2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#42 Death Cab for Cutie – Soul Meets Body (2005)

Tähän kuvateksti.

Yhdessä näistä päistä on linja-autoasema.

”I want to live where soul meets body
And let the sun wrap its arms around me
And bathe my skin in water cool and cleansing
And feel, feel what its like to be new”

Oli aika, jolloin Death Cab for Cutie oli pieni, kiinnostava indie-bändi. Yhtyeessä oli paljon mistä pitää ja paljon mihin uskoa. Autereiset, riipivänkin kauniit sävelet, joita Ben Gibbard esitti maitopoikamaisella mutta rakkaudessa riutuneella äänellä. Johdonmukaisuudessankin kaavoja kaihdelleet kappalerakenteet, jotka nostivat kitarat esille silloinkin kun levyjen nuhjuinen soundimaailma tasapäisti kaiken yhtyeen tuottaman äänen. Ja ne tarinat; sanoitukset joiden juonellisuus oli helppotajuista mutta kielikuvat teräviä.

Kaiken tämän yhtye toteutti vailla ensimmäistäkään kompromissia, joka olisi tehty kysymättä lupaa musiikilta. Niinpä lauluihin upotetun tunteen hahmotti ensi kuulemalla ilman että se olisi tuntunut valmiiksi pureskellulta. Kappaleet kutittivat korvia kevättuulen lailla, mutta porasivat myös vihlovareunaisia reikiä suoraan sydämeen.

Oli vain ajan kysymys, milloin Death Cab for Cutie kasvaisi karsinaansa suuremmaksi.

Yhtye muutti tienvarsimurjuista loistohotelliin viime vuosikymmenen puolivälissä. Se katkaisi intensiivisen suhteensa Barsuk Recordsiin liki täydellisellä, mietteliään kauniilla Transatlanticism-levyllään (2003) ja siirtyi – kuin levyn nimen johdattamana – Atlantic Recordsin palkkalistoille.

Hypättyään maakuntasarjasta ylöspäin Death Cab for Cutie teki jotakuinkin kaiken sen, mitä siltä saattoikin odottaa – ja kaiken mikä oli omiaan nostamaan yhtyeen nuhruiseen yleisilmeeseen rakastuneet indie-puristit varpailleen. Yhtyeen Atlantic-debyytti Plans oli kuin kiiltopintainen helminauha. Sen soundit olivat avarat, kappaleet aiempaa tyköistuvia ja sanoitukset huolellisia pyrkimyksiä romantisoida elämä itseään suuremmaksi.

Death Cab for Cutie siis möi itsensä, vieläpä sillä kaikkein parjatuimmalla tavalla. Se meni tekemään täydellisen pop-levyn.

Ehkä Plansilta tosiaan puuttui ripaus edeltäjiensä himmeästä karismasta ja vereslihaisesta välittömyydestä. Ehkä levy tosiaan merkitsi vaiheittaista siirtymistä kohti entistäkin helpommin avautuvaa ilmaisua. Toisaalta – syntikös tuo? Olihan kyse vain aiempia vetovoimatekijöitä hyödyntäneestä jalosteesta, jota yhtye koetti karhentaa kannustamalla fanejaan lataamaan sen ilmaiseksi internetistä.

Sitä paitsi, Plansilta löytyi Soul Meets Body, Gibbardin pop-sensibiliteetin kenties täydellisin kiteytymä. Laulu on täynnä aurinkoa ja idealistista haaveilua sekä yleisen ja yksityisen monella tasolla risteyttävää harhailua todellisuuden ja tunnekuvitelmien välimaastossa. Kappaleen kodikas yleistunnelma tuntuu ohjeilevan sen videotakin, jota pidän edelleen yhtenä parhaista: maailma taipuu musiikin ideaksi Gibbardin kävellessä sen läpi, ja tonaalisen muotonsa tuo idea saa pienessä mökissä, jossa Gibbard ystävineen tulkitsee kaiken näkemänsä vaistonvaraisin ottein.

Tällaista laulua ei ole ainoastaan helppo rakastaa. Sitä on myös mahdoton olla rakastamatta.

Kuitenkin kyse on myös huolella vaalitun käsityöläisosaamisen huipentumasta, mestaritaoksesta. Vaikka laulu sävyiltään on mutkaton ja soitto hersyvän luontevaa, välittyy kaikesta äärimmäisen pedantti ja nyanssitarkka työskentely. Yksityiskohdat ovat harkittuja rakenteesta lähtien. Vaikka Soul Meets Body on pop-kaunokki par excellence, se myös nyrjäyttää perinteistä pop-kaavaa paljastamalla kertosäeteemasta ensin vain sävelen autereisella rallattelullaan. Sanoitetun kertosäkeen Gibbard säästää vasta kappaleen loppuun. Sieltä käsin nuo sanat kommentoivat kaikkea aiemmin sanottua, antavat laululle sen lopullisen merkityksen.

Tyylikäs ratkaisu.

Samanlaisella huomaamattoman hienolla tyylitajulla on toteutettu myös kappaleen orkestraatio. Yhtyeen ilmava pumppaus helisee koko ajan tasaisesti ja vuolaasti, mutta soitinten huolella rytmitetyt puheenvuorot luovat laulun sisälle taidokasta intensiteetinvaihtelua. Vaikka musiikilliset elementit pysyvät pitkälti samoina läpi kappaleen, elää ja kasvaa teos lähes vahingossa, kuin hengittäen.

Tämä on kappaleen täydellisyyden ensimmäinen taso.

Ja sitten on se taso, jolla sanat kohtaavat musiikin, sielu ruumiin. Taso jolla ykseys saavutetaan. Tällä tasolla Gibbard naulaa sisimpänsä kiinni ääniin tehden kappaleesta kouraisevan henkilökohtaisen, niin itselleen kuin kuulijoilleenkin.

Hän pysyttelee pitkään lähtökohdissa, esittelyssä, minuutensa peruskivien asettelussa. Esillä on kaikki se, minkä varaan Gibbard tahtoo elämäänsä paaluttaa, mutta myös kaikki se mikä uhkaa kaataa tuon rakennelman kauan ennen harjakorkeuden saavuttamista. Ilmassa on idealismia, mutta myös epävarmuutta, levottomuutta, identiteetin etsimistä, liian monesta suunnasta kaikuvaa maailman kohinaa.

”Cause in my head there’s a Greyhound station
Where I send my thoughts to far off destinations
So they may have a chance of finding a place
Where they’re far more suited than here”

Mutta kyse ei olekaan vain olemattoman tavoittelusta, haaveilusta, oman sisimmän tavoitehakuisesta kalvamisesta. Gibbard ei laula itsensä vuoksi, vaikka hän laulaa itsestään. Joku on saanut hänen laulamaan. Kun mies löytää lopulta sanat  kertosäkeeseen, ne kasvavat omistuskirjoitukseksi, puhtaaksi ja pysäyttäväksi.

”And I do believe it’s true
That there are roads left in both of our shoes
But if the silence takes you
Then I hope it takes me too
So brown eyes I hold you near
Cause you’re the only song I want to hear
A melody softly soaring through my atmosphere”

Brown eyes. Tähän sanapariin laulun hellyys kiteytyy. Tämä ei ole kuvitelmien fantasiamaista pyörittelyä, tämä on todellista rakkautta. Puolihuolimaton viittaus johonkin pieneen piirteeseen, joka personoi kokonaista ihmistä; oikeaa ihmistä, jotakuta joka on päästänyt lähelleen. Sanapari tavoittaa rakastuneen tavan katsoa rakastaan, tavan kokea tämän läsnäolo. Se kiteytyy yksityiskohtiin, mutta välittää jotakin paljon suurempaa.

Silmät, sielun peili.

Hellittely tekee laulusta intiimin. On selvää, että sielu ja ruumis ovat kohdanneet. Ihminen on löytänyt itsensä löytäessään toisen. Tässä vaiheessa on herttisen yhdentekevää, viliseekö laulun sanoitus helppoja kielikuvia tai ajaako kaunopuheisuus realismin ohi. Tässä vaiheessa puhuu sydän; hillitysti, muotoa hakien, mutta kaikkea sanomaansa visusti tarkoittaen.

Ehkä kaikki kuulostaa hiotulta siksi, että nämä ovat tärkeitä sanoja. Niin tärkeitä, että Gibbard on halunnut pyhittää sisällön ohella niiden muodon.

Sanojen avulla hän myös jakaa kokemuksensa. Pieni yksityiskohta saa kuulijankin muistamaan, miten yksi katse voi viedä sielun mennessään. Oman rakkaan silmien värillä ei ole väliä, mutta niiden hehkulla on. Hehkulla, joka tuntuu erityiseltä; sen takaa aukeaa tie syvälle yhteisyyteen, muilta salattuun, muiden tavoittamattomaan.

”Where soul meets body”

Omasta elämästäänhän Gibbard laulaa. Ainakin luulisin niin. Mutta laulaa hän samalla muistakin. Minusta ja omastani, esimerkiksi. Sinisilmästä, jonka sielun erityisyyden tunnen koko ajan ruumiissani.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Death Cab for Cutie – Soul Meets Body (ohj. Jon Watts)

Bonus!

Death Cab for Cutielta äänestettiin myös kappaleita The New Year, Tiny Vessels, Title and Registration ja Transatlanticism.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress