”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience.”

James Murphy, 48, kuten hänen yhtyeensä LCD Soundsystemin tuotannon perusteella tiedämme, on värikäs mies. Hän on elänyt vivahteikkaan elämän ja johtaa nyt newyorkilaisyhtyeensä toista tulemista loppuunmyydyissä konserteissa.

Mutta kuinka värikäs Murphyn tarina onkaan? Se selviää hänen sanoituksistaan – onhan hän kertonut avoimesti niissä menneisyytensä salat.

Ja kuten kaikki hyvät tarinat, tämäkin on sataprosenttisesti totta.

Murphyn elämän tähtihetket valokuvasi Teemu Kivikangas.

1950-luvun jälkipuolisko

Dj-kulttuuri syntyy Jamaikalla, kun paikalliset levyjenpyörittäjät ottavat mittaa toisistaan niin kutsutuissa soundclash-tapahtumissa. James Murphy on paikalla kaikkein maineikkaimmissa soundclasheissa. Ensimmäinen tiedossa oleva soundclash järjestettiin vuonna 1952, ja niiden suosio kasvoi 1950-luvulla ja 1960-luvulla, minkä jälkeen ne levisivät myös Lontooseen ja New Yorkiin.

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”
(Losing My Edge)

1963

James Murphy on läsnä, kun Captain Beefheart, silloin vielä esiteini nimeltä Don Glen Vliet, perustaa ensimmäisen yhtyeensä Frank Zappan kanssa Cucamongassa Kaliforniassa. The Soots -niminen yhtye ei tee Murphyyn vaikutusta. Murphy neuvoo Vlietiä muuttamaan yhtyeensä tyyliä. ”Muuten ette ansaitse penniäkään”, hän neuvoo. Pian Zappa muuttaa Los Angelesiin ja perustaa Mothers of Invention -yhtyeen. Vliet puolestaan jää Cucamongaan ja perustaa The Magic Bandin.

”I was there when Captain Beefheart started up his first band I told him, ‘Don’t do it that way, you’ll never make a dime’”
(Losing My Edge)

1968, kesäkuu

”I was there at the first Can show in Cologne.”

James Murphy on läsnä, kun saksalainen krautrockyhtye Can järjestää ensimmäisen jamisessionsa Kölnin lähellä sijaitsevassa Nörvenichin linnassa. Linnan omisti tuolloin eräs varakas taidekeräilijä, joka oli kiinnittänyt Canin soittamaan Picasson taidetta esittelevään taidenäyttelyyn. Myöhemmin Can äänitti linnassa muun muassa albumit Soundtracks (1970) ja Tago Mago (1971).

”I was there at the first Can show in Cologne”
(Losing My Edge)

1970, helmikuu

Helmikuun 4. päivänä James Murphy mm. syntyy juna-aseman mukaan nimetyssä Princeton Junctionin esikaupungissa Mercerin piirikunnassa New Jerseyssä.

1974

Neljän vuoden herkässä iässä James Murphy vierailee Alan Vegan ja Martin Revin Suicide-yhtyeen ensimmäisissä bänditreeneissä newyorkilaisessa kattohuoneistossa. Murphy saa tehtäväkseen hioa kärsivällisesti yhtyeen urkusoundeja. Vuonna 1970 perustettu Suicide oli tokikin keikkaillut jo muutaman vuoden ajan, mutta jos uskomme James Murphyä – ja miksi emme uskoisi – yhtye harjoitteli ensimmäisen kerran siis vasta vuonna 1974.

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience”
(Losing My Edge)

1986

James Murphy järjestää kotibileet. Hän asuu yhä vanhempiensa luona New Jerseyssä. Poliisi keskeyttää bileet. Murphyn vanhemmat järkyttyvät melko paljon.

”So throw a party till the cops come in and bust it up […] I did it once and my parents got pretty upset”
(North American Scum)

James Murphy unelmoi elämästä New Yorkissa. Hän haaveilee alkoholin nauttimisesta kaupungin maineikkaimmissa baareissa. Myöhemmin elämässään Murphy tulee pettymään näiden baarien tylsyyteen. Kenties siksi Murphy itse oman viinibaarinsa Williamsburgiin kesällä 2015.

”So the boring collect / I mean all disrespect / In the neighborhood bars I’d once dreamt I would drink”
(New York I Love You, But You’re Bringing Me Down)

1987, ennen syyskuuta

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.”

James Murphy seisoo New Yorkin King Streetin Paradise Garage -klubin dj-kopissa legendaarisen Larry Levanin rinnalla. Kukaan ei muista, milloin tämä tapahtui, mutta Murphyn järkyttävän nuoren iän huomioon ottaen vuosi on ollut todennäköisesti vuosi 1987, jolloin Levan soitti 25.–28. syyskuuta viimeiset Paradise Garage -keikkansa. Levan oli aloittanut klubin vakio-dj:nä vuonna 1977.

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan”
(Losing My Edge)

1988

James Murphy herää rannalta Ibizalla. Hän on alasti.

”I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988”
(Losing My Edge)

1992

James Murphy valvoo yöt kuunnellen radion rock-aiheisia ohjelmia. Silloin tällöin hän myös tanssii omasta tahdostaan, mitä ei enää tee.

”I used to dance alone of my own volition / I used to wait all night for the rock transmissions”
(I Used To)

1993

James Murphy on töissä levykaupassa. Tai sitten ei, sillä myöhemmin NPR:n haastattelussa Murphy väitti, ettei ole koskaan työskennellyt levykaupassa. Kirjakaupassa Murphy sen sijaan kertoo paiskineensa töitä. Hjmm hjmm.

”I used to work in a record store”
(Losing My Edge)

1995, helmikuu

James Murphy täyttää 25 vuotta ja tuntee kaikkien ”pakoreittien” menneen umpeen. Kenties tämän takia Murphy nauttii ystävänsä kanssa niin paljon Lemon Sip -flunssalääkettä, että kokee olevansa ”pilvessä”. Samoihin aikoihin Murphy tapaa rocktoimittajan, jonka mukaan em. ystävästä ei ole rocktähdeksi.

”You turn 25 and now you’re all out of escapes […] We’re both high high high, high high on lemon sips […] Hey the rock writer told me to tell you / Though you’re great and you’re brave / You still lack that which makes you a star”
(Watch the Tapes)

1995, toukokuu

Ranskalainen housekaksikko Daft Punk julkaisee läpimurtosinglensä Da Funkin. (Kypäräkaksikon ensimmäinen single, New Wave, oli ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin.) James Murphy soittaa singleä pian sen ilmestymisen jälkeen CBGB’s-klubilla. Näin hänestä tulee dj, joka esittelee ranskalaisyhtyeen musiikin rock-henkiselle yleisölle. Ihmiset pitävät häntä hulluna. Kappaleesta tulee maailmanlaajuinen hitti vuonna 1997.

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”
(Losing My Edge)

1996

James Murphy aloittaa viisivuotissuunnitelmansa.

”You spent the first five years trying to get with the plan…”
(All My Friends)

2001

James Murphyn viisivuotissuunnitelma päättyy. Seuraavan viiden vuoden ajan hän pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa ystäviensä seurassa.

”…And the next five years trying to be with your friends again”
(All My Friends)

2002

James Murphy omistaa muun muassa seuraavien yhtyeiden ja artistien levyjä: This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force, Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil Scott-Heron, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders, The Fire Engines, The Swans, Soft Cell ja The Sonics.

”But have you seen my records? This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Niagara, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force (just hit me!), Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil! Scott! Heron!, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders and The Fire Engines, The Swans, the Soft Cell, The Sonics, The Sonics, The Sonics, The Sonics”
(Losing My Edge)

Huomattavasta levykokoelmastaan huolimatta James Murphy tuntee asemansa uhatuksi. Murphy pelkää pieniin takkeihin pukeutuneiden taideopiskelijoiden, musiikkiorientoituneiden internet-nörttien ja eri puolilta maailmaa tulevien nuorien dj-lahjakkuuksien, jotka ovat häntä kauniimpia, kyvykkäämpiä, innovatiivisempia ja vieläpä erittäin mukavia, vievän hänen paikkansa.

”I’m losing my edge to the kids from France and from London / to the kids whose footsteps I hear when they get on the decks / to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978 / I’m losing my edge / To all the kids in Tokyo and Berlin / to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties / I’m losing my edge to better-looking people / With better ideas and more talent / And they’re actually really, really nice”
(Losing My Edge)

2003

Daft Punk konsertoi James Murphyn asunnossa. Murphy on varustautunut keikkaan hankkimalla viisitoista korillista kaljaa. Asunnon huonekalut on siirretty autotalliin. Paikalla ovat ”kaikki” – ja kaikki jonottavat päästäkseen sisään. Murphyn ystävän Sarahin tyttökaveri on vahtimassa ovea, ja äänentoistoa varten on lainattu kaikkien kulmakunnan tyyppien PA-kamat.

”I bought fifteen cases for my house, my house / All the furniture is in the garage / Well everybody’s lined up in my house, my house / And Sarah’s girlfriend is working the door / Got everybody’s PA in my house, my house”
(Daft Punk Is Playing at My House)

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”.

James Murphy kontemploi mammonaa. Murphy tiedostaa haalivansa sitä nautinnon takia enemmän kuin hänen pitäisi. Olisiko mahdollista elää epäitsekkäämmin?

”Money / Make you feel real good / I always take it more than I know I should”
(Give It Up)

2004

James Murphy on ”tulessa”, koska hänen ystävänsä haluaa häntä. Murphy arvelee kuitenkin ”murskautuvansa” himojensa johdosta.

”I’m on fire / Because you want me But my desire / Is going to crush me”
(Thrills)

2005

James Murphy lomailee 85 vuorokautta Ranskassa maistellen Loiren laakson viinitarhojen satoa. Koko tuon ajan hän kaipaa ystäviään.

”When you’re blowing eighty-five days in the middle of France / Yeah, I know it gets tired, only where are your friends tonight?”
(All My Friends)

2006

James Murphy herää aikaisin ja yllättyneenä puhelimen pirinään – tai millainen hälytysääni hänellä puhelimessaan vuonna 2006 olikaan. Murphy kuulee huonoja uutisia, joita osasi odottaa puhelinsoiton ajankohdan ja soittajan hengitysäänen perusteella. Murphy kuulee terapeuttinsa George Kamenin (1942–2006) menehtyneen. Murphy omistaa seuraavana vuonna julkaistavan Sound of Silver -albuminsa Kamenin muistolle.

”I wake up and the phone is ringing / Surprised, as it’s early / And that should be a perfect warning / That something’s a problem / To tell the truth I saw it coming / The way you were breathing”
(Someone Great)

James Murphy menee ystävänsä luo. He tutkivat musiikki-aiheisia listoja ja suunnitellevat dj-settiä. Kun Murphy myöhemmin soittaa ystävänsä kanssa dj-keikan, he soittavat illan ensimmäisenä kappaleena Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunin (1968) ja osoittavat näin keski-ikäisyytensä.

”That’s how it starts / We go back to your house / You check the charts / And start to figure it out […] We set controls for the heart of the sun / One of the ways that we show our age”
(All My Friends)

2009

James Murphy viettää aikaa kodissaan ja tutustuu naapurustoonsa, josta löytää monta hyvää ravintolaa. Lisäksi hän lukee Fact-lehteä, josta oppii, että kuninkaalla on kuninkaan hattu ja että kuningas asuu kuninkaan talossa sekä muita asioita.

”Because I have stayed home / And have learned a little more about my neighbourhood / Which is important / You know, there’s a lot of good places to eat […] On this occasion, there are a couple of things that we know that we learned from Fact magazine / One, the king wears a king hat and lives in a king house”
(Pow Pow)

James Murphy saa ainakin kaksi puhelua ja yhden tekstiviestin, joissa tuntemattomaksi jäävä henkilö tarjoutuu hänen tyttöystäväkseen.

”Somebody’s calling me to be my girl […] Somebody’s phoning me to be my girl […] Somebody’s texting me to be my girl”
(Somebody’s Calling Me)

2009, joulukuu

James Murphy rikkoo lakia tarkemmin määrittelemättömillä tavoilla unohtaakseen ”hirvittävän vuoden”. Aiemmin saman vuoden marraskuussa hänen ystävänsä, muun muassa LCD Soundsystemissä, !!!:ssä ja The Juan MacLeanissa soittanut rumpali Gerhardt ”Jerry” Fuchs (1974–2009) on kuollut tapaturmaisesti pudotessaan hissikuiluun New Yorkin Brooklynissä.

”This is the trick, forget a terrible year / That we can break the laws / Until it gets weird”
(Home)

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”.

2011

LCD Soundsystem hajoaa. James Murphy viettää päiväkausia sängyssä eikä halua tavata ketään. Murphy tuntee, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa. Hän kokee olevansa vaaraton ja liian vanha esiintymään.

”I ain’t seen anyone for days I still have yet to leave the bed I’ve just got nothing left to say / I’m in no place to get it right / And I’m not dangerous now / The way I used to be once / I’m just too old for it now / At least that seems to be true”
(Change Yr Mind)

2013

James Murphy muistelee entistä ystäväänsä Tim Goldsworthyä, joka on palannut yli vuosikymmenen jälkeen Yhdysvalloista kotimaahansa Britanniaan. UNKLE-yhtyeestä ja Mo’ Wax -levy-yhtiöstä tunnettu Goldsworthy perusti DFA Records -levymerkin vuonna 1999 Murphyn ja Jonathan Galkinin kanssa ja kaikesta päätellen tutustutti Murphyn kokaiiniin.

”I remember when we were friends / I remember calling you friend / Standing on the shore my ear aimed east / I can’t hear you / I can’t hear you anymore / You warned me about the cocaine / Then dove straight in / I must admit I missed laughing / But not so much you”
(How Do You Sleep)

2014

James Murphy polvistuu rakastettunsa eteen ja vannoo olevansa ”kuivilla”. Murphyn rakastaja juoksee häntä karkuun tavalla, joka tuo Murphyn mieleen epäonnistuneen kohtauksen heikosti valaistussa elokuvassa.

”I’m on my knees, yeah / I’m on my knees / I promise I’m clean […] Oh lover / You run from me / We move like a bad scene / Shot in the dark”
(Oh Baby)

2015

James Murphy käy parturissa. Hänen uusi ”tunteellinen” hiusmallinsa herättää hämmennystä, mutta muusikko itse fiilaa uutta fledaansa ihan täpöllä.

”I caught your eye when I stepped outside with my emotional haircut / It seems that I’ve been misunderstood / The look of great concern in your eyes and your surprise at my emotional haircut / It’s better to me / It’s much better than it used to be”
(Emotional Haircut)

James Murphy menee naimisiin Christine Topsøen kanssa. David Bowie ei pysty osallistumaan häihin sairautensa takia.

”You couldn’t make our wedding day / Too sick to travel”
(Black Screen)

2016, tammikuu

Laulaja-laukuntekijä David Bowie kuolee. James Murphy lukee tietokoneeltaan Bowien hänelle lähettämiä sähköpostiviestejä. Bowie oli Murphylle tärkeä esikuva, jotain ”isän ja ystävän väliltä”. Murphy arvosti Bowiea niin paljon, että koki työskentelemisen tämän kanssa ylivoimaisena. Lopulta Murphy jätti saapumatta useisiin sovittuihin tapaamisiin. Murphya kaduttaa. Hän kokee jääneensä Bowielle velkaa illallisen, kenties jotain muutakin.

”Been saving email trails / Kept together / I read them back sometimes / To remember […] I had fear in the room / So I stopped turning up / My hands kept pushing down / In my pockets / I’m bad with people things / But I should have tried more”
(Black Screen)

2017

James Murphy havaitsee olevansa levykaupasta toiseen nilkuttava horiseva veteraani, jonka kohtalona on näyttää muistitikkuja käyttävälle saastanuorisolle kaapin paikka.

”I’m a reminder / The hobbled veteran of the disk shop inquisition / Set to parry the cocksure of mem-stick filth / With my own late era middle-aged ramblings”
(Tonite)

”The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa.”

Jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla, sanoo Sufjan meille evankeliumissaan.

”You said something like, ’All you want is all the world for yourself’
But all I want is the perfect love, though I know it’s small, I want love for us all”

Tämä on niin vaikeaa.

Kaksikymmentäviisi ja puoli minuuttia. Viisi osaa. Mihin tarttua?

Sufjan Stevensin Impossible Soul on yksi elämäni tärkeimmistä kappaleista. Se on kulkenut mukanani yli seitsemän vuotta, kantaen surun ja introspektion hetkiä ja hätistänyt ne sitten pois ilon purkauksellaan.

Se on ollut mukanani sydänsuruissa, mökkireissuissa, tuskaisessa vatsataudissa Primavera Sound -festivaalin auditoriossa Barcelonassa, koti-ikävässä, baari-illoissa, ystävyydessä, rakkaudessa, ystävyyden ja rakkauden menettämisessä ja uusien ihmissuhteiden synnyssä.

”Have you failed to feel delight? ”

Tämän vuosikymmenen alussa The Age of Adz -albumi räjäytti Sufjanin – tuntuu tönköltä kutsua häntä sukunimellään, koska Sufjan on niin paljon läheisempi, tuttavallisempi, onhan hän vuodattanut itsestään lauluissaan meille niin paljon että hän tuntuu jopa läheiseltä; jokainen pop-musiikin ystävä tietää, ketä tarkoitetaan kun sanotaan Sufjan; ellei jopa Suffe, Suffeli – menneisyyden maailman kauneimman kahvilafolkin keisarina ja lähetti hänet vähintään Marsiin, ellei kokonaan toiseen ulottuvuuteen.

Carrie & Lowell palautti hänet takaisin vaaleiden puupintojen keskelle, surumielisenä espressokoneen viereen laulamaan vanhemmistaan. Sekin on ollut äärimmäisen ihanaa kuunneltavaa – mutta sillä ei ole merkitystä.

Myönnetään, The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa. Levyn kestosta kolmasosan vie sen viimeinen kappale, joka on käytännössä popsinfonia. Sen yksi osanen on täynnä autotunea, jonka ääni ainakin vielä levyn ilmestymisen aikaan haastoi useimmat kuulijat.

Mutta samalla se on Sufjanin uran omintakeisin, paatoksellisin, jyhkein ja lopulta kaiken tunnemyrskyn jälkeen kaunein monumentti. Se on lopulta ilosanomaa, se on evankeliumi, sen kaari on puhtaan aristoteelinen, ja sen ratkaisuun johtava käännekohta on puhtaan ilon täytteisin neljään lasku Hey Ya!n tällä puolen. Ja silloin voivat juhlat alkaa.

”Do you wanna dance?”

Koska lopulta yhtään mitään on turha ottaa täysin haudanvakavasti, niinhän?

Ei varsinkaan itseään; jokainen on joskus itsekäs, turhantärkeä, sokea omille etuoikeuksilleen, nautinnonhaluinen urpo. Me kaikki haluamme nautintoa, ja tuskin tahdomme muille kipuakaan. Joskus niin vain käy, aina sitä ei tajua, mutta lopulta tarvitsemme kuitenkin toisiamme ja toistemme armoa.

Elämä jatkuu, kukaan ei kuollut, kaikki on lopulta aivan mainiosti ja vitsit, mikä sekasotku meidän piti tästä kaikesta draamasta tehdäkään – elämä on pitkä ja pitää tehdä vain niin kuin hyvä tulee.

Pitää tehdä niin kuin hyvä tulee. Niin äitini aina minulle on sanonut ja niin haluaa Sufjankin sanoa.

Ja jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla. Se ei ole niin mahdotonta.

”Boy, we can do much more together
It’s not so impossible”

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter soittaa Sideways-festivaalilla 10. kesäkuuta.

Lotus Plaza, Atlas Sound, Frankie Broyles ja Moon Diagrams osoittavat, että Deerhunterin jäsenillä riittää annettavaa pääbändinsä ulkopuolellakin.

Deerhunter tekee Sidewaysissa ensimmäisen festarikeikkansa Suomessa. Yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen palaavan yhtyeen jäsenet ovat ehtineet hääriä kaikenlaisissa hommissa pääbändinsä ohella.

Jäsenten muut bändit leimataan herkästi sivuprojekteiksi, mutta seuraavat neljä poimintaa osoittavat, ettei niitä kannata sivuuttaa.

#1 Lotus Plaza – Quicksand (2009)

Toinen Deerhunterin pääsääntöisistä laulunkirjoittajista, kitaristi Lockett Pundt, on julkaissut kaksi albumia ja yhden EP:n Lotus Plaza -nimellä. Ne sisältävät Deerhunterista tuttua kenkiintuijottelua ja Pundtin Deerhunter-kappaleista tuttua mutinaa.

Soolodebyytti The Floodlight Collectiven alkupuolen helmi Quicksand on upeaa jatkumoa pääbändin Microcastle-albumin ”1950-luvun tanssibändit kaikukammiossa” -tunnelmoinnille. Kitarat helisevät, shuffle-komppi soi ja yhtäkkiä maailma ympärillä tuntuu muuttuneen utuisen pehmeäksi ja ympärillä tanssii juhlakansa kukkamekoissa ja puvuissa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Atlas Sound – Mona Lisa (2011)

Vuosikymmenen vaihteessa nokkamies Bradford Cox ehti pusertaa oman soololevyn tasatahtia Deerhunterin kanssa vuorovuosina. Kolmas niistä, Parallax, on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi ja kenties hienoimmaksi. Se sisältää Terra Incognitan kaltaista introspektiota, Te Amon eteeristä kaipuuta sekä Modern Aquatic Lovesongsin kaltaisia ambient-balladeja.

Deerhunterin faniyhteisön sai innostumaan jo vuosi ennen levyn julkaisua Coxin nettiin lataama Mona Lisa. Se osoittaa Coxin taidot simppelin ihanien popkappaleiden mestarina.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frankie Broyles – Seward Park (2017)

Kitaristi Frankie Broylesin kausi Deerhunterissa oli lyhyt mutta jätti jälkensä. Broyles soitti yhtyeen riffikkäimmällä albumilla Monomanialla – levyn avaava Neon Junkyard käynnistyy nimenomaisesti Broylesin vingutuksella.

Broylesin viimevuotinen EP Slow Return sisältää selvästi Deerhunterin sukuista kaikuisaa kitararockia ilman Monomanian kaltaista runttausta. Sen avaava Seward Park on auvoisa pieni pophelmi aurinkoisiin päiviin kaupungissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moon Diagrams – End of Heartache (2017)

Ehkä yllättävimmän käänteen Deerhunterin jäsenistä teki rumpali Moses Archuleta viime vuoden Moon Diagrams -projektinsa debyytillä Lifetime of Love. Sen keskellä on yli 25-minuuttinen tuokio eteeristä ambient-teknoa – Blue Ring on osion kahdesta kappaleesta rauhaisampi, kuin Porttipahdan tekojärven läpi soitettua housea, kun taas The Ghost and the Host vie kuulijan lähimetsiin tanssimaan saksalaismuusikko Wolfgang Voigtin Gas-projektin hengessä.

Levyn kohokohta tulee sen lopussa End of Heartachen muodossa. Se on upean kaihoisa house-kappale, joka toisaalta voisi olla kadonnut New Order -single ja toisaalta vuosikymmenen vaihteen chillwave-skenen klassikko. Se saa toivomaan Archuletalta lisää sen kaltaisia hittejä vastaisuudessakin – mutta toisaalta, onhan Deerhunterin isoin hitti Nothing Ever Happened juuri Archuletan puoliksi kirjoittama.

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10.6.

”Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks.”

Parhaat popkappaleet vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Yritetään ensin kuvan muodossa.

Tai siis, antakaas kun selitän.

On popkappaleita. Ja sitten on popkappaleita.

The Look of Love. Holiday. Vamos a la Playa. Never Gonna Give You Up. One More Time. Move Your Feet.

Ne ovat popkappaleita, eivätkö vain? Ne ovat euforisia ja autuaita puhtaan hedonistisen ilon purkauksia, kuin suoria dopamiinipiikkejä aivoissasi, jollaisia hypotalamuksesi ei edes tiennyt voivansa tuottaa.

Ne vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Miettikääpä vaikka Madonnan Holidayta. Intro johdattaa jo lupaavasti aurinkoon, turkoosien laineiden äärelle ja huulillesi piña coladan kunnes tsäk! – huumaava bassolinja ottaa lanteesi haltuun ja voit vain ihmetellä miten kehosi pystyy moisiin liikkeisiin.

Tai Junior Seniorin Move Your Feetiä? Madonna vielä pohjusti euforiaa jonkinlaisella johdatuksella, mutta Tanskan Ohukainen ja Paksukainen laittavat jo torvi-introllaan pystyyn sellaiset lettukestit, että hammaslääkärisi ei ole moista sokeritulvaa aiemmin nähnyt. Oh yeah!

Ja sitten on Inspector Norse.

Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks, tässä on kuusi minuuttia ja 47 sekuntia jotain mitä ei voi selittää mutta jonka voi korvin havaita ja kehossaan tuntea ja helevetti että pärisee enemmän kuin isoin mahdollinen alkuluku ES-tölkkejä.

Siinä on osia kaikesta mikä on hyvää – maata järisyttävä groove, maailmankaikkeuden funkeimmat syntetisaattorit, jalat alta vetävä sointuvaihto keskellä kappaletta, rantabaarin parhaat drinkit, kosminen yhteys rakkauden ytimeen, kaikkien ystävien näkeminen samana iltana – ja sen saa kokea aina uudestaan ja uudestaan. Onkin vain kaksi asiaa, jotka Inspector Norsessa tekevät hieman haikeaksi: se, ettei kappaletta voi vetää nenäänsä, ja se, ettei mikään sen jälkeen enää välttämättä koskaan tunnu yhtä hyvältä.

Mutta ei se mitään. Lopulta, kun maakuntauudistuksia ei enää ole ja maapallo on yhtä, olkoon tämä planeettamme tunnuslaulu. Ja jos saamme joskus avaruudesta vieraita kotiplaneetallemme, johtajamme ensimmäinen tehtävä on soittaa olioille juuri tämä biisi, koska siinä on intergalaktisen ystävyyden tae eikä missään muussa.

Koska siinä on jumalauta popkappale.

Video ei ole enää saatavilla

”Siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä.”

Tämähän on luonnos. Tässä on kertosäe, säkeistö, kertosäe ja toinen säkeistö, ja kertosäettä sitten loput.

”I got my hopes up again, oh no, not again
Feels like we only go backwards, darling”

Jotenkin tämä on venytetty kolmeen minuuttiin, vaikka aineksia on ehkä puoleentoista. G, D, C ja niin edespäin. e-molli, D, taas E ja sitten a-molli. Ollaanko tässä jossain musiikintunnilla? Ei ihme, että sama kappale tehtiin Argentiinassa jo parikymmentä vuotta aiemmin, ja on varmasti tehty muuallakin.

Mutta ulkokuori pettää. Tame Impalan läpimurtolevy Lonerismilla esityksen ensi kuulemalta varastavat studion äärimmilleen valjastava Apocalypse Dreams ja junan lailla etenevä Elephant, kun Feels Like We Only Go Backwards jää lallattelumaisuudessaan lähes välisoitoksi pidempien kappaleiden keskellä.

Kappale onkin käytännössä hieman väännelty The Beatlesin Baby, You’re A Rich Man, johon on lisätty The Beach Boysin lauluharmonioita ja Todd Rundgrenin taikapölyä miksauspöydän takaa.

Tai ei oikeastaan vain yhden, vaan ennemminkin kolmen tai kolmentoista Todd Rundgrenin. Kaikki alkaa kappaleen soidessa näkyä useina eri kappaleena – ääriviivoja ei enää erota.

Sillä niin huumaavaksi on Kevin Parker luonut kappaleen maailman: siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä ja jalat ovat vajoamassa juoksuhiekkaan keskellä Senaatintoria. Ja silloin tuntuu, että me aina vain taaksepäin…

”Seed of all this indecision isn’t me, oh no, cause I decided long ago
But that’s the way it seems to go when trying so hard to get to something real”

Kyllä, tämä on luonnos – luonnos, joka on taivaankappaleita studiossa järjestelemällä saatu upeaksi, aina vain rewind-napin painamista vaativaksi taideteokseksi. Opetushallitukselle tiedoksi: jos tämä saa yhdenkään musiikkiluokkalaisen innostumaan äänimiestaiteen mahdollisuuksista, antakaa mennä vain seuraavassa opetussuunnitelmassa.

Miltä tuntuukaan olla yksi niin kauniista ihmisistä, Kevin?

Video ei ole enää saatavilla

Aivan kuin Ville Puronaho olisi tiennyt kesän ensihelteiden alkavan heti toukokuun alkupuolella, niin erinomaisesti hän soolodebyyttinsä Suonuotion julkaisun ajoitti.

Jyväskylästä taitaa löytyä erinomaisia sammakoita. Aivan kuin Ville Puronaho olisi tiennyt kesän ensihelteiden alkavan heti toukokuun alkupuolella, niin erinomaisesti hän soolodebyyttinsä Suonuotion julkaisun ajoitti.

”Haastan auringon tuijotuskilpailuun”, Puronaho laulaa huhtikuun lopussa julkaistun levynsä nimikappaleessa ja tekee samalla kauden kansainvälisen kärkituloksen parasta puistohengailukappaletta arvioitaessa. Indietä ja progea yhdistelleessä Laivueessa soittaneen Puronahon EP lukeutuu vuoden parhaisiin kotimaisiin julkaisuihin.

Suonuotio ottaa askeleen Laivueesta vielä raukeampaan suuntaan. Laulu on vain yksi elementti muiden äänten joukossa, eivätkä kappaleiden tekstit ole samanlaisia pienoisnovelleja kuin Laivueen kahdella levyllä. Samalla kappaleiden rakenteita on sekä yksinkertaistettu että pidennetty – hyvistä kohdista ja riffeistä nautitaan pitkään ja hartaasti.

Kolmen kappaleen EP:llä on kestoa puoli tuntia, mistä avausraita Suonuotio vie jo puolet. Se on veistetty samasta leppoisuuden puusta Kurt Vilen Wakin’ on a Pretty Dayn ja Goldtonen kanssa – akustinen helisee ja sähkökitara vonkuu, Puronahon huokailu sekoittuu koskettimien tapailuun ja kaikki on niin ihanan lämmintä ja uneliasta, että on parempi vain vetää hattu silmille ja nauttia auringon säteistä.

Nelostie on nimensä puolesta ilmiselvä nyökkäys Aavikon suuntaan. Vaikka siilinjärveläistrion Viitostie ottaa ilmeisen inspiraationsa Kraftwerkin Autobahnista, on Suonuotion näkemys lähempänä esimerkiksi Neu!-yhtyeen Hallogalloa ja Michael Rotherin Flammende Herzeniä.

Puronaho on aikoinaan sanonut olevansa erityisen viehättynyt 1970-luvun musiikin tavoista käyttää studiota kokonaisvaltaisesti, ja sen kuulee Suonuotiollakin – jokaista ääntä on epäilemättä viilattu kärsivällisyydellä kohti niiden tarkkaa paikkaa.

Eikä siitä pääse mihinkään, että tältä vuosikymmeneltä ilmeinen vertailukohta Nelostielle löytyy jälleen Philadelphiasta, Kurt Vilen vanhan bändin The War on Drugsin kappaleesta An Ocean Between the Waves. Samaan tapaan kuin Heinolan Lusissa valtatie 5 erkanee kohti itää Nelostien jatkaessa Keski-Suomeen, suuntaa Puronahon Nelostie syvälle kohti kumpuilevia sydänmaita, heartland rockin maailmaan.

86 Jos ajaa ”läpi koko yön”, kuten Puronaho laulaa, pääsee Jyväskylästä pelkkää Nelostietä paahtamalla Utsjoelle. Siitä voi samalla vauhdilla jatkaa Nuorgamiin asti, eikä tuhannen kilometrin matka Suonuotiota kuunnellessa tuntuisi miltään.

Roly kutsuu, kuuleeko Esko?

Suuri on kaunista. Suuri on synkkää. Avaruus on valtava ja synkkä ja kaunis, ja silti se on saatu mahdutettua 36 minuuttiin ääntä. Kuinka ihmeessä?

Tähti syntyy pimeässä tyhjyydessä. Valtavan kaasupilvi alkaa tiivistyä, ja sen sisällä muodostuu pienempiä ytimiä, jotka jatkavat tiivistymistään. Lopulta pilvestä muodostuu pyörivä kaasupallo, joka alkaa hiljalleen kehittyä suuremmaksi tähdeksi ja polttamaan vetyä.

Tai jotakin sinnepäin. Astronominen tietämykseni on täysin Wikipedian varassa, mutta kaiken tämän voin kuvitella tapahtuvan silmieni edessä, kun Roly Porter sen minulle äänin kertoo uuden levynsä alkupuoliskolla. Kaasupilven muodostuminen prototähdeksi kestää yleensä muutamia satoja vuosia, mutta Porter saa sen aikaan noin vartissa.

Koko levyn mittakaava on vielä mikroskooppisempi aihepiiriinsä verrattuna. Kun päätösraita Giant sylkäisee ulos viimeiset kipinänsä, on matkalla kulunut noin 36 minuuttia. Maailmankaikkeudelta tämän näytelmän esittämiseen kestäisi vähintään miljoonia vuosia.

Dubstep-kaksikko Vex’dissä uraa luonut Roly Porter on luonut wagneriaanisen pakahduttavan 2010-luvun avaruusoopperan, joka vaatii saada tulla kuulluksi suuren orkesterin esittämänä. Dubstep on tämän teoksen kohdalla enää bassotaajuuksissa huomattava alaviite, sillä enemmän teos on ottanut viitteitä modernista klassisesta musiikista. Samalla se kuulostaa täydelliseltä scifielokuvan soundtrackilta, johon jonkun vain tarvitsisi tehdä elokuva.

Hengästyttävän avausraita Cloudin jälkeen Porter rauhoittaa kuulijan tuijottamaan painovoiman (Gravity) kaasupilvessä aiheuttamia vaikutuksia. Näyn taustalla soivat kauniit jouset ja kaikuisa särinä, joka ei kuulostaisi vieraalta vaikkapa Tim Heckerin levyllä.

Avausraidalta tuttu pulppuava rytmi ja toiveikkaana soivat jouset kuvastavat meille tähden kasvamisen täyteen kokoonsa (Birth) ennen rauhallista ja seesteistä pääsarjavaihetta (Sequence). Koska pääsarjavaihe on vakaa ja pitkäaikaisin vaihe tähden kehityksessä, on Sequence sen mukaisesti tyynnyttävä suvanto ennen suurta dramatiikkaa. Giantilla Porter lyö kuulijan korviin tulta ja polttavaa kaasua äkillisten ja väkivaltaisten säröpurkauksien muodossa sellaisella voimalla, että Michael Girakin häkeltyisi. Kuulokkeilta kuultuna se tuntuu valtavalta räjähdykseltä pään sisässä, ja annettuaan tähtensä polttaa viimeisetkin heliumvarastonsa Porter jättää kuulijan ihmettelemään tyhjäksi palaneen avaruutensa kauneutta.

Kunpa hän järjestäisi teokselleen esityksen planetaariossa. Mitähän Esko Valtaoja tästä ajattelisi?

89 Sinun ei tarvitse nauttia Swansin uhkaavuudesta, tuntea modernia klassista tai olla vannoutunut scifi-elokuvien fani, mutta nämä ominaisuudet varmasti auttavat. Jos haluat pakahtua pelonsekaisesta kauneudesta ja upottautua maailmankaikkeuden äärettömyyteen, sulje silmäsi ja laita Life Cycle of a Massive Star soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

Olen ollut Last.fm-palvelun käyttäjä jo yli kahdeksan vuoden ajan, enkä näe lopettavani sitä pitkään aikaan. Kasvoin suoraan mp3-aikaan, enkä ole enää vuoden 2005 jälkeen juurikaan kuunnellut cd-levyjä, vaikka olen niitä vielä viime vuosiin asti ostanutkin. Jostakin sisäisiä mielihaluja tyydyttäneestä syystä on ollut paljon nautittavampaa päästä nauttimaan kuuntelutottumusteni tilastoinnista ja soittokertojen tarkkailusta.

Varsinkin nuorempana olin hyvin pedantti palvelun suhteen ja pyrin lataamaan sinne mahdollisimman tarkasti myös iPodilla tai muulla kannettavalla laitteella kuunnellut kappaleet. Samalla nälvin puolivitsillä joitakuita kavereitani, jotka saattoivat jättää tietokoneensa päälle yön ajaksi ja musiikin äänettömälle toistumaan niin, että – hui olkoon – palveluun pääsi satoja ”kuuntelemattomia” merkintöjä. Sehän oli silkkaa kusetusta!

Sittemmin olen hellittänyt neuroottisissa tavoissani. Ajan mittaan myös kuuntelumääräni ovat vähentyneet merkittävästi. Vielä lukiossa ollessani saatoin paukuttaa keskimäärin 700 kuuntelukertaa – aitoa sellaista! – viikossa, kun nykyään hyvänä viikkona kuunteluiden määrä nousee jonnekin 150:n tienoille. Se on seurausta sekä musiikin kuuntelun että kotona oleskelun vähenemisestä ja siitä, että musiikkia tulee nykyään enenevissä määrin kuunneltua tietokoneen tai puhelimen lisäksi myös muilta välineiltä.

Luontevaa muutosta on myös se, että nykyään eniten toistetut kappaleet keräävät korkeintaan 20–30 soittokertaa koko ”tehosoittonsa” aikana. (Tällä listalla esiintyvä Wolf Paraden biisi on kerännyt tililleni 290 soittoa.) Vertailun vuoksi viimeisen vuoden aikana olen kuunnellut eniten Boards of Canadaa, jonka kappaleet ovat saanut kasaan kelvolliset 232 kuuntelua. Vuonna 2006 saatoin kuunnella viikossa saman verran Belle and Sebastianin kappaleita.

Tätä soittolistaa muodostaessani palasin pedantimpiin tapoihini. Tiistain 28. kesäkuuta 2005 ja sunnuntain 3. marraskuuta 2013 välille mahtuu 3 051 päivää, joiden aikana tililleni on kertynyt noin 172 600 soittokertaa. Sille välille mahtuu paljon aikaa ja musiikkia. Olen tuona aikana käynyt lukion ja viisi vuotta yliopistoa ja asunut kuudella eri paikkakunnalla. Kesällä 2005 olin 15-vuotias ja Siilinjärvellä, nyt olen pian 24-vuotias ja Pekingissä. Musiikki on kulkenut mukana koko ajan, ja turhantarkan arkistointini vuoksi pääsen halutessani virkistämään auditiivis-tilallista muistiani CBS Interactiven omistaman datapilven kautta. Tämä soittolista koostuukin pilveen talletetuista palasista ja oman pääni sisältämistä muistikuvista.

Päätin ryhtyä tarkastelemaan kuunteluhistoriaani yksittäisten viitepisteiden avulla ja muodostaa niiden kautta soittolistan. Siispä seuraavat 20 kappaletta on valittu naurettavankin jäykästi ja järjestelmällisesti. Jaoin tuon 3 051 päivän mittaisen aikajanan 19 yhtä pitkään, noin 160 ja puolen päivän mittaiseen osaan, ja katsoin mitä kappaleita noiden osien alku- ja päätepisteiksi osuneilla päivämäärillä oli kuunneltu. Aikamatka kulkee ensin kesäkuusta 2005 joulukuun alkuun 2005, siitä vuoden 2006 toukokuun puoliväliin, ja siitä tasatahtia aina viime viikon sunnuntaihin asti. Jokaiselta päivältä on valittu yksi kappale, paitsi silloin, jos päivälle ei kertynyt soittokertoja, jolloin siirryin lähimpään päivämäärään. Järjetöntäkö? Ehkä. Työlästäkö? Kyllä vain. (Jos osaisin vähääkään ohjelmoida, olisi koko urakka varmaankin sujunut keveämmin.) Suositeltavaa? Miksi ei?

Tämä soittolista ei ole välttämättä kovin koherenttia kuunneltavaa, mutta joitakin piirteitä siitä helposti havaitsee. Sen sisältämät kappaleet ovat pääsääntöisesti viimeisen kahdeksan vuoden ajalta ja ovat olleet julkaisunsa aikoihin melko tuoreita. Painopiste on ulkomaisessa musiikissa ja niin kutsutussa Pitchfork-indiessä – tyylilaji, jota myönnän seuranneeni melko tarkasti viime vuodet.

Tämän listan kappaleet on kenties poimittu kömpelöllä metodilla, mutta silti sen joukosta löytyvät samanlaiset ilon (David Bowie, Serge Gainsbourg) ja rakkauden (The Walkmen, Hot Chip) hetket kuin muiltakin soittolistoilta, jotka tunnetiloista väsäisin. Biisit kulkevat kesän lämmöstä (Air France, Panda Bear, Kurt Vile) talvikuukausien introverttiin tutkiskeluun (Burial, Tim Hecker, Leonard Cohen) ja moneen muuhun paikkaan. Moniin kappaleisiin liittyy rakkaita muistoja, kuten Good Weekendin huutamiseen teini-ikäisenä kotibileissä, joulukuu 2008 The Walkmenin soidessa tai viime vapun viettäminen Sea Sex and Sunin soidessa taustalla. Toisaalta menetelmäni mekaanisuuden vuoksi mukaan valikoitui myös vähemmän elävästi aivokuoreen jääneitä kappaleita, kuten Fiery Furnacesin I’m Waiting to Know You tai Hyperdub-levy-yhtiön kokoelmalta löytyvä Burialin Fostercare, joka ei suurimmaksi suosikikseni William Bevanin tuotannosta nouse.

Kenties olisin halunnut päättää nykyisen olinpaikkani vuoksi soittolistan tähän kiinalaiseen korvamatoon, mutta tällä kertaa se jääköön Spotifyn vuoksi bonusmateriaaliksi teille.

Last.fm-muistoja

1. Tiistai 28. kesäkuuta 2005: Architecture in Helsinki – In Case We Die (Part 1-4)
2. Maanantai 5. joulukuuta 2005: Wolf Parade – Dear Sons and Daughters of Hungry Ghosts
3. Maanantai 15. toukokuuta 2006: Art Brut – Good Weekend
4. Sunnuntai 22. lokakuuta 2006: Swan Lake – Are You Swimming in her Pools?
5. Sunnuntai 1. huhtikuuta 2007: The Fiery Furnaces – I’m Waiting to Know You
6. Lauantai 8. syyskuuta 2007: David Bowie – Station To Station
7. Lauantai 16. helmikuuta 2008: Caetano Veloso – Alegria, Alegria
8. Lauantai 26. heinäkuuta 2008: Air France – June Evenings
9. Perjantai 2. tammikuuta 2009: The Walkmen – In The New Year
10. Perjantai 12. kesäkuuta 2009: Panda Bear – Comfy In Nautica
11. Torstai 19. marraskuuta 2009: Burial – Fostercare
12. Torstai 29. huhtikuuta 2010: Pet Shop Boys – Can You Forgive Her?
13. Torstai 7. lokakuuta 2010: Leonard Cohen – Famous Blue Raincoat
14. Torstai 17. maaliskuuta 2011: Tim Hecker – The Piano Drop
15. Keskiviikko 24. elokuuta 2011: Kurt Vile – Jesus Fever
16. Tiistai 31. tammikuuta 2012: Rustie – Ultra Thizz
17. Tiistai 10. heinäkuuta 2012: Barry Andrewsin Disko – Viime yönä
18. Maanantai 17. joulukuuta 2012: Hot Chip – Look at Where We Are
19. Maanantai 27. toukokuuta 2013: Serge Gainsbourg – Sea, Sex and Sun
20. Sunnuntai 3. marraskuuta 2013: Drake – Hold On, We’re Going Home

Poimi kappaleet tästä.

Azealia Banks, klassikkomimmi.

Kesäkuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä Radio Helsingin taajuuden valtasi yhteensä 11 tuntia kestänyt Nuorgamin yöradio. Kesäisen lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi Radio Nuorgam vietti yhden puolitoistatuntisen kuunnellen tulevaisuuden popklassikoita. Jos tuo ohjelma jäi aikanaan kuulematta, on nyt hyvä aika tarttua noihin tuleviin klassikkoihin Spotify-soittolistan muodossa.

Ohjelmaan päätyi loppujen lopuksi yhteensä 14 kappaletta, jotka oli julkaistu 24 edeltävän kuukauden aikana. Kappaleita haettiin eri genreistä, ja kriteerinä oli saada mukaan ne teokset, jotka tulevat tulevina vuosikymmeninä nousemaan klassikkoasemaan ja inspiroimaan nuorisoa.

Harvasta kappaleesta voi sanoa heti, että kyseessä on klassikko, mutta tuolloin vielä polttavan kuumana joka paikassa soineesta Daft Punkin Get Luckysta aisti klassikkostatuksen ensi kuulemalta. Siksi se tuntui väistämättömältä valinnalta ohjelmaan. Se onkin tuorein ohjelmassa kuultu biisi. Muiden kappaleiden sisällyttämistä klassikkolistalle jouduimme pohtimaan tarkemmin yhdessä ja erikseen.

Vaikka listalle on tiensä löytänyt muutama muukin suuri radiohitti, ei hittistatus itsessään tee klassikkoa. Klassikkoaseman saaminen tapahtuu usein hitaammin ja myöhempien tapahtumien seurauksena. Lisäksi luonnollista on, että tällainen listaus on enemmän tai vähemmän valitsijoidensa näköinen ja koostuu subjektiivisista valinnoista. Mutta silti uskomme, että jos jokin taho ryhtyy tulevaisuudessa tekemään vastaavia popklassikkolistoja kuin mitä Nuorgam on kahden ja puolen viime vuoden aikana tehnyt, löytyvät nämä kappaleet oman julkaisuvuotensa listalta.

14 tulevaisuuden popklassikkoa

1. Jay-Z & Kanye West – Niggas In Paris
2. Azealia Banks – 212
3. Mikal Cronin – Weight
4. Pimeys – Elämä kiinnostaa
5. Fun. – We Are Young (feat. Janelle Monáe)
6. Dean Blunt & Inga Copeland – 2
7. Todd Terje – Inspector Norse
8. Swedish House Mafia – Don’t You Worry Child [feat. John Martin]
9. Deerhunter – Monomania
10. Carly Rae Jepsen – Call Me Maybe
11. Rustie – Slasherr
12. Tame Impala – Feels Like We Only Go Backwards
13. Frank Ocean – Pyramids
14. Daft Punk – Get Lucky

Kuuntele soittolista tästä.

Bill Monroe, ehkä epätodennäköisin pelimusiikin esittäjä koskaan.

Kuluva syyskuu hemmottelee peliharrastajia. Jo ilmestyneen ja kaikki myyntiennätykset rikkoneen Grand Theft Auto V:n lisäksi tässä kuussa ilmestyy Fifa 14, tuo jalkapallopelisarjojen kuninkaan uusin osa.

Miljoonamyyntien ja kriitikkojen ylistyksen lisäksi nämä pelisarjat tunnetaan myös niissä käytetyn musiikin runsaasta määrästä ja korkeasta laadusta. GTA-sarja on suorastaan legendaarinen pelimaailmassaan kuultavien radiokanavien ja niiden biisivalintojen sekä tunnettujen juontajien ansiosta. Pelisarjan uusimman osan radiokanavia isännöivät muun muassa biittimestari Flying Lotus, dj- ja radiolegenda Gilles Peterson, soft rock-konkari Kenny Loggins ja indielirkuttelija Twin Shadow. Ja onhan sarjan Vice City -osassa nähty itse Phil Collins vierailijana.

Fifat taas tunnetaan valikoidensa kattavasta, niin uusia kuin tunnettuja artisteja esittelevistä biisivalikoimista. Eräs nimeltämainitsematon Nuorgamin kirjoittaja on jopa tunnustanut, että kuuli Morrisseytä ensimmäistä kertaa Fifa 2005:a pelatessaan.

Mutta osaavat ne muutkin pelialalla populaarimusiikkia hyödyntää. Tässä Nuorgamin Pelikerhon kronologinen katsaus erinomaisesti popmusiikkia käyttäviin peleihin.

#1 Tony Hawk’s Pro Skater (1999)

Vauhdin hurmaa ja vaarallisia tilanteita – näitä kulttiskeittari Tony Hawkin nimikkopeli tarjosi kaltaiselleni oikealla rullalaudalla huonosti pysyvälle möhömahaiselle nörtille joskus vuosituhannen vaihteessa. Järjettömän suosituksi 2000-luvun alkupuoliskolla kasvaneen pelisarjan ensimmäinen osa oli pelaamista parhaimmillaan: hauskaa, palkitsevan haastavaa ja monipuolista. Uusien temppujen opetteleminen, kavereiden haastaminen ja toinen toistaan kovempien haasteiden selättäminen kävivät sen verran kiehtovasta ajanvietteestä, että lukioikäisen oli käytettävä kaikki mielikuvituksensa keksiessään tekosyitä jäädä koulupäiväksi kotiin.

Musiikkitarjonta: Tämän pelin musiikki istuu sen maailmaan saumattomasti. Skeitti- ja ska-punkin sarjatulta pelissä tarjoilevat muun muassa Suicidal Tendencies, The Vandals, Millencolin ja Goldfinger. Tempo on nopea ja jutut älyttömiä kuin skeittareiden temput. Peliä voidaan pitää yhtenä GTA– ja Fifa -sarjojen lailla populaarimusiikin merkitystä peleissä alleviivanneista suuren yleisön klassikoista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jet Set Radio (2000)

Jet Set Radio on yksi PlayStation 2:n ja Nintendo GameCuben varjoon jääneen Dreamcast-konsolin herkkupaloista. Peli on paikoin kontrolleiltaan turhauttava, mutta futuristinen tyylikkyys ja omintakeiset sarjakuvagrafiikat vievät mennessään. Tulevaisuuden Tokioon, tai tarkemmin ”Tokyo-ton”-kaupunkiin, sekä yhdessä vaiheessa myös New Yorkiin sijoittuvassa Jet Set Radiossa asetutaan rullaluistimilla liikkuvan graffitijengi GG’s:n joukkoon ja ohjataan sen hahmoja.

Peli alkaa viattomana graffitisotana, jossa maalataan teoksia kilpailevien jengien tunnusten päälle ja paetaan paikallista Stop Töhryille -ryhmää, joka hyökkää pelaajan kimppuun milloin kyynelkaasulla, milloin tankeilla tai helikoptereilla. Kytät jyrätään kumoon tietysti maalaamalla tankit tai kopterit täyteen. Pikkuhiljaa tulee esiin kuitenkin suurempi paha, megakorporaatio Rokkaku Group, joka tahtoo ottaa koko Tokion haltuunsa. Pelaajan on tietenkin estettävä se graffitin voimalla. Itse Jet Set Radio on puolestaan piraattiradioasema, jonka dj toimii pelin kertojana.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan nololta ja laskelmoidulta cooleuspisteiden keräilyltä, mutta koko paketti on tehty niin viihdyttävästi, että sen edessä ei pysty kuin antautumaan.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikki on erikoinen ja jännittävä sekoitus japsipoppia, housea ja hiphopia. Moni biisi on ilmeisesti Segan omien studiomuusikoiden käsialaa, mutta mukaan on otettu myös joitakin tunnettuja esiintyjiä. Pelin länsimaisissa versioissa kuullaan muun muassa Jurassic 5:a ja Mix Master Mikea. Jet Set Radion taustamusiikki on tarkasti kuratoitu kokonaisvaltaista pelikokemusta silmällä pitäen ja useat kerrat pelin läpi tahkonneena minun olisikin hankala eläytyä peliin luomalla siihen jokin oma soundtrack. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Taxi (2000)

Crazy Taxi on häpeilemätöntä arcade-kaahausta. Aluksi se olikin kolikkopelihallien suosikki, jonka Sega päätti siirtää tuoreelle Dreamcast-konsolilleen. Peli olikin yksi myydyimmistä Dreamcastille julkaistuista peleistä, ja myöhemmin se on käännetty lukuisille eri alustoille, viimeksi iOS-käyttöjärjestelmälle. Pelissä toimitaan taksikuskina kahdessa eri aurinkoisessa kaupungissa, jotka mukailevat San Franciscoa ja muuta kalifornialaista ympäristöä. Yksinkertaisena, mutta melko koukuttavana tehtävänä on viedä kyyditettäviä pisteestä A pisteeseen B, ja pidemmistä kyydeistä saa toki enemmän rahaa kuin lyhyistä. Tavoitteena onkin kerätä mahdollisimman paljon rahaa. Todella yksinkertaista ja todella hauskaa. Tätä nykyä tosin pelin ei-niin-hienovarainen piilomainonta tuntuu jokseenkin häiritsevältä, kun asiakkaita täytyy kärrätä Filan, Leviksen tai Tower Recordsin myymälöihin.

Musiikkitarjonta: Pelissä soi melko suppea kattaus pop-punkkia Bad Religionilta ja The Offspringiltä. Biisit sopivat kaahaustunnelmaan varsin hyvin, vaikkakin pidemmän päälle peliä tahkotessa alkaa soundtrack käydä hieman puuduttavaksi. Toisaalta pelin musiikit kolahtivat kunnolla, kun joskus ala-asteen viimeisinä vuosina peliä tahkosin.

Päädyin vuonna 2001 Radiomafian Jusuplus-ohjelman jututettavaksi puhelimitse, koska toivoin heiltä pelissä soivaa Bad Religionin Ten in 2010 -kappaletta. Perusteluna sanoin siis, että haluan kuulla tuon biisin koska se on siinä pelissä. Muistan, että minua jännitti ihan helvetisti. Nauhoitin tähtihetkeni radiossa tietysti C-kasetille, joka on jossain vanhempieni luona kai edelleen tallessa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jet Set Radio Future (2002)

Samaa kuin pelin edellisessä osassa, mutta isommin, pidemmin, helpommin ja vielä tyylikkäämmin. Xboxille julkaistu Jet Set Radion jatko-osa on alkuperäistä peliä helpompi mutta hauskempi. Sijaintina on edelleen Tokio, mutta mukana on enemmän jengejä, pidempi tarina, isompi kaupunki ja rutkasti löydettävää. Juoni on tosin edelleen sama – rullaillaan kaupungilla graffiteja maalaten ja paha korporaatio nitistäen.

Jet Set Radio Future oli Xboxin julkaisupelejä, ja se jäi suurta huomiota keränneen Halon jalkoihin täysin ilman omaa syytään. Tämän viihdyttävämmäksi ei pelikokemus montaa kertaa pääse. Olen pitkään haaveillut jatko-osasta, jossa muodostettaisiin graffitijengejä internetin välityksellä ja kilpailtaisiin muita vastaan, mutta turhaan. Sega ei ole liikauttanut eväänsäkään tehdäkseen mitään tälle yli 10 vuoden takaiselle mestariteokselle.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikista valtaosa on Segan omien studiomuusikoiden tuottamaa, mutta tällä kertaa mukaan valittiin Beastie Boysin edesmenneen Grand Royal -levy-yhtiön tuotantoa. Monen tunnetun nimen musiikkia kuullaan jonkun tuntemattomamman nimen alla. Jet Set Radio Futuressa soi muun muassa Adrockin sivuprojekti BS2000 ja Mike D:n The Latch Brothers, skottipoppisbändi Bis sekä Sean Lennonin ja myöhemmin Gorillazista tutun Miho Hatorin yhtye Cibo Matto. Jälleen tyylilajien kirjo on laaja kulkien housesta ja elektrosta räppiin ja indieen. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 BioShock (2007)

Omituiseen Art Deco -dystopiamaailmaan sijoittuva BioShock on suuren rahan pelituotannoksi edelleen harvinaisen omaleimainen ja sävähdyttävä kokemus. Selviytymiskauhua, räiskintää ja roolipeliä yhdistelevän seikkailun maailma on epämiellyttävä ja silti tunnelmallinen. Biokemiasta ja sci-fistä tarinaansa otteita ammentava peli herättää myös moraalivalintojen pohdintaan, kun oman selviytymisen vuoksi on kajottava kuolleisiin ruumiisiin ja päätettävä sääliäkö vai ei geneettisesti mutatoituneita vastustajiaan.

Musiikkitarjonta: Nykypelien äänimaisemasta poiketen BioShockin kehittäjät lisensoivat peliin tukun 1930-, 1940- ja 1950-lukujen artistien, muun muassa Django Rheinhardtin, Cole Porterin ja Billie Holidayn tuotantoa. Swingin, bluesin ja jazz-laulelman hienovarainen ja rytmisesti rikas keinahtelu tuo peliin paljon väriä ja antaa sen maailmalle lisää tunnelatausta. Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista lisenssoinneista ja samalla hieno kulttuuriteko. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Alan Wake (2010)

Twin Peaksille tunnelmastaan paljon velkaa olevan psykologisen toimintajännärin piti olla Max Payne -hittipelisarjan luoneen kotimaisen Remedyn seuraava suuri menestys. Aivan megaluokan hittiä siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka peli olikin hiottu ja tyyliltään omaperäinen. Harhojen ja painajaismaisten olentojen kiusaaman kirjailijan painia demoniensa kanssa jäljittävä peli oli kuitenkin elokuvallisuudessaan viihdyttävä ja esikuvilleen uskollinen teos, jota pelasi mielellään yön pimeinä tunteina itseään kiusatakseen.

Musiikkitarjonta: Remedyn toimintaan peliensä musiikin suhteen täytyy suhtautua kaksijakoisesti. Se on kuitenkin firma, joka käytännössä nosti Poets Of The Fallin suosioon käytettyään yhtyeen musiikkia Max Payne -sarjassaan. Ehkä tämän moraalisesti arveluttavan teon seurauksena yhtiö päätti käyttää lisensoitua musiikkia rockin klassikkonimiltä seuraavassa suurtuotannossaan Alan Wakessa. Synkeän psykologisen jännärin metsissä juoksenteluun ja varjojen ammuskeluun hankittiin taustamusiikiksi muun muassa David Bowien, Depeche Moden ja Nick Caven tuotantoa. Erinomaisia valintoja kauhua tihkuvaan ja tunnelmaltaan apokalyptiseen seikkailuun. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hotline Miami (2012)

Nicolas Winding Refnin Drive-elokuvasta vahvasti vaikutteita ottanut ja ilmaisohjelma Game Makerilla toteutettu Hotline Miami on yksi väkivaltaisimmista, kiehtovimmista ja vaikeimmista pelaamistani peleistä. Surrealistista kuvatulvaa, viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja tuskastuttavan haastavia pelitilanteita tursuava indiepeli on yksi viime vuosien kehutuimmista pienen budjetin tuotannoista. Eikä ihme, kuka nyt ei tykkäisi lahdata jengiä sikanaamari päässä pesäpallomailalla?

Omituisten viestien ajaman sarjalahtaajan seikkailu on myynyt hyvin ja tehnyt sen tekijöistä Jonatan Söderströmistä ja Dennis Wedinistä pelimaailman nousevia tähtiä. Ruotsalaiskaksikko on samalla tehnyt arvokasta kulttuurityötä pelimusiikin saralla.

Musiikkitarjonta: Hotline Miamin soundtrackilla soivat suht tuntemattomien artistien huuruinen indie, syntikkapop, bitti-elektro ja synkeähkö disco. Artisteista tunnetuin on ehkä Sun Araw, mutta vähintäänkin maininnan arvoisia ovat myös Jasper Byrne, Perturbator ja Scattle. Joidenkin kappaleiden kohdalla on selkeästi haettu rinnakkaisuuksia Driven soundtrackilla kuultavien Kavinskyn ja Chromaticsin musiikkiin, mutta valikoima on silti omaehtoisen tyylikäs ja selkeästi pieteetillä valittu. Pelin tekijät julkaisivat sen soundtrackin ensin Soundcloud-tilillään, mutta suuren suosion vuoksi se on sittemmin julkaistu myös kaupalliseen digilevitykseen. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Far Cry 3 (2012)

Far Cry 3 on yksi viime vuoden onnistuneimpia räiskintäpelejä, jossa pelaajan leikkikenttänä toimii idyllinen saaristo Kaakkois-Aasiassa. Kuten sandbox-pelin tyyliin kuuluu, tekemistä riittää, tarjolla on menopelejä riippuliitimestä Jeeppiin, ja pelaaja määrää itse tahdin. Useimmat tehtävät voi suorittaa joko pyssyt paukkuen tai varjoissa hiiviskellen. Pelin tarina ja tunnelma ovat sekoitus Alex Garlandin The Beachia ja Joseph Conradin Heart of Darknessia. Paratiisisaari paljastaa painajaismaiset kasvonsa, sukelletaan syvälle ihmismielen pimeimpiin viidakoihin. Kohdataan sisäinen petoeläin. Ja niin edelleen, kyllä te tiedätte. Psykedeelisiä sienihuuruja ja hulluutta.

Valitettavasti pääosissa nähdään joukko saarelle napattuja, uskomattoman ärsyttäviä amerikkalaisnuoria.

Musiikkitarjonta: Jos liian läheltä katsoo, on pelin tarina aika höperö. Jenkkinuorukainen käy CIA-agentin tuella taistoon inhottavia huumeparoneja vastaan, saa natiiveilta pari yliluonnollisia kykyjä tuottavaa tribaalitatuointia ja pelastaa kaverinsa. Tarinalla on silti hetkensä. Ja yksi hienoimmista on tehtävä, joka, nurinkurista kyllä, on rehellisesti ja avoimesti todella ihastuttavan höperö: Kick the Hornet’s Nest, tunnettu myös ”Skrillex-tehtävänä”. Pelaajan työnä on tuhota pahisten ganja-farmi. Hamppupelto tuhotaan tietysti polttamalla, ja pelihahmolle lyödään kouraan liekinheitin. Se on toki kiva lelu, mutta avain kohtauksen unohtumattomuuteen on repeatilla koko tehtävän ajan soiva Skrillex.

Minä en edes pidä Skrillexistä. Mutta kun pilvi palaa ja taustalla pörisee Skrillexin ja Damian ”Jr. Gong” Marleyn Make It Bun Dem, on pakko virnuilla. Pelihahmo juoksentelee ganjasauhuissa ja huutelee ”Holy fuck, this is awesome!” -tason repliikkejä. Spring Breakers kohtaa Apocalypse Now’n.

Far Cry 3 on monin paikoin äärimmäisen synkkä peli. On murhia, joukkomurhia, orjuutta ja ihmiskauppaa. Kaiken synkistelyn keskellä Kick the Hornet’s Nest on itseironinen piristysruiske. Pelin lisenssimusa tukee sen tunnelmaa muutenkin hienosti. Tyyliä kuvaavat hyvin introssa pyörivä M.I.A:n Paper Planes ja myöhemmin kuultu Die Antwoordin I Fink You Freeky. Autojen radiokanava tarjoaa kaahailun taustaksi selektion obskuurimpaakin mutta mehevästi potkivaa ghettobassoa. (Teemu Kivikangas)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Kentucky Route Zero (2013)

Synkeähkön tunnelmallisessa osoita ja klikkaa -seikkailussa kuljetaan pohjois-amerikkalaisen bluegrass-kuvaston alkujuurilla, Appalakkien vuoristossa. Useammasta luvusta koostuva, maalauksellinen peli on taiteellisesti kunnianhimoinen indietuotanto, jota voisi jopa kutsua arthouse-peliksi. Mystisellä valtatiellä varjojen mailla kulkevien seikkailijoiden verkkaisesti etenevää tarinaa jää seuraamaan lumoutuneena. Viime vuosina on nähty paljon indiepelejä, jotka rikkovat mahtipontiseen visuaaliseen tykitykseen ja helppolukuisiin pelimaailmoihin nojaavien pelien perinteet. Joukkorahoitussivusto Kickstarterin avulla rahoitettu Kentucky Route Zero on ainakin allekirjoittaneelle yksi täydellisimmistä esimerkeistä uuden pelituotannon taiteellisesta kunnianhimoisuudesta puhuttaessa.

Musiikkitarjonta: Pelin kappalevalikoima koostuu pitkälti bluegrass- ja folk-ikivihreistä. Näissä laulelmissa banjo raikaa ja kaihoisasti soljuvat lauluäänet ulvovat kuin aroilla harhailevien kojoottien huudot. Harvoin ovat pelin tunnelma ja musiikin lohduton verkkaisuus sopineet näin hyvin yhteen. Erityisesti pelin trailerillakin kuultava Bill Monroen This World Ain’t My Home on alakulossaan niin pysähdyttävän hieno biisi, että Kentucky Route Zeroa pelatessa toivoisi pelistä löytyvän toiminnon, jolla kappaleen saisi luuppaamaan loputtomasti sen taustalle. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 Gone Home (2013)

Osa Fullbright Companyn debyyttipelin ostaneista on tuntunut ristiriitaisten arvioiden perusteella odottaneen first-person-shooteria tai vähintään seikkailupeliä. Gone Homen ”seikkailu” tapahtuu sen sijaan pään sisällä, kun Euroopassa välivuotta viettänyt perheen vanhin tytär saapuu ensimmäistä kertaa uuteen tyhjään kotitaloon Portlandiin (Oregon) ja alkaa selvittää mitä perheelle on poissaolon aikana tapahtunut. Gone Homea on kritisoitu myös kilohintalogiikalla pelikokemuksen lyhyydestä. Suurin osa pelikriitikoista on onneksi ymmärtänyt, että tuon kolmen tunnin aikana syntyvät tiheät merkitystasot ja avautuvat perhesuhteet ovat tämän pelin ydin.

Musiikkitarjonta: Vuoteen 1995 sijoittuva peli ei käytä musiikkiaan pelkästään ajan tunnun luomiseen. Teinitytöt Sam ja Lonnie intoilevat punkista ja sen johdannaisista niin paljon, että eri puolilta taloa löytyy muun muassa X-Ray Spex– ja Wipers-rintamerkkejä, itsetehtyjä zinejä ja portlandilaiseen Riot grrrl -skeneen kuuluneiden Heavens to Betsyn ja Bratmobilen kasetteja. Pelaaja voi myös kuunnella jälkimmäisten biisejä itse pelissä. Tämä on suositeltavaa. Ihastuttavan raa’at ja ajoittain sarkastiset talossa kaikuvat purkaukset lisäävät elämän tuntua pelitilassa ja ovat samalla yhtä suoran rehellisiä ja hapuilevia kuin tarinan päähahmot. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Ariel ja ystävänsä poseeraavat niin hypnagogisesti kuin osaavat.

Se kuulostaa popkappaleelta. Se on tarttuva kuin popkappale. Se jopa saa laulamaan mukana kuin popkappale.

”It’s always the same
as always
sad and tongue-tied
it’s got a memory and refrain”

Eihän tällainen viisiminuuttinen tilkkutäkki, jonka säkeistö, bridge ja kertosäe tuntuvat eri palasista kokoon kursituilta, voi olla popkappale?

Vaan kyllä, se on popkappale, sillä se tuntuu niin hyvältä kuin kaikista parhain pop voi vain tuntua. Se iskee ällikällä ja yllättäen ja kun se päättyy, kappaleen laittaa uudelleen soimaan, se tuntuu yhtä hämmentävältä kuin edelliselläkin kerralla: kuinka tällaisesta demonauhamaisesta alusta voi päätyä noin suureen ja nautinnolliseen finaaliin?

Vastaavanlainen hyppely on Ariel Pinkille eli Ariel Rosenbergille pelkästään luontevaa. Hän loi maineensa 2000-luvun alusta lähtien Kalifornian vaihtoehtopiireissä ja internetissä suhisevilla ja mutisevilla nauhoituksillaan. Nuo nauhat toivat hänelle levytyssopimuksen Animal Collectiven Paw Tracks -levymerkille, mutta suuri osa kriitikoista ei osannut päättää, oliko Rosenberg nero, idiootti vai molempia. Ariel Pink pysyi tiukasti kokeellisten hippien suosikkina.

Mutta pikkuhiljaa asiat etenivät, ja Ariel Pink eteni niiden mukana. Vuonna 2008 julkaistu Can’t Hear My Eyes -single oli jo kulkeutunut kauas pois The Doldrumsin ja House Arrestin mukiloitua ja auringonpaahteen kuluttamaa autoradiota mukailevasta tyylistä. Sen hillitty ja kaikuisa 1980-lukulainen lounge-tyyli ennakoi jo pikkuhiljaa sitä, mitä vuonna 2010 oli Before Today -levyn mukana odotettavissa. Mutta samalla kasettisuhinasta alkoi tulla muodikasta ja Ariel Pinkin varhainen tuotanto saada enemmän seuraajia. Hypnagoginen pop, glo-fi ja chillwave, nuo vuoden 2009 musiikillisen muotikuvaston trendisanat ja niillä kuvaillut artistit olivat tietoisesti tai tietämättään paljon velkaa Ariel Pinkille, ja kyllä häneen itseensäkin noita leimoja yritettiin painaa.

Alle vuodessa suhinantäyteinen chillwave-skene oli tukehtunut kehnoihin kappaleisiin ja estetiikantäytteiseen erikoisuudentavoitteluun, joten oikeutettua on, että sen lopullinen tappaja oli Ariel Pink itse. Kuolinisku aiheutettiin Ariel Pinkin omin asein: menneiden vuosikymmenien tyylien läpi vaeltelulla, maanisella radiokanavasurffailulla ja loistavalla laulunkirjoitustaidolla. Tällä kertaa popmelodiat ja tarttumapinta eivät jääneet surinan alle, vaan ne tuotiin suoraan kuulijan korvan ulottuville. Tyylillinen pompinta sentään jäi, ja sen kuulee Round and Roundissakin. Autoradiomaisuus kuuluu jo siinä, ettei kappaleen sanoista onnistu juuri muodostamaan yhtenäistä tarinaa. Ne tuntuvat ennemmin vain mukailevan tietynlaista suhinaan kadotettua lämmintä tunnelmaa.

Ja toisaalta lieneekö sattumaa, että säkeistön alla kulkeva melodia muistuttaa paljon Marianne Faithfullin Broken Englishin bassolinjaa ja toisaalta kertosäe on kuin kadonneesta 1970-luvun AOR-klassikosta? Kuin kanava vaihtuisi kesken kappaleen!

”Hold on, I’m calling
calling back to the ball
and we’ll dazzle them all
hold on”

Vuonna 2010 ilmestyneen Round and Roundin sisältänyt Before Today oli eittämättä ansaittu kunniakierros artistille, joka oli suoltanut pitkään demonauhoja vaihtoehtopiireissä ja internetissä pitkin vuosituhannen ensimmäistä vuosikymmentä. Round and Round on itsekin jatkumoa noille nauhoille, sillä sen alkuperäinen versio Frontman/Hold On (I’m Calling) oli alun perin cd:llä, joita Ariel Pink eli Ariel Rosenberg jakoi häneltä levyjä tilanneille faneilleen vuonna 2009.

Joten kyllä, se on popkappale. Se on loistavan laulunkirjoittajan ansaittu riemuvoitto, joka toi tekijänsä laajempaan tietoisuuteen ja kertosäkeensä indiefestivaalien yleisön laulettavaksi. Ja se kertosäe, se on maaginen. Lapsetkin sen tietävät.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ariel Pink’s Haunted Graffitilta äänestettiin myös kappaleita Alisa ja Mature Themes.

Julia Holter. Kuolisi vuoksesi.

Flow’n sunnuntain The Other Sound -kokonaisuutta tähdittävä Julia Holter kasvoi Los Angelesissa Esa-Pekka Salosen johtamia filharmonkkoja kuunnellen. Kiehtovaa ja kokeellista kamaripopia esittävä laulaja-lauluntekijä kuuntelee radiosta vanhaa musiikkia ja laulaisi karaokessa mieluiten Princeä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Ehkä The Doorsin Light My Fire. Lapsena ei väsy mihinkään puhki soitettuun kappaleeseen ja niitä rakastaa sellaisena kuin ne ovat. Tuo kappale on kiistattoman tarttuva ja seksikäs. Hauskaa, että yksi kysymys haastattelussa käsittelee Jim Morrisonia… (Holter vastasi kysymyksiin sähköpostilla – toim. huom.)”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”En koskaan ollut niitä, jotka laittoivat julisteita seinilleen. Minulla ei ollut ’idoleita’, mutta pidin kovasti Radioheadista, The Smithsistä, Tori Amosista, Fiona Applesta, kaikista ysärisuosikeista. Ja The Beatlesistä. Soitin kaikkien noiden esittäjien lauluja pianolla salaa. No, en ehkä The Smithsiä… Tosin se olisi voinut olla jännittävää.”

Kenen lauluääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi a) hyvällä ja b) huonolla tavalla?

”Molempiin Kate Bush.”

Video ei ole enää saatavilla

Äänitit kaksi ensimmäistä albumiasi, Tragedyn ja Ekstasiksen, itseksesi, mutta tulevalla albumillasi Loud City Songilla työskentelit tuottajan ja muusikoiden kanssa. Millainen prosessi albumin tekeminen oli tällä kertaa, ja millä tavalla prosessi oli erilainen aiempien levyjesi tekemiseen verrattuna?

”Työskentely oli mahtavaa, ja prosessi oli paljon parempi kuin aiemmin, koska oikeastaan tein silti paljon töitä kotona, mutta minulla oli lisäksi studio ja lahjakkaita työtovereita apunani. Kirjoitin ja äänitin demoja kotonani puolentoista vuoden ajan ennen studioäänityksiä. Sitten otin yhteyttä ystävääni Cole Greif-Neilliin ja teimme suunnitelman. Ryhdyimme äänittämään instrumentteja ensin studiossa, sitten äänitimme koskettimia kuukausien ajan minun kotonani ja lauluraidat hänen kotistudiossaan. Prosessi ei siis ollut lainkaan kiireinen tai liian muodollinen. Pystyin etenemään rauhallisesti ja hiomaan paljon asioita itsekseni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet varhaisista julkaisuistasi tätä nykyä? Oletko suunnitellut niiden julkaisemista uudelleen?

”Rakastan niitä hyvin paljon, mutta odotan varmaankin jonkin aikaa ennen kuin alkuaikojen lauluja julkaistaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”akateemisesta” leimasta, jota on käytetty mediassa sinun ja Holly Herndonin kaltaisten nuorten, koulutettujen muusikkojen kuvailemiseen?

”En usko, että se on mitenkään olennainen musiikkini kannalta. Sitä leimaa todennäköisesti käytetään, koska opiskelin musiikkia pitkään yliopistossa.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”En tiedä enkä muista. Parempi vain pitää sellaiset asiat sisällään! Mutta kenties yksi asia, joka minua ärsyttää, on se, kun toimittajat vertaavat naismuusikoita toisiin naismuusikoihin vain siksi, että he ovat naisia, vaikka he tekisivät täysin erilaista musiikkia.”

Vaikka olet yleisesti ottaen laulaja ja laulunkirjoittaja, olet tehnyt remixejä esimerkiksi Nicolas Jaarille ja Ana Caravellelle. Kuinka lähestyt lauluja, joita remixaat? Millä tavalla lähestymistapa on erilainen kuin omia lauluja kirjoittaessa?

”Lähestyn remixejä itse asiassa samalla tavalla kuin lähestyn oman musiikkini tekemistä! Mielestäni musiikki on aina jonkin asteista kääntämistä, ja siihen liittyy aina lainaamista. Joten minulle remixin tekeminen kappaleesta ei ole erikoinen prosessi.”

Miksauksesi Fact Magazinen nettisivuilla vuodelta 2012 nojasi teemaltaan vahvasti radioon. Mikä on suhteesi radioon viestintävälineenä ja mitä haluat yleensä kuunnella radiosta?

”Kuuntelen enimmäkseen vanhaa musiikkia. Pidän ideasta, että kaupungin kaikki ihmiset kuuntelevat samaa asiaa yhtä aikaa. Se on koko ajan harvinaisempaa, varmaankin siitä lähtien, kun autoissa alkoi olla kasettisoittimia.”

Mikä on lempisoittimesi tai muu väline, jota käytetä musiikin tekoon tällä hetkellä?

”En tiedä. Käytän edelleen Zoom H2 -nauhuria kenttänauhoituksiin. Se ei tosin ole erityisen uusi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Ranta, jossa olen nyt (Ravennassa, Italiassa). Guillaume de Machaut’n runo Le Voir Dit. Keskiaikaiset ja muinaiset rakennukset, joissa olemme kiertueella soittaneet.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I would die for you”
(Prince – I Would Die 4 U)

”Pidän siitä, kuinka lause todennäköisimmin tulkitaan rennoksi heitoksi eikä täydeksi todeksi, koska kyseessä on tarttuva ja menevä popkappale. Mutta oikeastaan lause on täysin mahdollista tulkita myös vakavasti.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Princen I Would Die 4 U:n.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Tämänhetkinen yhtye on unelmakvartettini! Corey Fogel, Danny Meyer, Andrew Tholl ja Chris Votek.”

Mitä tiedät suomalaisesta musiikista? Onko sinulla joitakin suosikkeja?

”Pidän Lau Nausta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Kasvoin kuunnellen Esa-Pekka Salosta johtamassa Los Angelesin filharmonikkoja, hän oli siinä loistava. Suomessa on paljon kiinnostavia musiikillisia suuntauksia. Vaikuttaa siltä, että siellä klassinen musiikki on kiinnostavaa rikkaiden sävyjensä vuoksi.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ehkä jotakin siltä väliltä, tai molempia yhtä aikaa? En tiedä riittävästi hänestä, mutta hän osasi melodiat.”

Julia Holter esiintyy Flow Festivalin The Other Sound -lavalla sunnuntaina 11.8. Loud City Song ilmestyy 19.8.

The Knife ruoskii Kone-Flow’n käyntiin.

Onko konemusiikki sinulle täyttä siansaksaa, ainakin sen osalta, kun katsot Flow Festivalin esiintyjälistausta? Tartu tähän soittolistaan, ja olet askeleen lähempänä Suvilahden elektronista antia!

Ennen listan kuuntelemista on minun kuitenkin tehtävä joitain selvennyksiä. Kasaamani soittolista käy läpi Flow’n tanssimusiikkitarjontaa, siis housea, teknoa ja dubstepiä sekä toisaalta myös jonkin verran kokeellisempaa konemusiikkia. Pop-musiikki (lue: elektroninen pop) lainaa keinoja noista tyylilajeista alati enemmän, joten joitain tyylillisesti hankalia valintoja tällä soittolistalla on jouduttu tekemään.

Kärjistäen: Kate Boyn poppis ei tällä listalla soi, The Knifen kokeellinen tanssimusiikki kylläkin. Austran viileä elektropop jäi pois, mutta Disclosuren pop-koukuilla höystetty house-nytkytys on mukana.

Pääsääntöisesti tämä soittolista esittelee Flow Festivalin Black Tent- ja RBMA Backyard -lavojen esiintyjiä, mutta seassa on tasaisesti esiintyjiä lähes jokaiselta lavalta. Matka alkaa avajaiskonsertin The Knifestä lauantai-illan Space Dimension Controllerin kautta sunnuntain pääesiintyjä Kraftwerkiin.

Lisähuomautuksina todettakoon seuraavaa: Karennin omia kappaleita ei Spotifysta löydy, joten teknokaksikkoa edustaa heidän tekemänsä remix. Hudson Mohawke esiintyy yksin, mutta hänen ja Lunicen yhdessä TNGHT-nimellä tekemä Higher Ground on liian hyvä kappale jätettäväksi listalta pois. Erittäin todennäköisesti se myös HudMo’n keikalla soi. Myöskään Numbers-levy-yhtiön pomo Jackmasterin oma tuotantoa ei Spotifyssa ole. Uskallan kuitenkin veikata, että yhtiön tuorein hankinta, mysteerinen tuottaja Sophie vilahtaa Jackmasterin setissä loistavalla Bipp-singlellään. Berliiniläiskolmikko Moderatin tuore albumi II on jo kuunneltavissa Spotifyssa, mutta tälle soittolistalle valitsin heitä vielä edustamaan vuoden 2009 debyyttialbumin suurimman hitin Rusty Nailsin.

Jos unohdin suosikkisi listalta, pahoittelen – mutta sinähän taidatkin valmiiksi jo mennä tuota suosikkiasi katsomaan! Ehkä tältä listalta löytyy lisää tarkastamisen arvoista.

NRGM Kone-Flow

1. The Knife – A Tooth for an Eye
2. Desto – Dislocated City
3. Atom TM – Ich Bin Meine Maschine
4. Levon Zoltar – You Down With Obp
5. Sophie – Bipp
6. Delta Funktionen – Onkalo (Karenn Remix)
7. Maya Jane Coles – Nowhere
8. Moderat – Rusty Nails
9. TNGHT – Higher Ground
10. Cola & Jimmu – So Refined
11. Teeth – Frequencies
12. Hannulelauri – Aura Delta
13. Femme En Fourrure – Pretty Boy
14. Space Dimension Controller – Journey to the Core of the Unknown Sphere
15. Lil’ Tony – Redrum
16. Factory Floor – Two Different Ways
17. Tensnake – Something About You
18. Mount Kimbie – Made To Stray
19. Âme – Rej
20. Astral Social Club – Generator
21. Disclosure – When A Fire Starts To Burn
22. Invader Ace – International Lovemaker
23. Kraftwerk – The Robots

Kuuntele soittolista tästä.

Nyt lähtee, lupaa Deerhunter.

Niko Vartiainen luennoi maailman parhaasta nuoresta rockyhtyeestä tällä hetkellä.

”Focus on depth that was never there
Eliminate what you can’t repair”

Deerhunter…

• – on maailman paras nuori rockyhtye tällä hetkellä.
• – on julkaissut neljä toinen toistaan loistavampaa levyä: Cryptogramsin, Microcastlen, Halcyon Digestin ja Monomanian.
• – sulauttaa musiikissaan yhteen rockmusiikkia eri vuosikymmeniltä:

1. shoegazea
2. krautrockia
3. punkia
4. bluesia
5. doo-wopia
6. rock ’n’ rollia

• – sekoittaa kaikki nuo tyylit ja hyvin kirjoitetut laulut hämmentävän sulavaksi ja eheäksi paketiksi, joka kuulostaa mahdottomalta imitoida ja täysin omanlaiseltaan.
• – yltää levyillään moneen eri rekisteriin, aina niin mahtavasta ”nyt lähtee!” -olosta kauniiseen, unelmoivaan säveltunnelmointiin.
• – koostuu tällä hetkellä viidestä muusikosta, mutta yhtyeen keskiössä ovat laulunkirjoittajat Bradford Cox ja Lockett Pundt.
• – on erityisesti henkilöitynyt heistä ensin mainittuun, eli Bradford Coxiin.

Bradford Cox…

• – on aikamme tuotteliaimpia lauluntekijöitä.
• – tekee suurimman osan Deerhunterin kappaleista.
• – on myös julkaissut kolme soololevyä Atlas Sound -nimellä ja hurjan määrän lisätavaraa blogissaan.
• – kärsii Marfanin oireyhtymästä, joka ilmenee yleisimmin poikkeavuuksina luustossa. Oireyhtymä on hoitamattomana hengenvaarallinen ja sen kantajat ovat usein kuolleet nuorina.
• – onkin saanut faninsa pidättämään hengitystä, sillä varsinkin yhtyeen läpimurron aikoihin Coxin kuoleminen nuorena vaikutti skenaariona pelottavan todennäköiseltä.
• – on kuitenkin pysynyt edelleen ilmeisen terveenä.
• – on osin sairautensa ja osin eksentrisen ja äkkiväärän olemuksensa vuoksi tuonut jopa hieman vaaran tuntua pitkään turtuneeseen rock-maailmaan.
• – on hätkähdyttänyt ja hämmästyttänyt yleisöään muun muassa soittamalla My Sharonaa tunnin ajan keikalla Minneapolisissa tai keväisessä Jimmy Fallon -esiintymisessään.

Microcastle…

• – on Deerhunterin levyistä se paras ja kokonaisuutena hiotuin.
• – yhdistää ambient-suvannot punkriffeihin, aurinkoisiin melodioihin ja ahdistuneisiin, melankolisiin sanoituksiin.
• – ilmestyi puolitoista vuotta melko synkeän ja vaikean Cryptogramsin jälkeen.
• – tuntuu edelleen hyvin erilaiselta kuin Cryptograms ja on ihmeellistä, että sama yhtye on voinut tehdä niin lyhyessä ajassa näin erilaiset albumit.
• – vei minulta jalat alta olemalla niin kaihoisa ja kaunis mutta toisaalta rokkaamaan ja pauhaamaan oikeina hetkinä vastustamattomalla tavalla.
• – on parhaimmillaan keskivaiheen ambient-suvantonsa loputtua, kun yhtyeen paras pophelmi käynnistyy vahvistinmelulla, rumpukompilla ja kitarariffillä.

”I never saw it coming
waiting for something from nothing”

Nothing Ever Happened…

• – on oodi tyhjyydelle, sisällöttömyydelle ja täyttymättömille odotuksille.
• – naittaa klassisen krautrock-kompin surisevien shoegaze-kitaroiden kanssa ja antaa häälahjaksi kimpun popmelodioita ja kassillisen karismaa.
• – olisi täydellisessä maailmassa koko kansaa tanssittava stadion-klassikko, joka täyttäisi areenat Wembleystä Niiralan monttuun.
• – venyy yhtyeen live-esiintymisissä lähes 15 minuutin mittoihin, jonka aikana voi kokea auringonlaskun, -nousun ja -pimennyksen kaikki yhdessä välähdyksessä.
• – on epäilemättä yhtyeen tunnetuin kappale, mutta paradoksaalista kyllä, se ei edes ole Bradford Coxin kirjoittama, vaan näiden tyyppien…

…eli yhtyeen ex-basistin Josh Fauverin ja rumpali Moses Archuletan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Deerhunterilta äänestettiin myös kappaletta Strange Lights.

Hot Chip, viisi miestä rakkauden tarpeessa.

Miksi Ilosaarirockiin saapuva Hot Chip on niin paras? Niko Vartiainen kertoo.

#5 Hot Chip vie popbiisit takaisin maxi single -mittoihin

Hot Chip osaa tehdä popkappaleita. Siitä myöhemmin lisää. Erityisen hienoa on se, että lontoolaisviisikko ei häpeile venyttää kappaleitaan, jos se tuntuu oikeutetulta. Otetaan esimerkiksi vaikka tuoreimman In Our Heads -levyn kaunis Let Me Be Him, joka kaartaa ilmavasti koko lähes kahdeksan minuutin kestonsa. Samaa mallia yhtye on noudattanut niin ikään In Our Headsilta löytyvällä Flutesilla tai Made in the Dark -levyn Hold Onilla. Tanssittavat poplaulut eivät ole saaneet ansaitsemaansa pituutta sitten maxi single -levyjen kulta-ajan, ja Hot Chipin näyttämää esimerkkiä soisi monen muunkin yhtyeen toteuttavan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Hot Chip soittaa parasta valkoisen miehen soulia tänä päivänä

Jamie Lidell ei ole tehnyt vuosiin mitään varteenotettavaa. Onneksi Justin Timberlake sentään palasi voittoisana, ja sinisilmäinen hurmuri Robin Thicke valtasi hittilistat tänä kesänä Pharrell Williamsin avulla. Silti on todettava, että Hot Chipin Look At Where We Are on paras valkoisen miehen soul-laulu vuosiin. Alexis Taylor ja Joe Goddard ovat kirjoittaneet muutaman soul-slovarin per levy Made in the Darkista lähtien, mutta kunnolla he eivät osuneet maaliinsa ennen viime vuoden In Our Headsia, jolta Look At Where We Are löytyy. Tällä kertaa he onnistuivat tekemään juuri sopivasti imelän ja vilpittömän suloisen rakkauslaulun, joka kutsuu tanssiin niin diskossa kuin petikamarissakin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hot Chipin tyypit ovat aidosti nörttejä eivätkä pelkää näyttää siltä

Katso näitä tyyppejä. Hehän ovat sinun yläasteen kemianryhmästäsi. Minne he katosivat? Tekemään mahtavaa musiikkia, tietty!

Tälläkin hetkellä jossain päin maapalloa Hot Chip tihkuu seksiä.

#2 Hot Chip rakastaa tehdä hienoja musiikkivideoita

Yhtye jaksaa kunnioitettavasti tehdä musiikkivideoita singlelleen yhä, vaikka niitä eivät näkisikään muut kuin ne, jotka niiden ääreen internetissä aktiivisesti hakeutuvat. Ja mikäs on jaksaessa, jos videoiden tekeminen on ollut läheskään yhtä hauskaa kuin se, miltä ne näyttävät.

Boy From School oli hämmentävä, kiehtova ja kotikutoinen, ja Jokeri-teemainen Ready for the Floor herätti huomion laajemmaltikin. Videografian hienoin teos on outo I Feel Better. Videolla Hot Chip on muuttunut kirkuvien tyttölaumojen fanittamaksi ylistailatuksi poikabändiksi. Keikan tulee keskeyttämään ilmassa leijuva, tieteiselokuvamaisen pahaenteinen valkoisiin pukeutunut laiha ja kalju hahmo, joka imee suusta tulevilla säteillään poikabändiläisten sielut ja stailaa heidät omaan muottiinsa. Lopuksi paikalle ilmestyy ilmassa leijuva mustan miehen pää, joka tuhoaa koko bändin, yleisön ja oikean Hot Chipin jäsenet silmistä tulevilla lasereillaan. Outoa? Kyllä. Hauskaa? Totta helvetissä.

Videon on ohjannut Peter Serafinowicz, joka toimi aikoinaan muun muassa Star Wars: Pimeän uhka -elokuvan Darth Maulin äänenä. Myöhemmin Serafinowicz on ohjannut myös Night and Dayn ja Don’t Deny Your Heartin musiikkivideon. Jälkimmäinen video näyttää bändin pelaamassa noin 10 vuotta vanhalta näyttävää FIFA-peliä PlayStationilla. Pelin on täytynyt olla kuitenkin jokin erikoisversio, sillä ”Unitedin” ja ”Cityn” välinen ottelu muuttuu, kuinka ollakaan, ensin pelihahmojen tanssijuhliksi ja sitten ryhmärakasteluksi. ”We’re gonna be going to extra time”, toteaa kuuluttaja lopussa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Hot Chip on maailman paras singlebändi juuri nyt

Over and Over. Boy From School. Ready for the Floor. I Feel Better. Flutes. Ja monta muuta.

Vuodesta 2006 lähtien Hot Chip on julkaissut tasaista tahtia niin monta niin hyvää singleä, että alkaa hengästyttää. Laatu on ollut tasaista ja luotettavaa, ja vaikka albumikokonaisuudet eivät pysty yltämään singlejen nerokkuuden tasolle, ovat nekin jokainen oma vahva kokonaisuutensa. Upeimpina ja koskettavimpina hetkinään Goddardin ja Taylorin kappaleet ovat lähimpänä New Orderin ja Pet Shop Boysin neroutta, mitä 2000-luvulla on päästy.

Sitten kun yhtye julkaisee kokoelmalevyn, on se pakkohankinta jokaiselle hyvän tanssimusiikin ystävälle. Vielä sellaista ei ole kuulunut, mutta tässä on minun tämänhetkinen ehdotelmani sen kappalelistaksi. Todennäköisesti seuraava levy tuo taas kaksi-kolme lisäystä listaan.

Hot Chip esiintyy Ilosaarirockissa 13. heinäkuuta.

Wolf Parade alkuperäikokoonpanossaan vuonna 2005: Hadji Bakara, Dan Boeckner, Arlen Thompson ja Spencer Krug. Yhtyeen tarina loppui vuonna 2011, jonka jälkeen Boeckner ja Krug ovat jatkaneet uraansa tahoillaan, Krug viimeksi suomalaisen Siinain kanssa.

2000-luvun puolivälin indiebuumi piilotti alleen koko genren parhaan kappaleen tältä vuosituhannelta.

”I’d take you where nobody knows you
And nobody gives a damn
I said nobody knows you
And nobody gives a damn either way”

Olen pyrkinyt olemaan tyrkyttämättä teksteissäni voimakkaita musiikillisia muistojani, mutta tällä kertaa minun täytyy. Aloitetaan sillä, että syyskuussa 2005 Wolf Paraden debyyttilevy Apologies to the Queen Mary räjäytti jotain sisälläni. Olin 15-vuotias ja tiesin, että nyt lähtee. Jo avausraita löi romuluisilla rummuillaan, aggressiivisilla pianoniskuillaan ja ulvovalla laulullaan ällikällä. Laulut olivat eriskummallisia ja kiehtovia: omituisilla äänillä täytettyjä pieniä kaahauksia, hitaasti vajoavia ja raskaasti valssaavia balladeja sekä nyrkkiä heiluttavia anthemeita.

Kuuntelin tuota levyä melko lailla taukoamatta koko syksyn, seuraavan vuodenkin. Last.fm-tilastoissani Wolf Parade on edelleen toisena, pitkälti noiden lukioaikaisten Apologies-hetkien vuoksi.

Pikkuhiljaa albumilta alkoivat hahmottua ne kappaleet, jotka asettuivat parhaiten säännölliselle soittolistalleni. Huomasin, että enemmistö niistä oli yhtyeen lauluntekijöistä omintakeisemman, Spencer Krugin kappaleita. Niissä toistuvat nuo romuluiset rummut ja ulvonta, omintakeiset pimputukset ja äkkiväärä rytmi sekä äärimmäisen kiehtova laulunkirjoitustaito, joka on entisestään kehittynyt Krugin myöhemmällä uralla.

Kuten niin usein yhtyeen kohdalla on kirjoitettu, Krugin kaoottinen Bowie-pop ja Dan Boecknerin vinoutunut Bruce-rock nivoutuvat Apologies to the Queen Marylla erottamattomasti yhteen. On päiviä, jolloin Boecknerin kirjoittama This Heart’s on Fire nousee ykkössuosikikseni bändiltä, mutta pääsääntöisesti mikään ei voita Krugin kynäilemää Dear Sons and Daughters of Hungry Ghosts – I’ll Believe in Anything -yhdistelmää, tuota albumin huippukohtaa.

”Give me your eyes, I need sunshine
Your blood, your bones, your voice
And your ghost”

Parin minuutin ajan piikikäs syntetisaattori, Boecknerin kitara ja Arlen Thompsonin tamppaava rumpukaruselli antavat pohjan Krugin pyynnöille viedä meidät sinne, missä kukaan ei meitä tunne eikä kukaan välitä hittoakaan. Urut tulevat mukaan, kertosäe toistuu ja kolmen minuutin jälkeen kaikki voisivat olla tyytyväisiä onnistuneesta voimaballadista. Mutta miksi luopua hyvästä rytmistä, kun se on vasta pääsemässä valloilleen? Ehei, yhden nostatuksen jälkeen saadaan vielä viimeisetkin nyrkit ilmaan ja toisella nostatuksella jalat pomppimaan, minkä jälkeen on hyvä rullata kappale tyylikkäästi maalilinjalle.

I’ll Believe in Anything on yksi eheimmistä kappaleista, minkä Krug on saanut nauhalle. Sunset Rubdown– ja Moonface-projektien levyillä Krugin sävellyskynä on saanut temmeltää vapaasti ja hän on voinut venyttää ideoitaan hyvinkin pitkiin sfääreihin. Minuun se vetoaa, mutten suoranaisesti katso kieroon heitäkään, jotka pyörittelevät päätään kappaleiden harhailevuudelle. Wolf Paraden parissa Krug tuotti lähes kaikki parhaat pophelmensä, ja muiden projektien parissa hän on päässyt keskittymään tunnelmien, melodioiden ja kappalerakenteiden tutkiskeluun.

I’ll Believe in Anythingissä Boecknerin kitara tukee Krugin laulua ja pianoa täydellisesti ja Arlen Thompsonin rumpukohkaus nostaa kappaleen sellaiseen anthem-sarjaan, minne Krug tuskin olisi kappaletta yksin voinut viedä. Pääinstrumentti on kuitenkin Krug itse, joka löytää jokaisen nostatuksen jälkeen vielä lisää energiaa huutaa muut mukaansa.

Vaikka seuraan Krugin tekemisiä edelleen tarkkaan, kuuntelen Apologies to the Queen Marya nykyään melko harvoin. Kenties siksi, että sen kuunteleminen on niin vahvasti sidoksissa tiettyyn ajankohtaan – en liene ainoa ihminen, jolle lukiosuosikkien kuunteleminen tuottaa nykypäivänä hankaluuksia. Toisaalta alati tuottelias Krug julkaisee musiikkia sen verran säännöllisellä tahdilla, että vanhaan ei ehdi kovinkaan usein edes palaamaan.

Tätä tekstiä varten kuuntelin levyn läpi puolitoista kertaa, ja onnekseni huomasin, että ajan kuluminen ei ole ollut levylle ongelma. Vaikka vuonna 2005 indierockmylly pauhasi kovaa Arcade Firen debyyttilevyn ja Garden Staten jälkimainingeissa ja on pauhannut kovaa sen jälkeenkin, on Wolf Paraden debyytti sietänyt tuon myllyn pauhua hyvin.

Siitä huolimatta, että lausuntooni sekoittuukin hyvin paljon omakohtaista paatosta, voin hyvillä mielin sanoa, että I’ll Believe in Anything on 2000-luvun parhaan indie rock -levyn paras kappale. Wolf Parade tuskin enää palaa, eikä Spencer Krug todennäköisesti enää tee samanlaista kappaletta, joten nauttikaamme siitä sellaisena kuin se on.

(Spencer Krugin ensimmäisellä Sunset Rubdown -nimellä julkaistulla levyllä on Krugin rujo ja pelkistetty sooloversio I’ll Believe in Anythingistä.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wolf Paradelta äänestettiin myös kappaleita Shine a Light ja You Are a Runner and I’m My Father’s Son.

Nuorgamin kesäsarjassa ”2000-luvun ulkomaiset pophelmet” listataan 111 kuluvan vuosituhannen populaarimusiikin merkkiteosta yhden biisin päivätahdilla! Lista koostettiin Nuorgamin avustajakunnan äänestyksellä, samalla tavalla kuin viimevuotinen listamme 2000-luvun kotimaisista pophelmistä. Tervetuloa mukaan käymään kanssamme ulkomaisten pophelmien kimallusta läpi kesän!

Michael Sandison ja Marcus Eion.

Vuosia sitten jonotin Stupidon kassalle Belle & Sebastianin If You’re Feeling Sinister -vinyyli kädessäni. Edessäni ollut mies kyseli myyjältä Boards of Canadan uutukaisen The Campfire Headphase -vinyylin perään.

En silloin juuri välittänyt yhtyeestä. Enemmänkin kummastelin yhtyeen jonkinlaista kulttisuosiota. ”Kuka ihme haluaisi kuunnella Boards of Canadaa vinyylinä”, muistan miettineeni.

Aika moni haluaa. Sen huomaa, kun katsoo levykeräilysivusto Discogsin kauppapaikalla yhtyeen levyistä pyydettyjä hintoja. Niin The Campfire Headphasen kuin yhtyeen kahden mestariteoksen, Geogaddin ja Music Has the Right to Childrenin vinyylipainosten hinnat pyörivät sadan euron tietämillä.

Mikäli moiset hinnat olisin osannut tuolloin Stupidon kassajonossa arvata, hämmästykseni olisi ollut suuri. Olisin varmaankin ostanut The Campfire Headphasen vinyylinä itsekin, mutta korkeisiin pyyntihintoihin en olisi ymmärtänyt syytä.

Nyt ymmärrän, sillä harva se viikko katselen kaihoten erityisesti lempilevykseni nousseen Geogaddin hinnan kehitystä, unelmoiden saavani levyn omakseni edes jonkinlaisella kohtuuhinnalla.

Nykyään hurahtaneena voin selittää, että kahden skottiveljeksen, Michael Sandisonin ja Marcus Eoinin muodostama Boards of Canada on kuin kultti ja levyt sen pyhiä artefakteja. Vaikka yhtye käyttää laulua tai edes selkeää puhetta musiikissaan melko harvoin, ovat sen kappaleet ladattu täyteen mystiikkaa ja symbolismia. Yhtyettä on syytetty jopa satanismista, erityisesti Geogaddi-levyn kohdalla. Viitteitä ovat muun muassa Geogaddin kesto (66 minuuttia ja 6 sekuntia) sekä CD-levyltä tietokoneen kovalevylle kopioitujen puhtaiden .wav-tiedostojen koko (666 megatavua).

Viitteitä on rittämiin. Erityisesti numerot ovat tärkeitä. Veljesten musiikin äärellä viettämieni wikipediamaratonien aikana olen oppinut muun muassa runsaista, puolitäydellisistä ja oudoista luvuista. Outo luku on luku, joka on runsas muttei puolitäydellinen – 70 on pienin outo luku, ja se toistuu usein yhtyeen musiikissa ja sen ympärillä. Tietoa on myös karttunut Daavidin oksa -kultista, Wacon piirityksestä ja numeroasemista.

Kultin voima selittyy myös sillä, että tietoa Boards of Canadasta tihkuu vähän ja harvoin. Haastatteluja ilmestyy tipoittain, eikä duo ole tehnyt juuri mitään julkisuudessa vuoden 2006 Trans Canada Highway -EP:n jälkeen (jonka alkuperäinen julkaisupäivä muuten oli 6.6. 2006). Ja silloin kun yhtye edes liikahtaakaan, kultistit vauhkoontuvat.

Kun yhtyeen virallisille sivuille ilmestyi keväällä uusi musta neliö Trans Canada Highwayn kuvan viereen, fanifoorumit täyttyivät spekuloinneista. Sitten, kun yhtye vastasi Facebook-sivulla fanin kysymykseen uudesta levystä yksinkertaisesti ”Yes.”, alkoi mylly pyöriä täydellä teholla. Niin, kenties jo tänä vuonna fanit voivat odottaa kultin johtajien ilmoittavan uudesta artefaktista. Tai ensi vuonna. Geogaddikin ilmestyi aikanaan lyhyellä varoitusajalla.

Palataan Stupidon jonoon. Olin kummastunut Boards of Canadan kiinnostavuudesta, mutta yritin silti. Muutamien kappaleiden avulla suhde alkoi orastaa. Alkuvaiheessa lämpenin Turquoise Hexagon Sunille ja Everything You Do Is a Balloonille, Geogaddiin tien minulle avasi 1969.

Aivan ensimmäisenä oli tietysti Roygbiv. Suomalaiselle kappaleen nimi näyttää pelkältä kirjainrykelmältä, mutta englanninkielinen tunnistaa sen Roy. G. Biv -rimpsuksi, jonka avulla lapset opettelevat sateenkaaren värien järjestyksen punaisesta violettiin.

Mainitsin tällä sivustolla vuosi sitten pitäväni Roygbiviä maailman parhaana kappaleena. Sanoin silloin, että ”sanat ovat liian viallisia maailman parhaaseen kappaleeseen, sillä ilman niitäkin voi kahdessa ja puolessa minuutissa tavoittaa täydellisesti sekä kaipuun että toiveikkuuden”. Toteamus sanattomuudesta on turhan pömpöösiä, mutta Roygbivin asema maailman parhampana kappaleena on totta edelleen suurimman osan ajasta. Eihän mikään kappale ole koko aikaa paras ja täydellisin.

Parhaudestaan huolimatta minun on vaikea sanoa Roygbivista mitään. Se on täynnä vangitsevia melodioita, jotka jäävät päähän. Se on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan. Se matkaa tummasta bassosyntetisaattori-introsta kimalteleviin kaikuihin ja menneisyyden aurinkoisiin päiviin häipyäkseen sitten pois. Niin lyhyessä ajassa se saa ajatukset niin kauas.

Roygbiv on Boards of Canadan helpoimmin lähestyttävä ja varmasti tarttuvin kappale. Se on yhtyeen auditiivinen tunnusmerkki, symboli, vaikka kappaleen symboliikka ei ole kovin syvää verrattuna yhtyeen muihin tekemisiin. En ole varmasti ainoa, jolle Roygbiv oli se ensimmäinen Boards of Canada -kappale, johon sai tarttumapintaa ja joka antoi vastakaikua kiinnostukselle.

Roygbiv on helppo, se on popkappale, mutta kovin omalaatuinen sellainen. Se on pienoissävelmä, Brian Wilsonia lainaten todellinen taskusinfonia. Sen rakastamisessa yhdistyvät kiintymys sekä populaarimusiikin helppouteen ja nautittavuuteen että kokeellisen musiikin innovaatioihin ja älylliseen kiehtovuuteen. Siitä kannattaa aloittaa – tervetuloa kulttiin.

(Roygbiville ei ole virallista videota. Fanin tekemä, 1980-luvun televisiomainoksista koottu video tavoittaa kuitenkin sekä kappaleen tunnelman että yhtyeen estetiikan oivallisesti.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Roygbivin Alpha Quest -miksaus on tehty Andy Soosay -nimisen henkilön opinnäyte-elokuvaan. Se alkaa Bocuma-kappaleella.

Bonus II!

Alun perin Roygbivin tunnusmelodia ilmestyi vain yhtyeen lähipiirille jaetulla Closes vol. 1 -kokoelmalla Numerator Original -nimisessä kappaleessa.

Video ei ole enää saatavilla

El-P, etäisesti James Murphyn näköinen mies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Vartiainen.

El-P – Cancer 4 Cure

El-P eli Jaime Meline laittoi tänä vuonna ulos niin viimeistellyn ja hiotun levykaksikon, että vähemmästäkin olisi tullut ähky. Soololevynsä lisäksi Meline tuotti atlantalaisräppäri Killer Miken R.A.P. Musicin, jolla etelävaltio-rap, poliittinen raivo ja synkät New York -biitit lyövät kättä. Cancer 4 Curella El-P jatkaa samalla vainoharhaisella tieteisfiktiolinjalla, mistä hänet on opittu tuntemaan jo Funcrusherin ajoilta. Biittejä El-P on aina osannut takoa, ja levyn komeille instrumentaaleille on jätetty ansiosta tilaa. Vuoden 2007 I’ll Sleep When You’re Deadiin verrattuna Meline on nostanut tasoaan räppärinä eikä hän tällä kertaa vajoa yhtä pateettisille tasoille. Levy on Melinen soolouran paras ja lukuisista vieraista huolimatta se on täysin hänen näköisensä.

Video ei ole enää saatavilla

Various Artists – Don’t Break My Love: A Collection of Lost Memories from Sunset & Clown

…eli Nicolas Jaarin toinen, tai vähintäänkin puolestoista albumi. Jaarin johtaman Clown & Sunset -levymerkin kokoelmalevy oli kauan vuoden hankalimmin kuultavia julkaisuja – se julkaistiin maaliskuussa pienenä alumiinikuutiona, johon pystyi yhdistämään kaksi paria kuulokkeita. Väitetysti tuo 40 dollarin arvoinen metallikuutio, nimeltään The Prism, oli vielä hyvin hauras ja rikkoutui helposti. Onneksi Jaar ja kumppanit tulivat järkiinsä ja laittoivat kappalekokoelman myyntiin digitaalisessa muodossa marraskuun lopussa, sillä Don’t Break My Love -kokoelma kuuluu vuoden parhaimpiin. Kuunnellessa sitä voin jossain määrin ymmärtää julkaisumuodon: nämä kappaleet ovat tarkoitettu nimenomaan suoraan korviin annosteltavaksi. Levyn – tai kuution – huippukohta Avalanche on upea ja rauhallinen pianoballadi 2010-luvun elektroniseen musiikkiin yhdistettynä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Jaarin mahtavassa Essential Mixissä, luulin kuuntelevani Feistiä, niin hyvin Sasha Spielbergin laulu voisi The Reminderille sopia.

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Puolitoista tuntia? Ja yksi lähes puolituntinen kappale? Eihän tämä ole vielä edes pitkä! Ja kyllähän Niilolle aikaa pitää löytyä. Psychedelic Pillille Young ja luottoyhtye Crazy Horse ovat löytäneet loistavan soittovireen ja erityisesti Ramada Innin ja Walk Like A Giantin kohdalla kuusi-seitsenkymppisten soittoniekkojen jameja kuuntelee hypnotisoituneena. Youngin tekstikynä ei kenties ole enää terävimmillään – Driftin’ Back sen todistaa – mutta kun soitto on näin hyvää, hiphop-hiukset ja mp3-valitukset unohtuvat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Wilco – Roadcase

Joviaaleina miehinä Jeff Tweedy ja kumppanit ovat ottaneet jamibändeiltä tutun kaavan käyttöönsä ja ryhtyneet julkaisemaan keikkataltiointeja verkkosivuillaan: http://wilcoworld.net/#!/roadcases/ Jos olet jäänyt miettimään kaiholla livevetoa Impossible Germanysta ja Nels Clinen sooloja, ei tarvitse kuin mennä bändin sivuille ja ostaa taltiointi tiedostoina koneelle. Impossible Germany ja muutama muu biisi löytyvät jokaisesta settilistasta, oma suosikkini Poor Places on harvinaisempi. Mutta sekin löytyy. Tältä kuulostaa yksi maailman hienoimmista livebändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young on iloinen, että hänen kappaleitaan käännetään suomen kielelle. Oikeasti, on on.

On hyvin kliseistä sanoa maalmantähdestä näin, mutta jurossa Neil Youngissa on jotain suomalaista. Suorapuheinen kanadalainen on pyörinyt – 1980-luvun pieniä irtiottoja lukuunottamatta – hard rockin, countryn ja balladien välisessä kolmiossa lähes viisi vuosikymmentä ja tehnyt suomalaistenkin rakastamia kappaleita.

Siksi on kummallista, miten vähän Youngin tuotantoa on käännetty suomeksi. Kirka on esittänyt kaksi Youngin kappaletta, samoin Love Recordsille levyttänyt Avaruuslintu. Muut käännökset ovat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia.

Hittistatuksestaan huolimatta Rocking in the Free Worldin on kääntänyt suomeksi vain Hector, eikä hänkään saanut versiolleen julkaisuoikeutta. Hän on tosin esittänyt Vapaa maailma -kappaletta usein livenä. Käännöksenä se menee osastoon ”ihan hauska”. ”Vapaa maailma kun bailaa” -kertosäettä ei vain voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin onnistuneena.

Suurin osa Young-käännöksistä tehtiin luonnollisesti 1970-luvulla, mutta tälle listalle on päätynyt jopa kaksi 1990-luvulla tehtyä tulkintaa. Tuoreimpana Young-kääntäjänä on kunnostautunut Mustat Kalsarit -yhtyeen Juuso Paaso, jonka versio Zuma-levyn Cortez the Killeristä on yhtyeen Musta kasetti -julkaisulla. Cortez-suomennoksen voi katsoa YouTubesta. Varsinaista nauhoitettua versiota emme tähän hätään löytäneet, joten Cortez jäi pois tältä listalta.

Kenties surkuhuipaisin suomalaisista Neil-käännöksistä on Sigin Tähdenlento, joka on versio American Stars ’n’ Bars -levyn klassikkokappaleesta Like A Hurricane. Rumpufilleillä täytettty ja 1980-luvun stadionsfäärejä tavoitteleva kappale kaatuu monella tasolla. Erityisesti silloin, kun kertosäkeen ”I wanna love you but I’m getting blown away” -säe muuttuu suomen kielellä muotoon ”tahdon rakastella sua mut putoon pois”, alkaa kuulija vääntelehtiä tuolillaan vaivaantuneesti.

Tähdenlento ei listalle kelvannut, ei myöskään Vapaa maailma, mutta nämä viisi kappaletta kelpasivat.

#5 Avaruuslintu – Etelään (Southern Man)

”Tuuli kääntyy jo etelään
ristit roihuten käryää
mustain kyynelten huuto tää
joukkohautoihin heitetään”

Alun perin: Neil Youngin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Southern Man käsittelee mustien kohtelua Yhdysvaltain syvässä etelässä. Niilo pyytää etelän miehiä palauttamaan mustille heille kuuluvat oikeudet ja kunnian. Etelän miehet iskivät takaisin Sweet Home Alabaman muodossa, ja kappaleessa Young mainitaan jopa nimeltä. Lynyrd Skynyrdin ja Youngin välinen kanssakäyminen oli kuitenkin varsin veljellistä ja kunnioittavaa.

Suomeksi: Love Recordsin Avaruuslintu käänsi Southern Manin antirasistisen sanoman ja kontekstin suoraan suomen kielelle, kulttuuria vaihtamatta. Ristit palavat tässäkin versiossa. Ku Klux Klania vastaan oli helppo laulaa Suomessa, vaikka olisihan täällä ollut omiakin asioita käsiteltävänä – miten kääntyisi Southern Man vaikkapa saamelaisten oikeuksia käsitteleväksi lauluksi? Avaruuslinnun psykerock-sovitus ei ole kaikista onnistuneimpia, vaikka aikakauden henki siitä hyvin välittyykin.

#4 Kirka – Ihmeihminen (Heart of Gold)

Video ei ole enää saatavilla

”Jos menis pois nyt vaan ja yksin jäisin
ois muisto vain tuo ihmeihminen
mä hänet löytää taas yrittäisin
rakkain mulle tuo ihmeihminen
häntä tunne en”

Alun perin: Neil Youngin uran suurin hitti on saanut lukuisia tunnustuksia. Kanadalaisten mielestä se on kolmanneksi paras kanadalainen kappale kautta aikain. Tämän jälkeen Young ei tuntunut yrittävänkään tehdä yhtä populaareja kappaleita. Heart of Gold vei hänet omien sanojensa mukaan ”keskitielle, joka muuttui tylsäksi”, joten hän suuntasi ojaan. Oja- eli Ditch-trilogialla viitataan Youngin tuotannossa kolmeen Harvest-levyn jälkeen ilmestyneeseen levyyn.

Suomeksi: Alkuperäisestä ei ole tässä Kari Tuomisaaren käännöstyössä tietoakaan. Tässä ei kierretä maailmaa tai etsitä täyttymystä, vaan kummastellaan läheistä, yhtä aikaa tuttua ja outoa ihmistä. Tuomisaaren teksti olisi kenties toimivampi toisessa kontekstissa, sillä Youngin maineikkaaseen sävellykseen sovitettuna se tuntuu melko epäsopivalta. Kirka tulkitsee kappaleen kuitenkin loistavasti.

#3 Pienet Miehet – Kanelipuun alla (Cinnamon Girl)

Video ei ole enää saatavilla

”Aamulla taas tulee todellisuus
on kaunis kanelipuu unelmaa
koskaan en mä sua saa, saa, saa, saa”

Alun perin: Ensimmäisen Crazy Horsen kanssa tehdyn levyn avaava Cinnamon Girl on levyversiona Neil Youngin ja tämän varhaisen yhteistyökumppanin, kitaristi Danny Whittenin duetto. Alkuperäisen ”kanelitytön” on väitetty olevan folklaulaja Jean Ray.

Suomeksi: Alun perin Cinnamon Girlin suomensi Jarkko Laine, ja tuon version ovat esittäneet muun muassa Kirka ja Zero Nine -yhtyeen Martti Mäntyniemi. Pienet Miehet -yhtye levytti 1990-luvun alussa oman versionsa kappaleesta, mutta ei saanut sille julkaisuoikeutta. Sitä jaettiin yhtyeen lähipiirille seiskatuumaisena sinkkuna. Neil Youngia paljon kuunnellut laulaja-rumpali Jäky Järnefelt onnistui käännöksessään Lainetta paremmin, ja Pienten Miesten Young-tulkinnalle särmää tuo myös utuinen väliosa. Alkuperäisen kappaleen aihepiiri, tytöstä unelmointi, toistuu molemmissa suomennoksissa.

#2 Hector – Kerro vaan (Tell Me Why)

Kuuntele kappale Spotifystä. 

”Kerro vaan, kerro vaan,
mikset pysty itses kanssa sopimaan?
Ootko liian vanha saamaan
vai nuori luopumaan?”

Alun perin: After the Gold Rushilta löytyy yksi maailman parhaista avausraidoista. Tell Me Why on utuinen, ohikiitävä palanen yhdestä rockin ja myös Neil Youngin tuotannon pitkäaikaisista teemoista, nuoruuden pohtimisesta iän karttuessa. Albumilla se jää kenties turhan vähälle huomiolle A-puolen muiden hittien kanssa, mutta balladeista se on Neil Youngin parhaita.

Suomeksi: Hector piti sanoituksen hyvin samanlaisena. Kerro vaan hyödyntää samoja sydänlaivoja ja mustia ratsuja, joita Young oli käyttänyt alkuperäisessä. Suorat käännökset toimivat harvoin kielestä toiseen, mutta Hector onnistui tällä kertaa hyvin. Teemat, joita Young alkuperäisensä väänsi, toimivat ihan yhtä hyvin suomeksikin.

#1 Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Älä itke (Don’t Cry No Tears)

Video ei ole enää saatavilla

”Siis älä itke, älä itke mun vuokseni.
Älä enää mun vuokseni,
Sillä kaiken tämän jälkeen sä olet yhä ensimmäinen.
Jos sä huolisit mut vielä takaisin,
Niin sinua vain, sinua vain rakastaisin”

Alun perin: Young kirjoitti ensimmäisen version Zuma-levyn avausraidasta jo lukioikäisenä. Levyn pääteema on – jo mainittua Cortez the Killeriä lukuun ottamatta – rakkauden menettäminen ja eteenpäin katsominen. Väitetään, että levyn taustalla oli Youngin ero näyttelijä Carrie Snodgressistä. Don’t Cry No Tears on lyhyt ja simppeli Young-veisu parilla säkeistöllä, kertosäkeellä ja lyhyellä soololla, joka ei turhaan alleviivaa mitään. Samalla se oli paluu suoraviivaisuuteen Ditch-trilogian levyjen jälkeen.

Suomeksi: Älä itke -nimiseen muotoon Don’t Cry No Tearsin käänsi Ari Närhi. Tämän version on levyttänyt myös Närhen yhtye Kumma heppu ja lopunajan voidellut, mutta kaikkein tutuimmaksi se on tullut Sir Elwoodin Hiljaisten Värien versiona. Se onkin todennäköisesti Neil-käännöksistä tunnetuin. Muistan itse jopa yllättyneeni, että Älä itke on alun perin Neil Youngia, sillä niin vahvasti Juha Lehti ja kumppanit olivat tehneet kappaleesta omanlaisensa. Livenä äänitetyssä kappaleessa kitarat on korvattu pääosin sähköpianolla ja synteettisillä jousilla. Eniten nousee esille tietysti Lehden ääni, joka tuo kappaleeseen uutta syvyyttä Youngin melko yksinkertaiseen rokkaukseen verrattuna. Älä itke on suomenkielisten käännöskappaleiden aatelia.

Bonus!

Ei käännös, mutta suomalainen versiointi 1970-luvulta Cowgirl in the Sandista. Soittajina Myyrmäen yhteiskoulun oppilaat, muun muassa nykyinen Agents-mies Esa Pulliainen. Kyseessä on ensimmäinen LP, jolla Pulliainen soittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Tänä vuonna ilmestyneellä Americana-levyllään Neil Young coveroi Crazy Horse -yhtyeensä kanssa vanhan kansanlaulun Gallows Polen. Sen on arveltu olevan alkuperältään suomalainen. Täällä se tunnetaan nimellä Lunastettava neito.

Rob Birch (keskellä) ja Stereo MC’s, jokunen vuosi läpimurtohittinsä jälkeen.

Suomalaisen ja brittiläisen hiphopin kehityskaarien välillä on yllättävän paljon samankaltaisuuksia. Vasta vuosituhannen vaihteessa sekä Itämeren että Englannin kanaalin takainen hiphopkulttuuri alkoi saada jonkinlaista pysyvyyttä.

Molemmissa maissa edelläkävijät loivat 1980-luvulla pohjaa rap-musiikille, mutta piirit pysyivät vielä pieninä. Vuosikymmenen lopussa molemmissa maissa alkoi kuitenkin olla havaittavissa orastavaa rap-buumia.

Me tiedämme mitä Suomessa kävi. Vaikka Briteissä ei lyöty hommaa läskiksi samalla tavalla kuin täällä meillä, 1990-luvun alun suuren suosiopiikin jälkeen kiinnostus räppiä kohtaan laimeni huomattavasti vuosien ajaksi. Kesti 1990-luvun lopulle ja 2000-luvun alkun asti ennen kuin saarivaltiosta saatiin kuulla Roots Manuvan, The Streetsin ja Dizzee Rascalin kaltaisia varteenotettavia hiphopartisteja.

Tuon suosiopiikin aikana suurin kaikista hiphop-genren alle laskettavista yhtyeistä oli Nottinghamista kotoisin oleva Stereo MCs. Yhtyeen melko turvallinen, hieman UB40:ltä hiphop- ja elektrovaikuttella kuulostanut soundi ja Connected-hitti siivittivät sen maailmanlaajuiseen suosioon.

Ja mikäs siinä: Hömppähittinä Connected on mutkaton. Siinä on tarttuva kertosäe ja laulaja Rob Birchin hieman nasaali ääni on sopivan ärsyttävä jäädäkseen mieleen hyvällä tavalla. Birchin muka-räppäys on riittävän etäällä varsinaisesta räpistä ollakseen ärsyttämättä uudehkoa musiikkityyliä vielä karsastavia ihmisiä, mutta samalla tarpeeksi lähellä, että uutuudenviehätystä voidaan käyttää myyntivälineenä. Jälkikäteen kuunneltuna Connected soundiltaan on yksi leimallisimpia 1990-luvun alun radiohittejä, ja yllättävää kyllä, se nousi jopa USA:n singlelistan top 20:een.

Eniten yllättynyt suosiostaan tuntui olevan yhtye itse, joka tuudittautuikin nautiskelemaan menestyksestä ja päätyi kiertueelle ajan suurnimien, kuten Lenny Kravitzin ja U2:n kanssa. Samalla Stereo MCs:stä tuli ensimmäinen brittiläinen hiphop-yhtye Britannian isoilla festivaaleilla.

Jatkuva kiertäminen ja suhteettoman isolta tuntuneet ympyrät kuluttivat yhtyettä, joka sai julkaistua Connectedille seuraajan vasta vuonna 2001. Siinä välissä yhtye oli pokannut pari Brit Awardia, remiksannut U2:ta mutta kieltäytynyt remiksaamasta David Bowieta ja Massive Attackia, sekä kieltäytynyt Robbie Williamsin pyynnöstä tuottaa tämän soolodebyytti. Ainoa julkaisu tuolla aikavälillä oli miksaus !K7-levy-yhtiön DJ-Kicks-sarjassa.

Yhtye on edelleen pystyssä, mutta mitään mainittavaa se ei ole kahdenkymmenen vuoden aikana saanut aikaan. Tuorein levy, Emperor’s Nightingale, ilmestyi vuosi sitten vailla kovin suurta huomiota. Tv-esiintymisissäkin Stereo MCs esittää edelleen Connectedia, vanhojen muisteluna. Nykyään suuri yleisö taitaa tuntea Connectedin parhaiten mainoksista – maailmalla sillä on myyty matkapuhelimia, Suomessa siideriä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Connected sämplää Jimmy Bo Hornen Let Me Be Your Loveria.

Video ei ole enää saatavilla

Tähtityttö on Ville Leinosen ensimmäiseltä Valumo-yhtyeen kanssa tehdyltä albumilta. (Kuva: Tomi Palsa)

En tiedä, onko Ville Leinonen se rakkauden ja romantiikan suuri lähettiläs mitä hänestä 2000-luvun alussa oltiin muovaamassa, tai pitikö hänen koskaan ollakaan sitä, mutta Tähtityttöä kuunnellessa sillä ei ole merkitystä.

“Hani, mä tuun sun luokse
Junalla halki Suomen
Koko yön”

Popkappaleena Tähtityttö on erinomainen: yksinkertainen, helposti nautittava ja loputtomasti kuunneltavissa. Rakkauslauluna Tähtityttö on kaunein, mitä Suomessa on 2000-luvulla tehty. Hania ja himotyötä lukuun ottamatta sen teksti olisi voitu kirjoittaa vaikka 1950-luvulla.

Rakkaansa luokse palaavan muusikon lemmenlaulu ei tunnu vieraalta tänäkään hetkenä. Pari tuoretta sanavalintaakin soljuvat tekstiin luontevasti. Leinosen pehmeä ääni rautalankakitaran ja sähköurkujen päällä luovat haikean tunnelman, joka parhaan iskelmän tavoin vie ajatukset siihen rakkaimpaansa, oli hän lähellä tai kaukana.

On kummallista, että Tähtitytöstä ei ole tullut niin isoa koko kansan hittiä kuin olisi pitänyt. Edellytykset kansansuosiolle olivat loistavat, sillä Tähtityttö koskettaa laajaa viiteryhmää: iskelmäpoppina se sopii Radio Suomen musiikkikartalle, mutta erottautuu edukseen olemalla välitön ja aidon kuuloinen. Baddingmaisuudellaan se puolestaan sointuu hyvältä perinnetietoisen musiikinystävän korvaan.

Omintakeisilla rakkausrunoillaan ja chanson-vaikutteillaan Leinonen saa osakseen runotyttöjen palvonnan, kokeellisuudellaan hän on saanut vaihtoehtoväenkin siunauksen. Tähtityttö voisi yhtä hyvin soida taustamusiikkina Esson baarissa tai taideopiskelijoiden illanistujaisissa. Kerran eräs kauppatieteilijä tuli dj-keikalla kiittelemään minua kappaleen soittamisesta.

Leinonen on tehnyt urallaan huomattavasti raadollisempaakin musiikkia kuin Tähtitytön kaltaisia romanttisia iskelmiä. (Kuva: Tomi Palsa)

“Mut kun ilta viimein sammuu
Ja mä jään pukuhuoneeseen
Suljen silmäni ja kyyneleiden läpi kutsun sua”

Luultavasti Leinonen ei halunnut Tähtitytöstä koko kansan rallatusta. Näin jälkikäteen sitä olisi hankala kuvitella. En tiedä, miten tosissaan Leinonen iskelmäkappaleita sävelsi, mutta onneksi hän ei tehnyt sitä totisesti. En tiedä, kuinka moni Radio Suomen vakiokuuntelija päätti Tähtityttö– ja Enkeli-sinkkujen perusteella ostaa Valumon levyn, mutta veikkaan, että he kaikki tulivat vähintään yllätetyiksi. Toivottavasti he kuitenkin kuuntelevat sitä ainakin joskus.

Vielä yllättyneemmiksi he tulisivat, jos laittaisivat Majakanvartijan uni– tai Auringonsäde/Pommisuoja -levyn soimaan. Tuskinpa Leinonen olisi voinut tälle yleisölle huutaa ”Kari Tapio on kuollut mutta Ville Leinonen elää”, niin kuin hän elokuussa Korjaamolla teki.

Levyillä Leinonen on kulkenut kauas siitä iskelmäprinssistä, joksi hän Poko-debyyttinsä avausraidalla itseään nimittää. Keikoilla hän voi olla sitä, tai sitten mitä tahansa muuta majakanvartijasta Glenn Danzigiin, nerosta glorifioituun pubilaulajaan. Hänen diskografiansa on upean epätasainen, ja harvassa ovat ihmiset, jotka kehuvat varauksetta kaikkia hänen levyjään.

Koska Tähtityttö on Leinosen tunnetuin ja toivotuin kappale, voisi kuvitella sen olevan hänelle jonkin asteinen risti selässä. Onneksi ei ole, kiitos Leinosen itsensä, sillä hän ei ota kappaletta turhan vakavasti. Onneksi hänellä on intoa soittaa sitä yhä – paitsi silloin, kun hän haluaakin tehdä jotain aivan muuta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. helmikuuta 2000 − Kurdistanin työväenpuolue PKK ilmoitti lopettavansa aseellisen taistelun Turkin hallitusta vastaan.

Levynkansi, joka ei unohdu: Bushwick Bill on ampunut itseään silmään, ja Scarface ja Willie D hakevat häntä sairaalasta.

Itä vai länsi? Etelä, vastasi Geto Boys aikana, jolloin Yhdysvaltain etelävaltioiden räppärit eivät olleet lähelläkään sitä hegemonia-asemaa, mihin he 20 vuotta myöhemmin olivat ehtineet asettua. Yhdessä UGK:n ja OutKastin kanssa houstonilaiskolmikko teki pohjatyötä sittemmin suosioon nousseelle dirty south -tyylille.

Geto Boysin muodostaneet Scarface, Willie D ja Bushwick Bill eivät olleet yhtyeen alkuperäisjäseniä – ovi kävi alkuvaiheessa tiuhaan ja debyyttilevy Making Troublen aikaan mukana myöhemmästä kokoonpanosta oli vain Bushwick Bill, tuolloin nimellä Little Billy, hieman yli metrin pituisena tanssijana.

Varsinaisen läpimurtonsa Geto Boys sai aikaan uuden kokoonpanon kolmannella, We Can’t Be Stopped -nimisellä levyllä ja Mind Playing Tricks on Me -singlellä. Ensin yleisön huomion vetivät puoleensa aivan muut seikat kuin yhtyeen musiikki.

Pari kuukautta levyn julkaisun jälkeen juopunut ja masentunut Bushwick Bill pyysi tyttöystäväänsä ampumaan hänet. Tyttöystävä kieltäytyi. Käsirysyn jälkeen räppäri ampui vahingossa oikean silmänsä. We Can’t Be Stopped -albumin kanteen päätyi kuva rap-kolmikosta sairaalassa tapauksen jälkeen. Siinä paareilla istuvan Bushwick Billin vammautunut silmä näkyy selvästi.

Mind Playing Tricks on Men katumuksesta ja pelonsekaisista harhoista kertovat sanat eivät ole muutenkaan pelkkää tarinaa. Myös ryhmän nokkamies Scarface on kertonut haastattelussa yrittäneensä nuorena itsemurhaa.

Mind Playing Tricks on Men sanoitus oli poikkeuksellinen sekä aikakauden gangsta rap -huuman että Geto Boysin oman diskografian huomioon ottaen: yhtye käsitteli lukuisissa sanoituksissaan väkivaltaa, aseita ja naisvihaa, joten katumuksen ja oman epävarmuuden käsitteleminen oli yllättävä käänne. Scarface käsittelee riimeissään elämää vainoharhaisena huumediilerinä, joka etsii puhelimesta salakuuntelulaitteita ja kokee olevansa huonommassa jamassa kuin asiakkaansa. Kertojalla oli nainen, jonka kanssa hän sai pojan, mutta ajoi tämän pois – ”to me she was just another bitch”. Nyt häntä kaduttaa ja olo on yksinäinen. Machossa 1990-luvun alun gangstakulttuurissa tämä oli varsin ainutlaatuista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mind Playing Tricks on Men biitti pohjautuu Isaac Hayesin Hung Up On My Baby -kappaleeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Italodiskomaakari Johnny Jewelin (mm. Chromatics) Glass Candy yhdisteli Mind Playing Tricks on Men biittiä ja neworleanslaista Iko Iko -kansanlaulua vuonna 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Salo eli Asa eli entinen Avain. (Kuva: Tomi Palsa)

Laulu mielen järkkymisestä, huolenpidosta, yhteisön puolustamisesta, näistä kaikista tai ei mistään.

“On viiskyt kilsaa ja viikset jäiset
Talviyös, itsepäiset
Kyräilee kypäräs kulkurin kruunus myöhäs
Kuurankukkina huurus tääl
Hiihdetään hiljaa pienet eel
Kun liljat tippuu alas kielekkeelt
Välistä vinojen hampaiden vikojen
Läpi kylmien tilojen tyhjien pihojen”

Loppuasukas-levyn julkaisun yhteydessä Matti Salo eli tunnetummin Asa kertoi avoimesti, että albumi kertoo luonnosta, ihmisestä ja henkisestä kasvusta. Useat levyn teemat näkyvät kappaleiden nimistä suoraan; Leipä lukkojen takana, Kanttarilla kantarelli, Alkuasukas, Loppuasukas. Ehkä juuri tämän suoraviivaisuuden vuoksi levyn päättävää Runoilijanarsissia on useasti kuvattu niin ”kryptisenä”. Monissa keskusteluissa se on yritetty selittää puhki, jokainen omalla tavallaan.

Monitulkintainen Runoilijanarsissi onkin. Se voi kertoa mielen järkkymisestä, huolenpidosta, yhteisön puolustamisesta, näistä kaikista tai ei mistään. Sanoituksen tarkka kuvailu on haastavaa ja sanalla sanoen turhaa. Runoilijanarsissin väkevyys piilee sen herkkyydessä. Sen voima ja jännite voisivat hajota minä hetkenä vain.

Huilun, haitarin ja jouhiviulun soidessa Salo piirtää meille kuvan silmien takaisesta Siperiasta ja öisestä matkasta halki kylmän ja aution maan. Ilmaisut muuttuvat alati moniselitteisemmiksi, ääni tunteellisemmaksi, painokkaammaksi ja päättäväisemmäksi. Musiikki seuraa sanoja kuin soittokulkue johtajaansa – mutta vain seuraa, sillä kun Salo päättää viimeisen kertosäkeen, soittaa haitari loppusoinnun joka haihtuu ilmaan.

Kansanmusiikkivaikutteiden kyllästämällä levyllä Runoilijanarsissi on eräänlainen hautajaismarssi, joka päättyy toiveikkaaseen nuottiin. Vihaisena nuorena miehenä esiin nousseen artistin omassa levytyshistoriassa se on poikkeuksellisen tunteikas ja suruisa esitys. Toisin kuin monet muut Asan sanoitukset, Runoilijanarsissi ei sisällä viitteitä menneisiin paikkoihin, henkilöihin tai myytteihin, joiden tunteminen avaisi kappaletta kuulijalle. Se, miten kappaleen kielikuvat kuulijalle avautuvat, on hänestä itsestään kiinni.

Kaikkea ei pidä ymmärtää, Asa muistuttaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Loppuasukas-levyllä Asan taiteellinen kehityskulku saavutti tähänastisen lakipisteensä. Sitä edeltäneet Leijonaa metsästän ja varsinkin Terveisiä kaaoksesta olivat kiehtovia teoksia, joita vaivasivat hajanaisuus ja kappaleiden epätasaisuus.

Sen jälkeen, kun Loppuasukkaalla Asa nosti rimaa koko suomalaisen puhelaulun ja riimittelyn saralla, hän ei ole edes halunnut yrittää vastaavaa uudestaan. Via Karelia- ja Jou Jou -levyillä hän palasi hiphopin tyypillisempien muotokeinojen pariin, Jätkäjätkät-yhtyeessä Asa on puolestaan pystynyt rentoutumaan olemaan yksi muusikko muiden joukossa.

Ehkä Loppuasukas julkaistaan joskus pyöreiden vuosien merkkipainoksena lähdeviitteiden kera. Toivottavasti kuitenkaan ei, sillä haluan Runoilijanarsissin säilyttävän sen moniselitteisyyden. ”Ei kaikkea pidäkään ymmärtää, niin kuin en itsekään ymmärrä kaikkea”, sanoi Asa Loppuasukkaan ilmestymisen aikaan haastattelussa.

“Yli pienten kukkasten näe
Ojensi kauas auttavan käen
Silmien takan siperia hänen
Ain iäti äeti täten”

Video ei ole enää saatavilla

Villa Nah. Tomi Hyyppä ja Juho Paalosmaa.

Ways to Be ei ollut meidän Waterloomme, mutta taas yksi hyvä askel suomalaisen popmusiikin historiassa.

”So long have I waited
waited for somebody to help me thru”

Aina välillä, melko usein itse asiassa, me katsomme Ruotsiin. Osaisimmepa mekin tehdä hyviä poplauluja. Sellaisia poplauluja, jotka ulkomaillakin tunnetaan. Sellaisia, joista voi olla aidosti ylpeä, eikä luimistella hieman häpeillen, kun Morrissey nälvii Ruissalossa Lordin euroviisuvoitosta.

Aina välillä tulee pilkahdus. Tässä on potentiaalia! Tämähän kuulostaa kansainväliseltä! Laulajalla on hyvä aksentti, kappaleet kuulostavat hyviltä, tuotanto pelaa! Me osaamme täällä, me teemme sen! Tämä laulu vie Suomen maailmankartalle. Tämä on meidän Waterloomme!

Liioittelen, onhan pessimistisyys sisäänrakennettua musiikkiviejiimmekin. Mutta jokin Villa Nahin Ways to Bessä sai viisarin värähtämään monen suomalaisen popmusiikin seuraajan sisällä vuonna 2009.

1980-luku ja syntikat olivat olleet muotia jo hetken, mutteivät liian kauaa. Juho Paalosmaan ääni kuulosti hyvältä ja elähdyttävältä, se sopi sävellykseen ja tuotantoon niin hyvin, että laulun nimeä lukuun ottamatta sanat jäivät aivan paitsioon.

Kappaleessa on romanttinen tunnelma, jotain kaihoisaa, ilmavaa, jäistä. Sellaista melankoliaa, minkä suomalaiset kyllä osaavat, mutta harvoin näin hyvin ulkomaisen popin keinot hallitsevalla otteella. Loistavaa pophömppää! Tässä on potentiaalia, tämähän kuulostaa kansainväliseltä.

”So now that I’ve wasted
wasted all the fun that we could do
could never replace it
I only think of ways to be with u”

Sittemmin Villa Nahista tuli hetkeksi Imagen lukijoiden suosikkiyhtye ja Nelosen ohjelmamainosten vakiotavaraa. Tähän tätä nykyä suomalaisten trendiyhtyeiden hypekierre jää, mutta jossakin lähti Villa Nahin kohdalla isompi ratas pyörimään. Popkoukkuja tarjoavat kappaleet ja ajan retrohenkeen uppoava tyyli johtivat brittikiertueelle esikuvayhtye OMD:n kanssa ja Time for Tea -kappaleen soimiseen Chanelin muotinäytöksessä. Keikka Shanghain maailmannäyttelyssä tuntuu näiden rinnalla sivuseikalta.

Ehkä hieman korniksi hehkutus meni – ainakin suomalaisen vähättelijän näkökulmasta – kun syntetisaattorivalmistaja Rolandin nettivideossa Jamie Franklin kiitti luojaa Villa Nahista ja totesi yhtyeen kohtalona olevan nouseminen Kraftwerkin, Ultravoxin ja Duran Duranin kaltaisten syntikkapopin suuryhtyeiden joukkoon.

Vastaryöppy oli tietysti odotettavissa. Tuotanto oli liian hiottua, kappaleet itseään toistavia, Juho Paalosmaan laulu turhankin puhdasta. Syntikkapopin Poets of the Fall, joku keksi. Ymmärrän tätä kritiikkiä, onhan debyyttilevy Origin loppuun asti kuunneltuna melko puuduttava. SIllä on tarttuvia ja taitavia kappaleita, mutta tuotannon yksipuolisuus saa, jos ei lopettamaan levyn kuuntelua kokonaan, niin ainakin hyppäämään loppupuolen Envelope-kappaleeseen.

Ways to Ben ja sen sisältäneen VN EP:n julkaisusta on nyt kulunut yli kolme vuotta, Jori Hulkkosen tuottaman Origin-kokopitkän julkaisusta kaksi. Duosta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, joskin solisti Paalosmaa tuli Hulkkosen kanssa esiin Sin Cos Tan -projektinsa kanssa aivan hiljattain. Toivottavasti se ei ole merkki Villa Nahin jäämisestä taka-alalle.

Ways to Be ei ole meidän Waterloomme, mutta se on taas yksi hyvä askel suomalaisen popmusiikin historiassa. Villa Nahin pitäisi nyt vain ottaa uusi askel ja yllättää meidät uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MUUALLA

6. huhtikuuta 2009: Eteläitalialaiseen L’Aquilan kaupunkiin iski 6.2 magnitudiasteen maanjäristys, jossa menehtyi lähes 300 ihmistä.

Minä olen Flow’n ja Seduloiden leikkauspiste.

Levy-yhtiösarjamme päätösosa esittelee vanhan mantereen kiinnostavimman uusdiskoyhtiön ja kotimaamme vanhan pääkaupungin kiinnostavimman vinyylijulkaisijan.

Permanent Vacation

MIKÄ

Permanent Vacation on pukannut diskoa ja housea ulos vuodesta 2006 – sen jälkeen kun perustajat Tom Bioly ja Benjamin Fröhlich tapasivat Biolyn pitämässä levykaupassa. Uusdiskon nousu alkoi tästä Aeroplanen ja Kathy Diamondin singlejen myötä. Odotusten vastaisesti se on osannut jopa säilyttää asemansa skenessä. Müncheniläispulju luottaa hyvään mieleen, siihen että musiikki on hyvää kun ihmiset hymyilevät ja tanssivat sen tahtiin. Yhtiön kaikkia julkaisuja sävyttää lämmin äänimaailma sekä letkeä ja hyväntuulinen olotila. Lyhyesti sanottuna: ikuinen loma.

MITÄ

Tensnake, John Talabot, Azari & III.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Midnight Magic: Beam Me Up 12” (2010)
Diskosuosikiksi nousi Beam Me Upin Jacques Renault -remix, joka säilytti alkuperäisen 70-lukulaisen grooven mutta täydellisti sen nopeammalla temmolla ja eteerisellä kaiulla.

Black Van feat. Holy Ghost!: Moments of Excellence (Remixes) 12” (2011)
Aina ei tarvitse nopeuttaa. Aeroplanen lähes reggaemaisen hidas poljento ja Holy Ghost! muuttavat hyvän houseraidan oikeaksi lauluksi.

John Talabot: ƒIN (2012)
Kokopitkiä harvoin julkaisevan yhtiön paras sellainen. ƒIN on tämän vuoden keinuttavimpia levyjä ja Destiny parhaita kappaleita.

KULTTUURITEKO

Nuori ja kapea-alainen levy edistää kulttuuria melko suppealla sektorilla, mutta lähes jokainen yökerhossa viimeisen parin vuoden aikana käynyt jo tunnistaa Coma Catin. Uusdiskon saaminen jopa seduloihin asti on kulttuuriteko jos mikä.

#1: Myös John Talabotin Destiny-biisillä vieraileva Pional on levyttänyt Permanent Vacationille.

#2: Antony and the Campin What I Like -kappaletta samplaava Tensnaken Coma Cat räjäytti potin Permanent Vacationin osalta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Svart Records

MIKÄ

Turussa vuonna 2009 perustettu Svart Records on Suomessa analogisen musiikin ja formaattien sanansaattaja. Lähinnä raskaampaan musiikkiin ja vinyyleihin erikoistuneen yhtiön voi mainita hyvällä omallatunnolla jo Ektron ja Fonalin kaltaisten instituutioiden ohessa. Ektro-bändeistä Svart onkin julkaissut niin Circleä kuin Jussi Lehtisalon taannoisen Rotta-soololevyn. Kotimaisten bändien lisäksi Svart on julkaissut Killing Joken ja Pentagramin kaltaisen klassikkobändien vinyylejä. Yleiseltä näyttää myös käytäntö myös käytäntö, että Svart vastaa jonkin toisen yhtiön julkaiseman albumin vinyylijulkaisusta, kuten Olavi Uusivirran ja Mirel Wagnerin tapauksissa.

MITÄ

Seremonia, Beherit, Reverend Bizarre, Jess & The Ancient Ones, Jussi Lehtisalo, Slussenanalys

MITÄ JULKAISUJA

Sähkö-Isku: Sata kaljaa 12” (2012)
Päällekäyvää kirkumista, kolkkoja rumpukoneita ja supernaiivia teinikapinaa tihkuva Sähkö-Isku tuntuu jääneen Punk in Finland -foorumin tarkimmin varjelluksi salaisuudeksi. Vielä kun toukokuussa ilmestyneestä kolmen oivallisen biisin ep:stä osaisi päättää, vanheneeko vitsi äkkiä vai onko kyseessä uusromantiikkaan hurahtanut Ladytron helvetin seitsemännen piirin saastaisimmalta roskalavalta.

Jess & The Ancient Ones: Jess & The Ancient Ones (2012)
Kuopiolaisbändin toukokuussa julkaistu debyytti on autenttisimmasta päästä suomalaista occultrockia ihmismuistiin. Jex Thothiin mielen vievän solisti Jessin johtaman bändin debyytti on nostalgiaa Vesimiehen aikaan ja brittiheviin. Sen polveilevien riffien ytimenä soivat 70-luvun taitteen höyryisin psykedelia ja esoteerisimmat varhaishevibändit.

KULTTUURITEKO

Svart Records on omien marginaalijulkaisujensa lisäksi noussut Suomen viralliseksi vinyylireissue-yhtiöksi, mikä on arvokkaimmasta päästä kulttuurityötä nyky-Suomessa. Jo tässä vaiheessa loppuunmyytyjen harvinaisuuksien ehtymättömästä laarista on pelastettu levyjä niin Kollaa kestäältä, Lamalta, Mana manalta, Rytmihäiriöltä, Mustalta paraatilta kuin CMX:n hc-kausiltakin. Lisäksi Svart on prässännyt vinyylille muun muassa Liekin Korpin  ja Trio Niskalaukausta.

#1: ”Sata kaljaa / Mä en välitä mistään mitään / Sata kaljaa /Mä paan mun suustani sisään”

#2: Kiitos Svartin, Kollaa kestään essentiaalia Jäähyväiset aseille -täyspitkää saa taas vinyylimuodossa. Sen kunniaksi ehkä paras ikinä suomeksi levytetty Magazine-cover. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tunti Huoratronia on liikaa kenelle tahansa, tietää Aku Raski itsekin.

Ed Bangerin ja Kitsunén kaltaisten levy-yhtiöiden innoittamana blogeihin vyöryi vuosina 2007–2008 hengästyttävä määrä uuden aallon makuuhuone-elektroa. Artistit tuntuivat kilpailevan keskenään vain siitä, kuka saa tuotettua softasynallaan raskaimman ja säröisimmän soundin. Crystal Castlesin nousu blogisuosikiksi kuului puolestaan videopeliäänien tulvana. Noin yhden Google-haun ajan säröelektro tuntui olevan uusi punk.

Monet noista napinvääntäjistä – mukaan lukien Huoratron – olivat tehneet jotain vastaavaa jo pidempään, mutta vasta suurempi trendi nosti hänetkin tietoisuuteen. Muutaman vaihtoehtomusiikin valtavirtaan nousseen esimerkin myötä vaikutti siltä, että jokainen syntikkaansa näpeltänyt alkoi katsella distortion-säätöä yhä suuremmalla mielenkiinnolla. Minä mukaanlukien.

Itse en ladannut yhtäkään omaperäiseksi kokemaani Slayer-meets-syntikkahouse-tekelettä verkkoon, mutta moni muu latasi. Jotkut heistä, kuten Boys Noize, Autocratz tai yököttävästi nimetty Fukkk Offf, ovat saaneet luotua itselleen jonkinlaista jalansijaa ja jatkavat edelleen toinen toistaan puuduttavampien remixien tehtailua.

Jälkikäteen arvioituna särökilpailun taisi voittaa ystävältään samplerin saanut entinen punk-basisti Aku Raski. Hänkin tehtailee remixejä, muun muassa HIMille. En ole niitä kuunnellut, kuten en myöskään hänen tänä vuonna ilmestynyttä albumiaan.

Raskin mukaan albumin julkaisu kesti niin kauan juuri siksi, ettei kukaan jaksa kuunnella hänen musiikkiaan tunnin ajan kotona. Olen samaa mieltä. Myös $$ Troopers on singlemuodossaankin minuutin liian pitkä.

Keikalla se sen sijaan toimii savukoneiden ja strobovalojen tehostamana kuin häkä. Täydelliseksi Huoratron-kokemuksen keikalla tekee – harvinaista elektronisen musiikin kohdalla – artistin oma, spartalaisen dominantti ja pelottava olemus. Päällikön eleillään hän komentaa yleisönsä tanssimaan ja unohtamaan gameboy-elektron äänipaletin yksitoikkoisuuden.

$$ Troopers on noiden settien ja samalla tuon turpeaksi käyneen säröelektrogenren helmi. Se saa väen todistetusti tamppaamaan niin Flow’ssa, Tuskassa kuin valtameren toisellakin puolen. Harva suomalainen pophelmi täyttää nämä kriteerit.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2008 – Naton huippukokous Bukarestissa. Albania ja Kroatia kutsuttiin jäseniksi 2009. Kreikka esti Makedonian jäsenyyden maiden välisen nimikiistan takia. Ukrainalle ja Georgialle luvattiin jäsenyys ”myöhemmin”, mutta niitä ei hyväksytty MAP-ohjelmaan.

Paris & Kevin.

”The New Dance Sound of Detroit kuulostaa ihan samalta pyöräilyhousupapatukselta kuin Chicago House Sound, The House Sound of London tai Acid House. On tässä sentään ihan soul-laulua.”
(Ilkka Mattila, Rumba 21/1988)

Tekno? Mitä se on? Uusi kuuma nimi Inner City oli noussut debyyttisinglellään Big Funilla Billboardin ja Brittien listalle, joten pitihän siitä täällä Itämerenkin takana raportoida. Uusi tyyli ei saanut paikalliselta, myöhemmin hyvin menestyneeltä kriitikolta innostunutta vastaanottoa.

“Pyöräilyhousupapatusta” mairittelevammin Detroit-teknoa kuvattiin alun perin vertauksella, jossa George Clinton olisi juuttunut Kraftwerkin kanssa hissiin pelkkä syntetisaattori mukanaan. Ytimekkäämmin ei Big Funin vetävien rytmien ja jäisten ujellusten yhdistelmää voisi kuvailla.

Inner Cityn tuottajaosapuoli Kevin Saunderson oli tehnyt jo jonkin aikaa musiikkia muiden ”Bellevillen kolmosten”, Juan Atkinsin ja Derrick Mayn seurana. Erästä kappaletta varten hän tarvitsi naislaulajan. Ystävän suosituksesta chicagolaislaulaja Paris Grey tuli Detroitiin, keksi sanat ja lauloi ne nauhalle. Kappale oli kolmosten yhteishanke: Atkins miksasi, Saunderson ja May editoivat. Big Fun oli syntynyt, mutta se ei kuitenkaan heti löytänyt tietään hittilistoille. Ei itse asiassa edes kauppojen hyllyille.

Mattilan mainitsema Techno! – The New Dance Sound of Detroit oli kokoelma, jonka Virginille työskennellyt englantilainen Neil Rushton kokosi. Siitä tuli Iso-Britanniassa menestys, ja ilman sitä Inner Cityn tarina voisi olla kovin erilainen. Big Fun julkaistiin singlenä vasta kokoelman ilmestymisen jälkeen. Detroitiin lentänyt Rushton löysi itse kappaleen master-nauhan, jonka tuottaja Saunderson oli laittanut hyllylle.

Yksi syy Big Funin suurelle menestykselle olivat epäilemättä Paris Greyn lauluosuudet – joita myös Mattila piti nautittavina. Tuohon aikaan listat olivat vallanneet eleettömät ja keinotekoisen väsyneen kuuloiset vokaalisuoritukset, joihin Greyn soul-laulu toi virkistävää vaihtelua. Ne myös tekivät kappaleesta epäilemättä helpommin lähestyttävän muuhun Techno-kokoelman ”papatukseen” verrattuna.

Nuo vokaalit ovat myös syy, miksi Big Funia ei kaikkien luokitusten mukaan teknokappaleena voi pitää. Ne on tuotu suoraan Chicagon klubimaailmasta, myös henkisesti. Saundersonin luomat tiukat rumpuloopit ja bassolinjat ovat puolestaan varhaista teknoa puhtaimmillaan.

Tietoisuus puhtaasta tyylistä levisi ajan mittaa myös Suomeen. Sam Inkinen, Markku Salmi ja Mika Söyring toteuttivat helsinkiläisessä ravetapahtumassa vuonna 1993 lomakekyselyn, jossa muun muassa tiedusteltiin vastaajien mielipidettä siitä, mitkä artistit luokitellaan teknomusiikiksi. Kaksi kolmannesta vastaajista oli sitä mieltä, että Inner City ei ole teknoa. Määrittelypuristit olivat siis vauhdissa jo tuolloin.

Onneksi kaikki maamme rock-kriitikot eivät suhtautuneet elektroniseen tanssimusiikkiin yhtä penseästi kuin Ilkka Mattila. Ei Soundin Mika Junnakaan tuntunut reaktiotaan täysin ymmärtävän, mutta antautui suosiolla pulputuksen vietäväksi.

”Mainion pehmeästi ja eksaktisti pulputteleva teknosoulbiisi, josta tunnun nauttivan aivan yhtä perverssillä tavalla kuin pettareiden Domino Dancingista. Mihin tämä maailma onkaan menossa? Ja mihin minä sen mukana?”
(Mika Junna, Soundi 11/1988)

Big Funin video on täynnä kasariestetiikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

James Ford ja Jas Shaw remiksasivat kappaleen vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

Amoc, aika Ukko räppäriksi.

Maailman ainoa inarinsaamea työkielenään käyttävä räppäri Mikkal Morottaja eli Amoc on viettänyt pitkää hiljaiseloa, vaikka onkin koko ajan työstänyt musiikkia. Tulevaisuudessa on tiedossa vierailuja muiden levyillä sekä “rytmitöntä musiikkia alteregojen turvin”.

Morottajan perhe on tehnyt inarinsaamea tunnetuksi eri aloilla, ja vaikka Mikkal itse ei koe tehneensä paljoa asian eteen, on kielen tila hänen mielestään paljon parempi nyt kuin aiemmin. Räppäyskielenä se tosin tuottaa ajoittain hankaluuksia.

Muuhun saamelaismusiikkiin Amoc tunnustaa perehtyneensä kunnolla vasta viime vuosina. Musiikin kuluttajana hän kertoo olevansa todella huono ja jättäytyneensä musabisneksestä ulapalle. Samalla hän yrittää omien sanojensa mukaan “olla puhumatta musiikista, politiikasta tai uskonnosta uusien tuttavuuksien kanssa”.

Video ei ole enää saatavilla

Miten kuvailisit omaa musikkiasi?

”Olen kuvaillut musiikkiani ytimekkäästi termeillä inarinsaamenkielinen murha/tappo-rap, hirviö/kauhurap, huuto/raivorap ja niin edelleen. Pääsääntöisesti Amoc-nimen alla tehdyt biisit ovat eeppisiä ja massiivisia, tunnepitoisilla räpeillä höystettyä, aihepiireiltään horrorcoren tuntomerkit täyttävää räppiä. Nykyään tulee kuitenkin väännettyä monenlaista rytmitöntäkin musaa alteregojen turvin.”

Näkyykö saamelaisuus musiikissasi muuten kuin räppäyskielessä?

”En juuri käsittele lyriikoissa normaaleja saamelaisia aiheita, mitä ne lienevätkään. Muutamissa biiseissä olen käyttänyt aiheina vanhoja saamelaisia tarinoita ja kansansatuja. Amoc-imagossa voi näkyä hieman pohjoisen mystiikkaa. Saamen puvussa esiinnyn kuitenkin harvoin. Se ei useimmiten sovi kokonaisesitykseen. Loppupeleissä en näe musiikissani muuta saamelaisuutta kuin kielen. Joku toinen voi nähdä muutakin.”

Miten nykymaailman ilmaukset ja sanat taipuvat riimittelyyn inarinsaameksi?

”Monesti se tuottaa hieman hankaluuksia. Joskus tahdon kertoa paljon asiaa mahdollisimman vähillä sanoilla, eikä se saameksi aina onnistu, sillä jotkut termit tarvitsevat asiayhteyden tai pitemmän virkkeen selvitykseksi. En yleensä jää hiomaan tekstejä vain tietyn sanoman orjana, vaan vien biisiä ja tarinaa eteenpäin toiseen suuntaan. Tämä voi usein olla myös ansa, koska biiseistä tuppaa tulemaan joskus vähän järjettömiä. Mutta mun biiseissä tärkeimpänä onkin kokonaistunnelma eikä sanoma. Muuten räppäisin suomeksi tai enkuksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Myös muut perheenjäsenesi ovat tehneet töitä inarinsaamen eteen. Mikä on kielen tilanne tällä hetkellä?

”Itse en koe tehneeni mitään kielen eteen, korkeintaan levittänyt maailmalle tietoa tällaisen kielen olemassaolosta. Mutta muuten olen vain boheemia elämäntapaa viettävä muusikko, toisin kuin muu perheeni ja muut aktiiviset inarinsaamelaiset, jotka tekevät sitä oikeaa työtä kielen elvyttämiseksi ja pelastamiseksi.

Inarinsaamen tila on mielestäni ehdottomasti parempaan päin, jos vertaa lapsuuteni aikoihin. Yleinen suhtautuminen kieleen on muuttunut positiivisemmaksi. Aktiivisten jäsenten panosta silti tarvitaan, ja käsittääkseni resurssit muun muassa opetusmateriaalia varten ovat yhä välttävät. Kielipesä, eli saamenkielinen päiväkoti, on ollut loistava keksintö, ja varmasti ehdoton kielen säilymisen kannalta. Lisäksi nykyään järjestetään pitkäkestoisia kielenelvyttämiskursseja aikuisille, ja oman käsitykseni mukaan kurssin suorittaneet ovat hyvin innokkaita ja ahkeria kielen ja kulttuurin säilyttämisen suhteen.”

Kun puhutaan sinusta artistina, tartutaanko saamelaisuuteen liikaa? Onko se sivuseikka vai pääpointti?

”Joillekin se on varmasti pääpointti. Ainakin keikkajärjestäjille. Minulle se on yksi ja sama. Toki kun puhutaan saamelaisartistista, ihmisillä on jonkin sortin stereotyyppinen mielikuva saamemusiikista. Ja ne jotka eivät ole tehneet researchia, voivat yllättyä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”En välttämättä täysin ymmärtänyt kysymystä, mutta ei minua kiinnosta mitä mieltä minulle tuntemattomat ovat minun musiikistani. Joten en ole ärsyyntynytkään mistään. Joskus vähän kismitti, kun joissain haastatteluissa mun sanomisia oli ymmärretty väärin. Esimerkiksi ’Amoc tekee teknillistä räppiä’, johon oikea vastaus on ’teknistä’. Tai ’Amoc kuvailee musiikkiaan HIRVIÄ-räpiksi’, kun pitäisi sanoa ’hirviö-räp’. Ja sitten kun seuraavat toimittajat tekevät researchia ja löytävät nämä tiedot, niin kyllähän siitä soppa saadaan aikaiseksi.”

Millainen on mielestäsi saamelaismusiikin nykytila?

”Olen todella huono musiikin kuluttaja. Saamemusaakin olen kuunnellut vasta viime vuosina enemmän, joten en osaa oikein verrata vanhaan tilaan. Muutenkin olen tarkoituksella jättäytynyt musabisneksestä ulapalle, joten en osaa niin sanotusta poliittisesta puolestakaan puhua. Jos tällainen ajattelu edes sallitaan.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Mahdoton kysymys. Minulla albumien kulutus on rajoittunut lähinnä autossa kuunteluun. Ja nykyään en juurikaan autoile, täällä pääkaupunkiseudulla kun asun. Mutta jos musiikkia ylipäänsä ajatellaan, niin ehkä Edorfia olen kuunnellut eniten minuuttimääräisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

”Eiku ehkä sittenkin John Williamsia, jolla on ollut näppinsä todella monessa hollywood-leffamusiikissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”The Beatles, Andrea Boccelli ja Rammstein olisivat kivoja yhteistyökumppaneita. Rammsteinin tilalla voisi olla jokin toinenkin raskas metallipoppoo, mutta saksan kieli voisi toimia kivasti inarinsaamen rinnalla. Lisäksi tarvittaisiin Lontoon sinfoniaorkesteri sekä 60-henkinen kuoro, sisältäen lapsikuoron. Vielä Hans Zimmer ja Danny Elfman tuotantopuolelle, niin paketti alkaisi olla kasassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Ei mulla oo hajuakaan, mikä olisi yhteiskunnalle tärkeintä. Minulle tärkeintä on oma musiikkini. Teen juuri sellaista mistä itse tykkään, tai ainakin saan luotua päähäni kuvan siitä, millainen jostain kappaleesta olisi pitänyt tulla. Lisäksi oman musiikin tekeminen käy terapiasta ja luova työ parantaa aivojen harmaata aluetta, mikä vähentää riskiä sairastua alzheimeriin.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Vasta löysin yhen loistavan artistin nimeltä E.S. Posthumus. Mutta koetan olla puhumatta musiikista, politiikasta tai uskonnosta uusien tuttavuuksien kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Viime aikoina sinusta ei ole paljoa kuulunut. Milloin sinulta on odotettavissa uutta musiikkia?

”Teen jatkuvasti uutta musiikkia. Kaikki vain tuppaa jäämään raakileeksi tai en muuten vain tahdo niitä julkaista. Erilaisia musaprojekteja on käynnissä, mutta en voi ikävä kyllä paljastaa niitä vielä. Lisäksi odottelen monilta tutuilta levyjä, joissa olen fiittaamassa.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Jotkut lempiäänet ovat hyvän maun vastaisia, joten jätän paljastamatta. Kliseisesti valaan ’lauluhan’ on tosi siistin kuulosta. Se on tosiaan niin kliseinen, etten ole kehdannut sämplätä mihinkään omaan musiikkiin. Toki jotkut enemmänkin elokuvamaailmassa käytetyt voimakkaat erikoistehosteäänet uppoaa minuun. Mutta niitten kuvaaminen kirjoittaen olisi hyvin haastavaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Jyväskylä on kesäkaupunki, kuten kuvasta näkyy.

Tulevien bändien sarjamme palaa alkuperäiseen julkaisutahtiinsa ja esittelee teille pitkän linjan tulokasyhtye Laivueen, joka valmistelee parhaillaan kakkoslevyään.

Laivue – Kurkistus pikkukaupunkiin by Laivue

Yhtyeeseen kuuluvat:

Leevi Wuolio (laulu, kitara), Ville Puronaho (kitara, koskettimet, taustalaulu), Matti Kortet (basisti, taustalaulu), Tatu Kuukkanen (rummut), Lari Murtorinne (keikkavahvistus: koskettimet, perkussiot)

Perustettu:

Jyväskylässä vuonna 2004.

Mitä julkaistu ja koska:

Skeleton (EP) (omakustanne, 2005)
Luuranka (EP) (omakustanne, 2006)
Porttila (EP) (omakustanne, 2007)
Laivue (LP) (Ektro, 2010)

Todennäköisimmin Laivue…

…purjehtii Porin satamaan, lastinaan laatikoittain harvinaisia 1970-luvun vinyylejä.

Epätodennäköisimmin Laivue…

…ankkuroi itsensä Rhodokselle huvijahtien viereen.

Levyhyllyssä Laivueen voi sijoittaa…

Liekin ja Magyar Possen väliin, Circlen valvovan katseen alle.

Miksi Laivue on hyvä?

Jyväskyläläisnelikko on raikas tuulahdus kokeilunhaluisuutta suomenkielisen rockmusiikin saralla. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy kulki postrockin ja indiepopin välimaastossa, välillä maalaillen suuriakin äänimaisemia. Suomalainen postrock on yhä harvassa nykypäivänä, kun Magyar Possekin on viettänyt viime ajat hiljaiseloa. Merkittävän Laivueesta tekee laulukieli, joka ehkäpä vastoin musiikkityylin luomia odotuksia on suomi. Debyyttilevyn kappaleet kertoivat pieniä tarinoita, joskin vokaalit oli välillä miksattu muiden soittimien alle, äänimaisemaksi muiden joukkoon. Metsä-työnimellä kulkeva kakkosalbumi julkaistaneen alkuvuodesta. Yhtyeen jäsenten mukaan uuden levyn kappaleet pohjautuvat paljon enemmän koskettimiin kuin ”kitaralevynä” pidetty debyytti.

Laivueen musiikki kolmella sanalla rumpali Tatu Kuukkasen mielestä:

”Uskallus, päämäärätietoisuus, huumori.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Ville Puronaho: ”Lari toivoo aina Battlesin Atlasta.”

Tatu Kuukkanen: ”Joo, sanotaan itsekin se Battlesin Atlas. Tai sitten ’jotain menevämpää’ tai ’nopeampaa’. Tai jotain missä on hyvät syntsat.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

VP: ”Radioheadin OK Computeria. Sitä olen kuunnellut yli kymmenen vuotta, ja se soi vieläkin ainakin muutaman kerran vuodessa. Nirvanan Nevermind menee myös lähelle. Eniten kuunnellut levyt ovat väkisinkin niitä levyjä, joita on kuunnellut joskus teininä. Silloin jumiutui musiikin ääreen. Enää niin ei tapahdu.”

TK: ”Hankala sanoa. Interpolin Turn on the Bright Lightsia olen kuunnellut tosi paljon. Muita ovat varmaankin The Mars Voltan debyytti, Mogwain Rock Action ja DJ Shadow’n Endtroducing.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

VP: ”Kyllä se varmaan Circle on.”

TK: ”Radiohead ja Animal Collective tulevat ekana mieleen, mutta ne ovat aika perusläpät.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

TK:

”Jos ei tahdo olla yksin
tai kavereiden mielestä nynny
mene mukaan vaan
tuskin edes huomaat kun
lattialla uudelleen synnyt”
(Leevi and the Leavings: Pojat tanssimaan)

VP: ”En oikeastaan kuuntele sanoituksia, mutta hienoin kuulemani melodia säkeistössä on Lalo Schifrinin The Danube Incidentissä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

TK: ”Se riippuu kenen kanssa on, ja mitä on kuunnellut viimeisen viikon aikana. Kaverille hehkutin viimeksi Premiata Forneria Marconin kakkosalbumia Per Un Amico. Se on 1970-luvun alun italialaista progea King Crimsonin hengessä.”

VP: ”Italialainen leffasäveltäjä Bruno Nicolai. Hän oli Ennio Morriconen orkesterin johtaja. Nicolai on myös tehnyt 1970-luvulla musiikkia b-luokan eroottisiin elokuviin. Syksyllä aloittelen uutta bändiä tuollaisen musiikin hengessä.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?

TK: ”Onko tämä nyt se maailman paras levy vai sitten joku tuottoisin? Sanotaan Thriller, koska se on sekä uskottava että taloudellisesti helvetin kannattava. Tai sitten Princen Purple Rain. Myös Van Halenin eka levy olisi tosi siisti olla tehnyt. Joku hyvä levy, mitä myydään koko ajan edelleen.”

VP: ”Eaglesin Greatest Hits 2. Siinä on ne parhaat biisit.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -autossa?

VP: ”Autossa ollaan kuunneltu suomiprogea. Jukka Tolosta, Apolloa, Augustus Pabloa.”

TK: ”Sanotaan, että kaikille uppoaa 1970-luvun proge, leffamusa ja krautrock.”

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

VP: ”Meidän eri biisejä verrataan eri artisteihin. Jos joku sanoo, että musiikki kuulostaa 1970-luvun progelta, niin kaikki on silloin kai kohdallaan.”

Mikä 1970-luvussa viehättää?

VP: ”Jos mietitään ihan teknisiä seikkoja, niin silloin osattiin käyttää studiota paljon paremmin kuin nykyään. Ja tietysti analogivehkeet olivat mukana.”

TK: ”Siihen aikaan perusmusakin oli tosi laadukasta, mainstream-musakin oli tosi hyvää.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

VP: ”Mellotron ja tambura.”

TK: ”Moog-synat. Ja linnunlaulu.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

VP: ”Rummuissa Bill Bruford (Yes, King Crimson), kitarassa Jimi Hendrix, saksofonissa John Coltrane ja bassossa Aston Barrett (The Wailers). Tuottajana Conny Plank (Kraftwerk, Neu!, Ash Ra Tempel).”

”Barrett soittaa biiseihin löysää, jumittavaa bassolinjaa, johon Bruford vähän säheltää päälle.”

TK: ”Tomi Leppänen olisi rummuissa. Ei, kun sanotaan Miles Davisin rumpali Jack DeJohnette, Leppästähän on ollut jo Nuorgamissa. Sitten Mark Knopfler kitarassa, koskettimissa Chick Corea ja basistina Harri Rantanen. Tuottajana Max Martin.”

VP: ”Hitto mikä kokoonpano. Maki Kolehmainen olisi kyllä vielä parempi tuottaja.”

ABC:n vaatetusbudjetti upposi Martin Fryn kledjuihin.

Pianonisku. Toinen. Saksofoni yhtyy mukaan, ujeltaen kaihoisasti. Rumpufillit kumahtelevat.

Heleä falsetti hyväilee jousien ja torvien luomaa melodiaa.

Nostatusta kestää vain hetken, kunnes elämäniloa puhkuva ääni valtaa alan.

“Wou-ou-ou!”

The Lexicon of Love -debyyttilevyn toinen single The Look of Love on ABC:n suurin hitti. Sellaiseksi se jääkin, sillä yhtyeen nimellä edelleen esiintyvä laulaja Martin Fry ei pysty yksin vastaavaa tekemään.

Muista ajan poplauluista The Look of Loven nostaa muiden yläpuolelle sen vastustamaton groove, joka pakottaa jalat ja lanteet venkoilemaan. Rytmisektio on kappaleen kulmakivi, jonka päälle saksofonisti Stephen Singleton sekä tuottaja Trevor Hornin mukanaan tuomat studiomuusikot rakentavat ilmavan, tunnistettavan 1980-luvun pop-äänimaailman.

The Lexicon of Love oli ensimmäinen julkaisu, jolla mukana olivat Hornin tulevat luottohenkilöt Anne Dudley, J.J. Jeczalik ja Gary Langan. Myöhemmin he olivat mukana muodostamassa The Art of Noise -yhtyettä.

Vaikka The Look of Loven säveltäjäksi on merkitty yksinkertaisesti ABC, on Trevor Hornin kädenjälki ilmiselvä. Sävellyksenä kappale kun on tuttua 1980-luvun alun Hornia. Raitoja on vaikka muille jakaa, kirkkaat syntetisaattorit johdattavat kappaletta ja taustatekstuurit luovat kappaleelle ilmavuutta.

Hornille tyypillisesti kappaleen puoliväliin on upotettu suvantovaihe, josta on hyvä kiihdyttää lopun pop-euforiaan. Ja sehän sopii Frylle, joka päästää finaalin aikana itsestään Bryan Ferry -vaihteen irti.

“Sisters and brothers
should help each other!
Heavens above!
Hip hip hooray!
Yippee-ay, yippee-ay-yay!”

Kappaleesta loistaa ilo ja toiveikkuus – kyllä rakkaus jostain vielä ilmestyy, vakuuttelee Martin Fry sanoissaan, eikä kyynisempikään kuulija voi muuta kuin uskoa sanomaa, hymyillä ja tanssia.

The Lexicon of Loven menestystä ABC ei pystynyt enää toistamaan. Langanin tuottama kakkoslevy Beauty Stab floppasi, ja vaikka How to be a… Zillionaire! ja sen singlet nostivat yhtyeen taas listoille, asiat eivät olleet enää samalla tavalla. Yhtye oli kutistunut Fryn ja kitaristi-kosketinsoittaja Mark Whiten ympärille, ja Horn oli puolestaan jo aikaa sitten siirtynyt muiden menestyksekkäiden projektien – muun muassa mainitun The Art of Noisen sekä Frankie Goes to Hollywoodin – pariin.

Kun Horn nosti kytkintä, jäi ABC matkan varrelle. Fry ja White jatkoivat levyttämistä yhdessä vuoteen 1992 asti, jolloin White vetäytyi musiikista kokonaan. Fry otti ABC-nimen uudelleen käyttöön vuonna 1997 ja on sittemmin julkaissut kaksi albumia. Vaikka ABC oli The Human Leaguen ja Heaven 17:n ohella Sheffieldin musiikkikentän kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä 1980-luvulla ja pääsi useaan otteeseen nauttimaan listamenestyksestä myös Yhdysvalloissa, on yhtyeen muu tuotanto jäänyt jälkikäteen varsin vähälle huomiolle.

Syy on selvä. Yhtyeen uraa tarkastellessa on The Look of Loven sekä sen sisältäneen albumin jättämä varjo vielä suurempi kuin se, minkä vaikkapa Don’t You Want Me heijastaa The Human Leaguen ylle. Sen sijaan tuottajansa Hornin diskografiassa The Look of Love seisoo ylpeänä osana Video Killed the Radio Starin, Relaxin ja – jos 2000-luvulle katsotaan – vaikkapa LeAnn Rimesin Can’t Fight the Moonlightin muodostamaa pophittien jatkumoa.

Yhteistä näille kaikille lauluille on myös se, että ne ovat jääneet esittäjiensä urien kohokohdiksi, ainoiksi suuren yleisön tuntemiksi kappaleiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Rakkauden katseesta kirjoittivat popklassikon myös Burt Bacharach ja Hal David. Alun perin Dusty Springfieldin Casino Royale -soundtrackille levyttämän kappaleen ovat esittäneet vuosien varrella muun muassa Nina Simone, Sergio Mendes, The Delfonics, Dionne Warwick ja ehkä mieleenpainuvimmin Isaac Hayes, jonka tässä kuultava versio vuodelta 1970 on yksi modernin rytmimusiikin samplatuimmista.

Video ei ole enää saatavilla

Arvatkaapa, mille minä nauran!

Yhtyeeseen kuuluvat:

Barry Andrewsin Disko on 24-vuotiaan Jukka Hervan pseudonyymi.

Syntetisaattoria ja kitaraa soittava Herva on ollut aiemmin mukana muun muassa yhtyeissä nimeltä Riukupastori!, Avaruuskaiut, Vindi Karlos ja Aikuinen Nainen.

Koska perustettu ja missä? Barry Andrewsin Disko -nimellä Herva on tehnyt musiikkia kesästä 2007 alkaen. Alkujaan Herva on Rovaniemeltä, josta hän on valunut Jyväskylän ja Kokkolan kautta Turkuun.

Julkaisut:

Boom Boom -EP (ROH-tapes, C-kasetti & CDR, 2010)
Vedenalainen nauha -mixtape (Omakustanne, C-kasetti, 2010)

Barry Andrewsin Diskolta ilmestyy kokopitkä albumi ensi vuoden puolella Fonalilta. Hervan sanojen mukaan se on melko samanlaista kuin aiemmatkin julkaisut, mutta erilaisilla sävyillä ja rikkaammalla soinnilla.

Todennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…täyttää höyhensaarten tanssilattian.

Epätodennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…nähdään Huomenta Suomen esiintyjävieraana.

Levyhyllyssä Barry Andrewsin Diskon voi sijoittaa:

Lapsuuden animaatioiden, rakkaimpien dream pop -levyjesi ja Pekka Strengin ulottuville.

Miksi Barry Andrewsin Disko on hyvä:

Uninen lo-fi-elektro kuulostaa enemmän haukotuksia kuin ihastuneita huokauksia aiheuttavalta ajatukselta. Silti Jukka Hervan musiikkia voisi kuvata juuri noilla sanoilla, lisäten että se on persoonallisinta suomenkielistä musiikkia, jota maassamme on vähään aikaan kuultu. Absurdeista sattumista tai unista kertovat sanoitukset tuovat mieleen Riston tai Paavoharjun. Lampaita-kappaleen laiskat ja venyvät urut tuovat mieleen alkuaikojen Beach Housen, kun taas vaikkapa Boom Boom II:n ja Alfhildin kaikuisat, kaihoisat ja aurinkoinset äänimaailmat puolestaan kuulostavat kokeellisempaan asuun editoidulta Muumi-animaatioiden ääniraidalta.

Barry Andrewsin Disko kolmella sanalla Jukka Hervan mielestä:

”Ihan kivaa musiikkia… On aina yhtä piinallista kun keikkajärkkärit kyselee jotain esittelytekstejä tapahtumamainontaa varten.”

Mitä kappaletta toivot DJ:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

”Kissin I Stole Your Lovea tai Van Halenin Dreamsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Haluaisin sanoa, että Tom Waitsin Aliceä tai Tim Buckleyn Happy Sadiä. Voi kuitenkin olla, että Dream Theaterin Scenes From A Memory vie silti voiton.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Kuuntelen kyllä mielelläni monenlaisia juttuja. Hankala nostaa mitään ylitse muiden. Musiikkiahan se vaan on!”

”Vasta kuulin livenä muun muassa Ignatzia ja Fricara Pacchua. En ollut aikaisemmin juuri kuullut heitä, ja molemmat olivat mielettömän hyviä. Myös monet kaverit, esimerkiksi Puiset Heilat tai Rambling Boys tekevät parasta musiikkia, ja on mukava seurata kavereiden juttuja vähän lähempää. Sitten on tietty kestosuosikkeja, joiden jutut kuulostavat aina parhaalta. Esimerkiksi joku Tom Waits nyt tuntuu aina tärkeältä.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”Sinua, sinua rakastan /
yö painaa päähäni pimeän seppeleen /
jotta en sinua näkisi”
(Kaj Chydenius: Sinua, sinua rakastan)

Video ei ole enää saatavilla

Mistä juontuu musiikkisi unenomaisuus tai öisyys?

”Öisissä tunnelmissa on tiettyä haikeutta ja kaipuuta muualle. Ehkä unenomaisuuden kautta pääsee lähemmäs kaikenlaisia toiveita ja pelkoja. Vähän menee latteuksiksi tosin. Näitä on hankala selittää, mutta tietyt musiikilliset ratkaisut, kuten tumma sointi ja kaikuisuus, tuntuvat ohjaavan kuulijaa ja yhtä lailla minua ajattelemaan yötä ja unia.”

”Toivottavasti noissa biiseissä on muitakin kuin öisiä sävyjä. Uudemmissa jutuissa ainakin on toivottavasti vähän päivänvaloa ja konkretiaa.”

Barry Andrews lauloi XTC-yhtyeen ensimmäisillä levyillä ja on jälkeenpäin ollut myös kuvanveistäjä. Mistä taiteilijanimesi on peräisin, ja onko XTC sinulle läheinen yhtye?

”Keksin Barry Andrews -nimen lukiossa tehdessäni joululevyä kavereille lahjaksi. Nimi kuulosti joltain kornilta amerikkalaiselta soul-laulajalta ja huvitti minua. Kuulin pari vuotta sitten, että sellainen tyyppi on oikeasti olemassa. En ole vielä kuullut XTC:tä. Irlannissa on myös Barry Andrews -niminen poliitikko.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Puisia Heiloja, erityisesti tänä syksynä ilmestyvää Viihdetaiteilija -kasettia. Joitakin ECM-levy-yhtiön jazz-levyjä saattaisin helposti suositella, vaikka Arild Andersenia.”

Päähän kohdistuvat iskut by Puiset heilat

Minkä jo-tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?

”Otto Donner Treatment: En soisi sen päättyvän”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

”Wagneriin, ei kun… Kaiketi johonkin sellaiseen, joka tekee vilpitöntä musaa. Vaikkapa Kari Peitsamo tai Pekka Streng. Olen kuullut musiikkiani verrattavan ainakin Ristoon ja Animal Collectiveen. Se on ollut ihan mukavaa, koska tykkään kyllä molemmista ja kuuntelen heitä aina silloin tällöin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Radiohiljaisuus.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Junnu Aaltonen fonissa, Moondog rummuissa, Nina Simone pianossa, Anki Lindqvist laulaisi ja Beck tuottaisi.”

Miltä se kuulostaisi?

”Miksihän minä nyt nuo valitsin? Kai sen pitäisi hyvältä kuulostaa, mutta en ole kyllä ihan varma. Veikkaan kyllä, että nuo kaikki osaisivat kyllä soittaakin keskenään. Kai tuo olisi herkkää jatsia ja folkia, ellei tuo Beck jotenki pilaisi sitä. Voisihan tuon tietty pilata jotenkin hyvälläkin tavalla.”

”En tiedä onko siinä järkeä, että Nina Simone soittaa vain pianoa, sillä hän on myös maailman paras laulaja. Tykkään kyllä myös erityisesti hänen pianonsoitostaan. Simonen laulu saattaisi tosin peittää Ankin laulun kokonaan.”

”Ehkä se Beck vois myös mekastaa siellä tarkkaamon puolella, ettei olisi ihan niin iisiä.”

Barry Andrewsin Diskon voi nähdä livenä esimerkiksi Tampereen Hertassa 4.11. ja John Mausia lämmittelemässä Turun Dynamossa 14.11.