The Go-Betweens. Robert Forster oikealla, Grant McLennan keskellä.

Mikko Valo perkasi Flying Nun -levy-yhtiön olennaisimmat The Cleanista The Churchin kautta Aldous Hardingiin.

Joitain kuukausia sitten luin perätysten australialaisen The Go-Betweens -yhtyeen toisen lauluntekijän Robert Forsterin omaelämäkerrallisen Grant & I -teoksen sekä Roger Shepherdin kirjoittaman In Love With These Timesin, joka kertoo sekä Shepherdin että vuonna 1981 perustamansa Uuden-Seelannin merkittävimmän indielevy-yhtiön Flying Nun Recordsin tarinan.

Shepherdin kirjaa lukiessa kokosin soittolistaa teoksessa vilahtelevista olennaisimmista Flying Nun -kappaleista. Ajattelin, että olisi mukava toimia välikätenä ja kertoa jollain tapaa kaikista näistä merkilisen kiehtovista yhtyeistä ja heidän musiikistaan myös ihmisille, jotka eivät ole niihin ehkä aiemmin törmänneet.

Lopulta asia jäi sikseen. Kunnes Nuorgam heräsi eloon…

Mutta mikä on tuo otsikossa mainittu valtamerellinen tunne? Hyvin lyhyesti ja vain valtameren pintaa raapaisten esitettynä kyse on käsitteestä, joka viittaa hetkelliseen (ja joissain tapauksissa pysyvään) kokemukseen minuuden sulautumisesta tai uppoamisesta ympäröivään maailmaan – ihminen kokee ajan ja tilan ylittävää ykseyden tunnetta. Tuo vapaana virtaava hetkellinen ykseyden tunne voi kohdistua vaikkapa maalauksen kaltaiseen aineelliseen objektiin tai aineettomaan objektiin, kuten tässä yhteydessä musiikkiin.

#1 The Go-Betweens

Ehkäpä se kaikkein merkittävin Australiassa ja Oseaniassa syntynyt yhtye. The Go-Betweens sai alkunsa Queenslandin yliopistossa Brisbanessa 1970-luvun lopulla tavanneiden Robert Forsterin ja Grant McLennanin ystävyydestä. Vastavuoroisen lauluntekijäparin toisiaan tukeva ja haastava ystävyyssuhde synnytti kuusi eri tavoin erinomaista albumia vuoden 1981 Send Me a Lullabysta vuonna 1988 julkaistuun 16 Lovers Laneen, jonka jälkimainingeissa Forster ja McLennan saivat tarpeekseen musiikkiteollisuuden säännönmukaisuuksista, yhtyettä vaivanneista ja kroonisilta vaikuttaneista epäonnekkaista sattumista sekä sietämättömiksi kiristyneistä yhtyeen sisäisistä jännitteistä.

The Go-Betweens heräsi uudelleen henkiin vuonna 2000 ja ehti julkaista toisen näytöksen aikana kolme yhtälailla merkittävää albumia ennen McLennanin äkillistä kuolemaa vuonna 2006.

Ohessa mielestäni se kaikkein tasapainoisin The Go-Betweens -kokoonpano – jossa Forster/McLennan-kaksikkoa täydentävät lähes alusta asti mukana ollut rumpali Lindy Morrison, basisti Robert Vickers sekä yhtyeen sointia viululla ja oboella rikastuttanut Amanda Brown – kiepauttaa arjen radaltaan ja upottaa sen valtamereen vuoden 1987 Tallulah-albumilta löytyvällä Bye Bye Pridella, jossa tiivistyy sekä Grant McLennanin lauluntekijyys että ihmisenä olemisen piirteet maailmaa vasten.

”But I didn’t know someone
Could be so lonesome
Didn’t know a heart
Could be tied up
And held for ransom.
Until you take your shoes
And go outside, stride over stride.
Walk to that tide because
The door is open wide”

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Verlaines

”You shouldn’t talk to me
Find better company
There’s better people to know
You’ll only end up like Rimbaud
Get shot by
Verlaine, Verlaine, Verlaine, Verlaine…”

The Verlainesin taidehistoriallista kuvastoa, ranskalaisia symbolistirunoilijoita ja punkin jälkeisiä musiikkivirtauksia yhdistelevä Death and the Maiden välkkyy kerta toisensa jälkeen kirkkaana ja ehtymättömänä kuin salainen metsälähde. Se on vakavamielinen olematta teennäinen ja hauska ja nokkela olematta ärsyttävä.

Jopa sävellyksen kahtia leikkaava kolmijakoinen, päihtyneenä pubivalssina kieppuva väliosa on välttämätön osa kokonaisuutta. Kappaleen täydellistä kitarasoundia on yrittänyt mallintaa ainakin alkuaikojen Pavement, eikä Stephen Malkmus malttanut jättää lainaamista siihen: Pavementin ensijulkaisun Slay Tracks (1933–1969) -EP:n Box Elder -kappaleen kertosäkeen melodiahäntä on suora viittaus Death and the Maideniin.

Vuonna 1983 ilmestynyt Death and the Maiden, kuten muutkin vuonna 1985 ilmestynyttä ensialbumia Hallelujah All the Way edeltäneet kappaleet, eroaa läpikuultavuudessaan The Verlainesin myöhemmille teoksille tunnusomaisesta – mutta vaikeasti kuvailtavasta – tiheämmästä soinnista. Voi olla, että yhtyeen Mahlerista väitellyt säveltäjä Graeme Downes vain tavoitti musiikilliset näkynsä onnistuneemmin The Verlainesin myöhemmillä äänitteillä.

Mutta se lähde on tuolla jossain…

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Chills

Kuolema, sairaudet ja riippuvuudet ovat ohjanneet vuonna 1980-luvun alussa aloittaneen ja edelleen aktiivisen The Chillsin kulkua. Martin Phillipsiin henkilöityvän yhtyeen musiikissa kuuluu sekä pimeys että sen läpi siivilöitynyt ilo. Se värähtelee ilmassa kuin kyynelten kirkastama hymy. The Chills on musiikillista sukua Peräseinäjoen ja maailman tärkeimmälle yhtyeelle Noitalinna Huraa!:lle: voimakas luonnontuntu yhdistää niitä.

Vuoden 1990 Submarine Bells -albumin niin alas kuin ylös kurkottava itseensä viittaava avauskappale Heavenly Pop Hit havainnollistaa hyvin The Chillsin vaikutuksen kuulijaan sekä antaa viitteitä valtamerellisen tunteen mahdollisuudesta.

”So I stand as the sound goes straight through my body,
I’m so bloated up, happy, and I can throw things around me
And I’m growing in stages, and have been for ages,
Just singing and floating and free”

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Church

Vuodesta 1980 alkaen toiminut australialainen The Church tekee romanttista ja paikoitellen höpsön mahtipontista musiikkia, joka tuo mieleen Caspar David Friedrichin maalauksen Vaeltaja sumumeren yllä.

Yhtyeen uran alkupään albumien helisevä kitarapop vertautui Paisley Underground -nimekkeen alle niputettuhin losangelesilaisyhtyeisiin, mutta jo 1980-luvun loppuun mennessä laulaja-basisti Steven Kilbey hönkäili ja tasapainoili samalla naurettavuuden laakson ylle viritetyllä nuoralla kuin Bono, tosin ilman jälkimmäisen itselleen myöhemmin pingottamaa ironian turvaverkkoa. Taustalla soivat monumentaaliset, Anselm Kieferin maalausten kokoisiksi kaiutetut kitarat.

Tästä kymmeniköstä The Church on ainoa hetkellisessä valtavirtamenestyksessä seilannut yhtye tai artisti. Vuoden 1988 Starfish-albumin ensimmäinen single Under the Milkyway käväisi Yhdysvaltojen singlelistan sijalla 24. Tässä yhteydessä The Churchin kiehtovaa ja hämmentävää olemusta esitelköön kuitenkin monin tavoin häpeilemätön vuoden 1990 single Metropolis.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Clean

Vuonna 1978 Dunedinissa perustettu The Clean on monella tapaa uusiseelantilaisen valtavirran ulkopuolisen rock- ja popmusiikin alkupiste tai -räjähdys. Trion ensisingle, vuonna 1981 ilmestynyt Tally Ho!, oli Flying Nun Recordsin toinen julkaisu. Single nousi viikoksi Uuden-Seelannin singlelistan top 20:een ja toi uskottavuutta vastaperustetun indielevy-yhtiön toiminnalle.

Sekä singlellä että satunnaisesti keikoilla soitti koskettimia Martin Phillips, jonka oma yhtye The Chills eli alkuvaiheitaan. Aikalaiskriitikoiden useille Flying Nun -yhtyeille liukuhihnamaisesti lätkäisemä Dunedin Sound -leima viitannee nimenomaan The Cleanin omalaatuiseen sointiin: Robert Scottin määrätietoisesti nakuttavan post-punk-basson ympärillä kieppuvat ja ryöpsähtelevät villisti sekä David Kilgourin kitarapurkaukset että veljensä laulaja-rumpali Hamish Kilgourin takoma rytmi.

Ääniä sinkoilevan dunedilaistrion vaikutus ulottui myös kauas kotisaarensa rajojen ulkopuolelle. Alta löytyvä Getting Older muistuttaa mukavasti amerikkalaisen Sebadoh’n 1990-lukulaisen indieklassikon olemassaolosta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Able Tasmans

Alankomaalaisen, 1640-luvulla merta käyneen ja Uuden-Seelannin löytäneen tutkimusmatkailijan, Abel Tasmanin mukaan nimetty Able Tasmans perustettiin vuonna 1994. Se eroaa Flying Nun -aikalaisistaan rehevillä piano- ja kosketinvetoisilla kappaleillaan, joiden 1960-luvun jälkipuoliskolle viittaava sointi on lähempänä Lovea kuin Velvet Undergroundia.

Flying Nun -piireissä yhtyeellä oli leikkimielistä pilailua aiheuttanut maine akateemisina nörtteinä. Maineen syistä voi yrittää tehdä arvioita albatrossimaisen uhanalaisena kamaripoppina liitelevän Hold Me 1 -kappaleen videon perusteella.

Yhtyeen laulaja Peter Keen on meribiologi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Smudge

Hetken verran 1990-luvun alkupuolella sydneyläisen lauluntekijän Tom Morganin nimi vilahteli kansainvälisissä musiikkilehdissä amerikkalaista The Lemonheadsia ja sen kansikuvauksellista keskushahmoa Evan Dandoa käsittelevissä artikkeleissa. Syynä oli se, että tarttuvin osa The Lemonheadsin vuonna 1992 julkaistun – ja Dandon aikansa pikkujulkkikseksi sysänneen – It’s a Shame About Ray -albumin sekä sitä seuranneen Come On Feel the Lemonheadsin aurinkoisen melankolisista popvinjeteistä oli Dandon ja Morganin yhdessä säveltämiä ja sanoittamia.

Myös Morganin oma rämisevä kalsaripoptrio Smudge levytti samoja yhteistyökappaleita, mutta yhtyeen suorasukaisesti soivat äänitteet jäivät huomattavasti vähäisemmälle huomiolle kuin The Lemonheadsin flanellikankaanpehmeät ajankuva-albumit.

Harjaantumattomaaan korvaan Smudge saattaa pistäytyä turhanpäiväisenä rämellyksenä, mutta avaramielinen ja -sydäminen kuuntelu palkitsee: voit löytää valtameren murokulhosta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rolling Blackouts Coastal Fever

The Go-Betweensin, Flying Nun Recordsin eri suuntiin tähyilleiden kitarabändien sekä niistä innoituksensa saaneiden 1990-luvun amerikkalaisten indierock-yhtyeiden yhteisvaikutus ilmenee kaikkein kiehtovimmin melbournelaisviisikko Rolling Blackouts Coastal Feverin musiikissa.

Sen perinnetietoinen, olennaisuudet oivaltanut ja kiivas ilmaisu viehätti jo EP-levyillä Talk Tight ja The French Press, mutta kesäkuun 15. päivä ilmestyvän debyyttialbumin Hope Downsin ensimmäisillä singleillä yhtye kuulostaa vielä kärsivällisemmältä – syvänmerensukeltajalta rantalomailijan sijaan.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Aldous Harding

Uuden-Seelannin Lytteltonissa varttunut Aldous Harding lienee Flying Nun Recordsin nykyartisteista kansainvälisesti tunnetuin.

Suomessakin vuoden 2016 H2Ö-festivaaleilla esiintynyt Harding liikkuu tunnelmallisesti samoilla tummilla vesillä kuin vaikkapa Mirel Wagner, Marissa Nadler ja Leonard Cohen, mutta hänen määrittelyjä pakeneva ja muotoaan muuttava äänensä tuntuu tulevan jostain tuntemattomasta. Siinä on samaa maailmojen ja sovinnaisuuden rajoja rikkovaa kiehtovaa selittämättömyyttä ja pelottavaa vierautta kuin ilmeisen innoittajansa Scott Walkerin äänessä.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Blank Realm

Brisbanelaisen lo-fi-kvartetin yleisön joukosta kuvatut ja Youtubeen tuupatut keikkapätkät ovat ilahduttavaa katsottavaa. Yhtyeen päihtyneeltä Bob Dylan -imitaattorilta kuulostava laulaja Daniel Spencer soittaa laulaessaan rumpuja tai laulaa soittaessaan rumpuja, joten hikisissä huviolosuhteissa kuvatuilla videoilla hän katoaa esiintymislavan etuosassa heiluvien yhtyeen muiden jäsenten – sisarustensa Sarahin ja Luken sekä kitaristi Luke Walshin – taakse jäävään pimeyteen. Vain ääni jää näkyviin.

Myös yhtyeen vuonna 2014 julkaistulla Grassed Inn -levyllä on hetkiä, jolloin tapahtuu katoamisia tai sulautumisia ympäröiviin valoihin ja varjoihin. Niistä valohämyisin on levyn päättävä, taivaallisen kitara-arpeggion esittelevä Reach You on the Phone.

Video ei ole enää saatavilla

”Vielä teini-ikäinen Sky Ferreira tulkitsee tekstin tavalla, johon voi samastua riippumatta iästä tai elämänkokemuksesta.”

Jumpparytmin päälle rakennettu otos ihmisyydestä ei tyhjene merkityksistä kertakuulemalla.

”Everything and nothing always haunts me”

Tunnistan tuon puhujan. Siinä ensimmäinen ajatus, kun luonnottoman matalaksi (ja samalla pirullisen kiehtovaksi) muokattu lauluääni toteaa ensimmäisen kerran ”I know you’re trying”. Sehän on arjesta tuttu sisäinen ääni, joka toisinaan kannustaa ja toisinaan taas pilkkaa armotta kantajaansa. Tarkemmin ajatellen ei ehkä pitäisi edes olla yllättynyt tiedosta, että sen voi kutsua vierailijaksi myös popkappaleeseen.

Toisaalta kappale, jolle sisäinen ääni on päässyt supisemaan vauhdilla väljähtyviä lohtulauseitaan ja tervalta tuoksuvia loukkauksiaan, ei ole mikä tahansa ainoastaan Belgiassa listautunut 1980-luvulle viittaava iskevä pophelmi, vaan yksi julkaisuvuosikymmenensä merkittävimmistä musiikillisista sukelluksista makeaan melankoliaan ja luita nipistelevään häpeään.

Vaikka tuo sisäinen ääni lieneekin vain muutamalla oktaavilla madallettu kopio kappaleen eläväksi tulkitsevan Sky Ferreiran laulusuorituksesta, ei se vähennä sävellys-sanoituksellisen kokonaisuuden merkittävyyttä. Päinvastoin. Muokatun ”itsensä” kanssa laulava Ferreira osoittaa miten eri merkitykset voivat olla yhtäaikaisesti läsnä: Everything Is Embarrassing on toisilleen sukua olevien itsensä vähättelyn ja kaikkivoipaisuuden moniselitteinen vyyhti.

”I’ve been hating everything, everything that could have been
Could have been my anything
Now everything’s embarrassing”

Everything Is Embarrassingin valmistumisen aikoihin vielä teini-ikäinen Sky Ferreira tulkitsee kappaleen tekstin tavalla, johon voi samastua riippumatta iästä tai elämänkokemuksesta. Tunnekuva siitä, millaista on kurottautua kohti toista ihmistä kaikkine seurauksineen, tavoittaa itsensä alttiiksi asettavan kuulijan. Läheisyyden ja ihmisyhteyden tarve ovat ajan ulkopuolella.

Ferreiran, Dev Hynesin ja Ariel Rechtshaidin luoma Everything Is Embarrassing on sävelletty, sanoitettu, sovitettu ja tuotettu tilaa ymmärtäen. Kaikille merkittäville taideteoksille ominaisesti siihen on jätetty riittävästi aukkoja, joista voi pudota tai pudottautua vastakohtaisuudet häivyttäviin merkityksiin.

Mahtava biisi.

Video ei ole enää saatavilla

”Anohni kuvaa Drone Bomb Me -kappaleella afganistanilaisen pikkutytön kuolemantoivetta: kokea lennokki-iskussa menehtyneiden vanhempiensa kohtalo.”

Miehittämätöntä pommilennokkia taivaalta tähyävän lapsen näkökulmasta kerrottu väkivaltainen rakkauslaulu on samanaikaisesti äärettömän kaunis ja kauhistuttava.

”Drone bomb me
Blow me from the mountains
And into the sea
Blow me from the side of the mountain
Blow my head off
Explode my crystal guts
Lay my purple on the grass”

Antroposeeni, ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, terrorismin vastainen sota, valvontayhteiskunta, ihmisoikeusloukkaukset, oikeusvaltioperiaatteen murentuminen, pettymys Barack Obaman hallintoon… siinä ymmärtääkseni joitain aiemmin Antony Hegartyna tunnetun enkeliäänisen taiteilijan Anohnin toissa vuonna ilmestyneen Hopelessness-levyn yleistä hengenahdistusta ja epätoivoa ruokkivista aiheista.

Jos uskoo, että ei ole toista ilman toista, on epätoivossa myös hipaus toivoa -– ja toivossa kauneutta. Ja miten kauniisti Anohni laulaakaan, ja miten kauhistuttavan kauniin sanoin hän kuvaa levyn avaavalla Drone Bomb Me -kappaleella afganistanilaisen pikkutytön kuolemantoivetta: kokea lennokki-iskussa menehtyneiden vanhempiensa kohtalo. Ihmiskehon hauras kauneus ja sen kuviteltu hajoaminen piirtyvät vasten ikuista ja ääretöntä maaemoa. Miehittämätön pommilennokki – tehokas ja kasvoton väkivaltakone – näyttäytyy lapsen silmissä jumalallisen voiman välikappaleena, jolla on kaikessa viisaudessaan ja rakkaudessaan valta päättää ihmiselon määrästä.

”My blood, my blood
Choose me tonight
Let me be the one
The one that you choose tonight”

Anohnin kappaleeseen kirjoittama lapsen näkökulma suuntaa huomion miehittämättömiin lennokki-iskuihin liittyvien moraalisten kysymysten ohi ja tarkentaa niiden sijaan kohti iskujen aiheuttamaa välitöntä inhimillistä kärsimystä. Niinpä se yhteiskunnallisesti tiedostavana ja epäkohtiin pureutuvana protestilauluna vertautuu Strange Fruitin kaltaiseen suuremmasta kokonaisuudesta leikkautuvaan yksittäiseen tilannekuvaan, ei niinkään We Shall Overcome -tyyppiseen vaikeuksien yli kantavaan yhteislauluun.

Myös kappaleen musiikillinen näkökulma ja toteutustapa on yllättävä ja erilainen, etenkin jos sitä vertaa Anohnin aiempien Antony and the Johnsons -nimellä tehtyjen levyjen instrumentaatioon ja äänimaailmaan. Niiden lyyrinen kamaripop on vaihtunut kokeelliseen elektroniseen musiikkiin. Yhteistyössä Ross Birchardin (Hudson Mohawke) ja Daniel Lopatinin (Oneohtrix Point Never) kanssa rakennettu Drone Bomb Me on elektronisten rytmien, sointuaaltojen ja -arpeggioiden sekä terävien melodisten elementtien synteesi, jonka tahdissa liikehtiminen ei vaadi nykytanssikokemusta – vain herkkyyttä sietää sisäistä liikutusta.

Video ei ole enää saatavilla

”Kurt Vile venyttää sanoja ja säveliä kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.”

Elämä riittää, toteaa lähimmäisenrakkautta nimessään julistavan kotikaupunkinsa raukein Kurt.

”Don’t worry ’bout a thing
It’s only dying”

Hyvää huomenta. On taas aika kohdata uusi päivä itsestään selvänä.

Jos pysähtyisi hetkeksi – ihan vain hetkeksi – pohtimaan jokapäiväisen olemassaolonsa ehtoja, havahtuisi siihen, miten merkillistä on herätä… eloon, tulla tietoiseksi elämästä, tuntea rakkauden tiivistyvän… ja sitten taas unohtaa.

Elämäntunne on läsnä kaikkialla ja kuitenkin tavoittamattomissa, kuin kuolema.

”It’s hard to explain
My love in this daze”

Tuota merkillistä ihmiseloa valaisevaa paradoksia ja sitä uskollisesti kiertäviä ajatuskappaleita Philadelphian raukein kitaristi-laulaja-lauluntekijä Kurt Vile vaikuttaisi puntaroivan viidennen albuminsa Wakin on a Pretty Daze avausraidalla.

Kestoltaan kolmen popkappaleen mittainen Wakin on a Pretty Day kuulostaa äänitallenteelta Vilen sisäisen maailman ja kulloinkin kohdalle sattuneen kitaran välisistä keskusteluista, joista on lopulta liudentunut vierailevien soittajien avustuksella moniääninen ajatusvirta, jonka vietäväksi kuulija kivikossa levänneen kaarnalaivan lailla tempautuu.

Wakin on a Pretty Day on näennäisen pysähtynyttä ja sisäänpäin kääntynyttä musiikkia. Sen sydän sykkii hetkittäin villisti, kuin heijastuksena tekijänsä mielenliikkeiden äkillisistä pyrähdyksistä ja ulos kurottautumisista.

Kappaleen aikakäsitys on popkontekstissa poikkeuksellinen. Sen harvat sovitukselliset koukut, rytminvaihdokset ja ikuisuudelta tuntuvat tauot kuullaan vasta, kun soittimen kello on ehtinyt jo viidennelle minuutille. Lisäksi Vile venyttää sanoja ja säveliä (ja samalla myös aikaa) kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.

Warpaintin Stella Mozgawa pelastaa kappaleen siinä myötäsyntyisesti piilevältä itseensä hukkumisen mahdollisuudelta ja samalla sitoo sen hapsottavat johtolangat yhteen mestarillisella rumpuosuudellaan.

”Dig, dig in
To these lives that we are livin’
Livin’ low
Lackadaisically so”

Kappaleen (ja sen emolevyn) day/daze-sanaparilla leikittelystä huolimatta Vile kuulostaa sosiaalisen median aikakaudelle tyypillisiä jatkuvia nokkelia julkisia heittoja vierastavalta aikalaiselta, eikä luoja paratkoon näyttäisi kaipaavan onnea tai menestystä – elämä riittää.

”Yeah, yeah
Yeah, yeah
Yeah, yeah, yeah yeah”

Video ei ole enää saatavilla

2D, Murdoc, Noodle ja Russel.

Jamie Hewlett piirsi bändin, jota Damon Albarn voi soittaa mielensä mukaan.

”Hahahahahahahahahahahahahaaaa…
…Feel Good”

Nimittelivät Damon Albarnia 1990-luvulla opportunistiksi. En ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään miksi.

Onhan ensimmäinen Blur-levy osittain häpeilemätöntä Madchester-keinuntaa, ja tuskin Albarn sattumalta päätyi brittipopin kansikuvapojaksi, kysykää vaikka Luke Hainesilta. Mutta kaikesta huolimatta Albarn ei mielestäni sovi opportunistin määritelmään. Hän ei pyrkinyt ”periaatteettomasti, arvoista välittämättä käyttämään ympärillä vallitsevaa tilannetta hyväksi”, sillä Albarnin tekemisiä näyttäisi alusta asti ohjanneen selkeä periaate luoda kunnianhimoisia ja koskettavia popkappaleita: Sing, For Tomorrow, Universal, Beetlebum, Tender ja Out Of Time, vain muutamia mainitakseni.

Kaupallisessa mielessä ja miksei myös sisältönsä puolesta globaalisti merkittävin Albarnin musiikillisista aikaansaannoksista on ollut hänen 1990-luvun lopussa yhdessä sarjakuvataiteilija Jamie Hewlettin kanssa ideoimansa virtuaalibändi Gorillaz. Hewlettin loihtimat piirroshahmot 2D, Murdoc, Noodle ja Russel olivat tekijänsä mukaan kommentti Music Televisionin sisällöttömyyteen. Albarnille ne tarjosivat mahdollisuuden jättäytyä taustalle ja keskittyä itse musiikkiin.

Se myös kuuluu Gorillazin kolmella 2000-luvulla julkaistulla levyllä. Poissa on Bluria alusta asti rasittanut lievä takakireys, joka todennäköisesti juontui Albarnin ja kitaristi Graham Coxonin välisistä jännitteistä. Jotain kertonee myös se, että Blurin sointia vahvasti määrittänyt sähkökitara puuttuu lähes kokonaan Gorillazin äänikartalta. Sen sijaan yhtyeen musiikillinen ydin koostuu ponnekkaiden hiphop-rytmien ja funkahtavien bassolinjojen päälle kerrostelluista kosketinmatoista ja -riffeistä. Välittömästi tunnistettavan Gorillazista tekee Albarnin arkinen ja hauras lauluääni.

”Love forever, love is free
Let’s turn forever you and me
Windmill, windmill for the land
Is everybody in?”

Juuri tuo haavoittuva äänenväri on Gorillazin kakkoslevyn ensimmäisen singlen Feel Good Inc.:in taikuuden aktivoiva ainesosa. Yhdistettynä pumppaavaan rumpukomppiin, näennäisen välinpitämättömään bassokuvioon ja kevyesti tuulessa itsekseen soivaan akustiseen kitaraan, se saa kuulijassa heräämään sen maagisen ”tämän minä haluan kuulla uudelleen” -tunteen, johon vain erityislaatuiset kappaleet pystyvät. Ja koska Feel Good Inc:in esittäjä ei ole Albarn vaan neljän piirroshahmon muodostama yhtye, ei sen lievästi sentimentaalinen, yhteiskunnan epäkohdilta silmänsä sulkevaa, hetken mielihyvää ja pikavoittoja vaalivaa kulttuuria kritisoiva sanoituskaan maistu yhtään pöllömmältä.

Lopullisesti kappaleen klassikkokategoriaan niittaa De La Soulin hervoton vierailu ilkeän Feel Good -yhtiön propagandakoneistona. Juuri tässä Albarn on ollut hyvä Gorillaz-vuosinaan. Hän on käyttänyt ”vallitsevaa tilannetta hyväksi” ja kutsunut yhtyeen levyille vierailijoiksi omia sankareitaan ja samalla tarjonnut heille mahdollisuuden esittäytyä uudelle yleisölle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Gorillazilta äänestettiin myös kappaleita Clint Eastwood ja Dare.

The Flaming Lips?

Kevin Barnesin hämmentynyt omakuva ja titaaninen mainoslaulu masennuslääkkeille.

”I’m in a crisis
I need help
Come on mood shift, shift back to good again
Come on mood shift, shift back to good again
Come on be a friend”

Of Montrealin kahdeksannen levyn Hissing Fauna, Are You The Destroyerin taiteellinen kohokohta on lähes kaksitoistaminuuttinen intensiivinen tilitys The Past Is A Grotesque Animal, mutta levyn ja kenties koko Of Montrealin tuotannon kirkkain pophelmi on masennuksen fysiologisia syitä napakan synapopin avulla käsittelevä Heimdalsgate Like a Promethean Curse.

Teatraalinen tuntuu liian laihalta adjektiivilta kuvaamaan Of Montrealin lauluntekijän ja pysyväisjäsenen Kevin Barnesin vuosituhannen vaihteen jälkeen kirjoittamia kryptisiä kappaleita. Siksi onkin hämmentävä huomata miten henkilökohtainen ja alaston teksti skandinaavista ja kreikkalaista mytologiaa mahtipontisesti yhdistelevän Heimdalsgate Like a Promethean Curse -otsikon takaa löytyy.

Barnes tekee asian heti alussa selväksi: minä voin huonosti. Lähiomaisen nimeäminen vielä alleviivaa viestin.

Juuri minän katoaminen on tyypillinen masennuksen oire. Oma keho muuttuu vieraaksi, ympäristö latistuu lavasteiksi, elämä tuntuu arvottomalta ja pysähtyy. Vain ajattelun lamaannuttava epätoivon ja ahdistuksen aallokko on liikkeessä.

Tosin Barnesille kliinisen masennuksen syy näyttäisi olevan vain yksinkertainen aivojen virhetila, kemiallinen häiriö, prometeaaninen kirous, joka varjostaa luovan ja uutta etsivän taiteilijan matkaa.

Tärkein tekijä, joka estää kuulijaa luhistumasta tuon Barnesin vilauttaman kärsimyksellä täytetyn kolossaalisen taiteilijamyytin alle, on kappaleen toiveikas ja innostava tunnelma: tästä selvitään, jos ei muuten niin tanssimalla.

En osaa päättää yrittääkö Barnes mietaamaisesti sukkuroira ittiään ja aivokemiaansa tasapainoon vai kenties vain kannustaa mahdollisesti nauttimiaan lääkkeitä tehokkaaseen toimintaan, mutta juuri kertosäkeen ”Come on Chemica-a-a-a-a-a-a-als!” -ulvahdukset yhdistettynä mielipuolisen tarttuvaan kosketinkuvioon muovaavat kappaleen henkilökohtaisuudesta yleisen ja kulutusta kestävän ajankuvan – 2000-luvun popklassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Of Montrealilta äänestettiin myös kappaletta The Past Is a Grotesque Animal.

Suurta, suurempaa, vaatii Mike Scott!

This Is the Sea, totesi The Waterboys vuonna 1985 ilmestyneellä kolmannella albumillaan – ja merellisen valtavaa sen musiikki tuolloin olikin.

Tuon levyn ja koko The Waterboysin tuotannon avainkappale The Whole of the Moon on luovuuden ja sen äärettömien ilmenemismuotojen ylistys. Se on laulu edelläkävijöistä ja innoittajista, ihmisistä, joiden ylitsevuotava mielikuvitus, rohkeus ja lahjakkuus saavat ihon kihelmöimään sekä taputtamaan käsiä yhteen onnesta typertyneenä samalla, kun kyyneleet harhailevat poskille. Se kutsuu luokseen hyvää ja kaunista ja laittaa ne kiertoon.

”I pictured a rainbow
You held it in your hands
I had flashes
But you saw the plan
I wandered out in the world for years
You just stayed in your room
I saw the crescent
You saw the whole of the moon”

Kyynikolle kappale aiheuttaa suunnattomasti pään- ja sydämenvaivaa. Fantasia, maaginen realismi ja panteistinen maailmankuva sinällään olisivat olalla kohautettavissa, mutta kun ne yhdistyvät pakanalliselta gospelilta kuulostavaan musiikkiin, joka on kerrostamalla rakennettu yksinkertaisista ja näennäisen sattumanvaraisesti asetelluista elementeistä, muuttuu liikuttumisen vaara sietämättömän suureksi.

This Is the Sean aikaisen The Waterboysin kappaleiden perusta oli yhtyeen ainoan pysyvän jäsenen lauluntekijä Mike Scottin mukaan jäljitettävissä kolmeen eri lähteeseen. Scott pyrki yhdistämään The Velvet Undergroundin intensiteetin ja Van Morrisonin kevyesti jousitetun Astral Weeks -levyn tunnelman avantgarde-säveltäjä Steve Reichilta omaksumaansa uudenlaiseen musiikilliseen kieleen.

Reichin vaikutus näkyy selkeimmin The Whole of the Moonin kertautuvassa rakenteessa. Kappaleessa on yksi ainoa osa, jonka pohjan muodostaa koko sen keston ajan muutamaa sointua toistava staattinen pianokuvio sekä kurinalainen rumpukomppi.

Tuon pohjan päällä tapahtuu sitten monenlaista liikehdintää.

Minneapolisin pienen suuren miehen Princen tuotantoa muistuttavat riemukkaasti ryöpsähtelevät syntetisaattorimatot, vuoropuhelevat trumpetit, sekä kontekstistaan voimansa saavat satunnaiset melodiset teemat luovat musiikillisen maiseman, jonka äärellä Mike Scottkin häkeltyy:

“Unicorns and cannonballs, palaces and piers
Trumpets, towers and tenements
Wide oceans full of tears
Flags, rags, ferryboats, scimitars and scarves
Every precious dream and vision underneath the stars”

The Whole of the Moonin tekstin suurin yksittäinen innoittaja on amerikkalainen kirjailija ja journalisti Mark Helprin. Scott on kertonut lukeneensa Helprinin romaanin Talvinen tarina (Winter’s Tale, 1983) juuri ennen This Is the Sean nauhoituksia ja onkin vakuuttunut, että ilman Helprinin vaikutusta The Whole of the Moon olisi jäänyt kokonaan kirjoittamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Lempo soikoon, jos huomaan Fine Young Cannibalsia nimiteltävän vähättelevään sävyyn yhden hitin ihmeeksi.

Ei yläasteen pakollisella tekstiilikäsityön kurssilla tehtyä kangaspenaalia ihan minkä tahansa tähdenlennon alkukirjaimilla koristella, tai ujuteta ystävyyskaupunkiturnauksessa Skagenissa hankittua yhtyeen The Raw and the Cooked -kasettia paluumatkalla bussin stereoihin soimaan ja perustella kädet täristen sen hienoutta Metallican …And Justice for Allia korvalappustereoistaan kuuntelevalle joukkuetoverille. Tuonkaltaisia irtiottoja aiheuttaa ihan jokin muu kuin kuriositeetit, joita muistellaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin musavisojen kirikierroksilla.

Kaiken lisäksi oletus yhden hitin ihmeestä on virheellinen, koska FYC (näytti rajulta penaalissa) tunkeutui kuudesti Britannian singlelistan top kymppiin ja kahdesti Yhdysvaltojen singlelistan kärkipaikalle. Kauneinta on kuitenkin se, että yhtyeen molemmat albumit sykkivät edelleen pakottamatonta elämäntunnetta ilman jälkeäkään nostalgian aiheuttamasta jälkihiestä.

Fine Young Cannibalsin nimettömän esikoisalbumin avausraita ja ensimmäinen single Johnny Come Home esitteli vaikutteitaan peittelemättömän ja vanhahtavasti tyylikkään popyhtyeen, joka soi uudella ja ennen kuulemattomalla tavalla.

Kertosäkeen jankkaava pianokoukku, jazzia henkivä sordiinolla pehmennetty trumpetti, perkussiivisesti nakuttavat kitarat sekä yhtyeen leimallisin elementti, laulaja Roland Giftin limakalvoille tuleva ääni, luovat kappaleeseen yhtyeelle ominaisen vastustamattoman imun.

Aivan tyhjästä Fine Young Cannibalsin menestysresepti ei kuitenkaan syntynyt. Basisti David Steele ja kitaristi Andy Cox olivat ehtineet jo aiemmin tehdä tyylikästä tanssiin kutsuvaa musiikkia suositun two tone -yhtyeen The Beatin riveissä. Samoista toisen aallon ska-kuvioista he löysivät myös Roland Giftin etsiessään laulajaa, kun The Beat hajosi vuonna 1983.

Vapaasti assosioiden Johnny Come Home on episodi samasta brittiläisestä tv-sarjasta kuin vuoden 1984 popklassikoissa esitelty Bronski Beatin Smalltown Boy. Tällä kertaa tarinan keskiössä ovat vanhemmat, jotka kaipaavat suurkaupungin pyörteisiin kadonnutta poikaansa.

”Use the phone, call your mom
She’s missing you badly, missing her son
Who do you know? Where will you stay?
Big city life is not what they say”

Pojan lähtö tuntuu iskeneen raskaimmin alkoholismiinsa havahtuneeseen isään, joka tuntee syyllisyyttä poikansa karkaamisesta.

“Johnny, we’re sorry, won’t you come on home
We worry, won’t you come on home
What is wrong in my life
That I must get drunk every night
Johnny, we’re sorry”

Johnny Come Homen video ei ole Smalltown Boyn tapaan kappaleen tekstin kuvittamisesta kaiken irti ottava pienoiselokuva, vaan perinteinen ”bändi soittaa studiossa” -esiintyminen, mutta kivikasvoisten Steelen ja Coxin hämmentävä jalkatyöskentely, sekä näyttelijänäkin kunnostautuneen Giftin heittäytyvä tulkinta tekevät siitä innostavaa katseltavaa. Videon kylmiä väreitä aiheuttava kohokohta tulee ajassa 2:55, kun yhtye … no katsokaa itse!

Video ei ole enää saatavilla

The Chills, huuranvärinmäärittelypopin mestarit.

”I want to stop my crying
I want to stop my crying
But she’s lying there dying
How can I live when you see what I’ve done?
How can I live when you see what I’ve done?
What can I do if she dies?
What can I do if she dies?
What can I do if she’s lost?
Just the thought fills my heart with Pink Frost”

Kuolema on läsnä uusi-seelantilaisen The Chillsin toisella singlellä vahvemmin kuin yhtye osasi sitä nauhoittaessaan aavistaa.

Vuodesta 1980 asti toimineen ja lukemattomia miehistönvaihdoksia läpi käyneen yhtyeen ainoa pysyvä jäsen, kitaristi-laulaja Martin Phillipps, basisti Terry Moore ja rumpali Martyn Bull nauhoittivat toukokuussa 1982 Lab-studioilla Aucklandissa nipun biisejä, joiden joukossa oli Pink Frost. He eivät olleet täysin tyytyväisiä kappaleesta tehtyyn versioon ja suunnittelivatkin nauhoittavansa sen uudelleen myöhempänä ajankohtana.

Toisin kävi.

Jo nauhoituksissa oireilleella rumpali Bullilla todettiin leukemia vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Yhtye pantiin jäihin odottamaan hänen paranemistaan.

Martyn Bull kuoli heinäkuussa 1983 vain 22-vuotiaana.

Jäljelle jäänyt yhtye palasi Pink Frostin äärelle puoli vuotta Bullin kuoleman jälkeen. Alkuperäistä versiota muokattiin lopulta vain yhden kitara- ja lauluraidan verran. Single julkaistiin kesäkuussa 1984, yli kaksi vuotta ensimmäisten nauhoitusten jälkeen. Bullin muistoa soiva Pink Frost pysytteli Uuden-Seelannin singlelistalla yhteensä 18 viikkoa käyden korkeimmillaan 17. sijalla.

On vaiketa olla yhdistämättä kappaleen tekstiä yhtyeen kokemaan tragediaan. Koska teksti on oletettavasti valmistunut jo ennen kuin Phillippsillä oli aavistustakaan Bullin sairaudesta, lienee yhteys tässä tapauksessa vain hyytävää sattuman soittoa.

Kappaleen ydin on musiikissa. Teksti merkityksellistyy musiikista. Lisäksi Phillipps tietoisesti tai tiedostamatta välttää Pink Frostin laulusuorituksessa tulkitsemista. Kun kappaleen leikkisä intro taittuu varsinaiseen teemaan ja Phillipps aloittaa raportoinnin, uskon, ettei olennaista ole se mitä oletettavasti on tapahtunut, vaan se miten tapahtuneesta seuraa konkreettinen herääminen todellisuuteen – ”I thought I was dreaming.”

Tämä on musiikillinen esitys viattomuuden lopusta. Näin pakastuu sydän.

Oscar Wilden väite siitä, että elämä jäljittelee taidetta, palautuu mieleen, kun Martin Phillipps muistelee ystävänsä ja yhtyetoverinsa kuolemaa:

”The idea that one of us, a young person could die was such a novel and frightening thing, it was just unbelievable.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Chills on yksi tunnetuimmista ja menestyneimmistä artisteista edelleen toimivan uusi-seelantilaisen Flying Nun -levy-yhtiön monenkirjavassa joukossa. Jos olet kiinnostunut omaperäisestä popmusiikista, käy epäröimättä tämän vuonna 2002 valmistuneen, Flying Nunin 21-vuotista taivalta juhlistavan dokumentin ensimmäisen osan kimppuun. Ihastunut löytää loput kahdeksan osaa helposti.

Video ei ole enää saatavilla

Goubbarit.

Voisiko muisti olla olemista par excellence? Se tuntuu mahdolliselta kun kuuntelee australialaisen The Go-Betweensin mestariteosta Cattle and Cane.

Eteläisen pallonpuoliskon pohjoiseen vaihtanut The Go-Betweens asettui kesällä 1982 Lontooseen kirjoittamaan seuraajaa alkuvuodesta ilmestyneelle debyyttialbumilleen Send Me a Lullaby. Toisiaan täydentävä lauluntekijäkaksikko Grant McLennan ja Robert Forster herkistyi vieraassa kaupungissa säveltämään nipun hienoja lauluja, joista maagisin oli McLennanin kämppäkaverinsa Nick Caven kitaralla hahmottelema Cattle and Cane. Se julkaistiin helmikuussa 1983 kakkosalbumi Before Hollywoodin ensimmäisenä singlenä.

McLennan palaa popmusiikille epätavallisessa tahtilajissa kulkevassa kappaleessa lapsuuteensa Australian Queenslandin maalaismaisemiin. Lapsuuden kasvukuvasto on henkilökohtainen, mutta se esitetään niin yleisillä käsitteillä, että siihen on helppo samastua. Kuulija voi vaivatta asettua lauluun ja täydentää sitä omilla muistoillaan. Romanttinen teksti ei ole lapsuuden loppua ja kasvamista tutkailevan lauluntekijän löysää nostalgiaa, vaan ajaton ihmisen kuva, jossa on kihelmöivä elämän tuntu.

”I recall a schoolboy coming home
Through fields of cane
To a house of tin and timber
And in the sky
A rain of falling cinders
From time to time
The waste memory-wastes”

Kertosäkeen waste-sanan monimerkityksellisyys sekä Robert Forsterin lausuma epämääräinen loppunäytös ovat se katkero, joka syventää ja viimeistelee tunnelman.

”I recall the same, a reply
A plan you once had
From time down to mine
That time was bad
So I knew where I was
Alone and so at home”

Kappaleen sävellyksellinen vaivattomuus ilmenee sen epätavallisen tahtilajin kautta. Se on luonteva osa kappaletta, eikä siihen tule kiinnittäneeksi huomiota ellei ala laskea mukana. Lisäksi tuo outo tahtilaji ja sen vaihto kertosäkeessä tuo muuten varsin yksinkertaiseen popsävelmään pinnanalaista jännitettä sekä alleviivaa onnistuneesti tekstissä tapahtuvaa ajallista liukumista.

The Go-Betweensin omaperäinen svengi on tyylitajuisen rumpalin Lindy Morrisonin ansiota. Hän nakuttaa kielisoittimille turvallisen aitauksen, jossa voi huoletta kirmailla.

Kun basso Cattle and Canen loppupuolella irtautuu pienimuotoiseen melodiseen sooloon, tuntuu ettei mikään voi enää muuttaa kappaletta paremmaksi. Mutta niin vain uudet aallot mielihyvän väreitä juoksevat läpi kehon Robert Forsterin päästessä ääneen. Tunne siitä, että kyseessä on yksi parhaista elämäni aikana kuulemistani popkappaleista, vahvistuu viimeistään silloin, kun McLennan toteaa lempeästi jo hiipuvaa taustaa vasten:

”Further, longer, higher, older”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus I!

Vuonna 2001 Cattle and Cane sijoittui The Australasian Performing Right Associationin järjestämässä ”kaikkien aikojen australialaiset kappaleet” -äänestyksessä kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Paikkansa Australian folkloressa kappale lunasti jo muutamaa vuotta aiemmin, kun palkittu australialainen countrymuusikko Jimmy Little versioi sen johnnycashmaiselle cover-levylleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Parhaiten yhteistyöstään The Lemonheadsin Evan Dandon kanssa tunnetun Tom Morganin sympaattisen Smudge-yhtyeen ensimmäinen single on tämä vuonna 1991 julkaistu kierteinen kunnianosoitus The Go-Betweensille.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Omistettu Sinulle rakas lukija, joka jaksoit tänne asti. Tässä ”MAAILMAN PARAS” studiolive, jossa dandy Robert Forster ja farkkukuningas Grant McLennan esittävät sydämellisen ”kaksi miestä ja kitara” -version Cattle and Canesta.

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout, Paddy McAloon oikealla.

Limoges. Keski-Ranskassa sijaitseva ja posliinistaan tunnettu 140 000 asukkaan kaupunki on vastaus Prefab Sproutin ensimmäisen singlen otsikon yksinkertaiseen akrostiseen eli sanojen ensimmäisistä kirjaimista muodostuvaan arvoitukseen.

Tarinan mukaan Prefab Sproutin laulaja-lauluntekijä Paddy McAloon keksi sanaleikin ollessaan kirjeenvaihdossa silloisen mielitiettynsä kanssa, joka oli päätynyt opiskelemaan kyseiseen kaupunkiin. Ja melankoliasssa uivan mustasukkaisen kokijan kirjeeltä etäisyyden takana olevalle rakastetulleen kappaleen teksti vaikuttaakin.

Avausrivien vakuuttelu, anteeksipyytely ja haaveilu viittaavat suoraan fyysisen etäisyyden kasvun aiheuttamaan muutokseen suhteessa sekä siitä kumpuavaan epävarmuuteen ja pelkoon kaiken menettämisestä:

”Hey, I’m sorry if I go too fast
Tonight, let’s pretend that this will last
I’ve got a dream you would like to sleep until
Oh, I’m sorry to dwell on the past
I’d better say nothing at all”

Aluksi kielteiset tunteet padotaan ja heijastetaan toisaalle:

”But I’ve got this friend who thinks he’s in love with you
And it doesn’t sum it up to say he’s singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
He’s screaming because he’s found something to lose”

Myöhemmin myönnetään totuus itselle:

”And it doesn’t sum it up to say I’m singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
I’m screaming because I’ve found something to lose”

Kirjoittajan pettymys ja menettämisen pelko on kuvattu runollisen kryptisesti ja hengellisen kuvaston kautta:

”So you’re living in Eden where, apples are good
But every narrow miracle, takes place on Earth
Yeah, some militia have arrived and, the percussion has come
and they’re pounding out messages loud on the drum
The rumours have started that we are both young
Lions in my own garden, exit someone”

Sinällään vahva teksti täydentyy lopullisesti McAloonin hienosta tulkinnasta. Melodinen herkkyys sekä vaivattomuus, jolla yhtye pyörittelee kappaleen runsaita sointuja, on ainutlaatuista. Jo ensimmäisestä singlestään lähtien Prefab Sproutin musiikissa on ollut jotain selittämätöntä, toismaallista.

Viimeisen sanan musiikistaan saakoon itse Paddy McAloon, joka toteaa yli viisitoista vuotta julkaisua odottaneen ja vihdoin vuonna 2009 julkaistun eräänlaisen musiikillisen teologiansa Let’s Change the World With Musicin kansilehtisessä levystään näin: ”I was looking for transcendence. Transcendence through music.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuten Lions in My Own Gardenin livevideon Youtube-kommenteissa osuvasti huomioidaan, on Prefab Sprout yksi kolmesta merkittävästä brittibändistä, joiden ensisinglellä soi huuliharppu. Alla kaksi muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

”I’m in love with a German film star
I once saw in a bar
Sitting in a corner in imperfect clothes
Trying not to pose
For the cameras and the girls
It’s a glamorous world”

The Passions ei ollut suinkaan kotoisin Saksasta vaan Lontoosta.

Tämä ei ole laulu Herbert Grönemeyerista, ei edes Jürgen Klinsmannista. Tämä on laulu useassa saksalaisessa pientuotannossa näytelleestä, The Clashia ja The Sex Pistolsia roudanneesta, Steve ”Roadent” Connellysta.

Brittilistalla alkuvuodesta 1981 sijalle 25 noussut I’m in Love with a German Film Star olisi todennäköisesti saavuttanut vieläkin korkeampia listasijoituksia, jos singlen ensipainos olisi ollut suurempi. Kappaleen suuri suosio yllätti levy-yhtiön, ja kun se vihdoin sai lisäpainoksen kauppoihin asti, oli jo aivan liian myöhäistä. Hittimittarit kuumenivat tuoreempien kappaleiden taipeissa.

Erotukseksi useimmista muista yhden hitin ihmeistä, itse Margrave of the Marshes John Peel soitti The Passionsin rakkaudentunnustusta säännöllisesti ohjelmassaan. Kappale käykin takuumerkistä hyvälle new wave tai 80’s-kokoelmalle.

Kolmessa soinnussa pyörivä I’m in Love with a German Film Star on otsikkonsa kansallisuuden stereotypian kaltainen. Täsmällinen. Se nakuttaa vääjäämättömästi kohti loppuaan. Kappaleen hienovaraiset koukut ovat Clive Temperleyn tyylikäs kitarointi sekä laulaja Barbara Goganin taidokkaasti tulkitsema teksti.

Kitaristi Temperleyn juuret olivat pubirockissa ja hän soittikin ennen The Passionsia lontoolaisen 101’ersin riveissä yhdessä Joe Strummerin kanssa. I’m in Love with a German Film Starilla hän on kuitenkin varsin kaukana suoraviivaisesta blues-poljennosta. Echoplexin nauhakaiun läpi ajetut maalailut ovat lähempänä The Edgen kuin Wilko Johnsonin reviiriä.

Yhtyeen perustajajäsenen Barbara Goganin laulusuoritus viimeistelee kappaleen. Alkuun ihastuksensa kohteen kaltaisena tyylikkään välinpitämättömänä esiintyvän kertojan suojaus putoaa lopussa ja hän paljastaa olevansa syvästi liikuttunut – kenties jopa rakastunut. Olkoon rakkauden kohde sitten elokuvassa nähty roolihahmo, itse tähti tai hänen ympärillään pyörivä maailma.

”I’m in love with a German film star
I once saw in a movie
Playing the part of a real troublemaker
But I didn’t care
It really moved me, it really moved me
It really moved me, it really moved me
I’m in love, I’m in love, I’m in love, I’m in love…”

Se on hillittyä tai hillitöntä huumoria.

Video ei ole enää saatavilla

”10:15 on a Saturday night /
and the tap drips under the strip light /
and I’m sitting in the kitchen sink /
and the tap drips, drip, drip, drip, drip…”

The Cure oli toukokuussa 1979 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Three Imaginary Boys vielä hyvin kaukana siitä 1990-luvun alun kaikkien tuntemasta kulttibändistä, jonka laulaja kantoi suurpiirteisesti punattujen huuliensa yllä tyylikästä harakanpesää. Se ei ollut vielä se unilääkkeenomainen musiikillinen harso, joka tyynnyttää kuulijan ihanaan, pehmeään uneen.

Albumin avausraita 10:15 Saturday Night on myös yhtyeen ensimmäisen singlen, vuoden 1978 viimeisellä viikolla kauppoihin päätyneen Killing an Arabin b-puoli. Sillä soittava, vuonna 1976 Lontoon eteläpuolella Crawleyssa perustettu trio – Robert Smith (laulu, kitara), Michael Dempsey (basso) ja Laurence ”Lol” Tolhurst (rummut) – oli The Jamin Polydorille löytäneen Chris Parryn ensimmäinen kiinnitys vastaperustamalleen Fiction Recordsille.

Vaikka itse debyyttialbumi soikin toisenlaisena kuin nuori Robert Smith olisi halunnut (Smith on useaan otteeseen ilmaissut tyytymättömyyttään levyä kohtaan), on 10:15 Saturday Night väkevä osoitus lahjakkaan nuoren lauluntekijän kyvyistä. Se, että biisi on kuulunut The Curen keikkasettiin koko yhtyeen reilun 30-vuotisen olemassaolon ajan, osoittaa, että kappaleella on erityinen paikka myös Smithin kirjoissa.

Tarinan mukaan 16-vuotias, vellovassa itsesäälissä riutunut Smith kirjoitti kappaleen kotinsa keittiössä pieleen menneen illan jälkeen. Totta tai ei, kyseessä on onnistunut kuvaus masokisti-märehtijän lauantai-illan huumasta.

10:15 Saturday Night on yksi niistä The Curen alkuaikojen kappaleista, joka hyötyy rumpalina harmillisen aliarvostetun Lol Tolhurstin rajallisista taidoista. Tolhurstin jolkottavaa peruskomppi, vettä kuumalle kiukaalle -symbaali sekä vuotavaa hanaa imitoiva hi-hat ovat soiton dynamiikan suhteen täydellisiä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Massive Attackin Mezzanine-albumilta löytyvään Man Next Dooriin on upotettu lähes tunnistamattomaksi hidastettu sample 10:15 Saturday Nightista.

Video ei ole enää saatavilla

”I guess this is our last goodbye/
And you don’t care so I won’t cry/
But you’ll be sorry when I’m dead/
And all this guilt will be on your head”

Kun The Policen esikoisalbumi Outlandos d’Amour julkaistiin marraskuussa 1978, oli kulunut jo lähes vuosi Sex Pistolsin hajoamisesta ja punk oli muuttunut lopullisesti markkinakelpoiseksi. Aika oli otollinen yhtyeelle joka oli perustettu punkin innoittamana, mutta koostui kunnianhimoisista, jazzissa ja progessa marinoiduista kosmopoliiteista muusikoista.

Levyn toinen single, uudelleenjulkaisun myötä brittilistan toiselle sijalle kesällä 1979 noussut Can’t Stand Losing You, rakentuu yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneelle yhdistelmälle reggaeta ja punkista energiaa imenyttä rockia.

Tämä yhdistelmä syntyi Stingin mukaan vahingossa. Hän koki alkuun basson soiton ja laulamisen samanaikaisesti haasteelliseksi, joten osa kappaleesta, yleensä säkeistöt, lyötiin reggaeksi. Näin sekä musiikkiin että Stingiin jäi ilmaa.

Se, että reggae oli noussut punknuorison kautta muodikkaaksi, tuskin vähensi yhtyeen halukkuutta annostella sitä omaan musiikkiinsa. Sting meni jopa niin pitkälle reggaevaikutteiden kanssa, että kehitti lauluunsa pseudojamaikalaisen aksentin.

The Polivesta 1980-luvun alussa yhden maailman suurimmista bändeistä tehneen tyylin kruunasi Andy Summersin avaruudellinen kitarointi, Steward Copelandin suvereeni hi-hat-työskentely ja Stingin uljaasti musiikkia halkova lauluääni.

Can’t Stand Losing Youn teksti, jossa päähenkilö pitää itsemurhaa ainoana ratkaisuna parisuhteen kariutumisen aiheuttamaan tuskaan ja häpeään, on banaali, mutta kun sen laulaa jättimäisen egon omaava 27-vuotias opettaja, mies, joka todennäköisesti vihaa häviämistä yli kaiken, säkeiden koulupoikamainen itsesääli muuttuu julistuksenomaiseksi taisteluhuudoksi.

Ei ihme, että Steward Copeland koristeli rumpujensa kalvot sanoilla ”Fuck – Off – You – Cunt”.

Outlandos d’Amourin b-puolen aloittavan biisin irrallinen ja tarpeettomalta vaikuttava C-osa aktualisoitui levyä seuranneilla kiertueilla. Saadakseen alkuaikojensa lyhyeen keikkasettiin lisää pituutta, bändi improvisoi usein juuri tuon väliosan puitteissa. Näistä seikkailuista syntyi lopulta kakkosalbumi Regatta de Blancin Grammy-palkittu instrumentaalinen nimikkoraita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Can’t Stand Losing Yousta on tehnyt oman versionsa walesilainen brittirockin League Oneen kuuluva Feeder.

Video ei ole enää saatavilla

The Cure ja Robert Smith Provinssirockissa vuonna 1996. Kuva: Aku-Tuomas Mattila

Alla aukeava kronologinen ja äärimmäisen subjektiivinen lista parhaista Provinssirockeista on koottu lähes yksinomaan musiikillisin perustein. Myönnän, että valintoihin ovat myös saattaneet vaikuttaa osaltaan kyseisen vuoden tunnelma, mukana olleet ystävät sekä häpeilemätön nostalgia.

Vähimmäisvaatimuksena olen kuitenkin pitänyt fyysistä läsnäoloani itse festivaalialueella. Siksi jouduin jättämään listalta pois vuoden 1989 festivaalin, jonka artistit kävivät tuulen oikkuja seuraillen vierailulla kotimme parvekkeella. Muistaakseni ainakin R.E.M., Lou Reed ja Suzanne Vega soivat havupuiden takaa aurinkotuolille asti – Orange Crushista Dirty Boulevardin kautta Lukaan.

Otsikoista saatte kiittää isäni vierashuoneesta löytyvää, yöpyneissä festivaalivieraissa hilpeyttä herättänyttä Kalle Päätalo -kokoelmaa sekä niitä satoja talkootyöntekijöitä, jotka vuodesta toiseen mahdollistavat Ihmisten juhlan järjestämisen.

1990: Nuoruuden savotat

Ensimmäinen kerta on syvin.

Päädyin ensimmäiseen Provinssirockiini TUL:n lippua heiluttaneen paikallisen urheiluseuran edustajana. Tehtäväni oli halkaista sämpylöitä ja täyttää ne tarvittavalla määrällä kebab-lihaa.

Työvuoroksemme (olin isäni apurina) sattui lauantai-ilta. Johtuen nuoruuteni top 5 -tason ujoudesta ja ihmispelosta, kökötin lähes koko illan Törnävän kentällä sijainneessa, urheiluseuran grillikojun taakse parkkeeratussa kontissa työstämässä edellä mainittuja materiaaleja. Kyseessä saattoi olla terveystarkastajan painajainen.

Onneksi alueen musiikki tulvi konttiin asti. Saarelta kantautui Sky Channelin ja Music Televisionin kautta tutuksi tullut jännä De La Soul, ja teltassa soitti suuri suosikkini Neljä Ruusua. Työvuoron päätyttyä seurasimme vielä hetken lauantain kohuttua pääesiintyjää The Stone Rosesia.

Olin aiemmin keväällä tilannut yhtyeen esikoisalbumin Fazerin musiikkikerhosta Radio Seinäjoelta kuulemieni kappaleiden innoittamana. Albumi oli ehkä hieman vaikeasti avautuva, eikä kestänyt vertailussa Neljän Ruusun Hyvää päivää -levylle tai The Curen Disintegrationille.

Sunnuntaina suuntasin ystäväni kanssa katsomaan Gary Moorea ja The Nights of Iguanaa. Pelottavan vieras festivaalikävijä tiedusteli olenko krapulassa. En osannut hämmennykseltäni vastata mitään. Ynähdin. Hän vastasi puolestani, ettei noin nuori vielä krapulassa voi olla. Oikeassahan hän oli.

Olisi ollut mukava nähdä festivaalilla esiintynyt The Cramps sekä toista ja viimeistä kertaa Provinssin yhteydessä järjestetyn maailmanmusiikkifestivaali Womadin mukana saapunut Thomas Mapfumo and the Blacks Unlimited, mutta enhän minä tiennyt niiden olemassaolosta tuolloin mitään.

Video ei ole enää saatavilla

1993: Pohjalta ponnistaen

Ensimmäinen Selmun järjestämä Provinssirock, joka kaikessa pienimuotoisuudessaan tarjosi kaksi suurta keikkaa.

Lukiossamme opiskelleilta vaihto-oppilailta lainaamani Sugarin Copper Blue ja Riden Going Blank Again sekä Music Televisionin 120 Minutes -ohjelmassa pyörineet yhtyeiden musiikkivideot lupailivat festivaalilauantaista jännittävää.

Ride soitti päälavattomalle kentälle pystytetyssä teltassa. Keikka alkoi päälle vyöryvällä Leave Them All Behind -biisillä. Hymyilin hämmentyneenä.

Vieressäni tanssi lähes kaksimetrinen tyylikkäästi pukeutunut luiseva mies, joka oli verhonnut kätensä mustilla nahkahansikkailla. Kitaristi-laulaja Mark Gardenerilta katkesi kieli kitarasta ja olin huolissani hänen puolestaan.

Keikka oli mahtava, vaikka yhtye muistaakseni jättikin soittamatta suosikkikappaleeni Vapour Trailin.

Myöhemmin illalla, Sugarin keikan jälkeen, huomasin Mark Gardenerin ja basisti Steve Queraltin kävelevän ohitseni. Rohkaisin mieleni ja vaihdoin muutaman kömpelön lauseen heidän kanssan. Kehuin keikkaa ja tarjosin huikkaa mehukattitonkkaan sekoitetusta ruuvimeisselistä. Gardener epäröi hetken, mutta otti kuitenkin kulauksen juomaa hämmästellen samalla vodkan suosiota tapaamiensa festivaalivieraiden parissa.

Tämän muistikuvan olen kehystänyt.

Saarilavan Sugar-keikka alkoi samalla tavalla kuin yhtyeen Copper Blue -albumi: The Act We Act, A Good Idea ja Changes peräjälkeen toisiinsa limittyen.

Se oli rokkiräjähdys, josta tokenemiseen meni sen verran aikaa, ettei keikasta, setin puolivälin tylsähköä Bob Mould ja akustinen kitara -tuokiota lukuun ottamatta, ole paljon muita muistoja jäänyt.

Kyyneleet eivät olleet kaukana, kun Mould aloitti keikkansa Primaverassa vuonna 2008 lähes identtisesti.

Video ei ole enää saatavilla

1996: Muuttunut selkonen

The Curen ja kumikoiran vuosi.

Vaikka teini-ikäni suosikkiyhtye The Cure oli ensimmäistä kertaa sitten uransa alkuaikojen saanut kotimaassaan murskakritiikkiä ja jäänyt pahasti joka puolelle säntäilevän brittipopin jalkoihin, sai se Seinäjoen yössä osakseen vain varauksetonta rakkautta.

Yhtye sopi mainiosti koleaan kesäyöhön, eikä juuri ilmestyneelle, laimealle Wild Mood Swings -levylle pohjannut settilistakaan pahemmin harmittanut.

Push, Charlotte Sometimes, Just Like Heaven sekä toisen encoren ja koko keikan päättänyt Killing an Arab loivat varmuuden siitä, että kyseessä oli koko festivaalin tärkein esiintyjä, vaikka paikallisen levykaupan myyjä oli sitkeästi väittänyt ennen festaria tuon tittelin kuuluvan Holy Barbariansille.

Brittipop oli puraissut myös minua, joten asianmukainen teryleenipusakka päällä ja legotukka kammattuna odotin Ashin keikkaa. Kovin valovoimainen heidän esityksensä ei tainnut olla, koska ainoan muistijäljen on jättänyt Mark Hamiltonin kolmekielinen basso.

Festivaalilla tuli nähtyä myös kaksi hyvin erityyppistä paidatonta voimistelijaa: kontrolloituja liikesarjoja mustissa shortseissaan pullistellut Henry Rollins sekä ainakin näennäisen spontaani kumikoira Iggy Pop.

Video ei ole enää saatavilla

1999: Sateenkaari pakenee

Törnävällä juhlittiin niin kuin olisi ollut vuosi 1996.

Cool Britannia -ilmiö kärsi jo krapulaista loppuaan, kun vuosituhannen viimeinen Provinssirock julkaisi festivaaliohjelman, joka oli kuin suoraan vuoden 1996 Selectin takasivuilta. Brittipopin A-maajoukkuelaiset Blur, Manic Street Preachers, Suede ja Sterephonics saisivat seurakseenedellisen sukupolven punk-sankarin Joe Strummerin bändeineen, kasvattajaseuransa jättäneen Robbie Williamsin, brittikentillä menestyneen ruotsalaivahvistuksen The Cardigansin sekä särmikkään Skinin johtaman Skunk Anansien.

Valitettavasti herra Williams ei Seinäjoelle koskaan saapunut ja joku este tuli myös Stereophonicsille. Kaikesta huolimatta Törnävällä juhlittiin niin kuin olisi ollut vuosi 1996.

Blur soitti kokonaisuudessaan juuri ilmestyneen 13-levynsä. Yhtye palkitsi kärsivällisen yleisön keikan loppuun säästetyllä hittiputkella. Sueden väsyneen Head Music -albumin varjo himmensi yhtyeen kolmannen Provinssi-keikan loistoa.

Manic Street Preachersia kuuntelin samalta parvekkelta kuin Lou Reediä ja kumppaneita kymmenen vuotta aiemmin. Tällä kertaa tuuli oli sopuisampi. Manicsien keikan biisilista taitaa edelleen löytyä jonkun Yatzy-lapun kääntöpuolelta.

Joe Strummer & the Mescaleros soitti myös niitä kaikkien odottamia The Clash -hittejä. Ainakin Tommy Gun soi aurinkoisella saarilavalla. Edelleen harmittaa oma välinpitämättömyys keikkaa kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Blur vuoden 1999 Provinssirockissa.

2008: Ukkosen ääni

Viidentoista vuoden huipennus.

Festivaalin juhlavuoden ilotulituksen järjesti viidentoista vuoden takainen suursuosikki Dinosaur Jr. Olihan yhtyeen alkuperäiskokoonpanon toisen tulemisen toimivuus jo saanut vahvistuksen aiemmilla Tavastian ja Primaveran keikoilla, mutta jostain syystä esiintyminen sateisena perjantai-iltana Törnävän saarilavalla legitimoi lopullisesti Dinosaur Jr:n paluun.

Vanha taika oli tallella, ainoastaan väri J Mascisin hiuksista oli kadonnut.

Video ei ole enää saatavilla

Chekkaa myös soittolistamme Provinssirock 1979-2010: 32 kappaletta menneestä tähän päivään!

”I can’t sleep ’cause my bed’s on fire /
Don’t touch me I’m a real live wire”

Talking Headsin vastaväreissä hehkuvan Talking Heads 77 -esikoisalbumin ensimmäinen single, Psycho Killer, lienee tanssittavin mahdollisen tappajan näkökulmasta tehty popkappale.

Kappale, jonka David Byrne, Tina Weymouth ja Chris Frantz kirjoittivat ennen Modern Loversin Jerry Harrisonin liittymistä bändiin, ei saavuttanut aikanaan mainittavaa listamenestystä (92. sija Billboard Hot 100 -listalla helmikuussa 1978), mutta myöhemmin se on soinut myöhemmin muun muassa Simpsoneissa ja Heroesissa.

Lisäksi kappaleen kertosäkeen kysymystä ”Psycho killer, q’est-ce que c’est”, lainataan HBO:n tv-sarjassa Flight of the Concords sekä Commodore 64 -pelissä Ghetto Blaster.

Jonathan Demmen vuonna 1984 ohjaama Talking Heads -konserttielokuva Stop Making Sense alkaa hienolla mies, kitara ja boombox -versiolla Psycho Killeristä.

Monien muiden mahtavien artistien lisäksi Barenaked Ladies, Pete Doherty, Velvet Revolver, Phish, Terrorvision sekä Italian X Factor -voittaja Marco Mengoni ovat katsoneet velvollisuudekseen tulkita paineen alla luhistuvan mielipuolen tuntoja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Iho kananlihalle! Massachusettslainen The Fools päätyi paikalliseen kulttisuosioon julkaistuaan singlenä kylmäävän parodiaversion Psycho Killeristä vuonna 1979.

Video ei ole enää saatavilla

”There’s great danger /
for the loneliest ranger of all /
no silver bullets”

Funktionalismin mestariyhtye Wire onnistui mahduttamaan marraskuussa punkvuonna 1977 ilmestyneelle ensialbumilleen Pink Flagille vaatimattomat 21 biisiä vajaaseen 40 minuuttiin.

Monipuolisen debyytiin ehkä kirkkain helmi, Ex Lion Tamer, on räjähtävä, kaikesta turhasta riisuttu punkpopbiisi, jonka absurdi ja konnotaatioita karttava nimi syntyi yhtyeen pääasiallisen sanoittajan, basisti Graham Lewisin muokattua mieleisekseen laulaja Colin Newmanin leijonankesyttäjästä kertonutta tekstiä.

Ex Lion Tamer julkaistiin I Am the Fly -singlen b-puolena helmikuussa 1978. A-puoli päätyi vain yhdeksän kuukautta Pink Flagin jälkeen ilmestyneelle kakkoslevylle Chairs Missing, jolla jatkuvasti uudistunut Wire viimeistään luikerteli ulos punk-karsinasta.

Oman versionsa Ex Lion Tamerista on levyttänyt muun muassa Henry Rollins, nimellä Henrietta Collins & The Wife-Beating Child-Haters. Keikoilla biisiä ovat coveroineet ainakin Mike Watt & the Missingmen sekä The Dead Milkmen.

Video ei ole enää saatavilla

Toisinaan levyarvioissa törmää mainintaan arvosteltavan levyn ajattomuudesta. Usein tarkoituksena lienee korostaa levyn riippumattomuutta ajalleen tyypillisistä, ohimenevistä muotivirtauksista ja näin erottaa se radion soittolistoille räätälöidyistä poptuotteista.

Tai sitten kyse on oraakkelimaisesta musiikin kestävyyskartoituksesta – tämä levy säilyy ja koskettaa sukupolvesta toiseen.

Jeremy Jayn levyjen ajattomuus on toisenlaista. Ne eivät tunnu tulevan mistään ajasta. Ne ovat juuri nyt, kuunnellessa.

Dream Diary on toistaiseksi vahvin osoitus Jayn kyvystä luoda tiivis ja ajaton tunnelma yksinkertaisin keinoin. Aiemmilta levyiltä tuttu 1950-luvun rock’n’rollin ja doowopin viattomuus ja rakenteellinen selkeys ovat edelleen läsnä. Tallella on myös 1980-luvun uudesta aallosta muistuttava musiikillinen ja esteettinen kinnaavuus.

Uutta on jo viime vuotisella Splash-albumilla ilmennyt kehitys kohti dynaamisempaa ilmaisua. Tosin tässä tapauksessa olisi sopimatonta ja harhaanjohtavaa kutsua Jeremy Jayn ja hänen yhtyeensä sointia aiempaa lihaksikkaammaksi.

Jos jokin on kasvanut, niin itseluottamus sekä intoilu Sonic Youthista ja edellisen levyn Someday Somewhere -kappaleessa mainitusta Pulpista.

Myös päivänvalon määrä on vähentynyt. Jos aiemmilla levyillä käytiin läpi päiväkirjamerkintöjä, niin nyt kuiskivat yökirjan sivut.

”Midnight road on the motorway / we were kids/
I don’t know / we were trying to make our way /
In a midnight car / smoking cigarettes after dark”

Jeremy Jay laulaa tai laulaen puhuu vahvasti kaiutetut öiset seikkailunsa tutulla pakahtuvan sydämen värittämällä äänellään.

Kasvanut itseluottamus ja kokemus lauluntekijänä ovat vahvistaneet Jeremy Jayn laulun hienostunutta omalaatuisuutta niin, että kappaleiden sadunomainen tunnelma on lähes käsin kosketeltavissa.

Toisaalta Dream Diaryn yleistunnelma käy välillä niin ylitsevuotavaksi, että yksittäiset kappaleet katoavat virtaan ja niiden erottaminen toisistaan tuntuu hankalalta. Sama ilmiö on ollut huomattavissa myös Jayn edellisillä levyillä.

Tässä mielessä hän muistuttaa levy-yhtiönsä pomon Calvin Johnsonin johtamaa Beat Happeningia, mutta sillä erolla, että Johnson loi vinksahtaneilla sanoituksillaan yksittäisille kappaleille selkeämmän identiteetin.

Dream Diaryn tunnelma tuo hätkähdyttävästi mieleen erään David Lynchin Twin Peaksin henkilöhahmoista: agorafobisen, orkideoita kasvattavan introvertin Harold Smithin, miehen, joka ystävystyi ateriapalvelun kautta Laura Palmeriin ja säilytti hänen salaista päiväkirjaansa. Yhteyttä vahvistaa entisestään Wild Orchids, yksi Dream Diaryn tarttuvimmista kappaleista.

Lähes johncarpentermaista kosketinriffittelyä sisältävä The Dream Diary Kids erottuu elektronisuudessaan selkeästi levyn muista kappaleista ja muistuttaa kakkoslevy Slow Dancen rytmikkyydestä.

Blondie-laina Shayla toimii hyvin alkuperäistä suoremmin toteutettuna. Söpössä Our Only Light’s a Flashlightissa toistuu levyn kappaleiden ominaispiirre: harsomaiset hautausmaa-urut ja herkät pianomelodiat luovat tekstuuria rumpu-basso-kitara-kolmion lanaamaan pohjaan.

80 Dream Diary ei ehkä ole omalaatuisen pehmispopin asuun puettu universaali totuus teini-ikäisen nuoren ulkopuolisuuden tunteesta ja kaikkivoipaisuudesta, mutta jotain olennaista Jeremy Jay onnistuu nuoruuden kiihkosta levyllään tavoittamaan.

http://vimeo.com/20436134

Jeremy Jay – Caught in a Whirl