”Should we talk about the weather?”

Lukuisten ulkomaisten yhtyeiden ja artistien kappaleista löytyy mainioita avauslauseita sekä tyhjänpäiväisiin että syvällisempiin keskusteluihin, joissa käsitellään small talk -keskustelunaiheiden peruskiveä: säätä.

Sää on hieno, pätevä ja mahtavan geneerinen keskustelunaihe tilanteissa, joissa ei välttämättä olisi mitään keskusteltavaa. Säästä on kirjoitettu populaarikulttuurin historian aikana paljon lauluja. Kokosimme 30 jollain tavalla sääsidonnaista kappaletta ja poimimme jokaisesta laulusta yhden lauseen, jota voi käyttää small talk -keskustelun avauksena tai täytelauseena.

#1 Crowded House – Weather With You (1991)

Neil Finnin johtama australialainen yhtye jätti jälkensä sääsidonnaisen musiikin historiaan tällä kappaleella, josta voi poimia avauslauseen sääkeskustelun lisäksi Julius Caesaria ja Rooman valtakuntaa koskeviin small talk -tilanteisiin.

”Everywhere you go
Always take the weather with you”

Video ei ole enää saatavilla

#2 R.E.M. – Pop Song 89 (1988)

Vuonna 2011 lopettaneen yhdysvaltalaisyhtyeen Green-albumilta (1988) julkaistun singlen kertosäkeen avauslauseessa kysytään ehkä se kaikkien sääteemaisten small talk -keskustelunavausten keskustelunavaus.

”Should we talk about the weather?”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Albert Hammond ­– It Never Rains in Southern California (1972)

The Strokesissa soittaneen Albert Hammond Jr.:n isäukon tunnetuimmasta kappaleesta on erityistä apua sääjutusteluun, jos satut sijaitsemaan syystä tai toisesta eteläisessä Kaliforniassa.

”Seems it never rains in Southern California
Seems I’ve often heard that kind of talk before”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Carpenters – Rainy Days and Mondays (1971)

Kaunis ja sateinen maanantaikappale 1970-luvulta. Ei ole menettänyt small talk -potentiaaliaan 47 vuodessa.

”Rainy days and Mondays always get me down”

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Beatles – Here Comes the Sun (1969)

Muut ottivat taksin kuuhun, John Lennon aurinkoon. (Ja tiedoksi sinne takariviin:kyllä, kappale on George Harrisonin.)

”Here comes the sun
and I say: It’s alright”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eurythmics – Here Comes the Rain Again (1983)

Kappale, josta huokuva small talk -potentiaali pääsee oikeuksiinsa mahdollisesti parhaiten Englannin pääkaupungissa Lontoossa.

”Here comes the rain again
Falling on my head like a memory”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Katrina & The Waves – Walking on Sunshine (1985)

Melkoinen hyväntuulisuusilakointiklassikko, josta poimitut lauseet kannattaa lausua hymy huulilla.

”I’m walking on sunshine
and it’s time to feel good”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Phil Collins – I Wish It Would Rain Down (1989)

Pahimpaan siitepölyaikaan, sateita odotellessa Phil tarjoaa valmista materiaalia keskusteluun. Allergikkojen lempparilauluja.

”Oh how I wish it would rain down
down on me”

Video ei ole enää saatavilla

#9 The Cardigans – You’re the Storm (2003)

Myrsky ja mylväys! Kansainvälisissä myrskyturinointihetkissä voi siteerata mainiosti Nina Perssonin laulamia lauseita.

”I like the sweet life and the silence
But it’s the storm that I believe in”

Video ei ole enää saatavilla

#10 Blind Melon – No Rain (1992)

Jos kuivuus vie voimat ja väsyttää, Blind Melonin hitistä löytyy tilanteeseen sopivia lauseita.

”And I don’t understand why I sleep all day
And I start to complain that there’s no rain”

Video ei ole enää saatavilla

#11 The Jayhawks – Save It for a Rainy Day (2003)

Kun korvaa Marina-nimen haluamallaan, voi vinkata kyseistä henkilöä jättämään murheet tuonnemmaksi.

”Don’t look so sad, Marina
Save it for a rainy day”

Video ei ole enää saatavilla

#12 Kent – Halka (1996)

Kent julkaisi liukkaiden kelien small talk -höpinöihin sopivaa lausemateriaalia sisältävän kappaleen vuonna 1996.

”Lämnar allt jag har
för en timme vackert väder”

Video ei ole enää saatavilla

#13 Bill Withers – Ain’t No Sunshine (1971)

Niin. Ei se aurinko aina sinne risukasaan kuitenkaan paista.

”Ain’t no sunshine when she’s gone
Only darkness every day”

Video ei ole enää saatavilla

#14 Van Morrison – Moondance (1970)

Van Morrison tarjoaa mahdollisuuden sääkeskusteluflirttiin.

”Well, it’s a marvelous night for a moondance
With the stars up above in your eyes”

Video ei ole enää saatavilla

#15 David Bowie – Wild Is the Wind (1976)

Bowiekin lauloi säästä ja analysoi tuulen villiysominaisuuksia.

”For we’re like creatures in the wind
And wild is the wind”

Video ei ole enää saatavilla

#16 Bon Jovi – Wild Is the Wind (1988)

Samoin teki Bon Jovi todetessaan, että sää voi olla myös ihmisiäerottava tekijä. Asetelma, johon löytyy paljon jäänmurtolauseita.

”Wild is the wind
that takes me away from you”

Video ei ole enää saatavilla

#17 Simple Minds – Don’t You (Forget About Me) (1985)

Jim Kerr tarjoilee täsmätuotantoa sadealueilla käytäviin keskusteluihin.

”Rain keeps falling, rain keeps falling
Down, down, down, down”

Video ei ole enää saatavilla

#18 Martha Reeves & The Vandellas – Heatwave (1963)

Seksihelle! Helleaallosta voi keskustella myös tähän tapaan.

”I got a heatwave
Burning in my heart”

Video ei ole enää saatavilla

#19 Electric Light Orchestra – Mr. Blue Sky (1977)

Harvalla yhtyeellä on omaa nimikkokuukautta, mutta elokuu. Pilvettömästä taivaasta voisi käydä small talkia aloittaen tällä lauseella.

”Mister Blue Sky, please tell us why
You had to hide away for so long”

Video ei ole enää saatavilla

#20 Garbage – Only Happy When it Rains (1995)

Ei kukaan sanonut, että se olisi helppoa! Säästä keskusteleminen, siis. Shirley Manson tarjoilee tämän artikkelin viimeisen sääkeskustelulauseen.

”I’m only happy when it rains
I’m only happy when it’s complicated”

Video ei ole enää saatavilla

Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

”The Nationalin leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.”

Kappale, jolla The National lakoniselta ja punaviinipöhnäiseltä kuulostavan Matt Berningerin johdolla viimeistään sementoi paikkansa 2000-luvun isoimpien indiesuosikkien joukossa.

”I was carried to Ohio in a swarm of bees
I never married but Ohio don’t remember me”

Vuonna 2007 julkaistu The Nationalin viides studioalbumi Boxer oli jotain täysin uutta. Bändi oli minulle uusi tuttavuus, samoin musiikkityylinsä, josta löytyi paljon tuttuja elementtejä, mutta muotokieli oli raikas ja viehättävä.

Samana vuonna julkaistiin kaksi elämäni tärkeimpien levyjen kärkikymmenikössä olevaa albumia: Boxer ja Radioheadin In Rainbows. Radiohead oli tuossa vaiheessa jo vanha tuttu, joka onnistui päivittämään itsensä naittamalla sinänsä tylsästi mutta kovin täydellisesti yhteen konemusiikin ja melodisen melankolisen kitaraindien – tavalla, jonka vain Radiohead osaa.

The National oli uusi tuttavuus. Fake Empiren herättämä mielenkiinto syveni pian lähes pakkomielteiseksi. Boxerista löytyi jatkuvasti jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen myötä oli otettava haltuun yhtyeen aiempi tuotanto, josta löytyikin rutkasti hienoa materiaalia, vaikka mikään muu levyistä ei Boxerin tasolle yltänytkään.

Yhtyeen leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.

Vuoden 2010 keväällä odotukset The Nationalin viidettä studioalbumia kohtaan olivat maltilliset. Voisiko uusi levy mitenkään vetää vertoja valtavan ison vaikutuksen tehneelle Boxerille?

Ennusmerkit olivat lupaavat. High Violet -albumin ykkössingle Bloodbuzz Ohio nosti maltilliset odotukset pykälää, ehkä jopa kahta korkeammalle. Rumpali Bryan Devendorfin nykivä komppi yhdistettynä Dessnerin kitaristikaksosten Aaronin ja Brycen pitkiin sävelmaalailuihin sekä Berningerin hieman aiempaakin syvempään baritoniin ja katkeransuloiseen sanoitukseen oli täydellisen toimiva kombo.

”I still owe money to the money to the money I owe
I never thought about love when I thought about home
I still owe money to the money to the money I owe
The floors are falling out from everybody I know”

Yhden tulkinnan mukaan Bloodbuzz Ohio on laskuhumalainen hatunnosto kertojan juurille, joihin ei tunnu liittyvän lämpimiä muistoja, vaikka kappale sykkiikin eteenpäin nostattavasti.

Tuo samankaltainen laskuhumalainen tunnelma pätee myös moneen suomalaiseen paikkakuntaan, joissa ihmisillä on juurensa. Noilla paikkakunnilla oli varmasti hienoa kasvaa aikuiseksi, mutta vielä hienompaa oli muuttaa pois. Jotain velkaa noita juuria kohtaan tietenkin on, mutta ei niitä läheskään aina mielellään muistele. Ei edes punaviininhuuruisessa laskuhumalassa.

Nousseista odotuksista huolimatta High Violet ei lopulta yltänyt Boxerin tasolle, vaikka Bloodbuzz Ohio on yksi The Nationalin avainteoksista. Se on pakahduttava kappale, jossa Matt Berningerin lakoninen baritoni kohtaa julkaisuajankohtana ja sen jälkeisenä ajanjaksona ehkä uransa suurimman momentumin keskellä olleen indieyhtyeen kuulaan soinnin.

Video ei ole enää saatavilla

Mihin Kendrick Lamar meni joulupukkia piiloon?

– Kinkun taa.

The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.

Yleisö poistui räppiluennolta kyyneleitään kuivaten.

Powerpoint-esitys huipentui suunnattomaan Drake-diaan.

Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

Mitä Sean Lennon sanoi lapsena pitkän automatkan jälkeen?

– Yoko, ollaan perillä.

Miksi sinkkuja Eric Clapton -faneja harmittaa kesällä?

– Jos ei heilaa helluntaina, ei Laylaa koko kesänä.

Brittiläinen soulmies, joka ei ole lainkaan niin miellyttävä kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää?

– Michael Kivamuka.

Ultra Bra -biisi, jossa lauletaan saksalaiseksi Napakymppi-kilpailijaksi tekeytyvästä naisesta?

– Nainen, joka elää vapaan Herr A:n elämää.

Tutkijat hämmästyivät – avaruudesta löytyi megatähti.

– Se oli Lady Gagarin.

Yksityisyrittäjä Billy Idol maksoi vain puolet lakisääteisestä eläkevakuutuksestaan.

– Se oli Rebel YEL.

Mitä Gwen Stefani vastasi, kun häneltä tivattiin, fanittaako hän kiisteltyä ranskalaiskirjailijaa?

– I ain’t no Houellebecq girl.

Cheekin suosikkijuures?

– Maairtisokka.

Mitä Irwin Goodman tokaisi, kun heräsi railakkaan yön jälkeen piirretyn hevosen kainalosta?

– Sait multa, Horseman.

Artesaanioluista innostunut kotimainen rap-artisti?

– Aleface.

Alternative-musiikkiin siirtynyt amerikkalainen kitarasankari?

– Steve Vaihtoehto.

”The Rapture onnistui jokaisella kolmesta studioalbumistaan tekemään vähintään yhden täsmähitin indiediskoihin.”

Laitetaan diskopallo pyörimään, sheikataan persettä, helisytellään tamburiineja ja, noh, ihan vaan bailataan lumoavan diskon tahtiin kuin olisi vuosi 2011.

”Let me hear that song”

Vuonna 2014 hajonnut newyorkilaisyhtye The Rapture julkaisi 1990-luvun lopulla alkaneen uransa aikana kolme studioalbumia. Jokaisella niistä se onnistui tekemään vähintään yhden täsmähitin indiediskoihin.

Ensimmäisellä albumilla Echoes (2003) se oli House of Jealous Lovers. Toisella levyllä Pieces of the People We Love (2006) täsmähitiksi nousi Get Myself Into It.

Kolmannella ja viimeiseksi jääneellä albumillaan In the Grace of Your Love (2011) The Rapture onnistui julkaisemaan vielä yhden kuusi- ja puoliminuuttisen tanssilattiat täyttävää tanssipoptäydellisyyttä. Sen nimi on How Deep Is Your Love.

How Deep Is Your Loven tahtiin tuli tanssittua paljon kesällä 2011, kenties enemmän kuin minkään muun kappaleen tahtiin tuona kesänä. Huojuvan ja jämäkän rajamailla tasapainoileva poljento, handclapsit, saksofonisoolo, hallelujahit, yksinkertaisuudessaan järkyttävän tarttuvat kertosäe ja housepiano sekä laulaja Luke Jennerin sopivan tunteikas tulkinta pitivät tiukasti otteessaan ja sulivat indiediskohitiksi.

The Rapturen lopettaminen ei ollut lopulta minkäänlainen pettymys, sillä In the Grace of Your Love on How Deep Is Your Lovea lukuun ottamatta melko kehno levy.

”On this journey you’ve given me
I’m walking off the time
Now you’re walking right next to me
The mountains we will climb”

Ennen viimeisiä elonmerkkejään The Rapture oli natissut jo pitkään liitoksissaan. Vuonna 2008 nokkamies Jenner erosi bändistä vain palatakseen parin kuukauden jälkeen takaisin yhtyeen riveihin. Lopulta nelimiehisenä toiminut kokoonpano teki viimeiseksi jääneen studioalbuminsa kolmen miehen voimin basisti Mattie Saferin lähdettyä yhtyeestä.

How Deep Is Your Lovella trioksi supistunut yhtye onnistui kuitenkin osumaan vielä kerran napakymppiin. Kappale on soinniltaan sopivasti kolkko, mutta silti se sykkii elämää, saa pään nykimään väkisin tahdissaan ja jalan tamppaamaan lattiaa.

Viimeisestä studioalbumistaan ei ollut likimainkaan merkkiteokseksi, mutta levyn ykkössinglellä The Rapture sai vielä suvereenisti houkuteltua tanssilattiat täyteen. How Deep Is Your Love on vastustamaton osoitus siitä, mitä yhtye parhaimmillaan oli.

Video ei ole enää saatavilla

Millä selvitetään shokkirokkareiden kestävyys?

– Cooperin testillä.

Jari Sillanpään puhtoinen imago osoittautui saduksi. Mitä jäi jäljelle?

– Linna.

Mikä on Suomen pienin jyrsijä?

– Atomirotta.

Miksi Olli Lindholm antoi potkut Jay Lewisille ja Daffy Terävälle?

– Kaksikko vaati Yö-työlisää.

Miksi Elastinen muutti Ruotsiin?

– Hän kuuli, ettei kukaan voi olla profeetta omalla maallaan.

Suomalaisräppäri ja Ola Salo ryhtyivät yhteistyöhön.

– Paperi-Arkin ensimmäinen albumi ilmestyy keväällä.

”Thom Yorke kuulostaa Daydreamingia laulaessaan hauraalta – että hän murtuu palasiksi, jos häneen koskee.”

Lokakuussa 50 vuotta täyttävän Thom Yorken taito kirjoittaa lauluja, joissa hän kuulostaa hipaisusta palasiksi murenevalta ihmisolennolta ja joiden tunnelma on duurisävellajista huolimatta surumielinen, ei ole kadonnut 23 vuodessa mihinkään.

”Dreamers
They never learn
Beyond the point
Of no return
Then it’s too late
The damage is done”

Pianovetoiset balladit ovat Radioheadin tuotannon yhden reunan kulmakiviä. Syy ja seuraus -teemainen Karma Police (1997). Unenomaisen painostava ja uhkaava Pyramid Song (2001). Elämän viimeisiä hetkiä pyörittelevä Videotape (2007).

Vuonna 2016 julkaistun A Moon Shaped Pool -levyn toinen single Daydreaming on jatkoa Radioheadin pianokulmakiville. Se on myös yksi surumielisimpiä tietämiäni kappaleita, jonka sävellaji on duuri. Daydreaming on yksinkertaisen upea laulu, jonka kitaristi Jonny Greenwoodin tekemät jousisovitukset kruunaavat.

Radioheadin laulaja Thom Yorke erosi 23 vuoden yhdessäolon jälkeen vaimostaan Rachel Owenista vuonna 2015. A Moon Shaped Pool -levyn sanoitusten on tulkittu käsittelevän monin paikoin parin eroa. Daydreamingin lopussa Yorken lauluääntä on efektoitu vahvasti ja eri tulkintojen mukaan hän laulaa ”Half of my life” tai ”Half of my love”, minkä on tulkittu kertovan tuosta vaikeasta vaiheesta Yorken elämässä.

”This goes
Beyond me
Beyond you
The white room
By a window
Where the sun comes
Through
We are
Just happy to serve
You”

Yorke kuulostaa Daydreamingia laulaessaan hauraalta – että hän murtuu palasiksi, jos häneen koskee. Kaikessa haavoittuvuudessaan Yorke on kuitenkin samastuttava ja inhimillinen. Murtumaisillaan olevan äänen takana ei ole vain yksi maailman tunnetuimmista rocktähdistä. Siellä on elävä ja tunteva ihminen.

Thom Yorken ex-vaimo ja kahden lapsen äiti Owen kuoli syöpään joulukuussa 2016. OK Computer -albumin (1997) 20-vuotisjuhlapainos on omistettu Rachel Owenille. Tuossa kontekstissa Daydreaming on vielä astetta kauniimpi laulu.

Daydreaming on vaikuttava näyte siitä, miksi Radiohead on ollut jo yli 20 vuoden ajan yksi tärkeimpiä yhtyeitä valtavirran ja indien välimaastossa. Se on tolkuttoman kaunis laulu, joka saattaa nousta tulevaisuudessa vieläkin isompaan asemaan bändin tuotannossa.

Hyvin isossa asemassa se on jo nyt.

Video ei ole enää saatavilla

Meteorologi tuohtui huonoa säätä mananneille:

”Syy ei ole Kelis!”

Muut lapset saivat koulussa Eri Keeperiä.

Tommi jäi Liimatta ja David Gluetta.

Kuva: Teemu Kivikangas.

Yleisradion uutislähetyksistä tuttu Erkki Nysten (1948–2012) oli parempi puhumaan säästä kuin useimmat ihmisistä, koska hän oli mm. meteorologi.

Suomalaisten artistien kappaleista löytyy mainioita avauslauseita sekä tyhjänpäiväisiin että syvällisempiin keskusteluihin, joissa käsitellään small talk -keskustelunaiheiden peruskiveä: säätä.

Sää on hieno, pätevä ja mahtavan geneerinen keskustelunaihe tilanteissa, joissa ei välttämättä olisi muuten mitään muuta keskusteltavaa. Säästä on myös kirjoitettu paljon lauluja. Kokosimme kymmenen jollain tavalla sääsidonnaista kappaletta ja poimimme lauluista yhden lauseen, jota voi käyttää small talk -keskustelun avauksena.

#1 Tapio Rautavaara – Sunnuntaina sataa aina (1955)

Keihäänheiton ja jousiammunnan olympiavoittajan, näyttelijän ja laulajan 63 vuotta sitten levyttämä kappale, josta voisi poimia useampiakin avauslauseita alakuloiseen sääkeskusteluun.

”Eipä taida auringolla meidän almanakkaa olla”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Olavi Uusivirta – Ollaanko tämä kesä näin? (2014)

Uusivirran kuudennen studioalbumin kolmas single, jonka sanoituksista voi poimia sujuvia lauseita sääjutustelun lisäksi keskusteluun menneistä kesistä.

”Ollaanko tämä kesä näin
Puistojen katveissa toistuvat kuviot”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mari Rantasila – Auringossa (1988)

Näyttelijänäkin tunnetun Rantasilan hitistä nousi julkaisuaikanaan kohu sanoituksen itsetyydytysviittausten vuoksi. Sekä säänäkökulmasta että seksuaalisviritteisestä vinkkelistä keskustelunavauksia löytyy useita.

”Kun taas on syksy, keltaiset lehdet mätänee
Luumut tippuu syliin, kirsikat on kypsyneet”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pete Parkkonen – Kohta sataa (2017)

Kahden ihmisen välisestä euforiasta kertovasta kappaleesta löytyy eroottisen tunnelman lisäksi mainiosti sääkeskusteluun sopiva punchline.

”Kohta sataa”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Vuokko Hovatta – Mustaa jäätä (2008)

Laulaja-näyttelijä Hovatan debyyttisooloalbumin kappaleesta voi poimia sääkeskusteluun runollisemman lähestymistavan.

”Viimeinen kurki kutsuu eksyneitä
Huurteinen hiekkalinna murtuu kohti rantaa”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eppu Normaali – Suolaista sadetta (2004)

Suomirockveteraanien kappaleesta voi poimia small talk -avauksen esimerkiksi tilanteeseen, jossa on poistumassa ravintolaillan päätteeksi kotiin.

”Pitäisi mennä nukkumaan
ulkona satelee”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Pariisin Kevät – Häikäisee (2012)

Arto Tuunelan yhden miehen projektista yhtyeeksi kasvaneen Pariisin Kevään kolmannen albumin päätöskappaleesta löytyy kelvollista sääkuvastoa small talk -tilanteisiin.

”Paras suojata silmät
Mua häikäisee niin”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Scandinavian Music Group – Kaunis Marjaana (2011)

Scandinavian Music Groupin kappaleista löytyy runsaasti säätematiikkaa käytettäväksi sääkeskusteluihin.

”Tänä aamuna heräsin elosalamaan”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Don Huonot – Aurinkotanssi (1995)

Vuonna 2003 virallisesti uransa lopettaneen ja sittemmin lyhyitä paluukiertueita tehneen yhtyeen singlen tekstistä voi poimia lauseita myös ilmastopoliittiseen keskusteluun.

”Niin kauan kuin vesi virtaa
tuuli käy ja taivas on sininen”

#10 Kari Tapio – Myrskyn jälkeen (1995)

Vuonna 2010 kuolleen laulajan itsensä sanoittama kappale, joka kuvaa hänen elämänsä vaiheita ja taistelua alkoholiongelmaa vastaan. Sääpoliittisesti kappaleen pääsanoma on niin toteava, että keskustelun voi myös päättää siihen.

”Myrskyn jälkeen on poutasää”

Video ei ole enää saatavilla

Ennen menestystään Bruce Springsteen toimi uima-altaiden putsaajana.

Ne olivat Pomon ”kloori days”.

Laitanko hieman Pekko Käppiä, kulta?

Heti alkuun varoitus. Jos olet karski alfauros tai kovapintainen alfanaaras, luokan viilein gimma tai kulmakunnan kovin kundi, tai jos nyt et ylipäänsä tykkää herkistelystä ja sen sellaisesta hempeilystä ja nössöilystä, vaan kuuntelet työ- ja muilla matkoillasi pelkkää Carcassia, Sepulturaa tai Impaled Nazarenea, kannattaa lopettaa tämän artikkelin lukeminen tähän ensimmäiseen tarpeettoman pitkään virkkeeseen.

Faktat siis pöytään! Minä pidän musiikista. Minä pidän jousisoittimista. Kyllä, musiikki ylipäänsä on aiheuttanut elämäni aikana lukemattomia hienoja, tunnelmallisia ikimuistoisia ja herkkiä hetkiä. Monissa niistä osallisena on ollut nimenomaan sellainen musiikki, jossa pehmomiekkojaan kalistelevat bändin tai artistin soittama popmusiikki ja jousikvartetti tai isompi jousikokoonpano.

Lisää faktoja. Pidän kirjoittamisesta. Kun aloitin kirjoittamaan Nuorgamiin lähes vuosi sitten, yksi juttuideoistani koski jousi- ja vaskisoitinten käyttöä popmusiikissa. Olen siis pyöritellyt tätä artikkelia mielessäni noin vuoden ajan vaihtelevalla vakavuudella. Jossain vaiheessa heivasin suosiolla puhaltimet kokonaan pois jutusta, vaikka sellaisiakin lauluja on paljon, joissa on mukana sekä jouset että vasket ja niiden yhteispeli on mahdottoman hienosti toimivaa sorttia.

Esimerkiksi Arcade Firen Neon Bible -levyn (2007) paras kappale Ocean of Noise. Kahden pidättelevän säkeistön jälkeen laulu etenee huikeaan loppusoittoonsa, jossa jouset ja mariachi-henkiset puhaltimet toistavat mahtipontista, mahtavan haikeaa teemaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vielä yksi fakta. Kun intoilee musiikista, siitä intoilee vähän samalla tavalla kuin viiniharrastaja hyvästä viinistä. Tai no, hyvästä viinistä ei luultavasti ikinä mene iho kananlihalle eikä tule kyynel silmäkulmaan. Oli miten oli, jousilla maustettua popmusiikkia kannattaa ehdottomasti nauttia kaikessa rauhassa raskaan työpäivän jälkeen rentoutuen, avata viinipullo ja nauttia lasillinen, ehkä jopa kaksi, tai jos kuunteluaktiviteetti on sosiaalinen tapahtuma, esimerkiksi treffit, ei ole lainkaan väärin, jos illan aikana menee koko pullollinen.

Tässä kymmenen vahvaa jousibiisisuositusta. Kaikki eivät valitettavasti päässeet leikkiin mukaan, sillä esimerkiksi suositusten joukkoon ilman muuta kuuluvaa Sub-Urban Triben pelkän jousikvartetin soiton, tolkuttoman surumielisen melodian ja kertosäkeen yksinkertaisen kaksiäänisen stemmalaulun varaan rakennettua Goodbye (I Walk Away) -mahtavuutta ei löytynyt upotettavaksi tähän juttuun.

Mutta siitä korvauksena viinisuositus kunkin kuuntelusuosituksen kylkeen, olkaa hyvät. Kaikki jousisuositukset voi nauttia hyvällä omatunnolla yhden illan aikana, viinisuosituksia ei. Suositellaan nautittavaksi hyvässä seurassa, vaikkapa hyvien juustojen, suolakeksien ja viinirypäleiden kera.

#1 The Beatles – Eleanor Rigby

Jousisuositus: Pelkkien jousien varaan sovitetuista kappaleista ei voi puhua mainitsematta The Beatlesia ja Eleanor Rigbyä. Ei, vaikka elämänsä ehtoopuolta kulkevan Eleanorin raastavasta yksinäisyydestä kertova laulu on sellainen, jota ei kannata hilpeissä pikkujoulukinkereissä paljoa soitella.

Viinisuositus: Alhosta nousuun kuoharin kuplien avulla – Veuve Clicquot Brut. Erittäin kuiva, erittäin hapokas, kypsän hedelmäinen, sitruksinen, kevyen mineraalinen, hennon paahteinen ranskalainen kuohuviini. Kallis kuin mikä. Melkein kuin The Beatlesin kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Damien Rice – Amie

Jousisuositus: Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolella kaksi levyä julkaissut ja sen jälkeen lähes tyystin julkisuudesta kadonnut irlantilaislaulaja-lauluntekijä osui kaihoisan singer-songwriter-popin napakymppiin muutamalla ensilevynsä kappaleella, joista Amie on yksi. Se on niitä tapauksia, jotka kasvavat loppuaan kohti huimasti, yksinkertaisen mutta toimivan jousisovituksen siivittämänä, eikä kylmiltä väreiltä voi välttyä.

Viinisuositus: Olen kuullut Damien Ricea ensimmäisen kerran ikinä keskellä jäätävää sydäntalvea. Punaviini lämmittää. Ukulunga Shiraz 2011. Keskitanniininen, tumman marjainen, hennon mansikkainen, savuinen eteläafrikkalainen reilun kaupan punaviini. Hyvä hinta-laatu-suhde. Melkein kuin Damien Ricen kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jason Falkner – She Goes to Bed

Jousisuositus: Jellyfishissä 1990-luvun alussa vaikuttanut, mutta yhtyeen ensilevyn jälkeen soolouralle lähtenyt Jason Falkner on tehnyt paljon mainioita popkappaleita. She Goes to Bed on yksi miehen parhaita tekeleitä ja kappaleella soittava yhdeksänhenkinen jousikokoonpano nostaa laulun yhtä pykälää korkeammalle tasolle.

Viinisuositus: Koska Falkner lipsahtaa välillä musiikissaan amerikkalaisen makeuden puolelle, Graham’s Natura Reserve Port on hyvä valinta. Tummanpunainen, makea, tumman marjainen, rusinainen ja kevyen mausteinen luomuportviini Portugalista. Melkein kuin Jason Falknerin kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kent – Oprofessionell

Jousisuositus: Kentin Isola-levyllä (1997) soittaa bändin itsensä lisäksi jousikvartetti nimeltä Helioskvartetten. Jousisovitukset ovat maltillisia, mutta kun ne tulevat mukaan Oprofessionellin toisen säkeistön lopulla, muutenkin hieno kappale alkaa tehdä lentoonlähtövalmisteluja noustakseen kunnolla siivilleen hieman jännittyneen c-osan jälkeen uljaasti avautuvassa välisoitossa. Helioskvartettenin jouset maustavat hienosti myös OWC– ja Elvis-kappaleita.

Viinisuositus: Kent I Edizione Rosso 2011. Ruotsalaisbändin oma viini lanseerattiin yhtyeen Jag är inte rädd för mörkret -levyn julkaisun yhteydessä. Melkein kuin Kentin kappale. Suomesta viiniä ei saa, joten jos käyt pikkujouluristeilyllä länsinaapurissamme, nappaa ihmeessä pullo mukaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Depeche Mode – One Caress

Jousisuositus: Puntaroin pitkään, että poimiako Depeche Modelta mukaan Martin L. Goren laulamista balladeista täysin jousien varaan sovitettu One Caress vai Ultra-levyn ikihieno Home. Päädyin ensin mainittuun. Wil Malone -nimisen hepun jousisovitus on hieno ja dramaattinen.

Viinisuositus: Casillero del Diablo Pinot Noir 2012. Marjaisa, raikas, keskitäyteläinen ja -tanniininen, kirsikkainen, kevyen vadelmainen ja hennon tamminen chileläinen punaviini. Melkein kuin Depeche Moden kappale. Hieman pirullisuutta Goren haureuden maailmassa liikkuvan sanoituksen kyytipojaksi.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Manic Street Preachers – The Girl Who Wanted to be God

Jousisuositus: Ettei suosituslista täyttyisi pelkistä balladeista, otetaan mukaan vuonna 1996 Everything Must Gon ensikuuntelulla eniten hätkähdyttänyt kappale. Eniten biisissä hätkähdytti luultavasti James Dean Bradfieldin laulama kertosäe, jossa hän toteaa olevansa tyttö, joka halusi olla jumala. Vähintään yhtä paljon vaikutti toki kappaleen vastustamattomasti kulkeva diskokomppi – ja ne jouset.

Viinisuositus: Café de Paris Blanc de Blancs Brut. Erittäin kuiva, keskihapokas, sitruksinen, kevyen päärynäinen sekä hennon omenainen ranskalainen kuohuviini. Melkein kuin Manic Street Preachersin kappale. Diskopallo pyörimään ja kuplajuomaa lasiin.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Verve – Sonnet

Jousisuositus: Bitter Sweet Symphony olisi helppo valinta, mutta Sonnet on iskenyt The Verven materiaalista aina eniten. Kappaleen letkeä, hieman pohdiskeleva rullaavuus ja Richard Ashcroftin puoliflegmaattinen tulkinta täydentävät toisiaan mainiosti. Biisin videolla yhtä pääosaa näyttelee suomalaista designia oleva pallotuoli.

Viinisuositus: Hedgerow Organic White Wine 2012. Tämä on hyvä. Puolimakea, keskihapokas, kypsän sitruksinen, hennon ananaksinen ja kevyen yrttinen saksalainen luomuvalkoviini. Sopii nautittavaksi ajan kanssa. Melkein kuin The Verven kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sigur Rós – Starálfur

Jousisuositus: Starálfur on kappale, jota kuunnellessa syntyy joka ikinen kerta mielikuva ilotulituksista ja tähdenlennoista yötaivaalla. Tässä kappaleessa on jousisovitus melko lailla täydellisesti kohdallaan. Sigur Rósilla on toki muitakin suositeltavia jousikappaleita, mutta Starálfur on piirun verran muiden yläpuolella.

Viinisuositus: Ilotulitteiden ja jousien kanssa sopii nauttia rentouttava lasillinen kuohuviiniä. Thandi Sparkling Wine Shiraz Rosé Sec 2012. Kuiva, keskihapokas, mansikkainen, herukkainen, hennon persikkainen reilun kaupan roseekuohuviini. Melkein kuin Sigur Rósin kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Feist – The Circle Married the Line

Jousisuositus: Feistin Metals-levyltä (2011) löytyvä, teatraalisesti loppua kohti kasvava kappale. The Circle Married the Line esittelee Feistin parhaimmilllaan: löytyy niin herkkyyttä kuin voimakasta tunnelmointiakin. Ja melodia, se toimii.

Viinisuositus: Green Leaf Riesling 2012. Vivahteikas, ryhdikäs, kuiva, hapokas, sitruksinen, viheromenainen, yrttinen, mineraalinen riesling. Melkein kuin Feistin kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Local Natives – Who Knows Who Cares

Jousisuositus: Kalifornialaisyhtyeen ensimmäinen levy oli perinteinen debyyttilevy, johon oli selkeästi kasattu bändin parhaat biisit siihen asti. Levyltä löytyi erittäin hyviä kappaleita, kuten Who Knows Who Cares, joka saa joka kerta hymyilemään hyväntuulisuudessaan.

Viinisuositus: Marimar Estate Don Miguel Vineyard Chardonnay Dobles Lías 2007. Kuiva, keskihapokas, kypsän keltaluumuinen, sitruksinen, mausteinen, runsaan tamminen, lämmin, runsas, pitkä ja kallis. Melkein kuin Local Nativesin kappale

* * *

Aloittaessani kirjoittamaan tätä artikkelia, asetin itselleni yhden tavoitteen: lopetan viimeisen Nuorgam-artikkelini duurisointuun. Onnistuin siinä. Kiitos.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Ceran ja Ellen Pagen tähdittämän Junon soundtrack nousi jopa Yhdysvaltojen albumilistan ykköseksi.

Elokuvien musiikkipuoleen on satsattu jo pitkään. Viime vuosituhannen puolella muun muassa Saturday Night Fever, Grease, Flashdance ja Dirty Dancing elivät musiikistaan. Wayne’s Worldin, Last Action Heron, Singlesin ja Forrest Gumpin kaltaiset elokuvat nostivat pinnalle sekä uusia että jo hieman unholaan jääneitä musiikkimaailman nimiä.

Muun muassa Quentin Tarantinon ohjaamissa elokuvissa, kuten Pulp Fiction ja Jackie Brown, musiikki oli oleellisessa roolissa. Yksi ikimuistoisimpia elokuvaan päätyneitä yksittäisiä kappaleita oli kymmenen vuotta sitten kuolleen Elliott Smithin Miss Misery, joka soi Matt Damonin ja Robin Williamsin tähdittämässä Will Hunting – syntynyt neroksi -elokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Myös kuluvan vuosituhannen aikana on nähty monia merkittäviä elokuvia ja niihin tehtyjä hienoja soundtrack-levyjä, jotka ovat jääneet mieleen joko kokonaisuuksina tai yksittäisten kappaleiden vuoksi. Tässä artikkelissa esitellään kymmenen yhteen ihmismieleen pysyvimmin jälkensä 2000-luvulla jättänyttä soundtrackia. Kerro omat suosikkisi kommenttikentässä!

#1 Kill Bill vol. 1 (2003)

Mikä? Quentin Tarantinon ohjaaman ja Uma Thurmanin tähdittämän kaksiosaisen toimintaelokuvan ensimmäinen osa, jossa palkkamurhaaja Black Mamba joutuu murhayrityksen kohteeksi omissa häissään, herää vuosien jälkeen koomasta ja lähtee kostoretkelle.

Ääniraita? Kill Bill vol. 1 -soundtrackilta löytyy kappaleita, jotka olivat jo osittain päässeet unohtumaan. Nancy Sinatran Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Isaac Hayesin Run Fay Run ja ennen kaikkea Santa Esmeraldan vuoden 1977 versio Nina Simonen alun perin levyttämästä Don’t Let Me Be Misunderstood -kappaleesta nousivat uuteen kukoistukseen.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004)

Mikä? Jim Carreyn näyttelemä Joel järkyttyy kuullessaan Kate Winsletin esittämän tyttöystävänsä poistaneen heidän myrskyisän suhteensa muististaan. Epätoivoissaan hän ottaa yhteyttä muistintyhjennysmenetelmän keksijään pyyhkiäkseen omankin muistinsa. Michel Gondryn ohjaamassa draamassa asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin Strömsössä.

Ääniraita? Elokuvana ei-niin-mieleen-jäävän Tahrattoman mielen soundtrack on pääosin Jon Brionin käsialaa, mutta oleellisin hetki on ehdottomasti Beckin versio Korgisin kasarihitistä Everybody’s Gotta Learn Sometimes.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Kohti uutta (Away We Go, 2009)

Mikä? Sam Mendesin ohjaamassa draamaelokuvassa pientä kotikaupunkiaan vihaava pariskunta (John Krasinski ja Maya Rudolph) hätääntyy saadessaan tietää, että heille on tulossa lapsi. Pari lähtee tien päälle etsimään täydellistä paikkaa, jonne asettua elämään.

Ääniraita? Elokuvan soundtrack palautti mieleen muun muassa edesmenneen Beatles-kitaristi George Harrisonin mainiolta All Things Must Pass -soololevyltä tutun What Is Life -hienouden sekä The Stranglersin Golden Brown -ikivihreän, mutta ennen kaikkea se tutustutti laulaja-lauluntekijään nimeltä Alexi Murdoch. Matalalla äänellä akustisia kappaleitaan tulkitseva Murdoch nosti Kohti uutta -elokuvan yhtä tasoa korkeammalle.

Video ei ole enää saatavilla

#4 (500) Days of Summer (2009)

Mikä? Joseph Gordon-Levittin esittämä toivoton romantikko Tom rakastuu Zooey Deschanelin näyttelemään Summeriin, jolta Tom ei kuitenkaan saa odottamaansa vastakaikua kestävän suhteen solmiakseen. Elokuva, jonka myötä Zooey Deschanel varmisti asemansa pop-intoilijoiden ihannetyttönä.

Ääniraita? Jos soundtrack muodostuu muun muassa Feistin, The Smithsin, Regina Spektorin, Simon & Garfunkelin ja Dovesin kappaleista, ei siinä voi mennä pahasti pieleen. Ehkä parhaiten elokuvasta ja soundtrackilta jäi kuitenkin mieleen Hall & Oates -kaksikon kappale You Make My Dreams.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Once (2007)

Mikä? Siirappisuuden rajamailla tasapainoileva rakkaustarina, jossa katusoittajan ja maahanmuuttajan tiet kohtaavat Irlannin pääkaupunki Dublinissa.

Ääniraita? Pääosien esittäjät Glen Hansard ja Markéta Irglová sävelsivät ja esittivät elokuvan musiikin. Soundtrackilta löytyy koko elokuvan tavoin siirappisuuden rajalla tasapainoilevia kappaleita, mutta monet lauluista nousevat kuitenkin tunteikkuudessaan aidosti vilpittömiksi esityksiksi. Kuten loppua kohti kasvava When Your Mind’s Made Up.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Juno (2007)

Mikä? Teiniraskautta käsittelevä elokuva, jossa Ellen Pagen esittämä päähenkilö tulee raskaaksi ja päättää antaa lapsen lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan adoptoitavaksi.

Ääniraita? Junon soundtrack palautti mieleen niin Belle & Sebastianin kuin Sonic Youthinkin takavuosien hitit. Silti elokuvan loppukohtauksessa kuultava, Ellen Pagen ja Michael Ceran tulkitsema The Moldy Peaches -kappale Anyone Else But You on jäänyt hyväntuulisessa leppoisuudessaan päällimmäiseksi äänimielikuvaksi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Broken Flowers (2005)

Mikä? Bill Murrayn esittämä Don Johnston (kyllä, nimi viittaa Miami Vicen Don Johnsoniin) saa nimettömältä lähettäjältä kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä on täysi-ikäinen poika. Jim Jarmuschin ohjaamassa elokuvassa Johnston lähtee etsimään entisiä naisystäviään löytääkseen pojan äidin.

Ääniraita? Broken Flowersin soundtrack muistetaan parhaiten etiopialaisen Mulatu Astatken musiikista. Ääniraidalla kuullaan myös Brian Jonestown Massacren, brittilaulaja Holly Golightlyn ja The Greenhornesin kappaleita. Soundtrack oli kuitenkin Mulatu Astatken askel parrasvaloihin.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Minä olen Sam (I Am Sam, 2001)

Mikä? Sean Pennin näyttelemän kehitysvammaisen yksinhuoltajan pyrkimyksistä kasvattaa omaa tytärtään kertova elokuva. Pennin hahmo päätyy vaikeuksiin ja menettää huoltajuuden, mutta Michelle Pfeifferin esittämä juristi asettuu hänen puolelleen.

Ääniraita? Beatlesia, Beatlesia ja Beatlesia, muiden artistien esittämänä. Muutamista hudeista ja läpijuoksuista huolimatta esimerkiksi Aimee Mannin ja Michael Pennin, Rufus Wainwrightin, Sheryl Crow’n ja Ben Foldsin tulkinnat toimivat mainiosti. Koko soundtrackin helmi on tämä Mannin ja Pennin versio Two of Us -kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Steve Zissoun vedenalainen maailma (The Life Aquatic with Steve Zissou, 2004)

Mikä? Parodiamainen kunnianosoitus muun muassa Meren salaisuudet -tv-sarjasta tutulle tutkimusmatkailija Jacques-Yves Cousteaulle. Elokuvassa Bill Murrayn esittämä meritieteilijä lähtee kostamaan toverinsa Estebanin syöneelle haille.

Ääniraita? Brasilialaislaulaja Jorge Mário da Silvan eli Seu Jorgen riemukulkua. Laulaja versioi soundtrackilla David Bowien kappaleita, esittäen niitä itse elokuvassakin. Life on Mars? on yksi tunnetuimmista Seu Jorgen esittämistä tulkinnoista. Yhdessä elokuvan hienoimmista kohtauksista kuullaan Sigur Rósin kappale Starálfur, joka ei kuitenkaan ole mukana soundtrackilla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 High Fidelity (2000)

Mikä? Nick Hornbyn romaaniin perustuva, Stephen Frearsin ohjaama ja John Cusackin tähdittämä väkevästi musiikkipainotteinen elokuva. Tyttöystävä jättää Cusackin esittämän levykauppiaan, joka käsittelee asiaa entisiä tyttöystäviä etsimällä sekä kuuntelemalla musiikkia.

Ääniraita? Soundtrack on kuin pop- ja rockmusiikin oppitunti. Elokuva huipentuu Stevie Wonderin Talking Book -levyn päätösbiisiin I Believe (When I Fall in Love It Will Be Forever). Vaikka levyllä esiintyvät niin The Velvet Underground, Eric B. & Rakim kuin The Kinkskin, Wonderin biisi on hieno päätös niin elokuvalle kuin soundtrackillekin.

Video ei ole enää saatavilla

Happy Halloween!

Lauantaina vietetään pyhäinpäivää eli kristillisten pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivää. Suomeen toden teolla viimeisen vuosikymmenen aikana rantautunutta halloweenia vietetään tänä vuonna samana päivänä.

Ympäri maata järjestetään erilaisia halloween-bileitä, joihin pitää pukeutua… no, naamiaisasuihin. Joissain juhlissa tarkoituksena on pukeutua mahdollisimman pelottavasti, joissain taas riittää, jos saapuu paikalle pukeutuneena jotenkin muuten kuin miten yleensä pukeutuisi.

Alun perin halloween juontaa juurensa kelttiläiseen kansanperinteeseen. Kelttiläisen kansanperinteen mukaan vuoden tärkeimpinä juhlapäivinä oli liikkeellä monenmoista tuonpuoleisen väkeä, kuten keijuja, joiden joukossa kulki joskus vainajiakin.

Kristinuskon mukaan vainajien oli kuitenkin odotettava haudoissaan kaikessa rauhassa tuomiopäivää, eikä heidän ollut lupa lähteä noin vain käymään entisillä asuinsijoillaan. Tästä syystä vainajien liikkumisen sanottiinkin olevan paholaisen työtä.
Noidat, mustat kissat ja lepakot tulivat samaa tietä, erilaisten pahan voimien livahtaessa osaksi halloween-perinnettä.

Suomeen viime vuosina rantautunut halloween on sekoitus erilaisista kansanperinteen muodoista. Vahvimpana suomalaisessa halloweenin vietossa näkyy amerikkalainen, kaupallisempi perinne.

Halloweeniin kuuluu luonnollisesti myös musiikki. Tällä soittolistalla on mukana 20 kappaletta vainajille pyhitettyyn päivään. Listalle päätyi yksi suomenkielinen kappale, joka on ainoita musiikkikappaleita, jonka musiikkivideo ja sanoitukset ovat päätyneet lapsuudessa allekirjoittaneen painajaisiin asti. Listalla ovat edustettuina niin hautausmaat, kuolleet sielut, haamut, ihmissudet, hirviöt, noidat, painajaiset kuin olkinaisetkin.

Pelkoa ja kauhua halloweenina

1. Miljoonasade – Olkinainen
2. Type O Negative – Black No. 1
3. Ozzy Osbourne – Bark at the Moon
4. Pantera – Cemetary Gates
5. Joy Division – Dead Souls
6. Screamin’ Jay Hawkins – I Put a Spell on You
7. Eagles – Witchy Woman
8. Siouxsie and the Banshees – Halloween
9. Misfits – Ghouls Night Out
10. Warren Zevon – Werewolves of London
11. David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps)
12. Tegan & Sara – Walking With a Ghost
13. Rob Zombie – Living Dead Girl
14. Bauhaus – Bela Lugosi’s Dead
15. Alice Cooper – Welcome to My Nightmare
16. The Cure – Lullaby
17. Nick Cave & the Bad Seeds – Red Right Hand
18. Blue Oyster Cult – (Don’t Fear) The Reaper
19. The Ramones – Pet Semetary
20. Michael Jackson – Thriller

Kuuntele soittolista tästä.

The National. Scott Devendorf toisena oikealla.

Kuudennen albuminsa Trouble Will Find Men toukokuussa julkaissut yhdysvaltalainen The National esiintyy torstai-iltana Suomessa kuudetta kertaa. Laulaja Matt Berningerin ja kahden veljeskaksikon (Aaron ja Bryce Dessner sekä Bryan ja Scott Devendorf) muodostama brooklyniläisyhtye ei yltänyt tuoreimmalla levyllään sen edeltäjien High Violetin (2010) ja Boxerin (2007) tasolle, mutta Trouble Will Find Me on osoittautunut pitkässä juoksussa kuitenkin yksittäisten helmiensä varassa eläväksi, keskivertoa paremmaksi kokonaisuudeksi.

Kuluvan vuoden aikana The National on ehtinyt tehdä jo paljon. Yhtye esitti Sorrow-kappaleen kuuden tunnin aikana 105 kertaa peräkkäin New Yorkin modernin taiteen museon taideinstallaatiossa. Laulaja Matt Berningerin Tom-veljen ohjaama Mistaken for Strangers -dokumenttielokuva keräsi kiitteleviä arvioita teattereihin saavuttuaan. The National on lisäksi kiertänyt pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa sekä Euroopan kesäfestivaaleilla.

Yhtyeen maailmankiertueen syksyinen Euroopan-osio käynnistyi lauantaina Norjan Trondheimista. Ennen tuota keikkaa bändi piti reilun viikon tauon kiertämisestä. Yhtyeen basisti Scott Devendorf vastasi Nuorgamin toimituskunnan edustajan puheluun kotonaan Brooklynissä.

Mitä kuuluu, Scott?

”Hyvää, kiitos! On mukavaa hengähtää ja käydä kotona välillä, viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.”

Mitkä ovat olleet vuoden 2013 kohokohtia tähän asti?

”Oijoi, niitä on ollut paljon. Trouble Will Find Men ilmestyminen, tietysti. Kesän esiintyminen Roskilden festivaaleilla. Keikka ’kotikentällä’ Brooklynissä, Barclays Centerissä (18 000 katsojaa vetävä monitoimiareena). Elokuiset keikat Kaliforniassa. Kohokohtia on ollut paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Millaisia kiertueen tähänastiset keikat ovat olleet?

”Pitkiä. Olemme soittaneet omilla, ei-festarikeikoillamme parituntisia settejä. Mukana on runsaasti uusimman levyn biisejä, luonnollisesti, sekä vaihteleva valikoima kappaleita Boxerilta, High Violetilta ja Alligatorilta (2005).”

Soitatteko kahden ensimmäisen albumin biisejä enää lainkaan?

”Tällä kiertueella emme ole tainneet niitä soitella. Vanhin viime aikoina keikkasetissä mukana ollut biisi taitaa olla Cherry Tree -ep:ltä löytyvä Wasp Nest.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaleita on tällä hetkellä hauskinta soittaa?

”Heh, kaikkia uuden levyn kappaleita. Olemme vaihdelleet settilistaa lähes joka ilta ja Trouble Will Find Men biiseistä keikoilla on soitettu itse asiassa kaikkia muita paitsi päätösbiisiä Hard to Find. Se ei vaan ole löytänyt vielä oikeaa keikkamuotoaan. Hauskinta on ollut soittaa Demonsia. Se on mukavan kimurantti kappale soittaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko keikalla luvassa yllätyksiä?

”Keikkailun myötä kappaleet toimivat koko ajan paremmin ja paremmin. Esimerkiksi Sea of Love rullaa hemmetin hyvin. Vanhemmista biiseistä olemme ottaneet ohjelmistoon Boxer-levyn Adan. Sitä on tosi kiva soittaa. Keikan visuaalisuus tulee varmasti yllättämään. Esiinnymme tällä kiertueella entistä isoimmissa paikoissa. Lavalla on suuret videotaulut, visuaalisuus on isossa osassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Esiinnyitte Suomessa viimeksi Ruisrockissa kesällä 2011. Millaisia muistoja Suomen-keikoistanne on jäänyt?

”Ruisrockin keikasta on jäänyt mieleen paljonkin. Esiinnyimme rantalavalla, paikka oli todella kaunis. Viimeisen biisin, Terrible Loven aikana Matt (Berninger, laulaja) kiipesi tapansa mukaan yleisöön ja lopulta meni mereen uimaan. Ei, emme olleet lainkaan huolissamme, hän osaa kyllä uida. Matka lentokentältä festivaalialueelle oli tosi mukava. Maanne on erittäin kaunis kesäaikaan. Ja toki muutenkin. Suomessa meidät on otettu joka kerta hyvin vastaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Graceless-biisin musiikkivideo näyttää siltä, että sitä tehdessä on ollut varmasti hauskaa. Oliko näin?

”Kyllä. Oli se hauskaa, mutta myös erittäin rankkaa. Kohtauksia kuvattiin useaan kertaan, joku meistä taisi saada pienen aivotärähdyksenkin kaatuessaan vesiliukumäessä. Ja vaikka videolla saattaa näyttää siltä, emme juoneet oikeasti kauhean paljon olutta.”

Video ei ole enää saatavilla

Miltä The Nationalin tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät?

”Keikkailu täyttää kalenterin näillä näkymin ainakin vuoden 2014 syksyyn asti. Syksyllä kierrämme Euroopassa, sitten on taas vuorossa muutamia keikkoja kotimaassamme ja ensi vuoden alussa kierrämme ainakin Australiassa. Kesällä 2014 kierrämme festivaaleja. Välillä vedämme henkeä ja vietämme aikaa omissa oloissamme.”

Kyllästyttääkö kiertue-elämä?

”Kiertäminen ei ole käynyt tylsäksi, koska olemme pitäneet välillä kunnon taukoja. Uutta materiaalia alamme miettiä sitten joskus. Niin pitkälle emme ole vielä miettineet asioita. Trouble Will Find Me -studiosessioista jäi yli kappaleita, voi olla, että julkaisemme ne vielä jossain muodossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Entä missä The National menee kymmenen vuoden päästä?

”Vaikea kysymys. Teemme musiikkia. Esiinnymme. Oli miten oli, toivottavasti nautimme siitä, mitä ikinä teemmekin.”

The National Helsingin jäähallissa torstaina 31. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvää syntymäpäivää, Egotrippi!

Porin Anttilan levyosaston alehyllystä se löytyi. Helsinkiläisen Egotripin keväällä 1995 julkaistu, bändin omaa nimeä kantava debyyttialbumi ei ollut suuri myyntimenestys ja ostin levyn saman vuoden syksyllä noin 30 markan hintaan. Olin kuullut ja nähnyt Egotripillä-kappaleen videon Jyrkissä ja albumin kannet näyttivät hauskalta. Siinä olivat ensikosketukseni nykysuomipopin kulmakiviin lukeutuvaan yhtyeeseen.

Superegon (1997) myötä suhteeni niin sanottuun uuden aallon suomalaiseen popmusiikkiin syveni. Egotrippi, Don Huonot ja Lemonator sekä myöhemmin Jonna Tervomaa nousivat suurten suosikkien joukkoon Radioheadin, Red Hot Chili Peppersin, U2:n ja muiden seuraksi.

Alter ego (1998) hieman etäännytti, mutta kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Helsinki–Hollola (2000) palautti innon seurata Egotripin tekemisiä. B-puolikokoelma Moulaa! Hittejä ja harvinaisuuksia (2001) piti kiinnostuksen yllä ja Matkustaja (2003) toi esiin kokonaan uudenlaisen, kypsemmän ja vakavamman puolen yhtyeestä.

20 suosikkia -kokoelmalta (2004) julkaistun Matkustaja-singlen noustua suureksi hitiksi, Egotrippi alkoi vihdoin menestyä ansaitsemallaan tavalla. Yhtyeen tähän asti paras albumikokonaisuus Vielä koittaa uusi aika (2006) jatkoi tuota menestystä. Viimeisin uutta materiaalia sisältävä Egotrippi-albumi Maailmanloppua odotellessa julkaistiin viisi vuotta sitten.

Video ei ole enää saatavilla

Viime viikolla Egotrippi julkaisi Pilvien alla, maan päällä -levyn, jolla yhtye versioi laulajiensa Mikki Kausteen ja Knipi Stierncreutzin muille artisteille kirjoittamia kappaleita. Levy julkaistiin bändin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Egotrippi soitti ensimmäisen keikkansa 8. lokakuuta vuonna 1993 – noin 20 vuotta sitten. Yhtyeen biisintekijä-laulaja-kitaristi Knipi istui Nuorgamin toimituksen edustajan kanssa loppukesäisenä iltana helsinkiläisravintolan terassille muistelemaan Egotripin taivalta ensilevyn julkaisusta aina tähän päivään asti. Pitkän kaavan mukaan.

Ensilevy ja haastavat ajat – Egotrippi (1995)

Egotrippi on tunnettu alusta lähtien ahkerana keikkabändinä. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Helsingissä, Kulosaaren Casinolla.

Egotrippi ensimmäisellä keikallaan Helsingin Kulosaaren Casinolla 8. lokakuuta vuonna 1993.

”Debyyttilevyn biiseistä Egotripillä, Eikai taas ja Gloria olivat biisejä, jotka demotimme jo vuonna 1992, ennen kuin bändillä oli edes nimeä. Levytyssopimuksen saimme niin, että silloisen basistimme Aakun kitaransoitonopettaja Ben Granfelt vei demomme Sony-levy-yhtiöön ja siellä innostuttiin sen verran, että päättivät julkaista levymme. Yhteistyömme ei mennyt ihan nappiin. Jossain vaiheessa huomasimme, ettei yhtiön suunnalla juuri oltu kiinnostuneita tekemisistämme. Tuottaja T.T. Oksala häipyi kesken studiosessioiden ja olimme yhtäkkiä ensikertalaisina studiossa keskenämme.”

”Tällaiset vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet siten, että emme ole antaneet periksi joka käänteessä. Ennen debyyttilevyn julkaisua meillä oli jo puolet Superegon materiaalista valmiina. Sony vitkastutti albumin julkaisua yli puolella vuodella ja siinä odotellessa teimme uusia biisejä. Yhtiöllä oli optio toiseen levyyn. Julkaisun jälkeen yritin parin viikon ajan saada ihmisiä kiinni kyselläkseni jatkosta ja lopulta he soittivat takaisin kertoakseen, että yhteistyö ei jatku. Soitin saman tien bändin jätkille ja kerroin uutiset. Laitoimme heti bileet pystyyn. Suurin piirtein seuraavana päivänä olimme jo tapaamassa muiden levy-yhtiöiden edustajia.”

Egotrippi keväällä 1995: Skele, Aakku, Knipi, Mikki ja Pide.

”Tapasimme Zen Gardenin Kari Hynnisen, joka ei kuitenkaan ollut heti täysillä messissä. Hänellä oli kummallinen periaate, että hän ei julkaise lainkaan suomenkielistä musiikkia, pelkästään englanninkielistä. Zen Gardenin artisteja olivat silloin muun muassa Sub-Urban Tribe ja Jimsonweed. Kari oli käynyt katsomassa Don Huonojen ja Sub-Urban Triben yhteiskeikan ja tajunnut kuitenkin sen myötä, että suomenkieliselläkin materiaalilla voisi menestyä.”

Ensimmäisten hittien aika – Superego (1997)

Egotripin ensimmäinen rumpali Mikko ”Pide” Von Hertzen lähti yhtyeestä vuoden 1996 lopulla.

”Pide soitti myös Lemonatorissa ja päätti keskittyä siihen. Sampo (Haapaniemi) taisi olla ensimmäinen ehdokas uudeksi rumpaliksi. Kukaan meistä ei tuntenut häntä. Sampo oli soitellut monissa bändeissä, muun muassa Piia Nykäsen yhtyeessä – josta häntä usein kiusasimme. Hän halusi bändiin, joka tekee omaa musaa. Sampo on muistellut ensimmäisiä yhteisiä treenejämme, joissa kuulemma minä ja Mikki aloimme riidellä ennen kuin olimme soittaneet ensimmäistä sointuakaan. Itse en tuota tilannetta muista, mutta voihan se hyvin pitää paikkansa. Sampo oli kysellyt treenien jälkeen basistiltamme Aakulta että ’mitäs helvettiä tuo oli’, johon Aakku oli todennut, että ’eihän tuo ollut vielä mitään’.

”Saatoimme hyvinkin ajaa Mikin kanssa toisemme sellaiseen tilaan, että alamme riidellä täysin vieraan ihmisen edessä.”

Knipi ja Mikki esiintymässä Ankkarockissa kesällä 1997. Kuva: Tomi Palsa.

”Meillä on Mikin kanssa ollut samanlaiset välit alusta lähtien. Yhteentörmäyksiä on sattunut välillä enemmän, välillä vähemmän. Viime vuosina sellaista ei ole enää kauheasti ollut, molemmat ovat vähän rauhoittuneet. Erimielisyydet eivät ole olleet taiteellisia, enemmänkin ne ovat käsitelleet sitä, miten asiat hoidetaan. Olen aika tavoitteellinen. Kun päätän että jotain tehdään, en jaksa katsella vierestä, jos sitä ei tehdä kunnolla.”

”Vuonna 1997 Egotripillä alkoi olla enemmän keikkoja festareillakin. Teimme muun muassa Jarkko Suon eli Lauri Tähkän silloisen Kuudennusmiehet-bändin kanssa rundin Pohjanmaalla. Elämä vie.”

Video ei ole enää saatavilla

”Se on tosi jees oli ensimmäinen single. Se sai nostetta videon myötä. Kävimme Lasipalatsissa soittelemassa uuden musiikkiohjelman studiossa noin kuukauden ajan, kun Jyrkin kuvaajat harjoittelivat kamera-ajoja sun muita ennen ohjelman varsinaista starttia. Palkkioksi saimme tehdä videon. Siihen aikaan kuvattiin filmille, se oli iso juttu. Videoon saatiin vaikutteita Foo Fightersin Big Me -videosta sekä 1950-luvun mainosmeiningistä. Musavideoiden tekeminen maksaa tänä päivänäkin paljon, mutta silloin pelkkä kuvan laatu maksoi rutkasti. Itse Superego-levyhän ei ollut silloin vielä edes valmis. Siihen aikaan laitettiin single pihalle heti, kun se saatiin valmiiksi.”

Superegon kansikuvaussessiot. Kuva: Lasse Kurki.

”Levyn muu materiaali oli melko erilaista. Unihiekkaa nousi hitiksi. Jo biisiä tehdessä mietittiin, että tässä on nyt jotain erikoista. Näin biisin videon taannoin, enkä ollut nähnyt sitä sitten viime vuosituhannen lopun. Näyttihän se vähän kuumottavalta. En tiedä, mikähän idea siinä oli, että mennään talvella vesipuisto Serenaan kuvaamaan video.”

Video ei ole enää saatavilla

Superegolta löytyy Egotripin ainoa instrumentaalikappale Pako aavekaupungista. Biisi on kuin tehty lännenelokuvan takaa-ajokohtauksen taustamusiikiksi.

”Siinä biisissä oli aluksi myös laulu, mutta se vaan tuntui toimivan paremmin instrumentaalina. Sehän on suora tribuutti ruotsalaisbändi Atomic Swingille ja sitä on soitettu välillä myös keikoilla, vielä viime vuosinakin. Koko Superego-levylle yritettiin saada treenikämppämeininkiä. Unihiekkaa-biisin takaperin soivat kitarat nauhoitettiin kelanauhalle. On hienoa, että takana on niin pitkä levytysura, että on kokenut ajat ennen tietokoneiden mukaantuloa. Nykyään ne hommat ovat helpompia.”

Kohti uutta suuntaa – Alter ego (1998)

Egotripin basisti vaihtui Alter egon studiosessioihin. Alkuperäinen basisti Aakku jäi miehistöstä pois vuonna 1997 ja tilalle astui Mikko Mäkelä.

Egotrippi Alter ego -levyn äänityssessioissa vuonna 1998. Kuva: Lasse Kurki.

”Alter egon aikoihin Don Huonot oli breikannut Hyvää yötä ja huomenta -levyllä, ja meitä vertailtiin heihin melko paljon, mikä taas ärsytti, koska omia vaikuttajiani olivat tuolloin esimerkiksi Crosby, Stills, Nash & Young sekä Teenage Fanclub. Mutta jos materiaaliamme ei tuntenut paremmin, Don Huonot oli kieltämättä helppo vertailukohta. Kalle (Ahola, Don Huonojen laulaja) oli toisena sanoittajana Ulkopuolella-biisissä, mikä ei ainakaan vaikeuttanut vertailua.”

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeen omaa biisimateriaalia oli tarjolla levylle runsaasti, mutta Alter ego päättyy cover-versioon Eppu Normaalin Lautturista. Levy päättyy tavallaan kahteen kertaan: ensin Suklaasydän-biisiin ja sitten vielä uudelleen Lautturiin.

”Lautturi on muodostunut keikoilla suosikkibiisiksi. Levytetystä versiosta tuli tosi hyvä. Kaikki bändin jäsenet olivat isoja Eppu-faneja, minä etenkin. Olen aina tykännyt Historian suurmiehiä -levystä, josta suuri yleisö muistaa vain Tahroja paperilla -hitin. En oikeastaan tiedä miksi versioimme Lautturin. Se taisi olla vain fiilisjuttu. Olemme usein aloittaneet keikkoja Lautturilla.”

Egotrippi tunnettiin ensimmäisten levyjensä aikaan ja tunnetaan vieläkin energisestä keikkameiningistään. Posteljooni-kappale oli jotain uutta ja jotain muuta.

Video ei ole enää saatavilla

”Se oli viimeisiä biisejä, joita tehtiin Alter egolle. Hyvin erilainen kappale muuhun levyyn verrattuna. Itselleni se oli jotenkin Joni Mitchell -henkinen biisi. Posteljooni on yksi niistä biiseistä, joka on avartanut näkemystä siitä, mitä kaikkea tälle bändille voi tuoda soitettavaksi. Ensimmäisiä biisejä, joiden kohdalla on miettinyt, että ei kaiken tarvitse mennä mihinkään tiettyyn muottiin.”

Vuonna 1998 Egotrippi esiintyi Helsingin Olympiastadionilla Puhdas elämä lapselle -konsertissa. Omien biisiensä lisäksi bändi säesti Ville Pusaa. Yhteistyö jatkui En man utan namn -kappaleen verran myös Pusan Silver-levyllä (2000).

”Heh, olin unohtanut koko jutun! Ylellä oli radio-ohjelma, jossa Ville lauloi Unihiekkaa-biisin ruotsiksi ja me säestimme häntä siinä. Siitä se yhteistyökuvio taisi lähteä. Missään vaiheessa ei ollut kuitenkaan puhetta sen isommista yhteistyökuvioista. Olisipa hauskaa kuulla se Villen Unihiekkaa-versio pitkästä aikaa! Soitimme tuolloin myös Jiri Nikkisen levyllä. Olin itse kova Clifters-fani ja soitimme keikoilla bändin Hyvä bore -biisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi ensimmäisten levyjensä kiertueilla monenlaisissa paikoissa. Kalenteriin mahtui keikkoja perinteisillä rockfestareilla, mutta myös pienemmillä paikkakunnilla. Omakohtaisena muistona toimittajan mieleen on jäänyt elävästi Up on the Hill -niminen festivaali läntisellä Uudellamaalla, Lohjan kaupungissa. Muistijälki on syntynyt siitä, että minä ja kaksi ystävääni muodostimme Egotripin keikan aikana kolmen hengen kreisibailausringin. Lavan edessä ei juuri muita näkynyt.

”Siihen aikaan menimme ihan mihin vaan keikalle. Oikeastaan menemme vieläkin ihan mihin vaan ja siten myös päädymme ihan mihin vaan. Tuosta Lohjan keikasta muistan parhaiten sen, että Kari Peitsamo näki oman keikkansa aikana lavalta katsoessaan kentällä juoksevan koiran ja mies teki siitä niin sanotusti lennosta biisin. Naureskelin siellä myös The 69 Eyesille, kun oli about kesän kuumin päivä ja jätkät pinnistelevät mustissa nahkavetimissään. Veikkaan, että heillä oli ainakin vähän lämpimät oltavat.”

Idiot Orientated Rock – Helsinki–Hollola (2000)

Egotripin jäsenille jäi Alter egosta sellainen olo, että he haluavat kuitenkin vielä rokata.

”Ajattelimme, että seuraavan levyn tulee olla sellainen, mitä musiikkimme keikallakin on. Etenkin, koska keikkailimme siihen aikaan niin paljon. Puhuimme nimenomaan, että nyt haluamme tehdä rokkilevyn. Koivuniemen herra ja Käytettyä ilmaa olivat ensimmäisiä levylle tehtyjä biisejä. Nauroimme kundien kanssa, että nyt teemme tällaisen IOR- eli Idiot Orientated Rock -levyn.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tuottajaa miettiessä olimme tehneet jo joitakin biisejä ja kysyimme edelliset levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta jälleen tuottajaksi. Kalle ei oikein innostunut ja oli kovin kiireinen, mutta koko bändi oli erittäin fiiliksissä tekemistämme kappaleista. Lasse (Kurki) sattui ikään kuin olemaan sitten siinä.”

”Olimme soittaneet järjettömän paskan keikan Munkkiniemen Koneen puistossa (Helsingissä), emme saaneet keikkaliksaa vaan saimme studioaikaa palkkioksi. Äänitimme läjän demoja ja pyysimme Lassen studiosessioihin ikään kuin valvomaan meininkiä. Hän oli vilpittömän innoissaan biiseistä ja rohkaisi mielettömän paljon. Tunnelmanvaihdos Alter egosta Helsinki–Hollolaan oli iso. Alter egon kiertue oli vaikea ja kaipasimme vähän kepeämpää meininkiä. Ettei tarvitse yrmistellä.”

Knipi, Skele, Mikki, Sampo ja Mikko Koivuniemen herra -videon kuvaustauolla vuonna 2000. Kuva: Lasse Kurki.

”Helsinki–Hollolaa äänitettiin välillä vähän kuin vuorotyönä. Rytmiryhmä eli Sampo ja Mikko kävi hoitamassa omat osuutensa heti aluksi, ja sen jälkeen me muut (Knipi, Mikki, kitaristi Skele ja tuottaja Kurki) kohkasimme omat osuutemme kasaan. Levy äänitettiin Hollolassa Petrax-studiossa, ja homma eteni välillä niin, että Lasse laulatti Mikkiä aamuun asti. Kun Skelen kanssa heräsimme, Mikki ja Lasse tulivat aamusaunasta ja aamupalan syötyämme aloimme äänittää omia juttujamme.”

”Se oli hemmetin hauskaa puuhaa! Meillä oli hirveä draivi päällä ja tuntui, että koko ajan syntyy musaa. Helsinki–Hollola-sessiot olivat mieletöntä luovuuden aikaa. Siihen ei liity minkäänlaisia huonoja muistoja.”

Helsinki–Hollola oli selkeä vastareaktio Alter egon hieman varautuneeseen tunnelmaan. Knipi muistelee pettyneensä siihen, että Egotrippi ei noussut suosioon levyn myötä.

”Oli hauskaa lukea kirjan (Ilkka Mattilan kirjoittama Egotrippi-historiikki Aina matkalla jonnekin) vedosta, kun siinä Mikko (Mäkelä, yhtyeen silloinen basisti) kertoi kokeneensa, että hänellä ei ole enää mitään asiaa tänne. En itse ajatellut asiaa ollenkaan niin. Levytyssessiot ehkä sitten olivat enemmän minun, Mikin, Skelen ja Sampon juttu. Ei sitä silloin tajunnut, että joku meistä ei ehkä saanut haluamaansa panosta mukaan siihen.”

Levyltä löytyy kappale nimeltä Mitä susta mietin selkäsi takana vaikka kohdatessa hymyillään. Biisissä lauletaan naishenkilöstä nimeltä Terhi.

”Luin muinoin muistaakseni Nyt-liitteestä juttua, jossa käsiteltiin suomalaispoppareita. Kokkosen Terhi kommentoi meidän kohdallamme jotain siihen tyyliin, että ’onhan nää ihan mukavia jäbiä, mutta ei näistä oikein ole mihinkään’. Tai sellainen viba itselle jäi. Itsetunto oli suhteellisen alhaalla silloin, ja luin jutun muistaakseni vielä omana syntymäpäivänäni. Se biisi syntyi sitten niissä fiiliksissä. Mietin pitkään, että onko tässä mitään järkeä.”

”Puhuimme Mikin kanssa, että kai hän nyt ymmärtää, mitä on laulamassa. Lassenkin kanssa mietimme, että pitäisikö tekstissä muuttaa jotain, nimiä ja muuta. Minulla oli jonkinlainen Neil Young–David Crosby-vaihde päällä, että kaiken, mitä sanoo, pitää olla totta jollain tasolla. Niin se kappale vain syntyi. Eipä missään pahemmin touhotettu siitä, että se kertoisi nimenomaan Terhi Kokkosesta. En mitenkään häpeä sitä biisiä. Se asia käytiin moneen kertaan läpi ja lopulta sen julkaiseminen tuntui vain oikealta.”

Knipi, Skele ja tuottaja Lasse Kurki Helsinki–Hollolan äänityssessioissa vuonna 1999.

”Terhi otti luonnollisestikin biisistä nokkiinsa ja kyllä, olen ansainnut kaiken paskan, mitä sieltä suunnasta tulee. Mutta sittemmin juttelimme muistaakseni Rovaniemellä jonkun keikan jatkoilla, hän veti minut sivuun ja halusi puhua asiasta. Olemme ihan väleissä, pystymme puhumaan ja moikkaamaan toisillemme.”

Asunto 35 on yksi Helsinki–Hollolan kappaleista, jotka ovat pysyneet mukana Egotripin keikkasetissä näihin päiviin asti.

Video ei ole enää saatavilla

”Se on merkittävä biisi. Minulla oli nostalginen fiilis ja halusin muistella nuoruutta ja lapsuutta. Olin juuri muuttanut Ruoholahdesta Laajasaloon, jossa olin elänyt lapsuuteni. Teimme alun perin Skelen kanssa biisistä demon, jossa minä laulan. Biisistä tuli melkoinen murheenkryyni. Äänitimme sitä neljissä eri studiosessioissa eri paikoissa, mutta Mikki ei saanut lauluun siihen sitä tunnelmaa, minkä biisi vaati.”

”Minun biisini ovat välillä hemmetin hankalia Mikille, minkä ymmärrän täysin. Mikin omat kappaleet ovat juhlavia ja hyvin selkeitä, erilaisia kuin omani, jotka ovat taas pienieleisiä ja välillä jopa jokaisella pienellä henkäyksellä on merkitystä. Mikki varmasti allekirjoittaa tämän: olen välillä aikamoinen natsi näissä jutuissa. Mutta niin se vaan menee. Kun on tietty idea siitä, miten joku biisi menee, sen vision haluaa pitää loppuun asti.”

”Asunto 35 oli Helsinki–Hollolan biiseistä ainoa, jonka kanssa oli enemmän ongelmia. Pekka Gröhn kävi soittamassa biisiin pianoa. Välillä kappale kuulosti ihan L.A. Law’n tunnarilta. Lopulta Lasse sai piiskattua Mikistä sellaisen laulusuorituksen, että homma loksahti paikalleen.”

Eräänlainen välitilinpäätös – Moulaa! B-puolia ja harvinaisuuksia (2001)

Helsinki–Hollolan kiertueella Egotrippi oli mainiossa keikkakunnossa. B-puolikokoelman kiertue ei ole jäänyt Knipille mieleen erityisen hyvänä muistona.

”Sillä rundilla oli säätöä tosi paljon. Mikillä oli tulehdus jalassa ja hän kulki kainalosauvojen kanssa. Mikko sairastui. Jäi sellainen olo, että tämä ei ole yhtään hyvä juttu. Moulaa!-levy sen sijaan oli hauska kokemus. Suuri osa materiaalista äänitettiin Helsinki–Hollolan studiosessioissa. Nylon Beat -coverit päätyivät levylle, koska tykkäsin vilpittömän paljon heidän ensimmäisestä levystään! Ja onhan ajatus siitä, että meikäläinen laulaa esimerkiksi Naparengasta, olihan ja onhan se hauska.”

”Moulaa!-biisiin saatiin sellaista meininkiä, mistä tykkään tosi paljon. Myöhemmin saimme samaa menoa taltioitua Matkustaja-levylle. Rokki voi olla rokkia myös siten, että se ei ole mitään järjetöntä tuuttausta, siinä voi olla myös nyansseja. Tekstihän on täysin pöljä teksti lottovoitosta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Levynjulkaisukeikalla oli Mr C -showbändi soittamassa meidän biisejämme eri solistien tulkitsemana, itse olimme paikalla vain juhlimassa. Kalle Ahola lauloi Ulkopuolella-biisin, Laura Närhi Posteljoonin, Maija Vilkkumaa tulkitsi Umpikujassa, Clichén Keke lauloi Unihiekkaa. Me vain joimme kaljaa ja fiilistelimme.”

”Jossain vaiheessa iltaa olimme jo melko tuiterissa ja vedimme sitten Moulaa!-biisin. Meikäläinenkin nousi pöydälle laulamaan kaikkien paikalla olleiden toimittajien ja muun yleisön edessä.”

Vaikeuksien kautta voittoon – Matkustaja (2003)

Egotripin silloinen basisti Mikko Mäkelä lähti yhtyeestä Moulaa!-kiertueen jälkeen. Egotripin sisällä tunnelmat eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta bändi oli kuitenkin yksimielinen siitä, että Helsinki–Hollolan rokkimeininkiä haluttiin jatkaa.

”Biisejä ei sitten tahtonutkaan oikein syntyä. Tuli fiilis, että ei tämä homma nyt näin helposti tule menemään. Itse en saanut tehtyä tekstejä kappaleisiin. Rokkibiisejä oli tarkoitus tehdä, mutta sitten totesimme, että nyt taitaa olla sittenkin aika tehdä jotain muuta. Mikolla oli omat elokuva-alan opintonsa ja hänestä tuntui, että elämässä on liikaa liikkuvia palasia ja niin hän päätti lähteä bändistä. Mikillä oli ankeat fiilikset.”

”Istuimme kahvilla Bio Rexin kahvilassa, kun Mikko ilmoitti lähtevänsä bändistä. Sen jälkeen meni muistaakseni kahdeksan kuukautta niin, ettemme nähneet Mikin kanssa toisiamme. En koskenut kitaraan kolmeen kuukauteen.”

Neljän jäsenen Egotrippi Matkustaja-levyn studiosessioissa Hollolassa vuonna 2002. Kuva: Lasse Kurki.

”Minulla oli tuohon aikaan hirveästi musiikkia päässä. Huomasin miettiväni, että jos minulle käy jotain, jos jäisin vaikka auton yliajamaksi, niitä biisi-ideoita ei olisi enää missään. Sillä hetkellä menin ostamaan minidisc-soittimen ja päätin, että äänitän parin kuukauden ajan vähintään yhden biisiaihion päivässä. Aika äkkiä minulla oli pari minidisc-levyä täynnä, yli 70 biisiä. Valtaosa ideoista päätyi Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -levyille. Jonna (Tervomaa) nappasi biiseistä toistakymmentä biisiä omille levyilleen, Irinalle meni kappaleita myös.”

”Matkustajan biiseistä Pakkasukko ja Polkupyörälaulu olivat syntyneet jo aiemmin. Jälkimmäinen antoi osviittaa siitä, mihin suuntaan voisimme lähteä Egotrippiä viemään, mutta eihän niin kuitenkaan käynyt. Polkupyörälaulu julkaistiin singlenä jo pari vuotta ennen Matkustaja-levyä. Se oli alun perin mies ja kitara -tyyppinen biisi, mutta treenikämpällä se muotoutui hyvin erilaiseksi.”

”Sanoituksessa mietimme vakavasti, olisiko pitänyt vaihtaa levykauppa viinakaupaksi, että saataisiin teksti kansanomaisemmaksi. Emme kuitenkaan tehneet niin, koska musamiehiähän tässä ollaan. Ensimmäisiä levylle syntyneitä uusia biisejä olivat Mustat varjot ja Onneton. Erilaista meininkiä, mitä alun perin ajateltiin, meno ei ollutkaan enää niin hauskaa.”

Matkustajan kuvaussessiot syksyllä 2002. Kuva: Maria Santto.

Matkustajan biisien demoja äänitettiin rumpali Sampon asunnolla, jossa Knipi kävi äänittämässä omia biisejään ja Mikki omiaan, mutta kaksikko ei mennyt paikalle kertaakaan samaan aikaan.

”Sitten kun olin saanut tehtyä muistaakseni Varovasti nyt– ja Mustat varjot -biisien demot, soitin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen Mikille ja kävimme kahvilla Stockalla. Mietimme, että tällaiseen suuntaan voisi alkaa hommaa kehittämään. Mikki innostui. Paino hartioilta hävisi.”

Matkustaja-levyn kansilehden keskiaukeamakuva. Kuva: Kie Von Hertzen.

”Mikon lähtö bändistä alkoi olla käsitelty. Tajusimme, että onkin aika siistiä, että bändissä on vain neljä jäsentä (Mikki, Knipi, Skele ja Sampo). Esimerkiksi promokuvien ottaminen on helpompaa. Sitten hommat lähtivät etenemään ja aloimme etsiä tuottajaa. Lasse (Kurki) ilmoitti, ettei Lemonator-kiireiltään ehdi. Niinpä kysyimme Superego– ja Alter ego -levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta hommaan. Hän innostui. Aloitimme homman Mustat varjot -biisillä. Kalle halusi toimia siten, että soitetaan biisit Musicmakers-studiolla yhdessä sessiossa läpi eikä mietitä sen kummempia.”

”Mikko oli siinä vaiheessa vielä mukana, ehkä vähän säälistä, ja hänhän lopulta soitti Matkustaja-levyn kiertueella palkattuna soittajana. Tuo studiosessio päättyi kuitenkin siihen, että Mikko ja Sampo lähtivät studiosta ovet paukkuen, kun homma ei toiminut. Jäljelle jäänyt porukka, minä, Skele, Mikki ja tuottaja Kalle jäimme kuitenkin paremmilla fiiliksillä juttelemaan pitkäksi aikaa ja päätimme, että yritetään vielä.”

Video ei ole enää saatavilla

”Työstimme Mustat varjot -biisiä ja olimme saaneet jonkun miksauksen johonkin pisteeseen, kun levy-yhtiöpomo Kari (Hynninen) soitti ja kertoi Kallen soittaneen ja ilmoittaneen, että tämä homma oli nyt tässä. Sitten soitimme Lasselle. Levytysprosessi oli todella hajanainen. Nauhoituksia tehtiin vaikka missä. Ongelmat tulivat ilmi kuitenkin lähinnä ennen levytyssession alkua ja juuri ennen sessioiden päätöstä. Kaikki sillä välillä oli mielestäni positiivista aikaa. Biisien tekeminen oli hankalaa, mutta kaikki kuitenkin yrittivät ja puhalsimme yhteen hiileen.”

”Ensimmäinen biisi, josta aloitimme levytyssessiot, eli Mustat varjot, oli myös viimeinen biisi, jota miksattiin Lassen kaksion makuuhuoneessa Töölössä. Loppuvaiheessa prosessia menin kysymään, että olisiko Mikin lauluun voinut lisätä vielä vähän kaikua. Mikki säntäsi ulos ovet paukkuen. Me olimme Lassen kanssa vähän, että ’mitenkäs tämä nyt näin meni’. Sitten Lasse ilmoitti, että hänelle riitti.”

”Pariin kuukauteen emme jutelleet Mikin kanssa sanaakaan. Paikkailimme välejämme sitten sähköpostitse. Sähköposti oli silloin vielä suht uusi viestintäväline. Mustat varjot on ollut kyllä sellainen murheenkryyni että huh. Siitä on tehty todella monta erilaista versiota, mutta kyllä siitä tuli hieno biisi. Siitä voi sanoa, että eipähän vituta.”

Video ei ole enää saatavilla

Matkustaja-albumi julkaistiin lopulta maaliskuussa 2003. Matkustaja-biisin jääminen pois levyltä oli Knipille kova paikka.

”Olisin halunnut levyn nimibiisin levylle mukaan, mutta muut olivat eri mieltä. Kertoo levytysprosessista paljon, että niin levy-yhtiö, bändi kuin tuottajakin olivat niin väsyneitä, etteivät tajunneet siinä vaiheessa kappaleen hittipotentiaalia. Älä koskaan ikinä -single meni kuitenkin saman tien YleX:n rotaatioon ja päätyi Nousukausi-elokuvan soundtrackille, mutta siihen se lupaava alku tyssäsi.”

”Kesällä 2003 olin tuottamassa Daisy-bändin levyä, kun levy-yhtiön edustaja soitti ja kertoi, että Älä koskaan ikinä on lähtenyt soimaan Radio Novalla. Yhtäkkiä meillä oli käsissämme valtava hitti. Sitten soitti keikkamyyjä kertoakseen, että nyt olisi koko syksyksi myytynä keikkaa, että huvittaisiko lähteä. Siitä se homma lähti rullaamaan. Mikko soitti viimeisen keikan Egotripin kanssa tammikuussa 2004. Vaihto tapahtui ikään kuin lennosta, sillä Anssi (Maasalo, nykyinen basisti) tuli mukaan saman tien.”

Egotrippi muuttui Matkustajalla yhden laulajan bändistä kahden laulajan yhtyeeksi. Knipi lauloi jo Moulaa!-B-puolikokoelmalla useamman kappaleen, mutta Varovasti nyt ja Tarpeeton mies olivat ensimmäiset kappaleet, jotka Knipi kokonaan uutta materiaalia sisältäneellä Egotrippi-levyllä lauloi.

”Varovasti nyt on niitä kappaleita, jotka yksinkertaisesti kirjoittavat itse itsensä. Se biisi vaan syntyi. Muistan erittäin hyvin sen syntyhetken ja miten fiiliksissä siitä olin. Levylle päätynyt versio on biisin toinen demoversio, jonka äänitimme Sampon kanssa. Kokeilimme biisiä myös Mikin laulamana, mutta se ei vaan toiminut.”

”Sitten nostimme kädet pystyyn. Aloimme vähitellen muuttua kahden laulajan bändiksi. Mietimme, että miksi ihmeessä haluamme patistaa Mikkiä laulamaan biisejä, jotka eivät selkeästi istu hänen laulettavikseen luontevasti. Kaikki meistä ovat Beatles-faneja, joten kahden laulajan ratkaisu ei tuntunut lainkaan oudolta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Pitkään en halunnutkaan laulaa. Mikki oli Egotripin laulaja. Oli vapauttavaa tajuta Matkustajan sessioissa, että asioiden ei tarvitse mennä aina perinteisesti. Varovasti nyt oli ensimmäinen biisi, jonka kohdalla kaikki olivat sitä mieltä, että minun pitää laulaa se. Minä itse vaadin, että Mikki yrittää laulaa sen. Mikki oli asiasta iloinen myös siksi, että Varovasti nyt toi keikoilla hänelle hengähdystauon.”

”Tuntuu siltä, että keksimme itsemme uudestaan. Ja se, että tällaisen muutosprosessin jälkeen bändi tekee läpimurron, se tuntuu hyvältä.”

Hylätystä biisistä massiiviseksi hitiksi – 20 suosikkia (2004)

Vuodet 2004 ja 2005 yhtye soitti uudistuneen kokoonpanon kanssa paljon keikkoja. Egotrippi päätyi myös studioon äänittämään Matkustaja-levyltä pois jätetyn Matkustaja-biisin uudelleen. Kokoelmalevy 20 suosikkia julkaistiin helmikuussa 2004.

Video ei ole enää saatavilla

”Soitimme Matkustajan ensimmäisen kerran livenä tammikuussa 2004 Tavastialla, Ruma-klubilla. Kokeilimme sitä myös soundcheckissä, ja lämppärinä soittaneen Ultramariinin jätkät ilmeisesti vaikuttuivat biisistä, kirjoittihan bändin kitaristi Ville Aalto aiheesta myös Nuorgamiin. Olimme käyneet kädenvääntöä levy-yhtiöpomo Kari Hynnisen kanssa siitä, että mistä biisistä tulee kokoelmalevyn ensimmäinen sinkku. Hän olisi halunnut sinkuksi rokkibiisin, mutta ei meillä ollut uusia rokkibiisejä.”

”Olin ehdottanut jo aiemmin, että Matkustajan voisi äänittää uudelleen ja niin sitten lopulta teimme. Jarmo Saari teki biisiin huikeat jousisovitukset ja olin tosi fiiliksissä uudesta versiosta. Hynninen oli vieläkin sitä mieltä, ettei siitä olisi singleksi, mutta muut levy-yhtiössä uskoivat biisiin.”

”Istuimme ennen Ruma-klubin esiintymistä keikkabussissa, kun levy-yhtiöstä soitettiin, että YleX, johon Matkustajaa ensimmäisenä tarjottiin, ei ota sitä rotaatioonsa. Pettymys oli suuri, ja mietin, että Hynninen taisi sittenkin olla oikeassa. Sitten yhtäkkiä Radio Nova lähti soittamaan biisiä ja niin tekivät monet muutkin radiokanavat. Matkustajasta tuli hitti, vaikka se on hyvin epähittimäinen biisi.”

”Kevään 2004 vappuaattona ja -päivänä soitimme loppuunmyydyt keikat Tavastialla. Edellisenä päivänä soitimme Hangossa, jossa oli vain kourallinen ihmisiä katsomassa, mutta saimme hengen päälle kun ajattelimme, että kotikenttä odottaa. Ja vapun kunniaksi teetimme Egotrippi – Your Favorite Number 2 Band -ilmapalloja, koska kokoelma ei noussut listakärkeen vaan kakkoseksi.”

Raukeutta ja lohdullisuutta hyvässä moodissa – Vielä koittaa uusi aika (2006)

Vielä koittaa uusi aika -levyn kansikuvasessiot. Kuva: Lasse Kurki.

Egotripin kuudes studioalbumi on bändin tuotannon yhtenäisin kokonaisuus. Knipi muistelee halunneensa tehdä levyn, jossa on hyvä moodi.

”Mielestäni siinä onnistuttiin. Vielä koittaa uusi aika -levyllä on raukea, lohdullinen ja levollinen tunnelma. Esimerkiksi Nämä ajat eivät ole meitä varten -biisiä keikoilla soittaessa, ihmisistä näkee, että heille tulee hyvä fiilis. Se on tärkeää. Kyseinen biisi oli jossain vaiheessa hyvin pianovetoinen, kun se taas alun perin oli kitaravetoinen. Sitten halusimme yhdistää nuo tunnelmat. Sitä sahattiin ja palloteltiin hyvin paljon.”

”Äänitimme version, jonka minä laulan, mutta kun kokeilimme sitä keikoilla, huomasimme että biisi ei toimi niin. Muutimme sävellajin, rumpukompin ja laulajaksi vaihdettiin Mikki. Homma lähti toimimaan.”

Video ei ole enää saatavilla

”Asfaltin pinta oli tavallaan ’Matkustaja osa 2’, sovitus vei biisiä siihen suuntaan. Mikin levylle tekemistä biiseistä Rakkaani on mielettömän hieno. Ja Aprillipäivä, joka on ehdottomasti parhaita Mikin tekemistä lauluista. Äänitimme biisiä siten, ettei siinä ollut vielä tekstiä. On hämmentävää äänittää laulua, kun ei tiedä yhtään, mistä se kertoo, mutta se biisi onnistui lopulta erittäin hyvin.”

”Ajatuksena oli tosiaan tehdä lohdullinen levy. Sillä hetkellä omat fiilikset olivat sellaiset, että se vaan piti tehdä. Matkustajan menestyksen myötä meillä oli vapauksia tehdä asioita entistä enemmän oman mielemme mukaan. Koen asian niin, että levyt edustavat sitä, mitä bändi sillä hetkellä on. Keikoilla taas olemme tavallaan yleisöä palvelemassa.”

”Soitamme hittejä, kyllä, mutta haluamme myös yllättää, soittaa biisejä ajatellen myös sitä osaa yleisöstä, joka kuuntelee levyt kokonaisuudessaan. Niitä ihmisiä on kuitenkin joka keikalla. Itseäni ärsyttää suunnattomasti bändit, jotka soittavat joko pelkästään hittiosastoa tai sitä harvinaisempaa matskua. Sen välimuodonkin voi toteuttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi Vielä koittaa uusi aika -levyn kiertueella kahtena peräkkäisenä iltana Tavastialla. Toisena iltana bändi soitti 34 biisiä, toisena 35 kappaletta.

”Niiden keikkojen jälkeen ensimmäinen palaute nettisivujen keskustelufoorumilla oli, että miksi ette soittaneet sitä ja sitä biisiä. Siinä vaiheessa nauratti, että soitetaan keikalla lähemmäs 40 biisiä, eikä sekään riitä. Olimme fiiliksissä koko hommasta edelleen. Musiikkia tehdään levytysvaiheessa ainoastaan omalle itselle, ja muille hommaa tehdään sitten keikoilla.”

”Jone Nikula kuvaili musiikkiamme joskus näennäisen helpoksi musiikiksi. Tarkalla kuuntelulla ja kelailulla sitten huomaa ne kerrokset.”

Trilogian päätös – Maailmanloppua odotellessa (2008)

Knipi kertoo tekevänsä usein muistiinpanoja siitä, mitä hän haluaa seuraavalle levylle. Maailmanloppua odotellessa on Egotripin seitsemäs studioalbumi.

Egotrippi konsertoi Maailmanloppua odotellessa -levyn promokiertueella Sirkus Finlandian teltassa Helsingin Kaisaniemessä. Kuva: Maria Santto.

”Kaikki levymme ovat olleet jollain tavalla vastareaktioita edelliselle albumille. Maailmanloppua odotellessa -levylle kaipasin jonkinlaista seikkailumieltä. Ei ollut mitään väliä, miltä biisit tulisivat kuulostamaan livenä. Ajattelin, että nyt kaikki käy. Kokeillaan asioita. Sekoillaan.”

”Omat levylle päätyneet biisit ovat ristiriitaisia: sävellykset ovat iloisia, mutta sanoitukset olivat tummempia. Vaikka olin edelleen fiiliksissä Vielä koittaa uusi aika -levystä, en halunnut tehdä samaa uudestaan. Esimerkiksi Ei se tästä -biisi vaan syntyi, ja se oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin aiemmin tehnyt. Mikin tekemät levylle tekemät kappaleet olivat mielestäni parhaita, mitä hän oli koskaan tehnyt.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tällä levyllä veimme jonkun jutun niin tappiin asti, ettemme enää oikein tienneet, mihin tästä voi vielä jatkaa. Mikki on todennut pitävänsä Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -albumeja trilogiana. Itse huomasin olevani tämän trilogian päätösosan jälkeen ikään kuin jonkinlaisen tyhjiön päällä. Samoin kävi Helsinki–Hollolan kanssa. Tiesin, että haluan tehdä nämä asiat juuri näin enkä millään muulla tavalla. Sitten tulee seinä vastaan.”

Vaikka Knipi oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa, että biisimateriaalia työstäessä ei ole mitään merkitystä, miten materiaali toimii livenä, Maailmanloppua odotellessa -levyn materiaali lähti toimimaan keikkatilanteessa kuin itsestään.

”Levyltä löytyi biisi nimeltä Huhtikuu, jonka omistin Lasselle. Hän oli muuttanut puolisonsa kanssa yhteen, ja biisistä tuli tosi sielukas. Aiemmin olin omistanut Tällaisena iltana -kappaleen Mikille ja Mian laulun vaimolleni. Yksi levyn dogma oli se, että levytettyjen versioiden pitää muistuttaa mahdollisimman paljon niistä tehtyjä demoja. Osassa biisejä tässä onnistuttiin hyvin, osassa ei.”

”Kaikenlaista harmia -biisi, jonka levyllä laulan, on jäänyt vähän harmittamaan. Uskon, että siitä olisi saatu enemmän irti, jos Mikki olisi laulanut sen. Mun laulamat jutut (biisit) toimivat parhaiten silloin, kun ne ovat tosi iisejä ja nyanssit pääsevät esiin. Sitten, kun koko bändi soittaa, se homma toimii parhaiten Mikin laulamana. Kun tarvitaan voimaa lauluun, Mikki on mies paikallaan. Matkustaja-levyn jälkeen olemme miettineet paljon, että kumpi laulaa ja mitä laulaa.”

Egotrippi urheilukentällä. Kuva: Harri Huuhtanen.

Maailmanloppua odotellessa tuntuu tänä päivänäkin levyltä, joka olisi voitu julkaista kahtena erillisenä EP-levynä – toisen biisit laulaa Mikki, toisen Knipi.

”Beatlesin White Album oli yksi levyistä, joita mietin levyä tehdessä. Minua kiehtoi ajatus siitä, että levyllä on kaikenlaista rönsyilevää materiaalia. Varmasti siitä olisi saanut kaksi erillistä pikkulevyä, mutta levyllä on parasta juuri se, että siitä löytyy matskua niin moneen lähtöön. Kun Mikiltä alkoi syntyä biisejä levylle, ne olivat kuin kirsikka kakun päälle. Minä tein pienieleisiä kappaleita ja Mikiltä syntyi taas sellaisia biisejä kuin Kauppatori.”

”Omia suosikkibiisejä on levyllä monta. Mies räjähtää ja Ei se tästä ovat biisejä, joissa kummassakin on itselle uudenlaista tekstimaailmaa. Vaikka Maailmanloppua odotellessa ei myynyt ihan hirveästi, se oli itselle tavallaan taiteellinen voitto. Vähän sama kuin Helsinki–Hollolan kohdalla, oli pakko viedä homma johonkin tiettyyn suuntaan ja loppuun asti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2011 Egotrippi julkaisi edellisen uuden singlen nimeltä Muistutus. Biisi oli musiikillisesti raikasta, menojalkaa kutittavaa menoa Maailmanloppua odotellessa -levyn jälkeen.

”Sillä hetkellä vallitsi ajatus, että haluaisimme olla taas vähän räyhäbändi. Nyt näyttää siltä, että käy samoin kuin Helsinki–Hollolan ja Matkustajan välillä kävi. Se, mitä halutaan, ei ole mitään sinne päinkään, mitä lopputulos on.”

Tavallaan coverlevy, muttei kuitenkaan – Pilvien alla, maan päällä (2013)

Egotrippi viettää vuonna 2013 juhlavuottaan. Pilvien alla, maan päällä -levy syntyi juhlan kunniaksi. Albumilla bändi versioi kappaleita, joita Knipi ja Mikki ovat tehneet muille artisteille.

Video ei ole enää saatavilla

”Syksyllä 2012 keikkamyyjämme otti yhteyttä ja muistutti 20-vuotisjuhlavuodesta, että pitäisikö meidän tehdä jotain asian kunniaksi. Olimme pyöritelleet aiemmin ideaa levystä, jossa versioisimme muille artisteille tekemiämme biisejä. Lähetin jätkille sähköpostin, jossa esittelin idean ja totesin, että jos kaikki eivät innostu ideasta täysillä, niin jätetään se projekti sitten tekemättä. Kaikki innostuivat, ja levyn biisit valikoitiin lopulta noin 50 kappaleesta.”

”Mietimme, että mitähän ihmiset tällaisesta levystä ajattelevat, mutta idea alkoi tuntua niin hyvältä, että päätimme sivuuttaa moiset ajatukset. Sehän on parasta, mitä voi tehdä: diggaa niin paljon siitä, mitä tekee, ettei välitä, mitä mieltä ulkopuoliset ovat.”

Levyllä on mukana 13 biisiä, jotka muun muassa Anna Puu, Jonna Tervomaa ja Irina ovat levyttäneet omille levyilleen.

”Joukossa on hittejä, mutta myös niitä lauluja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt pääsimme levyttämään esimerkiksi Jonnan Näkymätön-biisin, josta melkein suutuin Mikille muinoin, että miksi hän ei tuonut sitä biisiä meille. Nyt on levollinen fiilis koko homman suhteen. Ymmärrän, jos joku ei diggaa meidän versioistamme, mutta silti valtaosa biiseistä on perusteltuja. Jopa ne, jotka tuntevat aiemmat versiot, löytävät meidän versioistamme varmasti uutta. Tilanne on erikoinen: Pilvien alla, maan päällä on tavallaan coverlevy, mutta ei sitten kuitenkaan.”

Knipi kirjoitti albumin kansilehtiseen esipuheen, jossa hän avaa levyn idean ja perusteet. Hän halusi, ettei bändin jäsenten tarvitse selittää jokaiselle toimittajalle erikseen yhtyeen motiiveja juuri tällaisen levyn tekemiseen.

Knipi keikalla Seinäjoella 1997. Kuva: Lasse Kurki.

”Pilvien alla, maan päällä -levyn tekeminen oli tärkeä askel. Löysimme taas Egotripin. Olimme enemmän tekemisissä toistemme kanssa enemmän, kuin olemme olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Metallican Some Kind of Monster -dokumentissa käytiin läpi samanlaisia asioita kuin mitä mekin olemme vuosien varrella käyneet. Siinä on tosin miljoonia dollareja välissä, mutta kuitenkin. Mekin olemme jätkänippu, joka yrittää kehittää uutta musiikkia ja siinä samalla tulla toimeen keskenään. Jokainen julkaistu levy on pieni voitto.”

”Metallica on rikkonut rajoja, hevistä on tullut välillä hyvinkin valtavirtaista musiikkia nimenomaan heidän myötään. Olen diggaillut bändistä siitä asti, kun Njassa soitti Creeping Deathin Hevitaivas-ohjelmassa 1980-luvulla. Se koko kaljaa kittaava jätkäporukka -homma, samaistuin siihen täysin. Olen käynyt nuoruudessani Metal Massacre -keikoilla ja nähnyt Stonen ja Airdashin monta kertaa livenä.”

”Yksi urani huippukohdista on ollut se, kun soitimme Tavastialla vuonna 1995 Don Huonojen ja Sub-Urban Triben kanssa Pink Floydia sun muuta. Pääsin lavalle Janne Joutsenniemen kanssa. Se oli aivan mahtavaa.”

Egotrippi tien päällä vuonna 2008. Kuva: Harri Huuhtanen.

Egotripin taival on nyt kestänyt kunnioitettavat 20 vuotta. Mitä tavoiteltavaa bändillä on vielä jäljellä?

”Viimeisten kymmenen vuoden aikana olemme olleet hyvin erilainen Egotrippi kuin mitä olimme bändin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana. Seuraavan levyn suhteen ei ole vielä syttynyt sellaista tarkkaa ajatusta, että millaisen levyn haluamme seuraavaksi tehdä.”

”Edellisestä levystä on mennyt viisi vuotta, mutta tällä hetkellä ei edes pelota ajatus siitä, että menisi vielä toiset viisi vuotta. Sitten kun on jotain tärkeää tekeillä, kyllä sen sitten tiedostaa. Itsellä on fiilis, että meillä vielä paljonkin saavutettavaa. Kaikkea ei ole vielä sanottu.”

Superegon kansissa esiintyvä lentokone.

”Itse asiassa, meillä on ihan vitusti vielä saavutettavaa. Olemme rönsyilleet musiikillisesti jo niin moneen suuntaan, että voimme rönsyillä jatkossakin. Matkaa on vielä jäljellä.”

Egotrippi konsertoi syksyllä ympäri Suomea. Keikkapäivät ja -paikat löytyvät yhtyeen kotisivuilta (www.egotrippi.com).

Kulmakunnan kuumimmat kollit, Death Cab for Cutie.

Joskus tuntuu siltä, että jokin tietty laulu istuu täydellisesti tiettyyn hetkeen. Vuonna 1997 perustettu yhdysvaltalaisyhtye Death Cab for Cutie on onnistunut tekemään monia tällaisia kappaleita. Yhtyeen tuotanto on siinä mielessä erikoinen, että se tuntuu olevan täynnä erilaisia versioita samoista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista.

Mutta tässä amerikkalaisen indien lupaavimpana nimenä takavuosina pidetty Death Cab for Cutie onkin parhaimmillaan. Se on tehnyt levytysuransa aikana seitsemän albumillista musiikkia, joka henkilöityy voimakkaasti yhtyeen keulahahmo Ben Gibbardiin. Bändi on tehnyt harkittuja ja hillittyjä soundipoliittisia kokeiluja. Codes and Keys -levyllä Death Cab for Cutie flirttaili hieman jopa elektrosoundien kanssa, pysyen kuitenkin tuttuna ja tunnistettavana itsenään.

Suurin syy tähän on Gibbardin lämpimällä ja hieman poikamaisella lauluäänellä tulkitsemat tarkkanäköiset, kielikuvia, esine- ja paikkaviittauksia sekä yksinkertaisen koskettavia tunnehuomioita vilisevät sanoitukset. Ne ovat suuri syy myös siihen, että Death Cab for Cutie on saavuttanut ansaitsemansa suosion, joka on tosin kahden viimeisen levyn myötä kääntynyt loivaan laskuun.

Ennen kahta viimeistä levyä amerikkalaisyhtye saavutti tähänastisen uransa sekä musiikillisen että kaupallisen huipun levy-yhtiövaihdoksen molemmin puolin. Barsuk-yhtiö julkaisi Death Cab for Cutien albumit vuoden 2003 Transatlanticismiin asti – levyyn, jota pidetään yleisesti yhtyeen parhaana pitkäsoittona. Ensimmäinen Atlantic Recordsin julkaisema levy Plans (2005) on puolestaan Death Cab for Cutien eniten myyty albumi.

Laulaja Gibbardin, kitaristi Chris Wallan, basisti Nick Harmerin ja rumpali Jason McGerrin muodostaman yhtyeen musiikki on saanut nostetta eri tv-sarjoista. A Movie Script Ending soi Suomessakin suositussa The O.C. -sarjassa ja Transatlanticism-levyn eri kappaleita on kuultu The O.C.:n lisäksi Mullan alla-, Californication– ja CSI: Miami –sarjoissa sekä elokuvissa The Wicker Park ja The Wedding Crashers.

Transatlanticismin julkaisusta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. Tässä juhlan kunniaksi katsaus Death Cab for Cutien albumituotantoon.

Huiput

Transatlanticism (2003)

Alkaen The New Yearin intron iskuista ja päättyen A Lack of Colorin kaihoiluun, Transatlanticism on Death Cab for Cutien paras albumikokonaisuus. Siihen kiteytyvät kaikki ne palaset, jotka olivat tehneet yhtyeen aiemmista levyistä lupaavia. Tasaisen hyvästä kappalemateriaalista ainoastaan pirteydessään ärsyttävä The Sound of Settling ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin.

Sen sijaan esimerkiksi kertosäkeessään säröisen aggressiiviseksi yltyvä Tiny Vessels, rumpuosuuksiltaan töksähtelevä mutta silti suvereenisti rullaava We Looked Like Giants, surumielisen kaipuun siivittämä ja raukeasti leijuva nimibiisi sekä aavemaisesti soiva Passenger Seat kuulostavat tänä päivänäkin pakahduttavan hienolta indiepopilta.

Levyn hienoin hetki on kuitenkin sen kolmas raita Title and Registration. Ben Gibbardin tekstin detaljit ja pohdiskeleva kaipuu menneisiin yhdistyvät riipaisevan melankoliseen melodiaan, joka saa tuijottamaan mietteliäänä tyhjyyteen.

Video ei ole enää saatavilla

Plans (2005)

Monet totesivat Death Cab for Cutien kadottaneen itsestään jotain oleellista, kun yhtye siirtyi Atlantic Recordsin leipiin. On totta, että Plans on täynnä kappaleita, jotka eivät tarjonneet ilmestyessään juuri mitään uutta bändiin jo aiempien levyjen myötä tutustuneille.

Plans on kappalemateriaaliltaan vahva kokonaisuus. Ilmestymisensä aikoihin julkaistuissa arvioissa sitä kuvailtiin myös täydelliseksi poplevyksi. Avausraita Marching Bands of Manhattan vakuutti jo ensikuuntelulla loppua kohti kasvavalla sovituksellaan. Soul Meets Body on yhtyeen toistaiseksi suurin hitti, täydellinen poplaulu, joka sai glooriaa myös Nuorgamin 2000-luvun pophelmet -kesäsarjassa. Crooked Teeth on Plansin toinen täydellisyyttä hipova popkappale, jonka sovituksessa rumpujen mukaantulo biisiin on yksi tyylikkäimmistä tämän vuosituhannen puolella. Rauhallisempaa äänimaailmaa edustavat I Will Follow You into the Dark ja Brothers on a Hotel Bed ovat pelkistetyn kauniita lauluja ja Stable Song huipentaa levyn komeasti.

Pianovetoinen, hätkähdyttävän hieno balladi What Sarah Said on jäänyt mieleen levyn omakohtaisena huippuhetkenä.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvät

Narrow Stairs (2008)

Odotukset Narrow Stairsia kohtaan olivat Plansin menestyksen jälkeen korkealla. Jos Plansilla ja etenkin vielä Transatlanticismilla Death Cab for Cutien ilmaisussa oli vielä särmää, Narrow Stairsin kappalemateriaaliin mahtuu yllättävän monta vaisusti soivaa laulua, joita ei tahdo jaksaa kuunnella.

Mutta albumille mahtuu myös niitä, joita kuuntelee mieluusti ja jotka löytävät tiensä kerta toisensa jälkeen 2000-luvun parhaiden indiepopkappaleiden listoille. Cath…, No Sunlight ja Grapevine Fires kuuluvat tähän ryhmään. Samoin Your New Twin-Sized Bed, joka on yksi hienoimpia ja pakahduttavimpia erolauluja.

Ensimmäinen Narrow Stairsilta julkaistu single on silti ylitse muiden. I Will Possess Your Heart nosti odotukset levyä kohtaan kattoon. Lähes yhdeksänminuuttinen, sanoituksiltaan stalker-tunnelmissa liikkuva, musiikillisesti krautmaisen toiston ja maalailevien kitaroiden ja pianon kuljettama biisi on ehdottomasti yksi parhaista kappaleista, mitä Death Cab for Cutie on urallaan tehnyt. Ehkä jopa paras.

Video ei ole enää saatavilla

The Photo Album (2001)

Albumi, joka näytti suuntaa Death Cab for Cutien tulevalle suosiolle. Levy, jolta löytyy niin yksittäisiä helmiä kuin myös tasapaksua materiaalia. Parhaita ja vielä kahdentoista vuoden jälkeen parhaiten kuuntelua kestäviä hetkiä ovat We Laugh Indoorsin ja I Was a Kaleidoscopen kitarapop, Coney Islandin folktunnelmointi sekä Information Travels Fasterin pianovetoinen pop.

The Photo Albumin kaksi parasta hetkeä ovat pidätellen ja lopulta vastustamattomasti rullaava Why You’d Want to Live Here sekä bändin ensimmäinen pikkuhitti A Movie Script Ending, joka oli ensimmäinen sekä tv:n draamasarjojen että elokuvien soundtrackeille tiensä löytänyt Death Cab for Cutie -kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Codes and Keys (2011)

Death Cab for Cutien tuorein levy. Ennakkotietojen mukaan Codes and Keysin piti olla elektronisempaa ja aiempaa vähemmän kitarakeskeistä materiaalia. Levyllä on kyllä erilaisia kokeiluja, mutta silti yhtye kuulostaa vain ja ainoastaan omalta itseltään. Erilaisia efektejä yhtye käytti levyllä runsaasti, mikä ilmenee parhaiten ensisingle You Are a Touristin efektoidussa laulussa sekä avausraita Home Is a Firen toisteisissa bassolinjoissa.

Ben Gibbardin surumielinen ja sydänsuruinen pohdiskelu vähentyi Codes and Keysillä huomattavasti. Yllätyksellisyyttä ei levyltä juuri löydy, mutta tasaisen hyviä kappaleita kyllä. Nimikappale ja Unobstructed Views toimivat esimerkkeinä tästä.

Levyn päättävä Stay Young, Go Dancing tasapainoilee Gibbardille epätyypillisesti siirappisuuden ja vilpittömän onnellisuuden rajoilla. Pari vuotta levyn julkaisun jälkeen jälkimmäinen kuvaus vie voiton. Ainakin toistaiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Lupaavat

We Have the Facts and We’re Voting Yes (2000)

Ensimmäisillä levyillään Death Cab for Cutie herätti mielenkiinnon, mutta nuhjuinen äänimaailma ei houkutellut kuuntelemaan kahta ensimmäistä levyä. We Have the Facts and We’re Voting Yes on kuin esiaste siitä, mihin bändi seuraavilla levyillään tulisi yltämään.

Yksi levyn kiinnostavimmista hetkistä on kitaravetoinen Company Calls.

Video ei ole enää saatavilla

Something About Airplanes (1999)

Death Cab for Cutien debyyttilevy, jolla yhtyeen suunta oli vielä hieman hukassa ja soundimaailma myös, mutta viitteitä tulevasta oli selkeästi kuultavissa. President of What? ja Your Bruise ovat levyn parhaita hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Transatlanticism ei ole ainoa julkaisunsa kymmenvuotisjuhlaa tänä vuonna viettävä albumi, jossa Ben Gibbard on mukana. Gibbardin ja tuottaja Jimmy Tamborellon elektroprojekti The Postal Servicen ensimmäinen ja ainoa levy Give Up julkaistiin helmikuussa 2003. Kokoonpano teki paluukiertueen viime kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Blah blah mölinää.

Islantilaislaulajan ensimmäinen levy viiteen vuoteen seikkailee seesteisen elektronisessa ja raukeasti folkahtavassa äänimaailmassa. Tookah-levyn tunnelma koukuttaa ja nostaa levyn syksyn positiivisimpien musiikkielämysten joukkoon.

Emilíana Torrinin elämässä on tapahtunut isoja asioita sitten Me and Arminin (2008) julkaisun. Hän synnytti esikoisensa vuonna 2010. Laulaja muutti takaisin kotimaahansa asuttuaan pitkään Lontoossa.

Me and Arminilta julkaistu single Jungle Drum on Torrinin tunnetuin kappale, joka nousi Suomessa hitiksi, kun Anna Puu esitti kappaleen tosi-tv-laulukilpailu Idolsin toisella tuotantokaudella. Tookahilta ei löydy vastaavaa hittiä, mutta kokonaisuutena se on syksyn tähän asti positiivisimpia yllätyksiä.

Parhaiten Torrinin viettelevä ilmaisu toimii levyn toisella raidalla Caterpillar, joka voisi olla hyvinkin Sufjan Stevensin käsialaa. Myös singlenä julkaistu Speed of Dark toimii letkeän raukeassa tanssittavuudessaan.

Tookahin tuotannosta vastaa Dan Carey, jonka kanssa Torrini teki yhteistyötä jo kymmenen vuotta sitten Kylie Minoguen Slow-hitillä. Carey tuotti myös orgaanisesti soineen Me and Arminin, mutta nyt Emilíana Torrini on ottanut askeleen elektronisen ilmaisun suuntaan. Tämä on toimiva ratkaisu. Luuppeja ja säksätyksiä annostellaan säännöstellen, eivätkä ne vie missään vaiheessa huomiota albumin pääroolissa olevalta tunnelmalta.

Levyn oudoin kappale on säästetty loppuun. Seitsemän ja puolen minuutin pituinen When Fever Breaks on Tookah’n eniten Jungle Drumista muistuttava hetki, huomattavasti omituisemmassa muodossa tosin. Kappale on kaikessa outoudessaan kuitenkin jotenkin kiehtova.

”When desire breaks
Body will unwrap you
It’s an angry fate
It will kill you, it will kill you
I will kill you”

Levyn päätyttyä, yksi kysymys vaivaa mieltä. Mitä Tookah oikein tarkoittaa? Torrini toteaa lehdistötiedotteessa, että se on keksitty sana tai nimi, johon hän on samaistunut erittäin syvällisesti ja rauhoittavalla tavalla. ”Jotkut puhuvat jumalasta, mina puhun Tookahista.”

Oli miten oli, Tookah on ansainnut paikkansa tämän syksyn tehosoittolistoilla.

83 Emilíana Torrini ei yritä toistaa Jungle Drumin menestystä, vaan hyppää tyylikkäästi elektronisen raukean ja melankolisen folksoinnin kelkkaan. Tookah on syksyn kylmyydessä palelevaa kehoa kokonaisvaltaisesti lämmittävä levy.

Video ei ole enää saatavilla

Jonna, ehona.

Jonna Tervomaan ensimmäinen studiolevy kuuteen vuoteen on ilahduttava muistutus laulajan omaleimaisuudesta. Tervomaa palaa aikuisempana, luonnollisempana ja entistä ehompana.

On kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun Jonna Tervomaan edellinen albumi, tehokuuntelussa epätasaiseksi osoittautunut Parempi loppu (2007) julkaistiin. Halo (2004) ja Viivalla (2001) noudattivat myös kolmen vuoden julkaisusykliä, mutta tuoreimman levyn kohdalla julkaisuväli venähti kaksinkertaiseksi.

Vaikka Parempi loppu olikin epätasainen levy, sillä pystyi kuulemaan sen, että kappalemateriaalissa edelleen löytyy. Yksi tie oli vain kuljettu päähän asti.
Jonna Tervomaan uusi albumi on hyppäys tuon päättyneen tien päässä sijaitsevalta kalliolta viileän raikkaaseen veteen. Tervomaa ei ole kuulostanut näin hyvältä sitten Viivalla-levyn. Voi hyvin olla, että debyyttilevykin vielä kalpenee kuuntelutoistojen myötä.

Eläköön on Tervomaan kuudes studioalbumi. Levyllä esiintyy artisti, jonka aikuisuran debyytin julkaisusta on kulunut 15 vuotta. Se kuuluu vain ja ainoastaan positiivisella tavalla. Laulaja on aikuistunut, mutta virtaa selkeästi riittää. Sanoituksissa puhutaan suoraan asioista, joissa riittää samaistumis- ja tartuntapintaa.

Tuore albumi on ensimmäinen Tervomaa-levy, joka ei ole Jussi Jaakonahon tuottama. Tällä kertaa tuotannosta vastaa muun muassa Samuli Putron ja Jesse Kaikurannan kanssa työskennellyt Eppu Kosonen. Sävellyksistä vastaavat Kosonen, Melrosen keulahahmo Tokela sekä Tervomaa itse, sanoitukset ovat kokonaan laulajan käsialaa.

Kappalemateriaalissa todella löytyy. Siitä löytyy muun muassa hittipotentiaalia (Aika kultainen), riipaisevaa koskettavuutta (Tikapuut), sarjakuvasankaruutta (Ihme), arjen harmautta (Saa kukoistaa) ja uskoa siihen, että kyllä kaikki vielä järjestyy (Lopulta aina).

Yksi asia yli muiden tekee Eläköön-levystä yhtenäisen kokonaisuuden: Tervomaan ääni. Toki Kososen tuotanto toimii hienosti läpi levyn, mutta laulajan hieman käheä, mutta silti kirkas ja selkeä ääni toimii jollain tavalla aiempaa vereslihaisemmin.

Elämänkokemuksen tuomaa vakuuttavuutta? Kenties. Yhtä kaikki, Jonna Tervomaa on tehnyt yhden parhaista levyistään.

85 Kokonaisuus, jossa muutama kappale jää piirun verran muiden varjoon, mutta silti Eläköön toimii. Jonna Tervomaan vahva tulkinta kuuntelemaan herättävine sanoituksineen on levyn punainen lanka, joka kantaa alusta loppuun. Suomen naislaulajakentällä on edelleen tilaa yhdelle Tervomaalle.

Video ei ole enää saatavilla

Sean, Nicky ja James Dean.

Walesilaiskolmikko laittaa yhdennellätoista studioalbumillaan särökitarat kaappiin ja aikuistuu toden teolla. Akustisia kitaroita, tasapaksuja melodioita ja vaskisovituksia riittää.

Kolmella edellisellä levyllään James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore pitivät särökitarat framilla punk-, glam- ja stadionrockia sekä välillä balladeja yhdistellen. Nuo kolme levyä olivat kukin mahtipontisia yrityksiä palata yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn tunnelmiin.

Send Away the Tigersilta (2007) löytyi yksi bändin parhaista kappaleista reiluun vuosikymmeneen (Your Love Alone is Not Enough). Journal for Plague Lovers (2009) oli vuonna 1995 kadonneen kitaristi Richey Edwardsin teksteihin sävelletty levy, joka ei kestänyt kuuntelussa pitkään. Postcards From a Young Man (2010) oli puolestaan albumi, jonka temput oli tyylikkäästi Everything Must Gon (1996) ja This is My Truth Tell Me Yoursin (1998) suuntaan nyökännyttä (It’s Not War) Just the End of Love -kappaletta lukuun ottamatta kuultu jo monta kertaa.

James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore taisivat tajuta tämän itsekin. Rewind the Film on nimittäin jotain ihan muuta, mutta se on samalla myös tylsä levy. Siinä missä laulaja Bradfieldin melodiat ovat pelastaneet paljon edellisellä kolmella albumilla, ne ovat nyt yllättävän tasapaksuja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin yllättävin ja samalla mielenkiintoisin kappale onkin instrumentaalibiisi Manorbier. Haastatteluissa Nicky Wire on kuvaillut Rewind the Filmiä keski-ikäistyneeksi versioksi The Holy Biblesta (1994). Kuvaus on melko osuva, jos sen eteen lisää vielä sanat vähän ja väsynyt.

Manic Street Preachersille on pakko joka tapauksessa nostaa hattua. Yhtye on seikkaillut jo 1990-luvun alussa käynnistyneellä levytysurallaan niin glamrockin kuin perinteisemmän poprockinkin metsissä, unohtamatta vastareaktiona yhtyeen 1990-luvun lopun menestykselle syntyneitä Know Your Enemy– (2001) ja Lifeblood-albumeita (2004). Bradfield, Wire ja Moore ovat paikoin toistaneet itseään, mutta he ovat lopulta löytäneet tien ulos luupista ja tehneet jotain ihan muuta.

Rewind the Filmillä he tekevät sen taas, mutta onnistumisaste ei ole järin korkea. Uutukainen on ensimmäinen kahdesta samoissa studiosessioissa syntyneestä albumista. Toinen levy, huhujen mukaan säröisämpi ja jopa krautrock-vaikutteita sisältävä Futurology julkaistaan ensi vuonna.

Manic Street Preachersin yhdestoista albumi on muun muassa aikuistumista, lasten kasvamista ja syrjäytymistä pohdiskeleva melankolinen aikuisrocklevy, joka voisi olla nahan uudelleen luonnissaan parasta, mitä yhtye on tehnyt sitten aliarvostetun Lifebloodin tai jopa asemansa yhtyeen parhaana albumina sementoineen Everything Must Go’n.

Nyt se jää keski-ikäistyneen yhtyeen yritykseksi olla jotain, mitä se ei osaa ainakaan vielä olla.

55 Manic Street Preachers ei onnistu luomaan keski-ikäistynyttä nahkaansa uusiksi kunnialla, vaan Rewind the Film jää vaisuksi. Parhaimmillaan huikeita poplaulumelodioita luoneiden walesilaisten uutuuslevyn paras hetki on instrumentaalikappale.

Video ei ole enää saatavilla

Orpotyttö Neko.

Neko Casen neljäs sooloalbumi on vastoinkäymisiä kokeneen laulajan terapiaprosessi, joka on räväkkä sekoitus soulia, rockia, countrya ja monta, monta muuta tyylilajia.

Casen edellinen albumi Middle Cyclone (2009) oli menestys. Levy ylsi Billboardin listalla kolmossijalle ja sai kaksi Grammy-ehdokkuutta. Middle Cyclonen ja The Worse Things Get… -levyn julkaisujen välillä Neko Case koki kuitenkin kovia. Hänen isoäitinsä ja molemmat vanhempansa kuolivat. Laulaja masentui.

The Worse Things Get… on särmikkäämpään muotoon päivitetty versio edeltäjästään. Siinä missä Middle Cyclonella kuultiin runsaasti keskitempoisia vaihtoehtocountrylauluja, tuoreella levyllä Neko Case indiepoppaa ja -rokkaa välillä yllättävänkin rosoisesti. Albumin ensimmäinen single Man on suoranaista voimapoppia.

Casen ja Phil Palazzolon tuottama levy flirttailee niin monien tyylisuuntien kanssa, että niiden voisi kuvitella tulevan mustasukkaiseksi toisilleen. Paketti pysyy kuitenkin kasassa. Sanoituksissa 43-vuotias Neko Case liikkuu syvillä vesillä, käsitellen välillä äitisuhdettaan, välillä leikitellen katkeransuloisesti parisuhdehiekkalaatikolla, välillä sukupuolirooleja pohdiskellen ja feministishenkisissä rantavesissä kahlaten.

Levyllä vierailee muun muassa M. Ward sekä Casen oman The New Pornographers -kollektiivin, Los Lobosin, My Morning Jacketin ja Calexicon jäseniä. M. Wardin kitaraosuus Man-singlellä on erittäin tunnistettava ja nostaa kappaleen siivilleen.

Neko Casen neljäs albumi on viidentoista kappaleen pituudessaan raskas. Laulajan aiempien pitkäsoittojen tavoin, Casen laulu on miksattu vahvasti pintaan. Paikoin se tuntuu käyvän häiritsevän aggressiivisesti päälle. Näin käy erityisesti levyn kolmijakoisissa, perinteisen countryvivahteisissa kappaleissa, jotka ovat levyn heikoimpia lenkkejä.

Tuosta linjasta poikkeavat balladit, kuten näyttelijä Minnie Driverin mainiosta Everything I’ve Got in My Pocket -debyyttilevystä (2004) muistuttava Calling Cards ja a cappella -laulu Nearly Midnight, Honolulu ovat levyn parhaimmistoa. Viimeksi mainittu herättää kuulijan sanoillaan, joissa Case muistelee äitinsä kaunopuheisuutta.

”Get the fuck away from me
Why don’t you ever shut up
Get the fuck away from me”

Parhaiten The Worse Things Get… -levyllä toimivat kuitenkin ärhäkimmät ja popmaisimmat laulut, ne, joissa Case ja bändi eivät pidättele vaan antavat mennä. Ne, jotka tuntuvat millintarkasti sovitetuilta, mutta silti erittäin luontevilta. Man, Bracing for Sunday ja City Swan ovat tästä parhaat esimerkit.

75 Neko Casen tähän asti paras albumi on piirun verran ylipitkä levy, joka elää voimapopmaisimmista kappaleistaan sekä normivaihtoehtocountrykaavasta poikkeavista balladeistaan. Ylipitkän nimen omaavan levyn kulmakivi on sen ensimmäinen singlebiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Anthony Gonzalez alias M83 ja optimaalinen dream pop -asento.

Ihminen nukkuu keskimäärin noin kolmasosan elämästään. Yli kymmenen prosenttia aikuisista tulee toimeen alle kuuden tunnin vuorokautisella unella. Nykyisin yli neljännes suomalaisista nukkuu alle 6,5 tuntia vuorokaudessa ja osa heistä kärsii kroonisesta unenpuutteesta.

Pitkäaikainen unen puute muun muassa lisää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään. Krooninen unettomuus lisää myös riskiä sairastua masennukseen. Syvä uni on tärkeää aivojen otsalohkon toiminnalle.

Kulttuuriharrastukset, kuten musiikki, teatteri ja elokuva, ovat vireyden ja mielenterveyden kannalta hyvä asia. Vaikka yöuni jäisikin hivenen lyhyemmäksi, kulttuurin vaikutus korvaa sen aivojen virkeydellä ja yleensä laadukkaalla yöunella.

Musiikki on siis yksi ratkaisuista. Vaihtoehtoisen popmusiikin alalaji dream pop on tunnelmallista, usein vahvasti kaiutettua, raukeaa ja maalailevaan äänimaisemaan sekä kevyen leijuviin sekä usein hennosti, jopa kuiskailunomaisesti tulkittuihin melodioihin nojaavaa.

Dream pop -termiä alettiin käyttää 1980-luvulla, aluksi lähinnä Yhdysvalloissa. Julee Cruise nousi 1990-luvun alussa Twin Peaks -tv-sarjan soundtrackilta diskojen ja baarien illan vika hidas -kategoriaan Falling -hitillä. My Bloody Valentinen ja Riden kaltaiset shoegaze-yhtyeet edustivat ja edustavat aggressiivisempaa dream pop -laitaa, jossa kuultiin usein vaikutteita postrockista.

Vuosien varrella monet suositutkin artistit kuten, R.E.M., Mercury Rev, PJ Harvey ja Sigur Rós, ovat julkaisseet materiaalia, joka solahtaa dream pop -luokitukseen, mutta vasta kuluvan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden aallon dream pop -artistit alkoivat nousta valtavirran uomia kolkuttelevaan suosioon.

Nuorgam esittelee viisi kuluvan vuosituhannen dream pop -genren artistia, joiden musiikki toimii oikotienä raukean unettavaan ja myös keinuttavasti tanssittavaan olotilaan.

#1 Au Revoir Simone

Kymmenvuotisjuhlavuottaan viettävä newyorkilaistrio julkaisi ensialbuminsa Verses of Comfort, Assurance & Salvationin vuonna 2005. Elektronista, paikoin tanssittavaa ja eteeristen melodioiden siivittämää musiikkia esittävä yhtye julkaisee neljännen levynsä Move in Spectrums syyskuun 24. päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Radio Dept.

Vuonna 1995 perustettu, kolme pitkäsoittoa julkaissut ruotsalaisyhtye. Viimeisin levy Clinging to a Scheme julkaistiin vuonna 2010. Heaven’s on Fire -single nousi pieneksi hitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beach House

Victoria Legrandin ja Alex Scallyn vuonna 2004 perustama dream pop -duo. Yhtyeen neljäs albumi Bloom julkaistiin viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#4 M83

Ranskalaisyhtye, jonka perustivat Anthony Gonzalez ja Nicolas Fromageau 2000-luvun alussa. Sittemmin yksin Gonzalezin vetämä yhtye nousi indiemaailmassa suosioon kahden viimeisimmän albuminsa Saturdays = Youthin (2008) ja Hurry Up, We’re Dreamingin (2011) myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The xx

Vuonna 2009 julkaistulla debyyttialbumillaan kriitikoiden suosioon päässyt brittitrio. Toisella levyllään Coexist (2012) yhtye siirtyi vielä astetta maalailevampiin sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Au Revoir Simone esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla perjantaina 13. syyskuuta.

Singles. Katso vain omalla vastuulla.

Flanellipaidat. Villapaidat. Doc Martensit. Converse All Starsit. Risaiset ja revityt farkut. Pojilla pitkät tukat ja orastavaa naamakarvoitusta, tytöillä suttuiset meikit ja värjätyt hiukset.

Grunge oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Seattlessa, Yhdysvalloissa kehittynyt musiikki- ja pukeutumistyyli. Musiikillisesti grungessa kuului vaikutteita hard rockista ja heavy rockista, mutta myös punkista ja hardcoresta. Harmoniat ja melodiat toivat musiikkiin vaikutteita perinteisemmän popilmaisun puolelta, mutta grunge oli pitkään nimenomaan vaihtoehtokultuuria.

Grungen viisi suurta nimeä 1990-luvulla olivat Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Stone Temple Pilots. Nirvana kuoli Kurt Cobainin itsemurhan myötä vuonna 1994, mutta neljä muuta suurta nimeä ovat edelleen aktiivisia.
Nuorgam esittelee grungeaallon nuo viimeiset mohikaanit. Mitä he olivat ja mitä he tekivät grungen kultavuosina 1990-luvun alussa? Entä mitä he ovat ja mitä he tekevät tänä päivänä? Mikä on heidän jättämänsä grungejalanjäljen koko?

Stone Temple Pilots

1990-luku: Laulaja Scott Weilandin, kitaristi Dean DeLeon, basisti Robert DeLeon ja rumpali Eric Kretzin muodostama yhtye oli suosittu Yhdysvalloissa. Debyyttilevy Core (1992) ja kakkoslevy Purple (1994) olivat myyntimenestyksiä. Suurimmat hitit olivat Plush, Sex Type Thing, Vasoline ja Interstate Love Song.
Stone Temple Pilots näytti aikalaisistaan ehkä vähiten grungebändiltä. Weilandin päihdeongelmat veivät suurimman huomiota pois yhtyeen musiikista 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Yhtye jäi tauolle vuonna 2002. Weiland sai pestin entisten Guns N’ Roses -jäsenten muodostamassa Velvet Revolverissa, joka toimi vuoteen 2008 asti. Samana vuonna Stone Temple Pilots palasi yhteen. Itsenimetty paluulevy julkaistiin 2010.
Kuluvan vuoden maaliskuussa Scott Weiland sai potkut bändistä ja hänen tilalleen palkattiin Linkin Parkin solisti Chester Bennington.

Grungejalanjäljen koko: 39.

Alice in Chains

1990-luku: Alice in Chains on suurista grungeyhtyeistä synkin sekä heavyvaikutteisin. Synkkyys kumpuaa pitkälti laulaja Layne Staleyn huumeongelmista, itsemurhista ja masennuksesta kertovista sanoituksista. Staleyn ja kitaristi Jerry Cantrellin lauluharmoniat muodostivat Alice in Chainsin musiikin ytimen.
Dirt (1992) oli menestys, ja siltä irrotetut singlet Would?, Down in a Hole, Them Bones ja Rooster hittejä. Bändi lopetti toimintansa vuonna 1996 julkaistuaan edellisenä vuonna kolmannen pitkäsoittonsa.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Layne Staley kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 2002. Alice in Chains palasi keikkalavoille vuonna 2005, esiintyen eri solistien kanssa. Uudeksi laulajaksi valikoitui William DuVall, jonka kanssa yhtye on julkaissut kaksi levyä.

Grungejalanjäljen koko: 40

Soundgarden

1990-luku: Laulaja Chris Cornellin ja kitaristi Kim Thayilin perustaman yhtyeen menestyneimmät levyt olivat Badmotorfinger (1991) ja Superunknown (1994). Ensin mainitulta löytyneet hitit Rusty Cage ja Outshined saivat paljon radiosoittoa, mutta Soundgardenin suuri läpimurto tapahtui Superunknownilta julkaistun singleballadi Black Hole Sunin myötä. Vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside on yhtyeen paras pitkäsoitto, mutta se ei menestynyt edeltäjiensä lailla. Soundgarden hajosi vuonna 1997.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Chris Cornell julkaisi vaihtelevalla menestyksellä soololevyjä ja liittyi Rage Against the Machinen soittajien muodostamaan Audioslaveen. Rumpali Matt Cameron liittyi 1990-luvun lopulla Pearl Jamin riveihin. Vuonna 2010 Cornell ilmoitti Soundgardenin palaavan konserttilavoille ja julkaisevan kokoelmalevyn. Kokonaan uutta materiaalia sisältänyt King Animal julkaistiin syksyllä 2012.

Grungejalanjäljen koko: 42

Pearl Jam

1990-luku: Kitaristi Stone Gossardin ja basisti Jeff Amentin perustaman Pearl Jamin kolme ensimmäistä levyä olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä. Ten (1991), Vs. (1993) ja Vitalogy (1994) sisälsivät myös hittejä. Muun muassa Alive, Jeremy, Better Man ja Daughter soivat paljon niin vaihtoehtoisilla kuin valtavirtaisimmilla radioasemilla. Vuosituhannen lopulla myös Given to Fly ja Wishlist nousivat hiteiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Pearl Jam on ainoa grungejättiläinen, joka on jatkanut toimintaansa tauotta tähän päivään asti. Yhtyeen kymmenes studioalbumi Lightning Bolt julkaistaan lokakuussa. Laulaja Eddie Vedder on julkaissut myös akustista soolomateriaalia. Pearl Jam keikkailee aktiivisesti, ja yhtyeen kiertueet ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä.

Grungejalanjäljen koko: 45

Soundgarden konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla keskiviikkona 4. syyskuuta.

Syksyllä on syytä pukeutua pipoon. Sen tietää myös Lars Winnerbäck.

Tämän soittolistan teema on syksy. Lista alkaa ja loppuu eri versioilla samasta kappaleesta. Miksi? Siksi, koska Autumn Leaves eli Kuolleet lehdet on kappale, joka yksinkertaisesti kuuluu syksyyn. Se on hieno, klassisen melankolinen kappale, josta on levytetty lukuisia eri versioita. Toinen syy on se, että aina, kun tulee eteen mahdollisuus ottaa Nat King Cole mukaan soittolistalle, se on tehtävä.

Yksi parhaista puolista kotimaassamme on vuodenaikojen vaihtelu. Kun on neljä vuodenaikaa, yhteenkään niistä ei ehdi kyllästymään. Syksy tulee, lehdet kellastuvat ja putoavat, mutta se on silti vuoden hienointa aikaa yhdessä loppukesän kanssa.

Ennen marraskuun harmautta ja loskaa on edessä vielä parin kuukauden ajan melankolisen tunnelmallisia ja kirpeitä syysiltoja ja -päiviä. Niistä voi nauttia tämän soittolistan tahtiin.

NRGM Kun saapuu syys

1. Nat King Cole – Autumn Leaves
2. The Byrds – Turn! Turn! Turn! (To Everything There Is A Season)
3. The Kinks – Autumn Almanac
4. John Coltrane – Autumn Serenade
5. Stella – Tästä syksy vasta alkaa
6. Scandinavian Music Group – Säälittävä syksy
7. Säkert! – November
8. The Shins – September
9. Big Star – September Gurls
10. Manic Street Preachers – Autumnsong
11. Kaseva – Syksy
12. Sir Elwoodin Hiljaiset Varit – Syysyö
13. Lars Winnerbäck – Brustna hjärtans höst
14. Cumulus – Höstvisa
15. Yo La Tengo – Autumn Sweater
16. Paolo Nutini – Autumn
17. Irina – Syksy
18. Anna Inginmaa – Syysvalssi
19. Yona – Syyssävelmä
20. The National – Mr. November
21. The White Stripes – Dead Leaves And The Dirty Ground
22. Guns N’ Roses – November Rain
23. Type O Negative – September Sun
24. Frank Sinatra – September Song
25. Billie Holiday – Autumn in New York
26. Broken Bells – October
27. Gorillaz – November Has Come
28. Kuusumun Profeetta – Syysaika
29. Mina Ja Ville Ahonen – Syksy
30. Manic Street Preachers – Indian Summer
31. Green Day – Wake Me Up When September Ends
32. U2 – October
33. Kolmas Nainen – Syksy rannalla
34. Zen Cafe – Tämä on syksy
35. Norah Jones – After the Fall
36. Laleh – November
37. Tom Waits – November
38. Pauli Hanhiniemen Perunateatteri – On kuin ois syksy
39. Tehosekoitin – Syksy saapuu, vanha suola janottaa
40. Earth, Wind & Fire – September
41. Amy Winehouse – October Song
42. Bo Kaspers Orkester – November
43. Rauli Badding Somerjoki – Kuihtuu kesäinen maa
44. Agents & Jorma Kääriäinen – Kuolleet lehdet

Kuuntele soittolista tästä.

Pikku Kukka, vastavoima äijäilyrockille.

Syksy saa.

Pikku Kukan kolmas albumi on kuin kaulaliina, jonka voi kietaista kaulaan iltakävelylle tai -pyörälenkille lähtiessä, kun loppukesä vaihtuu vähitellen syksyksi, kun illat kaupungilla tuntuvat talven vääjäämättömästi lähestyessä koko ajan kirpeämmiltä ja katuvalot syttyvät aiemmin ja aiemmin. Merelle on levy, joka huokuu kaihoisaa lämpöä jazzahtavan popin ja 1970-lukulaisen laulelman suuntaan kallistuen.

Kymmenen vuotta sitten Lotta Savolainen ja Emilia Norppa halusivat luoda vastavoiman ultramaskuliiniselle äijäilyrockille. Syntyi Pikku Kukka. Debyyttilevy Palma (2007) ja toinen albumi Pois ympäröivä maa (2009) olivat arvostelumenestyksiä. Toisen levyn jälkeen yhtyeen viisihenkinen kokoonpano kutistui kolmihenkiseksi. Nyt Savolaisen ja Norpan muodostaman ydinkaksikon täydentää kontrabasisti Antti Kivimäki.

Keväällä julkaistu ensisingle, levyn nopeatempoisempaan osastoon lukeutuva Jos ei sua täällä olisi avaa albumin vakuuttavasti. Kappale ei ole menettänyt tenhoaan kesän tehosoitossa. Toinen raita Ystävä tuo ensisävelillään mieleen The Stranglersin Golden Brown -klassikon, mutta Savolaisen ja Norpan laulu vie kappaleen nopeasti tunnelmaan, joka sopisi täydellisesti soimaan KOM-teatterin ravintolaan viinilasien kilistessä iloisesti taustalla.

Kuljen jäätä pitkin ja Tuuli jättää äänen vievät levyn melankolisille raiteille. Toinen single Päivät, jotka vietän kanssasi on mainio siirtymä Kevätyö, Majnatt -lauluun, joka on levyn ehdotonta parhaimmistoa.

”Puolitiessä matkalla kotiin
Elokuvissa tässä vaiheessa käännytään
Pidän sinut mielessä
Jotta jaksan yli kylmän päivän”

Olen jättänyt kertomatta on Ystävän ja Jos ei sua täällä olisi -kappaleen kanssa levyn menevintä osastoa. Huoneessa vie ajatukset lämpimään syyssateeseen ja tuuleen, joka pyyhkii pisarat poskilta. Lotta Savolaisen ja Emilia Norpan sanoitukset luovat jatkuvasti vahvoja mielikuvia, joille Antti Lehtisen maltillinen tuotanto antaa tilaa. Tämä on levyn suuri vahvuus. Toisaalta, välillä tuntuu siltä, että tuotantopuolella olisi voitu tehdä rohkeampiakin ratkaisuja.

Runollinen levy huipentuu, kuinkas muutenkaan, runollisesti. Edith Södergranin runoon sävelletty Syksyllä ja Aale Tynnin runoon sävelletty Monena tuuliyönä päättävät levyn mittaisen mielikuvamatkan. Päätöskappale pakahduttavassa haikeudessaan lähestulkoon salpaa hengityksen.

Merelle on levy, josta löytää jatkuvasti uusia piirteitä. Jos melodioiden osalta paikoin nimet Ultra Bra ja PMMP mieleen tuova albumi olisi pidempi, se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Kymmenen kappaleen ja vajaan 35 minuutin mitassaan se on sopivan tiivis ja jättää haluamaan lisää.

Tuottaja Lehtisen ohjelmoinnit sekä Lehtisen ja basisti Kivimäen jousikvartetille sovittamat jousiosuudet luovat albumille dramatiikkaa. Jouset vahvistavat levyn aikana syntyviä mielikuvia ja sitä loppukesäistä ja syksyistä lämpöä, jota Merelle huokuu.

Merelle on levy, jonka valmistumisprosessi viivästyi ensin onnellisen perheenlisäyksen vuoksi ja sitten ei-alkuunkaan-niin-onnellisen liikenneonnettomuuden ja siitä toipumisen vuoksi. Se on hieno albumi, jonka kohdalla viivästykset ja vaikeudet ovat kääntyneet voitoksi.

85 Pikku Kukka onnistuu luomaan pelkistetyn runollista, mielikuvien täyttämää tunnelmaa niihin hetkiin, kun lehdet putoilevat puista ja syysillat pimenevät koko ajan enemmän talven lähestyessä. Merelle on vuoden tähän asti parhaita kotimaisia albumeita.

Video ei ole enää saatavilla