Ariana Grande vastaa kevään 2018 toistaiseksi parhaasta listahitistä, linjaa Markus Hilden.

Popin Virallinen Whispilä Markus Hilden kävi läpi kaikki tämän kevään singlet, jotka ovat nousseet joko USA:n, Britannian tai Suomen listalle, ja poimi niistä omakätisesti neljäkymmentä nerokkainta.

Listamusiikki on huonoa, aina ollut! Nuoriso on pilalla, aina ollut!

Tai ehkei sittenkään! Tänäkin keväänä on nimittäin julkaistu aimo annos erinomaista populaarimusiikkia, emoräpistä house-tyckittelyn kautta laaturockiin ja parhaaseen Max Martinin tuottamaan kappaleeseen pitkiin aikoihin.

Nuorgam päätti vielä viimeisillä voimillaan koota neljäkymmenen kappaleen soittolistan kevään kovimmista listahiteistä. Listahitin kriteerinä oli pääsy Yhdysvaltojen Hot 100 -listalle, Britannian singlelistalle tai Suomen singlelistalle tämän vuoden puolella.

Markus Hilden kirjoittaa popmusiikin ilmiöistä blogissaan Popin Virallinen Whispilä.

Kuuntele soittolista tästä.

Kevään 2018 listahitit Top 40

1. Ariana Grande – No Tears Left to Cry
2. Calvin Harris with Dua Lipa – One Kiss
3. Arctic Monkeys – Four Out of Five
4. Cardi B feat. Bad Bunny & J Balvin – I Like It
5. Dua Lipa – IDGAF
6. A$AP Ferg – Plain Jane
7. Gettomasa – Lössi
8. Marshmello feat. Anne-Marie – Friends
9. Camilla Cabello – Never Be the Same
10. Bruno Mars feat. Cardi B – Finesse (Remix)
11. Kendrick Lamar with SZA – All the Stars
12. Clean Bandit feat. Demi Lovato – Solo
13. Cardi B feat. 21 Savage – Bartier Cardi
14. Childish Gambino – This Is America
15. Migos – Stir Fry
16. Pyhimys feat. Aksel Kankaanranta – Jättiläinen
17. MIST – Game Changer
18. Sigrid – Strangers
19. Tuure Boelius – Lätkäjätkä-Ville
20. CHVRCHES – Get Out
21. Ella Mai – Boo’d Up
22. Khalid with Normani – Love Lies
23. Keala Settle – This Is Me
24. Janelle Monáe – Make Me Feel
25. Pyhimys feat. Hulda Huima – Mobutu Sese Seko
26. Sigala feat. Paloma Faith – Lullaby
27. DJ Khaled feat. JAY Z, Future & Beyoncé – Top Off
28. Rae Sremmurd, Swae Lee & Slim Jxmmi feat. Juicy J – Powerglide
29. M-22 feat. Medina – First Time
30. Cledos feat. TIPPA, Gracias, MD$, Bizi & Mikael Gabriel – Swipe
31. TIPPA – Satutat mua
32. Cardi B – Thru Your Phone
33. Nicki Minaj – Chun-Li
34. Taylor Swift – Delicate
35. Post Malone – Better Now
36. Drake – God’s Plan
37. Netta – Toy
38. Florence + the Machine – Hunger
39. Christine and the Queens feat. Dâm-Funk – Girlfriend
40. Adi L Hasla feat. Pihlaja – Kevät

”Get Lucky voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta.”

Kun Radio Aallon sloganina käyttämä sanapari ”pehmeä suosikki” on mitä suurin kehu.

”She’s up all night to the sun
I’m up all night to get some
She’s up all night for good fun
I’m up all night to get lucky”

Kun googlasin ”get lucky”, ensimmäisten osumien joukossa tuli ”get lucky ukulele”. Jos ukulele-versiolle on kysyntää, kappaleen täytyy olla hitti.

Ranskalaiskaksikko Daft Punkin pitkä hiljaiselo päättyi menestyksellä jo Yhdysvalloissa kultaa myyneellä Tron: Legacy -soundtrackilla, ja vahvasti uudelle mantereelle suunnatun uuden tulemisen aloitti Saturday Night Livessä mainostettu Get Lucky. 1970-luvun diskoa mukailleesta kevyestä house-kappaleesta tuli välittömästi valtava menestys, joka nosti Daft Punkin suosion etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömälle tasolle: Get Luckystä tuli bändin ensimmäinen top 10 -menestys Hot 100 -listalla ja heti kakkonen, edellään toinen Pharrellin tähdittämä hitti Blurred Lines.

Siinä, missä Blurred Lines on täysin vastenmielinen kappale kuunnella ilmiselvistä syistä, samantyyppistä ”hän on tullut tänne pitämään hauskaa, tänään mulla käy flaksi” -sanomaa pehmeämmin julistava Get Lucky on ehta popklassikko. Se voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta. Oman makunsa biisiin tuo Nile Rodgersin hienostunut funk-kitara, kun taas Daft Punk jo lähtökohtaisesti vie kappaleet New Yorkin sijasta Välimerelle.

Yhdistelmä on hienovaraisesti taivaallinen ja Daft Punkin tyylille ominaisesti anonyymi. Jos kappaleesta muuttaisi jotain elementtiä päällekäyvemmäksi, siihen kuvaisi ”bilevideon” tai ylipäätään yrittäisi tehdä siitä jotenkin voimakkaamman, se menisi pilalle.

Nyt Get Lucky luottaa kuuntelijan omaan mielikuvitukseen ja käsitykseen siitä, millaiseen tilanteeseen biisi on omiaan. Kappale kulminoituu lämpimään ja rullaavaan diskosovitukseen ja hämmästyttävän tiukasti ja varmasti tarkkaan mietittyyn ”Up all night to get lucky” -hokemaan, joka sopii sekä Pharrellin falsetin että Daft Punkin robottiäänen laulettavaksi.

Get Luckyn ilmestyessä Daft Punk oli pitkän uransa vuoksi muuttunut underground-bileiden toivemusiikista vinyylinkerääjien audiovisuaaliseksi toivesisustuselementiksi, joten Get Lucky ei ollut samalla tavalla pioneerimainen Daft Punk -hitti kuin esimerkiksi Around the World tai One More Time.

Juuri sen vuoksi se onkin erinomainen osoitus siitä, että kun kappale osuu täysillä napakymppiin, siitä tulee mittava hitti – olkoonkin vaikka teoriassa monessa mielessä epätrendikästä Saturday Night Feveriä – joka lävistää kaikki mahdolliset kuluttajaryhmät edelläkävijöistä ukulelensoittajien kautta rockpuristeihin ja vie esittäjänsä Grammy-gaalan palkintosateeseen ja lavalle Stevie Wonderin kanssa.

Juuri epätodennäköisyytensä ansiosta Get Lucky on 2010-luvun ehkä kovin popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

”And I feel like I just got home.”

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden viidennessä ja viimeisessä osassa käydään läpi pitkin tekstein popmusiikin kermaa: viisi parasta Madonna singleä! Ohessa on myös Spotify-lista, jossa on koko top 40. Sijat 81–41 sisältävän soittolistan löydät täältä.

#5 Ray of Light (1998)

9,36 | albumilta Ray of Light

Ray of Light, tai ”Reiska” kuten sitä Facebookin Madonna-kuunteluryhmässä emoalbuminsa tapaan kutsuttiin, tuntuu poikkeukselta ja, kuten Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde sanoi, hyvin epämadonnamaiselta biisiltä. Silti sen elämäniloa pursuava luonne sujahtaa vaivatta Ray of Lightin hiljaisempien ja hengellisten itsetutkiskelubiisien joukkoon. Tunnelmat jakaantuivat kuin eräässä tunneteoriassa. Tunneääripäät ovat samaa elinvoimaa, ilmentymiä ihmisestä, joka voisi potentiaalisesti hyväksyä kaikkien tunteiden samanarvoisuuden ja elää niiden kanssa. Tätä oli Madonna 39-vuotiaana, uutena äitinä, kabbalan, mystiikan ja hennatatuoinnit löytäneenä.

Silloin hän sortui myös länsimaisen vastavalaistuneen yleiseen ansaan. Siihen, että yrittää selittää selittämätöntä ja selittää sitä joka haastattelussa. Saimme kuulla, kuinka tämä uusi vaihe oli ”enemmän Madonnaa itseään” kuin mikään aiempi.

Ehkä Madonna ei halunnut nähdä koko uraansa vielä makrotasolla. Siltä katsottuna se ei näytä miltään muulta kuin jatkuvalta muutokselta ja siten jatkuvalta elinvoimaisuudelta. Älä jää siihen, vaan katso kaikkien nurkkien taakse katsomasta päästyäsikin. Pidä kaikki värit valonsäteessäsi. Uran alussa punkista diskoon, vuosina 1996–98 Evitasta The Chemical Brothersiin. Koyaanisqatsi-vaikutteisen elämänvilinän kuvittamana.

Ray of Light.

Olin jonkin aikaa epäillyt Madonnaa, mutta hänen sulautuessa taas johonkin josta pidin, miltei pelottavan vaivattomasti, oli pakko katsoa musiikkivideo uudestaan ja uudestaan. Ray of Light on ihana ja paradoksaalinen biisi, täynnä virtaavaa, nipistelevää, lämmittävää ja kylmäävää sähköä, jonka ankkuroi tyyni ysärikitaraväliosa, se hetki jolloin musiikkivideokin päätyy tauolle maailman vyörynnästä ja saamme ensimmäisen kerran katsoa kunnolla Madonnan ”luonnollista”, mutta lyhytikäistä Äiti Maa -lookia.

Ysärin myöhäisravesta oppia ottaneena se on myös hallusinatorinen biisi, jossa William Orbitin ulisevat vintage-syntikat luovat äänellisen illuusion: Madonna kirkuu koneiden keskellä ja äänet sekoittuvat. Hän tuntuu hetkeksi muuttuvan koneeksi tai joksikin ihmistä enemmäksi. Biisin kliimaksin elämänriemuinen kiekaisu värjää sen sävyn kirkkaanpunaiseksi.

Orbit loi Madonnan kiekaisut perinteisin keinoin: soittamalla hänelle taustaraitaa vähän nopeammin, jotta Madonna ajautuisi laulaessa rajoilleen ja niiden yli. Muussa yhteydessä Madonnan iso kiekaisu olisi ollut se hetki, kun laulajan ääni särkyy ja inhimillisyys paljastuu. Näiden koneiden vieressä se kertoo ainoastaan Madonnan venymisestä ja muutoskyvystä. Sekä elinvoimasta ja Evitan aikaisista lauluopinnoista. (Mutta älä yritä sitä livenä. Ei tule välttämättä hyvää jälkeä enää 50 plus -ikäisenä.)

Ristiriitoja löytää, jos niin haluaa. Kuten senkin, että hengellisyyttä kevyesti halaileva kappale sai videon, jossa kuhisee kapitalistinen maailma. Tekisi mieli höpistä jotain buddhalaisista paradokseista, mutta se nyt olisi jo liikaa ja aivan eri uskontoa.

Madonna-biisien kärkeä siis. Mutta kun Reiskan luonteen ja videon luontodokumenteista tutun time lapse -kuvauksen ottaa huomioon, niin tuntuu pieneltä pettymykseltä, että videon lopussa bilettävät vain ihmiset. Minä haluaisin nähdä myös muut nisäkkäät, matelijat, robotit, nilviäiset, niveljalkaiset ja väkäkärsämadot kaikki viuhtomassa Ray of Lightin tahtiin. Sitten vasta puhuttaisiinkin Bileistä. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Into the Groove (1985)

9,37 | albumilta Like a Virgin (International Deluxe Edition)

Paperilla kappaleessa on läsnä kaikki kasariklubitäydellisyyden ainekset. Tiukka synabassolinja ja suloisesti piiskaava rumpukone. Se painokas tapa lausua ”You’ve got to”. Jatkuvasti kliimaksia lähestyvä, ylöspäin nouseva laulumelodia. ”And you can dance… for inspiration.” Jo alun ensimmäiset sekunnit herättävät ja vakuuttavat, hei, sinäkin osaat tanssia (minäkö, todellako?), ja yhtäkkiä sinut valtaa ihana kutina; et tiedä miten tämä ilta tulee päättymään, mutta toivot.

Into the Groove kertoo tanssilattiasta, joka vapauttaa ja pelastaa. Syvästä yhteydestä ja pinnallisista kohtaamisista. Yhteisestä tilasta. Kappaleessa tanssilattia on turvatila, safe space, missä voit olla vapaa. ”Only when I’m dancing that I feel this free.”

Into the Groove.

Madonna on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin spontaanisti seuratessaan komeaa puertoricolaista poikaa asuntonsa ikkunasta. Madonnan teksti ja hänen tulkintansa kuulostavatkin aidosti ihastuneelta, kiimaiselta ja spontaanilta. Into the Grooven musiikkivideolla Desperately Seeking Susan -elokuvasta parsituissa klipeissä Madonna liehuu kaupungilla boheemina 1980-luvun New Yorkissa, tuijottaa poikia, makoilee oman huoneensa sängyllä, heiluttelee polaroid-valokuvia ja on cool. Elokuvassa obsessioita ja seuraajia ympärilleen kylvävä Susan oli käytännössä Madonna esittämässä Madonnaa elämässä omaa Manhattan-fantasiaansa.

Madonnan omakohtainen tulkinta Into to the Groovella on samalla, tiedostamatta tai tiedostaen, vertauskuva kaapille ja kaapista vapauttavalle tanssilattialle.

”At night I lock the door so no one else can see
I’m tired dancing here all by myself
Tonight I wanna dance with someone else”

Klubille kaipaava yksinäinen teini samastuu varmasti, sanoitukseen mutta vielä syvemmin ja kipeämmin samastuu seksuaalisuutensa kanssa painiva teini, jonka tanssille, halulle ja rakkaudelle ei ole mitään sallittua tilaa omassa arjessa. Paitsi oma huone ja se myyttinen tanssilattia klubilla. Yhdysvaltain Orlandon Pulse-klubin verilöylyn jälkeen Alfred Soto kirjoitti koskettavan artikkelin siitä miten tanssilattiat ovat homo-diasporan, erityisesti Orlandossa kovimman iskun kokeneen värillisen ja latino-hlbtq-kulttuurin ytimessä. Tanssiminen on latinokulttuurissa tärkeä kommunikaation ja ilmaisun väline, joka ylittää sukupolvet.

Homokulttuurissa tanssiminen on samaan tapaan sitä suurta yhteyttä, turvapaikka ja samalla allegoria panemiselle. Madonnan seksuaalisia innuendoja vilisevä alkuperäinen teksti poikien tuijottelusta on samastuttava erityisesti niille puertoricolaisille pojille, jotka tuijottelevat toisia poikia.

Into the Groove asettuu lukuisten ikonisten tanssilattiaa kuvaavien tanssibiisien jatkumoksi. Tanssilattialle villiinnytään, ollaan kiimaisia, itketään menetettyä rakasta, odotetaan ja petytään. Kauniit kohtaamiset saavat rinnalleen riipaisevat hetket, kun näet rakkaasi tanssivan jonkun muun kanssa. Ja musiikki vain painaa eteenpäin. Et voi tehdä muuta kuin vain tanssia ja pysyä rytmissä, vei se minne vain.

Dancing on My Own. Dancing in the Dark. Dancing with Tears in My Eyes. Let the Music Play.

Into the Groove on se toiveikas kirkas hetki, jolloin mikä tahansa on mahdollista, olet vapaa, kaikki on hyvin ja osaat tanssia. (Jaakko Uoti)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frozen (1998)

9,41 | albumilta Ray of Light

Aseta käsi kylmälle metallille. Lämpötila kantautuu kaukaa, koska metallien lämmönjohtokerroin on verrattain korkea, 20–430 W/(K·m). Metalli on siksi helppo käsittää yhdeksi kappaleeksi, olioksi joka hakee tasapainoa ympäröivien vaikuttimien keskellä. Pitämällä kiinni tilastaan se on haaste muille materiaaleille, jotka ovat sen välittömässä läheisyydessä.

Esimerkiksi poimuinen lämmin materiaali, joka tulee kosketuksiin metallin kylmän pinnan kanssa, saa ensin metallin pintaan kertyneen huurteen sulamaan vedeksi, joka sitten muodostaa jännittyvän pinnan lämpimän materian ja metallin väliin, mutta metallin kokonaislämpötilan kylmyyden johtuessa kaukaa on kylmyys voimakkaampi kuin pintaan suuntautuva lämpö, jolloin yhdistyvät pinnat jähmettyvät kiinni yhdeksi aineeksi, jota ei saa purettua ilman lisälämpöä, paitsi mekaanisella irrottautumisella jossa lämpimän materian pinnasta repeytyisi kerros pois.

Frozen.

Vesi lämpenee 72 asteeseen lämpötilasäädettävässä Orbit 3000 -vedenkeittimessä. Mm, hmm. Keittämisen alkuvaiheessa vesi aivan keittimen pohjalla lähestyy ensimmäisenä kiehumispistettä. Siellä alkaa veden lämpenemisen takia kehittyä kaasukuplia hyvin nopeaan tahtiin, ja vettä kevyempinä niiden tulisi kohota ylös, mutta koska niitä ympäröivä vesi on viileämpää, verrattainen kylmyys saa kuplat luhistumaan. Kuplan romahtamisesta syntyy ääniaalto, ja lukemattomien aaltojen kertyessä resonoivan metallin reunoille niistä muodostuu yhtenäinen kohina.

Musta korppi istuu teepensaan oksalla. Tuuli heiluttaa pensaan lehtiä samoin kuin se liikuttaa korpin sulkia. Pensaan vuoden ensimmäisistä lehdistä valmistettavan Sencha-teen lehdet reagoivat veteen sen tarkasti sen lämpötilan mukaan. Tanniinit, kuten katekiini, muuttuvat epätasaisemmiksi liian korkeassa lämpötilassa, ja niiden hajoamisprosessi kiihtyy. Niitä myös liukenee lehdistä nopeammin korkeassa lämpötilassa, kun taas aminohapot irtoavat tasaisemmin matalammassa.

Teen ensimmäisen kupin haudutus kestää noin minuutin, toisen vain noin 10 sekuntia, kolmannen puolesta minuutista minuuttiin, neljännen 2–4 minuuttia, viidennen 5–10 minuuttia, kuudennen 10–15 minuuttia, ja siitä eteenpäin ikuisuuteen aina aikaa lisäämällä Fibonaccin lukusarjan mukaan. Mm, hmm. (Appu Jasu)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Vogue (1990)

9,41 | soundtrackiltä I’m Breathless

Vogue on niin ikoninen laulu, että Madonnan tuotannosta ei oikein voi edes keskustella sitä huomioimatta. Kappale toi Harlemin ball-kulttuurin suuren yleisön tietoisuuteen ja lienee kiistatta Madonnan koko uran suurimpia hittejä. Se on samalla silti yksi hänen koko tuotantonsa ongelmallisimmista teoksista.

Ikonisuutensa rinnalla Vogue on oppikirjaesimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta: Madonna, valkoinen cis-hetero, otti Harlemin värillisessä hlbtq-yhteisössä syntyneen tanssin ja filosofian, pyyhki lähes kokonaisuudessaan sen inkluusion ja validaation sanoman, ja esitteli sen omana valko- ja cis-heteropyykättynä pakettinaan suurelle yleisölle.

Madonna ei suinkaan ollut ainoa, joka samoihin aikoihin haistoi voguen ja ballroom-skenen kiinnostavuuden. Aiheesta tehtiin vain vuotta aiemmin tanssin juuria paljon kunnioittavampikin kappale: Malcolm McLarenin Deep in Vogue. Siinä puhutaan suoremmin ja rehellisemmin voguen juurista Harlemin ball-kulttuurissa. Vaikka itse pidän McLarenin kokonaisteoksesta musiikkivideoineen, on pakko myöntää, ettei se ole kappaleena yhtä ajaton ja vahva kuin Madonnan Vogue, eikä varmastikaan valtaväestölle yhtä helposti lähestyttävä.

Deep in Voguen lisäksi suosittelen ballroom-skenestä kertovaa klassikkodokumenttia Paris Is Burning kaikille, jotka ovat kiinnostuneet voguen, ball-kulttuurin tai hlbtq-liikkeen historiasta. Jennie Livingstonin ohjaama dokumentti on todella hieno, ja avaa mielestäni hyvin niitä syitä, miksi Madonnan kulttuurisesta appropriaatiosta voi, ja pitää, tässä yhteydessä olla närkästynyt.

Vogue.

Madonna ja moni muu popikoni on toki ratsastanut muista kulttuureista ja alakulttuureista olevien elementtien omimisella aina, mutta tässä kohteeksi joutuu poikkeuksellisen pieni ja sorrettu vähemmistö. Siksi koko touhu näyttäytyy erityisen tökerönä. Harlemin ballroom-kulttuuri edusti tuolloin ihmisiä, jotka elivät usean intersektionaalisen vähemmistöstatuksensa (rotu, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti) usein vailla mielekkäitä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään ja avoimeen itseilmaisuun.

Appropriaatiossa ei lopulta olekaan kyse ainoastaan siitä, kuka lainaa mitäkin ja keneltä, vaan siitä, keiden ääni yhteiskunnassa kuullaan ja keille suodaan olosuhteet, joissa he voivat aidosti elää täysinä ihmisinä. Maailmanmaineeseen nousseen tanssin keksineet ihmiset eivät voineet tuohon aikaan itse hyötyä omasta luovuudestaan ja lahjakkuudestaan oikeastaan mitenkään.

Ball-kulttuurin keskeinen ideologia oli, että ballroomin lattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mikä ei näille syrjityille ihmisille ollut mahdollista missään muualla. Madonnan kaltaiselle menestyvälle valkoiselle cis-heterolle kaikki oli jo valmiiksi mahdollista ihan reaalimaailmassa; hän ei siksi ollut koskaan tarvinnut ballroomin tanssilattiaa kokeakseen validiutta ja inkluusiota edes pienen hetken. Juuri tämä yksityiskohta tekee Voguessa ilmenevästä appropriaatiosta niin väkivaltaista: tässä ei omittu vain yksittäistä tanssia, vaan koko radikaalin ja validoivan itseilmaisun teema, koko tanssilattia.

Tästä lienee kyse myös kappaleen puhelauluosuuteen erikoisesti valitussa listassa valkoisia filmitähtiä, koska tosiasiassahan vogue on kuitenkin tanssityylinä inspiroitunut enemmän muodin kuin elokuvan maailmasta. Ehkä Madonnan listaamat nimet kertovat enemmän hänen omasta ainaisesta tarpeestaan olla kiinni elokuvamaailmassa kuin itse kappaleen nimikkotanssista? Kun kerran ballroomin tanssilattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jopa Madonna voi olla filmitähti, ”serving movie star realness”. Toki voidaan kai argumentoida, että valkoisten heteroiden etuoikeuksia, vapauksia ja vaurautta ball-kulttuurissa nimenomaisesti emuloitiin ja että siinä ohessa myös valkoisten filmitähtien ihannointi oli osa tätä kulttuuria, mutta senkaltaiseen sofistikaatioon on tässä yhteydessä vaikeaa uskoa.

Tästä kaikesta ulkomusiikillisesta ahdistuksesta huolimatta itse biisi on ihana! Mieletön ja voimaannuttava kappale. Vaikka itse en oikeastaan osaakaan, haluaisin tanssia tätä suunnilleen aina: kyllähän muutama kulmikas käsiliike piristää päivää kuin päivää! Rakastan vuoden 1990 MTV Awardsin rokokoo-henkistä ”live”-vetoa oikeastaan vielä enemmän kuin alkuperäistä videota.

Vaikka tämän biisin osalta voguen ja sitä ympäröivän kulttuurin kohtelu on ollut todella tahditonta ja rumaa, en missään nimessä halua sanoa, etteikö Madonna olisi vuosien varrella tehnyt erittäin paljon hlbtq-yhteisön asioita edistääkseen. Voguen valtavan suosion tarjoama näkyvyys on varmasti tuonut nettopositiivisen vaikutuksen – se ei vain ehtinyt näkyä useimpien tämän tanssin tai kulttuurin luomiseen osallistuneiden ihmisten henkilökohtaisessa elämässä millään tavalla. (Ilari Kaarela)

Video ei ole enää saatavilla

#1 Like A Prayer (1989)

9,64 | albumilta Like a Prayer

Madonnan 1980-luvun voi nähdä portaikkona, sarjana valloitettuja askelmia. Ensimmäinen niistä oli debyyttialbumi Madonna (1983), joka teki hänestä klubitähden. Siitä askel ylöspäin on Like A Virgin (1984), joka teki hänestä poptähden, mutta hänen imagonsa oli vielä (Material Girlin videosta huolimatta) vakio: boheemi helyihin sonnustautunut kulkurityttö.

Seuraava harppaus johti albumiin True Blue (1986), joka teki Madonnasta popilmiön, videosta toiseen uuden hahmon ottavan kameleontin, joka saattoi esiintyä yhdellä singlellä 1950-luvun platinablondina, seuraavalla stripparina ja siitä seuraavalla espanjalaisena senoritana.

Yksi kurotus oli kuitenkin vielä tekemättä, se kaikista suurin. Vaikka True Bluella oli viisi erinomaista jättihittiä, albumikokonaisuudesta ei vielä voinut puhua, niin ilmiselvää täytettä loput neljä kappaletta olivat. Neljännen levyn Like A Prayer (1989) Madonna halusi nimenomaan tehdä albumikokonaisuudeksi – mutta siitä huolimatta hän halusi sen ensimmäisen singlen ja nimikappaleen olevan suuri statement, ei taitava pelisiirto vaan koko pelilaudan kumoon keikauttava maanjäristys. Edellisillä albumeillaan Madonna oli ovelasti myötäillyt olemassaolevia poptrendejä, mutta neljännellä albumillaan hän halusi itse määrätä ne.

Koska Madonna tiesi keulasinglen tärkeyden, hän pyysi molemmat yhteistyökumppaninsa Patrick Leonardin ja Stephen Brayn kirjoittamaan hänelle musiikin kappaleeseen. Kuten koko albumin mittakaavassa, Leonard veti tässäkin pidemmän korren. Yhdessä Leonard ja Madonna, joka myös toimi levyn tuottajana Leonardin rinnalla, rakensivat yli viisiminuuttisen progressiivisen popkappaleen, jolla muistutti enemmän Frankie Goes to Hollywoodin viiden vuoden takaisia popeepoksia kuin True Bluen virtaviivaisia popkonvehteja.

Like a Prayer.

Jo kymmenen sekunnin raskas kitaraintro, jolla Prince kanavoi Jimi Hendrixiä, kielii, kuinka kauas Madonna on kivennyt omaa keltaista tiilitietään Holidayn huolettomista päivistä. Kun kitara häipyy, tilalle tulee liki rytmitön säkeistö, jolla on kaunein laulumelodia, joka jäi Abbalta äänittämättä. Sitten nopeatempoinen kertosäe, hidas säkeistö, nopeatempoinen kertosäe, kahden ja puolen minuutin kohdalla gospel-kuorot tulevat mukaan – ja kappaleen jälkimmäinen puolisko onkin monen erilaisen sattuman rikastama soppa. Amerikkalaisen modernin gospelin johtohahmona pidetyn Andraé Crouchin johtama kuoro tuo mukaan kirkollista ylevyyttä, kun taas rock-kitarat muistuttavat synnistä ja lihallisuudesta.

Kaikki tämä musiikillinen vaihdekepin vääntely ja sturm und drang palvelee itse kappaletta, jonka Madonna on itse sanonut kertovan tytöstä, joka on ”niin rakastunut Jumalaan että kokee tämän olevan hänen elämänsä mies”. Kappaleen teksti tukeekin yhä lailla uskonnollista kuin seksuaalista tulkintaa, mikä kauhistutti Leonardia, joka yritti kehottaa Madonnaa muokkaamaan säkeet ” When you call my name / It’s like a little prayer / I’m down on my knees / I wanna take you there” sellaisiksi, ettei niitä voisi tulkita suihinotoksi.

Kappaleen kulttuurista vaikutusta tehosti Mary Lambertin ohjaama video, jossa muun muassa Madonna tanssii palavien ristien edessä, palvoo kirkossa mustaihoista pyhimyshahmoa ja saa stigmatat käsiinsä. Video pahastutti kaikkia niitä, joita sen pitikin, ja bonuksena vielä Pepsiä, joka sanoi irti yhteistyönsä Madonnan kanssa mutta antoi tämän pitää rahat.

Maaliskuussa 1989 Like A Prayer oli pop-tsunami, jollaisen on popin hajanaisessa nykykulttuurissa vaikea kuvitella toistuvan. Se oli hetki, jolloin ukkosenjohdatin muuttui itse jyrinäksi ja salamoinniksi.

P. S. Like A Prayerin definitiiviset versiot ovat vuoden 1989 single- ja albumiversio, joista jälkimmäinen on myös vuoden 2009 Celebration-kokoelmalla. Miljoonia myyneellä The Immaculate Collectionilla (1990) on Shep Pettibonen valitettava remix-versio, johon soisi harjoitettavan stalinistista historiankirjoitusta. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaiset tekevät sen paremmin, Madonna tietää.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden neljännessä osassa käydään esseiden kautta läpi arviointiprojektin kovatasoisen top tenin sijat 10–6.

#10 Cherish (1989)

9,06 | albumilta Like a Prayer

”Don’t underestimate my point of view”

Madonna on aina viittannut musiikissaan – ja musiikkivideoissaan – popkulttuurin muihin tuotoksiin, mutta harvoin niin hienovaraisesti kuin Cherish-singlellä.

Cherishin melodinen ja lyyrinen nyökkäys The Associationin samannimiseen jättihittiin (US #1, 1966) on ilmeisyydestään huolimatta hillitty ja alleviivaamaton; se ei ole kappaleen olennaisin koukku, eikä ilmestyessään merkinnyt mitään Madonnan keskeiselle kohderyhmälle.

Se on Madonnan tapa huikata: ”Tietäjät tietää.”

Muistan, kuinka riemastuin äkätessäni yhteyden Madonnan Cherishin ja kalifornialaisen harmoniapopyhtyeen kaksikymmentäkaksi vuotta varhaisemman Cherishin välillä.

En riemastunut oman nokkeluuteni vuoksi vaan siksi, että ammottava kanjoni artistin ja kuulijan välillä tuntui pienenevän.

Madonna oli aina ollut niin mahdottoman etäinen, samalla tavalla saavuttamattomissa kuin Prince, Michael Jackson ja muut (jos nyt ketään muuta voi samaan kastiin laskea) lapsuuden supernovat.

Mutta ajatus Madonnasta kikkailemassa singlelleen satunnaista sunshine pop -upotusta – oli idea sitten hänen tai laulun toisen kirjoittajan, tuottaja Patrick Leonardin – teki hänestä ainakin hetkeksi tavallisen kuolevaisen, levyhyllyään ideoiden toivossa selailevan popnörtin.

Cherish.

Cherish on ystävällinen, lempeä, iloinen, ottaa kädestä ja hymyilee. Se kutsuu luokseen aivan toisella tavalla kuin sitä edeltäneet singlet Like a Prayer -albumilta: nimikappale, joka on aivan kenen tahansa elämää suurempi anthem, tai Express Yourself, joka murskaa alleen (murskasi ainakin minut) päällekäyvässä voimauttavuudessaan.

Sen musiikkivideokin huokuu kaikesta poskiapunottavasta eroottisuudestaan huolimatta lähinnä lempeyttä ja hyväntuulisuutta.

Cherish ei ole Madonnan olennaisin tai varsinkaan madonnamaisin single, mutta se on hänen parhaansa – ja nimenomaan siksi, että sen olisi voinut levyttää kuka tahansa.

On ihana kuulla Madonnan laulavan ilman Merkittävän Statementin taakkaa. Cherishillä hän rallattaa kuin itsekseen, hajamielisesti haaveillen ja hyvä biisi luureissa pauhaten – ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Cherishin nerous on salakavalaa laatua. Suuret eleet eivät sitä paljasta, sillä se piilee sovituksessa: kimmoisasti polveilevassa bassomelodiassa, kuin huomaamatta kerrostuvissa syntikkamatoissa, haukahtelevissa taustalauluissa.

Kertosäkeeltään Cherish on silkkaa Motownia, mutta sen säkeistöjen ja väliosien katkeamattomana virtana kehittyvään melodiaan on kätketty valtavasti jännittettä ja nuotteja, kenties jopa rahtunen progea ja liukasta jazzfunkia.

Musiikki on vaikeaa, mutta samanaikaisesti täydellisen vaivatonta tavalla, joka tuo mieleen Stevie Wonderin, Steely Danin, Hall & Oatesin, ehkä Joni Mitchellinkin.

Jos uskoo kielitieteilijä Thomas Sebeokia (kukapa meistä ei heikkona hetkenään uskoisi, vaikkakaan itse en usko!), Cherishin tekstissä viitataan Paul Ankan, Sam Cooken, The Holliesin, Bruce Springsteenin ja Elvis Presleyn klassikkobiiseihin. Retrohommia tai ei, se on silti ennen kaikkea moderni poplaulu.

Nostalgia on läsnä, mutta se ei suuntaudu menneisyyteen vaan nykyhetkeen. Koko laulu on kuin ohikiitävä, hiukan epätodellinen hetki, jolloin kaikki on juuri oikein. Kaiken onnen alla kuplii melankolia.

”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”? Paskapuhetta, mutta uskon! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Open Your Heart (1986)

9,07 | albumilta True Blue

Nylon Beatin uran alkuvaiheessa monet yhtyeen kappaleista saivat hymyilemään – tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikainen oli selkeästi kuunnellut Madonnansa. Asiasta sen tarkemmin tietämättä oli helppo veikata, että erityisesti Open Your Heart oli pyörinyt studion cd-soittimessa referenssikappaleena.

Madonnan kolmannen studioalbumin True Bluen (1986) neljäs single on kuitenkin luonnollisesti jättimäisen paljon enemmän kuin referenssikappale Nylon Beatille. Samalla tavalla kuin Madonnan oma Papa Don’t Preach, Pet Shop Boysin Being Boring, Bananaraman Robert De Niro’s Waiting ja Love in the First Degree, Blackin Wonderful Life sekä Kylie Minoguen Je ne sais pas pourquoi, se on jättimäinen osa lapsuuttani – yksi ensimmäisiä musiikkikappaleita, joista olen pitänyt todella paljon.

Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että helvetti sentään, onpa hyvä meininki. Alle kymmenenvuotiaana ei osannut vielä tiukasti analysoida musiikkia tai muun muassa mitään, mutta hyvän musiikin osasi jo jotenkin haparoiden tunnistaa ja oman musiikkimaun suurimmat linjat alkoivat löytyä.

Open Your Heart.

Open Your Heart ei ole ydinfysiikkaa. Se on vähän naiivi, yksinkertainen, tarttuva ja sekä viattoman pidättelevä että avoimen riemukas, avoin tunnustushuuto ihastuksen kohteelle, jonka kanssa hommat eivät oikein ota edetäkseen ja joka on poistumaisillaan asetelmasta takavasemmalle: tässä minä olen, tässä on sydämeni, olen valmis, esteitä ei ole, tajua nyt jo, senkin saapas.

On totta, että kappaleen kertosäe ei kuulosta enää yhtä vetoavalta kuin noin 30 vuotta sitten, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta jotkut asiat ovat vain niin väkevästi peruskiveen juurtuneita, ettei niihin voi edes kuvitella vaihtoehtoisia toteutusmalleja. Open Your Heart kaikkine ominaisuuksineen on yksi niistä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kappale on soinut taustalla repeatilla. On käynyt, kuten jokaisella kerralla, kun Open Your Heartin kuulee – olen hymyillyt hölmönä koko ajan. Ja hymyilen edelleen. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Live to Tell (1986)

9,10 | albumilta True Blue

En tiedä, tuntuvatko ihastumisen ja rakastumisen ensivaiheiden adrenaliinirysäykset muiden kehoissa samalta? Ne tulevat voimalla ja yllättäen, kuin oven läpi lentävä, tappion kynnyksellä sinnittelevä päähenkilö westernistä. Epätoivon hetki uhkaa murskaavana: sankari leijuu ilmassa pölyn ja laudankappaleiden lennellessä taustalla. Edessä on kenties nöyryytys, katkera taistelu tai ylösnousemus.

Näitä rakastumisen fyysisiä tuntemuksia ja (todennäköisesti onnettomasti) päättyvän suhteen dialektiikkaa kuvaa Live to Tell. Yksinkertainen räjähdyslaukaisu ja sitä seuraava, läpi kappaleen taustalla lymyilevä, kevyt syntetisaattorin melodia saattelevat sydäntäsärkevään matkaan, joka muistuttaa lapsuuden tv-sarjojen introista.

Live to Tell on yhtäaikaisesti hauras, mutta valtavan tunnelatauksen biisi, joka aiheuttaa kirjaimellisesti fyysisiä reaktioita. Se tuntuu samalta kuin vastarakastuneena: yhtäkkiä itkettää, oksettaa, väsyttää, mutta siltikin olo on kupliva ja kevyt. Ehkä juuri kevyen ja raskaan vuoropuhelun aiheuttama kontrasti tekee Live to Tellin tunnelmasta niin vangitsevan. Se pakottaa pysähtymään hengästyneen itkun jälkeen, vakuuttaa kuin 911:iin soitettu hätäpuhelu, että nyt on tosi kyseessä.

Live to Tell.

Live to Tell oli True Blue -albumin (1986) ensimmäinen singlejulkaisu, yhteistyössä Patrick Leonardin kanssa tuotettu kasariballadi. Moni muistaa kappaleen myös vuoden 2006 Confessions Tour -kiertueen esityksestä, jossa Madonna laulaa sen valaistulla ristillä, ristiinnaulituksi Jeesukseksi orjantappurakruunuineen muuntuneena. Vaikka esitys on vavisuttava kuolettavine urkukuvioineen, ei versiointi pärjää sydämessäni ikinä alkuperäiselle.

Live to Telliä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Madonnan silloista aviomiestä Sean Penniä ja myrskyisän suhteen dynamiikkaa. Pariskunta tapasi vuonna 1985 Pennin vieraillessa Material Girl -musiikkivideon kuvauksissa ja avioitui saman vuoden elokuussa. True Bluen kansilehden omistuskirjoituksessakin lukee:”This is dedicated to my husband, the coolest guy in the universe.” Näistä sokerisista sanoista huolimatta Pennin uskotaan olleen väkivaltainen ja käyttäneen Madonnaa hyväkseen nelivuotisen ja tabloid-lehtien otsikoihin päätyneen suhteen aikana. Myöhemmin Madonna on kiistänyt Pennin väkivaltaisuuden, mutta se ei poista mielikuvaa arvaamattomasta ja aggressiivisesta miehestä, joka on käynyt (todistettavammin) toisten kimppuun.

”I have a tale to tell
Sometimes it gets so hard to hide it well
I was not ready for the fall
Too blind to see the writing on the wall”

Live to Tellin voi tulkita kuvastavan monenlaisia traumoja, oli kyseessä sitten perheväkivalta, onnettomasti päättynyt rakkaus tai ihmissuhteiden outous ylipäänsä. Sanat ovat yksinkertaiset, kuin päiväkirjaan kirjoitetut. Madonna vaikuttaa ujolta ja naiivilta, mutta kuitenkin vuosituhansia eläneeltä, kokeneelta. Hän on ehkä haavoittuvaisempi kuin missään muussa tuotantonsa balladikappaleessa. Hän on epävarma, uupunut ja pelokas.

Moni varmasti pitää Madonnan ääntä heikohkona juuri slovareissa, mutta itkemisen jälkeistä tilaa muistuttava tukahtunut ja hiukan käheä ääni kuljettaa Live to Telliä uskottavammin kuin kukaan sävelasteikkojen kuningatar olisi pystynyt tulkitsemaan. Kuka vastikään jätetty tai rakkaudessa pettynyt muka nousee aamun harmauteen taistelutahtoa ja tulevaisuuden uskoa uhkuen? Voimat riittävät ehkä alakerran Alepaan asti. Siinä tilassa jokainen vastaantulija on aave, ja kieli, jota nämä varjot puhuvat, on tuntemattomaksi muuttunutta suhinaa ja muinaisten aikojen television ”lumisadeääntä”.

”If I ran away, I’d never have the strength
To go very far
How would they hear the beating of my heart
Will it grow cold
The secret that I hide, will I grow old”

Ehkä on kevät ja aurinko väkivaltaisesti korventaa jo valmiiksi punoittavia silmiä? Kuljet hälvetilassa, jossa tunnet muuttuvasi näkymättömäksi. Sulkeudut takaisin asuntoosi. Ostat vain ruokia, joiden laittamiseen ei vaadita enempää vaivannäköä kuin korkeintaan veden keittäminen tai pakkauksen avaaminen. Ehkä on jo taas syksy ja lohduton pimeys hiipii olkapäillesi, eivätkä ystäväsi jaksa enää kuunnella masentunutta valitustasi siitä samasta tyypistä?

”How will they hear
When will they learn
How will they know”

Live to Tell on mielessäni ennen kaikkea saavuttamattoman rakkauden kertomus. Olet tavannut ihmisen, josta tiedät jo heti alkuunsa, ettei tästä tule muodostumaan mitään. Ihastuneisuus ja pohjaton melankolia kulkevat vieretysten: olet ikäänkuin eronnut, vaikka suhdetta ei ole edes ehtinyt muodostuakaan.

”Hope I live to tell
The secret I have learned, ’till then
It will burn inside of me”

Live to Tell ei saavuta minuuttiensa aikana koskaan toiveikasta nousua. Se ei anna lupausta rikkonaista suhdetta seuraavasta rakkaudesta tai traumojen parantumisesta, se ei tuo toivomaasi ihmistä lähemmäs ruumistasi. Viimeiset syntetisaattorin sävelet jäävät jännitteisinä kytemään pimeään, lipuvat peiton alle ja lopulta turtuvat omaan pahaan oloonsa. Live to Tell on lohduttava silitys uneen vaipuessa, sekoitus selvitymistarinaa ja tappiota. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Papa Don’t Preach (1986)

9,27 | albumilta True Blue

Minulle Papa Don’t Preach on aina ollut Madonnan paras biisi.

On Madonna-biisejä, joissa sanotaan jotain tärkeää. On Madonna-biisejä, jotka ovat loistavaa poppia ilman, että niissä sanottaisiin mitään tärkeää. Jälkimmäisiä on eittämättä enemmän.

Ensin mainitut ovat aika usein vähän jähmeitä eivätkä niin loistavaa poppia. Se on ihan ok – yhden artistin tapauksessa ei voi aina saada kaikkea. On hienoa, että saa paljon. Sitä paitsi loistavan tanssibiisin kuunteleminen ei varsinaisesti houkuttele yhteiskunta-analyysiin, eikä sen pidäkään. Nämä kategoriat ovat toisistaan erillisiä.

Madonna on ilman muuta pelannut enemmän tanssilattialla kuin luentosaleissa. Hän on ymmärtänyt vahvuutensa. Niitä ovat esimerkiksi oman artistipersoonan muuntautumiskyky, oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen, tarkka popvaisto, visuaalinen pelisilmä – nämä aina kaikessa hänen parhaassa tuotannossaan – mutta sitten on vielä yksi tekijä. Se on kai se henkilökohtainen tekijä. Se, mistä hän tulee.

Tässä on vaan se juttu, että mitä kauemmas catholic girl etenee taustastaan, sitä vähemmän se kuuluu. Maailman polviensa eteen langettanut supertähti ei jotenkin vain voi kanavoida todellista henkilöhistoriallista kipuilua. On se kipu siellä tietenkin. Ei ole edes artistin vika, ettei sitä voi tuoda esiin vilpittömästi. Se on systeemivirhe. Kukaan meistä ei voi ymmärtää, millaista on olla Madonna sanotaan nyt vuodesta 1987 eteenpäin. En tietenkään minäkään.

Papa Don’t Preach.

Papa Don’t Preach julkaistiin vuonna 1986.

Tämä on tottakai jo supertähden biisi. En ole niin tyhmä, ettenkö ymmärtäisi monen ihmisen monessa toimistohuoneessa – Madonnan yhtenä heistä – miettineen tämän kappaleen ja sen videon julkaisuun liittyviä taloudellisia kysymyksiä, mahdollisuuksia ja uhkia.

Ja voin olla huijattu diletantti, mutta silti – ja subjektiivinen kokemushan on tärkeintä – tämä kappale on paitsi kympin arvoista popneroutta, myös itselleni tärkeintä Madonnaa, kaikkien hänen itseäni eniten puhuttelevien teemojen risteyksessä soivaa Tärkeää Poppia. Biisi, jossa kaikki on kohdallaan musiikillisesti. Jonka teksti tarttuu Madonnalle ilmeisen tärkeään aihepiiriin, muttei osoittelevasti tai moralisoivasti, vaan ambivalentisti ja elämän monimutkaisuuden hyväksyen. Tämä on taidetta, jos taiteen määritelmänä vastakohtana viihteelle pidetään sitä, ettei ole mustaa eikä valkoista, vaan miljoona kaunista ja kauheaa harmaan sävyä.

Minulla on heikkouksia, ja yksi niistä on popmusiikkiin, joka pyrkii rakentumaan yhteiskunnallisiksi pienoisdraamoiksi, vieraantuneisuutta välttäen, intohimon säilyttäen.

Tehdä elämän monimutkaisuudesta intohimoinen popkappale. Siihen ei moni kykene. Tässä, yhdessä maailman parhaista popkappaleista, siihen on todellakin kyetty. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Justify My Love (1990)

9,35 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Esteettisessä mielessä seksiä kiinnostavampaa ovat hetket ennen seksiä. Madonna tuntuu tietävän tämän, ja rakentaa Justify My Loven täyteen latautunutta tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu. Kyse on katseista, katseiden kohteina olemisesta, odotuksesta, fantasioista, imaginaarisen alueella olemisesta.

Romanttiset, näennäisen viattomat haaveet kuiskataan kuin salaa kuuntelijan korvaan:

”I want to kiss you in Paris
I want to hold your hand in Rome
I want to run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country”

1990-luvun kosmopoliittisessa ilmastossa kaikki tuntuu mahdolliselta. Tekisi mieli matkustaa rakastajan kanssa Euroopan suurkaupunkeihin ja olla niin kuin uuden aallon elokuvassa tai matkaesitteen sivuilla. Euroopassa tunnetusti suhtaudutaan seksiin vapaamielisemmin kuin kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa.

Justify My Love on mustavalkotelevision särisevältä kuvalta kuulostava antibiisi. Triphop-biitin päällä ujeltaa öisen kylmä syntetisaattori, bassoa ei lainkaan. Lenny Kravitzin ääni tuntuu kuuluvan kaukaa, kuin musiikkivideon hotellin käytävän toisessa päässä olevasta toisesta huoneesta.

Jean-Baptiste Mondinon ohjaama, muun muassa Jacques Demyn Des Baies des Angesiin, Chelsea Hoteliin ja The Night Porter -elokuvaan viittaileva musiikkivideo vie ränsistyneeseen pariisilaishotelliin. Madonna hortoilee käytävällä päihtyneen tai väsyneen näköisenä, päällään juuri sellainen musta trenssi, jonka alla ei voi olla muuta kuin kalliit pitsialusvaatteet ja sukkanauhat. Madonna päätyy harrastamaan seksiä miehen ja naisen kanssa. Videolla sukupuolet kuitenkin sekoittuvat, eikä katsoja voi olla varma, kumpi on kumpi. Roolit eivät ole sukupuolioletuksiin sidottuja.

”I don’t want to be your mother
I don’t want to be your sister either
I just want to be your lover”

Madonna painottaa kappaleessa kommunikaation merkitystä. Toisen seksuaalisia haluja ei voi arvata, vaan ne pitää sanoa ääneen, silläkin uhalla, että puhuminen nolostuttaa ja tekee haavoittuvaiseksi.

”Talk to Me
Tell me your dreams
Am I in Them?
Tell me your fears
Are you scared?”

Sanat muuttuvat haasteeksi, jonka Madonna esittää koko maailmalle: mitä jos puhuisitte seksistä avoimesti?

Video kiellettiin tunnetusti jo ennen ilmestymistään MTV:llä, joten Madonna alkoi myydä singleä VHS-kasetilla. Nyt videon BDSM-estetiikka ja roolileikit ovat populaarikulttuurin kuvastossa niin ubiikkeja, etteivät ne hämmennä katsojaa muuten kuin ehkä mapplethorpemaisella tyylikkyydellään.

Justify My Love.

Jälkeenpäin Madonnalta odotettiin selitystä ja anteeksipyyntöä, vähän samaan tapaan kuin joltain – anteeksi, kun en keksi parempaa vertausta – Jari Sillanpäältä metamfetamiinikohun jälkeen. Nightlinen haastatteluvideo vuodelta 1990 näyttää kuulustelulta. Madonna vastaa toimittajan kysymyksiin suoraselkäisesti, mutta coolin kyllästyneesti, kuin hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin selittää tekemisiään mistään mitään ymmärtämättömille toimittajakorpuille.

Toimittaja kysyy Madonnalta, missä raja oikein menee, mihin Madonna vastaa, että raja menee siinä, mikä suostumuksellisen seksin osapuolista on mukavaa. Madonna kysyy myös kysymyksen, joka on yhä relevantti amerikkalaisen elokuvateollisuuden kaksinaismoralismin kannalta: miksi äärimmäisen väkivallan näyttäminen on videoissa ok, mutta aikuisten ihmisten välinen suostumuksellinen seksi herättää hysteriaa?

Anteeksipyytelemättömyydessä ei ole kyse ”röyhkeydestä”, vaan oikeaksi koettujen arvojen ja taiteen puolustamisesta. Tabuja rikkomalla kulttuuriset arvot alkavat hiljalleen muuttua, ja muu maailma seuraa perässä. ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, Madonna huokaisee kappaleen säkeissä, kuin aavistaen tulevan mediakohun. Sitaatti kuulostaa hämmentävästi siltä, että se voisi olla Oscar Wilden keksimä, vaikkei sitä ole.

Toisaalta videon loppupuolella huoneen seinällä vilahtaa krusifiksi, kuin muistutuksena siitä, että vaikka ajautuisi kuinka pitkälle hedonismin maailmaan, katolinen syyllisyydentunne ei katoa koskaan. ”Because in Catholicism you are born a sinner and you are a sinner all of your life”, Madonna selitti katolisen estetiikan käyttöään vuonna 1989 Rolling Stonen haastattelussa. Kenties nimenomaan taustalla korventava syyllisyys ja transgressio on salaisuus 1980-ja 1990-luvun Madonnan esteettiseen tehokkuuteen. Sisäinen taistelu tukahdutettuja seksuaalisia himoja vastaan on niin syvällä katolisessa perinteessä, että jopa pyhä Augustinus rukoili tunnustuskirjassaan jumalalta: ”Tee minusta hyvä, mutta älä ihan vielä!”

Musiikkivideon lopussa Madonna nauraa ilkikurisesti ja poistuu hotellista.

Nightlinen haastattelussa toimittaja sanoo, että kehtasit sitten rikkoa MTV:n sääntöjä ja vielä tehdä myydyillä videokaseteilla hillittömästi rahaa.

“Yeah? So. Lucky me”, Madonna virnuilee. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

La Isla Bonitassa Madonna uneksii mystisestä ”some-Pedrosta” – tai sitten ei.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden kolmannessa osassa paljastetaan sijat 20–11 sekä kerrotaan, mikä on singlejen perusteella Madonnan paras albumi. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen.

#20 Express Yourself (1989)

8,64 | albumilta Like a Prayer

Kiistatta upeaa julistusta – mahtipontinen self help -pop ei tästä parane. Salaisuus lienee siinä, ettei biisi hellitä missään vaiheessa: Madonna saarnaa kuin Sarasvuo alusta loppuun juuri henkeä vetämättä, ja tuotanto pauhaa taustalla kaikki vastaväitteet alleen jyräävänä. Touhussa on ilman muuta ideologisesti nihkeä sivumaku – puhutaan jostakin, joka ei ole lainkaan sama asia kuin itseilmaisu minun sanavarastossani – mutta ihan sama kai se tällaisen monsterin tapauksessa on. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#19 Lucky Star (1983)

8,71 | albumilta Madonna

Tulen tästä aina hyville mielelle! Haluaisin tavallaan, että tämä olisi Kylie Minoguen tulkitsema ja vieläkin ”tyttömäisempi” soundiltaan, vaikka synkemmät viehkoilut, kuten ”shine your heavenly body tonight”, sopivatkin täydellisesti juuri nasaali-Madonnalle. Ehdottomasti hieno ja vakuuttava klassikko, yhtä tunnistettava kuin Ray-Banit. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#18 Beautiful Stranger (1999)

8,72 | soundtrackiltä Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Tajusin kai jo Beautiful Strangerin ilmestyessä, miten Ray of Lightin chemicalbrothermaisuuksien jälkeen vuorostaan vedettiin vielä överimmäksi ja alettiin pastissoida ei-vain-Beatlesiä, vaan kulashakereita ja muuta övereintä brittipoppia. Silti pidin tätä silloin aivan ylivoimaisen hyvänä biisinä, koska melodiassa on auringonkukkakuvastosta huolimatta jotain juuri oikealla tavalla uhkaavaa, mikä on aina hyvän psykedelian merkki, oli se sitten alkuperäinen 1960-luku, Chemical Brothers tai vaikka 1980-luvun lopun Soup Dragons. Kaava on sama, eikä se vanhene. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#17 Human Nature (1994)

8,74 | albumilta Bedtime Stories

Joka kuvitteli, että Madonna olisi täysin nöyrtynyt ja asettunut patriarkaatin asettamiin rajoihin Erotican, Sexin ja muutaman pornahtavan leffan jälkeen, oli väärässä. Human Nature muistuttaa tähden rautaisesta kyvystä ja rohkeudesta kiskoa itsensä rintaliivien olkaimista takaisin (jäte)kukkulan päälle ja sivaltaa kaksinaismoralisteja. Huumoria, r&btä, nahkaa, lateksia, köysitemppuja, piiskaa. Mitä muuta ihminen ylipäätään tarvitsee? (Olli-Pekka Kursi)

Video ei ole enää saatavilla

#16 Borderline (1983)

8,75 | albumilta Madonna

Borderline ilmestyi Madonnan debyytin viidentenä singlenä lähes vuosi albumin julkaisun jälkeen, 15. helmikuuta 1984. Samana päivänä minä täytin kuusi vuotta, mutta se ei ole syy miksi pidän tätä Madonnan parhaana kappaleena. Ei se kappaleen merkitystä toki vähennäkään.

Tätä ennen julkaistut singlet (Everybody, Burning Up, Holiday ja Lucky Star) ovat paitsi heikompia, myös viestivät siitä, ettei levy-yhtiössä osattu heti nähdä Madonnan hienostuneemman ja melodisemman puolen myöhemmin kiistattomaksi osoittautunutta arvoa, vaan häntä puskettiin ensin läpi yksinkertaisemmilla diskojumputuksilla. Paikkansa ja arvonsa niilläkin.

Borderline – ”tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.”

Borderline on pelkkää melodiaa, toinen toistaan hienompaa. Kappaletta leimaa kahtiajakautunut jännite: simppelin poppiksen (säkeistö) ja hienostuneen harmonisen soinnuttelun (bridge, kertosäe, varioiva c-osa) luonteva yhdistäminen. Sävellys yllättää joka kerta laskeutuessaan (aivan, ei noustessaan) bridgeen ja siitä vielä kertosäkeeseen. Kierroksia vähennetään, mutta melodisuuden ja kompleksisuuden lisääntyessä intensiteetti kasvaa. Tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.

Kappale ei ole Madonnan säveltämä, mutta tarinan mukaan hänellä oli oleellinen rooli sen lopullisessa sovituksessa, jonka hän vei läpi väkisin ja osittain säveltäjä Reggie Lucasin toiveiden vastaisesti. Madonna halusi, että tuotanto on vähäeleistä ja instrumentaatio niukkaa, ja sehän tässä ihastuttaakin. Jokainen elementti on oleellinen: kahdeksastoistaosia haitsulla sitkeästi nakuttava ja fillejä välttelevä rumpali, kepeä synamelodia ja selkeyttä tuova pianosoinnuttelu. Kaiken huomion vie ansaitusti ilmiömäinen, vallattomasti pomputteleva bassolinja.

Sanoituksesta ei syvempää tulkittavaa löydy, onpahan vain muutamasta pökkelöriimistä huolimatta hyvin toimiva kiihkeän rakkauden (vai seksin, orgasmin?) kuvaus.

Laulajana Madonna jo löytänyt tässä omat vahvuutensa (joissa hän ei sittemmin ole aina malttanut pysyä): ei hienostunut eikä erityisen sävykäs, mutta voimakas ja selkeä. Vähän nuhainen, siellä täällä sopivasti särkyvä. Just hyvä. (Mikko Meriläinen)

Video ei ole enää saatavilla

#15 La Isla Bonita (1986)

8,75 | albumilta True Blue

Viehättää se, että tässä lattaria lähestytään samalla tavalla huolettomasti kuin vaikka Pet Shop Boys teki, ilman että yritetään replikoida jotain ”etelän kiihkeyttä” ja sitten sähelletään hirveessä kiireessä. Mulle tässä on silti aivan liikaa lomakeskuksen diskotunnelmaa. Ollaan juuri otettu miehen kanssa vähän espanjankurssia työväenopistossa ja mennään Malagaan, tilataan oranssit drinkit, joissa on pinkki sateenvarjo ja ananasrengas ja säilykekirsikka ja mennään ottamaan varovaisia tanssiaskeleita. San Peedroo! Aulan saa ottaa -hyllystä löydän entisen lomalaisen jättämän Harlekiini-kirjan ja haaveilen salaa tulisesta lomaromanssista ”some Peedron” kanssa. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Hung Up (2005)

8,83 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Ray of Lightin jälkeen Music oli tuntunut välityöltä ja American Life tunkkaiselta flopilta. Mutta sillä ei juuri ollut väliä. En vain ollut tajunnut, ettei kyse ollut siitä, ettei minulla olisi ollut riittävän henkilökohtaista suhdetta Madonnaan, vaan siitä, että hän oli jo sulautunut osaksi jokaista ympäröivää asiaa. Miten voi lähestyä tunteella universaalia, joka on läsnä kaikessa? Vuoden 2005 lopussa olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Rautatientorilla metrosta ulos astuessa jokaisessa mainoskehyksessä oli Confessions on a Dance Floorin kansikuva. Hung Up soi kaikkialla, siis ihan kaikkialla. Se tuntui oikealta comebackilta. Se tuli lähelle ja ja tuntui heijastavan intensiivistä pinkkiä hohdetta ympärilleen joka paikassa, missä Hung Up soi. Se oli tässä.

Madonna oli vain ottanut jälleen uuden hahmon ja tullut näkyväksi. Värittänyt jotain jo olemassa olevaa tästä maailmasta henkensä siihen siirtäen. Se oli valmiita asioita. Se oli vaaleanpunainen trikoo ja permanentti. Se oli disco ja 1970-luku. Ja 1970-luku rakasti mahtipontisuutta. Se oli vuosikymmen, jona jopa Bee Gees halusi tehdä oman Sgt. Pepperinsä. Samoin Confessions on a Dance Floorin halusi uskoa olevan”diskoaiheinen teemalevy” yöelämästä, jonka narratiivi olisi jotain niin heppoisaa kuin yhden illan matka ja ihmiskohtalot keskiyöstä varhaiseen aamuun.

”Confessions of a Dance Floor kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa.”

Mutta se ei ole sitä. Se on levy ajan kulumisesta ja kuinka hahmotamme sen äänen kautta. Se on kertomus yhdestä soundista, sen hahmoja eivät ole henkilöt vaan preset-asetukset, efektilaitteet, samplet, ja kuinka kuulemme ne eri vuorokaudenaikoina, eri paikoissa. Kuinka kuulemme ajan. Ja kuinka kuulemme sen yöllä. Siksi tanssilattia. Siksi Hung Up, jonka intro kuulostaa heräämiseltä unesta.

Aika kuuluu Sorryn kellona nakuttavassa biitissä, joka on enemmän kuin vain onomatopoeiana päähän iskostuva tiktok-rytmi jonkin yhden tempun popkappaleen kertosäkeessä. Se on koko kappaletta määrittävä nosteen, liikkeen, ehkä MDMA:n takapotkun odotuksen tuntu. Haluamme kuulla junia Future Loversin pitkiin suoraviivaisiin linjoihin yhdistyvässä morodermaisessa sekvenssisäksätyksessä ja autoja I Love New Yorkin krautrockissa. Ehkä siksi, että näiden asioiden on opetettu kuulostavan tältä, tai koska se vain on kiihtyvyyden ääni. Portaaton säätö kuulostaa tältä. Klubeille pitäisi voida ajaa liukuportaita pitkin, koska portaiden kiipeäminen askel kerrallaan tuntuu kanttiaalloilta.

Confessions kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa. Ääni velloo, se lainehtii, lattian reunalta toiselle, ihmisiä toisiinsa liittäen,”musiikkiin sulauttaen”. Miksi kaikki toistelevat sitä? Koska musiikki on niin vahva liuotin. Se imaisee itseensä jopa Abba-samplen, jota ei tunnista edes vanhaksi suosikkikappaleekseen, vaan kuvittelee taitavaksi mukaelmaksi. Madonna jälleen kaikessa.

Confessions on äänen pysyvyys, sen paino. Sen tapa käyttää epäaineellista ja silti raskaana leijuvaa, läpikuultamatonta filtterisoundia on helppo, halpakin: imelän parfyymin lailla ranskalainen house on yltympäriinsä sen liepeille pinttyneenä, ja Get Togetherin pastellisävyissä animoitu musiikkivideo näyttää ja maistuu 2000-luvun alun Coca Cola -mainokselta.

Hung Up on viimein sen parhaiten suodatettu tinktuura. Hetki, jossa kaikki tulee todeksi. Niin todelliseksi, että se voisi olla unta tai vasta jonkin vahvemman hetken kokemisen alku. Sen volyymi kasvaa pahaenteisesti saaden yökerhon tihkumaan narikkaan, piirtäen helpolla taajuudenkorjausefektillä jännitteen, jolle se oudosti rytmitetyissä ja ajoitetuissa säkeistöissään ja huippukohdissaan on rakennettu, simuloiden täydellisesti, miltä klubin lähestyminen tuntuu, miltä äänentoisto kuulostaa ulko-ovelle, kadulle, mustasta laatikostaan ulos valuen. Sen narratiivi ei ole tapahtumissa, vaan siinä, kuinka nuo öiset laatikot vuotavat aikaa illasta toiseen ja samalla kadottavat sen lukemattomilta ihmisiltä sisällään, ehkä jotain heiltä varastaen ja heidät hölmistyneinä aamuun jättäen.

Popkappaleet mittaavat aikaa, koska niiden oletetaan kertovan kohtaloita tiivistetysti, tuttuun rytmiin asetettuina. Hung Up on formaatissa tyyliharjoitelma, joka vain hieman leikittelee ikuisuudella.

“Time goes by, so slowly.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Power of Good-Bye (1998)

8,88 | albumilta Ray of Light

Muistan lukeneeni Ray of Lightista jonkun aikalaisarvion, joka oli kehuva, mutta jossa vähän kritisoitiin tätä biisiä turhan sovinnaiseksi balladiksi. Olin eri mieltä: minusta tämä oli levyn paras single, vaikka tuntui ”väärältä” ja ehkä jopa vähän”nololta” olla sitä mieltä. En näköjään ole muuttanut mielipidettäni: tämä on edelleen levyn paras single. Tosi vahva sävellys ja ihon alle menevä dramaattinen tulkinta, yksi Madonnan parhaita laulusuorituksia. Orbitin jututkin toimivat tässä hyvänä mausteena saamatta ylivaltaa. Soundi on ajattomampi kuin Frozenilla, sävellys aavistuksen vahvempi (nämähän ovat suunnilleen samaa viitekehystä). Hitto, tämä saattaa jopa olla Madonnan paras single kaikilta 1980-luvun jälkeisiltä vuosikymmeniltä, yksi parhaista ainakin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Deeper and Deeper (1992)

8,88 | albumilta Erotica

Ensimmäinen humala, bileet vähän tuntemattomaksi jääneen rinnakkaisluokkalaisen kotona. Koko luokkataso paikalla, nekin tytöt, joita olen vasta hiljalleen havahtunut katsomaan. Mieletön määrä toiveita, jotka ovat samalla syliinpuserrettavan viattomia. Omenaviini, Marlin helmeilevä. Koko pullo. Makeanhapan kalvo, niin omassa suussani kuin siinä kielessä, joka suuhuni yhtäkkiä tulee. Kaadumme eteisessä kenkä- ja takkipinoon, hukun hänen punaisiin hiuksiinsa.

Puhun siitä, kuinka humala saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin elokuvassa. Hänkin puhuu jotain; on kuulemma katsonut minua jo pitkään, vaikka minä en ole huomannut häntä. Nyt hän haluaa omistaa, tekee fritsun, en vastusta, haluankin olla omistettu. Tyttöystävä, vihdoinkin, minullakin.

”Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.”

Kaverit virnuilevat, joku könyää päällemme. Käytävän päästä kuuluu naurua. J on kuulemma sammunut vessaan. Ovi murretaan auki, nauramme J:lle. Hänen silmänsä ovat puoliksi kiinni ja suupieli oksennuksessa. Jätämme J:n toipumaan ja menemme olohuoneeseen. Valot ovat poissa, kaikkialla suudellaan. Sohvalla on tilaa, meille. Kaikki kieppuu, musiikkikin. Sanat pyörivät päässä, yhdistyvät tuntemuksiin. Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.

Kotimatkalla bussissa hän antaa puhelinnumeronsa. Tiedän soittavani. Olemme yhdessä kolme ja puoli kuukautta. Niihin tuntuu mahtuvan koko nuoruuteni, kaikki sen tunteet. Ajattelen häntä edelleen joskus, taisin rakastaa vaikka en tiennyt mitä tuolla tunteella olisi voinut tehdä. Ehkä ymmärsin sen sisällön vasta sitten kun olimme eronneet. Deeper, deeper, hän on tässä nytkin. Hänen nuori kehonsa, varmempi kuin minun mieleni. Tukka kuin auringonlasku, kaulassa pieni sydänkoru, vaniljahajuvesi, huulirasvan ja jonkun itselleni vieraan makuinen suu. Kaikki se mitä hänestä opin. Sweeter, sweeter.

Mitä tapahtui? Vastahan me olimme tuossa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Drowned World / Substitute for Love (1998)

8,91 | albumilta Ray of Light

Täydellinen avaus täydelliselle levylle. Rakastan sitä, että levyn ekaksi biisiksi laitetaan jotain tällaista ei-sinkkukamaa, teemoittavaa tai taustoittavaa. Lukuohjeet pitää antaa rauhassa eikä hätäisesti jonkun sinkun muodossa, ja tässä se on osattu. Vähän niin kuin vittu jossain Raamatussakin on osattu aloittaa tarina ja koukuttaa kuulija heti, mutta niin että se laitetaan janoamaan lisää, eikä niin että se kokisi jo saaneensa kaiken tarvittavan. Avausbiisin pitää herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta ei saa olla liian kryptinen koska sitten kukaan ei halau kuulla sitä loppustooria. This is my religion -loppulaini kruunaa kaiken upeuden. Perfect. (Anna Brotkin)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Madonnan albumit paremmuusjärjestyksessä singlejen perusteella!

Aina Madonna-countdownien saavuttaessa ”puolivälin krouvin”, Madonna sonnustautuu stetsoniin.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden.

Juttukokonaisuuden toisessa osassa käydään läpi sijat 40–21. Kappaleet voi kuunnella oheisesta Spotify-listasta.

#40 Crazy for You (1985)

7,72 | soundtrackiltä Vision Quest

IHANA! CHEESY! Viaton, vilpitön, uskon tästä jokaisen sanan! Madonna on niin vakuuttava ja mahtava, että järki lähtee! Hikiset tahmatassut, ujous tanssilattialla, liikaa alkoholia ja sokeria, hermostusta, jännitystä, haparoivaa pussailua, täydellinen! Slovarien aatelia! (Mikko Rasila)

#39 Burning Up (1983)

7,79 | albumilta Madonna

Ei hirveän tuttu biisi, mutta äärimmäisen viehättävä tuttavuus! Jotenkin epämadonnamainen biisi, tulee mieleen enemmänkin Blondie tai kotimaamme Mona Carita. Mahtavan tehoton ja demomainen soundi. Tällaista soundia kuka tahansa pystyy tuottamaan nykyään Garagebandilla ja Gigantista ostetulla midikiipparilla. Soundin päällä Madonnan laulu on kuitenkin tehokas ja vakuuttava, kuin lupaus jostain suuresta tulevasta. (Aki Ala-Kokko)

#38 This Used to Be My Playground (1992)

7,80 | vain single

Säkeistön (vai onko se sitten kertosäe, jolla kappale alkaa) melodia ja sointuharmoniat: täyttä kultaa. Kappaleen toinen melodinen osa on vaikeampi. Lähtö siihen on upea, mutta harmillisen hahmottamaksi haahuiluksi se loppua kohden hiipuu. Hieno kappale, jossa olisi ollut potentiaalia vielä suuremmaksikin, jos se olisi maltettu säveltää ”loppuun asti”. Silloin ei tarvisi aina odottaa, että ”tulispa taas se this used to be my -kohta”. Muuten: Jos tästä pyyhkisi ”slovariuden” pois sovittamalla taustalle maltillisen Karibia-sykkeen, tästä voisi saada hyvän Sade-biisin. (Antti Lähde)

#37 Oh Father (1989)

7,80 | albumilta Like a Prayer

Lapsena sain Like a Prayerin joululahjaksi (valemuistovaara!) ja kun omassa huoneessa kelaili kassua, niin kyllähän tämä sieltä B-puolelta herätti huomion, vaikka ei ollutkaan kuin Like a Prayer tai Express Yourself. Olipa ilahduttavaa kuulla tämä biisi luultavasti ekaa kertaa 2000-luvulla. Vähän kuin menisi Helmisimpukkaan ja siellä olisikin se kiva lapsuudenkaveri, jota ei enää edes muistanut. (Matti Markkola)

#36 True Blue (1986)

7,82 | albumilta True Blue

True Blue on itsessään niin heppoinen ja hattarainen, että ilman tuota oikeasti tosi hyvää c-osaa koko biisi vaan karkaisi heliumpallon tapaan taivaan tuuliin. Mutta sitten heti, jos sen kylkeen kääräisee melkein mitä vaan (muita biisejä, hyvän tilanteen, videon, Madonnan esittämään tämän Twin Peaksin kolmoskauden Bang Bang Barissa – miksi tätä ei koskaan tapahtunut?!?) niin yhtäkkiä kaikki on just niin kuin pitääkin ja aivan täydellistä. (Maija Ihanainen)

#35 Who’s That Girl (1987)

7,90 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Rumpusoundin, syntetisaattoripulinan ja yleisen pinacoladan pitäisi kaiken järjen mukaan ärsyttää. Mutta kattia kanssa, tämähän on hirvittävän hurmaava ja juuri itsensä kokoinen; kuin La Isla Bonitan koeversio, johon on sattumalta tarttunut sellaista viattomuutta, jonka pidemmälle viety työstäminen olisi armotta nylkenyt pois. Etenkin tuo ”Quién es esa niña?” Kamalaa – ja samalla mykistävän ihanaa! Kyllä, kokonaisuudessa on hankalaa takapainoisuutta, ja kyllä, sävelkulun ja sovituksen suhde jää puolitekoiseksi. Mutta samalla tässä on jotakin, mitä ei missään nimessä saisi muuttaa. Tämä on hyvä juuri näin. (Hannu Linkola)

#34 Get Together (2005)

7,96 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastin tätä syvästi silloin, kun tää tuli! Halusin hajota atomeiksi neonvalojen alle tanssilattialla. Haluaisin itse asiassa nytkin kun kuulen tän. IHAN KILLERITANSSIBIISI!! Tuo nostatus ja sitten POW whip ya hair back and forth aaaaahhhh!!! Piti muuttaa numeroa puolikas ylöspäin. Baby we can do it we can do it alright! (Fanni Mäki)

#33 Bedtime Story (1994)

”Bedtime Story tuntuu operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.”

8,11 | albumilta Bedtime Stories

Negatiiviset ensin pois tieltä: kyllähän tämä olisi kuulostanut tippasen geneerisemmältä pari vuotta myöhemmin kun electronica breikkasi. Ja varmaan pitäisi vähän myötähäpeillä siitä, että tästä edelleen nauttii. Mutta en rupea.

Koska vuonna 1994 tää oli kuin Radiomafian iltaohjelmien musiikki olisi tunkeutunut aamu- ja päiväohjelmiin, tekijänä kun oli itse Madonna. (En tiedä soitettiinko tätä päivällä ollenkaan, vaikutelma olisi ehkä sittenkin, että Leena Lehtinen lähinnä soitti illalla.) Björkiä olin kuullut, mutta tämä oli silti jotain muuta: jokseenkin vieraantunut, lievän narkoottinen ja vähäsen pelottavakin.

Ärsyttää se Pitchforkissa jälkikäteen Bedtime Storiesin arvostellut dille, joka piti tätä jonain Violently Happyn heikompana versiona. Ensinnäkin: olin tuolloin jo kuullut Björkiä sen verran, että vaikka pidinkin pirusti, niin hän vaikutti joka biisissä olevan niin syvästi päänsä sisäisissä maailmoissa, ettei Bedtime Story (tai Sweet Intuition) häneltä kuultuna olisi ollut mitään epätavallista. Madonnalta oli.

Tämä on tavallaan kuin Justify My Love vuodelle 1994, hetki jolloin alitajunta ottaa hallinnan ja ollaan lähellä kontrollin menetystä. Erona se, että Justifyssa Madonna säilyttää kontrollin hallitsevalla äänellään. Mutta Björk kirjoitti tämän kritiikkinä Madonnan ylikontrolloitua imagoa vastaan, ja Madonnalle täysi arvostus siitä, että hän lähtee leikkiin mukaan ja luo illuusion täydestä kontrollin puutteesta noine parahduksineen ja vokaalinykimisineen (tuo ensimmäinen ”Let’s… let’s… let’s get unconscious”).

Biisi itsessään: todella hyviä soundeja (handclapit kuulostavat eniten aikansa jutuilta) ja pidän hyvin paljon videon (ja ilmeisesti sanoituksenkin) piirtämästä yhteydestä klubien tajunnanmenetyksen ja sufismin pyörivien dervissien välillä. Justifysta periytyvä antibiisimäisyys ei ole niin vahvaa, mutta hienoa toki sekin, että tässä tunnutaan operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.

Video on aika ihana taidehistoriaromppu, ja varmasti vähän menettänyt vaikutustaan kun tietää mistä visuaaliset lainat ovat. Mutta koneeseen kytketty alitajunta on mahtava idea, ehkäpä arkipäivää, jos ihmisten univaikeudet lisääntyvät entisestään.

Tekotaiteellisuus Maximus, ja tavallaan siksi rakastan. Edelleen käsittämätöntä, että tämä oli mainstreamsingle vuonna 1995 ja että video on edelleenkin kaikkien aikojen neljänneksi kallein. Madonnan oma suuruudenhullu ZTT-projekti. (Gaius Turunen)

#32 Music (2000)

8,12 | albumilta Music

Tykkäsin tästä Musicin muovi-americana-estetiikasta erityisesti Ray of Lightin (joka on siis suosikkialbumejani) ”diippeilyn” jälkeen, koska se jotenkin todisti Madonnan olevan ”aito” omalla megalomaanisella tavallaan. Todella outo biisi ja absurdi, mutta soundi hyvän huumeinen ja menee eteenpäin kuin juna. ”Boogie woogie, do you like my acid rock?” -robottiäänen laulama koukku on tähtihetkiä. (Jaakko Uoti)

#31 Bad Girl (1992)

8,26 | albumilta Erotica

Kenties suosikkibiisini levyltä, joka on jäänyt Madonnan valtakaudelta kaikista vieraimmaksi. Unfinished Sympathy on selvästi noteerattu studion valvomossa, ja sieltä suunnasta on napattu myös ylipitkä mitta, joka vaivaa jokaista Erotican kappaletta. Noin muutenkin Sex-kirjan aiheuttaman kohun aikoihin ”bad girl / drunk by six / kissing somebody else’s lips” kuulostaa liikuttavan viattomalta, ”quaint” kuten britit sanoisivat. (Samuli Knuuti)

#30 What It Feels Like for a Girl (2000)

8,36 | albumilta Music

Tämä on aina ollut mun suosikkeja Musicilta. Ihana, vähän utuinen ja unenomainen tunnelma. Charlotte Gainsbourgin alkupuhe ihana sekin. Säkeistössä Madonna kuulostaa jopa Aimee Mannilta, jota kuuntelin noihin samoihin aikoihin ihan hulluna. Olisi kiva nähdä joku tilasto montako kertaa oon teininä kuunnellu tän levyn läpi. Satoja. Millenniumsoundi on tunnistettava ja itelle vie sellaseen aikaan, kun oli jo ”henkisesti” mielestään aikuinen, mutta kuitenkin vielä vanhempien huomassa vailla huolia, kuudennella luokalla. (Anna Brotkin)

#29 Sorry (2005)

8,42 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastan tätä kappaletta! En olisi pahoillani, vaikka kuulisin tämän elämäni jokaisena tulevana bileiltana tanssilattialla. Pet Shop Boysin ruikuttavat lisälyriikat ”I’m sorry, so sorry, please forgive me” tuovat remix-versioon mukavan dialogin ja tavallaan tiettyä syvyyttä. Että niiden jälkeen ei ole enää varma, onko tämä kappaleessa parjattu anteeksipyyntö oikeasti täysin epäaito vai ei. Tässä albumiversiossa en osaa kyseenalaistaa Madonnan sanaa lainkaan. (Ilari Kaarela)

#28 Like a Virgin (1984)

8,45 | albumilta Like a Virgin

Feministileijona popsii puluja pahimpaan nälkäänsä, vaan ei popin kuningattaria.

Madonnan ensimmäinen listaykkönen muistetaan ennen kaikkea Venetsiassa kuvatusta musiikkivideostaan ja videolla käyskennelleestä leijonasta. Nuorgam sai yksinoikeudella Skype-haastattelun musiikkivideolla esiintyneen, eläkepäiviään viettävän leijonan kanssa.

Kun kuulit Like a Virginin ensi kertaa, mitä ajattelit kappaleesta?

Kappale kosketti minua henkilökohtaisesti, etenkin ”I made it through the wilderness” -kohta. Lekottelin kaikessa rauhassa savannilla ja suunnittelin yöllistä saalistusreissua, kun kuvaustiimi lähestyi ja kysyi, haluaisinko tähdittää Madonnan musiikkivideota. Elämä voi todella muuttua keskellä kirkasta päivää. Tunsin oloni aivan uudeksi, ”shiny and new”, niin kuin kappaleessa lauletaan.

Millaista oli työskennellä popin kuningattaren kanssa?

Voi pojat, se oli jännittävää. Ensinnäkään en ollut koskaan käynyt yhdessäkään kaupungissa. Venetsia oli romanttinen ja täynnä historiaa. Näin taideaarteita, pääsin palatseihin ja gondoliajelulle. Myös Madonna oli melkoinen ilmestys, keimaili hääpuvussaan ja pitsiasuissaan. Jokainen päivä hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisi muotinäytöksessä. Olin oikeastaan jatkuvan Stendahlin syndrooman vallassa.

Wau, kuulostaa mahtavalta. Eikö kuvauksiin liittynyt mitään hankaluuksia?

Kärsivällisyys oli toisinaan koetuksella. Esimerkiksi otos, jossa heilutan kieltäni musiikin tahdissa, piti kuvata kaksikymmentä kertaa ennen kun Madonna oli tyytyväinen lopputulokseen. Madonna on kuitenkin horoskooppimerkiltään leijona, ja itse leijonana ymmärrän hyvin hänen tarvettaan pitää asiat kontrollissa. Meillä leijonilla on tarkka visio siitä, miltä lopputuloksen pitää näyttää. Vain paras kelpaa.

Mitä mieltä olet Like a Virgin -kappaleesta näin 34 vuoden jälkeen?

Olen suorittanut sukupuolentutkimuksen opintoja, jotta pysyisin paremmin kärryillä ”maailman menosta”. Feministisestä ja kulttuuriteoreettisesta näkökulmasta Like a Virgin on mielenkiintoinen, ei lainkaan yksiselitteinen kappale. Jouduin asiasta itseasiassa kovaan väittelyyn fellow feminist -leijonan kanssa. Hän väitti, että Like a Virgin ihannoi ja vahvistaa neitsyyden konseptia. Heteroilla kun on kummallinen pakkomielle juuri naisoletettujen neitsyyteen. Neitsyyttä pidetään katolilaisessa kulttuurissa arvokkaana”puhtautena”, jota kerran menetettyään ei koskaan saa takaisin. Erittäin ongelmallista ja cis-heteronormatiivista!

Kaverini oli oikeassa, nimenomaan tämä pakkomielle ja yleinen seksikielteisyys on syynä teiniraskauksiin, onnettomiin avioliittoihin ja slut-sheimaukseen. Slut-sheimaus puolestaan aiheuttaa sen, että naiset tuntevat seksuaalisesta aktiivisuudestaan niin suurta syyllisyyttä, etteivät he pysty nauttimaan seksistä. On surullista huomata, että kokonainen kulttuuri on tällaisen toksisen ajattelun lävistämä.

Minusta Madonna tiedosti ongelman ja taisteli provokaatioillaan rohkeasti tekopyhyyttä vastaan. Toki Madonna kunnostautui seksipositiivisuuden puolestapuhujana vasta myöhemmin, mutta taipumukset olivat nähtävissä jo uran alkuaikoina.

Like a Virginillä Madonnan ääni on ironisen kimeä. Miltä tuntuu ”olla kuin neitsyt”? Kyse on oksymoronista, joka ei tarkoita mitään. Jo kappaleen nimi näyttää, että neitsyys ei ole mitenkään”luonnollinen” asia, vaan sosiaalinen konstruktio, joka on purettava.

Tuntuu, että Madonna laulaa sanoja, joita kaksinaismoralistinen uskovainen heteromies haluaisi kuulla. Hän leikkii kulttuurisilla arkkityypeillä ja osoittaa niiden sopimuksenvaraisuudenn. Ihan kuin kaikki aiemmat seksikokemukset voisivat menettää merkityksensä ja nainen olla taas tyhjä taulu, uutta miestä varten tehty ja ”neitsyitä” tässä oikeastaan ollaan. Teeskennellään niin, mennään naimisiiin ja laitetaan häämekko päälle. Valkoinen hääpuku,”koskemattomuuden” symboli, johon sitten tulee ”neitsyyden menetyksen” seurauksena veritahra…

Miehen kokemuksilla ei ole tietenkään mitään väliä, mutta naisen neitsyys, siinä vasta kutkuttava idea. Tavallaan camp-mielessä hupaisaa ja tehokasta myyttien hyödyntämistä, mutta voi herrajumala en kyllä ymmärrä ihmisiä… Onneksi olen leijona!

Tietenkin 1980-luvulla Like a Virginiä pidettiin vain”romanttisena” ja seksikkäänä biisinä, eikä kappale kai omana aikanaan onnistunut dekonstruoimaan neitsyyden konseptia… Vaan mistä minä lopulta tiedän, kuinka vakavasti se yrittikään? Ehkä Madonnakin ajatteli tuolloin, että kyseessä oli vain iloinen ja sopivan huomiota herättävä rakkauslaulu, hän oli kuitenkin nuori ja nouseva artisti. Todellinen win-win-tilanne. Hyvä minun on 30 vuoden jälkeen paatuneena feministi-leijonana analysoida. Muistaakohan Madonna enää edes minua? Joka tapauksessa, 1980-luku oli viatonta, leppoisaa aikaa, mutta tuo viattomuus oli vain näennäistä ja cis-normatiivinen patriarkaat-

No niin, eiköhän tämä luennointi jo riitä.

Anteeksi. Nämä feminismihommat saavat minulta aina kupin menemään nurin.

Ei se mitään. Kysyisin vielä lopuksi, että jos pääsisit uudestaan Venetsiaan, menisitkö?

En missään nimessä! Ruoka oli niin suuri pettymys. Olin kuullut ylistäviä sanoja”italialaisesta keittiöstä”, mutta viides päivä grappaa ja spaghettia tomaattikastikkeella alkoi lähinnä kiukuttaa. Ruokavaliooni kuuluu kotopuolessa antilooppeja, gaselleja ja seeproja, joten kärsin kai jonkinlaisesta puutostilasta. Pahimpaan nälkään napostelin palatsin pihalla köpötteleviä puluja, mutta ne eivät paljoa lämmittäneet. Jossain vaiheessa kieltämättä jopa itse Madonnan syöminen kävi mielessä. En kuitenkaan ikipäivänä olisi voinut tehdä niin popin kuningattarelle! Olen hellä, ystävällinen leijona. (Iida Sofia Hirvonen)

#27 Rain (1992)

8,47 | albumilta Erotica

Muistan, että tätä arvostettiin musiikkimedioissa, toisin kuin Erotica-albumia muuten. (Varmaan siksi, ettei Nainen tässä härskisti pornoillut vaan pysyi mm. ruodussa ja muutenkin tyylikkäänä.) Hyvä snare-soundi pitää kasassa biisin, jonka instrumentaalipuoli on ehkä vähän turhankin vellova. (Sellainen maltillinen, 8- tai 16-osia nypyttävä synabasso olisi voinut tehdä biisille hyvää – varmaan sellaisella höystetyn remixin joku on tehnytkin…) Vähän tylsä, mutta kumminkin hyvä biisi, jossa on korvamatoisa kertosäe, parikin modulaatiota ja ajassa 2:39 nouseva synapörinä, joka on yksi ällistyttävimpiä WTF-hetkiä Madonna singlejen historiassa – ja hyvällä tavalla! (Antti Lähde)

#26 Erotica (1992)

8,51 | albumilta Erotica

Mä en pääse yli enkä ympäri Erotican ja albumin merkityksestä henkilökohtaiseen elämääni viattomassa teini-iässä. Palaan tähän kerta toisensa jälkeen ja jotenkin tämä soundi oli selkeesti aikaansa edellä. Mun mielestä kuulostaa freesiltä edelleen. Madonna on myöhemmin kommentoinut että jengi ”ei tajunnut Eroticaa ja Sexiä”, ja näinhän se varmasti on. Tää on merkittävä kimpale popkulttuuria ja seksin ja seksuaalisuuden kinttupolun perkaamista, että oi dai. Kumarrus kuningattarelle! (Olli-Pekka Kursi)

#25 Take a Bow (1994)

8,55 | albumilta Bedtime Stories

Olin tähän niin pakkomielteisen rakastunut 1990-luvulla, että jo olin etukäteen melko varma että antaisin kympin. Ja onhan se edelleenkin aah. Madonna laulaa upeasti, kertosäe on edelleen miljardin karaatin kultaa, Babyface on mies paikallaan ja sovitus on aasiasävyineen aivan jumalainen. Maddun parhaiden slovareiden (joita on paljon, as we all know) aatelia! (Teemu Fiilin)

#24 Secret (1994)

8,56 | albumilta Bedtime Stories

Vaikea uskoa, että tämä on tullut ennen D’Angelon Brown Sugaria. Videon estetiikka ja biitin soundimaailma luovat yhdessä hyvin voimakkaat neo soul -viitekehykset. En tajunnut tällaista musaa sen ilmestymisaikaan ollenkaan, mutta nyt kun kuuntelee, niin tämä on soundeiltaan, yksityiskohdiltaan ja zeitgeistin aallonharjallaratsastamisominaisuuksiltaan täydellinen kappale. (Juuso Janhunen)

#23 Nothing Really Matters (1998)

8,60 | albumilta Ray of Light

”Nothing takes the past away like the future”. Sanoitus kuulostaa Yogi-teepussien etiketeistä kootuilta, mikä ei kuitenkaan haittaa, koska Ray of Lightin hienous ei tule niinkään siitä, että olisi jotain kumouksellisen ”syvällistä” sanottavaa, vaan yleisen introspektiivisestä ja mystillisestä fiiliksestä. Levyllä tehdyt soundilliset ratkaisut ovat tuon tunnelman saavuttamamiseksi juuri niitä mitä pitääkin. Olen yllättynyt, miten paljon tykkään nyt, bittersweet ja rauhoittavan pimeä fiilis ilman turhaa kikkailua. Tulee myös Björk mieleen. (Iida Sofia Hirvonen)

#22 Holiday (1983)

8,61 | albumilta Madonna

Rakastan! Rakastan tuota bassolinjaa, rakastan hölmöä, naiivia laulua, rakastan helisevää funk-kitaraa. Holiday, Never Gonna Give You Up, Move Your Feet, Inspector Norse – täydellisten pophittien kaanonia, joista kaikissa on jotain sellaista pöhköä euforiaa, mikä iskee syvälle mielihyväkeskukseen. Toki tämä on vähän hitaampi kuin tarvitsisi, mutta toisaalta tahti antaa tilaa nautiskella tuota niin vallan makoisaa bassokuviota. Olisipa margarita, rantatuoli, uima-allas ja liian isot aurinkolasit! (Niko Vartiainen)

#21 Material Girl (1984)

8,62 | albumilta Like a Virgin

Tätä voisi esittää jossain musiikintunnilla esimerkkinä poplaulusta. Sävellys on sinänsä lapsekas roiskaisu, mutta esimerkiksi kertsiin piilotettu nouseva sointukulku ja kuinka se aukeaa koko ajan enemmän, on ihan kultaa. Ja sitten tietenkin teksti, joka on samaa höpöä, mutta täynnä ironisia ja älyllistettäviä silmäniskuja sellaisia etsiville. (Oskari Onninen)

Nuorgamin Suuri Madonna Countdown voi alkaa.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden ensimmäisessä osassa käydään läpi arviointiprojektissa sijoille 81–41 päätyneet kappaleet Facebook-ryhmästä napatuilla (ja sen kummemmin stilisoimattomilla) kommenteilla ja paljastetaan äänestäjien suosikkikannet Madonnan mittavasta albumituotannosta.

Toisessa osassa julkistetaan kaksikymmentä seuraavaa kappaletta ja kolmannessa sijat 20–11, hieman pidemmin kappalekohtaisin tekstein. Top 10:een sijoittuneista kappaleista ryhmän kirjoitusintoisimmat jäsenet valitsivat itselleen mieluisan ja kirjoittivat siitä pidemmän esseen.

Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen. Kappaleet voi kuunnella (Gambleria lukuun ottamatta) oheisesta Spotify-listasta.

Muista Madonna-yö!

Countdownin Top 40 paljastetaan suorassa lähetyksessä Radio Helsingissä tänään perjantaina 11.5. kello 21-02. Ohjelmassa keskustellaan Ray of Lightin merkityksestä, Madonnan suhteesta feminismiin ja vallankäyttöön sekä Madonnasta tyyli-ikonina. Top 40 julkaistaan saitilla osissa siten, että illalla voi lukea tekstit sijoista 40-11 ja aamulla pitkät esseet top tenin kappaleista.

Nauttikaa!

#81 Hey You (2007)

5,08 | vain single

Olen aika heikkoina kaikkiin naiiveihinkin maailmanparannuslauluihin, enkä siis osaa tätäkään vihata. Pohjimmaltaan aivan sympaattinen ja hyväsydäminen laulu! Mutta valitettavasti ihan kamalan epänostattava ja ankea ja vaivaannuttava sävellys. (Mikko Meriläinen)

#80 Revolver (2009)

5,09 | kokoelmalta Celebration

Tätä ei auta yhtään se, että kuuntelin tänään sattuneesta syystä putkeen tuon ajan Rihannan sinkuloita, joista Rude Boy ja Man Down hoitavat Rude Person -jutun helevetin paljon elinvoimaisemmin ja jopa koskettavasti. Joskus on ”uusi biisi kokoelmalevyllä” -kikkakin toiminut, muutenkin kuin bisneslogiikalla, mutta usein käynee niin kuin tässä, että artisti ei albumien välissä lekotellessaan jaksa oikein yrittää. (Gaius Turunen)

#79 Hanky Panky (1990)

5,10 | soundtrackiltä I’m Breathless

Tulee mieleen risteilyjen iltashow’t ja niistä tulee taas mieleen kun skidinä luin jostain Avusta, että Jorma Kääriäinen oli joskus esiintynyt sellaisilla puoli vuotta (?) ja ensimmäisen kuukauden jälkeen harkinnut ranteiden auki viiltämistä kylpyammeessa joka ilta. Taustalaulut saivat nauramaan epäuskoisesti, siitä puoli pistettä. (Maija Ihanainen)

#78 Give Me All Your Luvin’ (2012)

5,30 | albumilta MDNA

Oho, tästähän on mennyt jo kuusi vuotta ja sehän kuuluu mm. tuotannossa (jotenkin kuulostaa muutenkin ihmeen 2000-lukulaiselta huutosakkeineen, olikohan tämä jo ilmestyessään vähän ”vanha”?). Silloin joskus tuntui aika heppoiselta ja jopa vähän kiusalliselta, mutta onhan tässa aivan mainio säkeistö ja juuri sellaiset Nicki Minajin konetuliaseriimit, joista tykkään tosi paljon. (Teemu Fiilin)

#77 Bitch I’m Madonna (2015)

5,39 | albumilta Rebel Heart

Biisin alussa on tällaista Madonna goes PC Music -vibaa, joka kuulostaa ihan lupaavalta, kunnes 38 sekunnin kohdalla toteutuvat yhtäaikaisesti kaikki epätoivoisimmat ideat 2010-luvun popmusiikissa ”Diplo-torvineen” ja biitti-droppeineen. Sitten 74 sekunnista eteenpäin on taas hetken aikaa ihan kivaa, kunnes droppi tulee ja romahduttaa mm. elämänhalun. Ei auta edes Nicki Minaj. Tämmöinen sekamelska, josta erittäin katkonainen start-stop-start-rakenne tekee hyvin vaikeasti nautittavan. Harmi, koska ”säkeistössä” / ”väliosassa” (mikä ikinä se onkaan) on hyvää ideaa. (Antti Lähde)

#76 Turn Up the Radio (2012)

5,62 | albumilta MDNA

Ennalta tuntematon kappale, jonka säkeistöt herättävät oitis kiinnostuksen. Sävelestä löytyy orastava koukku, joka tuntuu lupailevan että kohta räjähtää. Sen jälkeen kaikki jää kuitenkin paikalleen. Kertosäe junnaa pahimman kerran, ja vaikka toisen säkeistön alle sorvattu rytmipohja on kolhoudessaan kiehtova, on kaikki lataus kadonnut siihen tultaessa. Jos kehuin aiemmin Celebrationia kiehtovasta apeudesta, joka syntyy sanoman ja esitystavan välisestä ristiriidasta, tuntuu tässä laulussa vastaava ristiriita kääntyvän itseään vastaan. Sanat vaativat jotakin, mutta esitys jää haluttomaksi hokemiseksi. Tekee mieli huutaa, että älä nyt helvetti ainoastaan puhu siitä radion käynnistämisestä, vaan iske namikat kaakkoon ja anna mennä – TEE JOTAIN! (Hannu Linkola)

#75 American Life (2003)

5,66 | albumilta American Life

Hajosin tyystin jotain viikko sitten, kun Youtube jäi soittamaan Madonnaa ja tämä tuli jatkumossa. Kuinka Madonna saattoi ajatella vuonna 2003, että tämä olisi Frozenin ja Musicin veroinen keulasingle? Todella hämmentynyt ja hämmentävä kappale, jossa sekoitetaan näennäissyvällistä itsetutkiskelua täysin päälleliimattuun yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Säkeistöt ovat musiikillisesti ookoo mutta eivät mitenkään muistettavat, ja sitten kertosäkeessä biitti vedetään pois, mikä on absoluuttinen ei-ei, jos haluaa hittiä kirjoittaa. Ja kaiken tämän päälle tulee tuo puheosuus, jossa on ihan kaikki väärin. Mikä tässä kappaleessa on satiiria, mikä on avoimuutta? Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella? (Samuli Knuuti)

#74 Another Suitcase in Another Hall (1996)

6,03 | soundtrackiltä Evita

Tämä on ehkä mun lempibiisejä Evitasta, koska vähän outo ja ei aukea heti ekalla sekunnilla. Mutta vihaan, että Antonio Banderas on laitettu laulamaan kliseisellä espanja-korostuksella englantia. Hän osaa englantia ihan hyvin, toi sai aikaan irvistyksen. (Anna Brotkin)

#73 One More Chance (1995)

6,07 | kokoelmalta Something to Remember

Vähän sellanen demo/outtakes-oloinen raita, ei tämä kuitenkaan tavoita intiimiä fiilistä, vaikka kuinka olisi pelkistetty tuotanto. Madonna ei saanut puhallettua tähän henkeä. Akkaririffi kuulosti vähän [Extremen] More Than Wordsilta, mistä syystä mietin Nuno Bettencourtia liehulettinsä kanssa vispaamassa baarituolilla Madonnan vieressä. Ei nostanut pisteitä se mielikuva. Periaatteessa ihan viehättävä pikku biisi kuitenkin. (Jussi Mäntysaari)

#72 You Must Love Me (1996)

6,09 | soundtrackiltä Evita

Todella mitäänsanomaton sävellys. Mutta hieno, kuumeinen tulkinta ja tunnelma, jota tukee myös biisin lyhyys, alle kolme minuuttia. Kappale jää tavallaan kesken, kuolee käsiin. Biisin nimi on kaunis. (Aki Ala-Kokko)

#71 Fever (1992)

6,13 | albumilta Erotica

Oon aina vihannut Feveriä, tulee mieleen joku ”pikkutuhma” sukkanauhashow Peacock-teatterissa. Yhyi! Kuuntelin just pari viikkoa sitten Erotican ja vaistomaisesti skippasin tämän. Madonnan versio ei ole silti pahimmasta päästä ja tämän coverointi olis voinut johtaa kammottavampiin lopputuloksiin, housebiitti ja laulu on ihan hyvällä tavalla irrallaan toisistaan. (Iida Sofia Hirvonen)

#70 Die Another Day (2002)

6,31 | soundtrackiltä Die Another Day / albumilta American Life

Aikanaan teki ison vaikutuksen se, että Madonna halusi näyttää itsensä ennemmin ”rumana” ”hiessä” ja ”veressä” kuin jossain iltapuvussa lurittelemassa tunnelmallisesti. Nykynäkökulmasta tuntuu myös epätodennäköiseltä, että hänen äänensä olis muka ikinä riittänyt sellaiseen. En ikinä jaksaisi kuunnella tätä biisiä ilman, että katsoisin videota samalla. Silti toivon, että sanoituksien puolesta Madonna liikkuisi nykyään enemmän tämmöisessä laidassa, vähemmän bailaamista ja enemmän ”Sigmund Freud analyse thisiä”! (Maija Ihanainen)

#69 Celebration (2009)

6,34 | kokoelmalta Celebration

Kuulostaa siltä kuin yrittäisi Lauantaidiskossa tunkea päätanssilattian läpi viinilasi kädessä, koska jostain syystä on poistunut Semifinalin keski-ikä-indien turvasta, ja ihmettelee, että miksi hitossa edes olen tässä diskossa ja tajuaa olevansa aivan liian humalassa, kaikki kaverit ovat kadonneet röökille tai jääneet alakerrokseen murjottamaan. Pian joku innokas joraaja keskeyttää ihmettelysi heilauttaessaan sekä oman kaljansa että sinun punaviinisi pitkin paitaasi. Tämän jälkeen hän viimeistelee tunnelman huitaisemalla kyynärpäällä silmäkulmaasi. ”Everybody yeahhhh” ja siirryt ruinaamaan seuraavaa drinkkilippua dj-kopista. (Hanna Valle)

#68 Gambler (1985)

6,50 | soundtrackiltä Vision Quest

Tosi geneerinen biisi, vaikka alku lupaakin tykittelyä. You can’t stop me now -kertsiä olisi voinut tuutata enemmänkin, koska se on tuon höhlän Gambler-huudon sijaan paljon kauniimpi koukku. (Oskari Onninen)

#67 Girl Gone Wild (2012)

6,58 | albumilta MDNA

Minulle tulee tämän kategorian vetäisyistä kiusaantunut olo, mieluummin katsoisin hienotunteisesti muualle. Aloin tässä yhteydessä miettiä vanhenevan naispoptähden dilemmaa. Ihan todella kovasti haluaisin ajatella, ettei kenenkään artistin tarvitse alkaa pukeutua vanhoillisesti ”ikänsä mukaan” tai tuottaa jotenkin muista eroavaa musiikkia, koska on keski-iässä ja siten kelpaamaton olemaan trendin harjalla. Minusta olisi ihan mahtavaa, jos nämä Madonnan ”ikään sopimattomat” tanssivetäisyt olisivat tosi hyviä, mutta kun ne eivät vain ole. Niistä jää tyhjä olo, ne ovat kategoriassaan ennemminkin kopioita kuin vetureita ja Madonna itse ei omaleimaisuudessaan onnistu tuomaan musiikkiinsa mitään mielenkiintoista. Bummer. (Outi Sjöman)

#66 4 Minutes (2008)

6,70 | albumilta Hard Candy

4 Minutes. Lähellä, ei sikaria.

Tämä biisi julkaistiin ainakin noin vuosi liian myöhään, mutta eihän se nyt kymmenen vuoden jälkeen tunnu missään. Soundit ovat tosi vahvasti ajankuvaansa, hyvässä ja pahassa – kapeat synatorvet tuntuvat suoraan GarageBandin paletista otetulta, Timbalandin freaky freaky -maneerit miljoonaan kertaan kuulluilta, mutta toisaalta tässä on myös hyvää r&b-groovea, jolla päivittää Madden soundia. Close, but no cigar. (Niko Vartiainen)

#65 Love Don’t Live Here Anymore (1984/1995)

6,72 | albumilta Like a Virgin / kokoelmalta Something to Remember

Mä oon aina tykänny tästä. Musta tää on jotenki raw. Sillon ku tää kokoelmalevy tuli (olin 11), ni kuuntelin tätä biisiä ihan sikana ja mietin tilanteita mun mielikuvituspoikaystävän (joka oli joku 30-vuotias Hollywood-tähti tms.) kanssa ja miten riipivä rakkaus meillä oli. Uuuuh. (Fanni Mäki)

#64 Causing a Commotion (1987)

6,86 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Instrumenttien soundi viehättää todella paljon, ja myös Madonnan laulu, mutta tässä on yhden hyvähkön hokeman ympärille rakennettu karmivan hahmoton möhkäle. Jos en rakastaisi tuota rumpu- ja basso- ja synasoundia, niin tämä olisi viiden pisteen biisi. Lopun jammailuosiosta pientä lisää myös. (Juuso Janhunen)

#63 Nothing Fails (2003)

6,89 | albumilta American Life

Rakastan tätä biisiä! Nyt tulee vähän ylisanoja, mutta muistan, että ostin tämän cd-levyn joskus kolmella eurolla Citymarketin alelaarista ja olin silleen, että ”noh Madonna aivan sama”. Kuuntelin sen ehkä kerran, mutta tähän biisiin palasin usein. En tiedä. ehkä siksi, että tän biisin avulla on helppo uskotella itselle, että homma on ihan hanskassa, vaikka kaikki on ihan päin helvettiä. (Elina Tervonen)

#62 Ghosttown (2015)

6,90 | albumilta Rebel Heart

Aivan jees sävellys, muistan pitäneeni tästä aika paljon ilmestyessään. Tuotanto- ja sovituspuolella olisin kuitenkin lähtenyt ihan toiseen suuntaan, esim rumpubiitti- ja soundit on suht kamalat (toisaalta vuotta myöhemmin tähän olisi laitettu träppihaitsut, joten aivan kaikki ei mennyt). Vähän bulkkista menoa, mutta about sellaista musaa mitä Maddun kenties kannattaa tehdä 60-vuotiaana? (Teemu Fiilin)

#61 Miles Away (2008)

6,92 | albumilta Hard Candy

Tämä on ainoa Hard Candy -biisi, joka mitenkään voi jäädä päässä soimaan. Ehkä jopa levyn paras laulu. Todella toisteinen toki, eikä mitenkään supervahva kappale tosiaankaan. Tykkään siitä, että tämä ei ole ihan pahin freaky freaky -humppa, vaan tässä on ennemmin tällainen löysä ja periksiantanut fiilis. (Ilari Kaarela)

#60 Love Profusion (2003)

6,92 | albumilta American Life

Love Runsaudesta huolimatta biisi sävellykseltään ja sovitukseltaan aika aneeminen, kenties sitten sellainen koukutuksen tila, jossa oikeastaan onkin huono olo, ”gotcha under my skin”. Ihan ok toimiva pop-biisi kuitenkin, vaikkakin kuulostaa vähän kompromisseilta ja sovinnaisuudelta. (Appu Jasu)

#59 Keep It Together (1989)

6,95 | albumilta Like a Prayer

Madonnan varoitus juurettomuutta vastaan ja ihan hyvä Social Message (vähän kadehdinkin sen ilmeisesti hyviä välejä veljiinsä). Albumiversio viitannee tarkoituksella Sly Stonen Family Affairiin, mutta sinkkuversio on vapautuneempi kun ei tarvitse yrittää niin funkya. En tästä oikein innostu, joten pitänee käyttää Janet-barometriä. Rhythm Nationin kuudes ja seitsemäs single olivat Black Cat ja Love Will Never Do (Without You). Hjmm hjmm, vähän vaikeaksi saattaa käydä itse kullakin kuudennen ja seitsemännen sinkun kanssa. (Gaius Turunen)

#58 Hollywood (2003)

6,98 | albumilta American Life

Akustinen ja elektroninen kohtaavat tässä erittäin onnistuneesti. Selvästi paras Madonnan ”tämmöisistä” Mirwaïs-singleistä, kiitettävän vähän turhia kikkailuja. Yhdelläkin sointukierrolla pärjää, jos osaa säveltää, sovittaa ja tuottaa. Madonna vetää hyvin, mutta pluspiste pitää vähentää lopun ”räppi”-pätkästä. Ja mikä tärkeintä: onko siellä väliosassa Beatles-viittaus (”This bird has flown”)? (Antti Lähde)

#57 Don’t Cry for Me Argentina (1996)

6,98 | soundtrackiltä Evita

Todella vahvat joulu- ja Abba-tunnelmat. Hienosti draamankaaren tunteva balladi, joka toimii oikealla hetkellä varmasti vavisuttavalla tavalla. Vähäeleisen dramaattinen, mutta kuitenkin toiveikas ja lohduttava. Madonna tuntuu laulajana tähän biisiin liian heikolta ja detaljivajaalta siltikin. (Hanna Valle)

#56 Masterpiece (2011)

7,00 | soundtrackiltä W.E. / albumilta MDNA

Ensimmäinen kerta kun kuulin tämän, tietoisesti ainakin. Tuotanto – ja varsinkin rumpubiitti – on kammottavan halpa, mutta kappaleessa on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joskus olen niin helppo näiden akkarinäppäilyjen äärellä, että naurattaa itseänikin, mutta tässäkin biisissä ko. ratkaisu vei heti mukanaan. Madonna on haavoittuvainen ja auki, mikä on aina viehättävää. (Jussi Mäntysaari)

#55 The Look of Love (1987)

7,05 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Tämä on cool, vaikka biisin ”taustakohina” häiritsee, kuin kuuntelisi jotain kulunutta kasettia. Tykkään tämmöisistä kasarin moodyistä downtempo-biiseistä niin paljon enemmän kuin Madonnan balladeista. Voisi olla joltain Anna Dominon levyltä! Tulee mieleen joku kasariagentti trenssi päällä haahuilemassa vesisateessa sanomalehti päänsä päällä. (Iida Sofia Hirvonen)

#54 Jump (2005)

7,10 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Kyllä takoo! Tykkään erittäin paljon! Tämä kuuluu joka kesä Punkalaitumella kaverin kotitilalla järjestettävien Kesäjuhlien Traktoridiskon vakiobiiseihin. Tän tahdissa hyppimisen avulla myös testataan vuosittainen kunto. Ikävä kyllä vuosi vuodelta hypyt jää matalammiksi ja lopussa hengästyttää aina vain enemmän. (Hanna Reinikainen)

#53 Bye Bye Baby (1992)

7,13 | albumilta Erotica

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa 1990-luvun alkuvuosissa tietämättä itsekään miksi. Niinpä laulun jyräbassopoljento kuulostaa riemastuttavan kodikkaalta, upottavaltakin. Kun kappale piipahti aikoinaan radiossa, en saanut siitä mitään irti, mutta jälkikäteen kuunneltuna tässä on yllättävän paljon elementtejä, jotka kasvoivat seuraavina vuosina ajankuviksi. Kyse on tuskin ollut tämän laulun vaikutusvoimasta, mutta kokonaisuudessaan soundi osoittaa miten vahvasti Madonna on ollut tuolloinkin ajan hermoilla.

Sisällöllisesti esitys ei ole kummoinen. Näppärää pikkurienaa ja nautiskelevaltakin kuulostavaa heittäytymistä tulkintarooliin. Ehkä heikoin Erotican singleistä, mutta ajankuvana jollakin tavalla viehättävä. Tämä sointi on olennainen osa nuoruuttani. (Hannu Linkola)

#52 Don’t Tell Me (2000)

7,18 | albumilta Music

Minulle suurin osa Music-levyä tulee aina merkitsemään emansipaatiota, jossa henkilö ilmentää vapaasti omaa seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan, mutta että asiaa on käsitelty hyvin erilaisen konseptin kautta, kuin mitä Madonnalta oli albumin julkaisuun mennessä totuttu vastaanottamaan. Don’t Tell Me on on eräänlainen antiteesi tietyille Madonnan klassikoille, joista varsinkin Open Your Heart käsittelee hyvin samaa aihetta: ilman vastakaikua olevaa rakkautta. ”Don’t you ever tell me love isn’t true, it’s just something that we do-oo” kertoo juuri tuosta päälaellaan olevasta rakkauden riistiriidasta/kaipuusta/tms. ja se jää kaikumaan takaraivoon. (Joonas Saari)

#51 Dress You Up (1984)

7,22 | albumilta Like a Virgin

Täsmää vuoden 1984 musiikin ideaan. Sopivasti liian nopea ja paranee loppua kohti, kun tulee kaikenlaista variaatiota, kitarasooloa ja Look of Love -henkistä huudahtelua ja vuoropuhelua taustalaulajien kanssa. Plussan verran nostin pisteitä viimeisen sekunnin kolmesta iskusta. Näin biisit pitää lopettaa! (Oskari Onninen)

#50 Living for Love (2015)

7,23 | albumilta Rebel Heart

Living for Love. Euhporinen eurodance-euroviisu.

Tykkäsin tästä ilmestyessään! Sijoittuu samaan osastoon aivoissani kuin vaikkapa Loreenin Euphoria eli tällainen eurodance-euroviisu + EDM, jatkuvan nostatuksen ja voimaantumisen kappale. Nyt tässä nimenomaisessa hetkessä kuunneltuna kolisee vähän metallisesti. 2010-luvun Madonnalla ei ole liikaa hyviä hetkiä ollut, mutta tämä on ehdottomasti sellainen. (Hanna Valle)

#49 Angel (1984)

7,24 | albumilta Like a Virgin

Tämähän oli oikein maukasta hattaraa, ameriikanpastillia ja kahden jääpalan verran jäähdytettyä makeaa Sambucaa. Ainoa moitteeni on, että kappaleen olisi pitänyt antaa junnata vielä kauemmin ikään kuin paikallaan, ja antaa kasvaa pienillä variaatioilla vielä isommaksi. Aiwan hywä. (Juuso Janhunen)

#48 I Want You (1995)

7,28 | albumeilta Inner City Blues – The Music of Marvin Gaye ja Something to Remember

Tässä projektin aikana olen aina vain edelleen yllättynyt useiden Madonnan kappaleiden julkaisuvuosista. Monet mieleen tulleet, jollekin tyylille keskeiset kappaleet ovat tulleet samana vuonna, tai joissain tapauksissa jopa myöhemmin. Tämäkin on kuitenkin julkaistu jo hyvissä ajoin ennen pahimpia triphopin jälkihöyryjä, jonne tämän ehkä paremmin tietämättä valitettavan helposti sijoittaisi. Massive Attackin kappaleissa solistit tuntuvat lähes poikkeuksetta todella tarkasti mietityiltä ja eri elementit niin yhtenäisesti toisiaan syleileviltä, että lauluraidalle olisi lähes mahdotonta kuvitella ketään toista. Tässä asiat eivät syystä tai toisesta ole aivan näin. (Jussi Norberg)

#47 Rescue Me (1990)

7,30 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Ajan henkeä, isosti. Ennakoi tulevia Madde-singlejä, mutta on jotenkin todella raikkaan kuuloinen. Tämän voisi soittaa peräkkäin Happy Mondaysin Hallelujahin kanssa, samalla tavalla ihanasti soi Korg M1-pianot ja housebiitit. Ei mikään ikimuistettavin Madonna-single, mutta ehkä juuri siksi niin vetoava. Madonna kuulostaa miellyttävän rennolta tässä. (Samuli Sirviö)

#46 Dear Jessie (1989)

7,47 | albumilta Like a Prayer

Olin lähes unohtanut tämän olemassaolon… ehkä siksi ”kylmikset”, chicken-meat-efektit ja väkevät liikutukset heti näin aamutuimaan. Jonkinlainen anomalia Madonnan tuotannossa. Voisi olla sävellyksen ja sovituksen puolesta The Divine Comedyä, kuulen tässä jollain tavalla myös Princeä. Jotenkin tosi kaunis ja onnistunut on tämä jousiin ja perkussioihin perustuva sovitus. Rakastan! (Antti Lähde)

#45 American Pie (2000)

7,47 | soundtrackiltä The Next Best Thing / albumilta Music

Tykkään tästä pulputtelevasta ja kirkkaasta organ-tunnelmasta. Tulee todella nostalginen olo, ikään kuin joku söpö Pokemon-hahmo painelisi studiossa nappuloita. Madonnan laulu kuulostaa eheältä ja vaivattomalta. Ensimmäiset 40 sekuntia soivat kokonaisuudessaan niin melankolisen kevyesti. Keskivälissä tunnelma lässähtää ja menee tasaisesti tampaten loppuun asti. Muistan, että lainasin kirjastosta alkuperäisbiisin sen jälkeen, kun luin lehdestä jonkun kriitikkoäijän sepustuksen, jossa luki ”tätä versiota ei olisi ikinä pitänyt tehdä, paskaa plaaplaa”. Mut enpä tykännyt siitä Donista ollenkaan, nytkin se kuulostaa sellaiselta lukioaikaisen poikaystävän nololta yritykseltä olla poliittisesti woke. (Hanna Valle)

#44 Everybody (1983)

7,51 | albumilta Madonna

Aika friikkiä menoa nykykorvin (toki nuoremmin korvin en lie edes kuullut). Tulee outoja mielleyhtymiä ikivanhasta Faith No Moresta Aavikkoon ja Grandmaster Flashiin. Laulu etenkin kertsissä on ihan kuin samplattua, ja tää hiphopmaisuus ihme kyllä miellyttää aika kovastikin. Tosi outo, jumittava ja tuotannollisesti aika kämäinen biisi, mutta ehkä sen takia just hyvä. Tämä pitää kuunnella todella kovalla. (Kimmo K. Koskinen)

#43 I’ll Remember (1994)

7,56 | soundtrackiltä With Honors

Madonnan balladikauden parempia tuotoksia. Kiva tuotanto, ja minä pidän tuosta alleviivaamattomasta ja avoimesta anti-kertosäkeestä. Juuri sellaista Madonnaa, josta pidän ja jota hän voisi nykyisillä vuosirenkaillaankin tehdä uskottavasti ja taiten. (Samuli Knuuti)

#42 Give It 2 Me (2008)

7,66 | albumilta Hard Candy

Ihan kursorisena Neptunes-kuulijana en ole tästä pätevä sanomaan juuri mitään, mutta jos ei malliesimerkiltä niin ainakin mainiolta sovellukselta tuntuu siitä, miten popbiisissä eri soundeilla distraktoidaan, vähän eksytään ja silti rakennetaan tuntuvasti kasvava hyvä biisi. Blurred Lines/Super Freak/Der Kommissar -urkubiitti huvittaa ja saa toivomaan, että Pharrell julkaisisi vanhoilla päivillään Klaus Wunderlichin tapaan vain hammond/sähköurkuhumppaa. Pidin 4 Minutesia Madonnan uran ”jump the shark” -hetkenä, mikä ei liene relevantti konsepti, koska näin pitkän uran tehnyt voi ehkä hypätä takaisin ja yllättää silloin kun sitä vähiten odottaa. Tää on korkeampi arvosana kuin millekään rajan tällä puolella olevalle biisille ajattelin antavani. Propsit! (Gaius Turunen)

#41 You’ll See (1995)

7,69 | kokoelmalta Something to Remember

You’ll See. Sopivan kuulas, vahva suoritus.

Eihän tätä kuunnellessa voi olla ihmettelemättä seikkaa, joka on noussut aiemminkin esille, eli sitä, miten kohdehenkilömme teki n. kolmevitosena niin paljon tällaisia vakavikkoballadeja, ja sitten 20 vuotta myöhemmin – BITCH I’M MADONNA. Kyse on varmasti useamman osatekijän summasta, mutta myös siitä kuuluisasta trendienhaistelusta: tämä isojen ja valtaviksi hiteiksi muodostuvien popballadien skene oli ysärillä vielä voimissaan, mutta oikeastaan kuoli sitten 2000-luvun mittaan. Sivumennen sanottuna tuo genre tuotti myös useita aivan hirvittäviä musiikkikappaleita, mutta Madonna välttyi pahimmalta. Tämäkin on kaikessa elektroakustisessa draamassaan kuitenkin sopivan vähäeleisesti toteutettu, eikä Madonna laulajana nyt onneksi pystyisikään olemaan mikään Mariah Carey. Tässä hän tekee just kappaleeseen sopivan kuulaan, vahvan suorituksen. Kertosäkeen vähän kevyempi viba leikkaa säkeistöjen kohtalonomaisuutta onnistuneesti, mutta vähän jähmeä ja apeakin kokonaisuus tämä silti on. (Niko Peltonen)

Bonus! Madonnan-albumien kannet hienousjärjestyksessä!

”Carly Rae Jepsenillä on ihmeellinen lahja. Hän on yhtä aikaa vimmainen ja alleviivaava, sekä ällistyttävän hienovarainen ja herkkä.”

Herkkukärry kiihdytti miljoonien popfanien sydämiin.

”Over the weekend we could turn the world to gold”

Kanadalaisella Carly Rae Jepsenillä on ihmeellinen lahja. Hän on yhtä aikaa vimmainen ja alleviivaava, sekä ällistyttävän hienovarainen ja herkkä. Juuri sellainen kuin uskottavan b-kategorian poptähden pitääkin olla.

B-kategorian siksi, että jo vuosikausia on ollut selvää, että Jepsen jää tavisten tunnistamaksi, mutta vuosien varrella hylkäämäksi kulttisuosikiksi – sinne Cyndi Lauperin ja Debbie Gibsonin upeaan joukkoon.

Poikkeuksellisen tyylitajunsa vuoksi hänen muutaman vuoden takainen Emotion-albuminsa on kaupallisesta alisuoriutumisestaan huolimatta eräs viime vuosien ellei jopa kaikkien aikojen onnistuneimpia poplevyjä. Muun muassa Popjustice ja Cosmopolitan valitsivat sen vuoden 2015 parhaaksi levyksi ja Entertainment Weekly sekä Vice kolmen parhaan joukkoon.

Pitchfork yritti ymmärtää parhaansa mukaan, mutta arviossa sormi lipsahti ysin sijasta seiskalle. Niin käy aina poplevyjen kohdalla, sad!

Jepsen saa myös yhteistyökumppaneistaan kaiken irti. Hänen kanssaan Run Awayn With Men kirjoittanut ja tuottanut ruotsalainen Mattman & Robin -kaksikko pääsi Jepsenin ansiosta jyvälle ja nostivat profiiliaan DNCE:n loistavalla Cake by the Oceanilla – joka on oikeastaan rivompi ja valtavirtaisempi kopio tästä – ja Selena Gomezin Hands to Myselfilla.

Noihin verrattuna Run Away With Me on silkkaa kaahauskultaa: juuri sellainen kappale, jollainen vertauskuvallisesta karkaamisesta – eli ensimmäisestä yhteisestä viikonlopusta, johon kuuluvat vain sinä ja minä – kertovan biisin pitääkin olla. Kertosäe on rytmitetty esimerkillisesti: se on samanaikaisesti pidättyväinen ja vallaton. Jepsen laulaa kiihkeästi, mutta silti jotenkin hauskasti laskelmoiden. Kulminaatioksi osoittautuvat meemiksi päätyneen saksofonin törähdys ja intensiivinen ”run away with me” -huuto.

Run Away With Me oli aivan liian vallaton noustakseen isoksi hitiksi, mutta se kiihdytti miljoonien popfanien sydämiin, jonne Carly Rae Jepsen on onnistunut kaivertamaan itselleen oikein mukavan sopen.

Video ei ole enää saatavilla

”Purpose-albumilla Justin Bieberistä kasvoi oikea poppari, joka ymmärsi myös popin tärkeimmän attribuutin eli oikeanlaisen estetiikan päälle.”

Justin Bieberin myöhäinen anteeksipyyntö – hyväksytään!

”Yeah I know that I let you down
Is it too late to say I’m sorry now?”

Anteeksi pyytäminen ja toisen mahdollisuuden kinuaminen on popin kolutuimpia aiheita: Voidaanko vielä yrittää? Saanhan toisen mahdollisuuden?

Suurimmalta osalta artisteja pyynnön voisi evätä hyvällä omallatunnolla. Esimerkiksi jos Justin Timberlake olisi talvisella Man of the Woodsilla alkanut kinuta toista mahdollisuutta, olisin toivottanut hänelle hyvää matkaa hevon kuuseen.

Mutta Justin Bieber on toista maata.

Bieberin parin vuoden takaisella Purpose-albumilla – viimein, voisi sanoa – kohtasivat tyylitaju ja hänen selittämätön karismansa. Mentorinsa Usherin tapaan hän on aina yrittänyt ja myös osannut myydä yleisölle jos jonkinlaista yritelmää, mutta oikeastaan vasta Purposella hänestä kasvoi oikea poppari, joka ymmärsi myös popin tärkeimmän attribuutin eli oikeanlaisen estetiikan päälle.

Jotain Bieberin vaivattomasta voitokkuudesta kertoo sekin, että läpeensä mainion Purposen lisäksi hän vieraili noin vuoden sisään lukuisilla erinomaisilla popsingleillä (Where Are U Now, Cold Water, Let Me Love You, Despacito ja I’m the One), jotka kaikki voisivat olla mukana tässä rankingissa.

Hänelle tarjotaan vain parasta ja hän ottaa omakseen vain parhaat: on helppo kuulla, mille kappaleille hän on oikeasti omistautunut ja mille ei. Bieber auttaa auliisti kavereitaan, mutta osaa pistää tarvittaessa autopilotin päälle (kuunnelkaa vaikka Post Malonen Deja Vu).

Sorry on Bieberin uran huippuhetkiä. Sen lämmintä dancehall-poljentoa viilennetään niin kylmästi kilkuttavalla tropical housella kuin mahdollista. Julia Michaels ja Justin Tranter kirjoittivat mitä herkullisimmin kiemurtelevat säkeistöt, jotka huipentuvat alun pyyntöön. B-osan siirtymä kertosäkeeseen on huikean vaivaton, eikä kieppuvan biitin päälle tarvitse oikeastaan enää edes laulaa muuta kuin ”ooh, ooh I’m sorry”.

Kenties sattumalta puoli vuotta myöhemmin listoilla nähtiin myös Beyoncén Sorry. ”Sorry” on sanana niin universaali, että oikeassa ympäristössä siitä kasvaa paljon enemmän kuin viisikirjaiminen englanninkielinen sana.

Bieber ja Beyoncé tarjosivat sille sinkuillaan juuri täydelliset raamit: ensin mainittu halusi anteeksipyynnöllään uuden mahdollisuuden, jälkimmäinen nosti sen esille korostaakseen, että tässä ei olla yhtään pahoillaan.

”Sorry seems to be the hardest word”, lauloi Elton John aikoinaan, mutta Bieberille ja Beyoncélle sen voitokas esittäminen on naurettavan helppoa.

Video ei ole enää saatavilla

Fatboy Slim syö, nukkuu, reivaa ja tekee huomenna saman uudestaan.

Popmaailmaan mahtuu kerrallaan useita trendejä. Tänä vuonna yksi niistä on ollut hyvin paljon 1990-luvun suuntaan kumartava house eri muodoissaan.

Ja ymmärtäähän sen: popmusiikin kannalta ysäri on hyvin vahvasti nostalgiaa. Kun yritetään tehdä mahdollisimman monen näkökulmasta helposti omaksuttavaa musiikkia, kannattaa ottaa huomioon, että aika moni kuuntelijoista eli lapsuuttaan tai nuoruuttaan 1990-luvulla. Siksi sieltä ammennetut melodiakulut ja äänimaailma ovat tällä hetkellä turvallinen valinta.

Mikä ei tarkoita, etteikö musiikki voisi kuulostaa tuoreelta.

Tällä soittolistalla kuullaan kaksikymmentä vuoden 2013 houseksi luokiteltavaa tanssihittiä Euroopan listoilta. Millaisia vaikutteita sinä niistä bongaat?

House warming party

1. Showtek feat. We Are Loud & Sonny Wilson – Booyah!
2. Avicii – You Make Me
3. Chase & Status feat. Moko – Count on Me
4. Le Youth – C O O L
5. Asaf Avidan & The Mojos – One Day (Wankelmut Remix)
6. Storm Queen – Look Right Through
7. Fatboy Slim, Riva Starr & Beardyman – Eat Sleep Rave Repeat
8. Martin Garrix – Animals
9. Klangkarussell – Sonnentanz
10. Cyril Hahn feat. Shy Girls – Perfect Form
11. Disclosure feat. Sam Smith – Latch
12. The Saturdays – Gentleman (Signature’s Back to the 90’s Vocal Mix)
13. Duke Dumont feat. A*M*E – Need U (100 %)
14. Pet Shop Boys feat. Example – Thursday (Tensnake Remix)
15. Ben Pearce – What I Might Do
16. Wilkinson – Afterglow (Cyantific Remix)
17. Wankelmut feat. Emma Louise – My Head Is a Jungle
18. Alesso feat. Matthew Koma – Years
19. Steve Aoki, Chris Lake & Tujano – Boneless
20. Rudimental feat. Emeli Sandé – Free

Kuuntele soittolista tästä.

Azealia Banks, klassikkomimmi.

Kesäkuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä Radio Helsingin taajuuden valtasi yhteensä 11 tuntia kestänyt Nuorgamin yöradio. Kesäisen lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi Radio Nuorgam vietti yhden puolitoistatuntisen kuunnellen tulevaisuuden popklassikoita. Jos tuo ohjelma jäi aikanaan kuulematta, on nyt hyvä aika tarttua noihin tuleviin klassikkoihin Spotify-soittolistan muodossa.

Ohjelmaan päätyi loppujen lopuksi yhteensä 14 kappaletta, jotka oli julkaistu 24 edeltävän kuukauden aikana. Kappaleita haettiin eri genreistä, ja kriteerinä oli saada mukaan ne teokset, jotka tulevat tulevina vuosikymmeninä nousemaan klassikkoasemaan ja inspiroimaan nuorisoa.

Harvasta kappaleesta voi sanoa heti, että kyseessä on klassikko, mutta tuolloin vielä polttavan kuumana joka paikassa soineesta Daft Punkin Get Luckysta aisti klassikkostatuksen ensi kuulemalta. Siksi se tuntui väistämättömältä valinnalta ohjelmaan. Se onkin tuorein ohjelmassa kuultu biisi. Muiden kappaleiden sisällyttämistä klassikkolistalle jouduimme pohtimaan tarkemmin yhdessä ja erikseen.

Vaikka listalle on tiensä löytänyt muutama muukin suuri radiohitti, ei hittistatus itsessään tee klassikkoa. Klassikkoaseman saaminen tapahtuu usein hitaammin ja myöhempien tapahtumien seurauksena. Lisäksi luonnollista on, että tällainen listaus on enemmän tai vähemmän valitsijoidensa näköinen ja koostuu subjektiivisista valinnoista. Mutta silti uskomme, että jos jokin taho ryhtyy tulevaisuudessa tekemään vastaavia popklassikkolistoja kuin mitä Nuorgam on kahden ja puolen viime vuoden aikana tehnyt, löytyvät nämä kappaleet oman julkaisuvuotensa listalta.

14 tulevaisuuden popklassikkoa

1. Jay-Z & Kanye West – Niggas In Paris
2. Azealia Banks – 212
3. Mikal Cronin – Weight
4. Pimeys – Elämä kiinnostaa
5. Fun. – We Are Young (feat. Janelle Monáe)
6. Dean Blunt & Inga Copeland – 2
7. Todd Terje – Inspector Norse
8. Swedish House Mafia – Don’t You Worry Child [feat. John Martin]
9. Deerhunter – Monomania
10. Carly Rae Jepsen – Call Me Maybe
11. Rustie – Slasherr
12. Tame Impala – Feels Like We Only Go Backwards
13. Frank Ocean – Pyramids
14. Daft Punk – Get Lucky

Kuuntele soittolista tästä.

Tarina olennaisesta.

”Olin poika nimeltä Päivi
Enkä tiennyt oonko romeo vai julia
Olin poika nimeltä Päivi
Tahdoin vain suudella sun maalattuja huulia”

Kuvittele, että et tietäisi, haluatko olla mies vai nainen vai molemmat vai et kumpikaan.

Poika nimeltä Päivi on Leevi and the Leavingsin koskettavin kappale, vaikka siinä ei ajeta autolla kuolemaan tai vietetä koko talvea kesämökillä rahatta ilman lämmitystä, kun vaimokin lähti. Se on koskettavin siksi, että siinä haetaan hyväksyntää sille tunteelle, että on syntynyt väärään sukupuoleen. Monessa Leavings-klassikossa roikutaan köyden varassa toivon ja epätoivon välisessä kuilussa, mutta harvassa tullaan niin rohkeasti lähelle ihmisen perusminuutta kuin Poika nimeltä Päivissä.

Kappale on kaihoisalla tavalla positiivinen: jo ensimmäisessä säkeistössä pikkukaupungin ahdistus on jätetty taakse ja lähdetty hakemaan uutta, parempaa ja ennen kaikkea itselle oikeaa tapaa elää. Toisessa säkeistössä muistellaan, millaista kohtelua joutui sietämään – vaikka kaikki eivät välttämättä tarkoittaneetkaan pahaa. Sanat sattuivat silti, tikari on terävä, vaikka se osuisi vahingossa:

”Ihmiset mulle sanoi niin
jos et muutu voit joutua helvettiin”

Ihmisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteetti voi olla itsestään selvä lapsesta pitäen tai sitten sitä ei tiedä vielä kolmekymppisenäkään. Kappaleen kestäessä kertoja vaikuttaa jo aloittaneen matkan kohti parempaa elämää – imperfekti muuttuu preesensiksi – ja keskiöön asettuukin kaipaus:

”Ystävyys meitä yhdistää
etäisyys tekee sielussa kipeää”

Kaipauksen kohde asunee yhä samassa pienessä kaupungissa, josta kertoja on joutunut kokemansa vuoksi lähtemään. Se tekee tarinasta entistä riipaisevamman. Kaipaus on universaali ja kulunut poplaulujen aihe ja sydäntäsärkevyyden sen käsittelyyn tuovat sen syyt.

Vain Gösta Sundqvist pystyi vuonna 1985 esittämään hlbt-väelle tärkeän asian ihan jokaiselle kaduntallaajalle tärkeässä muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Pojille annetaan lupa.

”Pojat tanssimaan
jos ei tahdo olla yksin
tai kavereiden mielestä nynny
Mene mukaan vaan
tuskin edes huomaat kun
lattialla uudelleen synnyt”

Leevi and the Leavingsin musiikillinen monipuolisuus on nostettu esiin tässä sarjassa jo monta kertaa, mutta nostetaan ainakin vielä kerran. Nyt yhtye loistaa vastaanpanemattoman new wave -klubihitin tekijänä.

Pojat tanssimaan on leevimäisen suora, mutta hyväntahtoinen kehotus, joka leikittelee sillä stereotypialla, että miehet tanssivat baarissa ainoastaan saadakseen naisten huomion. Pohjimmiltaan kappale on lempeästi omistettu ihmislajille, joka ei koskaan katoa maan päältä: niille nurkkapöydän ujohkoille miehille, jotka tarvitsevat monta juomaa ja yhden erityisen kappaleen, jotta viilettävät kohti tanssilattiaa, jolla kaksi kolmasosaa seurueesta on viipynyt jo tovin.

Pojat tanssimaan tekeekin parhaansa ollakseen se erityinen kappale. Intro muistuttaa hieman Blondien Atomicia. Gösta Sundqvistin lakoninen lausumistyyli lentää polveilevassa kertosäkeessä roskikseen ja tukena laukkaa riemuisa ratsukomppi, jonka tahtiin kelpaa tampata.

Vaikka he eivät välttämättä päässeetkään saatille, oli pojilla silti hauskaa.

Video ei ole enää saatavilla

Miley Cyrus rankka-moodissa.

Täydelliset bileet vai kaiken saaneen sukupolven rappion kiteytymä?

Taannoisissa MTV Video Music Awards -bileissä jostain syystä Robin Thicken jalkoväliin takamustaan hieronut Miley Cyrus sai monet hieraisemaan silmiään. Lienette nähneet esityksen, joka kuulostaa hirveältä ja näyttää kaamealta.

Eipä silti, shokkiesityksiä on totta kai nähty lavalla ja videoissa muodossa tai toisessa iät ja ajat. Janet Jacksonin suuseksi- ja sadomasokismiaiheisten kappaleiden esitykset ovat tietenkin sisältäneet asiaan kuuluvia toimia, popin kuningatar Madonna teki Eroticansa ja Sex-kirjansa vuonna 1992 ja miljoonia myynyt nuorisosuosikki Marilyn Manson esiintyi alasti MTV-bileiden suorassa lähetyksessä saman vuosikymmenen lopulla ja poltti vielä kaupan päälle ristin. Cyrus tuskin on kymmenen vuoden päästä erityisen ylpeä VMA-tempauksestaan, mutta se on ollut osa hänen matkaansa poptähtenä.

Eikä ole Härski-Mileyn (iltapäivälehdistön keksimä lisänimi) vika, että huomion saaminen on jatkuvassa uutis- ja ilmiövirrassa kaikkein helpointa seksuaalisesti vihjailevan käyttäytymisen avulla, eikä musiikilla ole mitään tekemistä sen kanssa – ulkonäöllä paljonkin. Pirstaloituneessa mediamaailmassa seksi on ainoa asia, jolla saa kaikkien huomion. Käsikirjoitukseen kuuluu, että me tyrmistymme kaiken sellaisen edessä: ”Niin turmeltunut nuori nainen, mitä hänellekin tapahtui… Liian paljon liian varhain… Hullu se on, katsokaa nyt.”

Ongelma on, ettei selvästi lahjakkaan Cyrusin edes tarvitsisi shokeerata. Bangerzin perusteella hän voisi haastaa poptähtenä kenet tahansa ilman kohujakin. Hän vertautuu parhaiten Christina Aguileraan, joka muodosti itselleen turhaan hieman samanlaisen imagon Stripped-albumilleen vuonna 2002. Muistanette Dirrtyn ja sen videosta syntyneen äläkän?

Onneksi Aguileran Stripped osoittautui erinomaiseksi albumiksi, kuten nyt siis myös Bangerz. Se on poplevyksi harvinaisen rohkea – ja nyt tarkoitan musiikkia. Biisit soivat vanhanaikaisina poplauluina, mutta tuotantojälki on ilmavampaa, letkeämpää ja raikkaampaa kuin pitkään aikaan kuulemillani listapopalbumeilla. Levy ei pinnistele ollenkaan.

Addiktoiva seksihitti 4×4 käy hyvästä esimerkistä Pharrellin uudesta tulemisesta tuottajana – toki Nelly on vierailijana täysin tarpeeton vuonna 2013. My Darlin’ puolestaan lainaa Ben E. Kingin Stand by Me -ikivihreää, eikä ensimmäinen mieleen noussut kysymys ole ”miksi”. Siinä ja monessa muussakin biisissä tuotantovastuu on nousevan kyvyn Mike Will Made Itin harteilla. Hiphopeimmillaan Cyrus tuo mieleen Nicki Minajin ja tämän loistavan Pink Friday -esikoisen.

Loppulevyn huippuhetkiksi nousevat dramaattinen FU, kappaleena hellyyttävän perinteinen Maybe You’re Right sekä fantastinen päätösraita Someone Else, joka pohtii, miten rakkauden päättyminen muuttaa ihmistä. Kun kumppani lähtee, minäkin muutun toiseksi: ”He left with my heart / They both walked through that door without me”. Biisi loppuu upeaan mantraan:

”Love is patient
Love is selfless
Love is hopeful
Love is kind
Love is jealous
Love is selfish
Love is hopeless
Love is blind
Yeah”

Sitten on se Wrecking Ball. Seksiaiheisesta taiteestaan tunnetun Terry Richardsonin ohjaama video on turhasta pornografisuudestaan huolimatta melko toimiva, koska itse kappale ei ensisijaisesti viittaa seksiin tai seksuaalisuuteen. Ne mielleyhtymät heräävät vasta videota analysoidessa. Biisi on vuoden parhaita popsinglejä ja yhtäältä paljon velkaa Tiffanyn, Debbie Gibsonin ja Paula Abdulin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa esittämille hiturihiteille, toisaalta Britney Spearsin uran merkkipaalulle Everytime (2003).

Bileraidoillaan Bangerz herättää kysymyksiä siitä, missä menee individualismin ja oman itsensä sekä vapautensa juhlistamisen raja ja milloin se muuttuu tuomittavaksi ongelmakäyttäytymiseksi. Esimerkiksi We Can’t Stop -megahitillä lauletaan ”remember only God can judge ya” ja vedetään viivat vessassa. Joskus Cyrusin edustama kiiltokuva täydellisyydestä ja täydellisistä bileistä lipeääkin kauhukuvaksi kaiken saaneen nuorison rappiosta.

Silti pitää muistaa, että kyseessä on vain kuva ja nuorison taito käsitellä median luomia ihanteita ja ilmiöitä kenties parempi kuin koskaan. Poptähden työ taas on kehittyä artistina ja samalla viihdyttää – ja kenties shokeerata. Todennäköisesti vuoden googlatuimmaksi henkilöksi aikanaan julistettava Cyrus onnistuu neljännen albuminsa myötä näissä kaikissa.

80 Miley Cyrusia on mahdotonta ohittaa ilmiönä ja toistaiseksi vaikea ihannoida persoonana. Popalbumina Bangerz kuitenkin ylittää odotukset hulppeasti.

Video ei ole enää saatavilla

Debbie Gibsonin nuoruus oli sähköinen.

Teini-ikäisille suunnattu pop on musiikin konstailemattomin ja raikkain muoto. Kuten Billie soittolistan avaukseksi julistaa: ”Why you gotta play that song so loud? Because we want to!” Mitäpä siihen lisäämään. Nuorissa on asenne ja tulevaisuus.

Eikö heitä voi huijata – he saattavat etäältä tarkasteltuna palvoa pintaa, mutta näkevät sittenkin pinnan alle kenties paremmin kuin kukaan. He tunnistavat kiinnostavan artistin silmänräpäyksessä. Jos sinulla ei ole karismaa, heidän huomiotaan ei voi ostaa. Mutta yhtä helposti heidän huomionsa voi menettää.

Osa nuorena paljon saaneista teini-idoleista on sittemmin hankkinut legendastatuksen. Tässä listassa kauan sitten menneiden vuosikymmenten teinitähtiä edustavat muun muassa Kirka, Michael Jackson, Paul Anka ja Ricky Nelson. Epäilemättä monet tämän hetken kuumimmista nimistä kuten Robin, Justin Bieber ja Taylor Swift osoittautuvat sukupolvensa muistettavimmiksi suursuosikeiksi. Sellaisia olivat monet nyt noin kolmekymppiset ex-teini-idolit kuten Robyn, Britney Spears, Christina Aguilera ja Usher, jotka täyttävät areenoita pitkälti toistakymmentä vuotta läpimurtonsa jälkeenkin.

Soittolistassa on neljäkymmentä eri aikojen teini-idolia, jonkinmoisella 2000-luvun painotuksella. Kriteerinä oli alle 20 vuoden ikä, kun biisi oli hitti. Ei yhtyeitä, ainoastaan ylpeästi omillaan seisovia mitä lahjakkaimpia laulajia ja viihdyttäjiä uransa alkumetreillä, usein myös huipulla. Tähtiä Debbie Gibsonista Isac Elliotiin.

1. Billie – Because We Want To
2. Selena Gomez and The Scene – Naturally
3. Leif Garrett – I Was Made for Dancin’
4. Aaron Carter – Crush on You
5. Britney Spears – (You Drive Me) Crazy
6. Debbie Gibson – Electric Youth
7. Christina Aguilera – Genie in a Bottle
8. JoJo – Leave (Get Out)
9. Taylor Swift – You Belong with Me
10. LeAnn Rimes – One Way Ticket (Because I Can)
11. Kirka – Leijat
12. Michael Jackson – One Day in Your Life
13. Justin Bieber – Boyfriend
14. Isac Elliot – First Kiss
15. Tiffany – Could’ve Been
16. Sanni – Prinsessoja ja astronautteja
17. Amy Diamond – What’s in It for Me
18. Avril Lavigne – Complicated
19. Jesse McCartney – Beautiful Soul
20. Paul Anka – Diana
21. Austin Mahone – What About Love
22. Robin – Frontside Ollie
23. Pikku G – Me ollaan nuoriso
24. Usher – My Way
25. Robyn – Show Me Love
26. Miley Cyrus – See You Again
27. Willow – Whip My Hair
28. Tuuli – Salaisuudet
29. Hilary Duff – Come Clean
30. Little Eva – The Loco-motion
31. Mandy Moore – Candy
32. Jonna – Minttu sekä Ville
33. Ricky Nelson – Poor Little Fool
34. Donny Osmond – Puppy Love
35. Chris Brown – Yo (Excuse Me Miss)
36. Rihanna – Pon de Replay
37. Brandy – Baby
38. Jordin Sparks – One Step at a Time
39. Diandra – Outta My Head
40. Jessica Simpson – I Wanna Love You Forever

Kuuntele soittolista tästä

The Killers – farkkutakit vs. nahkatakit 2–2.

Mr. Brightsidessa on kaikkea – tai ainakin kaikki tarpeellinen.

”It started out with a kiss
How did it end up like this?
It was only a kiss, it was only a kiss”

Kirjoitin näkemykseni The Killersistä bändinä jo viimevuotisessa Battle Born -arviossa, joten keskityn tässä 2000-luvun parhaaseen popsingleen.

Kyllä, parhaaseen.

Biisin voi nimetä vuosikymmenen parhaaksi popsingleksi, jos…

…siihen on onnistuttu yhdistämään uuden vuosituhannen ryhdikkäin muka-kasarisyna, särmikäs rytmikitara, upeat rummut ja eräs aikamme korskeimmista laulajista.

…se on yhtä kertosäettä. Mr. Brightsiden säkeistötkin sisältävät niin intensiivisiä melodiakulkuja, että on aivan mahdotonta sanoa, mihin kappaleen varsinainen kliimaksi on piilotettu. Kuuntelijan popkorva joutuu koko ajan koetukselle.

…se kertoo epäonnisesta rakastumisesta. Monet popihanuudet syntyvät väärään aikaan ja paikkaan osuvista ihastuksista ja rakastumisista. Kerrankin löysin jonkun. Sen piti olla vain suudelma, miksi siitä tuli paljon enemmän!? Miksi!? Nyt hän on sängyssä jonkun toisen kanssa, varmasti on!

”And it’s all in my head but she’s touching his chest, now
he takes off her dress, now
Let me go!”

…kappale on samanaikaisesti kiihkeän raadollinen ja sarkastisen analyyttinen. Lopulta Mr. Brightsiden kertoja vakuuttaa itselleen, ettei enää koskaan anna käydä näin. I never! Kunnes.

…se saa sinut tanssimaan/ilmakitaroimaan/laulamaan kovaäänisesti/harrastamaan muuta aivotonta, mutta hauskaa toimintaa. Mr. Brightsidea ei tarvitse tutkia sen tarkemmin, jos ei halua. Vaikka biisin sanoituksessa on syvyyttä, ennen kaikkea se nostaa adrenaliinitasoa, vaikka ei olisi sitä kuullut koskaan ennen eikä koskaan kuule, paitsi indie-diskossa joka toinen kuukausi aamukolmelta.

Mr. Brightsidessa on kaikkea – tai ainakin kaikki tarpeellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Killersiltä äänestettiin myös kappaleita Jenny Was a Friend of Mine, Somebody Told Me ja When You Were Young.

Jay-Z, hulluna Beyoncésta ja päinvastoin.

Hupsis, oho, anteeksi, olen vain rakastunut.

”Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no”

Destiny’s Childin vetäydyttyä tauolle Beyoncé Knowlesin sooloura käynnistyi hieman yskähdellen, sillä hänen ensimmäinen ikioma singlensä Work It Out (2002) floppasi jenkkilistoilla. Mutta tuskin kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa ollut päätteli Beyoncén sooloilun jäävän siihen. Hänen huolella valmisteltu Dangerously in Love -esikoisalbuminsa oli tuleva järisyttämään maailmaa. Se oli väistämätöntä.

Minun ja Beyoncén välinen suhde on kaksijakoinen. En jaksa innostua hänen kaikista tekemisistään. Kuinka monta kertaa artisti voi kaupata saman mantran itsenäisistä naisista? Kuinka monta kertaa voi huoletta julkaista albumin, jolla on täytebiisejä vähintään yhtä monta kuin niitä hyviä kappaleita?

Mutta samalla Beyoncéssa on jotain aivan ainutlaatuista. Hän on maaginen esiintyjä ja tulkitsija. Ei tarvitse kuin katsoa Crazy in Loven video, jossa jokainen liike on hallittu, viettelevä ja majesteettinen. Jos planeettamme tarvitsisi kuningattaren edustamaan koko ihmiskuntaa, ehdottaisin Beyoncéa.

Crazy in Lovella Beyoncé houkutteli lopullisesti ansaansa kuin seireeni. Biisi oli Grammy-palkitun Rich Harrisonin vision tulos ja Beyoncélla varsin vähän tekemistä sen sävellyksen kanssa. Harrison oli hankkinut Chi-lites-samplen (nuo upeat torvet!) käyttöönsä jo kauan ennen Crazy in Loven levyttämistä.

Harrison tiesi pitävänsä hallussaan jotain erityistä eikä sitä voinut antaa kenelle tahansa. Hän esitteli kappaleen Beyoncélle, joka ei ollut heti täysin vakuuttunut. Crazy in Lovella kaikki on hyvin rosoista ja retroa, ja tähti pelkäsi biisin olevan liian vanhanaikainen. Ei kukaan käytä torvia hittikappaleessaan enää vuonna 2003!

Huoli oli turha, kaikki menivät sekaisin. Biisi rullaa, suorastaan vyöryy tajuntaan sekä kotikuuntelussa että tanssilattialla. Se ei vanhene koskaan. Levytysten aikaan Beyoncé oli juuri alkanut tapailla Jay Z:tä, joka aivan viime hetkellä kävi studiossa vetämässä mainiosti kokonaisuuteen sopivan rap-osuuden. Se on piste sen kuuluisan i:n päälle: mikäpä sen sopivampaa kuin vastarakastunut pariskunta laulamassa yhdessä siitä, miten rakkaus saa käyttäytymään oudosti.

”Looking so crazy in love’s
Got me looking, got me looking so crazy in love”

Kuningatar oli saapunut.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Beyoncélta äänestettiin myös kappaleita Countdown ja Single Ladies (Put a Ring on It).

Oliko se siinä, uumoilee Kim Cesarion.

Jo lähes perinteinen Nuorgamin kesähittiranking on edennyt kolmanteen vuosiluokkaansa. Palasimme järjestyksen määrittämisessä kahden vuoden takaiseen formaattiin, sillä kesähitti on parhaimmillaan silloin, kun se jää esittäjänsä ainoaksi tai ainakin selvästi suurimmaksi hitiksi. Lisäsimme kuitenkin mukaan jokaisesta kappaleesta tärkeimmän eli sanoituksen koukun.

Tänä vuonna haaviin jäi kovien kotimaisten lisäksi ruotsalaista, norjalaista, ranskalaista, yhdysvaltalaista, brittiläistä sekä kerrassaan valtioiden rajat rikkovaa osaamista. Sekä tietenkin muutama maininnan arvoinen bonus, vaikka ne eivät listahiteiksi vielä ole nousseetkaan.

#1 Adelén – Bombo

Kuka: Norjan euroviisukarsinnoissa kakkoseksi sijoittunut nuori laulajatar.

Miksi: Vuonomaan viisukarsinnoissa oli tänä vuonna kova taso, sillä näinkin mahtava eurohumppa jäi kakkoseksi Margaret Bergerin I Feed You My Loven takana. Vanha temppu on parempi kuin pussillinen uusia: tässä on ihan kaikki perinteisen kesähitin ainekset videon hiekkarannalla juoksentelusta iänikuiseen haitari-imitaatioon. Lisäpisteitä espanjan kielen miltei hienovaraisesta sovittamisesta kappaleeseen.

Koukku: ”Bailar al son del bom-bom-bom-bom-bom-bo”

Hittistatus: Salakavalasti hittiasemille ja Spotify-soittolistoille pom-pom-pomppinut bilebiisi.

Oliko se siinä: Tietenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Kim Cesarion – Undressed

Kuka: Ruotsalainen, jolla on kreikkalaisia ja guadaloupelaisia sukujuuria sekä levytyssopimus. Paratiisisaaren eksotiikkaa, uuh ja aah!

Miksi: Kukaan muu – edes Flo Rida – ei tänä vuonna viitsinyt yrittää näin keskinkertaisella poplaululla, joten Kim tyrmistyttävine falsetteineen pääsi iskemään takavasemmalta. Hittiasemilla ja Seurahuoneilla on aina kolme minuuttia Undressedin kaltaiselle lihaksikkaalle jöötille.

Koukku: ”So let’s get undressed ’cause you look a little lonely”

Hittistatus: Top ten -singlehitti sekä myynti- että Spotify-listoilla.

Oliko se siinä: Samat sanat kuin Adelénin kohdalla. Pienin varauksin tosin, sillä ruotsalainen popvienti Suomeen on joskus tuottanut rasittavan pitkäikäisiä pään seinään hakkaamisia.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Tuomas Kauhanen feat. Väinöväinö – Enkeli

Ketkä: 2000-luvun alusta erinäisillä nimillä erinäisissä kokoonpanoissa esiintynyt hiphop-artisti sekä viime vuonna kesähittibarometriä keikuttaneen Kuningasidean laulaja. Duoo > sooloo.

Miksi: Letkeällä suomalaisella luomurallattelulla saa varmimmin kesähitin. Naiset tykkäävät siitä, että heitä kutsutaan enkeleiksi, sillä enkeli on kaunis sana. Ei kai Sininen enkeli syyttä ollut aikoinaan nuorten naisten suosikkijuoma? Auringonlaskussa heinä tuoksuu ja ruoho kahisee – ah tätä onnea.

Koukku: ”Sit mä törmäsin enkeliin. Ounou!”

Hittistatus: Singlelistan kakkonen, iso radiomenestys ja The Voicen valitsema virallinen kesähitti vuosimallia 2013.

Oliko se siinä: Sano vaan Tuomas -albumi kävi albumilistalla, mutta en keksi, millä ilveellä herra Kauhanen saisi aikaan esimerkiksi Kuningasideaa pitkäjänteisemmän uran popin polttopisteessä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Samae Koskinen – Hyvä päivä

Kuka: Jo pitkään valveutuneempia musiikinkuuntelijoita ihastuttanut ja heidän hermojaankin koetellut oman tiensä kulkija.

Miksi: Ei kai maailmassa ole liikaa positiivisuutta? Hyvä päivä on lässyhkö, mutta juuri ja juuri niin uskottava kappale, että sen voi soittaa kavereille, kun oikeasti haluaisi soittaa Mumford and Sonsia. Sopivan jiikarjalaista eikä banjosta tietoakaan.

Koukku: ”Tänään on hyvä päivä”

Hittistatus: Radio Helsingin ja heidän kuuntelijoidensa mielestä vuoden paras kesähitti.

Oliko se siinä: Hankala ennustaa. Samaesta tuskin koskaan tulee isoa tähteä, mutta yllättäviä radiosuosikkeja (kuten Spoon River alkuvuodesta) saattaa irrota.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Robin Thicke feat. T.I. & Pharrell – Blurred Lines

Ketkä: Jo viime vuosikymmenellä hetken r&b-maailmaa sykähdyttänyt lipevähkö herra ja hänen meritoituneet kaverinsa.

Miksi: Madonnaa mahtaa harmittaa, sillä hän oli vain noin viisi vuotta etuajassa tyrkyttäessään meille Pharrellin tuottamaa Give It 2 Metä. Blurred Lines on käytännössä sama kappale, mutta sen luoma mielikuva täysin erilainen: väkisin blingblingiä vääntävä viisikymppinen rouva on vaihtunut coolisti mitään tekemättömiin pukumiehiin. Tanakka jumppa on höllentynyt letkeydeksi.

Koukku: ”I hate these blurred lines/I know you want it”

Hittistatus: Eräs historian suurimmista hiteistä Yhdysvalloissa ja meilläkin takuuvarma etko-, nytkö- ja jatkosuosikki.

Oliko se siinä: Joo ja ei. Ei artisti voi saada toista näin isoa hittiä enää koskaan. Mutta ping Pori Jazz!

Video ei ole enää saatavilla

#6 Aste – Spaceman

Kuka: Kesähittikonkari, joka on nimennyt musiikkinsa crime-popiksi.

Miksi: Aste säästää täsmäiskut kesähittisesonkiin. Poikkeus sääntöön villitsi kansaa vuonna 2009 sekä Normipäivä vuotta myöhemmin. Hänen edellisen albuminsa Sekopää-singlellä vieraili Pete Parkkonen, mikä haiskahtaa varmimmalta mahdolliselta tavalta olla herättämättä huomiota. Siihen nähden Spacemanissa on ytyä avaruussukkulan lailla. Tällä kertaa paukut suunnattiin järjettömyydessään ihanaan kertosäkeeseen. Ei tämä sentään Babylon Zoolle pärjää, vaikka yritys on kova.

Koukku: ”Kato mä lennän taas meen läpi seinän/Mä lähen tänään sehän nähää mä oon spaceman!”

Hittistatus: Kesän höpsöimmällä riimillä on tienattu sijoitus maamme ladatuimpien ja kuunnelluimpien biisien kastissa alkukesästä lähtien.

Oliko se siinä: Aste palaa toukokuussa 2016 entistä ehompana eli kappaleella, jolla vierailee Väinöväinö tai PistePiste.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Studio Killers – Jenny

Mikä: Monikansallinen animaatioyhtye, jonka keulahahmona valloittaa turkulaisittain englantia ääntävä Chubby Cherry.

Miksi: Studio Killers pohjusti h-hetkeään useammalla mainiolla singlellä ja tadaa, kesäksi 2013 säästetty Jenny onkin juuri oikeanlainen kappale. Soundeiltaan se sopisi aivan hyvin tuubitoppinsa riekaleiksi repineen mallinurallaan epäonnistuneen moldovalaisen laulajalupauksen ainoaksi kreikkalaiselle klubille soittoon kelpuutetuksi singleksi, mutta sanoitus on normaalia adonis-diskoa raadollisempi ja syvällisempi. Hienoa!

Koukku: ”I wanna ruin our friendship/We should be lovers instead”

Hittistatus: Loppukesän kuunnelluimpia sekä Spotifyssa että radiosta.

Oliko se siinä: Jenny on Studio Killersin ensimmäinen oikea ja iso hitti, mutta vahvalta esikoisalbumilta irronnee vielä muitakin.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Macklemore & Ryan Lewis feat. Ray Dalton – Can’t Hold Us

Mikä: Tee-se-itse-filosofialla megamenestykseen purjehtinut räppäri ja tuottaja sekä heidän nevahööd-vierailijansa.

Miksi: Macklemoren ja Ryan Lewisin musiikki on oivaltava sekoitus funkia, soulia, räppiä ja tarttuvia popmelodioita. Can’t Hold Us starttaa mahtavalla rumpukompilla eikä meno hyydy biisin edetessä lainkaan. Kertosäkeen nostatus pistää katot pomppimaan.

Koukku: ”We put our hands up like the ceiling can’t hold us!”

Hittistatus: Hitaasti mutta varmasti lähes Thrift Shopin kaltaiseksi universaaliksi anthemiksi kehittynyt hitti.

Oliko se siinä: Vaikea uskoa, että näin näkemyksellinen pari jäisi muutaman hitin mittaiseksi tähdenlennoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Redrama feat. AJ McLean – Clouds

Ketkä: Suomen suosituin suomenruotsalainen rap-artisti ja viidesosa Bäkkäreistä tietenkin. Tähtiduetto to the max!

Miksi: Redrama on hiljalleen kasvattanut fanikantaansa, joten olisi aivan liian lyhytnäköistä väittää, että tyylikkään ja toiveikkaan Cloudsin menestys johtuisi pelkästään AJ McLeanin läsnäolosta. Toki AJ vetää homman niin sanotusti himaan varmasti paljon paremmalla rutiinilla kuin kukaan Lassen täkäläisistä hengailukavereista.

Koukku: ”Don’t worry just let me blow all of your grey clouds away/I promise I’ll never leave you alone in the rain”

Hittistatus: Keski- ja loppukesän suosikkeja radio- ja singlelistalla.

Oliko se siinä: Ei todellakaan, onhan Redrama tehnyt hittejä jo toistakymmentä vuotta. Sen sijaan Backstreet Boysin tuleva menestys piilee raskaamman kiven alla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Sini Sabotage feat. Villegalle – Levikset repee

Ketkä: Jo ensimmäisen singlensä jälkeen Idols-tuomariksi kelpuutettu (joutunut?) nousukas ja parin viime vuoden suurimmilla kesähiteillä äännellyt riimittelijä.

Miksi: Levikset repee on populaarikulttuurin näkökulmasta vuoden tärkeimpiä ja mieleenjäävimpiä biisejä, vaikka muistaisi sen olevan härmäläiseen makuun sovitettu Azealia Banksin 212 tai vaikka sen sanoitusta pitäisi typeränä tai vaikka vihaisi Sini Sabotagea jo valmiiksi ihan vain hänen taiteilijanimensä vuoksi. Aina, kun vanhemmat sanovat, etteivät ymmärrä nykynuorison musiikkimakua, on maailmassa kaikki hyvin.

Koukku: ”Ainaku sä puhut sitä etelää/Se saa mun levikset repeemään”

Hittistatus: Jättihitti kaikilla mittareilla, lukuun ottamatta fossiilien pyörittämien radioasemien nihkeää suhtautumista kappaleeseen.

Oliko se siinä: Toivottavasti ei!

Video ei ole enää saatavilla

#11 Avicii – Wake Me Up

Kuka: Ruotsin tunnetuin dj-kansallissankari ja samalla eräs planeetan suosituimmista tanssittajista juuri nyt.

Miksi: Mumford and Sons meets Swedish House Mafia yksinkertaisesti on kaikessa älyttömyydessään voittajaresepti! Aloe Blaccin sielukas laulu lakaisee pahimman junttiuden jaloista eli mikään ei kuulosta Rednexiltä. Hieno biisi, jota kelpaa luukuttaa Södermalmilta Sörnäisiin.

Koukku: ”So wake me up when it’s all over/When I’m wiser and I’m older”

Hittistatus: Myyntimenestys ympäri maailmaa ja viikkoja Spotifyn kuunnelluin kappale Suomessa.

Oliko se siinä: Ei todellakaan, sillä Avicii pärjäsi hienosti jo ennen Wake Me Upia. Eikä tällä pelisilmällä voi jäädä edes kolmen hitin ihmeeksi.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Daft Punk feat. Pharrell Williams – Get Lucky

Mikä: Robottikaksikko suoraan 1970- eiku 1990-luvulta.

Miksi: Musiikkimedia eritti hunajaa, kun kuuli Nile Rodgersin yhtyvän Daft Punkiin. Se naapuritalosta kuulunut kolke johtui siitä, että paikallislehden kriitikko alkoi rakentaa omaa robottikypäräänsä. Satunnainen Radio Novan kuuntelija tuumasi, että tässäpä ehkä historian täydellisin poplaulu. Tänä iltana ei tuu pakkeja.

Koukku: ”We’re up all night to get lucky”

Hittistatus: Epäilemättä vuoden soitetuin ja tanssituin biisi maailmassa. Britit julistivat kesän päättyneeksi, kun Get Lucky putosi ulos sikäläisen sinkkulistan top tenistä.

Oliko se siinä: Uusi single Lose Yourself to Dance lienee suhteellinen floppi, mutta ennustan, että Daft Punk palaa listaykköseksi viimeistään vuonna 2020 maskottinaan Justin Timberlake.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Calvin Harris feat. Ellie Goulding – I Need Your Love

Ketkä: EDM-huuman menestynein tuottaja sekä ahkerasti lenkkeilevä brittilaulajatar.

Miksi: Valloittavasti suoraan asiaan menevä kappale: ensin kuullaan tyylipuhtaaksi eurodance-kertosäkeeksi osoittautuva Ellie Gouldingin herttainen julistus hänen tarpeestaan saada rakkautta juuri siltä maailman ihanimmalta kundilta ja perään Harris lataa bodypump-valikoimastaan sen kaikkein helpoimman jumputuksen.

Koukku: ”I feel so high/I come alive/I need to be free with you tonight/I need your love”

Hittistatus: Tietojen mukaan kappaleelta ei ole voinut välttyä Tampereella, Helsingissä eikä New Yorkissa.

Oliko se siinä: Ei, kummankaan osalta. Harrisin Suomessakin Spotify-listoja asuttaneelta 18 Months -albumilta lohkaistiin kaikkiaan ennätykselliset kahdeksan top ten -brittihittiä, joten ei ole mahdollista, etteikö jatkoa seuraisi.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Erin – Ei taida tietää tyttö

Kuka: Kansansuosiksi äitinyt entinen purkkapoppari.

Miksi: Ei taida tietää tyttö on tämän kesän crossover-hiteistä iskelmällisin ja sovinnaisin, mutta myös yksi tarttuvimmista. Sävellys vetää vertoja monille ikivihreille. Etenkin kertosäe on todella taidokkaasti rakennettu. Annan anteeksi jopa tuikiturhan banjon.

Koukku: ”Ei taida tyttö ettei/Mun mies oo vapaa vapaa vielä”

Hittistatus: Ehkä laajimman joukon suomalaisia kesän aikana tavoittanut kappale.

Oliko se siinä: Ei, sillä Erin tekee hittejä ja ennen kaikkea myy levyjä vielä vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Cheek feat. Jukka Poika – Jossu

Ketkä: Taikapeiliin katsovat Vain elämää -sarjan supertähdet.

Miksi: Naisetkin ovat sikoja.”Kaikki paitsi jatkuva paneminen on turhaa” -henkinen 2010-luku kohtaa salaa pimeässä huoneessa luetuilla Myrkyillä ja korvalappustereoissa vanhemmilta piilossa kuunnellulla E-Roticilla sävytetyn ysärin. Jo näillä meriiteillä ehdottomasti siedettävin Jukka Pojan esittämä kappale koskaan.

Koukku: ”Oot ehkä sokee, mut mä nään, mikä tää biatch on/Se ei oo viaton, sen laji on triathlon”

Hittistatus: Spotifyn ylivoimaisesti kuunnelluin kappale kesällä yhdessä Levikset repeen kanssa.

Oliko se siinä: Ei, sillä Timantit on ikuisia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUKSET!

Charles Ramsey – Dead Giveaway!

Tässä katsauksessa on ollut jokaisena vuonna tilaa nettisuosikeille ja meemeille. Viime vuonna mainittiin muun muassa Gangnam Style, josta tuli lopulta ihan oikea megahitti. Charles Ramseyn Dead Giveawaystä ei sellaiseksi ole, vaikka kyseessä on The Gregory Brothersin vallan riemukas Songify-neronleimaus, joka perustuu Clevelandissä kidnapatut naiset pelastaneen Ramseyn televisiohaastatteluun.

Video ei ole enää saatavilla

Lieminen feat. Edu ja Davo – Tääl on Lieminen

”Party time, excellent!” Ansiokas hassutteluvideohitti on niitä hämmentäviä tapauksia, joista irtoaa lentäviä lausahduksia some-aktiivien käyttöön noin puoleksi vuodeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Mies ja Elämä – Vaimon faija

Elokuun puolivälissä Jori Hulkkosen Soundcloud-tilille ilmaantui kaunis ja pysäyttävä synapopcover Bruce Springsteenin I’m on Firestä, jota on vaikea mieltää kesähitiksi sanan perinteisessä merkityksessä, mutta kyllä tätä kelpaa kuunnella alkusyksyn auringonlaskussa.

Mr. Blobby – sairaan mielikuvituksen tuotos.

Englannin kielessä karvaolioiden, piirroshahmojen ja muiden vastaavien tekemästä musiikista käytetään nimitystä ”virtual band”. Mutta aina ei tarvita bändiä. Riittää, että yksi keksimonsteri on kappaletta laulavinaan.

Tällä popmusiikin suuntauksella on juurensa 1950-luvun ääninauhan nopeutuskokeiluissa. Muusikko ja näyttelijä Ross Bagdasarian Sr assosioi nopeutetun laulun mielessään oravien ääntelyksi. Syntyivät piirrosoravahahmot Alvin and the Chipmunks, jotka tekivät pian suosittujen äänilevyjen jälkeen jo televisiosarjoja ja elokuvia. Virtuaalibändit ovat edelleen iskussa, kuten osaksi suomalaisen Studio Killersin suosio osoittaa.

Genren historia sisältää kuitenkin paljon lapsille suunnattuja musiikillisia rimanalituksia. Ne olivat usein oheistuotteita, joita kaupattiin tv-sarjojen kyljessä. Ei ihme, että aikuiset lakkaavat tajuamasta tätä musiikkia jossain tylsistymisen ja keski-iän välimaastossa.

Vaan aikuisemmalle väelle suunnatut hahmobiisit eivät ole välttämättä yhtään parempia. Tässä 14 hittiä, joissa muut kuin ihmiset pääsevät ääneen. Paria sylkiäistä lukuun ottamatta.

#1 The Archies – Sugar Sugar (1969)

Mitkä: Piirretty purkkapopbändi. Jäseninä Archie, Reggie, Jughead, Betty, Veronica ja maskottinsa Hot Dog.

Monesta jutun biisistä on todettava, että televisio on isompi juttu kuin pop koskaan. Archiesin kohdalla televisiosarjan piirroshahmojen käyttäminen hitin lanseeraukseen onnistui ensimmäistä kertaa tehokkaasti. Manageri Don Kirshner oli tehnyt saman tempun aiemmin ihmisnäyttelijöillä The Monkeesin kanssa. Sugar Sugarin menestys oli maailmanlaajuista ja Yhdysvalloissa se oli julkaisuvuotensa menestynein kappale, mutta seuraavat hitit jäivät paljon pienemmiksi.

Arvio: Myöhempien aikojen lapsena tähän on itse vaikea lapsenomaisesti asennoitua. Harmitonta kliinisyyttä kuten esittäjähahmonsa, mutta myös hyvällä tavalla tarttuva biisi, josta joku powerpopbändi näkee nytkin märkiä unia.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bob the Builder – Can We Fix It (2000)

Mikä: Ah niin hyveellinen piirretty rakennusmies.

Postimies-Paten jälkeen Britanniasta saatiin Keith Chapmanin luoma ja Huonosti käyttäytyvistä miehistä tutun Neil Morrisseyn äänellä puhunut Bob the Builder eli Puuha-Pete, joka myi levyjä Suomessakin ihan kiitettävästi. BBC:n lähettämän sarjan tunnuskappale Can We Fix It oli Britannian jouluykkönen vuonna 2000. Biisin esittää suomeksi Fröbelin Palikat. Puuha-Peteä tehdään edelleen ja hyvä niin. Harmiton animoitu sarja korostaa ryhmätyön ja sosiaalisten taitojen merkitystä ja sen ympärille on kyhätty jos jonkinlaista tuotekauppaa.

Arvio: Joskus sarjan tunnuskappale kohoaa populaarikulttuurissa itse sarjaa kiinnostavammaksi. Can We Fix It on melkoisen harmittoman sarjan kelpo rallatus.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Frog – Axel F (2005)

Mikä: Päristelevä sammakko, jolla on ihmisen sukupuolielimet.

”Wanted: The most annoying thing in the world” julistaa Axel F:n musiikkivideo ja on oikeassa. En ainakaan heti keksi mitään ärsyttävämpää kuin Crazy Frog aikoinaan oli. Sammakko oli alun perin nimetön Jamban soittoääniä markkinoinut hahmo, joka perustui ruotsalaiseen tietokoneanimaatioon. Wikipedian mukaan luihin ja ytimiin käyvä ääni on vuodelta 1997, kun ruotsalainen Daniel Malmedahl yritti matkia kaksitahtimoottoria. Harold Faltermayerin Axel F:n väänsi sammakkokuosiin Bass Bumpers. Kiitos, näistä eväistä syntyy paras popmusiikki.

Arvio: Luoja paratkoon, miten kaamealta sammakkolammen Axel F kuulostaakaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Jos joku lukija pystyy kuuntelemaan biisin loppuun vuonna 2013, niin… no, onnittelut!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Cuban Boys – Cognoscenti vs. Intelligentsia (1999)

Mikä: Nettimeemihamsteri.

Laittomia sämplejä ja turbokonetaustoja yhdistellyt häikäilemättömän hauska brittiduo lainasi biiseihinsä kaikkea epämääräisestä dialogista South Parkin ”Oh my God, they killed Kenny” -mantraan. Cognoscenti vs. Intelligentsian pohjalla on Hampster Dance, yksi ensimmäisistä internetmeemeistä. Meemi jäljennettiin musiikkivideolle laittamalla hamsteri ”laulamaan” melodialuuppia. Brittilistan neloseksi yltänyt hitti jäi bändin ainoaksi osittain levy-yhtiö EMI:n saamattomuuden vuoksi.

Arvio: Olivatko kuubalaispojat sittenkin Pet Shop Boysin salainen sivuprojekti? Cognoscenti on yhä ykkösluokan sokerihumalapoppia. Uncle Don Carneyhin yhdistetty lopun ”that ought to hold the little bastards” -pätkä on amerikkalainen vastine Markus-sedän ”lähtee nyt paskalle” -urbaanimyytille. Kummankin radiopersoonan on väitetty tokaisseen näin vahingossa lastenohjelmissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Jive Bunny and the Mastermixers – Swing the Mood (1989)

Mikä: Piirretty pupu.

Eli oikeasti dj-jengi Pohjois-Englannista. Pupu pelkästään hytkyi 1950-luvun rockhiteistä kasattujen tanssibiittikimaroiden tahtiin. Vuoden 1989 lopussa pupu hallitsi brittien singlelistoja kolmella peräkkäisellä ykkösellään. Suomessa konsepti kloonattiin nimellä Lätty-Kettu & Tehosekoittajat, jonka eläin näkyi ainakin levynkannessa. Mahdollisesta kettuvideosta ei ole muistikuvia.

Arvio: Johanneksen ilmestyksestä löytyy kuvaus kliinisen tylsästä pupusta, joka myy eläkeikäisille kyynisesti paloja heidän nuoruudestaan ”moternilla otteella”. Näin loukataan sämplättyjä biisejä, sämpläystaidetta itseään ja jäniksiä koko maailmankartalla. Noveltymaiset brittiykköset voi yrittää selittää pois ironisilla ostoilla, mutta kolme jänisykköstä koettelee teoriaa vakavasti. Varjeltakoon meitä pupun paluulta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Mr. Blobby – Mr. Blobby (1993)

Mikä: Sairaan mielikuvituksen tuotos.

Brittijuontaja Noel Edmondsin suositussa illanvietto-ohjelmassa syntynyt mikäliemötikkä. Blobby esiteltiin pahaa-aavistamattomille julkkiksille lasten suosikkihahmona, minkä jälkeen jättilimaolio tuhosi kaiken kameran edessä näkyvän irtaimiston. Blobby jakoi katsojien mielipiteet, mutta suosituimmillaan öklömörkö pääsi tällä biisillä brittilistan jouluykköseksi pitäen esimerkiksi Take Thatin takanaan.

Arvio: Mr. Blobby on esimerkki trollauksesta ajalta ennen kaikille ulottuvaa internetiä. Koska hahmo ei sanonut koskaan muuta kuin ”blobby blobby”, on siinä ”biisin” pääasiallinen sisältökin pieruäänien ja Blobbya ylistävien kuorojen ohella. Videossa parodioidaan jo yli vuoden vanhoja hittivideoita (mm. Shakespears Sister ja Snap!) ja enteillään Blobbyn valloittavan lopulta koko populaarikulttuurin. Vääräleuat varmaan tykkäsivät siitäkin, että keltaisen vaaleanpunainen murikka syrjäytti Meat Loafin singlelistan ykköspaikalta. British people, please don’t feed the troll.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Mr. Oizo – Flat Beat (1999)

Mikä: Ranskalais-dj Quentin Dupieux’n alias Mr. Oizon taiteileman house-biitin tahtiin päätään nytkyttävä Flat Eric. Kukaan ei tiedä, mikä Flat Eric on, paitsi että se on söpö.

Muppetit ja Frank Ozin luoneen nukentekijä Jim Hensonin paja neuloi äärettömän hurmaavan Stéphane-nimisen nuken Mr. Oizon lyhytelokuvia varten. Nukke saavutti kulttisuosion Ranskassa, josta Levi’s bongasi sen kuuluisaan mainoskampanjaansa (jonka Dupieux ohjasi) ja nimesi uudelleen Ericiksi. Eric on sittemmin esiintynyt muun muassa brittiläisessä The Office -sarjassa ja Auto Traderin mainoksessa. Addiktoiva Flat Beat oli vuoden 1999 suurimpia hittejä Euroopassa.

Arvio: Flat Beat on ranskalaisen housen eittämätön klassikko ja sukupolvikokemus meille suomalaisillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rick Dees and His Cast of Idiots – Disco Duck (1976)

Mikä: Ankka.

Diskoankan kähinät olivat vuotensa toiseksi tärkein noveltyhitti (tärkeimpänä luonnollisesti Starland Vocal Bandin Afternoon Delight). Siitä vastasi jenkkiradio-dj Rick Dees, jonka listaohjelmaa lähetettiin Suomenkin paikallisradioissa. Yhdysvaltojen singleykköseksi yltäneen diskosatiirin tv-esityksissä nähtiin surrealistista ankkapukutanssia. Elukkaa vaihtanut kakkossingle Dis-Gorilla kiinnosti ihmisiä huomattavasti vähemmän ja Dees jäi yhden hitin ihmeeksi.

Arvio: Tästä ei varmaan olisi voinut pitää edes diskoaikana, ei lapsena eikä aikuisena. Erittäin onttoa mukahassuttelua, jota voisi luulla tunnetun diskovihaajan Steve Dahlin tekoseksi. Tuolta ajalta löytyy vähän elävämpääkin diskohuumoria, kuten Hyväkkäiden (The Goodies) Funky Gibbon.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Saukki & Oravat – Jöröjukkarock (1960)

Mitkä: Sciurus vulgarikset Elmeri, Nestori ja Simeoni sekä sanoittajalegenda Sauvo ”Saukki” Puhtila.

Suomalainen vastine Alvin and the Chipmunksille osoittautui sen verran suosituksi, että oravasinglejä ilmestyi peräti 20 vuoden ajan. Trion ilkeämpi jälkikasvu Pikku-Orava elpyi digivermeiden avulla soolouralle vuonna 2006, jolloin hänen Uusi seedeensä myi platinaa. Oravien musiikillista vaikutusta esimerkiksi Smurffeihin tai Batiin & Ryydiin ei voi kiistää.

Arvio: Parhaimmat oravaäänitykset, kuten tämä ja Pikkuoravien kuuraketti, ovat vieläkin hykerryttävää minianarkiaa. Oli jotenkin osuvaa, kun Klamydian Kråklund Records julkaisi Saukki & Oravat -pitkäsoiton uudestaan 1990-luvun lopulla. Tämäkin musiikki-instituutio on kokenut todellisen comebackin YouTubessa uusista hiteistä tehtyjen oravaversioiden kautta.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Schnappi – Schnappi (2004)

Mikä: Das kleine Krokodil.

Niilin rannoilla seikkaileva piirretty pikkuruinen krokotiili Schnappi valloitti listoja nimikkolaulullaan viime vuosikymmenen puolivälissä. Sen esittää levytyshetkellä kuusivuotias Joy Gruttman, josta tuli useissa maissa eräs nuorimmista lista-artisteista. Suomeen saksalainen Schnappi taisi eksyä internetin kautta. Lopulta Schnappi und seine freunde -albumi ylsi viidenneksi ja myi kultaa. Sinkku keikkui listaykkösenä Saksan lisäksi muun muassa Ruotsissa.

Arvio: Huippuärsyttävä biisi, joka jää melko varmasti soimaan päähän. Kohderyhmä, eli alle kymmenvuotiaat lapset, sai schnappeilusta varmasti paljon irti.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Spitting Image – The Chicken Song (1986)

Mitkä: Kuminukkeversio brittiyhteiskunnasta.

Suomessa Sylkiäisinä tunnettu poliittinen brittisatiiri sisälsi myös poptähtiparodioita ja muita musiikkiesityksiä. The Chicken Song oli kai molempia. Brittiykköseksi noussutta noveltyvetoa seurasi pari pikkuhittiä, mutta ohjelman suosion vähetessä enempää ei yritetty.

Arvio: Väsähtänyt ja tahallisen huono metajankutus siitä, kuinka britit Euroopan-lomilta palattuaan ostavat kuulemaansa huonoa eksoottista popmusiikkia hiteiksi kotimaassaan. Muut sylkiäisten levynumerot, kuten Santa Claus Is on the Dole ja I’ve Never Met a Nice South African, olivat purevampia, muttei niillä ollut toivoakaan ykköshitiksi pääsemisestä. Sylkiäisten tärkeimmäksi popsaavutukseksi jäikin Genesiksen Land of Confusion -musiikkivideon kumitodellisuuden luominen.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Teletubbies – Teletubbies Say ”Eh-Oh” (1997)

Mitkä: Tiivi-Taavi (Tinky-Winky), Hipsu (Dipsy), Laa-Laa ja Pai (Po), jotka asuvat Teletappimaassa.

Teletapit oli ensimmäisiä aivan pienille lapsille tehtyjä tv-sarjoja. Muistat ehkä tappivanukkaan, psykedeeliset kukkulat, joilla loikkii kaneja, Nuu-Nuu-imurin ja ”Tiivi-Taavi on homo” -kohun. Sulo Aittoniemi teki eduskunnassa kirjallisen kyselyn siitä, aiheuttavatko Teletapit lapsille mielenterveydellisiä ongelmia. Teletubbies Say ”Eh-Oh” oli Britannian singlelistan ykkösenä kaksi viikkoa joulukuussa 1997 ja myi hirvittävästi.

Arvio: Musiikillisesti aivan kamala kappale, mutta toisaalta välittää hyvin tv-sarjan tunnelman, vaikkakaan ei sitä, että Teletapit oli aikoinaan myös nuorison diggailema kulttihitti.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Vader Abraham – ’t Smurfenlied (1977)

Mitkä: Hollantilainen parrakas schlager-legenda ja pienet siniset miehet.

Vader Abraham eli Pierre Kartner tunnetaan Suomessa ennen kaikkea jättisuositun Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan tunnusmusiikin säveltäjänä. Vuonna 1977 häntä pyydettiin kirjoittamaan Peyon Smurffi-hahmoille tunnuskappale, josta tuli yllätyshitti – singleä valmistettiin ensin vain tuhat kappaletta. Brittilistalla sen englanninkielinen versio The Smurf Song keikkui kakkosena Olivia Newton-Johnin ja John Travoltan You’re the One That I Wantin takana peräti kuusi viikkoa vuonna 1978 ja myi tuhottomasti.

Arvio: Hauska biisi on hieman toista maata kuin ne 1990-luvulta lähtien yli puoli miljoonaa kertaa Suomessakin kaupaksi käyneet, liki joka maassa ainakin hetken juhlineet Smurffi-viritykset. Muistuttaa hieman Saukkia ja Oravia.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Zig & Zag – Them Girls Them Girls (1994)

Mitkä: 1980-luvun lopulla Irlantiin asettuneet avaruusoliot Zog-planeetalta.

Karvaiset kaksoset Zigmund Ambrose ja Zagnatius Hillary Zogly täydentävät kivasti toisiaan. Zig on älykkö ja Zag rastapäinen Barbie-nukeilla leikkijä. Hahmojen ääninä vakuuttavat Ciaran Morrison ja Mick O’Hara. Jo 1990-luvun alussa he saavuttivat pari isoa hittiä Irlannissa, josta Simon Cowell keksi tuoda heidät Britanniaan. Muun muassa Reel 2 Realista tuttu tuottaja-dj Erick Morillo rustasi Zigille ja Zagille melko reel2realmaisen hömppähitin Them Girls Them Girls, joka ylsi brittilistan viidenneksi. Seuraavalla sinkulla Hands Up, Hands Up mukaan liittyi Rednex. Ihanan kamalaa.

Arvio: Them Girls Them Girls voisi olla vain tyypillinen tv-sarjahahmohitti; suhteellisen ajankohtainen soundi yhdistettynä harmittomaan kappaleeseen, mutta Zigin ja Zagin valloittavat persoonat nostavat biisin vallan kivaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen heistä on Sister Bliss. Kumpikaan heistä ei ole Rollo.

Rowland ”Rollo” Armstrong ja Ayalah Bentovim eli Sister Bliss tunnetaan parhaiten Faithlessin kantavina voimina. Faithless lopetti virallisesti vuonna 2011, mutta sen jälkeen he ovat heittäneet jonkin verran dj-vetoisia keikkoja, joista yksi koetaan heinäkuun viimeisenä perjantaina Summer Sound -festivaaleilla Helsingissä. Yhtye joutui peruuttamaan kaksi edellistä esiintymistään Suomessa, joten edellisestä vierailusta on kulunut yli kymmenen vuotta.

Faithless on kuitenkin ollut vain osa kaksikon uraa. Tässä luotaus siihen, mitä he saivat huippuvuosinaan aikaan yhdessä tai erikseen Insomnian (1996), God Is a DJ:n (1998) ja We Come 1:n (2001) kaltaisten Faithless-megahittien lisäksi.

#1 Felix – Don’t You Want Me (1992)

Francis Wrightin eli Felixin uran kohokohta on yhä eittämätön tanssiklassikko ja ylsi brittilistan kärkipäähän peräti kolmeen eri otteeseen saavuttaen neljän vuoden sisään sijat 6, 10 ja 17. Alkuperäinen Don’t You Want Me oli instrumentaali, mutta Rollo ja Red Jerry -niminen tuottaja lisäsivät siihen laulun Jomandan Don’t You Want My Love -kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sister Bliss – Can’t Get a Man, Can’t Get a Job (Life’s a Bitch!) (1994)

Sister Blissin läpimurtohitti on yllekirjoittaneen mielestä eräs kaikkien aikojen riemukkaimmista tanssiraidoista, joka pitäisi kuunnella aina, kun asiat eivät mene aivan suunnitellusti.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Rollo Goes Mystic – Love Love Love Here I Come (1995)

Rollo ja Sister Bliss tekivät yhdessä muutamia pieniä brittihittejä nimillä Rollo Goes Mystic, Rollo Goes Spiritual ja Rollo Goes Camping. Pauline Taylorin laulama Love Love Love Here I Come on projektien tunnetuin biisi.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristine W – One More Try (1996)

Rollo tuotti etenkin Yhdysvalloissa varsin menestyksekkään tanssiartisti Kristine W:n Land of the Living -albumin, jonka One More Try -singlestä tuli artistin toinen Billboardin Hot Dance Club Songs -listan ykkönen ja myös pieni poplistahitti. Sittemmin tanssilistan ykkösiä on kertynyt kaikkiaan 16.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Huff & Puff – Help Me Make It (1996)

Rollon lukuisista aliaksista Huff and Puff on ollut yksi menestyksekkäimpiä. Deep house -hitti Help Me Make Itillä mukana olivat myös Sister Bliss sekä Ben Langmaid, joka tunnetaan nykyisin La Roux’n toisena jäsenenä ja biisintekijänä. Help Me Make It nousi Britannian top 40 -singlelistalle kahteen kertaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Pet Shop Boys – For Your Own Good (1999)

Faithless oli Rollolle tietenkin 1990-luvun suurin menestys ja se avasi useita ovia. Samoihin aikoihin, kun hän tuotti siskonsa Didon No Angel -esikoisalbumia, hän mestaroi muutaman hyvin Faithlessiltä kuulostavan kappaleen Pet Shop Boysin Nightlife-albumille. Sanoitus puolestaan on tuttua Neil Tennantia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sister Bliss feat. John Martyn – Deliver Me (2001)

Sister Bliss on saavuttanut omalla nimellään kolme top 40 -brittisingleä, joista tuorein on tämä vuonna 2009 menehtyneen lauluntekijälegenda John Martynin laulama trance-hitti. Martynille Deliver Me on ainoa listasingle, mutta albumilistalla hän on toki vieraillut monta kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Dido – White Flag (2003)

No Angel myi pitkälti toistakymmentä miljoonaa kappaletta, joten paineet Didon toista albumia kohtaan olivat suuret. Didon, Rollon ja hittinikkari Rick Nowelsin kirjoittama White Flag jopa ylitti odotukset raukealla kauneudellaan ja lienee Didon uran paras kappale. Life for Rent -albumia ostettiin lopulta lähes yhtä paljon kuin No Angelia.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Sound -festarit Helsingin Messukeskuksessa 26.–28.7. Liput 55–99 euroa.

542 miljoonaa Youtube-katselua ja silti sija 71? Voi pettymysten pettymys!

Onko Lady Gagan ja kuuluisuuden välinen avioliitto luotu vain särkymään?

”Rah-rah ah-ah-ah!
Ro-mah ro-mah-mah
Gaga ooh-la-la!
Want your bad romance”

Lady Gaga on kiinnostavinta, mitä populaarikulttuuri on meille tarjonnut sitten Michael Jacksonin hullujen vuosien. Hän on arvoituksellinen, kunnianhimoinen ja lahjakas. Kukaan ei tiedä, onko Gaga lintu vai kala. (Sosiaalisessa) Mediassa keksitään kilpaa merkityksiä Gagan kaikelle tekemiselle. Mistä tuo säe kertoo? Mitä hän tuolla asulla haluaa sanoa? Millainen hän on oikeasti?

The Fame Monster -minialbumilla kuultava Bad Romance kiillotti jo Poker Facella (2008) hyvin lähelle täydellisyyttä päässeen ruotsalaistuottaja RedOnen ja Gagan perussoundin briljantiksi timantiksi. Kappaleet ovat keskenään hyvin samanlaisia musiikillisesti, mutta Bad Romancesta tekee kiinnostavamman sen sanoitus, joka luultavasti kertoo Gagan vaikeasta suhteesta julkisuuteen. Hän elää ja hengittää huomiota – ilman sitä hän ei olisi poptähti.

Ja poptähti Lady Gaga haluaa olla. Hän lauloi samasta aiheesta myös fantastisella Paparazzilla (2008) – itse asiassa koko The Fame -albumipari ammentaa paljon kuuluisuuden iloista ja kiroista – mutta Bad Romancella julkisuus on vienyt maailmaansa niin, ettei menneisyyteen ole paluuta. Nyt katsotaan, miten pitkälle tämä repivä parisuhde kantaa:

”I want your love
And I want your revenge
I want your love
I don’t wanna be friends”

Kamppaillakseen kuuluisuuden kanssa Gagan on täytynyt laittaa itsensä likoon sataprosenttisesti ja synnyttää todellinen populaarikulttuurin supersankari. Hänen on yksinkertaisesti ollut pakko verhota sielunsa. Ja parhaiten se onnistuu muodin avulla – muodin, jonka tehtävä on luoda illuusioita.

”Walk, walk fashion baby
Work it, move that bitch crazy”

Täten Gaga on itsekin taideteos, satojen tuhansien muodista kiinnostuneiden ja siitä elantonsa saavien muusa. Jokainen suunnittelija haluaa vaatteensa Gagan ylle, koska hän edustaa kaikkea, mitä muotikin: suvereeniutta, asennetta ja tinkimättömyyttä. Omien parhaiden puolien korostamista.

Gaga on kerännyt valtavan seuraaja-armeijan olemalla kulmikas kiiltokuvaolento. Hänessä on yhtä aikaa jotain inhimillistä ja jotain tavoittamatonta, jota ihannoida. Jokainen voi halutessaan samaistua Lady Gagaan iästä, sukupuolesta, musiikkimausta tai elämäntilanteesta riippumatta.

Stefani Germanotta on vienyt poptähteyden kenties pidemmälle kuin kukaan koskaan. Toivottavasti Lady Gaga särkyy palasiksi mahdollisimman kivuttomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lady Gagalta äänestettiin myös kappaleita Poker Face ja Telephone.

Celine Dion. Ei lisättävää.

Meillä 1990-luvun lapsilla on yksi yhteinen ilonaihe – tai trauma, ihan miten vain. Diivojen diiva, Celine Dion. Kanadalaisen Dionin megahitit muistetaan ja niitä vihataan sekä rakastetaan.

Aluksi ranskaksi laulanut Dion nousi tähdeksi voitettuaan euroviisut Sveitsille vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi. Hänen suuri läpimurtonsa meille tapahtui kuitenkin hiljalleen Yhdysvaltojen kautta. Uran huippuhetkeksi muodostui sukupolvikokemukseksi asti kehittynyt Titanic-elokuvaa varten levytetty My Heart Will Go On.

Dion on tuotteliaasti pitänyt yllä rinnakkain sekä ranskan- että englanninkielistä uraa ja levyttänyt runsaasti covereita, joista muutama esitellään tässäkin jutussa. Hänen versionsa AC/DC:n You Shook Me All Night Longista valittiin aikoinaan Total Guitar -lehden toimittajien äänestyksessä kaikkien aikojen huonoimmaksi coveriksi.

Valinta kertoo paljon Celine Dionin saamasta kohtelusta. Hän on popnörtin näkökulmasta puhdas viihdeartisti eli musiikkia niille, jotka eivät juuri kuuntele musiikkia. Voiko häntä fanittaa oikeasti? Jos voi, niin millainen on Celine Dion -fani? Kanadalainen kulttuurikriitikko Carl Wilson on kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä Celine Dion’s Let’s Talk About Love: A Journey to the End of Taste, jota en valitettavasti ole vielä lukenut.

Celine Dionin kuunteleminen ei ole koskaan ollut eikä koskaan ehkä ole asia, jota kannattaa julistaa kovaan ääneen, mutta siitä huolimatta meitä hänen uraansa seuranneita on Suomessakin kymmeniä tuhansia.

Tässä kymmenen englanninkielistä slovaria, jotka kiteyttävät paljon Celine Dionista laulajana. Otsikko viittaa tietenkin hänen lavamaneereihinsa.

#10 Where Does My Heart Beat Now (1990)

Jo Dionin ensimmäiseltä englanninkieliseltä albumilta Unison lohkaistiin iso jenkkihitti, joka heti alkajaisiksi onnistui kiteyttämään Dionin vahvuudet: hän on omimmillaan laulaessaan dramaattisia eroballadeja. Where Does My Heart Beat Now on sellainen kiireestä kantapäähän. Tukkakin olisi ollut sopivan tuuhea tuulikoneen riepoteltavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 I Surrender (2002)

Miltä tuntuu, kun ei tarvitse elantonsa vuoksi edes poistua hotellistaan? I Surrender tuo vaivihkaa ilmi Dionin 2000-luvun suurimmat ongelmat: tulkinta on muuttunut suorittamiseksi ja mahtipontisuus onttoudeksi. Kun A New Day Has Come –albumi ilmestyi vuonna 2002, sitä pidettiin eräänlaisena paluulevynä, vaikka Dion ei ehtinyt olla poissa kuin parisen vuotta. Siinä vaiheessa 1990-luvulta päivitetyt ideat tuntuivat kuitenkin kierrätetyiltä: ”A thousand dreams I still believe” on karmeaa lyriikkaa, etenkin jos tietää, että Dion lauloi jo Corey Hartin kirjoittamalla kauniilla Where Is the Lovella (1997) ”A thousand dreams that we can still believe”. Korskeasti koliseva I Surrender kuulostaakin lopulta Celine Dionilta kopioimassa Celine Dionia Las Vegasissa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Then You Look at Me (1999)

Ensin mä olin, että ääh onpa elämä ankeaa ja olin eksyksissä, mutta sitten sä katsoit minuun. ”People run sun to sun caught in their lives ever flowing”. Ettäs tiedät Paulo Coelho. Sulla on vain sanat, Celinellä myös ääni. All the Way: A Decade of Song -kokoelmalla julkaistu biisi päättyy huimaan venytykseen ja jouset raikaavat. Huomatkaa videon perin kiinnostava muotiluomus.

Video ei ole enää saatavilla

#7 I Hate You Then I Love You (1997)

Edesmenneen Luciano Pavarottin kanssa duetoitu I Hate You Then I Love You kaappaa prameaan syleilyynsä Dionin viihdemusiikin suuntaan kallistuneet kuuntelijat. Kaunis elokuvallinen sävellys menee pilalle kahden diivan sietämättömän kilpalaulannan takia, mutta ”hyvä maku” ja ”kohtuus” eivät kuulu Dionin sanavarastoon.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Power of Love (1993)

Kaikukoon sulosävelet ympäri valtakuntaa: ”I’m your ladyyyyyyy and you are my maaaaan”. Dionin versio Jennifer Rushin hitiksi laulamasta The Power of Lovesta on helppo ja suuruudessaan sympaattinen slovari. Hän saa puhkuttua siihen ihan omaa henkeään, ja kuulijan tehtäväksi jää päättää, onko se hyvä asia. Tähän tapaan kappale avasi Dionin keikan Memphisissä vuonna 1997:

Video ei ole enää saatavilla

#5 All By Myself (1996)

Ainakin Bridget Jonesinsa katsoneet tietävät, että All By Myself on Eric Carmenin kappale, mutta varmasti monet keski-ikäiset jakkupukuiset naiset muistavat ensimmäiseksi Dionin sirkkelinkirkkaan version, josta ei ole kovinkaan paljoa hyvää sanottavaa, mutta jonka viimeinen minuutti kiteyttää, mistä tukanheilautusslovarissa on kysymys. Joskin Dionin tukka oli Falling Into You -albumin aikaan muodin mukaisesti varsin lyhyt.

Video ei ole enää saatavilla

#4 I’m Your Angel (1998)

R. Kellyn kirjoittama ja Dionin kanssa duetoima I’m Your Angel on aika kova pala niellä kummankin artistin diskografiassa, mutta oikeastaan niin sanotusti match made in heaven. Kun toivo menee ja myrsky iskee, Kells to the rescue with his pretty mama Celine. Biisi julkaistiin Dionin joululevyllä (lisäpisteitä) These Are Special Times ja siitä tuli totta kai valtava hitti.

Video ei ole enää saatavilla

#3 It’s All Coming Back to Me Now (1996)

Dion astui Meat Loafin saappaisiin Jim Steinmanin It’s All Coming Back to Me Now’lla. Lihamurekkeen galakseja syleilleistä ja sulkumerkkejä rakastelleista jättihiteistä oli ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta tyyli kelpasi yhä, kunhan esittäjä oli tarpeeksi suuri tähti. Dion on kuin kotonaan kiekumassa tätä kohtalokasta eeposta, joka osaltaan teki Falling Into You -albumista hänen uransa taiteellisen kohokohdan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Water from the Moon (1992)

Mitä minun tarvitsee tehdä, jotta rakastaisit minua? Pitääkö tässä hakea vettä kuusta, perkele! Dionin läpimurtoalbumiksi osoittautuneen nimettömän levyn kulmakivi hehkuu diivan toivoa ja turhautumista.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Think Twice (1993)

Suurimmalla brittihitillään (seitsemän viikkoa listaykkösenä) Dion rukoilee kumppaniaan olemaan varma ennen kuin tekee päätöksen jäädäkö suhteeseen vai ei. Think Twicella voi kuulla sen kohtalokkaan loistokkuuden, johon Dion parhaimmillaan – mutta nykyisin valitettavan harvoin – kykenee. Se on arvokkaassa jykevyydessään hänen uransa merkkiteoksia ja hänen parhaita kappaleitaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vinkki! Juhannuskokossa voi polttaa esim. akustisia kitaroita.

Oi niitä hetkiä, kun juhlaseurueen lahjakkain muusikko kaivaa akustisen kitaran esiin ja alkaa soittaa osaamiaan suosikkihittejä. Parhaimmillaan touhu kehittyy huumaavaksi yhteislauluksi, huonoimmillaan ehkä ei. Yhtä kaikki, voiko kukaan saada koskaan tarpeekseen Scorpionsin Wind of Changesta?

Tällä soittolistalla kuullaan vähemmän tunnettujen (no, on siellä Jack Johnson) esittäjien akustisia versioita klassikkokappaleista. Sen tahtiin voi istahtaa juhannuskokon ääreen, laulaa tuttuja hittejä, ottaa vierustoveria vaikka kädestä keskikesän juhlan kunniaksi ja katsoa, kun lieskat lyövät kohti taivasta ja havupuu kipinöi.

1. Philmont – We Found Love
2. Boyce Avenue – I’ll Be There for You
3. Brighton Jones – Hit Me Baby One More Time
4. Scott Chapman – Free Fallin’
5. C.J. Johnson – Knockin’ on Heaven’s Door
6. Josh Vong – Wonderwall
7. Michael Schulte – Wind of Change
8. OrtoPilot feat. Raven Zoe – Young Folks
9. The Hit Nation – More Than Words
10. Boyce Avenue – I Want It That Way
11. OrtoPilot – Don’t Stop Believin’
12. Kina Grannis – Use Somebody
13. Colin McLoughlin – Titanium
14. Tim Christensen – Enjoy the Silence
15. Jack Johnson – Imagine

Kuuntele soittolista tästä.

Miehet ovat sikoja. Elleivät sitten kettuja tai näätiä.

Pop-piirretty tarjoaa kuivaa omenasiideriä ja minttujäätelöä.

Jo pitkälti toista vuotta sitten ensisinglensä julkaissut animaatioyhtye Studio Killers on androgyyni, ei-mistään kotoisin ja matkalla ei-minnekään. Niinpä Chubby Cherry (Teemu Brunila) voi huoletta olla pinnallinen ja huutolaulaa meikit poskilla ”all men are pigs!” samannimisen kappaleen kertosäkeessä. Hän on piirretty hahmo, joten ei leimaudu kappaleeseen, vaan jättää sen leijumaan ilmaan jokaisen tartuttavaksi ja tulkittavaksi tanssilattialla.

Voi miten helppoa!

Paitsi ettei ole. Animaatioyhtyeellä ei saa olla heikkouksia. Jos tuollainen projekti julkaisisi keskinkertaista musiikkia, se menettäisi oikeutensa edes olla olemassa. Siksi tälle levylle ei ole haluttu mitään muuta kuin kunnianhimoisesti mahdollisimman kirkkaiksi hiottuja, keskimäärin 3,5-minuuttisia elektropop-helmiä.

Ja se on hankalaa. Mutta Studio Killers onnistuu. Heidän esikoisensa on riemukas pop-kollaasi, jossa kertosäe toisensa jälkeen pyrkii nokittamaan edellisen tarttuvuudessa. Kappale toisensa jälkeen taistelee siitä, kuka on röyhkein ja pöhköin.

”So you can play karate
You thick illiterati
I’m a black belt in life
So go home to your ugly wife”
(Ode to the Bouncer)

Kliinisyyden ja riemuisan leikkisyyden välillä taiteileva albumi ei teeskentele sekuntiakaan. Se on kuin minttujäätelö – moni ei voi sitä sietää, mutta vähintään yhtä moni rakastaa.

Jokainen kappale on rehellisesti vain oma yksikkönsä, jotka yhdessä muodostavat Studio Killers -nimisen albumin. Mieleen piirtyy kuva pop-tuottajasta tavaamassa kakkulat silmillään Esimerkillistä elektropoppia edistyneille -nettisivua ja copypastaamassa listaa biiseissä käytettävistä tyyleistä: drum and bass, Avicii-house, välimerellinen kesähittihumppa, synapop… Bingo!

Päällimmäiseksi tunteeksi jää, että hauskaa on ollut ja kohta on minullakin. Käsissä (tai koneen ruudulla) lepää siis lähes täydellinen kesäalbumi. Missä se mun kuiva omenasiideri viipyy?

86 Eros and Apollo -kappaletta mukaillen Studio Killers syö pian sydäntäsi kuin muroja.

Video ei ole enää saatavilla

Ysärikvintetin kotimaat.

Feels like Rantarock 1997! Tässä kuussa infografiikkamme keskittyy eurodancen tinkimättömiin puurtajiin, josta osa on vastikään palannut takaisin kuvioihin uudella innolla. Heinäkuussa Jysäri Himos kokoaa yhteen kymmenen ysäri-ihmettä Suomesta ja ulkomailta, mutta sitä ennen nähdään juhannuksen lämmittelykierros.

Kalajoen Juhannuksessa, Visulahden Juhannuksessa ja Himoksen The Voice Juhannuksessa esiintyy yhteensä viisi eurodancen kirkkainta tähteä: Captain Jack, Daze, Mr. President, Scooter ja 2 Unlimited. Visulahdessa voi bailata myös kasari-idoli Samantha Foxin tahtiin, joten lippuja hankkimaan hopi hopi.

Räppäävä musta mies?

Jäseniä vuosien varrella.

Pisin levytystauko vuosina.

Kultalevyjä Suomesta.

Hittejä* Isac Elliotin syntymän jälkeen. (*Suomen single- tai latauslistalle yltäneitä biisejä)

Scooterin kappaleet kartalla.

Juhannusfestivaalit eri puolella Suomea 20.–22.6.2013.

Ei epäilystäkään: Gwen Stefani.

Audiovisuaalisen pop-kerronnan kruununjalokivi.

”After all that we’ve been through
I know we’re cool”

2000-luvulla ei ole levytetty montaa parempaa kolmeminuuttista kuin tämä Gwen Stefanin fantastisen Love Angel Music Baby -sooloesikoisen (2004) neljäs single.

Cool on Gwenin Dallas Austinin kanssa kirjoittama katkeransuloinen balladi, joka haastaa kuuntelijan miettimään omaa parisuhdeideologiaansa. Voiko rakastaa täysiä ja olla eron jälkeen ”cool”? Voiko romahtavasta korttitalosta jäädä jäljelle kuitenkin ne tärkeät perustukset?

Tomi Palsa kuvasi Gwen Stefanin Hartwall Areenalla 2007.

Stefani tulkitsee Coolin levyllä aivan upeasti, mutta sekään ei ole mitään mestarillisen videon rinnalla. No Doubtin vakio-ohjaajan Sophie Mullerin ohjaamassa, Como-järvellä kuvatussa pätkässä menneisyys ja nykyisyys kohtaavat, kun Gwenin esittämän neidon eksä tulee vierailulle uuden tyttöystävänsä kanssa. Seuraa flashbackeja ja jokainen katse hakee merkitystä menneisyydestä.

”And I’ll be happy for you
If you can be happy for me”

Vaikka parisuhde onkin päättynyt, siitä on vaikea päästä täysin irti. Olen onnellinen puolestasi, jos sinä pystyt samaan. Stefanin esittämä kertoja mittailee eksänsä uutta tyttöystävää. Onko hänessä sittenkin jotain sellaista, jota minussa ei ole?

Coolin tasot lomittuvat toisiinsa videon avulla täydellisesti. Harvoin melko tavalliselta kuulostava popsingle jättää näin sanattomaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Gwen Stefanilta äänestettiin myös kappaleita 4 in the Morning ja Hollaback Girl.

Isac jättää vau-fiiliksen.

Kuuleeko maailma?

Sivuutin Isac Elliotin New Way Home -singlen aluksi olankohautuksella, osana YleX:n radiohittityrkkyvirtaa, mutta se on osoittautunut kuuntelussa aivan erinomaiseksi poplauluksi ja ehtinyt herättää huomiota jo muissakin Pohjoismaissa.

Ei uskoisi, että Elliot täyttää joulukuussa vasta 13 vuotta. Hänen äänensä kuulostaa suunnilleen samalta kuin Justin Bieberin laulanta esikoislevyn aikoihin. Mutta mikä tärkeintä, musiikki on parempaa – se on paikoin hämmentävän hyvää.

Wake Up Worldin on tuottanut Jukka Immosen The Fried Music -tuotantoyhtiön Joonas Angeria, joka on onnistunut kokoamaan levylle juuri sopivalla tavalla tarttuvia helppoja poplauluja. Niiden tekstit ovat totta kai täynnä pelkkiä popkliseitä ensisuudelmista, teini-ihastuksesta ja sen sellaisesta hattarasta, mutta koska biisit esitetään englanniksi, sanoituksiin ei kiinnitä välttämättä liiaksi huomiota. Lisäksi sävellykset ovat kautta linjan vähintään kelvollisia, osa jopa mainioita. New Way Homen lisäksi ihastuttavat erityisesti First Kiss, Let’s Lie ja Are You Gonna Be My Girl sekä oivallisesti popin tämän hetken trendejä tapaileva Can’t Give Up on Love.

Viimeistään kolmantena kappaleena kuultavalla Let’s Liella huomaa Elliotin omat vahvuudet: hän on aivan loistava poplaulaja, joka käyttää ääntään kuten isojen popstarojen pitääkin. Hän mukautuu kansainvälisiin nykysuuntauksen mukaisiin sävellyksiin todella hyvin. Toisin kuin livenä karismaattisempi Robin, Elliot ei ole viihdyttäjä vaan laulaja, jonka ottaisin vierailemaan omalle albumilleni oikopäätä (jos siis olisin popmuusikko).

Muutenkin Elliotia verrataan varmasti Robiniin joka yhteydessä, mutta he eivät oikeastaan kilpaile keskenään. Molemmat vetoavat ikänsä perusteella luonnollisesti varhaisnuoriin, mutta en voisi kuvitella Robinia laulamassa esimerkiksi Can’t Give Up on Lovea. Elliotista tulee ennemminkin mieleen Britanniassa varsin suosittu Conor Maynard.

Wake Up Worldin kymmenestä kappaleesta noin puolet yltää huipputasolle ja loput menevät siinä sivussa. Pääasia on, että levystä jää todella positiivinen olo – jopa vau-fiilis. Mahtavaa, että Suomesta löytyy tällaisia Isacin ja Robinin kaltaisia nuoria kultakimpaleita.

Isac Elliot on esikoisensa perusteella syntynyt poptähdeksi – muista asioista on kiinni, tuleeko hänestä sellainen. Wake Up World on joka tapauksessa mallikas pelinavaus.

70 Isac Elliot on poikkeuksellinen laulajalupaus, jolle kliseisesti ”vain taivas on rajana”. Kotimaista teinitähtistandardia ei ole koskaan asetettu näin korkealle.

Video ei ole enää saatavilla

Aaliyah kontemploi sompailemista millenniumin futurismin ja perinteisen r&b:n välillä.

Ilman tavoitteellisuutta on hankalaa kokea onnistumisen tunnetta. Tavoitteisiin liittyy aina pään hakkaaminen seinään. Jos ensin epäonnistuu, sitten onnistuminen tuntuu entistä paremmalta. Tämänpäiväinen ”ei” voi olla ylihuomisen ”kyllä”.

”Would you give up or try again
If I hesitate to let you win?”

Timbalandin ja Stephen Garrettin kirjoittaman Try Againin kertoja haastaa kosijaansa näyttämään todellisen minänsä. Poistamaan suojakuoren ja paljastamaan sielunsa. Biisin hienous kiteytyykin tähän: Try Againin pinta kiiltää Timbalandin millintarkan tuotannon lakkaamana, mutta sen varsinaiseksi substanssiksi muodostuu sanoituksen viesti sinnikkyydestä ja Aaliyahin valloittava läsnäolo. Samoin eväin hurmasi myöhemmin Aaliyah-albumin (2001) avausraita, pohdiskeleva We Need a Resolution. Pinta ja sisältö täydensivät toisiaan, kuten maailman parhaassa popmusiikissa pitääkin.

Aaliyah oli täydellinen esittäjä Try Againille: taidokas r&b-laulaja, joka pystyi halutessaan kuulostamaan eurooppalaiselta poptähdeltä. Hän sompaili millenniumin futurismin ja perinteisen r&b:n välimaastossa. Hän pystyi koskettamaan laululla, jossa soi lihan ja veren sijaan teräs ja hiilikuitu.

”It’s the new millennium, baby”

Try Again edusti muotovaliosti vuosituhannen vaihteen popihannetta. Aaliyah Haughton ehti elää uutta vuosituhatta vajaat 20 kuukautta, mutta jättää suuremman jäljen kuin kukaan uskalsi kuvitellakaan.

Video ei ole enää saatavilla

Hei. Hei. Hei. Hei.

Spice Girls.

Kaksi sanaa, jotka mainitaan All Saintsin yhteydessä liian usein. Melanie Blatt, Shaznay Lewis sekä Nicole ja Natalie Appleton eivät varmasti siitä pidä, mutta minkäs teet, kun nelikosta tuli suosittu hieman sen jälkeen, kun maustetytöt olivat valloittaneet koko maailman. Tekivät he mitä tahansa, jonkun mielestä he ratsastivat aina Spice Girlsin suosion siivellä.

Ehkä leima oli ansaittu, vaikka All Saints kulkikin lähinnä TLC:n tasoittamaa polkua. En oikein ymmärtänyt heidän suosiotaan lukuun ottamatta Never Everin ja Bootie Callin kaltaisia täysosumasinkkuja. Pari hittiä nyt voi saada kuka vain, miksi juuri nämä nostettiin esiin – kun vielä cover-vedot Under the Bridge ja Lady Marmalade notkuivat ihan pöpelikköön?

Minulle All Saints ei ollut tarpeeksi r&b eikä tarpeeksi pop. He olivat väliinputoajia, joiden musiikissa kaikki oli näennäisesti kunnossa, mutta mikään ei oikeasti sytyttänyt. He olivat silti vaihtoehto Spice Girlsille – haalea, mutta vaihtoehto kuitenkin.

Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa All Saints ujuttautui ulos hieman päälleliimatusta r&b-kuorestaan lähemmäksi kohti mystisempää poppia. Shaznay Lewisin ja sen hetken kuumimman tuottajan, jopa omalla sooloalbumillaan listojen kärkisijoja kolkutelleen William Orbitin kynäilemä Pure Shores on silkkaa popjumaluutta alusta loppuun. Se kuulostaa melko samalta kuin Madonnan Ray of Lightin muutamat keskitempoiset kappaleet (Ray of Lightilla on jopa samaa meritematiikkaa hyödyntävä Swim) ja hänen tulkintansa American Piesta, mutta ei haittaa: pulppuileva intro herättää mielenkiinnon, säkeistöissä on sopivasti ideaa ja kertosäkeen laulumelodiat risteävät juuri oikealla tavalla hienostuneesti. Biisin paras kohta taitaa kuitenkin olla räväkkä ja julistuksellinen c-osa:

”I move it
I feel it
I’m coming
Not drowning”

Tuon ohikiitävän hetken All Saints kuulosti kerrankin isolta ja rehellisen itsevarmalta, kuten kunnon popyhtyeen pitääkin. Tuon hetken ajan he eivät pinnistelleet liiaksi varpaillaan.

Kun tiedostavat musiikinystävät tajusivat perusnäppärän The Beach -elokuvan kylkeen liimatun Pure Shoresin hyvyyden, he kehuivat lattiasta kattoon seuraavana syksynä julkaistun Black Coffeen, joka oli loistava biisi, mutta tavallaan syöksy unholaan kaupallisesti: ostavalle yleisölle kelpasi paremmin jo aivan toisenlainen musiikki.

Elettiin uutta vuosituhatta, rapakon takaa vyöryi The Neptunesin minimalistinen popsoundi, ja All Saints oli Spice Girlsin tapaan hiljalleen tuomittu ysärisuuruuksien joukkoon. Mutta siinä, missä Spice Girlsistä tehdään musikaaleja ja heidän muutaman minuutin visiittinsä olympialaisten päättäjäisiin on kuin Jeesuksen toinen tuleminen, aika moni joutuu pinnistelemään muistaakseen kaikkien All Saintsin jäsenten nimet.

Video ei ole enää saatavilla

Elektroninen tanssimusiikki on fantastinen musiikin laji. Siitä on tainnut tulla oma suosikkigenreni, sillä kun monissa muissa musagenreissä on tärkeintä tehdä asiat perinteiden mukaan, tanssimusiikissa pyritään yhä uudistumaan jatkuvasti. Aihioita saatetaan napata menneestä, mutta niistä tehdään nykypäivää, joskus jopa tulevaisuutta.

Simon Ratcliffe ja Felix Buxton nousivat kuuluisuuteen kuumana keväänä 1999. Red Alert sopi millenniumin odotushuoneen jännitykseen lohduttamalla meitä nykivän biitin tahtiin:

”Ain’t nothing going on but history
It’s alright, don’t panic”

Varokaa, jotain saattaa tapahtua, mutta musiikki soi ja tanssi jatkuu.

Ratcliffe ja Buxton ovat aina olleet eräänlaisia kilttejä kauhukakaroita ja ilmaisseet kapinaansa musiikin välityksellä. He tekevät popmusiikkia, mutta sopivan epäsovinnaisesti. Siksi heistä tuli saman tien kriitikoidenkin lemmikkejä ja Molokon ohella koko vuoden 1999 parhaiten musasnobit vakuuttanut tanssibändi.

Ja koko vuosihan oli yhtä elektronisen popmusiikin juhlaa: Eiffel 65:n Blue, ATB:n 9 PM (Till I Come), The Chemical Brothersin Hey Boy Hey Girl, Mr. Oizon Flat Beat, Shanks and Bigfootin Sweet Like Chocolate sekä Wamdue Projectin King of My Castle nyt muutamia mainitakseni.

Tuolloin millenniumin aattona kaikki tanssimusiikki oli muodikasta, garagesta tranceen. Niinpä ei ollut lainkaan ihme, että Buxtonin ja Ratcliffen ahjosta putkahtanut soundi sulatti sydämet. Mutta se oli vasta alkusoittoa, sillä kaksikko jatkoi mestarillisten ja omaleimaisten sinkkujen suoltamista vielä vuosikausia.

Video ei ole enää saatavilla

Charlotte Aitchison, 20 vee.

Romanssi ei aivan roihahda rakkaudeksi.

Nettimaailmassa mellastava Charlotte Aitchison vaikuttaa todella kiinnostavalta musiikintekijältä. Raflaavampaakin adjektiivia voisi käyttää elektropopparista, joka halusi taiteilijanimekseen ”Xrated Cunt Xrated”. Mutta kiinnostava riittää, koska True Romance osoittautuu harmillisen keskeneräiseksi albumiksi. Ei niinkään soundin vuoksi vaan osin köykäisten sävellysten takia.

Charli XCX:n ulosannista tulee ensimmäiseksi mieleen hänen hyvä ystävänsä Marina Diamandis, mutta hän yrittää selvästi olla virkasisartaan räväkämpi. Siinä missä Marinan viimevuotinen Electra Heart onnistui tekemään mainion kompromissin radiopopin ja laulunkirjoittajaperinteen kesken, True Romance ei oikein tiedä mihin asettua. Viitekehyksessä hohtavat Lana Del Rey, Ladyhawke, Ellie Goulding, Marina, Nicki Minaj ja ehkä Grimes. Keskelle jää Charli, jonka kaikkialta vaikutteita napsinut soppa on paikoin maistuvaa, paikoin keskinkertaista.

Jonkinasteisesta identiteettikriisistä kielivät jo biisien geneeriset nimet, kuten Take My Hand, Stay Away ja You’re the One. Eihän tämä sentään ole One Directionia? Levyjä pitäisi myydä, mutta samalla olla cool ja omaperäinen, apua mitä mä teen!?

Yrityksen puutteesta Charlia ei kuitenkaan siis voi syyttää. Kuten popalbumit yleensäkin, True Romance alkaa levyn parhaiden kappaleiden tahtiin: Nuclear Seasonsin painostava poljento jää mieleen kummittelemaan, loistava You (Ha Ha Ha) on kevyesti albumin potentiaalisin pophitti ja Take My Handin bilesanoma toimii mainiosti. Stay Away on parempi kuin suurin osa Hurtsin uuden albumin kappaleista. Elektropop-nero Dimitri Tikovoin kanssa tehty tyttöbändislovari Set Me Free tarjoaa hyvin euroviisumaisen kertosäkeen, jollaista ei kukaan muista aktiivisesti kaipaavansa. Tämä oli siis kehu.

Mutta tuon viidennen biisin jälkeen parhaat ideat on kuultu ja kierros alkaa alusta. Muutamat motherfuckerit sekä jännät kaiut ja kilkutukset eivät peitä joidenkin sävellysten onttoutta ja mielikuvituksen puutetta. True Romancen ydinviesti jää piiloon. En keksi syytä, miksi voisin samaistua Charliin paremmin kuin hänen kollegoihinsa. Hän vaikuttaa huiman lahjakkaalta, mutta myös liian etäiseltä ja arrogantilta, jotta kuuntelija haluaisi asettua hänen asemaansa. Uusista tulokkaista esimerkiksi Foxesin sulosävelet kutsuvat luoksensa avoimemmin.

Charli pukeutuu kivasti, näyttää hyvältä ja saa kauniit ihmiset tanssahtelemaan keikalla, mutta niin poplaulajan pitääkin. Nuo eivät sinällään ole mitään saavutuksia. Saavutus olisi, jos True Romance ja Charlin persoona vangitsisivat kuuntelijan kerta toisensa jälkeen ja toisivat hänen elämäänsä jotain uutta ja merkittävää. Nyt käteen jäävät harmillisesti lähinnä lahjakkaan lauluntekijän tempoileva lupaus ja muutama mainio singletärppi. Onhan sekin jotain, mutta tiukassa kilpailussa ehkä sittenkin liian vähän.

70 Kun kymmenen vuoden päästä tarkastellaan popvuotta 2013, Charli XCX:n lienee tyytyminen nimen vilahtamiseen alaviitteen sivulauseessa.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Wagner tihkuu seksiä.

En varmasti ole ainoa, joka tutustui Lambchopiin ensimmäisen kerran vasta vuosituhannen vaihteessa kehuja keränneen Nixon-albumin myötä, vaikka yhtye oli ehtinyt julkaista jo neljä varsinaista studioalbumia sekä lukuisia singlejä ja omakustanteita.

Lambchop on aina ollut enemmän tai vähemmän Kurt Wagnerin sooloprojekti ja bändissä on soittanut vaihteleva määrä jäseniä. Musiikillisesti rikkaalla Nixonilla kuullaan noin kahdenkymmenen ihmisen musisointia.

Nixon on soulia ja vaihtoehtokantria naittava mestariteos ja sen kenties sielukkaimmalla kappaleella Up With People liidetään kohti taivaita. Kasvava tunnelma kuorrutetaan upeilla torvilla, jousilla ja gospelkuorolla. Albumin kansivihkoon Up With Peoplen sanat on painettu sivun alareunasta ylöspäin. Kaikella, mitä teemme, on seurauksensa. Ihmiskunnan on itse päätettävä, millaisen tulevaisuuden se haluaa luoda.

”And we are doing
And we are screwing
Up our lives today
What’s that we chanted
It’s this we planted
C’mon progeny!”

Albumimitassaan kuusiminuuttinen biisi päättyy suorastaan jumalalliseen kuoron kilpalaulantaan.

Nixonin jälkeen Wagner olisi voinut ryhtyä vaihtoehtokantrin supertähdeksi, mutta hän vetäytyikin kuoreensa ja levytti pienieleisen Is a Womanin (2002), omalla tavallaan loistoalbumi sekin. Kun tuo riitti oli suoritettu, saattoi taas alkaa laajentaa Lambchop-tajuntaa: tupla-albumi Aw C’mon/No You C’mon (2004) ei takuulla noussut listoille ainakaan satunnaisten trendien perässä juoksijoiden ostamana.

Aivan kuten uskonnoissa, Wagner tiesi, että hänen mukanaan pysyvät ne, joille Lambchopin musiikki itsessään on tärkeää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kurt Wagner valloitti tanssilattiat laulamalla X-Press 2:n klubihitillä Give It (2005). Se on toistaiseksi hänen ainoa visiittinsä Britannian singlelistan top 40:een.

Video ei ole enää saatavilla

Timbaland ihmettelee Markus Hildenin väitteitä siitä, että hän säilyttäisi popalbumeja epäkäytännöllisesti vyöllään.

Piipahdin vuonna 2007 Tukholmassa katsomassa Justin Timberlaken Futuresex/Loveshow-kiertueen keikan. Setissä oli väliaika, jonka aikana areena sai nauttia Timbalandin esiintymisestä.

Vaikka Tim Mosleyllä oli vyöllään käytännössä edellisvuoden kaksi parasta pop-albumia (Nelly Furtadon Loose ja Futuresex/Lovesounds), niin live-esiintyjäksi hänestä ei ollut. Ei, vaikka sillä hetkellä listoilla riehui hänen oma paluuhittinsä Give It to Me. Itse maestrokin menetti hehkuaan, kun Timbo tuli lavalle notkumaan Sexybackin ajaksi.

Mutta voi pojat, millainen tuottajaguru Timbaland onkaan! Toki hänelläkin on ollut huonot hetkensä, mutta oma kädenjälki ja rautainen ammattitaito on taannut hittejä sekä artistille itselleen että muille parikymmentä vuotta. Alkuaikojen rap-painotteisuudesta on hiljalleen siirrytty kohti poppia – juuri nyt on hankala kuvitella Timbaland tuottamaan puhdasta rap-albumia.

Justin Timberlaken uuden tulemisen kunniaksi tässä kermat päältä, neljäkymmentä mahtavaa kappaletta Magoosta ja Aaliyahista Missy Elliottin kautta Justiniin.

1. Justin Timberlake – Futuresex/Lovesound
2. Timbaland feat. Nelly Furtado & Justin Timberlake – Give It to Me
3. Björk – Innocence
4. Tweet feat. Missy Elliott – Oops (Oh My)
5. Bubba Sparxxx – Ugly
6. Missy Elliott – Get Ur Freak On
7. Jay-Z – Dirt Off Your Shoulder
8. Justin Timberlake feat. Timbaland – Sexyback
9. Brandy – Afrodisiac
10. Ginuwine – Pony
11. Fabolous feat. Ne-Yo – Make Me Better
12. Omarion – Ice Box
13. Timbaland feat. OneRepublic – Apologize
14. Justin Timberlake feat. T.I. – My Love
15. Lil’ Kim feat. Mr. Cheeks – The Jump Off
16. Pastor Troy feat. Ms. Jade – Are We Cuttin’
17. Ludacris – Rollout (My Business)
18. Jay-Z feat. UGK – Big Pimpin’
19. Destiny’s Child feat. Timbaland – Get on the Bus
20. Aaliyah – More Than a Woman
21. Nicole feat. Missy Elliott & Mocha – Make It Hot
22. Missy Elliott – Hot Boyz (Remix)
23. Timbaland & Magoo – Luv 2 Luv U
24. Flo Rida feat. Timbaland – Elevator
25. Nelly Furtado – Maneater
26. Madonna – Miles Away
27. Jay-Z – Nigga What, Nigga Who (Originator 99)
28. Aaliyah – Are You That Somebody?
29. Nas feat. Aaliyah – You Won’t See Me Tonight
30. Timbaland & Magoo feat. Missy Elliott – Up Jumps da Boogie
31. Total – Trippin’ (Missy Mix)
32. The Game – Put You on the Game
33. Cee-Lo feat. Timbaland – I’ll Be Around
34. Justin Timberlake – Cry Me a River
35. Missy Elliott – Work It
36. LL Cool J – Headsprung
37. Aaliyah – Try Again
38. Nelly Furtado – Say It Right
39. Timbaland feat. Katy Perry – If We Ever Meet Again
40. Justin Timberlake – Mirrors

Kuuntele soittolista tästä.

On se kovaa, elämä nimittäin, tuumaa Jay-Z – ja pussaa menemään.

”It’s the hard knock life for us
It’s the hard knock life for us
Instead of treated, we get tricked
Instead of kisses, we get kicked
It’s the hard knock life!”

Sanotaan asiat niin kuin ne ovat: Ketään vuonna 1998 popradiota kuunnellutta ei kiinnostanut Shawn ”Jay-Z” Carterin gettomenneisyys. Vaikeaa oli varmaan hänellä, mutta seuraavalla biisillä Puff Daddy ja Mase räppäsivät kuitenkin Biggie-raadon kanssa Lisa Stansfieldia hyväksi käyttäen säkeitä, kuten ”save money for the drinks, I’m about to buy the bar”.

Siihen hittipeliin Jay-Z:nkin piti lähteä mukaan – tietenkin, miksipä ei? Olihan juuri Puff Daddy valvonut svengaavaa In My Lifetime, vol. 1 -kakkosalbumia (1997), jonka I Know What Girls Like olisi sopinut vaikka Biggien Life After Deathille.

Kolmoslevyn Vol. 2…Hard Knock Lifen (1998) pilottisinglestä tuli sitten Jay-Z:n ensimmäinen oikeasti muistettava kansainvälinen hitti ja myös ensimmäinen iso brittimenestys, mikä yleensä viimeistään sementoi räppärin pop-potentiaalin. Emoalbumilla Jigga toteutti muutenkin orastavaa rapmogulin unelmaansa kurotellen jalustaltaan yhteiskumppaneiden suuntaan kuin Shiva-jumalatar pyöröovissa.

Tarvittiin siis vain se ihka oikea popsingle. Hard Knock Life oli ensimmäinen The 45 King -nimisen hiphop-tuottajan iso hitti, ja se toinenkin, eli Eminemin Stan, herätti huomiota lainatulla hittikertosäkeellään. Annie-musikaalista napattu kertsi ja keinuva rytmi oli kuin tehty valloittamaan Euroopankin listat. Hei, mua laulattaa tämä! Tämä on munkin anthem!

”I gave you prophecy on my first joint, and y’all lamed out
Didn’t really appreciate it, ’til the second one came out”

Pusuhuulten ja määrätietoisuuden ansiosta Jiggan poptähteys taisikin siis lopulta olla, noh, kirjoitettu tähtiin. Kaksitoista Yhdysvaltojen albumilistan ykköstä. Rocawearit niskaan ja tehkää perässä. Se on vain hard knock life!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Samantyyppinen gettomenneisyyttä ja määrätietoista popunelmaa yhdistänyt iso globaali hitti oli Fugeesista tutun Prasin, Ol’ Dirty Bastardin ja Myan Ghetto Superstar, joka ansaitsee myös popklassikkohuomiota. Biisi viipyi brittilistan top tenissä peräti kymmenen viikkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Von Hertzen, Von Hertzen ja Von Hertzen.

Tiikerit ovat kivoja.

”Von Hertzen Brothers on suomalainen kolmen veljeksen muodostama progressiivissävytteistä rockia soittava yhtye. Yhtyeen jäsenet ovat soittaneet monissa tunnetuissa suomalaisissa rock-yhtyeissä.”

Kiitos Wikipedia. Tästä lähdetään.

En ole koskaan ymmärtänyt juuri mitään progressiivissävytteisestä rockista enkä siten Von Hertzen Brothersistakaan. Mutta koska välillä pitää kuunnella musiikkia, josta ei ymmärrä mitään, niin päätin jo aikaisin talvella, että arvioin Nuorgamiin Von Hertzen Brothersin viidennen albumin – ihan vain koska se on mahdollista.

Nine Livesin kantta koristaa yhdeksän tiikerinpäätä. Yhdeksän ehkä nimenomaan siksi, koska tiikereitä on ollut yhdeksää eri lajia. Ne ovat siperiantiikeri, kiinantiikeri, balintiikeri, indokiinantiikeri, malakantiikeri, sumatrantiikeri, bengalintiikeri ja sitten kaksi sukupuuttoon kuollutta lajia, jaavantiikeri sekä kaspiantiikeri.

Tiikerit ovat kivoja. Kuka tai mikä kehtasi tappaa jaavantiikerit sukupuuttoon? Sen viimeisen tiikerin tai sen noin toiseksi viimeisen, jonka jälkeen jäljelle jäänyt oli tietämättään lajinsa viimeinen. Vailla minkäänlaista seuraa. Vailla toivoa huomisesta.

Aika karua jäädä viimeisenä maan päälle ilman, että on mitään yhteistä kenenkään kanssa.

Tiikeri sopii Nine Livesin kansikuvaeläimeksi loistavasti. Albumin ensitunnelma on hieman painostava ja silti jotenkin sympaattinen – aivan kuten tiikerikin. Upea, mutta vaarallinen eläin. Eläin, jota tekee mieli halata, mutta jonka tietää purevan käden irti.

Nine Lives on haastava ja polveileva albumi, mutta ei aivan sellainen järkäle kuin pelkäsin. En tietenkään hahmota, miksi useimpiin kappaleisiin on pitänyt ahdata niin hirveästi kitaroita, tai miksi ylipäätään kaikki musisointi pyörii kitarataiteilun ympärillä, mutta onneksi biiseistä suurin osa on kelpo sävellyksiä. Jopa kummasti jo nimellään Poets of the Fallista muistuttava Flowers and Rust, jonka ilmakitarointiin rohkaiseva kertosäe on varmasti kaikunut Radio Rockin taajuudella jo ainakin sata kertaa.

Puolivälin kaksikko Separate Forevers ja One May Never Know puhdistaa sielua kuin vaellus intialaisen vuoren rinteellä kohoavaan jylhään temppeliin. Upea World Without voisi pari minuuttia lyhyempänä olla vuoden parhaita kotimaisia poplauluja, mutta toisaalta progressiivissävytteiseen rockiin kai kuuluu tarkoituksellinen pophitin manaaminen pois ruumiista. Sääli, mutta annettakoon se anteeksi.

Ikävimmillään Von Hertzen Brothers on silloin, kun se haluaa väkisin rockata hyväntuulisesti. Esimerkiksi vaanivan kissaeläminen lailla hiipivän Prospect for Escapen jälkeen kuultava päätösraita Time and Summer on ankeiden vihellystensä myötä todellinen turhake, joka kuulostaa siltä kuin Muse olisi eksynyt Jukka Pojan kanssa autotalliin ja yrittäisi vimmatusti kitaroida tietään sieltä ulos.

En voi olla ajattelematta, miten kompakti albumi Nine Lives olisi, jos muutamat ylipitkät introt ja toistuessaan puuduttaviksi käyvät kitarasoolot saisi karsittua pois. Mutta silloin tämä bändi ei olisi Von Hertzen Brothers. Yhtye, jota en vieläkään täysin ymmärrä, mutta josta alan tavallaan pitää.

67 Jos annat salakavalasti kiehtovalle Nine Livesille pikkusormen, se kiittää kehräten ja saattaa viedä koko käden.

Video ei ole enää saatavilla

Yacht rockia Skotlannin malliin.

Musajournalistin pitää edes joskus aloittaa kirjoitus siteeraamalla itseään:

”Mikään muu kappale ei ole saanut minua yhtä vakuuttuneeksi siitä, että lopulta kannattaa aina olla vain oma itsensä.”

Näin kirjoitin Belle and Sebastianin Sleep the Clock Aroundista valitessani sen maailman kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin yksivuotispäivän kunniaksi.

Belle and Sebastian merkitsee minulle eräänlaista käännekohtaa elämässä. Heidän kaupallinen läpimurtonsa osui aikaan, jolloin etsin itseäni. 17-vuotiaana tein kävelylenkkejä, joiden aikana saatoin vain lauleskella ja hyräillä Sleep the Clock Aroundia ja muita The Boy with the Arab Strapin kappaleita.

Nyt otan lasin punaviiniä ja palaan noihin hetkiin kuuntelemalla Sleep the Clock Aroundin. Kerran, kaksi, neljä… Yhtäkkiä se on soinut kahdeksan kertaa. En voi koskaan kyllästyä sen rauhalliseen, mutta silti kiireiseen rumpukomppiin ja hiljalleen kasvavaan intensiteettiin.

17-vuotiaana en tiennyt maailmasta mitään, mutta se oli minulle avoin. Nyt tiedän maailmasta liikaa ja tiedän, että liian moni ovi on kiinni.

”You go to the place where you’ve finally found
You can look at yourself, sleep the clock around”

Miten lohduttava ja rauhoittava säe, joka rohkaisee uskomaan, että elämässäni on ihmisiä, joille kelpaan tällaisena.

Löysin itseni Belle and Sebastianin ansiosta. Olen kuunnellut heidän albuminsa ja EP:nsä läpi kymmeniä kertoja. Musiikkimakuni on muutoin muuttunut niistä ajoista paljonkin, mutta mikään ei muuta rakkauttani Belle and Sebastiania kohtaan.

Joidenkin mielestä skottibändi on vain mitätöntä villapaitahimmailua, mutta he ovat niin väärässä. Minkään muun yhtyeen musiikki ei kiteytä popmusiikin perusasioita yhtä lumoavasti. Heidän musiikkinsa on herkkää, kaunista, tarttuvaa, oivaltavaa ja rikasta. Sillä, että se ei välttämättä haasta kuulijaa raatelevuudella, äkkivääryydellä ja kitaroilla, ei ole mitään merkitystä. Se on tarpeeksi rankkaa, jos se riistää sydämesi.

Video ei ole enää saatavilla

Hurts vie bändivalokuvissa poseeraamisen jalon taidon aivan uudelle omaperäisyyden tasolle.

Sattuu, ei satu, sattuu, ei satu, sattuu…

Hurts oli pari vuotta sitten 2010-luvun Depeche Mode ja Pet Shop Boys niille, joille 2010-luvun Depeche Mode ja Pet Shop Boys ovat jo liian rumia ja vanhoja. Eikä siinä mitään – sisälsihän bändin Happiness-esikoisalbumi noin neljä mainiota popsingleä.

Mutta käsi sydämelle: kuinka aktiivisesti olet ajatellut Hurtsia sitten vuoden 2011? Lukeudutko heihin, jotka näkivät bändin viime elokuussa Weekend Festivalilla Poets of the Avenuen jälkeen esittämässä puolivillaisesti Kylien Confide in Men ja kaivavan samalla omaa hautaansa melodramaattisen popin taistelukentälle?

Minä olin yksi heistä. Ja ennen kuin inisette mitään vastaan, niin tietenkin alkaisin Theo Hutchcraftin ja sen toisen kanssa piilosille ruusutarhassa milloin vain. Mutta popissa ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, vaikka melkein onkin. Onko Hurtsilla mitään oikeaa tarjottavaa pari vuotta muutaman loistavan singlen jälkeen?

On ja ei. Exilessa häiritsee eniten se, miten Hurts on Pohjois-Euroopassa ravatessaan keksinyt, että Muse on suosittu. Eikä maailma tarvitse enää yhtään Matthew Bellamya. Yksikin on pahimmissa megalomaniakohtauksissaan liikaa.

Mikään päälle harkiten sivelty stadionankeus tai yksikään turha kilahdus ei voi kuitenkaan peittää sitä tosiasiaa, että duo osasi taas vetää silinteristään muutamia loistavia sävellyksiä. Miracle-single viehättää kaikessa keskitempoisessa mahtipontisuudessaankin, Sandmanin raukeassa r&b-melodiassa ja nuorisokuorossa voi havaita jotain hurmaavaa ikiaikaisten popsääntöjen pilkulleen noudattamista, Only You kehrää kuin ylväästi tassutteleva musta kissa, Help on pätevä slovari ja Cupid on depechemodemaisuudessaan virkistävä palanen keskellä albumia.

Toisaalta taas esimerkiksi Blind olisi liian juustoinen Gary Barlow’n albumille ja aivan liian monesta kappaleesta puuttuu kokonaisuuden kannalta jokin tärkeä mielenkiintoinen ja kuuntelijan herättävä elementti. Tummanpuhuvuus mustine sieluineen ja korppeineen voi olla hyvästä, mutta kontrastivärejä kaivataan myös. The Crow’ssa voi kuulla kaikuja Chris Isaakin Wicked Gamesta, mutta muistuttaessaan siitä Hurts tekee oman olemassaolonsa lähes tarpeettomaksi.

Sanoituksia en uskaltanut alkaa kunnolla lukea – alkaahan esimerkiksi stadioneita syleilevä The Road pysäyttävästi vallan karmaisevalla säkeellä: ”Darling what’s your name and can you hear me?”

Mutta tuskinpa sekään haittaa kaikkia niitä, joille riittää Hurtsin korpinhöyhenenkevyt koskettavuus ja kiiltävän musta pintasilaus. Sen sijaan popista oikeaa elämänsisältöä ammentavalle kuuntelijalle Exile on lopulta kuin isoa linnaa kuvaava tuhannen palan palapeli, johon turhautuu viimeistään sitten, kun pitäisi erottaa ne keskenään samannäköiset ruusutarhapalat toisistaan.

60 …ei satu.

Video ei ole enää saatavilla

Cherilyn Sarkisian eli tuttavallisemmin Cher.

”Do you believe in life after love?”

Uskotko kolmanteen mahdollisuuteen? Uskotko siihen, että yllät poplistojen kuningattareksi vuosikymmeniä myöhemmin, kun olet laulanut ihmisten sydämiin jotain I Got You Baben tapaista? The Beatles oli ja meni, The Rolling Stonesin relevanssi oli kuihtunut olemattomiin ja Michael Jackson kulkenut pitkän ja mutkaisen tien lapsitähdestä popin kuninkaaksi ja tabloidien sylkykupiksi.

Entä jos tietäisit, että siellä jossain odottaa vielä se biisi?

Believe myi miljoonia ja miljoonia ja taas miljoonia ja vei listojen kärkeen 52-vuotiaan laulajan. Siitä tuli Cherin uran ylivoimaisesti suurin hitti ja ehkä jopa niin sanottu signature song – biisi, josta hänet muistetaan. Se kumosi hetkeksi popmaailman painovoiman, joka yleensä on hyvin turmiollinen viisikymppisille. Voisitteko kuvitella Madonnan saavan ensi vuonna Like a Prayeria suuremman hitin?

Believe on, paitsi poikkeus poplistamaailmassa, niin äärimmäinen esimerkki siitä, mitä hyvää viimeisimmän teknologian käyttäminen popissa voi saada aikaan. Tietojen mukaan kappaletta alettiin tehdä jo kuusi vuotta aiemmin ja se kiersi lukuisilla tuottajilla ennen kuin Mark Taylor jalosti siitä pajassaan suoraviivaisen ja modernin tanssilattiaohjuksen. Sydänsuruisina Believen tahtiin tanssineet ovat voineet tuntea ne kylmät väreet, jotka valtaavat kropan, kun kaiuttimista kuuluu:

”But I know that I’ll get through this
’Cause I know that I am strong
I don’t need you anymore
Oh I don’t need you anymore
I don’t need you anymore
No I don’t need you anymore”

Eikä pidä unohtaa, miten rohkeasti niinkin loistava laulaja kuin Cher antoi tuottajien käsitellä ääntään. Ehkä koska hänellä ei ollut mitään hävittävää. Kun Cherin kaltainen flopannut veteraani alkoi levyttää tanssialbumia, kukaan ei odottanut mitään. Se oli kaikki tai ei mitään, all or nothing now, kuten tähti Believe-emoalbumin kolmannella singlellä lauloi. Miten viisikymppinen (joskin iättömältä näyttävä) muori voisi muka oikeasti haastaa poikabändit tai Britney Spearsin, josta niin kohistiin?

Mutta niin vain Cher saavutti Believellä lopulta kaiken mitä pophitillä voi saavuttaa. Siksi se on ehkä kaikkien aikojen popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

French and Saundersin huikea Cher-parodia vuodelta 2005.

Video ei ole enää saatavilla

Isaac, Zac ja Taylor Hanson 1990-luvulla.

Jokainen vuonna 1997 musiikkia kuunnellut ihminen muistaa varmasti Mmmbopin ja ehkä Tulsasta, Oklahomasta ponnistaneen Hansonin muutkin hitit. Bändin muodostivat (ja muodostavat yhä) Isaac, Taylor ja Zachary Hanson, joista nuorin eli rumpali Zachary oli Mmmbopin aikaan hädin tuskin toisella kymmenellä.

Musiikillisesti Hanson täytti lapsille ja nuorille suunnatun kitarapopin tyhjiön aikana, jolloin melkein mikä tahansa oli muodikasta: hiphop, r&b, tyttö- ja poikapop, pulskea brittirock, eurotrance ja big beat. Eikä haitannut, että trio koostui veljeksistä. Iästä riippuen jokaisella oli suosikkinsa: pienimmät pitivät Zacista, varhaisteinien mielestä Taylor oli ihku ja varttunein, eli rauhallisen oloinen Isaac, oli jo se muutaman vuoden vanhempi komea lukiolainen.

Veljesten itse kirjoittama jättihitti Mmmbop on perinteinen rempseä poplaulu ja kadehdittavan tarttuva. Varsinkin suomalainen popeliitti harvoin myöntää julkisesti, etteivät monet parhaat kertosäkeet kerro mistään.

”Mmmbop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du”

Lallattelunsa tueksi Hanson piilotti Mmmbopiin toki myös sanomanpoikasen:

”In an mmmbop they’re gone
In an mmmbop they’re not there”

Miten viisaita lapsia! Laulavat siitä, että kaikki hyvä saattaa haihtua hetkessä, joten pidä siitä kiinni.

Monet kyllästyivät Hansoniin mainion Middle of Nowheren jälkeen lopulta suhteellisen nopeasti. Ja oliko se ihmekään, kun vuoden sisään kauppoihin saatiin meilläkin peräti kolme Hanson-albumia. Bändin onneksi heille jäi kourallinen sinnikkäitä ystäviä, jotka yhä ostavat bändin levyt jenkkilistoille. Me, jotka tipahdimme kyydistä vuoden 2000 This Time Around -albumin aikoihin, olemme kenties menettäneet jotain suurta. Tai ainakin Zacin matkan aikuiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kas näin soi Mmmbop vuonna 2012.

Video ei ole enää saatavilla

Elli, Ellin huulet ja pojat.

Haloo Helsinki on sittenkin meitä kaikkia popfaneja varten.

On melko ihana tunne, kun joku potentiaalinen artisti tai yhtye onnistuu viimein kunnolla. Haloo Helsingin kohdalla jo edellisen III-albumin mainiot singlet antoivat lupauksia, mutta nyt Maailma on tehty meitä varten lähes räjäyttää pankin – ja kuitenkin takavasemmalta.

Tinkimättömästi keikkasuosion kautta rutiinia hankkinut yhtye on salavihkaa aikuistunut, mutta ei sillä perinteisellä tylsällä tavalla – päinvastoin, Haloo Helsingin aikuistuminen merkitsee kaikkea kiinnostavaa: luontevampia sanoituksia, raikkampaa soundimaailmaa, yllättäviä kokeiluja sekä ennen kaikkea muutamia Huuda-singlen kaltaisia loistavia sävellyksiä.

Koska Haloo Helsinki aloitti nuorena ja suoraan valokeilassa, heidän on ollut pakko kypsyä suurennuslasin alla. Siihen nähden Maailma on tehty meitä varten on jopa rohkea levy. Kunnianhimoinen singlekaksikko Vapaus käteen jää ja Huuda on levyn kulminaatiopiste. Sen jälkeen kuullaan vielä viisi mainiota biisiä: mahtipontinen nimikappale, kuulaasti poppaava Hetki on kaunis, huimaavan hieno Lähtovalmiina-slovari, voimapoppia rakasteleva Rakkaus ja intensiivinen Syvälle silmiin.

Tusinaan mahtuu tietenkin vastapainoksi muutama kesympi esitys, mutta niitä enemmän miinuspisteitä tulee muutamista sanoituksista, jotka kuulostavat rimmatessaan paikoin harvinaisen väkinäisiltä, kuten Taivaanlaivan ”ihmisyyttään/…hyvyyttään/…syyttää/…syvyyttään/…daivaan/…raivaan”. Ellin säkeiden loppuja korostava laulutapa vielä alleviivaa tuota ongelmaa. Albumikokonaisuutta ne eivät kuitenkaan himmennä liiaksi, sillä pohjimmiltaan kappaleet on kuitenkin tehty keikoilla yhteislaulettaviksi, kuten Haloo Helsingin asemassa olevan yhtyeen pitääkin ne tehdä.

Tavallaan Maailma on tehty meitä varten kiteytyy Lähtövalmiina -kappaleen ”Tiedän että sä nautit/Tiedän että sä olet elossa” -säkeeseen. Albumia on ilo kuunnella, sillä siitä välittyvät luontevasti ja positiivisella tavalla kaikki tien päällä ja studiossa vietetyt tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet.

Haloo Helsinki ei ole vielä valmis, mutta keikkabussi on käännetty oikeaan suuntaan.

79

Maailma on tehty meitä varten ei ole minkäänlainen mestariteos, mutta ehkä jotain vielä parempaa ja hetkeen sopivampaa: luonteva silta bändin aiemman materiaalin ja tulevan välillä ja kaikkein parasta siinä on se, ettei kukaan tiedä, mitä vastarannalla odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Aqua. Tähän vapaavalintainen ”kolme miestä ja baby” -väännös.

Tanskalais-norjalaisen Aquan idea Barbien ja Kenin dialogista duettona on yhä 15 vuoden jälkeenkin aivan nerokas. Se osoitti, että hömppäpop voi olla loistavaa ihan hömppänäkin, mutta totaalista neroutta siitä tekee monitahoisuus ja mahdollisuus tulkita kappale usealla eri tavalla.

Minusta Barbie Girl lähinnä ylistää lapsen ja lapsenmielisen luovuutta ja samalla nyrpistää naisen esineellistämisen suuntaan. Sen avulla voi myös pohtia sitä rajaa, milloin esimerkiksi Barbiella leikkimisestä tulee iljettävää. Milloin nuken pukeminen ja riisuminen saa seksuaalisia ulottuvuuksia?

“I’m a Barbie girl in the Barbie world
Life in plastic, it’s fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation”

Aihe oli niin tulenarka, että Barbie-firma Mattel haastoi Aquan oikeuteen kappaleen vuoksi. Se oli suuri virhe, joka osoitti lähinnä Mattelin kaksinaamaisuuden ja korosti Aquan neroutta. Kas näin sitä sohaistaan pophömpällä muurahaispesään, häh häh.

”Come on Barbie, let’s go party, ah ah ah yeah”

Barbie Girl ei ollut lapsellinen ja tarpeeton kertakäyttöhitti kuten esimerkiksi Toy-Boxin Tarzan and Jane oli. Barbie Girl oli vaaleanpunaiseen muoviin käärittyä lelupoppia, joka hyppäsi näennäisen krääsäpintansa ulkopuolelle yhtä vaivattomasti kuin neljäsluokkalaiset tytöt polvenkorkuisen tvistinarunsa yli.

Video ei ole enää saatavilla

Janet Damita Jo, sisaruskatraan kymmenes ja nuorimmainen.

Indianalaisen Jacksonin perheen kahdeksas lapsi Michael varasti tunnetusti koko maailman huomion, mutta hänen varjostaan liki yhtä korkealle tähteyteen kohosi sisaruskatraan kymmenes ja nuorimmainen, Janet Damita Jo.

Isäpappa-Joseph oli Janetinkin kohdalla hyvin suosionkipeä ja tytön suorastaan odotettiin sopeutuvan viihdebisnekseen. Niinpä Janet esiintyi The Jacksonsin kanssa ensimmäisen kerran jo seitsenvuotiaana ja sooloura alkoi perhepiirissä 1970-luvun puolella. Rooli komediasarjassa Good Times vei lahjakkaan tytön lopulta studioon levyttämään omaa studioalbumia, joka on toistaiseksi saanut yhdeksän seuraajaa.

Itsetietoisesta nuoresta naisesta kasvoi lopulta Fame-sarjan kautta Jimmy Jamin ja Terry Lewisin muusa ja provokatiivisista sanoituksista tuttu MTV-ajan supertähti, etenkin Yhdysvalloissa. Ilman Janet Jacksonia meillä ei ehkä olisi naiseutta juhlistavia 2000-luvun artisteja, kuten Pinkiä, Beyoncéa, Jennifer Lopezia, Rihannaa, Christina Aguileraa tai Britney Spearsiä, jotka kaikki ovat nimenneet Janetin esikuvakseen.

Nuorgam juhlistaa Janetin yhdeksän vuoden takaisen Super Bowl -kohuesiintymisen vuosipäivää käymällä läpi hänen koko albumidiskografiansa.

Välttämättömät

Control (1986)

Control oli Janetin kolmas albumi, mutta sitä pidetään hänen varsinaisena esikoisenaan, koska se lopulta nosti hänet supertähdeksi ja sillä käynnistyi yhteistyö Jimmy Jamin ja Terry Lewisin kanssa. Siitä tuli myös Janetin ensimmäinen Yhdysvaltain albumilistan ykkönen.

Control on kompakti ja virheetön teos: yhdeksän kappaletta tiukkoja rytmejä, pirteää naisenergiaa ja puhdasta pop-r&b-neroutta. Levyllä lauletaan jo niistä asioista, joita Janet korosti myöhemmillä hittilevyillään. Nimibiisi ja What Have You Done for Me Lately puivat naisen asemaa parisuhteessa, Let’s Wait Awhile piirsi raamit tuleville Janet-slovareille, Paula Abdulin koreografiaan perustuva The Pleasure Principlen tanssivideo kohosi ikoniseen asemaan nostaen Janetin MTV-suosikiksi, ja Nastyn ote on vihjaileva: ”No, my first name ain’t baby/It’s Janet… Ms. Jackson if you’re nasty”.

Video ei ole enää saatavilla

Janet Jackson’s Rhythm Nation 1814 (1989)

Monet pitävät Rhythm Nationia Janetin parhaana ja tärkeimpänä albumina. Kriitikon näkökulmasta se voi sellainen ollakin – käsitteleehän albumi melko raskaita teemoja, kuten yhteisöllisyyttä (Rhythm Nation), koulutuksen tärkeyttä (The Knowledge), köyhyyttä ja kodittomuutta (State of the World) ja yksinäisyyttä (Lonely). Voittajakonsepti.

Silti se jättää saarnatessaan kuuntelijan hieman kylmäksi – miksi Jacksonin perheen kuopus alkoi yhtäkkiä laulaa noista teemoista? No, onneksi lauloi, vaikka albumin parhaat kappaleet kertovatkin perinteisistä popaiheista. Levyn kärkikaartia ovat aivan upeasti svengaava Love Will Never Do (Without You), ytimekäs Miss You Much, huvipuistoretkeltä kuulostava Escapade, Janetin ensimmäinen ihan yksin kirjoittama hitti Black Cat hevikitaroineen sekä ysi-puolen rakkauslaulu Come Back to Me.

Vaikka kaikkien tulisi kuunnella Rhythm Nation 1814 säännöllisin väliajoin, se ei missään nimessä ole musiikillisesti Janetin paras albumi. Valtavaksi menestykseksi kohonneelta levyltä lohkaistiin silti ennätykselliset seitsemän Hot 100 -listan top 5 -hittiä ja monet sen musiikkivideot lukeutuvat aikansa upeimpiin.

Video ei ole enää saatavilla

The Velvet Rope (1997)

The Velvet Rope on usein nostettu Rhythm Nationin rinnalle Janetin diskografiassa. Janet-maailmankiertueen uuvuttaman ja ajoittaisesta masennuksesta kärsineen artistin tilityksenä The Velvet Rope on henkilökohtainen ja paikoin raakakin levy. You säksättää uhmakkaan itsetietoisesti, Got ’til It’s Gonea ja I Get Lonelya voi hyvällä syyllä pitää Janetin uran parhaina r&b-lauluina, Go Deep ja aidsiin menehtynyttä ystävää muisteleva jättihitti Together Again ovat todellisia klubiaarteita, ja rehellisen Emptyn kokeellinen konetausta tekee laulusta erään Janetin hienoimmista albumiraidoista.

Koko albumin sanoitukselliseksi kliimaksiksi nousee What About, jossa roiskaistaan ilmoille parisuhteen henkinen ja fyysinen väkivalta: ”What about the times you hit my face?/What about the times you kept on when I said ’no more please’?/What about those things?/What about that, what about that?”. Biisin lopussa kertojalle lopulta riittää ja hän räjähtää vasten pahoinpitelijän naamaa. Janetia parhaimmillaan.

The Velvet Ropen tekijätiedoissa esiintyy Jimmy Jamin ja Terry Lewisin lisäksi myös Janetin silloisen aviomiehen René Elizondo Jr:n nimi. Pariskunta erosi riitaisasti vuonna 2000. Henkisesti epävakaaksi todettu Elizondo lienee ollut Janetille suuri taakka, mutta ilman häntä The Velvet Ropesta tuskin olisi tullut todellista mestariteosta.

Video ei ole enää saatavilla

Olennaiset

janet. (1993)

Janet ei turhaan nimennyt odotettua viidettä albumiaan etunimensä mukaan, sillä se osoittautui hänen uransa kannalta definitiiviseksi levyksi. Janet ei ole täydellinen, vaan pikemminkin huima tykitys monipuolisia hittejä, täytebiisejä ja muutaman sekunnin mittaisia interludeja, mutta sitä voidaan pitää yhdenlaisen albumitrilogian ensimmäisenä osana. Janetilla kuuluvat Rhythm Nationin tapaan yhteiskunnalliset ongelmat, mutta ennen kaikkea seksuaalisuus ja naiseus, joista tuli seuraavien Janet-albumien kantavia teemoja. Sisäkansissakin farkkujen nappi on jo kutsuvasti auki – samoissa sessioissa kuvattiin kuuluisa Rolling Stone -lehden kansi, jossa Janet poseeraa ilman paitaa, tuntemattoman miehen kädet rintojensa suojana. Mies osoittautui myöhemmin Elizondoksi.

Paljasta pintaa löytyy lauluistakin. That’s the Way Love Goes -klassikko lähinnä sykkii sensuellisti, mutta kiusoittelevan seksikäs If menee jo pidemmälle:

”How many nights I’ve laid in bed excited over you
I’ve closed my eyes and thought of us
A hundred different ways
I’ve gotten there so many times
I wonder how ’bout you?”

Fantastinen If on monen fanin mielestä Janetin uran hienoin biisi ja se yltää ainakin hyvin lähelle tuota titteliä. Samanlaista mahtipontista pop-paatosta uhkuvat myös loistavan funky You Want This ja pettämisestä kertova eeppinen This Time. Strippiklubille sopiva Throb tanssittaa, Because of Love keinuttaa hyväntuulisesti ja Poetic Justice -elokuvassakin kuultava Again on Janetin upeimpia balladeja.

Video ei ole enää saatavilla

All for You (2001)

Janetin suosio Yhdysvaltain hittilistoilla oli vuosituhannen vaihteessa huimaa: leffasingle Doesn’t Really Matter (2000) nousi Hot 100 -listan kärkeen ja All for You -singlen radioavaus oli historian parhaita. Biisistä tuli lopulta ehkä Janetin uran suurin jenkkihitti. Itse albumilla suunnilleen joka toinen kappale on aivan mahtavaa popneroutta ja joka toinen ei niinkään. Yhteiskunnalliset aiheet loistavat poissaolollaan ja sukunimensä hetkeksi kansista tipauttanut artisti keskittyy ruotimaan omaa elämäänsä ja ihmissuhteitaan.

You Ain’t Right ja Trust a Try kohoavat omassa Janet-rankingissani kevyesti kärkipäähän – Rockwilderin väkivaltaisesti groovaava tuotantojälki kuulostaa yhä hurjan relevantilta. Someone to Call My Lover ja Son of a Gun (I Betcha Think This Song Is About You) taas ovat Janetin 2000-luvun parhaat singlet. Jälkimmäinen kertonee Elizondosta, vaikka Janet ei sitä ole suoranaisesti myöntänytkään. Tukea uhmakkaalla mestariteoksella antaa Carly Simon ja singleversiolla lisäksi Missy Elliott.

Levyn pakollinen pornopätkä on Would You Mind, jonka Janet esitti All for You -kiertueella käsitellen lateksiasussa yleisöstä napattua miespuolista fania, joka sidottiin aktin ajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Damita Jo (2004)

Damita Jota edelsi unohtumaton Super Bowl -tapahtuma, josta ei tässä yhteydessä sen enempää. Albumi korosti sitä, että on olemassa julkinen Janet ja yksityinen Damita Jo. Ensin mainittu on R&B Junkie ja laulaa Cathy Dennisin sävellyksen Slolove, jälkimmäinen toteuttaa makuuhuoneessaan Moistin, Sexhibitionin ja Warmthin synnyttäneitä seksiseikkailuja.

Damita Jo on All for Youtakin rikkonaisempi albumi, mutta silläkin riittää upeita vetoja, kuten nuoren Kanye Westin tähdittämä My Baby, bilehitti All Nite (Don’t Stop) sekä tyylipuhdas r&b-standardi I Want You.

Mainettaan paremmasta Damita Josta tuli Janetin ensimmäinen kaupallinen pettymys sitten Controlin, mikä osaltaan johtui ehkä oudosta valinnasta ensisingleksi (Just a Little While) ja osaltaan varmasti siitä, että yhteiskunnallisesti valveutuneesta naapurin popjumalattaresta oli hiljalleen tullut vähissä vaatteissa keikistelevä seksipupu. Vaan kuka popin supertähti ylipäätään kykenee pitämään asemansa suvereenisti parin vuosikymmenen ajan?

Video ei ole enää saatavilla

Discipline (2008)

Discipline on paradoksaalisesti Janetin parhaita albumikokonaisuuksia, vaikka se ei kerro esittäjästään mitään uutta. Itse asiassa rouva ei kirjoittanut sille ainuttakaan kappaletta, ei edes yhtään sanoitusta. Niinpä Discipline on enemmän ulkopuolisen tirkistelijän näkemys Janetista artistina kuin perinteinen Janet-albumi. Silti se toimii poplevynä erinomaisesti tuottajinaan Ne-Yo, Rodney Jerkins, Stargate, The-Dream ja Jermaine Dupri.

Avausviisikko Feedback, Luv, Rollercoaster, Rock With U ja 2Nite on kokonaisuutena Janetin uralla jopa poikkeuksellisen hyvä. Lopussa kuullaan taas pari seksislovaria, joista sadomasokismista kertova Discipline on ehdoton kruununjalokivi.

Uudelle yhtiölle (Island Def Jam) levytetty Discipline menestyi laadustaan huolimatta hyvin keskinkertaisesti, mikä ei ollut suuri ihme fanienkin hylkäämän 20 Y.O.:n jälkeen. Janet todennäköisesti pelästyi kahta suhteellista floppia pahasti ja jätti meidät pohtimaan, onko hän kadottanut intonsa musiikin tekemiseen tyystin. Jos kaikki tai ei mitään -tilanteessa syntynyt Discipline olisi myynyt loistavasti, Janet olisi nyt artistina entistä ehompi. Sen sijaan joudumme kysymään vakavan kysymyksen: tuleeko vielä edes joskus uusi Janet-albumi? Toivottavasti tulee.

Video ei ole enää saatavilla

Unohdettavat

Janet Jackson (1982) & Dream Street (1984)

Janetin kaksi ensimmäistä albumia ovat jääneet hänen urallaan oikeastaan kuriositeeteiksi. Esikoinen on musiikillisestikin todella köykäinen paketti ajanmukaista poppia, mutta Dream Streetillä voi kuulla jo kaikuja nuoren naisen pyrkimyksistä itsenäiseksi. Eräs albumin parhaista raidoista on Giorgio Moroderin tuottama nimikappale.

Dream Streetin aikoihin Janet alkoi kapinoida perhettään vastaan: suhde ”vihollisperhe” DeBargen vesaan Jamesiin vei alttarille asti ja täysi-ikäisyyden saavutettuaan Janet erotti bisneksen ja perhe-elämän. A&M Recordsin John McClain esitteli nuoren naisen Jimmy Jamille ja Terry Lewisille ja loppu oli popmusiikin historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

20 Y.O. (2006)

Damita Jon suhteellinen menestymättömyys saattoi suistaa Janetin raiteiltaan, sillä 20 Y.O.:n ainoa pointti on juhlistaa Controlista kulunutta kahta vuosikymmentä ja lopputulos on varsin mitätön. 20 Y.O. ei ole musiikillisesti luokaton – joku roti sentään – mutta sillä ei tee mitään.

Nellyn kanssa duetoitu Call on Me vetosi Yhdysvaltain r&b-asemiin, mutta So Excitedin riisumisrituaalit oli jo nähty ja kuultu. Lopulta Jermaine Duprin (Janetin tuolloinen mielitietty) valvonnassa syntynyt pannukakku jätti käteen aika vähän: lähinnä yritteliään This Bodyn, hauskat poplaulut Enjoyn ja Daybreakin sekä mainion With U -r&b-slovarin.

Jimmy Jam ja Terry Lewis olivat 20 Y.O:lla vielä pienemmässä roolissa kuin Damita Jolla, mutta tuottivat sentään tarinalliset interludet – Disciplinellä he eivät tehneet enää niitäkään.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme duettoa, joita ei julkaistu Janetin studioalbumeilla

The Best Things in Life Are Free (1992)

Rhythm Nationilta lohkottiin singlejä useamman vuoden ajan ja Janet piti nimensä otsikoissa levytystauon aikana allekirjoittamalla historian siihen mennessä kalleimman sopimuksen Virginin kanssa ja laulamalla Luther Vandrossin, BBD:n (entinen Bell Biv Devoe) ja Ralph Tresvantin rinnalla tämän loistavan feel good -raidan. Biisi tehtiin Mo’ Money -elokuvaan ja siitä tuli kakkossijallaan Janetin uran suurin brittihitti. Hän ei siis ole koskaan käynyt Britannian singlelistan ykkösenä, myydyin single siellä on Together Again (#4, 1997). The Best Things in Life Are Free ylsi uudelleenjulkaisuna vielä seitsemänneksi vuonna 1995.

Video ei ole enää saatavilla

Scream (1995)

Janet on tiettävästi laulanut kolmella Michael Jacksonin kappaleella: Thrillerin P.Y.T. (Pretty Young Thing) -hitillä, HIStoryn ensimmäisellä singlellä Scream sekä Cry-singlen (2001) b-puolena julkaistulla Shoutilla. Vastaavasti Michael vieraili Dream Street -albumin Don’t Stand Another Chancella.

Scream on eräs pophistorian tasapainoisimmista tähtiduetoista, jonka kummatkin osapuolet tietävät olevansa popin kuninkaallisia ja kummatkin tietävät mistä laulavat, vaikka Janet ei koskaan ollut roskalehdistön hampaissa veljensä lailla.

Video ei ole enää saatavilla

Feel It Boy (2002)

Ehkä ainoa kappale, jonka levyttämistä Janet on julkisesti katunut – ilmeisestä syystä. Sateenkaariväen suosikkiartisteihin lukeutuva Janet nimittäin erehtyi vierailemaan saman levy-yhtiön listoilla olleen, homofobiasta tunnetun Beenie Manin sinkulle. Siitähän gay-yhteisö riemastui. The Neptunesin tuottama Feel It Boy on biisinä kyllä ihan kiva ja Janetin viimeisin top ten -single Britanniassa.

Video ei ole enää saatavilla

]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/14-marilyn-manson-the-beautiful-people/ Thu, 17 Jan 2013 07:00:23 +0000 http://www.nrgm.fi/?p=38495

Brian Warner alias Marilyn Manson.

”There’s no time to discriminate
Hate every motherfucker
That’s in your way”

Tänään Kuolemanlaakson High Schoolissa on vuorossa kotitaloutta, jolloin opimme käsittelemään käsiaseita, sekä uskontoa, jolloin tutustumme Marilyn Mansonin oppiin.

Siinä opissa maailma on mustavalkoinen: toisella puolella on ikävä jumala, toisella sinä itse – suvereeni, mutta hellyyttävän epävarma nuori. Mutta mikä se jumala on? Se voi olla kapitalistinen yhteiskunta, kristinusko, koulujärjestelmä, tai ihan mikä tahansa, joka on tuhonnut nuorison uskon tulevaisuuteen. Yksi asia on varma: jumala ei pelasta.

Tästä epäkohdasta syntyi shock rock -yhtye Marilyn Manson, jonka jokainen jäsen sai nimensä sarjamurhaajan mukaan. Ja Marilyn Manson oli ehkä virkistävintä, mitä grungen jälkeen saattoi rockmusiikkiin kuvitella.

Brian Warner eli Manson itse edusti kauniin nuorison turmeltumattomuuden ja maailman yleisen pahuuden lietsomaa ambivalenssia jo nimellään: etunimi tuli uuden maailman jumaloiduimmalta naiselta, sukunimi pelätyimmältä murhaajalta.

Marilyn Mansonin opetuslapset pelastuivat pahuudelta vihaamalla. Kun itsensä pieleen menneeksi abortiksi mieltänyt nuori purki ahdistustaan ensin grungen välityksellä huutamalla särökitaran ylle, Manson vei ahdistuksen pidemmälle mukanaan androgyniaa, verta, pornoa ja väkivaltaa. Vihasit mitä tahansa, et voinut vihata Marilyn Mansonia, koska hän vihasi kanssasi. Viha on tie tasa-arvoon. Ei-kukaan, joka vihaa, on lopulta jotain, kuten Manson julisti Holy Wood -albumin (2000) loistavalla The Nobodiesilla, joka kertoo Columbinen verilöylystä ja median kaksinaamaisesta suhtautumisesta tragediaan.

”Capitalism has made it this way
Old-fashioned fascism will take it away”

Popmusiikin Hitler, antikristus ja mätä omena oli myös Pelastaja, supertähti ja nero.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä edellä mainittu The Nobodies.

Video ei ole enää saatavilla

Kun sataa ja on harmaata, on kaunista, tietää Ruth-Ann Boyle.

On vuoden 2013 ensimmäinen päivä. Juuri sellainen päivä, jollaisen voi melkein arvata olevan vuoden ankein. Ulkona sataa kaatamalla. On harmaata ja liukasta. Olen yksin. Hyvää uutta vuotta, maailma.

Aamulla hampaita harjatessani tiedän, että juuri tänään kirjoitan Oliven You’re Not Alonesta.

1990-luvun hienoimpiin lukeutuva poplaulu kertoo etäsuhteesta ja kaipauksesta, mutta sen uljaan haikeuden voi laajentaa lohduttamaan jokaista yksinäistä ja ahdistunutta. Michael Jackson lauloi vuotta aiemmin tavallaan mainion You Are Not Alone -balladin, mutta sen sokerisuus peitti harmillisesti alleen kaiken hyväntahtoisuuden. Sen sijaan Ruth-Ann Boylen Tracey Thornea trance-perinteisiin naittava lämmin laulu antaa uskoa siihen, että asiat ovat huomenna oikeasti paremmin.

”You’re not alone
I’ll wait ’til the end of time
Open your mind
Surely there’s time to be with me”

Kriittisesti tarkasteltuna sanoitus on silkkaa pöytälaatikkohattaraa vakuuttaen, että unelmien prinssi tai prinsessa tallustaa yhtäkkiä takaisin suoraan syliin, mutta kuten parhaassa popmusiikissa, se esitetään niin vakuuttavasti, että kuulija kokee kappaleen syvällisen lohduttavaksi. Lisäksi viipyilevä breakbeat-soundi onnistuu maalaamaan taustan niin lumoavaksi, että kyynikonkin on mahdotonta olla heltymättä. Joskus harmaa on maailman kaunein väri.

Olen yhä yksin, mutten yksinäinen.

Video ei ole enää saatavilla

Hausmylly lauloi gigolosta, Movetron prinssistä ja Flaviosta.

Oi, 1990-luku, emme saa sinusta tarpeeksemme! Ysäripop merkitsi tätä soittolistaa koottaessa muutakin kuin eurodancea. Mukana on leimallisesti 90-luvun soundia edustavia suomalaisia biisejä – myös hieman rocksävyjä, kuten Puolikuun Nyt loppuu todellisuus -klassikko.

Kaiken muun upeuden lisäksi tältä listalta voi bongata epätodennäköisimmät Nuorgamin soittolistalta koskaan esiintyvät sisarukset Mira ja Tiina Törmin. Ensin mainittu laulaa tietenkin soolona, jälkimmäinen O’oussa.

”This is the most impressive piece of music for generations to come” mutisee joku mies Waldon Feels So Goodilla. Onko hän oikeassa? Kuuntele ja päätä itse. Ja mistäkö otsikon lainaus on? Aikakoneen Anna mun bailaa -hitistä tietysti.

1. Hausmylly – Gigolo
2. Movetron – Prinssi
3. @tak – The Pizza Boy
4. 7. taivas – Maailma kuulee
5. 2. maanantai – Mixet tahdo olla mun kaa
6. Sound of R.E.L.S. – Raising My Family
7. Waldo – Feels So Good
8. Dance Nation – True Conviction
9. Ann Bell Fell – We Come We Go
10. Mira – Mun elämää
11. Mascara – Erittäin hyvä (ellei täydellinen)
12. Aikakone – Odota
13. Nylon Beat – Teflon Love
14. XL5 – Jäätä ja tulta
15. Waldo’s People – Let’s Get Busy
16. Taikapeili – Jos sulla on toinen
17. Smurffit – Smurffijengi
18. Tiktak – Lopeta
19. Kikka – Geisha mä olen sun
20. Aikakone – Anna mun bailaa
21. Puolikuu – Nyt loppuu todellisuus
22. Kaija Koo – Tule lähemmäs beibi
23. Neljä ruusua – Sun täytyy mennä
24. Neon 2 – Supernova
25. Sitruunapippuri – Kesäkissa
26. O’ou – Lentää saat
27. A-Tyyppi feat. Antero Mertaranta – Ihanaa, Leijonat, ihanaa!
28. Bomfunk MC’s – Freestyler
29. Darude – Sandstorm
30. Movetron – Alla koivupuun

Kuuntele soittolista tästä.

Vielä hetken ruotsalainen talomafia: Axwell, Steve Angello ja Sebastian Ingrosso.

Kolme suosittua ruotsalais-DJ:tä pistivät hynttyyt yhteen vuonna 2008, neljä vuotta myöhemmin he keräävät stadionyleisöjä jäähyväiskiertueellaan. Miksi Swedish House Mafiasta tuli tanssimusiikin messiaita?

#1 Kokonaisuus > osiensa summa

Kolme kovaa tiskijukkaa pistää bileet pystyyn erikseenkin, mutta kun he asettuvat laitteiston taakse yhdessä, odotukset ovat kolme kertaa suuremmat. Kansa tulee normaaleille DJ-keikoille tanssimaan, Swedish House Mafian keikoille tullaan sekoamaan kuin herätysjuhlille. Steve Angello on hyvä DJ. Sebastian Ingrosso on hyvä DJ. Axwell on hyvä DJ. Yhdessä he ovat popmaailman supertähtiä, jotka saavat kaiken muun hyvän lisäksi kansan takuulla tanssimaan.

#2 Pilvenpiirtäjien tasolla liitelevä itsetunto

Rolling Stone -lehden haastattelussa Ingrosso rinnasti Swedish House Mafian lopettamisen The Beatlesin hajoamiseen. Kuulenko röhönaurua? Ylilyönti toki, mutta samalla virkistävä muistutus siitä, että bändi on todellakin saanut aikaiseksi jotain suurta. He ovat täyttäneet Madison Square Gardenin ja Milton Keynesin, myyneet miljoonia levyjä sekä nostaneet yhdessä David Guettan kanssa mannereurooppalaisen tanssimusiikin taas USA:n Hot 100 -listan kärkipäähän. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä nykyinen nuoriso hoilaa tippa linssissä sekä Hey Judea että Don’t You Worry Childia.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Äärimmäinen kaupallisuus…

Clash Music kirjoitti Until One -albumin (2010) arviossaan: “Levy kuulostaa siltä kuin he olisivat viettäneet kaksi vuotta huonoissa kaupallisuuden raiskaamissa bilepaikoissa, joissa glowstickit eivät koskaan kuole, tanssilattiat pyörivät ja polttariseurueet saavat alennusta”. Sekö muka on huono asia? Kateellisten vikinää. Ruotsalaiskolmikko tanssahtelee ja nussii himokkaita bändäreitä matkalla pankkiin. Tanssimusan pitää tanssittaa ja mielellään myös viihdyttää.

#4 …lyö kättä popin trendien kanssa

Moni viime vuosien isoista pophiteistä on mahtipontisuuden hiivalla kohottunutta pullaa, joka on helppo remiksata täyttämään tanssilattioita: Gotyen Somebody That I Used to Know, Coldplayn Every Teardrop Is a Waterfall sekä Paradise, Usherin Euphoria ja The Temper Trapin Sweet Disposition. Kuunnelkaa lisäksi vaikka ryhmän oma Save the World -hitti. Yleinen popilmasto nyt vain sattuu olemaan otollista maaperää Swedish House Mafian musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rock on kuollut – toistaiseksi

Viime vuoden kovimmat bileet ja eräät kiinnostavimmista festareista on järjestetty tanssimusiikin varjolla: Weekend Festival toi Suomeen Skrillexin, Ingrosson ja Guettan, Summer Sound puolestaan Aviciin ja Axwellin. Musen uudella albumilla kuullaan dubstepiä. Samaan aikaan rockalbumilistoja hallitsevat, herranjumala, The Black Keys ja Mumford and Sons! Lisäksi yhtenäisen bändin käsite on tietokoneiden vallattua alaa musiikissa hiljalleen hämärtynyt. Kolme DJ:tä on nyt bändi siinä missä perinteinen rockyhtyekin. Joten on vain luonnollista, että vuoden suurimmat lopettajaotsikot revitään DJ-kollektiivin jäähyväisistä.

Video ei ole enää saatavilla

Swedish House Mafian One Last Tour -jäähyväiskiertue Helsingin Areenalla torstaina 20. joulukuuta. Liput alkaen 80,50 euroa.

Sarah Cracknell – ihana, jumalainen, etc.

En ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta olen haaveillut siitä useasti. Katsonut brittiläisiä sarjoja ja elokuvia. Lukenut matkaoppaita. Kuunnellut Pet Shop Boysia. Tiedän Notting Hillin, Holland Parkin ja King’s Crossin. Huomatkaa: tiedän, en tunne.

1990-luvulla olen haaveissani elänyt rave-bileet ja brittipopin kultakauden sekä kuunnellut radiosta, että East 17:n loistava Stay Another Day on joulun 1994 myydyin single. Elänyt populaarikulttuurin polttopisteessä.

Vuonna 2012 minulla ei ole kuitenkaan mitään suurta syytä matkustaa Lontooseen oikeassa elämässä. Tai on yksi: haluan ajaa metrolla West Endiin kuunnellen Saint Etiennen suurinta listahittiä He’s on the Phonea. Nousta ylös maanpinnalle Leicester Squarella, levittää kädet ja laulaa kappaleen ällistyttävän upean kertosäkeen:

”Yes
She never meant to call, she did anyway
And now he’s trying to find the words to say
Someday, someday”

Kutsuttakoon sitä vaikka Saint Etienne -pyhiinvaellukseksi. Ja ehkä Lontoo vuonna 2012 olisikin yhtä hurmaava kuin haaveitteni Lontoo vuonna 1995. Tiedän, että Saint Etienne on.

Silti tällä hetkellä sanon Lontoolle kuin kappaleen mies rakastajattarelleen: someday, someday.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Espanjalainen Princessa levytti alkuperäiselle varsin uskollisen version hienosti Suomessakin myyneelle Calling You -albumilleen (1996).

Video ei ole enää saatavilla

Shaggy, kovasti paneva pehmolelu.

”What you want is some boombastic romantic fantastic lover…
Shaggy!”

YES! Shaggy! Mr. Lover lover!

Shaggy, ihanan lutunen. Tekisi mieli rutistaa Shaggya. Jos jonkun ison jamaikalaisen hassusti ääntävän körilään tässä maailmassa pystyy rinnastamaan pehmoleluun, niin Shaggyn. Pehmolelu, joka haluaa sekstailla kanssasi, nainen!

Orville Burrell eli Shaggy on humoristien R. Kelly. Likainen mies, jolle ei voi olla vihainen. Loistava Boombastic on Shaggyn oma haareminkokoamiskappale, jonka avulla myytiin Levi’s-farkkuja, muka.

Pyh! Itseään Shaggy myi. Harmi vain, että sana ”boombastic” tuo mieleen liiman. Mutta! Farkkujenkin korjaamiseen voi käyttää liimaa. Lukekaa vaikka.

Ohjeista ja tietenkin itse kappaleesta inspiroituneena kokosin viiden kohdan ohjelman: Ole oman elämäsi Shaggy! Lainaukset ovat luonnollisesti Boombasticin sanoituksesta.

1. Olet seksikäs Adonis ja tiedät sen, ja kaikkien muidenkin pitää tietää, joten kerro se!
   “With my sexual physique Jah know me well built”
   
2. Naiset pitävät eläimistä. Kerro kissastasi, koirastasi tai – vielä parempaa – käärmeestäsi.
   ”I’m just like a turtle crawling out of my shell”
   
3. Naiset pitävät kokkaavista miehistä. Kerro, että osaat laittaa ruokaa.
   ”Well you a the bun and me a the cheese
   And if me a the rice well baby love you a the peas”
   
4. Ole ytimekäs!
   ”I’ll get straight to the point like an arrow or a dart”
   
5. Vie äläkä vikise!
   ”I want your loving gal give it like you should”

Sitten vain dj:ltä toivomaan Boom-boom-boombasticia (kaikilla pitäisi olla se), ääni möreäksi ja videon muuvit kehiin. Vielä ehdit pikkujoulumarkkinoille!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vähemmän tunnettu versio, mutta videolla.

Video ei ole enää saatavilla

Mira Luoti ja Paula Vesala. Eivät helpoimmillaan saati hilpeimmillään.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Markus Hilden.

Gossip: A Joyful Noise

Sykähdyttää nähdä ja kuulla sinkkubändiksi profiloituneen ryhmän onnistuvan albumimitassa. Gossipin viides studioalbumi A Joyful Noise merkitsi selvää petrausta kahteen aiempaan, sillä Xenomanian tuotantojälki takasi hienojen yksittäisten kappaleiden lisäksi linjakkaan kokonaisuuden. Neljän minuutin kohokohdista Get a Job ja Move in the Right Direction pulppuavat purppuraa pophumalaa ja Casualties of War hemmottelee meitä kuulaalla surumielisyydellään. A Joyful Noise ei tietenkään ole täydellinen albumi, eikä edes vuoden kolmen parhaan levyn kastissa, mutta juuri sellainen albumi, jonka Gossipilta haluaa kuulla ja siten heidän oma pikku mestariteoksensa.

Video ei ole enää saatavilla

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Folk-henkisellä Elvis istuu oikealla -levyllä laulaa kenties Suomen tämän hetken paras popsanoittaja – ei ehkä vallankumouksellisin, mutta paras. Olavi Uusivirta onnistuu luomaan tarinoillaan nuoruuden kaupunkikesän tunnelmaa, joka pysyy yllä koko albumin ajan ja myös sävellykset ovat kautta linjan ällistyttävän vahvoja ja soundimaailma huumavan rikas. Elvis istuu oikealla ei sisällä yhtään kunnollista pophittiä, mutta se ei myöskään lipsahda kertaakaan kouluarvosana-asteikolla hyvän alapuolelle. Olen lisäksi nimennyt Sokea perhonen -kappaleen viralliseksi laituribiisiksi.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP: Rakkaudesta

PMMP ei tietenkään pettänyt odotuksia kesällä ilmestyneellä Rakkaudesta-albumillaan – joskaan sillä ei kuultu mitään isoja yllätyksiä. Bändi on yhä parhaimmillaan täysin suvereeni lajissaan ja kovin harva on pystynyt rakentamaan yhtä pitkän uran sekä kriitikoiden että sen mystisen suuren yleisön suosiossa. Rakkaudesta soi ilmavasti ja viimeistellysti ja kokonaisuudessaan avaustrio 4ever Young, Korkeasaari ja Heliumpallo lienee vuoden upein kotimaisen musiikin parissa vietetty vartti. Loistava Rakkaalleni-single puolestaan muistuttaa jälleen Paulan ja Miran hengellisestä yhteydestä Leevi and the Leavingsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Kesha – elämää isolla eellä.

Maistellaanpa tunti sateenkaaren väreissä loistavaa oksennusta.

”Fight for the fuck ups
Stand up for true love
We’ll never give up
Live like it’s our last night alive”

Jo hienolla Animal-albumillaan ja ennen kaikkea järisyttävillä hittisinkuillaan kohahduttanut Kesha saattaa olla parasta, mitä popmusiikille on viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut. Warrioria tehdessään hän on nauttinut aamiaiseksi popmusiikin 1980-luvulta lähtien, katsonut lounaaksi liikaa Jersey Shorea ja välipalaksi Terminator-elokuvan, kuunnellut päivälliseksi koko Risto Asikaisen tuotannon sekä huuhtonut kaiken alas Jack Danielsilla ja oksentanut sateenkaaren värisenä ulos. Kesha edustaa kaikkea tavoittelemisen arvoista: hän on yrittämisen, onnistumisen, pettymyksen ja voittamisen soturi, eikä mikään ole pyhää. Hän edustaa Elämää isolla e:llä.

Siksi Kesha tekee Warriorilla enemmän virheitä kuin keskiverrolla suomalaisella indiebändillä on Facebook-tykkääjiä. Kas tuolla soi karmiva dubstep-väliosa, toisaalla sävellys lässähtää reisille kuin myrskyisään vastatuuleen lirutettu virtsa, Thinking of Youn Daft Punk -nostatus meni muodista jo vuonna 2005 eikä neiti itse osaa vieläkään laulaa saati räpätä. Silti – tai ehkä sen takia – Warrioria ei voi olla rakastamatta.

Kaikki virheet antaa anteeksi, kun kuulee Kikan ja The White Stripesin risteytykseltä kuulostavan Dirty Loven (mukana Iggy Pop), Supernaturalin voimauttavaa popeuforiaa, All That Matters (The Beautiful Life) -kappaleen aurinkoisuutta tai vuoden parhaan slovarin tittelistä kamppailevan Love Into the Lightin huikean kasarisynan.

Kuin vittuillakseen Kesha on jättänyt 12 biisin mittaiselle varsinaiselle albumille nipun huonoja biisejä ja paljastaa todellisen neroutensa vasta deluxe-version neljällä helmellä, joista Last Goodbye nyt vain on lähes täydellinen poplaulu ja Past Lives mainio balladi, jonka sanoitus rinnastaa parisuhteen, öhöm, koko universumin historiaan:

”We made it through the Ice Age
But I lost you in the Crusades
I built the pyramids for you, babe
Just to see your face”

Keshalla on siis pokkaa. Popissa pitää tehdä mitä tahtoo ja tehdä se hyvin tai ainakin siten, että se kuulostaa hyvältä. Mielikuvituskaan ei ole pahitteeksi. Warriorilla Kesha tekee suvereenisti mitä haluaa, joten sinä voit vastapalvelukseksi tehdä Keshalla ja hänen albumillaan mitä haluat. Polta iPodisi, ripusta Warrior-cd kuuseen, käytä linnunpelättimenä tai aurausmerkkinä, hauku neiti Sebert lahjattomaksi lutkaksi. Todennäköisesti Kesha olisi kaikesta tästä vain hyvillään.

Koska salaa tykkäät kuitenkin.

85 W@rr10r 0n k€k$€L1ä1mp1ä j@ kuLm1kk@1mp1@ p0p@Lbum€1t@ m1€$mu1$t11n.

Video ei ole enää saatavilla