Pub rockin maksiimi: Dr. Feelgood baaritiskillä.

Täryjyrän hienovaraisuudella punkille tietä lanannut rock & rollin, countryn ja valkoisen rhythm & bluesin äpärälapsi pubrock roihusi hetken kirkkaalla liekillä brittiläisissä pubeissa ja isommillakin areenoilla. Southendin Canvey Islandin ja Lontoon liepeille keskittynyt skene pitäytyi perusasioissa ja enimmäkseen kolmen soinnun rakenteissa.

Pubrockin raaka energisyys ja maanläheinen asenne hahmotteli punkille selkeät suuntaviivat. Punkin ja pubrockin liitti yhteen viimeistään Stiff Records. Tarinan mukaan pubrock-ikoni Lee Brilleaux lainasi brittipunkin ja uuden aallon kenties merkittävimmän levy-yhtiön syntyyn tarvittavat punnat sen perustajalle Jake Rivieralle.

Lontoon skidien kulotuksen savumerkit kantautuivat Suomeenkin Dr. Feelgoodin matkassa. Monen pitkätukkaisen progejampan haavi jäi lopullisesti auki viimeistään Kaivopuiston tai Kuusrockin keikalla vuonna 1975. Kitaristi Wilko Johnsonin maaninen tempoilu ja Lee Brilleaux’n veneen alta kaivettu, vähemmän hienostunut eleganssi istuivat suomalaiseen kansanluonteeseen kuin nyrkki naamaan nakkikioskilla.

Dr.Feelgood: She Does It Right

Dr. Feelgood on pubrockin äärimmäinen ilmentymä ja ehdottomasti merkittävin bändi. Canvey Islandin nelikko oli kitaroitaan kryptisissä tahtilajeissa runkkaavien proge-dinosaurusten ja kokaiinipöllyissään mahtailevien stadionluokan rocktähtien näivettämässä ilmapiirissä pitkään kaivattu, raikas tuulahdus. Spastisesti sätkivän vokalisti Lee Brilleaux’n ja konekiväärisarjoja Telecasteristaan ampuvan Wilko Johnsonin erinapainen magnetismi sysäsi bändin hurjaan liikkeeseen.

Muutamassa vuodessa retkue raivasi tiensä pubin nurkasta listolle. Jo alkuvuonna 1975 ilmestyneen debyyttialbumi Down by the Jettyn nerokkaan kivikautinen tuotanto pelkisti bändin raakuuden helposti sulateltavaan muotoon. Keikoilla Wilkon maaninen vaeltelu, intensiivinen tuijotus ja täysin jäljittelemätön kitarointi yhdistyi Lee Brilleaux’n syvästi läsnä olevaan, epileptiseen lavapresenssiin tavalla, joka hakee yhä vertaistaan.

Tämän ilkeämpää ja autenttisempaa ei valkoinen rhythm & blues ole koskaan ollut, ennen tai jälkeen. Modfather Paul Wellerin alkuaikojen kitaroinnissa on selkeästi havaittavissa Wilkon ja Dr. Feelgoodin vaikutus, kuten The Jamin ensilevyllä muutenkin.

Sittemmin Dr. Feelgood muuttui kitaristivaihdosten siivittämänä vain surulliseksi tribuuttibändiksi ja karikatyyriksi itsestään.

Video ei ole enää saatavilla

Eddie & Hot Rods: Get Out of Denver

Monesti epämääräisiin ja löysiin punkbändeihin virheellisesti rinnastettava Eddie & the Hot Rods oli elämänsä iskussa vuonna 1976 pukatessaan ulos ensimmäiset julkaisunsa. Live at the Marquee -ep sisälsi muun muassa rajun luennan Bob Segerin Get Out of Denveristä. Bändin tornadonkierroksilla puhkuva korkeaoktaaninen rypistys sai Segerin näyttämään betonisaappaissa liejuun jämähtäneeltä vanhalta hipiltä.

Laulaja Barrie Mastersin terrierin intensiteetillä puhkuva räksytys ja kitaristi Dave Higgsin Chuck Berryn lickejä estotta toiseen potenssiin korottava kitarointi antaa tulkinnalle lähes rikollisen draivin. Jo aiemmin arvaamattoman käytöksensä vuoksi potkut saaneen Lew Lewisin amalgaamit kuulijan hampaista kuoriva harppu sysää alla olevan linkin versiossa vielä pykälää armottomamman ylivaihteen silmään.

Myöhemmin bändi siirtyi miehistönvaihdosten kautta selkeämmin kohti keskitien rockia ja sai aikaan muutaman hitinkin kappaleillaan Quit This Town ja Do Anything You Wanna Do. Jälkimmäisen versioi suomeksi Pelle Miljoona & 1980 nimellä Lähdetään kiitämään.

Bändin alkuaikojen veretseisauttavan intensiteetin takuumies Lew Lewis poistui vahvuudesta jo ennen Teenage Depression -esikoisalbumia. Oman bändinsä pyörittämisen ohessa mies vieraili myöhemmin muun muassa The Clashin Sandinistalla. Lee Brilleaux’n alun perin koulima Canvey Islandin arvaamaton harppumies sai vuosien linnatuomion ryöstettyään postin leikkiaseella vuonna 1987.

Video ei ole enää saatavilla

Ducks Deluxe: Coast to Coast

Pubrockin alkuperäisiin suunnannäyttäjiin kuulunut Ducks Deluxe teki ensimmäisen julkaisunsa RCA-yhtiölle 1973. Lyhyen, mutta merkittävän uran luonut bändi oli skenen vakiokalustoa ja eräänlainen hauduttamo. Bändin hajottua vuonna 1975 Andy McMaster ja Nick Garvey liittyivät Motorsiin, joka sai hitin Airport-biisillään vuonna 1978. Samaisessa yhtyeessä vaikutti myös powerpop-nero Bram Tchaikovsky.

Kitaristi Martin Belmont liittyi Graham Parkerin The Rumour -yhtyeeseen ja soitti sen jälkeen muun muassa Nick Lowen kelkassa. Myös pubrockin perusmies ja ikoni Brinsley Schwarz ehti soittaa bändissä lyhyen jakson ennen sen hajoamista.

Video ei ole enää saatavilla

Legend: Cross Country

Pubrockin keskeinen, varhainen tyyli ja eetos kiteytyy Mickey Juppissa. Southendin pieni suuri mies oli varhainen suunnannäyttäjä aikalaisilleen. Legendin ”Red Boot” -albumina tunnettu kiekko veti ladut, joita moni skenen perushahmo enemmän tai vähemmän seurasi. Juppin kirjoittamaa materiaalia ovat hyödyntäneet muun muassa Dr. Feelgood, Nick Lowe ja Dave Edmunds.

Lowen vuonna 1978 Stiffille tuottaman ensimmäisen sooloalbumin Juppanesen ykköspuolen rouheista taustoista vastasi Rockpile. Toisen puolen levystä tuotti Procol Harumin Gary Brooker eri miehityksellä. Edes Chris Speddingin kitarointi ei pelasta vanhan hipin laimeaa tuotantojälkeä.

Kotimaisista voimista ainakin muuan Antti Hulkko arvostaa Juppia. Foxfield Junction -biisi löytyy Building on Tradition -levyltä ja on kuultu keikkaseteissä, viimeksi surullisenkuuluisan The Real McCoy Bandin toimesta. Eero ja Jussi ovat levyttäneet Cheque Book -biisin nimellä Skitta pussiin.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Lowe: Heart of the City

Brittiläisen pubrockin kummisetä ja punkin kätilönä muun muassa Stiff Recordsin tuottajan pallilta käsin operoinut Nick Lowe oli mukana jo skenen alkuajoista lähtien, Brinsley Schwarzin basistina. Suurin odotuksin ladattu bändi kutistui omaan hahmottomuuteensa jättäen jälkeensä muutaman klassikon, kuten sittemmin Elvis Costellon versioiman (What’s So Funny ’Bout) Peace, Love & Understandingin.

Eksentristä countrysoulin kuningasta Jim Fordia ihaillut hongankolistaja sai punkin energisyydestä potkua omalle soolouralleen. Vuoden 1978 Jesus of Cool -soolodebyytiltä löytyvä Heart of the City voidaankin nähdä viimeisenä irtiottona ja popin mestarin kunnianosoituksena pubrockin kunniakkaalle historialle.

Mukana matkassa oli myös toinen pubrockin keskeinen hahmo, entinen Love Sculpture -kepittäjä Dave Edmunds. Levyn taustajoukoista kehkeytyi pienen mutkan kautta superkokoonpano Rockpile, jonka Seconds of Pleasure -albumi kuuluu skenen klassikoihin.

Lowen kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla ja myös parilla Edmundsin 1970-luvun lopun levyllä soitti käytännössä Rockpile. Kellon tarkkuudella raksuttava rumpali Terry Williams nähtiin sittemmin hiukan rauhallisemmissa tunnelmissa hikinauhapäisen Mark Knopflerin matkassa Dire Straitsin kokoonpanossa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Pubrock Suomessa eli juna Ouluun meni jo

Pubrock oli peribrittiläinen ilmiö, jota ei pidä sekoittaa samoihin aikoihin maailmalla velloneeseen rock & roll revivaliin, vaikka lähtökohdat yhteneväiset olivatkin. Sen laineet toki löivät tänne pohjolan perukoillekin. Kotimaisista aikalaisbändeistä monet varmasti saivat vaikutteita erityisesti Dr. Feelgoodilta.

Koko kansan boogiejyrä Hurriganes liippaa läheltä pubrockin perinnettä. Stadilainen paalujunttaus, boogien ja ylikierroksilla käyvän bluesin sekä vanhan liiton rock & rollin liitto haiskahti vahvasti pubrockilta varsinkin Ile Kallion käskyttäessä kitaraa. Komppikäsi kävi Piratesin Mick Greenin ja Wilko Johnsonin malliin varsin kerkevästi varsinkin Hot Wheelsin ja Live in Stockholm -äänitteen aikoina.

Video ei ole enää saatavilla

Tarina kertoo Nick Lowen vierailleen talvella 1978 Suomessa ihan studiossa asti. Mukana kitaran varressa heilui Albert Järvinen. Kotimaassaan hurjaa suosiota nauttinut brittiretkue kävi myös lämmittelemässä Royalsia Raumalla ja Siikaisissa, natiivien ihmetellessä menoa ilmeisen välinpitämättöminä.

Loven studiolla tehtyjä höyryisen seurueen äänityksiä ei ole julkaistu tai ainakaan allekirjoittaneen korviin kantautunut. Jake Riviera ja Lowe ehdottelivat samalla reissulla Albertin uudeksi työnantajaksi Dr. Feelgoodia, mutta hanke kaatui.

Yllättäen Oulusta kuoriutui kuitenkin muutaman vuoden viiveellä pubrockin kotimainen mekka 1970-luvun loppuvuosina. Ramblers-yhtyeessä kitaran varressa uraansa aloitteli muuan Riku Mattila. Samaisesta kaupungista tuli toinenkin, vielä nuoremmista pojista koostuva Spiders, joka työsti myös rätväkkää pubrockiksi miellettävää materiaalia.

Video ei ole enää saatavilla

Sittemmin pubrockia on lämmitellyt moni muukin orkesteri. Kyseessä on kuitenkin useimmiten eli poikkeuksetta pubin nurkkaan juuttunut keski-ikäisten äijien tribuuttibändi vailla omaa materiaalia.