Busola

74 a) Populisminäkökulma? Ei kiinnosta. Alatalon 23 uutta, Suomessa marginaalisen musiikkigenren kappaletta eivät tuo Kepulle ääniä, vaikka nimibiisi kalastelua yrittääkin. b) Plagiointiväitteet? Eivät kiinnosta, etenkään kantrin kohdalla, ellei valtaosaa biiseistä todisteta plagiaateiksi. Kantri 2:n Maalaistytöt valtaa kaupungin on muuten vielä selkeämpi Brad Paisley -pöllintä. c) Suomikantri? Kiinnostaa. Alatalon habitus on niin letkeä, että kantri on hänelle lopulta mitä sopivinta. Levyn tarjoama kapea äijäkuva kuuluu genreen. Siitä ei tuttuihin läppiin tottunut vanhempi sukupolvi loukkaannu ja silloin, kun Alatalo ennustaa Rock’n Roll -miehen viidenkympin kriisissä Räjäyttäjät-yhtyeen tulevaisuuden, vilahtaa myös itsetiedostus. Kantritrilogian lopetuksella on yksi valitettavan nolo hetkensä, Kouluampuja?, jonka aiheenkäsittely jää iltapäivälehtitasolle. Vaan nämäkin roiskinnat ovat osa miehen artistipersoonaa. Alatalohan on eräänlainen anti-Bowie. Mies, jonka suunnanvaihdokset veivät häneltä rockuskottavuuden niin monta kertaa, että hänelle kehittyi kyky käyttää banaliteetteja vapaasti ja rohkeus tehdä mitä tahansa. Kuten kantria, jonka kohdalla ei ole mitään syytä epäillä Alatalon aitoa kiinnostusta sen moniin alagenreihin. Perkele tällainen levy mitään selittelyjä olemassaololleen kaipaa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys – AM

Domino

67 Läpeensä englantilainen perinnemerkki Burberry oli kymmenen vuotta sitten aallonpohjassa. Sitä sporttasivat Lontoon sloaniet King’s Roadista pohjoiseen ja koto-Suomessa tietysti pikkukoiria kävelyttävät eiralaistädit. 2010-luvulla merkki yrittää uudistua markkinoimalla itseään tyylitietoisen rockväen valintana: brittipopin entiset verryttelypukuhemmothan alkavat olla jo tarpeeksi vanhoja ja ostovoimaisia kantamaan konservatiiviruutukuviota yllään. Sama keski-ikäistyminen lienee iskenyt Arctic Monkeysiin. Farkkubändi on vaihtanut skarppeihin pukuihin pubisieppohabituksen hyläten. Ei se mitään. Tavallaan AM on mielenkiintoisin Arctic Monkeys -albumi tähän mennessä: sen tekstit ovat täynnä keski-ikäistyneen itsepsykoanalyysia, sen täyteläinen äänimaailma on kaikki mahdolliset nautinnot tarjoavien yökerhojen taviksilta suljettujen ovien alta tihkuvaa eksistentiaalisen onnettomuuden eritecocktailia. Väitänpä, että Unknown Pleasuresin jälkeen tämä hulppea ”partylevy” on masentunein englantilaisen yhtyeen koskaan levyttämä albumi. Ja sitten totuus: AM ei sisällä tarpeeksi vahvoja kappaleita. Sen ahdistus on toissijaista, jos lopputulos on unettava. Uusi Arctic Monkeys ei ole The Killers eikä myöskään Drake, vaan jotain näiden väliltä, valitettavasti vähemmällä popsensibiliteetillä. Toisin sanoen yhtyeen selkein vahvuus on unohtunut entisten farkkujen taskuun, eivätkä topatut klubitakit peitä materiaalin luiskaharteisuutta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Belle and Sebastian – The Third Eye Centre

Rough Trade

76 Belle and Sebastianin edellinen harvinaisuudet ja EP:t niputtanut kokoelma Push Barman to Open Old Wounds (2005) sisälsi skottiyhtyeen kaikkein kultaisimmat kappaleet, kuten This Is Just a Modern Rock Songin ja 3…6…9 Seconds of Lightin täydelliset kvartetit. Eikä siitä pääse mihinkään, etteikö Belle and Sebastian olisi levyttänyt jo merkittävimmät julkaisunsa. Vaikka bändi saisi uusia ystäviä, hekin todennäköisesti kokevat tärkeimmiksi 1990-luvun lopun klassikkoalbumit sekä -EP:t. Se on tavallaan sääli, sillä The Third Eye Centre on pätevä napautus niille, joiden mielestä 2000-luvun Belle and Sebastian on vain henkitoreissaan riutuva indie-dinosaurus. 19 kappaleeseen mahtuu tietenkin muutamia huteja, mutta myös huimia neronleimauksia. Upeimmat hetket ovat muiden näkemyksiä bändin kappaleista: Miaoux Miaoux’n napakasti svengaava Your Cover’s Blown sekä Richard X:n petshopboysmainen tulkinta Write About Love -albumin (2010) avausraidasta I Didn’t See It Coming, joka demonstroi, mihin remiksauksia ylipäätään tarvitaan: tekemään keskinkertaisista kappaleista lähes parhaita. Suosittelen The Third Eye Centreä bändin ystäville varauksetta – jos jälki pysyy tällä tasolla tulevaisuudessakin, ei meillä kuuntelijoilla ole mitään naputtamisen aihetta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Califone – Stitches

Dead Oceans

92 En ole vielä kuunnellut Bill Callahanin Dream River -albumia, koska halusin voida kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, että Stitches on toistaiseksi paras vuonna 2013 kuulemani albumi. Chicagon vaihtoehtorockveteraaneista (keulakuva Tim Rutili ruhjoi 1990-luvulla bluesgrungea Red Red Meat -yhtyeessä) koostuvan Califonen seitsemäs albumi yhdistää hiekkapuhallettua americanaa ja ”Tuulisen kaupungin” taiderock-perintöä täysin suvereenilla ja kaikenlaista akateemisuutta karttavalla tavalla. Asiaa auttaa, että Tim Rutilista on kehittynyt vaivihkaa yksi sukupolvensa karismaattisimmista ja ilmaisuvoimaisimmista kähisijöistä, aivan Josh T. Pearsonin, Richard Bucknerin ja edesmenneen Mark Linkousin veroinen tekijä. Stitchesillä ei ole heikkoa lenkkiä, ellei sitten levyn päättävää lyhyttä ja turhahkoa Turtle Eggs / An Optimist -instrumentaalia halua sellaisena pitää. Moses vie vuoden eleganteimman kappaleen tittelin Phosphorescentin Song for Zulalta, Magdalenen pianovalssissa on The Beatlesin ja Tom Waitsin hehkua, Frosted Tips hipoo indierockin veteraanisarjojen maailmanennätystä ja We Are a Payphone visioi Talk Talkin countrybändinä. Ja, väännettäköön se nyt rautalangasta, muutkin kappaleet ovat oikein hyviä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Factory Floor – s/t

DFA

85 Ei tällaista levyä ole mitään järkeä arvioida. Ei tätä pitäisi kuunnella kotona tai toimistolla tietokoneen ääressä. Factory Floorin esikoinen on niin kylmäkiskoisen viileää ja samalla kiivasta jytkettä, että siitä pitäisi nauttia vain tanssilattialla. Unohdus, horkka, kiima, hikoilu, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen tunteiden vuorottelu, jonkun känniääliön päällesi läikyttämän vetisen siiderin lemu, se, kun jalkasi eivät oikein enää kanna, mutta silti on pakko tanssia – tällaisia hetkiä varten tämä levy on tehty, vaikka sen muutamat seesteiset hetket yrittävätkin muuta väittää. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kritisoivat eskapismia, tai tarkemmin ottaen kritisoivat jotain kulttuurituotetta siitä, että se tarjoaa vain hetkellistä todellisuuspakoa. Miksi helvetissä taide ei saisi olla muuta kuin unohdusta, huumeita turvallisempaa hetkellistä tympeiden päivittäisyyksien häivyttämistä? Jos illuusio tehdään näin hyvin, annan sille kaiken tukeni. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Holograms – Forever

Captured Tracks

79 Holograms ei edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin yhden tempun poni. Pikatahtia kaksi albumia värkännyt tukholmalaiskvartetti suoltaa tappavan tehokasta, muutamaa melodiakulkua ja sovitusideaa kierrättävää postpunkia, joka on väriltään mustaa ja olomuodoltaan jäätä. Huojuvien syntetisaattorien, väsymättömästi riitaa haastavien kitaroiden ja yksinkertaisten hoilotuskertosäkeiden yhdistelmässä on enemmän kuin vähän vanhaa Killing Jokea (kuuntele vaikka levyn kohokohta Ättestupa), ja hyvä niin. Kyseenalaista tietenkään on, riittääkö reseptistä enempään kuin kahden reilun puolituntisen albumin tarpeiksi. Mutta se on sen ajan murhe se. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Janelle Monáe – Electric Lady

Warner Music

72 Huuuh huh, toisella albumillaan Janelle Monáe kasvattaa jo debyytillään kuultua rikasta viittausten kirjoa entisestään. Electric Ladyyn mahtuu niin hikisesti rockista lainailevaa funkia, r&b:n ja jazzin alkujuurilta poimintoja tekevää musikaalimahtipontisuutta kuin modernia klubislowarointia – ja usein samaan biisiin ahdettuna. Vierailijoina ovat muun muassa Prince, Erykah Badu ja Miguel. Mutta mitä tästä yltiökunnianhimoisesta ja vuolaasti toteutetusta mustan musiikin kavalkadista jää käteen? Ensimmäisenä vakuuttuneisuus: Janelle Monáe on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ja oivaltavimmista tuottaja-artisteista. Levyllä on järkyttävä määrä hitiksi kelpaavia vetoja. Tämän kaiken sanottuani joudun kuitenkin toteamaan, että samalla Electric Lady on äärimmäisen vieraannuttava kokemus. Sen kyborgi-rock-funk -teema levynkansineen ja radio-välijuontoineen on pikkukivaa fiktiota, joka ei oikeastaan palvele mitään. Yhdestäkään kappaleesta ei välity sitä tiettyä intiimiyttä, heikkoutta, ristiriitaa, joka tekee artisteista kiinnostavia. Teknisesti todella hyvä levy, mutta esittäjästään tulkitsijana, artistina, se ei kerro mitään uutta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Okkervil River – The Silver Gymnasium

ATO

66 Vajaa kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että juuri Okkervil River haastaisi Arcade Firen pohjoisamerikkalaisen indierockin kaupallisena ja taiteellisena suunnannäyttäjänä. Yhtyeen viime vuosien albumit eivät ole kuitenkaan onnistuneet aivan lunastamaan pikkuklassikon asemaan nostetun Black Sheep Boyn (2005) synnyttämiä odotuksia. Okkervil Riveristä on tullut sarjajyrä, jonka lopulliseen läpimurtoon ei taida enää kukaan oikein uskoa. Yrittämisen puutteesta teksasilaisyhtyettä ei kuitenkaan voi syyttää: seitsemännellä albumillaan se loikkaa viileältä ja arvostetulta Jagjaguwarilta ei-lainkaan-niin viileän ja arvostetun Dave Matthewsin muskelikkaammalle ATO Recordsille ja istuttaa tuottajan pallille arvokkaasti harmaantuneen John Agnellon (The Hold Steady, Dinosaur Jr.). Lopputulos on kuitenkin pettymys; näin tavanomaiselta ja turvalliselta Okkervil River ei ole koskaan kuulostanut. Will Sheffin lapsuuden kotikaupunkiin New Hampshireen ja 1980-luvun puoliväliin tekesteiltään sijoittuva albumi ei sijoitu musiikillisesti oikein minnekään. Sen sliipattu pop-americana huokuu pianoineen, akustisine kitaroineen ja Memphis-torvineen juuri sellaista kesytettyä käsityöläisyyttä, joka saa Wilco-vihaajat näkemään punaista. Lostilla on kyllä muutama erittäin hyvä kappale (äärimmäisen nätti Pink-Slips, rytmisesti särmikkäämpi White, new waven suuntaan kumartava Down Down the Deep River), mutta vastapainoksi Where the Spirit Left Usin ja All the Time Everydayn kaltaista tiedätte-kyllä-minne-puhaltelua, joka herättää ikäviä mielleyhtymiä Noah & the Whalen kaltaisiin laimeuksiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys, ajalta ennen Facebookia.

Katuhuoran ja parittajan riippuvuussuhde ei ole ehkä kaunista katseltavaa, mutta Arctic Monkeys puki sen siitä huolimatta listaykkösen vaatteisiin.

”They say it changes when the sun goes down
around here”

”Are you guys on MySpace”, kysyy Joe Lo Truglion esittämä epätasapainoisen oloinen heppu Jonah Hillin ja Michael Ceran näyttelemiltä Sethiltä ja Evanilta vuoden 2007 elokuvassa Superbad. Hillin ilme on paljon puhuva. Kuka helvetti oli vuonna 2007 enää MySpacessa?

Toista se oli vain pari vuotta aikaisemmin, kun suurelle yleisölle tuntematon, vuonna 2002 perustettu brittiyhtye Arctic Monkeys saavutti laajaa huomiota pitkälti juuri netin ja fanien luomien MySpace-profiilien avulla. Sana vielä kiinnittämättömän sheffieldiläisyhtyeen keikoista ja demoista levisi tehokkaasti ajan viileimmän verkkoyhteisöpalvelun kautta. Vuonna 2005 yhtye solmikin levytyssopimuksen Domino Recordsin kanssa.

Yhtye osui oikeaan saumaan, sillä se oli sopivan mielenkiintoinen yhdistelmä 2000-luvun post-punk -lämmittelyä, The Kinksiä, The Jamia, modia ja katukundia. Kaduille vei myös yhtyeen debyyttialbumin kakkossingle When the Sun Goes Down, jolla vokalisti Alex Turner kuvailee ympärillään näkemäänsä rumuutta: kaupungin kadut muuttuvat illan pimetessä betoniviidakoksi, jossa vahvat käyttävät heikompiaan hyväksi. Eikä katuhuoran ja parittajan riippuvuussuhde ole kaunista katseltavaa.

When the Sun Goes Down jatkoi Arctic Monkeysin nousukiitoa. Se oli single, joka toi lisää sävyjä debyyttialbumilta lohkaistun ykkössinglen I Bet You Look Good on the Dancefloorin esittelemään rymistelyyn. Se ylsi edeltäjänsä tavoin Iso-Britannian singlelistan ykköseksi ja oli omiaan siivittämään debyyttialbumin hurjiin myyntilukuihin: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Notista tuli kaikkien aikojen nopeimmin myynyt debyyttialbumi Iso-Britanniassa. Albumi toi yhtyeelle myös Mercury Prizen.

Joskus siis rumatkin kappaleet saadaan puetuksi listaykkösen vaatteisiin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Arctic Monkeysilta äänestettiin myös kappaletta I Bet You Look Good on the Dancefloor.

Arctic Monkeys / Alex Turner 14.06.2013 Hultsfred STOXA, Ruotsi.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 101 The Go! Team – Buy Nothing Day

The Go! Teamin tuhansien samanaikaisesti puristettujen finnien taliräjähdyksessä teutaroiva keskittymiskyvytön kollaasipop ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Liekö adrenaliinipistoksen saanutta Lushia muistuttavan Buy Nothing Dayn salaisuus sillä vieraileva laulaja Bethany Cosentino. Kenties hän on tuonut mukanaan Best Coast -yhtyeensä tiivistämisen taidon. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 100 Wild Flag – Romance

Mitä syntyy, kun sekoitetaan ripaus Heliumia, hyppysellinen The Mindersia ja aimo annos Sleater-Kinneytä? No, Wild Flag tietysti. Indielegendojen superbändi laulaa Romancella musiikin ihmeellisestä voimasta, joka saa sydämen hakkaamaan ja jalat liikkumaan. Kun rytmi ja melodia iskevät suoraan suoneen, tajuaa, että tämä romanssi voi johtaa ikuiseen rakkauteen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 99 Neon Indian – Polish Girl

Elektronisen psykedeliamaakari Alan Palomon Neon Indianin toiselta levyltä pikkuhitiksi noussut Polish Girl on niitä hyviä kappaleita, jotka kuulostavat tutuilta ensi kuulemalta. Ei siksi, että Polish Girl kopioisi surutta jotain toista biisiä, vaan siksi, että sen melodia on niin tunnistettava, että kappale alkaa välittömästi tuntua tutulta. Kyllähän te tiedätte. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 98 Shine 2009 – New Rules

Mikko Pykärin ja Sami Suovan Shine 2009 -projekti tekee utuista unipoppia, jolla se kanavoi 1990-luvun alkupuolelta niin kenkiintuijottelijoita kuin Ibiza-väkeäkin. Lopputulos on yksinkertaisen vaivatonta popmusiikkia. New Rules on tasavahvan albumin kohokohta, osin puolivälissä esiin nousevan funkyn bassoriffin ja sitä seuraavan kliseettömän lehmänkellon vuoksi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 97 Crystal Stilts – Through the Floor

C-86- ja Velvet Underground -vaikutteita kierrättäviä indierockbändejä riittää. Crystal Stiltsinkin kappaleissa kolkot surffikitarat yhdistyvät tyhjäkatseiseen lauluun, mutta ne erottuvat eläväisyydessään ja pakottomuudessaan väsyneiden revivalistien joukosta. Through the Floor kuulostaa vahingossa ja välinpitämättömästi hutaistulta täydelliseltä popkappaleelta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 96 Arctic Monkeys – Piledriver Waltz

“You look like you’ve been for breakfast at the heartbreak hotel, inside of a back booth by the pamphlets and the literature on how to lose. Your waitress was miserable and so was your food. If you’re gonna try and walk on water make sure you wear your comfortable shoes.” Kappaleen kertosäe itsessään puhuu jo perusteluiden puolesta. Käsinkosketeltavan nerokasta. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 95 Barry Andrewsin Disko – Lampaita

Kaksi unettomuuden käsittelyn ääripäätä suomalaisessa popmusiikissa taitavat olla Baddingin Fiilaten ja höyläten ja Barry Andrewsin Diskon Lampaita. Nyt ollaan pedissä ihan yksin. Väsyneiden urkujen päälle Jukka Herva loruilee öisiä kuvitelmia, tekstit kun syntyvät hänen mukaansa usein vasta säveltämisen jälkeen. Kertosäkeen kaihoisat vokaalit jäävät päähän, joskus ne soivat päässäni, kun makaan unetonna ding dong. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 94 Foster the People – Houdini

Indiepoppareiden taival suosioon on usein tuskaisen kivinen, mutta ripaus tuuria ja mainiot biisit toivat tulosta Foster the Peoplelle. Houdini on heidän hiotuimpia timanttejaan, jonka sävellykseen upotettiin koukkuja M83:n Midnight Cityn tapaan. Ne, joita Mark Fosterin laulutapa ei liiaksi häiritse, saavat vilunväristyksiä jäätyään tämän kahlekuninkaan vangiksi. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 93 Dum Dum Girls – Bedroom Eyes

Ikävästä, rakkaushuolista ja uniongelmista voi näköjään laulaa myös kepeästi. Dum Dum Girlsin garagepunk kuulostaa siloitellummalta ja nätimmältä kuin aiemmin, vaikka tuoreen albumin aiheet ovatkin synkempiä. Bedroom Eyes on tarttuva, ja sitä tekee mieli laulaa hyvällä tuulella ollessaan. Eroahdistuksen märssyämiseen biisin melodia taitaa tosin olla liian hilpeä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 92 Hercules & Love Affair – Painted Eyes

Kahden minuutin ja yhden sekunnin kohdalla se alkaa; tanssilattiajousien ilotulitus. Perseen repimän basson pehmustamassa maastossa se nostaa tunnelman kattoon kuin terästetty drinkki tottumattomalla. Loppu toimii omalla painollaan. Painted Eyes on loistavan Blue Songs -albumin sisäänheitto, tyylikäs ja helposti etenevä alkulämmittely ennen todellisia koitoksia. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 91 Räjäyttäjät – Huikon lavalla

Se nyt on ihan yksi paskan maku minkä biisin Räjäyttäjiltä tähän listaa, kunhan listaa. Tämä löytyi tuubista. Jyväskyläläisen rokkitrion missiona on herättää henkiin jonnekin housuuntuneen nykynysväämisen ja kulttuurivientitilastoinnin tylsyyteen hukkunut Ganes-henki ja jytämeininki, joka kerran villitsi lähes koko kansaa. Räjäyttäjät räjäyttää, bim bom bäng!!!! (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 90 Horrors – Still Life

Tämän vuosituhannen brittiläisen psykedeliapopin mestariyhtye luonnostelee sähköisen sinistä, peilityyntä maisemaa. Vahvan bassopulssin yllä leijuu huumaavia, synteettisiä pilvenriekaleita ja määrätietoisesti etenevä laulumelodia. ”When you wake up, you will find me.” Niin kävi päivittäin kesän aikana. Still Lifen pistävän kirkkaaseen tunnelmaan oli pakko palata. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#20 The Magnetic Fields

Mikä? Kivikasvoisen, sarkastisiin ja traagisiin rakkauslauluihin erikoistuneen Stephin Merrittin bändiprojekti, joka albumikokonaisuudesta riippuen helisee barokkisesti, pulputtaa elektronisesti, särisee ärhäkästi tai pahoittelee akustisesti.

Odotettu? Innokkaimmat ovat tilanneet levyjä postimyynnistä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka, mutta huomiotalouden menestyjäksi Merritt kurotti vuoden 1999 mammuttiopuksellaan 69 Love Songs.

Tuleeko? Epätodennäköistä. Pahasta tinnituksesta kärsivä ja matkustamista vieroksuva Merritt heivaa takalistonsa lyhyellekään kiertueelle suhteellisen harvoin.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Gorillaz

Mikä? Fiktiivinen popbändi ja Damon Albarnin 2000-luvun tärkein aikaansaannos.

Odotettu? Vuodesta 2001, jolloin Clint Eastwoodista tuli hitti.

Tuleeko? Ei taida ehtiä, sillä projekti näyttäisi lähestyvän parasta ennen -päiväänsä.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Divine Comedy

Mikä? Terävä humoristi Neil Hannon kirjoittaa elämästä orkestroitua popmusiikkia hienovireiseen makuun.

Odotettu? Viimeistään siitä lähtien, kun Hannonin viihdyttävät haastattelut toivat kevennystä Blur vastaan Oasis -kauden brittiläisiin musiikkilehtiin.

Tuleeko? Ehkä jonain päivänä; onhan mies kuitenkin käynyt Skandinaviassa yksin ja yhtyeen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Yo La Tengo

Mikä? Raukeasti kitaroitaan riivaava, 1990-luvulla isoimmat hurmahetkensä elänyt indierock-bändi New Jerseystä.

Odotettu? 1980-luvun lopulta asti, laajemmin 1990-luvun lopulta asti.

Tuleeko? Miksei. Yo La Tengo kiertää maailmaa edelleen ahkerasti, joten konsertoiminen Suomessa ei ole täysin mahdoton skenaario.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Guided by Voices

Mikä? Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Odotettu? Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard on (ja ketä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko? Klassisella kokoonpanoolla rajoitetusti kiertänyt yhtye pääsi paluukeikoillaan jo Norjan Øya-festivaalille asti tänä vuonna (ainoa keikka Euroopassa, ensimmäinen yhdeksään vuoteen), joten miksei.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Feist

Mikä? Broken Social Scenestä soolouralle loikannut kanadalainen indiejumalatar ja päiväunien kohde. Koko nimeltään Leslie Feist.

Odotettu? Vuoden 2007 kaunosieluisesta ja lempeästä The Reminder -klassikosta lähtien.

Tuleeko? On vaikea kuvitella artistia, jonka esimerkiksi Flow Festival haluaisi line-upiinsa Feistiä mieluummin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Arctic Monkeys

Mikä? Yksi niitä klassisia rock-bändejä, jotka kasvavat yhteen lähiössä, osana pienen kaveriporukan nuoruutta ja joiden keskiössä vaikuttaa lahjakas poikkeusyksilö.

Odotettu? Vuodesta 2005, jolloin julkaistiin ällistyttävä ensisingle I Bet You Look Good on the Dancefloor. Seuraavana vuonna ilmestynyt albmi Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vahvisti, ettei kyseessä ole tähdenlento.

Tuleeko? Bändi soittaa tänä vuonna vielä pari keikkaa Englannissa tänä vuonna, mutta muuten loppuvuosi ja ensi vuoden alku kuluvat Australiassa. Studioon bändi palaa vasta vuonna 2013, joten kenties myöhemmin ensi vuonna ehtisi?

Video ei ole enää saatavilla

#13 Justin Timberlake

Mikä? 2000-luvun paras mahlanjuoksuttajapopkolli.

Odotettu? Siitä lähtien, kun saimme kuulla soolouran ensitahdit. Eli pian kymmenen vuotta.

Tuleeko? Keskittyy leffauraansa, valitettavasti. Kun palaa musabisnekseen, tulee tuskin ensimmäisenä Suomeen, valitettavasti.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Bill Callahan

Kuka? Aiemmin Smog-nimellä tunnettu amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka syvä baritoni on kiistatta miellyttävimpiä ääniä koko maailmassa.

Odotettu? Jos Callahanin tekemiset Smog-ajoilta eivät hetkauttaneet, viimeistään toinen omalla nimellä julkaistu albumi (Sometimes I Wish We Were an Eagle, 2009) paljasti miehen nerouden.

Tuleeko? Kappas, Apocalypse-albumia seuraava kiertue pysähtyy Ruotsissa kolmesti, mutta Suomeen asti eivät paukut riitä. Jos Callahanin haluaa siis nähdä, lienee parasta suunnata marraskuussa Tukholmaan eikä odotella seuraavien kiertueiden päivämääriä.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kate Bush

Kuka? Tarvinneeko edes esittelyjä. Yksi maailman legendaarisimmista lauluntekijöistä.

Odotettu? Wuthering Heightsistä eli 1970-luvun lopulta lähtien.

Tuleeko? Heikolta näyttää, sillä keikkailun saralla Bush on varsinainen Gösta Sundqvist: maailmankiertueita on takana tasan yksi. On tosin tänä vuonna sanonut toivovansa, että ehtisi keikkailemaan enemmänkin.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Arctic Monkeysin ja Last Shadow Puppetsin keulakuva teki hiljattain musiikin Richard Ayoaden Submarine-elokuvaan (2010).

En ole koskaan kohdannut brittipopinvaasiota, jota en haluaisi inhota. Anglofiiliä minusta ei saa, vaikka vedessä keittäisi. Banjo on liian syvällä hanurissa.

Kuitenkin jokaisesta aallosta on aina löytynyt joku täky. Usein se amerikkalaisimman kuuloinen, kuten Blurin Blur. Sitä kautta aivot asettuivat oikeaan asentoon ymmärtääkseen, että Jarvis Cocker on yksi modernin musiikin suurimpia neroja.

Inhosin myös viimeisintä aaltoa. Aika pian ilmiölle altistuttuani arkistoin sen korvieni kuulumattomiin, vuotuisen Lontoo-hajjin tekevien tontille.

Vuosia myöhemmin tapahtui jotain outoa. Televisiosta tuli musiikkivideo. Pari hienoa sointua ja sitten viehättävästi artikuloitu ”what a scummy man”. Tässä vaiheessa Arctic Monkeys oli julkaissut jo toisenkin levynsä, mutta minä rakastuin nyt ensimmäiseen.

Bändin käsittämättömän energinen soitto on yksi tärkeä osa viehätystä, mutta pankin räjäyttää Alex Turner. Sanoittajana hän tekee samaan aikaan täydellisen toimivaa ja häpeilemätöntä poplyriikkaa, joka ei pyri olemaan runoutta, mutta on.

Arctic Monkeysin ensimmäistä levyä kuunnellessani minun oli vaikea uskoa, että tässä hädin tuskin äänestysikäinen jolppi laulaa omia tekstejään. Mieleen tuli ensimmäinen altistuminen Tom Waitsille joskus 1980-luvun puolivälissä, paitsi että tällä kertaa mukana oli mystinen eroottinen ulottuvuus, joka muistutti myös 1980-luvulle ajoittuvasta Molly Ringwald -ihastustaksestani.

Video ei ole enää saatavilla