Gentrifikaatio mainittu.

”Brooklyn, Bronx, Manhattan, Staten Island and Queens
Standing up and fighting is what living here means
In order to survive you’ve got to earn your respect
The only lessons that you learn are from things that you regret”
(Biohazard – Urban Discipline)

Näin pitkälle päästiin Nuorgamia ilman lyriikkalainausta Biohazardilta. Eikä toivottavasti tämän jälkeen sitten siitä bändistä enempää.

Koska olen viimeiset kaksi vuotta ihmetellyt maailmaa puhtoisessa ja turvallisessa New Yorkissa, ihmetellään jatkoilla luonani sen synkkää, väkivaltaista, rikollista, köyhää ja likaista historiaa. Aikaa jolloin Lower East Side oli rikkaiden turistien sijaan nistien, huorien ja väkivaltaisten väliamerikkalaisjengien valtaama betonierämaa. Nykyisten miljoonia maksavien loftien taloissa asuivat ihmiset, joilla ei ollut unelmia saati toiveita. Paitsi päästä bändin kanssa soittamaan tarunhohtoisille CBGB’sin jokasunnuntaisille päiväkeikoille.

Tämä on sen ahdistuksen synnyttämä kansanperintö. 20 biisiä olennaista New Yorkin hardcorea, olkaa hyvät.

Puhtoinen lähiöni New Yorkissa

1. Judge – New York Crew
2. Cro-Mags – Hard Times
3. Youth Of Today – Break Down The Walls
4. Madball – Can’t Stop, Won’t Stop
5. Agnostic Front – Police State
6. Breakdown – Sick People
7. Urban Waste – Police Brutality
8. Beastie Boys – Egg Raid On Mojo
9. Gorilla Biscuits – Things We Say
10. Cause For Alarm – Parasite
11. Kill Your Idols – Can’t Take It Away
12. Warzone – We’re the Crew
13. Sheer Terror – Just Can’t Hate Enough
14. 25 Ta Life – Hardcore Rules
15. Kraut – Getaway
16. Adrenalin O.D. – New Year’s Eve
17. Nihilistics – Here And Now
18. Reagan Youth – Reagan Youth
19. Sick of it All – Built To Last
20. H2O – Here Today, Gone Tomorrow

Kuuntele soittolista tästä.

Göstan mahdollisesti komeimmaksi popsävellykseksi jäi hämmentävästi samaa kahta osaa kiertävä oodi arkeenpaluulle.

”Tunnen hankaussähköä, kipinöitä munissa,
Minä se vasta kehtaan…
olla mies”

Komean kuulaalla introlla verkkaisesti maanantaiaamun tavoin käyntiin pyörähtävä kappale toistaa Göstan aiemminkin hyväksi havaitsemaan keinoa alittaa rima selkä suorana: kaikkien kolmen säkeistön sanoitukset ovat täysin yhtenevät. Kuin arkipäivät, ne kiertävät ympäri samaa kehää, kunnes viikonloppu viimein vapauttaa.

Kuten Göstan teoksissa yleensäkin, sävellys ja sanoitus kulkevat tyylikkäästi läpi kappaleen käsi kädessä. Arkirealistisissa säkeistöissä sanoituksien seinäntuijotus ja munien kipinöinti ovat täydessä synkronissa musiikillisen maanläheisyyden kanssa, kunnes kertosäkeistön sanoituksellinen eskapismi ja suurieleisesti maalaileva instumentaatio tempaisevat kuulijan pilviin maalailemaan seksuaalisväritteistä haavekuvaa.

”Nainen
Tahdotko että sut pois näistä kuvioista veisin?
Jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin
Ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä
Puhua kielillä, kiusata hengiltä tekemällä kaiken
Kaiken”

Unelmia ja toimistohommia on kokonaisuutena sen tason popkappale, että jos sen olisi tehnyt joku brittiläinen vässykkä sopivaan aikaan maailmanhistoriassa, se olisi kanonisoitu maailmanlaajuisesti yhdeksi ihmishistorian ikivihreistä. Nyt me suomalaiset saamme elää tyytyväisyydessä, että meillä on salaa jotain paljon muita parempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pääosassa jälleen kovan onnen ritari.

Kyykyssä on monin tavoin geneerisin mahdollinen Leavings-teos. Etenkin tekstin aihealue – reppana, oman elämänsä kännipäissään pilannut antisankarimies – toistuu Göstan teksteissä kyllästymiseen asti.

”Tulen ryömimällä eteiseen
Polvillani makuuhuoneeseen
Jos voisit rakastua uudelleen
Kodin ympäriltä juoneeseen”

Silti, sävellyksessä on jotain sellaista tenhoa, joka on aina nostanut itselleni juuri tämän kappaleen Leavings-tuotannon ehdottomaan kärkeen. Sen R.E.M.-henkinen positiivinen pohjavire, kuulaan melankolinen kertosäe ja lopulta hämmentävästi pakan sekoittava c-osa mallintavat tietyllä tavalla juuri sitä maanis-depressiivisyyttä, joka on olennainen osa klassista suomalaista tuurijuoppoutta, joka tällaistenkin tarinoiden taustalla turhan usein on.

Moodi vaihtuu kuin veitsellä leikaten romanttisesta nallekarhusta kaksiteräiseen miekkaan tarttuvaksi kovan onnen ritariksi.

”Joka päivä ja yö
Se sama sovitustyö
Taas kun tartuin kaksiteräiseen miekkaan

Ei mistään hajua
Vailla ajantajua
Kuin tiimalasista vois valua hiekkaa

Join, ja join, ja join ja se tuli tosi tarpeeseen”

Vaikka Kyykyssä ei nousekaan monen Leavings-kappaleen tavoin syvästi analysoitavissa olevaksi moniulotteiseksi ja kunnianhimoiseksi taideteokseksi, se kestää silti aikaa, sillä sen suurin vahvuus on sävellyksen mutkaton pop-sensibiliteetti ja siitä kumpuava ajattomuus.

Video ei ole enää saatavilla

Mew, Kentin kaatajat.

Toismaailmaista kauneutta, veitsenterävää soitantaa ja vuorenkorkuista paisuttelua.

”Indifference is killing me!”

Vuonna 2002 suosionsa huipulle itseään kampeava Kent soitti kiertueen Suomessa. Lämmittelijänä toimi kaikille tuntematon tanskalainen pikkubändi, joka ei ollut vielä julkaissut edes ensimmäistä kansainvälistä levyään. Tuon yhtyeen nimi oli Mew, eikä kiertueen jälkeen pahemmin puhetta Kentistä kuultu, kun tuo skandinaavinen landskamp päättyi Tanskan suvereeniin 6–0-voittoon.

En ollut itse kiertueen keikoilla, mutta niiden jälkeen oli vaikea välttyä tuon kolmikirjaimisen nimen kuulemiselta joka käänteessä.

Kun yhtye vihdoin palasi keväällä 2003 omalle keikalle Tavastialle, takataskussa uunituore kansainvälinen debyyttinsä Frengers, oli kupletin juoni jo selvillä: jokainen runotyttö sai uuden suosikkibändin ja jokainen indiebändi itselleen uuden tyylin.

Vaikka yhtye on sittemmin ylittänyt itsensä suuruudenhulluudessa vaikuttavuudessaan jo moneen kertaan, on bändin häkellyttävä iskuvoima tiivistettävissä Am I Wry? No -kappaleen ensitahteihin. Täysin käsittämätön yhdistelmä toismaailmaista kauneutta, veitsenterävää soitantaa ja vuorenkorkuista paisuttelua. En usko koskaan kääntäneeni kelkkaani epäilyksestä estottomaan ihailuun niin kuin tämän avauksen myötä.

Jopa yhtyeen nolot puolet kääntyvät pidemmän päälle vahvuuksiksi. Kammottavat levynkannet ja Jonas Bjerren ensimmäisen vuoden taidekoululaisen runokirjan B-materiaalin mieleen tuovat lyriikat aiheuttavat vaivaantuneisuutta, mutta tavallaan raaputtavat muuten niin täydellisen pinnan rikki tavalla, joka muuttaa epäinhimillisen hurmaavan hölmöksi.

Helpoin tapa todentaa Mewin vaikutusvalta kymmenen sitten on kuunnella läpileikkaus suomalaisen indiepopin kermasta vuodesta 2003 eteenpäin. Lähes jokaisella bändillä alkoivat vallata alaa nyrjähtelevät rytmit, järkälemäisesti vyöryvät bassot, terävästi maalailevat kitarat ja kuulaat laulut.

Kaiken tuon ymmärtää yhä yhtä hyvin, kun pistää Am I Wry? Non soimaan. Sen ikoninen vyörytys ei ole menettänyt pisaraakaan tehostaan vuosien kuluessa.

Toivottavasti yhtye kykenee vielä nousemaan lievästä luovasta lamastaan, joka sitä on And The Glass Handed Kites -levystä (2005) asti vaivannut. Ainakaan toistaiseksi kukaan ei ole vielä voittanut tätä juuttilaumaa omassa pelissään.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Mewiltä äänestettiin myös kappaleita 156, Comforting Sounds, Snow Brigade ja Special.

Timberlake ja Timbaland – kunnianhimoa valtavirrassa.

Myönnän, olin nuorempana kammottavan yksiulotteinen indiefasisti. Kuten Holmes tarvitsee Moriartynsä, Ali Frazierinsä ja Hommafoorumi maahanmuuttajansa, elin maailmassa, jossa valtavirta edusti pysähtyneisyyttä, pahuutta, laskelmoivuutta ja korruptoituneisuutta musiikissa, riippumattomien kanavien ja artistien edustaessa hyvää, puhdasta ja aitoa.

Toki 20-ja-risat-ihmisen kuuluukin rakentaa maailmansa näin, joten en kadu mitään. Olen vain onnellinen, että voin sanoa tuon tukahduttavan elämänvaiheen jääneen taakse.

En olisi mitenkään pystynyt aloittamaan henkistä matkaa kohti avarampaa mieltä ilman selkeitä askelmerkkejä piirtäviä äänitteitä. Vaikka koen aloittaneenikin matkan jo hieman aiemmin, lopullisesti minut taisi rajan valoisammalle puolelle kantaa Justin Timberlake Timbalandin avustuksella FutureSex / LoveSounds –levyn voimin.

Kyseinen albumi viimeistään hakkasi minusta kaikki ennakkoluulot, ettei valtavirrassa uskalleta kokeilla, venyttää rajoja ja mennä kunnianhimossa alakulttuurejakin pidemmälle. Tehden kaiken tämän tinkimättä musiikin myyvyydestä tai vetovoimasta keskivertokuulijan korvissa.

Albumin kappalemateriaali on lähes kauttaaltaan yli 5-minuuttista ja noudattaa kaavaa, jossa sinkkueditille otollinen nerokas turboahdettu pariminuuttinen laajenee albumiversiossa saman idean laajempaan tutkimiseen tai kahden samaa teemaa eri kantilta tutkiskelevan teoksen saumattomaan yhteenliittymään.

LoveStoned / I Think She Knows noudattaa näistä jälkimmäistä lähestymistapaa. Alkupuolisko LoveStoned on estoton ylistyslaulu yökerhojen hedonistiselle lihatiskille, josta kertoja poimii kuumimman ilmestyksen mukaansa haureuden tielle yhdeksi yöksi.

”She looks like a model
Except she’s got a little more ass
Don’t even bother
Unless you’ve got that thing she likes”

Jälkipuolisko I Think She Knows löytää itsensä LoveStonedin hikisistä lakanoista kokemasta tunteita, joita yhden yön huumaan ei pitäisi kuulua. Yön saalistaja on muuttunut uhriksi ja himo on vaihtunut kaipaukseksi.

”Those flashing lights come from everywhere
The way they hit her I just stop and stare
I’m love stoned from everywhere and she knows”

Kappaleen yli seitsenminuuttinen runko on erittäin harkiten rakennettu ja eheä matka. Alkupuoliskon huoleton itsevarmuus läikkyy yli maljasta ja poljennon etukeno on kuin Matti Ijäksen Katsastus-elokuvan Öövinin askellus nakkikioskin tyttöjä narraamaan: röyhkeä ja saalistava.

Jälkipuoliskon jousivetoisen melankolia häivyttää tuon röyhkeyden hetkessä ja korvaa sen raastavalla kaipuun tunteella. Sillä tyhjyydellä, joka kalvaa ihmistä, joka haluaa palavasti jotain saavuttamatonta.

Timberlaken lisäksi LoveStoned / I Think She Knows löytyy erittäin korkealta sijalta myös Timbalandin meriittien pitkältä listalta. Etenkin alkupuoliskon tuotanto on oppikirjaesimerkki miehen tuotannon parhaista puolista. Voittopuoleisesti sämplätyistä ihmisäänistä koostuva tausta on yhtäaikaisesti orjallisen konemainen, mutta samalla valloittavan inhimillinen. Ihmisäänien valta-asemaa ei välttämättä edes huomaa, mutta kun instrumentaatiota kuuntelee tarkemmin, koko äänimaailma on täynnä pieniä palasia, jotka tunnistaa välittömästi inhimilliseksi, vaikka Mosleyn akan poika onkin ne Akai MPC:llään orjuuttanut.

Kappaleen sovituksen kruunaava hetki on kuitenkin noin 4 minuutin ja 20 sekunnin kohdalla alkava siirtymä, jossa ensin jousiosuutta kiusoitellaan leikellysti, sitten annetaan sen rauhoittaa tunnelma pariksi tahdiksi, jonka jälkeen kuin tyhjästä ilmestyy mahdollisesti jumalaisin koskaan nauhalle tarttunut, Timberlaken mukaan Interpolin innoittama kitaralinja, joka murtaa hetkessä taian ja kääntää kappaleen päälaelleen.

Kaikki kuitenkin nojaa Justin Timberlaken vahvuuteen tulkitsijana. Hänen kykynsä eläytyä koko biisin tunnelmaspektriin vaivattomasti myisi koko tarinan, vaikka taustalla rämpytettäisiin epävireistä Landolaa. Miehen kuulas tenori tihkuu seksiä sekä röyhkeyttä läpi alkupuoliskon ja uskottavan haurasta tuskaa loppuosuuden.

Huikeaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Justin Timberlakelta äänestettiin myös kappaleita Cry Me a River, FutureSex/LoveSound, Like I Love You, My Love, Rock Your Body, Sexyback ja What Goes Around… Comes Around.

Gösta. Hattu. Päästä.

Päällisin puolin Gösta Sundqvistia tavallisempaa heppua ei olekaan. Mutta Gösta ei ollut niin kuin muut. Resuisen risuparran ja pikkukaupungin ammattikoulun röökipaikan alkuasukkaan ulkomuodon taakse kätkeytyi Suomen historian monipuolisimpiin kuuluva renessanssimies. Monilahjakkuus, joka vaihtoi vaivattomasti taiteenlajia huumorikuunnelmista popmusiikkiin ja teatterista jalkapalloon.

Göstan monipuolisen lahjakkuuden ydin piili hänen pohjattomassa empatiassaan
ja kyvyssään omaksua omalla tavallaan uudet tai oudot asiat, oli kyseessä sitten ihmiskohtalot tai populaarimusiikin tyylivirtaukset. Empatian kohteena olivat tietysti useimmiten Göstan tarinoiden yleisimmät päähenkilöt: kansan syvien rivien erilaiset antisankarit. Tämän ihmisryhmän suuret surut ja pienet ilot innoittivat 16 äänilevyllistä katkeransuloista musiikkia, joka kohteidensa tapaan vuorottelee saumattomasti keskenkasvuisen alapäähuumorin ja pohjoisen ihmismielen pohjattoman haikeuden välillä.

Tarinankertojana Göstan suurin vahvuus oli kyky heittäytyä mitä erilaisempien kertojahahmojen asemaan. Hän lauloi niin laiminlyötyjen lapsien (Elämä ikkunan takana), perheensä hylkäävien äitien (Kerro terveiset lapsille) kuin seksuaalisuutensa kanssa tuskailevien nuorten (Poika nimeltä Päivi) suulla. Silti kaiken keskiössä ovat yleensä tuiki tavalliset akuankat ja homersimpsonit. Hyvää tarkoittavat hölmöt, joille jaettiin elämän korttipakasta epäkuntoinen tunneäly, tavallista heikommat henkiset taidot ja tilastotiedettä uhmaava epäonni.

Musiikillisesti Leavings ei ikinä hylännyt juuriaan. Kaikkia yhtyeen kuuttatoista levyä yhdistää täydellinen arvaamattomuus; rautalanka-iskelmästä mennään sujuvasti italodiskon kautta suureellisiin balladeihin ja siitä näppärästi ska-poljentoon ja synapoppiin. Tämä johtui Göstan pohjattomasta ruokahalusta uudelle musiikille. Hänen intohimonsa musiikilliseen tutkimusmatkailuun kuului esimerkiksi Radiomafian Koe-eläinpuistoradio–
ohjelman musiikkivalinnoista, joiden linjakas linjattomuus loi mahtavan vastakohdan ohjelman vähäeleiselle huumorille.

Koska Leavings teki musiikkia vain ja ainoastaan tallenteita varten, eikä uhrannut mahdollisuuksiaan livetilanteen rajoitteiden alttarilla, biisit rakentuivat aina pelkästään tarinan ehdoilla. Yhtyeen äänilevyt ovat kollaasimaisia kokemuksia. Jos yksittäisen kappaleen irrottaa kontekstistaan, on usein mahdotonta sanoa miltä aikakaudelta se on peräisin.

Vaikka Gösta jätti meidät aivan liian varhain, elokuussa 2003, hän jätti jälkeensä käsittämättömän rikkaan elämäntyön, josta on ammennettavissa uusia sävyjä ja tunteita vuodesta toiseen.

Tuhannen markan setelit

Häntä koipien välissä (1988)

Leavingsin kulta-ajan eli 1980-luvun loppupuoliskon kruununjalokivi. Levy, joka voisi olla minkä tahansa vuosikymmeniä toimineen bändin hittikokoelma tai Suomen kansan virallinen ääniraita.

Levyn avaava Teuvo, maanteiden kuningas tyhjentää pajatson ressuja myöten. The Smithsille syvästi velkaa oleva sävellys on Göstan nerokkuuden ytimekäs kiteytymä, jonka kerrostettu sovitus paljastaa yhä edelleen uusia puolia itsestään. Teuvon teksti on oppikirjaesimerkki siitä, miten hyvä tarina myydään todentuntuisilla yksityiskohdilla.
Katolleen kääntyvä auto ei ole mikä tahansa geneerinen menopeli, vaan nimenomaan Ford Anglia.

Levyn muut huippukohdat ovat Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen, joita paremmin ei köyhyysrajan alapuolella syrjäytyvän perheen tarinaa voi kertoa. Vaikka katajainen kansamme on brändännyt itsensä melankolian asiantuntijoiksi, ei näitä kahta teosta syvemmälle tragedian ytimeen voi sukeltaa.

Video ei ole enää saatavilla

Raparperitaivas (1991)

Leavingsin musiikki oli alusta asti kantaaottavaa, mutta hienovaraisella tavalla, tavallisten elämäntarinoiden näkökulmasta yhteiskuntaa kommentoiden.

Raparperitaivas-levyllä Gösta otti ensimmäisen kerran voimakkaammin kantaa kulutushulluuden ja suorituskeskeisyyden syöksykierteeseen, johon ihmiskunta oli heittäytymässä. Se toi raikkaan tuulahduksen lyriikoihin, joissa oli muuten tuttu, viiltävän sarkastinen ote. Levyn riipaisevin tarina on synkkä kertomus pikkukaupungin kahlitsemasta Mirandasta, johon jokainen pienessä kaupungissa ja valtavirran ulkopuolella elänyt voi samaistua.

Video ei ole enää saatavilla

Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen (1981)

Vaikka Suuteleminen kielletty olikin vahva avaus, paikan Leavings-levyjen kärkikastissa saa Juhani Merimaan kuvalla kansitettu Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen. Levyä kuunnellessa käy selväksi, että kaikki esikoislevyä kahlinneet estot, säännöt ja rajoitukset on paiskattu romukoppaan. Tuloksena on diskorockia, joka kelpaisi LCD Soundsystemin James Murphynkin levylautaselle (Pojat tanssimaan), Suomi-reggaen hienoin hetki (epäilyttävästi nimetty Nigger Jonas), upea Ennio Morricone -henkinen diskoinstrumentaali (Kolmen dollarin tähden), AOR-iloittelua (Tämä vaikea elämä) sekä Kuusumun Profeettaa nimensä ja musiikkinsa puolesta muistuttava Herra presidentti käy kuvauttamassa itsensä ja näkee unenomaisessa näyssä vanhan äitinsä.

Vaikea uskoa, että varovaisesti sovitetun ensilevyn ja tämän sekopäisen kokonaisuuden väliin mahtuu vain reilu vuosi.

Video ei ole enää saatavilla

Perjantai 14. päivä (1986)

Leavingsin kultakauden startanneen Perjantai 14. päivä –levyn merkillisin ominaisuus on, että se tehtiin kokonaan ilman rumpalia. Folk-henkinen levy on sovituksellisesti poikkeuksellisen yhdenmukainen, mikä vain alleviivaa sitä, miten käsittämättömän terävä Sundqvistin sävellyskynä vuonna 1986 oli.

Levyn avaava Kerro terveiset lapsille nostaa riman taivaisiin katkeransuloisella tarinalla perheensä jättävästä äidistä. Sävellyksen duurivoittoisuus vain syventää tarinan pakahduttavaa todenmakuisuutta.

Levyn jokainen kappale ansaitsisi tulla huomioiduksi erikseen. Liian vähän on kirjoitettu ainakin Surumetsien talvimorsiamesta, joka muistuttaa suureellisessa talvierämaatunnelmoinnissaan CMX:n mahtipontisimpia balladeita, eikä vähiten Ahti Marja-Ahon huikean jousisovituksen ansiosta.

Levyn akustisuudelle vahvaa kontrastia antaa lähes kansallislaulun asemaan noussut Pohjois-Karjala, jonka ”kotikylän Depeche Mode” –poljento tekee siitä jokaisen 1980-lukudiskon loppuillan villitsijän.

Video ei ole enää saatavilla

Rakkauden planeetta (1995)

Vaikka Leavingsin tuotantoa alkoi 1990-luvulla vaivata epätasaisuus ja vanhojen kaavojen
toistaminen, on Rakkauden planeetta harvinaisen eheä kokonaisuus. Sen huippukohdat vetävät vertoja yhtyeen mille tahansa mestariteokselle. Upean rehellinen popsävellys Kyykyssä sekä suomalaisin sävyin jälleen Depeche Moden kanssa flirttaileva Rakkauden työkalu ovat eturivin esimerkkejä yhtyeen täydellisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Sopivasti lihavat

Suuteleminen kielletty (1980) / Kadonnut laakso (1982) / Raha ja rakkaus (1985) / Musiikkiluokka (1989)

Käytännössä mikä tahansa näyte Leavingsin 1980-luvun tuotannosta kelpaa todisteeksi Gösta Sundqvistin neroudesta, mutta koska kaikkia levyjä ei voi ”tuhannen markan setelien” joukkoon valita, jää näiden neljän osaksi paikka kakkosketjussa.

Debyyttilevy Suuteleminen kielletty on kokonaisuutena vielä varovaisen yhtenäinen, mutta pakkaa sekoittaa tehokkaasti Tuhannen markan seteli. Jos kyseinen italodisco-instrumentaali syntyisi Brooklynissä Bushwickin kellarissa vuonna 2013, eivät Nuorgam, Pitchfork ja muu blogosfääri mistään muusta koko vuonna kirjoittaisikaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kadonnut laakso -levyltä löytyvä Rock on, Rudy on Göstan pikimustaa kerrontaa hirtehisimmillään. Leppoisasti rullaava rockabilly-kappale kertoo musertavan tarinan itsemurhan tehneen tyttöystävän miehestä. Musiikin ja lyriikan vastakkainasettelu pysäyttää joka kerta.

Video ei ole enää saatavilla

Raha ja rakkaus -levyn avaava Poika nimeltä Päivi käsittelee julkaisuajankohtaansa nähden huomattavan rohkeaa aihetta ja avaa Leavingsin pelin synapopkentällä, jolle yhtye palasi vuosien varrella usein menestyksekkäästi temmeltämään.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikkiluokan helmi on täysin virheetön popmestariteos Unelmia ja toimistohommia, joka voisi olla kansainvälisen tason klassikko — vaikka sanoituksen kohtalaisen karkea kielenkäyttö laulusta pitämisen hieman vaikeaksi tekeekin.

Video ei ole enää saatavilla

Ihan tavalliset tennissukat

Varasteleva joulupukki (1990) / Turkmenialainen tyttöystävä (1993) / Käärmenäyttely (1996) / Kerran elämässä (1998)

1990-luvulla Göstan hittipumppu alkoi yskiä. Vaikka yhtye onnistuikin ajoittain tekemään loistavia levyjä, kuten Rakkauden planeetan tai Raparperitaivaan, taso laski vääjäämättömästi. Yksittäisistä onnistumisista huolimatta levyjen kuunteleminen kokonaisuuksina alkoi olla haastavaa. Anarkistisesta seikkailunhalustaan tunnetun yhtyeen musiikki alkoi hakeutua yksiulotteisempiin ja arvattavampiin uomiin myös tuotannoltaan ja sovituksiltaan.

Katolleen kääntyneet angliat

Bulebule (2000) / Onnen avaimet (2002) / Hopeahääpäivä (2003)

Uusi vuosituhat ei ollut Leevi and the Leavingsille armollinen, mutta 2000-luvun levyistä vain Bulebule on kuuntelukelvoton kokonaisuus. Tuntui, että Gösta oli sanonut sanottavansa. Sävellykset olivat heikkoja hiilipaperikopioita vanhoista ideoista ja sovituksissa mentiin siitä mistä matalalle asetettu rima oli turvallisinta alittaa.

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Nuorgamin printissä, jossa se on kuvitettu Leevi and the Leavings luottotaiteilijan Mikko Kurenniemen piirtämien levynkansien luonnoksilla.

Tänään 16.8.2013 tulee kymmenen vuotta Gösta Sundqvistin kuolemasta.

Queen. Ylivoimainen.

Diskografioiden niputtaminen on tarpeeksi vaikeaa minkä tahansa bändin kohdalla. Tämän jutun kirjoittamista aloitellessani alan tuntea olevani pesunkestävä idiootti, kun olen tullut luvanneeksi käsitellä Queenin tuotantoa, tuota musiikkihistorian mahdollisesti liukkainta ankeriasta.

Queen oli yhtye, jossa neljä lähes tasavahvaa ja omaleimaista biisinkirjoittajaa hurjasteli mahtipontisuuden valtateillä parin vuosikymmenen trendien ohi onnistuen yhtäaikaisesti pitämään kiinni omasta identiteetistään ja tarttumaan lähes erehtymättömästi kulloisenkin ajan estetiikkaan.

Kun suurin osa 1970-luvun hard rock ja glam -dinosauruksista kulahti 1980-luvulle tultaessa jonnekin relevanssihorisontin tuolle puolen, Queen haki vauhtia ensin yhdysvaltalaisen mustan musiikin kautta ja sitten syntetisoiduin soundein, joilla tuona pastellisävyisenä vuosikymmeninä tahkottiin dollareita.

Juurevaa rokkia ihannoineen Roger Taylorin (rummut), vuosikertafolkia sekä mahtipontisia kitaravalleja arvostaneen Brian Mayn (kitara) ja tanakasti funkia valkoisen nörttimiehen habituksella tykittäneen John Deaconin (basso) lisäksi Queeniin kuului tietenkin yhtyeen kiistaton keulakuva, johtohahmo ja kiteytymä, vuonna 1948 Sansibarissa syntynyt Farrokh Bulsara, jonka maailma muistaa nimellä Freddie Mercury.

Juuri Freddien käsittämätön skaala laulajana, esiintyjänä, mediahahmona ja säveltäjänä vei Queenin musiikkihistorian lehdille yhtenä kunnianhimoisimmista yhtyeistä koskaan. Poikkeuksellisesti Queenin musiikillinen kunnianhimo ei koskaan estänyt sen tuotannon veitsenterävää hitikkyyttä. Tästä parhaana todisteena toimii yhtyeen maailmanlaajuinen läpimurtohitti Bohemian Rhapsody, jonka lähes kuusiminuuttista, kokonaan popkappaleen kaavaan roskakoriin heittävää sekopäistä neroutta tuskin tarvitsee enempää analysoida.

Koska Queen ei koskaan pelännyt uusiutua levyjen välissä, saati vaihtaa tyyliä radikaalisti jopa levyn sisällä, on albumeita vaikea asettaa järjestykseen. Tavallaan niistä jokainen ansaitsee vähintään kuusi tähteä viidestä.

Kuningattaret

Innuendo (1991)

On erittäin lohdullista, että yhtyeen traagisen lopun joutsenlauluksi sai jäädä näin uskomattoman komea teos, joka on yhtäaikaisesti yhtyeen uran summaus ja sen vieminen täysin uudelle tasolle.

Nimikappale Innuendo on yhtyeen onnistunein rock-vaatteisiin puettu miniooppera sitten Bohemian Rhapsodyn, ja Show Must Go On vastaavasti viimeisiään vedelleen suurmiehen katkeransuloisen eeppinen voimannäyttö ja rakkaudenosoitus elämäntyötään kohtaan.

On hankala kuvitella Freddien tehneen albumia käytännössä viimeisillä voimillaan. Levy tihkuu elinvoimaa, luovuutta ja intohimoa – joko Freddien terveydentilasta huolimatta, tai juuri sen ansiosta. Koko yhtye selvästi halusi jättää arvoisensa testamentin ja onnistui siinä täydellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

A Night At The Opera (1975)

Pelkkä Bohemian Rhapsody oikeuttaa tälle levylle korkean sijan, mutta koko muukin albumi noudattaa samaa totaalisen varomattomuuden ja raja-aidoista välinpitämättömyyden kaavaa kuin sen keskeisin teos.

Aina Seasize Rendezvousin skifflemäisestä iloittelusta ’39:n kohtalokkaaseen folkiin ja Love Of My Lifen pakahduttavasta romanttisuudesta Lazing On A Sunday Afternoonin brittiläiseen kabaree-hassutteluun levy on kuin soundtrack johonkin täysin käsittämättömään elokuvaan tai omituisen yhtenäinen kokoelmalevy kymmeneltä eri bändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sheer Heart Attack (1974)

Hieman aliarvostettu ja Night At The Operan varjoon jäänyt levy, jolla yhtye tietyssä mielessä puhkesi lopullisesti kukkaansa. Ensilevyjen suoraviivainen glamrock alkoi rönsyillä jokaiseen loogiseen suuntaan. Lopputuloksena oli kollaasi mahtipontista kitarajumaluutta (Brighton Rock), Metallicalle coveroitavaksi kelvannutta proto-NWOBHM:ia (Stone Cold Crazy), Flaming Lipsin 2000-luvun tuotannon esiasteelta kuulostavaa sekoilua (In The Lap Of The Gods) ja yllin kyllin teatraalisuutta (Killer Queen).

Video ei ole enää saatavilla

A Kind Of Magic (1986)

Kaikkien Queenin 1980-luvun hienojen puolien upea kiteytymä, joka toimii eräänlaisena varjo-soundtrackinä Russell Mulchanyn fantasiaklassikolle Highlander – Kuolematon, sillä suurin osa levyn kappaleista soi kyseisen elokuvan taustalla ja niiden lyriikat sivuavat elokuvan teemoja.

Albumin kappaleissa Queen saavuttaa jotain Highlander-teemaan sopivaa universaalisuutta, jossa upeat popmelodiat, mystiset tunnelmat ja estoton musiikillinen leikittely lyövät kättä harmoniassa.

Keskeisiä teoksia A Kind Of Magicillä ovat Brian Mayn upea sinfoninen balladi Who Wants To Live Forever, maailmojasyleilevä Friends Will Be Friends ja rennon aikuismaisesti rokkaava One Vision.

Video ei ole enää saatavilla

Kuninkaat

News Of The World (1977)

Tavallaan News Of The World lunastaa paikkansa musiikkihistorian albumien kuningasluokassa pelkästään avauskaksikkonsa turvin. Tappavan tehokkaista avausraitoja löytyy historiasta yllin kyllin, mutta kun albumi polkaistaan käyntiin We Will Rock You / We Are The Champions -kaksikolla, ei keskusteltavaa juuri jää.

Ikävä kyllä kun koko potti lyödään pöytään jo starttiruudussa, jää muu levy hieman jälkeen ja paikka Queen-tuotannon kirkkaimmassa kärjessä saavuttamatta. Toki John Deaconin hieno Spread Your Wings sekä punk-henkisesti kohkaava Sheer Heart Attack hieman yrittävät taistella levyn puolesta, mutta sen on lopulta tyydyttävä paikkaan kärjen tuntumassa.

Video ei ole enää saatavilla

A Day At The Races (1976)

A Night At The Operan ”pikkuveli”, joka oli Queen-skaalalla melko turvallinen jatko edeltävälle levylle, aina kansitaidetta myöten.

A Day At The Races on kuitenkin ehjä kokonaisuus, jolta nousi esiin yksi Queenin kestävimmistä ikivihreistä, etenkin Atlantin länsirannalla: Somebody To Love.

Avausraita Tie Your Mother Down on kuin uhmakas todiste, että Queen osaa rockata suoraviivaisesti erittäin kulmikkaan ja haastavan Night At The Operan jälkeenkin. Bändi onnistuu tässä täydellisesti, sillä kyseessä on yksi sen uran vahvimmista rokkirykäisyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Queen (1973)

Vaikka yhtyeen ensilevytys ei vedäkään vertoja monelle yhtyeen myöhemmälle levytykselle, se on debyytiksi häkellyttävän kypsä. Etenkin Liar ja Keep Yourself Alive antavat osviittaa korkeuksista, joihon tämä nelikko tulisi jatkossa nousemaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Works (1984)

Levy, jolla Queen loi lopullisesti nahkansa 1980-lukulaisena hittikoneena. Heti avausraidalla Radio Ga Ga tehdään selväksi, että bändi on valmis pysymään ajanmukaisena ja tekemään isoja hittejä muuttuvaan maailmaan. Toisaalta Roger Taylorin rumpujen tilalla sykki yhä enenevissä määrin kaimansa Roger Linnin suunnittelema LinnDrum ja taajuuskaistan alakerrassa oli John Deaconin basson vahvana haastajana analogisyntetisaattorien mekaanisesti pumppaavat arpeggiot.

Yhtye kommentoi tätä kahtiajakoa melko kärkevästi kappaleella Machines (Or ’Back to Humans’), jossa Freddien kerrostetut lauluharmoniat pitävät ihmisten puolia synteettistä taustaa ja Roger Taylorin ohjastamaa vocoder-robottia vastaan.

Albumin unohtumattomin hetki oli kuitenkin visuaalinen: edes edistyksellisyyden illuusioon kietoutunut 1980-luku ei ollut täysin varautunut I Want To Break Freen videoon, jossa kaikki yhtyeen jäsenet näyttävät olevan erittäin kotonaan ristiinpukeutuneina hahmoinaan.

Video ei ole enää saatavilla

Prinssit

The Game (1980)

1980-luvun porteilla Queen kävi ylivoimaisesti amerikkalaisimmillaan. Soul, funk olivat uineet osaksi yhtyeen DNA:ta, ja bändi selvästi ihannoi Grease-musikaalin ja Elviksen karkkivärisiä ja 1950-lukulaisia maailmoja.

The Gamen iättömimmäksi teokseksi jää John Deaconin funk-taidonnäyte Another One Bites The Dust, jonka ansiosta monet Yhdysvalloissa luulivat Queenin olevan musta yhtye. Single saikin aikoinaan merkittävää radiosoittoa juuri mustaan musiikkiin keskittyvillä asemilla. Syystäkin.

Myös Dragon Attack on komea todiste siitä, että nämä brittiläiset valkolaiset osasivat totisesti svengata rotunsa perimmäisestä kankeudesta huolimatta.

Mustien rytmien vastapainoksi Game tarjoilee myös yhtyeen valkoisinta musiikkia: Crazy Little Thing Called Love on suora pastissi 1950-luvun viattomasta amerikkalaisesta rokkenrollista, jossa torttutukat riiaavat kesämekkoisia kultakutreja drive-in-elokuvateatterien hämärissä tai dinereiden vilkkuvien neonkylttien loisteessa. Freddien Elvis / Gene Vincent -imitaatio on vähintäänkin huvittava, mutta varsin hurmaavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

The Miracle (1989)

The Miracle on kaksijakoinen levy. Tavallaan se tuntuu nopeasti ja helposti tekaistulta kokonaisuudelta, joka polkaistaan käyntiin lähes käsittämättömän (hyvässä ja pahassa) hassuttelukaksikon Party / Khashoggi’s Ship voimin. Kun kuulija on saatu varpailleen, pyyhkäistään jalat lopullisesti alta Miracle–I Want It All–Invisible Man–Breakthru-hittikimaralla.

Hiteistään huolimatta The Miracle ei loppupeleissä ihan pysy bändin parhaiden levyjen kyydissä. Loppua kohden taso laskee melko merkittävästi, eivätkä avauskaksikon jättämät haavat pääse täysin umpeutumaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jazz (1978)

1970-luvun loppua lähestyttäessä Queenin musiikissa alkoi kuulua läpi Yhdysvalloissa vietetty aika. Peribrittiläiset sävyt alkoivat saada vivahteita soulista.

Levynä Jazz on melko epätasainen välimalli keskellä muodonmuutosta, jossa alkuaikojen teatraalisuus ei enää ole entisessä loistossaan, mutta uudet tuulet eivät ole vielä muotoilleet yhtyeestä 1980-luvulle valmista hittikonetta. Avausraita Mustapha on komea kokeilu itämaisten skaalojen maailmassa, Let Me Entertain You hieno ”mission statement” yhtyeen livesettiin ja Dreamer’s Ball herkullisen patinoitunut aikamatka kevyesti jatsahtavaan iskelmään.

Video ei ole enää saatavilla

Queen II (1974)

Yhtyeen jatko debyytilleen ei vielä seuraajansa Sheer Heart Attackin tavoin pääse nousemaan siivilleen, vaan tuntuu eräänlaiselta kakkosdebyytiltä, jolle ei kuitenkaan enää voi antaa ensilevyn ”vahva tuotos debyytiksi” -sympatioita, joten paikka albumien paremmuusjärjestyksen häntäpään tuntumassa on kohtalona. Vaikka Seven Seas Of Rhye onkin yksi glamrockin historian komeimpia tekeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

Äh

Made In Heaven (1995)

Miksi?

Video ei ole enää saatavilla

Arvostelun ulkopuolella

Hot Space (1982)

Moni haluaisi kertoa sinulle, rakas lukijani, että tämä levy on Queenin huonoin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin täysin väärässä. Kyllä, Hot Space on tavallaan epäonnistunut harha-askel homoklubien diskon, soulin ja funkin suuntaan ja massiivinen takinkäännös edellistä The Game -levyä edeltäneelle syntetisaattoripannalle.

Mutta tuon epäonnistumisen raunioista nousee albumillinen naurettavuuden ja nerouden rajamailla hortoilevia hedonistisia 1970- ja 1980-lukujen taitteen tanssipaloja, jotka kuorrutetaan vielä aidosti hienoilla Las Palabras De Amor -AOR-voimaballadilla ja David Bowien kanssa tehdyllä Under Pressure -duetolla. Ne olisivat melkein millä tahansa Queen-levyllä kärkimateriaalia.

Monet Hot Spacen biiseistä voisi hyvinkin kuvitella James Murphyn levylautaselle kuumissa DFA-varastobileissä vuonna 2004.

Video ei ole enää saatavilla

Flash Gordon (Soundtrack) (1980)

Queenin tuotannon outolintu, lähes täysin syntetisaattorivetoinen ääniraita elokuvahistorian reunaviitteeksi jääneelle Flash Gordon -filmatisoinnille, on samanaikaisesti melko tyhjänpäiväistä synasekoilua ja äärettömän mielenkiintoinen yhdistelmä kasarifuturismi-friikkausta ja Queeniin sisäänrakennettua mahtipontisuutta. Tätä levyä ei yksinkertaisesti voi saati kannata arvioida millään yleisesti hyväksytyllä skaalalla.

Video ei ole enää saatavilla

Major Lazer katsoi dystooppisen tasangon yli ja huokaisi: Katso nyt minua, en kykene lainkaan uskomaan mitä ne ovat minulle tehneet.

Diplo on tehnyt tuottajana selväksi, että hänellä on suvereeni taito naittaa faveloiden hikinen paukutus pop-ystävällisiin koukkuihin ja leipoa tällä kaavalla massiivisia hittejä. Mutta miehestä on muuhunkin.

”Look at me
I just can’t believe
What they’ve done to me
We could never get free
I just wanna be”

Vuosi 2012 jää Diplon kirjoissa historiaan siitä, että silloin hän todisti osaavansa myös himmata.

Ensin helmikuussa julkaistiin Diplon tuottama, veretseisauttavan komea Climax, jonka tuotannollinen niukkuus nosti Usherin upean laulun ansaitsemalleen jalustalle.

Major Lazerin kakkoslevyltä ensimmäisenä maistiaiseksi nostettu Get Free ei ehkä ole samalla tavalla siirapissa uitettu kuin Climax, mutta äänimaisemaltaan se on vähintäänkin yhtä väljä. Sen jokainen elementti on tarkkaan harkittu ja rakkaudella paikoilleen asetettu.

Climaxin tavoin myös Get Freen pelkistetty tuotanto antaa roimasti tilaa lauluraidalle, jolla Dirty Projectorsin Amber Coffman kiekuu ja kujertaa tumman sensuellilla äänellään elämänsä suorituksen.

Get Freen tärkein anti on kuitenkin kertosäkeen laulumelodia. Se nappaa välittömästi pihteihinsä, eikä suostu jättämään kuulijaa rauhaan, vaikka korvakäytävän tunkisi täyteen hammastikkuja.

Näistä aineksista on tehty biisi, joka on helposti vuoden 2012 parhaimmistoa ja jo nyt lunastanut paikkansa 2000-luvun parhaan 111 biisin joukosta.

Harmi, että Free The Universe -levy on muuten varsin unohdettavaa sekoilua.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Major Lazerilta ei äänestetty muita kappaleita. Niukasti listan ulkopuolelle jääneeltä Dirty Projectorsilta sen sijaan äänestettiin kappaleita Stillness Is the Move ja The Gun Has No Trigger.

Chris Lowe ja Neil Tennant, kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Aloitan myöntämällä, että tässä tekstissä ei tule olemaan objektiivisuuden häivääkään. Suhteeni muuhun musiikkiin on kylmän analyyttinen, paikoin jopa häiritsevän irtautunut. Pet Shop Boysin kohdalla näin ei ole.

Olen palvonut yhtyeen jokaista liikettä siitä asti, kun 10-vuotiaana vuonna 1989 ostin summamutikassa koulun viereisestä divarista hopeakantisen Opportunities (Let’s Make Lots of Money) -maksisinglen. Tästä alkoi välitön rakkaustarina, jonka aikana muut musiikilliset ihastukset ovat tulleet ja menneet, mutta yksi on ollut vuodesta toiseen ylitse muiden: kaksi salaperäistä ja sisäänpäinkääntynyttä keskiluokkaisen brittiläisyyden ruumiillistumaa, joiden elämäntyö on ollut huijata diskosukupolvi balettiin ja oopperasnobit tanssilattialle.

Jos siis oletat saavasi puolueettoman analyysin yhtyeen tuotannosta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Tällä kertaa tarjolla on vain ikuisen tähtisilmäisen fanin jyrkän asenteellista ylistyslaulua.

Ei ole yllättävää, että Pet Shop Boysin muodostivat 1980-luvun alussa kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä. Heti alusta lähtien Neil Tennant ja Chris Lowe olivat rocktähden stereotypian täydellisiä vastakohtia. Tennant oli ahminut näyttämötaidetta, kirjallisuutta ja runoutta rahvaan liikakansoittamassa Newcastlessa ja löytänyt tiensä kustannusalalle, ensin Marvel Comicsin brittisiiven palvelukseen koostamaan sarjakuvia ja sitten Smash Hitsiin kirjoittamaan musiikista. Lowe tahollaan Blackpoolissa oli korvannut heikot sosiaaliset lahjansa intohimolla musiikkiin ja arkkitehtuuriopintoihin.

Levyttäessään ensimmäistä kertaa Tennant oli jo lähes 30-vuotias ja Lowekin puolivälissä kolmatta vuosikymmentään.

Vain näistä lähtökohdista voi syntyä yhtye, joka vie äärimmilleen populaarimusiikin kaupallisuuden ja korkeakulttuurin ylevyyden liiton. Juuri tästä jännitteestä syntyy se jokin, joka nostaa Pet Shop Boysin korkealle kaikkien muiden länsimaisen musiikin puitteissa operoivien tunareiden yläpuolelle.

Neil Tennant, Tommi Forsström ja Chris Lowe, kolme aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Harvassa ovat artistit, joiden voisi kuvitella säveltävän musiikkia balettiin, musikaaliin ja venäläisen mykkäelokuvan taustalle, tekevän tanssibiisin ¾-tahtilajiin, työskentelevän Angelo Badalamentin, Derek Jarmanin, Harold Faltermeyerin ja muotikuvaaja Bruce Weberin kanssa, säveltävän levyn Liza Minnellille ja yhdistävän saumattomasti U2:n rockuskottavuuden Frankie Vallin iskelmähömppään.

Kaiken tämän hienostelun ohella yhtye on kuitenkin aina ollut ensisijaisesti popyhtye, jonka tärkein tavoite on luoda sävellyksiä, jotka tyydyttävät meissä kaikissa asuvan tarpeen saavuttaa mahtava fiilis musiikin kautta. Sekä tietysti tarjota ääniraita alkukantaiselle pyllynheiluttamiselle diskoteekin valojen hedonistisessa välkkeessä neljäsosia ahnaasti takovan bassorummun tahtiin.

Yhtyeen toimintamallissa tasapaino älyllisen ja rahvaanomaisen välillä on aina ollut harkittu. Mitä suoraviivaisempi biisi, sitä varmemmin sanoitukset vilisevät obskuureja kirjallisuusviittauksia ja intertekstuaalisuuksia. Musiikillisesti haastavampi teos, sen enemmän se puolestaan turvautuu purkkapopin kliseisiin. Tiukasti ajassa ja trendeissä kiinni olevat tuotannot ja ajattomat sävellykset sulautuvat sujuvasti yhteen.

Vaikka Pet Shop Boys on lähes kolmen vuosikymmenensä aikana julkaissut jopa reilusti enemmän materiaalia sivuprojekteissa ja sinkkujen b-puolilla kuin studiolevyillä, perkaan tässä vain viralliset studiolevyt. Rannalle jäävät muun muassa todella hienot sävellystyöt Taistelulaiva Potemkinin säestykseen ja The Most Incredible Thing -balettiin sekä nippu vaihtelevantasoisia Disco-nimisiä remix-levyjä. Jätän lisäksi huomiotta vuonna 2001 ilmestyneet Further Listening -versiot siihenastisista levyistä.

Rakkaus tulee nopeasti

Behaviour (1990)

On kuvaavaa, että Pet Shop Boysin uran ehdoton taiteellinen huipentuma oli myös yhtyeen kaupallisen menestyksen jyrkän alamäen alku. Etenkin Yhdysvallat hylkäsi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen lähes kokonaan, eikä oikein ikinä löytänyt sitä uudestaan.

Oltuaan koko 1980-luvun lähes erehtymätön hittivainunsa kanssa, kaksikko päätti avata uuden vuosikymmenen riskipelillä. Muiden konemuusikoiden keskittyessä miljoonabittisillä, vuorenkorkuista soundia suoltavilla digitaalivermeillä herkutteluun, Tennant ja Lowe pestasivat tuottajaksi soundtrack-puolella (Beverly Hillsin kyttä, Top Gun, Juokse tai kuole) kannuksensa ansainneen saksalaisen analogisynanörtin, Harold Faltermeyerin.

Yhteistyön tuloksena oli hitaasti avautuva, seesteinen kokonaisuus tummasävyisiä popkappaleita, joissa musikaalivaikutteet kuuluivat entistä vahvempina.

Levyn tunnelman tiivistää parhaiten Bruce Weberin ohjaama video Being Boring -kappaleeseen. Sen rakeisen mustavalkoinen tunnelma pysähtyneessä ajassa ilakoivine kauniine nuorineen on uitettu etääntyneessä melankoliassa ja ulkopuolisuuden tunteessa, joka kulkee vahvana punaisena lankana läpi koko albumin.

Suorimmin melankolia kuuluu levyn uneliaissa tunnelmapaloissa, kuten This Must Be The Place I Waited Years to Leave, Only the Wind ja My October Symphony, mutta myös menevämmät kappaleet (So Hard, How Can You Expect to Be Taken Seriously) ovat kaukana riemukkaasta.

On toki ymmärrettävää, ettei Yhdysvallat jaksanut enää Behaviourista innostua. Se on Being Boringin intron ensimmäisestä huokauksesta Jealousyn majesteettisen lopukkeen kaiun viimeiseen häntään marinoitu ylevässä englantilaisuudessa. Vaikkei Tennantin fraseeraus ole koskaan miehen kulttuuriperimää pyrkinytkään salaamaan, on Behaviour Pet Shop Boysin lopullinen sukellus kotimaansa syvimpään olemukseen.

Vaikka Behaviourilla ei olekaan monen muun Pet Shop Boys -levyn kaltaista välitöntä tarttuvuutta, sen neroudesta ei ole ajan hammas saanut minkäänlaista otetta. Faltermeyerin luoma äänimaailma ja Tennant/Lowe-kaksikon komeat sävellykset voisivat olla melkeinpä miltä aikakaudelta tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Fundamental (2006)

Vaikkei Pet Shop Boys ole ikinä erityisen pitkään laakereillaan levännytkään, oli maailma – ja oletettavasti yhtyeen fanitkin – pitkälle 2000-luvun puolelle tultaessa otaksunut, että yhtye oli luomisvoimansa tuhlannut ja tulisi julkaisemaan muotokelpoja mukaelmia itsestään hamaan loppuun saakka.

Tuskin kukaan odotti, että 20 vuotta ensilevynsä jälkeen Pet Shop Boys julkaisisi levyn, joka kilpailee vakavasti yhtyeen vahvimman albumin tittelistä.

Toisin kuin yhtenäinen Behaviour, Fundamentalin tunnelmat kattavat yhtyeen spektrin lähes laidasta laitaan. Numb ja I Made My Excuses And Left ovat upeita patetiaballadeja, joihin tiivistyy Pet Shop Boysin tukahdutetun surumielisyyden syvin olemus. The Sodom and Gomorrah Show ja I’m With Stupid taasen esittelevät yhtyeen kyvyn kirjoittaa vapautuneesti rullaavia iloluontoisia poplauluja.

Fundamentalin iloluonteisiakin hetkiä tosin varjostaa ensi kertaa näin vahvasti Pet Shop Boys -levyllä läsnä oleva poliittisuus. Lähes kaikki levyn kappaleista ovat suoria maailmanpoliittisia kannanottoja sotaa, konservatiivista ahdasmielisyyttä ja muukalaisvihaa vastaan.

Levyn ylivoimainen kruununjalokivi on kuitenkin ylväs melankolisen tanssipopin mestariteos Minimal, jonka minimalismia ylistävät sanat ja täyteen ahdettu tuotanto luovat herkullisen vastakohtien leikin.

Fundamentalin korkeasta tasosta suuri osa voidaan varmasti laskea ensimmäistä kertaa kokonaisen albumin verran Pet Shop Boysia tuottaneen Trevor Hornin (tsekkaa Nuorgamin soittolista) ansioksi. Vaativaksi mieheksi tiedetty Horn on selvästi ruoskinut lievästi tuuliajolle ajautuneen kaksikon takaisin ruotuun.

Video ei ole enää saatavilla

Actually (1987)

1980-luvun puolivälissä Tennant/Lowe-hittipumppu oli huippuunsa viritetty koneisto, jonka keskeisin täysimittainen tuotos Actually on. Esikoislevy Pleasen myynneistä vastasi mitä suurimmissa määrin West End Girls -jättihitti, ja yhtye olisikin ollut helppo kuitata sen jälkeen yhden hitin ihmeeksi, mutta vuoden 1987 sinkkuputki It’s a Sin, What Have I Dont To Deserve This (vierailijana Dusty Springfield), Rent ja Heart tekivät selväksi, että kyse on tähdenlentoa tärkeämmästä ilmiöstä.

Jos rivi hittisinkkuja ei ollut tarpeeksi, yhtye päätyi vielä haastamaan poprakenteita tekemällä ennen ensimmäistäkään live-esiintymistä täysmittaisen elokuvan kappaleeseensa It Couldn’t Happen Here. Vaikka elokuva ei erityisen hyvin ole aikaa kestänytkään, sen pelkkä olemassaolo kertoo jotain olennaista siitä, miten Tennant ja Lowe projektiaan lähestyivät. Kyse ei missään vaiheessa ollut yksinkertaisesta musiikkiaktista, vaan poikkitaiteellisesta popilmiöstä, joka häpeilemättä lainaa kaikista muista taidemuodoista tyydyttääkseen luomisvimmansa.

It Couldn’t Happen Here on kappaleena henkeäsalpaava kokonaisuus. Sen säveltäjälistalta löytyy PSB-kaksikon lisäksi muuan Ennio Morricone ja sen käsittämättömän majesteettisesta jousisovituksesta vastaa David Lynchin hovisäveltäjänä tunnetuksi tullut Angelo Badalamenti, jonka palvelukset rikastuttivat myös Behaviourin maisemia pari vuotta myöhemmin. Samalla kuvastolla pelaa King’s Cross, joka on komean synkkä kuvaus urbaanista epätoivosta.

Sydämeltään Actually on kuitenkin ihmisiä tanssittamaan tarkoitettu poplevy, jonka DNA on kirjoitettu neljäsosia sykkivällä bassorummulla. Vaikka yhtyeen kirkkaimmat huippuhetket ovat muilla levyillä, Actuallylla ei ole oikeastaan yhtään kokonaan heikkoa kappaletta. Sen ainoaksi synniksi jää nopeamman materiaalin hienoinen geneerisyys.

Video ei ole enää saatavilla

Aina mielessäni

Please (1986)

Tavallaan Please on perinteinen debyyttilevy: lievästi identiteetitön, rosoinen ja haparoiva.

Mutta sitten toisaalta: West End Girls.

Kappaleen jokaiseen iskuun sisäänrakennettu hitikkyys ei liene kenellekään tässä vaiheessa epäselvä asia, joten sille ei tarvitse erityisemmin tekstibittejä tuhlata.

Levyllä on kuitenkin ansionsa West End Girlsinkin ulkopuolella. Opportunities (Let’s Make Lots Of Money) on tunnelmallisen tummasävyinen diskopala ironiaa tihkuvilla ja juppikulttuuria kritisoivilla sanoituksilla ja Love Comes Quickly malliesimerkki hienolla koukulla varustetusta laulusta lemmen koukeroista.

Pianoballadi Later Tonight maalaa lisäksi kuvaa siitä, miten hienosti kaksikko tulee myöhemmin käyttämään palettinsa himmeämpiä sävyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Introspective (1988)

Introspective on erikoinen studiolevy, sillä se koostuu vain kuudesta biisistä, jotka ovat kaikki yli kuusiminuuttisia ja joista yhtäkään ei julkaistu singlenä siinä muodossa, jossa ne levyllä kuullaan.

Tästä syystä se on levynä yhtäaikaisesti erittäin haastava sekä äärettömän mielenkiintoinen.

Introspectiven – ja tietyllä tavalla Pet Shop Boysin koko uran – keskeisin teos on majesteettinen Left to My Own Devices, jolla duon mieltymys monipuolisiin klassisiin orkestraatioihin ensi kertaa puhkesi kukkaansa. Trevor Hornin tuotanto ja Richard Nilesin orkestraatio yhdistettynä tanssittavaan biittiin tiivistyivät hienosti lyriikoista löytyvään katkelmaan:

”Che Guevara and Debussy to a disco beat”

Video ei ole enää saatavilla

Very (1993)

Yhtyeen myydyin albumi Very on identiteetiltään melko haastava kokonaisuus. Oikeastaan kaikilla muilla Pet Shop Boysin levyillä on selkeä ja yhdistävä punainen lankansa, mutta Very sinkoilee impulsiivisesti laidasta toiseen – onneksi kuitenkin tason erittäin korkeana läpi levyn pitäen.

Albumin myyntiluvuille ei kuitenkaan tarvitse etsiä sen kummempaa syytä kuin vahvat ja tarttuvat singlet, joista etenkin Can You Forgive Her sekä Village People -laina Go West tekivät melko selvää jälkeä tanssilattioilla ja radioaalloilla vuonna 1993.

Video ei ole enää saatavilla

Voitko antaa hänelle anteeksi?

Nightlife (1999)

Pet Shop Boysin pelikirjan tärkein luku, eli poproskan ja syvällisen nerouden estoton sekoittaminen, on ajoittain ollut lähellä koitua yhtyeen kohtaloksi. Nightlife on marinoitu niin syvällä kertakäyttöisen house-soundin syövereissä, että albumin ilmestyessä moni sivuutti sen turhanpäiväisenä välityönä.

Paras esimerkki tästä on yhtyeen musikaalillekin nimensä antanut Closer to Heaven, joka ensikuulemalta on täysin tarpeeton aerobic-tunnin taustamusiikiksi tarkoitettu kertakäyttöhölkkä, mutta joka muissa yhteyksissä, tanssilattian täristämiseen optimoidusta tuotannostaan riisuttuna paljastuu yhdeksi Tennant/Lowe-kaksikon kauneimmista ja hauraimmista töistä.

Nightlife ei erityisemmin hittibiiseillä koreile ja näin ollen sen menestyskin jäi melko maltilliseksi. Yksittäisenä biisinä vain New York City Boy on jäänyt elämään levyn ulkopuolista elämää. Muilta osin Nightlife on teos, joka vaatii syvempää paneutumista.

Video ei ole enää saatavilla

Yes (2009)

Luotuaan edellisellä levyllään Fundamentalilla todella onnistuneesti nahkansa 2000-luvun tanssittavan soundin pariin, Pet Shop Boys yritti sinänsä ihan onnistuneesti pysyä samalla radalla pestaamalla tuottajahommiin Xenomania-tuotantotiimin. Lopputulos jäi kuitenkin selkeästi jälkeen Fundamentalista, vaikka Yes varsin mallikelpoinen 2000-luvun PSB-tuotos onkin.

Albumin suurin ongelma on biisimateriaalin ohuus. Siltä ei löydy juuri lainkaan ison hittibiisin arvoisia sävellyksiä. Vain ensisingle Love etc. sekä Tsaikovskia lainaava All Over the World onnistuvat jäämään mieleen ensimmäisellä parilla kuuntelulla, ja vaikka Yes alkaakin tuttuuden myötä tuntua useampien kuunteluiden jälkeen rakkaalta, ei se kuitenkaan lunasta paikkaansa kovin korkealla yhtyeen tuotannossa.

Video ei ole enää saatavilla

Bilingual (1996)

Latinalaisen Amerikan sovitusmaailmasta paljon ammentava Bilingual voisi olla loistava levy, jos Tennant ja Lowe olisivat sukeltaneet yhtä syvälle innoituksensa syövereihin kuin Paul Simon, sillä valjuksi jäävän kokonaisuuden ehdottomasti vahvimmat raidat (Discoteca, Single, Se A Vida É) ovat juuri niitä, jotka estottomimmin flirttailevat lattarirytmien kanssa.

Ikävä kyllä kaksi kolmasosaa levyn biiseistä on parhaimmillaankin täytemateriaalia. Vähän reilun kymmenen vuoden uran jälkeen alkoi ensimmäisen kerran näyttää siltä, ettei Pet Shop Boysin erehtymättömältä vaikuttanut popvaisto olisikaan niin erehtymätön.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Elysium (2012)

Fundamentalin vahvan paluun ja Yesin kelvollisen peesauksen jälkeen odotukset olivat kovalla, kun PSB ilmoitti työstävänsä henkistä jatko-osaa parhaalle levylleen, Behaviourille. Etenkin, kun ensimmäinen julkistettu kappale Invisible oli henkeäsalpaavan komea, uninen teos, joka ylväästi kantoi Behaviourin melankolian soihtua.

Lupausten lunastus jäi kuitenkin kalkkiviivoille.

Winnerin kaltaisen kyllästyneen mittatilaustyön, Ego Musicin totaalisen hirvitysen ja muun materiaalin unohdettavuuden rinnalla vain Invisible nousee esiin kappaleena, jonka soisi läpäisevän yhtyeen laadunvalvonnan. Hyvänä päivänä samaan luokkaan nousevat myös avausraita Leaving ja taivaisiin verkkaisesti kurottava Breathing Space.

Video ei ole enää saatavilla

Release (2002)

Yli kymmenen vuoden valheessa elämisen jälkeen olen valmis myöntymään yleiseen mielipiteeseen: Release on surkea albumi.

Vuosia yritin uskotella itselleni, että duolta oli hieno ja rohkea yritys lähteä tekemään orgaanisempaa levyä, jossa synat antavat tilaa oikeille soittimille. Jälkikäteen en voi käsittää, miten olen antanut itselleni luvan moiseen.

Kyllä, eri kontekstissa jotkut Releasen biiseistä voisivat olla ihan kelvollisia albumiraitoja. Home And Dry ei ole huono sävellys ja Samurai in Autumn hyvä biisi ihan sellaisenaan.

Mutta ne eivät pelasta levyä sellaisilta järjettömän yhdentekeviltä biiseiltä kuin I Get Along, Birthday Boy tai You Choose. Myöskään nokkelasti Eminemille homofobiasta naljaileva The Night I Fell In Loven teksti ei pysty pelastmaan kappaletta sävellykselliseltä onttoudelta ja tuotannolliselta anemialta.

Jos Releasen eduksi on luettava edes jotain, niin se on mahdollisesti toiminut terapiateoksena, jonka myötä Tennant ja Lowe ovat päässeet irti tarpeestaan tuottaa ”oikeaa” musiikkia, sillä yhtyeen seuraavalla albumilla Fundamentalilla tätä ongelmaa ei ollut enää pätkääkään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pet Shop Boysin loputtomasta sivuprojektien, remixien ja muiden säätöjen aarrearkusta voisi poimia lähes mitä tahansa, mutta poimin tämän, mahdollisesti parhaan koskaan tehdyn remixin, jossa alkuperäinen biisi on säilytetty ehjänä, mutta siihen on tuotu lisää kerroksia ja remixin tehneen artistin omia sävyjä. Remixaamisen aapiskirjan ensimmäisen luvun arvoista kamaa.

Video ei ole enää saatavilla

Terve mieheen, olen J.

Elämän hienot asiat löytyvät lähes aina äärimmäisten vastakkaisuuksien yhteentörmäyksissä. Olivatpa kyseessä positiivisesti ja negatiivisesti varautuneet ionit, KLF:n ja Extreme Noise Terrorin yhteisesitys Brit Awardsissa tai Matti Vanhanen näyttämässä sarvimerkkiä Lordin kanssa, jotain äärettömän pysäyttävää tapahtuu aina, kun elämän kankaalle piirtyy kontrasteja.

Juuri kontrasteilla leikittely on Dinosaur Jr:n valtti ja yhtyeen kiistattoman ruumiillistuman, J. Mascisin olemus. Pixiesin ohella Dinosaur Jr. oli avainasemassa 1980-luvulla luomassa mallia 1990-luvulla vaihtoehtomusiikin perustyökaluksi nousseelle hiljaisuuden ja äärimmäisen meluvallin vuorottelulle.

Mutta Dinosaurin ristiriitaisuudet ulottuvat paljon syvemmälle. Bändin Manowar-tasoinen äänenpaino ja J. Mascisin sisäänpäinkääntyvän nariseva lauluääni, punk-henkinen suoraviivainen paahto ja hävyttömän röyhkeät venytetyt kitarasoolot sekä musiikin melankolisuus ja visuaalisen puolen naivistinen hälläväliä-asenne ovat kaikki luomassa kokonaisuutta, jossa jin ja jang ovat kaaoottisessa balanssissa.

Samaa passiivisuuden ja aggressiivisuuden yhteentörmäystä on voitu todistaa myös yhtyeen myrskyisässä historiassa. Vaikka Dinosaur Jr:n alkuperäinen ja ainoa oikea kokoonpano on laulaja-kitaristi Mascisin ohella Lou Barlow (basso) ja Murph (rummut), on Dinosaur Jr. yksinomaan J. Mascisin yhtye, eikä sisäänpäinkääntynyt johtohahmo tätä ole ikinä hävennyt tehdä selväksi.

J. Mascis on vain helppo ihminen käsittää täysin väärin. Straight Edgeksi jo teini-iässä heittäytynyt, Äiti Amman halauksista ja opetuksista voimaa ammentava verkkaisesti puhuva pohdiskelija on helposti tulkittavissa itsensä kemiallisesti moneen otteeseen käräyttäneeksi kulahtaneeksi hipiksi.

Mascisin rajoittunut kommunikaatiokyky ja tyrannimainen ote oman visionsa ajamisessa johtivat alkuperäisen kolmikon erkanemiseen jo Barlow’n katkeraan lähtöön 1980-luvun lopussa yhtyeen kolmannen levyn (Bug) jälkeen (Murph sinnitteli vielä pari levyä rivijäsenenä). Koko yhtyeen alkuaikojen psykologisesti riipivä tarina on todella ansioituneesti kerrottu Michael Azerradin kirjassa Our Band Could Be Your Life, joka on muutenkin jokaiselle 1980-luvun amerikkalaisesta vaihtoehtomusiikista kiinnostuneelle pakollinen teos luettavaksi.

Alkuperäisen kokoonpanon 1980-luvulla tekemät kolme levyä on helppo lukea merkittävimpien suunnannäyttäjien joukkoon sille, miten musiikki kehittyi tulevan vuosikymmenen aikana.

1990-luvulla enemmänkin J. Mascisin soolo-operaatioksi muuttunut Dinosaur Jr. sai alternative-villityksen myötä maistaa ison levy-yhtiön budjettien ja markkinointikoneiston mahtia. Vaikka yhtyeestä ei koskaan muutaman mahtimenestyjän tasoista koko kansan grungejyrää tullutkaan, kaikki 1990-luvun levyt olivat ihan kelvollisia kaupallisia menestyksiä. Lisäksi vastoin kuin monet muut 1980-luvulla kannuksensa luoneet indie-bändit, Dinosaur Jr. ei muuttunut mitenkään merkittävästi ankeammaksi ison levy-yhtiön nisää imiessään, vaan jatkoi tasavarmojen korkealuokkaisesti surisevien levyjen tekemistä vuodesta toiseen.

Vaikka yhtyeen alkuperäismiehityksen paluu vuonna 2005 olikin vastaus monien hartaisiin rukouksiin ja kiistatta yksi kuluneen vuosituhannen mahtavimmista paluu-uutisista, eivät reunionin jälkeiset levyt ole varsinaisesti tarjonneet mitään unohtumatonta. Mascisin, Barlow’n ja Murphin näkeminen yhdessä lavalla soittamassa bändin klassikoita on toki sellaisenaankin jo enemmän kuin voisi toivoa. Silti 2000-luvulla Mascis on melkein ollut parhaimmillaan omalla nimellään tekemissään hankkeissa, kuten huikean hienolla akustisvetoisella Several Shades Of Why –levyllä (2011).

Mutta toivottavasti tämä dinosaurus ei ole vielä hetkeen kuolemassa sukupuuttoon, vaan Mascisin Jazzmasterissa on vielä jemmassa monia hienoja levytyksiä.

Tässä yhtyeen levytykset perattuna ansioidensa mukaan.

Tyrannosaurus Rexit

WHERE YOU BEEN (1993)

Yksikään äänilevy ei ole ikinä alkanut yhtä komeasti – tapa, jolla kuin Out There -kappaleen intro potkaisee Where You Beenin käyntiin – eikä tule koskaan alkamaan. Loppupeleissä on aivan sama vaikka loput levystä olisivat vain tuulen huminaa puskissa, pelkät ensiminuutit sementoivat tämän teoksen merkittävyyden historiankirjoihin.

Mutta tuulen huminan sijaan levyltä löytyy roppakaupalla uskomattomia helmiä, kuten flegmaattisuuden huipentuma Start Choppin’, eeppinen Not The Same, majesteettisesti vyöryvä On The Way ja tyylikkään kantrihenkinen Goin’ Home.

Where You Been kiteyttää kaiken mikä 1990-luvun vaihtoehtomusiikissa oli hienoa vaivattomasti ja tyylillä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Out There

YOU’RE LIVING ALL OVER ME (1987)

Yhtyeen virallinen kanonisoitu klassikkoalbumi. Henkilökohtaisesti en osaa päättää kallistuuko oma vaakakuppini enemmän Bug-levyn puolelle, mutta objektiivisuuden nimissä myönnyn tässä artikkelissa yleiseen mielipiteeseen.

Onneksi tähän ei ole mitään syytä olla yhtymättä, sillä onhan You’re Living All Over Me tyylipuhdas suoritus 1980-luvun jenkki-indien kaanonissa. Hüsker Dü, Mission Of Burma ja Replacements olivat jo luoneet pohjan punk-johdannaisen estetiikan ja korkealuokkaisen biisimateriaalin yhteentörmäykselle ja suuntaa hakeneen ensilevyn jälkeen You’re Living All Over Me nappaa syötön vastaan.

Little Fury Thingsin ja In A Jarin kaltaiset surinapop-rallit, Sludgefeastin kaltaiset jytäriffiorgiat ja Barlow’n Sebadoh-yhtyettä ennustava nauhahörhöily Poledo ovat kaikki synnyttäneet tahollaan satoja Pitchforkin nykyään hehkuttamaa bändiä, ja syystä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : In A Jar

I BET ON THE SKY (2012)

Vastoin odotuksia, kahden alkuperäiskokoonpanon nauhoittaman mukiinmenevän, mutta unohdettavan paluulevyn jälkeen yhtye julkaisi viime vuonna albumin, joka oli näkemyksellisempi ja vahvempi kokonaisuus, kuin mikään Dinosaur Jr. -nimellä julkaistu tuotos sitten 90-luvun alkupuolen. I Bet On The Sky on selkeästi enemmän sukua J. Mascisin akustisemmalle soolomateriaalille kuin enemmän jamipohjaiselta tuntuneet Beyond ja Farm.

Myös Lou Barlow’n levylle kirjoittamat Rude ja Recognition ovat miehen tuotantoa raikkaimmillaan.

Biisitasolla mitään unohtumattomia Dinosaur Jr. -klassikoita levyllä ei varsinaisesti ole, mutta 2000-luvulle täysin sopimattomasti, sitä on erittäin miellyttävää kuunnella kokonaisena albumina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Don’t Pretend Your Didn’t Know

WITHOUT A SOUND (1994)

Ilman Where You Been -levyn olemassaoloa Without a Sound hamuaisi kärkipaikan itselleen. Levyn avaavan Feel The Painin avausriffi on niin oppikirjamateriaalia 1990-luvun indieriffien ydintä etsiessä, ettei sen kajahtaessa ilmoille voi 1970-luvun loppupuolella syntynyt henkilö olla herkistymättä.

Without a Sound on myös levy, jolla J. Mascis tuntui saavuttaneen kitaristina lakipisteensä, koska levyn jokaisessa biisissä tapahtuu kitarapuolella niin loputtomasti upeta asioita, että jos lukija sattuu olemaan lukijakuntamme kitaranörtimpää osastoa, suosittelen nostamaan tämän levyn listan ykköseksi. Löytyy nimittäin komeaa riffiä, sooloa, tekstuurinypläystä ja tyylikästä akustisen räpläystä yllin kyllin.

Levyn keskeisin hetki on kuitenkin upea Outta Hand -kappale, joka saattaa olla J. Mascisin hienoin hetki koskettavan ja herkän biisimateriaalin kirjoittajana ja hauraana tulkitsijana. Vain Mazzy Starin Fade Into You vetää Outta Handille vertoja täydellisenä kappaleena nojata ajan pysähtyessä eteeriseen indietyttöön tai -poikaan ja unohtaa maailman olemassaolo.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Outta Hand

Stegosaurukset

BUG (1988)

Itselleni Bug jakaa melko tasaväkisesti You’re Living All Over Men kanssa alkuperäiskokoonpanon levytysten ykköspaikan, vaikka J. Mascis itse on todennut, ettei erityisemmin siitä välitä.

Kuitenkin kappaleet, kuten Freak Scene ja Budge, ovat niin suvereeneja klassikkoteoksia, että niiden voimalla pari levyn heikompaa hetkeä antaa helposti anteeksi.

Yhtyeen tarinalle keskeinen kohta Bugilla on loppupuolelle sijoittuva raastava lähes kuusiminuuttinen Don’t, jossa yhtyeen vähän levyn ilmestymisen jälkeen jättänyt Lou Barlow huutaa riipivän meluvallin päälle toistuvasti ”why don’t you like me”, eikä edes erityisemmin peittele kohdistavansa huutonsa passiiviselle J. Mascisille, jolta ei erityisemmin hellinnyt vakuuttelua ja tukea epävarmalle Barlow’lle yhtyeen alkuvuosina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Freak Scene

BEYOND (2007)

Upeiden alkuperäiskokoonpanon paluukeikkojen jälkimainingeissa syntynyt ensimmäinen levytys kymmeneen vuoteen ei missään tapauksessa ollut kelvoton esitys. Beyond on tavallaan hieno paluu alkuaikojen bändisoundiin, säilyttäen kuitenkin 1990-luvulla löytyneen linjan.

Levyä kuitenkin vaivaa biisimateriaalin lievä ohuus. Mascis tuntui kanavoineen biisinkirjoittaja-minänsä enemmän soolotouhuihinsa ja pyhittäneen Dinosaur Jr:n enemmän riffivetoisten fiilistelyjen leikkikehänä. Materiaali tuntuu syntyneen enemmän jameissa, kuin varsinaisen sävellystyön tuloksena ja kuten usein tällaisissa tapauksissa, biiseissä ei ole samaa syvyyttä, johon yhtyeen kohdalla on saanut tottua.

Edes Lou Barlow’n upeat biisit Back To Your Heart ja Lightning Bulb eivät varsinaisesti saa pistämään tätä levyä kovinkaan usein soimaan, kun on Dinosaur Jr:n kuuntelun aika.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Been There All The Time

HAND IT OVER (1997)

Vaikka J. Mascis haastattelulausuntojen perusteella pitää Hand It Over -levyä korkeimmassa arvossa yhtyeen 1990-luvun tuotannosta, en ole itse siitä ikinä löytänyt yhtään syytä nostaa sitä Where You Beenin tai Without a Soundin tasolle.

Toki levy on täynnä vahvoja esityksiä, Mascisin terävän sävellyskynän sivalluksia ja maanjäristyksen voimaisia riffejä, mutta on ihan oma häpeänsä, että meni muutama vuosi aiemmin tekemään jotain niinkin ylitsepääsemätöntä kuin kaksi aiempaa levyä.

Kohokohtina Hand It Overilla on katkeransuloinen, verkkaisesti etenevä Sure Not Over You, maailman hämmentävimmällä trumpettiosuudella varustettu I’m Insane ja melankolinen Never Bought It.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : I’m Insane

Lesothosaurukset

DINOSAUR (1985)

Jos yksittäinen biisi saisi oikeasti määrittää levyn tason, olisi yksinomaan Forget The Swanin ansiosta tämän levyn paikka ykköskastissa, sillä se on yksinkertaisesti yksi maailmanhistorian parhaista levytetyistä biiseistä. Mascisin Cure-fanius ei jää epäselväksi ja toisen säkeistön jälkeen alkava flanger-efektiin täysin hukkuva soolo on miehen äänenpaine-obsessiota parhaillaan.

Mutta muuten levy on ikävä kyllä melko hätäisesti nauhoitettu ja tyylillisesti suuntaa hakevan bändin tekemä hapuileva ensityö. Monet tulevien nerouksien ainekset ovat jo läsnä ja kokonaisuus ei missään nimessä ole ansioton, mutta vaikeaa tätä on tästä korkeammalle nostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Forget The Swan

FARM (2009)

Paluulevyistä keskimmäinen uppoaa kaikkein syvimmälle melko turhan jamittelun suohon. Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä mitään erityisen muistettavia hetkiä.

Levy kuulostaa juuri siltä, että sen tekeminen on ollut varmasti mukavaa ja helppoa bändille, mikä on toki ansio sinänsä. En kuitenkaan löydä oikeastaan koskaan syytä kuunnella Farmia, kun tarjolla on niin iso pino reilusti parempia Dinosaur Jr. -levyjä ja jopa paluun jälkeisistä levyistä kaksi muuta ovat selkeästi parempia.

Jos jotain positiivista pitää erikseen keksiä, niin Lou Barlow osoittaa taas, että laatu korvaa määrän. Levyn keskivaiheilta löytyvä Your Weather olisi millä tahansa Sebadoh-levyllä huipputason biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Your Weather

GREEN MIND (1991)

1980- ja 1990-lukujen taite oli Dinosaur Jr:lle siirtymäkausi alkuaikojen ydintriosta rehelliseksi J. Mascis -showksi ja katu-uskottavan punk-levy-yhtiön suojista ison Siren talliin.

Green Mindillä J. Mascis ei vielä pääse nousemaan tarpeeksi omille siivilleen luodakseen omillaan mitään pohjattoman unohtumatonta, mutta onneksi täysosumaa ei tarvinnut odottaa paria vuotta enempää.

Levyn huippukohtia ovat mm. Mellotron-huilussa uiva Thumb, oppikirjamaisen dinosaurjrmäinen The Wagon ja hämmentävällä groovella eteenpäin nilkuttava Puke And Cry.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : The Wagon

Bonus! Kaksi tärppiä J. Mascisin soolotuotannosta

Jos Dino-levyt on jo kaluttu puhki, näillä J. Mascisin omalla nimellään tekemällä levyllä voit laajentaa palettia huoletta.

J. MASCIS : SEVERAL SHADES OF WHY (2011)

Upea akustisten soitinten varaan orkestroitu kokonaisuus J. Mascisia parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis : Several Shades Of Why

 J. MASCIS + THE FOG : FREE SO FREE (2002)

Täysin looginen jatkumo 90-luvun Dinosaur Jr -levyille. J. olisi hyvin voinut leimata kanteen nimen Dinosaur Jr ja kukaan tuskin olisi edes huomannut. Etenkin koska levy sisältää pari biisiä, jotka ovat 2000-luvun parhaita Dinosaur Jr -biisejä.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis + The Fog : Freedom

Naiset. Mä haluan sut, sut, sut ja sut.

Jos menee R. Kellyn keikalle kolmen naisen kanssa, niin joutuuko poistumaan paikalta yksin? Kuinka paljon yhteistä on Robert Sylvester ”R.” Kellyllä ja Tauno ”Tauski” Peltosella? Miltä tuntuu olla lähes ainoa viiksekäs valkoihoinen Madison Square Gardenissa?

R. Kelly saapui New Yorkiin ja pisti paitsi naiset, niin myös kirjeenvaihtajamme Tommi Forsströmin pään sekaisin.

Lue lihanmakuinen raportti eilisen kiihkeistä tapahtumista suoraan Madison Square Gardenista.

Aijai jengi! Onko rasvat valeltu nännien ympärille ja lattia vuorattu pressulla? Kohta tihkuu virtsaa, seksiä ja modernin R n’ B: neroutta!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

Vielä pitää hetki odotella. Matkaamme (3 naista ja minä) hetken päästä Sohosta MSG:lle palvomaan #RKelly:n alttarille. Palannen kotiin yksin — Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

Tosin mukanani olevat naiset ovat tuplasti vanhempia kuin #RKelly toivoisi. Siis kolmekymppisiä. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

Panostaakohan Robert laatuun vai määrään? Mitähän Tauski tai Gene Simmons sanoisivat?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

Muutenkin Tauskin ja R. Kellyn lukuisat yhtäläisyydet ovat vahvasti mielessäni juuri nyt. Matka MSG:lle alkaa.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

Perillä MSG:llä. Tolkuton kaaos päällä kun Penn Stationin junat seisovat laitevian takia ja Kiitospäivän menoliikenne on vilkasta. #Tauski — Nuorgam (@nrgm_fi) November 21, 2012

@nrgm_fi: Kiertuepaita ($30) ostettu! Nyt kuvaan ($20) R. Kelly backdropin edessä! — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

#Valkoiset on pikkaisen hölmöjä. Katso kuva. twitter.com/nrgm_fi/status…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Miettikää ny, tässä hallissa ovat pelanneet mm. Mark Messier, Wayne Gretzky ja Esa Tikkanen!!! Kohta R. Kelly!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Lämppärikin on. Geneerinen, eikä kukaan virtsaa kenenkään päälle vielä. Tykkääköhän Robert Sylvester Kelly lätkästä? — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

#Tauski tykkää salettiin lätkästä. Sekä panohommista. Vähintään 50% match R. Kellyn kanssa. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Yritän tänään tehdä käänteis-R.Kellyt: tulen klubille kolmen naisen kanssa, mutta menen yksin kotiin.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Lämppärin nimi selvisi. Se on Tamia. Monet tuntuvat tuntevan entuudestaan, mutta valkoinen poika pohjolasta on moukka näissä asioissa.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Olen varsin selkeässä rodullisessa vähemmistössä tänä iltana. Persulla olisi täällä tukalaa kuin Sauna-Timolla löylyttelyn MM-kisoissa 2010. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Myös sukupuolellisesti olen melko selkeästi alakynnessä. #Tauski olisi metsästänyt jo kymmenisen kaatoa tähän mennessä. Minä en. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Myyntikojulta olisi löytynyt mm. ”Feeling Single”-pikkuhousuja ja glow stickejä. Monikohan varattu on ”feeling single” R. Kellyn seurassa?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Vaimo käski twiitata: ”sano jotai popkornista. Suolan ja rasvan maku suussa ja… jotai”, joten twiittasin. Tänään en uskalla uhmata.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Ettei vaimo vaan olisi ”feeling single” — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

#Tauski:lla oli ainakin keinonsa pitää vaimonsa kurissa. Itse en tohdi, joten tottelen. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Kuuluttaja sanoi juuri, että keikka alkaa ”R minus 20 minutes”. I see what you did there, kuuluttaja.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Vaimo haki baarista huikkaa. #Suomi #Finland (R minus 4 minutes)

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Valot sammuivat, R minus 60 seconds. Naiset kiljuvat. Miehet myhäilevät. ”tänän lykästää”. ”feeling single”, kollektiivisesti. #Tauski — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Lavalla kaksi baaria tarjoilijoineen. Kaikki on valkoista, paitsi iho ja rytmit. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Tälläistä tänään. #RKelly twitter.com/nrgm_fi/status…

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

”What’s your desire”, kysyy R. Kelly ja musiikki pysähtyy, jotta single ladies / sexy ladies voivat kertoa, että ”sinä, Robert”.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

JUMALAUTA, R. Kellyn takki on täynnänsä mahtavia LED-viestejä. Mitä tarkoittaa V.I.ME? Very Important Me? Sopisi kuvaan. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Joku osaava räätäli voisi tehdä Robertille uudet paremmin istuvat kalsarit ettei koko ajan tarvitsisi säätää kulkusten asentoa. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

”I’m fucking you tonight”. Vaimon mukaan joku pikkutyttö oli paikalla mummonsa kanssa. Tietääköhän mummo mistä on kyse?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

”I wanna lapdance baby oh yea yea ya ya ya yea”. Kauas on tultu ”whole lotta shakin’ going on”:in ajoista.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

NYT NE VETÄÄ YLEISÖSTÄ NAISIA LAVAN REUNAN BAAREIHIN!!! Suunniteltu juttu. Ihan kuin Manowarilla, mutta ei niin noloa. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Ilmanussiminen on vielä ollut maltillista, mutta pari kertaa on pyllynläpsimispantomiimia jo nähty. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Aijai, biisi jossa varoitetaan tuomasta tyttöystävää samalle klubille R. Kellyn kanssa. Toin vaimon, taisi olla virhe.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Musiikki on kyllä niin ihanan pehmeää, että se soljuu sisuksiini kuin täydellisesti paahdettu kahvi paksulla kermalla. Pehmeä nautinto.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt se laulaa sitä biisiä josta Dave Chappelle teki sen pissaversion. Mietin vaan että olisi pitänyt käydä ennen keikkaa vessassa. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt sitten alkoi haisemaan kannabistuotteet. Tätä on Obaman liberaali Amerikka. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

R. Kellyllä hittejä piisaa. Sen tietää siitä, että lähes jokaisesta biisistä tulee vain minuutin-parin katkelma tauottomaan potpurikudelmaan

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Voisivat ylivenytettyihin 3-5 -minuuttisiin biiseihinsä jumiutuneet rokkibändit ottaa oppia. #adhd

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Robert yrittää laskea yleisön sinkkunaisia kuin sademies ikään. Kuulemma 1012 moista on läsnä. Sillä pääsisi neljäsosaan #Tauski:n kaadoista — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt joku eturivin kimuli sai pyyhkiä hiet Robertin naamalta. Erotiikka on käsin kosketeltavaa. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Show on kuulemma sinkkunaisille, mutta R. ei halua poissulkea ketään. Edes niitä jotka ovat sellaisen kanssa, jonka kanssa ei pitäisi.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Tämä on kuin livekeikan muotoon puskettu Flavor Of Loven tuotantokausi.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Joku eturivin tyttö kuiskasi Robertin korvaan jotain ja siihen R. totesi ”I’m R. Kelly and that’s some new shit even for me!” kiimaa ilmassa — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Mikähän on #Tauskin enkka naista yhdessä illassa? Entä R. Kellyn? Suomi – USA on lätkässäkin aina jännä skaba. Luvut tiskiin, pojat. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

NYT SILLE TUOTIIN VALTAISTUIN. Real talk. RAKASTAN!!!!!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt se istuu valtaistuimella ja laulaa acappellana pimpurasta ja pilvestä. Ilmestyskirjan merkit ovat läsnä.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Paranee vain. Nyt Robert tarttui ahnaasti pöksykäärmeeseensä ja kysyi ”who wants some of this”. Kaikki naiset kirkuvat. ”feeling single” — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Jim Morrison joitui aikoinaan vankilaan aika paljon vähemmästä. Morrison olikin säälittävä lukiorunoilija, ei panomies-visionääri kuten R. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

REAL! TALK!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

”I’ve written a lot of songs in my life and we’re going to try to do them all tonight.” ei taida olla tarpeeksi akkua tähän.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

”Spread your legs for me”… Aiemmin mainittu mummo taisi juuri saada slaagin. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt se laulaa jotain virttä latinaksi. Me mennään suoraan helvettiin koko porukka. Tätä syntiä ei pese pois mikään. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Väliaika, lavalle roudattiin just joku häkki. Pelottaa.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Jumpe! Nyt se ilmestyi yleisön keskelle! Naista lakoaa! Ei voi käsittää. Ihanaa. Edes Gretzky ei tehnyt tässä hallissa näin paljon maaleja!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt joku yleisön edustaja (nainen, hehkeä) sidottiin häkkiin, häkki peitottiin lakanalla ja varjokuva imitoi panohommia. On se sonni. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Kun lakana nostettiin, Robert oli sulkevinaan vetskaria ja avustaja taluutti pökertyneen naisen bäkkärille. Sanat loppuvat ennen akkua. — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Tämän osion nimi on Kells Karaoke. Robert istuu baarissa lavan reunassa ottamassa huikkaa ja yleisö laulaa hänelle DJ:n levyjen päälle

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

#haureus

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Ihanaa miten voi laulaa toista tuntia nussimisesta ja muusta lihallisesta ja siirtyä siitä saumatta haikeaan muistolauluun äidilleen.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Mutta oli aiheena panotouhut tai kuollut äiti, niin kyllä se hyvin laulaa.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

HUH HUH! SYNNIT ON ANNETTU ANTEEKSI JA KAIKKI PAHA PYYHITTY POIS!

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Nyt on daamia lavalla kymmenittäin. Uskoisin heidän kaikkien päätyvän Robert Sylvester Kellyn makaamiksi tänä iltana.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Joku lavalle päässeistä naisista otti valokuvia ipadilla. Dorka.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

No nyt se sitten loppui. Missä World’s Greatest? Onko Robertista tullut nöyrä ja kaino vanhalla iällä?

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Eiköhän tämä ollut tässä. Hyvää Kiitospäivää kaikille ja anteeksi #Tauski — Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Ps. vaimo lähti kanssani kotiin.

— Nuorgam (@nrgm_fi) November 22, 2012

Matti Johannes Koivu ylsi 2000-luvun kotimaisten popklassikoiden listallamme omillaan sijalle 23. (Kuva: Tomi Palsa)

Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

”Vuoksesi, olen aina huolissani
vaikka se, mikä virtaa suonissasi
ei ole verta, se on elohopeaa”

Ihmiset halveksuvat usein upeiden pop-kappaleiden kirjoittajia. Täydellisyyttä hipova pop-kappale on nimittäin siinä mielessä häkellyttävän ristiriitainen otus, että mitä tehokkaampi se on, sitä itsestäänselvemmältä se tuntuu. Riippumatta siitä kuinka monimutkainen ja sivistynyt sävellys ulkokuoren alla on.

Ultramariinin Elohopeaa on juuri tällainen kappale. Se kampeaa itsensä ihosi alle jo kertosäkeen ensimmäisellä toistolla; tuntuu siltä kuin olisit kuullut sen miljoona kertaa aiemminkin. Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

Tavallaan se vähän myös ärsyttää. Samalla tavalla kuin neuroottista teiniromantikkoa ahdistaa, jos orastava parisuhde loksahtaa kohdalleen ilman draamaa ja säätöä. Nautinto ilman työtä ja tuskaa pelottaa. Voitko luottaa tunteeseen, jonka synnyttäminen sujuu tuskitta?

Tunteellista rajapintaa kappaleesta kuitenkin löytyy yllin kyllin. Klassisen ylevä kertosäemelodia pyyhkäisee jalat alta ja sanoitusten kuvaus riippuvuudesta ja ulkopuolisuudesta on tarpeeksi tarkka välttääkseen geneerisyyden, mutta tarpeeksi abstrakti ollakseen sovellettavissa lähes kenen tahansa elämään. Näistä osista syntyy se tuttuuden tunne, joka on jokaisen hittibiisin peruselementti. Kuin taitava selvännäkijä, ne kertovat meille juuri meidän elämästämme kertomatta juuri mitään täsmällistä.

Ultramariinia julkaisee kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirran M.dulor-levymerkki. (Kuva: Tomi Palsa)

Elohopeaa sekä Ultramariinin ura yleisesti on samalla muistutus musiikkimaailman oikukkaasta luonteesta. Vaikka jo pelkästään tämän kappaleen meriiteillä yhtyeellä pitäisi olla kanonisoitu asema suomalaisen pop-musiikin suuressa kirjassa, se uhkaa jäädä tuherretuksi lyijykynällä marginaaliin.

Toki me Nuorgamin kevytnepotistisessa universumissa kehtaamme nostaa yhtyeen ja kappaleen ansaitsemalleen jalustalle, mutta hyvästä alkumomentumista huolimatta Ultramariinin ura ei ikinä noussut ansaitsemalleen tasolle. Vaikka yhtye tehtaili urallaan vahvan nipun biisejä, jotka olisivat ansainneet paikkansa tällä listalla, ellei Elohopeaa suvereenisti dominoisi niitä yhtyeen katalogissa.

Toivottavasti tulevat sukupolvet löytävät yhtyeen musiikillisen aarreaitan ja arvostavat sitä omaamme paremmin. Tämän komeammaksi ei nimittäin haikea suomenkielinen pop-musiikki yksinkertaisesti tule.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen isä Ville Aalto:

”Yhtyeemme tunnetuin ja eniten radiosoittoa saanut kappale oli vähällä jäädä pois esikoislevyltämme. Elohopeaa tuntui meistä Juuri ja juuri olemassa -levyä tehdessä pilatulta, liian vanhalta laululta. Olihan se julkaistu jo pari vuotta aikaisemmin ep:llä demomaisena ja minun laulamanani versiona ‒ Matti ei tuolloin kuulunut yhtyeeseen. Kappaletta ei muistaakseni koskaan julkaistu edes promosinglenä, vaan sitä soittaneet radiot nappasivat sen soittolistoilleen suoraan albumilta. Taiteellinen vapaus ja itsesabotaasi ovat todistettavasti lähisukulaisia.”

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. helmikuuta 2003 – Suomessa lakattiin käyttämästä television virityskuvaa. Sitä viimeksi käyttänyt YLE TV2 korvasi sen mobiilipeleillä.

Fibonaccia ja sisäänpäinkääntynyttä funkkausta (kuva: Pasi Räsämäki)

Giant Robotin kunnianhimoisin kappale antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä.

“Bring you back my keys, love
I wanna sleep in your room tonight
we can leave the world unseen
fade away into the forest dim”

Tiedän varsin hyvin tämän listan käsittelevän biisejä, mutta Giant Robotin Superweekendin kohdalla on lähes mahdotonta irroittaa samannimistä kappaletta ja levykokonaisuutta toisistaan.

Muistan törmänneeni Giant Robotiin jossain itselleni aivan liian trendikkäissä bileissä Helsingin Teatrossa joskus vuoden 1997 tienoilla. Ensihetkistä oli selvää, että Helsingissä varovaisesti pitkin 1990-lukua kuplinut, lähes kansainvälistä tasoa edustanut urbaanin musiikin aalto RinneRadiosta Cool Sheiksiin oli saanut merkittävän uuden edustajan, jolla oli kaikki edellytykset lyödä läpi isomminkin.

Ostin toki välittömästi aaltopahvikantisen ep:n, joka lupaili paljon, ja jahka ensilevy Crushing You With Stylestä alkoi tihkumaan ep-mittaisia otoksia, oli selvää että odotukset ollaan lunastamassa.

Niin myös kävi. Debyyttialbumi, Helsinki Rock City -sinkun johdolla, teki varsin selvää jälkeä kesällä 1999. Tuntui selvältä, että edessä olisi vähintään kansainvälinen läpimurto.

Sitten iski vaikean kakkoslevyn syndrooma.

Livenä Superweekendin teon aikoihin (kuva: Laura Turkki)

Kolmisen vuotta myöhemmin ensikuuntelussa Superweekend-levy tuntui järkyttävimmältä pettymykseltä koskaan. Levy tuntui samalta kuin lentokentillä kuvatut kantensa: kliiniseltä, tyhjältä, keinotekoiselta – inhimillisyyden läpikulkupaikalta.

Toki kuten monissa levyissä, ensivaikutelma voi pettää. Vaikka Superweekend ei lukuisillakaan kuunteluilla paljastanut bilekansan villitsijöitä tai radioaaltojen valloittajia sisältään, eikä kovan ulkokuoren alta löytynyt pehmeää lämmintä sydäntä, jokin tuossa loputtoman viileän älyllisyyden suohon upotetun äänimaailman vieraantuneisuudessa viehätti. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Onkin oireellista, että nostamme levyltä tälle listalle sen nimibiisin, joka yli 11 minuutin eeppisen mittansa, teennäisyyttä hipovien ranskankielisten osiensa ja patetiaa tihkuvan loppunsa kanssa on kaikkea muuta kuin ”popklassikko”.

Mutta Superweekend-albumi on ehdottomasti kanonisoinnin ansaitseva työ 2000-luvun suomalaisen musiikin historiassa ja sen nimibiisi albumin ehdoton kiintopiste. Laulun verkkaisesti kasvava tunnelma ei tunnu olevan menossa mistään mihinkään. Se antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä, vääjäämättä määränpäähänsä viileän itsevarmasti soljuen. Kuin mystinen digitaaliajan humanoidi-Fonzie, jonka ei tarvitse yrittää ollakseen cool.

Harmi vain, että bändi meni lyhentämään sen alkuperäisestä noin 20-minuuttisesta mitastaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Superweekendiin tekoon merkittävästi vaikuttanut teos: merkittävästi hitikkäämpi, lyyrisiltä teemoiltaan maanläheisempi, mutta esteettisesti samoista lähteistä ammentava Sisqon Thong Song.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2002 kansainväliseksi ekoturismin vuodeksi.

Oon pelimies, niin ku Zinédine Zidane, Stig väittää.(Kuva: Tomi Palsa)

Kertaheitolla valtin pöytään lyövä pelinavaus, joka ei jätä kenellekään epäselväksi mistä tässä hurtassa on kyse.

Petos:
”Äläkä nyt viel väitä et sä oot joku helvetin pelimies”

Stig:
”Oon pelimies, niin ku Zinédine Zidane”

Tyylikkäin tapa lanseerata itsensä uutena artistina on avata peli väkivahvalla käyntikorttibiisillä, joka käsittelee vain ja ainoastaan artistia itseään, kuten Stig Doggin ”sukunimikaiman” Snoop Doggin ensisingle What’s My Name?, joka on yksi tyylikkäimpiä artistiesittelyjä urbaanin musiikin historiassa.

Vaikka toki Stig Doggin ja sittemmin Stigin kaikkien biisien aiheena on Stig itse, ei mikään artistin myöhemmästä tuotannosta esittele Pasi Siitosen härskiä fantasia-R’n’B-hahmoa yhtä tyhjentävästi kuin Häsleri.

Koska useimmille Häsleri oli sen sisältäneen DJPP:n Tuottajalevyn ilmestyessä ensikosketus Stig Doggiin, ovat Petoksen esittämät hämmentyneet epäilyt Stigistä ja tämän persoonasta kuin suoraan kuulijan suuhun asetettuja sanoja, joiden kysymykset uusi artisti nollaa vastauksillaan niin jäätävän tehokkaasti, ettei kenellekään jää epäselväksi minkä sortin peluri tämä ”Punavuoren R. Kelly, itseoikeutettu Etelä-Helsingin Nelly” oikein on:

Petos:
”Sä oot pukeutunu ku vittu riikinkukko
ja mitäköhä sä nyt oikei muka diilaat, niitä hillereitä varmaa
Ku sä kuulostatki joltai saatanan Pet Shop Boysin laulajalta”

Stig:
”Hei hilleri, ota pilleri
Tapaa Stig Dogg vivassa pienessä kivassa
Ympärillä pyörii narttuja, joita Stigi saa tietenki perseestä tarttua
Rullalle taittuu huntin setelit, ympärillä kärkkyy kaikenlaiset epelit
Stigidi saa silti rauhassa nuuhkia
ei pöydän ympärille synny ruuhkia
Turvamiehet tekevät käsillä hommia
tunkeilijat saavat rehtiä pommia”

Koska vuonna 2006 ei suomalaisten hiphop-artistien itsetunto muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vielä kestänyt ironiattoman R’n’B:n tekemistä, oli Stigin juustoinen soundi tervetullut tuulahdus vahvasti hiphopin perinteisiin nojallaan olleeseen tarjontaan ja omalla erikoisella tavallaan pelinavaus rehellisen juustoiselle soundille, josta nykyään monet häpeilemättä ammentavat. Ironiahan on paras portti asioihin, joita ei aluksi kehtaa vakavissaan tehdä.

Mies Stig Doggin ja sittemmin Stigin takana on Pasi Siitonen. (Kuva: Tomi Palsa)

Stig Dogg on kuitenkin hahmona vivahteikkaampi ja älyllisempi kuin silkka halpa kertakäyttövitsi, jota huumorimusiikki heikoimmillaan on. Ristiriita miehen aneemisen ulosannin ja machoilevan lyriikan välillä jättää loputtomasti varaa tulkinnalle ja riimien oivaltavat käänteet (”häsleri”-sanan rimmaaminen Adidas-moguli Adi Dasslerin nimeen ansaitsee jonkin sortin palkinnon!) tarjoavat kerta toisensa jälkeen uusia oivalluksia.

Siitosen lypsettyä kunnioitettavat kaksi varsin tasavahvaa ja korkealuokkaista pitkäsoittoa musiikillisesti korkeatasoista ja lyriikoiltaan hykerryttävää pelurimateriaalia, oli taannoinen siirtymä keikarimaisesta Stig Doggista rakastettavaan luuseri-Stigiin varsin luonteva.

Mutta noustakseen uudesstaan räjähtävän starttinsa tasolle, miehen laululeijan pitää löytää aikamoinen tuulenpuuska kyydittäjäkseen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

15. kesäkuuta 2006 − Rikoskirjailija Mauri Sariolan leski Tuula Sariola myönsi ystävänsä, mäntyharjulaisen toimittajan Ritva Sarkolan kirjoittaneen kaikki hänen nimellään vuosina 1985−2005 julkaistut 16 rikosromaania. Asian oli paljastanut Sarkolan uuden kustantajan, suomussalmelaisen Myllylahden toimitusjohtaja Mauno Moilanen sanomalehti Kalevassa. Sariolan kustantaja, jyväskyläläinen Gummerus ei ollut osannut epäillä Sariolan kirjoja kenenkään muun kirjoittamiksi, vaikka kulttuuripiireissä oli liikkunutkin tällaisia huhuja.

Kermit tietää, ettei ole helppoa olla vihreä.

Viihde ja taide ovat ihmeellisiä asioita. Vaikka ne yleensä pyritäänkin näkemään toistensa vastavoimina, molempien tehtävä on herättää tunteita hysteerisestä naurusta aina pakahduttavaan surumielisyyteen asti ja saada ihminen ajattelemaan sekä pakenemaan arjesta.

On kuitenkin erittäin harvinaista, että yksittäinen taiteilija, elokuva, äänilevy, koomikko, maalaus tai tv-ohjelma onnistuu niin kokonaisvaltaisesti käsittelemään tunteiden koko skaalaa kuin alkuperäinen Muppet Show, jota tehtiin viisi kautta 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.

Tänään saa Yhdysvaltain-ensi-iltansa uusi Muppet-elokuva. Sitä juhlistaaksemme kokosimme listan kahdestakymmenestä Muppet Show’n unohtumattomasta musiikkiesityksestä. Kuten ohjelman luonteeseen kuuluu, osa näistä naurattaa, osa herkistää. Osa on älyllistä, osa pähkähullua.

Pitäkää peukkuja, että uusi elokuva saadaan elokuvateattereihin myös Suomessa!

Muppet Show’n musiikkiesityksiä on yhteensä yli 600. Mitkä ovat sinun suosikkisi? Kerro se meille kommenteissa.

Mahna Mahna

Klassikoiden klassikko! Ensimmäisen Muppet Show -jakson ensimmäinen musiikkiesitys, joka asetti heti lähtöviivalla riman päätähuimaavalle korkeudelle.

Muppet Show’ssa käytettyjen kappaleiden alkuperä on usein hieman hämmentävä, sillä ohjelman musiikillinen johtaja Jack Parnell kaivoi välillä mukaan materiaalia, joka jo 1970-luvun lopulla oli kadonnut aikaan. Harva yksittäinen tapaus on kuitenkaan yhtä herkullinen kuin Mahna Mahna, joka on alkuperältään italialaisen Piero Umilianin säveltämä tunnari pehmopornahtavaan ruotsalaisten seksuaalisuutta, alkoholismia ja itsemurhia käsittelevään mondo-dokkariin Svezia, inferno e paradiso. 

Video ei ole enää saatavilla

Woodland Animals: Man Smart, Critter Smarter

Metsäneläinten hykerryttävä luonnonsuojeluaiheinen viesti ihmisille Harry Belafonten calypso-klassikkoa Man Smart (Woman Smarter) mukaillen. Biisin huipentava tehtaan räjäyttäminen ei välttämättä menisi tänä päivänä enää läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Elton John: Crocodile Rock

Yksi Muppet Show’n ikimuistoisimmista musiikkivierailuista, jonka Cee-Lo Green palautti mieliimme esittämällä Forget You -biisinsä tämän vuoden Grammy-gaalassa Sir Eltonin asun jäljennös yllään ja aidoista Muppeteista koostuvan taustabändin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

The Swedish Chef: Yes, We Have No Bananas

Mikään Muppet-lista ei olisi täydellinen ilman Ruotsalaista Kokkia! Vaikka hän ei varsinaisesti musiikkimiehiä olekaan, tämä borkinkielinen tulkinta 1920-luvun musikaalihitistä Yes, We Have No Bananas tuskin jättää ketään kylmäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Behemoth & Shaky Sanchez: I’ve Got You Under My Skin

Muppetmainen luenta Frank Sinatran klassikoksi laulamasta Cole Porterin sävellyksestä. Shaky Sanchez -raukan karu kohtalo Behemoth-hirviön kidassa sopii loistavasti kauhukuningas Vincent Pricen tähdittämän kauhuteemaisen jakson tarjontaan.

Video ei ole enää saatavilla

Muppet Pigs: In the Navy

Viikingeiksi pukeutuneita possuja esittämässä Village Peoplea ja ryöstämässä kylän? Kyllä! Muppet Show’ssa.

Video ei ole enää saatavilla

Whatnot Girls feat. Crazy Harry: Chanson D’Amour

Muppetit ovat parhaimmillaan täyttä dadaa, joka potkii kaikki kulttuurilliset muurit murskaksi. Tämä ohjelman kakkoskauden klassikkoesitys on sitä parhaimmillaan. Kaunis 1950-luvun lopun laulelmahitti yhdistettynä Crazy Harryn maaniseen räjäyttelyvimmaan ei ole voinut syntyä kirjoittajien palaverissa täysin vailla kemiallista apua.

Lopussa Statler & Waldorf -parivaljakon klassista puujalka-näsäviisastelua.

Video ei ole enää saatavilla

Buddy Rich vs. Animal Drum Battle

Muppet Show’n keskeinen hahmo musiikillisessa mielessä on toki aina ollut kaikkien rock-rumpaleiden tärkein esikuva, Animal. Tässä legendaarisessa klipissä yksi maailmanhistorian kirkkaimmista rumpalitähdistä Buddy Rich ottaa Animalista mittaa rumpubattlessa.

Video ei ole enää saatavilla

Rita Moreno & Animal: Fever

Latinokaunotar Rita Moreno (mm. West Side Story) yrittää saada Animalia vetämään asteen hillitymmin setin takana. Turhaan.

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Cash & Miss Piggy: Jackson

Myös mies mustissa nähtiin ohjelman vieraana sen viimeisellä kaudella, ja tietysti Miss Piggyn piti päästä olemaan Nancy Sinatra Johnny Cashin Lee Hazelwoodille. Taustalla tietysti Muppet Show’n oma jug band.

Video ei ole enää saatavilla

Robin the Frog: Over the Rainbow

Kermitin veljenpojan, Robinin, laulamat kappaleet ovat lähes poikkeuksetta Muppet Show’n pakahduttavimpia hetkiä. Wizard of Ozin ikiklassikko ei ole kuulostanut näin herkältä sitten Judy Garlandin. Kannattaa myös katsoa Robinin klassikko Halfway Down the Stairs.

Lyömme myös mistä tahansa vetoa, että Mercury Revin Jonathan Donahuen yksi suurimpia vaikuttajia tässä maailmassa on juurikin Robin-sammakko (Ja Kermit My Morning Jacketin Jim Jamesin! – edit. huom.).

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Teeth and The Electric Mayhem: Minuet in A Major

Muppetien rajut rokkijäbät, Dr. Teeth Electric Mayhem -bändeineen, yrittämässä vetää normaalin Uriah Heep -henkisen jyystönsä sijaan klassista. Siihen asti, kunnes Animalin itsehillintä pettää ja homma lähtee Spinal Tap -sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Hugga Wugga

Jäätävän Uuno Turhapuro -henkisen wah-kitaran vauhtiin piiskaavaa avaruudellista musiikkihupailua, jossa ei ole järjen hiventä, mutta neroutta sitäkin enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Roger Moore: Talk to the Animals

Vaikka Lasse Mårtenson vetikin musiikillisesti ehkä pidemmän korren tämän 1960-luvun elokuvasävelmän coveroinnissa, 007:n puhelauluun nojaava tulkinta aiheesta ei missään tapauksessa ole ansioton, vaikka Moore uhkaakin hieman jäädä käsinukke-kanssanäyttelijöidensä varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog: Man’s Best Friend

Tom Waitsia fanittaville koiraihmisille ei Rowlf-koiraa parempaa asiaa ole olemassa! Koskettavia pianon kuljettamia tarinoita Waitsin varhaisten levyjen hengessä ja koira-aiheisia puujalkavitsejä, mitä muuta voi elämältä toivoa?

Marvin Suggs and his Muppaphone: Witch Doctor

Monty Pythonin klassiselle Arthur Ewing and his Musical Mice -sketsille paljon velkaa oleva sekoilu, joka saa Pythonin tavoin kierimään lattialla naurusta.

Video ei ole enää saatavilla

Debbie Harry & Kermit the Frog: The Rainbow Connection

Muppeteille varta vasten sävelletyistä kappaleista ylivoimaisesti klassisin, ensimmäisen Muppet-elokuvan ikimuistoinen avainsävelmä Kermitin ja New Yorkin taidepunkin ylipapittaren sekä jokaisen indie-kuikelon päiväunen, Blondie-yhtyeen Debbie Harryn duettona. Parhautta.

Video ei ole enää saatavilla

Gonzo the Great: My Way

Muppetien surullisen hahmon ritari Gonzo esittämässä katkeransuloisen tulkinnan My Way -klassikosta. Täynnä haikeaa optimismia ja surusilmäistä kaukokaipuuta, kuten Gonzolla aina.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog & Sam the Eagle: Tit Willow

Konservatiiviselle Sam The Eaglelle naureskelu on yksi Muppetien suosikkiajanvietteitä. Tässä laulussa Rowlf pistää Samia halvalla laulattamalla hänellä ”kevyttä oopperaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Bernadette Peters & Muppets: Just One Person

Muppetit liikuttavimmillaan klassisissa musikaalinpäätöstunnelmissa, jossa näyttelijä Bernadette Peters haluaa auttaa Robin-sammakkoa itsetunto-ongelmissaan.

Laulun perässä on vielä Muppetien esittämä uskomattoman koskettava versio samasta laulusta Jim Hensonin muistolle.

Video ei ole enää saatavilla

Lisää tietoa Muppeteista mm. Muppet Centralista ja Muppet Wikistä.

Bonus!

Weezer osoitti vuonna 2002 rakkautta Muppeteille huikealla Keep Fishin’ -videollaan.

Video ei ole enää saatavilla

Wayne Coyne, psykedeelisen euforian ylipappi. Kuva: Tomi Palsa.

Kuva: Tomi Palsa

Heti ensimmäisenä haluan hiljentää takarivin näsäviisaat, jotka innostuvat huutelemaan kyseenalaistuksia musiikkihistorian osaamisemme kohdalle. Kyllä, tiedämme varsin hyvin The Flaming Lipsin ja Wayne Coynen aloittaneen uransa 1980-luvulla ja nousseen melko suuressakin mittakaavassa yleiseen tietoisuuteen 1990-luvulla (Beverly Hills 90210 nevö forget: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!” – Steve Sanders).

Väitämme kuitenkin, että vuoden 1999 Soft Bulletin -levystä alkanut kehityskulku on nostanut yhtyeen ulosannin tasolle, jonka ansiosta paikka 2000-luvun nerojen listalla on täysin ansaittu. Vaikka Lipsin 1980-luvun haparoiva happopunk ja 1990-luvun psykedeelinen vaihtoehtorock eivät tietenkään ole viehätystä vailla.

Ymmärrämme myös, että Flaming Lipsin nerous ei missään tapauksessa ole yksin nokkamies Wayne Coynen ansiota. Ilman multi-instrumentalisti Steven Drozdin kontribuutioita Flaming Lips tuskin olisi koskaan kehittynyt 1990-luvun alkunsa musiikillista tasoa korkeammalle. Myöskään tuottaja Dave Fridmannin suureellisia äänimaisemia ei käy ylenkatsominen.

Näistä huolimatta Flaming Lipsin suurin yksittäinen voimavara on Wayne Coyne: 50-vuotias ikinuori yhdistelmä Peter Pania, Hamelnin pillipiiparia, Andy Kaufmania ja Joulupukkia. Coynen loputon lapsenmielinen kekseliäisyys, tee-se-itse-spektaakkelit ja psykedeeliset visiot pitävät konfettisateen mittaisen etäisyyden Lipsin perässä hiihtäviin Arcade Fireen, Mercury Reviin ja muihin euforiasta pop-musiikkiinsa polttoainetta ammentaviin yhtyeisiin.

Monilla yhtyeillä on livekeikoillaan erilaisia kikkoja – hienoja visuaaleja, pieniä sirkustemppuja ja kaikenlaista pientä oheistoimintaa. Mikään yhtye ei kuitenkaan pääse lähellekään sitä uskomatonta ilotulitusta, joka Flaming Lipsin livekeikka on. Konfettisateet, pallokävelyt, tanssivat teletapit / muukalaiset / joulupukit, sarjakuvahahmoiksi pukeutuneet roudarit, lavalle laskeutuvat UFOt, valoja välkyttelevät gongit, savua puhaltavat megafonit, laulajaa kantavat karhut, laulavat käsinuket, ilmapallosateet ja lukuisat muut asiat täyttävät aistit ja luovat huumaavan euforisen kokonaisuuden, jolle yksinkertaisesti ei löydy vertailukohtaa populaarimusiikin historiasta. Alkusysäys Flaming Lipsin teatraaliselle esiintymiselle on toki tullut toiselta teksasilaisyhtyeeltä, Butthole Surfersilta, mutta Lips vie touhun aivan omalle tasolleen.

Video ei ole enää saatavilla

Laulajana Coyne ei ehkä ole kummoinen, mutta lyyrikkona mies on löytänyt täysin oman äänensä. Lapsenomaiset havainnot maailmasta, nukkavieru sci-fi, elämänilo, kevyt psykedelia ja hassut eläimet sekoittuvat hämmentäväksi keitokseksi. Do You Realize?? -kappaleen upea havainto auringonlaskuista tiivistää koko ajatuksen:

”You realize the sun don’t go down
It’s just an illusion caused by the world spinning ’round”

Mikään kappale ei saa minua varmemmin kyyneliin.

Jos olet yksi niitä ihmisiä, jotka eivät ole vielä nähneet Flaming Lipsiä elävänä lavalla (tai lavalta – joulupuk. huom.), suosittelen hankkiutumaan moiseen tapahtumaan. Vaikka yhtyeen musiikki levyllä ei ollisi sinua varsinaisesti ihastuttanut, live-esityksensä on silti kokemisen arvoinen elämys. Enkä usko, että kivettyneinkään mörökölli voi täysin liikuttamatta kokea Race for the Prize -kappaleen alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän päälle kun vielä laskee Coynen sekoilut Twitterissä, kotikutoiset sci-fi-elokuvansa, kuten taannoinen Christmas on Mars, sekä maailman maanläheisimmän olemuksensa (Coyne on aina ennen Flaming Lipsin keikkoja nähtävissä lavalla pystyttämässä omin käsin yhtyeen kalustearsenaalia ja juttelemassa faneille), neroksihan hänet on luettava!

Video ei ole enää saatavilla

Tässä Aleksi Kinnusen ottamassa kuvassa näemme jutun kirjoittajan Flaming Lipsin keikalla pingviinipuvussa

Wayne Coynen jutun kirjoittajalle antama omakätinen tunnustus pingviiniksi pukeutumisesta.

Mission of Burma ampaisi jo etukaarteeseen niin kovalla vauhdilla, että bändiä on turha syyttää myöhemmistä verkkaisemmista jaksoista.

On bändejä, jotka hiovat vuosia soundiaan kehittyäkseen sille nerouden tasolle, jolle joku suurempi kaitsemus on heidät viemässä. Hyvinä esimerkkeinä vaikka Sonic Youth ja The Flaming Lips, jotka molemmat olivat toki jo ensimmäisillä julkaisuillaan omat itsensä, mutta vaativat vuosikausia osuakseen todelliseen oman neroutensa ytimeen.

Sitten on Mission of Burma, joka jo ensimmäisellä seitsentuumaisella vinyylisinglellään Academy Fight Song / Max Ernst tyhjensi pajatson niin totaalisesti, että kaikkea yhtyeen sittemmin tekemää voidaan alisteisesti verrata siihen – jopa sillä tasolla, että muu materiaali muuttuu redundantiksi. Poikkeuksena toki ehkä se yksi pyssyaiheinen biisi, josta varmasti tässä juttusarjassa vielä myöhemmin luette.

Vaikka Mission of Burman ura jäikin kitaristinsa Roger Millerin tinnituksen takia lyhyeksi ja pitkäksi aikaa varsin huomaamattomaksi reunaviitteeksi rockin historiankirjoihin, voidaan Academy Fight Songin katsoa vaikuttaneen merkittävästi 1980-luvun amerikkalaiseen vaihtoehtomusiikkiin ja sitä kautta moneen tänä päivänä näkyvästi esillä olevaan artistiin. Peter Prescottin nyrjähtelevä rummutus, Roger Millerin terävästi iskevät kitarat ja Clint Conleyn eteenpäin nojaava sointupohjainen bassottelu ovat kuin suoraan 2000-luvun indierockin oppikirjan kolme ensimmäistä lukua.

On toki harmillista, että Mission of Burma onnistui niin täydellisesti jo ensiyrittämällä. Vaikka kuinka yhtyettä rakastan, ei mikään 2000-luvun ansaitun comebackin sinänsä varsin mallikelpoisista yrityksistä ole yltänyt lähellekään niitä korkeuksia, joihin Academy Fight Song tuoreeltaan ponnisti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hämmentävää tosin on se, miten totaalisesti huonoimmillaankin harmittomia cover-versioita tekevä R.E.M. onnistuu hukkaamaan biisin nerouden vuoden 1989 versioinnillaan. Jos olet etsinyt syitä vihata Athensin poikia, saatoit juuri löytää yhden hyvän sellaisen.

Video ei ole enää saatavilla

Sänpäkkilän kasvissyöjäystävällinen versio "nakit silmillä" -metaforasta. Kuva: Liv Læssøe.

Olen pyörinyt aika paljon erilaisissa musiikkialan vientitapahtumissa. Niissä kotimaiset lafkat yrittävät pääsääntöisesti itku kurkussa viedä vertauskuvallista jäätä eskimoille, hyvin tuotetuilla, mutta täysin ideattomilla ”avaimet käteen” -rockia soittavilla bändeillä, joiden suoria vastinkappaleita löytyy jokaisesta maasta riittämiin.

Silti aina, kun ulkomaalaiset vieraat saapuvat Suomeen, ensimmäinen kysymys on ”Is Circle playing?” Siitä siirrytäänkin latelemaan listaa Sami Sänpäkkilän Fonal-levy-yhtiön yhtyeistä, joita pitäisi päästä näkemään. Ulkomaiset mediatkin syövät miehen kädestä, ja vierailu levykauppaan New Yorkissa tai Japanissa tuottaa suomalaisia levyjä etsivälle tulokseksi lähinnä Islajaa, Kemiallisia Ystäviä, Shogun Kunitokia, Tv-resistoria tai Paavoharjua.

Kaikki tämä mieheltä, joka 1990-luvun lopulla aloitellessaan uskoi, ettei hyvää ja rakkaudella tehtyä musiikkia tarvitse myydä tai markkinoida. Eikä ole pahemmin tarvinnutkaan.

Video ei ole enää saatavilla

ES: Surrealistin kaksi vasenta kättä – Sänpäkkilän omaa musiikillis-videotaiteellista tuotantoa.

Street teamien, viraalikampanjoiden, kalliiden tuottajien ja muun markkinointihössötyksen leimaamalla aikakaudellamme on todella erikoista, että kaiken signaalikohinan seasta voi nousta esiin perhe yhtyeitä, jotka eivät pidä itsestään ihmeemmin meteliä, tekevät älyttömän epäseksikästä musiikkia ja luottavat estetiikassaan nukkavieruun psykedeliaan ja äärimmäisyyksiin vietyyn kotikutoisuuteen.

Näin kuitenkin on käynyt. Wire-lehden avattua tulvaportit artikkelillaan ”Finnish Forest Folk” -ilmiöstä homman leviämistä ei ole voinut pysäyttää. Kaikki tämä ilman, että Sänpäkkilä olisi palkannut PR-toimistoa tai rakentanut sosiaalisen median strategiaa.

Vaikka Sänpäkkilän oma varsinainen musiikillinen osanotto Fonalin julkaisuihin on vuosien varrella vähentynyt ja mies on siirtynyt enemmän taustajoukkoihin sekä videoita tehtailemaan, hänen alkuperäisen visionsa ja linjansa on yhä Fonalin julkaisujen punainen lanka. Fonal-tuotoksen tunnistaa hetkessä, yhtenevistä äänilevyjen selkämyksistä levyjen sisältöön. Lapsenomainen musiikillinen seikkailunhalu, kotikutoinen äänimaailma ja ajaton retroilu manifestoituvat jotenkin oudon linjattoman linjakkaasti niin Riston maanisessa rockissa, Kemiallisten Ystävien huuruilussa, Paavoharjun eteerisessä haahuilussa kuin Tv-resistorin naivistisessa iskelmäpopissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Risto-yhtyeen hieno Putoan kaivossa -musiikkivideo. Sänpäkkilän ohjaustyötä myöskin.

Kaikki Fonalin yhtyeet olisivat varmasti olemassa ilman Sänpäkkilän tekemisiä, mutta ilman Fonalia ne olisivat vailla kontekstia ja kotia. Fonalin yhtyeet tarjosivat Sänpäkkilälle rakennuspalikat, joista Sänpäkkilä loi ilmiön. Yrittämättä ja pingottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolampi ja Vilunki, aika velikultia. Kuva: Tomi Palsa.

Muusikon nerouden ylistäminen on helppoa, kun muusikko tarjoaa kyllin yksiulotteisen kuvan itsestään, mahdollistaen yhtä yksipuolista vuodatusta siitä miten tärkeää musiikkia artisti on urallaan tehnyt.

Timo Kaukolampi ei kuitenkaan päästä kirjoittajaa helpolla. Vaikka miehen uralla ja tekemisissä on selkeä punainen lanka, tekee hänen tuotantonsa moniulotteisuus ja lahjakkuutensa laaja-alaisuus vaikeaksi löytää oikeaa lähestymiskulmaa kirjoittamiseen.

Kirjoittaako Huggin’ Waynen ja Larry and The Lefthandedin riveissä kotimaisen indie- ja autotalliestetiikan kehittymisestä täysin omaan suuntaansa 1990-luvulla avittaneesta Timo Kaukolammesta, Op:l Bastardsin kanssa Berliinin ja Suomen musiikillista välimatkaa lyhentäneestä Timo Kaukolammesta vai Annien pop-hittien taustalla hääräävästä tuottaja-Kaukolammesta? Puhumattakaan miehen muista touhuiluista, kuten K-X-P:stä, DJ-hommista tai Radio Helsingin ohjelmavirran hämmentävimpään päähän sijoittuvasta 120 minuuttia -ohjelmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolammen hienoin puoli on se, miten 40-vuotias mies voi yhä suhtautua musiikkiin kuin seikkailuun. Jokainen analogisyntetisaattorin pöräyttämä ääni tuntuu aiheuttavan miehessä yhä saman herkullisen hämmennyksen ja himon venyttää rajoja kuin ensimmäistä kertaa vehkeitä räplätessä (kaksimieliset hiljaa siellä takarivissä).

Timo Kaukolampi "heittäytyy". Kuva: Tommi Forsström.

Vaikka Timo Kaukolampi onkin vuosia musiikin marginaaleihin raapustelun jälkeen siirtynyt myös valtavirtamusiikin pariin, hänen leimallinen musiikillinen seikkailunhalunsa ei voi olla puskematta läpi. Oli kyseessä sitten hypnoottisesti sykkivä K-X-P-eepos tai diskojen tanssilattiat täyttävä Annie-sinkku, Kaukolammen tapa heittäytyä juttuunsa on vertaansa vailla.

Timo Kaukolammen ihanan hämmentävään maailmaan voi kurkistaa myös Sami Sänpäkkilän hienon Day in the Mouth -minidokumentin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Markus-setää ujostuttaa mikrofoni, joten hän katsoo kaihoisasti alaviistoon ja pohtii teknologiaa

Saksalainen insinööri, tuo pop-idolikuvaston epätodennäköisin yksilö. Säyseä, hillitty, teknologiasta villiintyvä ja kaikin muinkin tavoin perinteisen rocktähden täydellinen antiteesi.

Silti Kraftwerkin veijarit ovat saaneet rakennettua oman sisäänpäinkääntyneisyytensä ympärille varsin pitkän ja näyttävän uran.

Vaikka müncheniläiset Acherin veljekset Markus ja Micha eivät varsinaisesti samaan robottikategoriaan Düsseldorfin pappojen kanssa uppoakaan, heitäkään ei varsinaisesti voi räiskyviksi rokkikukoiksi kutsua. Hiljaiset ja pohdiskelevat ja Kraftwerkin tapaan antavat teknologisesti edistyksellisen musiikkinsa hoitaa puhumisen.

IDM-tyylistä nyrjähtelyä ja naksuttelua kuulaisiin pop-sävellyksiin yhdistelevä musiikki oli vahvassa nosteessa 00-luvun puolivälin tienoilla ja mikä tahansa Markus Acherin kolmesta pääyhtyeestä – The Notwist, 13&god ja Lali Puna – olisi yksin jo ollut kovan luokan merkintä CV:ssä tuosta skenestä. Näistä toki kärjessä Notwist, jonka uskomattoman huikean mahtava vuoden 2002 albumi Neon Golden on yksi tuon musiikillisen ilmiön ehdottomia huipentumia ja nosti yhtyeen myös kohtuullisen suureen kaupalliseen menestykseen, etenkin kotimaassaan Saksassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten indie-kuvioissa trendikästä on, Notwistin juuret ovat syvällä hardcoren ja punkin ytimessä. Bändin 90-luvun alussa julkaisemat ensimmäiset tuotokset olivat saksalaiseen tapaan täysin kuuntelukelvoton yhdistelmä tuhnuista metalcorea, taiteellista maalailua ja täysin luokatonta koohotusta.

Saksalaisille epäominaiseen tapaan Notwist kuitenkin alkoi 90-luvun loppupuolelle tultaessa havainnoida itsekin oman teutoonisen riittämättömyytensä järkevän punk-sukuisen musiikin tekemiseen ja alkoivat hissukseen vaihtaa bändisoittimia ATK-vehkeisiin ja jo vuoden 1998 Shrink-albumilla toisen saksalaisyhtyeen terminologiaa lainataksen ”muutoksen tuulet” olivat alkaneet puhaltaa.

Varsinainen elektronisen nerouden kirstu kuitenkin aukeni vasta 2000-luvulle tultaessa, ensin Lali Puna -yhtyeen riveissä ja Notwistinkin kohdalla Neon Goldenin ilmestyessä.

Elektroniikkapuolen kehittymisestä Notwistissä ihmiskunnan korkeimman ymmärryksen tasolle voidaan toki enemmän kiittää myös Console-nimellä tunnettua Martin Gretschmannia, joka liittyi yhtyeeseen 90-luvun lopulla, mutta kyseistä albumia eivät nosta muun IDM-popin yläpuolelle nohevasti pörähtelevät naksut ja just jännästi nyrjähtävät glitchit, vaan uskomattoman komea biisinkirjoitus. Pick Up The Phone, Concequence, Pilot, This Room ja oikeastaan paria taidetrippailua lukuunottamatta koko hemmentin Neon Golden on biisimateriaalia, joka millä tahansa sovituksilla olisi pop-historian klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Jo tässä kohtaa voisi lopettaa ja todeta mies neroksi. Mutta Acherilta löytyi 00-luvun puolivälissä vielä hihasta ässä, pöytään lyötäväksi: 13&god, jossa reppuräpin lippulaivan, Anticon -levy-yhtiön, Themselves-ryhmä ja Notwist löivät Atlantin yli viisaat päänsä yhteen.

Video ei ole enää saatavilla

Näin yhtyeen ensilevynsä tietämillä Roskildessa vuonna 2005 ja olin niin haltioitunut, että kotiin päästyäni marssin samantien MPC-kauppaan hankkiakseni tuon Akain maagisen laitteen, jonka käyttöön myös 13&god vahvasti nojaa. Ei ollut halpa kauppareissu, mutta ei ollut kyseisen esiintymisen todistamisen tekemä vaikutuskaan millään muotoa vähäinen.

Parhaiten Acherin nerouteen ja koko Notwist-poppoon sympaattiseen työskentelyprosessiin pääsee käsiksi Neon Golden -levyn tekoa dokumentoivan On/Off The Record -DVD:n kanssa, jos sen jostain onnistuu löytämään.

Video ei ole enää saatavilla

Tok tok, hulluja nuo saksalaiset.

Perttu Häkkinen, hämmennystä kansalle.

On vaikea päättää kummasta Perttu Häkkisestä on enemmän syytä vuotaa mahlaa. Randy Barracuda -aliaksen turvin elektronisen musiikin tutkimattomien laitojen rajoja venyttävästä vai kotimaiselle journalismille kourallisen psykedeelejä syöttäneestä Häkkisestä.

Olisi helppo valita Randy Barracuda, joka Imatran Voiman pahansuopaisella elektrolla kirjoitti aikakirjoihin pysyvällä musteella useamman palstamillimetrin ja Itäväylän röyhkeässä haara-asennossa pönöttäneellä hardrockin ja elektron liitolla runnoi itsensä Circle-siiven sydämiin. Tämän lisäksi Barracudan rooli skweee-musiikkityylin tuomisessa sisäpiirin vitsistä aidoksi kansainväliseksi alakulttuuri-ilmiöksi on ollut kiistaton.

Puhumattakaan miehen ikimuistoisista sekoiluista UMF5:ssä Rotterdam Gabber Führerinä.

Video ei ole enää saatavilla

Riittävästi mahlaa vuodettavaksi, helposti.

Mutta sitten on journalisti, kolumnisti, toimittaja  ja yleisnaama, filosofian maisteri Perttu Häkkinen.

Kun Häkkinen joitain vuosia sitten teki jonkin aikaa kolumneja Rumbaan, oli niiden yhdistävä tekijä yleensä se, ettei tekstejä ymmärtänyt ihan täysin useammankaan lukukerran jälkeen, johtuen niin kirjoittajansa kielellisen osaamisen korkeasta tasosta kuin sfäärien tavoittamattomasta korkeudestakin. Silti, en voinut olla ahmimatta jokaista tekstiä niin monta kertaa, että kuvittelin tavoittaneeni edes palasen siitä, mitä Häkkinen on tarkoittanut. Oli selvää, että jotain kaunista oli tapahtumassa suomalaisen journalismin kentällä.

Siksi olikin ilo huomata, että Häkkinen siirtyi nopeasti Rumbaakin suuremmille areenoille (itseironinen kirjoittaja toteaisi tässä, että “sinnehän nyt näyttäisi pääsevän kuka tahansa kolumneja kirjoittamaan”) ja pääsi hämmentämään normaalejakin ihmisiä ajatuksillaan Nyt-liitteen ja HS.fi:n vakiokolumnistina. Tämä saavutus ei toki sinänsä liity musiikkiin mitenkään, mutta on jotenkin kovin oleellinen ja selvä jatke Häkkisen muille tekemisille.

Massiivinen 12-tuumaisen vinyylin kokoinen piste i:n päälle on kuitenkin kahden tunnin ohjelmapaikka, jonka valtakunnallinen nuorisoradiokanava YleX luovutti Häkkisen käyttöön vuoden 2011 alusta lähtien. Olemme toki hehkuttaneet YleX:n pieniä siirtoja parempaan päin jo aiemminkin, mutta nyt kuusi kuukautta Häkkisen ohjelman alun jälkeen voi vaikka vain soittolistoja silmäilemällä todeta miten huikeaa tavaraa radioaallot ovat ihmisten vastaanottimiin kantaneet keskiviikkoisin kello 20–22.

Vaikka olen puoliaktiivisesti kuunnellut kaikkia Radiomafia / YleX -jatkumon musiikin vasempaan laitaan keskittyneitä erikoisohjelmia (kiitos näistä Leena Lehtiselle, Miettiselle, Pekka Laineelle, Jukka Mikkolalle ja muille hienoille yleläisille), missään näistä ei ole ollut niin totaalista arvaamattomuuden, ainutlaatuisuuden ja avarakatseisuuden ilmapiiriä kuin Häkkisen ohjelmassa.

Lisänautintoa tuottaa tietysti ajatus keskiverto-YleX-kuulijasta, joka sattuu surffaamaan vakiotaajuudelleen tuona ajankohtana ja hämmentyy, kun Happoradion tai David Guettan sijaan kanavalla sykkii joku obskuuri, vuonna 1983 ensimmäisen ja ainoan painoksensa saanut suomalainen synapop-harvinaisuus tai annos kaukoidästä kaivettua AOR-sekoilua.

Oli miten oli, Häkkinen on koko 2000-luvun ollut erittäin tarpeellinen piristysruiske erilaisia laillisuuden rajan puolin ja toisin sijoittuvia kemikaaleja Suomen kulttuurielämän suonistoon. Siksi vuodamme hänen kohdallaan mahlaa.

Kuva: Tomi Palsa

Yksi kutkuttavimpia valtavirta- ja alakulttuurin välisen ikuisen köydenvedon ilmentymiä ovat ne kohtuullisen harvinaiset tilanteet, joissa joku pienen ja tiukkaan rajatun alakulttuurin edustaja tekee niin välittömän kansantajuista musiikkia, että hän tulee tahtomattaan syöstyksi aiottua suuremman yleisön kohdevalaisimen ahmittavaksi.

Kuten on käynyt Teemu Bergmanille, jonka vilpitön haluttomuus oman egonsa esiin nostamiseen on ollut herkullisinta luettavaa kotimaisen rocklehdistön haastatteluissa vuosiin.

Suomalainen punk-kenttä on saanut operoida aika pitkälti omassa rauhassaan 1980-luvun lopusta lähtien. Muutama punk-juurilta ponnistanut akti on luovinut ihan tietoisesti valtavirtaan, Klamydia ja Apulanta etunenässä, ja pari skenen yhtyettä on saanut pientä huomiota myös oman porukan ulkopuolella, kuten Endstand, I Walk the Line ja No Shame. Nämäkin pääsääntöisesti varsin myötämielisesti tekemistensä leviämiseen suhtautuen.

Mutta sitten on Bergmanin omat bändit (Kakka-Hätä-77, The Heartburns ja Nazi Death Camp), jotka tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta homma pysyisi vain vakaumuksellisten asianharrastajien kruununjalokivenä. Kuitenkin samalla tehden musiikkia, jonka kaiut ensimetrien Eppu Normaalin tapaan kansantajuisesta räkä poskella räyhäämisestä tarttuvat vihkiytymättömänkin korvaan, kuin perunajauhojen ja veden sekoitus keesiin.

Etenkin Kakka-Hätä-77 olisi musiikillisesti täysin valmis paketti tuotettavaksi valtavirralle kelpaavaksi paketiksi, mutta luultavasti jo tämän lauseen lukeminen aiheuttaa niin voimakkaita inhonväristyksiä pitkin Vaasankatua, ettei moista liene syytä ihan lähitulevaisuudessa odottaa.

Leviää Bergmanin tuotanto sitten isommalle kuulijakunnalle tai jää 2000-luvun kotimaisen punk-skenen kruununjalokiveksi, yksi asia on varma: Bergman on palauttanut punkrockiin aimo annoksen sen alkuaikojen suoraviivaisuutta, kursailemattomuutta ja konstailemattomuutta. Näinä post-sitä ja neo-tätä -musiikkityylien aikoina on uskomattoman virkistävää, kun joku kaivaa vanhat ainekset kaapin pohjalta ja luo niillä jotain uutta ja jännittävää.

Video ei ole enää saatavilla

Immonen työn touhussa. Kuva: Tomi Palsa

Suomalainen valtavirtapop ei varsinaisesti koskaan ole pysynyt maailman sounditrendien kehityksen mukana. Kaupallisella tasolla tässä maassa on aina tehty ja etenkin kaupoista isossa mittakaavassa kotiin kannettu tavaraa, joka on isossa maailmassa väljähtynyt jo 3–5 vuotta aikaisemmin tai joka on väljähdytetty slaavilaisella vollotusiskelmäkulttuurillamme niin, että sen tunnistaa moderniksi nuorisomusiikiksi vain vaivoin.

Siksi on ollutkin ilo havahtua 2000-luvun kuluessa siihen, että suomalainen valtavirta ja etenkin sitä tilaavat tahot ovat havahtuneet modernin ja särmikkään tuottajan tärkeyteen terävällä hittikynällä varustetun biisinikkarin rinnalla.

Toki tässä artikkelissa voisi puhua muutamasta muustakin tyypistä, mutta selkeästi profiloitunein tekijä tällä saralla maassamme on 2000-luvun ajan ollut Jukka Immonen.

Vaikka Immonen on noussutkin suurimpaan kaupalliseen menestykseensä hunajaisten naisartistien (kärjessä mielitiettynsä Jenni Vartiainen sekä Anna Abreu) tuottajana, miehen juuret ovat syvällä kotimaisessa hiphop-skenessä, mikä myös kuuluu miehen urbaaneissa tuotannoissa.

Päästäkseen kärryille Immosen juurista, kannattaa soittoon sujauttaa nykyään Asana tunnetun Avain-nimisen artistin ensilevy Punainen tiili ja nauttia yhdestä Suomen hiphop-historian tyylikkäimmin tuotetuista levyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kansainvälinen suosio antaakin vielä odottaa itseään, kotimaisten tuottajien ja biisinikkareiden vientitohina maailmalle on tällä hetkellä sitä luokkaa, että lienee vain ajan kysymys, että Immosen kädenjälki alkaa näkyä merkittävämmissä kansainvälisissä tuotannoissa.

Toivottavasti miehellä on kuitenkin sitä ennen vielä hetki aikaa uudistaa kotimaisen valtavirtapopin äänimaailmaa.

David Guetta - ei kaunis, mutta lahjakas

Rakastan James Murphyä ja David Guettaa samasta syystä. Olen vähän päälle kolmekymppinen ei-niin-viehättävä mieshenkilö, joka jaksaa yhä esittää nuorta karjua ja väkertää sekvenssereiden, sämplereiden ja muiden musiikkilelujen kanssa omia juttujani.

Joskus kymmenisen vuotta sitten koin angstia, kun kaikki menestyvät bändit olivat täynnä parikymppisiä tyyppejä ja oma ”urani” ei lähtenyt sitten mihinkään.

Onneksi tulivat James ja David, kaksi rumahkoa miestä, jotka ovat tahkonneet musiikkimaailman reunamia läpi koko nuoruutensa ja osuivat kultasuoniinsa vasta vanhennuttuaan ja menetettyään nuoruuden kerubimaisen kauneutensa.

Guetta ja Murphy antavat meille muille keskivartaloltamme pyöristyneille ja naaman uurteiden patinoimille vanhoille ukoille toivoa siitä, että olisimme myös vielä edes hetken joskus relevantteja, emmekä niitä eilisen kehäraakkeja, joina muuten itseämme pitäisimme.

Mutta David Guetta on muutakin kuin hittisuoneen viidennellä kymmenennellään iskenyt isonenäinen ranskalais-DJ, joka inspiroi yli-ikäisiä kotituottajia.

Jos Timbaland ja Neptunes määrittivät 00-luvun modernin tanssimusiikin soundin, 10-luvun alku menee toistaiseksi aika suvereenisti Guettan sarakkeeseen. Toisin kuin Timbaland ja Neptunes, Guetta ei kuitenkaan juokse studiosta studioon tuottamaan muiden levyjä, vaan kaikki maailman isoimmat starbat (Snoop Dogg, Rihanna, will.i.am, Fergie, Kid Cudi, Kelly Rowland – vain pari päältä mainitakseni) jonottavat kilvan päästäkseen Guettan sinkuille feattaamaan.

Miehen soundi on toki paljonkin velkaa koko house-musiikin historialle, mutta valtavirran näkökulmasta hänen soundinsa on uniikki ja välittömästi tunnistettavissa kiimaisesti sidechain-kompressorien avulla pumppaavan turboahdetun patonkihouse-olemuksensa myötä.

Hyvässä ja pahassa, Guetta on tuonut täyteen ahdetut tuotannot ja neljäsosia tamppaavat bassorummut takaisin valtavirran kärkeen vuosikymmenen ilmavien tuotantojen ja synkopoitujen rytmien jälkeen.

Guettan tekemiset tuskin herättävät kovin suurta intohimoa monissa kovan luokan musa-autisteissa, mutta miehen jättäminen pois 2000-luvun musiikillisia neroja listaavasta kokonaisuudesta olisi ollut pahemman luokan pää puskassa elämistä. Pois se meistä.

Eläköön hedonistinen valtavirtatamppaus! Tanssilattialla on vielä tilaa!

Tältä Beyoncé näyttää juuri herättyään.

Hoidetaas nämä itsestäänselvyydet alta pois.

Olen moderni mies. Kannatan tasa-arvoa, enkä kohtele tai näe naisia seksiobjekteina.
Silti, Beyoncé Knowlesin kuvan piirtyessä verkkokalvoille saattaa vannoutuneinkin naisasialiikkeen lipunkantaja lipsauttaa lauseen: ”jumalauta, että onkin meinaan näyttävä nainen”.

Niinpä. Tässä vielä epäuskoisille todiste aiheesta.

Video ei ole enää saatavilla

Pahoittelut, jos kieleni roikkuu holtittomasti suusta ulkona.

Mutta Beyoncén näyttävä ulkomuoto on vain harhautus. Troijan hevonen, joka kätkee sisäänsä huikean multitalentin, joka on kuin vaivatta kiertänyt populaarimusiikkimaailmaa pikkusormensa ympärille koko 2000-luvun, alkaen 1990-luvulla ensin osana Destiny’s Childia, sittemmin huikean menestyneenä sooloartistina, kollaboraattorina (etenkin aviomiehensä Jay-Z:n kanssa) ja näyttelijänä (Austin Powers -elokuvat = valkokangasmenestyksen ehdoton huippu!)

Vaikka Beyoncé oli marssinut itsevarmasti kohti neroutta jo vuosia, viimeinen niitti hänen kanonisoinnilleen tälle listalle oli vuoden 2008 albumi I Am… Sasha Fierce sekä sen vanavedessä julkaistut vastavuoroiset vierailut Lady Gagan kanssa (Video Phone ja Telephone). Upean monisävyinen albumi nivoi upeasti yhteen Beyoncén vahvuudet aina pehmeästä jazz-perinnettä mukailevasta kultakurkusta vimmoissaan keuhkoavaan soul-diivaan ja pop-riemumarssin ilotulituksesta moderniin, rikotuilla tuotannoilla leikittelevään tanssittajaan.

Beyoncé on toki paljon velkaa 1990-luvun suurille R’n’B-diivoille, kuten Janet Jacksonille, TLC:lle, Lauryn Hillille ja jopa Whitney Houstonille, mutta Beyoncén vahvuus ei varsinaisesti ole siinä, että hän tekisi jotain uutta tai innovatiivista verrattuna kilpasisariinsa. Hänen vahvuutensa on se, että hän tekee kaiken paremmin.

Katsokaa nyt vaikka tätä visuaalista tykitystä. Mykistävää.

Video ei ole enää saatavilla

Mainitsinko jo miten savuavan kuuma nainen Beyoncé on? (Jay-Z, vihaan sinua!) Pahoitteluni koko kauniimmalle sukupuolelle, en yleensä käyttäydy näin…

Kuva: Tomi Palsa

Adjektiivia ”raudanluja” käytetään usein kuvailemaan rajua musiikkia soittavia artisteja. Sen käyttäminen Thorin kohdalla olisi kuitenkin harvinaisen tyhmää, sillä ilta toisensa jälkeen lavalla Jon Mikl Thor todistaa olevansa jaksollisen järjestelmän 8. ryhmän 4. jaksossa sijaitsevaa alkuainetta vahvempi, vääntäessään tankoja mutkalle.

Edellisellä vierailullaan Suomessa Thor aiheutti melkoista hurmosta paitsi Sauna Open Airissa, myös parilla hikisellä ja ikimuistoisella instore-esiintymisellä helsinkiläisissä alan liikkeissä. Katso Pitkämies-kaupan (RIP) tiiviit tunnelmat Thorin otteessa sille omistetusta artikkelistamme.

Kovan ulkokuorensa alla Thor on älyttömän mukava heppu, joka rakastaa viihdyttämistä ja raskasta musiikkia. Nuorgam lähestyi miestä muutamalla kysymyksellä, joiden vastauksista käy ilmi muun muassa se, mitä yhteistä on Lady Gagalla ja Ziggy Stardustilla, kannattaako Thorille soittaa hänen biisejään kainaloillaan ja mikä suomalainen bändi on Thorin mieleen!

Thorilla – tai ainakin Thorin keikalla – tavataan!

Mitä biisiä olet kuunnellut eniten elämässäsi ja mistä siinä pidät?

”Led Zeppelinin Immigrant Songia. Olen kuunnellut sitä biisiä teini-iästä asti ja kuuntelen sitä yhä jatkuvasti. Pidän sen sanoista, sen riffistä ja sen melodiasta. Kun kuuntelen sitä, visualisoin viikinkien matkan Pohjois-Amerikkaan. Saan piiskattu itseni melkoiseen vimmaan treenatessani sen tahtiin!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä pyydät todennäköisimmin dj:ltä, kun olet kännissä?

”Juotuani liikaa simaa, vaadin Iron Butterflyn In A Godda Da Vidaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tekee mielestäsi tänä päivänä maailman tärkeintä musiikkia ja miksi?

”Juuri nyt, Lady Gaga on tämän päivän Ziggy Stardust! Hänellä on kaikki rakastamani elementit lookissaan ja esiintymisessään. Näen Bowien ja Sgt. Pepperin. Kasvoin glitterrockin tahtiin ja olen aina uskonut siihen imagoon. Lady Gagalla on myös monia hienosti sykkiviä kappaleita.”

Mitä mieltä olet Beatlesista? Kuka on suosikki-Beatlesi ja miksi?

”Olen valtava Beatles-fani! Ensimmäinen bändini The Ticks soitti Beatlesin biisejä omiemme lisäksi. Soitin bassoa, joten kai minun pitää sanoa Paul McCartney.”

Kenen muusikon kuolema on iskenyt sinuun kovasti viime aikoina? Missä olit kun kuulit siitä?

”Ronnie James Dio. Juttelin hänen kanssaan ihan vuoden 2009 Sweden Rock -festivaalilla, jossa esiinnyimme. Sitten vuotta myöhemmin hän oli poissa. Olin Kaliforniassa tekemässä elokuvaa, kun kuulin asiasta.”

Mikä biisi saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi ja miksi?

”The Beatlesin Yesterday. Se saa minut muistamaan joitain hienoja hetkiä nuoruudestani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Autotunesta?

”Pidän teknologian jatkuvasta kehityksestä! Jos siitä on apua laulun vireen kanssa ja se tekee biisistä paremman, niin mikä ettei!”

Mistä bändeistä tai artisteista kaikki keikkabussissanne pitävät?

”The Doorsista, The Beatlesista ja Led Zeppelinistä.”

Kenen lauluääni lähettää väristyksiä selkäydintäsi pitkin a) hyvällä tavalla b) huonolla tavalla? Miksi?

”Janis Joplin, hänellä oli upea ääni! Erittäin karhea, mutta hän pystyi laulamaan uskomattomia nuotteja, joilla tuli vipinää selkäydinosastolle. Tiny Timin Tip Toe Through the Tulips sen sijaan saa selkäytimeni vääntymään tuskasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikki pop-lyriikkasi?

”The Sweetin Everybody Wants a Piece of the Action. Se tuntuisi summaavan urani tarinan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista biisiä et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Goddo-yhtyeen Jabberwocky.”

(Yrityksistä huolimatta Nuorgamin toimitus ei kyennyt löytämään videota tälle kappaleelle, saati todentamaan sen olemassaoloa)

Kuka soittaisi unelmiesi kvartetissa ja kuka sitä tuottaisi?

”Jim Morrison – laulu, Paul McCartney – basso, Jimmy Page – kitara, Ringo Starr tai Keith Moon – rummut, riippuen minkälaista biittiä haetaan. Tuottajana George Martin.”

Mikä on ärsyttävin koskaan kuulemasi tulkinta omasta musiikistasi?

”Joku heppu esitti Anger-kappaleeni kainaloillaan!”

Mitä todennäköisimmin laulat karaoke-baarissa?

”The Troggsin Wild Thingin.”

Minkälainen metalli on eniten mieleesi ja miksi?

”Power ja Anthem Metal. Rakastan sitä, kun yleisö laulaa mukana!”

Mitä bändiä tai artistia suosittelisit mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”Circleä Suomesta! Heidän Hollywood-albuminsa on ainutlaatuinen ja siinä on upeita musiikillisia elementtejä ja biisejä.”

Vinyyli vai cd? Miksi?

”Pidän molemmista! Vinyylissä on lämpö ja rahina, mutta pidän myös cd:stä, koska ne ovat helpompia säilöä. Voin kiskaista hyllystä 10 cd:tä ja pistää ne soittimeen. Pidän cd:stä myös kirjoittamieni biisien arkistointivälineenä.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin olet?

”En. Joskus olen jopa liian rehellinen musiikkimaustani ja saan maksaa siitä! Vuosia sitten ala-asteella menin möläyttämään koulukavereilleni, että The Venturesin kitaristi on paljon parempi kuin erittäin suositun Led Zeppelin -yhtyeen Jimmy Page.”

Mikä oli ensimmäinen pop-kappale josta muistat pitäneesi?

”The Beatlesin She Loves You. Kuten monet muut aloittelevat muusikot, näin heidät Ed Sullivanin tv-ohjelmassa, kun he tekivät debyyttinsä Pohjois-Amerikassa.”

Mikä on todennäköisin syy sille, ettet pidä tietystä kappaleesta?

”Mitään syytä ei ole! Joko nautin biisistä tai en.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia ja onko sinulla mitään suomalaisia suosikkeja?

”Kuuntelen monia Ektro Recordsin bändejä. Pidän erityisesti Circlestä ja Steel Mammothista.”

Mikä on paras biisi, jonka olet kirjoittanut tai nauhoittanut?

”Mushroom World, joka löytyy Beastwomen-levyltä.”

Kumpi on tärkeämpää: biisi vai se miltä se soundaa?

”Molemmat ovat tärkeitä.”

Uskotko synkkiin salaisuuksiin ja kiellettyihin nautintoihin musiikkimaussa? Mitkä ovat omiasi?

”Kuuntelen minkä tahansa kaltaisia biisiä, olivat ne sitten klassista, heavymetallia, rockia, poppia tai purkkaa. En sano: ’Olen Thor ja kuuntelen vain heavy metallia’. Minulla on synkkiä salaisuuksia kaikenlaisen musiikin kanssa!”

Jim Morrison – nero vai urpo?

”Nero – sekä heppu, joka teki paljon virheitä.”

Thor Helsingin rockbaari Domissa 1.6. Liput 15 €, ovelta 17 €, showtime klo 22. Ennen keikkaa esitetään elokuva Thor – The Rock Opera.

Kuva: Tomi Palsa

Iltapäivä kesäkuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2009 oli hikinen. Ainakin niille kymmenille, jotka ahtautuivat Helsingin Kalliossa vielä tuolloin vaikuttaneeseen Pitkämies-nimiseen sarjakuva-, vaate- ja levykauppaan.

Tuo kaikille läsnäolleille ikimuistoinen kohtaaminen kanadalaisen lihaksikkaan hardrockin kanssa välittömimmässä mahdollisessa asetelmassa on nyt ensimmäistä kertaa tarjolla kokonaisuudessaan. Ikkunoiden höyrystymisestä voi päätellä vallinneet ilmankosteudelliset olosuhteet.

Videoilta on bongattavissa myös aivan eturivin tuntumasta ainakin kolme nuorgamilaista.

Lue myös Small talk -haastattelumme Thorista

1. Intro / When Gods Collide / Ride of the Chariots

Video ei ole enää saatavilla

Heti alusta asti on selvää, tänne ei olla tultu mököttämään, vaan juhlimaan musiikin yhdistävää voimaa.

2. Lightning Strikes Again / Let the Blood Run Red

Video ei ole enää saatavilla

Let’s hear it for FINLAND! Lightning strikes! Lightning strikes again!

3. Raudan taivuttaminen / Rag-Na-Rock

Video ei ole enää saatavilla

Thorin klassikkotemppu, joka toimii tänä päivänä vähintään yhtä hyvin kuin 1970-luvullakin. Tällä keikalla jopa tuplaversiona! Mukana myös hilpeä ”I don’t know where they put the steel” -tilanne.

4. Thunder on the Tundra / Anger

Video ei ole enää saatavilla

Jälkimmäisessä biisissä kitaristi Steve Price ottaa showmiehen elkein myös Pitkämiehestä pihalle jääneet fanit haltuunsa.

5. We Live to Rock / Thunderhawk

Video ei ole enää saatavilla

”I slipped on my cape… and there was some ice. SHAKE IT!”

6. Rock the City / Knock ’Em Down

Video ei ole enää saatavilla

Lisää löylyä ja lämpötila nousuun!

7. Warriors of the Universe

Video ei ole enää saatavilla

Mahdollisesti hienoin lopetus mahdollisesti hienoimmalle keikalle koskaan.

Judas Priest on kuitenkin artisti, jonka Koskinen on löytänyt vasta varttuneellä iällä. Tässä jutussa hän tarjoaa askelmerkit niille muille, joille Rob Halfordin rykmentin nahkainen louhinta on vielä hieman vieras juttu.

Olen herännyt Judas Priestin musiikkiin myöhään. Toki yhtye on aina ollut tuttu, lähinnä teini-ikäisenä kuullusta Painkiller-albumista, mutta todellinen rakastuminen tapahtui vasta viime vuoden aikana. Olen 32-vuotias ja erittäin iloinen siitä, että elämä tarjoaa aika ajoin tämän magnituudin innostumisia.

Mulle Priestin viesti on yksinkertainen ja äärimmäisen positiivinen. Lyhyestä elämästä pitää nauttia ja ottaa siitä kaikki irti, muttei kuitenkaan kenenkään kustannuksella. Ja itseään saa arvostaa.

Unohtamatta tiettyä yhteisöllisyyttä, bändi oli ensimmäisiä, jotka ottivat heavy metalin uskonnon kaltaiseksi opiksi, jota levittää ympäriinsä.

5. Screaming For Vengeance

Soundeiltaan tiukka, mutta melko metallinen kokonaisuus. Lyriikoiltaan eniten perinteistä fantasiamörköosastoa näistä levyistä.

Mulle ehdoton kohokohta on hardrock-klassikko You’ve Got Another Thing Coming, joka on saanut syntynsä hätäisen studiojamin pohjalta. Mutta ei aloituskaksikkokaan huono ole:

Video ei ole enää saatavilla

4. Hell Bent For Leather / Killing Machine

Tässä on pari mahtavaa menobiisiä, Delivering the Goods ja Hell Bent for Leather, mutta toisaalta taas pari aivan superärsyttävää stadionrock-hakua. Evening Starin ja Take On to the Worldin kertosäkeet jäävät päähän, mutta eivät miellyttävällä tavalla. Loppupuolella ikävää tyhjäkäyntiä.

Ei vaan, mitä mä ny hölmöilen, kyllähän tääkin on ihan älyttömän hieno:

Video ei ole enää saatavilla

3. British Steel

Tällä levyllä ovat Priestin ehkä tunnetuimmat laulut, Breaking the Law ja Living After Midnight. Molemmat kappaleet ovat superkovia, mutta loppulevy ei mielestäni nouse sinkkujen tasolle. Bonusta Metal Godsin Kraftwerkille kumartavasta kertosäkeestä.

Oheinen BBC:llä esitetty playback-video kappaleesta United todistaa Rob Halfordin uskomatonta karismaa. Veikkaan, että paatuneinkin heteromies tuntee kihelmöintiä munissaan.

Video ei ole enää saatavilla

2. Sin After Sin

Ehkä yhtyeen tiukin kokonaisuus. Jännite jatkuu läpi levyn; alun Sinneristä ja Joan Baez -coverista lopun Dissident Aggressorin thrash-esiasteeseen.

Rummuissa on 19-vuotias, myöhemmin Totossakin (hetkinen!) vaikuttanut Simon Phillips. Jussi Lehtisalo on tainnut ottaa vaikutteen jos toisenkin Sinnerin riffistä:

Video ei ole enää saatavilla

1. Point of Entry

Erittäin mielenkiintoinen ja pehmeä levy. Kitaroiden särö on erittäin pieni, ja ehkä juuri sen takia biisien energia on tapissa. Ei yritetä liikaa. Tempot maltillisia mutta peräänantamattomia.

Levyn A-puoli on täyttä timanttia, klassista rockmusiikkia. Don’t Go on periaatteessa powerpoppia, Turning Circles –kappaleessa taas on todella tarttuva ja melodinen kertosäe, selkeästi bändin uran parhaimmistoa. Siitä jännä levy, että b-puoli on yllättävän mitäänsanomaton. Mutta silti selkeä ykkössija.

Video ei ole enää saatavilla

Tsekkaa samalla maailman parhaasta Off The Recordista Samaen hieno esiintyminen maailman parhaassa Indian Summer vintage storessa!