostain alhaalta kuuluu etäistä musiikkia. Vielä ketään ei näy. Mutta äkkiä olet rehevän kasvillisuuden ja anakronististen puutalojen keskelle maastoutuneella nurmikentällä. Lapsuuden jalkapallopeleille sopivan kokoinen aukea on täyttynyt kaikenikäisistä ja -näköisistä ihmisistä. Huivipäiset äidit tanssittavat taaperoitaan, teinit maleksivat ympäriinsä, Sibelius-lukion huppariin pukeutuneella tytöllä on rastat ja arvoitukselliseksi tarkoitettu katse. Jaloissa pyörii koiria.

Kentän päädyssä on pieni lava, sieltä tuo akustinen ja leppoisa soitanto kuuluu. Siellä esiintyy ryhmä rennonoloisia miehiä, kulmakunnan nimikko-orkesteri: Atlético Kumpula.

Toukokuun lopussa järjestettävät kyläjuhlat ovat puitteiltaan upea tapahtuma, ja sinne Scandinavian Music Groupissakin soittavan Kyösti Salokorven uusi yhtye sopi paratiisin taustamusiikkiorkesterin luontevuudella. Mutta miten Atlético Kumpulan musiikin käy, kun se siirretään levylle ja pois Kumpulasta? Kysymys on ehdottoman oleellinen, mutta selvää vastausta siihen ei ole.

Puutarhajuhlien sisältämä musiikki on kepeää folkpoppia, alusta loppuun täysin akustista luomumusiikkia. Mandoliini on äänessä siinä missä kitarakin. Porukassa vaikuttaa muun muassa Jätkäjätkien ja Kuningasidean miehistöä, mutta musiikilla ei silti ole mitään tekemistä nykyisen reggae- ja fuusiohiphop-buumin kanssa.

Kovin kaukana ei olla SMG:n nykylinjasta, mutta ero on silti ilmeinen. Tuon yhtyeen tuotannossa kuuluu edelleen Terhi Kokkosen krooninen melankolia ja miksei jossain rivien välissä Joel Melasniemen hevidiggailukin. Atlético Kumpula taas ei koskaan käytä höyhentä vahvempaa lyömäasetta, ja sen esikoislevyn perusvire on ehdottoman hyväntuulinen.

Avainsana on leppoisa. Voi vaan kuvitella, miten downshiftaamista kansallisena katastrofina itkevä Matti Apunen hyperventiloi, jos kuulee avausraidan Huomenna. Sillä Salokorpi ilmoittaa kategorisesti, että kaiken ikävän laskujen maksamisesta lähtien voi tehdä huomenna. Keskustaankaan ei viitsi lähteä asioita hoitamaan. Sinne pääsisi pyörällä tai raitiovaunulla parissakymmenessä minuutissa, mutta mentaalinen matka on mittaamaton.

Kumpulalaisen puutalon takapihalla elämä todellakin näyttäytyy tässä ja nyt -henkisenä stressittömänä zen-kokemuksena, vastakohtana kaikenlaiselle “arkielämään” yleisen käsityksen mukaan kuuluvalle säheltämiselle.

Voi ehkä todeta, että atléticokumpulalaisuudessa on kyse myös eristäytymisestä, maailman pois sulkemisesta ja omaan lintukotoon linnoittautumisesta. Tässä mielessä orkesterilla on kulttuurisia edeltäjiä kaiken maailman edwardiaanisista nostalgikoista ja haavemaailmojen rakentelijoista alkaen. Tällainen omaan pieneen valtakuntaan sulkeutuminen on periaatteessa porvarillinen unelma, ja siksi sen ymppäämistä vihervasemmistolaiseen peruskatsomukseen on niin helppo ivata.

Moinen olisi kuitenkin pointin missaamista: kiire, stressi ja suorituspaineet ovat aidosti ahdistavia asioita, ja niiden manaaminen kauemmas on ilmeinen perustarve.

Tähän tarkoitukseen Puutarhajuhlat sopii mainiosti, vaikkei se “suuri” levy olekaan. Parhaimmillaan se on silloin, kun laulut ottavat hieman henkistä etäisyyttä kumpulalaisen, lopulta aika keskiluokkaisen elämänmuodon pintatasoon.

Tätä tapahtuu onneksi aika usein. Äärimmäisen kauniiksi laulelmaksi sovitettu Kolme variksensulkaa on priimaesimerkki: on kuin Salokorpi sulkisi silmänsä, ja äkkiä 2010-luvun Kumpulan tilalla olisi lapsuuden fantasiamaailma epätarkkoine, mutta painokkaine symboleineen. Viitekehyksen täydentämiseksi laulun keskiössä on poika ja tyttö, niin kuin hyvissä saduissa yleensäkin.

Maanläheisempi, mutta yhtä erinomainen Kumpulaan taas on aitoa historiatietoisuutta ja vinoa huumoria tarjoileva tarttuva ralli, joka kuvaa moniselitteisesti kaupunginosan muuttumista melko arveluttavasta duunarialueesta nykyisenkaltaiseksi “arkkitehdin poikien” puuhamaaksi. Pelkästään nämä kaksi helmeä oikeuttaisivat minkä tahansa levyn olemassaolon.

Muuallakin Salokorpi ylittelee huoletta arkirealismin rajoja. Oletko sä siellä? -laulun kertoja kaipaa “Atlantiksen kieltä” puhuvaa ilmeisen höyryistä naista ja lähettää tälle viestin lintujen mukana, kun puhelin ei vastaa.

Kovin hempeä Linda Laakson talo hahmottelee jonkinlaisen definitiivisen kumpulalaisen asumuksen, jossa kaikki köyhät ja kärsineet saavat hetken levon ja partasuinen Kari kutoo uutta villapaitaa, siin on kolmetoista raitaa, sinisestä kultaiseen.

Hutilyönniksi laskisin kliseisen “yhteiskuntamme tuhoutuu” -laulun Odotamme aaltoa. On pakko ajatella sen olevan mukana vain siksi, että kumpulalaisen pitää olla myös huolissaan maailman tilasta.

Toisaalta sinkkubiisi Me kuulutaan yhteen on sympaattisen suorasanainen vetoomus puolisolle muistaa, että arjen riitojen ja rasitteiden kestämiselle on olemassa arkea suurempi motiivi nimeltä rakkaus.

Puutarhajuhlien sävelmateriaali on tasaisen vahvaa, sovitukset upean hengittäviä, mullan ja sammalen makuisia. Kaikinpuolinen letkeys herättää väistämättä ajatuksia ihankivuudesta, varsinkin väärässä mielentilassa. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olisin kaiketi vihannut Atlético Kumpulaa. Mene tiedä, mistä johtuu, ettei asia juuri nyt tunnu missään tapauksessa olevan niin.

Kumpula on Shangri-la tai Keski-Maa. Lauluja sieltä kuuntelee kuin lauluja rajantakaisesta, josta saa tietoa vain 1000-sivuisten sadepäivän kirjojen tai tällaisten äänilevyjen kautta. En tule koskaan pääsemään sinne, enkä tiedä, haluanko edes. Mutta juuri se tekee siitä kiinnostavan.

73 Yhtä protestilaulupoikkeusta lukuun ottamatta tämä levy saavuttaa periaatteessa kaiken, mitä tavoitteleekin. Jokainen päättäköön itse, oliko se tavoittelemisen arvoista.

Video ei ole enää saatavilla